The Project Gutenberg eBook of Nuorta verta: Romaani, by Martti Wuori

Ajatelkaa, että olette nuori, — te, joka vielä olette ja te, joka kerran olette ollut! Veri kuohuu suonissanne ja povi paisuu.

Olette nukkunut keväisen yön. Uni on ollut virkistävä ja jäntereissä tuntuu uusi voima.

Kiepsahdatte vuoteeltanne viileässä ylishuoneessanne, sen puolipimennossa, juoksette ikkunan luo ja nykäisystänne pyörähtää kierrekaihdin ylös.

Ihastuksen huudahdus pääsee rinnastanne. Silmiänne häikäisee valomeri, joka leviää yli Jumalan avaran maailman.

Ikkunapuoliskot lentävät auki. Mikä hurmaava näky! Metsää, järveä, sinistä taivasta silmänsiintämättömiin! Ja pääskyset kirkuvat ja kiitävät nuolina. Ja edessänne on tuomi täydessä kukassa, levittäen voimakasta tuoksuaan.

Käsivarsianne mielihyvän tunteesta oikoen ajattelette: mitä teen minä tänään?

Elämän taipaleelle lähtiessä, kun sielun silmät ovat auenneet, nousee niiden eteen jokaiselle nuorelle pyrintöjen päämäärä.

Elämän vakavuus antaa vastauksen eri tavoin eri luonteille: — lujille, heikoille, vakaville, kevytmielisille, vieläpä eri tavoin eri aineellisessa ja yhteiskunnallisessa asemassa oleville. Toisille se antaa vastauksen heti ja varman, toisia se arveluttaa, jopa pelottaa. Toinen alkaa etsiä elämänsä tarkoitusta, toinen sen löytää, — perheessä, yhteiskunnassa, valtiossa, — toinen ei löydä koskaan ja joutuu epätoivoon, elää vain elääkseen, — jos jaksaa, — ja antautuu elämän virran vietäväksi. Toiselle on elämän tarkoitus oma itsensä, toiselle elämä toisten hyväksi, itsensä uhraaminen toisten hyväksi tahi yhteiseksi hyödyksi. Toinen näkee taipaleen päässä korkeat ihanteet ja rientää niitä kohti: kuka ne saavuttaa, kuka näkee ne maahan, todellisuuden katkeraan maahan romahtavan; toinen elää arkipäiväistä työelämää, päivästä päivään, on tyytyväinen ja ehkäpä saavuttaa enemmänkin, kuin edellinen j.n.e.

Mikä on minun tehtäväni, mikä minun elämäni tarkoitus, — kysyy kerran varmaankin jokainen nuori.

Ihanteet ja todellisuus, oppitieto ja käytäntö, ne ovat kaksi eri asiaa, niinkuin romaani ja — elämä.

ENSIMÄINEN OSA

Leskirouva Emmi Alanne puheli näin tyttärensä kanssa viereisestä huoneesta, jossa hän jo viikkokausia vaikean sydäntaudin takia oli vuoteeseensa kytketty.

— Miksi puhelet taas turhaan, äiti? — vastasi Terttu äitinsä viimeisiin sanoihin, istuen yhä salissa pienen kirjoituspöytänsä ääressä. — Tiedäthän, että hiljaisuus on välttämätön sinulle ja sinun tähtesi meille.

Terttu kuuli sitte äitinsä huoneesta vain hiljaisen huokauksen ja siihen heidän vuoropuheensa päättyi.

Tuskin kuuluva huokaus pääsi Tertunkin rinnasta. Vasen käsi otsalla, oikea oikealla poskella ja molemmat kyynärpäät pöydällä istui hän ja alkoi tuijottaa ulos ikkunasta, johon näkyi kuin puitteissa Sörnäisten puoleinen osa Helsingin pohjoissatamaa kirkkaan, kuulakkaan syyspäivän valaistuksessa. Puut läheisillä saarilla koreilivat kirjavan kauniissa syyspuvuissaan, veneitä lipui pitkin tyyntä merenpintaa, moottoripursia kiiti äänekkäästi potkutellen ankkuriin asettuneiden suurien höyryjen ja sotalaivojen lomitse mikä mihinkin suuntaan ja sunnuntai-yleisöä kuljeskeli Siltasaaren ja Sörnäisten rantakaduilla. Taivas oli sininen ja näytti kohonneen tavallista korkeammalle. Ainoastaan yksi hyvin vaalea pilvi oli kuin eksynyt tuonne etäälle taivaan rantaan, missä se yhtyi maahan ja metsään.

Terttu katsoa tuijotti sinne, mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Hänen silmänsä kyllä näkivät tuon kuvan, mutta eivät sitä tarkanneet. Hänen korvansa myöskin kyllä kuulivat rannassa, omien ikkunoiden kohdalla, kisailevien poikasten huudon, mutta eivät kuitenkaan sanoja tarkanneet. Kaikki hänen ajatuksensa pyörivät sillä hetkellä vain niissä kahdessa sanomalehti-ilmoituksessa, jotka olivat hänen edessään pöydällä. Tuntui kuin hän kyynäspäillään olisi tahtonut painaa sanomalehteä lujasti pöytään, ettei se pääsisi luisumaan maahan tahi ettei kukaan saisi temmata sitä pois hänen edestään.

Toinen: "Vuokrattavana kalustettu huone Kruununhaassa Maurinkadun varrella n:o 18. Rouva E. Alanne."

Se oli heidän neljäs huoneensa, hänen isävainajansa huone, eteisestä oikealle. Keskellä oli sali, toisella puolella äidin huone, ja eteisen toisella puolella ruokasali ja keittiö. Kalustus vaatimatonta, mutta siistiä. Isän kuoltua, — oi, se oli ollut niin raskas, tuo onneton tapaus, kun isä aivan selittämättömästä syystä itse oli päättänyt päivänsä! — olivat he jääneet sinne asumaan ja yhden vuoden ajan jo antaneet vuokralle sen neljännen huoneen, kun äidin pienestä eläkkeestä muuten ei olisi voinut niin suurta vuokraa maksaa. Mutta, sittenkin alkoi elämä jo käydä yhä vaikeammaksi, kun äiti näin sairasteli ja lääkäri ei enää antanut paljon toiveita hänen parantumisestaan. Oikeammin sanoen tohtori Aulanko kyllä aina rohkaisi äitiä ja, — niinkuin lääkärien on tapana ja ehkä pitääkin, varsinkin sydäntautisille, — uskotteli, ettei nyt niin kovin tarvinnut huolissaan olla, mutta Tertulle hän, olletikin viime aikoina, usein oli huomauttanut, että rouva Alanteen tila oli hyvinkin vakava ja että saattoi odottaa pahinta millä hetkellä tahansa. Sen vuoksi hän olikin hankkinut rouva Alanteelle sairaanhoitajattaren ja sattui niin onnellisesti, että tämä oli Toini Syväri, Tertun entinen koulutoveri jatko-opistosta. Neiti Syväri oli ensin vain tullut Terttua tervehtimään kuin entistä ystävätärtään, mutta taitavasti asiaansa ajaen oli tohtori Aulanko saanut rouva Alanteen suostumaan siihen, että neiti Syväri jäi Terttua auttamaan määrättyinä tunteina vuorokaudessa, sillä tohtori oli huomannut Tertun viime viikkoina liiaksi rasittuneen ja välttämättä tarvitsevan apua ja seuraa. Tämäkin lääkärin toimenpide oli saanut Tertun vakuutetuksi siitä, että äidin päivät eivät enää voineet kauan kestää.

Äiti raukka! Hän oli kuitenkin niin elämänhaluinen. Elää hän olisi vain tahtonut iloitakseen ja nauttiakseen elämästä. Ja se elämänhalu hänellä varmaan oli jo perintönä veressään. Hänen äitinsä oli ollut etelämaalainen, — Romaniasta kotoisin, — ja jo aivan nuorena oli hän joutunut naimisiin suomalaisen sotilaan kanssa. Tätä Tertun äidin etelämaalaista syntyperää todistivat hänen tummanruskeat silmänsä, jotka niin vilkkaina paloivat hänen leveiden, kaarevien silmäkulmiensa alla, ja paksuhko käyrä nenänsä. Mutta varsinkin ilmeni hänen vieras kansallisuutensa, kun valkoisella päänalasella näki hänen kasvonsa, hiukset hajallaan, ilman tavallista hiuslaitetta, ja kun tauti oli karkoittanut punan hänen poskiltaan. Nyt, hänen ollessaan vasta puolivälissä viidettäkymmentä, näytti kalman säälimätön käsi jo kolkuttavan hänen elämänsä ovelle, — nyt, kun hän vielä olisi tahtonut elää iloitakseen ja nauttiakseen elämästä.

Tertun elämänkatsomus oli monessa suhteessa melkein päinvastainen kuin hänen äitinsä. Sen hän varmaan oli perinyt isävainajaltaan, joka oli ollut hyvin vakavaluontoinen. Äidiltään hän ulkomuodossakin oli perinyt vain kauniit ruskeat silmänsä ja tumman etelämaalaisen hipiänsä, mutta muuten oli hän kovin isänsä näköinen: korkeahko, hieman pyöreä otsa, pitkänlainen suippo nenä ja päättäväinen huulien ilme, jossa välistä kuvastui ankaruuttakin, vaikka kasvojen piirteet kokonaisuudessaan kuvastivatkin hyvää, rehtiä, rakastavaa ja luottoisaa luonnetta. Terttu oli kasvultaan pitempi kuin äitinsä ja kun rouva Alanteen olennossa pääpiirteenä oli viehkeä sulous, oli Tertun käytöksessä jotakin komean kaunista, joka enemmän veti puoleensa vakavalla ylevyydellään. Tuntui kuin Terttua olisi enemmän ollut ihailtava jonkun matkan päästä, kun taas hänen äitinsä ikäänkuin lumoten veti lähemmäksi itseään. Senpä tähden monikin mies pikemmin kallistui äidin kuin tyttären puoleen, edellinen kun luonteeltaan oli avoimempi, jälkimäinen taas, — nuoruutensakin takia, — sulkeutuneempi.

Niin, Terttu ei aina äidilleenkään ensi hädässä ilmaissut, mitä hänen povessaan piili. Hänellä oli usein oma tahtonsa ja hän pani sen täytäntöönkin, milloin niin hyväksi näki. Usein saattoi hän kauan harkita ennenkuin johonkin ryhtyi, mutta toisinaan teki hän päätöksensä miltei yht'äkkiä, aivankuin vaistomaisesti. Niin oli nytkin ollut laita, kun hän siinä istui miettiväisenä kirjoituspöytänsä ääressä. Oli tullut tehdyksi teko aivan kuin ukkosen iskemänä. Hän oli lähettänyt heidän palvelijansa Hilman viemään kirjeen postilaatikkoon, — kirjeen, jonka hän oli kirjoittanut melkein ajattelematta, kun oli lukenut sen päivän lehdestä seuraavan ilmoituksen:

"Kotiopettajatarta halutaan kahdelle 6 ja 8 vuoden vanhalle lapselle, jotka äskettäin ovat jääneet äidittömiksi. Vastaus henkilötietoineen lähetettävä mahdollisimman pian lähempää kirjeenvaihtoa varten T—ven pappilaan, kirkkoherra A. Vaaraselle."

Kun Terttu oli lukenut tämän ilmoituksen, oli todellakin salamana leimahtanut hänen päähänsä ajatus, että hänen äitinsä voi kuolla minä päivänä tahansa, elämään oli ruvettava tavalla tahi toisella, ja parasta oli tarttua siihen toimeen, joka tuossa ilmoituksessa tarjottiin ja johon hänellä entisenä jatko-opistolaisena, vaikka oppijaksoa ei ollut tullut päätetyksikään, oli tarpeelliset edellytyksetkin. Terttu melkein tunsi kutsumustakin sydämessään tuohon toimeen. Koti, hiljainen rauhallinen koti ja tarkoituksenmukainen perhe-elämä kangasti aina hänen mielessään. Eikä Helsinki häntä liioin vetänyt puoleensa: siinä juuri oli usein tuommoista tarkoituksetonta touhua, siinä ei saanut sitä ehjää elämänkuvaa, jonka hän luuli löytävänsä maaseudulla, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän oli kaupungin lapsi ja kesällä oli nuoruutensa kauniimmat päivät viettänyt maalla. Senpä vuoksi hänen sielunsa silmien eteen nyt nousi runollisen kauniina hiljainen maalaispappila tuolla kaukana Karjalan mailla, puhtoisten, valkeain luminietosten peitossa, siellä leskeksi jäänyt sureva kirkkoherra kahden pienen lapsensa kanssa, räiskyvä takkavalkea pitkinä iltapuhteina, puhtaus ja rauha kodikkaissa, vanhanaikuisilla huonekaluilla kalustetuissa tilavissa huoneissa, ehkäpä vanhanaikuinen mahognypianokin salissa, jossa kotikutoiset matot ovat lattialla ovesta oveen, mutta pääasiallisesti sielun rauha ja tyytyväisyys ja onni…

Niin usein se kangastaa sielun silmien edessä, niin usein sitä ihminen tavoittelee, kurottaa kätensä, kun luulee sen löytäneensä, mutta pettyneenä vaipuu hän sitä ongelmaa ajattelemaan, kun se harhakuvana, tuulentupana katoaa, haihtuu olemattomaksi. Mutta silti hän tavoittelee sitä aina ja tavoittaa pitää — elääksensä.

Siksi oli Terttukin kirjeensä kirjoittanut tuon ilmoituksen johdosta, — kirjeen, jonka hän oli lähettänyt Hilman viemään postilaatikkoon. Juuri sille asialle, jota hän ei tahtonut äsken äidilleen ilmaista, oli hän Hilman lähettänyt. Ja sitä tekoaan hän siinä nyt mietti, vasen käsi otsalla, oikea oikealla poskella, tuijottaessaan ulos ikkunasta, mietti, ei katunut, että oli sen tehnyt, vaan oli varma, että oli tehnyt oikein, koska se oli tullut tehdyksi niin odottamatta, niin päättävästi, kuin salliman määräyksestä ikään.

II.

— Eteisessä soitettiin, Terttu, — kuului rouva Alanteen ääni viereisestä huoneesta.

— Minä kuulin, äiti. Varmaankin Toini, — vastasi Terttu, joka oli hypännyt paikaltaan kellon soidessa. Ja odotettuaan kotvasen, että Hilma tulisi avaamaan, mutta huomattuaan, ettei hän vielä ollut palannutkaan keittiöön asialta, juoksi Terttu itse eteiseen. Samalla helähti eteisen kello toistamiseen. Kun hän avasi oven, seisoi hänen edessään nuori mies, jonka ilmestyminen sai hänet säpsähtämään ja peräytymään pari askelta.

— Taisin tulla liian varhain häiritsemään, sanoi tuo herra, mutta astui kuitenkin eteiseen, pitäen Tertun peräytymistä merkkinä, että hän tahtoi antaa tilaa ja äänettömästi pyysi tulemaan sisään.

— Odotin ystävätärtäni, — äidin hoitajatarta, ikäänkuin puolustautuen jatkoi Terttu.

— Tietysti ette minua odottanut, mutta tunnette kuitenkin, — sanoi tulija, ojentaen samalla kättään Tertulle.

— Kyllä, — maisteri Honkasalo, — vastasi Terttu, tarttuen hänen käteensä. — Tehkää niin hyvin! — lisäsi hän samalla melkein vaistomaisesti ja pienellä eleellä pyytäen herraa saliin.

— Tulin suoraa päätä rautatieasemalta, — vastasi tämä siihen. —
Siksi olenkin vielä näin matkapuvussa ja vähän huonossa siivossa. Ostin
asemalla sanomalehden ja näin, että täällä on huone vuokrattavana.
Siinä asiani.

Ne olivat hieman noloja, nuo viime kysymykset ja vastaukset, mutta niistä kuvastui asianomaisille ajatuksia ja tunteita,: jotka muistuttivat jostakin entisestä, jota he eivät tahtoneet ilmaista, mutta joka kuitenkin ehdottomasti pyrki esille.

— Tarkoitan, että ehk'ei tämä huone teitä miellytä, — koetti Terttu selvittää tilannetta ja aukaisi samalla eteisestä isävainajansa huoneeseen vievän oven.

— Miks'ei miellyttäisi, — sanoi maisteri Honkasalo ja astui sisään huoneeseen. — Täällähän on kaikki, mitä tarvitsen, päälle päätteeksi kaunis näköala ja varmaan on hyvinkin rauhallista elämä täällä Kruununhaassa?

— Kyllä, — täällä ei ainakaan mikään liiallinen ajo häiritse ja lisäksihän asumme kolmannessa kerroksessa…

— Vallan mainiota. Kaikki, mitä tarvitsen saadakseni rauhassa lopettaa väitöskirjani painattamistyötä.

— Niin, se on jo melkein valmis, — sanoi maisteri Honkasalo ja katsoi ensimäisen kerran Terttua oikein silmiin.

Tertun oli vaikea kestää sitä katsetta ja melkein vaistomaisesti ojensi hän kätensä ja aukaisi saliin vievän oven.

Terttu samassa melkein säpsähti, kun huomasi sanoissaan pienen ilonvivahduksen.

— On, hyvin, — ja on ollut jo kauan. Se on sydänvika, —. selitti Terttu myöskin matalammalla äänellä ja nopeasti. Samalla vastasi hän äidilleen, astuen hänen huoneensa ovelle:

— Niin, Honkasalo, — jos täti vielä muistaa…? Saanko ehkä tulla tervehtimään? — kysyi tuttavanomaisesti ja ystävällisellä äänellä nimensä maininnut.

— Ei, ei, nyt ei ole huone semmoisessa kunnossa, — vastasi rouva Alanne huoneestaan. — Mutta sehän oli hauska, että tulitte, maisteri… Lauri, piti minun sanoa, että tulit.

— Niin, ja vuokralaiseksi tulen, jos otetaan vastaan, — jatkoi maisteri Honkasalo, edelleenkin puhellen salista hänen kanssaan.

— Kiitos, minä koetan, — kääntyi Honkasalo Tertun puoleen. — Minä toivon, että sovimme tarvitsematta nyt kosketella lähemmin asian rahallista puolta, vai kuinka, neiti…? Vai saanko sanoa Terttu, niinkuin silloin?

Ja taaskin Terttu samalla eleellä pyysi Honkasaloa istumaan. Tällä oli päällystakkinsa vielä käsivarrellaan ja hän sanoi:

— Minä lähden siis heti noutamaan tavarani asemalta ja palaan kohta, jos vain huone sitä myöten on minua varten valmis?

— Kyllä — miks'ei, — tuli hieman epäröivänä vastaus Tertun huulilta.
— Mutta…

— On siis kuitenkin, näen mä, hieman vastahakoista muuttoni tänne — Tertusta? — kysyi Honkasalo. Tertun nimen lisääminen tähän kysymykseen tuli hiukan vältellen Honkasalon suusta, kun hän huomasi Tertunkin välttelevän häntä ristimänimeltä mainitsematta.

— Etupäässä? — kysyi vihjaten Honkasalo. — Niin, kun sen johdosta taloutemme on hiukan rempallaan, — selitti Terttu.

— Olen ajatellutkin ruokailla muualla, kaupungilla, tuottaakseni taloudessanne omasta puolestani niin vähän vaivaa kuin suinkin, — vastasi Honkasalo lohdutellen.

— Niin olin otaksunutkin, — vastasi Terttu. — Mutta täältä voi tulla muutto milloin tahansa. Pelkäämme pahinta äidin tähden, — lisäsi hän kuiskaten ja luoden silmäyksen äidin huoneeseen päin.

Muistettuaan yht'äkkiä ilmoituksen, joka oli aiheuttanut kirjeen lähettämisen, missä suostui ottamaan vastaan kotiopettajattaren paikan Karjalassa, jatkoi Terttu:

— Niinkö? — kysyi Honkasalo ja miettiväisenä loi hän katseen Tertun silmiin. — Ja minne?

— Sen sanon toiste ja — vasta sitte, kun se tapahtuu, — vastasi Terttu, astuen kirjoituspöytänsä luo ja asettuen siihen selin käsiinsä nojautumaan. Hän ikäänkuin vaistomaisesti peitteli tällä asennollaan pöydällä olevaa sanomalehteä Honkasalon katseelta.

— Niinkö? — uudisti Honkasalo kysymyksensä. — Kuinka minun siis on oikein ymmärrettävä asia ja — meneteltävä? — kysyi hän epäsuoraan, puoliksi Tertulta, puoliksi itseltään.

Oli hetken äänettömyys. Terttu ei vastannut mitään, katseli vain syrjään.

— Mahdollisesti on vielä muutakin syytä? — sanoi vihdoin Honkasalo harvaan ja tutkivalla katseella silmäillen Terttua.

— Ajattelin, kun sanoit tädin olevan huonona sairaana, — niin, aivan itsestään tulin silmänräpäyksessä ajatelleeksi, — puuttui Honkasalo vilkkaammin nyt puheeseen, — että ehkä voisin täällä jollakin lailla olla avuksi ja lohdutukseksi.

Se oli enemmän hänen omien ajatustensa äkkinäistä ilmaisua, pikemmin vastausta, kuin epäsuoraa kysymystä Honkasalolle. Vastauksena tämä sen käsittikin ja kysäsi nopeasti:

Nyt se on sovittu Tertunkin kanssa, — lisäsi hän vilkkaasti, pyörähtäen toisen jalkansa kantapäällä rouva Alanteen huoneeseen päin.

— Nyt käyn vain asemalta kampsuni noutamassa ja palaan puolen tunnin kuluttua. Siis, näkemiin, täti! Toivon päivemmällä saavani audienssin tädin omassa huoneessa? — lisäsi hän tyytyväisenä.

— Siis, niinkuin puhuttu, Terttu? — sanoi Honkasalo eteisen oven suusta jo ja katse loistavana Terttuun päin.

— Niin, — Lauri, — vastasi Terttu, seisoen yhä selin pöytäänsä vasten. Hän tunsi, että hänen katseensa oli imeytynyt Laurin kasvoihin. Ja hänen rintansa alkoi nopeammin kohota, kun hän oli suustaan saanut sanotuksi: Lauri. Olihan toista vuotta kulunut siitä, kun hän oli hänet nähnyt, kun hän hänelle oli sanonut: Lauri.

Sillä välin oli Lauri Honkasalo jo ehtinyt kääntyä ja kadota eteiseen. Terttu vain seisoi paikallaan ja hänen katseensa oli kiintynyt tuohon odottamattomaan ilmestykseen hänen aivojensa kuvastimessa. Sehän oli sama haahmo, kuin mikä oli siihen jäänyt kesältä toista vuotta sitte. Tuo vasemmalla puolella olevasta jakauksesta rohkeasti kirkkaan otsan yläpuolelle keikkuva hiustupsu, vaaleanruskeiden silmien lempeä katse, hiukan kärjestään kohoava, vaan silti kaunis, miehekäs nenä ja hiusten väriset, hiukkasen punaiseen vivahtavat ruskeat viikset terveiltä punottavien huulien päällä sekä sopusointuinen, vilkasliikkeinen ryhti, kaikki oli pysynyt entisellään. Ja Tertun katse oli niin kiintynyt haahmoon, joka katosi eteiseen, ettei hän kuullut niitä sanoja, jotka siellä vaihdettiin. Vasta kun salin ovelle ilmestyi toinen haahmo, heräsi hän taaskin ajatuksistaan.

Lauri Honkasalon avatessa eteisen ovea oli, näet, häntä vastaan samassa tullut Toini Syväri, jota Terttu juuri odottikin, kun taannoin oli mennyt ovea aukaisemaan.

— Toini! Sinäkö? — saikin Terttu vain sanotuksi hämmästyneenä, kun Terttu Laurin haahmon sijassa salin ovella yht'äkkiä huomasi Toinin vaatimattoman olennon.

III.

— Kuka se herra oli, joka tuli minua vastaan? — kysyi Toini riisuen päällystakkinsa eteiseen, Tertun seisoessa salin oven kynnyksellä.

— Uusi vuokralaisemme, — maisteri Honkasalo. Muistaakseni olen joskus sinulle kertonut, että tunnemme hänet jo Hangon ajoilta, — vastasi Terttu selitellen.

— Muistan, muistan, — vai hän se oli?! — sanoi Toini, tarttuen
Tertun käteen. Ja käsi kädessä astuivat ystävättäret yhdessä saliin.

— Nyt tuli Toinikin, — jatkoi Terttu, kääntyen äitinsä huoneeseen päin.

— Päivää, täti! Kuinka täti tänään voi? — sanoi Toini, jättäen Tertun käden ja kadoten sisään rouva Alanteen huoneeseen.

Toini oli keskikokoinen, hieman laiha ja, samoin kuin Terttu, kahdenkymmenen korvissa oleva neiti. Mitään erikoisemmin huomattavaa ei hänen ulkomuodossaan ollut; päinvastoin teki kaikki, voisi sanoa, harmaan vaikutuksen. Hänen silmänsä olivat sinisen harmaat, mutta niiden katse oli oli niin sanomattoman sukoileva, että tuntui kuin se olisi levännyt sen henkilön silmissä, jota hän kulloinkin puhutteli, sillä hän katsoi aina puhuteltavaansa suoraan silmiin. Samoin oli hänen äänensäkin niin rauhallinen, niin leppeä ja tyynnyttävä, että oli varma siitä, ettei hän koskaan voinut kiivastua, ei koskaan sanoa mitään toisen mieltä pahoittavaa. Ja kun hän oli puettu sairaanhoitajattaren pukuun, joka häntä tavattomasti somisti, niin tuntui kun hän olisi ollut henkilöittynyt hyvyys; koko hänen olennostaan silloin oikein uhkui nöyryys ja alttiiksiantavaisuus. Elämän tarkoitus Toinista olikin tosikristillinen työ kärsivän ihmiskunnan hyväksi ja siksi hän olikin toimialakseen valinnut sairaiden hoidon, jossa toimessa hän löysikin sydämelleen täydellisen tyydytyksen.

Sen oli Terttukin nähnyt, sen oli hänen äitinsä täysin määrin kokenut siitä saakka kuin Toini oli häntä vaalimassa. Kuinka leppoisan hyväilevänä helähtelikään Toinin sointuva ääni nytkin äidin huoneesta! Äiti aina oikein virkistyi, kun Toini istui hänen vuoteensa vieressä ja auttoi häntä milloin missäkin asiassa.

Toinin mentyä äidin luo Terttu hengähti hetken ja oivalsi sitte yht'äkkiä, mitä kaikkia oli tapahtunutkin vasta kuluneen puolen tunnin aikana. Olikohan Hilma palannut, — oli ensimäinen ajatus, joka juolahti hänen mieleensä. Hän meni ja painoi sähkökellon nappulaa, joka oli salista eteiseen vievän oven pielessä.

Hilma, verevä, sinisilmäinen, vaaleatukkainen ja korkearintainen tyttö, joka heillä oli yksinäisenä palvelijana, tuli kiireesti ruokasaliin ja Terttu riensi häntä vastaan.

— Kyllä, neiti, vaikka sen takia täytyi vielä takaisin juosta, kun niin oli kiire maitomyymälään, etteivät ehtisi sitä sulkea ennen yhtätoista, ja minä kun siinä hötäkässä olin unhottanut kirjeen keittiön pöydälle, — selitteli Hilma avomielisesti.

— Se oli siis niin sallittu, — sanoi siihen Terttu melkein ajatuksissaan. Nyt hän miltei toivoi, että kirje todellakin olisi jäänyt keittiön pöydälle ja että hän olisi saanut sen takaisin. Mutta se olikin myöhäistä. Se oli siis niin sallittu.

— Kaipa se niin oli, — sanoi Hilma, katsoen Terttuun pitkään ja ymmärtämättä hänen sanojensa sisällistä merkitystä.

— Hilman poissa ollessa on saatu vuokralainen, — sanoi Terttu, mieltään rohkaisten. Pitää viedä sinne herran huoneeseen pesuvettä. Hän tulee ehkä jo puolen tunnin kuluttua. Tässä on kaksi pyyhettä, — lisäsi Terttu vielä, — valikoiden liinavaatekaapista ne, jotka piti parhaimpina.

Hän jäi siihen kotvaksi mietteisiin. Tuntui todellakin omituiselta kohtalon määräykseltä tuo kirjeen kirjoittaminen juuri vähää ennen Lauri Honkasalon saapumista. Sallimus siis varmaankin tahtoi, että hänen olisi lähdettävä, kun toinen tuli, — että heidän joka tapauksessa olisi erottava…

Terttu survasi laatikon kiinni ja sulki kaapin. Sitte hän suuntasi taas askeleensa saliin, jonne kuului viereisestä huoneesta Toinin sointuva puhelu äidin kanssa. Toini kertoili äidille hauskasti päivän tapahtumia, mitkä tiesi äitiä huvittavan. "Mutta, herranen aika, eihän se vielä merkitse mitään, että sen kirjeen olen lähettänyt", — pyörivät ajatukset Tertun päässä, — "saahan toisella kirjeellä kaikki peruutetuksi, jos kirkkoherran päätös todellakin lankeaa minun osalleni, joka myöskin vielä on tietymätöntä. Turhaanhan minä nyt sitä ajattelen, jos niiksi tulisi."

Hän istuutui sohvan nurkkaan ja ajatukset veivät hänet Hankoon, jossa hän toissa kesänä oli tutustunut Lauri Honkasaloon.

IV.

Oli sateinen päivä heinäkuun lopulla. Ilma oli paksu ja harmaa. Merta ei näkynyt paljon ollenkaan. Tie kaupungista "Belle Vue'n" hotelliin oli märkä ja rapakkoinen. Silloin tällöin ajoi sitä myöten joku ajuri, joka kuljetti huvila-asukkaita milloin mihinkin määräpaikkaan. Ja kiireesti, sadekaapuihinsa tahi sateenvarjojensa alle peittäytyen, harppasivat kulkijat pitkin askelin määrätyillä tunneillaan kylpyhuonetta kohti kylpyjään saamaan. Toiset taas viettivät lomahetkensä kasinolla alakuloisina katsellen ikävää ilmaa tahi odotellen ruoka-aikaa.

Rouva Alanne ja Terttu, jotka asuivat "Haartmanin huvilassa" yläkerrassa, jotenkin lähellä kasinoa, jossa he kävivät ruokailemassa, olivat myöskin tulleet kasinoon. Rouva Alanteella oli kylpytuntinsa piakkoin ja sitä odotellessa seurasi hän Terttua lukuhuoneeseen, jossa tämä sillä välin aikoi sanomalehtiä silmäillä. Suureen seurustelusaliin oli jo kokoontunut osa Hangon kesä- ja kylpy-yleisöä, enimmäkseen venäläisiä ja Venäjän juutalaisia. Ikkunan luona, pienen pöydän ääressä, pelasi "syöttiä" kaksi kimnasistia, kolme tyttöletukkaa käveli käsikynkässä lattiaa pitkin päästä päähän, keskenään rupatellen ja nauraa kikattaen, erääseen nurkkaan oli pöydän ympärille asettunut käsitöineen neljä leveänläntää rouvaa, jotka varmaankin latelivat juorujaan paikallisesta yleisöstä ja päivän tapahtumista, ja soitikon ääressä istui nuottivihko edessään muuan neiti, joka antoi ääntä hänen vieressään istuvalle ja selloaan virittävälle juutalaisen näköiselle nuorukaiselle. Tuskin olivatkaan rouva Alanne ja Terttu astuneet lattian poikki salin päässä olevaan sanomalehtihuoneeseen, kun salista alkoi kuulua pianon säestyksellä tuntehikkaasti ja leveästi sellolla soitettu ihana aaria oopperasta "Jevgeni Onjegin", jonka aarian Lenski laulaa ennen kaksintaistelua ja joka alkaa sanoilla: "Oi, minne, minne loittonitte"…

— Mennään kuuntelemaan, äiti, — sanoi Terttu ja veti äitiään kädestä takaisin saliin. — Se on niin tavattoman kaunis, — minun lempiaariani!

— Ja tuo poika soittaakin sen hurmaavasti, — lisäsi rouva Alanne hiljakseen, heidän istuutuessaan penkille oven suuhun.

Kun soitto oli loppunut, räjähti salissa yleinen ihastuksen myrsky: kova kätten taputusten räiske, johon Terttukin yhtyi.

— Mutta minulla ei ole enää paljon aikaa, — sanoi rouva Alanne, nousi ja meni takaisin lukuhuoneeseen, jonne Terttukin häntä seurasi.

Siellä istui vain yksi herra. Hän oli heittäytynyt rennosti ainoaan huoneessa olevaan nojatuoliin ja oli piiloutunut sanomalehtensä taakse viitsimättä luoda sieltä silmiäänkään, kun rouva Alanne ja Terttu ensi kerran astuivat huoneeseen. Vasta kun he, soiton päätyttyä, tulivat toistamiseen ja alkoivat selailla pöydällä ajelehtivia lehtiä, vilkaisi hän heihin ja melkein hypähti pystyyn nähtyään näiden naisten kasvot edessään toisella puolen pyöreää pöytää, joka oli keskilattialla. Toisella, ikkunapöydällä, hänen vieressään oli pieni "Hangon lehti". Yht'äkkiä sieppasi herra sen käteensä ja ojentaen sen Tertulle yli pöydän lausui:

Kun rouva Alanne vähän ajan kuluttua oli poistunut ja Terttu oli siirtynyt saliin soittoa kuulemaan, huomasi hän, että tuo äskeinen herra tuon tuostakin katseli häntä lukusalista. Väliin hän siellä käveli muutaman kerran edestakaisin, otti kerran taskustaan pienen peiliharjan, suki hiuksiaan, kurkisti peiliin, korjasi kaulahuiviaan, ja käveli taas muutaman askeleen ja sitte taas seisoi oven ra'ossa, muka kuunnellen soittoa hänkin, mutta koko ajan katsoen Terttuun. Se tuntui lopulta Tertusta hiukan ilkeältäkin ja hän kääntyi selin ovea kohti, nojaten kyynärpäällään ikkunalautaan ja katsoen ulos verannalle.

Kun sellon soittaja oli lopettanut kappaleensa, palkittiin soitto taaskin äänekkäällä kätten paukkeella. Joku salissa olijoista nousi paikaltaan ja meni lukuhuoneeseen, painaen mentyään oven kiinni ja tehden sillä lopun vieraan herran silmäilystä.

Jonkun ajan kuluttua tuli saliin eräs hankolainen Tertun tuttava, rouva Bondén, joka lyöttäytyi Tertun kanssa puheluun. Tätä kesti siksi, kunnes rouva Alanne palasi. Kun he sitte seisoivat verannalla ja ottivat sateenvarjonsa mennäkseen vielä ennen päivällistä kotia käymään, kulki heidän ohitsensa se sama herra, nostaen hankolaiselle rouvalle lakkia.

— Se oli maisteri Honkasalo, — selitti rouva, vaikk'ei häneltä sitä kysyttykään. — Hän asuu Wikströmin täyshoitolassa Hangon kylässä ja käy aina tähän aikaan täältä postiaan noutamassa.

— Hänhän on lankoni hyvän nuoruudenystävän poika. Hänen isänsä on kirkkoherrana jossakin ihan siellä Lapin rajoilla. Kuuluu muuten olevan hyvin etevä nuorukainen, — aikoo lisentsiaatiksi, — selitti rouva edelleen.

Parin päivän kuluttua paistoi aurinko taas täydeltä terältään ja oli oikein hurmaava "Hangon ilma", niinkuin paikallisilla patriooteilla oli tapana sanoa. Maa oli kuivunut sateen jälkeen nopeasti, havupuitten suojassa oli ilma tavattoman puhdasta ja kevyttä, leveä, kaunis hiekkarannikko "Belle Vue'n" kohdalla heloitti vaalean kellertävänä auringon paahteessa ja pilvetön, sininen taivas kaareutui korkeana silmän siintämättömään katoavan, hopealta hohtavan ja katsetta huikaisevan peilikirkkaan meren pinnan yllä, jonka läike leppoisasti hiveli loivaa rantaa. Jalat polvien yläpuolelle paljastettuina molskuttelivat lapset kirkuen vedessä sillä välin kuin vanhemmat ja hoitajattaret pitivät heitä silmällä istuen päivän säteiltä piilossa korituoleissaan. Siellä täällä oli semmoisia tuoleja käännetty vastakkain parikin, joissa nähtävästi jotkut nuoret tahtoivat salassa yleisön silmiltä kuherrella. Vaaleita pukuja ja kauniita kasvoja tuli lautakäytävää myöten kulkijaa vastaan, monenkielistä iloista puhetta ja raikasta naurua kaikui joka taholta. Elämää, elämää joka paikassa!

Kaunista säätä käyttivät hyväkseen myöskin innokkaat tennispelaajat, joita varten kenttä oli olemassa männikön keskellä lääkärien ja voimistelu- ynnä hieronta-rakennuksen lähistöllä. Paitsi pelaajia oli siellä paljon katselijoitakin, joista toiset mielenkiinnolla seurasivat pelin kulkua, toiset ihailivat jonkun soman pelaajattaren kauniita muotoja ja liikkeitä, toiset taas pelistä välittämättä lörpötellen lisäsivät yleistä puheen sorinaa. Vähän matkan päässä oli vielä krokettikenttä, josta kuului pallojen pauketta ja nuoremman väen huutoa ja kiistelyä.

Mutta olipa niitäkin, jotka olivat siirtyneet etemmäksi kasinosta ja kylpylästä, mitkä niemellä oleville kallioille, jotka ulottuivat ulommaksi mereen ja joilta oli laajempi näköala saaristoon ja kaupunkiin päin, mitkä taas etsimään siimestä jostakin poukamasta, missä oli vihanta ranta puitten suojassa. Sellaisen hiljaisen, vehreän sopukan olivat rouva Alanne ja Terttukin löytäneet niemen ja "Belle Vue'n" rannikon kainalosta ja siellä he usein, tämmöisinä kauniina päivinä, tuntikausia lepäilivät riippumatoissaan, jotka Terttu sitoi puitten väliin. Tavallisesti oli Tertulla joku kirja mukanaan, jota hän sitte luki ääneen äidin kuullen.

Siellä rouva Alanne ja Terttu nytkin loikoilivat riippumatoissaan, Terttu lukien ja hänen äitinsä niin vain leväten, kasvot nenäliinan peitossa, jonka hän oli viskannut silmilleen suojellakseen niitä kärpäsiltä ja itikoilta. Noin kymmenen askeleen päässä heidän poukamastaan kulki tie niemelle ja kallioille päin, ja tuon tuostakin siitä aina joku kävi sivutse. Terttu oli juuri lukenut luvun loppuun, laskenut kirjan käsistään ja heittänyt käsivartensa päänsä taakse, kun hän kuuli tieltä hiekan ritinätä ja naisen äänen, joka sanoi:

Terttu kohotti päätään ja huomasi heidän tuttavansa Hangon rouvan kääntyvän tieltä tulemaan heitä kohti sekä hänen jäljessään saman herran, jonka toissa päivänä olivat lukuhuoneessa nähneet. Herra seurasi ikäänkuin hieman epäröiden loitompana, kun rouva taas likemmäksi tullen kysyi:

— Kuka siellä on? — kysyi rouva Alanne, heittäen nenäliinan silmiltään.

— Rouva Bondén ja se herra, — vastasi Terttu puolikovaa äidilleen, kääntäen samalla jalkansa ulos riippumatosta ja laskeutuen maahan.

— Mutta minä pyydän, rouva Alanne: jääkää vain riippumattoonne! Älkää antako ollenkaan meidän häiritä itseänne! — sanoi rouva Bondén, tullen tervehtimään rouva Alannetta ja Terttua.

— No, jos sallitte niin en nouse — sanoi rouva Alanne, kurottaen kättään rouva Bondénille.

— Kävelimme tännepäin maisteri Honkasalon kanssa… Sallitteko, että esittelen?

— Tulkaa lähemmäksi, maisteri Honkasalo! sanoi hän ennenkuin ehti vastaustakaan saada rouva Alanteelta ja viittasi kädellään Honkasaloa luokseen. — Kuulin, että olette jo vähän tuttujakin, — lisäsi hän vielä esitellessään.

— Niin, me olemme todellakin vaihtaneet muutaman sanan toistemme kanssa, — sanoi rouva Alanne, ojentaen kättään maisteri Honkasalolle, joka olkihattu kädessään astui rouva Alanteen luo, tarttui hänen käteensä ja kumarsi.

— Niin, minä ajattelin, kun sen kuulin, että ehkä neiti Alanteelle voisi tulla vähän hauskempaa Hangossa, jos… — vaikka maisteri Honkasalo, ikävä kyllä, ei asukaan kaupungissa, — laverteli puhelias rouva Bondén, niin että molemmat nuoret eivät oikein tietäneet, mitä sanoa toisilleen; vaihtoivat vain silmäyksiä, hymähtivät ja katsoivat muuanne.

— Hangossahan toki ei tarvitse koskaan ikävöidä, rouva Bondén, — sanoi jotensakin samaan äänensävyyn Honkasalo.

— Niin, sen maisteri sanoo vain mielistelläkseen meitä hankolaisia, — vastasi, suu makeassa hymyssä, rouva Bondén, istuutuessaan leveästi sammaltuneelle kivelle.

— Muulloin kuin sateisella ilmalla, on totuuden nimessä lisättävä, — sanoi siihen rouva Alanne.

— Silloinkin voi välistä saada ajan kulumaan hyvää soittoa kuuntelemalla kasinon salissa, — puuttui vihdoin Terttu puheeseen.

— Kyllä, oikeinpa rakastan sitä, kun kuulen lempisäveltäjiäni hyvin esitettävän, — vastasi Terttu melkein intomielisesti ja katsoi ensi kerran Honkasaloa suoraan silmiin. Silloin hän heti myöskin huomasi tämän kaikki omituisimmat kasvojen piirteet, katseen, tukan, viikset ja nenän kärjen, ja kaikki painui selvästi hänen muistiinsa ainiaaksi. Siitä lähtien alkoi nuorten puhe sitte vapaammin juosta, varsinkin, kun rouva Bondén veti rouva Alanteen huomion pois heistä aivan toisellaisella keskustelulla. Honkasalo huomautti sen jälkeen, että muutaman päivän perästä tuli olemaan konsertti ja kysyi, aikoiko Terttu mennä sinne. Terttu sanoi sen riippuvan äidistä ja myöskin isän tulosta Hankoon, mutta piti sen hyvin mahdollisena. Samalla sai Honkasalo tietää, että Tertun isä, asessori Alanne, joka toinen viikko kävi Hangossa perhettään tervehtimässä, välistä useamminkin, kun vain virastaan pääsi, — Helsingistä. Terttu puolestaan taas sai keskustelun kuluessa tietää, että Honkasalo oli kandidaattitutkintoaan varten pääaineina lukenut estetiikkaa ja filosofiaa ja että hän aikoi ryhtyä kirjoittamaan kauno- ja sielutieteellistä tutkielmaa Goethen romaanista "Die Wahlverwandtschaften".

— Hävetäkseni täytyy minun sanoa, etten sitä romaania ole lukenut, — sanoi heidän siitä puhuessaan Terttu vilpittömästi.

— Sitä teidän, neiti, ei tarvitse ollenkaan hävetä tunnustaa, lohdutti Honkasalo, — sillä harva nykyajan ihmisistä ja varsinkin meikäläisistä lienee siihen tutustunut.

Terttu oli istuutunut riippumattoonsa ja kiikutteli sitä sievästi, jalat nilkasta ristissä. Honkasalo istui vastapäätä häntä kivellä, olkihattu yhä kourassaan, ja loi silloin tällöin katseensa Tertun vaalean ruskeisiin sukkiin ja ruskeisiin avokenkiin, joiden yläpuolella hänen hameensa helmat kiikkuessa somasti liehuivat, vilahuttaen toisinaan enemmänkin kaunista pohkiota.

Tertun kysymyksen johdosta, mitä Goethen mainitussa romaanissa oli niin mielenkiintoista, että siitä voisi yliopistollisen väitöskirjan kirjoittaa, selitti Honkasalo, että siihen oli kätketty paljonkin rakkaus- ja avioliitto-probleemia koskevaa ja kehoitti Terttua sitä lukemaan. Sen Terttu lupasikin tehdä Helsinkiin palattuaan.

— Mutta eiköhän meidän, Terttuseni, jo pidä ajatella kotiin lähtöä? — sanoi rouva Alanne, kohottautuen riippumatossaan.

— Eiköpähän. Äläkä unhota, äiti, taaskaan juoda kirnupiimää, jonka tohtori sinulle eilen määräsi, — huomautti Terttu.

— Sitä kirnupiimää vielä! — nauroi rouva Alanne. — Ne lääkärit keksivät jos joitakin tehtäviä meille, jotta vain aikamme täällä kuluisi.

— Ja rahamme, — lisäsi Terttu alkaen päästää riippumattoaan irti puusta.

— Se on kaikki hankolaisille vain tervetullutta, — lausahti siihen rouva Bondén. — Milläs me sitte koko talven eläisimme?

— Ehkä minä saan auttaa, — sanoi Honkasalo, hypähtäen paikaltaan ja ojentaen molemmat kätensä rouva Alanteelle, joka ponnisteli päästäkseen pois mukavasta asennostaan riippumatosta. Hänen avullaan rouva Alanne nopeammin keikahtikin jaloilleen ja Honkasalo päästi sen jälkeen hänen mattonsa irti puista, ottaen sekä sen että Tertun riippumaton kantaakseen.

He kulkivat männikön laitaa suoraan alas "Belle Vue'hen" vievälle tielle, — rouvat edellä, nuoret jäljessä. Tertun ja Honkasalon välillä jatkui senkin matkan vielä keskustelua ja kun he erosivat, tunsivat he jo tämän ensimäisen tutustumisensa nojalla saaneensa toisistaan koko joukon vaikutelmia, jotka jäivät heidän molempien sydänten salaisuudeksi.

Sitä seuraavana päivänä oli kasinolla tavallinen viikko-iltama. Kun rouva Alanne ja Terttu saapuivat sinne, oli verannalla heitä vastassa maisteri Honkasalo. Tervehtiessään lausui rouva Alanne pahoittelevansa, etteivät sattuneet edellisenä päivänä olemaan kotona, kun maisteri oli ollut niin ystävällinen ja käynyt heidän luonaan, sekä ilmaisi toivomuksen, että hän tulisi heillä toistekin käymään. Siihen Honkasalo kiittäen kumarsi ja kun Terttu lausui ihmettelynsä, ettei ollut pariin päivään Honkasaloa ollenkaan nähnyt kaupungissa, niin tämä selitti, että oli edellisen illan ja koko sen päivän vajonnut erään mielenkiintoisen teoksen lukemiseen, joka kosketteli hänen väitöskirjansa aihetta. Tästä Tertun kysymyksestä Honkasalo koko lailla mielistyi, sillä hän huomasi siinä piilevän ajatuksen, että häntä ainakin oli muistettu sillä aikaa. Kysymyksensä tehtyään Terttukin hoksasi, että toinen voi sen niin käsittää, mutta kun hän vastaukseksi samalla sai Honkasalolta hyvin lämpimän katseen, niin tuntui kuin joku lempeä hengetär olisi vetänyt häntä vieläkin lähemmäksi tätä uutta tuttavaa.

Yleisöä parveili verannalla ruokapöytien välissä ja muutamia vanhoja pariskuntia istui hiirenhernepensaiden suojassa juurakkotuoleissaan alhaalla kasinon edustalla, katsellen ja arvostellen sieltä ohikulkijoita. Salissa, seinustoilla, istui enimmäkseen nuorta väkeä, joka odotteli tanssin alkua. Pienellä korokkeella, salin perällä olevan parven alla, viritteli seitsemänmiehinen orkesteri jouhisoittimiaan ja kohta alkoikin laihanlaisena soida raukea valssisävelmä, joka houkutteli muutamia nuorukaisia kiidättämään neitosiaan hiukan kulunutta lautalattiaa myöten. Verannalta toiset menivät saliin, toiset katselivat ikkunoista tanssia, johon jo useampiakin pareja liittyi. Rouva Alanne, Terttu ja Honkasalo menivät myöskin saliin ja Honkasalo toimitti heille kaikille istuimet vastapäätä soittokuntaa.

— Tanssittehan, neiti Alanne? — kysyi Honkasalo, nousten Tertun eteen. — Saanko pyytää? — lisäsi hän kumartaen Tertulle.

— En ole erikoisemmin tanssinhaluinen enkä tanssintaitoinenkaan, — vastasi Terttu, — mutta voimmehan…

Ja hän nousi ja laski vasemman käsivartensa Honkasalon oikealle olkapäälle, joka puolestaan voimakkaasti kiersi käsivartensa Tertun vyötäisien ympäri, vieden hänet mukanaan muiden parien joukkoon. Terttu ei tanssinut varsin kevyesti, sen hän tiesi itse. Eikä Honkasalokaan ollut mikään mestari tällä alalla. Molempien mielipiteet siis yhtyivät siinä, ettei lattia ollut hyvä. Rouva Alanne, joka koko ajan silmillään seurasi heitä, sanoi kun Honkasalo pyöräytti Tertun hänen äitinsä viereen istumaan paikoilleen:

— Minusta on synti tanssia kauniina kesäiltoina tomuisessa salissa, — sanoi Terttu.

— Mutta eihän ylilääkäri sallikaan tanssia kuin kello kymmeneen asti, — huomautti Honkasalo siihen.

— Siitä eivät kuitenkaan kaikki nuoret ja terveet, jotka eivät hoitoa tarvitse, ole hyvillään, — lausui rouva Alanne.

Samassa tuli eräs nuori helsinkiläinen liikemies, Tertun tuttava, ja pyysi hänet tanssimaan. Terttu ei voinut kieltäytyä ja suostui, vaikka hieman vastahakoisesti.

— Luulen, että neiti Alanne on kovin vakavamielinen, — kääntyi sillä välin Honkasalo rouva Alanteen puoleen. — Hän ei ainakaan ole tanssiin ihastunut kuin monet muut nuoret neitoset.

— Se on totta, maisteri. Terttu katselee elämää mielestäni välistä melkein liiankin vakavalta kannalta.

— Ei. Hänessä todellakin pitäisi olla enemmän elämän halua ja elämän iloa. Nuorissa varsinkin se on välttämätöntä, eikö niin?

— Tietysti — jossakin määrin, — vastasi Honkasalo hiukan epämääräisesti, tahtomatta asettua kenenkään puolelle.

Terttu kiitti jo ensimäisen kierroksen jälkeen kanssatanssijaansa, syyttäen hengästymistä, ja istuutui paikalleen.

— Mitä arvelette, neiti Alanne, franseesistä? — kysyi Honkasalo. —
Saanen kai lupauksenne siihen?

— Arvelen, että eiköhän olisi parempi, että menisimme merenpuoleiselle verannalle istumaan ja viettäisimme tämän kauniin illan siellä, — vastasi Terttu katsoen Honkasaloa silmiin.

— Entä äiti? Ethän sinäkään viitsi täällä sisällä istua, kun kuitenkaan ei ole mitään erikoisempaa nähtävää eikä kuultavaa? — kääntyi Terttu äitinsä puoleen.

— Kuinka tahdotte. Mennään sitte, — sanoi rouva Alanne ja kun valssi samassa loppuikin, niin nousivat he kaikki kolme paikoiltaan ja menivät Tertun esittämälle paikalle.

Siellä oli heidän tavallinen ruokapöytänsäkin seinustalla melkein rakennuksen nurkassa ja rouva Alanne istuutui pöydän ääreen käskien Tertun tilaamaan heille kolmelle teetä.

— Toivon, että te, herra maisteri, tänään olette meidän vieraamme ja syötte illallistakin kanssamme, — lisäsi rouva Alanne, pyytäen Honkasaloa istuutumaan pöydän päähän.

Honkasalo kiitti ja, Tertun puhutellessa tarjoilijatarta, sanoi rouva Alanteen ehtineen ennen häntä tilata teetä, hän kun itse oli aikeessa kysyä, millä olisi saanut kiittää olostaan heidän ystävällisessä ja miellyttävässä seurassaan.

— Vielä mitä?! — sanoi rouva Alanne, — mehän olemme täällä kuin kotonamme ja tehän olette meidän seuravieraamme.

— No, eikö olekin paljon hauskempi täällä? — kysyi hän, kääntyen sekä äitinsä että Honkasalon puoleen.

— Anteeksi, — sanoi Honkasalo hypähtäen paikaltaan: päällystakkini jäi sille puolelle. Saanko käydä sen noutamassa? — ja vastausta odottamatta katosi hän ruokasalin kautta toiselle verannalle.

Ehkä viisi minuuttia olivat rouva Alanne ja Terttu vaihtaneet muutamia sanoja keskenään, kun Honkasalo palasi päällystakki käsivarrellaan ja toisessa kädessä kimppu kauniita tumman punaisia ruusuja, jotka hän ojensi Tertulle.

Tertun kasvot kirkastuivat ihastuksesta ja ihastuksen huudahdus pääsi sekä hänen että rouva Alanteen huulilta. Ja kiittäen puristi Terttu sen lisäksi kovasti Honkasalon kättä, luoden samalla syvän katseen hänen silmiinsä.

— Onneksi oli kukkaiskoju vielä auki, — sai Honkasalo hänelle hiljaa selitetyksi.

— Onneksi, todellakin, — minulle, — sanoi Terttu, painaen kasvonsa syvälle tuoksuviin ruusuihin.

— Todellakin harvinaisen kauniita ruusuja, — puuttui rouva Alanne puheeseen, — mutta ne ovat pantavat heti veteen.

Honkasalo nousi, kääntyi tarjoilijattaren puoleen ja pyysi hänen tuomaan ison vesikannun raikasta vettä, johon ruusut sitte sijoitettiinkin heidän eteensä. Samalla tuotiin teekin. Ja kaikki kolme tunsivat kuin olisivat olleet jo saman perheen jäseniä ja saattoivat lausua ajatuksensa ilman mitään väkinäistä tunnetta, joka vaatii punnitsemaan tarkkaan joka-ikisen sanan. Puheen aihetta tarjosi kaunis auringon laskukin, joka synnytti nopeasti vaihtelevia värivivahduksia taivaalle ja hiljaa kuohuvalle viheriäiselle meren aallokolle.

— Olen ajatellut sitä Goethen romaania, josta minulle siellä rannassa puhuitte. Mitä se nimi "Die Wahlverwandtschaften" ensiksikin tarkoittaa?

— Sen selittää Goethe itse romaaninsa ensi osan neljännessä luvussa. Nimi viittaa, — selitti Honkasalo, — oikeastaan erääseen kemialliseen prosessiin, jonka mukaan luonnossa yhteen joutuneet erilaatuiset ainesoliot pyrkivät liitostaan eroon toiseen liittoon yhtyäkseen.

— Niinkö tieteellinen romaani se sitte onkin? — kysyi Terttu vähän pettyneenä.

— Mutta se nimi on vain vertauskuva, — jatkoi Honkasalo. — Kysymys romaanissa tietysti on samallaisesta henkisestä prosessista yhteiskunnassa, ihmisten veren ja sielun heimolaisuudesta, sydänten "vaaliheimolaisuudesta" rakkauteen nähden heidän välillään siinä liitossa, jota kutsumme avioksi.

— Sittehän se ei olekaan kuiva tieteellinen, vaan mielenkiintoinen sielutieteellinen romaani.

— Juuri niin, neiti Alanne, — sanoi Honkasalo. — Hyvin mielenkiintoinen. Kysymys on siitä, missä määrin ihmiset todellakin sopivat toisilleen avioliitossa, vastaako heidän vaalinsa veren ja sielun heimolaisuutta. Ja jos nämä "oliot" näyttäytyvät olevan erilaatuiset, niin he pyrkivät eroon, etsien yhtymistä toisten samanluontoisten "olioitten" kanssa kuin he itse ovat.

— Sehän on sitte aivan nykyaikainen avioeroromaani, — huomautti rouva
Alanne. — Se minunkin sitte pitää lukea.

— Se on omituista, — sanoi Terttu, ikäänkuin mietteihinsä vajoten. —
Minä olen tuota kysymystä usein itsekseni ajatellut.

— Niinkö? — kysyi Honkasalo. — Onko teillä, neiti Alanne, ollut jotakin aihetta…?

— Olisi hauska kuulla. Olen aina ollut vakuutettu vaaliheimolaisuuden olemassa olosta muittenkin elävien olentojen rakkaussuhteissa, kuin ihmisten.

— Kerrohan maisterille, — sanoi rouva Alanne Tertulle. — Se oli todellakin omituinen tapaus.

— Se on minun pikku Viivini elämän tarina, — alkoi Terttu kertoa. — Viivi oli pienen, ihan puhtaan keltaisen kanarialinnun nimi. Sen osti isä minulle, kun olin kahdentoista vuoden vanha. Olin aina halunnut saada pienen kanarialinnun ja kun toivuin ankaran tulirokon jälkeen, jota olin sairastanut monta viikkoa, niin toi isä minulle sanomattomaksi ilokseni tuon pikkulinnun sievässä häkissä. Minä ristin lintuni Viiviksi, sillä se oli "tyttö", — (kaikki nauroivat, Terttu itsekin, kun hän sanoi "tyttö",) — ja kun se aina vastasi minulle: "vii-vii-vii". Se oli todellakin niin ymmärtäväinen ja viisas, että minä sen kanssa puhelinkin. Ja sekös osasi laulaa ja välistä kirkui niin kovasti, että oikein korvia särki! Ja ihmeellistä, kuinka se minut tunsikin hyvin! Kun vain tulin huoneeseen, niin se aina lopetti laulunsa ja rupesi hyppimään puikolta puikolle, odottaen, että minä tulisin sen kanssa juttelemaan. Aamuisin oli kuitenkin kaikkein hauskinta nähdä sen kujeita. Minun täytyi, tietysti, yöksi aina peittää sen, häkki tummalla huivilla, ettei se liian aikaisin herättäisi meitä laulullaan. Mutta sekös sitte piti peliä, kun tulin sitä hoitelemaan! Tavallisesti se jo oli hypännyt maahan tai siemenkuppinsa laidalle, syöden ensimäisen murkinansa. Kun minä sitte tulin ja paljastin häkin, niin sekös alkoi piipattaa ja hypiskellä edestakaisin ylös ja alas ja puikolta puikolle, ja haukotteli, ihan kuin olisi nauranut, ja pientä kieltänsä liikutteli niin nopeasti, että oli oikein lysti katsella. Ja korviaankin se raapi toisen jalan keskimäisellä pitkällä varpaallaan ja höyheniään laitteli ja pöyhötteli ihankuin me naiset pukujamme, kaupungille lähtiessämme. Ja kun minä pistin käteni häkin ovesta sisään hiekkaa puhdistaakseni, niin paikalla se lensi kättäni nokkimaan ihan kuin suutelemaan ja tuskin ehdin vettä vesikuppiin kaataa, niin se jo oli siinä juomassa, nostaen aina nokkansa ylös, kun vesipisaran lainasi, ja aina sitte katsoi minuun ja sanoi: "vii-vii-vii".

— Kuinka lapsellinen mielikuvitus sinulla onkin, Terttu! — keskeytti rouva Alanne.

— Tietysti se on niin, kuin neiti Alanne kertoo, — puolusti Honkasalo. — Sehän on niin luonnollista. Minä ymmärrän niin hyvin tuon kanarialinnun rakkauden jokapäiväistä ruokkijatartaan kohtaan.

— Kuin jonkinlainen ilo saada jokapäiväinen leipänsä, — jatkoi
Honkasalo.

— Hyi, kuinka te olette proosallisia! — huudahti Terttu. — Mutta minä olen varma, että Viivi ymmärsi ja tunsi paljon enemmän. Minä tiedän sen.

— Haluan kuulla todistuksenne, — sanoi Honkasalo, asettuen odottavaan asentoon.

— No, kuulkaa sitte! Kun, — kahden vuoden perästä, — tuli aika naittaa Viivi, — jatkoi Terttu leikillisesti ja sekä rouva Alanne että Honkasalo purskahtivat nauruun, — niin pyysin isän ostamaan sille miehen.

— Mikä on totta, se on totta, — sanoi Terttu. — Ajattelin, että Viivin oli ikävä yksinänsä olla ja isä kai ajatteli samoin, koska hän täytti pyyntöni. Me laitoimme pesänkin jo valmiiksi pieneen koppiloon, joka sidottiin häkin ylänurkkaan. Ja olisittepas nähnyt, kuinka Viivi ihmetteli sitä laitetta! Piipatti, käänteli päätään molemmille puolille ja hyppeli edestakaisin, kurkistipa koppilon aukosta muutaman kerran pesäänkin.

— Oikein olen jo utelias kuulemaan, kuinka sitte kävi, — kysyi
Honkasalo, ihastuneena katsellen Terttua.

— Kävi niin, että kun isä toi sen "miehen" ja me laskimme sen häkkiin, niin Viivi pelästyi niin, että se lentää pyristeli sinne tänne häkin seinästä seinään ja putosi viimein maahan, jossa makasi kauan aikaa ja oikein näki, kuinka sen sydän kolkutti.

— Totta puhuen, ei se minua ainakaan miellyttänyt ja pahoin pelkään, ettei se ollut aivan puhdasverinen kanarialintu. Se oli vähän vihertävä ja siipien kärjet olivat hyvinkin tummat, — selitti Terttu.

— Varmaankin oli se jotakin kanarialinnun ja jonkin pohjoismaisen laululinnun sekarotua, jommoisia on hyvinkin paljon myytävinä, — arveli Honkasalo.

— Hyvin mahdollista, vaikka osasihan se laulaa sekin, — jatkoi Terttu. Mutta pääasia on, että ihan ensimäisestä silmänräpäyksestä asti he eivät sopineet toisilleen. He eivät rakastaneet toisiaan. Viivi ainakaan ei rakastanut miestään, sen näin selvästi.

— Aivan oikein, neiti Alanne, — sanoi Honkasalo. — Heiltä siis puuttui tuo samainen verenheimolaisuus.

— Ja ilmeisesti myöskin hengenheimolaisuus, — lisäsi Terttu, — muuten ei voi selittää heidän vastenmielisyyttään toinen toistaan kohtaan. Näin, että Viivi oikein vihasi "miestään", joka minusta oli oikea tyranni.

— Siten, ettei se sallinut Viivin tehdä mitään: ei syödä, ei juoda rauhassa, ei istua puolallaan eikä laulaa. Aina se tuli ja ajoi Viivin pois.

— Ihan todenperään, — vakuutti Terttu. — Oikein oli surkeata ja sydäntäsärkevää nähdä sitä elämää.

—- Emme tulleet sitä ajoissa tehneeksi: luulimme heidän tottuvan toisiinsa, — selitti Terttu, — mutta "mies" söi lopulta niin paljon, että kuoli.

— No, nyt minä ymmärrän: kysymyksessä oli taaskin se jokapäiväinen leipä. Se "mies" ehkä oli aikaisemmin saanut kovin vähän ruokaa ja nyt söi liian ahnaasti. Viivinne taas, neiti Alanne, varmaankin kadehti "miestään", että se söi hänen ruokansa.

— Minä luulen todellakin, että siinä oli kateutta Viivin puolelta, mutta siten ymmärrettynä, että minä suosin ja ruokin sitä sen "miestäkin". Ja siinä minä luulen, että se meidän, — Viivin ja minun, — välinen rakkaus olikin, jota te äsken epäilitte, — selitti Terttu.

— En ollenkaan epäile, neiti Alanne, — puolusti häntä taas Honkasalo, — että kanarialintunne teitä rakasti, oli teihin tottunut ja kiintynyt, ja vaikka painostinkin leipäkysymystä lintujenne onnettomassa avioliitossa, niin tahdon lisätä, että sievä kertomuksenne minun mielestäni selvästi todentaa vaaliheimolaisuuden olemassa olon lintujenkin kesken. — Jos nuo linnut olisivat tunteneet todellista verenheimolaisuutta välillään, olisi "ruoka" kokonaan unhottunut tahi ollut sivuasia ja samoin — ikävä sanoa se, neiti Alanne, — myöskin Viivinne rakkaus teitä kohtaan.

— Niinkö luulette? — kysyi Terttu alakuloisesti, hänen päänsä painui alas ja katse tuijotti sameana kauas merelle.

— Ja rakkaus, — lisäsi Honkasalo. — Mutta kuinka sitte Viivin kävi hänen "miehensä" kuoltua? — kysyi hän, koettaen saada Tertun pois mietteistään.

— Viivi ei ollut sitte enää sama kuin ennen eikä sen laulukaan, — kertoi Terttu harvakseen ja masennetuin mielin. — Se eli kyllä vielä muutamia vuosia, mutta alkoi huomattavasti vanheta. Se sai vähitellen suuria pahkoja varpaisiinsa eikä voinut enää lopulta hyvin istua puolallakaan, saatikka sitte hypellä niin helposti kuin ennen. Sitte kerran, kun tulin sille siemeniä antamaan, istui se kyykistyneenä kuppinsa laidalla, mutta ei syönyt. Puhuttelin sitä, mutta se ei vastannut mitään. Koetin saada sen puolalle tahi maahan siksi aikaa, kuin olisin kupin täyttänyt, ja se yrittikin hypätä maahan, mutta jäi kynnestään häkin rautalankaan riippumaan. Näin, että se oli siihen pitkästä kynnestään takertunut, irroitin sen siitä, mutta huomasinkin, että se oli taittanut jalkansa. Täytyi tehdä loppu sen elämästä niin pian kuin suinkin. Juoksin tohtori Aulangon luo, pyysin hänen hankkimaan pienen pullon kloroformia, jonka hänen avullaan sainkin apteekista, ja minä nukutin Viivin ainiaaksi: otin sen käteeni, panin kloroformiin kastellun pumpulipalasen sen nokan eteen, se käänteli hiukan päätään, sydän alkoi nopeasti sykkiä, taukosi sitten yht'äkkiä, jalat ja varpaat kutistuivat ruumista vastaan ja pikku Viivini oli kuollut.

Rouva Alanne ojensi kätensä pöydän yli ja taputti ääneti Terttua käsivarrelle.

— Ja tiedättekö, mitä Terttu sitte teki? — sanoi rouva Alanne, kääntyen Honkasaloon päin.

— Enkä ollenkaan niin, — sanoi Terttu. — Minä käärin Viivin pumpuliin, panin sen pieneen koteloon, jossa oli ollut hajuvesipullo, käärin sitte valkoista silkkipaperia kotelon ympäri ja sidoin sen kiinni sinisellä nauhalla ja menin Pohjoissatamaan, nauhan päähän sidoin kiven ja halkoveneiden laiturista laskin kotelon meren pohjaan. Sillä lailla minä aivan yksin pikku lintuni hautasin.

— Se oli ainakin muista kokonaan poikkeava pikkulintujen hautaus, — vakuutti Honkasalo.

— Niin, no! Sen pituinen se! — lisäsi Terttu ja koetti rohkaista mieltään tämän surullisen muistonsa jälkeen.

— Emmeköhän mekin jo käy ruokaan käsiksi? Tehkää niin hyvin, maisteri! Tule Terttu! — Ja hän nousi ylös ja meni Honkasalon ja Tertun kanssa ruokasaliin. Oli jo tullut pimeä ja lamput olivat sytytetyt.

Kauniit ruusunsa pani Terttu, kotia tultuaan, maljakkoon, jonka asetti yöksi heidän huoneensa oven taakse parvekkeelle viileälle paikalle.

Tämän jälkeen kului kahden viikon aikana harva se päivä, ettei Honkasalo ollut rouva Alanteen ja Tertun parissa. Syrjäiset sanoivat, että hän seurasi kuin varjo heitä kaikkialla, kantaen heidän tavaroitaan ja palvellen heitä kaikellaisten asiain toimittamisella. Kun asessori Alanne tuli Hankoon perhettään tervehtimään, esitti rouva Alanne Honkasalon miehelleen, joka rouvansa ja tyttärensä puolesta oli valmis ajamaan Hangon kylään Honkasalon luo vastavieraillullekin, mutta tuli siitä estetyksi, kun Honkasalo tuli häntä vastaan Hangon Vuorikadun kulmassa, juuri kun asessori oli astumaisillaan ajurin rattaihin. Asessori ilmaisi aikeensa ja Honkasalo pyysi, ettei asessori millään lailla vaivaisi itseään tekemään sitä matkaa, kiittäen samalla siitä kunniasta, joka asessorin käynti hänen luonaan olisi ollut. Tulipa Honkasalo niinkin hyväksi ystäväksi perheessä, että hän, rouva Alanteen esityksestä, sai ruveta kutsumaan häntä tädiksi ja sinuttelemaan Terttua, — niinkuin meillä täällä pohjoismaissa on tapa. Mitään erikoisempaa ei näiden kahden viikon tapahtumissa kuitenkaan ilmennyt. Kuten kylpypaikoissa ainakin oli heidänkin elämänsä yhtämittaista samoissa paikoissa oleskelemista ja liikkumista kylpy- ja ruokatuntien lomissa. Iltapuolet käytettiin tavallisesti lepäämiseen riippumatoissa heidän poukamassaan tahi kävelyihin milloin rannikkoa pitkin toisella niemellä olevaan pieneen kahvilaan tahi kylpyhuoneen takana olevalle niemelle ylös niille jylhille kallioille, jossa korkeimmalla paikalla sijaitsi pieni katosmaja penkkeineen. Tie sinne kävi paikottain rotkojen lävitse, paikottain tiheäin pensaikkojen kautta, paikottain pienen vihannan aukeaman poikki, johon levähdystä varten oli sijoitettu penkki tahi pelkkä lauta kahden kannon päähän. Sillä tiellä mieli usein pyrki purkautumaan sydämellisempäänkin keskusteluun.

Sattui, että Honkasalo yhtenä päivänä oli jäänyt tulematta kaupunkiin, — ainakaan hän ei ollut näyttäytynyt rouva Alanteelle ja Tertulle. Se tuntui niin oudolta, Tertun mieli myrtyi. Hän tunsi oikein kaipaavansa Lauria. Jokin ikäänkuin kaivoi sydänkuopassa hänellä. Rouva Alannekin, joka huomasi Tertun mielialan, sanoi puolestaan:

Seuraavana päivänä Lauri tuli ja Tertun silmät säihkyivät ilosta. Rouva Alanne oli kuitenkin pahoinvoipa eikä sinä päivänä edes käynyt kasinolla. Lääkäri vaati, että hänen piti koko iltapuolenkin pysyä vuoteessaan.

— Kyllä minä täällä yksin toimeen tulen, — sanoi rouva Alanne
Tertulle. — Menkää te kävelemään, minne tahdotte.

Päivä oli kuitenkin kovin tuulinen ja myrsky tuntui yhä yltyvän. Oli pysyteltävä kasinolla tahi etsittävä hyvin tuulelta turvassa oleva kävelypaikka. Kun tuuli kävi etelästä, oli suojaakin vain havumetsässä, joiden takana rantakalliot kohosivat. Kasinolta suuntasivat Terttu ja Lauri, innokkaasti keskenään puhellen, melkein vaistomaisesti askeleensa sinnepäin ja joutuivat lopulta rotkotielle sekä sille pienelle vihannalle aukeamalle, jossa ei tuntunut myrskyä lainkaan. He istuutuivat penkille kummankaan heistä esittämättä, että siinä kotvan levähtäisivät.

Koko matkan olivat he puhuneet hyvin vakavasti. Lauri pääsi selville siitä, ettei Terttu ollut ollenkaan niiden naisten kannalla, jotka tahtovat naisasian hyväksi hommata kaikellaisissa yhteiskunnallisissa tehtävissä tahi, armeliaisuuden nimessä, yhdistyksissä ja iltamien toimeen panemisessa. Kun he siinä nyt kävivät penkille istumaan, sanoi Lauri:

— Älä luule kuitenkaan, — vastasi Terttu, — että minä naisliikettä halveksin. Päinvastoin se on saanut jo paljon hyvää ja suurtakin aikaan.

— Niinkuin naisen vapauttamisen miehen orjuudesta tahdon ja tunteiden puolesta, — selitti Terttu. — Me saamme todellakin nyt jo tahtoa ja tuntea vapaammin kuin ennen.

— No, mutta niissä sitte sinun mielestäsi on naisen elämän tarkoitus? — kysyi Lauri.

— Siinä, että hänen todellakin täytyy olla nainen ja pysyä naisena, niinkuin Jumala on hänet luonut, — vastasi Terttu.

— Olla äiti ja lastensa kasvattaja, — jatkoi Terttu. Yhteiskuntahan perustuu perheeseen ja sen vuoksi minusta naisella on mitä suurin, kaunein ja pyhin tehtävä kodissaan, perheessään. Mitä nainen siellä kylvää pienokaisten sydämiin, siitä saa yhteiskunta niittää sadon, ja jos se kylvö on ollut hyvä, niin on satokin oleva sadankertainen.

— Koulu on sittenkin vain kodin kasvatuksen täydentäjä, — selitti Terttu edelleen. — Koti on ydin, koulu kuori. Tahi myöskin: koti on sielu, koulu — ruumis. Vaikka onhan se ehkä vähän ontuva sittenkin tämä vertaus. Toivon kuitenkin, että ymmärrät, mitä tarkoitan?

— Kyllä, varsin hyvin, — sanoi Lauri. Ymmärränpä sanoistasi enemmänkin. Näen selvään, mitä sinun sydämesi kaipaa.

— Minä puhun niinkuin minun mielestäni ylimalkaan pitäisi olla, — selitti Terttu. Kun lisään, että ne naiset, jotka eivät voi tulla äideiksi ja perheenemänniksi, tekevät kodille ja yhteiskunnalle kauniin ja suuren palveluksen ottaessaan, missä niin tarvitaan, hoitaakseen toisten kotia ja kasvattaakseen toisten lapsia heidän kodeissaankin, niin huomaat, että samalla annan suuren arvon opetuksellekin, sanottakoon sitä nyt kouluksi tässäkin merkityksessä.

— Minä kunnioitan sinun mielipiteitäsi, — sanoi Lauri. — Mutta kodin ja perheen täytyy syntyä jostakin ja tuo jokin on rakkaus. Se taas on hyvin erilaatuinen ja sen tautta ovat perheetkin niin erilaatuiset. Oikeastaan ei ole mitään niin epämääräistä kuin tuo tunne, johon perhe-elämä, joka sitte on synnyttävä yhteiskunnan, perustuu. Tuo tunne on, ja luullakseni, tulee aina olemaan kahden sydämen salaisuus, aina joku erikoistapaus, johon eivät mitkään säännöt sovellu.

— Pääsääntö on kai se, että se on oikea silloin, kun se syntyy kunnioituksesta toista kohtaan, — sanoi Terttu, mutta säpsähti samalla muistaessaan, että Lauri vast'ikään oli sanonut kunnioittavansa hänen mielipiteitään.

— Minä luulen aivan päinvastoin, — väitti Lauri vastaan, — että kunnioitus voi syntyä rakkaudesta, mutta ani harvoin rakkaus kunnioituksesta. Rakkaus syntyy tavallisesti jostakin aivan toisesta.

— Mistä sitte? — kysyi Terttu uteliaana. — Onko sielutieteessä mitään selityksiä tahi määritelmiä?

— Minun sielutieteeni mukaan se on melkein selittämätön ongelma, — jatkoi Lauri. — Usein rakkaus ilmestyy puuskan tavoin, tulee aivan kuin äkkiä yllättävä tauti.

— Niin sanotaan, — myönsi Lauri, — mutta se voi silloin silti olla sitä todellista, oikeata rakkautta, sillä siinä juuri on sitä veren- ja hengenheimolaisuutta, joka vetää yhteen kaksi "oliota" vastustamattomalla voimalla.

— Ehkä sitte sanot, ettei ilman intohimoa oikeata rakkautta olekaan? — kysyi Terttu.

— En uskalla väittää, mutta uskallan luulla niin olevan, — sanoi Lauri. — Uskallanpa luulla, että intohimoa sittenkin on olemassa siinäkin vastakkaisessa rakkauden lajissa, joka tulee hiipien kuin vaarallisin tauti, vaikka se silloin ei ole asianomaisten itsensä huomattavissa. Sanalla sanoen: se on veri, joka siinäkin vetää heidät toisiaan kohti.

— Se on siis niin vaarallinen asia? — kysyi Terttu ja hänen kysymyksessään piili monenlaisia eri vivahduksia: vakavuutta, leikkiä, ivaa, ehkäpä pieni salavihjaus Laurin mahdollisiin kokemuksiin sen asian suhteen.

— Niinkö? — sanoi Terttu naurahtaen. Ja Lauri vastasi siihen vain kuivasti:

— Ei, mutta nyt meidän täytyy jo ruveta lähtemään kotiinpäin, — sanoi yhteen menoon Terttu, nousten paikaltaan. — Alkaa jo hämärtää ja äiti voi olla huolissaan, minne olemme jääneet.

Lauri nousi myöskin ja lähti astumaan Tertun vieressä. Kun he suojapaikastaan rotkon kautta nousivat kalliolle, huomasivat he, että myrsky oli äitynyt täyteen vauhtiin. Meri kuohui viheriän harmaana vyöryttäen vaahtopäisiä jättiläisaaltoja rantaa kohti, särkien ne pärskeellä kareja ja kallion kielekkeitä vastaan. Pilvet ajelivat rajusti toisiaan matalalla taivaalla ja tuuli repeli tempauksin niitä, koettaen saada niistä sadetta irti. Silloin tällöin putoilikin joku pisara. Eräs höyry tupruttaen paksua savua, joka painui alas aalloille, ponnisteli voimiaan Hangon satamaan päin. Ja etäältä ulapalta vilahteli määräajoin majakan tuli.

— Katsotaanhan silmänräpäys, Terttu! — pysäytti Lauri Tertun, pidellen häntä käsivarresta. — Tämä on suurenmoista.

— Se on pelottavaa, — sanoi Terttu. — Ihmisraukat, joiden pitää olla merellä nyt!

— Menkäämme ulos tuonne kielekkeelle! Katsos, kuinka tuolla yhdeksäs aalto komeasti kohosi ja räiskähti kauas kalliolle! Ja kuinka voimakkaasti meri taas imaisi vetensä takaisin!

Terttu seurasi Lauria, käsi hänen käsivarrellaan, ja Lauri tunsi, kuinka Tertun hermot puistattivat häntä.

— Se on pelottavaa, — sanoi Terttu vielä kerran. Hänen hameensa helmat hulmusivat paukkeella myrskyn ravistamina.

— Emmehän me ihmiset pelkää elämänkään merellä, — jatkoi Lauri. —
Tuommoista on kuitenkin sää usein meidän ihmisraukkojenkin sielussa.

— Mutta sitä emme silmin näe, — lausui Terttu. — Luulen, ettemme pelkää niin paljon sitä, jota emme näe, vaikka tiedämme ja tunnemmekin sen olevan. Kuolemaakin pelkäämme oikein vasta silloin, kun se on silmiemme edessä.

Samassa räiskäytti taaskin suuri aalto vettä korkealle ilmaan, niin että Tertun ja Laurin täytyi hiukan peräytyä paikoiltaan.

— Kas, kuinka veneet tuolla poukamassa keikkuvat ja laitojaan hankaavat toisiaan vastaan! — osoitti Lauri pieneen lahden pohjukkaan, joka on niemien ja kallioiden kainalossa aivan kasinon kentän edessä. He seisoivat juuri kylpyhuoneen takana olevalla korkeimmalla kielekkeellä ja toisella puolella poukamaa näkyi kaksi ihmishaahmoa rannalla. Laiturin kohdalla häämöitti vielä kolmas haahmo, joka näkyi puuhaavan purjeveneen kiinnittämisessä laituriin.

— Tuossapa on vene päässyt irti! — sanoi Terttu. — Katsos, kuinka se lyö laitojaan kalliota vastaan, — tuossa meidän jalkojemme juuressa!

Lauri jätti Tertun seisomaan ja laskeutui katsoakseen muutaman askeleen alemmaksi rantaan päin viettävää kalliota myöten. Samassa löi taaskin suuri aalto ja pärskähytti vettä juuri sille kohtaa, missä Lauri seisoi. Tämä peräytyi nopeasti taaksepäin, kääntyi, juoksi muutaman askeleen ylöspäin, mutta yht'äkkiä hänen kenkänsä korko lipesi ja hän vajota romahti jonnekin vähän matkan päähän Tertusta, niin että Terttu näki vain hänen päänsä. Terttu kirkasi ja peitti kasvonsa.

— En vähääkään, — vastasi Lauri alaalta, päätään kohottaen. — Luisuin aivan sievästi istuallani kalliota myöten ja täällä on hiekkapohja tie.

— Mennään jo pois! — sanoi Terttu rukoilevalla ja säälin äänellä, ja etsi paikkaa, mistä voisi laskeutua alas sinne, missä Lauri oli.

— Täältä pääsemmekin heti tielle, — vastasi Lauri. — Tule! — lisäsi hän ja ojensi kätensä Terttua kohti. — Minä autan sinut alas.

Terttu astui likemmäksi ja melkein heittäytyi Laurin kaulaan, joka otti hänet tukevasti käsivarsilleen ja nosti hänet hiekkapohjaan maahan. Ollessaan Laurin sylissä tunsi hän, kuinka tämän kasvot painautuivat hänen kaulaansa vasten ja vieno väristys kulki läpi hänen ruumiinsa.

— Kiitos! —- sanoi Terttu hiljaa, kun Lauri hellävaroin laski hänet jaloilleen seisomaan.

Terttu ensin ei aikonut vastata mitään, mutta sitte pääsi hänen huuliltaan melkein pahastuneella äänenpainolla:

Ja hän alkoi nopeasti astua kylpyhuoneelle päin Laurin rientäessä hänen rinnallaan.

— Mennään jo oikein sukkelaan! — sanoi hän. Mutta puheesta ei tahtonut tulla enää mitään. Eikä vaikeneminenkaan liioin rasittanut. Kumpikin heistä oli ajatuksiinsa vajonnut.

Kun he olivat tulleet huvilan ovelle ja Lauri ojensi kätensä hyvästiksi, sanoi hän Tertulle:

— Tämä, vastasi Lauri: — "Semmoinen on rakkauden laita, että se yksinään luulee omaavansa oikeudet ja että sen tieltä kaikki muut oikeudet saavat väistyä."

Oliko se anteeksi pyyntöä, itsensä puolustusta vai tunnustusta, — siitä ei Terttu silloin ollut selvillä. Eikä taitanut olla Lauri itsekään.

Kolme vuorokautta kesti myrskyä, joka toi mukanaan taajoja sateenkuuroja. Ne olivat kovin ikäviä päiviä. Lauri ei käynyt kaupungissa ollenkaan. Terttu ja hän eivät tavanneet toisiaan niinä vuorokausina.

Vähitellen alkoi taivas seestyä, tuuli tyyntyi ja ihmiset alkoivat olla enemmän liikkeellä. Kun Terttu neljäntenä päivänä jälkeen puolisen tuli heidän huvilastaan alas maantielle, ajoi hänen ohitsensa ajuri, joka vei Belle Vue'hen päin erästä nuorta vaaleaveristä, punaposkista ja sirosti puettua naista. Tämä kääntyi, kun jo oli ajanut ohi, ja huusi:

Terttu tunsi silloin entisen koulutoverinsa, Helmi Leinikön ja huiskautti hänelle päivänsuojallaan. Ajaja pysäytti ajurin, astui alas rattailta ja juoksi takaisin Terttua tervehtimään.

— Täälläkö sinä kesää vietät? — kysyi iloisesti neiti Leinikkö, ojentaen kätensä Tertulle.

— Täällä olen äidin kanssa, joka ottaa kylpyjä, — vastasi Terttu. —
Entä sinä, etsitkö asuntoa tänne jäädäksesi vai miksi ajelet?

— Olen matkalla Tukholmaan, — vastasi toinen. — Tulin juuri laivalla ja läksin vähän kaupungille ajelemaan, kun laiva seisoo täällä parin tunnin ajan. Olenhan matkapuvussakin.

— Tavattoman viehättävä, — sanoi Terttu, tietämättä mitä sanaa oikein käyttäisi ja silmäillen entistä koulutoveriaan kiireestä kantapäähän. — Mutta etkö tule sisään? — lisäsi hän.

— Eihän nyt ole aikaa, — sanoi toinen. — Tule sinä ennemmin kanssani ajelemaan, minne ajuri vie!

— No, sama se! Äiti onkin lääkärin luona ja minulla ei ole mitään tekemistä, — vastasi Terttu ja molemmat kiipesivät ajurin rattaille, joka hiljakseen lähti ajamaan Belle Vue'hen päin.

Terttu ei ollut nähnyt Helmiä siitä saakka, kun he tyttökoulun lopettivat. Helmin koti oli Etelä-Hämeessä, jossa hänen isällään oli maatila, mutta koulun kävi hän Helsingissä. Lähemmin ei Terttu entisen luokkatoverinsa kotioloja tuntenut eivätkä he olleet koulussa olleet kovin läheisiä ystävättäriäkään. Heidän luonteensa olivat olleet kovin erilaatuiset ja sen tautta ei heitä mitkään yhteiset harrastukset vetäneet likemmäksi toisiaan. Mutta Terttu muisti Helmin erittäin hyvin. Mikään lahjakas tyttö ei tämä ollut eikä lukukaan häntä erikoisesti miellyttänyt. Hänen tavattoman iloinen luonteensa ja harvinainen ulkomuotonsa herättivät kuitenkin kaikkien huomion. Niin reipasta ja elämänhaluista tyttöä oli tuskin koko koulussa. Ja nämä ominaisuudet loistivat nuoren tytön koko olemuksesta. Vaaleat hiukset, jotka kiemuroina valuivat hänen olkapäilleen, kehystäen hänen terveyttä uhkuvat verevät kasvonsa, joissa huomattavimpina olivat suuret mustikkasiniset, kirkkaan loistavat, vaikka hieman teräväkatseiset silmät ja melkein verta tiukkuvat, pulleat huulet, joiden lomista kaksi kaunista valkoista ylähammasta pilkisti esille, antoivat hänen kasvoilleen hiukan nukkemaisen näön. Kaunis vain ei ollut hänellä ylähuuli, joka oli liiaksi ulkoneva, ja siitä syystä, varsinkin hänen puhuessaan, ilmekään suupielissä ei ollut kaunis. Mutta sen kuitenkin melkein unhotti hänen vartalonsa ja veikeän käytöksensä takia, jotka vastustamattomasti lumosivat miesten mielen, Lisäksi hänellä oli tavattoman pieni ja siro käsi, jonka hipiä oli lienteä kuin silkki.

Tässä kuvassa, joka oli jäänyt Tertun muistiin, oli nyt muuttunut oikeastaan vain Helmin hiuslaite, mutta sekään, vaikka muodinmukainen oli, ei suuresti rikkonut nukkemaista yleisvaikutusta hänen kasvoissaan. Veikeästi toisella korvalla oleva hattu, josta riippui suuri tumma viinirypäleterttu, ja eri värivivahduksissa läikehtivä matkapäällyskaapu tekivät hänet todellakin viehättäväksi, niinkuin Terttu hänelle sanoi.

— Mitä sinä Tukholmaan matkustat? — kysyi Terttu, kun he olivat lähteneet ajamaan.

— Ainahan sitä matkalla tuttavia saa, — huomautti Helmi, veitikka silmännurkassa.

— Hyvänen aika! — osasi Terttu vain siihen sanoa. — En minä vain niin uskaltaisi.

— Kuule! Mitä sinä olet tehnyt siitä saakka, kun koulusta pääsimme? — kysyi Terttu taas.

— En mitään. Tahi — huvitellut vain. Mitäs varten elämme, ell'emme huvitellaksemme? — lasketteli Helmi sanojaan nopeasti ja iloisesti. — Elämmehän vain yhden kerran. Hetkestä on siis otettava vaari, että kuollessamme voimme sanoa nauttineemme elämästä.

— Sekö sinun mielestäsi sitte on elämän tarkoitus? — kysyi Terttu, katsoen pitkään Helmiin.

— Sinullahan oli sievä lauluääni ja soittelit pianoakin ennen. Etkö ole sillä alalla koettanut jotakin tehdä?

— Olen — vähän kumpaakin harjoitellut, vaan ei siitä vielä ainakaan ole mitään kokonaista tullut, — selitti Helmi ja kysäisi samalla: — Kenen huvila tuo?

— En tiedä. Se on "Elviira" nimeltään ja siinä asuu venäläisiä kesävieraita, — vastasi Terttu.

— Mutta ehkä löytänyt jonkun etsimättä? Kuule! Oletko jo kihloissa taikka ehkä naimisissakin? — kysyi Helmi edelleen.

Samalla katsoi hän kelloaan. He olivat tulleet Belle-Vue'n lähelle ja ajuri kysyi, oliko käännyttävä takaisin.

— Tässäkö kaikki? Eipä täällä ollut paljon nähtävää. Käännytään pois vain! — vastasi Helmi.

— Sinulla kun on noin edullinen ulkomuoto… — alkoi Terttu, kääntyen
Helmiin päin.

— … Ja osaat soittaa ja laulaa, — jatkoi Terttu keskeytymisestä välittämättä, — sinun pitäisi antautua näyttämötaiteen tahi oikeammin oopperan palvelukseen.

— Kun Jumala minulle on niin vähän järkeä antanut, etten kaipaa mitään elämän tehtävää! — tuli taaskin vuolaana virtana puhe Helmin huulilta. — Minä raukka elän vain päivästä päivään, — hypin kuin heinäsirkka, — lisäsi hän nauraen.

— Voi, voi, sinun virsiäsi! — oli kaikki, mitä Terttu siihen sai sanotuksi.

— Laivalle takaisin, — vastasi Helmi. — Minnekäs sinun on mentävä? — kysyi hän sitte Tertulta.

— Minä jätän sinut heti paikalla tuossa lääkärin rakennuksen kohdalla ja menen äitiäni noutamaan, — vastasi Terttu.

— Hyvä on, — vastasi Helmi ja lisäsi: — En minä viitsisi täällä tuntiakaan asua. Täällä näyttää niin surmaavan ikävältä.

— Hyvästi nyt sitte, Helmi, ja onnea matkallesi! — sanoi Terttu, puristaen hänen kättään hyvästiksi.

— Ai, paljon terveisiä äidillesi! — huusi Helmi, kääntyen vielä rattailla. Ja huiskauttaen kättään istuutui hän mukavammin paikalleen, ajurin napsauttaessa hevostaan piiskalla.

Terttu tapasi äitinsä, joka jo oli käynyt lääkärin luona, ja kertoi, kenen oli nähnyt ja minkä vaikutuksen Helmi häneen oli tehnyt.

Terttu ei vastannut mitään. Hän muisti Laurin kertomat sanat verenheimolaisuudesta ja löysi sitä jossakin määrin äidistään ja Helmistä. Samalla hän taas muisti Laurin itsensä ja kummasteli, ettei hän vielä ollut ilmestynyt heidän seuraansa. Olihan kulunut kokonaista kolme vuorokautta heidän viime yhdessä olostaan. Eikähän ilmakaan enää ollut esteenä hänen tulolleen. Olisikohan hän sairastunut vai missä oli syy?

Ja Tertun levottomuus kasvoi, kun Lauria ei vielä iltasellakaan näkynyt. Rouva Alanne sen huomasi ja illallista syödessä he molemmat lausuivat arvelujaan Laurin poisjäämisestä, punniten syitä ja vastasyitä.

— Eihän teidän välillänne sitte mitään liene tapahtunut? — kysyi rouva Alanne vihdoin.

— Mitäs sitä olisi voinut tapahtua, — sanoi Terttu, katsellen miettiväisenä merelle.

— En minä ainakaan mitään syytä tiedä, — vastasi Terttu rypistäen silmäkulmiaan.

— Ei puhuta siitä nyt enää! — sanoi Terttu ja alkoi katsella ympärilleen.

Melkein ääneti istuivat he huoneensa parvekkeella tunnin ajan ennenkuin panivat maata. Äiti kuuli, että Terttu ei nukkunut pitkään aikaan.

Kun palvelijatar seuraavana aamuna tuli sisään, oli tarjottimella Tertulle kirje, joka oli tullut kaupungin postissa. Hän ei tuntenut käsialaa, sillä Lauri ei ollut hänelle koskaan vielä kirjoittanut, mutta hänen sydämensä aavisti, että se oli häneltä ja hän repäsi yhdellä tempauksella toisen reunan kuoresta pois.

Terttu ei vastannut mitään, mutta rouva Alanne huomasi hänen kalpenevan, kun hän aukaisi kirjeen ja itsekseen luki sen niin nopeasti, että hänen silmänsä näyttivät melkein ahmaisevan sen sisällyksen. Lauri kirjoitti:

Ymmärrät varmaan, miksi en näinä päivinä ole voinut käydä kaupungissa, ja varmaan et minua ole odottanutkaan, mutta suonet minulle anteeksi, että näin kirjeessä ilmoitan Sinulle täytyväni äkkipikaa lähteä pois täältä joksikin aikaa. Syyn lähtööni saanet tuonnempana tietää. Ehkä tapaan teidät täällä vielä syksymmällä. Toivon, että tätikin suo minulle anteeksi, etten ennen lähtöäni voinut käydä luonanne hyvästillä kiittämässä teitä kaikesta minulle osoittamastanne ystävällisyydestä.

Terttu viskasi tämän kirjeen, joka oli nopealla käsialalla kirjoitettu, äitinsä eteen ja meni väräjävin hermoin ulos parvekkeelle, sanaakaan sanomatta. Hän oli kuin mykistynyt tuijottaessaan alas tielle, kun äiti muutaman minuutin perästä tuli.

— Sehän on todellakin kummallista, — alkoi rouva Alanne puhua, kun he istuutuivat pöydän ääreen, hän sohvaan ja Terttu vastapäätä häntä tuolille.

Terttu vain oli vaiti, joi ja söi haluttomasti eikä katsonut äitiinsä lainkaan.

— Olisikohan häneltä rahat loppuneet täällä kauemmin oleskellakseen vai mikä ihme…?! — mietiskeli taas äiti ääneen.

— Mitä sinä nyt viitsit tuosta puhua?! — sanoi Terttu vihdoin pahastuneena. — Jokainen tekee niinkuin tahtoo.

— Tietysti, tietysti, — myönteli äiti. — Ja kun meni, niin menköön!
Eihän hän meille sen läheisempi ollut.

— Juo nyt, äiti, niin mennään sitte ulos! — kiirehti Terttu, sillä hän tahtoi kuitenkin jollakin lailla mieltään rauhoittaa.

— Tiedäthän, etten minä niin pian valmistu, — sanoi rouva Alanne. —
Mene sinä yksin edeltä, jos tahdot, ja odota minua kasinon edustalla.

Terttu oli lopettanut ja päätti lähteä ulos, niinkuin äiti kehoitti.
Kun hän katsoi ulos ikkunasta, näki hän rouva Bondénin kulkevan sivu.
Silloin heitti hän nopeasti päällysviittansa hartioilleen, otti
päivänsuojansa ja sanoi äidilleen:

Terttu astui nopeasti portaita ja melkein juoksi mäkeä alas, tiellä riennättäen askeleitaan ehättääkseen rouva Bondénin, joka kulki kasinolle päin. Hän ajatteli, että ehkäpä tämä tiesi Laurista jotakin muuta.

Ja tuskin oli Terttu häntä ehtinyt tervehtiä, kun rouva Bondén tokaisi hänelle vasten silmiä:

— Tiedättekö tekin sen jo, rouva Bondén? — kysäsi Terttu koettaen olla välinpitämätön.

— En tiedä muuta kuin sen, että näin hänet eilen satamassa, kun "v.
Döbeln" tuli, joka oli matkalla Tukholmaan, — selitti rouva Bondén. —
Sitte näin hänen ottavan ajurin ja kiireesti ajavan Hangon kylään päin.
Veljeni sanoi hänet sitte taas nähneensä satamassa, kun "v. Döbeln"
lähti.

Terttu tunsi jo rouva Bondénin ensimäisistä sanoista punastuvansa korviaan myöten ja levähytti auki päivän suojansa, jolla koetti mahdollisimman paljon peittää häneltä kasvojaan.

— Vai niin! — sai Terttu vain sanotuksi ja hän tunsi, kuinka hänen kurkkuaan kouristi.

— Ettekö te sitte tietäneet hänen lähdöstään mitään? — kummasteli rouva Bondén.

— Kyllä, — ilmoittihan hän, — sokelsi Terttu, tietämättä oikein, kuinka nyt puhuisi.

— Varmaan tekee hän sitte vain pienen huvimatkan, — sanoi rouva Bondén, joka näytti olevan kiireissään, ja kysäsi samalla: — Entä rouva Alanne? Kuinka hän jaksaa?

— Kiitoksia, — kyllä äiti taas on parempi, — vastasi Terttu ja oli iloinen, kun rouva Bondén ojensi hänelle kätensä hyvästiksi.

Salaman nopeudella kulkivat Tertun aivoissa ajatusyhtymät: Helmi — Tukholma — v. Döbeln — Lauri — Tukholma. Ja hän istuutui melkein herpaantuneena juurakkotuolille kasinon edustalle, sulki päivänsuojansa ja veteli sillä puoliympyrää edestakaisin tuolinsa eteen, tuijottaen maahan. Hän ei tahtonut mitenkään saada ajatuksiaan juoksemaan selvää tolaa. Hän etsi syytä Laurin lähtöön. Oliko hän ehkä sittenkin jollakin lailla käyttäytynyt niin, että Lauri kaikkosi hänen luotaan? Hän muisti, mitä tapahtui sinä myrskyisenä iltana kallionkielekkeellä. Hän muisti, että oli rentonaan heittäytynyt Laurin käsivarsille, kun Lauri auttoi häntä alas. Luuliko Lauri ehkä —? Ehkä hän sai väärän käsityksen? Mutta sehän oli niin välitön, niin viaton, niin vilpitön teko. Hänhän oli peljännyt, kun Lauri putosi, ja antoi sitte vain Laurin auttaa itseään alas. Ja silloin oli Lauri painanut suudelman hänen kaulaansa. Hän siis ehkä sittenkin otaksui enemmän, kuin oli tarkoitus. Sekö siitä sitte oli seuraus heidän kävelystään, jonka kuluessa he niin paljon olivat puhelleet?! Sekö sitte oli seuraus, kun he tulivat tuohon läheiseen kosketukseen ja tunteet, vaikka vain senkin verran, ilmaisivat, mitä sydänten pohjalla piili?!

Terttu ei ollut huomannutkaan, kun hänen äitinsä astui hänen luokseen. Ja melkein mahdotonta oli rouva Alanteen saada tytärtänsä puhumaan, kun he läksivät tavalliselle aamukävelylleen. Terttu olikin ensin aikonut olla äidilleen mitään sanomatta, että oli puhutellut rouva Bondénia ja kuullut häneltä Laurin nähtävästi matkustaneen Tukholmaan. Lopulta hän päätti kertoa kuulemansa äidilleenkin, sillä hän tiesi äitinsä kuitenkin saavan tietää sen rouva Bondénilta, kun hänet tapaisi.

Rouva Alannekin hämmästyi kuullessaan Laurin matkasta niin, että löi kätensä yhteen, pysähtyi ja sanoi:

— Mahdollista kyllä, mutta sitä en olisi häneltä odottanut, — ihmetteli rouva Alanne edelleen, joka myöskin, Tertun kertomusten nojalla, sovitti Helmin ja Laurin matkat yhteen.

— Ehkä he olivat tuttuja ennestään, ehkäpä, — — mutta Terttu ei lopettanut lausettaan arveluineen.

— Olisihan Lauri edes joskus tullut hänen nimensä maininneeksi, jos niin olisi ollut, — jatkoi rouva Alanne.

— Päinvastoin, äiti, jos heidän välillään jotakin oli, — lausui
Terttu mielipiteensä.

— Ai, mutta nyt minä muistan. Puhuihan Lauri kerran, että hänen pitäisi tutkimuksiaan varten käväistä täältä Tukholman kirjastoissa lukemassa, — kääntyi rouva Alanne tyttärensä puoleen.

— Minä en sitä kuullut häneltä; kyllä sinä erehdyt, äiti, — sanoi
Terttu.

— En, en, en, muistan ihan varmaan, — vakuutti rouva Alanne aivan kuin rauhoittaakseen Terttua ja saadakseen hänen ajatuksensa käännetyiksi kalvavasta epäluulosta.

— Olkoon kuinka tahansa, mutta niin on asianlaita, — sanoi Terttu. —
Ja nyt pyydän, äiti, ettei puhuta siitä koskaan enää puolta sanaakaan.
Hän on mennyt ja sillä hyvä.

Pari viikkoa kului sitte tavallista entistä elämää, — harmaata, yksitoikkoista. Rouva Alanne oli jo lopettanut määrätyt kylpynsä, mutta heillä oli ollut ollut aikomus viipyä Hangossa vielä syyskuun alkuun, jotta äiti saisi levätä ja voimistua täydellisesti. Tuli kuitenkin muutamia sateisia päiviä ja kun Tertun mieli edelleen oli myrtynyt, sanoi hänen äitinsä hänelle:

— Kuinka tahdot, — sanoi Terttu. — Isäkään ei enää tahdo käydä täällä.

Muutaman päivän perästä he olivat valmiit lähtemään ja he palasivat laivalla, niinkuin olivat tulleetkin. Kun "Torneå"-laiva Hangon satamasta kääntyi Helsinkiin, istui Terttu äitinsä vieressä peräkannella ja katseli kuinka potkuri muodosti laivan jälkeen pitkän kuohuvan tien, johon kalalokit iskivät alas sieppaamaan nokkaansa laivasta mereen viskattuja tähteitä. Ja kun laiva oli tullut ulommaksi merelle ja oli kasinon ja kylpylän kohdalla, vilkasi Terttu kerran sinnepäin, mutta käänsi kohta kasvonsa pois ja äiti huomasi, että hänen silmäripsissään riippui kyynel. Samalla alkoi savutorvesta kohota paksu musta savu, jonka tuuli painoi alas vettä kohti, ja aivan kuin suruharso levisi laivan ja mantereen välille.

Sitte tuli syksy, surullinen, onneton syksy. Isä oli tullut kovin synkkämieliseksi ja lokakuussa päätti hän ampumalla päivänsä. Syy oli jäänyt Tertulle salaisuudeksi. Hän aavisti kuitenkin, että hänen vanhempainsa avioliitto ei ollut koskaan ollut onnellinen, mutta missä perussyy oli, sitä hän ei tietänyt. Isä, joka oli kovin vakavaluontoinen ja jonka luonnon Terttu oli saanut periä, oli varmaan kantanut sydämessään jotakin kalvavaa surua, joka vihdoin kävi hänelle ylivoimaiseksi. Lääkärit selittivät, tavallisuuden mukaan, että asessori Alanteen oli vallannut äkillinen mielenhäiriö. Isän raha-asiat olivat kyllä olleet huonot, mutta hänen henkivakuutuksellaan selviytyivät he pulasta, äidin saadessa kohtalaisen ylimääräisenkin eläkkeen.

Sellaisissa suruissa ja huolissa oli kulunut talvi. Kesän he viettivät sen jälkeen Ruovedellä.

Näissä muistoissa, jotka toinen toisensa perästä kiitivät Tertun aivoissa, istui hän salin sohvan nurkassa noin neljännestunnin ajan, kun Toini tuli äidin huoneesta häntä puhuttelemaan.

— No, mitä sinä täällä mietit? — kysyi Toini ja tarttui Terttua kädestä, joka lepäsi sohvan kädennojalla.

— Kaikellaista, — vastasi Terttu ja pyyhkäsi kädellään ylös yli otsansa aivan kuin huitaisten pois nuo muistot päästään kuin tungettelevan kärpäsen.

— Äitisihän näyttää kovin virkeältä tänään ja on niin iloinen, että olette saaneet vuokralaisen, — lohdutteli Toini hyväilevällä äänellään. — Sinun pitää myöskin olla iloinen ja tyytyväinen, — lisäsi hän.

— Olenhan minä, — sanoi Terttu, joka oli noussut ja kiertänyt kätensä
Toinin vyötäisille.

Ja he kävelivät muutaman kerran edestakaisin nurkasta nurkkaan. Silloin soi eteisen kello ja Hilma tuli ovea aukaisemaan.

— Se on tohtori varmaankin, ellei jo, — — sanoi Terttu, keskeyttäen lauseensa.

— Kuulee jo äänestä, että se on meidän herttainen tohtorimme, — sanoi
Terttu seisoen salin ovella.

Sisään astui, paiskaten Tertulle ja Toinille voimakkaasti kättä, kookas, noin kolmenkymmenenviiden vuoden vanha mies, jonka kasvot näyttivät todellakin niin herttaisen avonaisilta, että luuli niissä näkevänsä sanat: "Lukekaa tästä, tässä näette kaikki!" Muuten oli vaikea sanoa, mitkä niissä kasvoissa olivat omituisimpia piirteitä, sillä ystävällisyyden leima poisti niistä loistollaan kaikki erikoisilmeet. Etupäässä astui näkyviin kuitenkin suu terveine hampaineen ja se hyvänluontoinen hymy, joka aina seurasi siitä lähtevää puhetta. Nenä oli paksu ja voimakas ja sen alla riippuivat tuuheat vaaleanruskeat viikset, joita tohtori välistä pyyhkäisi ylöspäin kätensä selkäpuolella. Silmät vivahtivat myöskin ruskeilta, mutta lähempää katsottuina oli niissä silmäterän ympärillä epämääräinen sinisen vihertävä väri. Niiden katse oli kuitenkin suora ja avonainen, mutta kovin tutkiva ja toiseen syventyvä, kun tohtori katsoi potilaansa silmiin. Otsa oli valoisan kirkas.

— Täällä tietysti voidaan hyvin? — sanoi tohtori Aulanko, istuutuen lähimäiseen nojatuoliin sohvapöydän luo ja luoden katseensa sekä Terttuun että Toiniin.

— Enkö minä sanonut, — rohkaisi tohtori Aulanko, — että parempaan päin tässä on käännyttävä.

— Kyllä tohtori saa tulla, — kuului rouva Alanteen ääni viereisestä huoneesta.

— Minä vain kutsua odotinkin, — sanoi tohtori, ponnahtaen ylös tuoliltaan. — No? — kuului sitte vain hänen astuessaan toiseen huoneeseen.

Sillä välin meni Terttu Laurille vuokrattuun huoneeseen ja loi vielä kerran silmäyksen ympärilleen, oliko kaikki niinkuin piti olla. Ajatukset risteilivät hänen päässään niin, ettei hän tietänyt, kuinka käyttäytyä. Kuinka tulikaan Lauri heille asumaan sen jälkeen kuin he sillä lailla olivat eronneet Hangossa?! Ja kuinka oli meneteltävä, jos tulisi puhe hänen pikaisesta lähdöstään sieltä? Ehkä oli parasta olla lainkaan kajoamatta noihin entisiin muistoihin, olla kuin vieras, olla kuin aivan toinen, uusi ihminen. Hänhän oli jo niin rauhoittunut ja nyt alkoivat tunteet kuohua hänessä jälleen.

Kummallista oli kuitenkin, että Lauri oli tullut huonetta vuokraamaan aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut heidän välillään sitä ennen. Kuka tietää, ehkä kaikki sittenkin oli erehdys, ettei mitään semmoista ollut ollutkaan, jota hän oli kuvitellut rouva Bondénin kertomusten johdosta. Kuka tietää, ehk'ei Lauri ollenkaan ollut matkustanutkaan Tukholmaan. Hänhän silloin kirjeessään lupasi toiste selittää syyn poislähtöönsä. Ehkä hän sen nyt sitte selittääkin, jahka saapuu. Turhahan on näin edeltäkäsin antaa tunteilleen valtaa.

Ja Terttu palasi taas saliin. Sinne tuli myöskin kohta tohtori Aulanko, jolla oli määräys käsissään. Hän istuutui kirjoituspöydän ääreen ja sanoi samassa Tertulle:

— Äidiltänne ovat tipat lopussa. Mutta minä uudistan vain tämän entisen määräykseni.

— Juuri sitä, — sanoi tohtori. — Sehän se tepsii. — Ja hän huo'ahti kirjoitettuaan uusimismääräyksen ja pannen kynän pois.

— Onkos teidän mielestänne, tohtori, äiti parempi? — kysyi Terttu puoliääneen.

— Siihen kysymykseen on helppo vastata. On, — parempi kuin viime kerralla täällä käydessäni.

— Mutta ylimalkaan hänen tilansa? — uteli Terttu. — Tahtoisin oikein tietää.

Samassa oli tohtori kääntynyt ja huomannut kirjoituspöydän hyllyn alla nurkassa pienehkön pullon, jonka hän sieppasi käteensä. Nimikelapulla oli pääkallo ja sen alla kaksi luuta ristissä sekä kirjoitus: "Kloroformia".

— Mistä tämä on? Mitä te tällä teette? — kysyi hän, katsoen tutkivasti Terttuun. Hän oli samalla tyytyväinen, ettei tarvinnut vastata Tertun viimeiseen kysymykseen.

— Sehän on teidän itsenne minulle hankkima, tohtori, — sanoi Terttu. — Ettekö muista? Kaksi vuotta sitte, kun pikku kanarialintuni oli nukutettava.

— Se on ollutkin pöytäni laatikossa. Äsken otin sen esille ihan ajatuksissani, kun kirjoitin erästä kirjettä.

— Eipä tiedä, — vastasi tohtori leikillisesti; — joka tapauksessa — pankaa muistonne pöytälaatikkoon takaisin!

— Sen teen teidän nähden, — sanoi Terttu ja pani pullon kirjoituspöytänsä laatikkoon, vetäen joitakin papereita sen peitoksi.

Samassa tuli Toini viereisestä huoneesta ja sanoi Tertulle, että hän menisi äitinsä puheille. Toini käytti tätä tilaisuutta hyväkseen ja kysyi tohtorilta:

Vieraiden läsnä ollessa he eivät sinutelleet toisiaan, mutta näin kyllä. Toini ei ollut Tertullekaan vielä puhunut mitään, että hän oli kihloissa tohtori Aulangon kanssa.. He olivat jo pari vuotta tunteneet toisensa ja heidän luonteensa olivat lähentäneet heitä niin, että tohtori Aulanko muutama viikko sitte oli pyytänyt Toinia vaimokseen. Jostakin syystä he vielä pitivät välinsä salassa.

Toinin kysymykseen Aulanko vastasi nipistämällä kokoon vasenta silmäänsä ja pyörittämällä päätään.

— Jalat ovat koko lailla turvoksissa. Sydämellä on kova työ. Jumala tietää, kuinka kauan se jaksaa jyskyttää, — vastasi Aulanko hiljakseen.

Terttu palasi ja kysyi äitinsä puolesta, saisiko keittää kahvia tohtorille. Tämä kieltäytyi muitten tehtävien tähden ja alkoi hyvästellä. Hän poikkesi vielä rouva Alanteenkin huoneeseen ja sitte sieltä palatessaan sekä salin kautta eteiseen mennessään sanoi:

— Jos tarvitaan, olen valmis millä hetkellä tahansa tulemaan — yöllä tahi päivällä. Näkemiin siis!

— Me nyt sitte ainakin juomme kahvia, — sanoi Terttu ja lähti ruokasaliin sitä hommaamaan.

— Tuleehan meille vuokralainen kohta, — huomautti Terttu ruokasalista. — Se on häntäkin varten.

VI.

Oli kulunut tunnin aika, kun Lauri saapui. Kun hän oli peseytynyt ja pukeutunut toisiin vaatteisiin, pyysi Terttu hänet ruokasaliin kahvia juomaan Toinin ja hänen seurassaan.

Samassa tuli Toini häntä vastaan rouva Alanteen huoneesta. Terttu tarttui häntä kädestä ja vei Laurin luo, esittäen heidät toisilleen.

— Odotetaan silmänräpäys, — sanoi Terttu Toinille. — Lauri tahtoo ensin käydä äitiä tervehtimässä.

— Rouva Alanne käski ensin juomaan kahvia ja pyytää maisteri
Honkasaloa sitte tulemaan hänen luokseen, — sanoi Toini.

— Tehkäämme niin sitte, — sanoivat Terttu ja Lauri melkein yhteen ääneen ja naurahtivat tämän lystin yhteen sattuman johdosta.

Terttu vei heidät ruokasaliin ja istutti Toinin ja Laurin vastakkain, käyden itse toiseen päähän pöytää hoitamaan kahvin kaatoa. Hilma toi kiiltävän kuparipannun pöytään ja peitti sen kauniilla koruompeluisella kahvipannun myssyllä. Sill'aikaa kuin Terttu antoi kahvin hiukan "seistä", kertoi Lauri matkastaan.

Hän tuli suoraa päätä Oulusta, jonne oli tullut hevoskyydillä kotoaan. Oli ollut vanhempainsa luona koko heinä- ja elokuun. Ei ollut kotona käynyt kokonaiseen vuoteen.

— Missäs viime talven olit? — kysyi sitte Terttu, ja alkoi kaataa kahvia kuppeihin, jotka ojensi Toinille ja Laurille.

— Berlinissä — väitöskirjaani valmistelemassa, — vastasi Lauri. Sieltähän pääainekset olivat koottavat väitöskirjani ensimäistä, historiallista osaa varten.

— Mikä sillä on tarkoitus, jos rohkenen näin oppimattomana kysyä? — sanoi Terttu hiukan ujosti.

— Sillä, — historiallisella osalla, — on tarkoitus selittää Goethen "Die Wahlverwandtschaften" romaanin synty, — sanoakseni yhdellä sanalla kaikki, — lausui Lauri.

— Aa! — sanoi vain Terttu ja ojensi sokerirasian ja vehnäiskorin vuoroon Toinille, vuoroon Laurille.

— Sen osan korrehtuuriarkin voin jo antaa Tertulle luettaviksi, jos se huvittaa, — sanoi Lauri.

— Kyllä, vastasi Terttu. — Olenhan nyt lukenut itse romaaninkin, — lisäsi hän, pannen erikoisen painon "nyt" sanalle.

— Niinkö?! No, sittehän voimme siitä paljonkin keskustella, — sanoi
Lauri hilpeästi.

— Olikos vielä mitään uusia historiallisia aineksia löydettävissä? — kysyi Toini vaatimattomasti lempeällä äänellään Laurilta. — Kerrotaan, että Goethe on jo niin läpeensä tutkittu, että tunnetaan kaikki hänen pesulaskunsakin, — lisäsi hän vielä.

— Se on totta. Mitään varsinaista uutta sitä osaa varten en odottanutkaan löytäväni. Mutta kaikki vanhakin oli minulle välttämätöntä tätä tutkimustani varten ja sen sain parhaiten Saksasta, tietysti, — selitti Lauri.

— Sen sijaan kai tulee olemaan paljon mielenkiintoista väitöskirjan muissa osissa? — jatkoi Terttu.

— Niin, — vastasi Lauri. — Toinen osa on omistettu kaunotieteelliselle ja viimeinen, kolmas osa, sielutieteelliselle erittelylle.

— Minä luulen kyllä, että siveelliseltä kannalta katsottuna voi tuoda esiin paljonkin uutta Goethen puheena olevan romaanin suhteen, — sanoi nyt Terttu, — ainakin paljon ristiriitaisia mielipiteitä.

— Minun väitöskirjassani tuleekin olemaan kokonainen luku, jossa käsitellään taiteen suhdetta moraaliin, — selitti Lauri.

— Olen jostain lukenut, että romaania aikoinaan pidettiin monella taholla aivan epäsiveellisenäkin, — selitti vuorostaan Terttu.

— Se on totta sekin, — innostui Lauri puhumaan. — Ja juuri sitä kysymystä pohdin minäkin mainitsemassani luvussa.

— Minä alan todellakin uskoa, että tuosta väitöskirjasta tulee kovin mielenkiintoinen teos, — huomautti Terttu.

— Siis ei Goethen romaani, sitä lukiessasi, ole antanut aihetta uskoon, että siitä voisi mitään väitöskirjaa kirjoittaa? — kysyi Lauri.

— Sitä puolta en ole pystynyt edes huomioon ottamaan, mutta että se todellakin antaa paljon ajattelemisen aihetta kelle tahansa, se on mielestäni varma, — sanoi Terttu.

— Ensiksikin sen tyyli on aivan toisellainen, kuin nykyajan romaaninkirjoittajain, — selitti Terttu. — Siinä ei huomaa mitään hermostuneisuutta, niin sanoakseni. Sen kulku on kuin suuren, leveän, mahtavan virran, — niin rauhallinen, mutta samalla kuitenkin niin mukaansa tempaava syvyydellään, johon kuvastuu koko avara maailma.

— Se oli komea, sattuva vertaus, — sanoi hän ja oikein pyörähti tuolillaan.

— Se on se, että jokaisessa henkilössä tahi jokaisen henkilön takana aina huomaa Goethen itsensä puhumassa, — selitti Terttu edelleen.

— Goethen oma suuri personallinen leima! — huudahti Lauri. — Se ei ole vika, vaan ansio.

— Esimerkiksi, kun se muurari pitää puheensa siinä perustuskiven laskemistilaisuudessa, niin ihan joka sanasta tuntee Goethen ja aina vain Goethen, — jatkoi Terttu. — Olisihan siinä pitänyt olla edes jotakin erikoisesti "muurarimaista", — naurahti hän.

— Huomautuksesi on suorastaan nerokas, — sanoi Lauri. — Mutta tämä tyyli on juuri se, joka on vastakohta nykyajan realistiselle.

— Tahdoin vain sanoa, — huomautti Terttu vaatimattomasti, — ettei se ole luonteenomainen, etteivät eri henkilöt puhu omalla tavallaan, vaan tekijän tavalla.

— Ymmärrän varsin hyvin tarkoituksesi ja ihastuksella kuuntelen arvosteluasi, — sanoi Lauri.

— Herran tähden! Arvostelemaan minä en pysty. Se on vain vaatimaton mielipiteeni, — sanoi Terttu, joutuen hieman hämille.

— Turha olla vaatimaton, — ihastui Lauri taaskin. — Kun nyt olet lausunut mielipiteesi, kuten tahdot arvostelusi nimitettäväksi, tuon teoksen muodollisesta puolesta, niin olen sanomattoman utelias kuulemaan, mitä sinulla vielä on sen sisällyksestä huomauttamista, — tiedusteli Lauri.

Samalla kuului rouva Alanne ääntelevän huoneessaan. Toini hyppäsi paikaltaan ja juoksi sinne.

— Se ei ole niin helposti sanottu, — vastasi Terttu. — Se romaani on luettava moneen kertaan ennenkuin sen perille on oikein päässyt. Sitä paitsi minä en ole kypsynyt siitä mitään sanomaan.

— Avioliittokysymyksiä voivat arvostella vain ne, jotka itse ovat tahi ovat olleet naimisissa. Ja avioliitostahan siinä suuressa määrin on kysymys, — selitti Terttu.

— Myönnän, — sanoi Lauri. — Minun siis ei pitäisi siitä väitöskirjaa kirjoittaakaan, kun en ole enkä ole ollut naimisissa?

Nyt tuli Toini takaisin ja pyysi maisteri Honkasaloa tulemaan rouva
Alanteen huoneeseen.

Salin ovesta näki Terttu, että Lauri astui vuoteen luo ja painoi suunsa rouva Alanteen hänelle ojentamalle kädelle. Kun Toinikin tuli saliin, jäivät molemmat tytöt sinne siksi aikaa, kun Lauri oli rouva Alanteen huoneessa. Toini istuutui sohvaan ja Terttu lähelle häntä nojatuoliin, joka oli aivan rouva Alanteen huoneeseen vievän oven kohdalla. Siitä saattoi Terttu kuullakin, mitä sisällä puhuttiin.

Hän kuuli ensiksikin, että hänen äitinsä lausui ilonsa siitä, että Lauri oli tullut heille asumaan, johon Lauri vastasi samalla kohteliaisuudella, että oli tyytyväinen, kun sattui saamaan asunnon heidän ystävällisessä kodissaan, lisäten siihen kuitenkin, että olisi toivonut tapaavansa "tädin" hyvissä voimissa. Tähän äiti huo'ahtaen vastasi, että oli kaukana siitä, mitä oli ollut Hangossa ja että sen jälkeen muutenkin asiat paljon olivat muuttuneet. Kun äiti vielä sanoi, että hyvin muisti heidän tutustumisensa Hangossa ja että Lauri ei ollut ollenkaan muuttunut, odotti Terttu saavansa kuulla Laurin suusta jonkun sanasen, joka olisi viitannut hänen äkilliseen katoamiseen sieltä, mutta Lauri silloin vastasikin vältellen:

— Välistä, täti hyvä, on parempi olla muistelemattakin entisiä tapahtumia. Niissä voi olla paljon rumaakin, joka vain masentaa mielen.

— Niin, niin, — saattaa olla niinkin, — huo'ahti siihen jälleen vastaukseksi äiti, ajatellen nähtävästi enemmän itseään kuin Laurin sanoja.

Tuosta Laurin lauseesta, joka kuulosti jonkinlaiselta katumukselta, anteeksipyynnöltä, vaikka olikin hyvin hämärästi ilmaistu, Terttu huomasi, että epäilemättä oli paras olla koskettelematta sitä kohtaa milloinkaan, koskapa se tuntui noin "masentavan" Laurin mieltä. Puhukoon siitä Lauri itse, jos tahtoo, hän ei ainakaan nyt ai'o sanallakaan tiedustella Laurin silloista menettelyä.

Sitte kuului Lauri vielä kertovan olostaan Berlinissä, jossa sanoi, tutkimustensa ohessa, paljon käyneen teatterissakin, siltä varalta, että joskus kotimaassa joutuisi teatteriarvostelijaksi. Ja hän lisäsi, että meidän teatteriarvostelumme oli koko lailla takapajulla, se kun usein oli aivan taitamattomien ja asiaan perehtymättömienkin henkilöiden hoidettavana.

— Miekkoinen sinä, Lauri, joka olet saanut maailmaa nähdä ja — elää mukana! — sanoi sairasvuoteellaankin yhä elämänhaluinen rouva Alanne.

— Mutta nyt minä väsytän tätiä liiaksi puheillani, — sanoi Lauri ja nousi.

— Saanhan sinua nyt nähdä joka päivä, — lausui raukeasti rouva
Alanne, ojentaen kätensä Laurille.

— Joka päivä tulen tätiä tervehtimään, jos täti vain sallii, — vakuutti Lauri ja kumarsi.

Rouva Alanne nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään ja Lauri poistui saliin.

— Paljon, paljon muuttunut, — vastasi Lauri, myöskin ääntään hiljentäen. — Varsinkin kasvojen hipiä näyttää niin mullankarvaiselta, niinkuin sanotaan, — lisäsi Lauri.

— Rouva Alannetta täytyy aina kuitenkin rohkaista, — sanoi Toini maisteri Honkasalolle.

— Tietysti, tietysti, neiti Syväri, — sanoi tämä. — Ymmärrän varsin hyvin, ettei koskaan saa sanoa sairaalle hänen tilansa olevan huonon.

Toini poistui taas rouva Alanteen huoneeseen ja Terttu ja Lauri jäivät kahden kesken. Etteivät puheellaan häiritsisi sairasta, menivät he ruokasaliin.

— Meidän äskeinen keskustelumme jäi täällä hieman kesken, — ryhtyi Lauri puhumaan. — Ja sinä löit minua vähän kuin puulla päähän, — jatkoi hän. Et ainakaan rohkaissut minua väitöskirjani suhteen.

— Kun sanoit, ettei minun pitäisi väitöskirjaani julkaista, kun minä en ole enkä ole ollut naimisissa.

— Mutta suonet minun huomauttaa, että Goethe jo ennen kuin meni naimisiin, oli osannut valmistaa tämän syvällisen romaaninsa, — sanoi Lauri rohkeasti.

— Hänellä kuitenkin siis oli paljon kokemusta niissä asioissa, — vastasi Terttu.

— Niin että? — alkoi Lauri, mutta hätkähti, kun hänen oli tehtävä johtopäätös Tertun väitteestä.

Kumpikin oli selvillä siitä, minkä tuli seurata. "Joko — tahi". Joko oli Lauri jo paljon kokenut niissä asioissa tahi oli hän kokematon eikä siis ollut kykenevä väitöskirjaansa kirjoittamaan.

— Sinä luulet soimanneesi minut sanoillasi, — sanoi Lauri eikä hellittänyt vieläkään. — Luulit panneesi minut pussiin, mutta huomautan vielä puolestani, että Goethe kuuluu itse muutamia vuosia ennen kuolemaansa kertoneen, että tässä hänen romaanissaan ei ole yhtään riviä, jossa ei olisi hänen omia elämyksiään, vaikka samalla ei yhtään riviä niinkuin hänen elämyksensä todellisuudessa ovat olleet. Niin että? — keskeytti Lauri ja katsoi vuorostaan voitokkaasti Terttuun.

— Niin että, — vastasi Terttu rauhallisesti, — että se on hyvin kaksimielisesti sanottu.

— Huomaan, että olen saanut sinusta ankaran vastaväittäjän, — lausui Lauri lopuksi ja hymyili ihastuneena. — Samalla huomaan, että voit paljon auttaa minua viimeistelytyössäni — hyvillä neuvoilla ja viittauksilla, — jos tahdot.

— Hyvin mielelläni, — vastasi Terttu, — mikäli kykenen ja ehdin — tahdon lukea korrehtuuriarkkeja, kun ne olet korjannut. Sitä kai oikeastaan vain tarkoitatkin?

VII.

— Onko herrasväki kotona? — kuuli Terttu tutun äänen kysyvän. Hänen poskensa kävivät samalla hieman kalpeiksi ja kun hän katsahti Lauriin, huomasi hän, että Lauri rypisti otsaansa ja jännitti kuuloaan.

— Kysykää nyt kuitenkin, eikö neiti ota vastaan, — kuului taaskin sama ääni eteisestä. — Sanokaa: neiti Leinikkö!

— Minä kysyn, — vastasi Hilma, niiahti ja pyörähti ruokasaliin, jossa kuiskaten sanoi Tertulle: — neiti Leinikkö ja hänen kanssaan eräs herra. Ottaako neiti vastaan?

Terttu katsahti Lauriin sanaakaan sanomatta. Tämä meni, myöskin sanaakaan sanomatta, ikkunan luo ja alkoi vakavana katsella ulos pihalle.

Hilma vei vastauksen tulijoille, jotka riisuutuivat, keskenään jotakin kuiskaten ja Hilman kehoituksesta astuivat saliin.

— Tule sinäkin, niin esittelen sinut! Lauri vastasi vain päätään pyörittämällä.

— Se on minun entinen koulutoverini, — jatkoi Terttu. — Eihän se sovi, ettet tule. Hän varmaan jo näki sinun olevan täällä.

— Tulin esittelemään sinulle sulhaseni, — sanoi Helmi iloisella ja tyytyväisellä äänellä, Tertun häntä tervehdittyä toivottamalla tervetulleeksi. — Insinööri Keidas, neiti Alanne, — lisäsi Helmi.

— Toivotan sydämestäni onnea, — sanoi Terttu tervehtien sulhasta ja tarttuen sitte uudelleen Helmiä kädestä sekä vetäen häntä sohvaan istumaan.

— Niin, näin on käynyt sen jälkeen kun viimeksi Hangossa tavattiin, — alkoi puhe juosta Helmin suusta.

— Luulin, että sinä jo aikoja sitte olit naimisissa, kun en mitään ole sinusta kuullut, — Ruotsissa, — lisäsi Terttu vastauksekseen.

— Pyh, se oli vain pieni huvimatka, — naurahti Helmi. — Kas, siitähän en ole sinulle, Toivo, vielä kertonutkaan, — kääntyi hän sulhasensa puoleen.

— Kaipa sinulla on vielä paljonkin minulle kerrottavaa, — sanoi insinööri Keidas, joka koko ajan vain ihastuneena katseli morsiantaan.

— Tämä on nyt minun toivoni ja keitaani elämäni erämaassa, — suottaili Helmi siihen vastaukseksi, sulhasensa hymyillessä.

— Mitäpä sitä muuta voisikaan meidän i'ällämme, — sirkutteli Helmi. — Ajattelen samaa sinustakin, vaikken sitä niin suoraan sano, kuin sinä, — lisäsi hän.

— Ai'oin taannoin juuri huomauttaa, — puuttui insinööri Keidas puheeseen, saatuaan vihdoin sananvuoron, — että on harvinaista kuulla ystävätärten kesken sellaista lausuntoa, kuin minkä neiti Alanne äsken sanoi Helmille.

— Miksen sitä sanoisi, mitä ajattelen, kun asia on niin viaton, — lausui Terttu ja nousi ylös vetääkseen äitinsä huoneeseen vievän hieman raollaan olevan oven kiinni.

— Toivo, näetsen, ei tunnusta lausuntoasi oikeutetuksi, — sanoi siihen Helmi, mutta painoi samalla kätensä suutaan vasten, kun huomasi Tertun sulkevan oven ja lisäsi: — Ai, me häiritsemme sairasta puheellamme!

— Sitä paitsi luulen, että sinulla oli vieras, — sanoi Helmi ja katsoi ruokasaliin päin.

— Vieras — ei, mutta vuokralaisemme, joka tänään juuri muutti meille asumaan, — selitti Terttu. — Ehkä saan esitellä, — lisäsi hän ja meni kutsumaan Lauria ruokasalista saliin.

Tertun mentyä tarttui insinööri Keidas Helmiä kädestä ja painoi sitä suutaan vasten. Kun Terttu Laurin kanssa palasi saliin, näki hän eteisestä, että Helmi huitaisi sulhastaan kohti kädellään, jota tämä juuri oli suudellut ja kuiskaten sanoi:

Samalla huomasi Terttu, että kun Lauri, joka hänestä näytti hieman kalpealta, astui salin ovelle, Helmin poskille lehahti puna. Terttu oli harvoin nähnyt Helmin punastuvan ja siksi tuo punastuminen jo ilmaisi hänelle paljon. Helmi kuitenkin pian selvisi hämmingistään ja kun Terttu esitteli hänelle ja insinööri Keitaalle Laurin, niin hän aivan reippaasti sanoi:

— Kyllä, — neiti, — parikin kertaa, — vastasi Lauri kuivakiskoisesti. — Ja insinöörin kanssa olen puhellut eräällä rautatiematkalla Oulun radalla, — lisäsi hän, kääntyen hyvin nopeasti puheeseen insinööri Keitaan kanssa.

— Kuka ei minun sulhastani tuntisi, — sanoi Helmi hilpeästi, kuin ei mikään olisi häntä enää häirinnyt. — Toivo matkustelee kaikille radoilla. Nyt on hän saanut määräyksen johtaa rakennustöitä Karjalan radan jatkolla, mutta minä olen sanonut, että Lieksaan tahi Joensuuhun minä en muuta asumaan ja ellei muutosta tule, niin hän saa minulta rukkaset — putoilivat sanat rakeina Helmin suusta.

Kaikki nauroivat ja mikä milläkin huomautuksella vastasi Helmin vakuutukseen. Terttu puolestaan oli sillä välin tehnyt kaikki havaintonsa Laurin ja Helmin suhteen sekä samalla tarkastanut myöskin insinööri Keitaan ulkomuotoa.

Insinööri Keidas oli keskikokoinen, huolellisesti puettu ja käytökseltään hieman teennäisen siroliikkeinen mies. Hänen tummat hiuksensa olivat keskellä päätä pitkän matkaa takaraivolle kulkevasta jakauksesta kiiltävän sileiksi su'itut kahdelle puolen. Silmät olivat pienet, mutta vilkkaat ja näyttivät jotensakin mustilta hänen kultasankaisten pincenez-lasiensa takaa. Nenä oli hieno ja suipponeva. Parta, joka, kuten hiukset, oli tumma, oli lyhyeksi leikattu ja leu'asta myöskin suipponeva, joten koko hänen kasvojensa muoto oli pitkähkö ja suippo. Musta, silkkikäänteillä varustettu pitkä vierailutakki, jonka kauluksesta kohosi puhtoisen valkoinen paidan kauluri ja sen ympärille taidokkaasti sidottu, jalokiven koristamalla kultaneulalla kiinnitetty harmaansiniseen vivahtava kaulahuivi, hihansuista kauas esiinpistävät, myöskin lumivalkoiset ja samoin jonkin jalokiven koristamilla kultanapeilla liitetyt kalvosimet, mustanharmaan juovikkaat, vasta silitetyt housut ja puolittain kiiltonahkaset kengät, kaikki todisti, että insinööri Keidas oli tahi ainakin tahtoi olla hienostunut herra. Joka tapauksessa huomasi, että hän oli pukeutunut tehdäkseen morsiamensa kanssa ja ehkäpä tämän kehoituksesta vierailuja ystävien ja tuttavien luona voidakseen sanoa, että he olivat kihloissa. He eivät olleet mitään kihlausilmoitusta sanomalehtiin panneet, mutta toivoivat, että piakkoin kyllä kaikkiin lehtiin oli ilmestyvä pikku uutinen, jossa sanottaisiin: "Kihloihin ovat menneet neiti Helmi Leinikkö, maanviljelysneuvos Jalmari Leinikön ja hänen puolisonsa Lindan, o.s. Siimes, tytär ja insinööri Toivo Keidas".

Myöskin Helmi oli puettu tämän tapaisia vieraissakäyntejä varten. Tietysti oli hänen pukunsa viimeisen kuosin mukaan ja, samoin kuin hattukin, jonka väri oli valittu puvun väriä täydellisesti vastaavaksi, — jotakin tummanpuoleista fraise écrasée. Hatussa oli komea, kallisarvoinen kamelikurjen sulka paitsi samanlaista silkkisamettireunustetta, jota oli liivin ja hameen koristeena. Entisten korujensa lisäksi oli Helmi sulhaseltaan saanut kauniin hohto- ja rubiinikivillä varustetun sormuksen, jonka hän usein omien silmiensäkin iloksi antoi sormessaan kimallella. Kaiken kaikkeaan, Helmi oli hurmaava tässäkin puvussaan.

— Kuule! Mutta enkö minä saisi käydä äitiäsi tervehtimässä? — kysyi
Helmi Tertulta.

— Täällä kävi juuri lääkäri ja äitiä on tänään jo niin paljon rasitettu, etten parhaimmallakaan tahdollani uskalla — pyytää, — sanoi Terttu.

Kun herrat sillä välin myös olivat vaihtaneet muutamia lauseita keskenään, lausui insinööri Keidas Tertun sanojen johdosta morsiamelleen:

— Toivon, että kun toisen kerran tulet, äiti voi… Asuthan
Helsingissä? — kysyi Terttu, katkaisten ensimäisen alottamansa lauseen.

— Kyllä, — ja ai'on toistaiseksi tänne jäädäkin, — vastasi Helmi sulhaseensa katsomatta, joka taaskin oli keskustelussa Laurin kanssa, mutta vähä väliä vilkaisi morsiameensa.

— Kuule! Tulethan kohta minun luonani käymään, Terttu? — kysyi Helmi,
painaen molemmat kätensä Tertun syliin ja katsoen häntä kasvoihin. —
Asun Antinkadun 9:ssä, tiedäthän, aivan vanhan kirkon lähellä, porras
D, alakerrassa.

— Tietysti tulen — mielellänikin, — vastasi Terttu ja huomasi, että
Lauri rypisti otsaansa ja jännitti kuuloaan heihin päin.

— Minulla on sinulle kaikellaista kerrottavaa, kaikellaista, — painosti Helmi sanansa.

— Kiitos! kiitos! — sanoi Terttu. — Sallitte kai, että toimitan kupin kahvia? — kysyi hän ja nousi.

— Kuulethan, että valtani on mennyttä, — suottaili Helmi, ojentaen Tertulle kätensä hyvästiksi. — Muuten olemme jo liiaksi sairastakin häirinneet, — lisäsi hän.

— Tulin tervehtimään entistä koulutoveriani, kun tunsin sinut äänestäsi, — sanoi Toini. — Rouva Alanne sitä paitsi käski sanomaan sinulle terveiset ja pyysi anteeksi, ettei voi sinua tänään pyytää luokseen huoneeseensa.

— Kuulin jo, että täti on niin heikko, — sanoi Helmi. — Kuule! Oletko sinä todellakin sairaanhoitajatar — ammatiltasi, tarkoitan? — kysyi hän vielä Toinilta.

— Minäkin olin päättänyt valita sen uran, ell'en olisi muuten kihloihin joutunut, — sanoi Helmi hiukan ilkeämielisesti, niin että Toinin posket saivat vienon punaisen hohteen. — Ai, niin, enhän ole esitellyt sinulle vielä sulhastanikaan, — lisäsi hän, esitellen insinööri Keitaan Toinille.

— Ikävä kyllä olemme juuri poislähdössä, — sanoi insinööri Keidas, joka näytti jo hieman kärsimättömältä, — niin että meidän täytyy sanoa hyvästi samalla kertaa.

— Viimeiseksi ojensi Helmi kätensä Laurille, sanoen kylmästi ja päätään kohottaen, mutta samalla hymähtäen:

Helmi ja hänen sulhasensa poistuivat eteiseen, jonne, Tertun soitettua sähkökelloa, Hilma jo oli tullut vieraiden päälle päällysvaatteita auttamaan. Terttu ja Toini seisoivat, kädet toistensa vyötäisissä, salin ovella ja Lauri seisoi hiukan loitommalla heidän takanaan, kunnes vieraat olivat menneet.

Samalla kuului rouva Alanteen ääni, joka kutsui Terttua. Hän ja Toini menivät rouva Alanteen huoneeseen ja Lauri poistui nopeasti omaan huoneeseensa.

Kun Terttu noin kymmenen minuutin kuluttua palasi saliin, kuuli hän Laurin astuskelevan edestakaisin huoneessaan. Itse asettui Terttu kirjoituspöytänsä viereen seisomaan ja hänen katseensa jäi tuijottamaan ulos tuohon tavalliseen maisemaan, joka heidän ikkunansa kehykseen näkyi. Mitään eivät hänen silmänsä kuitenkaan nähneet.

Mikä ihmeellinen päivä! Mikä joukko tapahtumia muutaman tunnin kuluessa! Kaikki tuntui niin rauhalliselta, niin onnelliselta tänä aamuna. Vieläpä senkinjälkeen, kuin hän oli kirjeensä kirkkoherra Vaaraselle lähettänyt, oli mieli verrattain tyyni. Mutta sitte ilmestyi yht'äkkiä Lauri ja kaikki vanhat muistot heräsivät mieleen jälleen. Ja tuskin oli hän hiukan ehtinyt rauhoittua Laurin läsnä olosta, tuskin ehtinyt unheeseen haudata kaikki ikävät yksityisseikat heidän ensimäisen tuttavuutensa ajoilta, tuskin ehtinyt tuntea jonkunlaista varmuutta, että kaikki epäluulot, jotka hänen sydäntään kalvoivat, olivatkin mahdollisesti kaikkea perustusta vailla, kun yht'äkkiä ilmestyi juuri se henkilö, joka oli syynä kaikkeen, joka, niinkuin hän ainakin luuli, oli aiheuttanut hänen ja Laurin silloisen ystävyyden odottamattoman särkymisen. Nyt se tuntui melkein varmalta, että silloin Helmi Leinikkö sittenkin oli heidän väliinsä tullut. Se tuntui niin varmalta kaikista niistä pikku seikoista päättäen, mitkä Terttu ehti huomata niiden muutamien minuuttien kuluessa, jotka he kaikki olivat tänä päivänä yhdessä olleet, Epäilystä ei ollut enää mitään.

Mitä siitä nyt välittäisi? Eikö sittenkin voisi kaikkea unhottaa, jos jotakin oli tapahtunut?

Kaikki oli riippuva Laurista, mitä hän oli sanova, mitä tekevä. Eihän hänellä, Tertulla, ollut mitään tekemistä Helmin kanssa.

Helmi kyllä pyysi Tertun käymään luonaan, että saisi kertoa hänelle kaikellaista, mutta eihän ole niin välttämätöntä noudattaa kutsua. Vasta jos asiat vaatisivat, silloin voisi mennä kuulemaan — kaikellaista.

Ja Terttu vaipui, pää käsien varaan, kirjoituspöytänsä ääreen istumaan. Ja hänen korvissaan kaikuivat Laurin askeleet, kun hän astuskeli edestakaisin huoneessaan.

TOINEN OSA

Kauan aikaa sen jälkeen tuntui Tertusta yhä kuin ovi todellakin olisi taas sulkeutunut hänen ja Laurin välille ja hän vain olisi kuullut menneen ajan askeleiden kaikua. Toimissaan ollen omalla puolellaan kuuli hän, että Lauri oli alkanut purkaa tavaroitaan ja järjestää niitä paikalleen. Sitä tehdessään Lauri toisinaan viheltelikin ja Terttu teki johtopäätöksensä, että Laurin mielessä mahdollisesti jälleen oli tapahtunut muutos, että hän oli unohtanut noiden odottamattomien vieraiden käynnin.

Mutta että hänen ja Laurin välillä sittenkin oli olemassa jotakin selittämätöntä, sen hän tunsi sydämessään edelleenkin. Sen asian suhteen päätti Terttu pysyä aivan toimetonna, olla suorastaan välittämättä havainnoistaan ja jättää alotteen ottamisen täydellisesti Laurin tehtäväksi, jos tämä katsoi siihen syytä olevan. Tertun mielestä oli todellakin hauska nähdä, kuinka Lauri nyt aikoi menetellä.

Ennenkuin lähti ulos päivälliselle, tuli Lauri saliin, kädessään muutamia valmiiksi painettuja arkkeja väitöskirjastaan. Terttu oli ruokasalissa ja oli juuri syönyt päivällistä Toinin kanssa. Huomattuaan Laurin, meni Terttu saliin ja kysyi, tarvitsiko hän jotakin.

— En, en, — vastasi Lauri. — Toin vain nämä arkit sinulle, jos joutessasi haluaisit niitä silmäillä.

— Hyvin mielelläni luen, — lausui Terttu, — mutta pian ei minulta niiden lukeminen käy.

— Eikä ole kiirettäkään, — sanoi Lauri. — Tässä on vasta se historiallinen johdanto. Tärkeimmät osat ovat vielä lopullista viimeistelyä vailla. Korjauksia voi tulla vielä paljonkin.

— Niinkö?! — kysyi Terttu, katsoen Lauria nyt taas, viimeisten tapahtumain jälkeen ensi kerran, suoraan silmiin. Hänestä tuntui, että Laurikin siihen saakka oli aivan kuin väitellyt hänen katsettaan.

— Niin, — vastasi Lauri, — aina voi tulla lisää jotakin uutta, joka vaatii korjaamaan sen, mitä ennen on tehnyt.

Tertusta nuo sanat kaikuivat niin omituisilta. Hän antoi niille miltei vaistomaisesti paljon suuremman kantavuuden, syvensi melkoisesti niiden sisällyksen. Hänestä ne eivät ainoastaan kohdistuneet Laurin väitöskirjaan, vaan vertauskuvallisesti tarkoittivat heidän välisiä suhteitaan. Ja hän kysyi Laurilta luontevasti:

Tertusta tuntui nyt kuin ovi heidän välillään olisi ollut hieman ra'ollaan ja kuin ra'osta olisi auringon valon juova paistanut lattialle hänen eteensä.

Ja kun Terttu, hänen pukiessaan eteisessä päällystakkia ylleen, vielä seisoi salin ovella, niin kysyi Lauri:

— Miks'emme voisi mennä, — vastasi Terttu hilpeästi. — Onhan Toini täällä koko illan äidin luona.

— Hyvä on, — sanoi Lauri ja nyökäytti hymyillen Tertulle päätään, sulkiessaan eteisen oven.

Tunnin kuluttua palasi Lauri ja Terttu oli sillä välin muuttanut kotipukunsa sijaan toisen. Kun Lauri näki hänet tuossa uudessa asussa, pysähtyivät hänen silmänsä häneen pitkäksi aikaa ja hän tunsi olevansa saman lumouksen vallassa kuin silloin, kun hän ensi kerran näki Tertun Hangon kasinon lukuhuoneessa. Ja kun Terttu sitte oli pannut päähän hattunsa, joka oli vaatimaton, ilman liiallisia koristeita, mutta silti somisti erinomaisesti Tertun tumman kauniita kasvoja, ja Lauri oli auttanut kapan hänen päälleen, niin hän ei malttanut olla sanomatta:

— H-h! — oli vain se pieni äännähdys, minkä Lauri kuuli Tertun suusta, jossa vielä oli hänen toinen hattuneulansa, mutta Laurista tuntui, että tuossa äännähdyksessä oli jotakin niin rakastettavan sydämellistä, jotakin vastaavaa ilon ja tyytyväisyyden tunnetta Tertunkin puolesta, eikä mitään, joka olisi todistanut, että Terttu olisi pitänyt Laurin sanoja mairitteluna tahi että hän itserakkaana olisi ylpeillyt kauneudestaan, ei mitään teennäisen pilkallistakaan. Syy oli se, että nuo sanat Laurin suusta olivat kaikuneet Tertun korvaan niin vilpittömiltä, että hän tunsi niiden todellakin lausuvan, mitä sydän tunsi.

Lauri puolestaan ei voinut olla huomaamatta kaikesta, — kaikesta, mitä heidän välillään oli sanottu ja mikä oli jäänyt sanomatta, mikä tahallaan oli jätetty sanomatta näiden muutamien tuntien kuluessa, — että hänellä Tertun sydämessä oli valtava sija — vieläkin. Oikeammin hän nyt vasta huomasi, että hän jo ennen oli voittanut Tertun sydämen siinä määrin, että hänellä siinä oli tuo valtava sija vieläkin — kaikesta huolimatta. Nyt vasta hän huomasi, mitä hänen olonsa Hangossa ja hänen lähtönsä sieltä oli merkinnyt Tertulle. Mutta samalla alkoi hän myöskin huomata, mitä Terttu oli hänelle, mitä hän hänelle oli ollut, vaikk'ei silloin ollut osannut hänelle tarpeeksi arvoa antaa, ja mitä hän hänelle oli velkaa silloisesta menettelystään. Ja hän muisti nyt, mitä silloin kirjeessään oli Tertulle kirjoittanut, mitä oli luvannut sanoa toiste. Hänen oli siis pidettävä lupauksensa, pysyttävä sanassaan. Eikä sitä vaatinut vain hänen omatuntonsa, vaan hänen sydämensäkin. Sitä varten oli Lauri nyt tämän kävelyn Tertulta pyytänytkin.

— Taisin käyttäytyä tuhmasti tänään vieraittesi kanssa? — sanoi hän, kun he asunnostaan olivat tulleet Siltavuoren rannalle, jota myöten heillä oli aikomus Pitkänsillan poikki mennä Eläintarhaan päin.

— Ensiksikin, kun ehkä saattoi näyttää siltä, ett'en heidän tähden tahtonut tulla saliin, — lausui Lauri aivan kuin tahtoen aluksi tunnustella maaperää.

— Sitä en luule, — vastasi Terttu haluamatta syyttää Lauria, mutta pannen painon sitä -sanalle, niinkuin hänen mielestään olisi voinut olla muuta aihetta.

— Toiseksi, kun mahdollisesti en osoittanut tarpeeksi huomaavaisuutta entistä koulutoveriasi kohtaan, jonka kuulin tuon nuoren morsiamen olevan.

— Niin, monta sanaa ette oikeastaan keskenänne vaihtaneet, — sanoi Terttu hyvin hellävaroen, vaikka juuri se seikka olikin häntä eniten kummastuttanut Helmin käydessä heillä sulhasensa kanssa.

— Kyllä, — vastasi Terttu, — varsinkin kun sinä sanoit, että parikin kertaa olitte tavanneet toisenne.

Ja he astuivat pitkän matkan sanomatta toisilleen sanaakaan. Terttu odotti, sanoisiko Lauri vielä jotakin, alkaisiko hän selityksensä; Lauri taas mietti, mitä piti tehdä, sanoako nyt jotakin selitykseksi ja kuinka paljon oikeastaan.

— Kovin paljon on sunnuntaiyleisöä liikkeellä, — sanoi Terttu, kun he silloin tulivat Pitkällesillalle.

— Niin, — sanoi Lauri. — En tullut ajatelleeksi, että on sunnuntai, kun pyysin sinua kävelylle Eläintarhaan.

Siitä olisi puhe voinut kääntyä toiselle tolalle. Tuntui kuin Terttu olisi tahtonut pelastaa sillä Laurin pulasta. Laurille siinä olisi ollut hyvä tilaisuus jättää koko selitys, joka hänen omaatuntoaan painosti. Heidän pujotellessaan vastaan tulijoiden lomitse, lausuivatkin he toisilleen kaikellaista välinpitämätöntä, mutta ajatukset olivat molemmilla kuitenkin siinä asiassa.

— Minä en kertaakaan Hangossa kuullut sinulta, että sinä tunsit neiti
Leinikön, jopa olit hänen koulutoverinsakin, — sanoi Lauri vihdoin.

— Eihän hänestä tullut puhe, — vastasi Terttu. — Tapasin kuitenkin
Helmin siellä Hangossakin.

— Niinkö?! — sanoi Lauri kummastellen ja melkein katkaisten Tertun lauseen.

Helmi siis ei ollut puhunut Laurille mitään siitä, että oli Tertun tavannut ja hänen kanssaan ajellut Hangossa, jos he todellakin yhdessä olivat matkustaneet Tukholmaan. Sen johtopäätöksen Terttu nyt oli taipuvainen tekemään Laurin lyhyen huomautuksen johdosta. Terttu odotti mielenkiinnolla, mitä Lauri sen jälkeen sanoisi.

— Sen päivän aattona, kun sain sinun kirjeesi, — vastasi Terttu. Silloin, kun sinä läksit, — jatkoi hän vielä, vaikka sanat olivat takertua hänen kurkkuunsa.

Nyt teki Lauri johtopäätöksensä. Hänestä tuntui varmalta, että Terttu aavisti kaikki, ehkäpä tiesikin kaikki, sanalla sanoen, että Terttu oli täydellisesti selvillä hänen lähdöstään Hangosta, niinkuin se oli tapahtunut.

— Niin, se minun lähtöni silloin… — huo'ahti Lauri ja siinä oli kaikki, mitä hän sai sanotuksi.

Tertun korviin se kaikui jonkunlaiselta itsesyytökseltä ja hän oli jo tyytyväinen siihenkin. Hän ei sanonut mitään, ei kysynyt mitään; katsahti vain Lauriin lempeästi, aivan kuin jo etukäteen anteeksi antaen häntä vastaan tehdyn loukkauksen.

Lauri sen tunsi sielussaan ja hän teki melkein vaistomaisen liikkeen kädellään Terttua kohti, aivan kuin hän olisi tahtonut tarttua Terttua kädestä, tämän astuessa hänen vieressään, sanoessaan, milt'ei anteeksi pyytävällä äänellä:

— Niinkö? — sanoi Terttu melkein iloisella äänen painolla, jälleen luoden lempeän katseen Lauriin.

— Mutta se on niin vaikeata, — jatkoi Lauri ja hänen sanoistaan kajahti aivan kuin suuttumusta, aivan kuin hän ankarasti olisi itseään soimannut.

— Anna olla sitte! — lausui Terttu samaan sävyyn ja vienosti hymähti. — Eihän se ole vält… eihän siihen pakkoa ole, — korjasi hän alottamansa lauseen.

— Etkö todellakaan sitä vaadi? — sanoi Lauri ja nyt todellakin tarttui Terttua kädestä, välittämättä ihmisistä, jotka tulivat heitä vastaan ja kulkivat heidän ohitsensa Eläintarhan tiellä, jonne he jo olivat saapuneet.

— Tietysti en, — vastasi Terttu, joka tunsi Laurin käden puristuksen. — Eikähän minulla ole siihen mitään oikeuttakaan, — lisäsi hän ja irroitti samalla kätensä.

— Aivan oikein, — sanoi Lauri. — Olet aivan oikeassa, — lisäsi hän ja loittoni hieman Tertusta.

— Olen aikoja sitte sen anteeksi antanut, — vastasi Terttu, muuttaen tuon sanan voimakkaammaksi käsitteeksi, — niinkuin sen kyllä ehkä olet, huomannut, — lisäsi hän vielä.

— Kyllä, kyllä, kyllä, — sanoi Lauri melkein intomielin ja tavoitteli jälleen Tertun kättä.

Terttu nyt melkein ojensikin kätensä Laurille, joka voimakkaasti puristi sitä kädellään.

— Kas, kuinka Töölön lahti on tyyni ja kirkas, — lausui silloin Terttu, kohta taas kätensä irroittaen. Ja Lauri huomasi Tertun tahtovan, että se keskustelu siihen nyt päättyisi.

Terttu oli kyllä toivonut saavansa täydellisen tiedon Laurin silloisesta lähdöstä Hangosta, mutta toiselta puolen hän nyt ikäänkuin pelkäsikin kuulla kaikkia yksityiskohtia siitä. Kun hän nyt joka, tapauksessa sai nähdä Laurin katumuksen ja samalla huomasi, kuinka vaikeata niiden ilmaiseminen oli Laurille, niin hänessä aivan itsestään raukesi halu syventyä uudelleen noihin ikäviin tapahtumiin. Ja kun hän huomasi, minkä helpotuksen tuon, niinkuin Lauri sanoi, vaatimuksen peruutus tuotti Laurille, niin tuntui hänestä itsestäänkin nyt helpommalta olla tällä lailla. Hänen oli nyt sitäkin keveämpi olla, kun tämä kaikki selvästi todisti, että Lauri oli häntä ajatellut, häntä muistellut. Niin, Terttu alkoi todellakin olla aivan vakuutettu, että Lauri häntä sittenkin rakasti. Tuntui kuin tuo rakkauden tunne, Laurin rakkaus, nyt vasta ensi kerran olisi hänelle tullut ilmi. Siihen asti se oli ollut hämärän peitossa, nyt se tuli päivän valoon.

Tertun huomautuksen johdosta Laurikin loi silmänsä peilikirkkaalle lahdelle, jossa souteli muutamia veneitä, kuljettaen iloisesti laulavaa nuorisoa. Kaisaniemen puolella parveili rannalla myöskin yleisöä. Yksinäinen veturi, kimakasti vihellellen ja tuprutellen höyrynsekaista harmaata savua, kiiti rataa myöten lahden poikki Alppilaan päin. Vielä kauempana, Töölön puolella, kohosi tornineen Kansallismuseo ja jonnekin sinne länsisatamaan, Suomenlahteen, upposi säteillen päivän kultainen kehä. Ja Lauri lausui:

— Ihmiseenkin vaikuttaa luonnossa vallitseva rauha. Tuntuu kuin olisi uudesta syntynyt.

— Niin, — sanoi vain leppoisasti Terttu. Hänkin tunsi olevansa kuin uudistunut ja rauha vallitsi nyt hänenkin rinnassaan.

He nousivat astimia myöten tielle, joka "Vanhain kodin" kohdalta laskeutuu lahden rantaan ja sieltä pengertä pitkin vie Kaisaniemeen. He astuivat aivan verkalleen ja keskustelivat rauhallisesti; ja kun he saapuivat kotiin, tuntui elämä heistä valoisalta.

II.

Viikon päivät kuluivat sen jälkeen rouva Alanteen asunnossa tasaista hiljaista kulkuaan. Mitään muutosta sairaan terveyden tilassa ei tapahtunut, — ei parempaan eikä huonompaan päin. Tohtori Aulanko kävi silloin tällöin siellä tavanomaisilla käynneillään ja Toini hoiti sairasta tahi pikemmin seurusteli hänen kanssaan päiväkaudet, jopa usein oli yötkin hänen luonaan. Ja Terttu vuorotteli aika ajoin Toinin kanssa, jotta Toinikin pääsisi kaupungilla käymään ja saisi levätä yksitoikkoisesta, ikävästä toimestaan. Mitään erikoisempaa tietenkään ei sairaan hoidossa ollut tehtävää, mutta rouva Alanteen omasta pyynnöstä ja lääkärin neuvosta oli, — Tertunkin tähden, ettei hänen terveytensä vielä kaikesta kärsisi, — asia järjestetty tällä lailla.

Lomahetkinään, kun eivät talon ja hänen omat asiansa hänen aikaansa vaatineet, lueskeli Terttu Laurin hänelle antamia väitöskirjan arkkeja. Se historiallinen osa, joka hänellä oli käsissään, ei hänessä varsinaista mielenkiintoa herättänyt. Päinvastoin se tuntui hänestä hieman kuivakiskoiselta kaikkine perinpohjaisine tietoineen ja alaviittauksineen, jotka siihen oli koottu ja aineenmukaisesti järjestetty. Mielenkiinnolla Terttu sen sijaan odotti jatkoa, jota Lauri niinä päivinä innolla oli alkanut viimeistellä. Näitä töitään varten Lauri usein kävi yliopiston kirjastossakin, niin että Terttu häntä välistä näki hyvinkin vähän päivän kuluessa, varsinkin koska Lauri kävi kaupungilla ruokailemassa.

Laurin kerran poissa ollessa Terttu meni jotakin asiaa toimittamaan hänen huoneeseensa. Kirjoituspöydällä oli hajallaan koko joukko kirjoituspaperin lehtiä, täyteen kirjoitettuja, korjattuja, ristillä ylipyyhkäistyjä, lisäyksillä täytettyjä, niin että kaikesta näkyi kiehuvan työn jälkiä. Muutamia kirjoja oli myöskin lehtien joukossa pöydällä ja vasemmalla puolella oli auki Goethen romaani, josta Lauri juuri väitöskirjaansa valmisteli. Romaanin reunaan oli erääseen kohtaan tehty lyijykynällä huomautusmerkki ja kun Terttu katsoi siihen ja sitte loi silmänsä paperille, niin näki hän, että Lauri oli romaanista suomentanut seuraavat lauseet:

"Oikeastaan — — — olemme itse syypäät siihen, jos meitä kohtaa sellainen yllätys. Voimme kyllä kuvitella mielessämme maalliset asiat ja olletikin avioliiton siteet hyvinkin kestäviksi, ja mitä viimeiseen asiaan tulee, niin houkuttelevat meitä huvinäytelmät, jotka aina näemme uusiintuvan, sellaisiin kuvitteluihin, jotka eivät pidä yhtä maailman menon kanssa. Komediassa näemme avioliiton monen näytöksen läpi jatkuvien esteiden pidättämän toivomuksen viimeisenä päämääränä, ja siinä silmänräpäyksessä, kun se on saavutettu, putoaa esirippu ja hetkellinen tyydytys kaikuu siitä sielussamme. Elämässä on toisin, siinä jatkuu näytelmää vielä esiripun takanakin ja jos esirippu uudelleen nousee, niin ei mielellään enää tahdo siitä mitään nähdä eikä kuulla."

Viimeinen lause oli alleviivattu ja sitä seurasi, samoin alleviivattuna, toisesta paikasta otettu lause, joka kuului:

"— — Valitettavasti on avioliitossa ylimalkaan jotakin noloa; se pilaa hellimmätkin välit ja oikeastaan riippuu kaikki vain typerästä varmuuden tunteesta, jota ainakin toinen puoli jossakin määrin hyväkseen käyttää. Kaikki on siinä jo itsestään selvää ja tuntuu kuin olisi liitto tehty ainoastaan siksi, että kaikki vain kulkisi edelleen omaa latuaan."

Terttu muisti kyllä nämä kohdat omalta lukemaltaan, mutta hän veresti vielä muistiaan silmäilemällä sitä lukua, josta nuo lauseet olivat lainatut. Ne olivat kreivin sanoja, joka oli vierailemassa Eduardin ja Charlotten luona. Siinä luvussa iskettiin kovasti aviokysymykseen. Se kyllä oli hyvin mielenkiintoinen kohta. Lauri aikoi nähtävästi ottaa nuo lauseet väitöskirjaansa. Mielenkiintoista tuli olemaan nähdä, kuinka Lauri aikoi sitä kohtaa käyttää hyväkseen. Varmaankin nuo lauseet tulisivat väitöskirjan sielutieteelliseen osaan. Missähän suhteessa ne hänestä näyttävät niin tärkeiltä, että hän ne on suomentanut? — liikkui Tertun päässä kysymys.

Lauri oli kyllä Tertulle monta kertaa puhunut rakkaudesta, mutta aviosta ei koskaan. Nyt, tuota suomennosta lukiessa, se havainto pälkähti hänen päähänsä. Silloin tuli hän myöskin itseltään kysyneeksi, miksi Lauri oli valinnut väitöskirjansa aineeksi juuri romaanin, jossa käsiteltiin niin omituisia suhteita avioliitossa. Olikohan jotakin yhteistä hänen tunteittensa ja niiden olojen välillä? Olihan Lauri niin omituisesti puolustanut itseään viittaamalla Goethen pätevyyteen kirjoittaa siitä aineesta, vaikk'ei Goethe silloin vielä naimisissa ollutkaan. Mikähän Laurin mielipide avioliitosta sitte mahtoi olla? Näkiköhän hän siinä jotakin pelottavaa, jotakin nurinkurista, koska hän niin oli alleviivannut nuo Goethen romaanista lainaamansa lauseet? Olikohan hän mahdollisesti sitä mieltä, ettei täysin onnellisia aviosuhteita koskaan ole eikä voikaan olla?

Terttu muisti vielä muutamia Laurin lauseita rakkaudesta, intohimosta ja siitä, että kunnioitus voi syntyä rakkaudesta, vaan ei koskaan rakkaus kunnioituksesta. Jotakin salaperäistä alkoi todellakin Tertun mielestä olla Laurin luonteessa — siinä suhteessa. Se oli arvoitus, ongelma Tertulle. Sitä suuremmaksi kasvoi näin ollen hänessä mielenkiinto Laurin suhteen, — mielenkiinto sen suhteen, mitä hän aikoi väitöskirjassaan tuosta salaperäisestä kysymyksestä kirjoittaa. He olivat kyllä tulleet toisiaan hyvinkin lähelle jo, mutta siitä asiasta Terttu vielä ei ollut selville päässyt.

Eikö todellakaan rakkaus voisi syntyä kunnioituksesta? Se riippuu siitä, kuinka rakkauden käsittää. Jos se on intohimoa, verenheimolaisuutta vain, niin ehkäpä ei. Kunnioitetaanhan oikeastaan vain sielun, luonteen ominaisuuksia, mutta rakkaus vaatii jotakin aivan muuta. Onhan esimerkkejä, että mies voi rakastua hyvin rumaan ja ilkeäluontoiseenkin naiseen ja rakastaa häntä joidenkin ihmisten silmiltä peitossa olevien ominaisuuksien tähden, kun taas hyväluontoinen, jopa kauniskin nainen voi jäädä kokonaan syrjäytetyksi. Se taas, että kaunis nainen rakastuu rumaan mieheen, ei ole ollenkaan tavatonta. Yhtä usein tapahtuu, että naiset ovat aivan hullaantuneet kevytmielisiin, jopa tyrannimaisiinkin miehiin. Ellei nämä ole luonnon oikkuja, niin ovat ne veren, intohimon salaperäisestä, selittämättömästä voimasta johtuvia seikkoja. Näitä tapauksia on kuitenkin niin paljon, että ne ovat pikemmin sääntöjä kuin poikkeuksia.

Jos nyt siis tapahtuu, että kaksi aivan vastakkaista olentoa jostakin syystä joutuu avioliittoon, mutta näyttäytyy, että he ovat laskelmissaan erehtyneet, että heidän verensä ei sovikaan yhteen, niin on niinsanottu rakkaus ja samalla myöskin kunnioitus mennyt. Avioliitto on silloin onneton; kahden, ehkä useammankin ihmisen elämä on silloin onneton, kentiesi iäksi pilattu. Ja silloin ei ole muu kuin liiton purkaminen edessä. Sitä kai oikeastaan tarkoittaa vaaliheimolaisuus ja Goethe tällä romaanillaan. Se kysymys varmaankin on ollut niin vakava Laurillekin, koskapa hän sitä oikein väitöskirjassa on ottanut käsitelläkseen.

Tämmöisiä kummallisia ajatuksia risteili Tertun päässä sen johdosta, mitä hän oli Laurin kirjoituspöydällä nähnyt ja lukenut. Hän meni pois huoneesta ja kun hänellä sattui olemaan asiaa kaupungille, niin hän pukeutui ja meni ulos.

III.

Tultuaan Esplanaadille ja astuessaan Grönqvistin talon kohdalla huomasi Terttu jo kaukaa Kämpin hotellin edustalla Helmin tulevan häntä vastaan komeana kuin ainakin, ilosta ja naurusta säteilevin kasvoin. Ettei Helmi ollut yksin, sen Terttu arvasi, mutta, väkijoukon tähden,hän vasta likemmäksi tultuaan näki, ettei Helmi ollutkaan sulhasensa, vaan erään meriupseerin seurassa.

Helmi huomasi Tertun ja Terttu kuuli Helmin päätään nyökäyttäen sanovan upseerille:

— Ah! voilà une de mes amies à qui je dois parler. Alors il faut que je vous quitte, monsieur. Au revoir!

Helmi riensi iloisesti Terttua vastaan, kaukaa jo ojentaen hänelle kättään ja huudahtaen:

— Minä seuraan sinua tahi oikeammin täytyy sinun nyt seurata minua!
Kuule! Tule luokseni! Minä vien sinut.

— Joutavia! Ei sinulla mitään kiirettä ole. Minulla on sinulle niin paljon kerrottavaa.

Tertun ei auttanut muu kuin seurata mukana ja Helmin laverrellessa he kääntyivät Esplanaadilta ylös Antinkadulle.

— Ajatteles, — kertoi Helmi, — tuohon upseeriin, jonka näit, tutustuin muutama päivä sitte "Elävissä kuvissa" — Maximissa.

— Sillä on niin konstikas puolalainen nimi, ettei sitä osaa lausua muuten kuin aivastamalla. Kyllä minulla on hänen nimikorttinsa, — vastasi Helmi naurahtaen.

— Keidasko? Meni matkoilleen, — olin vähällä sanoa — matkoihinsa, — jatkoi Helmi entiseen tapaansa. — Sinne Nurmeksen radan rakennustöihin, — selitti hän vielä.

— Tuonko upseerin kanssa? Hyvin yksinkertaisesti: istuttiin vierekkäin, minulta luisui käsilaukkuni lattialle, hän nosti sen ylös ja minä kiitin kohteliaisuudesta. Kun hän kuuli, että minä mongerran vähän ranskaa, niin hän puuttui puheisiin. Mitä lienee ensin sanonut, että on kovin kuuma istua "elävissä kuvissa" päällysvaatteet päällään. Sitte, kun sali pimeni, pusersi hän "vahingossa" kättäni ja minä taisin "vahingossa" vastata samallaisella puserruksella, — valui puhe vuolaana Helmin suusta.

— Pahempaa — ei, — vastasi Helmi. — Vaikka kyllä hän innokkaasti kovisti minua lähtemään kanssaan Kämppiin illastamaan. Kotia hän minut saattoi ja sai vain kättäni suudella — sinä iltana.

— Niin, minä en päässyt hänestä ennenkuin lupasin seuraavana päivänä — se oli eilen — mennä hänen kanssaan tango-kahville Fenniaan, — kertoi edelleen Helmi. — Ja nyt hän juoksee perässäni niinkuin näit. Tässä minä asun, — keskeytti hän sitte kertomuksensa, kun olivat tulleet portille, josta kääntyivät pihaan.

— Tule, tule! — jatkoi Helmi vielä, vetäen Terttua kädestä. — Sinun ei tarvitse portaitakaan nousta. Minä asun ihan maan tasalla: tuossa noin on ikkunani.

Kun palvelija aukaisi oven jotensakin pimeään väliköntapaiseen eteiseen ja sytytti sähkön, kysyi Helmi häneltä:

— No, mutta jos nyt joku tulisi, niin sanokaa, etten ole kotona. Minä en tahdo ottaa ketään vieraita vastaan, — sanoi Helmi.

— Hyvä on, neiti, — vastasi palvelija, joka auttoi päällystakkia
Tertun päältä.

— Olit sinä kiltti, kun tulit. — Istu nyt siihen, missä mukavimman paikan löydät!

— Onpas sinulla iso ja kaunis ja sievästi kalustettu huone, — huomautti hän sitte silmäillen ympärilleen.

— Onhan se, — sanoi Helmi. Samalla kopeloi hän nurkassa olevan kirjoituspöytänsä laatikosta esille suuren konvehtilaatikon, jonka paiskasi Tertun syliin, sanoen:

— Syö, ole niin hyvä! Kahvia en voi sinulle toimittaa. Ja tuon (hän osoitti konvehtilaatikkoa) sain eilen uudelta ihailijaltani, joka sinullakin vast'ikään oli onni nähdä.

— Soitatko sinä, — tarkoitan: otatko musiikkitunteja, koska sinulla on pianiinokin täällä? — kysyi Terttu puhuakseen jostakin muusta.

— Tietysti. Olenhan vähän kuin musiikkiopistossa. Laulutunteja otan, — selitti Helmi.

— Kuka sen tietää! Mutta täytyyhän sitä jotakin tehdä ajan kuluksi. Eikähän sitä vielä tiedä, mihin kurkkuaan ja sormiaan tarvitsee, — puhui Helmi ja istuutui nojatuoliin toiselle puolen ikkunan edessä olevaa pientä kukkaistelinettä.

— Ehkäpä jotakin laulaisit minulle, — sanoi Terttu ja pani konvehtilaatikon pöydälle.

— Jahka nyt vähän levätään ja ensin rupatetaan, — vastasi Helmi, ottaen laatikosta sokeroidun kirsikkakonvehdin, jota maiskutellen sulatti suussaan. — Kuulehan! — jatkoi hän: — mitä se teidän vuokralaisenne tekee?

— Mutta sinä tunnet hänet kuitenkin vanhastaan, vai? — uteli Helmi vaivattomasti.

— Niinkö?! — huudahti Helmi. — No, sitte ehkä olette kihloissakin? — lisäsi hän yhtä luontevasti.

— Emme — sinnepäinkään, — vakuutti Terttu, katsoen suoraan Helmiä silmiin, joissa huomasi veitikkamaisen ilmeen.

— No, jos niin on, niin voin sanoa sinulle, että olen antanut sille miehelle rukkaset, — tokaisi Helmi aivan kuin olisi Terttua tikulla silmään pistänyt.

Terttu ällistyi noista sanoista niin, ettei hän voinut sanoa mitään, vaan tunsi poskensa lehahtavan punaisiksi. Samalla tunsi hän, että hänen sydämensä alkoi sykkiä tavallista nopeammin. Ja kun Helmi pitkään aikaan ei sanonut mitään, niin tuli Tertun huulilta vihdoin lause:

— Mutta minä puhun, — vastasi Helmi, — sillä en välitä noista sovinnaisuuden enkä soveliaisuuden säännöistä vähääkään.

— Kukapa tietää?! Ehkä siitä voi olla hyötyä sekä sinulle että minulle, — jatkoi Helmi. — Jos tahdot kuulla, niin kerron sinulle hänen ja minun välisestä tuttavuudesta jotakin — lisäsi Helmi koettaen herättää Tertun uteliaisuutta.

Uteliaisuus oli jo muutenkin alkanut Tertussa herätä, kun hän oli tointunut ensimäisestä hämmästyksestään. Oikeastaanhan hän aikaisemmin oli kaivannutkin selitystä tuon hämärän asian suhteen. Ja nyt se selitys tarjoutui hänelle aivan itsestään. Milt'eipä sitä tyrkytettiin hänelle.

— Enhän voi estää sinua kertomasta, jos se sinua huvittaa, — lausui
Terttu.

— Niinkuin ei se sinuakin huvittaisi?! — kujeili Helmi. — Olen varma, että sinä varsin hyvin jotakin huomasit vuokralaisenne ja minun väleissä, käydessäni sulhaseni kanssa teillä.

— Muistan maisteri Honkasalon sanoneen, että olitte pari kertaa ennen tavanneet toisenne, — ryhtyi Terttu vihdoin puheisiin.

— Täälläkö Helsingissä? — kysyi Terttu, vähän kautta rantain, polulle päästäkseen.

— Ensimäisen kerran täällä, Kaivopuistossa, kesäkuussa toissa vuonna, kun olin "Iloista leskeä" katsomassa — jatkui Helmin kertomus. — Olin juuri palannut Parisista, jossa olin kolme ihanaa kuukautta viettänyt. Helsinki tietysti oli tyhjänlainen siinä Juhannuksen aikana. Mutta minulla oli kuten aina onni purjeissani. Päivää ennen kuin piti kotia lähteä tapasin kadulla varatuomari Karppisen, joka oli siellä meidän tuomarimme luona käräjiä pitänyt ja jonka tietysti tunsin. Tarjosin Karppiselle käsivarteni ja vein hänet jotensakin vähällä vaivalla "Iloista leskeä" katsomaan. Sanoin hänelle kuitenkin heti, että minulle on yksi mies liika vähän ja käskin hänen katselemaan ympärilleen, eikö hän näkisi katsojien joukossa ketään tuttavaa, joka olisi hiukan hauskempi seuratoveri kuin hän itse oli. Silloin äkkäsi hän eräällä syrjäpenkillä istumassa entisen osakuntatoverinsa maisteri Honkasalon, joka näytti siltä kuin ei hän olisi tietänyt, kenen hyväksi hän pussinsa tyhjentäisi. "Tuo poikaparka tänne!", sanoin minä, ja maisteri Honkasalo oli melkein kompastua portaan astimiin, kun hän Karppisen kanssa juoksi ylös verannalle, jossa minä istuin. Juhlallinen esittely suoritettiin kaikkien sääntöjen mukaan, mutta sitte riisuttiin naamiot pois jo paljoa aikaisemmin kuin naamiaisissa on tapa. Oltiin yhtä iloisia kuin "iloinen leski" ja herrat olivat olevinaan yhtä rikkaita kuin hän. Operettia katsellessamme joimme ensin vaatimattomasti, herrat whiskynsä ja minä sherrykobbelini, sikarien tupruttaessa savua kilpaa sen mairittelun pyhän savun kanssa, joka suitsusi herrojeni huulilta. Varsinkin olin uuden tuttavani suosioon päässyt ensi silmänräpäyksestä, sen huomasin selvään. Ja hänen kaunopuheliaisuutensa kasvoi kasvamistaan, mikäli taivas hänen mielestään sinä iltana pimeni. Ylimmilleen nousi hänen innostuksensa, kun illallinen, joka myöskin suoritettiin kaikkien sääntöjen mukaan, oli edistynyt siihen kohtaan, jolloin kultakaulaiset Moët & Chandon, — muutoin minun lempi-"merkkini", — jäähdytysastioissaan kannettiin seuraamme. Oo, se oli humua, jonka korviaan myöten punastuen näki meidän varhainen "Auroramme"! Minun oli lähdettävä seuraavana aamuna kello kahdeksan eikä siis ollut paljon aikaa ruumiin rauhaan. Kun tulin asemalle, huomasin kaikesta, etteivät herrani, jotka olivat tulleet minua saattamaan, olleet sinä yönä silmiäänkään ummistaneet, mutta minä piiloitin katseeni heidän tuomiinsa tuoksuaviin kukkaiskimppuihin, antaen kiitokseni runsauden sarven vuotaa yli reunojensa mikäli aika ja paikka salli. Uuden ystäväni kädestä en ollut saada kättänikään irti ja koko matkan kolotti oikeata olkapäätäni oikein pahasti hänen sydämellisen pudistuksensa jälkeen. Olin tullut, nähnyt ja voittanut, mutta myöskin lähtenyt, kuitenkin paljon merkitsevällä "näkemiin"-sanalla, josta "ikuinen rakkaus" ei ollut kaukana. Se oli ensimäinen tapaamisemme.

— Vai semmoinen se oli? — sanoi Terttu, jonka silmät olivat koko ajan olleet kuin naulatut Helmin huuliin ja ajatukset jännitettyinä olivat seuranneet kertomuksen juoksua. Uusia näköaloja avautui hänelle jo tästä ensimäisestä tapaamisesta Laurin luonteen suhteen. Siltä puolelta ei hän vielä ollut koskaan Lauria tuntenut, se hänen täytyi jo heti paikalla itselleen myöntää.

— Niin, — vastasi Helmi melkein intomielin, oikein huomattavan innostuneena kertomuksestaan ja noista muistoistaan.

— Ja toinen kerta? — kysyi Terttu arasti. Hänen hermonsa värisivät, kun hän odotti jatkoa.

— Toisen kerran olimme pitemmän aikaa yhdessä, — alkoi Helmi, — ja silloin kahden kesken. Muistathan, kun minä toissa kesänä tapasin sinut Hangossa? — kysyi hän.

Terttu ei voinut muuta kuin nyökäyttää päätään vastaukseksi. Ääni ei lähtenyt hänen suustaan. Asia oli siis niin, kuin hän oli aavistanut. Nyt se oli tuleva todennetuksi asianomaisen omasta suusta.

— Olin Hankoon tullessani, — jatkoi Helmi, — nähnyt uuden tuttavani laiturilla. Tahi oikeammin huomasi hän, laiturilla seisoessaan, ensin minut, kun laiva laski rantaan. Näin sitte, että joku heilutti minulle hattuaan ja huusi: "tervetullut"! Tuloni oli aivan odottamaton hänelle enkä minäkään tietänyt hänen niillä seuduin oleskelevan. Pelkkä sattuma! Matkanikin Tukholmaan oli vain päähänpisto. Vanhempani olivat lähteneet Mikkeliin muutamaksi päiväksi sukulaisten luo ja minä, joka olen tämmöinen oman pääni ja tahtoni "immeinen", minä sanoin, että minä käväisen Tukholmassa. Niin astuin Helsingissä "v. Döbelniin" ja läksin. Tuttavani huudahdukseen Hangossa vastasin: "tervetullut mukaan! Minä matkustan eteenpäin".

— Puhutelkaa kapteenia, ettei hän jätä, minä kyllä odotan! — sanoin minä. — Ja kun kapteeni ilmoitti aikaa tarpeeksi olevan siihen, mihin tuttavani sitä tarvitsi, niin näin vain pari jalkaa, jotka juoksivat maihin ja hyppäsivät ensimäisille siellä seisoville ajurin rattaille. — No, niin! Tuossahan ei ole mitään hauskaa. — Niinkuin tiedät, kävin minäkin maissa ja sillä matkalla tapasin sinut. Totta puhuen, en uskonut maisteri Honkasalosta saavani matkatoveria Tukholmaan, vaikka muistaakseni silloin kanssasi suottailinkin, että ainahan sitä matkalla johonkin tutustuu ja saa ajan hauskasti kulumaan. Mutta annappas olla! Ennenkuin kolmannen kerran soitettiin, niin jo ajaa Honkasalo kimpsuineen kampsuineen rantaan. Oikein hikipäässä oli mies. Ja hän ehti kuin ehtikin mukaan. Sen se rakkaus saa aikaan.

Terttu huo'ahti syvään kuullessaan tuon sanan Helmin suusta. Mitä oli sitte se, mitä Lauri oli osoittanut häntä kohtaan heidän tuttavuutensa aikana? Tertun teki mieli väittää vastaan, sanoa, ettei se ollut muuta kuin hulluutta, mutta vaikeni. Silloin muisti hän sanan: intohimo — ja se sana tyydytti häntä. Olkoon niin, että se oli intohimoa, mutta rakkautta, tuota suurta, pyhää tunnetta, se ei ollut.

— Ja niin me läksimme, — jatkoi kotvasen kuluttua Helmi, sulatettuaan tuota pikaa pienen konvehdin suussaan. Hän ojensi konvehtilaatikon myöskin Tertulle, mutta tämä sanoi vain lyhyesti:

— Kuule! — hoksasi Helmi yht'äkkiä: — koska sinä jo silloin olit tuttu Honkasalon kanssa, eikö hän todellakaan kertaakaan puhunut sinulle minusta?

— Ei, — eihän siihen mitään aihetta ilmaantunut, — vastasi Terttu.
— Vastahan sinut näin samana päivänä, kun te läksitte.

— Niin, mutta muuten. Luulin hänen jollakin lailla muistelevan minua, — sanoi Helmi. — No, sama se! Varmaan hän sitte oli kätkenyt minut niin syvälle sydämeensä, etteivät syrjäiset siitä vihiä saisi, — suottaili hän eikä huomannut, kuinka se koski kipeästi Tertun sydämeen.

— Olin vakuutettu siitä silloin, päättäen kaikesta, mitä hän teki, — selitti Helmi.

— Jumala! — ajatteli Terttu itsekseen. — Pitääkö minun todellakin kuulla kaikki vai nousenko ja lähden pois? Ja hän ponnisti kaikki voimansa, käytti kaiken kylmäverisyytensä kuullakseen loppuun asti, koska se kerran niin oli sallittu.

— Mitäs hän sitte teki? — sai Terttu kysytyksi ja hän tunsi hermojensa puistattavan häntä.

— No, yksin jo se, että hän niin päistikkaa seurasi minua, todistaa jotakin, — jatkoi Helmi. — Ja hauska matka siitä tuli, — sen vakuutan sinulle. En unhota sitä koskaan. Se on — tähän saakka — elämäni voimakkaimpia muistoja.

— Kuule! — keskeytti Terttu melkein väräjävällä äänellä: — miksi kerrot minulle kaiken tämän?

— Siksi, että häntä rakastan, — niin, minä rakastan häntä vieläkin, — vastasi Helmi pontevasti.

Tertulta oli hengitys tyrehtyä kurkkuun, mutta hän sai sittenkin esille sanat:

— Mutta puhun siksi, että se on minulle niin rakas muisto, — minä rakastan siitä pelkkää muistoa jo, — selitti Helmi.

— Ja sinähän olet kihloissa toisen kanssa, — sanoi Terttu rohkaistuneena, ikäänkuin hän nukkuessaan olisi saanut kiinni oljenkorresta ja vielä toivonut pelastuvansa.

— Niin olen, mutta sulhastani en rakasta hituistakaan. Näithän itse kuinka puiseva hän oli kaikessa "korrektisuudessaan". Sen sijaan tuolla toisella on sydämeni, kunnioitukseni, kaikki puolellaan, — teki Helmi vilpittömän tunnustuksensa.

— Kunnioituskin? — alkoi Terttu. — Ja kuitenkin sanoit antaneesi hänelle rukkaset?

— Niin — tavallaan — annoin, vastasi Helmi. — Sitä et ymmärrä ennenkuin olen kertonut matkastamme loppuun.

— Entäs sulhasesi? — kysyi Terttu, joka jo oli miltei haluton kuulemaan lisää tuosta matkasta. — Miksi hänet sitte otit?

— Ottaakseni vain, — sanoi Helmi huolettomasti. — Ja siksi, että hän oli niin altis minut ottamaan — ilman muuta.

— Niin, — niinkuin ostetaan tavara, joka silmää miellyttää, kysymättä, tarkemmin tutkimatta, onko se hyvä tahi huono, — vastasi Helmi kyynillisesti.

— Mitä sinä sanotkaan?! — huudahti Terttu hämmästyneenä. — Mitä sinulle sitte on tapahtunut? Olivatko todellakin hänen ja sinun välisi niin läheiset?

— Kaikkia sinä uskotkin! Ei sitä toki niin pitkälle menty, — sanoi hän vihdoin. — Hän kyllä tahtoi kaikki…

— Niinkö?! — oli taaskin ainoa kummasteleva sana, joka pääsi hänen suustaan.

— Hän ei siis tahtonut sinua vaimokseen? — kysyi Terttu hiukan jo hilpeämmällä äänellä.

— Minä tulin lopulta siihen käsitykseen, — jatkoi Helmi vastaukseksi Tertun kysymykseen, — että se mies pelkää avioliittoa. Hänen rakkautensa on, vaikka kovin intohimoista onkin — kuinka minä sanoisin — tietoperäistä laatua. Hän miettii, harkitsee, punnitsee muka sen seurauksia. Sainpa häneltä lopuksi kuulla sen minulle hyvin vähän imartelevan lausunnon, että hän tavattomasti kyllä rakastaa minua, mutta ei tunne kunnioitusta, ei ainakaan tarpeeksi kunnioitusta minua kohtaan voidakseen naida minut.

— Niinkö?! — huudahti Terttu uudelleen ja tuosta huudahduksesta kaikui melkein vahingon ilo.

— Minä oikeastaan välitän viis' hänen kunnioituksestaan, vaikka minä puolestani kunnioitan häntä juuri tuon suoruuden tähden, sillä hän ei ole niinkään väärässä, — selitti Helmi avomielisyydellä, joka sai Tertun ällistymään. — Mutta minä olen kuin olenkin ylpeä siitä, että hän niin hurjasti tahtoi omistaa minut. Minä siis olen herättänyt hänessä tavattomassa määrässä niin sanottua lihallista rakkautta ja onhan se ansio sekin, jota ei saa halveksia. Kun siis sanon tämän näin suoraan sinullekin, Terttu, niinkuin sen olen hänellekin sanonut, niin miksei oikeastaan voisi minuakin kunnioittaa, jopa ihaillakin. Minä olen melkein varma, että sinä sittekin tällä hetkellä melkein ihailet minua juuri tästä avustani, ellet — sääli, — juoksi puhe virtana Helmin suusta. — Vastaa suoraan, — lisäsi hän, — kumpiko tunne sinussa nyt on vallalla?

— Minä en voi olla antamatta arvoa sinun itsearvostelullesi, — lausui Terttu. — Ja kun siitä samalla tuntuu kaikuvan omituinen omantunnon särkynyt sävel, niin en voi olla vilpittömästi sinua säälimättäkään.

Helmi hypähti paikaltaan, juoksi Tertun eteen ja suuteli häntä poskelle, ottaen hänen päänsä hellästi käsiensä väliin. Terttu ei ehtinyt saada kiinni hänen kädestään, kun hän jo oli hypähtänyt takaisin ja heittäytynyt rentonaan nojatuoliinsa, viskaten molemmat kätensä päänsä taakse ja jääden tuijottamaan kattoon. Tertusta näytti, kuin Helmin silmät olisivat saaneet omituisen kostean kiillon.

Kului muutama silmänräpäys molemminpuolisessa vaitiolossa. Terttu oli vaipua ajatuksiinsa eikä etsinytkään sanoja jatkaakseen puhelua. Seinän takana löi kello suristen kaksi.

— No, niin, se matka sitte, — keskeytti Helmi äänettömyyden, asettuen jälleen entiseen asentoonsa. — Minähän en päässyt alkuunkaan, kun mietteillämme ehdimme siitä niin paljon edelle.

Terttu ei nyt yrittänytkään estää häntä kertomasta loppuun, kun hän etukäteen todellakin oli saanut kuulla jo niin paljon ja häntä suuressa määrin rauhoittavaa. Terttu siis ei tehnyt muuta, kuin katsahti vain omaankin kelloonsa, kun oli kuullut seinäkellon lyövän.

— Niin no, me sitte läksimme Hangosta, — jatkoi Helmi. Oli ilta, — elokuun ilta, ilman oikeata kuutamoa: vain tuommoinen sirpintapainen sirpale näkyi silloin tällöin harmaiden pilvien lomista, luoden kylmän tunnelman yli Suomen loittonevan rannan ja vihreän-ruskeiden kuohahtelevain aaltojen, joihin laivan tulet välkähtäen kuvastuivat. Matkustavaisia ei ollut liiaksi, niin että liikkuminen ja oleskeleminen välikannella kävi hyvin päinsä. Onneksi, — välistä voi sanoa niinkin, — ei ollut tuttavia laivalla mukana: enimmäkseen pietarilaisia virka- tahi kauppamiehiä (kuka heidät tietää), pari englantilaista, jotka, mikäli sitä kieltä ymmärsin, puhuivat vain lohenonkimisesta, ja yhtä monta saksalaista kauppamatkustajaa — päättäen mukana olleista isoista näytelaatikoista. Väljää oli siis ruokasalissakin, jonne meidät pian kutsui laivaa kiertävän gonggong'in kumea ääni. Laiva ei keinunut pahasti, niin että kaikki saivat tyytyväisinä käydä kukkuraiseen voileipäpöytään käsiksi ja äänekästä, hilpeätä puhelua kuului kaikkialta. Me aloimme pienellä "pomeranssi"-ryypyllä siltä varalta muka, että ruoka paremmin pysyisi tallella, jos niiksi tulisi, että meri vaatisi veronsa. Ja me saimme istua rauhassa kahden kesken ruokasalin ylänurkassa, minä sohvassa, toverini minua vastapäätä tuolilla. Mistäkö puhuttiin? Tietysti ensimäisestä tapaamisestamme Helsingissä ja — mitä sen jälkeen oli tapahtunut, oikeammin, miltä sen jälkeen oli tuntunut. Minä sanoin, että minulla oli ollut sen Kaivohuoneella vietetyn illan jälkeen vain hiukan päänsärkyä, ei muuta, kun taas hän valitti, ettei ollut lainkaan tottunut juomaan ja että hänellä oli ollut ankara sekä ruumiin että sielun kohmelo.

— Niinkö?! — kysäsi Terttu jälleen viattomasti, ajatustensa ja tunteittensa mukaisesti.

— Poikaparka! — säälittelin minä häntä. — Ette siis minua paljon muistellutkaan sen jälkeen? — kysäsin silloin.

— Mutta nyt olitte kuitenkin heti valmis lähtemään mukaan? — utelin edelleen.

— Teissä on omituinen, salaperäinen vetovoima, — vastasi hän. — Kun teidät näin, unhotin oitis kaikki.

— En osaa sanoa, mutta jotakin teissä vain on, joka pimentää järkeni, — jotakin herkullista, jonka osterin tavoin tahtoisi nielaista huuhtomalla suunsa perästäpäin shampanjalla, — sanoi hän.

— Minä voisin melkein pahastua tuosta vertauksesta, ellei se olisi niin suoraan sanottu minulle vasten naamaa, — nauroin minä.

Ja minusta tuntui, että hän oli vakuutettu siitä, etten minä pahastunut lainkaan, vaan että päinvastoin olin mielissänikin hänen sanoistaan.

— Niinkö aistillisen vaikutuksen minä siis teihin teenkin? — kysäsin minä, alakuloisesti päätäni nyökytellen.

— Voisitte yhtä hyvin sanoa minulle: niinkö aistillinen mies te olette? Sillä, totta puhuen, on sanoissani ainakin yhtä paljon itsesyytöstä, kuin teihin kohdistuvaa epäkohteliasta moitetta, — puolustihe hän ja — minun mielestäni — erinomaisella tavalla. Tuosta vastauksesta heräsi minussa kunnioitus häntä kohtaan. Miellyttänyt oli hän minua jo alunpitäen, mutta rakkaudeksi en sitä silloin ainakaan voinut nimittää. Rakastaa aloin häntä hiukan myöhemmin, — selitti Helmi.

— Hänen rohkeutensa, hänen voimansa tähden, hänen miehisen uljuutensa tähden, — sanoi Helmi milt'ei intomielin.

— Sillä välin olimme lopettaneet illallisen ja poistuimme peräkannelle, — jatkoi Helmi. — Me istuuduimme tupakkakojun suojaan ja hän pyysi saada tilata kahvia, kysyen tahdoinko sen kanssa jotakin muutakin. Sanoin mielelläni juovani pienen lasin ruskeata Bolsia. Pöytä asetettiin eteemme, hän kävi hakemassa pari huopaa, joihin kääriydyimme, istuutuen vierekkäin, ja niin aloimme, kahviamme ja likööriämme särpiellen, taas syventyä toisiimme kohteliailla kysymyksillä ja epäkohteliailla vastauksilla, tahi päinvastoin, miten sattui, mutta kuitenkin aina mielenkiintoisella tavalla. Hän oli todellakin hauska matkatoveri ja minäkin koetin parastani — omalla tavallani. Tiedäthän, etten ole lahjakas, — lisäsi siihen Helmi.

— Siinä suhteessa en ole itserakas, jatkoi Helmi. — Mutta pahasti mieltäni kirvelee, ellen toisella tavoin miehiä voita, — miestä, piti minun sanoa, joka minua miellyttää. — No, niin! Siinä sitä tutkittiin sielutieteet, Goethet, — mikä se romaani lienee ollutkaan, josta hän puhui! — ja rakkaus ja aviokysymykset ja jos mitkä! Hän puhui, mielestäni, enemmän tieteelliseltä kannalta, minä, tietysti, sen nojalla, mitä elämästä ja omasta kokemuksestani tunsin.

Terttu aikoi nyt jotakin sanoa, mutta piti omana hyvänään kaikki, mitä itse Laurista tiesi siinä suhteessa. Ajatteli kuitenkin: vai käsiteltiin samoja kysymyksiä heidänkin kesken?

— Ja me istuimme kauan sillä lailla, — kertoi Helmi edelleen. — Juomat, sielutieteelliset kysymykset ja merituuli olivat ajaneet meidät aivan likelle toisiamme enkä pannut vastaan, että Lauri, — me joimme veljenmaljan minun esityksestäni, — laski käsivartensa minun selkäni ja olkapäitteni ympäri.

Tertun oli vaikea kuunnella tätä kertomusta ja hengitys kohotteli taajemmin hänen rintaansa.

— Minua todellakin värisytti ja minä tunsin, että hänenkin lihaksensa hytkähtelivät.

— Taitaa olla parasta, että kuitenkin jo menen alas kojuuni, kun on jo näin myöhä, — sanoin minä. Minulla oli oma, yksinäinen kojuni.

— Niin, — menkäämme! — sanoi hän. Ja hän saattoi minua alas portaita, pidellen minua käsivarresta ja varoitellen, etten välikössä kompastuisi matkalaukkuihin, joita oli sinne kasattu. Muut matkustajat olivat kaikki jo panneet maata.

Minulla oli ylläni pehmeä matkakaapu ja päässäni pieni lakki, jommoisia tavallisesti merimatkoilla käytetään.

Tuskin olin astunut sisään ja alkanut ottaa kaavun nappeja auki, seisoessani selin häntä vastaan, kun kuulin, että hän tempasi jälkeensä punaisen oviverhon kiinni, kietoi käsivartensa minun molempien käsivarteni ympäri niin, etten niitä voinut liikuttaakaan ja kallisti minua taaksepäin niin paljon, että sai kasvonsa minun kasvojeni eteen, painaen samalla suunsa minun suutani vastaan. Muistan vain, että kaikki pimeni silmissäni ja olin tukehtua hänen rajusta, pitkästä suudelmastaan. Vasta kun keikahdin laivan heilahduksesta sohvalle, sain sanotuksi:

— Mikä sinun on? — kysyi Helmi, nähdessään, että Terttu peitti kasvonsa käsiinsä.

— Ei sitte enää mitään tapahtunut, — lohdutteli Helmi mitään aavistamatta, aivan viattomasti.

— Minä en nyt mene pois täältä, — sanoi silloin Lauri ja istuutui viereeni sohvalle, yrittäen jälleen kiertää käsivartensa ympärilleni.

— Ei, Lauri, ei, — sanoin minä. — Sinä menet, ellet tahdo, että i'äksi jäämme vihamiehiksi.

— Vaikka niinkin, kunhan kerran vain saan sinut omistaa, — vastasi hän, jälleen syleillen minua ja painaen päänsä rintaani vasten.

— Silloin menen minä pois, — sanoin minä ja yhdellä ponnahduksella pääsin irti hänestä ja ulos kojustani. Hän seurasi jäljessä, minä pujahdin jälleen kojuuni, vaivoin sain oven kiinni ja lukkoon.

— Hyvää yötä! — sanoin hänelle sisältä, mutta en kuullut mitään vastausta.

Minä vaivuin alassuin vuoteelleni ja makasin siinä kauan ennenkuin voin riisuutua. Oi, se oli vaikea hetki, vaikea yö! Minä kärsin kauheasti ja minä olin vakuutettu, että hänkin vietti yönsä samallaisten tuskien vallassa.

Terttu oli sittenkin, pää vasemman käden rystyitä vasten, kyynärpää tuolin käsinojalla, otsa rypyssä ja katse maahan tuijottaen, kuunnellut loppuun tämän avomielisen tunnustuksen.

— Miksi tuon kaiken sitte minulle kerroit? — sanoi hän hetkisen kuluttua taaskin hiljaa.

— Siksi, että sen tietäisit, koska hän nyt asuu teillä, eikä tiedä, mitä vielä voi tapahtua, — vastasi Helmi, nousten paikaltaan, ja astui muutaman askeleen edestakaisin, käsivarsiaan huitoen, ikäänkuin voimistellen. — Oo, se oli mies, oikea rohkea, uljas miehinen mies?! Semmoista minä rakastan, — lisäsi Helmi vieläkin.

— Sanoinhan sinulle taannoin jo, etten tuota toista rakasta, — vakuutti Helmi.

— Teet siis väärin häntä kohtaan ja olet tehnyt väärin, kun hänen kanssaan kihloihin menit, — lausui Terttu.

— Siinä olet oikeassa, mutta ei sitä vielä tiedä, kuinka käykään, — lausui Helmi rohkeasti.

— Niinkö? — tuli taas Tertun suusta hiljainen, puoliksi ihmettelevä, puoliksi epäluuloinen ja pelonaiainen kysymys. Hän kyllä tahtoi tietää, mitä Helmi oikeastaan sanoillaan tarkoitti, mutta kysyikin: — Kuinka sitte hänen kanssaan kihloihin jouduitkaan?

— Se oli hyvin yksinkertainen, proosallinen juttu, — vastasi Helmi.
— Ei tee oikein mieli muistellakaan sitä, vielä vähemmin kertoa.

— Mutta minä sen kerron kuitenkin, — sanoi Helmi vilkkaasti, istuutuen nyt rentonaan sohvaan, joka seisoi nurkassa likellä pianinoa. — Olethan kuullut jo niin paljon hänestä, niin jaksanet kuulla vähän tästä toisestakin, varsinkin, koska hänet jo ulkonäöltään tunnetkin. — Se oli nyt vain sillä lailla, — jatkoi Helmi, — että isäni kuljetti minut mukanaan viime elokuussa läänimme pääkaupunkiin maanviljelysnäyttelyyn kauroja, auroja, lehmiä ja sikoja katselemaan, jotka niinkuin hyvin arvata voit, minua tavattomasti huvittavat. Sinne oli läheisistä rautatietöistään dressiinallaan tullut syöttöporsaita katsomaan muun muassa insinööri Keidaskin ja niin hän tuosta miellyttävästä seurasta yht'äkkiä löysi minutkin, tullen erään tuttavansa kautta esitellyksi isälleni ja, ikävä kyllä, hänen ainoalle tyttärelleenkin. Koska minä insinöörin mielestä nähtävästi olin porsaita parempi, niin hän lyöttäytyi meidän seuraamme ja me olimme pääsemättömässä pulassa sen miehen kanssa. Ja kun erosimme, niin ilmoitti hän piakkoin käyvänsä meidän luona maalla, koska muka niilläkin seuduin hänellä sattui olemaan töitä valvottavina. Välistä täytyy sanoa "tervetullut", vaikka ajatteleekin: "mene hiiteen"!

— Täytyi olla noin hienotunteinen sen tähden, että isä muka tiesi, että insinööri Keidas oli piispan sisaren poika ja siis hienoa syntyperää. Ja eikös sitte "piakkoin" tullutkin, niinkuin oli uhannut! Ja oikein hienona tulikin. Kosimaan, tietysti! Kävi viikon kuluessa kolme, neljä kertaa. Ensin minua mielitteli ja kun huomasi, että minun kanssani jotenkin saattoi tulla toimeen, niin tutki vanhempienikin mieltä. Mitäpäs vanhuksilla olisi ollut näin herttaista vävypoikaa vastaan?! Ja sitte, eräänä aamuna isäni kysäisikin minulta, tahdoinko rakastaa tuota herraa myötä- ja vastoin-käymisissä. Johon minä vastasin, että jos niin tahdotte saada minut avioliiton rauhan satamaan, niin sopii koettaa.

Niinpä sitte, kun herrani itse rohkaisi mielensä ja kääntyi samalla kysymyksellä minun puoleeni, minä sanoin, että "otan". Sillä lailla minä nyt jouduin kihloihin. Eikös ollutkin juhlallisen komea kosimistapa?

Terttu ei ehtinyt vastata, kun eteisen kello soi ja hän kuuli, että palvelija juoksi ovea avaamaan. Samalla hän huomasi että Helmi jännitti kuuloaan, mutta koetti puheellaan saada peitetyksi eteisessä tapahtuvan sanan vaihdon.

— Täällä asuu pari rouvan sukulaistakin; varmaan he tulivat kotiin, — olivat Helmin sanat, ja hän istui aivan rauhallisesti paikallaan.

Kohta sen jälkeen, kun eteisen ovi oli paukahtanut kiinni, käänsi Terttu kasvonsa pihalle päin ja hän tunsi, kuinka hänen poskensa kalpenivat, veren syöstessä niistä pois. Ikkunain alalasien edessä oli läpikuultavat harsoverhot, niin että sisältä kyllä saattoi nähdä ulos, vaan ei ulkoa niin helposti sisälle. Ja kun hän istui syrjittäin lähellä ikkunaa, niin ei hän parhaimmallakaan tahdollaan voinut erehtyä siitä, kenen hän näki poistuvan porttikäytävälle päin. Se oli Lauri. Lauri oli siis käynyt ovella soittamassa ja ketään muuta, kuin Helmiä hän tietystikään ei ollut voinut käydä siinä asunnossa tapaamassa. Tertun silmissä pimeni, hänen ajatuksensa hämmentyivät ja hän ei saanut sanotuksi mitään.

Helmi varmaan sen huomasi ja teki siitä johtopäätöksensä. Kummallista kyllä ei palvelijakaan tullut mitään ilmoittamaan, että oli totellut neidin käskyä ja vastannut, ettei neiti ollut kotona, vaikka olikin. Kaipa Helmi odotti palvelijan tulevan sitä sanomaan, koska hänkin oli pitkän aikaa vaiti, katse kääntyen vuoroon ovelle, vuoroon Terttuun.

— Sinua eivät taida lainkaan huvittaa nämä minun lörpötykseni? — kysäsi Helmi vihdoin.

— Päinvastoin, ne ovat tavattoman mielenkiintoisia. Ja nyt vasta ne alkavatkin minua huvittaa, — vastasi Terttu, mutta niin teennäisen hilpeällä äänen painolla, että Helmi, sen huomattuaan, oikein hymähti.

— Valitettavasti ei ole paljon enää jäljellä ja sekään ei ole erikoisemmin mielenkiintoista, — selitti hän.

— No niin! Ymmärrät hyvin, että suostuin "ottamaan" insinööri Keitaan vain siksi, että kadotin Laurin — näkyvistäni, en sydämestäni. Se taas tapahtui seuraavalla tavalla. Sen suuren ehtoon jälkeisenä päivänä oli hyvänlainen myrsky aavalla merellä ja minä en jaksanut ollenkaan nousta vuoteestani aamiaista syömään. Vasta kun saavuimme Tukholman ihanaan saaristoväylään, ryhdyin pukeutumaan ja läksin ylös välikannelle. Siellä tapasimme taas toisemme, me edellisen illan syntilapset. Kohtauksemme oli hyvin sovinnainen; koetimme käyttäytyä niin, kuin ei ollenkaan mitään olisi tapahtunut. Lauri tuntui ensin arastelevan ikäänkuin olisi peljännyt kohdata jotakin vihamielisyyttä minun puoleltani, mutta muuttui pian taas nähdessään aivan päinvastaista. Minä todellakin koetin parastani ollakseni niin herttainen ja rakastettava kuin suinkin. Päivä teki kuitenkin valoineen vaikutuksensa ja loppumatkamme kului ilman minkäänlaisia kommelluksia siihen suuntaan kuin edellisenä päivänä. Ajamatta henkisestikään karille saavuimme onnellisesti Tukholmaan. Mitähän Lauri nyt aikoo tehdä? — oli kysymys, jonka uteliaana tein itselleni.

— Kun meidän oli otettava ajuri ja minä, tahallani, hyvin välinpitämättömästi ojensin hänelle käteni hyvästiksi, kiittäen hauskasta matkatoveruudesta, — jatkoi Helmi, — niin hän kysyi minulta, mihin hotelliin ai'oin mennä. Vastasin, että menen Hotel Rydbergiin, koskapa lyhytaikaisen oloni tähden Tukholmassa saatoin suorittaa hienommankin hotellin suuremmat vaatimukset. Hän taas sanoi menevänsä erääseen Drottninggatanin varrella olevaan matkailijakotiin, jota hänelle eräs laivan tarjoilijatar, joka oli tukholmalainen, hyvin lämpimästi oli suositellut. Astuimme siis eri ajureihin ja Lauri kysyi:

— Hyvästi sitte! — sanoi hän ja me erosimme, kättä puristaen hiukan kylmästi. Minä huomasin, ettei hän semmoisia kujeita rakastanut. Minä ajoin edellä, mutta tahallanikaan en kertaakaan katsonut taakseni.

— Ettekö sitte todellakaan enää tavanneet toisianne? — kysyi Terttu uteliaana.

— Odotahan! — jatkoi Helmi. Minä ajoin Rydbergiin ja otin siellä asemani mukaisen vaatimattoman huoneen. Kun olin yksin siellä ja olin pukeutunut ulos mennäkseni, tuntui oloni hiukan nololta ja minä todellakin kaduin "kujettani". Ei tehnyt mieli ryhtyä uusiin seikkailuihin ja minä tiedustelin puhelimitse, oliko herra Honkasalo asuntoa Hanssonin matkailijakodissa, jonka minäkin tiesin olevan hyvän ja juuri Drottninggatanin varrella. Oli, — vastattiin sieltä, mutta oli juuri lähtenyt ulos. Ajattelin, että ehkä hän tulee minua noutamaan sittenkin ja istuin hetkisen seurusteluhuoneessa alhaalla, sanottuani ovenvartialle, että olin siellä tavattavissa, jos minua kysyttäisiin. Poikaa vain ei näkynyt: suuttui nähtävästi ja päätti näyttää, että on sitä luonnonlujuutta hänelläkin. No niin, mitäpäs siitä! Kun ei, niin ei! Silloin päätin lähteä Skansenille ja ajoin sinne raitiovaunulla. Saahan siellä nähdä ja kuulla, jos mitä, ja siten aikansakin jotenkuten kulumaan. Nousin mäkeä ylös enkä ollut kauan ehtinyt vielä astuakaan, niin jo näin oman matkatoverini katselemassa Taalalaista kotia. Pistin takaa käteni hänen käsivarteensa ja olin naurusta katketa, kun huomasin hänen hämmästyksensä ja samalla ihastuksensa. Siten oli sovinto taas tehty, hän pisti vuorostaan kätensä minun käsivarteeni eikä hellittänyt koko iltana. Tietysti menimme Hasselbackenille päivällistä syömään, mutta kun tiesin nyt vähän enemmän Laurin tavoista ja tottumuksista, niin sanoin, että eläisimme niin vaatimattomasti kuin olosuhteet sallivat. Tietysti ei niin hienossa paikassa voinut syödä ilman puolikasta Moët & Chandonia. Jonka jälkeen me sitte, siellä täällä hiukan harhailtuamme, palasimme hotelliimme. Lauri tietysti saattoi minua huoneeseeni enkä erehtynyt luuloissani, että edellisen illan yritys tulisi uusiintumaan. Silloin hänelle suoraan sanoin, että minä, niinkuin hän luultavasti oli huomannut, rakastin häntä paljon, niin paljon, että tahdoin omistaa hänet koko elinajakseni ja että hän todellakin syvästi loukkasi minua kunnioittamalla minua näin vähän tai oikeammin sillä, ettei ollenkaan minua kunnioittanut, kun saattoi kohdella minua sillä lailla.

— Siksi, ett'et koskaan avioliitossa tule olemaan onnellinen etkä ketään tekemään onnelliseksi, — vastasi hän suoraan.

— Niinkö hyvin luulet minut tuntevasi? — kysyin minä melkein ällistyneenä.

— Niin, — sanoi hän varmana. — Sinulla on sellainen luonne, että voit suoda miehelle ihanimman autuuden hetken, vaan et muuta. Pysyväisyyttä sinussa ei ole ja siksi emme koskaan voisi olla onnellisia sinun kanssasi. Minulla ainakin on toisellainen luonne ja toisellaiset vaatimukset, vaikka sinua ihailenkin semmoisena kuin olet.

— Sanoiko hän todellakin niin? — kysyi Terttu ihastuneena ja hypähti melkein pystyyn.

— Sanoi, — vastasi Helmi. — Hänellä oli rohkeutta vastata sillä lailla. Se on suorin totuus, minkä koskaan elämässäni olen kuullut ja luultavasti tulen kuulemaan.

— Minä luulen, että te, herra maisteri Honkasalo, olette oikeassa siinä suhteessa, mutta että te ensimäisenä saisitte minulta sen ihanimman autuuden hetken, siinä te olette pahasti erehtynyt, — vastasin minä väräjävällä äänellä, tuntien kalpenevani. Samalla minä nousin ja osoitin hänelle sormellani ovea, sanoen:

— Minä palasin seuraavana päivänä "v. Döbelnillä" takaisin kotimaahan, — vastasi Helmi.

— Tietysti, — sanoi Helmi. — Hän ei edes pyytänyt anteeksikaan mennessään. Vasta kauan, kauan perästäpäin kuulin, että hän oli matkustanut Tukholmasta suoraa päätä Berliniin.

— Nyt minä todellakin ihailen sinua, — sanoi Terttu, nousi ja meni vuorostaan suutelemaan Helmiä.

— Se on turhaa, — vastasi toinen, valaen kuin kylmällä vedellä ystävättärensä. — Minä olen sittenkin perästäpäin monta kertaa katunut tekoani.

— Niin. Sillä minä rakastin ja rakastan sitä miestä — kaikesta huolimatta, — vakuutti Helmi, jälleen viskaten kätensä päänsä taakse ja tuijottaen kattoon. Ja jälleen huomasi Terttu hänen silmissään ikäänkuin kostean kiillon.

— Se on luonnotonta, se on mahdotonta rakkautta, — lausui Terttu aivan kuin lohdutellen.

— Olkoon mitä tahansa, — vaikka hulluutta, — mutta niin se vain on, — sanoi Helmi, nousi, meni pianinonsa luo ja löi muutamia rajuja soinnoksia, joissa kuvastui koko hänen silloinen sielun tilansa.

— Herranen aika! — säpsähti Terttu. — Nyt minä olen kauheasti viipynyt. Hyvästi nyt! Minun täytyy jo mennä.

— Hyvästi! — sanoi Helmi ja nousi puristamaan Tertun kättä. Ja hän saattoi Terttua eteiseen, jossa auttoi päällystakinkin hänen päälleen.

— Tee niin hyvin! Ehkä äiti joskus jaksaa puhua kanssasi vähän, — vastasi Terttu. — Mutta kauan ei lääkäri salli häntä vaivata.

— Hyvä, hyvä! Ymmärränhän minä sen, — sanoi Helmi, vetäen eteisen oven kiinni Tertun jälkeen. — Käy nyt sinä toistekin minun luonani! — huusi hän vielä portailla.

— Kiitos! Näkemiin! — olivat Tertun sanat, kun hän poistui portaita alas ja riensi kiireesti kotiaan.

IV.

Terttu kulki kuin unissakävijä. Ajatukset kuhisivat hänen päässään ja hänen jalkansa veivät häntä hänen itsensä melkein huomaamatta, minne kulki, ketä tuli vastaan. Aleksanterinkadun kulmassa hän töytäsi yhteen erään raitiovaunusta alas laskeutuvan vanhan naisen kanssa ja kun hän silloin sanoi anteeksipyyntönsä, hoksasi hän missä oli ja minne piti mennä. Hän valitsi matkan Cityn kauppakujan läpi ja riensi asematalon laitaa pitkin Kaisaniemeen saadakseen sieltä jatkaa kotia niin väljää ja yksinäistä tietä kuin suinkin.

Kaisaniemessä tuli kuitenkin häntä vastaan Toini, jonka tähden juuri hän riensi kotiaan, sillä heillä oli sovittu, että Toini kello kolmelta pääsisi vapaaksi siksi illaksi toimestaan rouva Alanteen luona ja että Terttu vuorostaan istuisi kotona, jos äiti jotakin tarvitsisi.

— Terttu, etkö sinä huomaakaan minua? — kysyi Toini, kun oli tullut aivan Terttua vastaan, joka heräsi ajatuksistaan ja pysähtyi kuin patsas Toinin eteen.

— Voi, kuinka minä olen myöhästynyt! — huudahti silloin Terttu. —
Anna anteeksi, Toini kulta!

— Mitä sinä nyt joutavia! — lohdutti Toini. — Eihän se mitään ole. Onhan siellä Hilma kotona. Senkö tähden sinä olet noin kummallisen näköinen?

— Onko sinulle jotakin tapahtunut? — kysyi Toini, joka epäili jotakin muuta syytä.

— Ei, ei mitään, — vakuutti Terttu. — Kuule! Mene nyt vain! En tahdo sinua pidättää, —- lisäsi hän ja ojensi Toinille kätensä.

— No, minä tulen nyt sitte taas, niinkuin oli puhuttu, — vastasi
Toini ja hyvästeli.

Ja molemmat lähtivät jatkamaan tietään. Melkein yht'aikaa he vähän matkan päästä kuitenkin vilkaisivat taakseen ja nyökäyttivät toisilleen päätä. Tertusta tuntui, että Toini vielä mennessäänkin loi häneen kysyvän, epäilevän katseen.

— Onkohan hän kotona jo? — ajatteli Terttu itsekseen. — Ja mitähän hän sanoo, miltä hän näyttää? — mietti hän vain, ajatellen yhä Lauria ja hänen käyntiään Helmin asunnon ovella.

Terttu melkein juoksi portaita ylös heidän asuntoonsa. Hilma aukaisi oven ja ilmoitti neiti Syvärin jo menneen. Terttu kertoi, että he olivat kohdanneet toisensa ja kysäsi samalla:

— Ei, — vastasi Hilma. — Rouva on hiukan nukahtanut. Äsken oli pieni ahdistuskohtaus, mutta se meni pian ohi.

— Hilma saa mennä päivällistä valmistamaan. Minä pidän kyllä nyt varani, — lausui Terttu, lähettäen Hilman keittiön puolelle.

Terttu oli jo eteiseen astuessaan huomannut, että Laurin päällystakki oli poissa. Hän siis ei ollut kotona. Varmaankaan ei ollut käynytkään kotona sen jälkeen.

Terttu kuunteli kuitenkin vielä ovelta, ensin eteisestä, sitte salista. Laurin huoneesta ei kuulunut kynän rapinaa, ei kirjan eikä kirjoituslehtien kahinaa, ei hiiskahdustakaan. Ja Terttu laski kätensä oven rivalle aukaistakseen, mutta jätti sen kuitenkin tekemättä. Lauri siis ei ole tullut. Ehkäpä hän on käynyt uudelleen Helmiä tapaamassa ja tavannut, päässyt sisään, oli nyt otettu vastaan, kun ei ollut ketään häiritsemässä. Oi! Mitähän he siellä nyt puhuvat, nyt tekevät?!

Terttu astui hiipien äitinsä huoneen ovelle ja katseli ra'osta. Äiti todellakin nukkui tavallisessa istuvassa asennossaan pielusten varassa. Kuinka hänen kasvonsa todellakin olivat mullankarvaiset, niinkuin Lauri silloin oli sanonut, nähdessään äidin ensi kerran täällä. Mullankarva — kuoleman merkki! Äiti parka! Hänen elämän-ilonsa ja -murheensa kai ovat kohtakin lopussa. Ehkä pitäisi sanoa: onnellinen äiti?! Ja Terttu veti kasvonsa takaisin, ettei katseellaan herättäisi äitiään. Tapahtuuhan usein, että kun kauan hyvin tiukasti katselee toista ihmistä, se sen tuntee ja kääntää silmänsä katsojaan. Nukkuvakin voi toisen katseesta herätä. Se kai on sitä hypnotismia, vai?

Terttu hiipi pois ja istuutui tavalliselle paikalleen, tavalliseen asentoonsa, pää käsien varaan, kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen katseensa tuijotti pöytään ja aivot kyselivät: — mitä varten Lauri sinne Helmin luo tuli, tuliko hän itsestään vai oliko pyydetty tulemaan, mitä oli Helmillä kaiken tuon jälkeen, mitä heidän välillään ennen oli tapahtunut, hänelle nyt sanottavaa ja mitä varten oikeastaan oli Helmi hänetkin, Tertun, vaatinut tulemaan luokseen ja kertonut hänen ja Laurin välisen rakkausjutun alusta loppuun? Helmi sanoi vieläkin, vaikka kihloissa oli toisen kanssa, hurjasti rakastavansa Lauria. Luulikohan hän ehkä sittenkin, että Laurin ja Tertun välillä "jotakin" saattoi olla tahi heidän välilleen "jotakin" saattoi tulla. Ehkäpä Helmi kertomuksellaan tahtoi estää tuon "jonkin" syntymästä Laurin ja Tertun välille ja sen tautta tahtoi kuvata Tertulle, minkälainen Lauri oikeastaan on. Mutta olihan Lauri ollut aivan toisellainen Tertun kanssa. Kentiesi Helmi tahallaan vain mustasi Laurin? Kentiesi koko juttu ei ollut totta lainkaan? Olihan sekin mahdollista. Kaikkihan on mahdollista. Mustasukkaisuus on kauhea. Varsinkin voi mustasukkainen nainen, sanotaan, tehdä vaikka mitä. Onkohan se totta, että nainen on säälimättömämpi kuin mies niissä asioissa? Jos Lauri todellakin oli ollut tuollainen Helmin kanssa ja paljon kylmempi Tertun kanssa, niin silloin hän todellakin "tulisesti" rakasti Helmiä ja ehkä ei Terttua rakastanut ollenkaan. Mutta sen sijaan oli varmasti kunnioitusta enemmän Terttuun nähden. Niin, olihan sen Lauri itsekin kerran julki lausunut, että hän suuresti kunnioitti Terttua. Oliko sitte rakkautta sen sijaan niin vähän? Ehkäpä todellakaan sitä ei ollut lainkaan.

Kaikkiin näihin kysymyksiin oli saatava vastaus ja kai oli tulevakin pian. Mutta mitä varten oikeastaan? Eikö ollut parempi unhottaa kaikki, koska kaikki elämässä oli näin surkeata? Jos elämässä rupeaa ottamaan kaikki näin vakavalta kannalta, elin eihän silloin voi elääkään. Ehkäpä Helmin elämänkatsomus ja elämäntapa olikin paljon parempi. Olkoon kuinka vakava ja ikävä asia tahansa, niin täytyy aina suhtautua siihen kylmästi, koettaa olla niin välinpitämätön ja huoleton kuin suinkin. Kunpa sen vain voisi?! Helppo sanoa, mutta — —! Jos Lauri siis häntä ei rakasta, niin minkä sille voi? Mitä sitte oli välitettävä siitä, minkälainen hän on ja kuinka oli käyttäytynyt toisten kanssa?! Eläköön kukin omaa elämäänsä! Tämmöiset huolet ovat joutavanpäiväisiä. Ne ovat saatavat pois päästä — työllä.

Terttu muisti taas pitkästä aikaa kirkkoherra Vaaraselle kirjoittamansa kirjeen. Kummallista, ettei sieltä ollut vielä tullut vastausta! Olisihan kuitenkin jo hyvinkin ehtinyt. Kaipa hän oli löytänyt toisen, — paremman. Siellähän olisi ollut työtä kuitenkin. Mistä sitä nyt kuitenkaan niin ottaa? Tarjokkaita on nykyään niin paljon ja kyvykkäämpiäkin, yliopistosivistyksenkin saaneita. Niin, helppo sanoa — unhottaa — työllä, mutta —!

Äidin huoneesta kuului hiljainen rykäisy ja äännähdys. Terttu hyppäsi paikaltaan ja juoksi sinne.

— Joko sinä olet kotona? En kuullut mitään, kun tulit, — sanoi rouva
Alanne.

— Taisit vähän uinahtaa? — kysyi Terttu, korjatessaan pieluksia äitinsä olkapäiden alle.

— Niin. Oli niin hiljaa… Ajatteles: minä näin unta, että olimme Hangossa. Sinä olit mennyt Laurin kanssa purjehtimaan;— niin kummallista! — ettehän kertaakaan Hangossa ollessanne käyneet purjehtimassa. Minä istuin rannalla, korituolissa. Oli ihan tyyni, mutta purjeet teillä olivat sittenkin levällään. Ja te kiiditte niin nopeasti peilikirkasta merenpintaa pitkin ja purjeet olivat ihan häikäisevän valkoiset. Yht'äkkiä minä tunsin vajoavani korineni päivineni hiekkaan ja sieltä alhaalta näin, kuinka venheenne muuttui linnuksi, purjeet olivat kaksi valkoista suurta siipeä ja te liitelitte toisistanne kiinni pidellen ja katositte silmistäni siintävälle ulapalle. Ja vaikka minä vajosin maahan, niin tuntui niin kevyeltä. En ole pitkään aikaan näin suloisesti uinahtanut. Niin kummallista!

— Todellako? Sehän oli hauskaa, — sanoi Terttu. Ja hänen silmänsä saivat niin omituisen haaveksivan ilmeen, kun hän tuijottaen kuunteli äitinsä kertovan unestaan.

— Ei, — vastasi Terttu. Kohtahan on päivällisaika. Hän on varmaan mennyt syömään.

— Hän kävi täällä poissa ollessasi minua tervehtimässä, — sanoi rouva
Alanne.

— Mikä kunnon poika! — sanoi hänen äitinsä. — Minä rakastan häntä kuin omaa lastani, kuin sinua. — Ja hän otti Tertun käden käteensä, veti Tertun luokseen ja suuteli häntä hellästi.

— Enhän minä, — vastasi Terttu ja koetti hymyillä iloisesti, mutta nousi samalla paikaltaan, sanoen: — Luulen, että Hilma jo on kattanut pöydän minulle. Saanko kohta tuoda sinullekin?

— Syö nyt sinä ensin! — sanoi äiti. — Tulet sitte syötyäsi istumaan viereeni, kun minä syön.

— Hyvä on! — vastasi Terttu ja poistui huoneesta. Ja hänen ajatuksensa olivat ihastuneina kiintyneet äidin kertomaan uneen. Oi, jospa todellakin. Mutta mitä joutavia. Haaveita, haaveita!

Päivällisensä syötyään vei Terttu ruo'an äidilleen ja istui tunnin ajan hänen luonaan tarinoiden.

— Tiedätkö mitä, — sanoi äiti, — minä luulen, että Toini ja tohtori
Aulanko rakastavat toisiaan.

— Kun he, tohtorin viime kerralla täällä käydessä, seisoivat vuoteeni vieressä, toinen toisella, toinen toisella puolella, ja katselivat toisiaan niin hellästi, niin tulin paikalla ajatelleeksi, että noista kahdesta varmaan tulee pari, — jutteli Tertun äiti.

— Ja minä en malttanut tänään olla viittaamatta vähän sinnepäin
Toinille itselleen, — jatkoi rouva Alanne.

— Voi, voi! Kun et vain loukkaisi Toinia, — lausui Terttu. — Hänhän on niin kovin hienotunteinen.

— Enhän minä mitä! — puolustihe äiti. — Sanoin vain Toinille, että rakastan Aulankoa paljon, ja ihmettelin, miks'ei hän, niin kelpo mies, mene naimisiin.

— Punastui vain, vaan ei sanonut mitään, — selitti äiti. — Siitä minä sen heti ymmärsin ja luulenpa, että he jo ovat kihloissakin.

— Olisihan se hyvä, — lausui Terttu. — Tohtori saisi Toinista kunnon vaimon ja olisin kovin iloinen, että Toini siten tulisi turvatuksi ja varmasti onnelliseksikin.

— Semmoisen miehen minä soisin Toinille, — sanoin minäkin hänelle silloin, — jatkoi rouva Alanne.

— Silloin Toini vain hymähti ja sanoi: — "Jumalall' on onnen ohjat, Luojalla lykyn avaimet". Mutta hänen hymynsä oli niin onnellinen. Kyllä he varmasti jo ovat kihloissa, — vakuutti rouva Alanne.

— Ehkäpä sen sitte kohta saamme julkisestikin kuulla, — lausui siihen
Terttu.

— Milloinkas sitte sinun vuorosi tulee? — jatkoi hänen äitinsä, joka pitikin puhelua Toini Syvärin ja tohtori Aulangon väleistä vain jonkinlaisena alkusoittona tähän kysymykseen.

— Ei milloinkaan, — vastasi Terttu siihen ja niin varmasti, että hänen äitinsä silmät kävivät pyöreiksi.

— Mitäs sinä sitte ai'ot tehdä? — kysyi äiti hiukan pelokkaalla äänellä.

— Ai'on ruveta kotiopettajattareksi, — vastasi Terttu. — Hankin jo paikkaakin itselleni, — jatkoi hän, mutta tehden tämän tunnustuksensa puoleksi leikin sävy äänessä, niin ettei äiti tietänyt, oliko se totta vai leikkiä.

— Eihän sinun asiasi toki niin hullusti liene? — kysäsi äiti.
Tuommoinen tyttö kuin sinä…

— Niin se vain on, — vakuutti Terttu. — Ei siinä merkitse mitään, minkälainen tyttö sitä on. Köyhä voi joutua naimisiin yhtä hyvin kuin rikaskin, vaikka jälkimäisellä ehkä on enemmän "etuja" puolellaan. Mutta minkälainen siitä tulee avioliitto, se on toinen kysymys. Mitä minuun tulee, niin sekin on vielä kysymys, minkälainen tyttö minä olen.

— Mitä sinä nyt joutavia rupatat! — koetti äiti Terttua rohkaista. — Niinkuin en minä olisi Laurin omasta suusta kuullut, mitä hän sinusta ajattelee.

— Laurin?! — kysyi Terttu nyt, silmät pyöreinä. — Mitäs hän?…
Onkos hän sinulle mitään puhunut?

— Älä viitsi, äiti! — sanoi Terttu. — Pahaa minusta hän ei ole voinut sinulle sanoa, sen kyllä tiedän, mutta mistään muustakaan hänellä ei ole ollut aihetta keskustella sinun kanssasi minusta, — jatkoi Terttu.

— No, no! — lausui äiti, koettaen haihduttaa Tertun pahastumisen. — Enhän minä sillä muuta tahtonut sanoakaan, kuin että hän kehui sinua niin vakavaluontoiseksi, joka suhteessa niin kunnon tytöksi, että semmoisia tähän maailman aikaan enää harvoin tapaa ja ettei voi olla antamatta sinulle mitä suurinta arvoa ja että todellakin täytyy sinua kunnioittaa ja rakastaa.

— H-h! — hymähti Terttu osaksi hieman pilkallisesti, mutta osaksi myöskin leikillisesti. Jos ne todellakin olivat Laurin sanoja, ajatteli hän, niin olihan se paljon sanottu. Tuota viimeistä sanaa: "rakastaa" hän sydämessään kuitenkin kovin epäili, varsinkin kaiken sen jälkeen, mitä hän sinä päivänä oli kuullut. Eikäpä Lauri koskaan sitä ollut hänelle itselleen sanonut selvin sanoin, tuskinpa tulisi sanomaan. Eikäpä tiedä, mitä Terttu nyt siihen Laurille vastaisi, elleivät asiat olleet toisin, kuin Helmin sanoista saattoi päättää. Jotakin selvyyttä tähän pulmaan oli varmaankin tuova seuraava kohtaaminen Laurin kanssa.

Tertun siellä istuessa äitinsä huoneessa soikin eteisen kello ja Lauri tuli kotia. Terttu nousi paikaltaan ja meni salin ovelle. Siinä hän kuuli, että Lauri kysyi Hilmalta, onko "neiti" kotona. Terttu siitä päätteli, että Lauri ehkä tahtoi tavata häntä. Ehkä hän nyt jollakin lailla tahtoi tiedustella Helmin ja Tertun välejä, ehkäpä selittääkin jotakin. Terttu kovin kaipasi tuota selitystä, mutta samalla tunsi myöskin omituista halua karttaa tuota kohtausta Laurin kanssa aivan kuin olisi peljännyt edeltäpäin sen seurauksia. Tämän johdosta hänen sydämensä rauhoittui, kun kuuli, että Lauri meni huoneeseensa tulematta edes saliin tahi Hilmankaan kautta pyytämättä saada puhutella "neitiä".

Sinä iltana Terttu todellakin karttoi tapaamasta Lauria. Hän kuuli Laurin kävelevän edestakaisin huoneessaan, kuulipa hänen pari kertaa avaavan huoneestaan saliin vievän oven, arvattavasti katsoakseen, oliko Terttu siellä tavattavissa, mutta Terttu koetti olla niin paljon kuin suinkin äitinsä luona ja hän tiesi, että Lauri silloin ei tahtonut tulla sinne heitä häiritsemään. Työ nähtävästi ei Laurilta sujunut.

Illemmällä palasi Toini ja silloin meni Terttu ruokasaliin. Toinin ollessa äidin luona pujahti Terttu kuultuaan Laurin astuvan eteiseen, jopa nähtyään Laurin katsovan ruokasaliinkin, sieltä keittiöön. Terttu ilmeisesti tahallaan ei sinä päivänä tahtonut puhutella Lauria ja sen Lauri nyt selvään huomasikin. "Mutta huomatkoon!", ajatteli Terttu itsekseen. "Minäkin olen nyt jotakin nähnyt ja tiedän jotakin. Ajatelkoon sitä asiaa nyt pitemmänkin aikaa ennenkuin tulee selvittämään minulle!"

Kun sitte teekin ja leikkeleet lähetettiin Laurille hänen omaan huoneeseensa, mikä tapahtui ani harvoin, niin arvasi Lauri, ettei kaikki ollut, niinkuin olla piti. Hilmalta hän tiedusteli syytä tähän ja Hilma vastasi, niinkuin oli neuvottu, että "neiti" ja sairaanhoitajatar rouvan mieliksi joivat teen siellä, hänen huoneessaan.

Omituista kyllä Terttu maata pannessaan oli aivan rauhallinen. Hänestä tuntui, kaikesta huolimatta, että voitto oli hänen puolellaan, siveellinen voitto, olkoonpa niin, että kaikki muut "edut" olivatkin toisella puolella. Ja hän melkein tyynellä mielellä ajatteli rakkautensa menettämistä. "Onpa kummallista", ajatteli hän, "että tämmöisissäkin asioissa, jotka pitkän ajan ovat olleet sielun aivan kuin ainoa sisällys, syntyy tämmöisiä välinpitämättömyyden lepokohtia, rauhallisia laaksoja, joissa tuntee ikäänkuin keveämmin hengittävänsä yksinäisyydessään, kun on tuosta painajaisesta, hermojen jännityksestä, ajatusten alituisesta myrskystä päässyt!" Hänestä ei edes tuntunut pahalta, ettei hän antanut Laurille tilaisuutta tavata häntä sinä iltana. Hänestä todellakin oli, niinkuin niin olisi ollakin pitänyt. Ehkäpä Laurikin tunsi samaa ja oli tyytyväinen lopulta, että asia oli semmoisen käänteen saanut. Näine mietteineen Terttu riisuutui ja pani maata. Omituinen mielihyväntunne valtasi hänet, kun hän vuoteessaan oikaisi jäseniään ja uni hiipi hiljaa sulkemaan hänen silmäluomensa. Muutaman hengenvedon jälkeen hänen ruumiinsa hytkähti, hän kääntyi kyljelleen ja vaipui sikeään uneen, nukkuen sitte melkein heräämättä koko yön.

Laurin huoneessa sen sijaan paloi lamppu vielä kauan. Kirjoituspöydän ääressä työ todellakaan ei sujunut, mutta hän loikoi vuoteessaan ja luki. Hän koetti koota ajatuksensa siihen, mitä katse kirjasta ammensi, mutta aina tuli muita asioita, muita kuvituksia väliin. Eikä unikaan painostanut pitkään aikaan. Siitä huolimatta hän vihdoin kello yksi sammutti tulen ja veti peitteen hartioilleen. Yksi ajatus lopulta pyöri hänen päässään:

Seuraavana aamuna tuli Tertun suureksi hämmästykseksi ja myöskin iloksi kirje kirkkoherra Vaaraselta, joka ilmoitti tarjokkaista valinneensa Tertun. Erityisistä syistä, joista kirkkoherra mainitsi nuoremman lapsen sairastumisen, ei Tertun kuitenkaan tarvitsisi saapua ennen seuraavan kuun alkua, — siis marraskuun 1:stä päivää, koska nyt jo oli lokakuu alulla, — mutta joka tapauksessa lupasi kirkkoherra vielä antaa asiasta lähempiä tietoja.

Terttu alussa todellakin kovin ilostui tästä kirjeestä. Olihan hän melkein pilanpäiten ja jotensakin varmana, ettei hän sitä paikkaa saisi, vastannut tuohon ilmoitukseen. Hän oli sitäpaitsi kirjoittanut vähän siltäkin varalta, että äiti kohta sattuisi kuolemaan ja hän silloin saisi menetellä aivan vapaasti. Nyt oli äiti kuitenkin vielä elossa — ja paljon muutakin oli sen jälkeen tapahtunut.. Pahin pulma oli sittenkin siinä, miten hän tämän asian ilmoittaisi äidilleen vakavalta kannalta. Olihan hän eilen kyllä jo viitannut sinnepäin, vaan varmaan äiti piti sitä vain leikinlaskuna. Mutta joka tapauksessa tuntui Tertusta koko lailla turvalliselta, että oli mihin nojautua, jos niiksi tulisi. Niin, todellakin, jos niiksi tulisi — joka suhteessa.

Terttu nyt ihan jo toivoi saavansa tavata Lauria niin pian kuin suinkin. Hän sitä toivoi siinä mielessä, että saisi neuvotella Laurin kanssa, kuinka hänen oli parhaiten meneteltävä ilmaistakseen äidilleen hankkeensa todenperään ottaa vastaan tarjottu kotiopettajattaren paikka. Muuten oli hauska nähdä, kuinka Lauri suhtautuisi tähän kysymykseen, joka hänelle oli oleva täydellinen yllätys, sillä siitä asiasta ei Terttu ollut hiiskunut hänellekään halkaistua sanaa.

Kun Lauri sitte, käytyään aamiaista syömässä ruokapaikassaan, tuli kotia ja, astuen ruokasaliin, jossa Terttu silloin sattui olemaan, kysyi häneltä suoraan, saisiko puhutella Terttua vähän aikaa kahden kesken, niin vastasi Terttu hilpeästi:

Lauri astui yli ruokasalin kynnyksen ja veti jälkeensä eteiseen vievän oven kiinni. Tämä ovi pidettiin tavallisesti auki ja nyt arvasi Terttu heti, että Laurilla oli jotakin varsin tärkeätä hänelle sanottavaa "kahden kesken", koskapa pelkäsi sen kuuluvan eteisen ja salin kautta äidin huoneeseen asti, jossa Toini Syväri luki äidille.

— Saanko minä käydä suoraan asiaan käsiksi? — kysyi Lauri, kun he olivat istuutuneet, toinen toiselle, toinen toiselle puolen keskellä lattiaa seisovaa ruokasalin pöytää, jossa, aterioiden väliajalla, aina oli kaunis Tertun valmistama koruompeluinen pöytäliina.

— Tee niin hyvin! Mikä asia se sitte on? — kysyi Terttu hyvin rauhallisesti katsoen Lauria silmiin.

— Minusta tuntuu, Terttu, — alkoi Lauri, silmät pöytäliinaan luotuina ja oikean kätensä sormilla soitellen pöytää vasten, — että sinä viimeaikoina olet juurikuin vieronut minua. Onko siinä perää?

— Jos sinusta niin tuntuu, Lauri, — vastasi Terttu hyvin lempeästi, — niin kai otaksut siihen myöskin jotakin syytä olevan.

— Niin otaksunkin, — oli Laurin vastaus. — Tahtoisin siis sinulta tietää, onko se otaksumani syy oikea?

— Minä en ole tätä kysymystä nostanut, Lauri, — jatkoi Terttu. — Minun mielestäni sinun siis on sanottava, mitä sinä sillä syyllä tarkoitat?

— No niin! Minä kysyn sitte edelleen suoraan, — lausui Lauri pontevasti: — oletko sinä ollut neiti Leinikön luona tahi muuten tavannut häntä sen jälkeen, kuin hän täällä kävi sulhasensa kanssa?

— Saanko kysyä, — jatkoi Lauri: — itsestäsikö vai hänen pyynnöstään?

— Hän vei minut luokseen, kun tapasimme toisemme kadulla, — selitti
Terttu.

— Saanko minä nyt kysyä vuorostani, — alkoi heti Terttu, — miksi on minun tehtävä tämä tili sinulle, Lauri?

— Tietysti minulla ei ole vähintäkään oikeutta vaatia sinua, Terttu hyvä, tilille, eikä tietenkään sinulla ollut pienintäkään pakkoa eikä velvollisuutta vastata kysymykseeni, — ja minä pyydän sinulta rohkeuteni sydämestäni anteeksi, — puhui Lauri. — Mutta minun omatuntoni ja sydämeni vaatii tiedustelemaan sitä sinulta ja olen kiitollinen sinulle, että näin ystävällisesti minulle vastasit ja siten selvitit minulle sen seikan, josta tahdoin selville päästä.

Tertun rinnassa helähti jo pieni säälin tunteen kieli Lauria kohtaan ja hän sanoi leppoisasti.

— En minä kysymystäsi ollenkaan niin pahakseni pannut. — Ja minä toivon siis, ettet sinäkään pane pahaksesi, jos minäkin kysyn sinulta…

— Olen… Minä olen käynyt häntä tapaamassa, mutta en tavannut kotona tahi hän ei ottanut minua vastaan, — jostakin syystä, — jos oli kotona. — Ja minä kävin hänen luonaan omasta tahdostani, sillä halusin ensin sillä lailla saada tietää, olitko sinä siellä käynyt.

Terttu hymähti oikein tälle Laurin suoruudelle ja sille nopeudelle, jolla hän lasketteli yhteen kyytiin koko tunnustuksensa. Se teki Terttuun oikein hyvän vaikutuksen, sillä hän tunsi, että Lauri puolestaan piti velvollisuutenaan tunnustaa kaikki. Hymähtäen Terttu kuitenkin huomautti:

— Ethän sinä edes tietänyt, mitä minä ai'oin kysyä, kun jo olit valmis minulle vastaamaan.

— Mitään muuta sinä et voinut aikoakaan kysyä, — lausui Lauri jotensakin varmasti.

— Kyllä, — vastasi Terttu. — Minä saatoin kysyä, esimerkiksi, miksi sinua niin huvittaa tahi, sanoisinko, huolettaa, kävinkö vai en Helmin luona.

— Sitä sinä, Terttu, et saattanut edes ajatella, — vastasi Lauri. Ja samalla hän itse milt'ei ällistyi ajatellessaan, mitä kaikkea noiden sanojen ja hänen vastauksensa alla saattoi piillä. Joka tapauksessa hän ei vielä vastannut niin, kuin itse ensi silmänräpäyksessä aikoi ja niin, kuin Terttu nyt saattoi otaksua hänen vastaavan, vaikka ei Lauri vastannutkaan: "siksi, että sinua rakastan, Terttu".

— Joka tapauksessa, — selitti Terttu, — minun ei suinkaan tarvinnut kysyä, kävitkö sinä Helmin luona, sillä omin silmin näin, että sinä hänen ovellansa kävit.

— Nyt minä ymmärrän, — huudahti Lauri. — Sen tautta minua siis ei otettu vastaan. Sinulle siis on kerrottu kaikki, — sinä siis tiedät kaikki? — lisäsi hän vielä, katsoen kyselevin silmin Terttuun.

— Sitä en tiedä enkä voi edes aavistaa, — vastasi Terttu, joka oli keskustelun kuluessa koko lailla ilostunut ja tunsi vastaavansa Laurille monessa suhteessa tyydyttävästi, ehkä hyvinkin.

— Mutta minä tiedän, — jatkoi Lauri, — että sinulle on kerrottu ainakin mahdollisimman paljon.

— Niin, ainakin niin paljon, — sanoi puolestaan Terttu, — ettei sinun suinkaan tarvitse peljätä, että sinua muusta syystä ei olisi otettu vastaan.

— Tuosta vihjauksestasi, — huudahti taas Lauri, — huomaan varsin hyvin jo, että sinulle todellakin on kerrottu kaikki. Mutta — jatkoi hän, — hyvä on, että näin on käynyt ja että se kävi sillä lailla. Raskas kuorma, Terttu, on nyt pudonnut minun sydämeltäni.

— Kuinka voit sitä epäilläkään, Terttu? — kysäsi Lauri melkein pahastuneena.

— Miksi en sitä epäilisi? — kysyi Terttu vuorostaan, — jos, niinkuin sanot, olen kuullut Helmiltä kaikki.

— Tietysti, tietysti! Sinä olet oikeassa: muuhun johtopäätökseen luonnollisesti et ole voinut tullakaan hänen kertomuksestaan, — myönteli Lauri.

— Tarkoitatko siis, ettei asianlaita olekaan niin, kuin luulet Helmin sen minulle esittäneen? — uteli Terttu varovaisesti.

— Luulisin, Terttu, sinulla olevan paljonkin aihetta ainakin epäillä, ettei se ole niin, ellet suorastaan jo olisi siitä vakuutettukin — muutamista seikoista päättäen, — vakuutti Lauri edelleen.

— Vakuutettu voi olla vain siitä, minkä tietää varmaan, ja että minulla kyllä on ollut aihetta epäilemiseen, sen sinä tiedät hyvin, — vastasi Terttu.

— On ollut, — niin, se on totta. Mutta ei pitäisi olla enää, ellet ole ainiaaksi saanut minusta aivan huonoa käsitystä, — puolustihe Lauri.

— Olen aina koettanut luoda itselleni sinusta mitä parhaimman mielipiteen, siitä pitäisi sinun ainakin olla vakuutettu, — oli Tertun hieman juhlallinen vastaus. — Syy siihen, että mielipiteeni on aika ajoin horjunut, ei suinkaan liene minun.

— Myönnän sen, Terttu, myönnän, tunnustaen kaikki inhottavat menettelyni ja pyytäen sinulta anteeksi, mikäli sinä olet saanut niistä kärsiä, — puhui Lauri vilpittömästi. — Enkähän minä tätä tunnustusta, tätä anteeksipyyntöä tekisi, ellen tahtoisi olla sinun silmissäsi toisenlainen. Olisihan minulle yhdentekevä, mitä minusta sinulle puhuttaisiin ja mitä sinä minusta ajattelisit, jos sinä olisit minulle yhdentekevä, minun sydämelleni vieras. Että niin kuitenkaan ei ole asianlaita, sen kai sinä hyvinkin nyt olet tullut huomaamaan.

— Olen ennen ja nyt ja aina huomannut, että todellakin kunnioituksella ja arvonannolla olet suhtautunut minuun, — otti Terttu puheen vuoron, — ja luulisin, etten muunlaiseen menettelyyn ole syytäkään antanut. Mutta luulen myöskin huomanneeni sekä sinun puheistasi — meidän välisistä keskusteluistamme — ja niistä viittauksista, jotka minulle ennen ainakin annoit ihailemaasi romaaniin että myöskin kaikesta siitä, mitä sinusta nyt olen kuullut, — niin, minä luulen huomanneeni, että, ellen juuri ole sinulle aivan yhdentekevä, niin puuttuu minusta ainakin paljon sitä, minkätähden joku toinen voi olla sinun sydämellesi paljonkin läheisempi. Sanalla sanoen: minussa ei ole sitä, mikä vastaisi sinun katsantokantaasi ja varsinkin sinun tunteitasi, sinun, sydämesi tahi, ehkä vieläkin oikeammin sanoen, sinun veresi vaatimuksia. Meidän välillämme nähtävästi ei ole sitä oikeata vaaliheimolaisuutta, eikö niin? Et voine kieltää, että olen osannut melkein asian ytimeen? — kysyi Terttu voitokkaasti.

— Minun täytyy suorastaan ihailla sinun johdonmukaista ajatuksesi juoksua, — sai Lauri sanotuksi pitkänlaisen vaitiolon jälkeen, sillä hän oli todellakin joutua ymmälle Tertun rohkeasta, mutta sattuvasta johtopäätöksestä. — Ihailuni kuitenkaan ei ole aivan täydellinen, — jatkoi Lauri, — koskapa et ole oivaltanut ottaa huomioon, ensiksikin, että ehkäpä juuri syvästä arvonannosta sinua kohtaan minun on täytynyt useinkin tukehduttaa tahi ainakin olla ilmaisematta sinulle kaikkia vereni vaatimuksia ja, toiseksi, että nuo samat vaatimukset ovat ajan mittaan voineet hiljakseen syntyä ja kasvaa — mikä ei ole ollenkaan minun katsantokantani kanssa ristiriidassa, — jopa käydä niin voimakkaiksi, että sinä, Terttu, olet saattanut tulla ja tullutkin sydämelleni paljon lähemmäksi, kuin joku toinen, niin, — läheisemmäksi, kuin kukaan muu. Ymmärrätkös minua nyt, Terttu? — kysyi Lauri ja näytti kuin hän olisi katsonut voiton olevan hänen puolellaan.

— H-h! — oli vain lyhyt vastaus, joka pääsi Tertun huulilta, — tuo samainen pieni äännähdys, jolla oli niin äärettömän monta vivahdusta ja todellakin ilmaisi enemmän kuin pitkä, monisanainen lause.

— Etkö vastaa minulle sen enempää? — kysyi Lauri jälleen pitkähkön äänettömyyden jälkeen. I

— Ajattelen vain, — vastasi vihdoin Terttu, joka sillä välin oli ottanut liiviinsä piiloittamansa, kirkkoherra Vaaraselta saamansa kirjeen esille, pidellen sitä käsissään, — että aika ja olosuhteet ja kaikellaiset tilapäiset seikat voivat usein muuttaa, jopa haihduttaa ja rikkoa lujimmiksi, pyhimmiksi uskotut tunteet. Ja että niin voi käydä pitkienkin aikojen kuluttua, avioliiton siteittenkin yhdistämäin henkilöjen kesken, jonkun odottamatta heidän keskuuteen ilmestyvän vanhan taikkapa uudenkin tuttavan kautta, sitä et voine sinäkään, Lauri, kieltää muistamalla juuri sitä teosta, jonka minulle aikoinasi suosittelit luettavaksi. Jos taas niin käy, niin onhan se kaikille mitä säälittävin kohtalo. Ja niin voi aina helpommin käydä, jos jommalla kummalla taholla semmoinen vanha tuttava on olemassa, jonka uudelleen ilmestymistä on syytä epäillä.

— Siinä siis se pulma?! — lausui Lauri alakuloisesti ja hän oli suorastaan kuin puulla päähän lyötynä, kun nyt hänen omat väitteensä ja mielipiteensä osoitettiin hänelle itselleen sitovina todisteina. "Helmikö siis on ainaisiksi ajoiksi joutunut esteeksi Tertun ja minun välille?" — ajatteli hän itsekseen ja juuri tämä ajatus sisältyi, vaikka hämärämmin, hänen Tertulle lausumiinsa sanoihin. Ja Lauri tunsi selvästi syyllisyytensä ja teoistaan nyt saamansa rangaistuksen?

— Niin, — sanoi Terttu, — mutta niin hiljaa, niin hiljaa, että se oli kuin vienoin surullinen huokaus.

— Eikä siitä millään keinoin pääse? — oli Laurin seuraava, milt'ei epätoivoinen kysymys.

— En tiedä, en tiedä, — toisti Terttu. Ja hänen vastauksestaan kaikui myöskin epätoivon sävel.

— Mikä se on? Mistä se on? — huudahti Lauri siepatessaan kirjeen käteensä.

Ja Terttu huomasi selvään, mitä Lauri sen kirjeen suhteen epäili. Hän huomasi myöskin, että Lauri siitä kirjeestä odotti jotakin ratkaisevaa siinä asiassa, jota he keskenään vastikään olivat käsitelleet. Siitä saattoi Terttu päättää, kuinka tärkeä tämä asia Laurille joka tapauksessa oli. Terttu kuitenkaan ei vastannut mitään Laurin viimeiseen kysymykseen, vaan antoi hänen rauhassa lukea tahi oikeammin, ahmia kirjeen loppuun.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Lauri, katsellen Terttua kummastellen silmiin.

— Juuri sitä, mitä se on: olen suostunut ottamaan vastaan kotiopettajattaren paikan kaukana Karjalassa, — vastasi Terttu.

— Minä en ymmärrä sittenkään. Minkä johdosta? Milloin olet sinne kirjoittanut? — kysyi Lauri.

Terttu selitti kaikki niinkuin asia oli, että hän oli vastauksensa,
Vaarasen ilmoituksen johdosta, lähettänyt juuri samana aamuna, kuin
Lauri saapui ja että tämä kirje nyt oli tullut tänä aamuna.

— Todellako samana aamuna, jolloin minä tulin?! — ihmetteli Laurikin tuota omituista yhteensattumaa. — Ja sinä ai'ot lähteä? — kysyi hän epäillen ja melkein paheksuvalla äänen painolla.

— En ole äidille vielä puhunut mitään tästä asiasta, — vastasi
Terttu. — Hän ei edes tiedä, että olin sinne kirjoittanut.

— Mikä ihme sinun päähäsi pälkähti? — huudahti Lauri. — Sinä et saa lähteä. Se on mahdotonta. Sinä et voi sinne lähteä!

— Ja miks'en? — kummasteli Terttu. — Äiti voi kuolla hyvinkin pian ja silloin juuri voin sinne lähteä, täytyy minun lähteä. Silloin ei ole mitään estettä, vaan päinvastoin. Asiat ovat Jumalan tahdosta kääntyneet näin minun hyväkseni, — lisäsi hän vielä.

— Tämäkö sitte on sinun vastauksesi minulle, Terttu? — kysyi hän, nousi paikaltaan ja meni ikkunan luo, josta katsoi ulos pihalle. Hän ikäänkuin tahallaan jätti Tertun miettimään asiaa.

Terttu nousi myöskin ja jäi seisomaan pöydän ääreen. Lauri oli heittänyt kirjeen pöydälle. Terttu otti ja pisti sen jälleen piiloon liiviinsä.

— H-h! — oli taaskin vain se pieni äännähdys, joka pääsi Tertun huulilta.

Mitä se merkitsi, sitä hän tuskin itsekään voi sillä hetkellä selittää.
Hän ei ollut varma siitä, kuuliko Lauri edes sen.

— Minun täytyy mennä, — sanoi Terttu ja poistui. — Anteeksi! — lisäsi hän vielä mennessään Lauriin päin kääntyen.

Kun Terttu kulki salin läpi ja astui äitinsä huoneeseen, kuuli hän, että Laurikin tuli pois ruokasalista, meni omaan huoneeseensa ja sulki oven.

Sen jälkeen vieri muutama vuorokausi ilman mitään erikoisempia tapahtumia. Niinkuin luonnossa aurinko nousee ja laskee, päivä ja yö vuorottelevat, mutta ilma tuntuu aivan kuin pysähtyneen raukeaan odotukseen, seisovan paikallaan välinpitämättömissä mietteissä, niin kului elämä ulkonaisesti tämänkin kertomuksen henkilöiden oloissa. Ulkonaisesti, — niin. Vaan sisällisesti, toisten huomaamattomissa kätköissä, sydänten syvimmissä sopukoissa taistelivat tunteet valtavalla voimalla ja aivojen ahtaimmissakin lokeroissa myllersivät ajatukset ehkä rajummin kuin koskaan ennen. Niin oli laita ainakin kahden, kolmen, jopa neljänkin heistä, joiden elämän langat sallima näin kohtalokkaalla tavalla oli kietonut yhteen.

Terttu ja Lauri tapasivat kyllä joka päivä toisensa kuin ainakin tuon ruokasalissa tapahtuneen kohtauksen jälkeen, mutta mitään lisäselvityksiä ei nyt enää seurannut. Kaikki kävi tavallista, tutunomaista latuaan. Eivät he olleet toisilleen vieraammat eivätkä lähemmätkään.

Olihan Lauri nyt vihdoin kuitenkin tunnustanut Tertulle rakkautensa selvin sanoin ja tämä seikka tuotti Tertulle suurta sisällistä tyydytystä. Olipa hän miltei tyytyväinen koko heidän keskustelunsa kulkuun eikä loppupäätöskään häntä juuri ollenkaan huolettanut, vaikka hänen vastauksensa oli jäänyt avoimeksi, puolinaiseksi, jopa koko lailla kieltäväksikin. Ainakin saattoi Lauri sen kieltäväksi käsittää Tertun arvelujenkin mukaan, ehkäpä todella käsittikin, päättäen siitä, ettei hän tähän kysymykseen ollenkaan näinä päivinä kajonnut.

Lauri näkyi kaikin voimin koettavan syventyä työhönsä. Hän kävi määrätyillä tunneillaan ruokailemassa, mutta palasi pian taas kotia ja istuutui työpöytänsä ääreen, jopa illatkin kulutti, joko siinä tahi vuoteessaan lukemalla, myöhään yöhön saakka. Joku uusi korrehtuuriarkki hänelle tuotiin tarkastettavaksi, mutta niitä ei hän enää tarjonnutkaan Tertulle luettavaksi sen jälkeen kuin oli häneltä saanut aikaisemmin hänelle antamansa takaisin, — kyllä luettuina, jopa sillä huomautuksellakin että johdanto Tertun mielestä oli erittäin mielenkiintoinen ja arvokas. Laurista tuntui siltä kuin hän sydämensä asialle olisi tehnyt huonon palveluksen tutustuttamalla Terttua Goethen romaanin ja hänen oman sitä käsittelevän väitöskirjansa ja siten myös omien ajatustensa salaisuuksiin ja sen tauttakin hän katsoi edullisemmaksi olla enää antamatta jatkoa Tertulle luettavaksi. Hän ei edes tullut ajatelleeksi sitä, että Terttu saattoi käsittää tämän asian niin, ettei Lauri enää tahtonut osoittaa minkäänlaista huomaavaisuutta Tertulle siinä suhteessa, hänen mielipiteilleen, hänen mielenkiinnolleen työn edistymiseen nähden.

Tämä seikka ei Tertulta suinkaan jäänyt huomaamatta, sillä hän tiesi kyllä, milloin Laurille korrehtuuria tuotiin. Sitä paitsi Lauri puheessaankaan Tertun kanssa tuskin koskaan enää kajosi tähän lempiaineeseensa niinkuin ennen. Mutta näiden huomioittensa ohessa teki Terttu vielä senkin havainnon, että Lauri kotona istumisellaan ikäänkuin tahtoi haihduttaa Tertun mahdolliset epäluulot siitä, että hän olisi kaupungilla käydessään etsinyt yhtymistä tuon toisen tuttavan kanssa. Terttu tosin ei ollut varma siitä, että asia Laurin puolelta todellakin oli niin, ja hän arveli kyllä, että se saattoi olla hänen omaa luulotteluaankin, pelkkää hänen oman mielikuvituksensa tuotetta, mutta joka tapauksessa Laurin kotona istuminen teki häneen tämän vaikutuksen ja sekin häntä koko lailla tyydytti. Tämä tyydytys korvasi suuressa määrin sen loukkauksen tunteen, jonka hänessä aikaan sai se, ettei Lauri enää tuonut hänelle väitöskirjansa korrehtuuriarkkeja luettaviksi.

Rouva Alanteen luona Lauri kävi nyt harvemmin, mutta tiedusteli kyllä hänen vointiaan ja lähetti hänelle terveisensä sekä Tertun että Hilman kautta. Mitään muutosta rouva Alanteen terveyden tilassa oikeastaan ei ollut huomattavissa, ei parempaan eikä huonompaan päin, ja ainaisilla strofantti-tipoilla tohtori Aulanko koetti ylläpitää asiain tilaa niin tunnollisesti ja niin kauan kuin suinkin. Välistä hän rohkaisi potilaansa mieltä huomauttamalla, että jahka tästä talven yli päästään, niin tuovat kai kevät ja kesä varmaankin melkoisen parannuksen, varsinkin jos rouva Alanne voisi päästä jollekin terveelliselle ylänköseudulle. Tietysti tohtori Aulanko näön vuoksi mainitsi Nauheiminkin ja Norjan tunturit, vaikka hän hyvin tiesi, että sinne pääsy aineellisten esteiden takia hänen potilaalleen oli mahdottomuus ja että ehkä muutenkin, jo pitkän matkan tähden, käynti noissa terveydenhoitopaikoissa olisi pikemmin voinut jouduttaa, kuin viivyttää loppua. Rouva Alanne pudisteli kuitenkin hiljakseen päätään hyvänsuovalle lääkärilleen ja kaikista tuntui, että hän itsekin alkoi olla vakuutettu, ettei hän enää talven yli jaksaisi elää. Kaikessa hiljaisuudessa herttainen, uskonnollismielinen Toini puolestaan koetti varovasti valmistaa rouva Alannetta hänen viimeistä matkaansa varten ja Toinin mieltä ylentävien puheitten ja hartauslukemisten nojalla alkoi ennen niin elämänhaluinen sairas siihen ajatukseen tottua ja rauhallisesti odottaa, mitä tuleman piti. Silloin tällöin hän jostakin tapahtumasta vielä huomattavasti ilostui ja osoitti olevansa mukana tämän maailman menossa. Niinpä, kun hän yht'äkkiä huomasi tohtorinsa ja sairaanhoitajattarensa sormissa kihlasormukset, oikein sydämensä pohjasta riemuitsi ja onnitteli heitä, vakuuttaen, ettei se ollut hänelle lainkaan mikään yllätys, että hänen silmänsä jo aikoja sitte oli heidän välinsä huomannut ja että tiesi niin pitävänkin käydä. Samalla hän sanoi kadehtivansa niitä, jotka vielä saavat alkaa elämänsä ja tavoitella onnea. Onni muka useimmiten on petollinen, mutta elää on silti ihana semmoistakin onnea etsiessä. Ja hän toivotti kihloissa oleville pitkää, kestävää, pettämätöntä onnea.

Tämä nyt julkiseksi käynyt kihlaus tietenkin johdatti rouva Alanteen ajatukset hänen oman tyttärensä kohtaloon ja hänen ja Laurin välisiin suhteisiin, joita hän sairasvuoteeltaan edelleen hellittämättä seurasi, mikäli se oli hänelle mahdollista. Luonnollisesti hän ei voinut olla huomaamatta sitä höltymisenkään tilaa, joka nyt Tertun ja Laurin välille oli tullut, vaikkei hän sitä asiaa suorastaan puheeksikaan ottanut. Helmin jutun vaikutuksesta tähän herpaantumiseen hän tietysti ei ollut saanut vähäistäkään vihiä. Mutta tuo Tertun kerran leikillä äidilleen ilmaisema aikomus ruveta kotiopettajattareksi antoi sairaalle kuitenkin silloin tällöin ja varsinkin nyt ajattelemisen aihetta, jopa hän siitä asiasta muutaman kerran rupesi puhelemaankin tyttärensä kanssa. Ja kun Terttu siitä huomasi, että se ajatus äitiä vaivasi, niin täytyi hänen vakuuttaa, ettei siinä jutussa oikeastaan perää ollut paljon mitään. Näin ollen oli Tertun pakko kokonaan sivuuttaa aikomuksensa ilmaista äidilleen, että oli kirjoittanut kirkkoherra Vaaraselle ja että sieltä jo oli saanut tarjouksenkin. Ja kun Terttu puolestaan aina väisteli äidin viittauksia hänen ja Laurin suhteisiin, niin ei rouva Alanteenkaan auttanut muu, kuin jättää se asia sikseen.

Oikeastaan tuo kirkkoherra Vaarasen kutsumuskirje Tertulle oli jotensakin pulmallinen seikka äidin sairauden tähden. Sitä puolta oli Terttu kovin vähän ajatellut vastatessaan Vaarasen sanomalehti-ilmoitukseen, mutta se johtui siitä, että Terttu oli melkein vakuutettu, ettei sitä paikkaa saisi. Nyt tuo niin ajattelemattomasti tehty teko kuitenkin sai näin vakavan, jopa pulmallisen ja kohtalokkaankin käänteen. Pulmallinen oli tämä juttu juuri äidin sairauden ja kohtalokas — Laurin tulon tähden. Miten oli siitä lopullisesti selviydyttävä, sitä oli Tertun kovin vaikea ratkaista. Mutta hän jätti kaikki Jumalan käsiin. Muutahan ei ollut tehtäväkään. Äidille siitä ei nyt missään tapauksessa voinut puhua. Ja mitä oli seuraava siitä, että Lauri sen asian jo tiesi, sen saisi hän varmaankin kohta nähdä — lopullisesti. Jonkun vaikutuksen oli se jo Lauriin tehnyt, siitä oli Terttu, kaikista asioista päättäen, selvillä.

Eräänä päivänä, kun Terttu oli mennyt kaupungille asioilleen ja Hilma juoksi eteisen ovea aukaisemaan, ilmestyi rouva Alanteen asunnon eteiseen Helmi, joka kuultuaan, ettei Terttu ollut kotona, käski Hilman tiedustelemaan, voiko rouva Alanne ottaa hänet vastaan. Tämän kysymyksen johdosta saapui pian Helmin puheille Toini, tuoden hänelle vastauksen, että rouva Alanne kyllä muutamaksi minuutiksi oli tavattavissa, koska Helmi oli niin ystävällinen ja muisti häntä, mutta, niinkuin sanottu, kauan ei ollut hyvä sairasta rasittaa. Helmillä oli kaunis neilikkakimppu paperiin käärittynä ja hän sanoi, ettei hänellä ollut aikomustakaan kauan viipyä, tahtoi vain antaa "tädille" kukkasensa ja kysyä, kuinka hän jaksoi. Niinpä sitte Toini saattoi Helmin potilaan luo, joka ihastui sekä vieraan tulosta että hänen tuomistaan kukkasista, jotka oitis saivat paikkansa maljakossa ja yöpöydällä vuoteen vieressä.

Helmi noudattikin tarkasti määräystä, ei puhunut paljoa ja minkä puhui, niin lausui kaikki varovasti ja lopuksi ilmaisi ilonsa, että sai "tätiä" nähdä ja toivotti hänelle täydellistä parantumista. Kiittäessään tästä ystävällisyydestä, rouva Alanne ei saattanut olla lausumatta ihastustaan Helmin kauneuden ja hänen tyylikkään pukunsa johdosta.

— Herranen aika! — hoksasi rouva Alanne. — Minähän en edes toivottanut sinulle onnea. Sinähän myöskin olet kihloissa, — lisäsi hän ja tarttui vielä Helmin käteen.

— Pyh! — vastasi siihen Helmi. Se on jo niin vanha juttu, että olen sen jo itsekin unhottanut.

— Mutta nyt ei saa enää liiaksi innostua, — tuli Toini väliin ja taputti rouva Alannetta olkapäälle.

— Minä menen, minä menen, — vakuutti Helmi, hyvästellen. Ja Toinille sanoi hän, kun Toini aikoi saattaa häntä eteiseen: — Minä kyllä yksin löydän tien poiskin täältä. Istu vain rauhassa tädin luona! — Ja hän sulki väkisin oven jälkeensä, jättäen Toinin rouva Alanteen huoneeseen ja mennen yksin eteiseen. Hilma oli sillä välin poistunut keittiöönsä.

Eteiseen tultuaan Helmi yht'äkkiä pysähtyi Laurin huoneeseen vievän oven kohdalle, kallisti päätään ja kuunteli. Lauri oli kotona. Silmänräpäyksen mietittyään hän hiljaa kolkutti ovelle.

— Minä luulin, että se oli palvelija, — vastasi Lauri, nousten kirjoituspöytänsä äärestä, jossa työskenteli paitahihasillaan, ja veti tuolin selkäimellä olevan takkinsa päälleen.

— Ihanko todella? — kysäsi Helmi hilpeästi, vaikka hieman pilkallisesti ja astui huoneeseen, sulkien, oven.

— Mikä on käyntinne tarkoitus? — kysyi Lauri nyt vuorostaan, mutta hyvin juhlallisesti ja oikaisten vartalonsa.

— En luule itselläni olevan oikeutta evätä, mutta minua kuitenkin kummastuttaa…

— Kiitos! — Minun suhteenihan sinua ei tarvitse kummastuttaa mikään, — lisäsi hän, katsoen Lauria veitikkamaisesti silmiin: — Tunnethan minut hyvin — vanhastaan.

Lauri todellakin tunsi kaikesta: puheesta, äänestä, käytöksestä Helmin samaksi, mikä hän oli ollut — ennen.

— Uudistan vielä äskeisen kysymykseni: mikä on tämän käynnin tarkoitus? — lausui Lauri, välttäen nyt ilmeisesti teitittelemistä ja myöskin sinuttelemista, vaikka Helmi alkoi sinuttelemalla häntä.

— Sen saat ehkä kohtakin tietää, mutta nyt en voi sitä sinulle sanoa, — vastasi Helmi kiehtovasti ja tarttui molemmin käsin Laurin takin ryntäisiin, lähentäen kasvonsa aivan likelle Laurin kasvoja, niinkuin olisi tahtonut sanoa: — "Ota ja suutele!"

— Se on Terttu! Mutta tulkoon! Minulla ei ole häneltä mitään peljättävää, — kuiskasi Helmi. — Toivottavasti ei sinullakaan? — lisäsi hän vielä, katsoen Lauriin ja ikäänkuin rohkaisten katseellaan Lauria, jonka hän huomasi rypistävän otsaansa.

Lauri ei vastannut mitään, vaan kääntyi ja astui muutaman askeleen pöytäänsä kohti.

He kuulivat sitte, että Hilma tuli ovea aukaisemaan ja kertoi vieraan käyneen, — saman neidin, joka kerran oli käynyt sulhasensa kanssa. Terttu ällistyi ja, kun Hilma oli poistunut, jäi hän vielä kotvaksi eteiseen.

Terttu oli, kaupungilla liikkuessaan, nähnyt Helmin kulkevan vähän matkan päässä hänestä kadun poikki ja Tertusta oli aivan tuntunut, että Helmi oli nähnyt hänet, mutta jostakin syystä karttanut häntä. Salaman nopeudella leimahti nyt Tertun päähän ajatus, että Helmi oli tahtonut käyttää tätä Tertun poissaoloa hyväkseen, käydäkseen, niinkuin oli uhannut, Tertun äitiä tervehtimässä ja samalla, jos siihen tilaisuutta olisi, tavatakseen Lauria. Nyt tämä Tertun otaksuminen näyttäytyikin oikeaksi. Sen vuoksi Terttu kotvasen viivähtikin mietteissään eteisessä ja ihmeekseen, joka melkein oli saada hänen sydämensä sykinnän taukoamaan, kuuli hän Helmin äänen Laurin huoneesta:

— Minä olen muuttanut Topeliuskadun 19: teen, porras C, neljäs kerros, ovi vasemmalle. Siitä ei tiedä kukaan. En ole tahtonut kirjoittaa sinulle ja pyytää sinua luokseni, — ei koskaan tiedä, kenen käsiin kirjeet voivat joutua ja herättää epäluuloa. Eikä minulla ole ollut onni tavata sinua ulkonakaan pyytääkseni sinua tulemaan. Kuule! Tulethan? Sinun pitää tulla!

— Ellet tule, ei tiedä kuinka minun käy, — oli Helmin intomielinen vastaus.

— Mutta tulet kuitenkin, — siitä olen varma, — kuiskasi Helmi. Ja
Terttu kuuli, että hän suuteli Lauria.

— Näkemiin siis! — kuuli Terttu vielä Helmin kuiskaavan, mutta pujahti samalla varpaisillaan pois eteisestä ruokasaliin, mennen piiloon oven taa. Sieltä kuuli hän, että Laurin huoneen ovi nopeasti avautui ja suljettiin taas, sitte avautui ovi portaille ja painettiin hiljaa kiinni. Helmi oli poistunut.

Laurin huoneesta kuului askeleita niinkuin silloin, kun hänen oli tapana mietteissään kävellä edestakaisin.

Kesti kauan ennenkuin Terttu siitä, mitä näin odottamatta sai kuulla, tointui niin paljon, että saattoi mennä äitinsä huoneeseen ja kuunnella siellä kertomusta Helmin käynnistä. Sisällä, kaikesta päättäen, ei tiedetty mitään, että Helmi oli poikennut Laurin huoneeseen, eikä siitä nähtävästi ollut aavistusta Hilmallakaan, joka luuli Helmin joko olevan rouvan luona tahi menneen pois. Näin ollen oli tämä merkillinen tapaus, tältä puolen, luonnollisesti pysyvä Tertun yksinomaisena salaisuutena. Toiselta puolen, arveli Terttu, eivät Helmi ja Lauri varmaankaan aavistaneet hänen olleen eteisessä ja kuulleen heidän viimeisiä sanojaan, sillä jos he olisivat luulleet hänen siellä olevan, niin epäilemättä eivät olisi hiiskuneet sanaakaan keskenään, vielä vähemmin olisi Helmi uskaltanut tehdä sitä, minkä teki. Se oli siis salaisuus, mutta mikä kauhea salaisuus. Ja mikä rohkea teko. Ja päälle päätteeksi heidän omassa asunnossaan, Laurin huoneessa, äidin ollessa sairaana, Toinin ollessa äidin luona! Lisäksi vielä niiden muutamien kymmenien minuuttien aikana, jotka olivat kuluneet siitä, kuin Terttu oli Helmin kadulla nähnyt. Ja hän, Helmi, oli tullut äitiä tervehtimään, vieläpä kukkiakin tuonut, vain sillä tekosyyllä, että saisi Lauria tavata! Niinkuin hän ei olisi voinut Lauria tavata muualla? Olihan hänellä oikeus, — niin, olihan Helmillä oikeus tavata Lauria missä vain. Hänhän sanoi äärettömästi todellakin vieläkin rakastavansa Lauria. Vieläkin! Sehän on totta! Helmihän on kihloissa ja siitä huolimatta hän uskalsi! — Mutta sehän se juuri todistaa, että hän Lauria vielä rakastaa. Ja senhän hän oli sanonut Tertulle itse ihan selvään. Entä Lauri sitte?! Helmin sanojen mukaan hänkin puolestaan epäilemättä vielä Helmiä rakasti ja mahdollisesti yhtä hurjasti kuin ennenkin. Heillähän siis oli oikeus. Mikäs oikeus sitte hänellä itsellään, Tertulla, oli heitä arvostella? Tuskin mitään — varsinkin heidän "suuren kohtauksensa" jälkeen, pääkysymyksen jäädessä avoimeksi, puolinaiseksi, jopa milt'ei kielteiseksi Tertun puolelta. Sydämensä oikeus hänellä kuitenkin oli, sen hän tunsi sydän juuriaan myöten, sillä eihän tämä tapaus olisi muuten näin syvästi häneen koskenut. Hänhän rakasti sittenkin Lauria sydämensä pohjasta kaikesta huolimatta, vaikka ei Laurille silloin varmaa vastausta ollut antanutkaan. Niin, miks'ei antanut? Ehk'ei silloin tätä olisi tapahtunutkaan? Ehkä Lauri silloin ihan jyrkästi olisi Helmille vastannut, ehkäpä suorastaan poiskin ajanut? Hänhän, Terttu, siis itse oli syypää kaikkeen, kaikkeen! Ja kentiesi hän nyt oli kadottava Laurin ainiaaksi, ainiaaksi?! — Tästä tuli Terttu miltei täydellisesti vakuutetuksi, kun Lauri, päivällisen syötyään, vain vähäksi aikaa käväisi kotona ja sitte oli poissa koko illan. Sitähän ei ollut tapahtunut pitkään, pitkään aikaan. Ja jos Lauri jossakin ennen iltaisin kävi, niin mainitsi hän siitä edeltäpäin Tertulle. Nyt meni eikä sanonut muuta kuin Hilmalle vain ilmoitti, ettei hänelle tarvinnut huoneeseen mitään syötävää tuoda. Oli siis varma, minne hän meni. Hän ei voinut mennä muualle, kuin Helmin luo, joka nyt oli muuttanut toiseen paikkaan, ehkäpä juuri voidakseen siellä paremmin olla Laurin kanssa kahden kesken.

Nämä tapahtumat vaativat Tertulta sinä iltana ääretöntä henkistä voimain ponnistusta, ettei äidilleen, Toinille eikä edes Hilmalle tulisi ilmaisseeksi, mitä hänen sielunsa pohjalla liikkui. Syyttäen väsymystä halusi hän käydä maata niin aikaiseen kuin suinkin. Hän tahtoi olla yksin, — yksin ajatustensa kanssa, jotka rajumyrskynä kohisivat hänen aivoissaan, — yksin tunteittensa kanssa, jotka värisyttivät hänen hermojansa ja joka silmänräpäys uhkasivat avata kyynelten sulut päästääkseen vedet tulvimaan hänen hehkuville poskilleen. Unhotusta! Unhotusta! Unta! Lepoa! Mutta turhaan hän rukoili. Sydämen rauha oli poissa. Säälimätön oli yötär. Ei lähettänyt unetarta kylvämään levon hienoja hahtuvia Tertun itkettyneiden tummien silmien ripseille. Rauhattomana Terttu vain heittelihe vuoteessaan kyljeltä kyljelle, kuuli kellon lyövän tunnit ja puolet. Kuuli — — eteisen oven avattavan ja Laurin tulevan kotia. Jumalan kiitos! Vihdoinkin! Eihän hän siis kuitenkaan koko yötä ollut poissa — — siellä! Olikohan Terttu ehkä sittenkin hieman nukahtanut? Ja oliko kaikki jonkinlaista houretta? Mutta olihan Helmi käynyt päivällä. Ja varma oli myöskin, että Lauri oli ollut poissa. Oliko hän —? Olivatko he —? Jumala! Jospa kaikki sittenkin olisi vain ollut unta, ilkeätä, kauheata unta vain!

Terttu heräsi aamulla jo hyvin varhain. Hän oli sittenkin aamupuoleen nukahtanut ja nukkunut ehkä pari tuntia. Mutta pää oli niin raskas, lepoa eivät jäsenet olleet siitä unesta saaneet. Hän nousi, alkoi hiljakseen pukeutua. Hiuksiaan laittaessaan katsahti hän kuvastimeen.

Kuinka kalpeat, kärsimysten raatelemat olivatkaan hänen muuten niin kauniit kasvonsa!

VI.

Mitä se merkitsi, että Lauri, ennenkuin meni ulos aamiaista syömään, tuli Terttua tervehtimään, tiedusteli häneltä äidin vointia, jopa tarjosi Tertulle uuden korrehtuuriarkinkin luettavaksi? Ja kaikki kävi kuin ei mitään olisi tapahtunut, jopa oli Lauri, Tertun mielestä, iloisemmankin näköinen kuin ennen moneen aikaan. Katsoi vain pitkään Terttuun ja sanoi: "Sinä näytät niin väsyneeltä tänään, Terttu!" Johon Tertulta tuli vastaukseksi vain tuo pieni äännähdys: "H-h!"

Kummallista, ettei Lauri näyttänyt väsyneeltä. Oli varmaankin nukkunut hyvin. Ja taisi nukkua tavallista kauemminkin aamulla. Niin ainakin kuvitteli Terttu mielessään.

Kuvitteli! Mitä kuvittelua se oli? Laurin puolelta oli kaikki luonnollisesti teeskentelyä, todellisen asianlaidan peittelemistä vain tuommoisilla ulkonaisilla keinoilla. Olihan Terttu itse eilen omin korvin kuullut kaikki. Ja varmaan tiesi että Lauri sen jälkeen oli, vastoin tavallisuutta, ollut niin kauan poissa. Ei se sitte ollut mitään kuvittelua lainkaan, vaan totinen tosi.

Äiti ja Toini ihmettelivät myöskin, että Terttu näytti niin väsyneeltä. Kysyivät, eikö Terttu ollut oikein terve. Itse oli eilen maata pannessaan valittanut väsymystä ja nyt todellakin näytti noin väsyneeltä. Mutta ei Terttu osannut, toisin sanoin, ei tahtonut siihen syytä selittää. Vastasi vain: "en minä tiedä, kai se menee ohi." Eikä viipynyt kauan äidin huoneessa, vaan meni askareilleen ruokasaliin.

Silloin soi eteisen kello. Hilma juoksi ovea avaamaan ja tuli kohta takaisin, tuoden Tertulle — insinööri Keitaan käymäkortin.

— Niin, — vastasi Hilma. — Ja herra kysyi, saisiko neitiä vähän puhutella.

— Hilma pyytää saliin, — sanoi Terttu ja alkoi hieman korjata hiuksiaan ja pukuaan.

Insinööri Keidas, samassa puvussa kuin ensi käymällään ja käytökseltään yhtä virheettömänä kuin ainakin, odotti seisten Tertun tuloa ja kysyi tervehdyksen jälkeen:

— Pyydän anteeksi, että mahdollisesti häiritsen… Voiko neiti Alanne myöntää minulle muutaman minuutin puhelua kahden kesken — kenenkään kuulematta?

Terttu katsoi häneen kummastellen ja vastasi, käden eleellä pyytäen häntä istumaan:

— Teitä ehkä kummastuttaa, neiti, — alkoi insinööri Keidas hiljaisella äänellä, — että tulen teiltä kysymään, tiedättekö te ehkä, missä minun morsiameni nykyään oleskelee?

Terttu todellakin kummastui kovin kuullessaan tuon kysymyksen ja samalla saivat hänen aivoissaan heränneet ihmeelliset ajatusyhtymät hänen sydämensä nopeasti sykkimään.

— En oikein ymmärrä, — sai Terttu lausutuksi, — ettekö siis tiedä, missä Helmi asuu?

— En, neiti, — vastasi insinööri Keidas. — En ole pitkään aikaan saanut häneltä mitään vastausta, en kirjeisiini enkä edes sähkösanomiini. Hänen vanhempiaan en ole tahtonut vielä huolestuttaa kääntymällä heidän puoleensa, kun varta vasten Helsinkiin riennettyäni Helmistä selkoa ottaakseni kuulin, että hän muutama päivä sitte oli muuttanut entisestä asunnostaan — Oulunkylään, niinkuin oli, tarkemmin osoitetta ilmaisematta, sanonut. Ymmärrätte hyvin, neiti, etten mielelläni vielä ole tahtonut kääntyä poliisinkaan puoleen ja sen tautta olen nyt ensiksi vaivannut teitä, Helmin entistä koulutoveria ja ystävätärtä, joka minullakin on kunnia tuntea. Pyydän siis vieläkin saada kysyä teiltä, neiti, tunnetteko te lähemmin Helmin osoitteen?

Terttu oli tarkkaan kuunnellut insinööri Keitaan harvaan ja hiljaan lausumaa selvitystä ja ehti jo hyvin saada siitä sen varman käsityksen, että Helmin ja insinöörin välit olivat rikkoutuneet, oikeammin, että Helmi tahtoi purkaa kihlauksensa insinöörin kanssa. Ja minkä tähden, — siitäkin oli Terttu nyt täydellisesti selvillä Helmin eilisen käynnin johdosta — Laurin luona.

— Kyllä Helmi oli eilen minun poissa ollessani käynyt täällä, — vastasi Terttu varovaisesti.

— Onko käynyt? — kysyi insinööri Keidas nopeasti ja ilostuen. —
Sittehän jo saan tietää…

— Mutta ei kukaan minulle sanonut hänen puhuneen muutostaan mitään, — jatkoi Terttu, vastaten niin, ettei hänen tarvinnut valehdella eikä myöskään ilmaista, mitä oli kuullut ja mitä tiesi.

— Etteköhän, neiti, kuitenkin tahtoisi olla niin hyvä, että kysyisitte vielä niiltä henkilöiltä, jotka puhuivat Helmin kanssa, olisiko hän ehkä sittenkin jotakin heille siitä maininnut, — pyysi insinööri Keidas melkein rukoilevalla äänellä.

— Voinhan minä, jos niin tahdotte, — sanoi Terttu ja nousi mennäkseen äitinsä huoneeseen.

Kotvasen kuluttua Terttu palasi, tuoden kieltävän vastauksen insinööri Keitaalle. Mutta samalla oli Terttu itse saanut lisävarmuuden siitä, etteivät äiti ja Toini tietäneet Helmin käynnistä Laurin huoneessa ollenkaan mitään. Äitiä ja Toinia oli myöskin suuresti kummastuttanut insinööri Keitaan tulo ja varsinkin nyt hänen tiedustelunsa Helmin asuinpaikasta.

— Sehän on kovin kummallista, — sanoi insinööri Keidas synkissä mietteissään, katse maahan luotuna, kuultuaan Tertun vastauksen. — Mutta teidän vuokralaisenne, maisteri Honkasalo? — lisäsi hän hetkisen kuluttua varovasti, tarttuen kuin hukkuva oljenkorteen.

— Minä tiedän, että Helmi ja hän ennen ovat olleet tuttuja. Ehkäpä hän sattumalta — tietäisi, — vastasi insinööri Keidas, vilahdukselta vain luoden silmäyksen Terttuun.

— Sepä oli kovin ikävä, — lausui insinööri Keidas suurta mielipahaa ilmaisevalla suun ilmeellä ja pään eleellä.

Terttu huomasi tästä selvään, että insinööri alkujaan ehkä oli toivonutkin Laurilta saavansa Helmistä varmemmat tiedot, kuin häneltä. Ehkäpä Keidas oikeastaan vain Lauria tavatakseen oli tullutkin. Ehkäpä hänkin aavisti ja tiesi Helmin ja Laurin väleistä paljoa, paljoa enemmän kuin ilmaisi, — paljoa enemmän kuin Terttu itsekään tiesi.

Seurasi hetkinen vaitioloa, joka ei heistä kumpaisestakaan tuntunut tukalalta, sillä he olivat molemmat vajonneet mietteisiinsä. Terttu tietenkään ei uskaltanut ryhtyä minkäänlaisiin kyselyihin, vaikka olisi halunnutkin, sillä hän pelkäsi sen kautta ilmaisevänsä oman mielialansa, joka insinööri Keitaan tulon kautta oli käynyt entistään synkemmäksi. Hän toivoi oikeastaan vain, että vieras poistuisi mahdollisimman pian. Hän ei ollut, — sen jälkeen kuin palasi äitinsä huoneesta, — muistanut edes pyytää Keidasta istumaan ja ne puhelivat seisten. Nyt olisi ollut tilaisuus pyytää insinööriä odottamaan, mutta sekin jäi tekemättä, — kentiesi aivan vaistomaisesti, ettei juttu siitäkin vielä pahenisi, jos insinööri todellakin tapaisi Laurin.

— Minun täytynee siis lähteä, — sanoi insinööri Keidas vihdoin, kumartaen Tertulle hyvästiksi. — Pyydän vielä kerran anteeksi, että olen vaivannut teitä, neiti Alanne, näin ikävällä asialla.

— Niin, se on todellakin ikävä asia, mutta toivotaan, ettei se kuitenkaan ole niin ikävä kuin miltä se näyttää.

Hän koetti muka vielä lohdutella toista onnetonta, vaikka oma sydän oli pakahtua.

— Varmaankaan Helmi ei ole jättänyt vanhempiaan yhtä tietämättömiksi osoitteestaan, kuin minut, — sanoi insinööri Keidas, joka eteisessä jo veti päällystakkia päälleen. — Onhan minulla ainakin se tie jäljellä, — lisäsi hän, nyt enää salaamattakaan suruaan Tertulta.

— Niin, luulisihan toki vanhempien tietävän, — oli Tertun jäähyväinen, kun insinööri poistui ja sulki eteisen oven.

Terttua alkoi vapisuttaa hänen ajatellessaan, että Lauri vielä saattoi tulla insinööriä vastaan, insinöörihän todeliakin myöskin saattoi epäillä jos minkälaisten suhteiden syntyneen hänen morsiamensa ja Laurin välille, ja siitähän saattoi seurata Jumala tiesi mitä. Terttu meni ruokasaliin, väänteli käsiään ja astuskeli hermostuneena edestakaisin, tietämättä, mitä oikeastaan tekisi. Ensimäinen toivo oli, että Lauri nyt palaisi niin pian kuin suinkin.

Insinöörin mentyä tuli Toini hakemaan Terttua äidin puheelle ja sekä äiti että Toini eivät voineet kylliksi ihmetellä Helmin menettelyä sulhasensa kanssa. Terttu, joka tiesi asiasta paljoa enemmän kuin he, ei juuri ollenkaan julki lausunut ihmettelyään, vaan päinvastoin seisoi melkein mykkänä heidän puhellessaan, niin että tämä Tertunkin käytös lopulta alkoi herättää äidin ja Toinin huomiota, jotka kyselevin katsein silmäilivät toisiaan.

— Mitäs sinä, Terttu? — kysyi rouva Alanne vihdoin. — Eikös tuo kaikki sinuakin ihmetytä?

— Minua ei ihmetytä enää paljon mikään, — vastasi Terttu vain hiljaa ja poistui saliin peittääkseen mielenliikutustaan.

Kotvan kuluttua tuli saliin myöskin Toini, joka otaksui, että Terttu äidin läsnäollessa ei tahtonut ilmaista kaikkea, mitä tiesi, ja toivoi, kahden kesken ollen, saavansa kuulia jotakin enemmän. Mutta Terttu oli vain itsepintaisesti vaiti ja Toini oikein kummasteli, että Terttu aivan kuin lykkäsi häntä luotaan. Jopa tuommoinen tyly käytös tuntui Toinista koko lailla oudolta.

— Sinunhan, Toini, piti mennä asioillesi kaupungille, — sanoi Terttu, kun ei puhelusta tullut mitään. — Mene nyt vain! Minä istun kotona.

— Hyvä on, — sanoi lempeä Toini ja meni takaisin rouva Alanteen huoneeseen.

Terttu ei saanut rauhaa. Hän ei tietänyt, mitä tehdä, missä olla. Häntä itseään pahastutti käytöksensä Toinia kohtaan, mutta hän ei voinut käyttäytyä toisin. Ajatukset, tunteet, kaikki oli sekaisin. Jospa edes saisi olla vähän aikaa yksin ja selvittää ajatuksiaan. Mutta mitä selvittää? Asiahan oli ihan selvä. Senhän olivat muut hänelle selvittäneet. Nyt hän tiesi kaikki tarkkaan, että asia — Helmin ja Laurin asia — oli juuri niin, kuin hän oli otaksunutkin. Ja lisäksi oli insinööri itse vahvistanut sen tiedolla, että Helmi aikoi hänet jättää ja — luonnollisesti, sitä ei enää tarvinnut epäilläkään — Laurin tähden.

— Anna anteeksi, Toini, jos sinua taannoin loukkasin! Ei se ollut tarkoitukseni. Olen niin väsynyt ja hermostunut.

— Minä näen sen, Terttu kulta, — lohdutteli Toini. — Saat panna maata, kun tulen takaisin, — ja hiukan levätä. En minä kauan viivy, niinkuin sanoin. Kaarlokin taitaa tulla tänään tätiä katsomaan.

Toini meni. Terttu pistäytyi puolestaan äidin luo ja kehoitti häntä, jos mahdollista, hiukan uinahtamaan, pieni päiväuni kun muka aina niin virkisti äitiä.

— Hyvä, hyvä! — sanoi äiti. — Ole sinä vain huoleti minusta! Mene ja tee, mitä tahdot! En minä nyt ketään tarvitse.

Terttu palasi saliin jättäen oven äidin huoneeseen pikkusen ra'olleen. Vihdoinkin hän sai hieman olla yksin ja — miettiä. Miettiäkseen hän, tapansa mukaan, istuutui pienen kirjoituspöytänsä ääreen ja painoi molemmin käsin ohimojaan, joissa valtasuoni tuntui kovasti jyskyttävän.

Oi, kuinka elämä sittenkin on kurjaa, viheliäistä! Maksoiko vaivaa edes elää, kun kaikki, mitä elämästä on luullut löytävänsä kaunista, suurta ja pyhää, on vain harhakuva? Maksoiko vaivaa elää, kun ihanteet tällä lailla romahtavat maahan jalustoiltaan, kun ne päämäärät, joita varten tahtoisi työhön elämänsä uhrata, eivät kuitenkaan ole saavutettavissa ja kun ihmisen parhaimmatkin pyrinnöt palkitaan vain sietämättömillä sielun tuskilla ja kärsimyksillä?! Onnellinen se, joka ajoissa pääsee tästä murheen laaksosta ikuisen unheen hiljaisille onnen ylängöille, missä ei tunteitten tuuli käy eikä aatosten myrsky mylvi!

"Oisin kuollut kuusi-öisnä,
Kaonnut kaheksan öisnä,
Oisi en paljoa pitänyt,
Vaaksan palttinapaloa,
Pikkaraisen pientaretta,
Emon itkua vähäisen,
Ison vieläki vähemmän,
Veikon ei väheäkään."

Mutta eihän valituksesta apua! Elämä on sittenkin todellisuutta eikä unelma, niinkuin Calderon sanoo. Kun se on eletty, on se unelma kyllä, mutta kun sitä vielä elää, on se todellisuutta, — siitä ei pääse mihinkään. Kunpa pääsisi huomaamatta tästä todellisuudesta unten maille! Kunpa pääsisi ihmisten inhottavista oloista, petollisista pyyteistä pois…

Kuinka saattoikaan mitään semmoista tapahtua, kun tämä Laurin ja Helmin suhde?! Laurinko? Mutta Laurillehan voi antaa anteeksi. Hänhän on ollut vapaa, — ei mikään "sana" Tertunkaan puolelta ole häntä sitonut, vaan Helmi, hän on aivan toista! Hänhän on kihloissa ja ilkeää sittekin! Tekisi mieli oikein löylyttää häntä nyt, kun on nähnyt, kuinka salakavalasti, petollisesti hän on menetellyt. Kirjoittaa pitäisi hänelle, ilmaista hänelle kaikki, sanoa kaikki suoraan vasten silmiä.

Ja vaistomaisesti vetää Terttu pöytälaatikon auki. Siinä on kirkkoherra Vaarasen kirje päällimäisenä. "Siinäkin tuli sitoumus elämää varten, — sitoumus, joka olisi täytettävä, jos jaksaisi. Niinkuin ei olisi muita, jotka sen paikan ottaisivat!" — Ja Terttu nostelee papereita, valikoi kirjoitusarkkia, kuorta. Ottaa yhden lehden, yhden kuoren pöydälle ja aikoo sysätä laatikon kiinni. Mikä siinä pitää? Kas, siellähän on nurkassa se pikkunen pullo sitä kloroformia, jolla hän nukutti jalkansa taittaneen, onnettoman kanarialintunsa "Viivin"! "Viivi parka"! Kuinka sen sydän kovasti sykki, kun se makasi selällään Tertun kourassa kloroformiin kasteltu pumpulitukko nokan edessä! Mutta pian se nukkui: muutama sekunti vain, niin oli kaikki lopussa. "Onnellinen Viivi"!

Tohtori Aulanko sanoi, kun näki tämän pullon, että kloroformi olisi kaadettava pois. Kun Terttu silloin epäili, olisiko siitä ihmiselle vaaraa, vastasi tohtori: "eipä tiedä".

Mitäs jos — —?! Sielu on niin väsynyt, sydän kaipaa lepoa. Olisi niin ihanata nukahtaa, unhottaa kaikki hetkeksi — ainiaaksikin. Ainiaaksi? Äiti on tuolla viereisessä huoneessa yksin — sairaana. Kukas häntä auttaa, — ajattelee häntä, niinkauan kuin hän jaksaa elää? Kirkkoherra Vaaranen odottaa lapsilleen kotiopettajatarta. Mutta pitääkö ihmisen aina vain toisia ajatella? Eikö ole luvallista koskaan itseäänkin muistaa? Lauri? Oi, Lauri, Lauri! Ja Helmi? Kauheata! Mutta olkoot. Olkoot hekin. Ja olkoot onnelliset, jos niiksi tulee. Onnellisin on kuitenkin se, joka on päässyt kaikista näistä kärsimyksistä. Jumala! Anna minulle anteeksi minun tekoni, kaikki syntini, koko elämäni, onneton, viheliäinen elämäni! Ota minun sieluni!

Terttu sieppaa pullon, nousee hiljakseen, ottaa nenäliinan taskustaan, panee sen nelinkerroin, painaa siihen nyrkillään kuopan, katsahtaa vielä oven ra'osta äidin huoneeseen, — äiti on todellakin uinahtanut, loikoo niin levollisesti, pää hiukan kallellaan, pielusten varassa, — Terttu hiipii nopeasti sohvan luo, istuutuu, aukaisee pullon, tyhjentää sen nenäliinan kuoppaan, heittäytyy selälleen sohvalle, painaa nenäliinan suutaan ja nenäänsä vasten, vetää pari, kolme, neljä syvää hengitystä, — niin ilkeä tunne! — sydän alkaa nopeammin sykkiä, — niin sykki pikku kanarialinnunkin sydän! — päässä kohisee, silmissä pimenee, jäsenet herpaantuvat. — — Mikä se oli? Soiko eteisen kello? Juoksiko Hilma ovea avaamaan? Äännähtikö äiti huoneessaan? — — Tajunta sammuu…

Eteisen kello oli soinut, Hilma juossut ovea avaamaan, äiti äännähtänyt. Tohtori Aulanko tuli, astui eteisestä saliin. Mitä? Nukkuuko neiti? Pöydällä on tyhjä pullo. Tohtori sieppaa sen käteensä, tuntee pullon. Mitä ihmettä tämä on?! Hän nykäisee nenäliinan Tertun suun edestä ja puhaltaa häntä voimakkaasti kasvoihin, — tuskin huomattava värähdys silmäluomissa! Hän juoksee rouva Aulangon huoneen ovelle, sanoo: "tulen heti paikalla" ja sulkee oven. Sitte koppaa hän Tertun voimakkaille käsivarsilleen ja kantaa hänet ruokasaliin, jossa melkein heittää hänet vuoteelle, juoksee ja tempaisee vielä ikkunan auki, muistaa, että hänellä on pieni kamferttipullo taskussaan, ottaa sen ja panee Tertun nenän eteen. Muutamia nykäisyjä Tertun kasvojen lihaksissa ja sydänalassa ja Terttu antaa ylön. Sitte pientä nyyhkytystä ja Terttu puhkeaa hysterilliseen itkuun.

Hilma on tullut keittiöstään ruokasaliin ja seisoo, silmät suurina, oven suussa, saamatta sanaakaan huuliltaan.

Kun Hilma on täyttämässä tätä käskyä, tulee Lauri kotia ja saa kuulla, että neiti on äkkiä sairastunut. Hän rientää ruokasaliin, parilla sanalla selvittää tohtori hänelle, mitä on tapahtunut, ja jättää Laurin Tertun vuoteen viereen, kiirehtien itse rouva Alanteen huoneeseen. Ja Lauri lankee polvilleen Tertun eteen, — Hilman seistessä oven suussa, — suutelee Tertun käsiä, silittelee hänen' päätään, rauhoittelee:

— Mitä sinä olet tehnyt, Terttu?! — Rakas, rakas Terttu!! Miksi?
Miksi? — kyselee Lauri epätoivossaan.

Terttu vain kääntelee päätään ja itkee, itkee niin, että kuumat kyyneleet virtana valuvat hänen poskiaan pitkin ja hän kastelee niillä Laurin käsiä ja itkusta kuuluu kurkkuun takertuva valitus:

— Minä tahdon kuolla! Minä tahdon kuolla! Ja Lauri pitelee Terttua molemmista käsistä, vuorotellen niitä suudellen ja painaltaen poskiaan vasten, ja vakuuttaa:

— Ei, Terttu! Elää sinun pitää — minun tähteni! Tiedäthän, kuinka äärettömästi sinua rakastan, — sinua, enkä ketään muuta, rakas, oma Terttu!

Terttu, joka Laurin vakuutuksen aikana on pyörittänyt päätään, aukaisee äkkiä kyyneleistä kosteat, kauniit silmänsä ja luo epäilevän katseen Lauriin ja kuiskaa:

— Se on totta, — vastaa silloin Lauri niin juhlallisesti ja voimakkaasti, kuin ei olisi tahtonut enää jättää vähimmällekään epäilykselle sijaa.

Kotvasen kuluttua Tertun itku vähitellen kokonaan taukoaa ja hän luo pitkän, kysyvän, hieman syyttävän katseen Lauriin. Lauri sen ymmärtää sanoittakin ja lausuu:

— Jos sinä voit unhottaa syyllisyyteni niin vakuutan sinulle, että tästä lähin ei sinulla enää tule olemaan minulle mitäkään anteeksi annettavaa siinä suhteessa. Tunnustan sinulle, että eilen rohkeni tuo toinen, joka on välillämme esteenä ollut, vielä astua kynnykseni yli, mutta toista kertaa ei hän sitä tee enkä minäkään häntä koskaan enää tule tapaamaan.

— Mutta — eilen — kävit hänen luonaan? — kysyy Terttu tuskin kuuluvasti kuiskaten.

— Eilen illalla — olin yhdessä isäni kanssa, joka odottamatta tuotiin tänne Eiran sairaalaan leikkausta varten, joka hänelle tänä aamuna tehtiin. En maininnut siitä teille kellekään mitään vielä tänäänkään syystä, — että olen jo kauan ollut huolissani "ukon" tähden, enkä katsonut olevani oikeutettu lisäämään edes sillä lailla toisten, minulle rakkaiden henkilöiden huolitaakkaa taikkapa vain säälintunteiden taakkaa omien huolieni kustannuksella. Toivon, ettet epäile sanojani, Terttu? — kysyi Lauri.

— Anteeksi, anteeksi! — sanoi Terttu, ojentaen Laurille kätensä ja puristaen Laurin kättä. — Ja hän lisäsi anteeksi pyyntöönsä lempeästi, hiljaa sanat: — rakas Lauri!

Lauri nousi seisomaan, kun sisään astui tohtori Aulanko, reippaalla äänellään kysyen:

— Ei nyt taida enää mitään hengen hätää olla, — sanoi Lauri iloisesti.

— Eikä ole ollutkaan, — vastasi tohtori Aulanko. — Ei sitä nyt niin helposti tästä elämästä pääse, kuin kanarialintunen, — suottaili tohtori edelleen, — mutta olisi, näen mä, sittenkin viisaampi ollut, että olisin sen tilkan ajoissa maahan kaatanut, niin ei olisi äitiä tällä lailla peljästytetty. Nyt minun on kuitenkin täytynyt rouva Alanteelle valehdella, — siihen meillä lääkäreillä on perinnäinen ja lainmukainen oikeus, — että neidillä on ollut aivan toisellainen, äkillinen pahoinvoinnin kohtaus ja että on pysyttävä vähän aikaa vuoteen omana — rangaistukseksi huonosta käytöksestä.

— Minä luulen, että paras lääke tässä taudissa on, että herrasväki saa olla vähän aikaa kahden kesken.

Lauri hymähti ja kun hän katsahti Terttuun, käänsi tämä päänsä jälleen kohdalleen, ja vieno hymy valaisi hänenkin kasvonsa.

— Niin että: hyvästi nyt sitte! — sanoi tohtori Aulanko ja kätteli
Terttua ja Lauria.

Portailla oli Toini tullut Kaarloaan vastaan ja saanut kuulla häneltä koko tapahtuman. Kun Toini sitte tuli Tertun luo, ei hän ollut asiasta paljon tietävinäänkään. Tekeytyi niin kuin Kaarlo olisi kertonut hänelle asian aivan toisin. Sen sijaan ei hän ollut saanut hyviä tietoja rouva Alanteen sydämestä. Oli oltava kovin varovaisia ja Toini koetti puolestaan välittää asioita äidin ja tyttären välillä parhaimpansa mukaan.

VII.

Kun Toini oli tullut, poistui Lauri, hänen neuvostaan, kohta Tertun luota, joka nyt oli jätettävä joksikin aikaa kokonaan rauhaan. Terttu nukkuikin pian ja makasi monta tuntia, korvaten virkistävällä unella edellisen unettoman yön ja kaikki sitä ennen ja varsinkin vielä tänään olleet kovat ruumiin ja sielun kärsimykset. Hän heräsi vasta pitkän aikaa heidän tavallisen päivällisaikansa jälkeen ja nousi sitte jalkeille. Kloroformista, vaikka sitä ei paljonkaan ollut, oli hänen päänsä vielä hieman raskas ja "sekava" ja kului kotvan aikaa ennenkuin hänen ajatuksensa jälleen olivat selvillä kaikesta, mitä oli tapahtunut. Hänellä oli kuitenkin se rauhallinen tunne nyt, että kaikki oli niinkuin olla piti: huolet, ne raskaat huolet, jotka hänen sieluaan niin kauan olivat raadelleet, olivat poissa ja kuorman kantamisesta oli jäljellä vain vähäinen raukeus, mutta vieno, suloinen raukeus.

Toini oli rouva Alanteen luona koko ajan ja koetti kaikilla tavoin haihduttaa hänen ajatuksiaan Tertun äkillisestä sairastumisesta, — sitä hänelle selitettiin väsymyksestä johtuneeksi hermokohtaukseksi, — joka suuressa määrin oli järkyttänyt sairaan mieltä ja luonnollisesti vaikutti myöskin hänen heikon sydämensä toimintaan. Aika ajoin rouva Alanteen ajatukset sittenkin palasivat Terttuun ja Toini huomasi, että hän vuoroin puhui Laurista, Tertusta ja Helmistä ja nähtävästi teki Helmin, jopa insinööri Keitaankin käynnin johdosta ajatusyhdistelmänsä ja johtopäätöksensä. Kävi silminnähtäväksi, että rouva Alanne aavisti tuon "kohtauksen" johtuneen joistakin seikoista, jotka riippuivat Tertun ja Laurin väleistä, joihin taas nuo toiset jollakin lailla olivat vaikuttaneet. Lopulta tuntui Toinista potilaan mielentila niin rauhattomalta, ettei hän voinut enää estää häntä vielä sinäkin iltana näkemästä tytärtään tullakseen vakuutetuksi, ettei mitään "pahempaa" ollut tapahtunut. Samassa tarkoituksessa luvattiin hänelle, että Laurikin saisi tulla häntä tervehtimään, jahka tulisi kotiin.

— Ei se ollut mitään, ei se ollut mitään, — lohdutteli Terttu äitiään, suudeltuaan häntä ja istuessaan käsi kädessä hänen vuoteensa vieressä. — Olin vain vähän väsynyt, kun päätäni särki koko viime yön, ja siitä sitte niin hermostuin.

— Niin, niin, — sanoi äiti alakuloisesti, katseessa ilme, joka todisti, että hän kyllä tiesi oikean syyn, — sinä et saa, Terttuseni, liiaksi rasittaa itseäsi — minun tähteni. Ehkä olet lukenutkin, liiaksi ja valvonut sen tähden?

— Mitä joutavia! — vastasi Terttu. — Ei nyt puhuta enää minusta! Se on ollut ja mennyt ja kaikki on hyvin taas. Pääasia on sinun terveytesi, äiti! Sinun pitää olla ihan rauhallinen! — Ja hän suuteli jälleen äitiään hellästi.

— Mitä minusta! — puhui puolestaan rouva Alanne. — Minä kyllä tunnen tilani, — ei se siitä enää parane.

Toini, joka seisoi vuoteen päässä, tahtoi kaikin tavoin saada tämän tuntehikkaan keskustelun johdetuksi toiselle tolalle, ja sanoi Tertulle:

— Menepäs, Terttu katsomaan, eikö maisteri Honkasalo tullut kotia? Minusta ihan kuului, että eteisen ovessa käytiin. Täti äsken kaipasi häntäkin nähdä. Voit sanoa, että hän saa tulla tätiä tervehtimään. Eikö niin täti?

Ja Terttu nousi ja meni Lauria tiedustelemaan. Lauri oli todellakin tullut. Hän oli päivällisen syötyään jälleen käynyt isäänsä katsomassa Eiran sairaalassa ja palasi sieltä tiedolla, että kaikki oli siellä asianhaarain mukaan hyvin. Nyt oli hän kovin iloinen, kun taas näki Tertunkin jalkeilla ja ilosta säteilevinä astuivat he molemmat rouva Alanteen luo.

— Lapset, rakkaat lapset! — olivat rouva Alanteen sanat, kun hän näki heidän tulevan huoneeseen. Ja kun he astuivat, Terttu toiselle, Lauri toiselle puolelle vuodetta, Toinin seisoessa jalkapäässä, tarttui rouva Alanne heitä molempia käsistä, katseli heitä silmiin kauan, kauan aikaa, sanaakaan sanomatta, ja alkoi vihdoin hiljaa itkeä.

— Voi, taisi olla paha, että päästin teidät molemmat sisään. Ehkä on parasta, että maisteri poistuu, — kääntyi hän kehoituksella Laurin puoleen.

Lauri nyökäytti päätään ja yritti irroittaa kätensä rouva Alanteen kädestä, mutta hän ei sitä laskenut.

Rouva Alanne oli sulkenut silmänsä ja kyyneleet tipahtelivat silmäluomien lomista hänen poskilleen.

— Älä itke, äiti! — sanoi Terttu, — kaikkihan on hyvin, ihan hyvin.
Ja Terttu loi syvän, rukoilevan katseen Lauriin.

— Niin, täti rakas, — sanoi silloin Lauri, kumartuen rouva Alannetta kohti, — kaikki on hyvin, täti saa olla ihan rauhassa.

Rouva Alanne aukaisi silloin silmänsä, katsoi taas Terttuun ja Lauriin ja sanoi:

Ja hän sulki jälleen silmänsä, veti molemmat kätensä yhteen ja yhdisti
Tertun ja Laurin kädet, peittäen ne toisella kädellään.

— Aih! — kuului sitte syvä huokaus. Rouva Alanne heitti molemmat kätensä ylöspäin, oikaisi voimakkaasti ruumiinsa, joka kallistui toiselle kyljelleen, ja viskasi päänsä rentonaan taaksepäin.

Toini sysäsi Tertun syrjään ja Laurin avulla kohotti sairaan taas paikalleen, asettaen pieluksia mahdollisimman enemmän hänen selkänsä taakse, niin että hän oli melkein istuvassa asennossa. Kaulavaltasuoni sykki kohona rajusti. Lauri kannatti sairaan päätä, jolla ei ollut voimaa pysyä suorana. Toini tiputti melkein lukematta strofantia ryyppylasiin ja kaatoi rouva Alanteen suuhun. Terttu seisoi Laurin takana, kauhun ilme silmissään.

— Aih! — kuului pian taas toinen, syvempi huokaus ja ruumis hervahti kokoon. Kaulavaltasuoni oli tauonnut sykkimästä.

Toini piteli vielä kotvasen käsirannetta, katsoi Terttua ja Lauria silmiin ja vastasi heidän surullisiin kysyviin katseihin pään nyökkäyksellä, joka merkitsi:

— Äiti, äiti! — huudahti Terttu ja vaipui itkien polvilleen vuoteen viereen.

Lauri istahti lähellä olevaan nojatuoliin, peittäen käsiinsä silmänsä, joissa kiilsi kyyneleet.

— Minun on joka tapauksessa vielä kutsuttava tohtori tänne, — kuiskasi Toini Laurin korvaan ja poistui huoneesta.

Toini meni soittamaan tohtori Aulangolle, joka kuitenkaan ei ollut tavattavissa, niinkuin Toini aavistikin. Hän pyysi heti ilmoittamaan tohtorille, hänen kotiin palattuaan, että hän viipymättä saapuisi rouva Alanteen asuntoon.

Toinilta oli Hilma saanut tietää, mitä oli tapahtunut, ja tuli myöskin, kyyneleet silmissä, kuollutta katsomaan. Kun Toini palasi, pyysi hän Hilmaa ja Lauria häntä auttamaan asettamaan vainajan suoraan selälleen vuoteeseen. Pään alle jätettiin vain yksi pielus, kädet pantiin ristiin rinnan yli ja peite otettiin pois, niin että lakana vain jäi peitteeksi.

— Kuinka rauhallisilta ja tyytyväisiltä tädin kasvot nyt näyttävät, — sanoi Toini ja veti sitte lakanan vainajan kasvojenkin yli.

He poistuivat saliin. Hilma ja Toini seurasivat kohta jäljessä. Toini veti makuuhuoneen oven kiinni. Verkalleen, viivytellen poistui Hilma keittiöönsä. Toini taas istuutui Tertun viereen ja otti hänen kätensä käteensä. Lauri astuskeli melkein hiipien edestakaisin lattialla. Monta sanaa eivät he vaihtaneet keskenään. Kuolema oli jättänyt kaikki syviin mietteisiin, jotka aivan kuin vaativat hiljaisuutta.

Tunnin kuluttua saapui tohtori Aulanko, joka äkillisestä kutsusta jo arvasi, mitä oli tapahtunut. Toinin kanssa kävi hän sitte vainajaa katsomassa ja palattuaan kääntyi Tertun puoleen, puristaen vielä hänen kättään.

— Ei mikään saa meitä kummastuttaa, hyvä, rakas neiti! Se on maailman meno. "Tänä pänä sinä, huomenna minä." Minua kuitenkin kummastuttaa, että rouva Alanne jaksoi näinkin kauan sillä sydämellä elää.

— Minun on niin raskas olla, — nyyhkytti Terttu, — kun ajattelen, että minä ehkä olen jouduttanut äidin kuolemaa.

— Se nyt on ihan turha ajatus, — lohdutteli tohtori Aulanko. Yhtä vähän te sitä joudutitte, kuin minä enää olisin voinut kauankaan sitä viivyttää.

— Joka tapauksessa, — lohdutteli vielä Toinikin, — täti kuoli niin rauhallisesti, niin hyvillä mielin.

Tohtorilla ei ollut siellä nyt enää mitään tekemistä ja hän hyvästeli poistuakseen. Toini jäi sinne vielä yöksikin, seuraksi Tertulle, sillä hän tiesi, että siitä Tertulle jälleen tulisi suureksi osaksi uneton yö. Laurin kanssa he sitte yhdessä neuvottelivat kaikista toimenpiteistä, jotka rouva Alanteen kuoleman johdosta kävivät välttämättömiksi. Yöllä tietysti ei voinut mitään varsinaista toimia, mutta Lauri, joka otti kaikki puuhat suorittaakseen, merkitsi muistiin, mitä seuraavana aamuna heti oli tehtävä.

Ollessaan kahden kesken Tertun kanssa Lauri kääntyi hänen puoleensa ja sanoi:

— Luonnollisesti sinun matkastasi kirkkoherra Vaarasen luo nyt ei tule mitään.

Ja Terttu arvasi siitä, että Lauri ei kovinkaan pitkäksi aikaa enää tahtonut lykätä oman kodin perustamista heitä molempia varten.

— Minun täytyy siis kirjoittaa ja ilmoittaa, etten voikaan ottaa hänen tarjoamaansa paikkaa vastaan, — sanoi Terttu.

Vielä sinä yönä Terttu kirjoittikin kirjeensä kirkkoherra Vaaraselle, kiitti hänelle osoitetusta luottamuksesta, mutta valitti, että hän, äitinsä kuoleman johdosta ja "muista esiintulleista syistä", ei voikaan saapua hänen perheeseensä kotiopettajattareksi, sekä lausui lopulta vakaumuksensa, että kirkkoherralla muitten tarjokkaiden joukosta varmaan vielä oli mahdollisuus saada toinen ja pystyvämpikin, kuin hän oli. Tämän kirjeen Terttu sitte antoi Laurille ja pyysi hänen aamulla, kun menee äidille arkkua tilaamaan ja pastorin kansliaan kuolemasta ilmoittamaan, pudottamaan postilaatikkoon. Ja näiden toimien jälkeen Terttu, Lauri ja Toini toivottivat toisilleen hyvää yötä ja koettivat nukkua, mikäli kuluneen päivän järkyttävät tapaukset ja kuolleen ruumiin koko asuntoon painama juhlallisen synkeä leima sen kullekin salli.

Kun Lauri seuraavana aamuna kirjelaatikosta otti ulos sanomalehden, oli siellä myöskin pikkunen kirje hänelle — Helmiltä.

Olen turhaan istunut kotona koko ajan ja odottanut Sinua sykkivin sydämin. Tahdon ilmoittaa Sinulle, että olen purkanut kihlaukseni Keitaan kanssa, joten siltä puolen olen vapaa ottamaan Sinut vastaan milloin tahansa. Sinullakaan siis ei tarvitse olla mitään omantunnon esteitä — siinä suhteessa. Niinmuodoin — näkemiin! Ja niin pian kuin suinkin!

Lauri vei oitis tämän kirjeen Tertulle luettavaksi ja kun Terttu, sitä hämmästyneenä silmäiltyään, ojensi sen Laurille takaisin ja loi Lauriin kysyvän katseen, sieppasi Lauri kirjeen, repi sen pieniksi palasiksi ja viskasi uuniin.

Nyt oli Terttu täydellisesti vakuutettu kaikesta, mitä Lauri oli hänelle kertonut, ja myöskin siitä, että hänen omat epäluulonsa, jotka olivat johtaneet hänet tekemään tuon surkean itsemurhayrityksensä, olivat kaikkea perää vailla. Hän ei malttanut kuitenkaan olla vielä kysymättä:

— Luuletko, että se sittenkään on lopussa, — että hän vieläkään jättää sinut rauhaan?

Lauri mietti hetken ja pyysi Tertun antamaan hänelle yhden käymäkorteistaan, otti lompakostaan oman nimikorttinsa, pani kortit vastakkain, puhkaisi niihin, toiseen yläkulmaan, kynäveitsellään reiän, pyysi vielä Tertulta pikkasen punasta lankaa, pujotti langan reiästä läpi ja sitoi solmuun. Sitte pani hän ne näin yhteensidotut nimikortit kuoreen ja kirjoitti Helmin osoitteen siihen.

— Toivon, että hän tästä ymmärtää meidän olevan kihloissa ja jättää meidät molemmat ainiaaksi rauhaan, — vastasi Lauri.

Terttu heitti käsivartensa Laurin kaulaan, katsoi Lauria syvään silmiin ja heidän huulensa sulivat yhteen, pitkään, voimakkaaseen suudelmaan.

Sitte Lauri kiirehti kaupungille, ensin hautajaisasioita toimittamaan, sen jälkeen Eiran sairaalaan, isäänsä tapaamaan.

VIII.

Ensimäinen viikko rouva Alanteen kuoleman jälkeen kului sekä Tertulta että Laurilta alituisissa puuhissa. Kun vainaja oli viety hautaan, jonka Terttu ja Lauri olivat yhdessä käyneet valitsemassa Helsingin vanhalta hautausmaalta Tertun isän viereen, alkoivat Tertulla huolet kodin järjestämisestä toiselle kannalle nyt, hänen jäätyään yksin. Laurilla taas oli sairas isänsä ajateltavana, joten hänen väitöskirjansa valmistamiseen tuli pitkänlainen pysähdys.

Luonto kai on tahtonutkin niin, että nämä maalliset menot jossakin määrin täyttäisivät sen aukon, joka rakkaan henkilön kuoleman kautta on syntynyt jälkeen jääneiden sydämiin. Lisäksi tuli tunnehaavojen ainainen varma parantaja — aika ja johti elämän vähitellen, huomaamatta, jokapäiväiselle tolalle taas.

Laurin isä parani nopeasti leikkauksen jälkeen ja, kun Lauri sitte kertoi olevansa kihloissa ja pyysi saada tuoda morsiamensa sairaalaan isälle esiteltäväksi, niin Terttu jo viikon, parin kuluttua sai tutustua tulevaan appeensa. "Ukko" ihastui Terttuun, hänen herttaiseen olentoonsa ja vaatimattomaan käytökseensä täydellisesti. Kun hän kuuli Tertun juuri kadottaneen äitinsä ja olevan melkein yksin elämässä, lupasi hän tehdä puolestaan kaikki, että Lauri ja hän tulisivat aineellisesti turvatuksi. Se merkitsi, ettei Laurin ollenkaan tarvinnut odottaa oman paikan saamista voidakseen perustaa oman kotinsa.

Kun Laurin isä oli parantunut ja Lauri vienyt hänet kotiinsa, palasi hän muutaman päivän kuluttua Helsinkiin ja ryhtyi hommaamaan perunkirjoitusta Tertun äidin jälkeen. Neljä huonetta oli heille aluksi liika paljon ja sen tautta koetti Lauri saada rouva Alanteen huoneuston vuokratuksi toiselle, mikä onnistuikin joulukuun 1:stä päivästä, niin että hän ja Terttu saivat valita itselleen pienemmän, kolmenhuoneen asunnon. Kuukauden kuluessa olivat sitte kuulutukset suoritetut ja nuoret vihityt Laurin kodissa, jossa Laurin isä itse toimitti vihkimisen.

Kun Terttu ja Lauri olivat paluumatkalla Helsinkiin ja Lauri Tampereen asemalla osti heille sanomalehtiä luettavaksi, pisti hänen silmäänsä uutinen, jossa kerrottiin seuraava "tapaturma rautatiellä".

— Kuulehan, Terttu! — sanoi hän ja luki: "Antrean asemalla tapahtui eilen surullinen tapaturma, jonka uhriksi joutui insinööri Toivo Keidas. Insinööri Keidas, joka oli matkalla Nurmekseen rautatieradan rakennustöihin, oli ollut Antrean aseman ravintolassa syömässä ja kolmannen soiton jälkeen lähtenyt juoksemaan ehtiäkseen jo liikkeellä olevaan junaan. Hänen hypätessään vaunun välisillan astimelle luiskahti kuitenkin hänen jalkansa ja hän putosi vaunujen väliin sillä surullisella seurauksella, että pyörät kulkivat hänen päänsä yli, ruhjoen sen kokonaan. Vainaja oli vasta kolmenkymmenen vuoden vanha ja kuoli naimattomana."

Terttu ja Lauri katselivat ihmetellen toisiaan ja keskustelivat kauan tästä kuolemantapauksesta. Tultuaan Riihimäen asemalle kuulivat he kahden herran mainitsevan Keitaan nimen ja puhelevan samasta onnettomuudesta. Silloin lennähti Laurin korvaan toisen herran sanat:

— Minä olen vakuutettu, että hän tahallaan heittäytyi junan alle. Miesparka oli viime aikoina ollut kovin synkkämielinen. Mahdollista on, että hän syödessään oli vähän liiaksi juonutkin.

— Oli alkusyksystä, kuulen ma, saanut rukkaset kauniilta morsiameltaan, — neiti Leiniköltä, johon kuuluu olleen rakastunut kuin hullu.

— Niinkö?! Vai siltä? — kysyi sitte taas toinen. — Missäs se lintu nyt sitte lystäilee?

— Kuuluu menevän naimisiin, — ellei jo olekin, — erään soittotaiteilijan kanssa Turun orkesterista. Yhdessä ovat jo matkustelleet maaseudulla konsertteja antamassakin, mies viuluaan soitellen, morsian säestäen häntä, — oli vastaus.

Terttu ja Lauri olivat näin ollen matkallaan saaneet kuulla paljon uutta, joka antoi heille vieläkin aihetta mietteihin ja keskusteluihin.

Laurin väitöskirjan valmistuminen ja virallinen tarkastus oli näiden kaikkien odottamattomien tapahtumien tähden lykkäytynyt kevätlukukauteen, jopa huhtikuuhun asti. Pienessä rauhallisessa kodissaan, jossa vastanaineiden onni säteili kilpaa kevätauringon kanssa, työskenteli Lauri ahkerasti Tertun rinnalla, joka mielenkiinnolla seurasi väitöskirjan valmistumista. Kaikki tietoperäiset mietteet rakkaudesta ja avioliitosta olivat sulaneet sopusointuiseksi todellisuudeksi heidän omassa elämässään. Tuntui kuin elämä sittenkin olisi ollut toista kuin kuviteltu romaani. Ja he toivoivat hartaasti, että näin aina tulisi jatkumaankin. Ainakin tahtoivat he molemmat koettaa parastaan sen toivomuksen toteuttamiseksi.

Terttu ei mennyt kuulemaan Laurin väitöskirjan tarkastusta, joka oli annettu tohtori Laurilan toimeksi. Kaikki oli käynyt erinomaisesti ja Laurin työ sanottiin "kaikkea kiitosta ansaitsevalla tavalla" suoritetuksi. Ylimääräisenä vastaväittäjänä oli esiintynyt tohtori Lagerborg, joka oli tehnyt muutamia omituisia muistutuksia Laurin väitöskirjan sielutieteellistä osaa vastaan.

Viikkoa jälkeen väitöskirjan tarkastuksen suoritti Lauri lisensiaattitutkinnon ja sitte Terttu ja hän lähtivät kuudeksi viikoksi ulkomaille — Schweitziin ja pohjois-Italiaan.

Pallanzassa tapasivat he aivan odottamatta tohtori Aulangon rouvineen, jotka maaliskuussa olivat viettäneet häänsä, käyneet Abazziassa ja nyt olivat paluumatkalla kotimaahan. Terttu ja Toini ihastuivat äärettömästi nähdessään toisensa ja myöskin Lauri ja Kaarlo tunsivat olevansa vanhoja hyviä tuttavia. Kaikki neljä soudatti itseään samassa veneessä Isola Bella'an, nauttien hurmaavasta illasta Lago Maggioren tyynellä pinnalla.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUORTA VERTA: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.