E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

RUOTSALAINEN UHKAPURJEHTIJA

Historiallinen kertomus 1854 vuoden sota-ajan muutamista tapahtumista Suomen vesillä ja rannoilla

Kirj.

H. AF TROLLE

Helsingissä 1905, G. W. Edlund, 1905.

ENSIMÄINEN LUKU.

Isä ja poika. — Perheen hylky. — Mailman tapaus tekeillä.

V. 1854 eli ja oli Geflen kaupungissa Ruotsin maalla kunnallisraatimies, nimellä Gaabriel Evert, joka muuten ammatiltansa oli puutavarain kauppias. Häntä pidettiin arvossa rehellisen ja kunniallisen luontonsa tähden ja kaupungin hallitus oli kutsunut hänet neuvoskuntansa jäseneksi. Sangen hyvin ymmärsi hän kaikki mitä koski metsä- ja puutavara-asioita, mutta lain monimutkaisia kaaria ei hän voinut saada päähänsä; toisenlaiset olivat ne kaaret, mitkä hän tunsi kyllin ja tarkoin. Mutta kuten sanottu, oli hän rehellinen ja selväjärkinen ja näillä ominaisuuksillaan hän useimmiten osasi oikeaan, esiin tuoden lauseensa oikeammin kuin lakia oppimattomalta olisi voinut odottaakaan.

Raatimies Evert ei ollut rikas, eikä varakaskaan, mutta hän oli hyvinvoipa, kuten sanotaan, teki jokaiselle oikein, oli velaton, ja osaansa tyytyväinen ja tyytyväisyys onkin, kuten tiedetään, maallisen onnen parhaita perustuksia.

Mutta raatimiehellä oli toisentapainen arvaamaton rikkaus. Hänellä oli hyvä vaimo ja lukuisa lapsiparvi, seitsemän poikaa ja kuusi tytärtä, siis kolmetoista perillistä, joten hänellä oli se iloinen vakuutus, ettei Evertin nimi pitkään aikaan kuole, vaan että se tulisi vielä kestämään monet sukupolvet puhki.

"Varhaiset aviot eivät ole edullisia", sanoi raatimiehen lapsiparvea nähdessään muuan hänen setänsä. "Kolmentoista luku on sitä paitse onneton luku, joku sinun lapsistasi joutuu varmaan hunningolle."

Raatimies naurahti, katseli veitikkamaisesti reipasta ja kunnollista vaimoansa ja arveli, että jos Herran tahto niin olisi, voi kolmentoista luku kylläkin muuttua neljäksi- tai viideksitoista. Mutta siitäpä ei tullut mitään; perheensä ei enää lisääntynyt, raatimies ja hänen vaimonsa vanhenivat ja kertomuksemme alussa oli ukko jo täyttänyt 60 ikävuotensa. Hänen korkea vartalonsa oli köyristynyt, tukka silminnähtävästi harmaantunut ja näkö niin heikontunut, että hänen oli tarvis ruveta käyttämään sinisiä silmälasia. Rouva, joka oli miestänsä kymmenkunnan vuotta nuorempi, oli säilynyt paljoa paremmin. Viisikymmentävuotisena oli hän lihava, punaposkinen rouva, joka vallan kepeästi hoiti taloutensa ja monilukuisen perheensä.

Sedän ennustus kolmentoista luvun onnettomuudesta raatimiehen jollekulle lapselle, ei näyttänyt käyvän toteen. Kaikki kasvoivat vanhempaansa iloksi. Opintonsa päätettyä saivat pojat hyviä paikkoja eri ammateissa ja kolme tytärtä tuli hyviin naimisiin. Lyhyesti sanoen: kaikki kävi hyvin Evertin monelle lapselle. Nuorin pojista, Yrjö Evert oli vanhempainsa lemmikki.

Kertomuksemme alussa oli Yrjö kuusitoista vuotias. Hän oli kaunis, pulskea nuorukainen, ruumiiltansa terve ja väkevä. Hänen korkean otsan alla loisti vilkkaat silmät. Käyntinsä oli kevyt ja jäntevä, koko olentonsa reipas ja uljas. Sellaisesta kyllä sopi toivoa, että hän mailmassa menestyisi ja toimeentulisi, vieläpä saavuttaisi suosiotakin, koska hän oli hyväluontoinen ja rehellinenkin.

Mutta vaikka kaikki tämä oli Yrjön eduksi, oli hänellä muita huonompiakin ominaisuuksia, mitkä saivat hänen isänsä myöntämään, että sedän ennustus valitettavasti voisi käydä toteen ja juuri Yrjölle hänen lempilapsellensa. Varhain pantuna kouluun, Yrjö osoitti ilmeistä haluttomuutta lukuihin, mutta sitä suurempaa mieltymystä nuorison ajanvietteisiin. Hän oli kumppaneistansa etevin voimistelija, paras uimari, pallon lyöjä ja se, joka rohkeimmin kiipesi maston huippuun suurimmillakin laivoilla, joita tuli kaupungin vilkkaaseen satamaan. Kerran näki hänen isänsä suureksi kauhukseen, miten poika kiivenneenä suurimman laivan keskimastoon, oli asettunut siellä seisomaan päälaelleen ja siinä tilassa heilutteli jalkojansa ilmassa. Raatimies ei tohtinut hengittääkään, sitä vähemmin huutaa, jott'ei pelättäisi poikaa putoamaan. Uhkarohkea nuorukainen tuli onnellisesti alas ilmamatkaltaan. Isä kutsui hänet luoksensa ja nuhteli häntä vakavasti hänen teostansa.

Yrjö naurahti ja sanoi:

"Tiedä isä, että minä opettelen merimieheksi, sillä merille hehkuu koko haluni ja mieleni. Oppineeksi mieheksi en minä kelpaa enkä myös kauppiaaksi, tai käsityöläiseksi. Minä olen täyttänyt 14 vuotta enkä ole vielä muuta kuin ison koulun toisella luokalla. Anna minun mennä kajuuti-vartijaksi Presioosaan, Geflen pulskimpaan laivaan, niin saat nähdä, että Yrjö Evertistäkin aikaa voittain tulee kunnon mies. Olethan itse sanonut, ettei miehen tarvitse hävetä mitään kunniallista tointa ja että siihen pitää ryhtyä mihin tuntee taipumusta. Ei minusta ole muuksi kuin merimieheksi; päivällä ajattelen minä merille menoa ja yöllä näen siitä unta."

Raatimies säikähti ja katsahti uljasta poikaansa. Vanhempi Evert ei ensinkään suosinut merta. Hänen isänsä oli ollut merikapteini ja uponnut laivoineen päivineen jo pojan lapsuudessa. Mutta hän muisti vallan hyvin äitinsä, omansa ja siskojensa surun ja tuskan, kun saivat tiedon isän onnettomasta lopusta. Siitä hetkestä asti kauhistutti heitä meri. Kaikilla hänen muilla pojillaan oli toimeentulo maalla ja nyt tahtoi hänen armain poikansa erota kodista ja antautua tuon petollisen elementin valtaan.

Vaieten kävivät isä ja poika rinnatusten kotia kohden. Vasta pitkän ajan kuluttua tuli raatimies lausuneeksi: "sinun sanasi, Yrjö, tuottavat minulle haikean mielen, sillä minä toivoin sinulle valoisaa ja onnellista tulevaisuutta, vaan en luule sitä löytyvän merimiehen ammatissa, johon sanot itselläsi olevan taipumusta ja halua. En kumminkaan tahdo estää sinua rupeemasta merimieheksi, mutta et ennen kuin täytettyäsi 16 vuotta, saa ruveta laivan kantta polkemaan. Sinulla siis vielä on kaksi vuotta aikaa päätöksesi vakaannuttamiseen ja tarpeellisten tietojen kartuttamiseen. Käytä se aika hyvin ja niitten kahden vuoden kuluttua sano suoraan, vieläkö sittenkin haluat merille. Silloin saat vapaasti valita urasi. Siihen asti ei huolita tästä sanaakaan hiiskua."

Mutta povessansa tunsi Evertin Yrjö sulaa iloa ja riemua. Pianhan ne kaksi vuotta kuluivat ja silloin oli isäkin pitävä sanansa. Kahden vuoden kuluttua pääsisi hän vihdoinkin merelle, jota hän nyt ikävöiten katseli joka päivä. Koulussa oli hän hyvin ahkera ja kokosikin vähän tietoja, mutta kirjalliset toimet kävivät kehnosti, vaikka hän olikin ahkera. Lukemisessa oli Evertin Yrjö sama paksupää kuin ennenkin; epäilemättä Jooseppi sedän ennustus toteutuisi häneen nähden.

Yrjön koetusajaksi määrätyt kaksi vuotta kuluivat vihdoinkin loppuun ja hänen riemuksensa kirjoitettiin nyt vuosiluku 1854. Sota oli syttynyt Venäjän sekä länsivaltain ja Turkin välillä ja tämä tärkeä tapaus jännitti kaikkein mieliä. Ruotsi oli vahvasti vakuuttanut pysyvänsä kenenkään puolta pitämättä. Odotettiin Itämerelläkin tähdellisiä sotatapauksia ja heti vetten auettua varrottiin siellä saada nähdä yhdistetty Ranskan ja Englannin sotalaivasto. Ruotsin pohjanmaan satamissa oli vilkas liike ja hälinä. Suomen satamat tietysti tulisivat suljetuiksi ja ankarasti vartioituiksi. Kauppamiehille ja rohkeille seikkailijoille Ruotsin pohjoisosassa, mikä on Suomea niin lähellä, kai koituisi oikea kultainen aika. Niihin satamiin täytyi vierasten sotalaivain tulla hakemaan ruokavaroja, vettä, hiiliä ja muita tarpeita. Suomalaiset taas pian joutuisivat pahan aikaisen puutteen alaiseksi. Tarpeeksi rohkea ja Suomen saaristoa hyvin tunteva salapurjehtija ja sotasalpauksen särkijä voisi ansaita suuret rahat. Englannin sterling-puntia ja shillinkiä, Ranskan kultarahoja ja frankin kappaleita karttuisi yltäkyllin Pohjois-Ruotsin kauppamiesten ja asioitsijain kirstuihin, uhkapurjehtijain ja merimiesten taskuihin. Odotettiin syntyvän vallan verraton liike ja rahoja ansaittavan tukuttain. Näin haaveksittiin ja toivottiin, ja toiveet tosiaankin melkein täyttyivätkin, sotavuosina ansaitsivat Ruotsin-pohjan kauppiaat, tehtailijat, tavarain hankkijat ja merimiehet hyvästi rahaa. Melkoisesti sitä tuli Suomestakin.

1854 vuoden talvi oli ankara. Vasta huhtikuulla lähti jää pohjanmaan satamista, jotka siten tulivat meriliikkeelle vapaiksi. Evertin Yrjön suureksi iloksi paljastuivat vihdoin Geflen molemmat sataman suut ja tähän vilkkaaseen merikaupunkiin tuli laivoja ei ainoastaan useammista Euroopan satamista, vaan vieläpä Amerikasta, Itä- ja Länsi-Intiasta sekä Välimerestä. Vapaasti lainehtivat vedet välkkyivät kevätpäivän paisteessa. Lintujen viserrykseen yhtyi merimiesten raikas laulu ja viimeiset jäät ajeltuivat merelle, missä saivat joko upota taikka sulaa. Liittolaisten sotalaivastoa odotettiin joka päivä Pohjanlahden vesille. Englannin- ja Ranskankieliset sanakirjat kävivät ahnaasti kaupoiksi. Smoolannista ajetut lihavat härät odottivat surmaansa, muuttuakseen maukkaiksi häränpaisteiksi ja kaikki myymälät olivat tavaroita täynnä. Ruotsin-pohjan kauppamiesten sydämet sykkivät yhä vilkkaammin. Majakkapaikoilta toivat luotsit tietoja, että vieraita sotalaivoja jo oli nähty. Mutta ajojäät Itämeressä viivyttivät meriliikkeen yleisempää alkamista. Tästä kiukuteltiin ja toivottiin jäitten joutuvan hiiteen. Rikkautta ja kultaa toivovalla harvoin on riittävää kärsivällisyyttä.

Tuli vihdoin se ilon sanoma, että Englannin Itämeren laivasto sir Charles Napierin johtamana maaliskuun 20 p:nä oli tullut Isosta-Beltistä. Hänellä oli 42 laivaa, kaikki höyryvoimalla kulkevia, ja yhteensä 16 tuhannen hevosen voimaisia, joissa oli 2,200 kanuunaa ja 22 tuhatta merisotamiestä. Ranskalaisten kanssa oli liittolaisten sotalaivoja Itämeressä yhteensä 76. Toukokuun lopulla salpasivat nämä Venäjän laivaston; Suomen satamissa jo tiedusteltiin mihin varustuksiin Itämeren rannoilla oli ryhdyttävä. Jo varemmin olivat liittolaiset ryöstäneet ja kotiin lähettäneet muutamia Suomen kauppalaivoja. Venäjän laivasto oli harmaakivisten varustustensa turvissa ja vältti nähtävästi joutumasta tappeluun vihollistensa kanssa.

Oltiin siis jo toukokuun keskivaiheilla, mutta keinottelijat Geflessä eivät vielä olleet saaneet englantilaisille myydyksi naulaakaan lihaa eivätkä kaduillansa kuulleet ainoatakaan alkuperäistä yes tai oui. Satama oli täynnä laivoja, mutta niistä ei yksikään ollut sotalaiva. Yrjö Evert oli taaskin keskustellut isänsä kanssa merille lähtemisestään. Hän ei ollut siinä kohdin mieltänsä muuttanut, vaan oli päätöksessänsä yhä vakaantunut, jonka vuoksi hän nyt muistutti isäänsä hänen lupauksestaan. Isän ei muu auttanut kuin antaa suostumuksensa; Yrjö erosi koulusta. Hänelle ostettiin merimiehen kirstu ja siihen nuorelle merimiehelle sopivat tarpeet. Evertin Yrjö oli valmis lähtemään milloin hyvänsä, mutta vaikka hän kyllä ahkeraan oli hakenut, ei hänen vielä ollut onnistunut saada paikkaa. Kaikilla laivoilla oli täysi miehistö, etenkin pitkille matkoille lähtevillä, ja juuri sellaiselle pitkälle matkalle hehkui hänen mielensä. Ei sekään auttanut että hän koetti käydä heiluvasti, niinkuin merimiehet tavallisesti, että hän näytti tupakkarullaa taskustansa ja että kiiltohattunsa oli kallellansa ja ikäänkuin ihan putoamassa. Kapteinit eivät tarvinneet kajutinvartiaa eikä nuorta merimiestä. Yrjöllä nähtävästi oli huono onni.

Ihana oli toukokuu. Merimiesten hatuissa oli sinivuokkoja sekä kevät esikkoja; kovasti rähisten valmistelivat vesilinnut pesiänsä karille ja luodoille. Iltasilla vähä ennen auringonlaskua oli satamanrannalla runsaasti kävelijöitä katselemassa vilkasta elämää reidillä. Ehtimiseen oli puheena sama aine, se näetten, eivätkö ne vieraat sotalaivat jo pian tulisi Gefleä tervehtimään. Tästä puhuttaessa näkyi savu höyrylaivasta, joka pyrki satamaan. Kaikkein silmät kääntyivät sitä kohti. Olisikohan se joku noista jo mainetta saavuttaneista Englannin laivoista Beagle tai Figer! Mitä hartaasti odotetaan ja toivotaan, sitä mielellään uskotaankin ja muutama kaupungin nuori herra pani jo veikkaa että laiva, minkä runko jo rupesi näkymään veden yli, olisi joku ikävöityistä vieraskansalaisista.

Laiva tuli yhä likemmäksi. Sen pitkä musta runko korkeni yhä. Höyrylaiva oli takeloittu kuunariksi ja sen korkeat mastot hyvin takanojassa. Lippua ei se vielä näyttänyt mastonsa nenästä. Kahdesta valkeaksi maalatusta savutorvesta tuprusi paksu kivihiilien savu, jota tuuli hajoitti merelle, minne se kärmeen tapaisena jäi taivaan rannalle. Keulan ympäri, terävä kuin partaveitsi, kuohui vesi valkoisena kuin vispilöitty kerma. Se oli propellihöyrylaiva vahvimpaa laatua ja parhaimmista aineista. Kaikki purjeet olivat hyvin sidotut ja ulkomuodoltaan se oli ihan sotalaivan muotoinen.

"Se keula on ensimäisen kerran kastunut Hudson Riverissä", sanoi muuan amerikalainen merikapteeni parille lähellä seisovalle kansalaiselleen. "Sille on Watson tai Scott tehnyt piirustuksen, toisin ei voi olla."

"Se on englantilainen, siitä voin lyödä 100 punnan vedon", lausui muuan Albionin punapartainen merikarhu. "Sen kyljissä on englantilaista plootua ja se on laskettu vesille Blackwallin varvista Tyne-virran rannalla."

"Se on joko Figer tai Beagle, jotka ovat englantilaisia sotalaivoja", sanoi muuan englantilaisen kauppalaivan kapteeni. "Minulla on kuvalehti Illustrated London News ja siinä olen nähnyt sekä Figerin että Beaglen kuvan. Mutta kas, jopa se nostaa lippunsa. Hiisi vieköön! onhan se ruotsalainen", huusi englantilainen tuntuvasti nolostuneena, kun hän näki hyvin tunnetut siniset ja keltaiset värit maston huipusta.

"Aivan niin, se on ruotsalainen höyrylaiva, rakennettu Motalan konepajassa; sen runko on parasta Ruotsin rautaplootua, sen kone 300 hevosen voimainen, se vetää 1,500 tonnia lastia, kulkee vähintäin 12 solmuvälin nopeudella tunnissa ja sen nimi on Salama. [Oikeastaan ruotsiksi 'Blixten', mutta lausumisen helpoittamiseksi ja jotta sanan oikea merkitys olisi suomalaiselle lukijalle tietty, kirjoitamme sen tässä suomeksi. Suoment. muistutus.] Nyt, herrat, olette saaneet täydet tiedot laivasta, mikä juuri laskee ankkurinsa."

Hyvällä englanninkielellä lausui nämä sanat eräs vanhan puolinen mies. Hymyillen nosti hän hattuansa nolostuneille ulkomaalaisille ja astui kiireesti rantaan missä häntä odotti vene ja siinä kuusi vahvaa soutajaa. Mies astui veneesen, otti peräsimen ja käski laskea rannasta.

Nämä käskyt annettiin ruotsiksi. Nuolen tapaisesti lensi vene sitä paikkaa kohti, missä Salama oli ankkuroituna. Viidentoista minuutin perästä oli vene höyrylaivan kupeella. Tämä vanhanpuoleinen mies kiipesi nuorukaisen ketteryydellä köysirappusia myöten laivalle. Kannella oli häntä vastassa solakkavartaloinen komea mies soreassa merimiehenpuvussa. Se oli laivan kapteini, joka nähtyänsä tuon vanhanpuolisen miehen, kurotetuin käsin kiiruhti häntä vastaan.

"Terve tulemastanne; patruuna"! ratkesi Salaman päällikkö lausumaan, ja ilo loisti hänen kasvoistansa. "Olen jo tässä; miten Mimmi voi?"

"Tyttäreni on ihan terve ja on ikävöinyt teitä yhtäpaljon kuin minä teitä ja Salamaa. Millainen on laiva?" vastasi ja kysyi patruuna.

"Se on kilpajuoksija, joka täyttää mitä nimensä sanoo", vastasi katteini. "Plootu on parasta rautaa eikä koukistu, vaikka laiva 10 solmun vauhdilla törmähtäisi karille. Eilen oli aika myrsky ja meri aaltoili valtavasti, mutta Salama leijaili kuin myrskypääsky aalloilla ja kulki 8 solmun nopeudella, kokka suoraan myrskyä vastassa. Meidän oivallisen laivanrakentajan Carlsundin on paras kunnia laivasta. Motalan konepaja ei koskaan ennen ole tehtäväänsä paremmin tehnyt. Salama ei pelkää mennä kilvoittelemaan englanti- ja ranskalaisten parhaimpainkaan kanssa."

Patruuna naurahti hyvillä mielin.

"Se on hyvä, katteini! käydäänpä nyt salonkiin vähän keskustelemaan", sanoi hän. "Salaman lasti on valmis; minä tahdon, että te kahdeksan päivän kuluttua purjehditte Suomeen."

Miehet menivät salonkiin. Juuri silloin laski toinen vene laivan kupeelle. Siitä nousi yksi ainoa nuori mies laivan kannelle. Se oli Yrjö Evert. Hän pyysi varapäälliköltä saada puhutella katteinia.

"Milenius katteinilla ei nyt ole aikaa", vastasi hänen sijaisensa. Viimeinen höyry tuprusi ulos ja laivamiehet rupesivat laskemaan veneitä mereen.

TOINEN LUKU.

Patruuna, katteini ja Salama. — Mistä hinnasta merimies voi saada Geflen rikkaimman ja kauniimman neidon. — "Kummi, tehän autitte minua kasteessa suolattomassa vedessä, auttakaa minua nyt toisessa kasteessa suolaisessa vedessä." — Jopa tulivat.

Kiiltävän tammisen pöydän ääressä, joka oli peitetty kalliilla pöytävaatteella, istui patruuna ja katteini salongissa, keskustellen puoliääneen keskenään. Pullollinen viiniä, tuotu suoraan Madeirasta, ja kaksi lasia seisoi tarjottimella heidän edessänsä. Vartijan oli kielletty laskemasta ketään salonkiin; patruuna ja katteini tahtoivat olla kahdenkesken ja häiritsemättä.

Patruunan nimi oli Joonas Wulff. Ikänsä oli 56 vuotta; hän oli Geflen rikkain tukkukauppias ja laivanreitaaja, jonka nimi missä pankissa hyvänsä oli vähintäin koko miljoonan arvoinen. Hänen hallussaan oli suuria metsiä, mahtavia tehtaita ja maatiluksia, useampi laiva, sekä kaksi ihanaa tytärtä, Mimmi ja Elviira. Hänen oli niinikään Salama, tuo komea, ihka uusi höyrylaiva, jonka nopeus oli 12 ja hätätilassa, korkeimmalla höyryvoimalla 14:kin solmuväliä tunnissa. Patruuna, joksi häntä yleisesti sanottiin, oli siis onnellinen mies, vaan rikkautensa tähden oli hänellä aivan vähän todellisia ystäviä, mutta kadehtijoita sitä enemmän.

Patruuna oli lihavanlainen, vahvavartaloinen mies, hänen kasvojensa muoto oli niitä, joita ei helposti unohda. Hänen mustassa tukassansa ei vielä ollut ainoatakaan harmaata karvaa, hänen pienet harmaat silmänsä olivat vilkkaat, milt'ei juonikkaat, ja kun tuuheat kulmakarvansa rypistyivät, oli hän oikein hirmuisen näköinen. Suuri köyrynenä oli tämän ripsikaaren alla. Hänen suunsa oli suuri ja hampaat valkoiset kuin helmet. Ulkomuodoltaan patruuna oli kuin itse terveys, ja todenteolla olikin hän niin terve kuin paras petäjä hänen suurissa metsissänsä.

Ken viisineljättä vuotta sitten huhtikuun ensimäisinä päivinä olisi ollut Geflen n.s. maatullissa, olisi varhain samana aamuna saanut nähdä terveen ja rivakan 21-vuotiaan pohjanmaan nuorukaisen, suuri tuohikontti selässä, naulapohjaiset saappaat jalassa ja tukeva keppi kädessä, pukuna polvihousut ja pitkä sarkatakki, astuvan maamiesten kuormain keskitse, näin saapuen Geflen vanhaan meri- ja kauppakaupunkiin. Tällä nuorella miehellä ei ollut äyriäkään rahaa taskussa, ei puolustajia eikä ystäviä, hän oli köyhän uutisasukkaan poika, mutta oli kuin olikin vankasti päättänyt saavuttaa onnen ja tulla rikkaaksi. Hänellä oli hyvä pää ja terävä äly ja hän tunsi sopivansa kauppamieheksi. Hänellä oli terveet raajat ja voimaa niin, ett'ei paljoa aristellut mennä vaikka karhun kera paininlyönnille.

Tämän nuoren miehen nimi oli Joonas Wulff. Päivä sen jälkeen kuin hän tuli Gefleen, sai hän paikan ja työtä lautatarhassa. Hänen väkevät käsivartensa ja suuret kouransa pitelivät hirsiä, lankkuja ja lautoja kuin lasten leluja. Pian sai hän parhaimman päiväpalkan. Hän teki työtä kuin kolme muuta, kulutti vain kuin yksi. Hän säästi ja kitsasteli, ei pannut mitään kapakkaan, mutta sitä enemmän kirstun pohjalle, opetteli sen ohessa kirjottamaan ja lukua laskemaan. Tästä seurasi, että Joonas Wulff viisineljättä vuotta myöhemmin oli miljoonan omistaja. Rahan ansaitseminen oli hänen elämänsä päämäärä, työtä tekeminen oli tullut hänelle välttämättömäksi tarpeeksi. "Työ on elämän höyste, se on paras keino karkoittamaan ikävän ja pahat ajatukset", oli hänellä tapana sanoa. "Lääkärit ja apteekit eivät minulta ole äyriäkään saaneet, sillä minä olen aina tehnyt jäykästi työtä ja ollut terve kuin kala vedessä." Luonteeltansa oli patruuna uskalias, rohkea ja kestäväinen. Kauppamiehenä perusti hän toimensa tarkkoihin laskuihin. Ei ollut sitä, mitä hän ei pitänyt kauppatoimena, sellaisena piti hän koko elämänkin ja voiton luki hän siitä lähtevän sen mukaan, miten suuri pääoma siihen tuotiin neroa, viisautta, älyä ja tervettä järkeä. Joonas Wulffia pidettiin rehellisenä miehenä, vaikka hän kauppamiehenä katsoi kaikkia toimia luvallisiksi, jos ne vain eivät liian kipeästi loukanneet yleistä mielipidettä.

Kun Joonas Wulff 36 vuoden ikäisenä oli päässyt omavaraiseksi mieheksi, se on omisti uljaan kivitalon, pari komeata rautatehdasta, viisi laivaa, melkoisen rahasumman ja saanut kauppatoimensa oivalliseen käyntiin, päätti hän ryhtyä siihen toimeen, mikä miehelle on hyvinkin tähdellinen elämässä, nimittäin mennä naimisiin, hankkia vaimon. Kauppamiehen tavoin menetteli hän siinäkin. Varovaisesti ja maltillisesti teki hän laskunsa ja päätti muodon kauneudesta ja rikkaudesta lukua pitämättä, ottaa viisaan, toimellisen ja säästäväisen vaimon, sellaisen, joka kelvollisesti osasi hoitaa ja hallita suurta taloutta. Ja Wulff löysikin Laura Törstedt-nimisen mieluisensa neidon. Hän oli miellyttävä, vaikk'ei kaunis nainen, ijältänsä 26 vuoden vanha. Varoihinsa nähden hän oli köyhä, mutta järjen ja sydämen puolesta runsas lahjainen. Ei hänellä myöskään ollut köyhiä sukulaisia patruunan varojen kuluttajiksi. Patruuna kosi itse sai myöntävän vastauksen ja huomasi tehneensä kaikinpuolin hyvän kaupan, joten onni hänelle tässäkin kohdin oli suotuinen.

Laura-rouva synnytti miehellensä kaksi tytärtä, Mimmin ja Elviiran. Lapsuudeniässä ollessaan heistä tuskin saattoi toivoa kauniita tyttöjä varttuvan, mutta luonnollakin on oikkunsa ja kun Wulffin tyttäret tulivat siihen ikään, että he rupesivat käymään kemuissa ja pidoissa, kävi niin, että nämä suloiset immet yksimielisesti tunnustettiin kaupungin ihanimmiksi. Vaikka olivat siksi erimuotoiset, että toinen oli tumma-, toinen vaaleaverinen, teki soma vartalo, suloiset silmät ja sievä käytös kummankin yhtä viehättäväksi.

Mutta juuri siihen aikaan kohtasi patruunaa kova isku. Hänen vaimonsa kuoli ja Wulff tunsi sydämensä saaneen semmoisen haavan, jota ei muu kuin aika voinut parantaa. Niinikään tunsi hän, että sydämeensä mahtui murheen ja kaipauksenkin katkeria tunteita ja että puolisonsa oli ollut hänelle arvokkaampi tavara kuin kaikki muut omistamansa yhteen. Hänen suruansa ei voinut mikään muu hälventää kuin työ ja runsaampi toimeliaisuus. Oikein kuumeentapaisesti puuhasi hän kauppa-asioissaan. Hän melkein jumaloitsi tyttäriänsä, joille hän osotti rikkaan isän kaikkea hellyyttä. Itseensä nähden hän oli kovin säästävä ja kulunkia välttävä, mutta tuhlasi molemmin käsin, jos tarvis oli hyvitellä tyttäriänsä. Heidän hyväksensä teki hän työtä ja kartutti rikkauttansa — niin arveli hän kumminkin itse — mutta rikkaus lumosi häntä erityisellä voimalla ja sen kartuttaminen huvitti häntä. Ei hän mikään katala saituri eikä "kultaisen vasikan" palvelija ollut; ei suinkaan. Mutta rahaa piti hän työnsä tuotteena, sen hedelmänä minkä makeutta ei hän nauttinut yksin, vaan jakoi toisillekin niin tavoin, että hän hankki työtä tuhansille. Ryysyisen, almua pyytäväisen mierolaisen ajoi hän armottomasti pois, juomaria hän vihasi, mutta sille, joka työtä pyysi, hankki hän sitä heti. Joonas Wulffilla oli hyvät, jos huonommatkin puolensa, mutta hänen tapaistansa miestä hyväilee jokainen kunta, syystä, jota ei ole vaikea ymmärtää.

Kertomuksemme aikana oli Mimmi 19 ja Elviira 17 vuoden vanha. Ollen viehättävät, kauniit ja rikkaat, oli tietty asia, että heillä oli kosijoita runsaasti, jotka tanssiaisissa ja pidoissa mielistelivät näitä tyttöjä, mutta parempaa menestystä kuin rukkaset kukaan niistä ei tähän asti ollut saavuttanut.

Mutta eräänä päivänä tapasi Elviira sisarensa istuvan syvästi miettivänä ikkunan luona, pää alaspäin ja käsi poskella. Muuten iloinen kuin visertävä leivo, Mimmi oli jo pitemmän ajan ollut synkkämielinen ja miettivä. Sisarukset rakastivat toisiaan rehellisesti eikä heillä ollut minkäänlaisia salaisuuksia. Elviira muisti nyt, että sisar viime aikoina vältti häntä ja etsi yksinäisyyttä, ettei hän enää ollut niinkuin ennen ja että kyyneliä usein näkyi hänen silmissänsä. Elviira tuli levottomaksi ja rupesi ajattelemaan. Sisaren tila arvelutti häntä ja hän tuli siihen päätökseen, että Mimmin raskasmielisyys ja mielenmuutos oli alkanut siitä päivästä, jolloin patruunan Pääsky-niminen laiva, jonka päällikkönä oli kapteeni Kaarle Milenius, Välimereltä tuli kotikaupunkiin Gefleen.

Kapteeni Kaarle Milenius ei ainoastaan ollut Geflen kelvollisimpia merikapteeneja, vaan luonteensakin puolesta jalo. Halvasta merimiehestä hän asteettain oli kohonnut kapteeniksi ja 26 vuoden iällä päässyt Pääskyn päälliköksi. Hän oli rohkea, uljas ja kestäväinen, ja kapteeneista se, jota kauppamies piti suurimmassa arvossa. Hänen muotonsa oli miehuullinen ja miellyttävä, katsanto uljas, vartalo solakka ja kaunis. Elviira pian huomasi, että sisarensa rakasti tuota uljasta kapteenia, ja kun tällä usein oli asiaa patruunalle, kävi hän tervehtimässä hänen tyttäriänsäkin, joten Elviira huomasi, että kapteenissa liikkui vastaavat tunteet. Heidän silmänsä puhuivat, mitä suu ei rohjennut lausua.

Heikosti hymyillen Mimmi oli vastannut sisaren tervehdykseen, ja taaskin vaipunut unelmiinsa. Elviira päätti saavuttaa sisarensa luottamuksen, sillä, arveli hän, iloa samoinkuin suruakin on kahden helpompi kantaa.

Hän nousi, astui Mimmin luokse, kääri käsivartensa hänen kaulansa ja suuteli hellästi sisarensa otsaa.

"Mimmi, sinulla on joku murhe kaivelemassa sydäntäsi, sen olen jo kauan huomannut", sanoi hän. "Entinen ilosi on kadonnut, samoin luottamuksesi minuun. Minä aavistan, mikä sinut tekee haaveelliseksi ja vähäpuheiseksi; sinä olet antanut pois sydämesi, sinä rakastat Kaarle Mileniusta. No niin, elä siitä punastu eläkä itke, luota vain minuun, kyllä asia isän kanssa hyvälle kannalle saadaan kun vain herra kapteeni itse on sinulle suosiollinen."

"Hän rakastaa minua", kuiskasi Mimmi, "mutta pidä mielessäsi, että minä olen rikas ja Kaarle varaton. Me olemme molemmin puolin tunnustaneet rakkautemme, mutta Kaarle pelkää isän halveksien hylkäävän hänet. Ihan äsken näin hänen menevän konttooriin. Hän ehkä tällä hetkellä pyytää minua. Oi miten sydämeni sykkii. Armas sisareni, jos en saa Kaarle Mileniusta puolisokseni, en milloinkaan mene naimisiin."

"Turhaan sinä pelkäät isää, sillä hän rakastaa meitä molempia hellästi, eikä muuta toivo kuin meidän onnea", lohdutteli Elvira sisartaan. "Sinun, joka aiot merimiehen puolisoksi, pitää olla rohkea ja luottavainen ja ajoissa tottua elämän koviinkin kohtaloihin, sillä meri on oikullinen ja ottaa saaliinsa, milloin ei luulisikaan. Malta nyt mielesi, odotetaan mitä seuraa rakastettusi keskustelusta isämme kanssa."

Sill'aikaa kuin sisarukset pakisivat keskenänsä ja Mimmi kokonaan purkasi sydämensä, oli kapteeni Milenius patruunan luona konttoorissa tekemässä samaa rikkaalle laivan reitaajalle, tunnustaen rehellisesti rakkautensa Mimmiin ja pyytäen häntä puolisoksi.

Patruuna kuunteli häntä tyyneesti ja keskeyttämättä. Kun kapteeni lakkasi, vastasi hän:

"Te sanotte, että te herra kapteeni, ja minun tyttäreni rakastatte toisianne eikä minun ole siihen mitään muistuttamista. Onhan se voimakas luonnon laki, että miehen ja vaimon pitää yhdistyä ja minä olen kylläkin tietänyt sen ajan tulevan, jolloin minunkin tyttäreni joutuvat sen lain alaisiksi. Enkä minä ole senlainen isä, joka vaatisin tyttäreni naimaan minun, eikä heidän mielensä mukaan. Niinikään en vaadi tulevalta vävyltäni rikkautta ja korkeaa säätyä, sillä rikkautta saa työllä ja toimella. Ja mitä säätyyn tulee, olen minä itse köyhän työmiehen poika. Niiltä puolin ei siis ole mitään estettä. Te olette nuori, kunnollinen ja uskalias, mutta…"

"Te sanotte kuitenkin 'mutta'; mitä se tietää?" kysyi kapteeni vilkkaasti.

"Se tietää sitä, että vaikk'ei minulla ole mitään muistuttamista tarjoukseenne tulla minun vävykseni, tahdon kuitenkin koetella intoanne ja kuntoanne", vastasi patruuna. "Tahdon tulla täysin vakuutetuksi siitä, että te ansaitsette tyttäreni ja sen rikkauden minkä hän kerran perii. Tähän asti olette laivan päällikkönä ollut minulle mieliksi, mutta se, minkä nyt uskon teidän tehtäväksenne, kysyy yhtäpaljon neroa ja rohkeutta kuin kokenutta merimiestäkin."

"Ja mikä se koetus on?" kysyi kapteeni uteliaana.

"Kuulkaa", vastasi patruuna, "minä olen kauppamiehenä tehnyt laskun, joka on hyvin rohkea, mutta jos se menestyy, antaa se hyvää voittoakin. Tiedot ulkomailta osottavat että sota pian syttyy toisella puolen Venäjän ja toiselta länsivaltain ja Turkin välillä. Silloin tulee Ranskan ja Englannin sotalaivasto Itämereen, Suomen ja Venäjän satamat tulevat saarretuiksi. Siitä seuraa elintarpeitten puute Suomen ja Venäjän Itämeren rantaisissa kaupungeissa. Ettekö luule niin käyvän?"

"Varsin varmaan", vastasi kapteeni.

"No niin, ettekö niinikään luule, että parhain pikakulkija höyrylaiva, jota johtaa rohkea ja taitava päällikkö, sekä luotsi, joka tarkoin tuntee Suomen saariston kaikki mutkat, voisi pettää satamain piirittäjiä ja viedä suomalais-poloisille suolaa, sokeria, kahvia, teetä, ryytejä y.m. sekä sitä paitse vähän rautaa ja lyijyä, ruutia ja kivääriä, jos ranskalaiset ja englantilaiset aikoisivat astua maalle? Luuletteko?" kysyi patruuna, salaperäisesti nauraen.

"Luulen ihan varmasti", vastasi kapteeni, "kun vain saatte kelvollisen höyrylaivan ja kapteenin sellaisen josta puhutte."

"Höyrylaivan hankkii Motalan konepaja vuoden kuluessa ja päälliköksi rupeette te ja tämä on se koetus, mille teidät panen", vastasi patruuna.

"Ja mikä on palkka, jos onnistun?"

"Tyttäreni avioksi."

"Mutta jos saarroksen särkijänä onnistun kymmenen kertaa ja yhdennellätoista joudun pinteesen?"

"Jos teitä silloin ei hirtetä, saatte kuitenkin tyttäreni, sillä tottahan kymmenen voittoa palkitsee yhden häviön", vastasi naurahtaen kauppias.

"Minä suostun tarjoukseenne", vastasi kapteeni. "Saadakseni tyttärenne, ei mikään yritys ole liian vaikea. Kyllä minä velvollisuuteni teen, se on varma."

"Se on hyvä; nyt sopii teidän mennä Mimmille kertomaan, että teillä on hyvä toivo päästä hänen herraksensa ja mieheksensä, mutta sopimuksestamme ette saa sanaakaan hiiskua. Tämä asia jääköön meidän kesken. Parin päivän kuluttua lähdette Motalaan tekemään sopimuksen höyrylaivasta. Siinä kohdin annan teille rajattoman valtakirjan. Se vain muistakaa: laivan pitää olla valmis tulevan vuoden ensi avovedeksi ja sen pitää olla lujarakenteinen pikakulkuinen ja paljon lastia vetävä. Minä ristin sen nyt jo Salamaksi ja salaman tapaisesti on se lentävä laineilla ja jättävä kaikki saarroslaivat taaksensa."

"Se tapa ja kyky millä te kehitätte aikeitanne, elähyttää ja kiihoittaa minua oikein kutkuttamalla, etenkin kun olen merimies. Minä soisin sodan jo olevan riehumassa ja Salaman valmiina alkamaan kiistansa Englannin ja Ranskan sotataivain kanssa."

"Minun puheeni on kauppamiehen tapaista, rohkean ja arastelemattoman keinottelijan tapaista, joka suuren voiton toivossa panee paljon alttiiksi", vastasi patruuna. "Rauhan kuten sodankin aikana tulee kauppamiehen olla valpas ja pitää vaaria mistä hyvää voittoa on saatavana. Sitä paitse teen minä suomalais-poloisille suoranaisen hyvän työn, olen jalona ihmisystävänä samalla kuin itse tahdon ansaita rahaa".

Kapteeni kiiruhti Mimmille kertomaan miten onnellisesti hänen keskustelunsa patruunan kanssa oli päättynyt. Hän sai toivoa, ja sillä oli jo paljon voitettu. Lempivä pari oli onnesta ja riemusta ihastuksissa, mutta kauan he eivät saaneet sitä nauttia. "Motalaan valmistelemaan Salaman rakentamista", käski patruuna, "siellä viivytte valvomassa sen valmistamista ja varustamista." Tämä käsky ei sietänyt vastaan sanomisia.

Kuten lukija tietää, oli Salama nyt valmis ja onnellisesti saapunut Gefleen. Ennen sanotusta syystä kysyi kapteeni patruunalta heti Mimmiä, jota hän ei ollut vuoteen nähnyt: sen vuoksi koetti hän kaikin tavoin lyhentää keskustelua patruunan kanssa, päästäksensä maihin morsiantaan tapaamaan, mutta kauppamies ei näyttänyt huomaavan hänen levottomuuttansa. Vitkaan ja vähittäin särpi hän viiniänsä ja tarinoi laveasti asioitansa.

"Kuten sanottu, minulla on kelvollinen miehistö valmiina astumaan laivaan", sanoi kauppias. "Niitä on 20 uljasta miestä, joitten joukossa kaksi varapäällikköä. Pekka Nord, paras luotsi ja peränpitäjä koko meidän seudulla, on teitä varten palkattu. Hän tuntee jok'ainoan lymypaikan, sataman, ankkuroimispaikan, luodon ja karin niin Suomen kuin Ahvenankin saaristossa. Mutta yrityksemme onnistuminen riippuu vähemmin miehistöstä, vaikka kyllä tarvitaan uljasta mereen tottunutta väkeäkin. Laivan nopeus, koneitten voima, rungon rakennus ja päällikön silmä ja kunto ovat pää-asia. Millaiset ovat koneenkäyttäjänne?"

"Oivalliset miehet molemmat. Carlsund itse antoi heille suosituslauseen", vastasi kapteeni.

"Hyvä; kun Salama nyt on lastissa, lähtee se Haaparantaan. Se on tarpeellista, jos joku sotalaiva saavuttaisi teidät ja rupeisi teitä tutkistelemaan. Silloin ovat paperinne selvät, mutta te ette menekään Haaparantaan vaan Helsinkiin, missä teidät avosylin otetaan vastaan, myytte lastinne ja tulette tänne ottamaan toista. Nyt tyhjennetään lasit ja noustaan maalle, sillä minä huomaan levottomuudestanne teidän ikävöitsevän Mimmiä yhtä paljon kuin hänkin ikävöitsee teitä."

Herrat lähtivät salongista ja nousivat kannelle, aurinko oli laskemaisillaan, lähettäen kultasateitaan maalle ja merelle. Väkijoukko satamassa oli lisääntynyt ja keskustelu eri ryhmissä ei muuta koskenut, kuin sitä uutta, komeata höyrylaivaa, mikä äsken oli siihen tullut. Sen tarkotuksesta oltiin eri mieltä, mutta oikein ei arvannut kukaan.

Tuskin olivat patruuna ja kapteeni päässeet kannelle; kun jo Yrjö Evert kiiruhti esille ja lakki kourassa asettui kauppamiehen eteen.

"Hyvää iltaa, kummi, nyt en laske teitä niinkään helposti", sanoi tuo rohkeapuheinen nuorukainen vähän ällistyneelle patruunalle. "Te tiedätte minun koko haluni ja taipumukseni hehkuvan merille ja että minä olen kelvoton lukemaan mutta ensimäinen kiipeemään taklinkiin; niinikään tiedätte minun turhaan hakeneen paikkaa. Nyt teidän pitää auttaa minua pääsemään merimieheksi!"

"Millä tavoin, poikaseni? Ovathan kaikki laivani pitkillä matkoilla, mutta minä olen luvannut sinulle paikan heti kohta, kun joku niistä tulee kotiin", vastasi patruuna.

"Eiköhän tämä komea höyrylaiva ole teidän, vai mitä?" kysyi Yrjö säihkyvin silmin.

"Onpa niinkin, sillä ei ainoakaan muu Geflen kauppiaista voi tällaista kustantaa."

"Te olitte kummini kun minä kastettiin suolattomalla vedellä, teidän pitää olla samoin kun nyt aion koetella, miltä tuntuu suolainen vesi. Kirstuni ja muut tarpeeni ovat valmiit. Elkää kieltäkö, sillä jos sen teette, ei laivallanne ole onnea."

Kauppamies naurahti, sillä nuorukaisen sanat huvitti häntä. Hän oli todellakin ollut Yrjön kummina ja oli hänen isänsä ystävä ja piti pojasta hänen uljaan ja nuortean käytöksensä tähden. Patruuna kuiskasi muutaman sanan kapteenille ja sanoi sitte Yrjölle:

"Kapteeni Milenius, jonka tässä näet ja joka on tämän laivan päällikkö, on minun puoltosanastani luvannut ottaa sinut laivaan ja tehdä sinusta miehen. Ole nyt reipas, nöyrä ja tarkkaava, kyllä kummisi näillä välipuheilla sinun toimeentulosi takaa. Varo, sinä riiviö, tiedä huutia eläkä noin kaulaani karkaa. Kiitä kapteenia, joka sinut otti, siinä kaikki."

"Sulimmat kiitokset molemmille", sanoi Yrjö äärettömästi ihastuneena. "Hei! nyt olen saanut merimiehen paikan ja huomenna varhain tulen minä kirstuineni laivalle."

Hän ryntäsi veneeseensä ja souti reippaasti kaupunkiin onneansa vanhemmilleen kertomaan.

"Reipas ja vilkas poika, tuo Yrjö Evert", sanoi patruuna kapteenille. "Vahinko olisi ollut, jollen olisi auttanut häntä toiveittensa perille pääsemään. Isä tahtoi häntä kirjamieheksi, mutta pojalla ei ollut halua siihen. Lähdetään nyt maalle, kapteeni!"

Sillä välin oli liittoutuneitten länsivaltain, Englannin ja Ranskan mahtava laivasto jo saapunut Itämereen. Ruokavarain ja hiilien ostoa varten tuli erityisiä niitten laivoja Pohjanlahden vilkasliikkeisimpien kaupunkien satamiin. Sellaisilla asioilla oli äsken kerrottujen tapahtumain aikana Geflen satamassa englantilainen Miranda niminen sotalaiva. Sen päällikkö, katteini Hall, ja I:nen luutnantti Cutler ynnä muutamia miehistöstä, oli tullut maihin. Kuten sanottu, oli patruuna Wulff'in Salamakin satamassa.

Seuraavana aamuna tuli Yrjö Evert, tuo "hylky", kirstuinensa Salamaan. Laiva siirrettiin rantasillan partaalle ja sitä ruvettiin lastaamaan. Katteini Hall, Mirandan päällikkö, katseli nähtävällä mielihyvällä tuota soreata laivaa. Kääntyen herra Cutlerin, Mirandan ensimäisen luutnantin puoleen, sanoi hän, osottaen Salamaa: "Oletteko huomanneet tuota laivaa?"

"Olen; se on Rattlerin luokkainen, vaikka vähän kookkaampi", vastasi
Cutler.

"Se on rakennuksensa puolesta parhaimpia", lausui Hall, "ja minä olisin ylpeä, jos oman maani lippu liehuisi sen mastossa. Tuollaiset ovat oivallisia satamain sulkijoiksi ja rantain vartijoiksi."

"Samoin sulun särkijöiksikin", vastasi herra Cutler.

"Hm, sellaisten kanssa emme näissä vesissä joudu tekemisiin", vastasi katteini; "ruotsalaiset ovat liian toimettomia ajattelemaan tai yrittämään semmoista. Huomenna hankimme hiiliä ja ruokavaroja, sillä jo kolmen päivän kuluttua pitää meidän olla vartiopaikallamme. Varokaa, että pyöräköydet pannaan uudet. Jos elän ja mahdollista on, hankin tuon ruotsalaisen höyrylaivan piirustuksen. Kutsukaa soutomiehiä, sillä nyt lähden maalle."

KOLMAS LUKU.

Pekka Nord. — Miten Salaman kävi sen ensimäisellä matkalla. — Nenätön venäläinen. — Suudelma on hyvä, kun se vain ei haise kynsilaukalta eikä pistä kuin karrikka. — "Pojat vartioikaa tarkoin!"

Kahdeksan päivää oli Salaman katteini saanut "purjehtia lemmen merellä", s.o. saanut nähdä ja puhutella Mimmiä, mutta kahdeksannen päivän iltana oli Salama lastattu, sen paperit suoritetut ja kaikki valmiina matkaan lähdettäväksi. Patruuna oli kirjottanut venäläiselle kauppiaalle Ivan Bodukov'ille Helsinkiin Salaman tulosta ja pyytänyt häntä laivan toimimieheksi. Milenius katteini puristi Mimmin pientä, hienoa ja valkoista kättä jäähyväisiksi, lupasi kirjottaa hänelle Haaparannasta, sai patruunan viimeiset käskyt ja höyrysi varhain yhdeksännen päivän aamulla Geflen satamasta, välttäen vaaralliset Finn-karit ja suunnaten pohjoista kohden eteläisen merenkurkun lävitse. Aurinko nousi kauniina ja kirkkaana eikä ainoakaan pilvenhattara varjonnut sen säteitä, mutta kuitenkin oli aamu purevan kylmä, vaikka jo oltiin toukokuussa, kuten sanottu on. Kolkko pohjoistuuli puhalsi yli meren. Mutta jos kannella sai vilua kärsiä, kyllä konehuoneessa sen sijaan oli kuuma; siellä poltettiin parhaimpia Englannin kivihiiliä. Salaman koneet olivat suoraan vaikuttavat, sen vaakasuorat sylinterit yksinkertaisimpaa laatua. Konehuone ei ollut avarampi kuin 16 jalkaa pitkä, pannut olivat rakennetut 15 naulan paineelle joka neliötuumalta ja kun liian suuri lasti ei rasittanut laivaa, oli sen vauhti 12 solmuväliä. Miranda oli lähtenyt Geflestä neljä päivää varemmin kuin Salama. Sen luultiin yhtyvän päälaivastoon, jota johti vanha Napier ja oli nyt Hankoniemen lähellä Suomenlahdessa.

Sanoimme, että patruuna vakinaiseksi luotsiksi Salamallensa oli saanut taitavan ja paljon kokeneen Pekka Nordin. Pekka oli syntynyt pienellä Prestö-saarella Ahvenanmaan saaristossa, tuossa saari-, luotoja kariryhmässä, joita tuskin 25 penikulman matkalla Tukholmasta, on yhteensä 80 ihmisten asumaa ja 200 asumatonta saarta. Viittä penikulmaa lavea Ahvenanmeri eroittaa sen Ruotsista ja 3 penikulmaa leveä n.s. Kihti Suomesta. Niitten 15,000 reipasta ja hilpeää asukasta saa elatuksensa osittain maanviljelyksestä ja karjanhoidosta, mutta suurimmaksi osaksi kalastuksesta ja luotsaamisesta. He eivät mielestänsä ole ruotsalaisia eikä suomalaisia, vaan kerskaten olevansa ahvenanmaalaisia "aalantilaisia." He sanovat 10 neliöpenikulman suurta pääsaartansa mantereeksi; koko saariston ala tekee 110 neliöpenikulman paikoilla. N.s. manner-Ahvenalla on monta hyvää satamaa, joitten joukossa turvallinen ankkuroimispaikka Lumparen, johon voi mahtua koko Venäjän sotalaivasto. Sen rannalla oli luja Bomarsund'in linnoitus, johon saattoi sijoittaa 60,000 miestä. Vuosina 1742 ja 1808 valloittivat venäläiset Ahvenanmaan, mutta jälkimmäisellä kerralla karkoittivat saarelaiset venäläiset ja vangitsivat heidän päällikkönsä, majuri Neidhardtin. V. 1809 valloittivat venäläiset taaskin Ahvenanmaan ja siitä asti on se heidän vallassaan pysynytkin.

Pekka Nord oli siis Venäjän alamainen, mutta ei liioin rehellinen, sillä omasta mielestänsä hän oli ruotsalainen. Hänen asuntonsa oli Prestön-saarella ja ijältään hän oli jo kuudenkymmenen. Hänen ammattinaan oli laivojen luotsaaminen ja monta vuotta oli hän jo ollut luotsina niillä höyrylaivoilla, jotka matkailivat Tukholman, Helsingin ja Pohjois-Ruotsin kaupunkien väliä.

Vanha Nord seisoo jäykkänä Salaman komentosillalla, missä raikas pohjoistuuli liehuttelee hänen tuuheata, harmaata tukkaansa ja hänen vilkkaat silmänsä tähystelivät merelle. Tämä vankka ja harteva ukko on sellaisen saarimaan asukkaan oikea perikuva, jonka kasvot lapsuudesta asti ovat ahavoittuneet Itämeren tuulista ja joka siitä ajasta saakka on tutustunut vaaraan ja kuolemaan. Tuo ukko, vaikkei olekaan muuta kuin halpa luotsi, ei milloinkaan kiroo; hän juo lasinsa, kun joutuu koko yöksi valvomaan aaltojen loiskinnassa laivan kannelle, mutta juovuksissa ei kukaan ole häntä nähnyt. Hänen äänensä on voimakas, puheensa lyhyt. Hän on tyynimielinen silloinkin, kun moni merimies vapisee; hän tekee velvollisuutensa viimeiseen silmänräpäykseen asti, sillä hän on jumalinen ja rehellinen, täyttäen velvollisuutensa velvollisuuden tähden. Tämmöinen on Pekka Nord, ukko, joka seisoo uhkapurjehtija-laivan komentosillalla halvassa merimiespuvussaan.

Katteini Milenius tuli nyt laivan kannelle. Salama teki 12 solmun väliä vauhtia ja katteinin muoto loisti mielihyvästä. Olihan se hyvä vauhti, kun oltiin kulkemassa suoraan tuulta ja meren hyökyä vastaan. Valkeat pilvenhattarat varjostivat tuon tuostakin aurinkoa ja lunta rupesi pyryyttämään, joka siinä ilmapiirissä ei ole toukokuussakaan tavatonta.

Katteini astui luotsin luokse ja tervehti häntä ystävällisesti.

"Hyvää huomenta, luotsi, vieläkö näette maanrantaa lumipyryssä?" kysyi katteini. "Luultavasti on nyt rajuilma tulossa?"

"Kun kuu nousee, muuttuu tuulikin; luultavasti alkaa silloin lounainen", vastasi luotsi: "vasemmalla on Korkeakarin, oikealla Merihaaran majakka. Nyt sopii muuttaa suuntaa idemmäksi, jotta tulee näkyviin Matalakarin majakka. Jos ilma vastoin luuloani tulisi myrskyiseksi, niin me Matalakarin, Uussataman ja Korkeakarin majakkain johdolla vietämme yötä Ahvenan merellä."

"Mutta jos tulee hyvä sää ja esteetön näkö, mitä ehdottelette silloin?"

Luotsi heitti pitkän tiedustelevan silmäyksen kapteeniin. Häntä lienee miellyttänyt se minkä näki, sillä hän hymyili mielihyvillään ja vastasi:

"Silloin, katteini, käännetään suunta Ahvenan saaristoon, ei maataksemme yötä Sottungassa, kuten Suomeen menevät matkailija-laivat tekevät, vaan pyrkiäksemme yhä Hankoniemelle, ollaksemme auringon noustessa Helsingissä."

Nyt tuli katteinin vuoro tutkistellen katsella luotsia. Sen hän tekikin ja sanoi sitte:

"Te olette uskalias mies, luotsi, ja hyvin varma teidän pitää olla asiastanne kun rohkenette ehdottaa laivan johtamista yöaikana näitten lukemattomien saarien, luotojen ja karien välitse. Te lausuitte suuret sanat; saadaanpa nähdä, miten ne täytätte. Minä hyväksyn ehdotuksenne, joka kuitenkin riippuu säästä ja tuulesta."

"Minä luotan Jumalaan ja tarkkaan silmääni sekä siihen, että varmasti tunnen nämä vedet", vastasi, luotsi. "Muistakaa se, että olette sellaisen laivan päällikkö, jonka tarkoitus on pettää satamansulkijat sotalaivat ja onnistuaksensa täytyy sellaisen olla uskalias. Jos sotalaivat ennättävät oppia tuntemaan vedet ja väylät, kyllä sitte jo tulee vaikeaksi heitä pettää."

Katteinin keskustellessa luotsin kanssa oli lumipyry kiihtynyt ja ilma käynyt sakeammaksi. Etumastossa istui Yrjö Evert, komennettuna sinne tarkkaa vaaria pitämään. Siellä istui hän lumiäijän muotoisena, mutta mielensä oli reipas ja iloinen. Olihan toivonsa toteentunut ja hän päässyt merille, minne mielensä niin kauan oli hehkunut. Ilo lämmitti hänen sydäntänsä ja sai hänet unohtamaan sekä pyryn että pohjoistuulen.

"Onhan tämä oikein lystiä", jupisi hän itseksensä, "ja vielä lystimpi on, että vaikka kiikun täällä korkealla ilmassa, ensinkään en tunne merikipua. Mutta oikein susimainen nälkä minun on, ja olisipa jo mielestäni aika, että Edvard Ryd tulee päästämään minut, jotta saisin maistaa merimiehen muonaakin."

Edvard Ryd oli kuten Yrjökin nuorimpia miehiä laivalla. Mutta hän oli jonkun vuoden vanhempi kuin Yrjö ja kun hän jo oli tehnyt kaksi pitkää matkaa, toisen Amerikaan, toisen Välimerelle, oli hänen todistekirjassansa sanat: "hyvin kokenut", jommoista mainetta Yrjö ei voinut odottaa ennen kuin monta vastusta nähtyänsä. Ryd oli luotettava ja rivakka merimies ja oli Salamalla ottanut Yrjön erityiseen suojelukseensa.

Aamulla oli Ryd sanonut Yrjölle:

"Sinä ja minä saamme vuorotellen olla vartijoina mastossa. Ylös etumaston märsiin eläkä siellä huoli silmiäsi ummistella. Jos laiva tulee näkyviisi, huuda siitä ulos kannelle. Kun sinun tulee nälkä, hotki mahaasi meri-ilmaa; muuten tulen minä sinut päästämään, kun sopiva aika tulee. Iske kyntesi kiivetessä hyvin kiinni eläkä näytä arkurilta."

Se joka oli päälaellaan seisonut Presiosa-laivan ison maston huipulla, eihän se arastellut Salaman etumastoa. Kevyenä kuin orava ja vikkelänä kuin kissa, kiipesi hän köysiä myöten korkealle paikallensa ja lauloi siellä:

Koska ärjyvä tuuli käy purjehisin,
Sepä mulle on riemua vaan.
Josko kävisi purtenikin karihin,
Sen saan kyllä irtaumaan.

Merirosvo jos tielleni sattuvi, sen
Kiinni laivani kylläkin saa;
Kita tykkien kuulia tuiskuvien
Tuolle kuoloa tuo kamalaa.

"Tuosta tulee aikanansa kunnon merimies, se nyt on varsin varma", sanoi Edvard Ryd, joka kummastellen oli katsellut Yrjön reipasta mastoon kiipeemistä. "Siinä en pety, että tuo kerran on herra omalla laivallaan, jos vain saa elää ja pitkittää samoin kuin nyt alottaa."

Jopa nähtiin Yrjön kädellä varjostavan silmiänsä ja tarkoin tähystävän suoraan eteensä.

"Tuo suuri valkoinen pilvi, mikä näkyy kokasta suoraan, on joku laiva tai siirtyvä lumisade. Hiisi vieköön, se onkin purjeellinen höyrylaiva, sillä nyt näen savunkin. Julman suuri se onkin. Höyrylaiva suoraan edessä !" huusi hän alas kannelle.

"Höyrylaiva suoraan edessä!" kertoi kansivartija katteinille, joka vielä oli komentosillalle.

"Kiireesti, Willner, katsomaan, millainen sen asema on!" komensi katteini apumiestänsä, joka heti kiipesi ylös, mutta; ei ennättänyt edemmäksi kuin jo huusi:

"Peräsin tiukasti vasemmalle, sillä olemme toisiamme jo vallan lähellä."

Salaman peräsin muutettiin silmänräpäyksessä, kuten käsketty oli. Peräsimelleen kuuliainen laiva kääntyi heti oikealle. Se valkoinen pilvi, minkä Yrjö oli huomannut, näkyi nyt ihan lähellä Salaman toisella puolella. Se oli Miranda, katteini Hall, joka avoimilla purjeilla ja puolella höyryllä liikkui vartija-asemallansa, joka ulottui Ahvenanmeren suusta lähes Ruotsin rantaan, Svartklupin majakkaan asti.

Salamaan kuului laivapillien ja komentosanojen ääni vastaantulevalta sotalaivalta. Samalla jymähytti Miranda merkkilaukauksen ja nosti englantilaisen pysäyskäskylipun — tämä kaikki käskyksi Salamalle tulla sotalaivan viereen tutkittavaksi, mitä laivassa oli ja millä asioilla se liikkui.

Salaman katteini noudatti heti meren valtiaan vaatimusta. Olivathan sen paperit täydessä kunnossa ja oltiinhan oikeassa kulkuväylässä eikä epäluuloisessa suunnassa, sillä hyväksi onneksi ei Salama vielä silloin kuin Miranda nähtiin, ollut suuntaansa muuttanut siksi kuin luotsi oli ehdotellut.

Somaa oli nähdä nämä molemmat laivat näin toinen toisensa vieressä. Pyry oli vähentynyt ja himmeän lampun tapaisena valaisi aurinko, jonka valossa lumihiutaleet välkkyivät. Aallot tanssivat, ei nyt enää hurjasti, mutta sen verran vilkkaasti, että näky oli kyllin elävä. Salaman komentosillalla seisoi sen katteini ja luotsi. Ei pienintäkään levottomuutta näkynyt näitten miesten katseissa eikä muodossa. Molemmat näkivät miten Mirandan sivuvene laskettiin veteen, miehiä astui siihen, miten se jonkun minuutin kuluttua laski irti ja souti Salamaa kohden.

"Ne tulevat nyt jo", sanoi katteini luotsille. "Meillä on kaikki hyvässä kunnossa eikä mitään pelkäämistä."

"Varo, Willner, että tarttumisköysi on selvillä laivan oikealla puolella. Kutsu vartijapalvelijani tänne."

Palvelija tuli kiireesti katteininsa luokse.

"Pane salongin pöydälle lasia ja pullo parasta sherry-viiniä ynnä juustoa ja makeisia", käski katteini. "Lasin ääressä käy keskustelu parhaimmin ja vilkkaimmin", lisäsi hän, hymyillen luotsille.

"Teidän tyyneytenne ilahuttaa minua", sanoi Pekka Nord, pistäessään uuden tupakkamällin leveään suuhunsa. "Minä palvelen mielihyvällä teidän käskynne alaisena."

Tämä yksinkertainen, koruton ylistys sai nuoren päällikön punastumaan mielihyvästä. Hän kiiruhti alas komentosillalta vastaanottamaan englantilaista upseeria laivan sivurappujen luo, sillä Mirandan vene oli jo vallan lähellä. Jonkun hetken kuluttua suhisi ilma köyden heitännöstä. Veneen väki tarttui siihen, vene tuli laivan kupeelle ja rappusia myöten kiipee laivalle keski-ikäinen mies Englannin meriupseerin virkapuvussa. Hänen muotonsa on niitä, joita ei helposti unhota, hänellä on tuuhea vaaleanlainen poskiparta ja rintaansa koristaa useampi kunniaraha sekä Viktoria-risti mikä osottaa, että hän on ollut todellisessa sotaleikissä osallinen. Tämä ei ole kukaan muu kuin Mirandan päällikkö, katteini Hall, Englannin sotalaivaston etevimpiä nuorempia päällikköjä. Hän ja Salaman päällikkö esittelivät itsensä toisilleen. Minuutin ajan katselivat nämä miehet toinen toistaan, aivan kun vaistontapaisesti aavistaen, ett'ei tämä yhtymys ollut heidän viimeinen, vaan että heillä vast'edes tulisi olemaan yhtä ja toista tekemistä toistensa kanssa. Eikä tämä aavistus pettänytkään.

Molemmat katteinit kävivät laivan peräkantta kohden.

"Minne on laiva matkalla?" kysyi yhtäkkiä Mirandan päällikkö.

"Haaparantaan, ja lastina on sekatavaraa", vastasi katteini Milenius.

"Sallikaa minun nähdä laivan paperit."

"Aivan mielelläni, sir (herra). Suvaitsetteko astua salonkiin?"

Katteini Hall kiitti ja molemmat astuvat Salaman soreaan salonkiin, jonka yksinkertainen, mutta miellyttävä sisustus vaikutti vieraassa upseerissa ihmettelyä.

"Tämä on oikein oivallinen laiva", sanoi katteini Hall, "minä olen sitä jo ennenkin ihmetellyt, kun joku aika sitten Mirandan kanssa olin Geflessä. Arvattavasti tekee se tehtävänsä kunnollisesti myrskyssäkin?"

"Oikein oivallisesti, sir, meren kovimmastikin lainehtiessa ui se kuin myrskypääsky aalloilla. Suvaitsetteko lasillisen sherryä?"

"Vallan mieluisasta. Sen sanon rehellisesti, sir, että minä niin ihastuin teidän laivaanne, että lujasti olen päättänyt hankkia sen piirustukset."

Katteini Milenius viivytteli vastaustansa, sillä hän ajatteli itsekseen, että englantilainen piirustusten sijaan voisi saada ehkä koko laivan. Mutta hän varoi sanomasta, mitä ajatteli; sanoi vain, että katteinin halu siinä kohdin helposti voisi tulla täytetyksi. Sitte näytti hän laivan paperit.

Englantilainen katseli niitä tarkoin. Satamasulun tähden piti Pohjanmaan satamiin menevillä kauppalaivoilla olla suorimispapereistansa toinen kappale tehtynä joko englannin taikka ranskan kielellä. Mirandan päälliköllä ei ollut mitään muistuttamista, iloisesti hän siis lausui all right, sir (kaikki oikein, herra) ja antoi paperit Salaman päällikölle takaisin. Sitä ennen kirjoitti kuitenkin hän niihin nimensä, todisteeksi, että Salama oli tarkastettu ja ollut oikeilla ja luvallisilla asioilla.

"Ja nyt sallinette anteeksi, että olen viivyttänyt matkaanne", sanoi englantilainen kohteliaasti; "mutta totta puhuen, epäilen minä vähän teidän ruotsalaisten tahtovan rikkoa satamasulkua Suomen ja Ruotsin rannoilla. Pari viikkoa sitten olin Mirandan kanssa Tukholmassa viemässä valtiollisia kirjeitä meidän ministerillemme Ruotsini hovissa. Teidän puolueettomuus määritystenne mukaan minä en laivallani saanut mennä edemmäksi kuin Vaksholmaan, josta muuan teidän sotalaivoista vei minut Tukholmaan. Siellä tapasin moniaita teidän kansalaisianne jotka sanoivat suoraan aikovansa ruveta sulunsärkijöiksi, sillä suomalaiset muka ovat ruotsalaisten veljiä joita kaikin tavoin tulisi auttaa."

"Kaunis aikomus, myöntäkää se, sir", vastasi katteini Milenius kilistäen upseerin kanssa.

"Niinpä kyllä, joll'eivät oma hyöty ja voiton pyynti olisi sen päävaikuttimet. Mutta nyt hyvästi ja onnellista matkaa. Minä toivon, että me vielä monta kertaa tapaamme toisemme, jos ei muun, niin sen huvin vuoksi, että saisin maistaa teidän oivallista vanhaa sherryänne."

"Jota minä annan viedä tusinan verran pulloja teidän veneesenne, ell'ette sitä pahaksenne pane."

"Enpä suinkaan ja kun kuulen teidän laivanne olevan kotoisin Geflestä, minne minä huomispäivänä menen, niin jos haluatte jollekulle siellä jotain tietoa antaa, otan ruvetakseni postinkulettajaksi."

"Siitä kiitän teitä sulimmasti ja lähetän siis pari riviä laivani reitaajalle tukkukauppias Wulffille Geflessä."

Katteini otti paperin ja kirjoitti kiireesti seuraavat rivit:

"Herra tukkukauppias!

Laivalla on kaikki hyvin. Ahvenanmeren suussa pysähytti Miranda-niminen Englannin sotalaiva, katteini Hall meidän Salaman. Me joimme toistemme onneksi sitä oivaa vanhaa sherryä, jota annoitte minulle mukaan matkavirkistykseksi. Ensi yönä toivon vanhan kuun antavan minulle hyvää apua ja jos Jumala suo, toivon huomenna saada tehdä tuttavuutta herra Ivana Budukovan kanssa. Tuhansia terveisiä Mimmille! Katteini Hall on oikea kunnon mies ja ansaitsee teidän luonanne hyvän aterian.

Nöyrimmästi

Kaarle Milenius."

Hyvin suljettuna katosi tämä kirje, pikaisesti Mirandan päällikön taskuun. Eromalja juotiin, astuttiin kannelle ja katteini Hall sanoi jäähyväiset. Mirandan vene lykkäsi irti laivan sivulta. Salama lähti täyttä vauhtia entiseen suuntaansa. Pian nähtiin Mirandankin purjeitten paisuvan ja laivat erkanivat toisistaan lumiryöpyssä.

"Mitä suuntaa käskette nyt, katteini?" kysyi vanha luotsi.

"Matalakarin majakalle; tänä yönä mennään Ahvenanmaan saaristoon."

"Vallan hyvä, katteini." Ja luotsi kääntyi perämiehen puoleen, huutaen: "suunta itä-kaakkoon!"

Salama muutti suuntaa; joku minuutti myöhemmin ilmoitti peräänpitäjä: "suunta kompassin mukaan itä-kaakkonen."

Katteini ja luotsi puristivat toistensa kättä. Salama kiiti aiottua vaarallista suuntaansa.

NELJÄS LUKU.

Ollut linnoitus on olemattomissa. — "Filistealaiset ovat niskoillasi, Simson!" — Tyhjä laivan runko on ryöstämisen vaarassa yhtä paljon kuin sekin, jonka lastiruumassa on kiellettyä tavaraa.

Mitä luotsi ilman muutoksesta oli ennustanut, kävi toteen. Vähää ennen auringonlaskua tuli tyven, minkä vasta kello 9 lopetti heikko lounaistuuli. Salama oli jo silloin onnellisesti päässyt Föglön saaristoon ja oli nyt kolmea peninkulmaa leveässä n.s. Kihtissä, missä sillä oli verrattain avarampi vesi. Aurinko nousi kello 3 ja 55 minuuttia. Siksi pitäisi ennättää salmeen Korpon ja Nauvon pitäjäin välillä. Vasta sitte kun tultiin Kihtiin, meni katteini hakemaan hyvin tarpeellista lepoa. Mutta vanha Nord seisoi järkähtämättä komentosillalla, kääri yön tullessa paksun pörhökankaisen takkinsa tarkemmin ympärilleen, nojasi selkänsä lavankaltaista aitausta vastaan ja katseli terävin silmin merta.

Salama kiiti kuin hauki vedessä. Keulaveden kohina kuului yön tyvennessä kuin jyrkkää kiveä myöten putoava koski. Tähystelijöitä oli asetettu kannelle ja mastoihin. "Pitäkää tarkka vaari, pojat", oli katteini sanonut, ja niin tehtiinkin. Miehet tiesivät matkan tarkoituksen ja mitä oli pelättävänä. Winner, katteinin ensimäinen apulainen, oli kannella vartijana. Joka puolitunti kävi hän tarkastamassa toisia vartijoita. Yökiikari silmän edessä tarkkasi hän ehtimiseen taivaan rantaa. Laivan yövartija on melkein aina kiihkeän levoton, mutta etenkin silloin kun ollaan sellaisilla asioilla kuin nyt Salama. Mutta se tuottaa tavallansa huviakin. Vartijain esimies tuntee olevansa suuresti vastuunalainen. Hänelle on uskottu luottamustoimi ja älykäs mies, jolla on velvollisuuden tunnetta, tuntee tämän hyvin ja menettelee sen mukaisesti.

Salaman suunta käy Airiston aukolle. Katteini ja luotsi seisoivat rinnatusten, kaikki miehet ovat kannella. Suurinta tarkkuutta vaaditaan perän pitämisessä, sillä saaria, luotoja ja karia ilmestyy kaikilta puolin. Ranta on eriskummallisimpia, mitä nähdä saattaa. Toisinaan tullaan kapeaan salmeen, harmaiden kasvittomain karien välissä, missä laiva koukerteleiksen, totellen peräsimensä pienintäkin liikutusta; toisinaan taas kiidetään sinistä vehreärantaista, umpinaisen näköistä vettä niin että luulisi järvellä purjehtivansa. Ilmestyy taas Pohjolan rantamaan luonne kaikessa kolkkoudessaan ja kuuluu meren loiske salakaria vastaan. Luotsin silmät ovat terävät kuin jahtihaukan; ei se enään näytä ukolta, joka käyskelee komentosillalla, vaan pikemmin rivakalta nuorukaiselta? Hänen liikkeensä osottavat sitä mielen jännitystä, minkä hän tuntee. Eikä olekaan lapsen asia luotsata laivaa näissä vesissä. Aivan yhtä vaikea on perän pitäminen. Peränpitäjä ja luotsi ovat ihan kuin sama sielu ja sama ruumis. Kun luotsi huutaa: oikealle, vasemmalle; hiukan oikealle, tiukasti vasemmalle j.n.e., silloin toistaa perämies silmänräpäyksessä hänen sanansa ja yhtä nopeasti täyttää hän käskyn. Silmin seuraa hän luotsin oikeaa kättä, mikä joko kohoo taikka laskee, viittaa oikealle tai vasemmalle sen mukaan kuin hän tahtoo laivalle suunnan. Jos kiertopyörää hiukankin väärin hoidetaan taikka luotsin antamaa merkkiä väärin ymmärretään, ajautuu laiva joko matalikolle tai kalliota vastaan, taikka törmää kovaa vauhtia salakarille ja kaikki on hukassa.

Salama on ennättänyt sivutse Suomen eteläisen niemen, Hankoniemen. Muuan suuri höyrylaiva on nähty. Tosin se vielä on kaukana, mutta Salaman katteini aavistaa sen olevan jonkun niistä Englannin tai Ranskan sotalaivoista, jotka vartioivat Helsingin satamaa: Hän käskee lisäämään tulta höyrykattilain alle. Höyryhevoset päristelevät, puistelevat harjaansa ja enentävät vauhtinsa hurjaksi lennoksi. Ei aikojakaan, kun jo näkyvät Wiaporin harmaakiviset muurit ja hurraa, kulkuväylä Helsinkiin on auki. Salama lentää sitä kohti, mutta satamata vartioiva laiva lähestyy yhä sekin. Ruotsin lippu liehuu Salaman etumastossa. Venäläinen vartijaväki Wiaporissa kurkistelee kanuunareijistä ja huutaa hurraa rohkealle uhkapurjehtijalle:

Se höyrylaiva, mikä nähtiin vähää ulompana merellä, oli englantilainen höyrykorvetti Dragon, katteini Seymour. Sekin huomasi uhkapurjehtijan ja suuntasi sekin satamaa kohti, käyttäen korkeinta höyrypainetta ja raskauttaa venttiilinsä, toivoen saavuttavansa sen, joka ei näkynyt pelkäävän Albionin lippua; estääksensä sen aikeestansa. Mutta se ei onnistunut, sillä Salama oli siksi paljon edellä. Seymour upseerineen ja miehineen kirosivat harmista ja ensimäinen luutnantti herra Troudbrigde, urhoollinen, vankka ja jäykkämielinen mies, vannoi kalliin valan, että "kun hiiri kerran oli satimessa, ei hän siitä niinkään helposti laske sitä irti", tahi toisin sanoen, että tämä rohkea uhkapurjehtija kyllä saisi jäädä Helsingin satamaan, jonne Salama nyt onnellisesti ankkuroitsi, rannalle kokoontuneitten venäläisten ja suomalaisten tuhatkertaisten riemuhuutojen kaikuessa.

Silloin kurotti katteini kätensä luotsille.

"Te olette oivallisesti täyttänyt vaikean tehtävänne ja suorittaneet mitä lupasitte. Te olette aivan yhtä maltillinen ja luotettava kun rehellinenkin mies. Parhaat kiitokset toimestanne. Teidän on ansio ja kunnia siitä, että Salama nyt on tässä ankkuroittuna."

Nyt oli luotsin vuoro punastua mielihyvästä.

"Pannaan se ansio ja kunnia suoraan puoliksi", vastasi Pekka Nord. "Teidän kuntonne, uljuutenne ja rohkeutenne saivat minut uskaltamaan sen minkä tein. Nyt, katteini, tarvitsen minä hyvän aterian ja hyvää unta, sillä minä kaipaan molempia."

"Varastojen hoitaja!"

"Herra katteini!"

"Toimita tälle kunnon miehelle, luotsillemme hyvä ateria, paras, minkä laivalla voi aikaansaada ja aseta hänen eteensä pullollinen parasta vanhaa sherryviiniäni", käski katteini.

Sen jälkeen sanoi hän ensimäiselle varapäällikölle:

"Laske ulos vene ja käske siihen nyt heti miehiä, sillä minä lähden kiireesti maalle hakemaan toimimiestämme, herra Ivan Budukovia. Yrjö Evert tulkoon mukaan; hän saa kantaa laatikon, jossa laivan paperit ovat."

"Toimitan; herra katteini!"

Heti kun Salama oli ennättänyt laskea ankkurinsa, tuli suuri joukko veneitä kaupungista tervehtimään sitä. Helsingin kaunis satamaranta oli katselijoita ihan täynnä. Kaupungin siihen aikaan 20 tuhannesta asukkaasta oli vähintäin kolmas osa, milt'ei puoli liikkeellä satamassa, kadulla tai torilla saadaksensa kuulla tai keskustella sitä suurta uutista, uhkapurjehtijan saapumista. Heti paikalla halventui kahvin, sokerin, teen ja muitten tavarain hinta kauppapuotiloissa, sillä arveltiinpa, ett'eivät sen höyrylaivan lastikomerot suinkaan tyhjiä olleet. Vielä enemmän iloisia oltiin siitä, että englantilainen, tuo niin katkerasti vihattu satamansulkija oli petetty. Ensi innostuksessa aiottiin kaupungissa illalla panna toimeen ilotulitus ja ylioppilaat saivat esteettömästi lauleskella vaikka mitä ruotsinmielisiä lauluja ravintoloissa.

Kun Salaman katteini Yrjön seurassa tuli rantaan ja astui maalle, tervehti kokoontunut väkijoukko heitä raikkailla hurraahuudoilla ja nähtävillä suosionosotuksilla. Katteini kysyi kauppias Ivan Budukoffin asuntoa. Kun hän oli saanut lausutuksi tämän nimen, tunkeusi joukosta pieni mies, jolla oli leveät samettihousut, sopulin nahkainen turkkilakki ja harmaa turkiksilla reunustettu verkatakki. Kaikenlaisilla ilonosotuksilla ryntäsi tämä katteinin luokse, syleili häntä ja painoi harjaksiset huulensa ensin hänen kasvoillensa ja sitte Yrjön, selittäen, että hän, eikä kukaan muu, oli herra Budukoff, Wulff-ystävän ja hänen laivansa toimimies.

Katteini ei heti vastannut, syystä, että hän samoin kuin Yrjökin tunsi Ivanin harjasten vielä kirvelevän kasvoissaan ja väkevän venäläisestä lähtevän kynsilaukan löyhkän melkein huumaavan heitä. Katteini ihmetteli mistä syystä reitaajansa oli toimimieheksensä valinnut juuri tämän pienen nenättömän venäläisen, mutta Budukoff ei antanut hänelle aikaa pitkiin arvelemisiin. Hän näet pisti kätensä katteinin kainaloon ja veti hänet mukaansa kaupunkia kohden, koko ajan rähisten milloin ruotsiksi milloin venäjäksi kaikenlaista sekasotkua. Kaiken sen pakinan päätarkoituksena oli, että katteini sai lukea ja pitää omanansa kaikki mikä muuten oli hänen, venäläisen oma. Yrjö kävi katteininsa perässä ja päätti tarkoin välttää Budukoff-herran suudelmia, joista oli sama seuraus kuin orjantappurain pistelmästä.

"Nyt olemme perillä, olkaa siis armolliset ja astukaa matalan kattoni alle", sanoi Ivan-herra vinkuvalla nenä-äänellä, pysähtyen isonlaisen talon portille, kun satamasta oli käyty pari kolme katua. "Minä pyydän, astukaa sisälle", pitkitti Ivan-herra. "Feodora, Olga, Katinka, vaimo ja tytöt kuulkaa! Ei nyt enään ole aikaa meidän suojeluspyhimykselle Pyh. Andreaalle, jonka päivä tänään on, sillä tullut on meidän armas uhkapurjehtija, jota olemme odottaneet."

Tämä tieto vaikutti lumouksen tavalla talon asukkaihin, sillä portti avattiin ja toimimiehellä oli ilo saattaa, tahi oikeammin lykätä katteini ja hänen nuori seuraajansa avaraan etehiseen, jossa katteinia oli vastaanottamassa kolme naista, rouva Feodora Budukoff ja hänen molemmat tyttärensä Olga ja Katinka.

"Vaimo, tiedätkö kenenkä näet ja mitä teet?" tiuskasi toimimies äreästi ja vihellytti nenäreiästänsä. "Oletko sinä ja tytöt paastoten ja pyhää Andreasta rukoillen unohtanut kaikki ihmistavat? Feodora, käpyseni, nämä molemmat herrat ovat meidän rohkeat uhkapurjehtijat!"

Feodora-rouva työntäytyi esille ja sulki kapteenin, joka ei osannut tämmöistä odottaa, pullistuvaa rintaansa vastaan, kääri käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä monta kertaa. Kapteeni oli tukehtua sillä tämä kunnon rouva, joka ei suinkaan itseänsä ankaralla paastoomisella kiusannut, oli niin kookas, että tästä yhdestä olisi jakamalla saanut kolme tavallista hyvinkin arvokasta rouvaa. Vihdoin laski toimimiehen rakas puoliso kiusattavansa, joka oli pahemmassa pulassa kuin jos Mirandan kanuunat olisivat häntä ahdistaneet, ja kävi nyt Yrjön kimppuun. Mutta oi, Feodora-rouva säpsähti pari askelta takaperin ääneensä huutaen pyhää Andreasta.

Mikä voima sai hänessä aikaan tällaisen taaksekohtaisen liikunnon?

Ei mikään muu kuin puolentoista kyynärän pituinen, torvenmuotoinen läkkilaatikko, jossa oli Salaman paperit ja asiakirjat. Nähdessään, missä vaarassa kapteeninsa oli, ja aavistaen itse joutuvansa samaan vaaraan, Yrjö oli, välttääksensä rouvan ensimäistä ryntäystä, aseen tapaisesti ojentanut tämän laatikon eteensä. Innossaan ei Feodora-rouva huomannut tätä estettä, vaan työntäytyi täyttä vauhtia sitä vastaan, josta seuraukseksi tuli se minkä sanoimme eikä hänellä sitten enää ollut halua uudistaa päällekarkaustaan. Hän vain iski Yrjölle kiukkuisesti silmää ja vetäysi vähän pois antaakseen nuorten ja kauniitten tyttäriensä ruusuhuulillaan parantaa niitä haavoja, joita Budukoff, herra ja rouva, olivat kapteenille saattaneet. Olisi vain Mimmi tämän nähnyt, ei hän suinkaan leppein silmin olisi sitä katsellut, etenkin kun kapteeni oli aivan tyytyväinen ja iloisen näköinen.

Tämän välikohtauksen jälkeen astui kapteeni Budukoffin seurassa konttoriin, missä heti tarjottiin teetä ja piippua. Yrjöä pyydettiin talon tyttärien seurassa virvokkeita nauttimaan. Kapteeni huomasi keskustelunsa aikana toimimiehen kanssa, että tämä oli suuri konna, mutta kauppa-asioissa paljon kokenut ja niihin perehtynyt. Vaikka Wulff tavallansa oli antanut tämän venäläisen toimeksi myydä lasti, oli kapteenilla kuitenkin täysi valta itse myydä se, jos hän sen tarpeelliseksi näki. Sen hän suoraan sanoikin Budukoff-herralle, josta tämä tuli vielä enemmän nöyristeleväksi, antaen kalliita vakuutuksia omasta hurskaudestansa, rehellisyydestänsä ja kunnostansa.

Ivana-herra koetti saada kasvoihinsa jonkun tapaista pyhimyksen ja hurskastelijan muotoa ja huudahti sitten: "antakaa, herra, minulle kymmenen prosenttia lastin myyntihinnasta, niin minä, sen vannon pyhän Yrjänän, p. Annan ja p. Vladimirin, sekä jalon suojeluspyhimyksemme p. Andrean kautta, en ota kopeekkaakaan enemmän enkä pienimmälläkään tavalla kisko teitä, sen lupaan ja vannon pyhästi."

"Ja saman lupaan minä", sanoi Feodora-rouva, joka oven takana oli kuunnellut keskustelua ja nyt toi viinapullon, minkä hän jykevästi laski pöydälle. "Ivana, sinä tunnet puolisosi, kopeekkakin yli kymmenen prosentin, kyllä tiedät."

Herra Budukoff päästi nenäreiästänsä vihellyksen ja nyökäytti vain päätänsä. "Olen tehnyt päätökseni", sanoi kapteeni. "Korkeampaa palkkiota kuin kuusi prosenttia lastin hinnasta en anna teille; otatteko sen vai ettekö? Geflessä neuvottiin minua asioitsija Lasareffin luokse täällä Helsingissä; hän sanotaan olevan rehellinen mies…"

"Varas, hylky, petturi, äsken päässyt Siperiasta", kiljui ja rähisi Budukoffin herra ja rouva vuorottain. "Te tahdotte perikatoani, aiotte tehdä minut ja vaimo poloiseni kerjäläisiksi. Oi Lasareffia, sitä hylkyä, eipä konsanaan; tiedän tekeväni vääryyttä perheelleni, mutta…"

"Muista tytär raukkoja, Budukoff", sanoi rouva, "muista Olgaa ja
Katinkaa eläkä ota enempää kuin kahdeksan prosenttia."

Ivana herra kurotti nähtävästi liikutettuna kättänsä kapteenia kohti mutta se sai kajoomatta heilua ilmassa. Kapteeni nousi istumasta.

"Minä menen Lasareff'ille, sillä aika kuluu ja minä tahdon pian päästä lastistani", sanoi hän. "Jääkää hyvästi!"

Herra ja rouva Budukoff kiiruhtivat esille ja vaativat kapteenia melkein väkisin uudestaan istumaan sohvalle.

"Minä teen mieluummin työtä ilmaiseksi kuin laskisin tämän toimen Lasareff'ille", huusi Budukoff vinkuen. "Olkoon menneeksi kuudella prosentilla, kosk'en sitä voi auttaa, mutta armoton ja kova te olette, tässä käteni!"

Nyt kapteeni tarttui tarjottuun käteen ja puristi sitä niin kovasti, että Budukoffin pienet silmät vettyivät.

"Nyt ovat asiat selvillä, se on taattu, mutta sen sanon teille, kauppias Budukoff", lausui kapteeni, "että minä toivon tämän sodan aikana useamman kerran tulevani tänne. Jos nyt petätte minut, ette enää milloinkaan pääse kanssani tekemisiin, mutta jos olette rehellinen, saatte erityisen palkkion. Tämän sanon ja siihen saatte luottaa, että se on miehen sana."

Niitten kahdeksan päivän aikana, joina Salaman lastia purettiin ja myytiin, osotettiin sen kapteenille ja miehille suurta huomiota ja suosiota kaupunkilaisten puolelta, jopa itse kenraalikuvernöörikin, ankara kreivi Berg, kutsui kapteenin luoksensa aterialle ja osotti hänelle erityistä huomiota. Bomarsundin linnoitus Ahvenanmaalla oli sill'aikaa valloitettu ja vihollista odotettiin nyt tulevaksi Viaporin edustalle.

Salaman rauhallisesti purkaessa lastiansa Helsingin satamassa, sen vihollinen Dragon, kapteeni Seymour, ei ollut kaukana Helsingistä, odottaen "että hiiri lähtisi piilostansa ja suoraan joutuisi kissan kynsiin." Dragonin miehet toivoivat uhkapurjehtijan sinne, missä ei ollut aurinkoa eikä kuuta, sillä heidän täytyi ehtimiseen kiikkua mastoissa pitämässä vaaria eikö savu ilmaisisi Salaman tuloa. Ensimäinen luutnantti, mainion Froubrigden pojan-poika, tavattoman virkaintoinen ja vankkamielinen mies, toimitti vartiopalvelusta yhtä ahkerasti kuin halvinkin sotamies ja se ei tietänyt Salamalle hyvää. Mutta onneksi sille loppui Helsingin ja muittenkin Suomen satamain vartioiminen ja saartaminen siitä syystä, että kaikki liittolaisten sotalaivat kutsuttiin Bomarsundin linnoituksen valloittamiseen. Siksipä Salamakin, kun oli asiansa suorittanut, lähti helsinkiläisten onnea toivottaessa tiehensä ja pääsi Ahvenanmerelle, missä olisimme toukokuun lopulla taaskin saaneet tavata vanhan tuttavamme pyrkimässä Ruotsia kohden.

Tämä ilta oli kauniimpia, mitä kaukaisessa pohjolassa olla voi. Vieno, maan puolelta tuleva tuuli toi metsän ja nurmien hyvää tuoksua merelle. Joukko kalastaja-veneitä valkoisine purjeineen uiskenteli kuin joutsenet vähän aaltoilevalla veden pinnalla ja kullanpunainen aurinko kasti alista syrjäänsä veteen, muutaman tunnin kuluttua noustaksensa elähyttämään yökasteesta virkistynyttä maata. Lintuja tuli maalta laivan mastoihin ja köysiin, missä levähtäessään visertelivät. Päivän jalo tähti lähettää viinestänsä tuhansia kultanuolia, tulitus jota ei kukaan kuolevainen kykene jälittelemään. Pian jo tulee iltatähti näkyviin.

Muutamalta Ahvenan jaalan päälliköltä sai Salaman kapteeni kuulla, että Bomarsundin valloituksen jälkeen oli satamain sulku uudestaan alkanut. Onneksensa ei hän kuitenkaan tavannut vainoojiansa, sillä luultavasti oli Dragonin päällikkö muille liikkeellä oleville sotalaivoille ilmoittanut, että muuan ruotsalainen höyrylaiva oli päässyt Helsinkiin, ja tietysti oli laivan muoto ja tunnusmerkit samalla annettu tarkoin tiedoksi. Salamalla kyllä nyt ei muuta ollut kuin painolasti, mutta tyhjänäkin oli sillä tämän tähden pelkäämisen syytä. Hyvin iloinen oli siis kapteeni varhain auringon noustessa nähdessään Geflen rannan ja puolta tuntia myöhemmin onnellisesti tekemänsä matkan jälkeen laskiessaan ankkurin sen satamaan.

VIIDES LUKU.

Mirandan ensimäisen luutnantin, herra Cutlerin vangitsee paljoa vaarallisempi vihollinen kuin venäläiset. — Joonas Wulff päättää ulottaa hyvät tekonsa Loviisan kaupunkiin asti. — Katteini Milenius käyttää kavaluutta ja saa Cutler herran petetyksi. — Nuorempi Froubrigde kiukun tuskissa.

Mirandan päällikkö, katteini Hall, oli kuten lukija muistanee, ollut siksi kohtelias, että hän silloin kun tarkasti Salamaa, tarjoutui kirjeenkuljettajaksi sen katteinille. Sen toimen oli englantilainen laivan päällikkö tunnollisesti täyttänyt. Gefleen tultuansa hän itse haki patruunan ja antoi hänelle kirjeen, minkä oli saanut.

Kirjeen luettuansa patruuna loisti mielihyvästä, pilallinen hymy huulillaan. Milenius oli toimittanut asiansa oivallisesti ja etenkin huvitti kauppiasta se, että Mirandan päällikkö oli niin perinpohjin petetty, että hän itse toi siitä tiedon patruunalle. Salaman katteinin arvo kohosi hänen silmissään monta prosenttia. Osottihan sellainen käytös yhtä paljon viisautta kuin kekseliäisyyttäkin. Patruuna puhui englanninkieltä, jos ei sujuvasti niin ainakin hyvästi, ja parhaimmalla tavalla lausui hän kiitollisuuttansa siitä kohteliaisuudesta, mikä hänelle oli osotettu. Hän kutsui katteini Hallin kemuihin, joissa sekä Mimmi että Elviira olivat läsnä, ja selvästi näkyi, että hän erittäin suosi noita nuoria neitosia, varsinkin kun he kumpainenkin haastelivat sujuvasti englanninkieltä.

"Oikein oivallisesti; vallan sukkelasti", jupisi patruuna katteinin pois mentyä. "Milenius on kunnon mies; huonomman vävypojan voisin todellakin saada. Hän sanoo kirjeensä lopussa, että Mirandan päällikkö ansaitsee hyvän päivällisen. Hän ja hänen upseerinsa saavatkin sen mitä herkullisimman, se on varma."

Ja niin kävikin. Jo seuraavana päivänä kutsui patruuna katteini Hallin ja hänen upseerinsa kotiinsa päivälliselle. Miljoonain omistaja Wulff ei mitään kulunkia säästänyt saadaksensa pitonsa mahdollisimman loistaviksi. Mimmi ja Elviira tekivät emännän virkaa. Toinen heistä istui katteinin vieressä, toisen sivukumppalina pöydässä oli herra Cutler. Herkullisista ruuista ja oivallisista viineistä syntyi iloinen mieli. Herra Cutler kahmasi tuuheata poskipartaansa; iski silmää kauniille pöytäkumpanillensa, otti lautaselleen kalkkunan paistia ynnä herkkusieniä ja jupisi: "Soma muoto, komea vartalo." Näillä sanoillaan tarkoitti hän Elviiraa; herra Cutler oli nähtävästi ihastunut suloiseen naapuriinsa. Merimiehen sydän on arempi tuleen syttymään kuin minkään muun miespuolisen olennon maaemomme lapsista. Tämä on tosi-asia, ja Cutler, joka laivalla oli niin maltillinen ja kylmä, leimahti ilmituleen, kun sai jalkansa maalle ja joutui kauniin naisen seuraan. Herra Augustus Cutler oli iältään neljänkymmenen viiden vuoden mies; isänsä oli satamavartija Portsmouthissa. Järkähtämättömällä velvollisuutensa täyttämisellä ja oivalla merimieskunnolla oli hän ansainnut nykyisen arvonsa: 21 vuoden ikäisenä hän oli sen aikaisen katteini Napierin seurassa osallinen Portugalin merisodassa, ansaitsi siellä mainetta, tuli takaisin Englantiin ja korotettiin luutnantiksi, mutta ei sitä askeltakaan korkeammaksi. Päällikköherrain, täysiveristen vapaasukuisten mielestä oli satamavartijan poika tarpeeksi palkittu, kun oli päässyt upseeriksi eikä hänen ollut ajattelemistakaan päästä päälliköksi eli katteiniksi. Cutlerin kävi siinä kohdin samoin kuin monen muun ansiollisen aatelittoman meriupseerin. Hänen luutnanttipalkkansa ei sallinut hänen naimista ajatellakaan, mutta se ei estänyt häntä pitämästä naista kovin ihastuttavana olentona, ei estänyt häntä sitä lempimästä ja suosimasta, vaikka ei saanutkaan sitä ainaiseksi matkakumppaniksi elämänsä laivalle.

Sotalaivan ensimäisellä luutnantilla on niin paljo erilaisia virkatoimia, että hänellä harvoin on aikaa mennä maalle jaloittelemaan. Cutler ja moni hänen vertaisensa sai sentähden oleskella kuukausmääriä laivalla näkemättä kukkivia nurmia, vehreitä maita ja metsiä likemältä kuin kiikarinsa lävitse; he söivät leipänsä tietämättä millainen viljatähkä todellisesti oli, he uneksivat naisia ja lempivät niitä, tuntematta millaisia ne sydämen, mielen ja luonteen puolesta oikeastaan ja yleisesti olivat. Ei siis kumma että luutnanttipoloset, kun maihin pääsivät ja joutuivat ihanain, miellyttäväin ja hyvästi kasvatettujen neitosten seuraan, heti rakastuivat oikein silmittömästi ja huomasivat että hyvä Jumala oli heillekin antanut lempivän sydämen.

Elviira oli sitä paitse niin kaunis, hänen käytöstapansa niin iloinen ja reipas, että hän saavutti jokaisen suosion, joka vaan hänen tuttavuuteensa joutui. Ja jos siihen vielä lisätään, että hän oli rikas, josta Cutler ei ollut tietämätön, niin jopa myöntänet, hyvä lukija, että luutnantti Cutlerilla oli useampi kuin yksi syy jo ensi tuttavuudessa rakastua tuohon nuoreen neitoseen.

Cutler koetti olla hauska. Hän tiesi aivan vähän elämästä maalla, sen huvista ja hauskuuksista, mutta sitä paremmin hän tunsi olot laivalla. Hän puheli Elviiralle merestä, kuvaili hänelle merimiehen työt ja toimet laivalla. Kohteliaana emäntänä Elviira oli harras kuulija, vaikka hyvin vähän ymmärsi kaikkia siihen kuuluvia selityksiä.

Katteini Hall tunsi ensimäisen luutnanttinsa ja hymyili. Hän nosti lasinsa, kilisti isännän kanssa, joka istui hänen oikealla puolellaan ja sanoi kuiskaten:

"Teidän armas tyttärenne, herra Wulff, on tehnyt sen mitä venäläiset eivät ole voineet tehdä, hän on valloittanut ensimäisen luutnanttini, ha, ha, ha."

Patruuna hymyili ja katsoi Elviiraan. Tämä huomasi sen ja punastui, sillä hän arvasi isänsä ajatukset. Cutler rakastui yhä kiivaammin. Tulinen viini vaikutti hänessä, hän tuli yhä puheliaammaksi ja kun yleinen keskustelu kerran vähän hiljeni, lausui Cutler kaikkien kuultavasti Elviiralle:

"Minä vakuutan, ettei naisten suinkaan käy laivalla niin ikäväksi kun he yleisesti luulevat. Kun vain esimiehet korottavat minut laivan päälliköksi, nain minäkin ja otan vaimoni laivaan."

"Tehdäksenne hänestä varapäällikön tai laivan järjestäjän, vai miten, herra Cutler", keskeytti katteini Hall.

Vieraat, jotka kuulivat sekä Cutlerin että katteinin sanat, nauroivat makeasti. Lemmen haaveilussa oleva luutnantti joutui nyt jonkinmoisen pilan alaiseksi. Naiset katsoivat parhaaksi nousta pöydästä ja jättää herrat hoitamaan itseänsä ja jälkiherkkuja.

Seuraavana päiväni kävi Cutler vieläkin patruunan luona ja silloin oli Elviira hänen mielestänsä entistään viehättävämpi. Se on varma, että jollei katteini Hall olisi antanut nostaa lippua, olisi herra August Cutler todellakin jäänyt maihin. Nyt oli hänen alistuminen kovaan kohtaloonsa ja lähteminen Geflestä Mirandan mukana sen vartiopaikalle. Mutta hän päätti siitä huolimatta olla unohtamatta suloista Elviiraa. Hänestä eikä kenestäkään muusta, oli tuleva Cutlerin rouva ja suloistava hänen päivänsä laivan päällikkönä.

Noin neljätoista päivää oli kulunut näistä päivällistä. Patruuna ja Mimmi laskivat usein Elviiran kanssa leikkiä siitä vaikutuksesta, minkä hän oli tehnyt Cutler-herran helposti syttyvään sydämeen. Patruuna alkoi tulla levottomaksi, kun Salamaa ei kuulunut, vaikka sen jo olisi ollut aika tulla takaisin. Mimmi kyseli joka päivä tietoja laivasta. Vaikka Milenius oli luvannut hänelle kirjoittaa, ei kirjettä kuulunutkaan. Miten oli käynyt hänelle ja hänen kuljettamalleen upealle laivalle?, Näitä miettien, istui patruuna konttorissansa samana aamuna, jona Salama onnellisesti palasi Gefleen takaisin. Oli tullut tietoja, että satamansulkijat olivat anastaneet monta laivaa. Olisiko Salama niitten joukossa? Patruunan muoto synkistyi ja otsa kävi ryppyihin. Höyrylaiva lastineen oli 300 tuhannen riksin arvoinen, eikä semmoista summaa ajatella menettäneeksi saamatta ryppyä otsaan ja alakuloisuuden vivahdusta silmiin. Patruunan ajatukset muuttuivat sanoiksi ja hän jupisi: jos se on hukassa, tuli siitä paha lovi rahakirstuuni. Mielelläni antaisin tyttäreni Mileniukselle, kun hän vain olisi täällä.

Hänen näin lausuttua kuului askelia etehisessä, ne lähenivät ovea, ovi aukeni ja sisään astui tuo ikävöitty katteini, virkeänä ja iloisena kuten ainakin.

Patruuna tuijotti ällistyneenä eteensä, hyppäsi sitte kepeästi kuin höyhen alas pulpetti-istuimeltaan katsoi terävästi Mileniusta silmiin ja kysyi: "Salama?"

"Ankkuroittu puoli tuntia sitten tänne satamaan, on onnellista ollut Helsingissä, myynyt lastin 200 prosentin puhtaalla voitolla, on nyt kuten sanoin täällä ottamassa toista ja minä puolestani toivon olleeni teille mieliksi."

Patruunan sydän sykki riemusta. Iloissaan oli hän jo sanoa: "ottakaa tyttäreni ja puolet rikkauksistani", mutta Joonas Wulff osasi hillitä tunteensa. Ei katteini vielä ollut aikaansa palvellut ansaitakseen Raakelinsa; hän siis vastasi:

"Minä olen teihin tyytyväinen, katteini, ja minun suosiostani saatatte odottaa parasta. Näinä viimeisinä päivinä olen odottanut teitä joka hetki. Ovatko laivamiehenne kelvollisia?"

"Jok'ainoa mies on tehnyt velvollisuutensa: varsinkin on luotsi mainio.
Kaikki ansaitsevat teidän suosionne."

"Entäs Ivan Budukoff, toimimies?"

"Oli suuri lurjus, mutta hänen ei onnistunut tehdä mitään petosta; lastin hinta on minulla mukanani kelvollisissa vekseleissä."

"Vallan hyvä; 8 tai 10 päivän kuluessa on Salama uudestaan lastattu; tällä kertaa yritetään Lovisaan, meidän tulee jakaa hyviä lahjojamme; käykää nyt tervehtimään tyttäriäni; keskustellaan sittemmin asioistamme."

Tuota ei tarvittu katteinille kahdesti sanoa. Hän poukahti ulos ovesta, lensi ylös rappuja, jotka johtivat perheen asuntoon ja siitä saliin. Mikä ilo; siellä istuivat sisarukset keskustelemassa juuri hänestä. Hän kuuli Mimmin sanovan:

"Oi, jos Kaarleni olisi täällä, luulen totisesti, että vaikka isä sanoo, ettemme ole kihlatut vaan ainoasti saamme toivoa, että kerran niin käy, antaisin minä iloissani hänelle suudelman."

"Jopa olenkin täällä, pidä nyt puheesi. Armas Mimmi, olenhan minäkin sinua ikävöinnyt, siitä saat olla varma."

Näitten kolmen nuoren ihmisen ilon voi jokainen arvata, joka itse nuoruuden keväänä on rakastanut ja ollut rakastettu. Tässä kerrottiin uutisia ja juteltiin jos jotakin. Sisaruksilta sai katteini tietää englantilaisten upseerien käynnin ja sen huomion, jota herra Cutler oli osottanut Elviiralle.

Katteini näytti hetkiseksi vähän miettivältä.

"Mitä ajattelet, Kaarleni?" kysyi Mimmi. "Sopimatonta on olla totinen, kun olet istumassa kahden nuoren naisen välissä."

"Minä vain ajattelen sen luutnantin osottamaa lempeä Elviiralle", vastasi hän. "Se on hyvä pitää muistissa."

Molemmat katsoivat kummastellen katteinia.

"Mitä on sinun tekemistä Cutlerin kanssa?" kysyi Elviira. "Tuskin tulette te toisiansa tapaamaan."

"Eipä sitä tiedä, merimiehen elämä on vaiheista rikas ja hän kohtaa ihan odottamatta niitä, joista ei voinut uneksiakaan. Miranda luovailee Merenkurkussa ja mahdollista on että minun laivani ja se englantilainen sotalaiva yhtyvät."

"Ja sitten?" kysyi Elviira.

"Sanon minä Cutler-herralle terveisiä kälyltäni sorealta
Elviira-neideltä — siinä kaikki", vastasi Milenius naurahtaen.

* * * * *

Vanhempainsa kodissa istui Yrjö Evert kertoellen ensimäisestä merimatkastansa ja mitä tunteita se oli hänen povessaan herättänyt. Hän oli jo mielestänsä koko mies ja luuli tämän sisämeri-matkan tehneen hänet kokeneeksi merimieheksi. Raatimies nauroi näille lapsellisille ajatuksille, sillä hän hyvin tiesi tarvittavan vuosikausia työtä, malttia, kovia kohtaloita ja kaikenlaisia vaaroja ennenkuin voitetaan tämä nimi täysi-arvoisesti. Äiti likisti lempilastansa syliinsä ja hänen silmistänsä putosi kyynel Yrjön vaaleaan tukkaan. Paremmin kuin sanat selitti tämä mitä äiti tunsi ajatellessaan, että hänen poikansa oli valinnut meren elättäjäksensä.

Mutta tämä, nuorukainen oli täynnä toivoa ja iloa. Vilkkaan mielikuvituksensa avulla purjehti hän täyttä vauhtia kultaisten unelmain ruusunkarvaisella merellä. Pian luuli hän pääsevänsä katteiniksi, ja oman laivansa päälliköksi, jolla toisi tavaroita ja aarteita maan rikkaimmista paikoista. Vähimmän osan pitäisi hän itse, mutta runsaimman antaisi armahillensa kotona.

"Päällä sinilaineen
Kuljen merta,
Käyn nyt maita maineen
Hakemaan.
Vaikka aaltoon kuolla
Saisin kerta,
Haluni on tuolla
Sentään vaan.
Niin ikävä, vaikea mulle ol' olla
Tuon maan tyvenessä,
Kun kulkea poukaman tuon kivikolla
Sain vaan venehessä.
Vaan vuohien kanssa sain leikkiä lyödä.
Tai laiskana maata
Ei, hitto vie! moista en tehdä mä työtä
Täst' alkaen saata.
Jää nyt vuona pieni!
Jää nyt uuhi!
Ulapalle tieni
Mua vie.
Laivaan kiiruhulla
Lennä ruuhi!
Hauska matka mulla
Kohta lie.
Hyvästi maa ja sun loistehes, varjos!
Mun mennä jo suo, maa!
Ol' aika, kun lemmetär mullekin tarjos
Makeimpata juomaa.
Useestipa riehua paimenetarten
Kans' sain ihanitten
Useestikin sain kavaloitakin varten
Mä itkeä sitten
Pois nyt huoli vaiva!
Kyllä rauhaa
Saan, kun mua laiva
Tuudittaa.
Riemun on, kun myrsky
Oikein pauhaa,
Jotta aaltoin hyrsky
Vaahtoaa."

* * * * *

Salama on uudestaan lastattu. Kaikki sen miehet ovat jo laivassa ja se höyryämässä. Asiat maalla ovat päätetyt ja jäähyväiset ystäville sanotut. Tällä erää pyrkii uhkapurjehtija Lovisaan, siihen kauniiseen Suomen merikaupunkiin, mikä ennen oli Ruotsin rajavartijoita Venäjätä vastaan, mutta nyt sen varustuksista ei ole muuta jälellä kuin muutama jykevä muuri ampumareikineen.

Geflen satamarannalla liikkuu sadottaan katselijoita, jotka kaikki haluavat nähdä rohkean uhkapurjehtijan lähtöä, sillä nyt jo hyvin tiedetään miksi eli mihin sitä laivaa käytetään. Ainoastaan Mimmi ja Elviira eivät sitä vielä tiedä. Ankkuri on nostettu, "hiljaa eteenpäin" komentaa katteini konehuoneesen. Juhlallisesti liikkuu komea laiva eteenpäin, hurraa-huutoja kuuluu katselijain joukosta rannalla; hatuilla lakeilla ja valkoisilla taskuliinoilla heiluttavat ystävät ja omaiset jäähyväisensä poislähteville.

Jo käskettiin "täys vauhti"; Salama kiitää eteenpäin ja sen kiiltävät metallikanuunat laskevat jyryävän laukauksen. Laiva joutui yhä enemmin näkyvistä ja pian ei mikään muu kuin musta kivihiilisavu osoita sitä kohtaa merellä, missä laiva jo on.

On jo kesäkuu; vielä vähän aikaa, niin aurinko, pohjois-napapiirin kohdilla ei enää laskekaan. Yöt ovat melkein yhtä valoisat kuin päivätkin. Aurinko, taivaan suuri soihtu, sammuttaa tähän aikaa valonsa ainoastaan parin tunnin ajaksi, sitte taas syttyäksensä. Purjehtijan ei tarvitse pelätä yön pimeyttä ja sen salaista väijymistä, vaan saa pelkäämättä kulkea uraansa.

Kultakruunun aukolla Suomen saaristossa oli Miranda ankkuroittuna ja sen soma runko kuvastihe veteen. Sen sivulla oli englantilainen kuormalaiva, josta Mirandaan purettiin hiiliä. Katteini Hall oli pienemmällä haahdellansa edellisenä päivänä lähtenyt Bomarsundiin tiedustelemaan, miten oli niitten englantilaisten merimiesten laita, jotka olivat sinne jääneet linnoituksen valloittamisen jälkeen. Cutler-herra oli siis tätä nykyä Mirandan päällikkö ja istui rauhallisena kajuutassansa syöden paistia ja juoden kahviansa. Pöytävieraana oli hänellä laivan toinen luutnantti, lääkäri, merisotamiesten päällikkö ja pursuri eli laivan ruokavarain esimies. Kolmas upseeri oli vartijana kannella ja neljäs oli katteinin seurassa. Käyntinsä jälkeen Geflestä oli Cutler yhä tulisemmin rakastanut Elviiraan; hänen sorea muotonsa seurasi häntä alati ja nytkin aamiaistansa syödessä olivat hänen ajatuksensa Elviiran luona.

"Jos vain todella olisin laivan päällikkö", ajatteli hän, "niin viivyttelemättä naisin sen kauniin ruotsalaistytön. Hm, minä ajattelen häntä niin paljon, että virkatoimille tulee siitä haittaa. Mitä sanoitte, pursuri? Rohkenetteko moittia vanhaa laivapäällikköäni, amiraali Napieria? hääh!"

Nämä viimeiset sanat kiljasi Cutler kiukkuisella äänellä. Vanha Napier oli hänen epäjumalansa ja Jones pursuri ärsytti useasti Cutleria päästäen joitakuita pistesanoja amiraalista.

"Minä sanoin, etten luule tänä vuonna enää tulevan mitään tähdellisiä sotatapauksia täällä Itämerellä", vastasi Jones naurahtaen. "Meidän suuri voimain ponnistuksemme oli Bomarsundin valloittaminen. Meillä ei ole matalakulkuisia laivoja, sentähden on mahdoton näillä matalilla vesillä saada kanuunia venäläisten linnoituksia niin lähellä, että ampumisesta lähtee hyötyä. Talveen asti saamme huviksemme vain pitää Suomen ja Venäjän satamat suljettuina."

Cutler tuli harmista tulipunaiseksi. Joneksen lause loukkasi liian paljon sen mainetta, jota hän, Cutler piti merisankarin ja soturin esikuvana. Vai amiraali Napier olla toimettomana. Tätä ei hän nyt enää vaitiollen voinut kuunnella.

"Te suvaitsette tehdä päätöksiä toimista ja asioista, joita ette ymmärrä", sanoi Cutler pursurille. "Te soditte merimiesten mahain kanssa eikä teidän silmänne muuta tajua kuin punnuksia, mittoja ja suuhun pantavaa. Oletteko te ehkä nähneet vanhan Charleyn ansioluetteloa, olitteko mukana silloin kuin hän käden käänteessä otti koko miguelilaisen laivaston S:t Vincent-nokan luona?"

Jo nyt oli pursurin vuoro kiukustua. Jones tarttui oikealla kädellä kiiltävään nenäänsä ihankuin sieltä odottaen neuvoa ja valaistusta.

"Jos vaikka en ollutkaan mukana, tiedän toki, että Vincentin niemen luona saitte kelpo selkäsaunan." sanoi hän uhallisesti kiusaa tehden. "Oikeinhan te juoksitte raippakujaa Miguelin laivojen keskitse. Kas niin; kiitos merimiesten mahoista ja suuhun pantavista."

Cutler raivostui. Toisten nauru sapetti häntä sitäkin häijymmin; hän löi kätensä pöytään ja ärjäsi pursurille: "jumal-avita, te valehtelette."

"Mitenkä se asia oikeastaan oli herra Cutler?" kysyi sotamiesten päällikkö. "Minä tunnen huonosti sen historiaa enkä siis osaa sanoa onko Jones oikeassa vai väärässä."

Jopa nyt seurasi "the figting Charleyn" kunniaksi pitkä ylistyspuhe, jossa herra Cutler mielihyväksensä sai tilaisuuden kehuskella itseänsäkin, koska hänkin oli osallisena samassa meritappelussa. Ylvästelevästi lopetti hän puheensa sanoen: "tällainen hyvä pursuri, oli se, minkä te suvaitsette sanoa raippakujan juoksuksi ja sellainen se mies, jonka te luulette toimettomasti aikaansa tuhlaavan."

Jones-herra oli jo laskemaisillaan pilkallisen vastauksen, mutta silloin tuli muuan miehistä ilmoittamaan, että näkyvissä oli outo höyrylaiva.

"Onko se näyttänyt lippunsa?" kysyi herra Cutler.

Ei, sir, mutta vartija-upseeri luulee tuntevansa sen Salamaksi, samaksi ruotsalaiseksi höyrylaivaksi jonka joku aika sitten tapasimme Ahvenan meren suussa. Sen savutorvet ovat nyt maalatut mustiksi sen sijaan, kun ennen olivat epäluulon alaisia. Kun se ensin huomasi meidät, pysähtyi se ja oli alallansa, sitten se lähti liikkeelle ja suuntaa nyt suoraan meidän ankkuripaikkaa kohti.

Cutler-herra kimmahti paikaltaan. Oli höyrylaiva luvallisilla tai luvattomilla asioilla, ainakin saisi hän sen katteinilta tietoja Elviirasta, sydämmensä lemmitystä. Hän käski miesten valmistaa vene, sillä hän aikoi itse käydä tarkastamassa laivaa ja sen papereja.

Cutler-herra meni hyttiinsä asettamaan pukuansa kuntoon. Salaman liikkuminen näillä vesillä oli hänen mielestänsä kovasti epäluulon alaista ja hän päätti sentähden tarkoin tiedustella kaikki asiat ja ankarasti tarkastaa laiva. Tie Haaparantaan ei mennyt Ahvenan saariston ja Kultakruunun aukon kautta. Epäilemättä siinä piili vilppiä ja Cutler päätti siitä ottaa selvän. Kun hän tuli kannelle, oli Salama jo melkein kolmen luomaköyden [yhden luomaköyden eli kaapelin mitta on 120 syltä eli 213 metriä 60 centimetriä] päässä Mirandasta, sillä tuo laiva oli todellakin uhkapurjehtija. Höyryä purskui sen höyryputkista ja Ruotsin lippu liehui ylpeästi sen mastonhuipussa. Mitähän tuumaili sen päällikkö, kun noin rohkeasti juoksi suoraan vihollisensa kitaan? Olihan sen katteini joko houru taikka oli hänellä päteviä syitä niin tehdä.

Irti laivansa sivulta oli laskenut englantilaisen vene, jossa oli herra Cutler, ja se suuntaisi suoraan Salamaa kohti, jonka katteini kiikarin lävitse tarkasti tähysteli venettä, ja erittäinkin siinä olevaa upseeria.

"Se on hän eikä kukaan muu; minä tunnen hänet sen mukaan, mitä tytöt hänestä kertoivat", jupisi katteini, lykäten kiikarinsa kokoon. Sitte käski hän Yrjö Evertin luoksensa.

Heti paikalla tulikin tuo nuori merimies. Hänen ja katteinin kesken syntyi kuiskutteleva keskustelu. Molemmat nauroivat ja katteini silitteli käsin Yrjön vaaleata tukkaa.

"Se sopii oikein oivallisesti, poikaseni", sanoi hän iloisesti Yrjölle. "Sinä pukeudut kuten sanoi: vartia-palvelijani auttaa sinua. Koko puku on valmiin, minun hytissäni. Kun olet puettu, menet siihen paikkaan, minkä minä osotin. Mutta sinun pitää olla totinen etkä saa sanaakaan lausua. Joudu nyt, sillä ei tässä kannata aikaa tuhlata."

Yrjö katosi salonkiin; katteini meni köysirappusilta vastaan-ottamaan
Mirandan vanhinta luutnanttia.

Englantilainen ja katteini tervehtivät kohteliaasti toisia ja esittivät kumpikin itsensä.

"Minun nimeni on Cutler ja minä olen päällikön sijainen laivalla niin kauan kun katteini Hall on poissa Bomarsundissa", lausui Cutler seuraten katteinia laivan kannelle.

"Vai on katteini Hall poissa, se oli ikävä uutinen", vastasi Milenius, "minä paki parastaan tulin tänne päin saadakseni, jos mahdollista, tavata hänet, ei niin paljon itse tähteni, kuin toisen laivallani olevan henkilön."

Cutler-herra näytti kummastelevalta.

"Oletteko todellakin hakeneet Mirandaa?" kysyi hän.

"Tietysti, sir, sillä kun matkani määrä, kuten tavallisesti, on Haaparanta, huomaatte helposti, ett'ei tämä suunta minulle sovi. Hyvin ikävä, ett'en saanut tavata katteinia. Nyt saan tyhjäntoimittajana palata takaisin."

"Vaikka laivan todellinen päällikkö on poissa, olen minä hänen sijaisensa, jos siis suvaitsette minulle sanoa asianne, ja jos minun apuni auttaa, teen sen ilomielellä", sanoi Cutler.

"Kiitoksia, sir, mutta parasta lienee, etten minä tai oikeammin se henkilö, joka on tällä laivalla, vaivaa teitä. Minulla oli muuan pyyntö reitaajaltani herra Wulffilta, hänen tyttärensä, neiti Elviira…"

"Te sanotte Elviira-neiti", keskeytti luutnantti nähtävällä mielenkiinnolla. "Mitenkä jaksaa se nuori neiti, toivottavasti hyvin?"

"Ei vallan hyvin, sir", vastasi katteini. "Mutta johan minä viivytän teitä liian kauvan. Suvaitsetteko tarkastaa paperejani, muuten ehkä oudontapaisen suuntani tähden rupeette epäilemään minua sulunsärkijäksi, ha, ha, ha."

"Ha, ha, ha", toisti Cutler-herrakin. "Eihän sulunsärkijä rupee hakemaan vartijalaivaa, joka on estämässä hänen hankkeitansa. Te mainitsitte Elviira-neitiä se soma nuori nainen ja hänen voimisensa liikuttaa minua hyvinkin paljon. Olen hänen tuttavansa. Te sanoitte ei vallan terve; millainen on hänen sairautensa?"

"Se ilmestyy syvänä raskasmielisyytenä, eli sellaisena, mitä te englantilaiset sanotte spleeniksi", vastasi katteini. "Sellainen synkkä mieli on vasta näinä viime päivinä havaittu hänessä. Lääkärit ovat neuvoneet häntä menemään Lovisan kaupunkiin kylpemään."

Herra Cutler kävi miettiväiseksi. Elviira-neito raskasmielinen! Hm, sehän jotakin tiesi. Luutnantti luuli olevansa hyvin sievä mies. Tuo nuori neiti oli halukkaasti kuunnellut hänen puheitansa. Itse hän oli ensituttavuudessa rakastunut tyttöön. Luutnantti oli kuullut puhuttavan sielujen heimolaisuudesta. Eihän mikään ollut mahdotonta. Elviiralle oli saattanut käydä niinkuin hänelle itselle. Cutlerin sydän ihan lämpeni: hän kääntyi katteinin puoleen ja sanoi:

"Eihän Lovisaan pääseminen mikään mahdottomuus ole. Viikon kuluttua tai niillä paikoin menemme taaskin Gefleen; minä hankin katteini Hall'ilta luvan, että se nuori neiti pääsee Mirandan kanssa johonkin Suomen satamaan, josta hän sitte voi matkustaa kylpykaupunkiinsa Lovisaan."

"Kummallista on, että Elviira-neitiä ei huvita lukea muuta kuin englantilaisia lauluja", sanoi katteini, joka ei ollut kuulevinaan mitä luutnantti viimeksi lausui. "Hänen lempilaulunsa on Jeanot ja Jeanette, hyvin soma englantilainen laulu. Tunnettehan sen sir, vai miten?"

"En nimeksikään, en rahtuakaan, sir, minä en ole kuullut muita lauluja kuin niitä, joita merimiehet lauleskelevat laivalla, sellaisia kun The yong Susanna, Old Jloe, Rule Britannia ja joitakin muita", vastasi Cutler, ihan vakuutettuna siitä, että Elviira oli kiihkeästi rakastunut häneen. "Mutta te ehkä osaatte sanella minulle ne värsyt, se olisi minulle suuri huvi."

"Vallan mieluisasti", vastasi katteini, jonka oli vaikea pidättää nauruansa englantilaisen lemmenkiihkosta. "Minä kun olen hankkeissa tulla Wulff-patruunan vävyksi, niin…"

"Oletteko ehkä Elviira-neiden kosija?" kysyi Cutler hyvin levottomana.

"Enpä suinkaan, minun mielitiettyni on Mimmi" vastasi katteini. "Mutta näin kuuluu Elviira-neiden lempilaulu." Ja katteini kertoi pienen englanninkielisen pätkän jostakin lemmenlaulusta.

Cutler kuunteli hengittämättä. Olihan se laulu selvä rakkauden tunnustus. Lause: "But my heart will be with you" täytti Augustus Cutlerin toivolla ja riemulla.

"Suloinen, iki-soma", ratkesi hän lopullisesti sanomaan hehkuvin poskin.

"Kiitoksia, sir, mutta te ette huomannutkaan, että minä sanoin
Elviira-neiden Mirandan muassa pääsevän Suomeen, mitä sanotte siitä?"

"Olkoon menneeksi, minä luotan täydellisesti teihin, sir, jonka vuoksi sanon suoraan, että Elviira-neito on tällä laivalla ja että minä olen hakenut katteini Hall'ia saadakseni häneltä passin teidän sotalaivojenne estämättä päästä Lovisan satamaan veneelläni laskemaan neiden ja hänen kapineensa maalle" vastasi katteini. "Jos se onnistuisi; olisi patruuna Wulff päällikölle suuresti kiitollinen, sillä häntä huolettaa tyttärensä terveys enemmän kuin kaikki hänen miljoonansa."

Cutler tuskin saattoi uskoa sitä, minkä nyt kuuli. Elviira Salamassa ja siis nyt hänen läheisyydessänsä. Jos hän saisi nähdä ja puhutella häntä, johan siitä voisi jotakin seurata. Mutta yht'äkkiä heräsi hänessä epäilys. Hänestä oli kumma, että patruuna lähetti tyttärensä Suomeen eikä kuuluisampiin kylpypaikkoihin Euroopassa. Hän loi tiedustelevan silmäyksen katteiniin, mutta tämän muoto ei ilmaissut pientäkään mielenliikutusta, vaan oli täysin tyyni ja jäykkä.

"Hm, eihän sekään ole mikään mahdottomuus, ett'en minä katteinin puolesta voisi antaa teille semmoista passia", sanoi Cutler pitkään, "mutta ensin tahdon tulla vakuutetuksi siitä, että Elviira-neiti todellakin on laivassa, ei sen vuoksi, että epäilisin teidän sanojanne, sir, mutta velvollisuuteni upseerina vaatii etten mitään toimi ilman täyttä vakuutta."

"Te olette jalokuntoinen mies ja teidän suopeat sananne, herra, ilahuttavat minua", vastasi katteini. "Minä heti menen Elviira-neiden luokse ilmoittamaan hänelle teidän täällä olonne ja teidän kohteliasta tarjoustanne olla hänelle avuksi. Hän ehkä tahtoo itse teitä kiittää, mutta hän jaksoi tänä aamuna hyvin huonosti. Minä tulen heti takaisin."

Katteini meni salonkiin ja jätti Cutlerin yksinään kannelle.
Englantilainen näytti kovasti miettivän, luultavasti sitä mitä oli
Elviirasta kuullut.

"Petosta ei voi olla tuon miehen sanoissa tai teoissa", sanoi hän itseksensä. "Elviiran isä on kovin rikas, hänelle siis ei tunnu, jos hänen laivansa tekeekin muutaman kymmenen penikulman mutkatien. Onhan minulla sitä paitse silmäni säilyssä ja niillähän näen, onko neiti laivassa, vai ei."

Taas tuli katteini kannelle. Hän astui Cutlerin luokse.

"Niin on kuin pelkäsin", sanoi hän. "Te saatte nähdä Elviiran ja voitte tulla vakuutetuksi, että hän on laivassa, mutta häntä puhutella ette saa, siksi hän on liian heikko, ja kun kuuli teidän olevan laivalla, liikutti se häntä nähtävästi, jopa kyyneliin asti. Jos seuraatte minua salonkiin, saatte nähdä Elviira-neiden istuvan hytissänsä, mutta elkää sanallakaan häntä puhutelko."

Yhä varmemmin vakaantui Cutler luulossaan, että tuo ihana ruotsalainen neito rakasti häntä. Mahdotonta oli, että katteini valehtelisi hänelle, sillä mistä aavistaisi hän hänen lempivän Elviiraa. Hän oli heltynyt kyyneliin kuullessaan hänen olevan laivalla. Cutler pyyhkäsi mielihyvillään punaista poskipartaansa ja seurasi katteinia salonkiin. Hän näytti kädellään hyttiä, jonka punaiset samettivarjostimet olivat puoliksi auaistut, ja mikä ilo, siellä istui Elviira vaaleine kutrineen pää käden nojassa. Hän oli kalpea ja kuihtuvan näköinen. Nähdessään Cutlerin hymyili hän haikeasti, tervehti häntä ja hiukan kumartaen kaunista päätänsä veti äkkiä varjostimen oven eteen eikä ollut huomaavinaankaan sitä hellää katsetta, minkä Cutler-poloinen vaaleansinisistä silmistään häneen loi. Katteini katsoi kysyvästi englantilaiseen. "All right, sir", kuiskasi Cutler, "minä olen vakuutettu ja annan mielihyvällä sen todistuksen, josta puhuitte."

Katteini astui Elviiran hytille ja lausui muutaman sanan hänelle salongista.

"Tuo nuori neito soisi saavansa kiittää teitä siitä hienosta kohteliaisuudesta, mitä hänelle olette osottaneet", sanoi Milenius Cutlerille; "hän on suuresti pahoillaan, ettei hän muuta voi kuin kuroittaa teille kätensä, sillä haastelemaan on hän liian heikko."

Ja samassa kurotettiin pieni hansikkoittu käsi hytistä. Riemun ihastuksissa jupisi Cutler muutaman sanan, tarttui siihen pienoiseen käteen ja suuteli sitä.

"Oikein, oikein somasti luotu", kuiskasi Cutler. Silmänräpäystä myöhemmin oli hän ulkona salongista ja katteinin hytissä, mihin oli asetettu pullollinen vanhaa sherryä ja lasia.

Herrat kilistelivät keskenänsä.

"Nyt, luutnantti Cutler kiitän teitä. Vielä enemmän kiitollinen olisin, jos ilman vastuksia voisitte antaa minulle sen pääsykirjan, josta olen puhunut. Minun paperini ovat tässä nähtävänä."

"Vallan mieluisesti, sir", vastasi Cutler. "Minä olen siitä varma, että katteini Hall olisi tehnyt samoin, sillä ei meitä ole kielletty osottamasta naisille kohteliaisuutta." Cutler otti kynän ja kirjoitti seuraavan:

"H.M.S. Miranda, ankkuroittu Kultakruunun aukolla, Suomen saaristossa.

Salama-nimisen ruotsalaisen kauppahöyrylaivan, jonka päällikkö on katteini Milenius, on allekirjoittanut tarkastanut ja olivat sen paperit sotatilassäännön mukaiset. Matkalle Haaparantaan on katteini pyytänyt vapaasti ja esteettömästä saada mennä Lovisa-nimiseen Suomen merikaupunkiin, sinne laskeaksensa sairaan ruotsalaisen rouvasihmisen, joka aikoo siellä käyttää merikylpyjä. Olen teille kiitollinen, sir, jos suosiollisesti osotatte tuon kohteliaisuuden mainitulle rouvasihmiselle, joka kuuluu hyvään ja arvossa pidettyyn perheesen.

Kunnioittaen

A. Cutler,

Ensimäinen luutnantti, H.M.S. Mirandan päällikkö vakinaisen poissa ollessa."

Tämän paperin antoi hän katteinille.

"Tässä nyt se todiste, minkä tahdoitte", sanoi hän. "Liittolaisemme ranskalaiset pitävät rannan sulettuna Lovisasta Riigaan asti, mutta katteini Hall sanoi, että me muutaman päivän kuluttua siirrymme heidän sijaansa. Ainakaan ei muuta tarvittane kuin näyttää tämä paperi, niin esteettömästi pääsette maalle."

Katteini uudisti kiitoksensa.

"Teidän hyvyyttänne soisin vieläkin saada vaivata", lausui hän. "Pyydän näette vielä sitä, että kun tulette Gefleen, antaisitte minulta kirjeen Elviiran isälle. Siinä annan hänelle tietoja tyttärensä terveyden tilasta ja siitä erinomaisesta kohteliaisuudesta, jota osotitte hänelle, kun niin tehokkaasti autoitte hänen matkaansa. Suvaitsetteko vielä tämän?"

"Oikein mielihyvällä", vastasi luutnantti, tyhjentäen lasinsa pohjaan. "Siitähän minulle tulee uusi aihe pitkittää tuttavuutta reitaajanne kanssa. Onko hän todellakin niin rikas kuin hoetaan?"

"Hän on miljoonani omistaja."

"Ja hänellä on ainoastaan kaksi lasta?" "Ei muuta kuin kaksi tytärtä, jotka kerran tasaavat isänsä perinnön."

Pelkästä hajamielisyydestä täytti luutnantti vieläkin lasinsa. Tämä päivä oli hänelle ollut oikea onnenpäivä. Sekä isä että tytär jäivät hänelle suureen kiitollisuuden velkaan. Hän jo tuumaili rupeisiko asumaan Englannissa vai Ruotsissa. Sillä aikaa kirjoitti katteini.

"Herra tukkukauppias!

Ihan aavistamatta jouduin minä ja Salama suoraan suden suuhun, se on Miranda-laivan näkyviin, joka oli ankkuroittuna Kultakruunun aukolla. Minulle lensi onnellinen aatos päähäni, kun muistin, mitä teidän tyttärenne minulle kertoivat Mirandan ensimäisen luutnantin ihastuksesta Elviira-neitiin. Yrjö Evert on täällä ollut Elviiran sijaisena. Hän matkustaa merikylvyille Lovisaan ja herra Cutler oli niin hyvä ja antoi suosituskirjan, jonka avulla toivon Salaman helposti pääsevän Lovisaan. Pitää olla rohkea ja nerokas menestyäksensä tämän tapaisessa toimessa."

Katteini sulki kirjeen ja antoi sen Cutlerille. He joivat vielä lasillisen ja erosivat, mutta sitä ennen pyysi luutnantti sanomaan nöyrimmän tervehdyksensä Elviiralle.

Kun englantilaisen vene laski laivan kupeelta, ryntäsi Salaman katteini komentosillalle.

"Laiva kulkuun, täysi vauhti ja lämmintä pannujen alle", käski hän.

Kymmentä minuutia myöhemmin oli höyrylaiva Vähämaan ja Teron välisessä salmessa ja Mirandaa ei enään näkynyt.

Yrjö Evert oli taas muuttunut kauniista naisesta nuoreksi merimieheksi.
Katteini tapasi hänet pitämässä peräsintä.

"Sinä teit tehtäväsi vallan hyvästi, Yrjöseni", sanoi hän hänelle.

"Mutta minua hävetti julmasti olla hamepuvussa."

"Et sinä sittekään mikään akka ole, sen olen jo sinusta huomannut, ja se olkoon lohdutukseksesi, poikaseni."

Yrjö punastui tuntuvasti. Tuo oli ensimäinen katteininsa antama kiitossana ja sen pani nuorukainen mieleensä.

Mitään esteitä kohtaamatta pääsi Salama Turun saaristosta ja Helsingin sivutse läpi muistorikkaan Ruotsinsalmen, joka on vähän idenpänä.

Salama kiertää pienen Porvoon kaupungin, jota tulipalo ja viholliset usein ovat ahdistaneet. Vielä seitsemän penikulman matka, ja höyrylaivalta näkyy jo Lovisa, joka onkin matkan päämäärä. Syvän lahdelman pohjukassa sijaitsee tuo kaunis kaupunki kummulla. Vaikka Salamalla tarkasti pidettiin vaaria, ei oltu sotalaivoja huomattu ja katteini toivoi jo estymättä pääsevänsä satamaan, kun yht'äkkiä metsäisen niemen takaa lahdessa tuli näkyviin kanuunoilla varustettu sotalaiva, jonka mastossa liehui Ranskan lippu. Kova laukaus tervehti Salamaa, jolta sotalaiva sulki tien, ja veti tarkastuskäskylipun etumastoonsa. Laiva oli höyryrekatti Isis, katteini Cleret-Longavant. Toinen laukaus, jonka luoti kävi keski- ja isomaston välitse, sai Salaman pysähtymään ja laskemaan vesille veneen, jossa katteini itse lähti vieraalle sotalaivalle selittämään rohkeata satamaan pyrkimistänsä.

KUUDES LUKU.

Salama pääsee Lovisaan. — Lähtee sieltä Wiipuriin ja ottaa mukaansa sotatarpeita. — Översti Gregor Suderoff.

Katteini Cleret-Longavant oli komean laivansa kannella odottamassa Salaman venettä, joka jo oli tulemassa ja lähestyi laivaa. Isis oli Ranskan laivaston uusimpia ja kaikin puolin kunnollisimpia höyrylaivoja. Sen katteini oli kaunis, soreavartaloinen mies, urhoollinen ja jalomielinen. Hän oli oikein komea sen kansan edustaja, joka mielilauseeksensa on ottanut sanan: la gloire (kunnia). Sotatoimissa etenkin Itä-Intiassa oli hän ansainnut kunniaritariston ristin ja merimiesarvonsa. Ylhäisellä kohteliaisuudella vastaanotti hän Salaman päällikön, joka hänelle antoi luutnantti Cutlerin puoltavan suosituskirjan.

Katteini Longavant luki sen tarkoin, sitte sanoi hän:

"Näin ollen minä en suinkaan ole vähemmin kohtelias kuin liittolaisemme Mirandalla. Venäläiset ovat vahvistaneet vanhat patterinsa Lovisan luona ja lähettäneet paljon varusväkeä kaupunkiin enkä minä siis voi tulla satamaan ottamaan teitä sieltä, jos mielisitte sinne jäädä, mutta minä seuraan teitä kanuunan ampumamatkalla ja pyydän huomauttaa teille, että mieheni tähtäävät tarkasti. Menkää siis satamansuuhun, laskekaa kysymyksenalainen rouvasihminen maalle ja sen tehtyänne menkää rauhaan, minun rekattini ei estele teitä."

Katteini Milenius teki kumarruksen.

"Oivallinen laiva", sanoi hän, ihmetellen katsellen ympärillensä, "luultavasti parhaimpia pikakulkijoitakin?"

"Ei niinkään pikakulkuinen kuin luultiin ja toivottiin", vastasi päällikkö. "Vaikka 2,000 hevosen voimainen, Isis suurimmallakaan höyrypaineella ei saavuta enempää kuin 11 solmuväliä."

"Mutta Salama 12, jopa 14:kin", ajatteli Milenius. "Minä pääsenkin hänen kynsistänsä."

Ennen Salamasta lähtöään oli hän käskenyt koneenkäyttäjän kovasti lämmittää pannujen alle ja tarvittaessa raskauttaa venttiilit.

"Minä olen teille suuresti kiitollinen, herra katteini", sanoi hän Longavantille. "Nyt lähden laivalleni takaisin, satamansuussa lasken veneeni alas ja teidän vartioimananne palaan takaisin aukon selälle."

"Niin on sopimuksemme, hyvä herra", sanoi katteini. "Pitäkää mielessä, että kanuunani ovat ladatut ja kuulani osaavat pilkkuunsa 10,000 kyynärän matkalla."

"En unohda kumpaakaan; nyt kiitolliset jäähyväiset."

Laivalleen saavuttuansa Salaman katteini kutsui Yrjö Evertin luoksensa.

"Kuule nyt tarkoin, poikaseni, mitä minulla on sanomista", lausui hän nuorelle merimiehelle. "Kappaleen matkaa satamansuusta pysähytän laivan. Puettuna naiseksi samoin kuin Cutlerin laivassa käydessä, astut sinä ja kolme miestä veneesen. Laskette heti irti ja soudatte kaikin voimin satamaan, sitä patteria kohden, missä astutte maalle. Höyrylaivalla suojaan minä teitä miten mahdollista. Ymmärsittekö minua?"

"Kyllä, katteini; aikomuksenne luulen olevan pettää satamansulkijalaivoja."

"Oikein arvasit, joudu nyt pukeutumaan."

Katteini nousi komentosillalle. "Täysi vauhti; korkein höyrypaine", käski hän.

Propelli pyöri hurjasti, pistoonit lensivät ylös ja alas, vesi kiehui vaahtona keulan edessä, Salama kiiti kauheata vauhtia, Isis ajoi sitä takaa, mutta ei kestänyt kilpailussa.

"Se on meitä nopeampi", sanoi Longavant, "mutta kuulain nopeutta se ei voita. Jos se mielii minun pettää, ammun sen upoksiin."

Samassa silmänräpäyksessä näkyi salmen suussa toinen suuri höyrylaiva. Se on Dragon, katteini Seymour, joka tulee päästämään Isis-laivaa yhtymään suureen laivastoon. Se halkaisee vettä samoin kuin kotka ilmaa. Froubrigde on kannella. "Mitä toiminnee Isis tuolla salmen suussa?" kysyy ensimäinen luutnantti itseltänsä. Kiikari näyttää kasvaneen kiinni hänen silmiinsä. Silmä välähtää, se salamoi. Hän tunsi uhkapurjehtijan samaksi, joka oli hänet pettänyt Helsingissä, vaikka sen savutorvet nyt olivat mustiksi maalatut. "Go ahead, go ahead", komentaa hän koneenhoitajalle. Dragonin vauhti yltyy joka minuuti. Froubrigde aavistaa uhkapurjehtijan pyrkivän satamaan ja sen hän tahtoo estää, revetkööt vaikka Dragonin höyrypannut.

Salama seisoo sataman suussa, vene sen vieressä ja katteini Longavant näkee miten siihen astuu rouvasihminen ja kaksi merimiestä. Vene laskee irti ja soutaa satamaa kohti.

"Hän ei petäkään minua ja mitä Cutler sanoi kirjeessään on tosi", jupisi Isiksen päällikkö, joka vastikään oli saanut tiedon englantilaisen laivan lähestymisestä.

"Jumalan kiitos siitä", sanoi Longavant-iloisesti. "Nyt pääsemme tästä ikävästä vartioimisesta ja saamme parempaa tehtävää. Mutta mitä hittoa tuo höyrylaiva yrittää? Sen kone on käymässä ja se suuntaa täyttä vauhtia satamaan. Sukkelaan laita-kanuunien luo ja ampukaa, ampukaa, muuten se Jumal'avita pääsee käsistämme."

Rekatti siirtyi eteenpäin ja lähetti satamaan pakenevan Salaman perään 3 tai 4 laukausta, jotka kuitenkaan eivät sattuneet, vaikka Longavant oli kehunut miestensä ampumistaitoa. Venäläisistä pattereista oli nähty, mitä ulkona satamassa tapahtui ja siinä luulossa, että joku sulunsärkijä tässä pyrki satamaan, ruvettiin niistä ampumaan rekattia. Matka oli kuitenkin liian pitkä, niin ettei siitä mitään apua lähtenyt. Isis sai toimettomana nähdä, miten Salama pian oli sen kuulilta saavuttamattomissa. Katteini Longavant oli julmasti suuttunut.

Kaikki nämä tapahtumat oli valpas Froubrigde nähnyt Dragonista aivan hyvin. Hän aavisti, että Isiksen päällikkö oli jollakin tavalla tullut petetyksi. Hän riensi rohkeasti eteenpäin, ohjasi Isiksen sivutse ja tunki satamaan, toivoen pääsevänsä sinne sen verran ajoissa, että, vaikkapa ei voisikaan ottaa uhkapurjehtijaa, saisi sille kumminkin antaa aimo muistomarjan. Mutta Salama oli jo venäläisten patterin turvissa ja Froubrigden täytyi suureksi harmiksensa nähdä, miten hänen kuulansa putosivat veteen ulottumatta määräänsä. Hän siis käänsi ulospäin ja huomasi nyt Salaman veneen, joka ei ollut joutunut hyvinkään paljon maata kohti, vaikka sen soutajat kylläkin tekivät parastansa.

Tuota venettä rupesivat nyt Dragonin kanuunat tähtäämään. Yrjö Evert ja hänen kolme seuraajansa, joista yksi oli hänen ystävänsä Edvard Ryd, ponnistivat kaikki voimansa päästäksensä maalle. Yrjö riisui valhepukunsa ja paiskasi sen kokonaan mereen. Hän tahtoi esiintyä miehenä eikä naisena, jos hän vangiksikin joutuisi. Merimiespukunsa oli hänellä hameitten alla. Dragonin ahdistamat neljä miestä soutivat niin että verta alkoi tiukkua heidän kynsiensä alta. Pelastua oli mahdoton, sillä höyrykorvetti tuli yhä lähemmäksi. Kaksi miestä otti aironsa veneesen, vaikka Yrjö ja Edvard sitä estelivät. Kuulat rupesivat sattumaan yhä lähemmäksi, jonka vuoksi toinen miehistä pani valkoisen taskuliinan airon nenään ja pystytti sen antaumisen merkiksi. Dragon lakkasi ampumasta ja otti veneen ja miehet vangiksi.

Kun miehet oli viety laivaan rupesi ensimäinen luutnantti heitä kyselemään, mutta kun kukaan heistä ei osannut englannin kieltä, ei mitään tietoja saatu uhkapurjehtijasta, sillä sitä siinä nyt kyseltiin. Froubrigde ärisi kiukkuisesti ja tarkasti miehiä kantapäästä kiireesen asti.

"Nämä sopii pistää niitten miesten sijaan, jotka tauti on meiltä vienyt", jupisi hän, "sen verran on tästä saalista hyvää." Sitten kutsui hän laivan pursurin, käski panna miehet laivan kirjoihin ja ylilaivurin osottaa heille makuupaikan, numeronsa laivassa ja heidän tehtävät työt sekä toimet.

"Kas niin, te hirtehiset, nyt saatte toista lajia makeisia kuin laiskureilla sulkusärkijän kannella. Niin totta kuin nimeni on Froubrigde koetan tehdä teistä ihmisiä."

Tämän ystävällisen lupauksen jälkeen astui Froubrigde perää kohti. Dragon lähti satamasta, missä Isis oli odottamassa. Seymour meni rekatille ilmoittamaan tulonsa ja näyttämään käskyn, jonka mukaan hän nyt otti haltuunsa vartiotoimen:

Tietysti syntyi heidän kesken puhe uhkapurjehtijasta ja miten se ennen oli päässyt Helsinkiin, "Se on luonnoltansa rohkea ja muuten oiva merimies, tuo uhkapurjehtija, mutta sitä en saa päähäni, millä keinoin hän Cutlerilta on voinut saada suosituskirjan. Miehet jotka otimme vangiksi, eivät mitään osaa sanoa, sillä he puhuvat ainoastaan omaa kieltänsä. Mutta sen vakuutan teille, katteini Longavant, ettei tuo uhkapurjehtija suinkaan pääse irti, myöhemmin tai varemmin saa hänen sisuttelemisensa palkkansa."

"Vartiopiirimme on liian avara emmekä sen vuoksi voi pitää tarpeeksi tarkkaa vaaria", vastasi Longavant.

"Sill'aikaa kuin te menette Rigaa kohti hiipii ruotsalainen ulos ja pääsee onnellisesti tiehensä."

"Teidän muassa kirjoitan amiraalille, kerron koko asian ja pyydän yhden laivan avuksi", vastasi Seymour. "Jos me lähtisimme pois rannikkoa pitkin, jätän sen laivan salmen suuhun, pitämään veitikkaa silmällä."

Mutta Salama venyi turvallisesti satamalaiturin luona ja Lovisan asukkaat olivat vastaanottaneet sen jos mahdollista, vielä suuremmalla riemulla kuin helsinkiläiset. Katteinia suretti kuitenkin suuresti noitten neljän merimiehen menettäminen. Eräältä venäläiseltä upseerilta sai hän kuulla että ne oli otettu vangiksi. Katteini käsitti tehneensä varomattomasti lähettäessään heidät pois veneessä, sen sijaan että hänen heti uhkarynnäköllä olisi tullut pyrkiä satamaan. Dragonin odottamatonta tuloa ei hän voinut arvata, ja jos ei se este olisi tullut, olisi kai vene väkineen päässyt pakoon.

Seuraavana aamuna olivat Yrjö ja hänen ystävänsä Edvard Ryd komennetut etumastoon, toiset miehet olivat isomastossa.

"Nyt veikkoseni", sanoi Edvard Ryd kumppanillensa, "nyt pitää olla iloinen ja osottaa reippautta, ei tässä muu auta. Mielesi hehkui merimieheksi, nyt et siinä saa virnistellä, kun sattui suuhusi ensimäiset kovat pähkinät. Ken ei tahdo kuorta purra, ei se sisustaakaan saa."

"Niinpä kyllä, enkä minä tätä arastele, vaikk'en olekaan sotalaivalle halunnut", vastasi Yrjö iloisesti. "Nyt saan ruveta kuuntelemaan sotalaivan pillejä, pitelemään kanuunia ja välkkyviä aseita. Siitä saattaa joskus olla hyötyäkin; onhan merimiehen hyvä oppia mitä vain opittavaksi sattuu."

Salaman lasti oli hyvällä voitolla myyty eikä sen katteini muuta odottanut kuin sopivaa tilaisuutta päästä Loviisasta. Mutta sepä ei ollut niinkään helppoa. Kaupungin kirkkotornista, josta näki kauas merelle, näkyi pelätty englantilainen vartiolaiva liikkuvan edestakaisin ja itsepintaisesti sulkevan kulkuväylän. Yöt olivat valoisat, niin ettei ollut toivomistakaan päästä salaa pakoon pujahtamaan. Meren puolelta tulleet kalastajat tiesivät kertoa, että he olivat nähneet toisenkin sotalaivan liikkuvan rantaa pitkin idenpänä. Vartijoita oli nähtävästi lisätty, ja niin todella olikin.

Tuo toinen sotalaiva ei ollut mikään muu kuin Miranda ja siinä oli
Salamalle toinen aivan yhtä kiukkuinen ja valpas vihollinen kuin
Froubrigdekin, nimittäin herra Angustus Cutler.

Mikähän oli saanut tuon entisen ystävän niin katkeraksi viholliseksi, että se nyt hautoi kostoa ja olikin vannonut kostavansa oikein loistavasti?

Sen kerromme lyhyesti.

Miranda oli lähes viikkoa myöhemmin kuin se Kultakruunun aukolla tapasi Salaman, lähtenyt Gefleen ostamaan muonaa ja muita tarpeita. Kiiruimman kautta meni Cutler patruuna Wulffin luo viemään kirjettä, jonka oli saanut Mileniukselta, ja terveisiä hänen tyttäreltänsä. Onnellisena ja iloisena kuin laululintu, täynnä suloisia toiveita, astui Cutler patruunan asuntoon ja sen etehiseen, mutta siellä kohtasi häntä näky, mikä sai hänelle vilun ja värin. Hän vuorottain vaalistui ja punastui, hänen tuuhea poskipartansa riippuu vetelänä kuin koiran korvat. Elviira oli hänen edessänsä punaisena ja hymyilevänä, tuiki terveenä ja elävänä. Cutler herran mieli oli kuin olisi hänen päänsä ollut tungettuna viritettyyn ja kohta laukastavaan kanuunaan.

"Oletteko te täällä?" änkytti hän koettaen kumartaa.

"Olen, hyvä herra, tervetuloa jälleen", vastasi Elviira.

"Ettekö ole ollut Salamassa?"

"Enpä suinkaan, mutta mikä teidän on, te olette aivan kalpea ja mielenliikutuksissa; eihän toki laivalle liene mikään onnettomuus tapahtunut, sanokaa, minä pyydän:"

"Minä soisin sen olevan hiiden hornassa", jupisi Cutler kiristellen hampaitaan. Ääneen vastasi hän pitkäveteisesti "ei."

"Ettekö ole sairastanut?" kysyi hän vielä.

"En eläissäni, sen verran kuin itse muistan", vastasi Elviira vielä enemmin kummastellen. "Mutta sanokaa, herra, minkä vuoksi minulta tällaista kyselette?"

"Yksi kysymys vielä, sitte olen aivan vaiti", vastasi onneton luutnantti. "Sanokaa, neiti, laulatteko englantilaista laulua Jeanot ja Jeannetta?"

Elviiran mielestä olivat luutnantti Cutler ja hänen kysymyksensä niin lystilliset, että hän ratkesi helisevään nauruun.

"Vastatkaa, sitä pyydän, sillä siitä riippuu elämäni onni", lausui
Cutler, kiukusta halkeamaisillaan.

"Olkoon sitte tiedoksenne, etten milloinkaan ole laulanut mainitsemaanne laulua enkä sitä edes tunnekaan", vastasi tyttö, yhä enemmän kummastellen Cutlerin käytöstä, "mutta sanonettehan toki miksikä minulta tämmöisiä tiedustelette?"

"Erään salaperäisen asian tähden", vastasi Cutler irvinnällä, jonka piti olla naurua; "en muuta kuin huvikseni. Hyvästi, neiti, tämän kirjeen antanette isällenne."

Cutler kurotti kirjeen Elviiralle, kumarsi ja ryntäsi ulos. Hän luuli tulevansa hulluksi. Salaman katteini oli julmasti pettänyt hänet; hän huomasi olleensa juonittelun esineenä ja Salama olikin sulunsärkijä, jonka katteini viekkaasti oli käyttänyt hyväkseen hänen herkkäuskoisuuttaan ja lemmenkiihkoaan. Kenen kättä hän oli Salamalla suudellut? Kaiketikin hansikoittua miehen kättä. Jos hänen vihamiehensä, häijynsisuinen pursuri Jones saisi tuon tietää, olisi hänen arvonsa laivalla aivan hukassa. Cutler vannoi kalliin valan pitää Salaman katteinia tuoreessa muistossa. Hän meni laivaansa ja sinä päivänä sai väki kärsiä luutnanttinsa mielipahasta. Koko päivä äkseerattiin purjeilla ja kanuunilla, kivääreillä ja käsiaseilla; se päivä oli kuumempi kuin Mirandan väellä pitkään aikaan oli ollut.

Cutlerin suureksi iloksi määrättiin korvetti lisävartijaksi Venäjän ja Suomen itärannalle. Isiksen päälliköltä sai hän tietää, miten Salama oli päässyt Lovisaan ja että se oli onnistunut ainoastaan Cutlerin lupakirjaan avulla. Nyt oli vihamiehensä suljettu Lovisan satamaan ja Cutler valvoi lohikäärmen tavalla ett'ei saalis pääsisi hänen käsistään. Kärsimäänsä pilkkaa ei mikään muu voisi palkita kuin loistava kosto. Ei hän sydämessänsä enää ajatellutkaan Elviiraa. Katteini Hall tiesi, miten Cutleria oli puijattu ja hymyili nähdessään hänen yltynyttä virka-intoaan ja valppautta; pursuri Jones arveli yöt päivät mitä lienee tapahtunut ystävällensä Cutler'ille. Hän paloi uteliaisuudesta ja päätti lujasti saada tästä salaisuudesta tiedon.

Patruuna Wulffin mielestä taas oli katteinin käytöstapa niin nerokas ja oivallinen, että hän päätti lyhentää hänen koetusaikansa sekä jo syksyllä antaa hänen ja Mimmin viettää häitä. "Oivallinen, nerokas, rohkea ja toimellinen mies, tuo Milenius", huudahti hän useammat kerrat, sittekuin oli lukenut Elviiran antaman kirjeen. "Hm, paremmin en itsekään olisi osannut tehdä." Tyttärensä moniin kysymyksiin Cutlerin kummallisesta käytöksestä patruuna vastasi makealla naurulla taikka sanoen, ettei hän tietänyt mitään, pyytäen häntä odottamaan Salaman tuloa, jolloin Milenius itse varmaan antaisi hänelle parhaimmat tiedot.

Patruuna istui korkealle kirjoituspöytänsä ääreiselle tuolille, otti suuren tilikirjansa ja rupesi laskemaan. Mitä useampia numeroita hänen kynästänsä lähti sitä iloisemmaksi tuli hänen muotonsa ja lopuksi sanoi hän:

"Hyvin, vallan hyvin. Oikein oivallinen lasku. Jos Salama onnellisesti tulee takaisin, on Milenius koonnut laivan hinnan kahdenkertaisesta. Mimmille pidän komeat häät, sen lupaan. Cutler-poloinen, se nyt oli lemmon hauska, ha, ha, ha; semmoinen ei sovi vävyksi Joonas Wulffille eikä mieheksi Elviiralleni."

Mutta Salama ei tullut. Kaksi viikkoa oli se ollut suljettuna Lovisan satamaan eikä vielä ollut toivoa, että hänen vartijansa pakenisivat. Tuonlainen toimettomuus sapetti katteinia ja hänen halunsa päästä liikkeelle yltyi joka päivä. Kosimisensa riippui siitä, miten matkansa Salaman kanssa menestyivät, mutta nyt olikin hän melkein kuin vanki eikä voinut tehdä mitään, joka veisi hänet lähemmäksi elämänsä onnea. Hautoessaan tällaisia kolkkoja ajatuksia tuli sana Lovisan sotapäälliköltä översti Gregor Suderoffilta pyynnöllä että katteini heti tulisi hänen luoksensa. Översti Suderoff oli vanha äreä soturi, joka oli palvellut Venäjän armeijassa jo Napoleonin aikaisessa sodassa v. 1812. Hän käytti valtaansa innokkaasti ja vakavasti, piti keisaria jumalanansa, oli englantilaisten ja te heidän liittolaistensa leppymätön vihollinen. Översti otti katteinin niin kohteliaasti vastaan kuin hänen ärtyinen soturiluontonsa salli. Hän pyysi katteinia istumaan ja käski tuoda teetä sekä piippuja. "Kuulkaa, herra", sanoi översti, kiertäen harmaata huulipartaansa. "Te olette rohkea ja pelkäämätön mies, sen tiedän siitä, että rohkenitte särkeä satamasulun. Sellaista miestä minä nyt tarvitsen. Haluttaako teidän ansaita hyvät rahat?"

"Se on tietty, herra eversti. Millainen on tarjouksenne?"

"Seikka on se, että meillä täällä Lovisassa on runsaasti kanuunia, kuulia, ruutia ja ruokavaroja, mutta toisin on Viipurissa. Tuon meidän Suomen rannikon vahvimman varustuksen komentaja on kirjoittanut sotaministerille Pietarissa, että hän kun odottaa vihollisten hyökkäystä, tarvitsee kipeästi mainituita varoja. Sotahallinto on antanut minulle käskyn lähettää Viipuriin sen verran sotavaroja kuin luovuttaa voin. Maata myöten kulettaminen veisi liian paljon aikaa ja Viipurin komentaja joutuisi kovaan pulaan. Minä siis ehdoitan, että te katteni, otatte nämä sotatarpeet ja muonan laivaanne ja viette sen lastin Viipuriin; mitä sanotte siitä?"

"Mitä sanovat siitä englantilaiset vartijat, jotka ovat sataman edustalla", kysyi vuorostansa katteini.

"Tuli ja leimaus, niitä ei otettu lukuun", huusi översti puhaltaen suustansa koko savupilven. "Tietäkää, herra, minä olin mukana, v. 1812, kun poltimme Moskovan, olin mukana, kuin ajoimme ranskalaiset yli Beresinan ja olin osallisena Smolenskin tappelussa. Minä vannon Yrjön ristin kautta, etten pelkää niitä enkä englantilaisia. Te osaatte kyllä lumota vartijain silmät; mitä sanotte ehdotuksestani?"

"Jos siihen suostun, on se vaara tarjona, että laivani ryöstetään ja minä itse hirtetään eikä minun ole halu mennä sellaiseen kauppaan."

Översti kiivastui niin, että huomaamatta nieli siemauksen varikuuma teetä.

"Te olette rohkea, haluatte ansaita rahaa ja kuitenkin teitä arveluttaa pistää taskuunne 10 tuhatta hopearuplaa, sillä sen summan tarjoon minä teille rahtipalkaksi", sanoi översti. "Tuohon käteen, niin on asia sovittu."

Översti seisoo käsi kurotettuna niinkuin kiusaaja korvessa.

"Tarvitsen yhden päivän miettimisaikaa", vastasi katteini. "Minun on tarvis tarkemmin punnita teidän ehdotustanne, ja jos vain mahdollista on, suostun siihen."

"Se on miehen puhetta; kahden päivän kuluttua odotan vastaustanne."

Salamaan tultuansa katteini kutsui luotsin, Pekka Nordin luoksensa.

"Osaatteko luotsata Viipuriin, tunnetteko saariston ja vedet sen ympärillä", kysyi katteini.

"Osaan, katteini; Viipuriin asti kelpaan minä luotsiksi, mutta en kauemmaksi. Ollaanko sinne menossa?"

"Niinpä kyllä, jos, vartijalaivoilta vain pääsemme."

"Jos eivät kaikki vanhat merkit petä, tulee kuun syntyessä, se on 4 tai 5 päivän kuluttua itäinen myrsky", vastasi luotsi. "Tähän vuoden aikaan on tavallisesti 2 tai 3 sellaista myrskyä. Suomen lahti on silloin aaltoileva, meri käy levottomaksi ja vartiolaivain on hakeminen suojaa Ahvenanmaan saaristosta. Sitä tulee meidän käyttää hyväksemme ja laskea merelle. Salama tekee tehtävänsä millaisessa ilmassa hyvänsä, kun vain ei ole liian kovasti lastattu."

"Minä luotan teidän sanoihinne ja kokemukseenne ja päätän siis mennä
Viipuriin", sanoi katteini.

Sovitulla ajalla kävi katteini överstin luokse.

"Suostun ehdotukseenne ja vien 10,000 ruplan maksusta Viipuriin sen lastin, josta puhuitte", sanoi katteini.

Venäläinen ojensi hänelle kätensä ja puristi katteinin kättä kiihkeästi.

"Te olette rohkea mies, katteini, sen sanon vieläkin. Jo huomispäivänä saatte ruveta lastamaan", sanoi översti. "Minä kirjoitan teistä sotaministerille ja toimitan teille ritarimerkin."

"Kun laiva on lastattu, otan minä mieluummin rahdiksi luvatut 10,000 ruplaa", vastasi katteini.

"Rahat antaa teille kenraali Streboff Viipurin komentantti", vastasi översti, "sellaiset ovat minulle sotahallinnosta annetut ohjeet. Minun on vain nimelläni vahvistettava sopimuksemme."

Tuohon selitykseen tyytyi katteini; hän ei voinut aavistaakaan mitään petosta siinä. Postissa, joka silloin kulki Haaparannan kautta, hän lähetti ne vekselit, mitkä oli saanut Lovisassa myymästänsä lastista, jota varovaisuuttansa hänen ei tarvinnut katua, niinkuin myöhemmin saamme nähdä.

Jo seuraavana päivänä rupesi Salama lastaamaan kieltotavaraa. Kanuunat ja kuulat sijoitettiin suuremman lastiruuman pohjaan, muut tavarat ja ruutitynnyrit pienempään. Huolellisesti jaettiin lasti niin tasan kuin mahdollista. Kun Salaman perä oli vaipunut 8 jalan syvälle, kielsi katteini lastaamisen, vaikka sitä kuinkakin vastusteli översti, joka tahtoi ruumat täyteen pantavaksi.

"Nyt ei enää panna myttyäkään lastiruumaan", vastasi katteini. "Laivani nopeudesta riippuu pääsemmekö takaa-ajajoistamme ja jos Salama enemmän lastataan, ei se enään ole kyllin pikakulkuinen."

Siihen sai översti tyytyä. Kun hän vain sai lähetetyksi pois ne tavarat, mitkä sotaministeri oli käskenyt, oli hänestä yhden tekevä, tulivatko ne onnellisesti perille vai ei. Hän vain tahtoi päästä koko toimesta mitä pikemmin.

Salama oli jo lastissa eikä katteini muuta odottanut kuin että sää muuttuisi luotsin ennustuksen mukaan, jolloin hän koettaisi lähteä satamasta. Laivan toimettomana ollessa olivat koneen kaikki osat puhdistetut ja hiilisäilöt täytetyt hiilillä. Heinäkuun 16 päivän illalla näkyi vihdoin uuden kuun kapea kannikka. Samaan aikaan nousi vieno tuulenhenki, pilvet ja ilma ennustivat myrskyä.

Seuraavana aamuna puhalsi jo melkoisen kova tuuli. Kirkon tornista näki, miten meren aallot kävivät korkeina vaahtoharjoina; vartijalaiva, joka ennen oli ollut purjeittensa varoilla, oli nyt ottanut höyryn avuksensa kestääksensä tuulen ja aallot, jott'ei ajeltuisi merelle. Pekka Nord oli ollut tornissa tähystämässä merta. Laivalle tultuansa sanoi hän katteinille: "Huomenna tähän aikaan on vartijalaiva ajettu merille ja satama vartioimatta; silloin lähdetään heti ulos."

"Olkoon niin", sanoi katteini. "Minä tahdon pois vaikka mikä olisi. Paperini ovat täysikuntoiset ja minä käsken koneenkäyttäjän pitää höyryn valmiina aamun hämärtyessä."

SEITSEMÄS LUKU.

Salaperäinen nainen. — Onnettomalta kaunottarelta ei voi pyyntöänsä kieltää. — Myrsky. — Luotsi, osaatteko nyt pelastaa laivan? — Kun hätä on pahin, on apu lähin.

Päivän kuluessa yltyi myrsky raivoisaksi. Mirandaa ja Dragonia ei enää näkynyt kirkon tornista, ne olivat ajeltuneet pois rannalta, minnekä, sitä ei tietänyt kukaan. Salama tuskin saattoi pysyä satamalaiturilla; peräpuolelta oli tarvis laskea vielä yksi ankkuri sekä vahvistaa kiinnitystouvit vahvoilla rautakettingeillä.

Veripunaisena laski aurinko länteen ja hämärän tullessa kiihtyi luonnon raivo. Salonkipöydällä seisovan lampun valossa istui Milenius kirjottamassa kirjettä Mimmille. Tuo rohkea merimies kertoeli koruttomilla, mutta sievillä sanoilla rakkautensa ja toivonsa. Ei hän sanallakaan antanut rakastettunsa ymmärtää niitä vaaroja ja ponnistuksia, joita hänen nykyinen toimensa kysyi eikä niitä uusia, jotka epäilemättä uhkasivat häntä. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei ensinkään huomannut, miten salongin ovi avattiin ja sisään astui nainen, jonka kasvot olivat kokonaan hunnun peitossa. Hän seisahtui varjoon salongin alipäähän.

Mitähän asiaa oli tuolla naisella, mikä pakoitti häntä myrskystä ja sen kauhuista huolimatta pimeässä käymään rantaan ja huojuvaa porrasta myöten astumaan oudolle laivalle?

Paksu huntu peitti hänen kasvojansa, jättäen ainoastaan silmät näkyviin. Silmät olivat suuret ja lempeät; niistä ilmeni murhetta ja kärsimystä. Hän oli solakka, jäsenet ja vartalo somasti sopusoinnussa. Hänen sinertävän mustat hiuksensa olivat otsalla kiertyneet kiharoiksi ja tekivät hänen kalpeat kasvonsa melkein kolkon näköisiksi.

Kului hetkinen ennenkuin katteini nosti päätänsä. Hän säpsähti huomatessaan kolkon haahmon ovella. Mutta Milenius oli rohkea, hän nousi ja lähestyi paikkaa, missä nainen seisoi liikkumatonna. Olihan se nainen, mitä tarvitsi hänen siis pelätä?

"Ketä haette ja mitä varten olette tänne tullut?" kysyi katteini.

"Minä haen uljasta miestä, semmoista, joka on kyllin jalomielinen ja hyväluontoinen auttamaan onnetonta, kun se hänen apuansa rukoilee", vastasi tuntematon vienolla surullisella äänellä.

"Siitäkö syystä olette minua hakenut?"

"Aivan niin, sillä minä toivon ja uskon teidän olevan semmoisen", vastasi hän. "Minä ajattelen näin: se, joka voittaaksensa maallista tavaraa uljaasti panee alttiiksi oman ja laivamiestensä hengen, laivansa ja tavaransa ja rohkeasti murtaa vihollisten vartijain rivin, ei se kieltäydy auttamasta ja pelastamaan onnetonta, kovasti koetetulle puolisolle se hankkii onnen, antamalla hänelle puolisonsa ja turvansa."

Yhä enemmin kummasteli katteini ja puhuttelijan äänikin miellytti häntä. Hän pyysi naista pöydän luokse istumaan ja istui itse likelle häntä.

"Miten voin minä olla teille avuksi?" kysyi katteini. "Siitä saatte olla vakuutettu, että minä säälin onnetonta, sillä merimiehenä olen minä monta kertaa tarvinnut ja saanut apua ja sääliväisyyttä. Sanokaa siis mitä haluatte ja jos minun voimassani on, en ole tekemättä, mitä tunto ja velvollisuus käskevät."

"Nämä teidän jalomieliset sananne ovat takauksena siitä, etten pettynyt, kun päätin hakea teidät ja uskoa kohtaloni teidän käsiinne", sanoi nainen. "Noin kymmenen vuotta sitten syntyi Pietarissa kapina. Se oli seuraus salaliitosta, jonka tarkoitus oli karkoittaa istuimelta nykyinen keisari Nikolai ja antaa valtikka perintöruhtinaalle lempeälle Aleksanderille. Kapinan syttyessä olin minä ollut kaksi vuotta onnellisissa naimisissa; itse olin silloin ainoastaan 20 vuoden vanha. Puolisoni, ruhtinas Barinsky palveli kaartin katteinina. Hän oli Venäjän rikkaimpia ja mahtavimpia sukuja, hänellä oli suuria maahoveja, hän oli luonnoltansa jalo ja ritarillinen, rakasti vapautta, vihasi väkivaltaa ja sortoa. Mieheni määrättiin kaartin kanssa kukistamaan kapinaa. Tultuansa tapahtumapaikalle näki hän miten hevosväki ja sotamiehet miekalla, painetilla ja luodilla surmasivat joukottain aseettomia katselijoita. Puolisoni veri kiehahti; hänen oikeustuntonsa heräsi nähdessään tämmöistä turvattomain surmaamista. Hän esteli ja hillitsi raivoisaa joukkoa ja pelasti siten monen hengen. Mutta hänen käytöksensä kerrottiin Nikolai-keisarille, joka sanoi miestäni kapinan edistäjäksi, miltei yhdeksi sen osanottajiksi.

"Keisarin käskystä tuomitsi sotaoikeus mieheni 20 vuodeksi maanpakolaisuuteen Uralin vuorikaivoksiin. Hän vangittiin heti ja hänen maatilansa ryöstettiin kruunulle. Meidän onnemme oli tuhottu, murheeni ja tuskani oli rajaton."

"Minä rukoilin keisaria kyynelsilmin ja anoin armoa miehelleni. Hän katsoi minuun ankarin silmin ja vastasi äreästi, ettei mitään armoa ollut sille, joka unohti velvollisuutensa ja puolusti kapinoitsevia. Barinskyn rikkaat sukulaiset puolustivat häntä ja rangaistus helpotettiin, huomatkaa, se helpotettiin 20 vuoden vankeudeksi Viipurin linnassa."

"Parhaimmalla iällänsä, juuri silloin kuin elämä olisi voinut tarjota joitakuita harvalukuisista iloistansa, temmattiin ruhtinas Barinsky puolisolta, sukulaisilta ja ystäviltä 20:ksi vuodeksi kitumaan vankeuden yksinäisyydessä. Onhan se kauheaa, se on vitkaan murhata rehellinen ja syytön mies. Kymmenen vuotta on mieheni jo ollut vankina eräässä Viipurin linnan tornissa, Korsaaren karilla. Se on vanha kaunis torni, jonka katto jo on rusentunut, mutta pohjakerrosta käytetään vankilaksi. Siinä kituu ja kärsii mieheni." Ruhtinattaren näitä puhuessa, oli musta huntunsa siirtynyt silmiltänsä ja katteini näki kalpean, mutta ihmeen ihanat kasvot joissa ilmestyi syvää kärsimistä ja raskasmielisyyttä. Nuo kasvot suurine mustine silmineen teki merimieheen valtavan vaikutuksen ja kunnioittaen pyysi hän ruhtinatarta pitkittämään kertomustaan, lisäten kuuntelevansa häntä yhtä suurella surkuttelulla kuin mielihalulla.

"Mitä minulla vielä on sanomista, se on pian kerrottu", jatkoi ruhtinatar. "Näitten kymmenen vuoden kuluessa, joina ruhtinas on ollut vankina, olen minä turhaan koettanut kaikkia keinoja saadakseni hänet vapautetuksi. Ruhtinaan tilukset kun ryöstettiin, ei minulla ollut varoja hankkia apulaisia ja puolustajia, sillä ainoastaan lahjomisilla oli mahdollista saada keisaria läheisten mahtavain apua. Vihdoin sain Barinskyn sukulaisilta kootuksi niin suuren summan, että muuan Viipurin linnan vartijamiehistä suostui auttamaan ruhtinaan pakoa. Valepuvussa olin minä äskeisin Viipurissa. Onnistuin päästä linnaankin, saamatta kuitenkaan nähdä miestäni, mutta tein tuttavuutta erään Gregorius Bestysjeff-nimisen Ukrainassa syntyneen vanginvartijan kanssa. Jos hän saa 4,000 ruplaa kultarahassa, suostuu hän auttamaan ruhtinaan karkaamista. Ne rahat ovat tässä, lunnaiksi koottuina puolisoni vapauttamiseksi."

Ruhtinatar laski kultarahalla täytetyn nahkaisen kukkaron pöydälle.

"Oi, miten noitten katalain rahain hankkiminen on maksanut minulle paljon kyyneleitä ja rukouksia", sanoi hän. "Ei ollut helppo asia saada niitä Barinskyn ahnailta sukulaisilta, se maksoi vuosikausia kestäneitä vaivoja. Jokainen satarupla, jonka sain summani jatkoksi, lisäsi toivoani, rakkaus mieheeni kannatti rohkeuttani ja minä uskalsin toivoa."

"Ennenkuin erosin Gregorius Bestysjeffistä, sovimme siitä, että ruhtinaan pako oli tapahtuva meren puolelta. Sitä tarkoitusta varten oli hankittava laiva ja pidettävä se valmiina, jotta pakolainen pääsisi siihen. Sittekun Bestysjeff oli suostunut laivan päällikön kanssa ja tarkemmat määräykset tehty, olisi vene ja soutomiehiä lähetettävä rannalle tornin luokse. Bestysjeff saattaisi ruhtinaan sinne ja kun tämä oli päässyt veneesen, saisi vanginvartija vaatimansa 4,000 ruplaa. Tietysti vene heti soutaisi laivalle, joka sitte purjehtisi Ruotsiin tai johonkin Itämeren satamaan, missä ruhtinas olisi turvassa."

"Mutta laivan saaminen ei ollut helppo. Kun kaikki Suomen ja Venäjän satamat olivat suljetut, oli siitä se haitta, että vaikka saataisiinkin laiva, se ei pääsisi ankarasti vartioittuun satamaan sisälle eikä siitä ulos. Viipurista tulin minä tänne Lovisaan, yhä siinä toivossa, että löytäisin tarkoitukselleni sopivan laivan. Mutta sellaistapa ei ollut saatavissa. Minua alkoi tuskastuttaa. Silloin kuulin kerrottavan, miten teidän oli onnistunut pettää vartijat ja päästä satamaan; minussa heräsi se toivo, että te ehkä rupeisitte ruhtinaan pelastajaksi ja kun vielä sain kuulla, että te lähdette Viipuriin, juuri sinne, missä ruhtinas Barinsky on kitumassa, silloin myrskystä ja pimeydestä huolimatta hain teidät ja tulin rukoilemaan teiltä apua ja tointa puolisoni vapauttamiseksi."

Ruhtinatar loi nöyrän ja rukoilevan katseen katteiniin. Hänen kalpeilta murheellisilta kasvoiltansa valui kyyneliä. Hän oli pannut käteensä ristiin niinkuin rukoileva ja odotti levottomana sekä tuskastuneena katteinin vastausta.

Katteini olikin nähtävästi liikutettu. Onnettomuudella, ja ihanuudella on aina puoleensa vetävä voima ja etenkin nyt kun tässä oli vääryyttä kostettava ja pelastettava jalokuntoinen mies, joka toisia puolustaessaan itse oli joutunut onnettomuuteen. Milenius oli nuori, rohkea ja teki päätöksensä pikaisesti. Hän kurotti ruhtinattarelle kätensä.

"Jos minä sen toimeen saan ja jos Bestysjeff lupauksensa pitää, vapautan minä ruhtinas Barinskyn", sanoi hän. "Mutta kaikki riippuu siitä, pääsenkö minä laivoineni Viipuriin, sotalaivojen minua kiinni saamatta. Elkää kiittäkö minua, sillä lupaukseni annoin siitä syystä, että kunnioitan alttiiksi panevaa rakkauttanne puolisoonne samalla kun surkuttelen hänen onnettomuuttansa. Jos minä vain Viipuriin pääsen, lienee ruhtinaan vapauttaminen varma."

"Minä rukoilen hartaasti Jumalaa, että se teille onnistuisi", sanoi ruhtinatar, puristaen katteinin kättä. "Minä jään tänne Lovisaan odottamaan, miten teidän jalo yrityksenne menestyy. Tässä ovat ne rahat, mitkä Bestysjeff vaatii, ja pyydän teitä antamaan ne hänelle ruhtinaan vapauden hinnaksi."

"Olen lupaukseni antanut ja tahdon toimia parhaan ymmärrykseni mukaan", vastasi katteini. "Ette saa yksinään lähteä laivasta, minä tulen saattamaan teitä asuntoonne. Myrsky on raivoisa, jos ei se vähän helpota, en huomenna pääsekään satamasta, niinkuin aikomukseni oli."

Katteini ja ruhtinatar lähtivät salongista ja astuivat maalle. Kovat tuulenpuuskat ajelivat toisiansa, sade valui virtana ja ilta oli niin pimeä, että katteini ja hänen seuralaisensa vaivoin saattoivat päästä eteenpäin. Ilmassa lenteli kattolaudan pätkiä ja muita kaikenlaisia niin, että kävelijät joka hetki olivat hengen vaarassa.

Vihdoin saavuttiin ruhtinattaren asunnolle.

"Varjelkoon ja suojelkoon teitä Jumala", sanoi hän katteinille.
"Minulla ei ole teille muuta annettava kuin sydämeni koko kiitollisuus.
Tuskalla levottomuudella ja toivollakin odotan tietoja teiltä ja
teistä."

"Niitä saattekin; niin pian kuin vain saan ruhtinaan pelastetuksi, saatte siitä tiedon. Nyt jääkää hyvästi!"

Hän kiiruhti pois ja pääsi ilman vaikeuksia laivaansa. Salonkiin tultuansa jatkoi hän kirjettään Mimmille, sulki sen ja sanoi itseksensä:

"Onnistukoon minulle tehdä hyvä työ, saada vapautetuksi kovaonninen ruhtinas ja saattaa hänet oivallisen puolisonsa luokse. Itse olen niin monella ihmeellisellä tavalla saanut kokea Jumalan apua, että velvollisuuteni on auttaa toisia apua tarvitsevia."

Sydänyön aikana oli myrsky yltynyt hurjimmilleen; aamulla oli sen raivo masentunut. Samalla oli höyrylaiva varuillaan, ja kun ensimäinen auringon säde pilkisti idän pilvistä, höyrysi laiva pois satamasta. Suotuisissa oloissa olisi sen 8 tai 9 tunnin kuluttua pitänyt saapua Viipuriin, jonne Lovisasta oli noin 15 penikulman matka.

Väljemmille vesille päästyä nostettiin Salamaan vauhdin lisäämiseksi muutamia purjeita, mutta pysyttiin mahdollisimman lähellä rantaa. Pian tuli näkyviin Haminan kaupunki, jossa on rappiolle joutunut linnoitus; samoin Suursaari, missä enimmästi asuu luotseja ja kalastajia. Sen luona oli v. 1788 merkillinen meritappelu ruotsalaisten ja venäläisten välillä.

Sydänpäivän aikoina alkoi aurinko näkyä myrskyn repimistä pilvistä. Vieläkin lainehtii meri valtavasti, mutta kova itäinen tuuli on kääntynyt vahvaksi lounaiseksi. Näkyviin tulee Viipurin saaristo, jossa ovat suuret Piispansaari, Torsaari ja Koiviston saaret Muutama tunti vielä, jopa alkaa näkyä Uuraan- ja Ravansaari, jotka suojelevat Viipurin avaraa satamaa. Hurraa, ponnistelkaa ja puhkukaa höyryhevot, silloin pääsee Salama Viipurin linnoituksen suojaan, jonka kanuunilla varustetut muurit ovat ihan meren rannalla.

Katteini hieroo hyvillä mielin käsiänsä, tyytyväisenä pistää luotsi suuhunsa uuden tupakkamällin kirkkaasta messinkirasiastansa. Pian on kaikki pelko ja vaara vältetty; parin tunnin kuluttua ollaan turvassa.

"Kuten arvelen, niin kävi; vihollisemme ovat ajaantuneet merelle tai saaristossa hakeneet satamaa", sanoi luotsi, "tälläkin erällä petimme heidät kelpotavalla."

Pekka Nord oli tuskin saanut tuon sanoneeksi kun suuri höyrylaiva Uuranasaaren etelänokasta ilmestyi kulkuväylään. Samaan aikaan nähtiin toinen höyrylaiva tulevan Koiviston salmesta ja; pyrkivän pohjoista suuntaa suoraan satamaa kohden. Katteini nosti kiikarin silmälleen, katseli tarkoin noita kahta laivaa ja sanoi sitte luotsille kylmäverisesti ja tyynesti.

"Ne ovat molemmat vihollisemme Miranda ja Dragon. Nyt saamme panna parastamme hengen ja laivan pelastamiseksi."

"Vai niin, minä luulin niitten olevan kaukana Suomenlahdella", vastasi luotsi ja rupesi sitte tähystelemään näkyalaa kaikilta puolin.

Vasemmalla puolella oli Viipurin ranta ja satamasta läheni Miranda täydellä höyryllä ja purjeet auki. Oikealla oli saaristo, sen lukemattomat saaret, luodot ja siltä puolelta tuli Dragon. Pekka Nord muutti tyynimielisenä tupakkamällinsä oikeasta poskesta vasempaan ja sanoi sitte katteinille:

"Mahdollisimman suuri höyrypaine, raskauttakaa venttiilit, kaikki purjeet leveälle, parhaimmat miehet peräsintä pitämään. Minä kiipeen etumastoon, josta johdan luotsausta. Te, katteini, komentosillalle johtamaan laivan liikkeitä ja peränpitäjälle kertoomaan minun käskyjäni — minä vien laivan saaristoon."

"Oikein sanotte, muulla tavoin emme pääse pulasta", vastasi katteini. "Miranda estää meitä pääsemästä satamaan ja Dragon kääntymästä takaisin; meidän täytyy mennä saaristoon."

Pekka Nord nousi nopeasti mastoon, missä istui suuren mustan linnun muotoisena. Kaikki purjeet jotka saattoivat olla avuksi avattiin. Tuokion kuluttua pisti koneenkäyttäjä päänsä koneluukusta ja huusi katteinille:

"Kymmenen astetta yli korkeimman höyrypaineen."

"Lisää 30:een asteesen", käski katteini. "Carlsund antaa aina lahjaksi jonkun tusinan hevosvoimia yli sen, minkä sopimus säätää. Lämmittäkää lisää!"

"Se tehdään."

Koneenkäyttäjä sukelsi koneruumaan takaisin. Siellä alkoi kuumuus tulla kauheaksi, pistoonit lensivät ylös ja alas niinkuin hurjat paholaiset. Venttiilistä, putkista ja viemäreistä pihisi höyryä. Konemiehet olivat riisuneet vaatteensa ja kuumuus oli niin kova, että kun uunin luukut avattiin, hiilien lisäämistä varten, heidän täytyi kääriä märkiä hurstia ympärilleen kestääkseen kuumuutta. Purakallinen vähän rommilla sekoitettua vettä oli asetettu koneruumaan miesten virkistykseksi. Aina tavan takaa täytyi miesten muutamaksi minuutiksi juosta kannelle saadaksensa raikasta ilmaa keuhkoihinsa.

Katteini käski ensimäisen varamiehensä heittää lokiköyden.

"Vauhti runsaasti 12 solmuväliä", antoi hän tiedoksi.

"Se on liian vähän", jupisi katteini, "takaa-ajajaimme suuret purjeet auttavat heidän koneittensa voimaa niin, että he voittavat meidät. Willner hoi!"

"Herra katteini!"

"Ota miehiä, menkää lastiruumaan ja sovittakaa painoa laivan keskelle, niin paljon kuin suinkin saatte sitä sinne sopimaan."

"Se tehdään, katteini."

Miranda ja Dragon ajoivat nyt takaa Salamaa sekä purjeilla että höyryllä. Ne huomasivat sen tarkoituksen olevan paeta saaristoon, vaan kun molemmilla sotalaivoilla oli luotsi Suursaaresta, ne eivät arkailleet tehdä samoin. Nämä luotsit olivat väkisin otettuja suomalaisia, joita pakotettiin johtamaan vihollisia sillä uhkauksella, että he heti hirtetään mastoon, jos eivät rehellisesti tee, mitä käsketään.

Miranda antoi Dragonille merkin ja heti muutti korvetti suuntansa. Dragon käänsi, suuntasi lounaista kohden ja katosi pian näkyvistä, Miranda yksin pitkitti takaa-ajamista, päästäen silloin tällöin laukauksen vaikka liian pitkän välin takia kuulat putosivat veteen tekemättä mitään vahinkoa.

Luotsin tarkka silmä huomasi kaikki. Hän näki Dragonin suuntaavan saaristoon ja arvasi sen aikovan päästä Salaman eteen estääksensä tätä pakoon pääsemästä. Pekka Nord hymyili; tämä kunnon merikarhu oli nyt raitis ja hilpeä kuin nuorukainen. Hän tunsi, mikä suuri vastuunalaisuus hänellä oli. Laivan hyvä tai paha kohtalo oli kokonaan hänen käsissänsä, hänen taitonsa, tarkka silmänsä ja tyyni mielensä oli tässä oleva kaiken ja kaikkien pelastus.

Salama kiiti saaristoon, missä lukemattomia saaria, luotoja ja karia oli kaikkialla ja kaikilla puolin. Näytti niin sokkeloiselta, ettei siinä luullut kulkuväylää olevankaan eikä kenenkään sieltä osaavan ulos. Vielä lainehtiva meri ja aallot pauhasivat ruskeakivisiä rantoja ja vedenalaisia salakaria vastaan, joitten osotteena oli vaahtoava vedenpinta. Hyrsky nousi rannalla kasvavien puitten latvaan asti. Parvittain kalalokkia lensi kirkuen ympäri. Laiva pujahteli niin lähellä kareja, että rohkeimmatkin miehet ehdottomasti ummistelivat silmänsä, mutta luotsin ilmeinen jäykkyys rohkaisi katteinia, joka tähän asti ei ollut mokomaa retkeä yritellyt. Myötänsä; kuului Pekka Nordin huuto: "Oikealle" tai "vasemmalle." Miranda pääsi Salamaa yhä lähemmäksi. Höyrypaineen lisääminen olisi saanut pannut räjähtämään. Paino lastiruumassa oli parhaimmin tavoin sovitettu keskelle ja se oli lisännyt vauhtia puolen solmun väliä.

Silloin nähtiin luotsin ensimäisen kerran vaalenevan. Mitä hän oli nähnyt? Dragonin, joka tuli vastaan keulapuolesta ihan kohtisuoraan. Se oli mennyt erään kapean salmen lävitse ja esti nyt Salamaa pääsemästä edemmäksi. Uhkapurjehtija oli hukassa. Pekka Nordin silmät leimuivat ja jyrisevällä äänellä huusi hän:

"Peräsin vasemalle, tiukimmasti vasemmalle, tulisesti! Vallan niin se on oikein. Ei tuumaakaan ylemmäksi; vauhti kiukkuisin, minkä voimme saada; haljetkoot vaikka pannut, meidän täytyy päästä väistymään, sen minä sanon."

Katteini toisti luotsin käskyt. Silmänräpäyksessä väistyi Salama ja pujahti purjein höyryin kapeaan merisolaan kulkuväylän vasemmalle puolelle. Dragonista vastaiseen suuntaan. Salaman höyrypannut puhkuivat raivoisasti ja hurjana lensi laiva eteenpäin. Saaret, luodot ja karit pyörivät katselijan silmissä. Vieläkin korotti luotsi äänensä:

"Olkaa varuillamme miehet kannella, ja pitäkää kiinni, sillä nyt koetellaan Salaman kestävyyttä. Sillä on vedenpitävät vararuumat ja Ruotsin rautaa kupeissansa. Katteini, minä ajan yli tuon matalikon, joka sulkee meiltä tien. Siinä on kahdeksan jalkaa vettä ja Salama makaa keulassa yhdeksän jalkaa. Niin nytpä koetellaan Ruotsin rautaa."

Kaikki miehet kannella loivat katseensa eteenpäin. He vaalenivat. Valkeavahtoinen matalikko tai salakari näkyi suoraan edessä vain muutaman sadan sylen päässä laivasta ja ihan sitä kohti kiiti nyt Salama. Meri ajaa suoraan sinne päin ja heittää laivaa kahdenkertaisella voimalla. Se lentää oikein hirvittävää vauhtia. Ratkaiseva hetki on tullut. Jättiläisaallon harjalla viskautuu Salama yli tyrskyn. Vauhti on niin väkevä, aaltojen kuohu, koneen rätinä niin huumaava, ettei huomatakaan laivan emäpuun koskevan karia, tuntuu vain, että laiva ikäänkuin horjahtaa ja vavahtaa. Matalikon yli on onnellisesti päästy ja nyt ollaan puhtaassa vedessä. Luotsi oli nerokkaasti laskenut kaikki ja nyt hän hymyili anteeksiannettavasta ylvästelystä. Dragonin on kääntyminen takaisin sama tietä kuin tulikin, se ei rohkene seurata Salaman jälkiä. Itse Froubrigde ei voi, olla ihmettelemättä uhkapurjehtijan rohkeutta. Hän jupisi: hyvin tehty, all right, mutta sen täytyy upota.

Froubrigde ei tietänyt, miten oivakuntoista Ruotsin rauta on ja kuinka
verraton laivanrakentaja Carlsund. Katteini; käski peilata pumppuja;
Willner ilmoittaa, ettei vettä ole pisaraakaan enempää kuin ennen.
Salama on ihan eheä, vaikka puoli sen irtoanturasta jäi karille.

Kun Salama pääsi väljempään veteen, käski luotsi vähän muuttaa suuntaa, niin että se teki kolme neljännestä ympyrän kaaresta ja ajoi laivan Piispasaaren ja Torsaaren väliseen salmeen. Siitä päästyä suunnattiin koilliseen ja pohjoiskoilliseen. Tuo yhtä nerokas kuin taitava johto saaristossa ajoi laivan suoraan kohti Viipurin satamaa ja saaristo jäi tykkänään sen taakse.

Nyt astui luotsi alas etumastosta ja meni katteinin luokse komentosillalle. Miehet katsoivat hetken ajan terävästi toisiansa, sitten yhtyivät heidän kätensä rehelliseen kädenlyöntiin.

"Hyvin tehty, luotsi!"

"Hyvin tehty, katteini!"

He eivät sanaakaan sen enempää haastelleet tuosta tapauksesta. He nyt jo perinpohjin tunsivat toinentoisensa, he kunnioittivat! toinentoistensa jaloa rohkeutta, merimieskuntoa ja jäykkää mielentyvenyyttä vaarassa. Pekka Nord pyyhkäsi nuttunsa hihalla muutaman suuren hikipisaran otsaltaan.

"Käskekää stevartin tehdä minulle virkistysjuoma, katteini; kuten tiedätte, minä en rakasta väkeviä juomia, mutta nyt on virkistävä naukku paikallaan", sanoi Pekka Nord.

Katteini suostui heti hänen pyyntöönsä.

Salaman molemmista takaa-ajajista näkyi nyt vaan Miranda tulevan saaristosta. Nähtävästi Dragon ei enää tietänyt minne Salama oli mennyt ja haki sitä vielä saaristossa. Tuo Salama, joka jo kaksi kertaa perinpohjin oli pettänyt Mirandan, onnistuisiko se vielä kolmannenkin kerran, johan se olisi kuulumatonta. Yritettiin kaikkia mitä purjeet ja höyry aikaan saivat, jotta saavutettaisiin Viipuria kohti pakeneva Salama, ja Mirandan miesten iloksi vähenikin vähenemistään näitten laivojen välimatka. Asia oli näet sellainen, että kun Salaman irtoantura oli särkynyt, sen vauhti väheni 9:ksi tai 9,5:ksi solmun väliksi, siis vähemmäksi kuin Mirandan, jonka kanuunat rupesivat tähtäämään kuulia Salamaan. Uhkapurjehtijan tila alkoi käydä arveluttavaksi. Painon keventämiseksi heitettiin pois ankkurit ja kettingit, vesiastiat työnnettiin mereen ja samoin veneet, paitsi yksi. Se kevensi laivaa ja vauhti lisääntyi vähän. Nyt oltiin jo niin lähellä satamaa, että linnoituksen ampumareiät olivat paljain silmin nähtävissä. Yksinäisellä karilla näkyi se vanha torni, jonka holveissa kitui ruhtinas Daniel Barinsky, hän, jonka katteini oli luvannut pelastaa. Milenius ajatteli sitä ja hymyili katkerasti. Oma ja laivansa pelastus oli enemmän kuin epätietoinen. Mirandan kuulat putoilivat jo aivan lähellä Salamaa. Pian ei enää ollut muuta tehtävää kuin antaa ampua itsensä upoksiin taikka antautua viholliselle. Äkkiä jouhtui katteinille tuuma mieleen.

"Luotsi", sanoi hän, "minä lasken suoraan Ravansaarelle ja laiva ajautukoon rantaan, se on ainoa keino välttääksemme nuoraa, sillä varmaan meidät hirtetään, jos joudumme vainoojiemme käsiin. Me ehkä saavutamme rannan ennenkuin sotalaivan kanuunat upottavat meidät syvyyteen."

Tyvenmielisenä siirsi luotsi tupakka mällin toisesta poskesta toiseen ja kääntyi perää kohden vieläkin katselemaan Mirandaa.

"Suunnataan suoraan Viipuriin, minne ei nyt enää ole muuta kuin 18 virstaa", sanoi hän tyhjentäen lasinsa pohjaan. "Teidän maljanne, katteini! Kun hätä on pahin, on apu lähin."

Katteini katsoi kummastellen luotsia. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän. Luotsi osotti kädellänsä Mirandaa. "Meille tuli ihan odottamaton apu", vastasi hän. "Näettekö, Miranda on pysähtynyt, miehet ovat köysissä kiinnittämässä sen purjeita, sen veneet ovat lasketut vesille, ja se kaikki tietää sitä, että korvetti on tarttunut vedenalaiseen helvetinkoneesen, jommoisia on laskettu sinne tänne tähdellisimpäin satamain suihin turmelemaan niihin pyrkiviä laivoja. Nyt saamme mennä vallan mukavasti loppumatkamme."

Totta olikin mitä luotsi sanoi. Miranda oli arvaamatta törmähtänyt torpedoon. Korvetti sai kovan tärähdyksen niin että osa kannenpäällisiä rakennuksia särkeytyi, kuulat poukkoivat kehistänsä ja itse laiva sai tuntuvan reiän, josta se rupesi vuotamaan. Väestä ei kukaan vahingoittunut. Veneet laskettiin vesille, jotta jos mahdollista torpeedo saataisiin ylös.

KAHDEKSAS LUKU.

Salaman tulo Viipuriin. — Kenraali Streboff. — Santta Annan torni. — Salaman katteini ei saakaan luvattuja kymmentätuhatta ruplaa, mutta rahtinsa maksuksi ottaa hän valtiovangin.

Siitä hetkestä kuin Salama tällä viimeisellä erällä nähtiin merellä, oli Mirandan päällikkö ja upseerit, mutta eteenkin luutnantti Cutler ankaran innokkaasti ajaneet uhkapurjehtijata. Koston hetki oli lyönyt ja Cutler oli takaa-ajossa oikein kiihkoisa. Ilkeä pursuri herra Jones oli saanut tietää syyn, minkä vuoksi luutnantti vihasi uhkapurjehtijaa, ja hän käytti kaikkia tilaisuuksia ivataksensa Cutleria ja saadaksensa hänet raivoon. Jones ynnä tohtori ja vanhin aliupseeri herra Studart olivat asettuneet laivan perään katsellaksensa ajoa.

"Kylläkai Cutler nyt antaa höyrypannujen haljeta kun hänellä on toivo saada otetuksi se mies joka on tehnyt hänelle hauskimman kepposen minkä eläissäni olen kuullut", sanoi Jones seurakumppaneillensa. "Minun olisi pitänyt saada nähdä hänet silloin kuin hän silmittömästi rakastuneena suuteli merimiehen kättä. Ha, ha, ha, minä oikein pakahdun naurusta joka kerta kuin sitä ajattelen. Oikein oiva mies, tuo Cutler; hän on hankkinut minulle hyvin monta naurujuhlaa. Mieleni tekisi päästä sen hauskan uhkapurjehtijan tuttavuuteen."

"Toivonne käynee kylläkin toteen", vastasi lääkäri, Farnham. "Hän kai saaristossa juoksi uuvuksiin ja on nyt väsyksissä. Tällainen kilpa-ajo on täysin yhtä hauska ja viehättävä kuin kilpa-ajot Epsonissa tai Derbyssä. Kymmenen puntaa lyön vetoa, Jones, että uhkapurjehtija tunnin kuluttua on vankimme."

"Cutler on syntynyt huono-onniseksi ja minä panen vastaisen vedon" vastasi pursuri. "Uhkapurjehtija ei ole väsynyt, hän vain juonittelee. Sen saatte nähdä, että hän vieläkin näyttää ystävälleni Cutlerille pitkää nenää."

Jones oli tuskin ennättänyt lausua tämän salaisen toivonsa, kun jo
Miranda tarttui torpeedoon, sillä seurauksella kuin vasta kerrottiin.
Osa miehiä kaatui kynsillensä laivan kannelle. Aliupseerin koivet
nousivat pystyyn ja lääkäri poukahti Joneksen syliin.

"Mitä tuhattulimaista tämä on?" huusi lääkäri säikähtyneenä.

"Se nyhjäys siirsi teidän kymmenen puntaa minun taskuuni", vastasi Jones, silittäen punottavaa nenäänsä. "Sanoinhan minä että Cutler'illa on huono onni. Ei hän tällä kertaa sitä huvia saa, että pääsisi kostamaan uhkapurjehtijaa käden suutelemisesta."

Tapahtumasta oli säikähdys laivassa yleinen. Kone pysäytettiin heti paikalla ja veneitä pantiin varovasti koettamaan saada torpeedo ylös. Varovaisuutta siinä tarvittiinkin, se tiedettiin jo siitä onnettomuudesta, minkä samanlainen torpeedo oli tehnyt Exmouth nimiselle englantilaiselle laivalle. Mainittu laiva oli näette Kronstadtin vesillä tarttunut samanlaiseen helvetinkoneesen. Torpeedo oli tuotu kannelle, muuan merimies nosti sen ja piti sen käsissänsä, joll'aikaa amiraali Seymoyr tarkasti sitä, mutta miten hän pitelikin tätä salaperäistä konetta, tuli hän sulkeneeksi jonkun putken ja koko kummitus räjähti heidän keskellänsä. Amiraali pääsi palohaavoilla kasvoissa ja toisen silmän vahingoittumisella, mutta eräälle toiselle kävi pahemmin. Erään upseerin molemmat kädet paloivat pahasti ja hänen toinen jalkansa repäistiin pois. Ihmeellistä oli, että ensin mainittu merimies, joka piti konetta, ei saanut pienintäkään vammaa.

Se torpeedo, johon Miranda tarttui, saatiin onnellisesti ylös ja sitä katseltiin tarkoin.

Miranda laivalla oltiin iloisia, kun oli päästy kovemmasta pahasta.
Salamaa ei nyt enää kannattanut ajaa takaa ja Cutler sai sanomattomaksi
harmiksensa nähdä miten hänen vihollisensa liehuvine lippuineen höyrysi
Viipurin satamaan.

"Toivotan parempaa onnea toisten, herra Cutler", sanoi lohduttaen, katteini Hall ensimäiselle luutnantillensa. "Eihän helvetinkoneita aina apuna ole. Luotetaan me Jumalan apuun ja siihen, että tuo rohkea uhkapurjehtija kerran joutuu käsiimme ja saa rangaistuksensa Englannin lipun pilkkaamisesta."

"Amen, niin tapahtukoon", ajatteli Cutler, vieläkin kerran luoden silmäyksen viholliseensa päin, jonka runko nyt näkyi vaan pienenä mustana pilkkuna syvällä satamassa.

Viipurin kaupunki on 12 virstan paikoilla satamasta ja siellä käydään vilkasta puutavara kauppaa. Kaupungin asukkaat tervehtivät uhkapurjehtijaa yhtä suurella, milt'ei suuremmalla riemulla kuin helsinkiläiset tai lovisalaiset. Vaino, jota se oli kärsinyt, se nero, millä katteini oli pelastanut laivansa ja se huono onni, mikä oli kohdannut Mirandaa, tuota vihattua englantilaista, kaikki tuo kiihotti väestön riemua oikeaksi raivoksi. Katselijat ihan piirittivät Salaman ja missä vain tavattiin joku sen miehistä, oli se kadulla tai muulla, osotettiin sille suosiota. Linnoituksen komentaja kenraali Streboff lähetti yhden ajutanteistansa onnittelemaan Salaman katteinia ja kutsumaan häntä seuraavaksi päiväksi kenraalin luokse päivälliselle.

Sotapäällikkö asui linnassa. Kun katteini oli kutsua noudattaen sinne saapunut, vastaanotti kenraali rouvinensa hänet hyvin kohteliaasti. Pieni joukko vieraita, enimmäkseen sotaherroja, oli niinikään kutsuttu vieraiksi ja isäntä ylisti katteinia siitä että oli päässyt vainoojittensa käsistä. Hän sanoi saaneensa kirjeen eversti Sudoroff'ilta Lovisasta, joka oli hänelle antanut tiedon Salaman tulosta ja mitä lastia sillä oli.

"Te olette monipuolisesti tervetullut tänne", sanoi kenraali, "sillä linnan varat ovat kovasti kuluneet niin että lisäys oli tarpeellinen. Sitä paitsi odotamme joka päivä liittolaisten laivaston ryhtyvän rynnäkköön. Hekin ovat tervetulleet ja me otamme heidät parhaalla tavalla vastaan. Vihollistemme raakalaistapainen käytös useammissa Suomen varustamattomissa rantakaupungeissa, missä he ovat polttaneet ja ryöstäneet yksityisten tavaraa, on suuresti yllyttänyt Suomen asukkaita. Muun muassa ovat he polttaneet turvattoman Raahen, Oulussa panneet tulta laivarakennusaineisiin ja tervaan. He ovat, kuten sanoin rosvoja ja murhapolttajia."

Kenraali puhui äreästi ja hätäisesti. Hän oli pitkä ja laiha mies, lyhyttukkainen ja pienet viiksensä kuin harjakset. Päivällisateria oli herkullinen; kenraali ja rouvansa olivat vieraanvaraiset. Pöydästä noustua viittasi kenraali katteinille seuraamaan häntä erityiseen huoneeseen. Sinne tultuaan lausui kenraali:

"Huomenna lähetän väkeä purkamaan lastinne, ettehän sitä vastustele."

"Enpä suinkaan, kun vain te, herra kenraali, ensin suoritatte minulle luvatun rahdin 10 tuhatta ruplaa."

Tämän kuultuansa venäläinen näytti ujostelevan.

"Juuri tuosta rahdista tahdoin teitä puhutella" sanoi kenraali hetkisen vaiettuansa. "Nykyhetkellä ei ole sotahallinnolla selvää rahaa maksuksi. Minä en siis voi teille maksaa toisin tavoin kuin velkakirjalla, joka lunastetaan sodan loputtua. Venäjä on rikas ja sen varat äärettömät teille ei tule muuta vahinkoa kuin odottaminen."

"Siihen en voi suostua, sillä minun on laivan omistajille vastaaminen rahdista ja kaikesta, jos nyt ottaisin arvottoman paperin niin suuresta summasta menettelisin petollisesti häntä kohtaan", vastasi katteini. "Lasti jää laivaan, kunnes minä saan rahdin joko puhtaasta rahassa taikka sen sijaan kelvollisen vekselin."

Venäläisen silmät salamoivat kiukusta. Tuo halpa-arvoinen katteini rohkeni puhua "arvottomasta paperista"; hän epäili mahtavan Venäjän rehellisyyttä ja hyvää tahtoa maksaa rahat. Olihan se hävytöntä ja tarvitsi rangaistusta.

"Teidän täytyy vastaiseksi ottaa velkakirja", sanoi kenraali kuivasti. "Teidän lastinne oli odotettu ja me tarvitsemme sen; ymmärrättekö minua?"

"Ymmärrän kyllä ja toivon teidänkin, herra kenraali, ymmärtävän minua", vastasi katteini. "Lastia ei pureta, jos en saa suoritusta selvässä rahassa."

"Onko tämä teidän viimeinen sananne?"

"On", vastasi Milenius.

Pilkallinen hymy näkyi venäläisen huulilla, mutta hän hillitsi kiukkunsa. Tätä virnailemista Milenius ei huomannut. Hänen olisi kuitenkin pitänyt olla varuillansa, sillä hän oli tekemisissä venäläisen virkamiehen kanssa, joka pitää kaikkea luvallisena, kun hän vain luulee toimellisesti palvelevansa keisaria.

"Minun sitte kai täytyy hankkia rahaa, vaikkapa se minulle käykin vaikeaksi", sanoi kenraali. "Viipurin pankin on annettava laina. Olkaa hyvä, viipykää muutama minuutti, minä tulen heti takasin."

Kenraali meni taas vierastensa luokse ja jätti katteinin yksinänsä. Vierashuoneesen tultuansa viittasi hän kahdelle ajutantillensa tulemaan lähemmäksi. Näitten herrain kanssa puheli kenraali hiljaa, sen jälkeen menivät molemmat ajutantit ulos. Kenraali tuli takaisin huoneesensa.

"Käskin valjastaa hevoseni, tullakseni teidän seurassa pankkiin tiedustelemaan voiko se antaa sen summan", mikä teille tulee rahdista, sanoi kenraali iloisesti. "Muussa tapauksessa saavat Viipurin kauppamiehet osottaa isänmaallista mieltänsä ja koota sen summan. Tottahan te seuraatte minua, katteini?"

"Vallan mielelläni, sillä mitä pikemmin saadaan tämä asia selväksi, sitä parempi minulle", vastasi katteini. "Muistanettehan, herra kenraali, minun uskaltaneen laivani ja henkeni päästäkseni tänne Viipuriin. Työmies on palkkansa ansainnut."

"Niinpä niinkin ja minä vakuutan, että te saatte palkkanne, eikä ole aikomus suinkaan pidättää ainoatakaan kopeekkaa rahdista", vastasi kenraali. "Mutta kuulen vaunujen jo olevan rappujen edessä. Kun pankista tullaan, pyydän teidät luokseni kahville."

Katteini kumarsi, kenraali oli itse kohteliaisuus. Yhdessä mentiin etehiseen ja puettiin päällysvaatteet sitte astui kenraali ja hänen vieraansa pihalle. Umpinaisten vaunujen eteen oli valjastettu pari virkkua hevosta. Kenraali ja katteini astuivat vaunuihin. Samaan aikaan tuli toiselta puolelta kenraalin kaksi ajutanttia, jotka istuivat takaistuimelle katteinia vastaan, jonka oikealla puolella oli kenraali. Kuski sulki vaunujen oven ulkoa ja heti lähtivät hevoset täyttä vauhtia linnasta.

Katteini alkoi tuntea vähän levottomuutta ja hänessä syntyi epäluulo, ettei tuo matka ollut oikein, rehellistä. Hän tunsi etteivät vaunut liikkuneetkaan, kaupungin kivikaduilla, vaan pehmeämmällä tiellä, arvattavasti maantiellä. Vaunujen ikkunasta näki hän puita vilkahtelevan ja korvansa kuulivat meren kuohun.

"Minnekä viette minut?" kysyi hän kenraalilta.

"Pankkiin", vastattiin hänelle.

"Eiköhän se ole kaupungissa?"

"Ei, me olemme siirtäneet sen pois kaupungista; varovaisuudesta, peläten että viholliset ehkä rupeavat pommittamaan kaupunkia."

"Omituinen varovaisuus, kun te, herra kenraali, epäilette, ett'ei siinä muka olisi tuota mitätöntä 10 tuhannen ruplan summaa", vastasi katteini.

"Älkää olko millännekään, siellä on jotain muuta, jota kyllä kannattaa varoa ja varjella; pian saatte nähdä meillä olevan arvaamattomia aarteita", vastasi kenraali hymyillen.

Ajutantitkin nauroivat. Katteinin levottomuus ja epäluulo kasvoivat.
"Minnehän häntä vietiin?"

"Minä tahdon astua ulos, käskekää vaunujen pysähtyä", sanoi katteini laskien kätensä vaunujen ovelle. Mutta samassa silmänräpäyksessä näki katteini kummankin ajutantin kurottavan pistoolin hänen päätänsä vastaan.

"Elkää liikkuko paikastanne, muuten ammumme kumpikin kuulan kallonne lävitse", sanoi toinen upseerista.

Katteini huomasi joutuneensa ansaan.

"Teidän on siis aikomus murhata minut", sanoi hän tyvenmielisenä, "näinkö Venäjällä kohdellaan vieraan valtakunnan alamaisia?"

"Niin kohdellaan esivallan käskyille tottelemattomia henkilöitä", vastasi kenraali. "Teidän uppiniskaisuuttanne rahdin suorittamiseen nähden on rankaistava."

Katteinin oli aikomus vastata, mutta samassa huusi vartijamies ajajille ja hän kuuli portin avautuvan. Vaunut vierivät kivitetyllä tiellä tai pihalla ja seisahtivat jonkun minuutin kuluttua.

"Olemme perillä", sanoi kenraali, "astukaa ulos, hyvät herrat."

Vaunujen ovet avattiin ja herrat astuivat ulos. Katteini huudahti kauhusta. Hän oli saman linnan sisäpihalla, minkä korkeita muuria ja kanuunain reikiä hän vähä ennen oli katsellut meren puolelta. Samain muurien sisällä kitui onneton Barinsky ruhtinas. Mitähän aiottiin hänelle itselle?

"Mitä tarkoitatte tällä koiranleikillä?" kysyi hän kenraalilta.

"Saada teidät masennetuksi", vastasi venäläinen äreästi. "Te jäätte tänne vangiksi kunnes laivanne on purettu. Kun lastiruumat ovat tyhjennetyt, pääsette te vapaaksi ja saatte mennä, minne tahdotte."

"Teidän käytöksenne on inhottavan ilkeä ja häpäisee sitä maata ja hallitsijaa, jota palvelette", vastasi katteini säikähtyneenä, "mutta se tietäkää, ett'ette suinkaan rankaisemalta saa näin kohdella vieraan vallan alamaista."

Tähän ei kenraali huolinut mitään vastata. Hän lähetti noutamaan linnan päällikköä, joka pian tulikin, vanha harmaapartainen upseeri.

Osottaen katteinia, sanoi kenraali upseerille: "Tämä herra tulee olemaan täällä muutaman päivän. Antakaa hänelle joku parhaimmista suojista; ruokaa ja juomaa lähetän hänelle omalta pöydältäni, hän saa liikkua linnan sisäpihalla, mutta te vastaatte siitä, ettei hän pääse tornista."

"Minuun saatte huoleti luottaa", vastasi vanhus. "Kolmekymmentä ajastaikaa olen vartioinut tämän linnan vankeja eikä yksikään vielä ole päässyt karkuun eikä saanut vanhaa Petrovits Augustoffia petetyksi. Tänne tullaan, mutta täältä ei lähdetä ilman keisarin armollista lupaa."

"Minä panen vastalauseen tällaista kavalaa menettelyä vastaan, jota minulle osotetaan", sanoi katteini ähkyen vihasta. "Vapaaksi tultuani valitan hallitsijallenne. Näin julkeaa mielivaltaa ei toki sallittane, kenraali Streboff."

"Uhkauksistanne en ole millänikään, minulla on tarpeeksi valtaa, jotten tarvitse pelätä häviäväni", vastasi kenraali, joka uudesti kääntyi Petrovits Augustoffin puoleen.

"Onko teillä mitään muuta sanottava?"

"Ei muuta kuin että Barinsky on sairastunut ja että minä lääkärin neuvosta olen antanut hänen joka päivä jonkun hetken nauttia raikasta ilmaa täällä linnan sisäpihalla", vastasi päällikkö. "Vankihuoneen ilma tekee hänelle pahaa."

"Hänen pitäisi jo olla siihen tottunut", vastasi kenraali nauraen. "Hyvästi, katteini, hyvästi vanha Petrovits, tulkoon teistä hyvät ystävät."

Kenraali ajutanttinensa astui vaunuihin, jotka heti vierivät pois. Katteini oli kuin kiveksi muuttunut. Hänelle oli tapahtunut jotain, mitä hän ei olisi voinut aavistaa eikä uneksiakaan. Petrovitsin ääni herätti hänet unelmistaan.

"Tulkaa muassani, suojanne on valmis", sanoi linnan päällikkö käskevällä äänellä. "Te olette varmaan suuri pahantekijä, koska teille annetaan yksi parhaimmista suojista ja saatte milloin hyvänsä mennä pihalle. Sano, veljeni, mikä on pahatekosi?"

"Se että luotin venäläisen rehellisyyteen ja kunniaan", vastasi katteini saksaksi, jota kieltä hän oli kuullut vartijansa ymmärtävän ja puhuvan. "Mutta malttakaa", ajatteli katteini itsekseen, "vastentahtoinen vankeuteni täällä on hyödyttävä ja auttava toisia. Minäpä vapautan Barinskyn ja nuo kymmenentuhatta ruplaa saatte kuin saattekin vielä maksaa."

Katteini ja tuo vanha upseeri menivät torniin.

Tuo vanha rakennus, joka nyt jo oli puoliksi rauniona, osotti vielä sellaisenakin entistä komeutta ja uljuutta. Katto oli pudonnut sisään ja tuulet humisivat esteettömästi tyhjien salien särkyneissä ikkunarei'issä. Tällaisen tornin alikerrokseen meni nyt katteini ja hänen seuralaisensa. Hänelle annettiin avara suoja, jonka toinen ikkuna oli merta kohti, toinen linnan pihaanpäin. Tässä muka paremmassa suojassa ei ollut muita huonekaluja kuin sänky, pöytä ja muutama tuoli. Kalkituilla, vanhuudesta harmaantuneilla seinillä oli lukemattomia hämähäkin verkkoja. Jos tuo nyt oli parempia suojia, millaiset olivat sitte huonommat ja huonoimmat? Katteinia väristyttä ajatellessaan Barinskya, joka jo kymmenen vuotta oli nääntynyt mokomassa luolassa. Katteinin rohkeutta ylläpiti se toivo, että voisi pelastaa ruhtinaan ja siten kostaa Streboffille.

"Minä jätän sinut nyt, veljeni, mutta lähetän Bestysjeffin, yhden vanginvartijoistani tuomaan sinulle vettä ja viinaa. Kun sinä taas jätät rakkaan tornini ja pääset vapaaksi, tottahan silloin muistat ystävääsi Augustoffia", sanoi tuo vanha upseeri.

"Sen teen ja lupaan sen jo varmaan", vastasi katteini, joka tuskin osasi salata iloansa siitä että saisi tavata Bestysjeffin, sen vanginvartijan, josta ruhtinatar oli puhunut. Vankeutensa ei tulisi kestämään enempää kuin korkeintaan kolme päivää, sillä niin pian saataisiin Salama kyllä puretuksi. Viivyttelemisen aikaa ei siis ollut, vaan oli katteinin mitä kiiruummin pitäminen huolta Barinskyn vapauttamisesta.

Katteini oli yksinään. Hän astui merenpuolisen ikkunan luokse, josta hyvin näki sataman. Aukolla näkyi ainoastaan muutamia kalastajain veneitä. Aallot läiskyivät hiljaa vastoin sitä karia, jolle torni oli rakennettu. Vene saattoi hyvin päästä karin rantaan. Jos vaan Bestysjeff piti lupauksensa, oli Barinskyn pelastaminen varma.

Pieni kolina oven takana keskeytti katteinin mietteet. Hän kääntyi sinne päin ja ovesta tuli sisään mies, tuoden ruukun ja pullon ynnä lasia. Kaiketikin oli se vanginvartija, joka nyt toi kaikkein venäläisten niin suuresti rakastamaa juomaa, viinaa, jota katteini puolestaan ei voinut kärsiä.

Sisääntulija oli komeavartaloinen kasakka, jonka ulkomuoto ei suinkaan ollut sellainen kuin olisi luullut venäläisen vanginvartijan olevan. Päinvastoin oli noissa tummanverisissä kasvoissa jotakin, joka osotti surua ja kärsimystä, mikä heti herätti katteinissa mieltymystä häneen. Venäläinen laski Augustoffin lahjan pöydälle, katseli hetkisen vankia, kumarsi ja astui takaisin ovea päin.

"Bestysjeff, elä mene, minä tahdon puhutella sinua", sanoi katteini saksaksi.

Mies oli todellakin sama, josta ruhtinatar oli puhunut; hän pysähtyi äkkiä, katseli kummastellen katteinia, teki ristin merkin ja sanoi:

"Miten, mistä tunnette te, vieras, Bestysjeffin, sanokaa miten se on mahdollista."

Katteini astui ihan kasakan luokse ja kuiskasi hänelle:

"Minä tiedän paljon enemmänkin, minä tiedän sinun olevan avuliaan miehen, joka tuntee sääliä toisen onnettomuutta kohtaan, minä tiedän sinun puhutelleen Barinsky-ruhtinatarta ja luvanneen auttaa ruhtinaan pakoon pääsyä; sentähden olen hakenut sinut ja tuon ne neljätuhatta ruplaa, mitkä olet pyytänyt ruhtinaan vapaudesta."

Bestysjeff tuli kalman kalpeaksi, vavisten lankesi hän polvilleen katteinin eteen ja rukoili häntä säästämään hänen henkeänsä, sillä jos tuo salahanke tulisi ilmi, olisi hän hukassa.

"Nouse Bestysjeff, ja kuule minua tyvenesti; minua et tarvitse pelätä", sanoi katteini. "Minä vannon pitäväni salassa sen, mitä on sinun ja ruhtinattaren kesken sovittu."

"Herra, henkeni on teidän vallassanne", vastasi kasakka noustessansa. "Jos niin on, kuin sanotte, että olette ruhtinattaren lähettämä ja hänen ystävänsä, eipä silloin Bestysjeff riko lupaustansa. Sanokaa mitä tiedätte ja mitä vaaditte, minä olen valmis kuulemaan."

Nyt kertoi katteini kuulijallensa, millä tavoin hän oli joutunut ruhtinattaren tuttavuuteen ja sen lupauksen, minkä oli antanut auttaa ruhtinasta pakenemaan; syyn minkä vuoksi hän oli vankina Santta-Annan tornissa ja lopullisesti selitti hän Bestysjeffille, mitenkä hän oli aikonut vapauttaa kovaonnisen Barinskyn.

"Nyt tiedätte kaiken mitä minun on teille sanomista", sanoi katteini. "Vapaaksi tultuani ja päästyäni laivaani, siirryn pois satamasta ja ankkuroitsen ulapalla. Samana yönä noudan veneellä ruhtinaan, jonka silloin pitää olla valmis pakenemaan. Kun hän on veneessäni, saatte te heti vaatimanne rahat. Jos tahdotte paeta vankinne muassa, suostun minä siihen. Onko nyt asiasta sovittu ja voinko minä luottaa teihin, Bestysjeff?"

"Sen voitte tehdä, sillä minuakin johtaa kostonhimo ja polttava viha", vastasi kasakka. "Kuusi vuotta sitten olin minä rykmenttini mukana Viipurissa. Streboff, tuo julma, häijy Streboff oli silloin, kuten nytkin, kaupungin sotapäällikkö. Kerran katselua pitäessään, sanoi hän hevostani laihaksi ja huonosti hoidetuksi. Minä vastasin, että saan kauroja liian vähän, sillä komppanian päällikkö ei anna sitä, mitä hevosille määrätty on. Streboff kiljui kiukusta, minä olin muka rohjennut syyttää upseeria. Minä tuomittiin saamaan 50 ruoskan lyöntiä ja suljettavaksi Santta-Annan vankikomeroihin. Niin kävikin. Suru ja viha tekivät minut vähäpuheiseksi ja alakuloiseksi. Sitä pidettiin katumisen merkkinä ja kolmen vuoden kuluttua pantiin minut vanginvartijaksi. Minä opin tuntemaan ruhtinas Barinskyn hän kertoi minulle kurjuutensa syyn ja minun tuli häntä surku. Hänkin oli väkivallan ja hirmun uhri samoin kuin minäkin. Ruhtinas ja minä tulimme ystäviksi ja kun ruhtinatar odottamatta tuli tänne ja ilmoitti itsensä, sai hän minulta sen lupauksen, minkä tiedätte. Ilman apua ulkoapäin olisi pako ihan mahdoton. Vartijat ovat hyvin valppaat ja vanha Augustoff ummistaa ainoastaan yhden silmän kerrallansa. Pakeneminen ruhtinaan kanssa on ainoa pelastukseni. Minua vetää vastustamaton halu Ukrainan avarille aroille, syntymäseuduilleni. Olen kertonut ruhtinaalle hänen puolisonsa käynnin ja mitä me silloin sovimme. Hän syleili minua ja itki liikutuksesta. Nyt tiedätte kaikki."

"Kuulin linnanpäällikön sanovan että ruhtinas jonakin päivän aikana terveytensä tähden saa käyskennellä linnan sisäpihalla. Te toimitatte hänelle pienen kirjeen, jossa ilmoitan tavanneeni ruhtinattaren ja mitä olemme sopineet hänen paostansa. Hänen tulee valmistautua siihen, mitä me ai'omme toimia."

Katteini repäsi lehden taskukirjastansa ja kirjoitti lyhyen kirjeen, minkä hän antoi Bestysjeffille.

"Anna tämä ruhtinaalle", sanoi hän; "ikkunanloukossa odotan minä hänen pihalle tuloansa. Pyydä häntä antamaan minulle merkki, että hän on minut ymmärtänyt."

"Minä täytän tarkoin ja täsmällisesti teidän käskynne", sanoi kasakka.
"Tästä hetkestä alkain olen minä teidän palvelijanne, teidän orjanne.
Henkeni, onneni ja kaikki on teidän vallassanne. Pian tulen taas
luoksenne."

Yksinään jääneenä katteini astuskeli avarassa suojassaan edestakasin, hautoen omia aatteitansa. Ne eivät olleet liioin iloista laatua. Voiko hän luottaa siihen, ettei vanginvartijakin ollut petturi, ja jos niin oli laita, saattaisi syntyä paljon mielipahaa, jopa vaaraakin katteinille. Streboff oli laittomalla käytöksellänsä selvään näyttänyt, minkä arvoisena Venäjällä rehellisyyttä pidetään. Jos hän tulisi petetyksi, katoisi hän ehkä tietämättömiin ja silloin hyvästi onni ja elämän ilo! Mimmiä, hellästi lemmittyä Mimmiänsä hän ei milloinkaan saisi. Kylläkai hän häntä surisi, sen hän tiesi, mutta itse oli hän mennyt vaaraan ja oma sydämensä, rohkeutensa ja velvollisuuden tuntonsa olivat hänet siihen saattaneet hänen levottomuutensa kasvoi ja hänessä heräsi pahoja aavistuksia.

Hän kuuli kellon lyövän neljää iltapäivällä. Siis oli kolme tuntia kulunut siitä kuin hän tuli vankilaan, jotka tunnit hänelle, vapaalle merimiehelle, hänestä tuntuivat loppumattomilta. Hän kävi sen ikkunan luokse, joka oli pihaa päin. Piha oli autio ja tyhjä. Mutta muutamien puitten varjoista ilmestyikin mies, joka oli puettu karkeaan valkoiseen pukuun, sellaiseen, mikä on venäläisillä vangeilla kesäaikana. Hän seisahtui, katsoi ylös ikkunaan, jossa katteini seisoi, painoi vitkaan oikean kätensä sydämmelleen, kumartaen kaksi kertaa ja astui sitte harvoin askelin torniin.

Katteini oli tarkasti seurannut miestä ja hänen liikkeitään. Ei epäilemistäkään, se oli ruhtinas. Hän oli siis saanut katteinin kirjeen eikä Bestysjeff siinä kohden ollut häntä pettänyt. Katteini rupesi luottamaan hänen rehellisyyteensä, pelkonsa väheni ja hän, laskeutui vuoteelle, jossa pian nukkui.

Kun Milenius heräsi, oli aurinko laskemaisillaan. Meren puolisesta ikkunasta tuli auringon valoa tuohon kolkkoon suojaan ja teki sen hauskemman näköiseksi. Bestysjeff tuli, toi vangille herkullisen aterian, minkä kenraali oli lähettänyt, ja kirjeen Willneriltä, joka ilmoitti, että sotamiehiä on asetettu laivaan ja että sitä ruvetaan huomispäivänä purkamaan. Väkivalta väkivaltaa vastaan olisi ollut sula hulluus Muutamalta Suomen sotamieheltä oli Willner kuullut, mitä katteinille oli tapahtunut. Bestysjeff kertoi vielä että ruhtinas oli saanut katteinin kirjeen ja siitä kovasti ilostunut sekä että hän oli se henkilö, joka oli liikkunut linnan pihalla. Kasakka sanoi tornin meripuolella olevan portin, jota sanottiin vesiporaksi, sen kautta oli pako tehtävä. Portti oli ilman lukkoa ja siis helppo avata. Bestysjeff uudisti lupauksensa vankasta rehellisyydestä ja kuuliaisuudesta. Kun nyt oli tilaisuus paeta ja päästä kotimaahansa, oli hänen entinen pontevuutensa palannut ja hän oli valmis panemaan alttiiksi mitä hyvänsä oman vapautensa ja Barinskyn vapauttamisen eteen.

"Mutta minulla on vieläkin jotain kerrottavaa", sanoi kasakka. "Hetkinen sitten olin kokemassa pyydyksiäni, joilla pyydän kaloja vanhalle Augustoff'ille. Silloin näin suuren höyrylaivan tulevan ulapalle ja ankkuroivan Uuraansaaren eteläpuolelle. Lipussa olevasta kuvasta tunsin sen englantilaiseksi sotalaivaksi, siis meidän ja teidän viholliseksi. Varmaan hän vartijoitsee teidän laivaanne, vai miten?"

Katteini luki vielä kerran Willnerin kirjeen ennenkuin vastasi kasakalle. Harmin ja vihan puna nousi merimiehen otsalla ja poskille. Venäläisiä auttaaksensa hän oli uskaltanut hyvin paljon. Streboff'in käytös oli hänen mielestänsä niin ilkeä ja katala, että hänessä syntyi mitä rohkeimpia kostontuumia. Erittäin tärkeä oli hänelle se, mitä Bestysjeff äsken oli sanonut, ja muutaman minuutin mietittyänsä sanoi hän kasakalle puolikuiskaten:

"Bestysjeff, sinä olet ollut sotamies, olet katsonut surmaa silmiin, olet uskalias, tahdot päästä vapaaksi ja kostaa! Sano, suostutko yhtymään rohkeaan toimeen, silloinpa me kostamme Streboff'ille, pelastamme Barinskyn ja teemme vielä sen lisäksi vihollisellemme aika kiusan, sano suostutko siihen?"

Kasakan silmät leimahtivat. Aron pojan kuuma veri oli alkanut kiehua; hän vastasi.

"Puhukaa, herra, olen valmis mihin hyvänsä."

"Meidän on pakeneminen jo parin tunnin kuluttua. Te ette karkaa kahden, vaan minä tulen kolmanneksi. Me otamme sinun kalastusveneesi. Tornista päästyämme soudetaan suoraan englantilaisen laivalle."

"Teidän vihollisenne, englantilaisen käsiin", kuiskasi kasakka hämmästyen. "Mitä ajattelettekaan herra?"

"Loistavaa kostoa Streboff'ille ja saada laivani lastineen takaisin", vastasi katteini. "Etkö luulee, että jos englantilaisen saavat kaikki ne sotatarpeet, mitkä ovat laivassani, he sen palkaksi laskevat minut ja laivani rauhaan? Etkö luule heidän osottavan kiitollisuutta, kun mikä riistän heidän vihollisiltaan puolustus-tarpeita? Huomaan sinun epäilevän, mutta jääköön se asia minun haltuuni, kyllä minä toimin niin että saavutan tarkoitukseni."

"Mutta te unhotatte vanhan linnanpäällikön, Petrovits Augustoff'in, hänet, joka valvoo kuin lohikäärme kätkettyä aarretta", jupisi kasakka.

"Enpä unohdakaan, häntäkin olen ajatellut. Onhan Streboff lähettänyt herkullisen päivällisruoan sekä runsaasti viinaa ja viiniä. Aseta ruoat pöydälle ja mene sitte kutsumaan se vanha harmaaparta osalliseksi. Sellaista kuin minä tarjoon, ei lähde Santta-Annan keittiöstä. Sill'aikaa kuin me syömme, juomme ja tarinoimme, viet sinä veneesi vesiportille ja kun näet minun siirtävän lampun vasempaan ikkunan loukkoon, saatat sinä ruhtinaan vankilastaan, tulet sitte tänne ja viet minunkin veneesen. Silloin nukkuu Petrovits Augustoff niinkuin hyvä lapsi. Joudu kutsumaan häntä tänne."

"Teidän ehdotuksenne on melkein uhkarohkea, mutta kun te uskallatte henkenne, olisin minä katala, jos en tekisi samoin", vastasi kasakka. "Nyt menen päällikön luokse ja sitte valmistan pakomme. Vesiportin puolisella linnan sivulla on vartijana silmäpuoli Strelin; hänen toinen silmänsä puhkaistiin kerran tappelussa. Minä hankin hänelle viinapullon kumppaniksi, kyllä hän sitte ummistaa toisenkin silmänsä."

Asetettuansa ruoan pöydälle ja sytytettyänsä öljylampun, kasakka lähti suojasta. Oli jo hämärä; linnan eri kulmilta kuului vartijamiesten huudot, että kaikki oli kunnossa. Katteinin sydän sykki levottomuudesta.

"Kunhan vain ei nyt olisi tapahtunut mitään sellaista, mikä estäisi päällikköä tulemasta tänne", jupisi katteini. "Minun jäi saamatta kymmenen tuhatta ruplaa rahtimaksua, mutta jos toimeni menestyy, saa tuleva appini, patruuna sen summan sijaan kirjottaa tilikirjaansa, että minä rahan arvona otin venäläisiltä yhden valtiovangin ja yhden kasakan sekä sovitin englantilaiset uhkapurjehtijan kanssa."

Kun hän mietteissään oli päässyt näin pitkälle kuului raskaita askeleita ulkoa, oven rautapönkkä aukaistiin ja katteinin sanomattomaksi iloksi näkyovessa Petrovits Augustoffin punertava muoto ja harmaat viikset.

"Tässä nyt olen veikkoni", huudahti vanha päällikkö, syleillen katteinia ja suudellen häntä molemmille poskille. "Mitä näenkään? viiniä ja hyvää viljaviinaa, tuoretta sammin mätiä Volgasta, paistia, lohta ja siihen sipulikastetta. Hm, jopa nyt jotakin Kiitos, veikkoseni, kohteliaisuudestasi."

"Teidän kanssa seurusteleminen on suurin iloni", vastasi katteini kohteliaasti. "Vangittu merimies on kuin vangittu lintu. Minun tuli yksinäisyydessäni ikävä. Tulkaa istukaamme pöydän ääreen ja pannaan kenraalin herkut kulumaan."

YHDEKSÄS LUKU.

Kissan maatessa tanssivat hiiret pöydällä. — Jopa itse Froubrigdekin kunniottaa uhkapurjehtija-katteinia. — Yöllinen hyökkäys. — Kaksi vihollista parhaimpina ystävinä. — Salama vie katteininsa onnellisesti kotiin ja uhkapurjehtija menee täysin purjein avioliiton satamaan.

Katteini ja hänen vieraansa istuivat pöytään, lasit täytettiin ja Milenius kilisti Santta-Annan komentajan kanssa, toivottaen häntä tervetulleeksi.

"Sellaisen vangin kuin sinä, veikkoseni, soisin saavani pitää ainaiseksi", sanoi vanha Augustoff ja katseli kiiltävin silmin pöydälle levitettyjä herkkuja. "Mutta sanoppa minkätähden olet täällä ja minkätähden on isämme kenraali sinulle niin ankara ja samalla niin erinomainen kohtelias, että omista varoissansa lähettää sinulle herkkuja? Tämä paisti, kuinka oivallista ja mehuista; se on viinissä keitettyä peltopyytä."

"Sitä sietää kastella viinillä", sanoi katteini iloisesti. "Teidän maljanne, komentaja; jos kauan olisin vankina ollut, olisin suonut olevan teidän tapaisen vartijan alaisena. Te hoidatte toimenne oivasti. Minkä vuoksi minä jouduin tänne? Siitä syystä, että vaadin saatavaani kenraalilta. Rahan sijaan annettiin minulle vankeutta. Siinä koko asia."

Petrovits Augustoff tyhjensi lasinsa, pyyhkäsi käsin muutaman viinipisaran huuliparrastansa, piristi silmiänsä ja katseli salaperäisesti katteinia.

"Moni poloinen saa Venäjällä vankeutta pienemmästä syystä kuin sinä. Totta puhuakseni on isällämme keisarilla kova rahan puute. Sota maksaa summattomasti ja hallituksen on täytynyt tehdä suuresti velkaa. Venäjän rikkaat lahjottavat suuria summia, mutta mitä se tuntuu? Meidän raha-asiat ovat huonot; paperi käy rahasta. Ranskalla ja Englannilla on meihin verrattuina äärettömät varat. Odottaa saat, poikaseni, mutta lopulla voinet toki saada saatavasi."

"Onhan se mahdollista, mutta ainakin väärin", vastasi katteini. "Mutta te unohdatte juomisen. Tämä viina on oivallista, maistakaa sitä."

Petrovits Augustoff ei tarvinnut kahta käskyä; hän täytti juomalasin viinalla ja joi sen pohjaan.

"Tiedä se, että minun virkani on aivan yhtä ikävä kuin tärkeä", sanoi hän; "iloista hetkeä näen harvoin. Istun kuin neuloilla, sillä ehtimiseen pelkään jotakin tapahtuvan; pyhän Andreaan nimeen; sitä saan yhä pelätä."

"Mitähän sitte pelkäät setä?"

"Sitäkö kysyt, poikaseni", huudahti vanhus ihmetellen. "Onhan täällä viidettäkymmentä vankia minun vartioitavana ja silmällä pidettävänä, ja kun tämä linna ei ole mikään paraatiisi, pyrkivät ne ehtimiseen karkuun. Siitä ne yhä uneksivat, tuumiskelevat lakkaamatta ja kaikin tavoin, miten pääsisivät karkaamaan. Ne ovat vilpilliset kuin saatana ja kavalat kuin ketut, mutta vanhaa Petrovits Augustoffia ei Jumalan kiitos vielä ole petetty."

"Eihän se olisikaan helppo tehtävä, ha, ha, ha", nauroi katteini, "mutta onhan teillä apulaisena vartijoita ja sotamiehiä."

"Tuo lohi on Äänisestä tai Laatokasta, se on erinomaisen hyvää", arveli linnanpäällikkö. "Sinä mainitsit apulaisiani; minkä arvoisia ne ovat? Tyhjän, ei minkään. Sotamiehet ovat vanhoja, vanginvartijat juomareita. Ainoa luotettava niistä on Bestysjeff, mutta minkä vuoksi? Sen vuoksi, että hän on saanut maistaa ruoskaa. Selkäänsaanti ja ruoska ovat alhaiselle sotamiehelle sama kuin sade ja päivänpaiste maalle. — Mutta mitä on tuossa pullossa?"

"Olutta; suvaitsetteko sitä?"

"Se on lempijuomani, sitä en ole saanut maistaa moneen vuoteen; antaisitteko lasillisen sitä?"

"Juokaa koko pullollinen, minä en rakasta sitä juomaa."

Päällikkö teki tehtävänsä kuin kunnon mies. Hän joi olutta ja viinaa ehtimiseen. Hänen muotonsa alkoi punottaa ja mies tuli aika hutikkaan. Hän rupesi laulamaan ja löi tahtia pöytäveitsellä, joka oli hänen kädessänsä.

"Minä en huoli Santta-Annasta, en vangeista enkä koko roskasta", pärisi hän kiikutellen tuoliansa. "Mitähän minun on tekemistä tämän vanhan tornin kanssa; ei mitään, eläköön viina ja ilo. Kenraali sanoi — minunhan pitäisi olla kenraali — hän sanoi sinun jäävän tänne ainoasti muutamiksi päiviksi, ha, ha, ha, kyllä minä ne päivät tiedän; ne kestävät vuosia. Täällä saat kyllä oleskella vanhan Petrovitsin kanssa. Me pidämme joka päivä tällaiset kemut. Mitä, onko viini loppu ja minun pikarini tyhjä, eikö enää ole viinaa?"

Katteini täytti vanhan juomarin lasin puoleksi viinalla ja puoleksi viinillä.

"Juokaa ja olkaa iloinen, täällä on niin paljon kuin tarvitaan", sanoi katteini, joka päällikön puheista ja liikkeistä huomasi juopumuksen yhä yltyvän. "Kyllä Bestysjeff vangeista huolen pitää, sanoittehan itse, että voitte häneen luottaa."

"Luottaa, minä en luota muihin, kuin itseeni. Teidän menestykseksenne, kultapoikani. Hurraa, eläköön ilo tässä vanhassa tornissa. Minä olen onnellisempi kuin keisari; mitä minua liikuttaa keisari, Streboff tai koko maailma", änkytti linnanpäällikkö.

Hän joi vielä lasillisen viinaa. Silloin vaipui hänen päänsä vastoin rintaa, kädet putosivat hervottomasti alas ja silmät ummistuivat. Ukko vaipui sikeään uneen. Turhaan puisteli häntä katteini, hän ei herännyt.

Katteini nosti ja kantoi hänet vuoteelle. Veitsellä leikkasi hän hurstin leveiksi kappaleiksi, sitoi niillä nukkuvan kädet ja jalat. Sitte siirsi hän lampun pöydältä merenpuoliselle ikkunalle. Sehän oli hänen ja Bestysjeffin kesken sovittu merkki.

Neljännestunnin kuluttua ovi aukeni ja kasakka astui sisään.

Katteini meni häntä vastaan.

"Onko kaikki valmiina?" kysyi hän.

"Vene ja ruhtinas ovat odottamassa vesiportilla", kuiskasi vartija.
"Vanha Strelin on nukkunut vartiopaikalleen. Miten on päällikön laita?"

Katteini otti lampun, viittasi Bestysjeffille ja molemmat hiipivät vuoteelle.

"Hän nukkuu kuin pölkky", kuiskasi katteini. "Meidän on aika kiiruhtaa."

Samassa silmänräpäyksessä liikahti päällikkö unissansa ja varmaankin näki hän unta, koska puoliääneen jupisi:

"Sinun maljasi, veikkoni. Ne vangit, ne vain tahtoisivat minut pettää, mutta maltappas."

Hän nukkui uudestaan. Katteini ja Bestysjeff kiiruhtivat ulos.

"Tarttukaa" käteeni ja seuratkaa minua, minun täytyy johtaa teitä tässä pimeässä, sillä lyhtyä emme saa käyttää; kuiskasi kasakka; "joutuun, ei minuutiakaan viivytä, hän ehkä herää."

Bestysjeff johti katteinin monen mutkan ja solan lävitse. Vihdoin oltiin vesiportilla. Kasakka aukasi sen hiljaa, Katteini tunsi viileän yöilman kuumottavilla kasvoillaan; pilven takana piilevästä kuusta lähti vain heikko valojuova.

Nämä molemmat miehet kiiruhtivat veneseen, jonka perässä jo istui musta haahmo. Se oli ruhtinas Barinsky.

Hän ja katteini kättelivät toisiaan ääneti. Vene lykättiin irti, Bestysjeff ja katteini tarttuivat airoihin ja soutivat Uuraansalmelle päin, jossa englantilainen sotalaiva oli ankkurissa. Kello löi yhdeksän silloin kuin pakolaiset lähtivät tornista.

Hyvin hiljaa soutivat he eteenpäin ja sotalaivan korkeat mastot tulivat pian näkyviin. Tuuli oli myötäinen ja vene kiiti hyvää vauhtia.

"Herra", lausui Barinsky katteinille, "minä en osaa lausuakaan kiitollisuuttani ja sen tunteita teille. Nyt kun taas olen vapaa ja saan toivoa tapaavani jalomielisen puolisoni, on mieleni niin liikutettu, etten muuta voi kuin siunata ja kiittää teitä."

"Minä tein ainoastaan sen, minkä pidin velvollisuutenani, mitä sydämeni ja tuntoni käskivät tehdä", vastasi katteini. "Siitä emme nyt huoli puhua. Meidän seikkailumme ei vielä ole loppu. Minä jätän itseni vainoojieni käsiin, toivoen heidän avullaan saavani kostaa Streboffille ja häneltä ottaa saalis takaisin, minkä hän niin vilpillisesti anasti."

"Onnistukoon se", vastasi ruhtinas; "sitä toivon kaikesta sydämestäni, mutta hiljaa, nythän kuuluu jokin huuto."

Miehet kuuntelivat; huuto tuli sotalaivasta.

"Ken siellä?" kuului taaskin laivasta.

"Ystävä", vastasi katteini.

Soudettiin edemmäksi ja vene tuli pian laivan perärappujen luokse. Alimpana seisoi upseeri paljastettu miekka kädessä ja häntä lähellä merimiehiä, jotka olivat varustetut pyssyillä ja pistooleilla.

"Teidän asianne?" kysyi upseeri.

"Heti kohta puhutella päällikköä, minulla on kovin tärkeä asia", vastasi Salaman päällikkö.

"Meidän täytyy ensin tarkastaa vene ja tutkia, onko teillä ehkä aseita ja ampumavaroja; ennen ette pääse kannelle", vastasi upseeri "James ja Scott, menkää tarkastamaan vene ja sen miehet."

Kaksi sotamiestä meni heti täyttämään upseerin käskyä. He ilmoittivat, ettei mitään kiellettyä tavaraa löytynyt. Vasta sitte saivat katteini ja hänen seuralaisensa astua laivalle. Siellä oli heitä vastaan ottamassa vartijaupseeri, jolta katteini pyysi saada heti puhutella päällikköä.

Katteini Milenius kysyi upseerilta laivan nimeä.

Ruuvikorvetti Dragon, katteini Seymour, vastattiin hänelle.

Tuon tiedon saatuansa oli katteini hyvin mielissänsä. Hän oli pelännyt sen olevan Mirandan ja Cutleria tahtoi hän mieluimmin välttää. Katteini ei aavistanutkaan, että nuorempi Froubrigde vihasi häntä aivan yhtä paljon kuin Mirandan ensimäinen luutnanttikin. Apulaisupseeri tuli nyt sanomaan, että katteini Seymour, joka ensimäisen luutnanttinsa kanssa oli kajuutassa, laski hänet puheilleen.

Upseeri käski katteinin seurata apulaistansa ja sen saattamaan häntä
Dragonin päällikön luokse. Oven edessä oli merisotamies vartioimassa.
Suuren valkoiseksi kiillotetun pöydän ääressä istui avarassa ja
siistissä kajuutassa kaksi meriupseeria. Ne olivat katteini Seymour ja
Froubrigde, hänen luutnanttinsa.

Molemmat katselivat suurella mielenkiinnolla katteinia, joka nyt astui sisään. Se seikka että maalta tuli vene näin myöhään ja siinä kolme miestä, joista yksi sanoi tahtovansa tuoda hyvin tärkeitä tietoja Dragonin päällikölle, se kaikki oli tehnyt hänen uteliaaksi, jonka vuoksi hän oli kutsuttanut Froubrigdenkin kuulemaan mitä semmoisella miehellä olisi sanottavaa.

Mileniuksen koko ryhti ja huolellinen vaatetus osotti herrasmiestä ja kohteliaasti vastasivat upseerit hänen tervehdykseensä.

"Te, sir, olette sanonut haluavanne puhutella minua; minä olen katteini
Seymour, tämän laivan päällikkö", sanoi vanhempi herroista.

"Asiani soisin saavani suorittaa teille, sir, kahdenkesken; se on perin tärkeää laatua" sanoi katteini.

"Ainoastaan luutnanttini läsnä-ollessa otan kuullakseni mitä teillä on sanottava."

"Olkoon sitte hänkin läsnä, kosk'ei se muuten käy", vastasi katteini. "Teidän laivanne ajoi kaksi päivää sitten toisen englantilaisen laivan kanssa takaa erästä ruotsalaista uhkapurjehtijaa."

"Ei se mikään uutinen meille ole, sir, vastasi katteini Seymour. Uhkapurjehtija pääsi pakenemaan siksi että onnettomuus kohtasi toista sen takaa-ajajista, mutta me olemmekin täällä estääksemme tuon uhkarohkean Englannin lipun halveksijan pääsemästä pois Viipurin satamasta, vaikka sentakia jäisimme vetelehtimään tänne talveen asti."

"Olkoon onneksi, hyvät herra!; siitähän tulee teille oikein hauska virkatoimi", vastasi katteini naurahtaen. "Mutta te, sir, ette tietäne mitä lastia sillä uhkapurjehtijalla oli."

"Luultavasti ruokatavaroita; niitähän suomalaisraukat paraiten tarvitsevat", arveli Froubrigde, joka kiukkuisesti katseli katteinia.

"Ruokatavarana oli sillä oivallisia kanuunia ja kuulia Viipurin linnoitusten tarpeeksi sekä lisäksi ruutia, kivääriä ja muita aseita; lyhyesti sanoen: uhkapurjehtijalla oli sotatarpeita vähintään sadantuhannen ruplan arvosta. Olisihan teidän, hyvät herrat, sopinut ne ottaa; se olisi ollut teille kunniaksi, sillä jos ei vihollinen olisi saanut tuota apua linnaansa, ei se olisi voinut sitä puolustaa. Viipurin linna oli kehnosti varustettu; jos osasto teidän laivastoanne olisi ottanut sitä pommittaaksensa, olisi sen täytynyt antautua. Viipuri on Suomen itäisin rajakaupunki Venäjää vastaan eikä muuta kun 12 penikulman päässä Pietarista, mutta uhkapurjehtija toi apua juuri hädän hetkellä ja nyt on linnotuksen tila aivan toinen."

Froubrigden silmät säikkyivät kiukusta.

"Hiiden hornaan tuo mies; saisin sen vain käsiini, roikkuisi hän vähemmän kuin kymmenen minuutin kuluessa maston huipussa."

"Uhkapurjehtijanko katteinille tuon hyvän suotte", kysyi Milenius levollisena.

"To be sure, sir, juuri sitä pirulaista minä tarkoitan enkä ketään muuta."

"Silloin saatte toivonne täytetyksi", vastasi katteini uljaasti; "uhkapurjehtija-laivan päällikkö olen minä."

Seymour ja hänen luutnanttinsa hypähtivät kumpikin sijaltaan, töllistelivät mykkinä hämmästyksestä Mileniusta, joka vain naurahti sille kauhuntapaiselle ällistykselle, jonka hänen uhkarohkeat sanansa heissä olivat aikaan saaneet.

"Te jätätte minut hirttämättä; päin vastoin palkitsette minua ystävyydellänne ja suosiollanne", sanoi katteini. "Uskokaa pois, meistä tulee vielä hyvät ystävät."

"Sepä saadaan nähdä, jos vain olette se, joksi itseänne sanotte", vastasi Seymour. "Froubrigde, käskekää vartija-upseerin kiinnittää isomaston huippuun erityinen vetonuora; kohta näytän teille millaiset ystävät meistä tulee."

Froubrigde astui ovea kohden. Katteinin ääretön rohkeus teki tavattoman vaikutuksen vanhemman Froubrigden pojanpoikaan. Olihan tuon miehen luonnossa terästä, noin rohjeta tulla vihollistensa keskelle oli enemmän kuin rohkea teko; hän ei semmoiselle käytökselle osannut nimeäkään antaa.

"Viivyttäkää hetkinen aiheenne täytäntöönpano", sanoi katteini tyvenesti. "Ensiksikin on parempi, että väkenne näkee minut hirtettävän päivällä; silloin voivat he tarkoin oppia, miten pelkäämätön mies menee kuolemaan, ja toiseksi teitä ehkä huvittaisi tietää syy, minkätähden minä tulin tänne ja näin arvelematta annoin henkeni teidän käsiinne. Sillä tietysti minulla oli hyvin tärkeä syy tullakseni tänne teidän laivallenne."

Tämä järkevä puhe sai katteinin kuulijat malttamaan mielensä. Olihan selvää, että jos ei uhkapurjehtijalla ollut jotakin erinomaisen tärkeää sanottavaa, jopa niin tärkeätä, että hän oli varma pahaa kärsimättä pääsevän tiehensä, hän ei olisi tullutkaan.

"Odottakaa, Froubrigde, jotta ensin saamme kuulla, mitä tällä miehellä on meille sanomista", keskeytti katteini Seymour. "Kun hän on puhunut suunsa puhtaaksi saatte hirttää hänet."

"Te olette erinomaisen hyvänsuopa, sir, ja minä kiitän teitä", vastas katteini. "Sallikaa minun tehdä teille muutama kysymys. Te sanotte haluavanne saada uhkapurjehtijan laivan haltuunne?"

"No, hiisi vieköön, niinpä kyllä; toistan vielä että juuri sitä varten olemme tässä ankkurissa", vastasi Seymour.

"Toinen kysymykseni on tämä tällainen: jos sen saaliin saisitte, eiköhän olisi teille kahdenkertasesti tervetullut, jos laivassa vielä olisi koko lastinsa eli sotatarpeita noin sadan tuhannen ruplan arvosta?"

"Se kysymys on niin yksinkertainen ja selvä, ettei sen vastaukseksi muuta tarvita kuin yksitavuinen on ."

"Aivan niin, sir, ja kun on päivän selvää, että te urhoollisena upseerina halusta palvelette maatanne, koetatte tehdä vihollisellenne kaikenlaista vastusta j.n.e., niin myöntänette, että se henkilö, joka osottaa teille keinon saada uhkapurjehtijan ja sen kallisarvoisen lastin, ansaitsee kiitollisuutenne ja palkkaa eikä rankaisua."

"Sekin myönnetään, mutta missä semmoinen henkilö on ja mitenkä se onnistuisi?" kysyi Dragonin päällikkö hilpeästi. "Onhan uhkapurjehtija teidän laivanne, jos niin todellakin olette sen katteini — se on Viipurin satamassa linnan kanuunain turvissa; eihän sitä sieltä helpolla saa, sehän on mahdotonta."

"Se mies, joka vastaa asian onnistumisesta olen juuri minä", vastasi katteini, joka sitten kertoi kuulijoillensa, mitenkä Streboff oli häntä pettänyt ja sulkenut Santta-Annan torniin, kuinka hän sieltä karkasi, otti ruhtinas Barinskyn ja kasakan mukaansa sekä miten hän kostonhimosta tuli vihollisensa laivalle tarjoomaan sille palvelustaan.

Suurimmasti ihmetellen kuulivat upseerit katteinin kertomusta. Seymour ja Froubrigde olivat kumpikin urhoollisia miehiä ja ymmärsivät arvostella katteinin rohkeutta ja tavattoman nerokasta tekoa. Heidän täytyi häntä kunnioittaa, vaikka olikin hän halveksinut heidän lippuaan, jonka vuoksi Dragonin päällikkö kysyi ystävällisellä äänellä.

"Mikähän olisi palkka, minkä pyydätte avustanne?"

"Muuta en pyydä kuin saada laivani takaisin antaakseni sen ehjänä omistajallensa, sittekuin ensin olette purkaneet sen lastin kuormalaivoihinne. Minä puolestani taas lupaan, etten enää käytä Salamaa satamasulunsärkijäksi", vastasi katteini. "Minä olen luonteeltani hyvin uskalias. Olen nuori, ja merimiesmainettani kutkutti yrittää uhkapurjehtimista. Olkoon että se on vika, mutta minä sovitan sen antamalla teille tilaisuuden tehdä pienen urostyön, — kauniimman, minkä mikään laiva on tehnyt koko sodanaikana. Antakaa kunniasananne ja lupauksenne, sir, että Salama pääsee vapaaksi, kun olette saaneet ne sotatarpeet, mitkä sillä ovat lastina, silloin olen teidän palveluksessanne. Muistakaa, sir, että minä vapaasti ja kutsumatta tulin tänne, että minä vapaasti ja vaatimatta, tarjoon apuani kallisarvoisten sotatarpeitten ottamiseksi teidän vihollisiltanne ja sekin muistakaa että jos emme jo tänä yönä ole toimessa, se huomenna on myöhäistä, sillä kuten jo sanoin, silloin ryhtyvät venäläiset purkamistyöhön."

Tarkoin mietti Seymour kaikkea mitä katteini oli sanonut ja ehdottanut.
Hän nousi ja lausui:

"Viipykää tässä muutama hetki, minä ja ensimäinen luutnanttini tahdomme asiasta keskustella. Vastaukseni saatte heti kohta."

Upseerit lähtivät kajuutasta kannelle, missä ruhtinas Barinsky ja Bestysjeff kovin levottomina odottivat katteinin takaisin tuloa. Seymour ja Froubrigde menivät molemmat ruhtinaan luokse ja tutkivat häntä mitä tarkimmasti. Kaikesta siitä, minkä saivat kuulla huomasivat he katteinin puhuvan totta kumminkin sen verran, mikä koski hänen vangitsemistansa sekä hänen ja seuralaistensa karkaamista linnasta. Barinskylle tarjottiin lepopaikaksi upseerin kajuutta ja kasakka vietiin laivamiesten suojaan. Upseerit sitte vielä neuvottelivat kauan keskenänsä, mutta menivät vihdoin hekin kajuuttaansa.

Siellä katteini Seymour lausui. "Teidän erittäin omituinen käytöksenne saa minutkin tekemään omituisesti ja poikkeamaan sota-aikana tavallisista määräyksistä. Jos meidän onnistuu teidän avullanne saada laiva ja sen lasti, niin annan teille kunniasanani, että te ja laivanne olette vapaat hetikohta, kun lasti on hallussamme, sillä välipuheella kuitenkin, ett'ette nykyisen sodan aikana enää yritä laivallanne satamasulkua särkemään. Oletteko siihen tyytyväinen?"

"Olen, sir, sillä englantilaisen upseerin ja gentlemanin sana on pyhä", vastasi katteini; "mutta kuulkaa sir, mitä minä nyt kunnioittavasti ehdotan. Viivyttelemättä laskekaa vesille ja miehittäkää veneenne. Pimeyden avulla ja koska minä tarkoin tunnen nämä vedet, vältämme helposti linnan ja pääsemme Salamalle, joka on kaupungin laiturin ääressä lähellä rantaa. Varamieheni kirjeestä päätän, ettei laivalla ole paljo sotamiehiä. Ne me voitamme helposti. Kun laiva kerran on vallassamme, hinaamme sen pois rannasta. Tuuli on koillinen, siis myötäinen purjehtia satamasta. Englantilaisten merimiesten avulla, rohkeudella ja nerolla saadaan Salama varmaankin päivän nousun ajaksi ankkuriin tähän Dragonin lähellä. Jos minä en täytä, mitä lupaan ja nyt olen tarjoutunut toimittamaan, saatatte ajaa kuulan kalloni lävitse; nuorassa roikkumasta säästäkää minua suosiollisesti."

Mitä katteini ehdotti, ei suinkaan ollut mahdotonta. Seymour oli varovampi, sillä hän oli päällikkö ja vastuunalainen miestensä hengestä, jonka tähden hän tekikin useampia vastaväitteitä. Mutta toisaalta oivalsi hän hyvin mikä kunnia tulisi hänelle jos yritys onnistuisi. Ei yksikään laiva ollut vielä koko sodan aikana tehnyt mitään erityistä urostyötä ja Bomarsundin valloittaminen oli, kuten Jones-purseri Cutlerille oli sanonut, yhdistetyn laivaston ainoa sankarityö vuoden 1854 kuluessa. Puuttui matalakulkuisia laivoja eikä sen vuoksi päästy Suomen ja Venäjän satamiin. Siinä oli syy Fighting Charleyn ehdottomaan toimettomuuteen, mikä tuotti tuolle mainiolle sankarille merisotahallituksen epäsuosion, josta syystä hän seuraavana vuonna erotettiin Itämeren-laivaston päällikön virasta, joka annettiin amiraali Dundas'ille.

Mutta sitä vastoin puolusti Froubrigde innokkaasti katteinin ehdotusta. Ryöstää laiva ihan venäläisten patterien alta, kas se oli urostyö ihan hänen mieluisensa. Hän muistutti päällikköänsä, miten englantilainen sotalaivasto Itä- ja Länsi-Intian hyvin varustetuissa satamissa oli voittanut paljon pahempia vastuksia ja onnellisesti suorittanut mainehikkaita töitä. Pätevillä syillä kumosi hän ne väitteet, joita Seymour teki katteinin ehdotusta vastaan ja siitä seurasi, että Dragonin päällikkö lopulta antoi suostumuksensa. Veneitten piti lähteä Froubrigden johdolla ja katteini ruveta hänelle luotsiksi; englantilaisen merimiehen pontevuudella pantiin yritys heti toimeen.

Kaikki miehet herätettiin heti ja väkeä muistutettiin olemaan ihan vaiti ettei vihollisen huomio kääntyisi heihin. Kaikki tehtävän täyttämiseen tarpeelliset käskyt annettiin laivapilleillä. Vähemmän kuin puolen tunnin kuluessa olivat veneet laivan kupeilla täysin varustettuina upseerinsa johtamina. Ensimäinen luutnantti, joka Mileniuksen kanssa oli päällikkönä, istui isoveneessä. Kello 11 yöllä lähtivät veneet hiljaan retkellensä, seuraten Uuraansaaren rantaa. Jottei pimeässä hajottaisi eri suunnille, olivat veneet keskenänsä yhdistetyt hienoilla köysillä. Jo tultiin Santta-Annan tornin kohdalle, joka jättiläiskummituksen tapaisena seisoa törötti yön pimeässä. Kynttilä paloi siinä suojassa, mistä katteini äsken oli lähtenyt ja komentaja nukkui yhä vielä, itse nyt vankina. Venäläisten linnoitusten pitkä rivi oli näkyvissä ja venäläinen vartijaväki nukkui sikeästi, aavistamattakaan vihollisen olevan niin lähellä, jos englantilaisilla olisi ollut tarpeeksi väkeä, olisivat he väkirynnäköllä ehkä saaneet valloitetuksi koko linnan, niin vähän oli vihollinen varuillansa ja niin vähän odotti se hyökkäystä. Muistettakoon, mitä kokemus useasti on todistanut, että rohkein saa useimmiten voiton, jos hän vain on taitava ja seuraa onnen ohjausta.

Dragonin veneet olivat jo itse satamassa. Saattoi jo nähdä Salaman ja ihmeeksensä huomasi katteini venäläisten siirtäneen laivan pois laiturin äärestä, luultavasti sen vuoksi ett'eivät heidän omat sotamiehensä pääsisi kapakkoihin juomaan ja sitten juopuneina aikaan saamaan hämminkiä. Milenius ilmoitti Froubrigdelle tuon havaintonsa, joka oli aivan tärkeä, sillä nyt kun laiva ei ollut laituriin kiinnite pääsi sen kimppuun, kaikilta puolelta eikä tarvinnut pelätä estettä kaupungista eikä linnasta. Päätettiin tehdä hyökkäys kaikilla veneillä yhtä haavaa.

Salamasta oli jo huomattu veneet ja yksi venäläisistä sotamiehistä huusi niille, saamatta kuitenkaan vastausta. Pimeässä luultiin ne kalastajain veneiksi. Huudettiin vielä toistamiseen. Milenius tunsi sen ensimäisen varapäällikkönsä Willnerin ääneksi.

Katteini vastasi, että laivaa nyt tultiin valloittamaan, että Willnerin ja miesten pitäisi aseiksensa hankkia kirveitä, kalikoita ja mitä muuta käsiinsä saisivat ja että hekin auttaisivat tulijoita. Tuo kaikki oli silmänräpäyksessä tehty. Tällainen ryntäys oli tehtävä pikaisesti ja pontevasti. Vallan hiljaa kiipesivät englantilaiset laivalle ja pääsivät vastustelematta sen kannelle. Milenius huusi väellensä, että englantilaiset olivat heidän liittolaisiaan, joille tulisi olla apuna. Willner ja katteini vaihtoivat muutaman sanan. Katteini sai kuulla että venäläisiä oli kolmattakymmentä miestä, joista useammat kannen alla ja niillä päällikkönä yksi upseeri ja pari aliupseeria. Kannella olevat vartijat joko surmattiin taikka pyysivät he armoa. Kannen alla olijat melskeestä säikähtyneinä, pakenivat salonkiin ja antautuivat siellä voittajain armoihin, kun olivat saaneet Froubrigdeltä vakuutuksen, että heidän henkensä säästetään. Sillä aikaa kuin englantilaiset toimittivat tämän, oli Milenius antanut väkensä irroittaa laivan ja levittää purjeet. Ankkuri nostettiin ja hinaten englantilaisten veneet mukanansa, Salama lähti täysin purjein satamasta vanhan Pekka Nordin taatulla johdolla. Linnasta ei kuulunut ainoatakaan laukausta; siellä oli ihan pimeää ja hiljaista. Kello 3 aamulla pääsi Salama veneineen Dragonin ankkuripaikalle, jossa niitä tervehdettiin raikkailla hurraahuudoilla korvetista. Katteini Seymour vastaanotti Mileniuksen suurimmalla kohteliaisuudella. Arvokas lasti, josta miehille oli tuleva hyvät palkkiorahat, lisäsi sekin yleistä mielihyvää laivalla.

Ensimäiseksi tiedusteli Milenius, miten oli käynyt Yrjö Evertin ja hänen vangiksi otettujen kumppaniensa. Froubrigde sanoi, että he olivat lähetetyt Napierin päällikkölaivalle "Duke of Wellington." Silloin kun Miranda ja Dragon ajoivat takaa Salamaa, olivat he kieltäyneet palvelemasta kanuunien luona ja niinikään hurranneet ja osottaneet sopimatonta iloa, kun Miranda törmähti torpeedoon ja Salama onnellisesti, pääsi pakoon. Froubrigde vakuutti, ettei heille tapahdu mitään pahaa, mutta kuitenkin pidettiin sopivana lähettää heidät päällikkölaivalle palvelemaan.

Barinskyä oli mitä ystävällisimmin kohdeltu Dragonilla, Bestysjeffiä samoin. Ruhtinaan ja Mileniuksen kesken sovittiin, että hän ja kasakka Salaman mukana tulisivat Gefleen. Ennen kaikkea halusi ruhtinas saada tavata puolisonsa, joka Haaparannan kautta kyllä helposti pääsi Gefleen.

Ruhtinas sanoi: "totta kyllä, että te, katteini Milenius, kansalaiseni vilpin kautta jäitte ilman rahtipalkkaanne, mutta siitä saatte olla varma, ett'eivät kaikki venäläiset ole Streboffin tapaisia, ja kun minä kerran kuten varmaan toivon, saan ryöstetyt tilukseni ja tavarani takaisin, olen teidät palkitseva. Tätä en sano siksi, että kullalla voisi palkita sitä, mitä te minun hyväkseni olette tehneet ja uskaltaneet, vaan osottaakseni hyvää tahtoani ja korvatakseni reitaajallenne hänen tappionsa."

Sill'aikaa kuin veneet onnellisesti suorittivat tehtävänsä, oli satamalaivan vartijavene ottanut kiinni erään selejä lastin hinnaksi ja tiedon Suderoffin kanssa sopimastansa rahtimatkasta Viipuriin, oli patruuna Wulff saanut, mutta sittemmin ei kuulunut mitään tietoa laivasta. Mimmin murhe ja tuska oli ääretön, etenkin kun hän oli saanut kuulla mihin tarkoitukseen Salamaa käytettiin. Hän soimasi isäänsä, että hän katalasta voitonpyynnistä oli houkutellut Mileniusta sellaiselle vaaralliselle retkelle. Hänen valituksensa ja voivotuksensa karkoittivat ilon ja rauhan patruunan kodista, ja patruuna, aivan yhtä levoton ja mielipahoillaan kuin tyttärensäkin, teki sen järkähtämättömän päätöksen, että jos Salama onnellisesti tulee takaisin, sitä ei enää käytetä alkuperäiseen tarkoitukseensa.

"Ei sovi uhkarohkeudella karkoittaa onneansa", oli hän sanonut itselleen. "Minä olen tällä toimella ansainnut niin paljon, että jo sopii tyytyä. Hm, en luullut Mimmin asiata niin paheksivan. Olkoon menneeksi, saakoon hän vain minun puolestani rakastamansa katteinin, jota minäkin suuresti kunnioitan ja muita mieluummin otan vävykseni. Tulisi vain sulhanen tänne, kyllä minä häät pitäisin. Oli sitä Mileniuksella sisua kun otti mennäksensä Viipuriin. Kuin vain ei hänelle olisi mitään tapahtunut. Jos hän joutuu vihollistensa käsiin, niin — hiisi vieköön, en tahdo ajatellakaan, miten silloin käy."

Mutta sittekin ajatteli hän sitä yöt päivät ja jos hän koettikin päästä levottomista ajatuksistansa, muistuttivat Mimmin huokaukset ja punoittavat silmät häntä ehtimiseen Salamasta. Patruuna tuli yhä synkemmäksi, laivan ja sen väen kohtalo eivät lopulta suoneet hänelle hetkenkään lepoa. Näin synkkämielisenä ollessaan tuli häntä tervehtimään raatimies Evert.

"Minä tulen", sanoi raatimies, "antamaan sinulle tietoja, joita olen saanut kirjeessä Yrjö-pojaltani. Ikävä tapaus, hyvin ikävä."

Patruuna hypähti kirjoituspöytänsä äärestä, kasvoiltansa kalman kalpeana.

"Sanoit: ikävä tapaus, veikko Evert", jupisi hän värisevin huulin, "sano onko Salama ryöstetty? joutuin; muuten tulen hulluksi."

"Niin hullusti kai ei sentään ole, mutta ikävästi sittekin", vastasi raatimies niin pitkään, että patruunalla oli hyvin aikaa tuskistella. "Jos olisin aavistanut, että laivaa käytettiin sulunsärkijäksi, ei Yrjö milloinkaan olisi saanut astua sen kannelle. Se vain on varma…"

"Keskustellaan sittemmin siitä, oliko se oikein vai väärin", keskeytti hänet patruuna. "Nyt kysyn sinulta, veikko, ihminen, sano selvään, tiedätkö onko Salama säilyssä vai eikö, elääkö sen katteini vai ovatko englantilaiset hänet hirttäneet; armosta sano se minulle."

"Poikani kirjoittaa, että Salama onnellisesti pääsi Lovisaan, mutta että Yrjö ja kaksi muuta sen miehistä olivat joutuneet englantilaisten vangiksi. Yrjön kirje oli kirjoitettu englantilaisella päällikkö-laivalla 'Duke of Wellington.' Hän on ollut useammassa pienemmässä tappelussa, ja Jooseppi-setä ennusti sittekin väärin, kun sanoi, että joku minun kolmestatoista lapsestani tulee hylkiöksi. Yrjöstä ei ainakaan sellaista tule, sillä hän on käyttäytynyt miehentavoin ja osottanut niin ylevän jaloja tunteita, että saatan olla ylpeä kelpo pojastani."

Patruuna rohkeni taaskin hengittää. Sen että Yrjö ja kolme muuta miestä oli joutunut englantilaisten valtaan, oli Milenius hänelle kirjoittanut, vaikka patruuna ei sitä ollut raatimiehelle sanonut, jott'ei tämä suotta surisi. Olihan siis vielä toivoa Salaman olevan vapaana. Siitä iloisena puristi hän raatimiehen kättä ja sanoi:

"Minä olen Yrjön kummi enkä häntä unohda. Vankina hän ei voi kauan pysyä, ja kotiin päästyä saa hän ruveta lukemaan varapäällikön tutkintoa, minun kustannuksellani tietysti. Eikä se haittaa, että hän saa oppia englanninkieltä sekä kuria ja järjestystä sotalaivalla. Jumala suokoon, että minäkin nuoruudessani olisin jotakin hyödyllistä oppinut, eipä silloin olisi ollut niin vaikea hankkia tietojani vanhemmalla iällä. No, mitä poikasi kirjottaa?"

Raatimies asetti silmälasit nenälleen ja rupesi lukemaan Yrjön kirjettä, joka oli sekä pitkä että ainehikas. Sulimmalla hellyydellä puhui hän siinä vanhemmistansa. Hän kertoi tapahtumat Salamalla, vangitsemisensa ja palveluksensa Dragonilla. Vielä kertoi hän osallisuudestaan useammassa pienessä tappelussa, etenkin maallenousu-yrityksistä Suomen rannalle laivaston pienemmillä aluksilla. Kerromme tässä kohtauksen yhdestä sellaisesta kahakasta, joka osottaa, miten jalointa ihmisyyttä voi tavata keskellä sodan kauhuja. Se on todellakin kaunis urostyö sodanaikana. Siitä kirjottaa Yrjö Evert seuraavasti:

— — — "Jok'ainoa laivan miehistä tarjoutui vapaaehtoiseksi, mutta päällikkö valitsi mielensä mukaan parhaimmat ja minäkin lähetettiin merimiesten muassa maalle. Rantaa kohti soutaessamme näkyi maalla sotaväkeä, mutta laukaus 'Bloodhoundin' kylkitykistä karkoitti ne tykkänään. Meidän miehiä hajaantui kappaleen matkan päähän rannasta sill'aikaa kuin venemiehemme valloittivat muutaman vihollistemme jättämän kanuunan. Viholliset seisahtuivat metsän suojaan ja alkoivat ampua. Minä tähtäsin tarkoin yhtä heistä, laukasin ja mies kaatui kuin kannaltansa hakattu puu. Samalla erää laukasi 'Cruiser' koko kylkirivinsä, kuulat sinkoilivat metsään ja vastustajamme pakenivat. Joku vastustamaton halu pakotti minua käymään katsomaan sitä miestä, jonka olin ampunut, elikö hän vielä vai oliko hän jo kuollut. Hän makasi liikkumattomana ja minä pelkäsin häntä enemmän sellaisena kuin äsken seisovana ja aseellisena. Hyvin kamala tunne on katsella ihmistä, jonka tietää surmanneensa. Hän oli avannut nuttunsa ja puristi kättä rintaansa vastaan, siihen kohtaan, mihin kuula oli sattunut. Hän hengitti raskaasti ja verta pursui joka hengenvedolla sekä suusta että haavoista. Muotonsa oli kalman kalpea; suurilla kirkkailla silmillänsä tirkisti hän minua. Sitä näkyä en milloinkaan voi unohtaa. Hän oli kaunis nuori mies, ei ainakaan yli viidenkolmatta ikäinen. Minä asetuin polvilleni hänen viereensä ja sydämeni sykki niin kovasti kuin olisi se ollut pakahtumaisillaan. Hän oli oikein ruotsalaisen näköinen eikä ensinkään näyttänyt viholliselta. Mahdotonta on kertoa mitä tunsin povessani, mutta jos oma henkeni olisi voinut pelastaa hänet, luulen että olisin sen antanut. Minä panin hänen päänsä polvilleni, hän tarttui minun käteeni ja koetti jotain sanoa, mutta ei saanut ääntä. En minä häpee tunnustaa olleeni häntä heikompi, sillä hän ei vuodattanut ainoatakaan kyyneltä, mutta minä en voinut pidättää omiani. Hän ummisti silmänsä, mutta samassa paukahti laivastamme kanuunan laukaus, joka kutsui meitä takaisin ja se herätti hänet. Hän osotti sormellaan rantaa ja metsää kohti, minne hänen toverinsa pakenivat. Mies poloinen, hän ei varmaankaan aavistanut, että juuri minä olin hänen surmaajansa. Olin epätietoinen, miten erota hänestä. Sitä ei kuitenkaan kauan kestänyt, sillä samassa tuli häneen kova kouristus, silmänsä särkyivät ja huoaten heitti hän henkensä. Minä toivon jumalan ottaneen hänet ikuiseen rauhaansa. Hänen päänsä laskin minä hiljaa maahan ja jätin hänet siihen."

"Hm, — jalosti, ihmismäisesti tehty; siitä on pojallesi kunniaa, veikko Evert", sanoi patruuna. "Yrjöstä kyllä aikanansa tulee mies. Mutta mitä tirkistelet paperiisi; onko siinä vielä jotakin mainittavaa?"

"Onpa niinkin, sitä en vielä huomannutkaan; sillä ihan äsken sainkin tämän postista", vastasi raatimies. "Kuoressa on erityinen pieni kirjelippu, jonka sisällön luulen ilahuttavan sinua Wulff veikko. Kas näin seisoo siinä:

"Salama lähti Lovisasta, Dragon ja Miranda ajoivat sitä turhaan takaa. Me seurasimme sitä aina Viipurin saaristoon, mutta se pääsi onnellisesti tiehensä. Me ruotsalaiset iloitsimme siitä rehellisesti ja kieltäysimme hoitamasta niitä kanuunia, jotka ampuivat meidän oivallista laivaamme. Salamaa vainotessaan tarttui Miranda venäläiseen torpeedoon ja katteini Milenius pääsi onnellisesti Viipuriin. Enempää en nyt ehdi."

"Hei ja hurraa!" huusi patruuna ja pyöräytti iloissaan raatimiestä kerran ympäri lattian, sitte riensi hän ovelle, avasi sen ja huusi ylikertaan:

"Mimmi, Elviira, tytöt, lapset! kuulkaa, tulkaat tänne! Salama ja Milenius ovat säilyssä ja onnellisesti päässeet Viipuriin. Tulkaa paikalla tänne! Olen ilosta pyörtyä. Oiva mies tuo Milenius, katteinien parhaita. Kas tässä ovat tytöt; lue heille Yrjön kirje, veli Evert, eläkä unohda sitä pientä kirjelippua, mikä olikin kaikista paras."

Mutta kun vihdoin Salama itse saapui Geflen satamaan eräänä kauniina iltana ja tieto siitä tuotiin patruunalle, yltyi ilo ylimmilleen reitaajan talossa. Mimmin silmät riemusta säihkyivät nähdessään jälleen sen, jota hän maailmassa enimmin rakasti ja kun katteini patruunalle esitti ruhtinas Barinskyn ja kertoi hänen elämänsä vaiheet sekä miten hän itse oli välttänyt kaikki häntä tällä matkalla kohdanneet vaarat, silloin loistivat kauppamiehen kasvot ilosta ja mielihyvästä. Kun katteini oli kertomuksensa päättänyt, sanoi patruuna:

"Minä olen teille, katteini suurimmassa määrässä tyytyväinen ja te ansaitsette tulla onnelliseksi. Kuuden viikon kuluttua vietätte häitä tyttäreni kanssa, joka myötäjäisiksi tuo teille muun muassa sen laivan, joka epäilemättä on käynyt teille rakkaaksi ja jota te näin taitavasti ja tavattoman onnellisesti olette kuljettanut. Elkää kiittäkö minua, katteini; Joonas Wulffilla on varaa antaa vävynsä vaikutusalakseen valita joko maan tai meren. Kun manner rupee tuntumaan ikävystyttävältä, valjastakaa silloin Salama, ottakaa vaimonne Mimmi mukaanne ja tehkää matkoja, sellaisia, joista lähtee sekä huvia että hyötyä."

Ja patruuna piti sanansa. Kuusi viikkoa myöhemmin vietti Kaarle Milenius häitä Mimmi Wulffin kanssa Geflen kaupungissa. Ne olivat komeat ja kaikin puolin onnistuneet pidot. Vierasten joukossa olivat ruhtinas ja ruhtinatar Barinsky, joka onnellisesti oli päässyt Gefleen ja siellä tavannut puolisonsa. Oli siellä vielä Gregorius Bestysjeff ja vanha luotsi Pekka Nord'kin, joka katteinin kutsumana oli tullut Prestön-saarelta Gefleen katteinin häihin. Päivä oli ihmeen kaunis ja satamassa oli Salama puettu liehuviin lippuihin kannesta mastonhuippuun asti. Höyry tuprusi venttiileistä ja putkista, se oli valmis panemaan koneensa käymään. Minnehän piti Salaman lähteä?

Heti vihkimisen ja juhlapäivällisten jälkeen oli se vievä nuoren parin etelän lämpöisiin maihin, muun muassa Italiaan. Patruuna oli niin tahtonut ja niin oli nyt tapahtuvakin. Ruhtinas Barinsky ja hänen puolisonsa olivat kutsutut osallisiksi tälle matkalle ja sen tarjouksen olivat he suurella kiitollisuudella vastaanottaneet. Laivan taloudenhoitajaksi oli otettu Bestysjeff ja uhkapurjehtijan entiset miehet olivat tälläkin kertaa pestatut sen hupaiselle ja vaarattomalle matkalle. Kyllä oli katteini saanut taistella ennenkuin sai patruunan suostumuksen naida hänen tyttärensä, mutta tulipa sitte Joonas Wulffista yhtä antelias kuin oivallinen appi. Pahat kielet sanoivat — ja niitähän on runsaasti kaikkialla — että rikas Wulff oli pannut toimeen kaiken tuon komeuden saadaksensa prameilla rikkaudellansa ja toiset kielet, aivan yhtä pahat, milt'ei pahemmat, sanoivat, että entisen lautakartanon miehen pitäisi hävetä sillä tavoin pöyhkeillä ja olla olevinaan muita etevämpi; hän muka oli unohtanut kantaneensa tuohikonttia ja käyneensä "pikisaumasilla." Mutta ne, jotka näin puhuivat ja päättelivät, olivat kiukkuisia kadehtijoita, jotka varmaankaan eivät olisi tehneet, mitä Wulff teki. Hän näette lahjoitti sinä samana päivänä suuria summia vaivaishoidolle ja opistoille sekä auttoi salaisesti puutteenalaisia, siten kuivaten satalukuisten kurjain kyynelet.

Pariskunta oli vihitty ja vieraat kävivät sille onnea toivottamassa, vaahtoavat samppanjalasit kädessä. Nuoren parin malja oli juotava ja esille astui muuan nuori ilomielinen merikatteini, sulhaisen nuoruuden ystävä. Hän nosti lasinsa, korotti äänensä, puhui ja sanoi:

"Veikkoseni, verrattoman onnellinen olet sinä, jopa onnellisempi kuin rasvamerillä purjehtija. Apeksi sait rikkaan Wulffin, joka tietysti tekee sinusta Ruotsin Rothschildin, mutta kalliimpi on kuitenkin se helmi, joka vieressäsi seisoo, sen huomaan silmistäsi. Te olette nyt yhteen solmitut ja saatte yhtenä tehdä elämän pitkänmatkan. Tulkoon se riemuisaksi elköönkä ennen loppuko kuin on vietetty kultahäitänne. Toivotan, ettei onnenne milloinkaan siirry oikeasta kulkuväylästä, pitäkää tarkkaa suuntaa ja vähentäkää purjeita ennenkuin nousee myrsky. Painolastina olkoon teillä paljon rakkautta, uskoa ja toivoa, sillä silloin asuvat rauha ja riemu mielessänne. Jos sää muuttuu myrskyiseksi ja taivas käy pilviseksi, käärikää silloin purjeet ja luottakaa siihen, että mahtava peränpitäjä pian hankkii hyvän sään ja myötäisen tuulen. Veikkoni, sinä nostat ankkurin ja lähdet kaukaisille vesille, mutta minne menetkin, olette aina mielessämme. Tule leivon mukana takaisin pohjolaan ja sitte pysykää täällä, sillä totta on, että 'autuas se, joka ei nuorena sortunut maaltaan'."

Pari tuntia myöhemmin höyrysi Salama satamasta ja sen muassa sulhanen, morsian ja ne toiset, jotka jo mainitsimme. Laivasta ja sen rannalta liehuteltiin ja hurrattiin jäähyväisiksi ja vanha Pekka Nord heilutti hattuansa niin kauan kuin hän hiemankin näki laivaa ja sen katteinia, sillä hän rakasti niitä molempia. "Katteini ansaitsi onnensa, sillä reippaampaa merimiestä ja rohkeampaa miestä en ole milloinkaan tavannut", jupisi luotsi. "Onnea matkalle, olkoon Jumala laivan ja sen väen kanssa!"

Elviira jäi kotia isänsä luokse, eikä tahtonut hänestä luopua. Mitä tulee häneen rakastuneesen englantilaiseen luutnantti Cutleriin, haki hän siirtoa Mirandasta ja sai paikan eräällä 44-kanuunan laivalla, joka lähti Itä-Intiaan. Hän ei voinut kestää häijyn Joneksen ainaisia pistopuheita. Kalkuttassa tutustui hän erääsen rikkaasen sitrunakeltaiseen rouvasihmiseen, joka oli hindulaisen leski. Hän otti sen vaimoksensa ja erosi virastaan. Emme osaa sanoa, tuliko hän onnelliseksi, mutta toivomme niin käyneen. Hyvänluontoinen Cutler ansaitsi hänkin vähän onnea elämässä.

YHDESTOISTA LUKU.

Uhkapurjehtijan entinen laivapoika englantilaisella sotalaivalla.
— Keskustelu mastossa. — Wiaporin pommitus. — Laivasto lähtee
Itämerestä. — Yrjö Evertin myöhemmät elämänvaiheet. — Loppunäytelmä.

Kuten Jones oli ennustanut, ei mitään tärkeitä sotatapauksia, vuoden 1854 lopulla enää tapahtunut Itämerellä. Matalakulkuisten laivan puute oli sellainen este, ettei voitu Itämeren kaupunkeja ja linnoituksia hätyyttää. Liittolaisilla ei ollut muuta tehtävää kuin sulkea satamat, pitää Venäjän laivastoa suljettuna ja toimettomana. Englannissa ja Ranskassa ruvettiin kiiruimmiten rakentamaan höyryllä kulkevia kanuunaveneitä ja uivia pattereja, jotta varhain tulevana keväänä päästäisiin tehokkaammasti toimimaan noissa vaikeakulkuisissa vesissä.

Liittolaisten laivat lähtivät syksyllä Suomen vesiltä ja kääntyivät kotiinsa.

Pian oli talvi rakentava tukevamman sulun Suomen- ja Pohjanlahdelle sekä sulkeva niitten rannoilla olevat satamat. Pohjoistuuli, jää ja lumi olivat kylläkin vihollisia, aivan yhtä ankaria kuin Länsivaltain laivastotkin.

Mutta yli Pohjanmeren purjehtivat laivastot kotia kohden. Syysauringon viileät säteet valaisivat tuota mahtavaa hävittäjä-joukkoa, joka, vaikka kyllä monilukuinen ja voimakas, oli niin vähän saanut aikaan. Keskustan etunenässä purjehtii uhkea kolmikantinen, 700 hevosen voimaisella koneella ja 131 kanuunalla varustettu laiva "Duke of Wellington." Se on englantilaisten pelottava päällikkölaiva. Elköön lukija unohtako, että pansarilaivain ja monitorien aika ei silloin vielä ollut tullut. Päällikkölaivan vanavedessä tulevat S:t Jean d'Acre, 100 kanuunaa, kone 600 hevosen voimainen; Neptun, 120 kanuunaa; ruuvilaiva Nile, 91 kanuunaa, kone 500 hevosen voimainen; ruuvilaiva Royal Georg, 120 kanuunaa, kone 400 hevosen voimainen y.m. komeat rekattilaivat Euralus, Arrogant, Amplian, Miranda j.n.e. sekä korvettilaivat Cruiser, Desperate, Conflict, y.m. Tuosta laivastosta ylpeilee jok'ainoa englantilainen; se on Britannian varus ja turva, sen valtiollisen voiman kannattaja, se käsi, joka pitää miljoonia kaukaisia kansoja kurissa ja pakottaa ne Englannin vallan ja herruuden alaisiksi, se, mikä saa kaukaiset maat ja kansat tottelemaan Englantia ja nöyrtymään sen laille.

Duke of Wellington'in isomärssissä, johon helposti mahtuu sata miestä, makaa vartijamiehiä ryhmittäin. Muitten muassa on siellä Yrjö Evert ja hänen hyvä ystävänsä Edvard Ryd. Yrjö on kelpolailla miehistynyt. Hänen kasvonsa ovat päivettyneet ja niitä varjostaa hieno parran untuva, joka tekee ne miehuullisemman näköisiksi. Hänestä ja Ryd'istä pidetään paljon heidän rohkeutensa ja reippautensa tähden. He ovat olleet osallisina monessa pienemmässä ottelussa. Yrjö Evert on "sininuttuna" oivallinen ja kumppaninsa suosivat häntä suuresti.

Englantilaisten laivain piti mennä Spitheadiin, ranskalaisten
Cherbourgiin, Brestiin ja Touloniin.

Yrjö ja Edvard Ryd keskustelivat ystävällisesti:

"Kuten jo olen sinulle ehdottanut", sanoi Ryd kumppanillensa, "karkaamme me niin pian kuin maihin tulemme. Minä olen ennen ollut Portsmouthissa, tunnen siis vähän paikat. Jos vain vanha Peggy Oliver elää, ei ole mitään hätää. Hän osaa kätkeä merimiehen niin hyvästi, ett'ei elävä silmä sitä löydä. Peggy on kunnon eukko, siihen saat luottaa."

"Mikä on hänen elinkeinonsa?" kysyi Yrjö.

"Hän pitää pientä boardinghousea, asuntoa merimiehille ja sen mukana kapakkaa", vastasi Edvard. "Se on oikein lemmon eukko, irlantilainen, varmaankin 70 vuoden vanha. Minä karkasin kerran amerikalaiselta ja menin Peggy Oliverin luokse. Hän otti minut hoitaaksensa ja vaikka poliisi vainosi minua ja haki jokikisen nurkan ja pielen Peggyn huoneessa, niin minuapa ei löydetty. Hän näet kätki minut vanhaan kellariholviin kapakkahuoneen lattian alle ja poliisi sai pitkän nenän."

"Käyköön miten tahansa, mutta minä en kauemmin viihdy sotalaivalla", sanoi Edvard. "Minä haluan vapaaksi ja kauppalaivaan. Nyt olen jo mies tullakseni toimeen missä merimiestyössä hyvänsä, mutta täällä olemme kuin orjat saamatta mitään palkkaa. Olkoon että tämä on hyvä koulu, mutta minun ei haluta siihen jäädä."

"Mutta miten tulemme rahattomina toimeen", sanoi Yrjö, "sehän on pahin mutka."

"Vanha Peggy on hameellinen boardingmaster; jos vaan onnellisesti pääsemme hänen luoksensa, antaa hän meille lainaksi sen verran kuin tarvitsemme", vastasi Ryd. "Hän hankkii meille pestin ja saa sitte katteinilta mitä on kuluttanut. Niin on vallan tavallista meille merimiehille. Ei meillä ole muuta kuin boardinghouse ja kapakka. Meistä ei pidetä mitään huolta, senpä vuoksi käy, niinkuin käykin."

"Mutta Englanti on jo ruvennut muistamaan merimiehiänsä; minä olen kuullut, että useammissa sen suuremmissa merikaupungeissa on merimieskoti", vastasi Yrjö.

"Aivan totta, mutta ne merimieskodit, vaikka ovatkin hyviä, eivät riitä niille tuhansille merimiehille, jotka käyvät ulkomaan suurissa merikaupungeissa", vastasi Edvard. "Kun muistaa, että se osa Isonbritannian tavaroita, mikä aina on vesillä, nousee 80:teen miljoonan punnan arvoon, on samalla myönnettävä, että koko kansalla on täysi syy huolehtia sen kansaluokan kohtalosta, jonka haltuun ja huostaan niin suuri osa sen tavarata on uskottu. Tärkeältä tuntuu, että ne miehet ovat kunniallisia, taitavia, hyväntapaisia ja jumalisia. Sitä siis tulisi kaikkein meriliikettä harjottavain kansain muistaa. Ruotsissa ei ole mitään tehty meidän merimiestemme hyväksi; Englannissa on jo vähän tehty ja tekeillä on vielä enemmän."

Ryd puhui totta. Vaikka on myönnettävä Englannin merimiehillä olevan monta jaloa ominaisuutta, havaitaan kuitenkin, etteivät ne siveellisyydessä ja hurskaudessa ole ensinkään eteviä, jos kohta tässäkin kohdin löytyy poikkeuksia.

Englannin sotalaivasto saapui onnellisesti Spitheadin ulkosatamaan ja vangit, joita laivoissa oli useampia, lähetettiin Victory nimiselle kolmekansilaivalle, lord Nelsonin päällikkölaivalle, joka seisoi sisäsatamassa. Turhaan pyysivät Salaman neljä miestä vapauttansa. Heille vastattiin lyhyesti, että kiittäkööt Jumalaa siitä että pääsevät hirttonuorasta, he kun olivat olleet sulunsärkijöitä, todellinen syy oli kumminkin suuri puute merimiehistä, jonka vuoksi ei ollut varaa laskea miehiä irti. Victory laivalla täytyi heidän äkseerata purjeilla ja kanuunilla niin kauan kuin sää ja vuodenaika sen sallivat. Heitä ei laskettu maalle ja usein he yrittivät karata, mutta aina turhaan.

Victory laivassa olevista vangeista oli pari koettanut karata jonka vuoksi kaikkia vankeja alettiin ankarasti vartioida. Yrjö Evertin ja Rydin karkaamisyritykset siis jäivät onnistumatta. Oli jo vuoden 1855 huhtikuu, mutta yhä vielä he olivat sotavankina. Niitä miehiä varten, jotka halusivat meritieteitä oppia, oli toimitettu koulu laivaan ja sen opetusta käytti Yrjö ahkeraan, josta hänelle vast'edes oli suuri hyöty. Edvard Ryd sen sijaan yritteli ehtimiseen karkaamista. Hän koetti taivuttaa Yrjöä yöllä hyppäämään laivasta ja uimaan maalle, jossa hakisivat Peggy Oliverin, mutta siihen Yrjö ei suostunut, koska se hänen mielestänsä oli liian rohkea hanke, jonka vuoksi ei ollut sen onnistumisestakaan toivoa. Jos he saataisiin kiinni, seuraisi siitä kova rangaistus, jonka alaiseksi Yrjö ei tahtonut antautua. Hän odotti parempaa tilaisuutta vast'edes. Ryd taas pysyi jäykästi päätöksessänsä. Eräänä pimeänä yönä kiipesi hän alas ankkurikettinkiä myöten ja alkoi uida kaupunkia kohti. Mutta pahaksi onneksi huomasi hänet muuan vartijavene ja hän vietiin takaisin. Mies tuomittiin saamaan kaksikymmentä köydenpään lyöntiä. Ainoatakaan valitusta päästämättä hän kärsi rangaistuksensa, mutta hänen kiukkuiset silmäniskunsa osottivat, että hän pian aikoi karata uudestaan. Muutamia päiviä myöhemmin jaettiin vangit laivaston eri haaroille lähteville laivoille. Yrjön ja Rydin oli eroaminen. Yrjö joutui Snapper nimiselle kanuunaveneelle, Ryd Ermouth nimiselle sotalaivalle. Laivasto oli valmistettava ensi keväänä meneväksi Itämereen ja Suomen lahteen amiraali Dundasin johtamana. Kaipauksella ja ikävällä erosivat Ryd ja Yrjö toisistaan sillä heistä oli tullut todelliset ystävät. Yrjö kirjoitti pitkän kirjeen vanhemmillensa ja kertoi siinä kaikki, mikä häntä oli kohdannut; hän ehkä etäältä saisi nähdä kotimaansa rannikon, vaan ei tavata omaisiansa.

Englannin Itämerenlaivastoon yhdistyi Ranskan laivasto amiraali Penaudin johtamana. Suomen ja Venäjän Itämeren-satamat suljettiin uudestaan ja nyt alettiin todenteolla tuumailla Wiaporin pommittamista, jotta Venäjälle tulisi tuntuva isku.

Wiaporin linnoitus, jota vastaan liittolaiset nyt olivat päättäneet käyttää hirveää sotavoimaansa, on kuten tiedetään rakennettu kallioon ja kalliolle puolen penikulman päähän Suomen pääkaupungista Helsingistä. Linnoitettuja saaria on seitsemän. Niistä on suurin Kustaavi-niminen, jossa linnanpäällikkö asuu. Wiaporia on sanottu Pohjolan Gibraltariksi. Pitääkö se väite enää paikkansa, lienee epätietoista; ainakin huomattiin sillä, liittolaisten laivain sitä pommittaessa, olevan kylläkin heikkoja puolia. Ainoa kulkuväylä Helsingin redille, joka on Venäjän valtakunnan suurimpia sotasatamia, käypi näitten lujasti varustettujen saarien välitse, joissa on 800 suurimmanlaista kanuunaa. Kun Wiapori on pelkkää kiveä, ei sitä voi maalta piirittää; ainoa keino sitä hävittää on pommittaminen meren puolelta. Wiaporin rakensi 18:ta vuosisadalla Kustaavi III:nen hallitusaikana kreivi August Ehrensvärd. 1809-vuoden sodan aikana antoi kavaltaja tämän lujan linnan ilman ottelua venäläiselle kenraalille Barclay de Tollylle, oinain valtiollisten mielipiteittensä tyydyttämiseksi, kokonaan unohtaen velvollisuutensa isänmaataan kohtaan.

Liittolaisten laivasto seisoi Wiaporin edustalla. Oli elokuun 7 päivä 1855. Aurinko valaisi Suomenlahden laineita ja tuota uljasta laivastoa, joka oli aikeissa koetella voimiaan Ehrensvärdin nerokasta luomaa vastaan. Edellisenä päivänä oli itse amiraali Penaud tullut Tourville laivalla ja heti hänen jälkeensä kaikki muut Ranskan osaston laivat!

Molemmat ylipäälliköt ryhtyivät heti tarpeellisiin alkutoimiin Wiaporia vastaan. Venäläiset olivat edellisenä vuonna samoinkuin vuoden 1855 viimeksi kuluneina viitenä kuukautena uutterasti parannelleet ja varustelleet täällä, rakentaneet uusia pattereja jokaiseen sopivaan paikkaan ja estäneet laivoja lähestymästä muuta kuin tätä monimutkaista tietä.

Amiraalit sen vuoksi päättivät, ett'eivät laivoillansa tee yleistä ryntäystä, vaan ainoastaan semmoista hävitystä, mitä mörssäreillä voidaan aikaan saada.

Linnan melkein pääsemätön asema teki vaikeaksi valita mörsärilaivain paikkaa sopivan kauaksi tai lähelle. Pommittamisen valmistukset olivat siis tehtävät niin varovasti ja huolellisesti, että niihin kului pari päivää, jotenka alottamisen merkki voitiin antaa vastaa elokuun 9 p:nä kello 7 aamulla.

Tulta salamoi laivojen koko rivistä; yhdeksänkolmatta englantilaista ja ranskalaista pommia lensi yht'aikaa linnaan. Siellä oli siihen asti oltu vaiti, vaan nyt vastattiin heti kohta. Taistelu oli alkanut.

Paksu savu tuprusi jo monesta kohdin linnassa. Kello 10 ja 11 välillä kuului ankara räjähdys; muuan ruutikellari oli syttynyt ja lensi pirstaleina ilmaan. Siitä päästivät liittolaiset riemuhuutoja. Taistelu kävi tuimaksi. Melkein kaikki Wiaporin patterit ampuivat kaikilla kanuunillansa. Ranskan ja Englannin kanuunaveneet viskelivät granaatteja ja jykeviä kuulia; näitten paljouden ja sen nopeuden, millä taistelulinjaa muutettiin, piti houkutella vihollista kääntämään huomionsa pois mörsärilaivoista, joihin se muussa tapauksessa olisi tähdännyt kaikki kuulansa.

Kello vähää ennen kahtatoista kuului toinen räjähdys; se oli tuntuvasti voimakkaampi kuin edellinen ja sitä seurasi kaikkialle leviävä tulipalo. Ei kulunut paljon aikaa, kun vielä tapahtui kolmas räjähdys, joka peitti melkein koko linnan savuun. Muutaman hetken aikana kuului yhtämittaista, ukkosen jyrinän tapaista paukkinaa. Tuo viimeinen räjähdys surmasi viholliselta paljon miehiä. Liittolaisten upseerit eivät milloinkaan olleet mitään hirveämpää nähneet. Sekasorto oli Wiaporissa ääretön ja siitä hetkestä alkaen kävi ampuminen sieltä tuntuvasti heikommaksi. Moni patteri herkesi kokonaan ampumasta; ainoastaan kaksi niistä kiusasi yhä liittolaisten laivoja. Tulipaloja syntyi ja yltyi yhä useammalla haaralla. Makasiineja ja halkovarastoja paloi monessa paikoin.

Mörssärilaivain ammunta oli koko päivän hyvin vilkas. Linnastakin kiihkenee ammunta ja kuulia tuiskuu rakeitten tapaisesti liittolaisten laivoille. Muuan kuula särkee yhdestä veneestä kanuunan alustimen; siitä lähtenyt kappale sattuu upseeriin, jonka se kaataa. Hän luullaan kuolleeksi, mutta kun tungetaan hänen ympärillensä, nousee hän niinkuin ei olisi mitään kolahusta saanutkaan. Toiselta kanuunaveneeltä sattuu tulikuuma kuula lävistämään kannen; se tunkee ruutisäiliöön, mutta tarttuu siellä erään vaskisen laatikon ja seinän väliin. Seinä rupee palamaan, mutta laivan vesiruisku sai palon sammutetuksi.

Amiraalit Dundas ja Penaud ovat kaikkialla; he siirtyvät laivasta laivaan, veneestä veneesen. Upseerit merimiehet ja sotilaat kilpailevat rohkeudessa ja kestävyydessä. Snapperlaivalla ammuskeli Yrjö Evert lankaster-kanuunallansa niin, että hän käytöksestänsä sai korkeimmat kiitokset. Itse amiraali huusi hänelle: "sinä olet kunnon poika", ja käski kirjoittaa hänen nimensä muistiin.

Ammuntaa kesti koko elokuun 9:nen päivän. Se sai aikaan, mitä tarkoitettiinkin ja sitä pitkitettiin vielä seuraavanakin päivänä yhtä hyvällä menestyksellä kuin edellisenäkin. Päivän vaaletessa huomattiin, että eräs kolmikantinen venäläinen sotalaiva ei enään ollut siinä paikassa salmessa, missä se ennen oli ollut. Se oli edellisenä iltana saanut monta kuulaa ja pimeässä oli se siirretty niin etäälle, etteivät kuulat siihen enään kantaneet.

Kun venäläiset huomasivat mörssärilaivain olevan entisellä paikallansa, alkoivat he tuimasti ampua linnasta ja yhdestä laivastansa. He tähtäsivät etenkin erästä patteria pienellä Aapraham nimisellä saarella, jossa liehui Ranskan lippu. Pommin kappaleita ja kuulia oli paksulla koko saarella, mutta yksikään mies ei haavoittunut.

Taistelu raivosi hirveästi. Kuulia, pommeja ja kranaateja vinkui ilmassa. Ruudin savu pimitti auringon. Sydänpäivän aikana syntyi tulipalo muutamassa makasiinissa kirkosta länteenpäin ja se tarttui suuriin rakennuksiin, linnasta samaan suuntaan. Kauhea oli se palo. Liekki kohosi korkeammalle kuin kirkontorni ja ajottain oli savu niin sankka ettei koko Wiaporia näkynytkään. Sen päivän ilta tuotti venäläisille äärettömän vahingon.

Snapperlaivan kannelle putosi pommi. Silmänräpäyksessä juoksi esille Yrjö Evert, otti pommin syliinsä ja paiskasi sen mereen. Hänen kumppaninsa huusivat hänelle hurraata, esimiehensä antoi hänelle kättä ja sanoi.

"Se oli teko, joka korottaa teidät; minä en jätä sitä amiraalille kertomatta ja kun se on tehty pääsette aliupseeriksi."

Yrjö nosti hattuansa ja meni taas hoitamaan kanuunaansa. Jos pommi olisi saanut räjähtää laivan kannella, olisi se tehnyt tuhoja. Sen korjaaminen osotti todellista rohkeutta.

Elokuun 11 p:nä kello 4 aamulla lähetti amiraali Dundas sanomaan amiraali Penaudille että pommituksen tarkoitus oli saavutettu ja ehdotti samalla sen lopettamista. Penaud arveli samoin ja ampuminen lakkautettiin. Sitä oli kestänyt 48 tuntia. Ranskan laivat ja Aapraham-patteri olivat ampuneet 4,150 pommia ja muita kuulia; englantilaiset melkein saman verran, mutta Wiaporin vallit olivat kivestä; kuulat ja pommit eivät voineet niitä särkeä.

Wiaporin pommittaminen oli liittolaisten viimeinen tärkeämpi toimi Itämerellä. Kuin ei ainoakaan venäläinen laiva rohjennut tulla aavalle merelle, ei meritappelua syntynytkään. Satamat pidettiin vieläkin niin kovasti suljettuina ett'eivät pienetkään veneet päässeet niistä liikkeelle. Myöhempänä syksyllä palasivat samat laivat kotiin, mutta pienemmät jäivät talveen asti vartioimaan Venäjän satamia.

Rauha, joka tehtiin maaliskuun 30 p:nä 1856, lopetti vihdoinkin tuon ihmisiä ja rahaa ahmivan sodan. Ranska oli rauhanteon johtaja. Päätöksen allekirjottivat Pariisissa asianomaisten valtakuntain edustajat kynällä, joka oli otettu eläintarhassa olevan korpikotkan siivestä.

* * * * *

Kertomuksemme "Ruotsalaisesta Uhkapurjehtijasta" on lopussa, samalla kuin sotakin loppui. Mutta ehkä jonkun lukijoistamme huvittanee tietää vähän enemmin yhdestä tässä kertomuksessa mainitusta henkilöstä, nimittäin Yrjö Evertistä. Hänestä ja hänen kohtalostansa kerromme siis vielä lyhyesti.

Vaikka sota loppui, ei Yrjö kuitenkaan eronnut Englannin sotapalveluksesta. Rohkeudestansa ja hyvästä käytöksestänsä Snapperlaivalla sai hän kunnia rahan, ja arvon sekä viran korotuksen. Hän siirrettiin Atlanta laivalle, joka kulki matkoilla Välimeressä. Länsi-Intiassa ja Afrikan länsi-rannoilla. Portsmourh'issa suoritti Yrjö talvella v. 1856 parhaimmilla arvolauseilla varapäällikön tutkinnon. Tuon pitkän matkailemisen aikana, joka hänelle nyt alkoi, ja kunnon päällikön katsannon alaisena hänellä oli hyvä tilaisuus koota tarpeellista kokemusta ja ammattiinsa kuuluvia tietoja.

Paluumatkalla Englantiin sai Yrjö isältänsä pitkän ja kauan ikävöidyn kirjeen, jonka hän luki syvästi liikutettuna. Hänen vanhempansa ja muut omaisensa elivät ja olivat terveet. Katteini Milenius ja hänen rouvansa olivat merimatkaltaan palattuaan asettuneet suurenmoiselle maatilalle jonka patruuna Wulff oli ostanut ja lahjottanut heille. Entisestä merimiehestä ja rohkeasta uhkapurjehtijasta oli tullut toimellinen maanviljelijä, joka nyt yhtä paljon harrasti maataloutta kuin ennen merimiehen ammattia. Uudet olot voivat muuttaa ihmisen luonnonkin. Muuan nuori tehtaanisäntä oli nainut Elviiran ja Salaman päällikkönä oli eräs nuori, Mileniuksen tuttava merikatteini. Kirjeen loppu oli näin kuuluva:

"Armas poikani, me odotamme sinua koko sydämestämme. Tule pian, sillä minä ja äitisi olemme vanhat ja toivomme hartaasti eläissämme vielä saavamme nähdä sinut. Sinä olet kokenut paljon kovaa siinä ammatissa minkä itse ja vapaa-ehtoisesti valitsit, mutta sinä kestit koetuksen kunniallisesti. Lienethän jo kasvanut suureksi ja voimakkaaksi; varmaankin olet karaistu ruumiiltasi ja mieleltäsi. Kummisi patruuna Wulff ei ole sinua unohtanut. Hän rakennuttaa uutta laivaa ja sanoo, että sen katteiniksi tulet sinä eikä kukaan muu. Entinen kumppanisi Edvard Ryd on tullut kotiin ja sinusta hän puhuu kiittäen, ja kunnioittaen. Niin nuorena olet jo saanut kunniarahan! Jooseppi-setä valehteli julmasti ennustaessaan että joku monista lapsistani tulisi hylkiöksi. Minulla on iloa ja kunniaa heistä kaikista, sinusta poikaseni yhtä paljon kuin kenestäkään toisesta."

Yrjö heltyi ilon kyyneliin. Merimiehelle on kodista saamansa kirje kovin rakas. Yrjö luki kirjeensä monet kerrat. Hän oli päättänyt vieläkin viipyä merillä, kunnes olisi siksi kokenut ja toimeensa pystyvä, että hän, omaan kuntoonsa luottaen saattaisi astua patruunan luokse ja muistuttaa häntä ennen luvatusta päällikön virasta.

Kolme vuotta purjehti Evert vielä samalla englantilaisella laivalla ja kävi sen ajan kuluessa kaikissa maailman osissa. Vasta v. 1859 tuli laiva Europaan, tuoden lastin Itä-Intiasta Lontoosen. Lontoossa suoritti Yrjö merikatteinin tutkinnon hyvällä menestyksellä. Sieltä tuli hän höyrylaivalla Göteborgiin ja oli silloin täysin kokenut ja kelpo merimies. Göteborgista matkusti hän meritse Gefleen, kotiinsa, jota hän moneen vuoteen ei ollut nähnyt mutta kuitenkin aina mielessänsä pitänyt.

Oli kaunis valoisa syyspäivä, jolloin Geflen satamaan tuli se laiva, jonka muassa Yrjökin matkusti. Muuttolinnut siirtyivät etelään ja puitten lehdet kellertivät. Nuori merimiehemme näkee kaupungin edessään. Mitä tunteita värähtelee nyt hänen mielessänsä? Siinä on hänen syntymäkaupunkinsa, jossa hän leikki lapsena, uneksi nuorukaisena elämän iloista ja sen vaiheista. Laiva ankkuroitsee, vene vie Yrjön maihin. Hän lentää katuja kotiin. Siinähän on tuttu syntymäkoti. Monenlaisia tunteita liikkuu miehen mielessä. Ken ihmettelisi sitä? Jok'ainoan, hieno- ja hellätunteisen ihmisen mielessä tekisi samoin. Hän astui perheen avaraan saliin. Siellä istui valkotukkainen ukko ja harmaantuva vaimo. Ne olivat hänen omat vanhempansa. Vanhukset ensin katselivat hetkisen mielestänsä outoa korkeavartaloista tulijaa, joka nähtävästi voimakkaan mielenliikutuksen alaisena ja kyynelsilmäsenä seisoi ovella. Vanhusten sydämmet sykkivät valtaavasti, mutta samassa kumpikin heistä huudahti:

"Yrjö-poikammehan se onkin!" ja silmänräpäystä myöhemmin ovat he hänen sylissänsä, hän suutelee heidän harmaita hiuksiansa ja sulkee heitä riemutsevaa rintaansa vastaan. Autuaallisia tunteita liikkuu heissä.

"Miten suureksi, miehuulliseksi ja voimakkaaksi olet tullutkin", sai raatimies vihdoinkin sanoneeksi, katsellen riemuisasti poikaansa. "Sellaisena kuin nyt olet, olen aina ajatellut sinua takaisin tulevaksi. Meri on sinusta kasvattanut ja tehnyt miehen: se on ollut sinulle hyvä kouluttaja."

Ja äiti, hänen synnyttäjänsä, seisoi siinä kädet ristissä, sydämessänsä hartaasti kiittäen Jumalaa, joka ruumiin ja sielun puolesta turmeltumatonna oli johtanut hänen poikansa kotiin. Hän luki tämän kasvoista, ettei hän ollut synnin, pahain himoin ja raakojen tapojen turmelema. Se päivä vietettiin raatimiehen kodissa sellaisena juhlapäivänä, jota ei yksikään unohtanut.

Yrjön kummi, Joonas Wulff oli hänkin mies, joka ei sanaansa syönyt.
Kevään tultua nosti Yrjö oman lippunsa patruunan uudelle Toivo
nimiselle laivalle, jonka piti lähteä monivuotiselle matkalle
Itä-Intiaan.

Varapäälliköksi samalle laivalle oli palkattu Edvard Ryd. Laivalla pidettiin komeat jäähyväispäivälliset, joissa oli saapuvilla koko Evertin ja patruunan perhe, katteini Milenius vaimoinensa ja Elviira miehinensä. Sitte levitettiin Toivon purjeet. Katselijain onnea toivottaessa ja hurraa huutaessa lähti se nopeasti satamasta. Jäähyväisiksi antoi Yrjö laivansa tykkien jyrähtää. Mekin toivotamme hänelle onnea ja menestystä pitkälle matkallensa.

Hyvästi, synnyinmaa;
Sä synnyinmaa, sä synnyinmaa!
Hyvästi jää!
Mä kiikun harjall' lainehen,
Tie hausk' on tää. — Hyvästi jää!
Kyll' laine voi, ma uskon sen,
Sammuttaa tulta sydämmen.

LOPPU.