The Project Gutenberg eBook of Vuorisaarna: Romaani nykyajalta, by Max Kretzer

Ja tapahtui, koska Jesus oli lopettanut nämät puheet, että kansat hämmästyivät hänen oppiansa.

Aina kello kuudesta asti aamulla oli sade lakkaamatta valellut Berliinin katuja. Tasaisesti kohisten kuin äärettömän vesiputouksen säteet, kaatuivat pisarat maahan. Tuontuostakin vain nousi tikerä syksytuuli lakaisemaan vesiä pitkin kiiltäviä kattoja, sitte moninkertaisin voimin ajaakseen niitä rakennusten seiniä ja ikkunoita vastaan tai alas katuja. Likapilvi silloin pärskyi ylös maasta, kastellen sadekuurallaan ihmiset ja eläimet.

Sadan askeleen etäisyydessä näyttivät kadut loppuvan. Rakennusten haamut, jalkamiehet, rattaat, kaikki muu jättiläiskaupungissa katosi kosteaan höyryyn, joka sakeana, likaisena sumuna kääriytyi kaikkialle. Yksin kumea rätinä ja humu sekä lyhtyjen ja kauppapuotien heikko valaistus todistivat tuon näkymättömän maailman yhä jatkavan väsymätöntä menoaan.

Kahdeksan aikaan illalla heräsi Josefa kovan käden kosketuksesta. Hän oli nukkunut vanhan talon ylimmälle kiviportaalle ja kun hän unisen katseensa nosti, näki hän edessään muutamia juopuneita, nuoria miehiä, jotka levitettyjen sateenvarjojensa alta alkoivat laskea raakaa leikkiä hänen kanssaan.

— Sielläpä taitaa maata joku tytöntapainen! virnisteli muuan nuorukaisista lepertelevällä äänellä.

He koettivat vetää pois huivia, joka peitti vasta heränneen tytön pään. Mutta silloin vieri hänen koppansa tavaroineen alas portaita, meni kumoon ja koko sisältö levisi likaiselle kadulle. Josefa rupesi huutamaan; ääneen nauraen läksivät ylioppilaat tiehensä. Muuan heistä korotti kurkkunsa laulamaan keskellä sadetta, toinen säesti vihellyksellään ja muut alkoivat riidellä siitä, mihin kapakkaan nyt mentäisiin.

Josefa ei huutanut apua; tuollaiset raakuudet olivat kasvaneet kiinni hänen ammattiinsa, niinkuin vihriä saali hänen harmaaseen hameeseensa.

Hän hieroi silmiään ja tuijotti eteensä. Minkä tähden olivat hänet herättäneet? Hän oli nähnyt unta — rankkasateen raivotessa uneksinut. Uni, köyhien suuri lohduttaja oli hetkeksi saattanut hänet paratiisiin, ei tosin kukkien tuoksuvaan eedeniin eikä iäisen onnellisuuden valtakuntaan — vaan oli uni vienyt hänet samaan umpinaiseen, ilkeään kellarihuoneeseen syvällä maan alla, jossa hän pienine siskoineen, isä- ja velipuolineen asui.

Se oli kamala paikka: seinät rumankeltaiset, ikkunat syvät, ruudut paikatut, näköala ahtaalle, pimeälle pihalle. Aurinko, valaessaan kirkkauttaan taloryhmiin, päästi harvoin säteensä tähän kurjuuden luolaan.

Tänä iltana oli Josefaa kotiin tullessa tervehditty suudelmilla ja hellillä sanoilla — tavallisesti häntä lyötiin, soimattiin. — Tuo valoisa kuva oli unessa väikkynyt hänen edessään. Ja herätessä mikä pettymys!

Hän tunsi mielensä jäätyvän, veti kosteaa huivia ympärilleen ja tuijotti eteensä. Ensi hetkessä ei hän saanut selville, miten hän oli tullut tänne. Hämärästi alkoi hän sitte muistaa, että häntä pari kolme kertaa jossakin porttikäytävässä oli hätistelty; nälän, väsymyksen lamauttamana oli hän vihdoin nukkunut nykyiselle kovalle istuinsijalleen.

Hän oli pääkaupungin syrjäkadulla, jonka ohi nykyajan vaahtoisa virta jälkeä jättämättä oli rientänyt. Oikealle teki se mutkan, kiertäen kirkon taka-osaa; vasemmalla yhtyi se, torin poikki päästyään, erääseen pääkatuun, jolla pahasta ilmasta huolimatta vallitsi mitä vilkkain elämä.

Rinnakkain siis maailmankaupungin herkeämätön suonentykytys ja syrjäisen sopen hiljaisuus — molemmat itse Berliinin sydämmessä. Harvoin vain kajahti kadulla miehen askel, harvoin luikki ohitse äänetön naisolento. Yhtä mykkinä, jylhinä kuin mustiin sadepilviin haudattu kirkontorni, seisoivat molemmin puolin rappeutuneet rakennukset. Matalista ikkunoista, joita säästäväisesti oli valaistu, saattoi nähdä savuttuneitten huoneitten siniset seinät ja menneen ajan räikeät seinäpaperit. Vinttikerroksesta kuului lapsen itku; se voitti sateen yksitoikkoisen loiskinan.

Josefa käänsi katseensa vasemmalle, torin poikki, josta vilkkui valaistu kaupunki. Siellä riennettiin, kiiruhdettiin; ihmiset painoivat alas kasvonsa, vetäysivät sateenvarjojen suojaan, varjelivat vaatteitaan, kiertelivät, astuivat varpain pitkin kiviä likalammikoitten poikki, tervehtivät toisiaan ohimennen, pysähtymättä, ajatellen vain suojaavaa kattoa ja sen mieluisaa lämpöä.

Häikäisevä hohto likeisistä lyhdyistä, valaistuista puoti-ikkunoista, koko tuo upea valon runsaus, jota ei sadekaan saanut sammumaan, oli ikäänkuin taikakeinoilla rakentanut maanpintaan toisen kaupungin. Aina silminnäkemiin asti kuvastuivat kaikki esineet vesilammikoissa, märillä kivillä ja kiiltävässä asfaltissa.

Jokainen lekottava kaasuliekki taittui lukemattomiksi valoiksi, kapakkalyhtyjen heijastus muodosti veripunaisia säteitä märälle maalle; vierivien vaunujen kirjavat ikkunaruudut, muut ajoneuvot ja raskaat työrattaat leijailivat virvatulten lailla kivien, asfaltin ja vesilampareitten poikki. Ei kuulunut muuta kuin sateen rapina, ajureiden äänekkäät huudot, heleä kellonkilinä raitiovaunuista sekä suuren, liikkuvan ihmisjoukon epätasainen astunta.

Berliini oli uudestaan herännyt; se varustautui illan ja alkavan yön meluaviin huvituksiin.

Mykkänä, välinpitämättömänä katseli Josefa kuvaa edessään. Yhtä läpimärkänä kuin tänään oli hän usein nähnyt Berliinin. Hän rakasti tuota ilmaa, tuota ikäänkuin hiljaisella valituksella vinkuvaa tuulta, joka puista varisteli viimeiset lehdet. Juuri se soitto soveltui hänen elämäänsä. Jo hentona lapsena oli hän mielellään viipynyt sateessa, leikkitovereistaan eronneena istunut yksinään jossakin nurkassa, omia ajatuksiaan ajatellen.

Vähitellen selveni hänelle missä hän oli. Hän sitaisi märät hiukset otsaltaan ja nosti päätään. Oikealla kohosi korkealta seinästä, lyhty katukäytävän yli; vasemmalla oli alakerroksen ikkunain edessä kaarenmuotoinen rautaristikko, joka jonkun verran ulkoni seinästä. Vastapäätä yleni mahtava, iän mustaama kirkon etusivu, jonka valtavaa kaariovea hän monasti oli ihaellut.

Nyt hän tiesi, missä hän oli. Hän istui talon kynnyksellä, joka aina oli tehnyt häneen vankilan vaikutuksen. Usein oli hän retkillään miettien pysähtynyt sitä katselemaan. Ei hän tietänyt kuka sen omisti tai kuka siinä asui, mutta aina se vanhan tuttavan lailla veti häntä luokseen.

Täällä, tässä nurkassa, jossa oven harmaa varjo illoin suojasi hänet ihmisten näkyvistä, saattoi hän häiritsemättä vaipua uneen. Täällä hän usein oli tarkastanut tavaroitaan ja laskenut ansaitsemiaan ropoja. Harvoin joku läksi talosta, harvoin joku tuli sen ovia avaamaan.

Äkkiä sade laantui. Josefa katseli kelpaamattomaksi käynyttä tavaraansa ja hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan. Hän nousi ja kokosi hajalle menneet kapineet. Syvä alakuloisuus valtasi hänet. Mimmoinen tulisi tänään olemaan vastaanotto kotona?

Kamala pelko alkoi ajaa häntä takaa. Hengissä tunsi hän jo velipuoliensa moninkertaiset raakuudet ja lyömiset, jotka häntä odottivat. Vavistus pöyristytti hänen ruumistaan kantapäästä kiireeseen asti. Niin julmalta kuin nyt, ei hänen elämänsä vielä milloinkaan ollut tuntunut. Eiköhän olisi parasta, ettei hän enään milloinkaan palaisi kotiin? Mutta mitä silloin sanoisivatkaan pienokaiset, nuo herttaiset olennot, joille hänen piti olla äidin sijaisena ja jotka aina olivat ottaneet hänet vastaan mitä suurimmalla riemulla?

Sanomaton hyljättyyden tunne valtasi hänet. Hän putosi takaisin istualleen, kätki kasvot käsiinsä ja päästi kuumat, kirkkaat kyyneleet tulvimaan alas poskia.

Hän säpsähti. Hänen edessään seisoi mies, joka läjähytti kokoon sateenvarjonsa ja kumartui alas hänen puoleensa.

— Lapsi, mikä sinun on? Ehkä minä saatan auttaa sinua? jatkoi mies, painuen yhä syvemmälle ja tarttuen hänen märkään käteensä.

Untako Josefa yhä näki, taivaan korkeuksistako tuli tuo ääni hänelle, kurjuuden tyttärelle julistamaan armahdusta? Äkkiä meni hänen tajunsa sekaisin, selkeä käsitys katosi, hänen silmissään muuttuivat kaikki muodot ja piirteet. Kylmä oli hänen jäsenensä jähmetyttänyt, juopuneitten ylioppilaitten raaka leikki mieltä täristyttänyt; ja kamala, armahtamaton nälkä risteili hänen aivoissaan, tehden hänen henkensä tympeäksi, tahdottomaksi. Hullu mielikuva valtasi hänet. Se muutti hänet luonnollisesta, aistillisesta maailmasta kuumesairaan kummitusten ja hourailujen mielentilaan. Hurjassa pyörteessä alkoi kaikki liikkua hänen ympärillään.

Äitivainaja oli omistanut ruokatavarakaupan. Siellä oli riippunut yksi ainoa kuva; se oli Vapahtajasta, kun hän siunaten ojentaa käsiään. Värit olivat kirjavat ja räikeät, mutta sammumattomasti oli kuva painunut Josefan muistoon. Olihan hän lapsena niin monasti seisonut sen edessä, tavaellen sanoja "Jesus Kristus".

Tämä muisto heräsi äkkiä Josefassa. Hän näki näyn. Kirkastunut, yliluonnollinen kuva heijastui hänen silmiinsä, jotka olivat ummessa.

Likainen, märkä maaperä muuttui lämpöiseksi, punertavaksi pilvikerrokseksi; lyhdyn surkeasta hohteesta tuli kirkas sädetulva, jonka takana leveni valomeri. Yksin kirkon jättiläismuuri pysyi entisellään; sitä vastaan erottautui kaikki häikäisevänä. Ja keskellä tätä loistoa näki vilusta värisevä Josefa miehen pilvillä seisomassa, puettuna pitkään siniseen viittaan. Valokehä ympäröi hänen päätään, ikäänkuin siunaten ojensi hän kätensä ja lausui sanat:

Josefan kalpeat kasvot retkahtivat taappäin, ruumis kadotti tasapainonsa, kauhu karmi jäseniä ja hiljaa kuiskasivat hänen huulensa sanan "Kristus". Miehen korvaan kaikui tuo huokauksena, joka halajaa pelastusta.

Hän koetti tukea tyttöraukkaa, tarttui hänen käteensä, kosketti hänen otsaansa ja kättänsä, ja huomasi molemmat polttavan kuumiksi. Heikkona, tahdotonna vaipui tyttö hänen syliinsä.

Mies avasi oven ha'an, vei väsyneen etehiseen ja laski hänet kapeitten, ensi kerrokseen vieväin puuportaitten alimmalle asteelle. Siinä Josefa avasi silmänsä.

Tyttö nyökäytti vain päätään ja koetti nousta. Mies tuki häntä, ja puolipimeässä astuivat molemmat ylös portaita. Ylhäällä paloi lamppu, luoden kirkasta valoa seinille ja permannolle. Näytti niin siistiltä, ovet olivat valkeiksi maalatut, pestyille lattioille oli sirotettu hiekkaa. Oikealta vei käytävä taempiin huoneisiin; etumaisiin johti ovi portaitten kaiteilta.

Sitte hän tuli perässä ja sulki oven. Samassa oli toinen ovi pitkässä käytävässä avautunut ja esiin pistäytynyt vannan naisen pää.

— Meidän tuleva pappimmeko tuollaisen retkaleen kanssa? Aijaijai, kaikkia sitä pitää näkemän!

Tohtori Konrad Baldus sytytti tulta ja pani pois hatun, sateenvarjon ja päällystakin.

Josefa noudatti kehoitusta, yhä vielä vavisten mielenliikutuksesta ja vilusta. Suurimmalla hämmästyksellä katseli hän ympäristöään. Pastorin työhuone oli matala, eikä sitä erittäin oltu koristeltu tai somistettu. Lukuunottamatta suurta kirjoituspöytää ja täyttä kirjakaappia, ei ollut mitään, joka olisi pistänyt silmiin; paitsi ehkä seinille ripustettuja valokuvia, puu- ja kuparipiirroksia, osittain raamatullisista aiheista, osittain kirkoista tai kunnianarvoisista teoloogeista ja pastoreista. Oikealla kirjoituspöydästä vei ovi makuusuojaan, ruskeain uudinten taakse, jotka olivat alhaalla.

Konrad Baldus oli yli kolmenkymmenen iässä. Hänen ulkoasussaan ei ollut mitään, jonka nojalla ensi näkemältä olisi voinut päättää hänen kuuluvan kirkkoon. Hänen vartalonsa oli korkea ja voimakas, profiilin piirteet tarmokkaat, silmä suuri ja kirkas; tummat, kiharat hiukset olivat päälaella harvenneet, jota vastoin täysiparta oli sitä tiheämpi. Lempeys, hyvyys loistivat hänen kasvoistaan; pukuaan näkyi hän hoitavan erittäin huolellisesti. Hyvin tehdyssä, napitetussa mustassa takissaan teki hän seuramiehen vaikutuksen.

Kolkon lokakuupäivän tähden oli tänään ensi kerran lämmitetty.
Huoneessa vallitsi miellyttävä lämpö.

— Istuppa tähän uunin ääreen, se tekee sinulle hyvää, sanoi hän Josefalle ja asetti tuolin aivan kiinni uuniin. Tyttö totteli. Eloa luova henki huokui häntä vastaan tässä huoneessa. Kauvan kaivatun hyvinvoinnin tunne valtasi hänet. Viime sanat karkoittivat kaiken pelon. Kukaan ei vielä ollut kohdellut häntä näin ystävällisesti. Jännityksellä odotti hän, mitä nyt seuraisikaan. Hän otti nuivin päästään ja vei punertuneet kätensä uunin yhteyteen. Sen ohessa seurasi hän uteliaasti suojelijansa liikkeitä ja antoi katseensa kulkea pitkin kuvia seinillä.

Hetkisen oli Konrad Baldus seisonut häneen selinpäin; nyt hän kääntyi, asetti pöytälampun niin, että sen kirkas valo sattui tyttöön ja katseli häntä. Hänen silmäyksensä mittasi koko hänen olentonsa ja pysähtyi sitte kasvoihin. Tämän tarkastuksen kestäessä loi tyttö silmänsä maahan.

Pappi huomasi heti, miten miellyttävät nuo kasvonpiirteet olivat: profiili säännöllinen, poski hienosti kaareva, suu pieni, otsa kaunismuotoinen, silmät suuret, verhotut. Yksin tukkakin, vaikka läpimärkänä, näyttäytyi koko kauneudessaan ja upeudessaan. Hänen päässään oli jotakin yhtä hienoa kuin valkeasta kivestä veistetyssä kuvassa. Hänen vartalonsa oli aikaiseen kehittynyt, mutta siitä huolimatta näytti hän olleen huonolla hoidolla ja joutuneen rappiolle. Puute virnisteli hänen vaatteidensa jokaisesta poimusta.

— Sinäkö? — Kummallinen nimi, lausui pastori enemmän itsekseen kuin tytölle.

Kehoittamaa kertoi hän koko nykyiset olosuhteensa: isä oli ollut leski kun hän äidin nai. Isä oli tuonut taloon molemmat poikansa. Omia siskojaan rakasti tyttö suuresti, mutta velipuoliensa kanssa eli hän ainaisessa vihollisuudessa. Kyllä he varmaankin taas tänään lyövät hänet sinelmiä täyteen, jos hän palaa ilman ansiota ja tavara vielä päänpäätteeksi on pilalla! Isä ei välitä mistään, sillä hänen päänsä on aina sekaisin. Jollei pikku siskoja olisi leipää huutamassa, niin hän kyllä aikoja sitte olisi hypännyt alas joltakin sillalta.

— Älä tee syntiä, lapseni. Sellaista ajatusta et saa milloinkaan päästää mieleesi, sillä se sotii jokaista jumalallista käskyä vastaan.

Pappi puhui niin ankaralla katseella, että tyttö säpsähti ja kyyneleet uudelleen tulivat silmiin. Hän nousi, asteli vastaiselle seinälle vetääkseen soittokelloa, mutta ei sitte liikahduttanutkaan nuoraa, vaan vaipui hetkeksi miettimään. Äkkiä teki hän päätöksen ja kääntyi tytön puoleen.

Nämät sanat lausuttuaan jätti hän huoneen. Etehisessä oli hän törmäämäisillään emäntäänsä, arvoisaa kirkonpalvelijanleskeä, rouva Ulrika Brennerleiniä vastaan, joka juuri aikoi laskea korvansa avaimenreikään. Tämä tuli suuresti hämilleen ja pyysi tuhansin kerroin anteeksi.

— Aioitteko tulla huoneeseni, rouva Brennerlein? Puhtaalla omallatunnollaan tarjosi pappi heti hänelle tilaisuuden moraaliseen puhdistumiseen.

— Enpä vielä kokonaan ole "meidän", rouva Brennerlein, mutta kaippa tästä siksi tulen.

— Kyllä se hyvä Jumala siihen siunauksensa antaa, virkkoi rouva, tekopyhästi kohottaen silmiään.

— Herra pastori ei suinkaan vielä tiedä, että minua vaivaa alituinen soiminen korvissa… Mutta onhan parempi olla virassaan liian innokas kuin huolimaton. Hyvä Jumala sen tietää, että minä olen synnillinen nainen, jollei se ole totta, että minä aina pysyn valmiina.

— Hyvä, hyvä; kyllä minä sen uskon, rouva Brennerlein, puuttui pappi hänen puheeseensa. — Mutta menkäämme nyt teidän puolellenne, teidän täytyy toimittaa minulle pieni asia.

— Onko herra tohtorilla vieraita?… Suvaitseeko herra tohtori ehkä tahtoa olutta?… Ehkei herra tohtori vielä ole syönyt päivällistä? mätti hän yhtämittaa, valmiina palvelemaan, oikealla kädellä silitellen vaaleaa esiliinaansa ja nyökyttäen päätään oikealle, syystä että hän paremmin kuuli oikealla kuin vasemmalla korvallaan.

Heidän astuessaan huoneeseen, hyppäsi kaksi suurta kissaa alas katetulta pöydältä sohvan ääressä, ja piiloutuivat leveän sängyn alle. Kaikesta päättäen olivat ne juuri olleet ottamaisillaan pöydälle tuodut ruoat likeisen tutkimuksensa alaisiksi. Kunnianarvoisa emäntä törmäsi paikalla esiin:

— Missi, Mirri, mitäs te teette?! Ettekö te tunne seitsemättä käskyä? Odottakaa vaan, kunhan minä tästä kerron herrakullalle, kirkui hän vihoissaan, huolimatta hyyryläisensä läsnäolosta.

"Herrakulta" oli hänen poikansa, joka isänsä kuoltua oli saanut hänen virkansa. Hän oli naimaton ja asui äitinsä luona. Rouva Brennerlein odotti häntä juuri kotiin, jonka tähden hän oli tuonut ruoat pöytään.

Suuren perhelampun valossa näyttäytyi Filip Brennerlein vainajan leski rotevaluiseksi, seitsemättäkymmentä ikävuottaan likeneväksi naiseksi. Hänessä oli jotakin, joka muistutti noitaämmää juhlapuvussa. Hän käytti mielellään suuria, vaaleavärisiä esiliinoja ja hoiti erityisellä huolella tukkaansa, jossa ensi harmaat hiukset yksitellen näkyivät ja joka, jaettuna molemmin puolin otsaa, aina oli siloseksi kammattu.

Hän oli jo neljäkymmentä vuotta asunut tässä talossa ja sinä aikana oli hänen nimensä naapurien kesken ennättänyt hankkia maineen, joka ei liioin ollut hänelle eduksi. Hänen puhetaitonsa palveluksessa oli sata kieltä. Kirkko ja kaikki mikä siihen kuului oli oikein hänen valtakuntansa. Joka kolmantena sananaan käytti hän "Herra Jumalaa", kuudentena "pastoria" ja kymmenentenään "seurakuntaa". Huomattava on, että sen lisäksi "meidän" seurakuntamme sai erityisen painon. Sitäpaitsi tunsi hän kaikki pappistoimen salaisuudet ja seurakunnan olosuhteet. "Sisälähetystä" suosi hän erittäin vilkkaasti.

— Eikö herra tohtori suvaitse istuutua? Kiireesti työnsi hän pöydän sohvan edestä, sitaisi kädellään päällystä ja hypisti valkeita pitsikoristeita, jotka peittivät selkänojaa.

Ulrika Brennerlein ei antanut hänen puhua loppuun. Hänen kasvoihinsa tuli ilme, joka osoitti hänen osaavan panna arvoa siihen mitä hänelle uskottiin.

— Mutta herra tohtori — enhän minä sellaiseen katso. Hyvä Jumala sen tietää.

Sanattomana jäi tohtori häneen tuijottamaan. Hän luuli hänen äkkiä tulleen hulluksi. Rouva käänsi hänelle selkänsä, silitti pöytäliinaa ja jatkoi:

— Herra tohtorin edeltäjä, herra kandidaatti Bläsel, se se kyllä meni liian pitkälle. Hän se teki hullutuksia!… ja kyllä hän juoda osasi! Se mies oli joutunut huonoille teille. Tuskin oli hän pitänyt koesaarnansa, kun hän muutti pois luotani. Ensimmäinen herra pastorimme tyttärineen taisi kerran nähdä hänet jossakin siivottomassa seurassa. Mitäpä hänestä olisikaan ollut seurakunnalle. Sellainen se ihmisluonto on… Taivas sen tietää. Ei herra pastorin siis tarvitse minua ujostella, kyllä minä tiedän elämän kulun.

Tohtori Konrad Baldus antoi hänen puhua loppuun ja kiitti hengissä sattumaa, joka hänelle niin pian oli paljastanut arvoisan rouvan mielipiteet perheellisissä asioissa.

— Rouva, nyt ei teidän päänne lie oikein kunnossa! kiljasi hän niin äkkiä, että nainen pelästyksissä kääntyi päin, jääden suu auki häneen töllöttämään kuin yliluonnolliseen olentoon. Hän oli käynyt kalpeaksi, nenä näytti pidenneen. Vavisten, käsivarret hervottomina riippumassa seisoi hän papin edessä.

— Suokaa anteeksi, herra pastori, jos olen tehnyt väärin, mutisi hän, painaen silmänsä alas papin leimuavalta katseelta.

— Te olette vanha, kielevä nainen, sanoi pappi, — sentähden minun täytyy antaa teille anteeksi sananne. Mutta nyt asiaan. Minä tapasin kadulla tyttöraukan, vielä puoleksi lapsen, nälkään ja viluun nääntymäisillään. Minä tahdon häntä armahtaa. Toimittakaa pian jotakin lämmintä ruokaa. Mitä teillä vain on! Ehkä keittäisitte teetä.

Näillä sanoilla kääntyi hän pois, jättäen rouvan hämmästyksiinsä. Vasta oven sulkeuduttua rouva Brennerlein taas sai toimintakykynsä takaisin.

— Hyvä herra pastori, älkää soimatko minua, älkää tehkö vanhaa naista onnettomaksi. Olenhan minä jo neljäkymmentä vuotta uskollisesti palvellut kirkkoa, henkeni minä heitän seurakunnan edestä, Herra Jumalani sen tietää, huusi hän hänen jälkeensä.

Kuullessaan oven toisella puolen sulkeutuvan, naurahti hän hiljaa, pilkallisesti itsekseen. Sitte huusi hän kissoja, jotka heti tulivatkin ja sitaisivat päitään häntä vastaan. Poikansa poissaollessa piti hän elukoita seuranaan. Salatakseen mielenliikutustaan, helisteli hän astioita kosketellessaan, sytytti sitte lampun ja läksi kyökkiin. Tämän kestäessä puhutteli hän kissoja:

— Tulkaa, Missi ja Mirri, niin laitetaan sille retkaleelle jotakin syötävää, sillä retkale se sittenkin on ja siksi se jää — ja omat ajatukseni minulla on koko asiasta. Ei sitä meidän päivinämme turhaan kadulta korjata sisään tuollaisia henkilöitä… Mitä sinä Missi mauruat? Pysykkin mauruamatta! Ota esimerkkiä Mirristä, se on paljon kiltimpi… Niin, mitä minun pitikään sanoa… Niin, sitä, etten liioin luule tämän uuden täällä tulevan kuinkaan pitkäikäiseksi: me tulemme pitämään siitä huolta! Meidän seurakunnassamme pitää kaiken käydä puhtosesti ja siististi… Mirri sinä, älä mene sen padan kimppuun, tulet likaiseksi… Seurakunnan kunniallisessa palveluksessa on meikäläinen harmaantunut ja vanhentunut. Hyvä Jumala tietää miten säntillisesti aina aamu- ja iltarukoukset ovat tulleet rukoilluiksi. Ja tulee sitte tuollainen nuori mies suutansa soittamaan. Kaikkia tässä…

— Vapaamieliset yleensä eivät sovi kirkkomme palvelukseen. Niinhän se herra konsistoorineuvoskin hiljan oli sanonut, kertoi herrakulta… Missi, mitä, sinä koukistat selkääsi sanoilleni! Minäpä sinut opetan koukistuksista, kun puhun näin totisia asioita. Taidat siinä vielä irvistellä ja nauraa. Odotahan, en ole tänään leikkituulella!

Hän tempasi seinältä mattokepin ja lähetti sen kopistamaan mustan kissan selkää. Surkeasti naukuen elukka pakeni pesuinpenkin alle.

— Niin, mutiseppas vielä, senkin hirviö… Mirri, sinä olet paljon siivompi, tule tänne niin saat maitoa!

Harmaa kissa naukui ystävällisesti, sivellen päätään harmaan hameen helmaa vastaan.

— Nuo valistuneet, niinkuin he itseään nimittävät, tahtovat asettaa kirkon temppelin harjulle. Mutta sitä emme me siedä, sanoo herrakulta, ja herrakulta on jumalaapelkäävä mies. Niin, niin, se aika jossa elämme, on paha! Uskovaiset työnnetään syrjään ja uskottomat tahtovat hallita. Vapahtajaa ei enään pidetä Jumalan poikana, vaan tavallisesta vaimosta syntyneenä… Mutta hovisaarnaaja Bock, hän se heille antaa takaisin kokouksissa… se hurskas, herttainen, kelpo mies. Suokoon hänelle taivas vielä pitkän iän…! Missi, senkin kelvoton kalu, etkö etene siitä kanasta! Mirri, sinä saat maitoa ja vehnäleipää. Ja hän saa rangaistuksekseen istua ja katsoa kuinka sinä syöt… Niin, kaikki he kirkkoon iskevät kiinni hampaansa, mutta kylläpä purevat hampaansa pirstoiksi… No, tuossa on nyt teetä retkaleelle. Paistiakin on vielä vähän. Tarkastelenpahan likemmin puhdasta pulmusta, kun vien hänelle ruokaa. Niinkuin ei herrojen kandidaattien ihmisrakkautta tunnettaisi! Ei tarvitse muuta kuin muistaa Bläseliä. "Auttakaa langenneita naisia!" oli hänellä tapana sanoa. Ja hän heitä auttoikin, vaikka omalla tavallaan!… Suoraan silmiin minä huomenna voin hänelle sanoa sen, mistä häntä tänään syytin… Eikä tiedä… tuo tuolla ei tunnu olevan rahtustakaan parempi…

Hän ojentui ottamaan tarjotinta, järjesti teevehkeet, huusi kissat ja läksi niiden seuraamana takaisin asuinhuoneeseen.

Konrad tapasi Josefan istumassa samassa asennossa, johon hän oli hänet jättänyt. Haju hänen märistä vaatteistaan tuntui ilkeältä. Konrad avasi ylemmän ikkunaruudun päästääkseen sisään raitista ilmaa. Sade ja tuuli olivat lakanneet. Hän käveli edestakaisin huoneessa. Emännän epäluulo oli häntä syvästi suututtanut ja antanut hänen ajatuksilleen määrätyn suunnan.

Kaksi päivää oli hän nyt ollut Berliinissä, jonka hän ylioppilaana kymmenen vuotta sitte jätti. Vain kahdesti tämän ajan kuluessa oli hän jonkun viikon viipynyt kaupungissa. Syntyisin oli hän berliiniläinen ja kuului sangen arvossapidettyyn sukuun, jonka ammattina miesmuistiin asti oli ollut sielunpaimenen toimi. Fredrik Wilhelm II:n aikana oli muuan Baldus tehnyt itsensä erittäin tunnetuksi oikeauskoisena saarnaajana. Ja vapautussodan aikana oli eräs Daniel Baldus sotilaspappina kuollut sankarikuoleman.

Konradin äiti oli kuollut. Hänen isänsä oli eläkettä nauttiva pastori Konrad Fredrik Baldus, ja veli Herman Julius oli yhä virassaan, naapuriseurakunnan ensimmäisenä pappina. Hän oli naimaton, kuului oikeauskoisiin ja nautti kirkkoraadissa suurta kunnioitusta. Viime vuosien kirkollisissa liikkeissä oli hän monasti näytellyt tärkeää osaa. Kun hän kaksikymmentä vuotta sitte oli vaalissa, oli seurakunnassa vallinnut kova taistelu, jossa vapaampi näkökanta uhkasi päästä voitolle; mutta vanhoilliset olivat sitte voittaneet vapaamieliset. Se oli tehnyt hänet yhä varmemmaksi oikeauskoisissa mielipiteissään.

Konrad oli kuopus; hän oli kuusitoista vuotta nuorempi kuin Herman Julius; hänen elämässään oli ollut paljon vaiheita. Ensin oli hän tutkinut luonnontieteitä, sitte oli hän joitakuita lukukausia kuunnellut filosofiaa, vihdoin isänsä erityisestä tahdosta antautuakseen teologiaan. Tätä oli paljon helpoittanut se seikka, että hänellä aikaisimmassa nuoruudessaan oli ollut tavaton taipumus saarnastuolista puhumaan.

Kolme vuotta oli hän ollut lastenkasvattajana eräässä kreivillisessä perheessä matkoilla, suurimmaksi osaksi ulkomailla; sitte oli hän vuoden viettänyt apulaispappina eräässä pienessä seurakunnassa Pommerissa. Aivan äkkiarvaamatta oli hän kutsuttu tänne hoitamaan toisen saarnaajan virkaa kirkossa vastapäätä. Hänen nimensä oli jo tuttu sanomalehdistä, sillä hänen vapaamielinen katsantokantansa, hänen uutta periaatetta suosiva kirjallinen toimintansa oli saattanut hänet monen ihmisen epäsuosioon. Jännityksellä ja uteliaisuudella odotti sentähden sekä kirkkoneuvosto että seurakunta hänen ensimmäistä esiintymistään.

Ensimmäiseksi tehtäväkseen oli hän käynyt tervehtimässä paria huomattavaa seurakunnan jäsentä, superintendenttiä ja tulevia virkaveljiään Pyhän Marta-kirkon seurakunnassa. Tuollaiselta esittelyretkeltä oli hän juuri tänään palannut, kun tilaisuus tarjoutui osoittaa Josefalle kristillisyyden ensimmäisen käskyn täyttämistä. Hän oli koko matkan ollut huonolla tuulella, hyvä työ varmaankin hänet siitä auttaisi.

Herra superintendentti Thürmel oli ottanut hänet kylmästi vastaan. Tosin oli hän ollut sangen kohtelias sekä laiminlyömättä mitään, jota sivistyneeltä ihmiseltä ja korkealta viranomaiselta saattaa odottaa, mutta keskustelun koko luonne oli ollut jääkylmä, liikkuen yksinomaan viitatulla tiellä uuden ja vanhan katsantokannan välissä.

Vasta kuultuaan että tohtori oli naimaton, oli herra Thürmel tullut hiukan armollisemmaksi. Jonkinlaisella hyväntahtoisuudella oli hän häntä silmäillyt, sitte kääntyäkseen Sesilian, vanhimman ja naimattoman tyttärensä puoleen, joka istui lukemassa kirjaa ja tuontuostakin huomaamatta koetti luoda silmäyksen tuohon miellyttävään mieheen, joka ei ollut edes kihloissa…

Koputus oveen herätti Konrad Balduksen hänen ajatuksistaan. Hänen kehoituksestaan astui rouva Brennerlein sisään. Puoliääneen ja hymyillen lausui hän "hyvää iltaa", tuli sitte likemmä, arvokkaasti kantaen tarjotinta ruokineen, juomineen. Sinä hetkenä ei hän ollut muuta kuin nöyrä, alistuva ja jumalaapelkäävä kirkonpalvelijan leski, joka aina hyyryläisensä hyväksi oli valmis mitä suurimpiin uhrauksiin ja jonka lempeistä kasvoista loisti sielun koko rajaton hyvyys.

— Tähänkö minä saan asettaa, herra pastori? kysyi hän vaatimattomasti, tultuaan sohvapöydän ääreen.

— Olkaa hyvä, vastasi Baldus lyhyesti ja siirsi syrjään kirjaläjää, joka oli tiellä. Sillaikaa kuin hän siinä kumartui, vilkaisi Ulrika Brennerlein oikealle. Katseella, jonka yksin kissat tunsivat, kun ne olivat huoneessa lianneet, mittasi hän tytön kokoonpainuneen olennon. Kiireesti oli hän ampunut myrkkynuolen silmästään, mutta Josefa oli ehtinyt sen tuntea. Hän lankesi vallan lamaan ja mieleen nousi kysymys: mitä hän minusta ajatteleekaan? Mutta samassa käänsi hän kirkkaan, tyynen katseensa mieheen, jonka hän nyt tiesi papiksi.

— Hyvää ruokahalua, virkkoi kunnianarvoisa rouva Brennerlein alaspainunein silmin ja siirtyi äänettömästi ovea kohti. Mutta ennenkuin hän sen avasi, kääntyi hän vielä kerran katsomaan Josefaa; tällä kertaa kohtasi hänen silmänsä sentään nuoren papin, joka suorana, tyynenä, ankaralla katseellaan karkoitti hänet huoneesta.

Josefa söi ja joi tarpeekseen. Ahmimalla oli hän ryhtynyt ruokien kimppuun. Konrad ei häntä häirinnyt. Hän istui kirjoituspöytänsä ääressä silmäellen äitinsä valokuvaa. Tänään oli hänen kuolinpäivänsä. Varhain aamupäivällä oli Konrad käynyt hautausmaalla laskemassa haudalle rakkauden osoitusta ja pitämässä hiljaista hartaushetkeä. Saadakseen olla rauhassa oli hän juuri valinnut tuon epätavallisen ajan.

Äkkiä hänelle selveni, miten väärin hän oli tehnyt kun ei hän vielä ollut käynyt omaisiaan tervehtimässä. Kalvennutta kuvaa katsellessa hiipi hänen mieleensä surullinen tunne. Vihdoin hän teki päätöksen, katsoi kelloaan ja kysyi:

Molemmat kääntyivät yhtaikaa ja katsoivat toisiinsa. Josefan kasvoille oli noussut puna, kädet olivat helmassa ja, huulet puoleksi avoimina, silmäili hän häntä varmasti, pitkään. Samassa alkoi hän heikosti hymyillä. Tämä näytti kaikki olevan jatkoa siihen uneen, jota hän portailla oli nähnyt. Kerran eläissään oli hän ollut samallaisessa tilassa kuin nyt. Silloinkin oli häntä myöhään illalla viety sisään ja kestitetty. Siitä oli vuosi. Väsyneenä, unisena oli hänet silloinkin löydetty kadulta. Hämärästi hän muisti asian kulun. Mutta olihan tämä herra pappi, hurskas mies…

Konrad katseli häntä tarkemmin ja luuli äkkiä hänen silmissään näkevänsä jotakin kummallista. Ilme niissä oli odottamattoman omituinen; niissä oli jotakin pyytävää, epäpuhdasta. Lapsellisuus oli niistä kokonaan poissa. Hänestä tuntui siltä, että tuo on alhainen naishenkilö, joka odottaa jotakin, jota ei hän ollut ajatellutkaan. Ehkä hän erehtyi. Koko tämä päivä näkyi olevan omiaan hänelle tuottamaan pelkkää väärinkäsitystä. Mutta tuon katseen vaikutus ei enään jättänyt häntä ja hänen piti kääntyä pois, peittääkseen sen vastenmielisen tunteen, joka hänet valtasi. Hän tunsi punan nousevan kasvoilleen.

— Tahtoisitkohan sinä olla paremmassa toimessa kuin siinä missä nyt olet? kysyi hän.

— Tahtoisin, herra pastori… Kyllä he minut kuoliaaksi lyövät, jos tänään palaan kotiin ilman ansiota.

Sama katse, jota hän ei voinut käsittää, seurasi näitä sanoja ja sai hänet toistamiseen kääntymään pois.

— Tahtoisitkohan sinä kasvaa kristillisessä uskossa ja tulla kelpo tytöksi, joka ei pelkää kovaa työtä. Ehkä sitte myöhemmin voisit päästä palvelukseen.

Kun hän nyt katsoi tyttöön, oli hänen kasvoistaan kadonnut kaikki tuo kuviteltu. Hän istui siinä nöyränä, alaspainunein silmin.

— Minä teen mitä te vain tahdotte, herra pastori, kunhan ei minua enään lyödä.

Jonkun aikaa pappi vielä puheli hänen kanssaan, tarkkaan tiedustellen hänen olosuhteitaan. Sitte hän lausui:

— Tänne sinä et voi jäädä, mutta minä vien sinut veljeni luo. Mennään nyt. Minä käyn edellä, sinä voit seurata parin askeleen päässä. Matka ei ole pitkä.

Hän puki palttoon ylleen, otti lakkinsa ja sateenvarjonsa ja käski tytön menemään edellä alas portaita, sillaikaa kuin hän sammutti lampun. Alhaalla etehisessä hän hänet saavutti. Ennenkuin kumpikaan vielä oli ehtinyt tottua pimeään, tervehti häntä syvä bassoääni sanoilla: "hyvää iltaa, herra pastori".

Se oli Pyhän Marta-seurakunnan kirkonpalvelija, Nikolaus Brennerlein, joka veti lakin syvälle korvilleen ja kohteliaasti avasi oven, päästääkseen ulos ensin papin ja sitte Josefan. Hän aikoi juuri ilmaista hämmästystään siitä, että tyttö oli talossa, kun Konrad katkaisi hänen aikomuksensa sanoen:

Tyhmännäköisenä Nikolaus Brennerlein vielä hetkisen tuijotti oveen, ennenkuin hän pani liikkeelle lyhyet säärensä ja hitaasti, ähkien, alkoi nousta ylös portaita, jotka hänen raskaan painonsa alla narisivat.

— No, siinähän sinä olet, Niilo, huusi Ulrika rouva poikaansa vastaan. Kuultuaan Konradin lähtevän, oli hänen ensi kiireenään ollut uteliaisuutensa tyydyttäminen. Nyt hän seisahtui mukavasti nojaamaan käsipuihin.

— Niin, tässä minä olen. Iltaa, äiti, toisti Nikolaus äänellä, joka tuli kuin haudasta. Pari kertaa ähkäistyään, saavutti hän onnellisesti ylimmän portaan. Siinä puhkien kuin pieni höyrykone, otti hän hatun päästään, pyyhki punakukillisella nenäliinalla hikeä lihavilta, parrattomilta kasvoiltaan ja kaljulta päälaeltaan. Sitte puhkesi hän sanoihin, jotka Ulrika aina hänen kotiin tullessaan oli saanut kuulla: — nämät kirotut portaat, ne vielä tuottavat minulle surman!

— Voi poika raukka, olet taas tänään saanut kärsiä! Mutta kyllä hyvä Jumala sen sinulle palkitsee, puhui rouva Brennerlein ja silitti tapansa mukaan hänen pulleaa poskeaan.

— Ja sikamainen ilma siellä taas on… Ja nälkä raataa joka jäsentäni… Ja harmia on ollut kaiken päivää, murisi Nikolaus, josta äiti luuli käsittävänsä, että poika tänään oli hyvin ärtyneessä mielentilassa.

Nikolaus Brennerlein, tai Niilo, jota hyväilynimeä eukko lyhyyden tähden käytti, kärsi hengenahdistusta ja puhui siitä syystä lyhyissä lauseissa, jotka hän tavallisesti alkoi "ja"-sanalla. Hän oli keskikokoinen, paksu poika neljänkymmenen iässä, jonka pyöreät, mehevät kasvot loistivat punertavassa hohteessa. Suu oli leveä ja silmät sinertävät kuin läpikuultava vesi. Hänen onnettomuutensa oli jonkinlainen kaksiosainen nenä, joka ynnä korkean, kaartevan otsan ja harvojen, takaraivolla hajanaisesti siipottavien ja takinkaulusta rasvaavien hiussuortuvien kanssa teki hänet tavattoman papillisen näköiseksi. Sen hän kyllä tuli tietämään, milloin ylpeydekseen, milloin harmikseen, aina sen mukaan, seurasiko hän totisen kutsumuksensa ääntä, vai ahdistivatko häntä ilveilevät katupojat, jotka eivät tahtoneet nähdä hänessä mitään hurskasta.

Hän oli niin sanoakseni kirkonpalvelijaksi syntynyt. Korkeat tärkkikaulukset, mustat liinat, arvokkaat rypyt suun ja nenän ympärillä, tapa puhuessa hutkia oikealla kädellä ilmassa ikäänkuin saarnastuolissa seisoen, kaikki oli omiaan kohottamaan hänen olentoaan ammattinsa suosioon. Sen lisäksi oli hän hiukan superintendentti Thürmelin näköinen, johon seikkaan hän pani suuren arvon, mutta josta lukkari Magner, hänen lähin päällikkönsä, hänen läsnäollessaan oli vakuuttanut, ettei se juuri saattanut kohottaa superintendentin arvoa.

Kauhuna äidille oli hänen ainainen nälkänsä ja ruokahalunsa, jota ulottui loppumattomiin. Monasti oli hän häntä kutsunut "nälkätaskuksi" ja kaikessa hiljaisuudessa iloinnut siitä, ettei hän ollut tullut jonkun köyhän seurakunnan papiksi. Silloin olisi hän tietysti "syönyt kaikki paljaiksi".

Heidän astuessaan huoneeseen, juoksi Missi mahtavalla hypyllä Nikolauksen olkapäälle ja Mirri rupesi hellästi naukumaan, katsellen kateellisesti häntä kasvoihin sen hyväilyn johdosta, jota toinen kissa sai osakseen.

Hän haistoi paikalla, silminnähtävällä mielihyvällä, että päivällisiltä jäänyttä liharuokaa oli lämmitetty. Sieramet laajenivat ja suu aukeni leveäksi hymyilyksi. Sitte hän mukavasti istuutui sohvaan ja asetti kissat molemmille puolilleen. Ulrikan sitoessa serviettiä hänen kaulaansa, ikäänkuin hän olisi ollut avuton lapsi, kytki hän kätensä ristiin pöydän alle toimittaakseen lyhyen rukouksen. Huulet liikkuivat hiljaa ja vedenkarvaiset silmät seurasivat hartaudella esiin kannetuita ruokia.

Sitte hän kävi kiivaasti niiden kimppuun. Ulrika odotti onnellisena ja vaieten. Hän ei koskaan, poikansa ollessa tässä työssä, uskaltanut häiritä häntä, ennenkuin hän itse oli alkanut puhua. Aina kun hän palasta pisti suuhunsa, käänsivät kissat päätään, juhlallisesti katsellen häneen.

Viiden minuutin kuluttua pyyhki hän ensi kerran suutaan ja katkaisi hiljaisuuden.

— Tuo lukkari Magner on aasi… ja suuri aasi!… Ja jos hän sillä tavalla jatkaa, niin korkeammassa paikassa varmaan pitää tutkia, eikö saatana itse lie häneen mennyt. Varjelkoon häntä hyvä Jumala sellaisesta lopusta. Ja hänen vaimoaan… ja hänen lapsiaan… ja seurakuntaa.

Niin hän siis alkoi tuoda esiin tämänpäiväistä pahaa tuultaan. Ulrika vilkastui paikalla ja asettui istumaan vastapäätä häntä.

— Hänet pitäisi panna pois viralta ja asettaa sinut hänen sijaansa…
Vai joko hän taas oli olevinaan.

— Tämä oli pahimpia päiviä… pahimpia koko vuonna. Ilmoitettiin vain yksi ruumis… Niinkuin minä sille mitä mahtaisin, että seurakunnassa on kuollut niin vähän väkeä… ja että liinarahoja tällä kertaa näyttää tulevan surkean vähän… Aasi hän sittenkin on!

Vihdoin oli hän leipäpalasella saanut viimeisen rasvan kaalituksi lautaselta. Mukavasti nojausi hän taappäin, sulki silmät, ojensi kätensä tarttumaan kissojen turkkeihin ja veti ne polvilleen.

— Ja nyt sinä voit minulle kertoa, mikä naishenkilö… tarkoitan naishenkilö se oli, jonka seurassa meidän uusi pappimme talosta läksi… Mutta annappas minulle ensin piippu.

— Voi Niilo, se se oikein näyttää itseään kunnostuttavan. Varjelkoon hyvä Jumala minua panettelemasta, mutta pahoin käy jos seurakuntamme hänet ottaa.

— Niin kuuluu herra superintendenttikin sanoneen… ja Magner, se aasi, oli tänään iltapäivällä samaa mieltä.

Niklaksen tupakoidessa ja suurten savupilvien hänen päätään kiertäessä, kertoi Ulrika hänelle kummallisen jutun, jossa "hyvä Jumala", "kirkko", "meidän seurakuntamme", "valistuneet", "syntinen maailma", "herra Bläselin jälkeläinen" ja "katuretkale" näyttivät suurta osaa.

— Niilo, taidatpa nukkua… noin iso poika, etkä tiedä antaa äidillesi tarpeellista arvoa… Missi, Mirri, taidattepa tekin…?

Niin asiat todellakin olivat: kunnianarvoiselta kirkonpalvelijalta oli piippu sammunut. Kuuluvasti, äänekkäästi hän kuorsaeli. Kippurassa hänen kummallakin puolellaan makasivat kissat.

Noin kymmenen minuutin kuluttua saapui Konrad pappilaan. Rakennus oli punasista tilleistä, tehty goottilaiseen tyyliin ja seisoi vastapäätä Pyhän Martan kirkkoa. Vihriöine uutimineen, suurine, holvattuine ovineen, kaari-ikkunoineen, ristikukkineen ja muine koristuksineen teki se mitä ystävällisimmän vaikutuksen.

Koko alakerta oli valaistu. Siinä asui Herman Julius Baldus. Talo oli jo seisonut siinä kymmenen vuotta, mutta ainoastaan kahdesti oli Konrad siellä käynyt. Hän vetäisi soittokellon messinkistä nappulaa ja kuuli selvästi soiton. Heti senjälkeen avautui ovi. Josefan seuraamana astui hän sisään.

Oven takana seisoi odottaen Klaudina Schaff, pitkä, nunnantapainen nainen, jota ensi silmäykseltä luuli nuoremmaksi kuin mitä hän todellakin oli. Hänen ikäänsä oli muuten vaikea määritellä, sillä itsepintaisesti hän sen salasi kaikilta vierailta.

Kaikesta päättäen oli hän niitä naisia, jotka kokonaisen vuosikymmenen kestäessä vakuuttavat, etteivät he ole saavuttaneet kolmattakymmentä ikävuottaan, vaikka todellisuudessa lienevät jättäneet neljänkymmenennenkin taakseen.

Kuusi vuotta oli Klaudina ollut pastorilla taloudenhoitajattarena. Pahat kielet väittivät, että hän poikamiehen talossa oli enemmänkin. Totta oli ainakin, että hän lohikäärmeen voimalla johti talon hallitusta, sekä että hänen vaikutusvaltansa pastoriin oli miltei rajaton.

Ennen Klaudinan tuloa taloon oli Julius asunut vanhanpuoleisen ja ainoan sisarensa kanssa. Silloin oli ukko Baldus vielä virassaan ja vanha rouva eli.

Hedvig ei saattanut veljensä kanssa olla juuri hyvässä sovussa, mutta kärsivällisesti kesti hän loppuun saakka kaikki vanhentuvan poikamiehen oikut. Hän toivoi Juliuksen sentään kerran vielä menevän naimisiin, jolloin hän olisi täyttänyt velvollisuutensa. Itse oli hän aikoja sitte lakannut toivomasta aviollista onnea.

Jonkun aikaa Julius olikin ollut kovissa naimapuuhissa. Mutta sitte tutustui hän Klaudinaan ja otti hänet taloon; hän ei tahtonut, että hänen sisarensa uhrautuisi hänen hyväkseen.

Siten olivat naimapuuhat saaneet viimeisen kolauksen ja pastori oli päättänyt lopettaa elämänsä poikamiehenä. Hedvig oli vapautettu ja pääsi jälleen muuttamaan vanhaan pappilaan. Pastorin ja hänen taloudenhoitajattarensa välille muodostuva omituinen suhde vaikutti sen, että Balduksen perhe vähitellen alkoi hajoutua. Hedvig kävi nimittäin hyvin harvoin veljensä talossa. Tämän kaiken tiesi Konrad.

— Hyvää iltaa, sanoi hän kevyellä kumarruksella astuen sisään. — Onko veljeni, herra pastori, vielä tavattavissa? Siinä tapauksessa pyydän että ilmoitatte minut… Ah, taitaa olla vieraita, lisäsi hän samassa, kuultuaan likeisimmästä ovesta sekavaa puhetta ja nähtyään etehisen täytetyt naulat.

— On paraikaa kokous. En tiedä… vastasi Klaudina, peittelemättömällä kummastuksella katsellen Josefaa, joka oli jäänyt nuoren papin taakse seisomaan ja uteliaasti tarkasti pitkää huonetta.

— Herra tohtori Baldus, jollen erehdy… lisäsi hän samassa, ikäänkuin hämmästyksestään tointuen. — Olkaa hyvä käykää sisään… Vien paikalla sanan herra pastorille. — Hän avasi oven vasemmalle, astui syrjään ja kysyi viivytellen: — entä tyttö…?

— On ihmisraukka, jonka nälkäisenä tapasin kadulta, sanoi tohtori lyhyesti. — Juuri hänen tähtensä olen tullut tänne. Olen teille kiitollinen, jos osoitatte lapselle paikan, kunnes olen tavannut veljeni. Ehkä kyökinpuolella…

Silminnähtävästi Klaudinan hämmästys kasvoi. Konrad astui pieneen, somaan odotushuoneeseen ja Klaudina viittasi Josefalle, että hän jäisi paikoilleen.

— Onko tarkoitus että tämä nuori tyttö jää tänne yöksi? kysäsi hän. —
En luule herra pastorin…

— Sen tulee veljeni yksinomaan päättämään, katkaisi hänet tohtori, vieläpä niin varmasti, että hän paikalla läksi takaisin etehiseen, luvaten väliaikaisesti pitää tytöstä huolta.

Noin kolmen minuutin aikana saattoi Konrad tarkastaa huoneen kalustoa. Yhdellä seinällä seisoi rinnakkain useita tuolia ja niiden edessä pöytä. Vasemmalle aukeni ovi, josta saattoi katsoa heikosti valaistuun rippilastenhuoneeseen. Erittäin arvokkailta näyttivät kuparipiirrokset, joista toinen kuvasi avioliitonrikkojatarta ja toinen Jairuksen tytärtä. Viimemainittuun pysähtyivät tohtorin silmät. Sillaikaa kuului suljetun oven takaa vilkas elämä. Hän ei oikein saattanut ymmärtää mitä siellä puhuttiin. Kerran vain kuuli hän selvästi läpitunkevan naisäänen hitaasti lausuvan sanat: "pappisselibaatti… pappisselibaatti pitäisi poistettaman maailmasta". Sitte lakkasi hetkeksi keskustelu. Kaikesta päättäen oli Klaudina nyt isännälle vienyt tiedon.

— No, kas veljeni! Hyvää iltaa. Tuhansin kerroin tervetuloa! Tulit siis kumminkin, tosin myöhään, mutta et jäänyt tulematta.

Suljettuaan oven jälkeensä, lausui hän sanansa ystävällisesti, yhtäperään ja ojensi Konradille kätensä.

— Pyydän anteeksi, etten ennen ole käynyt ja että tähän aikaan häiritsen.

Lämmin vastaanotto teki Konradiin niin miellyttävän vaikutuksen, että hän mitä sydämmellisimmin painoi veljensä ojennettua kättä.

— No, no, kyllähän me sen tiesimme, ettei tuloasi aivan pian saattanut odottaa. Mutta tiesimme myös, että kerran meidät sentään etsisit.

Konrad katsahti häneen hämmästyneenä. Viime sanoissa oli jonkinlaista ivaa, joka häntä loukkasi. Mutta Julius jatkoi samassa:

— En tiedä… Luulin tapaavani sinut yksin enkä todellakaan ole siinä mielentilassa että… Minulla on sinulle hiukan asiaa.

— Sitte, sitte, keskeytti hänet Julius hiukan vastenmielisesti. — Ole ensinnäkin hyvä ja ota päällystakki yltäsi. Kaikki tietävät jo, että olet täällä. Sitä paitsi sinä et kuitenkaan lähde, kun kuulet että isäsi on täällä.

— Sinun täytyy kohdella häntä suurella varovaisuudella, jatkoi Julius, alentaen ääntään ja auttaen veljeään vetämään yltään päällystakkia. — En saata sinulta salata, että hän viime aikoina on käynyt hiukan heikoksi. Varsinkin on hänen muistinsa hyvin kärsinyt.

Tämä uutinen oli Konradille niin odottamaton, ettei hän muuta voinut kuin päätään pudistaa. Sitte he läksivät pastorin työhuoneeseen. Siellä oli noin kymmenkunta henkeä, joista toiset istuivat, toiset seisoivat. Veljesten astuessa sisään, nousivat kaikki istuimiltaan. Keskellä huonetta, joka oli tavattoman suuri, seisoi pyöreä pöytä ja sen yläpuolelta valaisi lamppu vihreän varjostimen takaa. Tämän pöydän äärestä nousi vanha Baldus kiiruhtamaan poikaansa vastaan, pusertaakseen häntä avoimeen syliin.

Konrad Baldus käveli kyyryssä; hän oli jo yli seitsemänkymmenen. Hänen parrattomissa, laihoissa kasvoissaan oli syviä uurteita. Erittäin kaunis oli korkea, kaartuva otsa. Pitkä, lumivalkea tukka loi häneen jotakin taiteellista, joka teki kunnianarvoisan vanhuksen vieläkin miellyttävämmäksi. Silmiinpistävä oli yhtäläisyys hänen ja nuorimman pojan välillä.

— Olemme sinua jo odottaneet, lausui hän äänellä, joka hänen ikäiselleen oli tavattoman voimakas; se olikin viimeinen terve jäännös entisestä saarnamiehestä. Liikutuksissa Konrad hänelle kuiskasi seuraavana päivänä tulevansa puhumaan oikein suunsa puhtaaksi hänen kanssaan. Vanhus tarttui hänen käteensä ja vei häntä pitkin piiriä. Ensinnä kääntyi hän erään herran puoleen, joka istui kirjoituspöydän ääressä, hiukan erillään muista.

— Sallitteko herra hovisaarnaaja, että esitän teille poikani,
Marta-seurakunnan tulevan toisen papin.

— Tietysti edellyttäen että yli-kirkkoneuvosto vahvistaa vaalin, puuttui Julius äkkiä puheeseen tavalla, joka taaskin Konradiin teki vastenmielisen vaikutuksen. Pastori astui esiin ja hymyili kohteliaasti, vähentääkseen sanojensa kovuutta.

— Se täytyy jättää tulevaisuuden ratkaistavaksi, vastasi hovisaarnaaja, väkinäisellä hymyllä nyökäyttäen päätään ja ojentaen oikean kätensä tohtori Baldukselle, joka hänelle kumarsi.

— Minä olen kuullut teistä puhuttavan, lisäsi hän kovalla, läpitunkevalla äänellä. Hän puhui tavattoman ääneen, sillä hänen oli vaikea tottua pieniin huoneisiin. Hitaasti, miettivänä hänen katseensa seurasi nuorta miestä.

— Se minua suuresti ilahuttaa, herra hovisaarnaaja, varsinkin kun ymmärrän, että teiltä suuren julkisen toimintanne ohessa tietysti jää sangen vähän aikaa ajatella pikkusieluja. Nykyäänhän kaikkialla puhutaan siitä kristillis-sosiaalisesta ohjelmasta, jolla te aiotte ratkaista työväenkysymyksen.

— Miten vaatimatonta! kuului samassa vastaiselta seinältä sama yksitoikkoinen naisääni, jonka valituksen Konrad juuri oli kuullut ovesta.

Toistamiseen kumarsi hovisaarnaaja armollisesti. Hän ei näyttänyt ymmärtäneen tuota hiljaista ivaa, tai tahtoi hän tahallaan olla sitä kuulematta. Ainakaan ei mikään hänen kasvoissaan osoittanut, että hän olisi tuntenut itsensä loukatuksi. Hän oli voimakas, tanakkavartaloinen mies viidenkymmenen ijässä. Ensi näkemältä ei hänen kasvoissaan ollut mitään erinomaista. Ne olivat pappiskaavaan valetut tusinakasvot: sileiksi ajetut partaan asti, joka englantilaiseen tapaan korvasta saakka peitti posket. Ainoa mikä niissä oli tavatonta, olivat luisevat, kulmikkaat poskipäät, jotka todistivat suurta tahdonvoimaa. Suu oli kuin leveä, arpeutunut, veitsellä vedetty haava, joka vielä silloin tuli selvemmäksi, kun pienten, viekkaitten silmien yllä olevat kulmakarvat vetäysivät kokoon ja piirteissä näyttäytyi peittämätön suuttumus. Silloin tuli kasvoihin ilkeä ilme; niissä oli jotakin vastenmielistä, raakaa; mihin katsoikin, niin näki kaikkialla kovia, teräviä viivoja; ei missään lempeyden, todellisen sydämmenhyvyyden merkkiä. Ne olivat näyttelijän kasvot, joka ei milloinkaan ollut päässyt teaatteri-ilkiön ammatista, vaan joka elämässäkin näytteli samaa osaansa.

— Olette paljon toiminut kirjallisella alalla, jollen erehdy? kysyi hän taaskin.

— Veljeni on tuon vasta ilmestyneen kirjan tekijä, jossa vuorisaarnaa selitetään uudella tavalla. Ehkä muistatte, herra Bock… Mehän hiljan puhuimme siitä. Veljeni on siinä tehnyt suuren… — tyhmyyden, oli hän sanomaisillaan, mutta malttoi samassa mieltään, ja päätti lauseensa pitkään sanaan "hm", jota seurasi tukahduttava yskänpuuska.

Konradin äänettömänä kumartaessa, katseli hovisaarnaaja häneen, tällä kertaa silminnähtävällä hämmästyksellä. Hänen kulmakarvansa vetäysivät kokoon.

— Vai niin, vai niin, virkkoi hän taas ja lisäsi voimakkaalla, kaksimielisellä äänenpainolla: — minua ilahuttaa, että teissä olen oppinut tuntemaan sen tekijän.

Samassa nousi ukko Baldus ja astui huoneen läpi. Aina kun hän liikkui vanhuuttaan heikoilla jaloillaan, saattoi kuulla raskaan hengityksen. Tuontuostakin hän tarvitsi tukea ja hapuili toiselta huonekalulta toiselle. Hänellä oli tapana käyttää pitkää mustaa takkia, jonka hän aina jätti auki, siksi että se aikoja sitte oli käynyt hänelle liian suureksi. Villine valkeine hiuksineen, jotka valkean kaulaliinan estämättä valuivat olkapäille, teki hän kuolleista nousseen vaikutuksen. Senlisäksi rävähtelivät tavattoman suuret kotkansilmät kummallisesti, mikä teki hänen olentonsa vieläkin yliluonnollisemman näköiseksi.

— Poikani kirjassa on suuria ajatuksia, herra hovisaarnaaja. Siitä pitäisi huomauttaa ylhäisemmissäkin piireissä, lausui hän äänekkäästi. Sanat tulivat töytäyksissä ja kirkastunut loisto valaisi kasvoja, niin suuri oli ukon tyydytys nuorimmalle pojalleen antamastaan kiitoksesta.

— Viimeksimainittu on jo tapahtunut, herra pastori, vastasi hovisaarnaaja Bock kiireesti, ilkeän hymyn leikkiessä suupielissä.

— Näetkö, poikani — senhän minä arvasin. Heti kirjasi luettuani, sanoin, että se saisi aikaan uudistuksia. Siinä on suuria, siinä on ihania ajatuksia!

— Mimmoisia uudistuksia te tarkoitatte, herra pastori? kysyi hovisaarnaaja, mutta saamatta vastausta. Vanha Baldus oli ojentanut vapisevat kätensä Konradia vastaan ja tämä oli vetänyt hänet luoksensa. Samassa painui Julius puhumaan Bockille.

— Oikein minä pyytämällä pyydän, ettette, rakas herra Bock, anna isäni sanoille liian suurta arvoa, kuiskasi hän hätäisesti, luoden huolestuneen katseen isään ja veljeen, jotka olivat kadonneet ikkunan solaan. — Korkean ikänsä ja heikon muistinsa tähden hän usein tulee lausuneeksi lapsellisuuksia… Onhan se surullista… Pyydän sentähden ettette tuomitse.

— Puuttuuko tästä siis todellakin ruuvi? Muutoinhan itse asiassa ei saattaisi miestä käsittää.

Hovisaarnaaja oli kääntänyt pois kasvonsa muista läsnäolevista ja salavihkaa sormellaan osoittanut otsaansa.

— Niin se on. Häntä vaivaa se luulo, että hän on päässyt täydelliseen tietoisuuteen. Ja sillä hän meitä kiusaa kaiket päivää.

— Todellakin kummallinen luulo… Nyt minulle selviää kaikki… Mutta emmeköhän nyt jatkaisi neuvotteluamme.

Hän nousi, liketäkseen pyöreää pöytää, mutta kääntyi vielä Juliuksen puoleen.

— Herra veljenne suosii sangen vapaita mielipiteitä, puhui hän entiseen hiljennettyyn tapaansa. — Olisi vahinko jollei häntä saisi kääntymään. Se on…

— Se on suurin suruni, herra hovisaarnaaja, mutta seurakunta kutsui hänet ja tiedättehän että vapaamieliset siinä tällä haavaa ovat voitolla; mutta minä puolestani… No niin, minun ei tarvinne päättää lausettani.

Hovisaarnaaja painoi virkaveljensä kättä ja astui sitte huoneen toiseen päähän, missä muut läsnäolijat muodostivat ryhmän sohvassa. Vanha Baldus piteli yhä poikansa käsiä. Muutaman hetken saivat he olla huomaamatta; Herman Juliuskin oli kääntänyt heille selkänsä.

— En voi sanoin lausua, kuinka monta unetonta yötä kirjasi onkaan minulle tuottanut, puhui vanhus. — Se pani minut ajattelemaan jotakin, jota hiljaisena tunteena vuosikausia olin kantanut povessani, voimatta pukea sitä pelastaviin sanoihin. Oi poikani, en tehnyt oikein, kun kokonaisen ihmisiän kestäessä annoin tuhansien ihmisten pysyä epäuskossa.

Suonenvedontapaisesti painoi vanhus Konradin kättä, ikäänkuin näyttääkseen, etteivät hänen ruumiilliset voimansa vielä olleet lopussa. Silmät selällään, suu puoleksi avoinna katseli hän poikaansa. Noissa hiljaisen mieliharmin ja korkean iän uurtamissa kasvoissa oli jotakin synkkää, sanomattoman kärsivää. Äkkiä likensi hän suunsa miltei Konradin korvaan ja kuiskasi salaperäisesti:

— Mutta minä pyydän, ettet vain hänelle siitä mitään mainitse. Se tekisi minut vielä kipeämmäksi kuin olen. Niin, niin, isäsi on hyvin kipeä.

Hän naurahti hiljaa, otti Konradin käsivarren ja astui totisin kasvoin suurta nojatuolia kohti pyöreän pöydän ääressä. Konrad oli pelästynyt. Totuuden vakuutuksenko hän vasta oli kuullut, vai Juliusko oli ollut oikeassa, kun hän juuri oli kertonut isänsä nykyisestä tilasta? Tuo vanhus oli aina ollut ihmeteltävän selväjärkinen; hänen oikeauskoisia mielipiteitään ei vuosien kestäessä mikään ollut saanut horjumaan; hänen henkensä tuoreus oli samanikäisille virkaveljille ollut esikuvana. Olisiko iäkäs Herran palvelija vielä ennen kuolemaansa langennut heikkomielisyyteen, jota vanhin poika lievemmin arvostellakseen oli kutsunut "lapsellisuudeksi"? Hänen ulkonainen käytöksensä osoitti jälkimmäistä. Ja kuitenkin sai hänen puheestaan sen vaikutuksen, että hän täysin tajusi sanainsa sisällön.

Hellästi laski Konrad vanhuksen tuoliin, olematta selvillä siitä, kauhuko vai sääli hänessä oli voitolla Hän oli kummallisen, ahdistavan tunteen vallassa. Hänen edessään oli kuilu, jonka syvyyttä hän ei vielä tuntenut. Kaikissa tapauksissa näytti olevan paras vähitellen tutkia, mikä oli todellisuutta, mikä petosta. Hän rupesi siis tarkasti huomaamaan ja seuraamaan vanhusta.

— Puhukaamme toiste siitä enemmän, isä. Minä luulen, ettet sinä niin täydellisesti nauti vanhuutesi päiviä kuin Jumala sinulle soisi, elämän jälkeen, joka sentään on ollut niin täynnä siunausta kuin sinun elämäsi, lausui hän puoliääneen, istuuduttuaan isänsä viereen.

— Hiljaa, hiljaa, ei sanaakaan siitä; hän tulee, kuiskasi vanhus ja silmäili tuskallisesti ryhmää, josta Julius juuri astui heidän luokseen. Konrad oli monasti huomannut, että isä, puhutellessaan nuorinta poikaansa, pelkäsi, kun hän luuli Juliuksen sen näkevän.

Samassa koputettiin etehiseen vievään oveen. Klaudina tuli tarjoomaan teetä. Tällaisten kokousten aikana ei hän hävennyt näytellä palvelijattarenkaan osaa. Omituinen oli hänen äänetön käyntinsä. Hän hiipi ikäänkuin kummikengillä. Hänen kuulumattomassa tulossaan ja menossaan oli outo kolkkous, jota vielä lisäsi luonnottoman pitkä, miesmäinen vartalo. Itsetietoista, raakaa voimaa henki koko hänen olentonsa. Ei edes ruma hymyilykään, joka puhuessa oli tottunut livahtamaan jäykille, ilmeettömille kasvoille, saattanut vähentää tuota vaikutusta. Tähän johtopäätökseen tuli Konrad, joka nyt oli saanut tilaisuuden likemmin tarkastaa häntä. Hänen oli mahdoton käsittää, että tuo nainen hänen veljessään oli saattanut herättää mieltymystä. Hän koetti katsella päärynän muotoista päätä, kulmilta paksua otsaa, leveää, aistillista suuta, suurta nenää, kaksinkertaista poskea, joka miltei kokonaan peitti kaulan… Senlisäksi teki silonen, molemmin puolin jaettu tukka hänet vanhentuneen, ruman nunnan näköiseksi. Kaunismuotoiset silmät eivät kyenneet elostuttamaan tätä naamiota. Varsinkin hämmästytti Konradia se ujostelematon tapa, jolla hän hoiti emännän tointa. Hän näkyi tuntevan olevansa talon hallitsijatar, joka johtaa asiain kulkua. Vieraat eivät sitä kummastelleet. He mahtoivat tietää, kuinka etuoikeutetussa asemassa pastori piti Klaudinan. Sitä enemmän Konradia hämmästytti, kuinka alistuvana hän käyttäytyi hänen veljeään kohtaan. "Uskallanko pyytää herra pastoria olemaan hyvä" saattoi hän esimerkiksi sanoa, alas painetuin silmin ja ujosti, mutta ääneen, ikäänkuin julkisesti näyttääkseen, että palvelijan tunne oli ainoa, joka hänet sitoi talon isäntään. Mutta tuskin oli Julius ottanut teetä, ennenkuin hänen suupielensä alkoivat värähdellä ja silmät leimahdella ikäänkuin hän salaa olisi nauranut näyttelemällensä huvinäytelmälle. Sitte hän tuli tarjoomaan hovisaarnaaja Bockille, joka taas oli istuutunut vanhalle paikalleen kirjoituspöydän ääressä.

Bock sekoitti teensä vahvasti rommilla. Sen tiesi Klaudina ja joka kerta sai hän osakseen hänen syvän kiitollisuutensa sillä, että hän toi esiin hienointa Jumaikaa.

— Kiitos, hyvä ystävä, sanoi Bock armollisesti ja kaatoi kuppiinsa hyvän joukon hienosti hiotusta kristallipullosta. Ja sekoittaessaan lusikalla kuppinsa sisältöä, silmäili hän mielihyvällä Klaudinan olentoa, joka hänet aina täytti ihailulla. "Hän muistuttaa jollakin lailla krenatööriä", oli hän kerran suoraan sanonut Juliukselle, johon tämä vain oli vastannut: "hän pitää rippikoululapseni hyvässä kurissa ennen tunnin alkua. Kyllä hän tulee toimeen vaikka koko luokan kanssa." Siitä saakka kunnioitti hovisaarnaaja suuresti Klaudinaa ja kadehti mielessään pastoria, joka talossaan omisti tuollaisen "tuen ja turvan".

Tarjottuaan sohvan ääressä istuville, saapui Klaudina vanhan Balduksen luo, pysähtyen siihen jäykkänä, liikkumattomana. Tavallista enemmän vapisivat ukon kädet, kun hän lyhyesti kiittäen otti teekupin.

— Tuo se on hänen onnettomuutensa, kuiskasi hän Konradille, kun nainen yhtä aaveentapaisesti kuin tullessaan, oli jättänyt huoneen. — Hän pitää Juliusta kokonaan valtansa alaisena ja tämä tottelee häntä kuin lapsi… Siitä asti kuin tuo nainen on talossa, ei sisaresi enään uskalla käydä veljeään tervehtimässä. Tuo toivoo että Julius hänet nai. Mutta huomenna enemmän siitä.

Puhelu vilkastui ja kääntyi uudestaan tämän päiväisen kokouksen tarkoitukseen. Konradin tulo oli keskeyttänyt keskustelun. Oli kokoonnuttu neuvottelemaan myyjäisten toimeenpanemisesta seurakunnan turvattomien lasten hyväksi. Juuri tässä osassa vanhaa Berliiniä näyttäytyi komeitten kauppiastalojen rinnalla kurjuus tuhansissa muodoissa. Kaitaisten, likaisten sivukatujen varrella piiloutui köyhyys mataliin, rappeutuneisiin taloihin. Ja kurjuuden rinnalla lisääntyi rikollisuus. Juuri tänä vuonna istui monen perheen isä vankilassa tai kuritushuoneessa. Vaimot harjoittivat pimeää ammattia ja lapset, jääneinä oman onnensa nojaan, olivat hukkumaisillaan huonoille teille. Tiedossa oli yli sata sielua, jotka pastori Balduksen mielipiteen mukaan paremmin olivat jumalallisen kuin inhimillisen pelastuksen tarpeessa.

— Niin, nuoriso alemmissa piireissä näyttää olevan huonossa tilassa, lausui hovisaarnaaja ojentaen oikean kätensä, niinkuin hänen tapansa oli, kun hän alkoi pitää puhetta. — Vanhempien halu keveään, epärehelliseen ansioon, elämään siveettömyydessä ja kaikenlaisissa epäkristillisissä nautinnoissa, se se on joka houkuttelee lapset mukaansa ja jo aikaisimmassa lapsuudessa riistää heiltä uskon Jumalaan.

— Totta, totta, herra hovisaarnaaja. Meidän täytyy luoda uusi nuoriso, kuului samassa vastaiselta seinältä kaiuton ääni. Se oli pienen, lihavan herran, joka pikemmin haudattuna nojatuoliin sohvan ääressä, kuin siinä istumassa, kaihoten oli odottanut hetkeä, jolloin hän saattoi käyttää noita samoja sanoja, jotka hän jo monasti illan kuluessa oli lausunut. Ne olivat hänen elämänsä suurena, valtaavana ohjelmana.

Fredrik Kickert oli eläkettä nauttiva seminaarin tirehtori, joka jo kymmenen vuotta oli asunut Berliinissä. Hän oli niitä ihmisiä, jotka kaikin muodoin ja tavoin tahtovat osoittautua valtiolle ja yhteiskunnalle hyödyllisiksi. Ei kulunut ainoaa kuukautta, ilman että hän toi ilmi esityksiä parannuksista, jotka kaikki koskivat koululaitosta. Kansanvalistusministeristö siitä varsinkin sai kärsiä. Mutta koskei seminaarintirehtorin puuhien viisaus saattanut saavuttaa tarpeellista tunnustusta, niin hänen parannusesityksensä tyynesti pantiin pöydälle ja eräänä päivänä sai hän lyhyen viittauksen, että herra kultusministeri kyllä oli vakuutettu esitysten hyvästä tarkoituksesta, mutta että hän neuvoi entistä herra seminaarintirehtoria käyttämään lepopäiviään hyödyllisempiin toimiin.

Sen jälkeen oli herra Kickert kääntynyt kirkon helmaan ja oli nyt erään nuorten miesten kristillisen yhdistyksen puheenjohtajana, jossa toimessa hän rauhassa saattoi uneksia ihanteitaan. Pahat ihmiset, viitaten hänen punertavaan nenäänsä, väittivät hänen suosivan väkijuomia. Mutta paitsi näitä ei hänellä ollut kuin yksi epäjumala, jonka eteen hän minä hetkenä tahansa olisi ollut valmis uhrautumaan: hovisaarnaaja Bock. Hän seurasi häntä kaikkiin kansankokouksiin, istui hänen jalkainsa juuressa, tyhjensi täynnä innostusta olutlasin toisensa perästä asian onnistumiseksi, katseli mestarinsa puhuessa sinisten silmälasiensa takaa häneen niinkuin koulupoika, joka on joutunut intoihinsa, ja oli lopussa ensimmäisenä auttamassa päällystakkia suuren miehen ylle. Tämä ei sentään ollut hänen elämänsä merkillisin hetki. Se tuli vasta silloin, kun hän sai kunnian ensimmäisen puheenjohtajan poissa ollessa avata tämän sijasta kokouksen ja antaa puheenvuoron herra hovisaarnaaja Bockille. Sitte liidätti hän majesteettisen katseen silmilasiensa yli kokoontuneeseen joukkoon, ikäänkuin sanoakseen: katsokaa, olen minäkin Herran valituita…

Kello tuli hänen kädessään hengen tulisoihduksi. Pienimmänkin häiriön sattuessa alkoi se mahtavasti soida, ikäänkuin ottaakseen vastaan viimeisen tuomion pasuunoita, joitten piti ilmoittaa valistuksen ja suvaitsevaisuuden uutta aikaa.

— Niin, meidän täytyy luoda uusi nuoriso, toisti hän vieläkin ja lisäsi siihen: — kohtuutta pitäisi ruveta opettamaan jo pienestä pitäen.

Hän painoi nenän kuppiinsa, jota hän yhä piteli kädessään, ja virkisti mieltään rommin väkevällä hajulla. Klaudinan kauhuksi oli hän kolme kertaa perätysten sitä ottanut.

— Aikaisen avioliiton solmiminen alempien luokkain kesken, se on pääsyy kaikkeen kurjuuteen. Silmäilkää ympärillenne esikaupungeissa, rakkaat ystävät. Tuskin on tuollainen työmiespari päässyt lentokykyiseksi, kuin jo rakennetaan pesä: yksi huone, yksi vuode, yksi pöytä ja kaksi tuolia. Ilman tietoa tulevaisuudesta, syntyy lapsia maailmaan. Sitte seuraa työttömyys, köyhyys. Rikokseen ei ole kuin ainoa askel. Aviopuolisot käyvät omia teitään, välittämättä lapsista. Siviiliavioliittohan nykyaikana tekee asian hyvin helpoksi.

— Pappisselibaatti, pappisselibaatti, huokasi sohvasta muuan nainen, vanhanpuoleinen, kummallinen olento, joka muutamissa yhdistyksissä oli yleisesti tunnettu hullunkurisuutensa tähden. Nuoruudessaan oli hän rakastanut katolista pappia, jonka tähden hän oli kääntynyt katolinuskoon. Mutta koska hänen lemmittynsä oli vannonut iäti pysyvänsä kirkolle uskollisena, niin oli hänen täytynyt luopua suloisesta unelmastaan ikipäiviksi tulla hänen omakseen. Siitä saakka vihasi hän kaikkea, mikä vain oli tekemisissä katolisen kirkon laitosten kanssa. Hän kääntyi takaisin protestanttisuuteen ja kirjoitti onnea-murhaavaa pappisselibaattia vastaan kirjasen, jonka hän omalla kustannuksellaan painatti ja jota hän sittemmin ilmaiseksi jakeli jokaiselle, joka vain jaksoi lukea hänen elämänsä romaanin loppuun asti. Hän oli sangen varakas, jonkatähden kirjasesta joka vuosi ilmestyi uusia painoksia. Anteliaisuuttaan oli hänen kiittäminen siitäkin, että pääsi mukaan kaikkialle. Vähitellen oli häntä ruvettu katsomaan tuollaiseksi viattomaksi, välttämättömäksi pahaksi, jota ei kukaan viitsinyt vastustaa. Ammoisista ajoista käytti hän mustaa pukua ja verhosi kasvonsa pitsiharsoon, jota hän yksin silloin kohotti, kun täytyi.

— Pappisselibaatti on poistettava maailmasta, sitte tulee parempi, lausui hän hetken kuluttua.

— Ennen raukee Rooma, hyvä neiti, vastasi seminaarintirehtori, kohteliaasti ottaen hänen tyhjän kuppinsa.

— Niin, huono on maailma. Ei pidä kummastella jos katoliset papit viettävät epäsiveellistä elämää ja antautuvat tekemisiin piikojensa kanssa. Oletteko lukenut uusinta roskajuttua Kölnistä?

Hänen vieressään sohvalla oli suuri käsilaukku, jota hän kuljetti mukaansa kaikkialle. Se oli täynnä noita kirjasia sekä kaikellaisia sanomalehtiä, joista hän oli löytänyt moraalista tukea vihaamaansa järjestelmää vastaan. Hän keräili nimittäin sellaisia sanomalehtiä voidakseen sopivassa tilaisuudessa jaella niitä joka miehen luettavaksi.

— Olen ne jo lukenut, arvoisa neiti, vastasi seminaarintirehtori, tehden torjuvan kädenliikkeen. Hän tunsi tarpeeksi nuo lehtiset. Onneton neiti nyökäytti vakavana päätään, sulki laukkunsa ja vaipui entiseen vaitioloonsa.

Muut eivät hänen sanojaan edes huomanneet, paitsi muuan pitkä, itsetietoisa, nuoren näköinen jumaluusopin kandidaatti, joka oli talon isännän erityisessä suosiossa ja joka istui pienen pöydän ääressä sohvan luona, toimittamassa kirjurin tehtävää. Tämä kohotteli nauraen suupieliään, siltä nostamatta silmiään paperiliuskasta, joka oli hänen edessään.

Kiivaasti ruvettiin nyt keskustelemaan aljetusta aineesta. Seminaarintirehtori oli sitä mieltä, että juoppous päivä päivältä kasvoi alemmissa kansanluokissa, hävittäen perhe-elämän.

— Inhottavaa on, kun esikaupunkeihin tulee ja tapaa anniskelupuodin toisensa vieressä. En käsitä, kuinka ihmiset saattavat viihtyä tuollaisissa myrkkykaupoissa, lisäsi hän, säälivästi ravistaen päätään ja vaistomaisesti raappien nenäänsä oikean käden toisella sormella.

Pappisselibaatin verivihollisen oikealla puolella istui aviopari, joka aivan vähän otti osaa keskusteluun. Mies, kalpea, nuorekkaasti puettu, seitsemännelläkymmenellä oleva herra, oli koroistaaneläjä ja talonomistaja, joka kauvan aikaa jo oli kuulunut seurakuntaan. Adam Simmer oli ennen pitänyt kirjakauppaa ja levittämällä uskonnollista kirjallisuutta tehnyt nimensä suosituksi harrastavissa piireissä. Liike oli sittemmin joutunut erään veljenpojan haltuun. Mutta Simmer ei tahtonut viettää loppuikäänsä toimettomuudessa eikä ulkonaisestikaan erota kirkosta. Sentähden oli hän erään suuren ulkomaisen kauppahuoneen asiamiehenä ottanut toimittaakseen ehtoollisviinin useille kirkoille. Hän soi ostajilleen hyvin pitkän maksuajan, jonkatähden niiden joukossa oli useita pastoreitakin. Näille antoi hän vielä erityisiä etuoikeuksia.

Simmerillä oli se paha tapa, ettei hän kauvan voinut pysyä samalla paikalla. Joka viiden minuutin perästä hän nousi ja liikutteli jalkojaan. Itse hän tästä, syytti hermokkaisuuttaan, jota vastoin muut vakuuttivat hänen sairastavan uteliaisuus-tautia; häntä nimittäin vaivasi kummallinen halu käsin koskettaa (mikäli mahdollista) ja likemmin tutkia jokaista esinettä huoneessa.

Varsinkin koski tämä uteliaisuus kirjoja; siten ei hän koskaan osannut salata entistä ammattiaan. Kirjojen sisältö oli hänelle vallan yhdentekevä; yksin nimi ja kustantaja häntä huvittivat. Jokainen, jolla vain oli suurempi kirjasto, kammosi häntä. Ainakin kymmenettä kertaa astui hän nytkin, Kickertin suureksi suuttumukseksi, joka takanapäin tavallisesti nimitti häntä "inhoittavaksi ihmiseksi", leveitä kirjahyllyjä kohti takaseinällä, lyhytnäköisenä likentääkseen nenäänsä niteisiin. Tästä työstään korotti hän äänensä:

— Viini pitäisi saattaa saksalaisten kansallisjuomaksi, niinkuin ruhtinas Bismarckikin julkisesti lausui. Silloin vähenisi ryyppäämistarve. Alempien kansaluokkien huonot ajatukset selvenisivät.

— Onneksi kaikille viinikaupoille, huomautti seminaarintirehtori ivallisella hymyllä. Koroillaeläjä käänsi syrjään kunnianarvoisaa päätään ja katsoi todellisella säälillä puhujaan; sitte hän taas syventyi kirjanselkiä tutkimaan.

— Sitäpaitsi ihmiset pysyisivät paljon terveempinä, sillä viini ravitsee, mutta ryyppy kuluttaa, puhui rouva Simmer. Hän oli miehensä täydellinen vastakohta. Raskaasti kuin lyyjypala, saattoi hän tuntikausia pysyä paikallaan. Hän oli vuokraajan tytär maalta, nuorin kolmesta sisaresta, joilla kaikilla oli yllinkyllin mitä tukevinta terveyttä. Hän söi ja joi hyvin, pannen erityisen arvon puolisonsa viinikellariin, tutki kristillisten yhdistysten lehtisiä ja johti pienen nelijalkaisen "Moppensa" kasvatusta, koska hänen ja entisen kirjakauppiaan avioliitto oli lapseton. Siinä hänen elämänsä pääsisältö.

— Olette aivan oikeassa, herra seminaarintirehtori, alkoi taaskin hovisaarnaaja, — ryyppy on sangen tärkeä vaikutin, jota ei sovi halveksia. Se vaikuttaa suuresti joukkojen epäuskoisuuteen. Surullista on, ettei lainsäädäntö vielä ole määrännyt sunnuntain pyhittämistä. Jos viinapuodit hallinnollista tietä suljettaisiin Herran päiväksi, niin ei meidän tarvitsisi valittaa kirkossakävijöiden puutetta… Mitä te siitä arvelette, herra tohtori?

Tämän kysymyksen teki hän äkkiä Konradille. Muutkin kääntyivät ja jäivät jännityksellä katsomaan nuoreen pappiin, joka siihen saakka aivan vähän oli ottanut osaa keskusteluihin.

— Onhan luonnollista, herra hovisaarnaaja, että veljeni tässä kohden on aivan samaa mieltä kuin me, puuttui Baldus vanhempi kiireesti puheeseen.

Hän tahtoi aina sanoillaan koettaa estää ikävyyden, jota minä hetkenä tahansa saattoi odottaa. Veljensä tultua ja huomattuaan, etteivät hän ja Bock toisiaan erittäin suopeasti katselleet, vaivasi häntä epämiellyttävä tunne. Hän pelkäsi heidän joutuvan ikävään sanakiistaan. Eninten häntä huolestutti Konradin tulevaisuus, sillä ulkonaisista erilaisuuksista huolimatta, rakasti hän hellästi veljeään. Hän piti hänen vapaakielistä katsantokantaansa erehdyksenä, seurauksena hänen luonnonlaadustaan, lievinten sanoen tyhmyytenä, josta hänen täytyi parantua.

Hän nousi, astui pyöreän pöydän luo ja istuutui Konradin viereen. Sillä tavalla luuli hän jo edeltäkäsin taittaneensa kärjen jokaisesta ajattelemattomasta sanasta.

— Kuule ensin mitä veljesi sanoo, lausui vanha Baldus niin ääneen ja odottamatta, että Juliuksen piti heittää häneen suuttunut katse. Ja yhä hänen suuttumuksensa yltyi, kun Konrad seuraavalla tavalla alkoi:

— Valitettavasti en, herra hovisaarnaaja, saata tunnustaa olevani samaa mieltä, niinkuin veljeni, puolestani huolehtien, otaksui.

— Tarkoitan, herra hovisaarnaaja, ettei ryyppy enempää kuin aikaisten avioliittojen solmiminen, tai kaikki nuo yhteisellä nimellä materialismiksi kutsutut paheet ole syynä kansan uskottomuuteen, vaan yksinomaan kirkko.

Hovisaarnaaja luuli kuulleensa väärin. Suu auki tuijotti hän Konradiin ja antoi silmiensä kiertää pitkin piiriä, nähdäkseen ilmeen muitten läsnäolijoiden kasvoissa. Samassa työnsi pastori Julius tuoliaan ja astui kevyesti veljensä jalalle.

— Oletko mieletön? ärjäsi hän hänelle, ilman että tämä vähintäkään välitti siitä.

— Mutta sanokaappa, herra pastori… kuulemmeko oikein… Onhan yleisesti tunnettu, että herra veljenne aikoo ruveta Pyhän Martan seurakunnan toiseksi papiksi…

Ikäänkuin apua anoen hovisaarnaaja kääntyi talon isännän puoleen; hänen täytyi saada tarpeellinen selitys tuohon kuulumattomaan tapaukseen.

— Kyllä, herra hovisaarnaaja, se niin on, toisti hän väkinäisen rauhallisesti. — Mutta ehkä veljeni on hyvä ja likemmin selittää meille hiukan salaperäiset sanansa. En nimittäin voi otaksua hänen asettavan eteemme väitettä, antamatta meille todisteita sen oikeudesta, tai paremmin sanoen: ainakin koettamatta sitä tehdä… Voimme siis jossakin määrin olla uteliaat.

Pastori Julius nousi paikaltaan ja astui ikkunoiden luo; hän nojasi seinää vastaan, laski käsivarret ristiin ja katseli kokoonpainetuin huulin ja syvästi huolestuneena Konradiin.

Mieliala huoneessa oli täydellisesti muuttunut. Jonkinlainen jännityksen synnyttämä iloisuus oli vallannut kaikki mielet. Muutamia hetkiä vallitsi huomattava levottomuus. Odotettiin jotakin epätavallista tapahtuvan ja valmistauduttiin sitä vastaanottamaan. Seminaarintirehtori korottautui muutamia tuumia korkeammalle ja veti jalat alleen. Adam Simmer laski avaamatta kädestään kirjan, jonka hän juuri oli ottanut, kääntyi hitaasti huoneeseen ja vei kultaiset kakkulat nenälleen. Hänen vaimonsa muutti painonsa oikealta puolelta vasemmalle, jolloin vihriä plyysituoli liitteissään vapisi. Bock oli myöskin noussut. Välinpitämättömän näköisenä likeni hän parratonta kandidaattia, joka aikansa kuluksi uudestaan ja uudestaan tarkasti kynän terää.

Lävistelty lampunvarjostin näytti erittäin miellyttävän hovisaarnaajaa. Hän kumartui tarkastamaan Kristuksen ristinkantamista, joka oli siihen kirjailtu ja virkkoi hiljaa:

Kandidaatti nyökäytti päätään; mutta hovisaarnaaja loi vielä kerran katseensa lampunvarjostimeen, nojausi sitte molemmin käsin suureen työpöytään ja katsoi Konradiin syyttäjän katseella.

Tohtori istui aivan yksin pyöreän pöydän ääressä. Vanhuskin oli noussut ja kuhninut luthertuoliin oven luona, joka johti viereiseen huoneeseen. Siinä oli hänen mukava istua ja siitä saattoi hän selvästi nähdä nuorimman poikansa kasvot.

— Olen sitä mieltä, alkoi Konrad, — että kristinopin ja sitä saarnaavan nykyajan kirkon välillä on ääretön ero, jota ei viisailla sanansutkauksilla enempää kuin hyväntahtoisilla puolustuksilla saa kielletyksi. Kristinuskon varsinainen ydin ilmaantuu toiminnassa . Kirkko on ajanpitkään asettanut sanan sen sijalle. Teosta on tullut saarna . Katsokaamme esimerkiksi koko Kristuksen oppia: kaikkialla huomaamme ettei hän Jumalan sanaa ajattelekkaan muuta kuin toteuttamisena maan päällä. Hänestä ei mikään ole suurempaa kuin hyvä, epäitsekäs teko. Panen painon sanaan epäitsekäs, koskei nykyajan kirkko saata omistaa sitä ominaisuutta itselleen. Se ei miltei ensinkään ole auttanut itsekkäisyyden poistamista maailmasta. Se on ruvennut valtion palvelukseen ja silloin se samalla on velvoittautunut ottamaan huomioon kaikki valtion edut. Se on siten rajoittanut vaikutuspiirinsä, jonka kautta niin sanottu käytännöllinen kristillisyys, sellaisena kuin Jesus on sen opettanut, tulee viimeisissä johtopäätöksissään mahdottomaksi. Ja sitä pidän minä suorastaan valheena.

— Hyvä, hyvä, poikani, kuului vanhan Balduksen ääni. Kaikki korottivat hämmästyneinä päitään. Pastori Julius tuli sangen levottomaksi. Hän piti vanhuksen sanoja vain uutena todisteena hänen lisääntyvästä heikkomielisyydestään. Mutta paksu rouva Simmer rohkaisi mieltään ja kuiskasi puolisolleen, joka oli istuutunut hänen viereensä, sanat: "hän ei ole niinkään väärässä; meissä on paljon mädännyttä", jonka johdosta koroistaaneläjän kasvoihin tuli mitä kummastunein ilme.

— Pappisselibaatti, pappisselibaatti on syynä kaikkeen, huokasi taaskin onneton nainen käheällä äännellään. Yksin hovisaarnaaja säilytti täydellisen levollisuutensa.

— Näytätte olevan hetken mielialojen vallassa, herra tohtori, virkkoi hän tahallisella ivalla. — Tahdotteko olla hyvä ja jatkaa selityksiänne? Olen varma siitä, että rientämällä riennätte tunnustamaan tätä suurimman totuuden valhetta. Se olisi meille kaikille eduksi.

Hän heitti merkitsevän katseen laihaan kandidaattiin ja antoi sitte silmiensä, omituisen kylmällä, julmalla ilmeellä pysähtyä nuoreen pappiin.

— Katsokaamme mihin tahansa, jatkoi Konrad, — kaikkialla meitä kohtaa ristiriita yksinkertaisimman kristillisen käskyn ja kirkollisen opin sääntöjen välillä. Valtio, julkinen elämä, koko yhteiskunta on sitä täynnä. Joka päivä, joka hetki, joka silmänräpäys asettaa eteemme tuon valheen. Ihmiset antavat nimittäin teoilleen sen varjon, että ne ovat tapahtuneet suurimman ihmisen hengessä, vaikkeivät he edes likimainkaan täytä hänen uskonkappaleitaan, jotka hän verellään vahvisti. Se on suurin rikos, että kristillinen oppi on muutettu sellaiseksi, jommoiseksi ei sen perustaja ollut sitä ajatellut eikä tahtonut. Kristus tahtoi maailmasta poistaa vastakohdat; luonnollinen ja jumalallinen oikeus olivat hänestä samaa. Hän teki käskyjensä täyttämisen riippuvaiseksi kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta. Sillä hän katsoi heidät kaikki saman Jumalan luomiksi. Hän ei tunnustanut ihmisten lakia, koska hän piti sopimattomana julkaista käskyjä, joita ei edes hän Vapahtajana saattanut noudattaa. Meidän aikamme etuoikeutettu kristinusko ei näy sitä ollenkaan tietävän. Sen sijaan että sen olisi pitänyt tunkea syvyyteen, on se laajentunut leveyteen. Se on rakentanut ihanoita kirkkoja, sen helmasta on syntynyt suuria jumaluusoppineita, tuhansin kielin on se julistanut evankeliumia, mutta tämä kaikki on vain vaikuttanut sen, että vastakohdat ovat tulleet jyrkemmiksi, rakkaus on vähentynyt, viha on kasvanut ja muutamat harvat ovat saaneet käsiinsä vallan pilkatakseen miljoonien luonnollisia oikeuksia. Sanalla sanoen: se ei yhdeksäntoista vuosisadan kestäessä ole antanut juuri mitään todisteita siitä, että se jollakin lailla olisi vaikuttanut ihmiskunnan siveelliseen jalostumiseen.

Hän vaikeni. Kääntäessään päätään oikealle, huomasi hän Klaudinan, joka äänetönnä niinkuin aina oli tullut sisään ja kuullut hänen viime sanansa. Jäykkänä, liikkumattomana seisoi hän ovessa, tuijottaen Konradiin. Sellaisia sanoja ei hän ollut kuullut koko sinä aikana, jolloin hän oli ollut tässä talossa. Jonkinlainen kauhu oli hänet vallannut. Saattoiko hän uskoa korviaan? Pappiko, joka halusi paikkaa kristillisessä kirkossa, puhui sillä tavalla? Hän mahtoi olla joko puolihullu, niinkuin ukko tuossa, tai "hihkasi" hän jo edeltäkäsin koko sielunpaimenen viralle ja tahtoi kerran oikein kunnollisesti suututtaa hengellisiä herroja. Kaikissa tapauksissa oli hän utelias kuulemaan, miten tämä hurskas keskustelu jatkuisi. Hän asteli pitkin huonetta, kokosi tyhjät kupit ja astui takaisin oven ääreen, jossa hän laski tarjottimen pienelle pöydälle. Ja ollessaan askaroivinaan astioitten kanssa, kuunteli hän jännityksellä keskustelua.

— Jollen erehdy, niin te herra tohtori, kirjassanne olette käsitellyt juuri samaa ainetta; ainakin sanomalehtiarvosteluista päättäen muistan sisällön samaksi.

Konrad nyökäytti ainoastaan päätään, mutta vanha Baldus puuttui paikalla puheeseen.

— Teidän moninkertaiset kiitoksenne, herra pastori, pakoittavat minut ensi päivinä tutustumaan poikanne teokseen. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, jolloin evankeliumista on luettu asioita, joita ei niissä milloinkaan ole ollut. Kirkko on sen tähän asti kestänyt ja tulee sen edespäinkin kestämään, ilman että sen perustukset siltä horjuvat. Jos Jumala niin tahtoo!

— Tämä ei ole oikea paikka eikä ole virkani arvoista kumota väitteitänne, herra tohtori. Ja onhan meillä tänään hyödyllisempääkin tekemistä kuin väitellä. Niinkuin kuulitte, olemme kokoontuneet tänne käytännössä harjoittaaksemme kristillisyyttä. Ehkä tahdotte osoittaa ettette vain kirjoissanne tarjoa maailmalle hyviä töitänne… Sallitte kai herra pastori, että pyydän herra veljeänne liittymään komiteaamme?

Julius ilostui siitä että puhe kääntyi toiseen suuntaan. Konradin avomielisyys oli ajanut hien hänen otsalleen.

— Tietysti, herra hovisaarnaaja. Olen vakuutettu siitä, että veljeni tietää panna arvoa tähän kunnianosotukseen.

— Kyllä, minä otan sen kiitollisuudella vastaan, rakas veli… enkä luule että paremmin voin osoittaa olevani sen arvoinen kuin jos herra hovisaarnaajalle heti silmien eteen asetan toivotun todisteen… Saisinko, neiti, pyytää teitä tuomaan sisään tytön?

Oven vieressä seisovalla pienellä pöydällä alkoivat kupit äkkiä kalista. Klaudina nosti tarjotinta, jättääkseen huoneen. Yleensä eivät suurimmatkaan odottamattomuudet saaneet häntä riistetyksi raa'asta välinpitämättömyydestä. Mutta tällä kertaa luuli hän kuulleensa väärin. Pitikö hänen todellakin kuljettaa tuo kadulta poimittu, risainen lapsi, joka lienee kuljeksinut Jumala ties missä, näiden herrasväkien eteen? nytkö? tähän aikaan?

Hän seisahtui, kääntyi ja mietti hetkisen ajan. Eiköhän olisi paras ensin kysyä pastorilta neuvoa? Hän ei vielä ollut ilmoittanut hänelle mitään oudon vieraan olemasta olosta. Mutta miksi itse asiassa? Jos kerran herrasväet olivat kokoontuneet keskustelemaan turvattomista lapsista, niin saattoivathan he jo alkaa pelastamalla yhden kurjan olennon. Jota odottamattomammin tyttöruhja seuraan ilmestyisi, sitä suurempi olisi hämmästys. Hengissä näki hän jo koroillaeläjän kasvojen pitenevän; hänen nenänsä se oli tottunut pelkkään viininhajuun. Ja sitte tuo hovisaarnaaja!… Pysyköön vaan poissa! Hänen pastorinsa kyllä parhaiten tiesi, kuinka hän vihasi noita iltoja, jolloin hänen piti täyttää emännän velvollisuudet, vaikkei hänellä itse asiassa ollut emännän oikeuksia. Jonkinlaisella hekkumalla hän ajatteli, mitä omituisia kasvonilmeitä hän muutaman hetken kuluttua tässä saisikaan katsella. Salainen ilontuli, ainoa joka sai hänen piirteensä muuttumaan, leimahteli taaskin hänen silmissään.

— Niinkuin herra pastori käskee, sanoi hän tyynesti ja asetti tarjottimen takaisin pöydälle, saadakseen uudestaan aihetta tulla huoneeseen.

— Saat heti nähdä, rakas veli, sanoi Konrad. — En vielä ole ollut tilaisuudessa puhua kanssasi asiasta.

— Mutta kuule toki, sanoi hän hillityllä äänellä, olisihan siitä ollut aikaa puhua sitte, kun olisimme jääneet kahdenkesken. Ihmisrakkautesi voi tehdä sinulle pahan kepposen.

— Tervehtiessäsi et laisinkaan antanut minulle suunvuoroa. Olemmehan sitäpaitsi kaikki kristillisyyden saarnaajia…

Ensi kerran luuli Julius kuulevansa peittämätöntä ivaa veljensä sanoista. Mutta aikaa ei enään ollut vastata siihen. Hän likeni ovea, estääkseen ikävää kohtausta, kun se samassa aukeni ja Josefa Klaudinan seurassa astui sisään.

Hän työnsi Josefaa editsensä pyöreään pöytään asti, jotta valo suuresta lampusta täytenä lankesi lapsen kasvoille.

— Syy ei ole minun, herra pastori, kuiskasi hän Juliukselle ja tyhjensi kirjoista vanhan tuolin Josefaa varten. — Herra veljenne käyttäytyi aivan kuin omassa talossaan. Sitäpaitsi tämäkin esiintyi ikäänkuin hän ennen olisi käynyt täällä. Hän tiesi paikalla tien kyökkiin.

Silmiään korottamatta nykäsi hän tuolin aivan hovisaarnaajan eteen ja lausui tavallista äänekkäämmin:

— Kas tässä, lapseni, istuudu, jotta herrasväet kaikki voivat sinut nähdä.

Josefa oli istunut kyökissä uunin ääressä. Hänen kuivavista vaatteistaan tuntui paikalla huoneessa tympeä haju. Väkivallalla oli Klaudina saanut hänen tulemaan sisään. Kun hän kuuli seuran olevan koolla, joka keskusteli turvattomista lapsista, niin hän heti tahtoi paeta talosta. Ääretön kaipaus oli hänet äkkiä vallannut: hän ikävöi koppaansa ja kiviportaita. Hän oli tänä päivänä syönyt ja juonut tarpeekseen eikä enään muuta halunnut kuin nukkua. Nähdessään kokoontuneet naiset ja herrat, joitten luku hänen mielikuvituksessaan lisääntyi kaksinkerroin, karkasi kauhu kaikkiin hänen jäseniinsä. Polvet vapisivat ja sydän alkoi kovasti lyödä. Hänet valtasi suuren pahantekijän tunne, jonka teoista langetetaan hirveää tuomiota.

— Istuudu, Josefa, täytyi Konradinkin kehoittaa ennenkuin hän arasti asettui tuolin kulmalle. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: jospa olisinkin kotona pikku siskojen luona! Mieluummin kärsin lyöntejä kuin istun tässä.

Tuskin uskalsi hän silmiään kohottaa. Punertuneet kädet helmassa, pää alas painuneena tuijotti hän mattoon. Heikko puna oli noussut hänen poskilleen: häntä hävetti täällä näyttäytyä huonossa puvussaan. Huivi oli valunut niskalta; solakka, siro kaula näkyi, korottaen lapsellista vaikutusta hänessä.

Hänen astuessaan sisään olivat kaikki silmät kääntyneet häntä kohti. Uteliaisuus näyttäytyi kaikissa kasvoissa. Rouva Simmer seurasi häntä tarkkaavaisesti lasisilmiensä takaa, hänen puolisonsa varustautui niinikään silmälaseilla ja hunnutettu onneton nainen nousi sohvasta voidakseen toisten päitten päällitse paremmin tarkastaa Josefaa. Seminaarintirehtori nosti jalkansa toisen päälle, laski käsivartensa ristiin ja kiinnitti silmälasit nenän päähän.

Lausuttuaan viime sanansa oli hovisaarnaaja noussut ja astunut kandidaatin tykö. Hän käänsi yleisölle selkänsä, otti pöytäkirjan, kääräsi sen kokoon ja pisti povitaskuunsa. Sitte hän suorana pysähtyi seisomaan pienen pöydän ääreen, vasen käsi nojauneena levyyn ja oikean käden sormet hajallaan, pistettyinä napinläpeihin takissa, joka oli kiinnitetty valkeaan kaulaliinaan asti. Juuri samassa asennossa hän esiintyi julkisissa kokouksissa, uskollisten joukossa, kun hän epäkristillistä maailmaa vastaan lausui pannakirouksensa. Kapeat huulet pusertuivat vieläkin lujempaan vastatusten, jykevät poskipäät pistivät esiin tavallista terävämpinä, kulmakkaampina. Vaivalla sai hän hillityksi vihan, jonka Konrad hänessä oli herättänyt. Nuori mies oli lausunut sanoja, jotka papin suussa kaikuivat rikoksellisilta. Ennen kaikkea suututti häntä se tyyneys, jolla ne lausuttiin. Tuntui siltä kuin vanhan kirkon perustukset olisivat haljenneet ja vallankumouksellisten pasuunantoitotukset jymisseet raunioilla.

Kun Bock näki edessään tämän elävän todisteen, kohosi hänen suuttumuksensa ylimmilleen. Nuori pappi näytti tahtovan asettaa koetuksen alaiseksi hänen paljon kehutun käytännöllisen kristillisyytensä! Mutta hovisaarnaaja hillitsi mielensä ja alkoi rakastettavasti kysellä Josefan tilaa.

— Ehkä te, herra hovisaarnaaja, tiedätte neuvoa, mitä tälle lapselle olisi tehtävä? Tai ehkä joku herrasväestä? Itse olen minä poikamies ja, niinkuin ehkä tiedätte, ollut vasta muutamia päiviä Berliinissä. Tahdoin veljeni kanssa puhua asiasta, mutta siihen ei ollut aikaa.

— Ensinnäkin pitäisi lapselle hankkia toimeentulo ihmisten luona, jotka sydämmen vaatimuksiin panevat suuremman arvon kuin rahakukkaroon. Luulen, että hän taloudentoimissa voisi tehdä kylläkin suurta hyötyä, jatkoi hän.

Sama hiljaisuus. Kiusallisen vaitiolon kanssa lisääntyi huoneessa ilkeä haju, joka aina seuraa köyhyyttä. Vähitellen alkoi se pistää nenään. Asiaa piti tarkemmin ajatella. Kyllähän hädänalaista autettiin, mutta jonkun matkan päästä. Ja tuo tuossa ei suinkaan mahtanut olla parhaita. Kadulta löydetty! Kuka saattoi tietää missä seikkailuissa nuori kaupustelija jo oli ehtinyt olemaan mukana ja mitä seurauksia siitä saattoi olla, jos hänet taloonsa otti! Sitäpaitsi kaikki sukulaiset epäilemättä tulisivat vaatimaan apua. Sellaista se aina oli. Nuori pappi näkyi todellakin olevan kummallinen herra, joka kristillisyyden harjoituksissaan meni hiukan liian pitkälle.

Konradin ja rouva Simmerin katseet kohtasivat vaistomaisesti toisensa. Kunnianarvoisa rouva joutui sen johdosta suuresti hämilleen, mutta voitti samassa takaisin mielenmalttinsa ja sanoi:

— Me mielellämme ottaisimme lapsen luoksemme, mutta meille tuli juuri viikko sitte muuan köyhä sukulainen asumaan.

— Niin, ikävä kyllä! Muuten me sen niin mielellämme tekisimme! virkkoi hänen miehensä, joka päästäkseen loitommalle ilkeästä tilasta, taaskin oli ruvennut tutkimaan kirjoja. Hän oli ihastuksissaan rouvansa mielenmaltista. Mistä kummasta hän olikaan kaivanut esiin tuon "köyhän sukulaisen", jonka olemassaoloa kukaan ei tähän hetkeen asti ollut aavistanutkaan? Se oli pantava mieleen tarpeellisia tilaisuuksia varten. Sillä kunnioitus hyvään sydämmeen kohosi senkautta melkoisesti.

— Niin, jospa minä olisin naimisissa… huokasi Kickert säälien, osoittaakseen, ettei hän tietänyt mitään neuvoa Josefalle. Syvän surumielisyyden ilme painui hänen kasvoihinsa. Hän asetti lasit silmilleen ja veti jalat alleen. Simmer oli nimittäin hänen kauhistuksekseen asettunut melkein hänen jalkainsa juureen tutkimaan vanhoja kirkkoisiä.

Josefa pudisti äänetönnä päätään. Pahoillaan kääntyi Bock silloin
Juliuksen puoleen, hiljaa sanoakseen hänelle jotakin.

— Hänellä ei sunnuntaisin ole ollut aikaa, herra hovisaarnaaja, vastasi Konrad tytön puolesta, — sillä hän oli aamusta alkaen iltamyöhään asti hankkimassa leipää pienille sisarilleen, koskei isäpuoli kuulu heistä ensinkään välittävän… Sitäpaitsi, hyvät herrasväet, kääntyi hän seuran puoleen, — ei teidän pidä loukkaantua siitä tilasta, jossa tyttö raukka tällä hetkellä on, sillä se on aivan ulkonainen… Kristushan aterioitsi sikopaimenten kanssa ja kävi ehkä joskus niinkin ettei hän viikkokauteen ollut tilaisuudessa peseytymään ja puhdistamaan vaatteitaan maantien tomusta ja liasta. Hänen sydämmensä ei siltä tahraantunut.

Tahallaan lausui hän nämät sanat hyvin ääneen. Läsnäolevien herrasväkien välinpitämättömyys koski häneen syvästi. Hän olisi sitä harmitellut, jollei hän olisi tuntenut vissiä tyydytystä nähdessään nuo kelpo ihmiset niin hämillään. Suurin iva oli hänen mielestään se, että hän saisi lyödä uskonheimolaisensa heidän omilla aseillaan. Hän oli ottanut oikein tavaksi Kristuksen sanoilla käydä kristityltä vastaan.

Hänen silmänsä kiersivät pitkin piiriä ja pysähtyivät Josefaan. Tämä nosti ensi kerran silmänsä ja katsoi häneen. Sisään astuessaan ei tyttö ollut häntä huomannut, enempää kuin hän oli tietänyt että hän oli läsnä. Mutta niinpian kuin hän oli kuullut hänen äänensä, oli hänestä kadonnut kaikki pelvon tunne. Hän tiesi, ettei hän enään ollut yksin, ettei hänen enään tarvinnut hävetä ja ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa. Olihan hän näiden hienojen naisten ja herrojen edessä aivan ääneen puolustanut hänen köyhyyttään ja selvään sanonut, ettei ihmistä siitä saa tuomita. Millä hän oikeastaan oli sen ansainnut? Uteliaasti hän odotti mitä nyt tapahtuisi ja alkoi huolellisesti tarkastaa jokaista läsnäolijaa.

— Kauniisti puhuttu, rakas veli, virkkoi Julius. — Mutta ensin pitäisi ottaa tarkemmin selvää tämän lapsen kohtaloista. Sillä ovathan sinun tietosi itse asiassa hyvin pintapuoliset. Kysy herra hovisaarnaajalta, joka kaupungin lähetyspappina on katsonut syvälle Berliinin elämään, eikö löydy hyvin huonoa väkeä, joka juuri eninten väärinkäyttää kelpo ihmisten hyvyyttä.

— Poikani, älä loukkaa lapsen arkatuntoisuutta. Jota turmeltuneempi sielu on, sitä suurempi tyydytys sen pelastamisesta. Kuka tämä tyttö lieneekin, niin saa hän minun kodissani turvapaikan. Toivon että herrasväki kaikki siihen suostuu.

— Isä, sinäkö tahdot… huudahti Konrad nousten ja tarttuen vanhuksen käteen.

Iloinen tunne valtasi koko seuran. Toiset onnittelivat vanhusta päätöksen johdosta: "Se on jalo teko…"

"Saatte siitä varmaankin iloa… Olen vain pahoillani, että ehditte ennen minua… Olin juuri samaa sanomaisillani", lausuttiin joka taholta.

— Jumalan siunausta hyvään tekoonne, sanoi myöskin Bock, joka sinä hetkenä piti ukkoa sangen järkevänä.

Mutta Kickert tuli Josefan luo, asetti oikean kätensä hänen päälaelleen ja sanoi:

— Kunhan ei hän vain olisi katolilainen; se olisi hänen onnettomuutensa, äänteli hunnutettu nainen läpitunkevalla äänellään.

Äkkiä kuului ovesta Klaudina puhuvan. Hän oli vihdoinkin tullut noutamaan teekuppeja ja kuuli viime sanat.

— Ei, sitä hän ei ole, mutta hän on juutalaista uskontoa, lausui hän ääneen, silmiään kohottamatta. — Hän tunnusti sen juuri minulle kyökissä. Hänen äitinsä oli juutalainen, palvelijatar, joka ensiksi meni naimisiin kristityn kanssa ja toiseksi miehekseen otti hullun räätälin, joka vielä elää. Tyttö on äitinsä nimeen kastettu, koskei hän milloinkaan ole tuntenut isäänsä. Kai lienee hänkin ollut kristitty; muutoin kai tyttö olisi toisennäköinen.

Nämät sanat lausuttuaan, läksi hän pää pystyssä, taakseen katsomatta huoneesta, kantaen tarjotinta. Suurin hämmästys kuvastui kaikkien kasvoilla. Se olisi tuottanut hänelle iloa, jollei hän jo edeltäkäsin olisi ollut vakuutettu paljastuksensa vaikutuksesta.

Tämän valtin oli hän säästänyt viimeiseksi. Hän tahtoi nimittäin kostaa sen, ettei häntä ollut kehoitettu ottamaan osaa neuvotteluihin. Eihän hän siitä sen enempää välittänyt, mutta jokaisesta itseään kohdanneesta laiminlyönnistä tiesi hän etsiä korvausta. Tässä kummallisessa naisessa asui perkele, joka vain salaa näytti pukinjalkaansa. Tyytyväisellä hymyllä asteli hän käytävää talon perälle. Ankara katse näyttäytyi vasta kyökkipiialle, jota hänen oli pitänyt ääneen huutaa.

Olisi ollut hauska saada selville kuka herroista, lukuunottamatta vanhaa Baldusta ja hänen nuorinta poikaansa, oli eninten kummissaan. Sillä kaikki he inhosivat juutalaisuutta. Hovisaarnaaja Bockissa oli inho jo aikoja sitte kehittynyt vihaksi, joka oli niin yleisesti tunnettu, ettei kukaan enään olisi saattanut uskoa niitä, jotka vakuuttivat hänen suvaitsemattomuutensa olevan vain ihmisrakkautta.

Pastori Juliuksen oli vallannut mitä vastenmielisin tunne. Isä likeni häntä ja puhutteli häntä hiljaa:

— Sanoppas, eikö sen palvelijattaren nimi ollut Siina, joka monta vuotta sitte palveli sinulla ja jonka sinä sanoit varastaneen itseltäsi? Sinulla oli suuri luottamus häneen… Tottahan sinä sen vielä muistat?

— Ei, ei. Se nimi oli toisin. Sitäpaitsi en minä talossani olisi kärsinyt juutalaista.

Hän käänsihe reippaasti ja jätti ukon seisomaan. Sensijaan alkoi hän nyt tarkkaavaisesti katsoa lasta, joka, silmät alas painuneina, liikkumattomana kuin vahanukki, istui tuolillaan.

— No kai sinä olet käynyt koulua… Oletko ottanut osaa juutalaiseen uskonnonopetukseen?

— Oletko usein käynyt temppelissä — — tarkoitan juutalaisten jumalanpalveluksessa?

— Kun kristityt papit kokoontuvat neuvottelemaan turvattomista lapsista, niin kai ei voi olla kysymystäkään muista kuin kristinuskoon kuuluvista lapsista. Sen toki tietänette.

— Se ei muuta asiaa, herra hovisaarnaaja. Olisin kohdellut tätä lasta aivan samoin, jos olisin tietänytkin hänen uskontonsa. Sellaisissa tapauksissa en anna muuta kuin kristitynvelvollisuuteni, jota samalla pidän ihmisvelvollisuutena, johtaa itseäni. Sielunpaimenvirkani ulkopuolella ovat uskontunnustukset minulle aivan sivuseikkoja. Jumalan palvelijan korkein tehtävä on mielestäni harjoittaa rakkaudentöitä eikä kylvää vihaa. En mielestäni olisi oikeutettu pukeutumaan papin pukuun sinä päivänä, jolloin olisin toiminut päinvastoin. Saarnastuolissa vaiko elämässä, se on yhdentekevää.

— Minuako tämä tarkoittaa, herra pastori? Tiedättehän, että minua pidetään juutalaisten pahimpana vihollisena, että minä täällä Berliinissä olen saanut aikaan niinkutsutun juutalaiskysymyksen, jonka pidän oikeutettuna.

Hän astui pyöreän pöydän eteen, jännitti molemmat kätensä levyä vastaan ja painui Konradia kohti. Hänen äänensä oli käynyt kovaksi, vaivoin koetti hän salata vihansa. Tohtori Baldus istui levollisena paikallaan; hänen kasvoissaan ei muuttunut ainoakaan piirre.

— Minä tiedän sen, herra hovisaarnaaja, yhtä hyvin kuin koko maailma sen tietää ja siitä pelotta puhuu.

— Sitte pyydän selitystä, herra pastori, miten teidän sanojanne tulee ymmärtää?

— Sillä tavalla, herra hovisaarnaaja, että minua kaikissa toimissa johtaa yksinomaan vakaumukseni ja omatuntoni. Olen vain sanonut miten minä toimisin, enkä kuinka muitten tulee toimia.

— Olen vakuutettu, herra hovisaarnaaja, sanoi hän rakastettavalla hymyllä, — että tämä ristiriita johtuu vain väärinymmärryksestä. Veljeni tarkoitus ei varmaankaan ollut millään tavalla loukata.

— Herrojen sisimmät vakaumukset näyttävät olevan räikeästi vastakkaiset. Ehkä minun onnistuu…

— Ne eivät yksin näytä olevan , vaan ne ovat sitä, herra pastori, keskeytti hänet hovisaarnaaja, kääntyen pois ja ottaen esiin kellonsa. — Pidän asian täten päättyneenä… On jo myöhäistä. Lienee parasta että lakkautamme kokouksen ja määräämme toisen päivän, jolloin pikemmin pääsemme päämaaliin.

Mieliala uhkasi tulla sietämättömäksi, jonkatähden ehdotus ilolla otettiin vastaan, vaikka tosin useat mielellään olisivat nähneet molemminpuolisen vihan kehkeytymistä. Pastori Julius pahoitteli, että päivän kokouksen tarkoituksesta oli poikettu niin kauvas. Hiljaisella äänellä pyysi hän moninkerroin hovisaarnaajalta anteeksi veljensä avomielisyyttä ja lupasi pitää siitä huolta, ettei tällaisia häiriöitä tulevaisuudessa tapahtuisi.

— Paras on että hän antaa kastaa itsensä, sanoi seminaarintirehtori pitkälle kandidaatille. Tämän kuuli mustahuntuinen nainen ja intti paikalla väliin: "parempi olla juutalainen kuin katolilainen". Hän avasi laukkunsa ja laski pöydälle muutamia kirjasia. Sen hän aina teki sanoessaan hyvästi. Mutta ennenkuin hän seurasi muita, painoi hän huomaamatta rahan Josefan käteen ja sanoi; "hyvää yötä, lapseni, Herra Jumalamme on luonut meidät kaikki alastomina".

Hovisaarnaaja oli viimeisiä huoneessa. Juliuksen avustamana veti hän ylleen päällystakkia, jonka tämä oli etehisestä tuonut, ja kysyi vanhalta Baldukselta:

Julius, joka tunsi Bockin ärtyisän luonteen ja vielä viime hetkessä pelkäsi kiusallista yhteentörmäystä, puuttui kiireesti puheeseen:

— Tulemme vielä tarkemmin ajattelemaan asiaa, herra hovisaarnaaja.
Kaikissa tapauksissa tulee se huomispäivänä ratkaistuksi.

Hän painoi ohimennen vanhan Balduksen kättä, kumarsi kylmästi
Konradille ja läksi isännän saattamana ovelle.

— Te tiedätte, herra hovisaarnaaja, mitä isästäni olen teille kertonut, huomautti Julius puoliääneen, kun he olivat tulleet etehiseen, jossa muut vieraat Klaudinan ja palvelustytön avulla tyhjensivät vaatenauloja.

— Veljenne laita ei näy olevan parempi, tuli lyhyeksi vastaukseksi. —
Sellaiset ihmiset ovat vaaralliset. Mutta toiste siitä enemmän.

Klaudina saattoi vieraat portille. Kun hän palasi, virkkoi hänelle pastori tyynesti.

— Pidetään lapsi tänä yönä täällä meillä. Nainen seisahtui ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt. Sitte kysyi hän hiljaa:

— Haluan sitä, neiti Schaff, lausui pastori ääneen, heittäen katseen oveen, joka vei työhuoneeseen.

— Vai niin, te haluatte , herra pastori, no se on toinen asia… Voihan hän maata takakamarissa, jota ei kuitenkaan käytetä. Kummallista — mutta hän näkyi sen tuntevan. Tyttö mahtaa nähneen unta tästä talosta.

Pastoriin katsomatta kumartui hän ottamaan avainkimppua, joka kilisten oli pudonnut permannolle ja läksi taakseen katsomatta astumaan käytävää, joka oli kuin holvikäytävä kirkossa.

Liikkumattomana silmäili pastori hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut viimeisen oven taa; silloin hän palasi takaisin työhuoneeseensa.

Astuessaan sisään, näki hän isänsä ja veljensä seisovan Josefan edessä. Samassa huomasi hän myöskin tytön miellyttävät kasvonpiirteet. Hän oli noussut ja silmäili iloisena ympärilleen. Suuren seuran mukana oli hänen ujoutensakin kadonnut ja kaikki hänen ajatuksensa keskittyivät kysymykseen: mitä sinulle nyt tehdään? Otettaisiko hän kristittyyn taloon asumaan? Se tuntui hullunkuriselta. Mutta näitä tunteita ei hän näyttänyt. Hän valmisti itselleen määrätyn suunnitelman. Vanha herra veisi hänet varmaankin vielä tänään asuntoonsa. Silloinpa hän käyttäisi tilaisuutta hyväkseen ja karkaisi ensi kadunkulmassa. Mutta vastaanotto kotona, lyönnit ja velipuolet!… Ei, siitä ei ollut! — Mutta miksei hän itse asiassa kerran koettaisi olla vieraitten ihmisten luona? Varmaankin antaisivat hänelle hyvää ruokaa ja juomaa. Ja sitäpaitsi uudet vaatteet. Ehkä tekisivät hänestä hienon neidin. Johan hän tarpeekseen olikin nähnyt mustalaiselämää… Mutta taas nousivat hänen eteensä pikkusiskojen kasvot kotoa. He tulevat Josefaa huutamaan, kun aamulla heräävät eivätkä häntä näe. Niin, miten hän oikeastaan tekisi?

Näistä ajatuksista riisti hänet pastori Julius, ilmoittaen vanhukselle pitävänsä Josefan yötä talossaan.

— Olen tähän jo väsynyt. Paras lienee, että jätämme loput huomiseksi, lausui hän. — Mihin sinä näin myöhään panisitkaan lapsen, isä? Hedvig kovin hämmästyisi, kun näkisi sinut tässä seurassa tulevan kotiin. Täällä hänelle toimitetaan niin hyvä sija kuin suinkin… Muuten en tänä iltana tahdo puhua sanaakaan. Mutta olisi tarpeellista, että, rakas veli, huomenna tulisit luokseni kello yhdentoista aikaan. Silloin olemme aivan häiritsemättöminä. Olet tänään hankkinut itsellesi pahan vihamiehen. Ja kai sinä nyt olet hyvä ja saatat isän nämät muutamat askeleet kotiin.

— Kiitän sinua avomielisyydestäsi, rakas veli. Menen nyt ja palaan huomenna… Ja mitä lapseen tulee, niin kyllä olet osannut oikeaan. Toivottavasti kirkko vielä huomennakin seisoo tuossa, samalla vanhalla paikallaan.

Pastori Julius vain kohautti olkapäitään. Mutta vanha Baldus veti vaivalloisesti henkeään ja virkkoi:

— Niin, Hedvigiä en ensinkään ajatellut. Hyvää yötä sitte poikani.
Nuku makeasti, lapsi, tämän katon alla.

Konrad auttoi häntä pukeutumaan raakaa ulkoilmaa vastaan, otti hänen käsivartensa ja läksi, ystävällisesti nyökäyttäen päätään Josefalle, pois hänen kanssaan. Julius saattoi heidät portille. Kun ukko oli kietonut korviinsa suuren huivin, niin pastorin tuskin tarvitsi alentaa ääntään hyvästi jättäessä lausuakseen veljelleen:

— Kuule — ehkä hän nytkin rupee puhumaan kaikellaista. Hän puhuu usein vallan sekaisin.

— Eikö hän vielä sanonut jotakin? kysyi ukko, kun he käsi kädessä astuivat toria kohti, jolla kirkko oli.

— Näyttää siltä kuin ette olisi hyvässä sovussa, isä, huomautti Konrad. Hän ei tahtonut antaa suoraa vastausta, jottei tekisi itseään syypääksi valheeseen.

— Niin, niin, se naishenkilö, se on kaikkeen syypää. Hän tietää, etten häntä kärsi. Hänen vaikutuksensa veljeesi on arvaamaton. Ajattele, hän on levittänyt sen huhun, ettei minulla enään olisi jäljellä kaikkia järkeäni… Muutoin luulin kuulleeni veljesikin sanoneen sinulle jotakin sentapaista. Eikö ollut niin?

— Minun täytyy sanoa totuus, isä. Kyllä. On ihmisiä, jotka eivät voi ymmärtää muutamia asioita.

Vanhus ei vastannut mitään, mutta Konrad tunsi, miten hän säpsähti. Vaieten tulivat he vanhaan pappilaan. Ensi kerroksen ikkunat olivat vielä valaistut. Heidän seisahtuessaan löi tornikello yksitoista. Yön hiljaisuudessa kaikuivat kumeat lyönnit niin voimakkaina, että saattoi kuulla metallin värinän. Sade oli lakannut. Pilvet olivat hajonneet taivaalta ja muutamia tähtiä vilkkui. Katu oli vielä musta, kostea ja ilkeä, kylmä, märkä tuuli puhalsi. Vanhus värisi. Hän ei sanallakaan enään koskettanut sitä mistä oli puhuttu.

— Pyytäisin sinua vielä tulemaan ylös. Saatat arvata miten Hedvig ilostuisi. Mutta on jo myöhäistä — ja sinä ymmärrät: ikäni. Et enään tänään kuulisi minulta paljoakaan. Mutta huomenna poikani, huomenna tapaamme toisemme. Voi, sisaresi ei tule nukkumaan koko yönä, kun hänelle kerron… Se on kummallista, että hän aina on rakastanut sinua enemmän kuin veljeäsi. Hyvää yötä poikani. Jumala johdattakoon askeleesi päämaaliin.

Seuraavana päivänä, sovittuun aikaan, läksi Konrad taas tapaamaan veljeään. Noin kymmenen askeleen matkan päässä näki hän rouva Brennerleinin tulevan talosta. Päästyään hänen kohdalleen teki hän niiauksen ja aikoi sanoilla "hyvää huomenta, herra pastori", mennä sivutse. Konrad ei ollut häntä nähnyt siitä, kun hän oli tuonut kahvin hänen huoneeseensa. Hän hämmästyi sentähden suuresti, kun hän nyt näki hänen lähtevän samasta talosta, jonne hän juuri aikoi mennä.

— No, rouva Brennerlein, sanoi hän, vastattuaan hänen tervehdykseensä, — miten te täällä olette? Oliko teillä asiaa veljelleni?

— Ei herra pastorille, mutta neiti Schaffille. Me olemme jo vanhat tutut. Neiti antaa aina minulle työtä. Minä nimittäin joutohetkinä valmistan huntuja ja muita kauniita korutavaroita… niin, kauniita, herra pastori. Neiti tietää sen ja lähettää tuontuostakin minulle työtä… Hyvää Jumalaa sitä kaikesta tulee kiittää.

Hän osoitti laatikkoa, jonka hän veti esiin harmaan, kuluneen viittansa alta. Tämä verhosi hänet kokonaan kantapäästä kiireeseen asti. Raa'an ilman takia oli hän sitäpaitsi kietonut päänsä jonkinlaiseen myssyyn, jotta miltei ainoastaan nenänpää pisti esiin.

— Kyllä. Vain neljännestunnin. Oi, sillä naisella on tosikristillinen sydän. Hän suosittaa minua missä vaan voi. Taivas sen tietää. Ja miten erinomaisesti hän hoitaa taloutta! Varhaisesta aamusta iltamyöhään liikkeellä! Mutta hra pastori tietääkin panna häneen arvoa. Jumala suokoon, että hän vielä kauvan saisi pitää talossaan tämän uskollisen palvelijan. Hui, mikä ruma ilma tänään on!

Vastenmielisyyden tunne karkoitti häntä pois. Hänet valtasi Ulrikaa kohtaan sama inho kuin edellisenäkin päivänä. Mutta juuri kun hän oli menemäisillään, alkoi rouva taas puhua. Hänestä ei ollut helppo päästä vapaaksi, kun kerran oli ryhtynyt puheisiin hänen kanssaan.

— Niin, mitä minun pitikään sanoa?… niin sitä, että on hauska että nyt niin hoidetaan sitä lapsiraukkaa, jota herra pastori eilen armahti. Ja varjelkoon vain hyvä Jumala, ettei herra pastori saisi niittää kiittämättömyyttä rakkaudestaan. Berliini on syntinen kaupunki, ja usein luulee löytäneensä timantin, mutta huomaakin sitte, ettei se ollut kuin tavallinen lasipala. Toivon ettei herra pastori koskaan saa kokea sitä pettymystä. Vaikka ihminen olisikin siksi vaatimaton, ettei hän timantteja käytä — niin kyllä se kuitenkin harmittaa.

— Näytte tänään olevan filosoofisella tuulella; se taitaa johtua ilmasta. Kaikissa tapauksissa kiitän teitä neuvoistanne.

— Ei mitään kiittämistä. Onhan sitä minullakin hiukan kokemusta. Älkää vain, herra pastori, kylmettykö tässä pahassa ilmassa. Tuuli tulee tänään Spandausta päin, ja se on aina tuima.

Hän kiersihe ympäri kuin suuri hyrrä ja läksi sitte liikkumaan jättiläisratin lailla, joka on käännetty ylösalasin. Kohteliaisuudesta oli Konrad antanut hänen puhua loppuun ja käänsi hänelle sitte selkänsä.

Hän tapasi veljensä työhuoneessa syömässä aamiaista. Julius istui pyöreän pöydän ääressä. Hän oli sitonut servietin kaulaansa kuin lapsi; solmun päät pistivät pitkinä esiin korvien takaa. Hän oli juuri tyhjentämässä lautastaan kyyhkyspaistin jätteistä.

— No, siinähän sinä nyt olet. Hyvää huomenta, sanoi hän, nousten ja hitaasti pureskellen, ojentaen Konradille kätensä.

— Kiitos, kiitos… Niin, aamiainen se se on oikein iloni. Päivällinen taas on minulle vähemmänarvoinen. Niinkuin tiedät, niin ammoisista ajoista on ollut sillä tavalla, äiti-vainajamme sitä usein harmitteli. Saanko tarjota sinullekin? Klaudina — neiti Schaff, korjasi hän samassa, — toimittaa sinulle paikalla uuden annoksen. Riisu päällystakkisi ja tule istumaan.

— Koska me aina olemme olleet vastakohdat ja minun pääateriani aina on ollut päivällinen, niin pyydän ettet pahastu, jollen ota vastaan tarjoustasi. Olisin iloissani, jollet antaisi häiritä itseäsi. Voinhan minä sillaikaa likemmin katsella huonettasi.

Hän riisui päällystakin yltään ja asteli tarkastellen pitkin suurta huonetta, joka nyt näytti paljon ystävällisemmältä ja hienommalta kuin edellisenä iltana. Varsinkin herätti hänen kunnioitustansa se hyvä aisti, joka kaikkialla ilmaantui.

— Ole vain aivan kuin kotonasi. Etkö siis todellakaan tahdo?… Mutta ethän toki kieltäydy ottamasta lasia viiniä…? Siitä en minä luopuisi… Se on tosin yksinkertaista Bordeauxta, niinkuin vaatimattomalle papille sopii, mutta se ei ole huonoa, minä juon sitä itse.

— Vai tiedätkö jo, että hänellä on viinikauppa… Niin, hän antaa pieniä etuoikeuksia… Lasku vasta uudenvuoden jälkeen ja niin poispäin. Mutta hän kostaa sen tärvelemällä kirjani. Maistappas nyt viiniä; se ei ole samaa, jota kirkossa käytämme…

Näitä sanoja lausuessa eivät hänen piirteensä vähääkään muuttuneet, joten oli vaikea kuulla, oliko niiden tarkoitus ivallinen vai totinen. Hän kaatoi molemmat lasit täyteen, nosti tarkastaen omansa valoa vastaan, hymyili tyytyväisesti ja sanoi:

Konrad joi kulauksen ja jatkoi sitte tarkastustaan huoneessa. Hänen erityistä huomiotaan herätti muutama erinomainen kuparipiirros, marmorinen jäljennös Thorvaldsenin siunaavasta Kristuksesta, joka puolikoossa jalustalla seisoen, täytti huoneen komeron, sekä kopia Rubensin taulusta "alasottaminen ristiltä", joka riippui seinällä sohvan yläpuolella.

— Sinullahan on arvokkaita taideteoksia, huomaan. Ja hyvää makuasi täytyy kehua… Tuottaako virkasi todellakin niin paljon? Sillä eihän meillä, minun tietääkseni, koskaan ole ollut omaisuutta. Ja kas vain — akkunoissa tuolla kulmassa oikeaa lasimaalausta, vieläpä vanhalta ajalta, jollen erehdy.

— Niin, se ei ole halpaa tavaraa, huomautti Julius, kumartuen syömään lautaseltaan. — Et taida tietää, että minä viime vuonna voitin kuusikymmentätuhatta markkaa raha-arpajaisista.

— Todellako! Se on minulle kokonaan uutta. Onnittelen sinua, vaikka myöhäänkin.

— Kiitos. Niin se on. En tiedä minkätähden hyvä Jumala juuri minulle rahat lahjoitti. Tuhat markkaa annoin köyhille ja osan käytin taiteellisiin tarkoituksiin. Jo kauvan olin hartaasti halunnut koristaa tämän huoneen, jossa olen ja elustelen, niin somaksi kuin suinkin. Ja, hyvä Jumala, miksen sitä olisi tehnyt! Minulla ei ole perhettä, en myöskään aio mennä naimisiin… Sitäpaitsi voitin kaksi vuotta sitte kymmenentuhatta markkaa.

Julius pyyhkäsi rasvaista suutaan servietillä, kaasi lasinsa uudestaan täyteen, joi ja jatkoi sitte:

— Niin, en tiedä, millä sen olen ansainnut. Kaikissa tapauksissa olen utelias näkemään miten tällä kertaa käy. Olen nimittäin nyt vaihteen vuoksi ottanut kokonaisen arvan… Silloin lahjoitin seurakuntani köyhille viisisataa markkaa… Mutta minun on todellakin vielä nälkä. Kahdessa kyyhkysessä ei ole paljonkaan. Suo anteeksi hetkiseksi…

— Niin, minun piti kertoa, jatkoi hän, tuontuostakin tyytyväisesti ähkien, niinkuin ihminen, joka odottaa jotakin mieluisaa — että Kristus maksoi viisituhatta markkaa, kopia tuolla sohvan yläpuolella kaksituhatta ja lasi-ikkunat kahdeksansataa markkaa; hankin ne huutokaupalla. Sinun pitää myöskin likemmin tarkastaa vanhoja kirkko-isiä tuossa alahyllyllä. Ne ovat sangen hyviä, harvinaisia painoksia. Jos sinä joskus tarvitset jotakin kirjastostani, niin älä ujostele; se on kokonaan käytettävänäsi. Mutta sinä taidat eniten tutkia filosofeja.

Ovea koputettiin samassa ja Klaudina astui sisään. Pastori meni kynnykselle, astui häntä vastaan ja puhui hiljaa pari sanaa hänen kanssaan. Hän katosi äänettömästi niinkuin hän oli tullutkin.

— Vai niin… Mitä sinä hänestä pidät? En tietysti tarkoita hänen ulkomuotoaan.

— Niin sitä hän on. Hänellä on omituinen luulo. Hän kuvittelee että jokainen, jonka hän ensi kerran näkee talossani, on hänelle vihamielinen.

— Silloin hän on harvapuheinen ja umpimielinen, jatkoi Julius. — Mutta siihen tottuu. Sensijaan hänellä on muita erinomaisia ominaisuuksia. Siisteyttä rakastaa hän kiusallisuuteen asti, valvoo etuani jokaisessa suhteessa ja osaa ennen kaikkia valmistaa hyvää ruokaa. Voi, millaista ruokaa…! Toivon että piankin saat tilaisuuden itse kokea sitä. Tiedätkö, minä pidän kastekkeesta, joka on hyvin valmistettua. Kasteke on ruuan sielu. Neiti Schaff on siinä suhteessa hämmästyttävän taitava… Ja juurikasveja hän suuremmoisella tavalla ymmärtää käyttää… Missä hän viipynee…

— Kun kuulee sinun puhuvan tuolla tavalla, niin luulee olevansa tekemisissä suuren kyökkitaiteilijan kanssa.

— No, no — ruoka ja juoma kuuluvat ihmiselämään. Pitää koettaa pidentää elämäänsä maan päällä, eikä lyhentää… Ehkä saan tarjota sinulle sikaarin? Suo anteeksi, etten heti huomannut sitä tehdä, mutta niinkuin tiedät, en minä ensinkään tupakoi. Pidän laatikon vain vieraitani varten.

— Kiitos, sikaarin otan mielelläni. Vastakohtana sinulle olen aina polttanut paljon.

— Niin, se on kummallista, että taipumuksemme ovat niin erilaiset.
Luulisi melkein ettemme ole veljekset.

— Niin, se on kummallista… Mutta sanoppas, jatkoi Konrad hetken kuluttua, jolloin hän sytytti sikaarin ja nauttien puhalsi ilmaan ensimmäiset savupilvet, — oletko vain näitten ominaisuuksien tähden ottanut taloosi neiti Schaffin?

Servietti yhä kaulassa käveli Julius hiukan levottomana edestakaisin pöydän ääressä. Äkkiä hän pysähtyi ja kysäsi kiireesti:

— Onko isä sanonut sinulle jotakin siitä? Johan minä heti huomautin, että hän kuvittelee kaikellaisia, lievinten sanoen.

— Ei, ei, se oli vain kysymys… Muuten isä mielestäni ajattelee ja puhuu aivan järkevästi.

— Vai niin. Olet ollut täällä liian lyhyen ajan voidaksesi huomata yhtä paljon kuin minä. Näithän jo eilen tarpeeksi paljon todisteita. Tai pidätkö niitä äänekkäitä hyvähuutoja, joita hän kajautteli kummallisen selityksesi kunniaksi, järkevän miehen työnä, miehen, joka koko ihmisijän on saarnastuolista julistanut Jumalan sanaa? Salli minun kerran puhua suoraan.

— Ole hyvä — sitä olen juuri tässä odottanut… Ihminen ei koskaan tule niin vanhaksi, ettei hän ennen kuolemaansa voisi kääntyä.

— Älä toki puhu sellaisia hullutuksia. Jos joku yleensä saattaa kääntää ihmisiä heidän siunauksekseen, niin voit sinä sen tehdä. Kaikki mitä sinä eilen puhuit, on niin rikollista, että edesvastuu siitä käynee vaikeaksi sinun kantaa.

— Ei, se tulee käymään vallan helpoksi. Huomaan että jollakin lailla olen ärsyttänyt sinua. Mutta se on tapahtunut aivan tahtomattani.

Juliuksen suopea mieliala oli todellakin käynyt hyvin ärtyisäksi. Yleensä hän siinä suhteessa helposti muuttui. Ja tällä haavaa oli monta syytä, jotka hänessä vaikuttivat mielenmuutoksen. Ensinnäkin antoi Klaudina hänen kauvan odottaa ruokaa, jonkatähden suuttumus nousi vatsasta, ja toiseksi luuli hän Konradin viime kysymyksessään tehneen salaviittauksia hänen ja hänen taloudenhoitajattarensa väliseen likeiseen suhteeseen. Siitä asti kuin hän Klaudinan kanssa vietti vihkimätöntä avioelämää, vältti hän suurimmalla varovaisuudella kaikkea, mikä olisi saattanut paljastaa hänet maailman silmissä. Hän tiesi Klaudinan tekevän samoin, jo sen erinomaisen toimeentulon tähden, joka hänellä tässä talossa oli. Siksi hänet aina valtasi levottomuus kun hän huomasi jonkun epäluulolla katsovan asiaa. Monasti oli hän itsekseen neuvotellut, eikö olisi paras lopettaa koko suhde, sanoa irti Klaudina ja ottaa taloon isä ja sisar. Olihan huoneusto tarpeeksi iso ja eihän vanhuskaan saattanut elää ijankaikkisesti. Mutta hänen aistillinen luontonsa ja tottumus, joka oli tehnyt Klaudinan hänelle miltei välttämättömäksi, saivat kaikki nämät päätökset menemään myttyyn. Tämä herkulesmäinen nainen vaikutti häneen todellakin pirullisella voimalla, jota vastaan hän turhaan taisteli.

Klaudinan majesteettinen rauha, jota ei mikään saattanut täristyttää, välinpitämättömyys, jolla hän häntä katseli jos hän joskus kahdenkesken ollessa oli uskaltanut kohdella häntä sinä mitä hänen maailman silmissä tuli olla, vaikuttivat häneen maneetin tenhovoimalla, jonka alle hän aina uudestaan sortui. Iso, puoleksi harmaantunut mies tuli silloin heikoksi kuin lapsi ja pyysi ja rukoili kunnes hänelle suotiin jalomielinen synninpäästö ja talon väkevä hoitajatar kristillisessä nöyryydessä sulki hänet syliinsä.

Klaudina ei suotta toivonut, että hänen uskollinen palveluksensa kerran runsaasti ja kiitollisesti tulisi palkituksi. Hän oli taitavasti tehnyt valmistukset ja takoi nyt kuumaa rautaa päivä päivältä. Toki kerran koettaisi hetki, jolloin hänen salaisen rakastajansa täytyi määrätä perintönsä ja silloin hän kyllä pitäisi huolta oikeuksistaan. Vaikkapa hänen puolikuolleen miehen rinnalla vielä kerran täytyisi olla rakastavaisena vaimona ja vaikkapa hänen väkivallalla täytyisi liikuttaa vapisevaa kättä tekemään viimeistä allekirjoitusta! Kuinka tuo selkä oli koukistunut, kuinka tuon ankarasti oikeauskoisen miehen jäsenet olivat kuivuneet! Mutta heti aamulla noustuaan osasi hän himolla ryhtyä ylellisen aamiaisensa kimppuun! Ei sitä ihminen sentään vuosikausia ruvennut olemaan varakkaan papin likeisenä ystävättärenä, sitte tyhjänä lähteäkseen maailman kylille, kun siveellisyysnäytelmä vihdoinkin oli loppunut!

Kaikki Klaudinan ajatukset keskittyivät tähän kohtaan. Sen tähden hän vihasi jokaista, joka yritti asettua hänen ja pastorin väliin. Hän oli syypää siihen, että sisaren ja veljen suhde oli vieraantunut, ja eräänä päivänä oli hän ymmärtänyt herättää pojassa epäluuloa isää vastaan. Hän oli nimittäin vakuuttanut ettei vanha pastori enään yrittänytkään salata vanhimman poikansa luvatonta suhdetta. Mikä taas oli yksinkertainen todiste siitä, että häntä täytyi pitää heikkomielisenä. Vanhusta Klaudina vähinten saattoi kärsiä. Ja päänpäätteeksi ilmaantui tämä nuorempi veli nyt tänne, ehkä isänsä avuksi taistelemaan häntä vastaan.

Konradin lyhyt, käskevä tapa oli jo edellisenä iltana häntä suututtanut. Hän tunsi paikalla että hän häntä tulisi kärsimään vielä vähemmin kuin vanhusta. Ja mitä kieltä tuo mies heti käytti! Entä se avoin, vapaa katse, jonka hän kaikkiin tähtäsi! Klaudinaankin heti hänen astuttuaan sisään. Entä sitte se mietitty hymy, joka salaa leikitteli hänen huulillaan! Pari minuuttia senjälkeen kuin hän oli tullut taloon, näytti hän jo urkkineen kaikki sen salaiset juonet. Noin rehelliset ihmiset saattoivat tehdä mitä tahansa; he olivat niinkuin nuori viini vanhoissa leileissä; he saattoivat juovuttaa ja huumata.

Jos tämä nuorempi veli, vanhuksen avustamana, nyt alkaisi vaikuttaa vanhempaan veljeensä Klaudinaa vastaan, jos hän saisi aikaan sen, että pastori erottaisi hänet palveluksestaan ja sitoutuisi vanhoihin, ihanteellisiin perhesuhteisiin, silloin olisi Klaudina kadottanut kaikkensa! Tuossa nuoressa papissa oli jotakin, joka herätti hänen pelkonsa enemmän kuin kukaan sitä ennen. Julius ei missään suhteessa ollut hänen kaltaisensa. Ei tarvinnut muuta kuin verrata tohtorin korkeaa, kukoistavaa, miehekästä vartaloa pastoriin, joka oli varhain vanhentunut ja teki epäkauniin vaikutuksen. Vanha ja uusi testamentti! Parempaa vertausta Klaudina ei luullut löytävänsä.

Eilisillasta asti kiehuivat nämät ajatukset hänen päässään. Puolen yötä oli hän miettinyt, miten saattaisi ehkäistä hellempää suhdetta syntymästä veljesten välille. Mutta sanallakaan ei hän vielä ollut koskettanut asiaan, sillä kenenkään ei pitänyt huomata hänen tarkoitustaan. Täytyi löytyä syy, joka saisi pastorin itsensä seuraamaan hänen neuvoaan, niinkuin hän ennenkin usein oli tehnyt. Mutta ennen kaikkea ei hän saanut epäillä häntä; päinvastoin piti hänen olla vakuutettu siitä, että Klaudinan kaikki toimet tarkoittivat hänen etuaan. Pastori oli sitäpaitsi tavattoman tuittupäinen; ainoa sana, joka ei häntä miellyttänyt, teki hänet pitkäksi aikaa pahalle tuulelle. Silloin hän helposti ärtyi ja monasti täytyi Klaudinan oikein voimanponnistuksella pidättyä purkamasta hänelle suoraan silmiin, miten vähän hän itse asiassa hänestä välitti. Hän tiesi sentään varmaan, että hänen kivinen tyyneytensä lopussa pääsisi voitolle; hän oli kallio, jota vastaan kaikki musertui ja johon pastori aina uudestaan turvautui, niinkuin väsynyt haaksirikkoinen, joka ei muuta pelastusta enään tiedä. Siten he taas sopivat, ja tulivat varmaan elämään samaan tapaan, kunnes koitti se päivä, jolloin Klaudina oli voittanut.

Näistä mietteistä oli rouva Brennerlein tulollaan herättänyt hänet. Ulrikalla oli aina tavattoman paljon kerrottavaa ja Klaudina, jolla oli harvoja seurustelutovereita, ei koskaan pannut vastaan, kun tilaisuus ilmaantui puhua sellaisista asioista, joita hän — syystä kyllä — ei saattanut pastorille mainita. Silloin hän näyttäytyi halpasukuiseksi naiseksi, joka sydämmensä pohjasta kerran oikein tahtoo liikuttaa kieltään. Kivinen panssari, jolla hän oli varustautunut, suli silloin kuin vaha ja yhdessä tunnissa tuli puhutuksi enemmän kuin muuten päivissä ja viikoissa.

Vanha Ulrika olikin erinomainen kertomaan. Hänen tiedossaan oli kaikki mikä yleensä saattaa huvittaa pastorin taloudenhoitajatarta; ja hän kertoi kenenkään kehoittamatta — se oli paras kaikesta.

Perjantaina iltapäivällä, kun pastori valmisti saarnaansa Herran päiväksi, tuli hän aina Klaudinalle tuomaan korjaamiaan liinavaatteita tai taitavasti koristamiaan huntuja. Tänään oli hän poikkeustapauksessa tullut jo varhain aamupäivällä. Hän ei nimittäin ollut päässyt rauhaan ennenkuin hän oli saanut ilmaista oman mielipiteensä ja kuulla Klaudinan ajatukset Baldus II:sta.

Hän oli siis todellakin kulettanut tänne veljensä luo tuon eilis-illan tyttöretkaleen, jonka tähden Ulrika oli nähnyt niin paljon vaivaa. Hän seisoi kyökissä, vyöllään suuri sininen esiliina ja askaroitsi vasujen ja ämpärien joukossa. Ankarauskoisen, evankeelisen pastorin puhtosessa kyökissä!

Kirkonpalvelija Brennerlein-vainajan kunniallinen ja pelkäämätön leski, hän kyllä kauvan oli tietänyt että yksinäinen kaupustelijatar oli juutalaistyttö. Monasti oli hänen pitänyt karkottaa tuota aina nukkuvaa olentoa pois portailta, koskei hän tahtonut antaa hänen olla siinä sulkemassa sisäänkäytävää ja herättämässä ohikulkevien huomiota.

Astuessaan takakäytävää Klaudinan huoneeseen oli Ulrika huomannut
Josefan avoimesta ovesta. Tänä aamupäivänä pidettiin hauska keskustelu.
Sen kestäessä rouva Brennerlein äkkiä lausui luulon, joka ensiksi
Klaudinan mielestä tuntui niin mahdottomalta, että hän muutamaksi
hetkeksi kadotti koko majesteettisen rauhansa.

Olisiko nuori pappi todellakin käyttäytynyt niin huonosti? — Klaudinankin pimeän sielun syvyydestä puhui ääni tätä hullutusta vastaan. Hänen jättiläisruumiinsa säpsähti ensimmäistä sanaa, jonka hän huuliltaan päästi vahvistamaan tätä epäluuloa. Mutta inhimillisen olemuksen kiertosolat ovat suuret, ja mitä hän salasi, sen saattoivat muutkin salata. Hän tiesi kyllin hyvin omasta elämästään, että synti aina silloin lähestyy, kun sitä vähimmin odotetaan. Liha on aina heikko, kun henki näyttää olevan voimakkaimmillaan. Jos kaikki synnilliset rikokset tulisivat päivänvaloon, mistä silloin saataisikaan tuomareita niitä kostamaan!

Mutta olihan tyttö vielä lapsi… Tosin kyllä niitä, joilta elämän loka on tukahduttanut kunnian ja siveyden jo oraalla ollessa…

Ulrika otti "rakkaalta, hyvältä neidiltään" vaitiolon lupauksen. Hänen lähdettyään kulki Klaudina hyvän aikaa kuin unissaan. Tuontuostakin läksi hän kyökkiin ja katseli Josefaa katseella, joka ilmaisi todellakin hirveää sääliä. Hän avasi Konradille oven, uskaltamatta katsoa häntä silmiin ja teki päätöksensä.

Ulrikan lähdettyä oli hän merkillisen hajamielinen. Ensi kertaa pitkien aikojen perästä eivät työt sujuneet niinkuin hän olisi tahtonut. Harvinaisen kauvan sai pastori odottaa toista aamiais-annostaan, vaikka kaviaari, jota hän oli pyytänyt, jo aikoja oli seisonut valmiina. Vihdoin alkoi Klaudina kiirehtiä. Hän astui huoneeseen ennenkuin Julius oli ehtinyt vastata Konradin viime sanoihin.

Ainoa katse ilmaisi hänelle, että isännän hyvä tuuli oli muuttunut. Hän oli rypistänyt servietin ja heittänyt sen pöydälle. Kädet selän takana asteli hän edestakaisin huoneen perällä. Oliko hän saanut odottaa liian kauvan? Ei, siitä se ei voinut johtua, sillä ollessaan nälkäisimmilläänkin odotti hän kärsivällisesti niinkuin pieni poika, joka iloitsee ajatellessaan luvatuita makupaloja. Tiesihän hän, että mitä Klaudina eninten viivytteli, se maistuikin sitte mainiolta.

Epäilemättä veljesten väli siis oli käynyt kireäksi Se oli selvää, sillä Konrad seisoi ikkunan luona, katsellen verhojen välitse ulos kadulle.

Klaudina ei vielä ollut asettanut tarjotinta pöydälle, kun pastori lyhyesti ilmoitti, että saisi korjata ruuat pois; hän ei enään söisi.

— Niinkuin herra pastori tahtoo. Hitaasti rupesi nainen kokoomaan astioita ja yhtä vitkalleen pani hän kokoon pöytäliinan ja servietin. Hän odotti selittävää sanaa, mutta kun ei sitä tullut, niin hän omituisen liitelevällä tavalla, joka hänen vartalolleen muodosti mitä huutavimman vastakohdan, rupesi etenemään huoneesta.

— Mitä te haluatte, neiti Schaff? kysyi kovalla äänellä Julius, jolle tämä muodollinen keskustelu, hänen suuttumuksestaankin huolimatta, oli sangen tervetullut, veljen läsnäolon tähden.

Konrad kääntyi ja jäi odottaen katsomaan Klaudinaa, jonka kasvoilta tällä haavaa loisti todellinen nöyryys.

— Mitä te tarkoitatte, neiti? kysyi Julius, joka ei luullut kuulleensa oikein.

— Tarkoitan, herra pastori, että ehkä jonkun aikaa voisi käyttää häntä apuna pienissä taloudentoimissa. Hän näyttää olevan ahkera ja opinhaluinen. Saattaahan olla, että petyn, mutta…

— Mutta pitäähän rupisiakin lampaita hoitaa, niinkuin herra pastorilla on tapana sanoa.

Julius seisoi kirjoituspöydän ääressä, aiheettomasti selaillen papereita. Hän oli välttänyt katsoa Klaudinaa silmiin; hämmästyneenä hän nyt kohotti katseensa. Hän ei vielä milloinkaan ollut kuullut hänen puhuvan näin suopeasti.

Konradiinkin Klaudinan osanotto teki mitä miellyttävimmän vaikutuksen. Olisiko hän jo edeltäkäsin tuntenut perusteetonta vastenmielisyyttä tuota naista kohtaan? Ehkä isäkin tuomitsi liian ankarasti.

— Ajattelen vain että siten auttaisimme vanhaa herraa isäänne, jatkoi Klaudina; — sillä herra pastorin isä ei varmaankaan ollut punninnut asiaa, kun hän niin äkkiä ilmoitti olevansa valmis ottamaan puolivillin tytön taloonsa. Ajatelkaa vain, herra pastori, mitenkä vaikeaksi se kävisi vanhalle herralle, joka ennen kaikkea rakastaa lepoa… Ensinnäkin täytyy nyt koettaa saada tytön katsantokanta hyväntapaiseksi. Ja siihen tarvitaan voimakasta kättä. Minä hänet kyllä pitäisin kurissa, siihen pastori voi luottaa. Minä häntä opettaisin käsitöissäkin. Hän tahtoo mielellään jäädä tänne… Sitäpaitsi taitaa hän kyllä olla taipuvainen kääntymään kristinuskoon. Edellyttäen tietysti, ettei isäpuoli pane vastaan. Ja sen juopporentun kai helposti saa taivutetuksi. Herra pastori saattaisi siis siinäkin suhteessa olla huoleti.

Viime sanat tulivat niin odottamatta, että sekä Julius että Konrad yhtaikaa päästivät hämmästyksen huudahduksen.

— On, herra pastori. Hyvänen aika, mitä sellainen lapsi uskosta ymmärtää? Olisihan se siunattu asia jos vastaiseksi saisi tuon olennon pelastetuksi ja kasvatetuksi kristillisessä rakkaudessa. Punnitkaa tarkasti asiaa herra pastori. Mitä taas minuun tulee, tekisi herra pastori minulle erittäin suuren ilon, jos tyttö jäisi taloon.

Julius ei ollut hämmästyksestään päästä. Hän ajatteli paikalla itseään ja hovisaarnaajaa, kuinka he korkeaksi päämääräkseen olivat ottaneet juutalaiskysymyksen ratkaisemisen. Minkä ansion hän nyt voittaisikaan, jos hänen huolimattomasti pidetystä lapsesta onnistuisi tehdä uskovainen kristitty. Siinä oli totisesti arvokas tehtävä evankeelisen kirkon sielunpaimenelle. Samalla hälvenisi eilisiltainen kiusallinen kohtaus ja sovinto Bockin ja Konradin välillä kävisi mahdolliseksi. Sillä nythän saattaisi vääntää ja kääntää kaikki asianhaarat hänen veljensä ja kristillisyyden eduksi. Tuo Klaudina sai sentään päähänsä aika järkeviä tuumia! Miten erinomaisessa valossa hän oli osannut näyttäytyä Konradille! Hänen parhaimmat ajatuksensa tulivat aina niin sopivaan aikaan.

— Minä ajattelen asiaa tarkemmin, neiti Schaff, sanoi hän. — Puhumme sitte siitä enemmän.

Hänen hyvä tuulensa oli palajamaisillaan. Myhäellen hymyili hän jo lempeää hymyä, jolla pappi on tottunut sovittamaan kaikki tilaisuudet. Tänä hetkenä hän suuresti pahoitteli, että oli lähettänyt Klaudinan viemään pois ruuan, sillä hänen ruokahalunsa oli tullut takaisin. Mutta hän ei tahtonut tehdä itseään naurettavaksi.

— Hän on todellakin oikeassa, jatkoi hän, — vanha isämme olisi vain ottanut kuorman niskalleen. Ja mitä tyttö siellä tekisi? Hedvig on tottunut toimittamaan kaikki itse. Tyttö olisi vain tiellä.

— Se on aivan totta ja minä olen sinulle sangen kiitollinen siitä että vastaiseksi pidät lapsesta huolta, vastasi Konrad. — Olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi: isä olisi vapaaehtoisesti ottanut kuorman niskoilleen. Kuitenkin tahtoisin vielä kysyä, etkö etupäässä ajatellut tämän juutalaislapsen kastamista, kun niin äkkiä suostuit taloudenhoitajattaresi esitykseen?

— Silloin en voisi pitää hyvää tekoasi niin kokonaan epäitsekkäänä kuin papilta tulisi odottaa.

— Minun täytyy huomauttaa, etten kärsi sinun kohtelevasi minua samalla raa'alla tavalla kuin eilen illalla suvaitsit loukata vieraanvaraisuutta.

Juliuksen ruokahalu katosi yhtä pian kuin se oli tullut. Sovituksen lempeää piirrettä ei enään saattanut nähdä hänen kasvoissaan. Suurin askelin astui hän edestakaisin.

— Pyydän tuhansin kerroin anteeksi, jos olisin tehnyt itseni syypääksi vieraanvaraisuuden loukkaamiseen, vaikken sitä tiedä tehneeni. Tiedän vain että vapaan mielipiteen rohkeus on kaksiteräinen miekka ilman kahvaa, jonka käyttäjä eninten loukkaa itseään. Tämän mielipiteen suuria etuja on sitäpaitsi se, ettei sen kannattajia mielellään kärsitä. Sekä pienissä että suurissa asioissa. Juuri samoin käy yhteiskuntamme muutamissa piireissä: rakkaus totuuteen heitetään pois yhtä helposti kuin päällysvaatteet ovenvartijan haltuun. Koeta vain kahdesti moittia emännän valmistamaa keittoa, niin ei sinua enään kutsuta päivällisille. Sinä, joka niin erinomaisesti ymmärrät arvostella kasteketta, mahtanet myöskin pitää hyvästä keitosta, ja tietää, että huono keitto joskus saattaa tärvellä maun koko illaksi. Kohautat olkapäitäsi melkein ärtyisästi… Se minua suuresti hämmästyttää, nyt kun juuri puhun ruuista. Mutta leikki sikseen!… Paljon, paljon enemmän täytyy tämän vapaan mielipiteen tietysti loukata ihmisiä, kun on kysymys heidän korkeimmasta hyvästään, heidän uskostaan, heidän Jumalastaan; tai siitä mitä tuhannet sydämmessään kantavat, uskaltamatta sitä lausua… Juuri meillä, kristinuskon papeilla pitäisi totuuden olla ylinnä kaikkea. Ajasta, paikasta, ihmisistä riippumatta pitäisi meidän sitä julistaa. Eikä vanhan tavan, vaan oman sisimmän, syvimmän vakuutuksemme mukaan; työskennelläksemme tämän totuuden palveluksessa, voittaaksemme tai kaatuaksemme sen kanssa, emme saisi pelätä saarnata mahtavien ja rikkaitten väärinkäytöksiä, aatelisylpeyttä ja rahavaltaa vastaan. Ja tätä totuutta tulisi johtaa sen tunnon, että me aina puhumme Kristuksen nimessä; että me sen perustamme siihen täydellisimpään siveysoppiin, jonka Hän niin ihmeellisen ihanasti on ilmoittanut vuorisaarnassaan. Emmekö muutoin itsemmekin mielestä olisi teeskentelijöitä, jotka toimivat sitä vastaan, josta he ovat vakuutetut?

Juliuksen levottomuus oli kasvanut. Siitä huolimatta hymyili hän sangen ylenkatseellisesti, tosin käännettyään kasvonsa pois veljestään; sillä toistamiseen oli hänet vallannut sama vastenmielinen tunne, jota hän edellisenä iltana oli tuntenut.

— Sinä unohdat kokonaan kristillisyyden historiallisen kehityksen, sanoi hän sitte. — Ei ole ensinkään varma, saavutetaanko parhaat tulokset siten, että totuus aina lausutaan. Tulet ehkä vuosien kuluttua ajattelemaan asiasta toisin. Mutta pysykäämme alkuperäisessä aineessamme. Mitä sinulla olisi sitä vastaan että minä juutalaislapsesta tahtoisin tehdä uskovaisen kristityn? Onhan, käyttääkseni omia sanojasi, ylin tehtävämme joka tilaisuudessa levittää kristinoppia.

— Levittää kristinoppia! Tekemällä proselyyttejä! Todellakin kaunis tehtävä! Niinkuin usko olisi kappale, jota hansikkaiden lailla vaihdetaan!

Konrad nauroi niin ääneen, että Julius hämmästyneenä jäi häneen katsomaan.

— Olisit mieluummin sanonut: kristillistä kirkkoa , jatkoi Konrad. — Et vieläkään näy minua ymmärtäneen, jonkatähden minun vielä kerran tarkasti täytyy selittää sinulle kantani. Pidän kristinoppia ja uudenaikaista kristillistä kirkkoa perin erilaisina aineksina, joilla pohjaltaan ei ole mitään yhteistä. Kirkko on niinsanoakseni ornamentti, koristava osa siitä yksinkertaisesta ja vaatimattomasta rakennuksesta, jonka Jesus Natsarealainen rakensi. Ja tämä ornamentti on aikojen kuluessa tullut niin suureksi ja komeaksi, että se kokonaan on muuttanut tuon yksinkertaisen rakennuksen muodon. Siten se on sokaissut tuhansien tuhannet, niin että he nyt pysähtyvät tuota ulkopuolista muotoa katselemaan. Tyytyväisinä lähtevät he sitte kotiin, sillä ovathan he nyt todellakin nähneet ihanan rakennuksen. Niin, tyydyttäähän se, kun taas on rukoillut hyvää Jumalaa ja sitte seitsemän päivän kuluessa, hamaan seuraavaan sunnuntaihin asti, saa olla kaikkien toimiensa rajaton herra… Iloitaanhan siitäkin, kun katsellaan kullatulta joulupähkinöitä, joita säästäväiset äidit taas seuraavana vuonna ripustavat kuuseen sekä suurille että pienille lapsilleen iloksi. Ydin on aivan sivuasia.

— Kuule Konrad, sinä lausut mielipiteitä, jotka eivät laisinkaan ole sopusoinnussa virkasi kanssa evankelisena pappina, ja jotka pakoittavat minua pyytämään, että ainakin minun läsnäollessani pidät ne itseäsi varten.

— En, en niitä , mutta tulevaisuuttasi. Olemme kahdenkesken; saatan siis olla suora. Jollen erehdy, niin hovisaarnaaja Bock tulee käyttämään koko vaikutusvaltaansa — ja se on sangen suuri — konsistoorissa, jottei vaaliasi vahvistettaisi. Sinä sanoit eilen asioita, vaikkei suorastaan hänelle, joita hän ei tule antamaan anteeksi.

— Olisin iloissani, jos hän todellakin olisi minut ymmärtänyt… Ja olen sinulle kiitollinen siitä, että olet minulle selittänyt tämän suvaitsevaisen miehen luonteen. Tiedän nyt miten menettelen.

Äkkiä Julius likeni veljeään ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. Sinä hetkenä näytti hän todellakin tarkoittavan hyvää. Äänen soinnustakin sen huomasi. — Kas, rakas Konrad, minä olen kuusitoista vuotta sinua vanhempi. Jo se oikeuttaa minua varoittamaan sinua ajattelemattomuudesta. Tosin toimisin parempaa tietoani vastaan, jollen tunnustaisi mielipiteitäsi jaloiksi. Sinussa on paljon ihanteellisuutta, liiankin paljon, elääksesi tässä elämässä, sellaisena kuin se on: velvollisuuksien täyttämistä esivaltaa ja lakia kohtaan.

— Kuule nyt eteenpäin. Sinä epäilet, että nykyajan kirkko kykenee julistamaan veljenrakkautta sellaisena kuin Herramme Jesus Kristus tarkoitti. Sinussa elää vallankumouksellinen henki, niinkuin kirjasi vuorisaarnastakin selvään osoittaa. Sivumennen mainitsen, että tämä henki on sangen naiivinen; se onkin sen paras puoli. Sinä saarnaat kristillistä toimintaa ja näet siinä hyvän voiton pahan yli…

— Sentähden, että Kristus sanoi valtakuntansa maan päällä lähestyvän vain silloin, kun hänen oppinsa täytetään. Se on minun mielipiteeni, keskeytti hänet Konrad. — Ajattele toki apostolien historiaa. Lainlaatijat saattaisivat siitä nähdä erehdyksensä.

— Myönnettäköön. Mutta tämän kaiken ohessa unohdat, ettet ole tullut Berliiniin kääntääksesi maailmaa nurinnarin, etkä taistellaksesi kirkkoa vastaan , vaan kirkon puolesta . Sekä ennen kaikkia hankkiaksesi itsellesi varman, miellyttävän toimeentulon. Ihanteista, vaikka olisivat kuinka suuret ja jalot, ei saata elää; vielä vähemmin, kun ne ovat sellaiset, ettei niitä käytännössä voi toteuttaa. Ja epäilen todellakin, että sinun ihanteitasi saattaisi panna käytäntöön.

— Muuten minun täytyy sanoa, jatkoi Konrad, huomaamatta veljensä viime sanoja; — että sinä ajattelet papin toimen aivan käytännölliseksi ammatiksi.

— Herranen aika, kyllä sinä vielä kerran myönnät minun olevani oikeassa. Sinä astut kyllä nyt täynnä innostusta saarnastuoliin, mutta pidä vain joka sunnuntaina ehtosaarna, niin saat nähdä ajan koittavan, jolloin et muuta toivo kuin että rauhassa saat syödä leipäsi. Ja tämä toivo enenee vuosi vuodelta.

— Olkoon menneeksi, jos tahdot häntä siksi nimittää… Odotahan vain kunnes muutamana kauniina päivänä saat halun mennä naimisiin, saat perheen ja saat — jos sinulla siihen on taipumusta — vatsan. Silloin elät tyytyväisenä ja onnellisena, vaikket olisikaan ihmiskunnassa ja kirkossa pannut aikaan uudistavia parannuksia. Sillä synnissä on ihminen syntynyt ja tottumus on ollut hänen imettäjänsä, niinkuin Schillerimme sattuvasti sanoo.

Julius oli jo aikoja sitte päästänyt veljensä kädet ja asteli edestakaisin huoneessa, niinkuin hänen tapansa oli. Viime sanojen jälkeen karttoi hän katsoa Konradia silmiin. Mutta hän tunsi avomielisyydellään tehneensä tyhmyyden, joka mitä pikimmiten oli korjattava; sillä mielikuvituksessaan luuli hän jo taas kuulleensa viittauksia suhteestaan Klaudinaan. Sentähden hän paikalla alkoi puolustautua:

— Poikamiehenäkin saattaa nimittäin tulla samoihin kokemuksiin… Minulla on talossani sama järjestys kuin naineella miehellä. Ja jota mukavammin ihmisen elämä on asetettu, jota enemmän hän on kellon kaltainen, joka ajallansa vedetään, sitä vähemmin häntä haluttaa ruveta muuttamaan almanakkaa ja joskus alkamaan viikkoa lauvantaista.

— Sanoppas Julius — etkö koskaan ole epäillyt, niinkuin minä; tarkoitan: etkö koskaan, niinkuin minä ole tuntenut ihanteen ja todellisuuden välistä ääretöntä ristiriitaa?

— Epäillytkö? kysyt. Tietysti. Kaikki jumaluusoppineet epäilevät, kun ovat nuoret, mutta vihdoin lyö usko kuoliaaksi epäilykset.

— Ei, sitä en tarkoita, sillä onhan paljon jumaluusoppineita, jotka eivät koskaan saa toimeentuloa.

— Ei. Sitä he eivät ole. Keskinkertaisista kyvyistä tulevat parhaimmat sielunpaimenet, sillä he saarnaavat hyvin, sanomatta paljoa, menevät hyviin naimisiin, kasvattavat terveitä lapsia, pitävät huolta siitä, ettei saarna tule liian pitkä, eivätkä ajattele kristinuskon sisintä syvyyttä niin tarkasti kuin sinä. Pääasia on, että he riippuvat kiinni sanassa, eivätkä hengessä… Tätä uskoa tarkoitin vasta. Ei pidä kirjoittaa Jumalan sanaa viidellä kirjaimella, jos neljä riittää.

— Niin… he ovat siis hyvin onnellisia ihmisiä, nuo keskinkertaiset pastorit.

— No — otaksukaamme, että suurinta osaa näistä keskinkertaisista kyvyistä saattaisi verrata käsityöläisiin, jotka rehellisellä ja kunnon ihmisten tavalla ansaitsevat leipänsä, niin täytyisi heidän kaikkien toimintansa kuitenkin pyrkiä jotakin maalia kohti. Sillä täytyyhän työllä olla tarkoitus. Täytyyhän virkavuoden kuluttua näyttäytyä joku tulos.

— Vai niin… Tahdot niinsanoakseni luettelon pelastetuista ja herätetyistä sieluista.

— Tämä tulos näkyy kirkonkirjoista, siten että lukkari saattaa sanoa kirkollisten vihkimisten ja ristiäisten enenneen; että halu kuulla papin lohduttavia sanoja on käynyt elävämmäksi; että viini, pyhiä sakramentteja jakaessa, on vähentynyt, sekä että yleensä halu käydä kirkossa on tullut vilkkaammaksi.

— Ei, Jumala paratkoon, ei. Vuosi vuodelta vähenee näitten pyhien toimitusten tarve; tietysti katsoen Berliinin kasvamiseen. Saattaa sanoa suurimman osan kansaa katsovan kirkollisia asioita kamalalla välinpitämättömyydellä.

— Se on materialismi, joka hallitsee aikaa. Sosiaalidemokratiian vaikutus alempaan kansaan, vapaamielisen kirjallisuuden ateismi ja muut sellaiset, joista hovisaarnaaja juuri eilen puhui. Kansa on tyhmää. Se tahtoo vain elää ja nauttia.

— Minusta sivistyksen kehitys kansassa päinvastoin on ylenemässä. Kirkko on jäänyt etäälle siitä suuresta sosiaalisesta mullistuksesta, joka täristyttää kaikkia uudenajan yhteiskunnan niitoksia. Tosi-kristilliseltä kannalta katsoen olisi kirkon pitänyt olla ensimmäisenä astumassa julkiseen sotaan köyhiä ja sorretuita puolustamaan. Silloin ei se olisi joutunut syrjään työnnetyksi suuresta kehitysliikkeestä. Meidän vuosisatamme suuri hävittämistaistelu koskee ihmisten ruumiin ravintoa, eikä heidän henkiensä ja sielujensa autuutta. Jumalan sana ei enään meidän aikanamme muuta kiviä leiviksi. Ja kuitenkin tulee kaikkia Kristuksen ihmetöitä käsittää yksin sillä edellytyksellä, että hänen apuunsa ja oppiinsa uskotaan . Sillä joka ei usko, se ei myöskään saa apua. Tässä suhteessa tuntuu minusta köyhien ja kurjien usko sellaiseen valtakuntaan, jossa kerran kristillisyyden aate on toteutuva, kumoamattomalta. Saattaa tehdä meihin pappeihin huonon vaikutuksen, kun näemme edessämme tyhjän kirkon. Mutta paljoa huonompaa ja lohduttomampaa on tyhjä vatsa. Sillä siitä nousee rakkaalle lähimmäiselle verivihollinen… Mutta minä lähden nyt. Kaikki nämät selitykset eivät kuitenkaan saata meitä samalle katsantokannalle.

— Kyllä. Odottavat minua kotona. Ehkä tulet sinäkin hetkiseksi vähän myöhemmin?

— Se olisi turhaa. Joutuisimme samaan vanhaan aineeseen ja minä saisin taistella kolmea vastaan, sillä Hedvig on nykyään aivan samaa mielipidettä kuin sinä.

— Muuten tänään on perjantai, jatkoi Julius, — ja niinkuin tiedät on minulla iltapäivällä työtä. Tuletko sunnuntaina kirkkoon?

— Kyllä, tahtoisin tulla, enhän ole pitkiin aikoihin kuullut sinun saarnaavan, mutta käyn ehkä Josefan kotia tervehtimässä jollen enään tänään ehtisi. Täytyyhän minun toki saada tietää miltä siellä näyttää. Muuten en edes vielä tiedä missä se on.

— Vai niin, aiot käydä siellä. Ehkä sitte kerrot minulle. Ja sano minulta terveisiä isälle ja Hedvigille.

Juliusta suututti, että hänen veljensä niin keveästi kosketti huomista saarnaa, mutta hän ei ollut sitä huomaavinaan. Konrad oli noussut ja veti päällystakkia ylleen.

— Jumala varjelkoon! Olisihan se aivan johdonmukaista mielipiteillesi, jos sunnuntaina harjoittaisit sosiaalisia tutkimuksia.

Konrad ei vastannut. Veljekset seisoivat hetken ajan ääneti. Heidät valtasi molemminpuolinen vastenmielisyyden tunne, sama joka aina astui heidän välilleen kun he joutuivat sellaiseen kohtaan, jossa heidän sisimmät tunteensa pamahtivat yhteen.

He ojensivat toisilleen kätensä ja lausuivat jäähyväiset. Ovessa kääntyi Konrad vielä ja sanoi:

— Kiitän sinua vieläkin suoruudestasi. Olet tänään näyttänyt minulle osan itsestäsi, joka saa minut monessa suhteessa ymmärtämään sinua paljon paremmin kuin ennen. Sinä olet ainakin niitä pappeja, jotka eivät antaudu tuulentupia tekemään ja jotka sen peittelemättä myöntävät.

Hän painoi veljensä kättä ja kääntyi lyhyesti pois. Tällä julmalla itsetunnustuksella katkaisi hän keskustelun. Samassa kuului neiti Schaff ulkona huutavan:

Kaikesta päättäen juoksi hän jonkun perässä. Oven avattua näkivät veljekset Klaudinan pitelemässä Josefaa käsivarresta.

— Hän aikoi juuri karata, herra pastori. Tämä on jo kolmas kerta. Meidän täytyy sulkea hänet lukkojen taa. Hän sanoo kovasti kaipaavansa pieniä sisariaan, joilla muka ei ole ruokaa ja jotka häntä yhtämittaa huutavat luokseen.

Josefa nojausi seinään ja katseli häpeillään alas eteensä. Hänen poskensa hohtivat ja suupielissä vavahteli. Kyyneleet uhkasivat ensi hetkessä purskahtaa esiin. Mutta hän pidätti ne väkivallalla. Pitkässä viitassaan, joka ylettyi maahan asti ja joka luultavasti oli täysikasvaneelle tehty, näytti hän vanhemmalta ja suuremmalta. Ensi näkemältä olisi ollut mahdoton päättää hänen ikäänsä. Ovesta lankeava valo sattui hänen kasvoilleen ja tapetin kaistaleelle hänen päänsä takana. Salaperäisessä valaistuksessa muistutti hän Murillon kirkastettuja kerjäläisolentoja. Noissa värisevissä huulissa, noissa pitkissä ripseissä, jotka härmän lailla varjosivat silmät, ikäänkuin sielu olisi ollut haudattu niiden alle, koko hänen olennossaan oli jotakin liikuttavaa, mieltä täristyttävää. Se oli elämän murhenäytelmää.

Pastori Juliuksen häntä siinä katsellessa, näytti hän hänestä merkillisen tutulta; ei eilisillasta, vaan kaukaisilta ajoilta. Tyttö kasvoi hänen silmissään, hänen piirteensä tulivat koviksi, hän räpäytti silmiään, hän hymyili viettelevästi ja näytti valkeita hampaitaan. Sitte pieneni koko olento, kasvot nuorentuivat ja ruumiin muodot kävivät hentoisiksi. Hän oli kokonaan, kantapäästä kiireeseen asti kääritty ilmojen haalluttamaan, sateitten piiskaamaan saaliin. Yksin hienot läpikuultavat kasvot olivat vapaat ja säteilivät kuin alabasteri.

Äkkiä vieri suuria kyyneleitä hänen poskilleen ja ainoa pitkä nyyhkytys tunki hänen kurkustaan. Siinä kaikki.

Sellaisena Konrad kerran oli hänet nähnyt. Ja kuitenkaan ei hän tänä hetkenä luullut tuntevansa häntä. Puolipimeäkö käytävässä lienee pettänyt silmää vai koko tämä omituinen kohtaus soaissut, vai hourailuko piti häntä vallassaan —: tänä hetkenä ei Josefa hänen mielestään ensinkään ollut se, mitä hän oli. Kaikki tuntui olevan pilaa, naamioilvettä. Tyttö mahtoi elää kaksoiselämää, esiintyä valepuvussa ja näytellä. Noista kasvoista ei saattanut löytää mitään, joka olisi muistuttanut alhaista syntyperää. Isä oli varmaankin kuulunut ylhäiseen säätyluokkaan ja ollut kristitty, jos äiti kerran oli juutalainen, niinkuin tyttö oli tunnustanut. Vasta nyt huomasi Konrad hienon itämaalaisen piirteen hänen nenässään. Ennen ei hän olisi tullut sitä ajatelleeksikaan.

Äkkiä muistui hänen mieleensä outo, pyytävä katse, jonka tyttö, edellisenä iltana syötyään hänen huoneessaan, oli häneen luonut. Tuo katse oli seurannut häntä koko yön ja kun hän tänä aamuna oli noussut ja astunut työhuoneeseensa, niin se vieläkin hänen mielikuvituksessaan oli tuijottanut häntä vastaan tuolista, jolla tyttö oli istunut. Hän vertasi tuota katsetta ja tätä lasta toisiinsa!

— Älä ole huolissasi sisaruksistasi. Me tulemme pitämään heistä huolta ja vielä tänään saat kuulla miten he voivat, lausui Konrad lempeästi ja silitti hellästi hänen poskeaan kädellään. Sitte hän kysyi hänen asuntoaan ja puhui vielä hetken aikaa hänen kanssaan, koettaen häntä rauhoittaa.

Kun hän päätään nosti, kohtasivat häntä sattumalta Klaudinan silmät. Muutaman sekunnin viipyi Konradin katse hänen kasvoillaan. Se ei ollut tuo sattuma, joka häntä hämmästytti, vaan se huomio, että Klaudina oli mahtanut seurata hänen sanojaan pilkallisella hymyllä; jälkiä siitä saattoi vielä selvästi huomata. Koko nuo kasvot näyttivät Konradin mielestä olevan pahan hengen irvistys. Mutta ehkä hän erehtyi, sillä Klaudina alkoi samassa puhua:

— Lakkaa pois itkemästä, sillä näethän, että kaikki tarkoittavat parastasi. Varsinkin nuori herra pastori! Sen sinä toki parhaiten tietänet! Sensijaan että itket, pitäisi sinun valmistaa hänelle iloa ja kauniisti pysyä työssä… Älkää pahastuko, herra pastori, mutta kun ajattelee mitä te vasta olette tehnyt tytön hyväksi!

Hänen kasvoissaan ei jännerkään liikahtanut. Kankeana, kunnioitusta herättävänä, totisena katseli hän pappiin.

Hän vei hänet käytävän läpi ja katosi, taakseen katsomatta, kyökkiin hänen kanssaan. Vasta vähitellen vaikeni Josefan pidätetty itku.

Ovikello soi heikosti, kaksi kertaa perätysten. Siellä mahtoi olla joku, joka tahtoi esiintyä hyvin vaatimattomasti tai joka ei tuntenut koneen vaikutusta. Kolmannen kerran vedettiin metallilankaa voimakkaasti, jotta kello hyvän aikaa kimakasti soi.

Konrad oli juuri ovessa, jonkatähden hän avasi. Keski-ikäinen poika pujahti hänen ohitsensa sisään. Hän piti häntä lähettinä ja läksi, likemmin häntä tarkastamatta, talosta.

— No, mitä sinä, poikani, tahtoisit? Etsitkö lukkaria? Silloin sinun täytyy vaivautua toiseen porttikäytävään.

Puolipimeässä piti Julius häntä jonakin rippikoululaisistaan. Mutta pieneen etuhuoneeseen päästyä huomasi hän erehtyneensä, sillä kasvonpiirteitä hän yleensä muisti vallan erinomaisesti. Tätä henkilöä, joka kirkkaassa päivänvalossa teki likaisen-komean vaikutuksen, ei hän milloinkaan ollut nähnyt; kasvoista päättäen saattoi poika olla kuudentoista vanha, mutta oli senikäiseksi paremmin pieni kuin suuri. Puku oli omituisesti kokoonpantu. Kapeat, vaaleat housut saattoivat olla keikarilta lainatut; punasenruskea, uusmuotinen takki muodosti selkään suuria poimuja, joista helposti saattoi päättää sen alkuperäisesti olleen valmistetun täysikasvaneelle henkilölle; kauniisti erottautui siitä haaltunut, taivaansinervä kaulaliina, johon oli pistetty mahtava, hevosenkengänmuotoinen neula. Korkea paperinen pystykaulus, jonka uutuus oli kieltämätön, täydensi tätä pukua. Se oli sekä teeskennelty että huomiota herättävä. Varsinkin teki tukka narrimaisen vaikutuksen: se oli keskeltä jaettu, voideltu pomaadalla ja kiilsi tavattomasti.

Poika tunsi epäilemättä olevansa syntynyt johonkin korkeampaan asemaan ja koetti hoitaa ulko-asuaan päivän maun mukaan. Yksin kankea, kulunut muotihattukin, jota hän kömpelösti piti molemmin käsin, osoitti sitä.

— No, mitä sinä tahdot? kysyi Julius, silmäiltyään häntä tarkasti, kantapäästä kiireeseen asti.

— Kyllä. Me olemme aina eläneet hyvässä sovussa. Toinen joka on kotona, on paha, mutta isä on kyllä hänelle siitä antanut.

Hänen pienet silmänsä kiertelivät pitkin permantoa ja oikea käsi kosketti keikaillen neulaa kaulahuivissa.

— Ei, ei sinnepäinkään, herra pastori. Aamupäivällä olen talutellut vanhaa, sokeaa miestä; siitä tietysti en ole saanut mitään. Ja iltapäivällä olen lukenut raamattua; siitä tietysti myöskään en ole saanut mitään, mutta se on tehnyt minulle hyvää. Sillä jollei pitkiin aikoihin saa työtä, niin pitää lukea raamattua, sanoo isä aina. Silloin tulee muka apu, sillä eihän hyvä Jumala anna uskovaisten ihmisten kuolla nälkään. Mutta mitä ovat kaikki rukoukset auttaneet? Tähän päivään asti ei ole tullut apua!

Syntyi hetken hiljaisuus. August Jannusch muodosti suunsa surullisen näköiseksi ja räpäytteli silmiään osoittaakseen, että niihin nousi kosteutta. Hänen kurkulleen näkyi käyvän liian ahtaaksi, sillä hän pisti oikean etusormensa kaulan ja kauluksen väliin, alkaen sitä raappien liikuttaa. Kun Julius muutamaksi hetkeksi käänsi hänelle selkänsä, lennähti hänen naamalleen tyytyväinen irvistys, joka sitte samassa katosi, nopeasti kuin salama taivaalta.

— Se on oikein että isäsi antaa sinulle sellaista oppia. Kai sinä tunnet vanhan sananparren: "Ken itsens uskoo Herralle, ei rakenna se hiedalle." Ja toinen sananlasku sanoo: "Kun hätä on suurimmillaan, on Jumala likinnä"… Olethan kaiketi tullut tänne pyytämään apuani.

Pastori oli astunut edestakaisin lattialla. Nyt hän seisahtui tuon omituisen pyhimyksen eteen ja katseli häneen ankarasti; sinä hetkenä hän nimittäin epäili, oliko mies hänen edessään katuvainen syntinen vaiko teeskentelijä, joka käyttääkseen hyväkseen papin sääliväisyyttä, siinä valehteli.

Jannusch kesti hänen katseensa, käänteli hämillään hattua käsissään ja vastasi rehellisen näköisenä:

— Älkää, herra pastori, luulko, että heti aion kerjätä. En, sellaiseen minä en ryhdy. Onhan tavallista että ihmiset aina edellyttävät pahinta, varsinkin jollei heille esiinny isomahaisena kuin pormestari; eikä sitäpaitsi käy ihan hyvissä vaatteissa. Sydämmeen eivät ihmiset voi katsoa…

— No, no, poikani, enhän minä pahaa tarkoittanut, puuttui Julius ystävällisesti puheeseen, huomatessaan pojan nöyrät kasvot. Se näytti koskeneen Jannuschiin. Hän pyyhkäsi kiireesti molemmat silmänsä estääkseen näkymättömiä kyyneleitä vuotamasta.

Julius piti nyt velvollisuutenaan tarjota hänelle tuolin ja Jannusch istuutui sangen vaatimattomasti yhdelle kulmalle. Pastorissa taas pääsi voitolle Jumalan palvelija, jonka velvollisuus on hoitaa katuvaisia lampaita, kun ne hänen tielleen sattuvat.

— Hauska, että jo edeltäkäsin puolustaudut sitä otaksumista vastaan, että olisit kerjäämässä. Sillä joka kerjää, hän osoittaa, ettei hänen sielunsa ole puhdas, virkkoi hän juhlallisella äänellä, näyttääkseen että hän vakavalta kannalta katseli asiaa. Tuo poika herätti todellakin hänessä vilkasta osanottoa.

— Mutta niiden kadotettujen sielujen joukossa, jotka tahtovat tulla uskovaisiksi ja etsivät meiltä pelastusta, löytyy niin paljon arvottomia, että täytyy punnita, ovatko heidän sanansa todet. Sinun sanasi tuntuvat olevan sitä.

— Siihen voi herra pastori luottaa. Se joka valehtelee, se varastaa ja pettää samalla, on isällä tapana sanoa. Se on aina painunut sydämmeeni. Siihen toiseen siellä kotona, ei se ole vaikuttanut. Emme ymmärrä, keneen hän tullee.

— Vai niin. No, siitä voimme ehkä puhua myöhemmin… Mutta sano minulle nyt ensinnäkin, mimmoiseksi sinä kuvittelet hurskaaksi-tulemisen. Käsitä minut nyt oikein. Olet kai lausunut ajatuksesi väärin sanoin. Sillä kaikkien uskovaisten kristittyjen tulee olla hurskaita, eikä vasta tulla siksi. Ja sanoithan sinä itse minulle juuri, että raamatusta olet etsinyt ja löytänyt lohdutusta… Oletko sitte käynyt kirkossa?

— Joka sunnuntaina, herra pastori. Itku-Jaakon… herra pastori
Schulzen saarnatessa, Simeon-kirkossa.

August Jannusch näkyi pelästyneen ja katseli silminnähtävästi hämillään lattiaan.

— No, no, ei sinun tarvitse pelästyä! Tiedänhän minä, että kansa yleisesti kutsuu rakasta herra virkaveljeäni sillä tavalla. Mutta se tulee siitä, että hän puheellaan niin liikuttaa sydämmet.

— Niin, siinä ei kauvankaan voi pidättyä. Siinä ei yksikään silmä pysy kuivana. Naiset itkevät ja tytöt itkevät. Kaikki ihmiset tulevat liikutetuiksi.

August Jannusch oli tänä hetkenä niin vakuutettu sanoistaan, että hän syvällä totisuudella nyökäytti päätään. Pastori oli istuutunut vastapäätä häntä.

— Palataksemme siis asiaan takaisin: määrätyn tarkoituksen on sentään täytynyt tuoda sinut tänne. Tahdotko minun välitykselläni jotakin tointa, tai pitääkö minun suosittaa sinua jollekin… Tai tahdotko minulta jotakin neuvoa?

Jannusch tuli taas hämilleen, sillä hän oli huomannut, että se pastorin silmissä kaunisti häntä; koetettuaan olivatko hänen takkinsa napit paikoillaan, alkoi hän:

— Tahtoisin mielelläni ruveta jäseneksi kristillisten nuorten miesten yhdistykseen, jotta kehittyisin eteenpäin. Sillä isä sanoo aina, että olen sivistyneeksi syntynyt. Sellaiset nuoret miehethän aina sitte saavat hyviä paikkoja, sillä heillä on uskontoa jo veressä. Sitte rupeisin mielelläni lukkariksi.

Pastori hymyili sydämmellisesti pojan avomielisyyttä, jota hän piti aivan luonnollisena.

— Vai lukkariksi, vai lukkariksi, poikani! Siksi rupeaisivat useat. Mutta se ei ole niin helppoa kuin luulet. Tosin en tiedä mitä kykyä sinussa saattaa piillä. Pääasia on, että vakavasti pyrit eteenpäin kristillisyyden asiassa. Sitte kyllä selviät muista. Ja mitä tulee kristillisten nuorten miesten yhdistykseen, niin…

— Olen myöskin käynyt kaikissa hovisaarnaaja Bockin kokouksissa, puuttui Jannusch rohkeasti puheeseen, kun ei pastori heti lopettanut lausettaan.

— Hyvä, hyvä. Silloin voisin ehkä suosittaa sinua herra hovisaarnaajalle, lausui Julius innokkaasti. — Ehkä kaupunginlähetyksen töissä voisi ilmaantua toimi sinulle.

— Palkitkoon hyvä Jumala herra pastorin vaivan. Minä en tule sitä koskaan unohtamaan, vaan tahdon aina olla ahkera ja kelpo ihminen.

— No, toivotaan, toivotaan. Sinä et tee huonoa vaikutusta! Kuka sinut on päästänyt ripille?

— On, hyvät, herra pastori. Rehtori Dumke sata seitsemännessä seurakuntakoulussa arveli minun olleen hänen parhaan oppilaansa.

— No, sehän on erinomaista… Minulla ei tällä kertaa ole aikaa. Mutta odota hetkinen.

Julius läksi työhuoneeseensa. Tuskin oli ovi sulkeutunut hänen jälkeensä, kun August salaman nopeudella nousi. Silmänräpäyksen ajan hän kuunteli; sitte hän pitkin askelin, miltei ääneti, hiipi ikkunan luo. Nurkkahyllyllä seisoi kaikenlaisia pieniä kaluja. Ainoalla iskulla pisti hän yhden niistä housujensa taskuun.

Kun pastori kolmen minuutin kuluttua palasi, tapasi hän Jannuschin istumassa aivan niinkuin hänen mennessään: hattu polvilla, jalat vaatimattomasti tuolin alla ja katse nöyrästi tähdättynä lattiaan.

— Kas tästä saat suosituskirjeen herra hovisaarnaaja Bockille. Paras on käydä siellä kymmenen ja kahdentoista välillä. Toivon saavani tilaisuutta puhua sinusta arvoisalle virkaveljelleni. Paras olisi, että heti ottaisit mukaasi todistuksesi.

Näillä sanoilla ojensi hän hänelle suljetun kirjeen, jonka Jannusch, noustuaan seisomaan, kiittäen ja syvästi kumartaen, otti vastaan ja pisti takkinsa taskuun.

— Parin päivän perästä saat vielä kerran käydä minua tapaamassa, tähän aikaan. Sitte puhumme myöskin veljestäsi. Ja johtakoon sinua nyt Jumala tielläsi!

Jannusch viivytteli. Hän oli tehnyt puolen käännöksen ja näkymättömällä liikkeellä vakuuttaunut siitä, että kapine vielä oli tallella.

— Kotona vallitsee suuri köyhyys, herra pastori. Isällä ei ole ollut työtä kahdeksaan päivään. Josefa ansaitsi aina avuksi, mutta kun ei hän eilen tullut kotiin, niin… Mutta ei, ei! Herra pastorin ei suinkaan pidä ajatella, että aijon kerjätä… Kunhan vain kerran saisin syödä tarpeekseni.

Hän ojensi hänelle taalerin, jonka Jannusch otti vastaan, kumartaen kaksi kertaa yhtäperää.

— Palkitkoon Jumala sen teille tuhansin kerroin, herra pastori. Kylläpä isä nyt tulee iloiseksi. Sitä hän vaan ei saa uskoa että olen kerjännyt… Mutta se nälkä, se kurjuus! Ja kun tahtoo pysyä siivona, hurskaana ihmisenä! Isä kehoittaakin aina menemään pappien luo, he auttavat aina… Hyvästi herra pastori, hyvästi.

Hän heilahutti hattuaan niinkuin liehuvaa nenäliinaa ja likeni — takaperin ja kumarruksiaan yhä uudistaen — ovea. Tällä kertaa pastori pysäytti hänet.

Josefan nimeä mainitessa, oli Juliuksen mieleen muistunut asia, jota hän juuri oli ajatellut, vaikkei hän ollut tullut siitä puhuneeksi. Oikeastaan se juuri oli hänelle pääasia. Se se oli taivuttanut hänet tavallista nopeammin avaamaan kukkaronsa ventovieraalle pojalle.

Pastorista tuntui erittäin kummalliselta, että Jannusch yhden yön ja muutaman tunnin kuluttua saattoi tietää kaikki.

Niinkuin juuri mainittiin, oli Josefalla tapana säännöllisesti joka ilta istuutua kirkon takana olevan vanhan talon kiviportaille laskemaan ansiotaan. Siinä hän erotti roposet, jotka hyvät ihmiset hinnan yli olivat hänelle antaneet, siitä ansiosta, jonka hänen piti viedä kotiin. Nämät roposet muodostivat salaisen pääoman, jonka hän käytti itsensä ja pienten siskojensa hyväksi. Usein tapahtui että velipuolet ajoivat häntä takaa lakkaamatta, lepäämättä, kunnes Josefa, päästäkseen heistä vapaaksi, pisti käden taskuunsa ja uhrasi viisikymmenpennisen. Keskellä katua panivat he sitte toimeen ilkeitä näytelmiä, kunnes ohikulkijat heltyivät puolustamaan kidutettua ja ahdistettua tyttöä, jota usein uhkasivat nyrkiniskutkin.

Silloin pojat läksivät pakoon, harjoittaakseen vanhoja temppujaan toisaalla. Kaikissa tapauksissa oli Josefan vaikea, sillä jos hän kieltäytyi heidän vaatimustaan täyttämästä, niin seurasi kotona lyömistä kaksinkerroin. Sentähden hän mieluinten antoi, jos suinkin voi. Joksikin aikaa kadottivat vainolaiset sitte hänet näkyvistään: hän oli jättänyt entisen piilopaikkansa.

Kaksi päivää sitte oli Augustin vihdoin onnistunut löytää hänen uusi olopaikkansa. Edellisenä iltana oli hän lähtenyt etsimään Josefaa, ryöstääkseen häneltä saaliin ja pitääkseen sen tällä kertaa yksinään.

Hän oli juuri saapunut paikalle, kun Konrad ryhtyi harjoittamaan samarialaistyötään. Painuneena kirkon muuria vastaan, jättiläisrakennuksen varjossa saattoi hän näkymättömänä seurata asiain kulkua. Hän näki ylhäällä sytytettävän tulta ja huomasi valaistujen ruutujen läpi selvästi saman miehen haamun, joka oli vienyt taloonsa hänen sisarpuolensa.

Sateesta huolimatta, vilusta väristen, jäi hän puoleksi tunniksi vahtimaan, miten kävisi. Hän ei tietänyt mitä Josefalle sitä ennen oli tapahtunut; hän oli ainoastaan kuullut hänen itkunsa ja nyyhkytyksensä. Tämän ajatteli hän seuraukseksi miehen menettelystä.

Kuka tuo herra oli ja mitä hän tytöstä tahtoi? August olisi mielellään antanut viimeisetkin jäännökset sielunsa autuudesta, jos hän olisi saanut heittää silmäyksen uutimien taakse. Rullakartiinit eivät olleet alhaalla. Olisi siis ollut helppoa nähdä sisään huoneeseen, kunhan vain olisi päässyt ikkunan tasalle.

Hän katsoi kirkkoon päin. Mutta mahtavana vallina tuijottivat häneen vanhat muurit. Kissa ei olisi saanut kynsiään pysymään niissä kiinni.

Hän meni kadun toiselle puolelle ja tutki ränniä talon katolla; se oli sateesta käynyt liukkaaksi kuin ankerias ja tuntui muutenkin hauraalta ja täpärältä. Sitte hän hiljaa tarttui oven kääkään ja huomasi sisäänkäytävän suljetuksi. Samassa näki hän myöskin nimen ruostuneen kellonuoran vieressä. "Nikolaus Brennerlein, kirkonpalvelija pyhän Martan seurakunnassa", luki hän kaasulyhdyn valossa.

Nyt hän siis ainakin tiesi, kuka täällä asui. Mutta silinteripäinen herra ei varmaankaan ollut kirkonpalvelija, vaan nuori mies, joka asui tuolla ylhäällä; — tulta oli vain kahdessa ikkunassa.

Vihdoin hän kiersi kulman, tarkastaakseen taloa toiselta puolelta; siellä oli toinen sisäänkäytävä, mutta sekin oli suljettu. Pimeinä, synkkinä väijyivät epäsäännöllisesti rakennetut ikkunat; tämä osa mahtoi olla aivan kylmillä. Kun hän vihdoin oli palannut entiselle tähystyspaikalleen, sammutettiin ylhäältä valkea. Hetkisen kuluttua näki hän Josefan saman herran seurassa lähtevän talosta. Samassa avasi pieni paksu mies ulkoa oven. August kuuli vielä sanat: "hyvää iltaa, herra pastori" ja läksi sitte määrätyn matkan päässä hitaasti seuraamaan herraa ja Josefaa. Hän oli erittäin utelias siitä, mihin tie nyt veisi.

Herra oli siis pappi! Nyt hän muuten huomasi, että tuo hyvä mies olikin juuri papin näköinen. Olisihan hänen heti pitänyt oivaltaa, että kirkoista ja kirkonpalvelijoista eivät papitkaan saata olla kaukana.

Olipa sillä Josefalla seikkailuja! Tuossa tuokiossa hän oli tehnyt papin tuttavuuden. Sen hän mahtoi perineen äidiltään. Niinkuin ei isä, liiaksi juotuaan, olisi tehnyt kaikenlaisia viittauksia, joist'ei tosin paholainen itsekään voinut viisastua!

August vainusi paikalla, että tässä saattaisi tehdä hyvät kaupat. Ja sinä hetkenä päätti hän pyhästi, tarpeen vaatiessa esiintyä kunniallisena nuorena miehenä, joka ei mistään hinnasta sallisi sisarelleen tapahtuvan pahaa. Tietysti kolmannen läsnäollessa. Kunhan hän vain taas pääsisi hänen kanssaan kahdenkesken, lukisi hän kyllä hänelle lain. Sitte ei olisi tytön hyvä panna vastaan, kun hän, isä-ukon tietämättä tahtoi jotakin itselleen. Aijai kotiväkiä sitte, kuinka saisivatkaan suuret silmät!

Näitä ajatteli August, viluisena, kädet syvällä housuntaskuissa ja katulaulua vihellellen, silmillään seuratessaan molempia otuksiaan. Äkkiä lakkasi vihellys. Hän hämmästyi suuresti: herra ja Josefa seisahtuivat naapurikirkon pappilan edustalle ja astuivat sisään.

Tämän talon tunsi hän tarkalleen. Sokeakin olisi ohikulkiessaan sen nähnyt ja sen merkityksen tuntenut. Kaikki alakerran ikkunat olivat valaistut; siellä mahtoi siis tapahtua jotakin erinomaista.

Mutta mitä tekemistä sisarpuolella oli kirjavien ruutujen takana! Nyt ei asiasta todellakaan saanut mitään tolkkua! Puoli tuntia hän siinä turhaan odotti jonkun ihmeellisyyden tapahtumista, mutta luhjusteli sitte tyytymättömänä kotiinsa.

Varhain seuraavana päivänä uskalsi hän soittaa kirkonpalvelija Brennerleinin kelloa. Hän esiintyi silloin veljenä joka on sisarpuolestaan huolissaan ja joka sattumalta on saanut kuulla, että eilen kadonnut sisar viimeksi on nähty tämän talon kiviportailla. Ulrika oli aina valmis juttelemaan. Ja koska nuori mies, varsinkin Josefasta puhuessa, osoittautui erittäin nöyräluontoiseksi, niin hän tarjosi hänelle tuolin ja kertoi, mitä tiesi. Varmaankin lapsiraukalle nyt koittaisi parempi elämä. Hän toivoi piakkoin saavansa likempiä tietoja hänestä. Mutta kun ei Jannusch lakannut vaikeroimasta hyvän sisarensa kohtaloa, niin ei hän enään luottanut häneen. Ja lopussa oli hän hänelle hyvin lyhyt. Jos hän tahtoo tietää enemmän, niin menköön sinne, missä sisar on.

Vieläkin kerran läksi August kotiin ilmoittamaan asiaa ukko
Jannuschille, ja seurasi sitte Ulrikan neuvoa.

— Tehän näytätte olleen Josefasta hyvin huolissanne. Omituista vaan, että hän vakuuttaa aivan päinvastoin. Te kuulutte kohdelleen häntä hyvin pahasti.

— Ei laisinkaan, herra pastori… Se on vain siksi… että… En tiedä teenkö Josefalle palveluksen, jos… hän nimittäin kovasti valehtelee, lisäsi hän kiireesti, ikäänkuin ei hän seuraavassa hetkessä enään olisi rohjennut lausua sanojaan.

— Vai niin sanot! Sit'en olisi odottanut… Sitä vaikutusta ei hän tähän asti ainakaan ole tehnyt.

Pastori ei saanut hämmästystään salatuksi. Hän tunsi äkkiä vissin tyydytyksen ajatellessaan, että hän nyt veljelleen saattaisi todistaa tämän ihmisrakkauden olleen yhtä tarpeettoman, kuin siitä johtuneen ikävän kohtauksen eilen illalla. Samalla saisi hän rehellisen syyn vapauttaa talonsa tyttöpahasesta. Hänet oli edellisenä iltana vallannut epämääräinen, synkkä aavistus, joka ei enään häntä päästänyt vapaaksi ja joka uhkaavana vaarana häntä painoi. Se pakoitti häntä tänä hetkenä tarkasti tiedustelemaan pojalta.

— Siksi, että hän niin osaa teeskennellä, jatkoi Jannusch kehoittamatta, kun hän huomasi pastorin hämmästyksen. Hänen rohkeutensa kasvoi ja vaistomaisesti tunsi hän, että hän tässä saattaisi voittaa enemmän kuin oli toivonutkaan. Tämä hurskas mies näytti todella olevan hyväluontoinen herra, joka arvosteli ihmisiä raamatunlauseitten mukaan.

— Niin, hän osaa olla niin tekopyhä, niin ulkokullattu, kun hän vain luulee voittavansa etuja. Totisesti, niin se on… Hän menee paikalla tainnoksiin, kun hän tahtoo herättää säälivien ihmisten armahtavaisuutta. Usein hän on tehnyt samalla tavalla kuin eilen. Syötyään, juotuaan tarpeeksi, lähtee hän tiehensä, niin että helähtää! Ja nauraa kepposelleen… Hänet pitää tuntea! Ja kuinka hän osaa kuljeksia!… Pimeässä ja pakkasessa!… Kerrankin viipyi poissa kolme päivää ja kolme yötä yhtäperää, niin että isä Jannuschin piti panna liikkeelle koko poliisilaitos! Yksin ruumishuoneessakin kävimme häntä hakemassa… Ja sitte… sitte hän tuli kotiin tyytyväisenä ja iloisena ja nauroi meidät pataluhiksi. Senkin mukula! Kuka tietää kenen luona oli ollut!… Kunhan ei isä vain olisi hänelle niin lempeä, tarkoitan niin sääliväinen! Hän on todellakin liian hyvä! Ja sitte hän vielä sanoo, että häntä pahoin kohdellaan!… Tarvitsisiko hänen koppa kainalossa kulkea kaupustelemassa? Mutta hän ei tahdo muuta… Siksi ettei hänellä ole muuhun halua. Se kuuluu juutalaisiin… Niinhän hänen äitinsäkin kuuluu tehneen. Hänhän kauvan piti romukauppaa. Niin sanoo ainakin isä…

— Niin, mutta pahin kaikesta, herra pastori, on, että hän varastaa. Sitä ei uskoisi, kun näkee hänen kasvonsa. Mutta niin se totisesti on! Rangaiskoon minua hyvä Jumala, jos olisin valehdellut!… Kyllä meidän on pitänyt kaikennäköistä kärsiä. Kerrankin hän tuli kotiin, taskussaan miehen kultakello. Löysin sen keskeltä katua, sanoi hän. Isä ja minä löimme kätemme yhteen. Ajatelkaa, herra pastori, kultainen miehen kello vitjoineen! Eihän sitä kukaan lähde ilman aikojaan kadottamaan kadulle… Voi, sinua kelvoton, sanoo isä, menenpä heti poliisiin. Isä on nimittäin siinä suhteessa rehellisin mies maan päällä, herra pastori. Isä menee siis todellakin poliisiin ja vie kellon. Sinne olikin juuri ilmoittaunut herra, joka yöllä oli ollut juovuksissa ja silloin luuli kadottaneensa kellon. Tietysti isä jätti hänet siihen luuloon, pelastaakseen meidät häpeästä. Isä sai palkkioksi kaksikymmentä markkaa löytäjäisiä…

— Se oli oikein tehty, aivan oikein, keskeytti hänet Julius, joka oli istuutunut ja kuunteli, kädet ristissä.

— Mutta siinä ei vielä ole kaikki, jatkoi Jannusch. — Kerran tuli hän kotiin ja toi tullessaan kynityn kanan, jonka sanoi saaneensa lahjaksi ja tahtoi antaa sisarilleen seuraavaksi päiväksi. Ne ovat nimittäin hänen äitinsä omia lapsia. Vai, vai, sanoi isä, sen asian jo tunnen. Minua vain hämmästyttää ettet kadulta löytänyt tätä kynittyä kanaakin! Me olemme köyhää väkeä emmekä tarvitse kanoja ravinnoksemme, kaikista vähinten kun ne ovat varastetut. "Rehellisyys maan perii" ajatteli isä taaskin ja läksi poliisiin viemään kanaa, tietysti löytötavarana. Mutta siellä sanottiin, ettei kukaan ollut ilmoittanut kadottaneensa kynittyä kanaa. Sitäpaitsi oli elukka jo hiukan vanha. No, isä sitte rauhoittui, ja minä ja Anton — se on toinen meistä, se paha poika — me paistoimme kanan ja söimme sen hyvällä omallatunnolla. Tietysti emme voineet antaa mitään siitä pienille lapsille, sillä liha haisi jo kovasti. Isä arveli heidän tulevan kipeiksi siitä… Josefa ulvoi, mutta varma on, että hän oli varastanut kanan. Ties miten paljon hän jo lienee näpistellyt meidän tietämättämme. Aina hänellä oli rahaa taskussa ja makeisia hän söi mielellään… Olkaa vain hyvin varoillanne, herra pastori. Silmänne tulevat piankin aukenemaan. Mutta se tulee siitä, ettei se mörökölli koskaan ole ottanut rukouskirjaa kouraansa.

— Minkä kamalan kuilun tässä lapsen sielussa oletkaan minulle avannut, poikani. Kiitän sinua siitä, sanoi Julius, joka tarkasti oli tutkinut puhujan kasvoja, huomaamatta niissä mitään epäilyttävää. — Aikomuksemme oli pitää tyttö talossamme ja kasvattaa hänestä uskovainen kristitty. Mutta nyt tutkimme ennenkuin toimimme.

Tämän sanottuaan, hän nousi, käänsi Augustille selkänsä ja astui huolestuneesti pudistaen päätään ikkunan luo. Äkkiä hän kääntyi.

Hänestä tuntui nimittäin sillä kuin joku hänen takanaan olisi tehnyt huomautuksen.

Huomaamatta oli Jannusch avannut suunsa selkosen selälleen ja nauranut äänetöntä naurua. Jokunen ääni oli siinä päässyt kuuluviin. Mutta samassa hän taas seisoi paikallaan totisena ja arvokkaana kristittynä, jolla ei ole mitään tekemistä tämän maailman viekkauden kanssa.

— Sinulla näkyy olevan huonot saappaat, poikani, sanoi Julius kun hän taaskin antoi silmänsä tarkastaa pojan olentoa.

Häpeillään katsahti hän kurjiin suippoisiin saappaisiinsa, jotka eivät suinkaan enään olleet sopusoinnussa sinisen kaulaliinan kanssa.

Pastori kävi edellä ja käski hänen odottaa käytävässä. Sitte hän meni kyökin puolelle. Tätä tilaisuutta käytti Jannusch pudottaakseen takkinsa takataskuun hiusharjan, joka oli etehisen peilipöydällä ja joka häntä erittäin miellytti. Heti sen jälkeen avautui vasemmalla ovi ja Josefa tuli näkyviin. Nähdessään hänet, kauhistui tyttö niin, että hän liikkumattomana, suu auki, jäi häneen tuijottamaan. Eikö hänellä siis missään ollut rauhaa, ajoivatko nuo julmurit häntä takaa tänne asti?

— Hiljaa, kuiskasi August, — tule hetkeksi tänne. En minä sinulle mitään tee. Minulla on hyvin tärkeää sanottavaa.

Hän viittasi häntä niin itsepintaisesti luokseen, ettei Josefa voinut vastustaa. Uteliaisuus ja pelko ajoivat häntä eteenpäin.

— Mitä sinä täällä teet? Miten olet tullut tänne? Mitä pienokaiset tekevät? kysäsi hän samassa hengenvedossa. — Sano heille terveisiä minulta ja sano heille, että heistä kyllä pidetään huolta. Minä tulen heitä tervehtimään. Ehkä jo huomenna.

— Mitä se sinuun kuuluu? Yleensä teihin kaikkiin. Teiltä olen saanut osakseni vain lyömistä.

— Se on minun asiani. Olen jo tarpeeksi kauvan kärsinyt entistä elämääni. Rupean palvelustytöksi; otan pois lapset ja vien ne jonnekin muualle asumaan. Me tahdomme rauhassa syödä leipämme.

Hän oli käynyt niin raivoihinsa, että hän pusersi kätensä nyrkiksi ja heilutteli sitä tytön kasvojen edessä.

— Hauku vain niinkuin ennenkin. Se ei minuun koske. Minä olen sentään teistä ainoa, joka aamusta iltaan, tuulessa ja sateessa olen rehellisesti tehnyt työtä… Jos nyt tulet minua liian likelle, niin huudan herra pastoria. Hän sinulle kyllä neuvoo tien kotiin.

— Herra pastori! sanoi August ivallisesti. — Hän tietää enemmän kuin luulet. Olen kertonut hänelle, että sinä eilen illalla vietit kokonaisen tunnin tuolla ylhäällä kandidaatin huoneessa… Minä näin, miten sinä häneltä kerjäsit. Sitte sinä vapaasta tahdostasi läksit hänen mukaansa. Senkin tyttöretkale!

— Sinä kurja ihminen! Hyi, noin ilkeäksi en sinua vielä milloinkaan ole luullut!

Tyttö sylkäsi hänen eteensä ja astui useita askeleita taappäin.
Epätoivo ja raivo olivat tehneet hänen kasvonsa hehkuvan punaisiksi.

Hän oli tukahtumaisillaan, sellaisella voimalla oli mielenliikutus hänet vallannut.

— Se olisi sinun onnettomuutesi… Tiedäthän sentään vallan hyvin…
Viime vuonnakin juotti sinut muuan herra juovuksiin. Oli kova
pakkanen… Puoleksi paleltuneena sinut sitte löydettiin portailta.
Itsehän sen olet kertonut… Olisiko tämä sitte niin kummallista?

— Minä en tiedä mistään. Korjaa luusi, sinä. Kaikki on valetta. Sinä ja veljesi, te minut juovuksiin juotitte. Silloinkin te varastitte minulta rahat.

Kyyneleet olivat purskahtamaisillaan esiin. Hän nojasi seinää vastaan samassa paikassa, missä kerran tänään jo oli seisonut. Äkkiä muutti August ääntään.

— Tule pois mukaani, pyysi hän hiljaa, miltei rukoillen. — Et sinä tässä talossa saa rauhaa etkä löydä onnea. Taivasalla olet sinä vapaa ja voit tehdä mitä tahdot… Täällä tekevät sinusta kristityn, panevat laulamaan hurskaita lauluja. Se se on lystiä! Et sinä siinä liho… Tiedäthän sinä sentään, miten aina olen sinusta pitänyt. Tule pois! Karatkaamme täältä, kulta karitsaiseni!

Hän likeni tyttöä. Hämärtävässä valossa säihkyivät hänen silmänsä kuin kissan silmät.

— Koskeppas minuun! Minä sanon sen, minä kiljasen sen kerran kaikkiaan, että jään tänne. Minulla ei enään ole mitään tekemistä teidän kanssanne.

Hän astui peremmälle, silmät yhä täynnä inhoa ja pelkoa tähdättyinä velipuoleensa.

— No, jää vain minun puolestani! Mutta kyllä sinut siihen pakoitetaan. Ei omena putoa kauvas puusta. Sinä et vielä mahda tietää, että olet papin avioton lapsi. Vasta tänään isä sen kertoi. Siksihän ei sinusta heti pistä silmiin juutalaisnainen. Jommoinen äiti, sellainen tytär. Toivotan onnea!

Puna oli paennut Josefan kasvoilta. Posket näyttivät olevan melkein verettömät. Hämmästys karkoitti häneltä sanat. Hän tiesi pojan kykenevän suurimpaankin valheesen, mutta tuntui niin mahdottomalta, että ihminen olisi keksinyt sellaista valhetta kuin mitä hänen viime sanansa sisälsivät, että hän oli vakuutettu niiden totuudesta. Vallan ällistyneenä tuijotti hän poikaan, joka taas nautti pelästyksestä hänen kasvoillaan. Kauhu oli miltei jäykistyttänyt hänen jäsenensä.

Harvoin oli äiti puhunut hänen isästään. Hän kun kerran hänestä kysyi, niin hän sai kuulla hänen kuolleen heti hänen syntymänsä jälkeen. Lapsellisessa mielikuvituksessaan näki hän hänet sadassa eri muodossa, ja kun hän retkillään kohtasi kauniin miehen, joka häntä erittäin miellytti, niin hän heti itsekseen ajatteli: sellainen olisi isäsi saattanut olla.

Pappi! Kummallista, että hän aina niin oli pitänyt kirkoista ja että kellojen soitto aina oli ollut hänestä niin ihanaa. Varsinkin tuo harmaantunut satavuotinen temppeli tuolla vastapäätä! Kiviportailla istuessaan piti hänen uudestaan ja uudestaan kääntää katseensa pyhää rakennusta kohti. Vaikka hän olisi ollut kuinka etäällä ja kuinka väsyneenä, niin hänen mielensä aina halasi sinne, tuohon kulmaan, jossa vallitsi hautausmaan hiljaisuus. Ja kun seurakunnan kirkon kellot soivat ja tuuli selvästi kantoi hänen korviinsa nuotin virrestä "Jesus onnen', osan' oma", silloin hän ehdottomasti nosti katseensa taivasta kohti, sulki kädet ristiin ja kuunteli syvässä hartaudessa, kunnes viimeinen sävel oli kajahtanut loppuun.

Muutamassa sekunnissa virtasi kaikki tuo hänen mieleensä. Hänet valtasi äkkiä kamala sekamelskan tunne, vaikutukset riistivät hänet mukaansa. Hän oli kadottamaisillaan tajuntansa. Sinä hetkenä oli kaikki hänelle yhdentekevää: hänen kohtalonsa, koko talo, pastori, poika tuossa, hän itse, yksin kotona olevat pikku siskotkin. Hän halusi vain paikkaa, johon saattaisi kallistaa päänsä, jossa painaa kätensä kuumaa otsaa vastaan ja olla ypöyksin ajatuksineen.

Jo kuului pastorin ääni. Silloin hän sai voimansa takaisin, läksi pois ja katosi oven taa, josta oli tullut.

Julius tuli samassa paikalle, kyökkipiian seuraamana, joka kantoi saapasparia. Heidän takanaan oli Klaudina.

Pastori alentui sormenpäillään painamaan Jannuschin kättä, josta tämä tuli niin liikutetuksi, että hän suuteli hyväntekijänsä oikeaa kättä.

— Nepä ovat vahvat, niilläpä tulen herrastelemaan. Hyvästi herra pastori, hyvästi arvoisat naiset, hyvästi.

Hän painoi saappaat lujasti vasempaa housuntaskuaan vastaan, kumarsi moneen kertaan Juliukselle, piialle, Klaudinalle ja kiirehti, takaperin astuen ja pastorin katseitten seuraamana, pois.

Niin kauvan kuin hän asteli samaa katua, ei hän muuttanut nöyrää käytöstään. Vasta kun hän oli kääntynyt seuraavasta kulmasta, ojentui hän suoraksi ja varmaksi ja oikaisi takkiaan, jotta poimut vähemmin näkyisivät. Muotikaupan akkunaan hän pysähtyi peilautuakseen muutaman minuutin. Kun hän näki, että hattu oli kunnossa eikä kaulaliinakaan vielä ollut kadottanut muotoaan, rauhoittui hän ja astui eteenpäin. Sitte hän mielihyvällä tarkasti taaleria, jota hän yhä suonenvedontapaisesti likisti vasemmassa kourassaan. Vihdoin hän luki vuosiluvun, jolloin se oli tehty ja pahoitteli kovasti, ettei se ollut muistoraha kuninkaan kuoleman johdosta vuodelta kuusikymmentä. Sitte hän päänpäätteeksi tavasi koko päällekirjoituksen: Fredrik Wilhelm IV, Preussin kuningas.

Muutamaksi hetkeksi vaipui hän syviin ajatuksiin. Saappaat vaivasivat häntä. Hän astui tokeen poikki ja kääntyi oikealla olevalle Parochial-kadulle. Tällä kaltaisella, ikivanhalla kadulla oli ammoisista ajoista asunut ääretön liuta suutareita, jotka kellarikerroksissa, vierekkäin, avoimien oviensa ääressä kalkuttelivat töitään. Saman palveluksen, jonka kuuluisa Mühlendamm toimitti vanhoille vaatteille, toimitti tämä kunnianarvoisa katu kuluneille jalkineille. Suurimmatkin ihmetyöt saatiin siellä aikaan. Käsityöläiset sieltä enimmäkseen ostivat tarpeensa; mutta moni köyhä Apollonkin poika hiipihe pimeällä pitkin seinävieriä, täällä uudistaakseen vähästä maksusta pukunsa alimman puolen.

Kolmannen talon eteen kadun oikealla puolella Jannusch seisahtui ja astui portaita alas puotiin.

— Hyvää päivää, mestari Kubisch, sanoi hän tullessaan sisään ja kumarsi päätään, jottei joutuisi tekemisiin saappaiden kanssa, jotka riippuivat katossa.

Perällä paloi pieni lamppu, valaisten vanhan miehen kasvoja, joka juuri oli syömäisillään päivällistä pienen pöydän ääressä. Hän oli työntänyt suuret lasisilmänsä otsalle ja näytti senkautta hiukan hullunkuriselta; mutta niin pian kuin hän nousi, pudotti hän ne pään liikkeellä takaisin nenälleen. Hän viskasi perunat, joita hän juuri oli ollut kuorimaisillaan, takaisin vatiin, pyyhki kädet esiliinaansa ja tuli etupuolelle puotia.

— Kas, herra Jannusch. Hyvää päivää! Ette pitkiin aikoihin ole käynyt luonani. Mitä hyvää te minulle tuotte? kysyi hän, sitte kun hän oli häntä tarkastanut. — Istukaa toki. Tässä puodissa ei kauvan voi seisoa.

Hän ojensi hänelle kätensä, korjasi puutuolilta pois kenkiä ja tarjosi sen hänen istuakseen.

— Toivottavasti. Mutta eiköhän ensin vähän nuuskattaisi? Kas tässä aivan tuoreeltaan… Tuleeko tästä sikamaisesta ilmasta loppua? Kuivalla ilmalla sitä ansaitaan. Märällä kaikki ihmiset säästävät jalkineitaan.

Hän istuutui kolmijalkaiselle jakkaralle, veti esiliinansa rintapeitteen alta esiin suuren rasian ja ojensi sen ostajalle. Hänen kasvonsa piirteet olivat omituiset. Molemmilla poskilla oli kaksi suurta syylää. Karkea tukka oli pystyssä kuin venäläisellä kasakalla ja suuri harmaa parta lankesi rinnalle. Tätä partaa hän erittäin näytti rakastavan, sillä puhuessaan hän oikealla kädellään lakkaamatta silitti sitä suurella hellyydellä.

— Tahtoisin vaihtaa teiltä nämä saappaat sopiviin wieniläisiin: tiedättehän… tarkoitan suippeakärkisiin.

— Kyllä, kyllä. Hienosto käyttää nykyään pelkästään suippeakärkisiä. Se on ilkeä muoti! Tiedättekö, herra Jannusch, olen ollut suutarina neljäkymmentäseitsemän vuotta, mutta en olisi luullut sellaisen tulevan… Ennen ei voinut tehdä korkoja kyllin korkeiksi… Ja nyt taas nuo herneliskot…

— Niin, sitä täytyy aina seurata muotia, keskeytti August. — Joka tahtoo olla keikari, sen täytyy käyttää suippokärkisiä saappaita… Arvaatteko, mestari Kubisch, kenen nämät saappaat ovat olleet? jatkoi hän heti, nähdessään ukon huolellisesti tarkastavan pastorin saappaita joka puolelta.

— Ne ovat hyvin pidetyt ja hyvää tekoa, vastasi suutari. — Teille ne ovat aivan liian isot. Olen aina ihmetellyt teidän pientä jalkaanne.

— Juuri siks' en voi niitä käyttää. Paha kyllä, paha kyllä!… Ajatelkaa… kuuluisa mies on niitä käyttänyt, pastori, todellinen pastori, joka vielä sen lisäksi on setäni.

— Hei, onko teillä setä joka on pastori? Sitä en vielä ensinkään ole tietänyt.

— Kyllä, tuolla maalla. Hän kävi täällä käymässä… Tiedättekö, hän on aika saituri, mutta saarnata hän osaa, niin että itse Jumalan täytyy pelästyä…

— Niin, niin ne herrat aina tekevät, jotka ovat ahneimmat… Tiedättekö, ei sitä luulisi, herra Jannusch — mutta kun nyt katselen noita saappaita, niin ne silmissäni esiintyvät aivan toisessa valossa. Kapineet tulevat paikalla pyhemmiksi ja arvokkaammiksi, kun kuulee, että suuret ihmiset ovat niitä käyttäneet.

— Tietysti, herra Kubisch. Sentähden minä heti teille kerroinkin mistä nämät saappaat ovat kotoisin.

— Hei vaan, herra Jannusch, sitä en tarkoittanut. En maksa rahtustakaan enemmän, kuin taksani on. Mutta tarkoitan että ajatuksissa asia on niin, hengissä niinsanoakseni. Kapineet ovat minulle sen kautta suurempiarvoiset. Itse asiassa tietysti nahka sentään aina pysyy nahkana. Minulle on pääasia, että päällysnahka ja resoori vielä kelpaavat… Mutta sanokaappas, herra Jannusch, puuttui hän äkkiä omaan puheeseensa, — rupeatteko tekin lukemaan jumaluusoppia niinkuin setänne? Sanoittehan kerran niin… Ja kun teitä katselee, niin te hyvin olette tulevan kandidaatin näköinen.

August oli täällä olevinaan vallan toista kuin hän oikeastaan oli. Kubischin puodissa käydessään oli hän aina kertonut olevansa parempia ihmisiä: kymnaasin oppilas, joka tilapäisten asianhaarojen johdosta oli pakoitettu tekemään ostoksensa tältä kurjalta kadulta. Suuruudenhalu oli hänessä suorastaan synnynnäinen. Koska hän sitäpaitsi oli sukkela berliiniläinen, joka helposti oivalsi kaikki asiat ja luuli syntyneensä paljon suuremmaksi mieheksi kuin hän todella oli, niin hän pian osasi asettua näyttelemään mitä osaa tahansa. — Papiksi kai tarkoitatte, mestari?

Niin, se on kyllä varma. Mutta sanovat vatsan siinä joutuvan epäkuntoon. Tulen vielä tarkemmin ajattelemaan asiaa… Tiedättekö miksi mieluinten rupeisin?

— Te teette minut uteliaaksi, herra Jannusch… Olkaa hyvä, koettakaappa näitä!

Kubisch oli noussut paikaltaan ja etsinyt parin sopivia saappaita.
Jannuschin niitä koettaessa ja tarkastellessa, hän jatkoi:

— Upseeriksi tahtoisin ruveta… Nämät näyttävät todellakin sopivan paremmin.

— Nouskaappa oikein seisomaan, jotta jalka tulee eteen… Siis upseeriksi. Hohhoh, sen kyllä luulen. Ehkä hevosmieheksi, ratsuväkeen… Miltä tuntuu? Koettakaappa näitä. Muuan näyttelijä on käyttänyt niitä vain pari päivää.

— Näyttelijäkö? Antakaas tänne. Äh, vähän ahtaat, mutta taitavat käydä päinsä.

— Niin, sillä miehellä on pieni jalka kuin lähettiläällä. Odottakaappa, niin sirotan niihin pulveria. Kunhan nyt hetken ajan niillä käytte, niin venyvät.

— Tietysti ratsuväkeen. Tietysti hevosen selkään, niin näkisi kuinka muut saavat juosta. Ja tiedättekö, jollei siitä tulisi mitään, niin tahtoisin ruveta kokiksi ruhtinas Bismarckille… Kas, nyt sopii oikeakin.

— Niinkuin jalkaanne juotettuna, herra Jannusch! Näillä te totta totisesti voitte astua vaikka tanssisaliin… Mutta mitä te sanoittekaan — miksi te tahtoisitte ruveta juuri kokiksi ruhtinas Bismarckille? Onpa teillä jos jonkinlaiset tuumat!

— Niin nähkääs, mestari Kubisch, silloin voisin useasti pilata keiton Bismarckilta. Isä sanoo monasti, että pitäisi sylkeä Bismarckin keittoon, sillä hän on syypää kaikkeen.

— Kuinka rumasti te osaattekin puhua, herra Jannusch! Jos joku kuulisi! Teidän täytyy pitää piilossa tuollaiset sukkeluudet, varsinkin jos tahdotte ruveta lukumieheksi.

— Kas niin. Mutta älkää nyt säälikö saapasmustettanne. Tehkää oikein kiiltävää!

Pari kertaa hän vielä polki jalkaansa ja asteli sitte tyytyväisenä ahtaan huoneen halki.

— Tietysti, herra Jannusch. Asettakaa jalka tuohon jakkaralle… Mutta kuulkaas, mainitsitte juuri isäänne. Joku aika sitte te kuitenkin kerroitte, ettei teillä enään ole vanhempia, vaan että elätte sukulaisten luona, jatkoi hän, asettuen lattialle polvilleen ja innokkaasti alkaen harjata.

— Todellako? Olenko kertonut teille sillälailla? Mutta enhän tarkoittanutkaan kuin isäntääni. Me kutsumme kaikki häntä isäksi… Kas, tuosta täytyy vielä voidella.

— Niin, tuosta paikasta… Vai sillä lailla te tarkoititte. Sitte pyydän anteeksi… No, tottapahan nyt tyydytte. Ne jo kiiltävät kuin sula rasva.

Kubisch oli saanut työnsä valmiiksi ja sitte alkoi kaupanteko. Mestari lupasi tyytyä kolmen markan välimaksuun.

— Mitä? huudahti Jannusch äkkiä ääneen. Tahdotteko te vielä kolme markkaa? Sitä en lainkaan ole osannut ajatella. Katsokaa toki noita saappaita, nehän ovat kaksi kertaa paremmat kuin nämät kengät, jotka tuskin ulottuvat nilkan yli. Ja ajatelkaa sitäpaitsi — että ne ovat olleet pastorin! Sellainen pastori kuin setäni käyttää ainoastaan kalleimpia tavaroita. Ei hän ole käynyt niillä kuin kahdesti kirkkoon ja kerran hautajaisiin. Johan sen näkee pohjista… Ajatelkaa toki, kun saappaita on käytetty vain kolme kertaa! Tiedän varmaan, että vielä voitatte niillä kahdeksan markkaa. Neulokaa niihin vain uudet korvat. Sillä ne pistävät silmiin.

— Mutta olkaa toki järkevä! Johan te ihan sivumennen ansaitsette sata prosenttia… Kokonaista kolme markkaa. Se ei voi olla mahdollista!

Hän kerrassaan suuttui ja kierteli keikaellen kädessään kovaa taaleria, jotta kauppias huomaisi hänen kyllä voivan maksaa tuon vähäpätöisyyden. Äkkiä pisti hän kätensä taskuunsa ja veti esiin siellä olevan kalun.

— Katsokaappa tätä kalua, mestari Kubisch. Mitä te pidätte tästä kapineesta? kysyi hän tyynesti, ikäänkuin hän olisi mukautunut vaatimukseen ja pitänyt riidan päättyneenä. Hän oli istuutunut ja käänteli kädellään esinettä joka puolelle ilmassa. — Ymmärrätte kai taidetta? lisäsi hän. — Kuinka ette ymmärtäisi! Niin tottunut mies kuin te… Tiedättekö, että teitä aivan voisi pitää taiteilijana, jollei tietäisi mitä ammattia te harjoitatte?

— Todellako, herra Jannusch? Niin, kuka tietää, miksi ihminen olisi voinut kyetä, kun vain olisi ollut varaa… Kaunis kuva, täytyy myöntää!

— Ja, mikä on pääasia: kallisarvoinen. Uskotteko, että se on kuuluisa taideteos? Olen vakuutettu, ettei museoissamme ole mitään sen kaltaista. Sellaisia ei tavata joka päivä.

Kubisch oli istuutunut jakkaralleen ja katseli nyt kaikilta kulmilta kuvaa. Sade oli taaskin alkanut. Yksitoikkoisesti pisarrellen rapisteli se katukäytävällä. Senkautta oli holvi käynyt vieläkin pimeämmäksi, jonkatähden mestari asetti pienen lampun työpöydälleen.

— Miten hienosti se on tehty! Kas nyt silmiä, nenää, suuta, puhui hän yhtämittaa… Mistä olette saanut tuon kalun?

— Senkin on setäni, pastori, lahjoittanut. Hän oli saanut sen isältäni. Olen jo ollut äärimmäisessä hädässä, mutta uskotteko, että olisin saanut myydyksi tuon taideteoksen? Ja nyt minun kuitenkin täytyy se tehdä.

— Täytyy se tehdä, herra Jannusch, todellako?… Ehkä tahdotte olla hyvä ja sitte — sivumennen — kertoa, mitä olette saanut siitä? Olen hyvin utelias.

— Kuulkaa, äännähti Jannusch, ottakaa te koko kapine ja antakaa minulle kuusi markkaa, niin olemme kuitit.

— Siksi vain, että minusta on ilkeää kulkea kaikkialle. Älkää kauvan tuumiko. Minä tarvitsen rahaa.

— Ei, ei, herra Jannusch. Teidän täytyy mennä oikeaan kauppaan.
Tiedättehän sitäpaitsi, etten tee kauppaa tällaisilla tavaroilla.

— No, antakaa sitte viisi markkaa. Jollen olisi niin pahassa pulassa, niin pyytäisin siitä kymmenkertaisen hinnan.

Äkkiä kävi Kubisch epäluuloiseksi, ainakin päättäen siitä silmäyksestä, jolla hän vieraaseensa katsahti. Sitäpaitsi rupesi hän oikean käden etusormella koputtelemaan kalua, ikäänkuin hänen tutkittavanaan olisi ollut kuparinen kattila.

Tämän keskustelun aikana astui pitkä, risaisen näköinen mies puotiin, lausui kovalla äänellä "hyvää päivää", ja istuutui tutunomaisesti jonkinlaiselle kyökkituolille, joka oli vasemmalla sisäänkäytävästä. Ostaja luultavasti. Kasvoista päättäen oli hän vielä nuori, mutta posket olivat sisäänpainuneet niinkuin taudin jäleltä ja luonnottoman punaiset. Hento, punertava parta peitti leuvan. Kun hän otti hatun päästään, näyttäytyi samanvärinen upea tukka, joka huolellisesti oli jaettu keskeltä. Jo ensi näkemältä huomasi hänen olevan rappiolle joutuneen henkilön paremmasta säätyluokasta.

Kubisch pyysi häntä hetkisen odottamaan, johon vieras puolestaan, hiukan kankeasti, vastasi, ettei pitänyt antaa hänen häiritä; hänellä oli kyllä aikaa.

Mestari ja Jannusch eivät aluksi välittäneet hänestä vähääkään, vaan keskustelivat siitä, ketä kalu mahtoi kuvata. Joku pyhimys se varmaankin oli; siitä he olivat yksimieliset.

— Luuletteko että se on apostoli Paavali? kysyi Jannusch. — Jos niin olisi, niin totisesti voisitte antaa kuusi markkaa. Sillä Paavali oli varmaankin hyvä apostoli. Sen verran muistan vielä.

— Ei. Paavalin parta oli aivan toisellainen. Tiedän sen aivan varmaan!
Mutta odottakaappa… se saattaa olla Johannes Kastaja.

— Mitä te puhutte, Johannes Kastaja! huudahti Jannusch innoissaan. — Sitte hän olisi Kristuksen näköinen. Johannes kuuluu olleen Kristuksen näköinen.

Vierasta näkyi keskustelu suuresti huvittavan, sillä hän veti äkkiä tuolinsa aivan työpöydän ääreen, mikä sai molemmat toiset hämmästyneinä nostamaan silmänsä.

— Se voi sentään lopuksi olla evankelista Luukas, alkoi mestari taas. — Hän se varmaan on. Luulen kerran nähneeni hänen valokuvansa… Muuten häntä saattaisi pitää Nikodemuksena, joka yöllä kävi Kristusta tervehtimässä… Pitäisi teidän toki paremmin tuntea pyhät miehenne, herra Jannusch, koska kerran tahdotte ruveta tutkimaan jumaluustiedettä, virkkoi Kubisch vihdoin vihoissaan, kun he vielä hetkisen olivat kiistelleet.

Vieras oli useita kertoja itsekseen naurahdellut. Kun Jannusch sattumalta katsoi häneen, pusersi hän kokoon vasemman silmänsä, ikäänkuin sanoakseen: sinä se kanssa näytät hyvältä linnulta! Häntä nähtävästi huvitti nuo molemminpuoliset arvelut. Viimeisten sanojen johdosta hän kehoittamatta sekaantui keskusteluun ja kääntyi Augustin puoleen.

— Aiotteko tutkia jumaluusoppia? Älkää tehkö sitä tyhmyyttä, nuori mies.

— Koska jumaluusoppineet aina ovat suurimmat pässinpäät tässä kiittämättömässä maailmassa, jatkoi vieras varmasti, jolloin myöskin ilmeni, että hän oli ryypännyt. — Tiedättekö mitä kirkko on? Minä teille kerron. Kirkko on rakennus, joka ottaa tilaa. Sitä eivät loogikot enempää kuin kaikki kirkkoisät, sellaiset oppineet kuin Athanasius, Chrysostomus, Aquino ja keitä kaikkia heitä lieneekään, saata kieltää. Puhumattakaan herroista virallisista päälliköistä, jotka kuulevat ruohon kasvavan… Noudattakaa minun sanojani eikä minun töitäni, kuuluu evankeliumin kirjoittamaton sana. Ja se se on kirkko. Sanokaappas, hyvät herrat, onhan varma, että Kristus oli Jumalan poika. Hän riippui ristillä ja huusi: Jumalani, miksi minut ylenannoit? Mutta Jumala ei tullut häntä auttamaan. Eikö se ollut petomainen isä?… Sillä joka lastaan rakastaa, pelastaahan se hänet kuolemasta… Sallikaa minun esitellä itseni. Olen kandidaatti Bläsel. Dietrich Oskar Bläsel.

Kubisch ja Jannusch menivät vallan ymmälle. Se oppi, jonka he edellyttivät löytyvän tuossa herrassa, teki heidät joksikin aikaa sanattomiksi. He nousivat melkein yhtaikaa ja kumarsivat suurimmalla kohteliaisuudella. Jannusch lausui nimensä hänkin. Äkkiä otti Bläsel kuvan käteensä ja sanoi:

— Tiedättekö kuka se on? Se on pyhä Krispinus, suutarien suojeluspyhä.
Ostakaa te kuva!

— Ai, se, joka varasti rikkailta nahkaa tehdäkseen köyhille kenkiä, huudahti Kubisch innostuneena.

— Aivan niin. Katsokaahan — hänhän kädessäänkin pitää nahkakappaletta.

Tuntematon pyhimys pusersi todellakin nyrkkiinsä jotakin, josta ei varmaan saattanut sanoa, oliko se kirja vaiko taulu. Kubisch oli kaikissa tapauksissa vakuutettu siitä, että hän oli pyhän Krispinuksen kanssa tekemisissä. Tämän suojeluspyhän hän jo kauvan oli toivonut omistavansa jossakin muodossa. Varmaankin oppinut herra kandidaatti mahtoi tuntea asian paremmin kuin ylioppilaskokelas. Ja kun Jannusch samassa pontevasti rupesi kehoittamaan häntä joko kuudella markalla ostamaan arvokkaan Krispinuksen tai jättämään hänelle saappaat, niin hän todellakin taipui avaamaan nahkakukkaroaan ja panemaan pöydälle kaksi kovaa taalerin kappaletta, jotka Jannusch paikalla korjasi. Hän olisi sinä hetkenä ollut valmis ilosta suutelemaan tuota vanhaa tyhmyriä.

Hän odotti sitte kunnes herra kandidaatti oli tehnyt kauppansa. Pitkiin aikoihin ei hän ollut tuntenut sellaista kunnioitusta kuin nyt tuota miestä kohtaan, joka oikeaan aikaan oli rientänyt hänen avukseen petkuttamaan ukkopahaa.

Kymmenen minuutin kuluttua he molemmat läksivät puodista, kumpikin sydämmensä pohjasta tyytyväisinä siitä että kuivin jaloin saivat herrastella keskellä sadetta.

Ensi kulmassa osti Jannusch heti venäläisiä paperossia ja kohteli hyvin ylpeästi puotipalvelijaa, kun ei, tämä tarpeeksi pian häntä totellut. Kadulle tultuaan, ojensi hän kohteliaasti kotelon toverilleen.

— Nyt te kai tarjootte lasin olutta, virkkoi Bläsel tutunomaisesti, ikäänkuin he olisivat olleet vanhat ystävät. — Teitte hyvät kaupat.

— En tiedä. Luulen että se oli hyvä Jumala itse. Kuka ne pyhät kaikki tuntisi! Mutta ajatelkaamme, että se niin oli. Luulo yksin tekee onnelliseksi.

Jannusch nauroi "onnistunutta pilaa". He olivat likenneet Kirkkokatua, jolla Konrad asui. Jannusch tahtoi kulkea sitä, mutta Bläsel pani vastaan.

— Mennään mieluummin täältä. Tuolle kadulle kadotin kerran kultakellon perineen. Silloin en vielä ollut sellainen juopporenttu kuin tänään.

— Kultakellon perineen, niinkö te sanoitte? ja Jannusch tuijotti häneen kuin ulkomaan elävään. — Ettekö saanut sitä takaisin?

— Tuolla ylhäällä minä muuten asuin kokonaisen vuoden. Kirkonpalvelija
Brennerleinin luona. Katsokaa — nuo kolme ikkunaa.

— Niin. Minun piti nimittäin kerran ruveta papiksi. Kerron paikalla teille lisää.

— Ja minä kerron teille, mitä eilen siellä näin. Tulkaa, tuolla on hauska kapakka.

Käsikädessä he astuivat torin poikki vanhaa, rappeutunutta taloa kohti, jonka oven taa he katosivat.

Juliuksen tyköä meni Konrad isänsä luo. Vanha pappila teki mitä miellyttävimmän vaikutuksen; tosin se oli hiukan piilossa kirkon takana, mutta sitä suurempaa rauhaa nauttivat asukkaat. Keskellä pieniä, vinoja taloja mataline, huonoine kauppapuotineen, näytti se olevan oikein ylhäisön asunto. Vanha lehmus, jota uusi aika oli armahtanut, korotti oksiaan aina katon yläreunaan asti; se oli kyllä tähän vuodenaikaan paljas, mutta loi sentään kodikasta eloa taloryhmien hiljaisuuteen.

Yleensä näyttäytyi tämän temppelin ympäristö hyvin edullisessa valossa Marta-kirkon likiseudun rinnalla. Siellä oli kaikki yksitoikkoista, mustaa, lahonnutta: vuosisadat puhuivat kieltään, menneisyys seisoi koskemattomana. Täällä olivat uusi ja vanha elämä yhtyneet: kaikki näytti ystävälliseltä, hauskalta; huolellisuutta, puhtautta huomattiin kaikkialla. Teitä kulki ristiin rastiin nurmikkokentällä, jonka peräpuolta rajoitti sakaristo. Kentän keskellä ja molemmin puolin pääporttia oli puu- ja pensasryhmiä. Itse kirkko kiilsi ja hohti; muurit olivat hyvin säilyneet ja hiljan vernissatut, ja kaksoistornit nostivat nuorekkaasti kaulojaan taivasta kohti.

Konrad astui portaat yläkerrokseen ja meni oven ohi, joka alakerrassa vei toisen papin asuntoon. Hän astui kaksi porrasta kerrallaan, eikä voinut vastustaa omituista liikutuksen tunnetta. Mielikuvitus muutti hänet siihen aikaan, jolloin hän, kainalossaan koulukirjat, kevein mielin oli kulkenut tätä tietä. Keskellä portaita hän seisahtui. Oikealla seinällä oli komero, jossa joskus taka-aikoina lienee seisonut kuva. Saattoi vielä nähdä paikan, mihin jalusta oli ollut muurattu. Niinkauvan kuin hän muisti, oli komero ollut tyhjänä. Koulupoikana oli hän käyttänyt sitä piilopaikkana, josta pelästytti sisartaan, tämän astuessa ohitse.

Samaan komeroon liittyi sitäpaitsi muisto, joka tähän päivään asti tuoreena oli säilynyt hänen mielessään. Kesäisenä iltapäivänä, hämärän langetessa, seisoi hän useiden leikkitoverien kanssa portailla. Pitkä poika, aika velikulta, asettui komeroon saarnaamaan, koettaen suurin liikkein jälitellä Konradin isää. Tämä tapahtui niin sanomattoman hullunkurisesta, että kaikkien piti ääneen nauraa ja Konradkin nauroi joukon mukaan.

Äkkiä ilmestyi portaitten alapäähän pastori itse; huomaamatta katseli hän hetkisen leikkiä. Kun hän sitte, hattu kädessä, niinkuin hänen tapansa oli, hitaasti astui ylös portaita, hajosivat pojat, häpeillään ja pelästyneinä parvesta. "Jääkää tänne! Kukaan älköön liikkuko paikalta!" huusi hän sellaisella voimalla kuin jos hän olisi puhunut kirkossa. Sitte pisti hän käden taskuunsa ja virkkoi nuorelle saarnaajalle: "siinä saat viisipennisen. Teit asiasi erinomaisesti. Ja koska se poikaani niin suuresti huvitti, niin täytyy hänen saada kymmenen penniä." Toisille pojille nyökäytti hän ystävällisesti päätään ja astui eteenpäin. Konrad ei uskaltanut katsoa isäänsä silmiin. Hänen joka jäsenensä vapisi, kun hän nojasi käsipuuhun. Tulena poltti rahakappale hänen kädessään; sitte hän alkoi käsittää miten pahoin hän oli käyttäytynyt. Äkkiä taivutti hän pilkkaajan selän ja rupesi sitä voimiensa takaa hutkimaan. Sinä hetkenä tuntui hänestä kuin hän olisi ollut Simson, joka löi Filistealaiset aasin leukaluulla; sillä toisetkin toverit saivat kärsiä hänen käsivoimiaan. Lopuksi ajoi hän heidät kaikki ulos kirkon eteen, kolmen minuutin perästä heittäysi hän isänsä jalkojen juureen ja rukoili itkien anteeksi. Ei hän enään milloinkaan tekisi sillä tavalla. Sattumalta tuli äiti paikalle; nuorimman pojan sanat liikuttivat häntä niin, että hänenkin silmänsä kostuivat. Pastori nosti hellästi ylös lapsensa ja suuteli häntä, vaieten, huulille.

Tänä hetkenä astui tuo tapaus niin selvänä Konradin silmien eteen, että hän ihka elävinä luuli näkevänsä nuorten leikkitoverien kasvot. Komeron hämärässä luuli hän kalpean koulutoverinsa, pitkän "harmaan luostariveljensä" Oskar Bläselin seisovan. Hän oli varakkaan maalaispapin poika ja asui erään vanhan Balduksen virkaveljen luona. Isä tahtoi välttämättömästi tehdä hänestä kelpo papin. Senjälkeen kuin Bläsel sitte todellakin oli lähtenyt Giesseniin tutkimaan jumaluusoppia, oli Konrad saanut hänestä aivan vähän tietoja; rouva Brennerlein sensijaan oli antanut niitä runsaalla mitalla.

Hän oli päässyt portaitten viimeiselle asteelle ja oli juuri vetämäisillään kelloa, kun hän oven takaa kuuli sisarensa äänen: "Mutta viipykää nyt sentään vielä, herra pastori, veljeni tulee aivan varmaan." Siihen lisäsi isä: "Rakas veli Bläsel, ettehän toki vielä —? Konrad on aivan varmaan luvannut… Kas siinä hän jo onkin!"

Tohtori Baldus oli nimittäin juuri samassa soittanut; hetken kuluttua sulki hän isän ja sisaren syliinsä. Hedvigin poskille valui kirkkaita ilonkyyneleitä. Hän ei ollut kuin kolme vuotta nuorempi veljeään, mutta hän ei laisinkaan ollut vanhanpiian kaltainen. Päinvastoin oli hän erittäin nuorekas. Kasvot olivat pitkähköt ja tuoreet, suupielissä liiteli yhtämittaa leikkisä hymy, joka teki hänet paljon nuoremman näköiseksi; jota vanhemmaksi hän tuli, sitä kauniimmaksi näytti hän kehittyvän. Konradin piti oikein lausua hämmästyksensä siitä.

— Se on sentähden, että minä niin paljon laulan ja nauran, vastasi hän iloisesti, näyttäen terveitä hampaitaan.

— Olet siis yhäkin sama kotoinen satakieli, jatkoi Konrad, pitäen käsissään hänen päätänsä ja katsellen kirkkaisiin silmiin.

— Niin, hän livertelee kaiken päivää, virkkoi isä. — Kellarissa, kyökissä, soittokoneen ääressä — kaikkialla. Leivonen lentää aina ylöspäin.

— Olkaa onnellinen, rakas veli, että vanhoilla päivillänne kuulette sitä soittoa. Pahat ihmiset eivät laula, kuului samassa syvä basso-ääni.

— Herra pastori, osaattepa te sanoa komeita kohteliaisuuksia, naurahti Hedvig. — Sentähden tulenkin päivällispöydässä kohtelemaan teitä paremmin kuin muita. Ettehän toki enään kieltäne meiltä kunniaa…?

Maalaispastori Ulrik Bläsel oli pieni, pyöreä herra, kuudenkymmenen keskivaiheilla. Tulipunaiset, hyvin ruokitut kasvot, leveä, ystävällinen nenä, pienet, pyöreät silmät, jotka vilkkaasti liikkuivat edestakaisin, kaikki hänessä todisti herttaisuutta ja suurta hyvällaisuutta, niinkuin myös sitä, että ukko rakasti hyvää ruokaa ja voimakasta juomaa. Tämän kunnianarvoisan miehen tukevaa vaikutusta korotti vielä tiheä, miltei musta, lyhyeksi leikattu tukka, jonka sänki muistutti harjaa.

Hän näkyi hiukan näpsäyttäneen aikaa nenälle. Hän oli puettu niinkuin tavallisesti maalaispapit, jotka jo ympäristönsä tähden ovat pakoitetut astumaan muotien tieltä: tummat liivit, jotka ulottuivat kaulukseen saakka ja pitkä, musta takki, joka hellästi ja vakavasti sulkeutui mahtavan vatsan ympärille. Kahden alimman napin kohdalla riippuivat epämuodikkaat, kultaiset pantsarivitjat, joitten leveällä kivellä kiilsi valkea kyyhkynen. Erityiseksi tavaksi oli maalaispastorille tullut pitää hopeista nuuskarasiaansa ja punaista silkkinenäliinaa vasemmassa kädessään, siten säästääkseen käsivarsiensa liikkeitä, mikäli mahdollista.

Surullinen tehtävä oli tuonut Ulrik Bläselin Berliiniin; hänen piti pelastaa kevytmielinen poikansa, joka oli perikadon partaalla. Vuoden kuluessa oli hän hänestä kuullut paljasta pahaa; joku kuukausi takaperin oli hän kokonaan kadottanut hänen jälkensä. Kolme päivää sitte oli hän kuullut, että heittiö poika makasi sairashuoneessa. Lyhyesti oli hän silloin tehnyt päätöksensä, hankkinut seurakunnaltaan virkavapautta ja lähtenyt pelastamaan Oskaria, niin paljon kuin hänessä yleensä saattoi olla pelastettavaa. Koska hän kaupungissa oli miltei ventovieras, mutta sensijaan vanhan Balduksen nuoruudentuttava, niin hän äkkiarvaamatta noin tunti sitte oli ilmestynyt tämän kotiin, saadakseen hyviä neuvoja.

Hän ei ollut yksin, vaan oli tuonut mukaansa sukulaisen, sisarvainajansa ainoan tyttären, jonka hän vanhempien kuoleman jälkeen, monta vuotta takaperin oli ottanut luokseen asumaan. Kun ensi tervehdykset olivat vaihdetut ja isäntä aikoi pyytää vierastaan sisähuoneisiin, sukelsi sisarentytär esiin hänen selkänsä takaa.

Tämän Agata Heldin kauneus oli omituista laatua; vasta vähitellen ilmeni hänen sulonsa katsojalle. Hän oli hiukan pitempi keskikokoa, iho läpikuultava kuin alabasteri, silmät suuret, tummat, nenä hieno ja lapsellinen, suu suurehko ja huulet upeat, punaset. Värit hänessä olivat kuin vasta maalarin siveltimestä lähteneet. Mielikuvitus ja todellisuus ilmenivät sekaisin hänen kasvoillaan. Ne olivat taiteilijan ensi luonnos ihanteelliseksi naisenpääksi. Kun hän Hedvigin pyynnöstä otti päästään matkahatun, näkyivät upeat, tummat hiukset kiharoina ympäröimässä otsaa ja höllänä solmuna valumassa niskaan. Ja kun hän sitte oli riisunut yltään päällystakin, näyttäytyi vartalo tavattoman siroksi, jopa niin harvinaisen sopusuhtaiseksi, että Konrad häntä katseli pitemmän aikaa, kuin oikeastaan ensi näkemältä olisi sopinut.

— Toin hänet mukaani, jotta illalla taas löytäisin kotiin, sanoi Bläsel, sitte kun esitteleminen oli tapahtunut ja oli istuuduttu sohvapöydän ääreen, tuoleille, jotka olivat hiukan kuluneet. Kuuroille ihmisille mahtoi maalaispapin ääni olla oikein virkistys. Istuessaan näytti hän sangen hullunkuriselta. Hän ei voinut kärsiä pehmeitä istuimia, jonkatähden hän oli kavunnut korkealle tuolille. Jalat heiluivat ilmassa, varpaitten tuskin ulottuessa permantoon.

— Eno on nimittäin äärettömän hajamielinen eikä sitäpaitsi tahdo nähdä paljon ihmisiä, huomautti Agata selitykseksi.

— Paitsi kirkossa, puuttui Bläsel kiireesti puheeseen. Kaikki purskahtivat nauruun ja maalaispastori itse nauroi niin että huoneessa jymisi.

— Niin, hajamielisyys! Se on jo tehnyt minulle monta kepposta, jatkoi hän, ottaen hyppysiinsä nuuskaa ja katsoen eteensä niin vakavasti, kuin jos hänellä olisi ollut käsillä suuri tehtävä. — Katsokaahan, kuinka tyttö tirkistelee syrjään. Hän vihaa nuuskaamista, ärjäsi hän. — Entä muut herrasväet…?

— Mutta rakas Bläsel!… vastasi pastori Baldus nuhdellen… Meidän tähdemme saatatte huoleti. Minä nuuskaan myöskin. Se oli vaimovainajani suurin suru.

— Ehkä se johtunee verekkäisyydestäni, tarkoitan nimittäin hajamielisyyttäni, alkoi maalaispappi taasen. — Liian vilkas mielenlaatu nostattaa veren päähän… Lyhyesti on asian laita niin, että usein aivan unohdan olemassaoloni… Se on jonkinlainen unen tila. Tiedän että monet lampaat seurakunnassani sitä nauravat. Mutta se ei muuta asiaa… Uskotteko, rakkaat veljet, että kerran sekoitin oman kirkkoni vieraan kirkon kanssa.

— Onko se mahdollista, herra pastori, huomautti Konrad, jota tuon avomielisen miehen leikki suuresti miellytti.

Mikä heleä ääni hänellä on, ajatteli Konrad itsekseen, kuullessaan Agatan sanat ja nurkastaan tarkastellessaan häntä. Entä nuo pienet, valkeat kädet, ja kuoppanen poskessa…!

— Sanotko sitä omituiseksi , rakas lapsi? Jumalan johtoa se oli! Sillä hän johtaa askeleitamme kaikkialle. Ajatelkaa siis, rakkaat veljet…

Hedvigin oli pitänyt käydä poissa välillä. Nyt hän palasi, tuoden tarjottimella pari viinipulloa ja tarpeelliset lasit.

— Meillä on vain yhtä lajia, sillä vähänhän meillä käy vieraita…
Teidän pitää siis suoda anteeksi, neiti kulta, lausui ukko, vapisevin
käsin täyttäessään laseja, — ja ennen kaikkia teidän, rakas Bläsel…
Teillä kyllä on parempi kellari.

Työ oli häntä rasittanut. Silminnähtävästi väsyneenä lankesi hän takaisin sohvankulmaan istumaan.

— Mitä te puhutte, rakas veli… köyhä maalaispappi niinkuin minä, huudahti Bläsel, niin hyvin teeskennellyllä totisuudella, että Agata ääneen rupesi nauramaan ja Hedvig ainoastaan kohteliaisuudesta oli sitä tekemättä.

— Eno, sinä näytät olevan jo aivan nälkään kuolemaisillasi, puhui sisarentytär niin leikillisesti, että hänen sanojaan tervehdittiin yleisellä naurulla. — Sinä et todellakaan saata valittaa… Herrasväen pitää nimittäin tietää, että enolla todellakin on erinomainen viinikellari. Erittäin hyvät merkit. Olen ne kaikki tarkastellut.

— Mutta lapsi! nuhteli Bläsel, hullunkurisen varovaisesti katsellen ympärilleen. Pyörivissä silmissä osottautui tänä hetkenä todellinen tuska.

— Mutta eno, eiväthän seurakuntalaiset nyt ole kuulemassa, virkkoi Agata taas niin avomielisesti, että Konrad sinä hetkenä omisti hänelle kaiken ihailunsa.

— Älkää panko pahaksenne, tuon tavan on hän perinyt isältään, keskeytti hänet maalaispappi ystävällisesti. — Hän oli eläinlääkärinä piirissämme ja tunsi kaikki elukat niin tarkkaan kuin me ikinä viinin mehun. Kun me hauskasti jutellen yhdessä vietimme pitkiä talvi-iltoja ja minun piti lähteä tuomaan uutta pulloa, niin hän aina sanoi aivan samaa. Muuten erittäin kelpo mies… Paransi ilmaiseksi monen köyhän talonpojan lehmän… Mutta hirveä demokraatti. Tiedättekö, oikein noita vanhoja, vuodelta neljäkymmentäkahdeksan, joka kesät talvet käytti samaa suurta lupsuhattua.

— Juokaamme iloisen tapaamisemme malja. "Prosit", rakas ystävä!
"Prosit", neitiseni!

Lasit kilahtivat vastatusten. Maalaispastori maistoi varovaisesti, haisteli ja otti sitte suuren kulauksen.

— Erittäin hyvää viiniä, erittäin hyvää viiniä! Se täytyy myöntää, huomautti hän tyytyväisenä, juodakseen sitä taaskin runsaalla mitalla.

Konrad oli noussut liketäkseen vieraita. Puolitiessä tuli Agata häntä vastaan. Koskettaessaan lasillaan hänen lasiaan, katsoi hän häntä silmiin ja virkkoi hänen viime sanojensa johdosta:

Hän ei oikein tietänyt minkätähden hän tuolle nuorelle naiselle sen lausui; sanat olivat päässeet häneltä ennen kuin hän ehti ajatella.

— Toivottavasti ette siinä lausu pelkkää tyhjää kohteliaisuutta, herra tohtori, vastasi tyttö niin reippaasti, että Konrad joutui hiukan hämilleen.

Hedvig pyysi anteeksi, että hänen hetkeksi piti jättää vieraansa: hänellä oli kyökissä työtä, mutta hän tulisi pian takaisin. Ystävällisesti hymyillen veljelleen ja Agatalle, hän läksi; jälkimmäistä oli hän oikein oppinut rakastamaan.

— En ensinkään ihmettele, että teette elämänne niin mieluisaksi kuin suinkin. Teillähän on sangen hyvä paikka.

— Onhan se, tuli vastaukseksi, — kaikki muu on hyvin, rakas veli, mutta yksi puuttuu… Mutta kerronpahan nyt vihdoinkin tuon hajamielisyysjutun, joka itse asiassa on hyvin mieltä ylentävä.

Hän nousi ja sivalsi kädellä otsaansa, karkoittaakseen vastaiseksi mielestään sen surullisen tehtävän, joka hänet oli tuonut Berliiniin. Hän asteli huoneen läpi, heilutti nenäliinaansa ilmassa ja seisahtui lasikaapin eteen, jossa oli puolitusinallinen pastorin piippuja. Siinä hän ojensi kaulansa, ihaili ääneen piippuja ja teki eri kysymyksiä niiden johdosta. Vihdoin hän sentään ryhtyi kertomaan juttuaan.

— Ajatelkaa siis… Eräänä sunnuntai-iltapäivänä olin kävelyretkelläni. Herra kandidaatin piti pitää saarna. Meillä oli todellakin yhteen aikaan kandidaatti… Astelen hitaasti tietäni niittyjen ja vainioiden poikki, poimiskelen kukkia ja hyräelen virttä Herran kunniaksi. En tiedä miten kauvan sillä tavalla lienen kulkenut. Äkkiä kuulen kellojen soittavan kirkkoon. Nostan silmäni ja näen edessäni kirkontornin. Herra Jumala, ajattelin itsekseni, kello on jo kuusi ja iltajumalanpalveluksen pitää alkaman. Näen useiden talonpoikien kiiruhtavan sisään Jumalan huoneen ovesta… Riennän sakaristoon. Kirkonpalvelija, vanha Ebel, nostaa hyvin kohteliaasti minulle lakkiaan. Mitä kummaa, ajattelen, kuinka tuo vanha Ebel on minun kirkossani! Sukasen kiireesti puvun ylleni ja ihmettelen, miten se yöllä on käynyt niin pitkäksi. Sitte astuin saarnastuoliin. Kirkonmeno oli juuri alkanut. Raamattu oli auki ja sen päällä kirjoitettu saarna. Tekstinä oli Johanneksen yhdestoista luku, kahdeskymmenesviides ja kahdeskymmeneskuudes värssy. En eläessäni ole niin kauniisti saarnannut. Vanhan talonpojan silmistä saarnastuolin alla valuivat kyyneleet. Vasta kun olin saarnannut loppuun, huomasin erehdykseni. Missä veli Krause sitte on? kysyin Ebeliltä. Tämä katsoo minuun hämmästyneenä ja vastaa: mutta tietäähän herra pastori toki — että herra Krause tunti sitte on saanut halpauksen. Mehän lähetimme hakemaan herra pastoria… Minä tietysti en tietänyt mistään… Niin, rakkaani, ihmeitä tapahtuu! Se oli niinsanoakseni Jumalan sormi, joka minua johti.

— Tai ehkä mieluummin sattuma, herra pastori, keskeytti hänet Konrad, — tai niinkuin jo itse mainitsitte hyvä seuraus hajamielisyydestänne.

— Kuinka te, herra tohtori, voitte puhua sattumasta! Kaikkia teitämme johtaa Jumalan käsi. Ja Hän se oli, joka vei minut orvoksi jääneen seurakunnan luo juuri silloin, kun siellä sielunhätä oli suurimmillaan. Hän joka vaikutti Kristuksen ihmetyöt, vaikutti minunkin ihmetyöni!

Viime sanat lausui hän niin lujalla totisuudella, että kaikki hymy, joka kertomuksen kestäessä oli noussut kuulijoiden kasvoille, paikalla katosi.

Vanha Baldus, joka tunsi Bläselin lapsellisen hurskaan luonteen, tahtoi jo edeltäkäsin estää keskustelun syntymisen asiasta. Hän antoi sentähden pojalleen viittauksen ja virkkoi kiireesti:

— Älkäämme tutkiskelko noita viimeisiä tapahtumia, älkäämme ruvetko niin julkeiksi, että luulemme voivamme ne ratkaista.

Maalaispappi loi äkkiä Konradiin epäluuloisen katseen. Hän oli pannut painoa "sattumaan" ja se sai hänet miettimään. Konrad taas ajatteli itsekseen: hänkin kuuluu tuohon joukkoon, jonka ainoana soihtuna on sana; mutta hän on niitä yksinkertaisia, jotka ovat yhtä herttaiset kuin vaarattomat.

Bläselin hyvä tuuli palasi piankin. Hän kertoi pilajuttuja talonpojista, kuvaili heidän hyveitään ja paheitaan, selitti suhdettaan erääseen maatilanomistajaperheeseen, kreivilliseen herrasväkeen; puhui sitte eräästä riidasta, joka hänellä oli ollut konsistoorin kanssa ja vihdoin jänisjahdista, jossa hän ensi ja ainoan kerran eläissään oli ollut mukana.

— Niin, uskotteko rakkaani — minäkin sain yhden hengiltä. En tosin ampumakoneella. Herra varjelkoon sellaisilta! En koskaan ole saanut murha-asetta laukaistuksi. Mutta espanjalaisella ruo'ollani sen löin kuoliaaksi… Se oli nimittäin jo haavoitettu ja linkutti vastaani, niinkuin mikäkin raukka. Silloin pidin velvollisuutenani vapauttaa sen vaivoistaan. Se lahjoitettiinkin sitte minulle muistoksi. Mutta sitä ei kestänyt kauvan, eikö totta Agata?

— Kyllä, eno kulta. Urotyösi sai paistinpannussa viimeisen kolauksensa… Mutta tämän merkillisen elävän nahka säilytetään meillä vielä tänäkin päivänä, vastasi hän leikillisesti.

Kaikki nauroivat, eninten tietysti maalaispappi; hajamielisyydessään hän samassa tarttui Hedvigin lasiin, joka vielä oli aivan täynnä ja vei sen viattomasti huulilleen. Vanha Baldus, joka tämän huomasi, käytti ensi tilaisuutta poistaakseen erehdyksen, ennenkuin se tuli ilmi.

— Apteekkari häijyydessään julisti minut päivän sankariksi, päätti
Bläsel metsästysmuistelmansa. — Sellaista se on kun ihminen poikkeaa
Herran tieltä.

Kaikesta päättäen, oli viini hiukan noussut hänen päähänsä. Hän istuutui sohvaan talon isännän viereen ja pian olivat molemmat vaipuneet keskustelemaan menneistä ajoista. Voimakkaana kaikui maalaispapin bassoääni. Vihdoin tuli hän puhuneeksi pojastaan — siihen asti oli hän tahallaan karttanut sitä: hän ei ollut tahtonut häiritä mielialaa.

— Kaksi vuotta sitte hän kirjoitti minulle ja kertoi tappelevansa onnettoman rakkauden kanssa. Se kalvoi hänen sydäntään. Ei hän koskaan saisi asettuneeksi rauhalliseen pappilaan… Hän on aina ollut rauhaton sielu. Naisella on sentään suuri valta ihmisten yli.

Silloin nousi Agata, ja astui huoneen toiseen päähän, jossa kulmapöydällä oli joukko isoja valokuva-albumeja.

— Sallittehan, herra pastori? kysyi hän, ottaen yhden niistä käteensä ja istuutuen pieneen nojatuoliin.

— Tietysti, neiti, vastasi Baldus. — Jos tahdotte, niin voi poikani teille selittää sisällön.

Konrad oli kiiruhtanut avaamaan lukkoa, jota Agata turhaan oli koettanut saada auki. Sitte hän istuutui vastapäätä häntä ja ryhtyi innokkaasti asiaan.

— Hän , tyttö tuolla se on, johon hän on pikiintynyt… mutta hän ei koskaan ole voinut kärsiä häntä… Mitäs sille mahtaa.

Hän laski kädet ristiin vatsansa päälle, ja sulki, viinistä ja matkasta väsyneenä, silmänsä, kunnes hän äkkiä rupesi aivastamaan sellaisella voimalla ja kestävyydellä, että kolminkertainen "kost' Jumal'" kaikui häntä vastaan. Tämä sai hänet taasen hyvälle tuulelle.

Albumissa, jota Agata selaili, oli suurimmaksi osaksi pappeja. Konrad mainitsi hänelle muutamia nimiä, mutta huomasi, että häntä oikeastaan vähän huvitti koko tuo hurskas seura.

— Ei ainoitakaan hauskoja kasvoja, huomautti hän kerran. — Minusta ei saarnaaminen oikeastaan näy kaunistavan ihmisiä… Onko teidän kuvanne täällä? lisäsi hän kiireesti ikäänkuin hämmentääkseen sanojaan, koskei hän tietänyt minkä vaikutuksen ne tekisivät. Konrad näytti hänelle muutamia kuvia itsestään miehenä, ylioppilaana ja poikana. Agata katseli niitä tarkkaan, mutta ei sanonut mitään. Näiden kuvien rinnalla oli kalpean, laihan pojan valokuva; katse oli kirkas ja suun ympärillä taistelunhaluinen piirre. Varsinkin herättivät uljaasti kaartuvat huulet katsojan huomion.

— Hänet te kai tunnette, neiti, sanoi Konrad. — Serkkunne, jota juuri olette etsimässä.

— En, en häntä ensinkään tunne, vastasi neiti välinpitämättömästi ja niin tahallisen kylmästi, että Konradin täytyi se huomata.

— Omituista, että tuolla portailla juuri tulin häntä ajatelleeksi, puhui Konrad taasen. Sitte hän, hänen kehoittamattaan, kertoi kohtauksen komerossa.

— Se on aivan hänen kaltaistaan, virkkoi neiti lyhyesti, selaillen lehtiä. — Kyllä hän osasi jos jotakin!… Kun hän oli ylioppilas ja tuli lomalle kotiin, olin silloin vielä lapsi, mutta muistan vallan hyvin kuinka hän saarnasi koko maailmalle. Yksin karja ja paimenet niityllä eivät saaneet olla rauhassa häneltä. Meille tytöille hän usein näytteli saatanaa. Paimenille lupasi hän synninpäästön ja siunasi heidät, kunhan he vain antoivat hänelle perunoita, joita olivat paistaneet hiiloksessa… Usein teki hän tilapäisiä runojakin. Ja kerran kun kaivettiin perunoita, niin hän aukealla pellolla vihki piian ja rengin ja piti heitä sitte miehenä ja vaimona ja käski lähtemään kotiin… Hän oli todellakin aika heittiö ja sopi yhtä hyvin papiksi, kuin minä nunnaksi.

— Vai ettekö sopisi siksi, naurahti Konrad, jonka mielestä siinä suoruudessa, jolla hän kaikki kertoi, oli jotakin kietovaa.

— En, en laisinkaan, vastasi hän hiljaa hymyillen ja sulki albumin. — Teillä on kai hyvin vapaat mielipiteet, herra tohtori? kysyi hän äkkiä ja odottamattomasti.

— Mistä te sen päätätte? Mitä te yleensä kutsutte vapaaksi?…
Tarkoitatte kai pappina?

— Tietysti pappina! — Agata tuli hiukan hämilleen ja jatkoi sitte: — ajattelin vain siksi että te puolustitte sattumaa enoani vastaan. Olen nimittäin samaa mieltä kuin te… Sitäpaitsi en usko ihmeisiin. Se on sentään vain mielikuvitusta ja mielikuvitus pettää meidät kaikki. Kuinka usein jo olen enoni kanssa riidellyt Jumalan käden viittauksista, mutta hän vannoo uuden testamentin kautta… Kas, minä huomasin juuri äsken kuinka hän hajamielisyydessään joi viinin sisarenne lasista. Nyt hyvä Jumala rankaisee häntä vaivuttamalla hänet uneen. Onhan se ihan luonnollinen asia.

Maalaispappi oli todellakin nukkunut, pää kallellaan ja kädet ristissä. Pastori Baldus ei häirinnyt häntä, hän oli ottanut sanomalehden ja syventynyt sitä lukemaan.

— Mutta palataksemme asiaan, alkoi neiti. — Isänne kertoi meille eilisiltaisesta menettelystänne. Ja Hedvig neiti kertoi minulle kaikki mitä siellä tapahtui. Se teki minuun suuremmoisen vaikutuksen.

— Aivan varmaan… Te mahdatte ajatella hirveän vapaasti, kun uskalsitte käyttäytyä sillä tavalla. Nimittäin herra hovisaarnaajaa vastaan! En häntä persoonallisesti tunne, mutta hän näyttää minusta niin kauhealta. Jumalan palvelijan pitää toki opettaa rakkautta. Ainakin minun mielestäni… Tiedättekö, olisin tahtonut nähdä heidän kasvonsa, kun tyttöraukka tuotiin esiin. Siitä tulisi hyvä kuva — minä nimittäin maalaan, lopetti hän juttunsa, jonka hän yhdessä hengenvedossa oli ladellut. — Mutta katsokaappa, isänne on seurannut enon esimerkkiä.

Vanha Baldus ei ollut kestänyt raskasta viiniä, jota ei pitkiin aikoihin ollut ollut hänen pöydällään. Sanomalehti oli pudonnut hänen kädestään, turhaan oli hän taistellut vanhuutta ja heikkoutta vastaan.

— Voi noita hyviä sieluja! Antakaamme heidän levätä rauhassa! kuiskasi Agata. — Täällä teidän kanssanne on aika hauska, alkoi hän, jotakin sanoakseen, kun keskusteluun oli syntynyt ikävä vaitiolo.

Suuri kolmiakkunainen huone oli salin kaltainen ja teki todellakin mitä miellyttävimmän vaikutuksen. Siellä vallitsi menneitten vuosikymmenten henki. Eriskummallisilla arabeskeilla kirjaellut tapetit olivat haaltuneet, malli uutimissa vanhanaikainen, huonekalut epämuodikkaat, kömpelöt; kuvat olivat kapeissa kehyksissä ja värittömälle matolle oli kirjaeltu paimenleikki Watteau'n tyyliin. Mutta kaikki esineet kuuluivat mitä likeisimmin yhteen, toista ei saattanut ajatella ilman toista. Yksin laatikontapainen soittokonekaan takaseinällä ja sohvan yläpuolella riippuvat kankeat öljymaalaukset, jotka kuvasivat pastoria ja hänen rouvavainajaansa nuorena avioparina, eivät voineet kuin kohottaa viehätystä tuossa kokonaisuudessa.

Hetken pakinoivat Konrad ja Agata vähäpätöisistä asioista. Kun he vaikenivat, kuului ainoastaan suuren seinäkellon tasainen tikuttaminen ja molempien nukkuvien hengitys. Silloin tällöin vieri kadulla vaunut, saattaen talon heikosti vapisemaan. Tuohon kulmaan oli Hedvigin tapana vetäytyä, kun hän oli pahoilla mielin. Ikkunan ääressä seisoi englantilainen keinutuoli; Agata istuutui siihen ja alkoi hiljaa sitä liikutella.

— Kuinka hyvä tässä on kiikkua. Minun pitää pyytää, että eno minullekin hankkii tällaisen, sanoi hän, painaen silmiään umpeen ja nojaten päätään taappäin. Muutaman hetken saattoi Konrad silloin häiritsemättä ihaella hänen vartalonsa hienoja piirteitä. Koko hänen olentonsa henki iloisaa nuoruutta. Ja kuitenkin tuntui hän olevan paljon kehittyneempi ja naisellisempi kuin tytöt tavallisesti ovat hänen iässään. Korkeintain saattoi hän olla kahdenkymmenenkolmen vanha. Äkkiä Konradista tuntui siltä, kuin hän jo kauvan aikaa olisi katsellut noita kasvoja, kuin hän jo monta päivää tällä tavalla olisi istunut hänen rinnallaan — eikä vasta neljännestunnin.

— Jos tietäisitte, kuinka meillä nyt on ikävää, katkasi Agata vaitiolon. — Ne muutamat ihmiset joitten kanssa seurustelemme ovat oikeita poroporvareita. Ja minä niin rakastan seuraelämää. Älkää käsittäkö minua väärin. En tarkota suurta seuraa, vaan pientä piiriä, jossa voi viihtyä… Järjellinen keskusteleminen on sentään verrattoman hauskaa. Isäni siitä paljon piti… Huh, kuinka tyhmiä ihmisiä olenkaan oppinut tuntemaan tanssiaisissa ja iltamissa! Kaksi vuotta sitte asuin nimittäin Dresdenissä tätini luona, joka nyt myöskin on kuollut. Kuusi vuotta olin siellä.

Hän kertoi sitte kasvatuslaitoksesta, jonka johtajatar täti oli ollut, perheistä, joissa hän oli seurustellut ja kaikellaisista muista asioista. Tämän kaiken hän teki erittäin hauskasti, äänellä, joka hyväili korvaa.

— Joko olette pitänyt tulosaarnanne? Isänne kertoi, että teidät vasta hiljan on kutsuttu tänne.

— Viivyttekö todellakin täällä niin kauvan? kysyi Konrad hämmästyneenä.

— Minulla on nimittäin vielä serkku, isän puolelta, joka on täällä naimisissa… Hän on kauvan sitte jo pyytänyt minua luokseen.

— Voisittehan muuten asua täällä isäni luonakin… Sisareni varmaankin koettaisi tehdä kaikki jotta aika kuluisi teiltä niin hauskasti kuin suinkin. Olen vakuutettu siitä, ettette voisi tehdä hänelle suurempaa iloa.

Kiireesti oli hän sanansa lausunut. Hänet oli vallannut halu vielä nähdä tuo tyttö, usein jutella hänen kanssaan yhtä lapsellisen hauskasti kuin tänään.

Agata kiitti ystävällisesti pyynnöstä, mutta sanoi valitettavasti jo luvanneensa sinne. Seuraavassa hetkessä astui Hedvig huoneeseen, löi kätensä yhteen ja huusi kovalla äänellä:

Kun hän huomasi nukkujat, katui hän varomattomuuttaan, tosin liian myöhään. Vanha Baldus hieroi jo silmiään ja maalaispappi hypähti niin korkealle ilmaan kuin hänen ruumiinsa vain salli; hämmästyneenä katseli hän ympärilleen.

— Luulenpa olleeni niin hävytön, että nukahdin. Pyydän anteeksi… Mutta siinä näette, mitä hajamielisyys saa aikaan! Luulin todellakin istuneeni kotona omassa nojatuolissani ja nöyränä sulkeneeni silmäni Jumalan edessä. Niin, antakaa anteeksi, rakas Baldus, jos voitte… Herra Jesukseni! Tekin taisitte nukahtaa. Silloinhan minä vain puoleksi olen loukannut vieraanvaraisuutta.

He hymähtivät molemmat tyytyväisesti, nousivat ja oikaisivat jäseniään. Kaikki muutkin olivat mitä parhaimmalla tuulella. Pöytä oli katettu viereiseen huoneeseen. Vierasten kunniaksi oli Hedvig ottanut esille hopea-astiat ja järjestänyt kaikki erittäin kauniisti; hän istui molempien vanhojen välissä, Konrad oli Agatan vasemmalla puolella. Tyhjä tuoli oli Agatan ja hänen enonsa välissä. Keitto oli jo pöydällä ja Bläsel oli vasta päässyt lausumasta sanoja: "Jumala, siunaa ruokahalumme", jonka hän teki kädet ristissä, kun kuului kova soitto. Julius tuli todellakin, vaikka hän ensin oli kieltäytynyt. Mutta Hedvig olikin voittanut vastenmielisyytensä ja itse lähtenyt kutsumaan häntä. Viime aikoina oli Julius käynyt täällä hyvin harvoin, ja kuitenkaan ei kukaan ollut niin kiitollinen hänen tulostaan kuin isä. Ukko nousi vaivalloisesti ja painoi sydämmellisesti hänen kättään. Hänen kasvoiltaan loisti todellinen riemu.

Julius ja Bläsel olivat ennestään tutut. Kun he olivat tervehtineet toisiaan ja Agata oli esitetty pastori Juliukselle, istuuduttiin taas pöytään. Maalaispappi ei kauvan kursaillut, vaan kävi rohkeasti ruokien kimppuun ja ylisteli paistin hyvyyttä niin että Hedvig oikein tuli hämilleen. Se vaikutti Juliukseen niin, että hän, vaikka vasta oli syönyt vahvan suuruksen, seurasi Bläselin esimerkkiä. Kaikessa hiljaisuudessa täytyi hänen myöntää, ettei Hedvig ollut paljoakaan jälellä Klaudinan kyökkitaidosta.

Keskustelu liikkui vähäpätöisissä asioissa, kunnes se äkkiä kääntyi Josefaan. Konrad ei ymmärtänyt, miten se oikeastaan tapahtui, mutta äkkiä hänen veljensä kurottautui pöydän yli ja virkkoi hänelle kovalla äänellä, suoraan silmiin:

Se oli valheellinen, kiittämätön olento, jonka kuletit taloomme! —…
Ajattele, hän on jo ehtinyt varastaa.

— Johdattakoon hänet hyvä Jumala oikealle tielle… Onko se mahdollista, onko se mahdollista, herra pastori! huudahti Bläsel. Hän pelästyi niin, ettei hän ollut saada niellyksi sitä suurta palaa, jonka hän juuri oli ottanut.

— Niin se on, jatkoi Julius, kiihkeästi leikellen hanhenjalkaa. — Ja sitäpaitsi on hän niin paatunut, ettei hän myönnä sitä. Se on pahin kaikesta.

— Mitä hän sitte on varastanut? kysyi Konrad, joka, hämmästyneenä veljensä sanoista, oli jäänyt häneen katsomaan.

— Emme vielä tiedä mitä kaikkia. Minulta puuttuu pieni kuva. Eihän se ollut suuriarvoinen, mutta se suututtaa sentään… Ja neiti Schaff sanoo kaipaavansa rannerengasta. Tietysti emme ole mitään löytäneet! Kuka tietää mihin hän on kätkenyt tavarat!… Muuten olen saanut hänestä mitä huonoimpia tietoja.

— Voi tämän maailman synnillisyyttä! virkkoi taaskin maalaispastori kohottaen lasinsa ja juoden Hedvigin maljan.

Konrad oli niin kummissaan, ettei hän voinut muuta kuin ääneti nyökäyttää päätään; hän pysyi harvapuheisena, yksin vieruskumppanittarelleenkin. Vihdoin katosi häneltä ruokahalu. Olisiko hän niin kokonaan erehtynyt? Äkkiä muistui Klaudina hänen mieleensä. Kunhan ei hän vain olisi vaikuttanut asiain kulkuun? Konrad ei häneen luottanut, vaikka veli olisi kehunut häntä tuhat kertaa enemmän kuin tänään aamupäivällä.

Kun oli noustu pöydästä, kävi hän taas puheliaammaksi. Kahvit juotiin suuressa huoneessa. Maalaispappi poltti sikaaria ja keskusteli Juliuksen kanssa kaupunginlähetyksestä. Hedvig ja Agata istuivat Hedvigin lempinurkassa, jutellen puvuista; he olivat jo tulleet hyviksi ystäviksi.

— Uskotko sinä nyt tuota?… Se naishenkilö siellä, se on keksinyt koko jutun.

Hän odotti hetkeä, jolloin Julius lakkaisi keskustelemasta maalaispapin kanssa. Mutta kun se vihdoin tapahtui, niin Juliukselle äkkiä tuli kova kiire: hänen täytyi välttämättömästi lähteä pois, niin paha kuin olikin, ettei hän nyt voinut jatkaa keskustelua tuosta ikävästä asiasta; hän pyysi Konradia seuraavana päivänä heti jumalanpalveluksen jälkeen tulemaan luokseen: hänellä oli tärkeä asia kerrottavana. Mahdotonta oli olla huomaamatta, että hänen käytöksensä oli kylmä: hän ojensi tuskin kätensä veljelleen jäähyväisiksi. Jotakin erinomaista oli mahtanut tapahtua.

— Hän jää, kaikesta huolimatta, meille. Jota suurempi synti, sitä suurempi velvollisuus koettaa sitä voittaa, vastasi Julius. Sitte lausui hän kaikille jäähyväiset, kehoitettuaan sentään ensin Bläseliä käymään itseään tervehtimässä.

Sinä hetkenä Konrad todellakin ällistyneenä katsoi häneen; hän ei ymmärtänyt veljensä sanoja enempää kuin hänen menettelyänsäkään, puolen tunnin kuluttua hänkin lausui jäähyväiset "näkemiin asti".

Tohtori Baldus läksi eteläistä etukaupunkia kohti. Taivaalle kerääntyi synkkiä pilviä; se pani ihmiset kiiruhtamaan. Mutta hän ei ajatellut uhkaavaa ilmaa, vaan astui erityistä kiirettä pitämättä katujen halki; hän oli ajatusten vallassa, jotka suuresti häneen koskivat. Eilispäivästä oli hän kokenut paljon ja oppinut tuntemaan ihmeellisiä ihmisiä!

Suuret sadepisarat alkoivat kostuttaa maata, hän ei sitä huomannut; ne suurenivat ja enenivät, mutta yhä hän hitain askelin asteli, kädessään kokoonkääritty sateenvarjo ja ajattelematta silinterihattuaan. Oli vielä valoisaa. Taivaanrannalta lankesi kalpea hohde vastapäätä olevalle taloriville, tehden rakennukset ja ohikulkijat oudon värisiksi. Tuo vihreähtävä valo näytti tulevan tänne vieraasta maailmasta. Äkkiä särki aurinko päättäväisesti pilvet: kylmä valo katosi ja lämmin hohto peitti talot, kadut ja ihmiset. Kaikki päilyi punertavassa valossa, sadepisarat kiilsivät sulan hopean lailla.

Ja niinkuin Berliini, joka päiväkausia oli kahlannut harmaassa liassa, muutamassa minuutissa taaskin alkoi hymyillä, niin Konradkin äkkiä ilomielin silmäili eteensä. Hän ajatteli maalaispappia ja Agataa. Vanha Bläsel oli epäilemättä erinomainen ihminen — suuri lapsi, jolle täytyy antaa kaikki anteeksi ja joka pitää uskoa makoisena mantelina, josta ihminen vielä vanhoilla päivilläänkin saa virvoitusta. Hän teki kaikki Jumalan nimessä: saarnasi, makasi, söi, joi, nuuskasi. Ja oli talonpoikiensa luona onnellinen ja tyytyväinen. Viatonta kristinuskoa — viatonta kuin lapsen laverteleminen! Jumalan ainainen avuksihuutaminen vakuutti synninpäästön jo edeltäkäsin…

Ja kuitenkin hänkin keskitti kaikki sanaan. "Puhu talonpojille Kristuksen ihmetöistä, uhkaa heitä iankaikkisella kadotuksella, anna heille määrätyllä ajalla Herranehtoollista ja mene sitte kotiin, juo viiniäsi, syö tarpeeksi paistia, polta piippuasi ja nauti sielusi rauhaa". Sama ammatti kuin kaupungissa! Sillä erotuksella vain, että siellä puhtaassa, voimakkaassa ilmassa tuli paljon terveemmäksi. Henkisessä elämässä ei saattanut huomata mitään erotusta; se pysyi aina epäilyttävänä. Sitä johti sama vanha tunnussana, jota käyttivät kaikki Herran viinitarhassa toimivat: "Jumala, anna minulle leipää, niin rupean palvelijaksesi". Se oli siis lopultakin sama vatsakysymys, jonka sanottiin villinneen nuo jumalattomat ateistit ja vapaa-ajattelijat.

Mutta tuolla leikkisällä maalaispastorilla, joka ei koskaan ollut oppinut tuntemaan elämänsä murhenäytelmää, oli muuan etu, joka tosin ei millään tavalla kuulunut hänen ammattiinsa: hänellä oli soma sisarentytär, jonka Konrad tänä hetkenä tunnusti ihanaksi tytöksi. Hänessä oli huumoria, ja se merkitsee paljon, kun sitä on naisessa; sitäpaitsi tuntuivat hänen mielipiteensä sangen järkeviltä, hän piti pienistä seurapiireistä: hänestä saattoi ehkä tulla erinomainen — papin-rouva.

Äkkiä Konrad omasta mielestäänkin tuntui eriskummalliselta ihmiseltä: hänhän kulki ajatuksissa, jotka eivät suinkaan olleet kaukana naurettavuudesta. Ei puuttunut paljonkaan ennenkuin hän oli joutumaisillaan samalle koneentapaiselle tielle, jota hänen veljensä niin levollisin, kylmin sanoin oli kuvaellut. Vaikkakin vain ajatuksissa! Mutta ajatukset vaativat tavallisesti kiinteän muodon. Siksi tuli pappis-onnen korkein määrä: avioliitto, lapset ja viisikymmentäkaksi sunnuntaisaarnaa; lukuunottamatta ristiäisiä, vihkimyksiä ja ruumissaarnoja. Alku isoon vatsaan kyllä jonakin kauniina päivänä ilmestyisi itsestään; tietysti edellyttäen että siihen oli taipumusta.

Äkkiä hänen huomionsa kääntyi ulkonaisiin asioihin. Siinä missä komea Leipzigkatu yhtyy Spitteltoriin, piti hänen pysähtyä. Täällä, missä seitsemän katua ikäänkuin solmeutuvat yhteen, vallitsi todellakin huumaava elämä. Pitkissä riveissä vieri vaunuja lakkaamatta ohitse; jalkamiehet tuuppautuivat ja tungeskelivat niinkuin muurahaiset; varsinkin sillä puolen toria, josta Gertraudtenkatu jatkuu, venyi ihmisjoukko pitkäksi, taukoamattomaksi ketjuksi. Ei näkynyt kuin pitkä liikkuva katto, jonka sateenvarjot muodostivat.

Lyhtypatsaan ääressä seisoi köyhännäköinen vanha akka, turhaan koettaen nostaa selkäänsä raskasta säkkiä. Sadat sen näkivät, mutta astuivat välinpitämättöminä ohitse. Kaksi nuorta, narrimaisesti puettua herraa oli miltei juoksemaisillaan hänet nurin; he törmäsivät säkkiä vastaan, mutta jatkoivat matkaansa. Toinen heistä puhdisteli suuttuneena päällystakkiaan. Konrad ei aikaakaan viivytellyt; voimakkain käsin tarttui hän säkin alapäähän, mutta tottumaton työ ei hänelle onnistunut; vasta kolmannella kerralla hän sai painon nousemaan. Hämmästyneenä tuijotti akka häneen. Se oli nähtävästi silinterihattu, joka häntä kummastutti. Soperreltuaan muutamia sanoja kiitokseksi, läksi hän kammertamaan tietänsä. Tapaus oli tietysti herättänyt huomiota. Useita henkilöitä, joiden joukossa muutama keski-ikäinen poika, pysähtyi töllöttämään Konradia, naista ja säkkiä, tuolla liikuttavalla uteliaisuudella, johon berliiniläinen aina on valmis, kun hänen tielleen vaan joutuu jotakin, joka ansaitsee katselemista. Tällä kertaa se ei ollut kompastunut hevonen eikä juopunut — sitä enemmän kannatti tässä kuluttaa aikaansa.

Useat ohikulkevista katsoivat hämmästyneinä taakseen. Näytelmä mahtoi siis olla tavallisuutta erinomaisempi. Nuori, hieno neiti tuuppasi vanhempaa seurakumppaniaan käsivarteen ja virkkoi: "katso nyt, äiti, tuota herraa ja naista. Kuinka hullua!" —"Varmaankin englantilainen", tuli kuivaksi vastaukseksi.

Molemmat nauroivat ja läksivät tyytyväisinä tiehensä. Muuan mies pudisti päätään, tuli katuojaan asti ja tarkasteli siinä Konradia kantapäästä kiireeseen asti, poliisivirkamiehen ankaruudella: hän ei mitenkään saanut auttajan ulkomuotoa ja äskeistä tapausta sopimaan yhteen. Mutta Konradin poistuessa huusi muuan pojista suurella äänellä: "tuo ei ollut täkäläisiä!" — "Taikka oli akka hänen isoäitinsä", lisäsi siihen toinen. Hetkisen he vielä tarkastelivat paikkaa, jossa säkki oli seisonut, alkoivat sitte korvia särkevällä voimalla viheltää ja marssivat juhlallisesti asfaltin poikki.

Konrad astui tyynesti eteenpäin. Omasta mielestään oli hän tehnyt aivan luonnollisen työn ja kuitenkin oli se hänen ympärilleen saattanut kummastuneita naamoja; hän ei tuota ihmetellyt sillä vahvistihan nykyajan yhteiskunta siten vain hänen mielipiteensä. Sen kristillisyys esiintyi glasee-hansikkaissa. Yksinkertaisin ihmisvelvollisuus, lähimmäisrakkauden ensimmäinen käsky, kaikki se mitä Kristus oli käskenyt tekemään vaivaisille ja kärsiville, oli loukannut noita ihmisiä, sentähden että se oli tapahtunut aukealla kadulla. Siksi, että sen oli tehnyt henkilö, joka oli paremmissa vaatteissa kuin naisraukka.

Astuessaan eteenpäin, rupesi hän äkkiä miettimään seuraavaan tapaan: jos Kristus nousisi ylös ja paljain jaloin, risaisessa, köyhässä puvussa, orjantappurakruunu väsyneellä, pitkien hiusten peittämällä päällään, vaatimattomana ja nöyränä astuisi joukkojen halki koputtamaan ovea, jonka takaa löytäisi lepoa…

Konrad kuuli jo mielikuvituksessaan joukon kiljunnan, pilkan ja räikeän naurun; näki ihmisten kokoontuvan heittämään pilapuheita ja solvauksia tuota kummallista olentoa kohti. Ruoskiminen ei tosin tapahtuisi piiskalla, eikä kohtaisi ruumista, mutta sensijaan sielua, mikä oli tuhat kertaa kamalampaa. Sitte seuraisi retki — ei Golgatalle, vaan poliisiin. Huudot yksin olisivat samat kuin silloinkin: "jos sinä olet Jumalan poika, niin auta itseäsi!"

Tuo joukko se ei enään uskonut ihmeisiin. Ja kuitenkin niitä opetettiin sille joka päivä, joka hetki; niille perustettiin uskonnon taivaallinen rakennus; väitettiin maailman tulleen paremmaksi, viisaammaksi, siveellisemmäksi. Vihdoin vedottiin kulttuuriinkin.

Niin, kulttuuriin! Oliko se tehnyt ihmiset onnellisemmiksi?… Kurjia olentoja kulki hänen ohitsensa. Heillä oli kaikilla vain yksi maali: päästä lähimmäisen ohi ja jokunen askel korkeammalle.

Konrad olisi varmaankin vielä hyvän aikaa antanut ajatustensa kehittyä samaan tapaan, jollei hän olisi huomannut, että piti ruveta etsimään taloa, jonne hän aikoi. Hän ei itse asiassa enään ollut kaukana maalistaan. Käännyttyään seuraavasta kulmasta, tuli hän pienelle kadulle, jossa lapsia kerrassaan vilisi; harvoin vain ajettiin siitä rattailla. Ja tuo varmuus houkutteli lapset pois pihamailta. Koko ajopenger oli kuin julkinen leikkikenttä. Nuo nelikerroksiset, samalla värillä sivelletyt, yksitoikkoiset ja ikävät hyyrykasarmit näyttivät suovan suojaa tuhansille pienille olennoille. He telmivät, huusivat, juoksivat ja painiskelivat ikäänkuin oikein nauttiakseen syksyn viimeisestä valonkatseesta, ennenkuin varustautuivat lepäämään talviunessaan kivilaatikkojen sisällä.

Hän seisahtui leveän, siivottoman porttikäytävän eteen. Paljaat, likaiset seinät täydensivät heti talon tekemää vaikutusta; sisäänkäytävällä oli husinhasin joukko kylttejä osoittamassa asujainten mitä erilaisimpia ammatteja. Siinä oli rohkeasti maalattu saapas ja kenkä, joitten vieressä kohoili räikeän valkeiksi maalattuja päällyspaitoja ja kauluksia. Varsinkin pistivät silmiin jättiläiskokoiset sakset, jotka olivat maalatut keskelle paljasta seinää.

Alkoi jo hämärtää, jonkatähden Konradin oli vaikea löytää. Vihdoin kysyi hän pieneltä pojalta, asuiko täällä muuan Jannusch? Lapsilauma ympäröi hänet paikalla ja apua tarjoavia ääniä sinkoili hänen ympärillään.

"Vai Jannuschilaiset? Ne asuvat tuolla toisen pihan perällä, kellarissa"… "Hevostallin takana"… "Oikealla"… "Eihän, kuin vasemmalla! Senkin kana siinä, minä sen paremmin tiedän!"

Keskenkasvanut tyttö tarjoutui viemään häntä. Ensimmäinen piha oli hirvittävän likainen ja huonosti kivitetty. Ei ollut minkäänlaista lyhtyä ja alakerran ikkunasta tunki valo vain pienestä lampusta, joten tarkasti täytyi katsoa eteensä, ettei astuisi vesilätäkköihin, joita oli suuri määrä. Toinen piha oli alamaata. Siellä näytti vieläkin lohduttomammalta; kaksi suurta huonekaluvaunua oli tiellä. Vaivaloisesti Konrad pujottelihe niiden sivutse; siinä hän vallan tarttui likaan, ja jäi hetkeksi hämmästelemään miten ihmiset siitä yleensä saattoivat kulkea. Vasemmalla oli todellakin hevostalli, jonka avonaisesta ovesta tulvi inhoittavaa hajua. Lyhdyn himmeässä valossa seisoi mies kiilloittamassa valjaita ja vihelsi siinä laulua. "Ol' ennen mulla toveri, jonk' ei oo vertaista." Surumielisenä kaikui sävel iltapimeällä. Tukevan hevostallin takana seisoi matala talo, ikäänkuin rakennusmestarin köyhänä kaupanpäällisenä; kellarikerroksen ikkunat olivat syvällä; yhdestä loisti heikko valo.

— Kiitos, lapseni, sanoi Konrad ja astui alas portaita. Niissä oli niin pimeä, että hänen kesken kaikkia piti sytyttää tulitikku, jottei vahingoittaisi itseään. Vasemmalla näytti olevan jonkinlainen pesutupa, sillä päällettäin oli ladottu joukko astioita. Etehinen, joka ei ollut edes kalkittu, teki niin kylmän ja epäterveellisen vaikutuksen, että Konrad ehdottomasti kauhistui. Oikealla oli ovi, jolle sangen epäsäännöllisin piirtein oli kirjoitettu nimi "Jannusch". Nähtävästi oli se asianomaisen oman käden työtä, sillä alkukirjainta koristi suuri kiehkura.

Hän koputti oveen. "Se on auki", kuului heleä lapsenääni, jonka jälkeen hän astui sisään. Asuntoon kuului kaksi huonetta, joista toinen suurempi, toinen pienempi; ensimmäinen oli pimeä, permannolla yksin oli valoviiva, joka tunki kamarin avoimen oven läpi. Liketessään tätä ovea, kuuli hän kovaa kuorsaamista. Nukkuva mahtoi olla täysikasvanut henkilö. Siitä välittämättä astui hän suoraan eteenpäin.

— Hyvää iltaa, lausui hän puoliääneen, sulkien oven sisäpuolelta. — Älä pelkää, lapseni, minä tulen Josefan luota katsomaan, kuinka te voitte. Hän lähettää teille paljon terveisiä.

Nämät sanat lausui hän pienelle tytölle, joka saattoi olla seitsenvuotias, ja joka vanhalla pöydällä, peitetyn ikkunan ääressä krihvelitaululle koetti piirustaa malliksi kirjoitettujen kirjainten mukaan. Kynttilänpätkä oli pistetty pullon suuhun. Tyttö pelästyi, karkasi tuoliltaan ja pakeni huoneen etäisimpään kulmaan. Äänetönnä, suu auki, silmät tuskaa täynnä tähdättyinä Konradiin, pysytteli hän siellä; hänen piti uudestaan häntä rauhoittaa, ennenkuin hän ujosti ojensi hänelle hentoisan, kuihtuneen kätensä. Tuo pieni olento kapeine, läpikuultavine poskineen teki kummallisen vaikutuksen; hänessä oli jotakin pikkuvanhaa, hän näytti rientäneen vuosiensa edelle. Mutta ei kurjuuskaan ollut voinut himmentää hänen piirteittensä hienoutta. Ikäisekseen oli hän tavattoman iso: kasvanut korkeaksi kuin ansarin kukka, joka vähitellen uhkaa menehtyä samalla paikalla. Hänen köyhä pukunsa ilmaisi jonkinlaista puhtautta.

— August meni etsimään Josefaa ja Anton meni viemään isän takkia panttilaitokseen. Emme ole syöneet mitään sitte kuin tänä aamuna.

Konrad kääntyi katsomaan molempia pienempiä lapsia, jotka makasivat perällä.

Hänen piti nauraa tuota täysikasvaneen ihmisen totisuutta, jolla tyttö lausui tunnustuksensa, vaikka se häntä niin syvästi liikutti.

— Niin, minä yksin, spriikeittiöllä. Josefa on opettanut. Sitäpaitsi minulla vielä oli jauhoja ja maitoa. Maidon lainasin. Ja jollette sitä kellenkään kerro — hän alensi äkkiä äänensä kuiskaukseksi — niin kerron teille, että minulla vielä oli kaksi sokeripalaakin, joista toinen oikein suuri. Eilen lähtiessään Josefa ne minulle antoi. Kenenkään näkemättä… Noille muille ei sitä saa sanoa. Mutta minä olinkin hyvin piiloittanut ne. Vanhan romun alle. Olisivat kauvan saaneet hakea.

Tyytyväisesti hän itsekseen naurahti. Pieni urostyö näytti tuottavan hänelle suurta huvia.

— Vai niin. Sinähän sitte oletkin aika kyökkitaiteilija, puhui Konrad iloisesti, asettaen hattunsa ja sateenvarjonsa pöydälle. — Muuta ette siis ole syöneet? lisäsi hän.

— Eikö sitä ole siinä? hämmästeli tyttö. — Minä jaoin sen kolmeksi kerraksi. Ja jälellä on vielä aika joukko. Herätän heidät pian, nimittäin Emilin ja Marian — ennenkuin toiset tulevat kotiin ja isä herää. Sitte saatte nähdä kuinka sitä syödään.

— Mutta etkö mielelläsi söisi jotakin muutakin? kysyi Konrad, joka oli istuutunut tuolille ja ottanut tytön polvelleen.

— Kyllä. Ja onhan meillä aina muutakin syömistä, kun Josefa taas tulee. Ja hän tulee varmaan, minä sen tiedän.

— Olen rukoillut hyvää Jumalaa — äsken kun pikku Maria oli suonenvedossa. Hänelle tulee nimittäin hampaita ja silloin minä häntä kanniskelen sylissäni, kunnes tuska on ohitse. Niin, ja silloin minä rukoilin hyvää Jumalaa, että hän oikein pian antaisi Josefan tulla. Ja minä tiedän, että hän hänet meille lähettää. Miksi Josefa sitte meidät jättäisi? Emmehän ole tehneet mitään hänelle.

Konrad tuli hyvin liikutetuksi. Tuossa pienessä olentoraukassa oli jotakin, jota turhaan olisi saanut hakea tuhannesta täysikasvaneesta. Hätä ja raakuus, nuo köyhien huonot kasvattajattaret, eivät olleet saaneet ryöstetyksi uskoa lapsen mielestä; kokeneen henkilön lailla hän ruokki ja hoivaili pienokaisia. Sinä hetkenä kuvitteli Konrad hänen olevan kolme kertaa vanhemman henkilön, jota hänen piti kohdella kunnioituksella, niinkuin oikeaa emäntää. Puhdas jumalanpelko noiden paljaiden seinien sisäpuolella vahvisti häntä. Hän tarttui molemmin käsin lapsen päähän ja painoi suudelman sen otsalle.

— Rukouksesi on kuultu, lausui hän hellästi. — Te saatte pian nähdä
Josefan.

— Oi, pappiko? — Hän astui muutamia askeleita taappäin ja katseli häneen, kädet ristissä, suurin, tarkkaavaisin silmin. — Oikea pappi kirkosta? jatkoi hän.

— Niin, oikea pappi, vakuutti Konrad, jota kysymys suuresti huvitti. — Mutta minä olen sitäpaitsi satujen hyvä haltia, joka aina tuo ihmisille jonkun lahjan. Kas, tuossa saat kokonaisen taalerin. Sillä sinä heti voit ostaa mitä tahdot, tarkoitan leipää, kahvia, sokeria, makkaraa, kinkkua… Tottahan sinä tunnet paikat, mistä saa. Otappa nyt koppa ja lähde. Minä hoidan sillaikaa pikku siskoja. Kunhan isäpuolesi nyt herää, niin puhun järkevästi hänen kanssaan. Sitte sinun ei enään tarvitse piiloittaa sokeriasi.

Tyttö ei liikahtanut paikalta; hetken hän silmillään seurasi hänen kätensä liikkeitä: kuinka hän avasi kukkaron ja otti rahan peukalon ja etusormen väliin, laskeakseen sen sitte pöydän kulmalle. Sitte hän kummastunein silmin taas katseli häntä itseään. Konrad luuli tuon arvaamattoman rikkauden tehneen hänet niin sanattomaksi. Mutta äkkiä hän hätäisesti virkkoi:

Erityisellä mielenkiinnolla Konrad nyt silmäili lasta; hän tahtoi tietää, oliko tuo pelkkä mielikuva, sellainen joita lapsilla usein on.

— Kuinka sinä sitä ajattelet? alkoi hän taas. — Onhan isänne jo aikoja sitte kuollut… Lähde nyt vaan, äläkä viivy kauvan.

— Ei, ei, jatkoi tyttö varmasti, huomaamatta hänen käskyään. — Koko aamupäivän ovat he tuolla jutelleet siitä, että Josefan isä oli pappi. Anton huusi sen korvaani, suututtaakseen minua. Hän sanoi, että jos Josefa hänet löytäisi, niin meille kaikille koittaisi hyvät päivät… August läksi silloin paikalla liikkeelle etsimään hänen isäänsä. Mutta isä Jannusch sanoi, että meidän kaikkien nyt hyvin ahkeraan pitää lukea raamattua, niin ihmiset tulevat tuomaan meille leipää… Mutta ehkä Josefa todellakin on löytänyt isänsä, eikä tulekkaan takaisin. Voi voi, voi voi!

Itku nousi hänen kurkkuunsa, mutta hän tukahdutti sen. Hän kaivoi sormet syvälle silmiin; pari kertaa värähti huulet suonenvedontapaisesti.

Konrad ei tietänyt, minkätähden kummallinen ajatus äkkiä karkasi hänen päähänsä; naurettava ajatus! Mutta se oli tullut niin välittömänä, ettei hän päässyt siitä vapaaksi; se oli tullut salamana ja sattunut häneen. Lapsi oli varmaankin kertonut vain sen, minkä se oli kuullut. Ja sen viime sanat eivät tietysti olleet kuin pelkkää mielikuvitusta; se oli ilmaissut pelkonsa siitä, että Josefa nyt todellakin olisi löytänyt isänsä ja siten jättäisi heidät. Mutta sanottiinhan usein, että lapset tietämättään lausuvat totuuden. Kuinka kummallista! Ja samalla, kuinka tyhmää uskoa siihen!

Hän nousi ja alkoi astella edestakaisin. Köyhyys löyhkäsi tuossa kurjassa huoneessa. Mutta vasta herännyt ajatus oli pannut hänen mielensä niin kuohuksiin, että hän miltei unohti ympäristönsä ja täällä maan alla, kaukana Berliinin loistosta, muutamaksi hetkeksi vaipui itseunohduksen mielentilaan, joka aina seuraa odottamattomia tapauksia. Mielikuvitus ja todellisuus sulivat yhteen ja synnyttivät hänen silmiensä eteen ruman kuvan, joka oli puoleksi totta, puoleksi valhetta.

Äkkiä kuului viereisestä huoneesta pitkiä, äänekkäitä haukotuksia; heti senjälkeen puhui käheä ääni.

— Fransiska, tokko riisut kenkäsi, mitä sinä niissä kengissä siinä vaellat, ettei minuuttiakaan saa rauhassa maata… Tule sitte sanomaan, etteivät pohjat enään ole eheät! Jaa, jaa, ääh… häh… Eikö kukaan poikanulikoista vielä ole tullut takaisin? kirkasi hän, uudestaan haukoteltuaan. — August lupasi sentään tulla ja Anton, senkin heittiö… Ties missä taas renttuilee! Senkin jumalaton veikele! Ja minä olen sentään heille sanonut, että heidän pitää muuttua, jos tahtovat tulla hurskaiksi. Muuten emme voita kirkkoa puolellemme. Aaah… No, missä sinä viivyt! Tule pian ja tuo valkea tänne.

Konrad oli jäänyt seisomaan. Kun tyttö kysyen häneen katseli, niin hän vain osoitti rahaa ja viittasi hänelle, että hän lähtisi. Hän otti kopan käsivarrelleen ja katosi viereiseen huoneeseen. Samassa alkoi Jannusch taas:

— Mene puotiin ja lainaa kaksi litraa potaattia ja pane ne kiehumaan… Samalla voit tuoda sillin, mutta sellaisen, jossa on mätiä. Tiedäthän kuinka mielelläni minä niitä syön. Sano, että huomenna maksan kaikki. Voi, voi, kunhan vaan voittaisimme kirkon puolellemme… Kuules sinä, voit samalla tuoda kaksi. Ja ryypyn. Mutta sano, että jollei se ole hyvä, niin tuot sen takaisin. Emmehän mekään anna sinne haisevaa rahaa… Vieläkö siellä aina vaan sataa? Augustilla ei ole sateenvarjoa. Pilaa vielä pahanpäiväiseksi sunnuntaitakkini… No, siinähän sinä olet. Mutta tuoppas nyt se kynttilä… Ehkä eukko vielä sinulle antaa lainaksi happaman kurkun.

Samassa mahtoi Fransiska kuiskata hänelle jotakin, sillä heti paikalla muuttui hänen äänensä:

— Mitä sinä sanot? Pastoriko? Hengellinen herrako? Oi Jumala, Jumala, mikä odottamaton onni, mikä kunnia!… Ja sinä tyhmeliini annat minun vain nukkua. Mitenkä minä sen korjaankaan! Mutta kaksi tuntia minä luin raamattua ja ne minut väsytti. Luin koko Johanneksen ilmestyksen kannesta kanteen… Mutta nyt kiireesti ylös!

Olkisäkki narisi hänen noustessaan ja kun hän sitte pukeutui, puhui hän vuorotellen hiljaisella äänellä lapselle, ja äänekkäästi viereiseen huoneeseen:

— Anna pian tohvelini, ne ovat kaapissa… Antakaa anteeksi, herra pastori, tulen paikalla… Anna sitte huivi ja kampa, ne ovat ikkunalaudalla… Olkaa hyvä, istukaa sillaikaa, herra pastori… Missä takkini on? Tuleppas Fransiska, en löydä sitä. Tuohonhan minä sen ripustin Anna nyt jo! Et löydä?… Parin minuutin perästä, herra pastori. Pyydän tuhansin kerroin anteeksi… Etkö sinä vieläkään löydä? Voi, nyt minä tiedän. Anton, se heittiö, lupasi pantata. Mutta odotahan, kun kotiin tulet!… Meillä on köyhää, herra pastori, mutta olen raamatussa lukenut, ettei Jumala siihen katso… Anna pian vanha saali, niin menen sillä… Kas niin. Nyt tulen, herra pastori.

Jannusch ryki ja yski vielä pari kertaa, sitte esiintyäkseen oven kehyksiin. Fransiska taas kiirehti ylös portaita.

— Toivotan monin kerroin hyvää iltaa, herra pastori, monin kerroin. Aijai, jos olisin aavistanutkaan… niin olisin pukeutunut sunnuntaitamineisiin. Ja antanut pestä permannot. Meillä näyttää vähän huolimattomalta, mutta se tulee siitä, että täällä kaiken päivää on niin pimeä, ettei näe omaa nenäänsä. Niin pimeä on.

Hän oli haudasta nousseen Latsaruksen näköinen. Pimeässä oli Fransiska erehtynyt ja saalin asemasta antanut hänelle lakanan, joka kerran lienee ollut valkea, mutta nyt oli liankarvainen. Koska sitä, vieraita ollessa, käytettiin pöytäliinana, niin kaikkialla näkyi kyökkiastioitten ja patojen jälkiä; tuollainen musta ympyrä upeili keskellä Jannuschin rintaa, niinkuin mikäkin kunniamerkki. Hän oli muuten asettanut tämän vaatteen erittäin taiteellisesti, jotta pitkät päät ulottuivat maahan asti ja takana muodostivat jonkinlaisen laahustimen. Kiireessä oli hän unohtanut kiinnittää paitansa kaulan kohdalta, joten paljas rinta näkyi. Pörröinen täysiparta ja tukka, joka vielä enemmän olisi ollut saksien puutteessa, paistoivat kuin tuli. Koska hän senlisäksi oli tavattoman vaalea, niin hän todellakin muistutti ruumista.

— Mutta istukaa toki, herra pastori. Pyydän, olkaa niin hyvä. Tämä tuoli on tosin vähän… Mutta minä heti… Fransiskan piti jo eilen viedä se nikkarille, mutta kun ei itse toimita kaikkia…!

Pari kertaa hän nyrkillään koputti selkänojaa ja pyyhki sitte voimakkaasti istuinta yhdellä vaippansa kulmista.

— Niinkuin sanottu… meillä on vähän köyhää… mutta sydän… Kun Jumala vain katsoo sydämmeen, niin… Olen lukenut, ettei Vapahtajamme monasti tietänyt, mihin päänsä kallistaisi. Silloin ajattelin itsekseni: Jannusch, jos sinä olisit elänyt ja hän olisi tullut luoksesi, niin kyllä olisit valmistanut hänelle vuoteen. Niin, niin! Sunnuntaivaatteeni olisin pannut hänen päänsä alle… Kas, niin, nyt ovat viimeisetkin pölyt poissa. Pyydän, herra pastori, istukaa, ettei talon rauha mene!

Hän oli nyt tarpeekseen siivonnut tuolia ja teki kädellään kohteliaan liikkeen. Palkitakseen hänen vaivaansa, istuutui Konrad, vaikkei hänen mielentilansa tosin ollut valoisa. Mutta häntä samalla suuresti huvitti Jannuschin esiintyminen.

— Ja jumalaapelkääväinen, hyvin jumalaapelkääväinen. Niin, sitä me kaikki olemme. Raamattu ei ensinkään ehdi poistua pöydältämme. Joka aterian jälkeen se otetaan käsille. Saatte nähdä, rakas herra pastori.

Hän katosi pimeään huoneeseen, kopisteli siellä ja palasi takaisin tuoden mukanaan tavattoman paksun kirjan, jota hän kantoi molemmin käsin, kuin mitäkin kuormaa.

— Tässä se on. Mitähän meistäkään olisi tullut, jollei sitä olisi ollut! Rakas vanha raamattu, joka vielä on isoisä-vainajan peruja, virkkoi hän, laskettuaan jättiläiskokoisen perintönsä pöydälle. Luiseva käsi kosketti hyväellen kulunutta kantta.

— Luulenpa, Jannusch, että erinomaisesti osaatte teeskennellä, sanoi Konrad äkkiä. — Taidatte katsoa hurskaaksi-tulemista välikappaleena, joka ainiaaksi voi sammuttaa ryyppäämishalunne. Älkää minulle näytelkö narrinäytelmiä. Ei ole ensinkään sanottu, että ne ihmiset, jotka aina pitävät raamattua käsillä, ovat parhaimmat. Tehkää ensin työtä, kyllä rukoukseenkin sitte jää aikaa.

— Mutta, hyvä herra pastori… Jannusch oli kuin pilvistä pudonnut. Nämät nuhteet tulivat niin odottamatta, että hänen kasvoihinsa tuli mitä tyhmin ilme.

Seuraavassa hetkessä kuului huoneen perältä nurkasta puoleksi tukahdutettu yskä, jota seurasi kuliseva ääni; lapsi oli taaskin suonenvedossa. Konrad nousi ja kiirehti vuoteelle. Madonsyömä sänky oli arvokkain huonekalu koko talossa. Hän nosti hellästi käsivarrelleen tytön, joka oli punaiseen liinaan kääritty. Se saattoi olla kolmivuotias. Hän kantoi sitä kiikutellen pitkin huonetta, katse tarkkaavasti tähdättynä nyrkeiksi puserrettuihin käsiin ja hytkiviin kasvoihin. Samassa heräsi poikakin, joka makasi vuoteen toisessa päässä; hän nousi, katseli hetkisen hämmästyneenä vieraaseen mieheen ja rupesi sitte ääneen itkemään.

Kohtaus meni ohi ja Konrad asetti lapsen takaisin vuoteelle. Se oli heikko olento, kädet puoleksi kuivuneet ja silmät suuret, yliluonnolliset. Vielä kerran ne tuijottivat Konradiin, sitte väsyneesti sulkeutuakseen, Pappi ojensi pienelle pojalle kätensä, istuutui vuoteen laidalle ja koetti häntä rauhoittaa.

— Ettekö sitte ole kysynyt neuvoa keneltäkään lääkäriltä, Jannusch? kysyi hän. — Minusta näyttää siltä kuin jättäisitte lapset aivan oman onnensa nojaan. Älkää muuten koettakokaan itseänne puolustaa, minä tiedän kaikki.

— Mutta, hyvä herra pastori… Menenkö heti vanhan Stahnin luo? Hän ei asu kaukana ja antaa lääkkeitä ilmaiseksi. Mutta eihän suonenvetoon mikään auta. Se on heikko ja hento lapsi.

— Siihen on syynä huono ruoka… Tietysti, koska te olette sellainen juopporenttu, ettette mistään välitä!

Jannusch seisoi yhä liikkumattomana samalla paikalla. Hän oli niin peloissaan, että hän ehdottomasti oli pannut kätensä ristiin, osoittaakseen nöyryyttään. Nyt vasta kysyi hän itseltään, mikä tuon papin tänne oli tuonutkin? Ensin hän luuli, että August nyt todellakin oli valloittanut kirkon puolelleen ja tämä nuori pappi oli tullut ottamaan selvää siitä, oliko apu todellakin tarpeen. Sillä heti kun August tänä aamuna oli tuonut sen tiedon, että pappi oli ottanut Josefan kasvattaakseen, niin kotona oli pidetty suuri neuvottelu, jossa päätettiin tarpeellisessa määrässä käyttää petosta, jotta saataisiin hurskaat herrat taivutetuiksi. Augustin piti alkaa, puhumalla isän ja veljen puolesta. Tämä ajatus oli Jannuschin mielestä tuntunut niin ihanalta, että hän paikalla oli hakenut esille vanhan raamatun ja kiihkeästi alkanut sitä lukea. Koskei hän aivan hyvin ollut ymmärtänyt pyhän Johanneksen ilmestystä, niin hän tuontuostakin oli ottanut avukseen ryyppypullonsa. Vihdoin olivat kirjaimet ja pyhä Johannes itse ruvenneet tanssimaan hänen silmäinsä edessä; hän oli langennut pitkään uneen, uneksiakseen pahoja unia viimeisestä tuomiosta ja kiirastulesta.

Jollei tuo herra nyt kuulunut vissiin komiteaan, niin kuka hän sitte oli? mitä hän tahtoi? Äkkiä häämöitti hänelle ajatus. Olisiko August ehkä löytänyt Josefan isän, olisiko tuo herra…? Tuossapa hän hoiteli noita retkaleita ikäänkuin olisivat olleet hänen omia lapsiaan. Paraikaakin otti hän taskustaan nenäliinaa ja niisti pojan nenää.

— En ole tätä ansainnut, hyvä herra pastori, virkkoi Jannusch hetken kuluttua. — Arvaan jo, kuka te olette. Kiitollisuuden osoitteeksi kaikesta siitä mitä minä hänen hyväkseen olen tehnyt, näkyy Josefa aika tavalla haukkuneen minua. Ehkette vielä tiedä, että hän on juutalainen, nimittäin noin puoleksi. Hän on kasvatettu äitinsä uskossa, mutta hänen todellinen isänsä oli kristitty, pappi, täältä pääkaupungista. Barbara, hänen äitinsä, oli jonkun aikaa siellä palveluksessa, ja silloin hurskas herra oli tehnyt erehdyksen. Onhan se inhimillistä… Barbara oli kotoisin Puolasta, mutta ei juuri näyttänyt juutalaiselta. Sentähden hän olikin mahtanut saada tuon paikan. Sitte hän meni naimisiin kristityn kanssa ja nuo lapset ovat siitä avioliitosta. Ja kun hän kuoli, otin minä hänet, koska hän oli kaunis ihminen… Kyllä hän kertoi minulle koko jutun, mutta nimeä hän ei koskaan maininnut. Hän ei tahtonut tuottaa ikävyyksiä miehelle, sanoi hän. Olihan hän Barbaralle antanut jonkun verran, mutta se oli jo kaikki mennyttä, kun hän minulle tuli.

Konrad oli suurella mielenkiinnolla kuunnellut kertomusta. Hyvä oli, että Jannusch käskemättä kertoi asiat, sillä muutenhan Konradin olisi pitänyt pyytää häneltä tietoja, koska hän kerran oli päättänyt ottaa asioista selvän. Entinen levottomuus valtasi hänet taaskin. Hänen piti päästää irti lapsen käsi ja nousta; mitä erilaisimmat ajatukset risteilivät hänen päässään.

Hänen piti juuri tehdä Jannuschille kysymys, kun Fransiska suurella kiireellä ja hädällä juoksi huoneeseen.

— He tulevat, isä, muuan vieras on mukana, huusi hän hengästyneenä, alkaen asettaa pöydälle kopan sisältöä. — He ovat niin juovuksissa, että tuskin pysyvät seisomassa. Pikkukin niin, etten koskaan ole nähnyt häntä sellaisena… (Hän tarkoitti "pahaa poikaa", Antonia, jota isä kutsui "Pikuksi"). — Kaikki lapset juoksevat heidän perässään. He kävivät käsikoukussa kaikki kolme ja vieras mies seisahtui välistä ja puhui kaikenlaista roskaa, niin että kaikki nauroivat… Aijai kuinka juoksin!

— Voi niitä heittiöitä poikia, mitä surua minulle tuottavatkaan! vaikeroi Jannusch. — Hyvä herra pastori, ummistakaa silmänne. Kyllä minä heti… — Hän veti kokoon pukuaan ja aikoi mennä viereiseen huoneeseen, mutta seisahtui samassa päättämättömänä: — mutta mitä minä teen…? panisin oven kiinni, mutta siinä ei ole avainta… Mutta mitä kaikkia sinä olet tuonutkaan? virkkoi hän äkkiä, käännettyään päänsä pöytään päin. — Siinähän on kinkkua, makkaraa ja voitakin…

Hän astui likemmä ja aukoi sieramiaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että August oli mahtanut voittaa kirkon ja kadulla jo antaa Fransiskalle rahaa. Mutta kun tyttö hänelle kertoi, miten asian laita oli, niin hän vaikeni, sitte tuhlatakseen kiitossanojaan; kahdeksaan päivään eivät he olleet syöneet oikeaa ruokaa, joten tämä kaikki tuli erinomaiseen aikaan.

— Mutta menkää sentään, isä, heitä vastaan ja rauhoittakaa heitä, sanoi Fransiska, ottaen kopasta kynttilän, jonka hän sytytti. Hän meni viereiseen huoneeseen, pani vanhan petroolilampun kuntoon, sytytti sen ja tuli sitte takaisin, asettaaksensa kynttilän pullon suuhun. Ulkoa kuului raakaa laulua, jota lapsijoukon huudot säestivät.

— Niin, sen minä teen. Saavat oppia minut tuntemaan sanoi Jannusch rohkeasti. Äkkiä kuului porstuassa kova räjähdys ja lasten hurraa-huudot; joku oli mahtanut langeta pitkäkseen. Heti sen jälkeen työnnettiin ovi auki ja August ja Bläsel horjuskelivat sisään käsi kädessä; heidän takanaan tuli "Pikku", punatukkainen poika viidentoista ijässä, joka hyvin oli isänsä näköinen. Pari tuntia sitte oli hän tavannut molemmat toiset, mitä parhaimmalla tuulella, ja liittäytynyt heihin; hänellä oli paha omatunto, jonkatähden hän vastaiseksi koetti piiloutua isänsä näkyviltä.

— Hiljaa, hiljaa, ei niin ääneen; täällä on vieraita, kuiskasi Jannusch, heti kun he olivat päässeet sisään ovesta. Mutta Bläsel, joka näkyi saaneen niin tarpeekseen, että hän tuskin saattoi pitää silmiään auki, ei kuullut sillä korvallakaan.

— "Augsburgiss' on viinikrouvi,
Krouvin tyttö henttuni.
Ja hei sutariisutarallallaa
Ja hei sutarallalla!"

mylvi hän, jotta ikkunaruudut tärisivät. — Mutta missäs sitä nyt oikeastaan ollaan, veliseni? Onkos olutta? Hei, krouvista tahdon olutta! huusi hän kankein kielin, laulettuaan laulun loppuun.

Augustin täytyi asettaa hänet istumaan, sillä hän horjui sinne tänne niinkuin linnunpelätin.

— Hyvä herra, te olette täällä vieraitten ihmisten luona, sanoi
Jannusch vihoissaan. — Ja sinä heittiö, kääntyi hän puoliääneen
Augustin puoleen, — et käyttäydy ensinkään paremmin. Onko tuommoinen
juominen nyt laitaa, ja olet ehkä vielä muitakin vietellyt mukaasi?

Äärimmästä nurkasta kuului hiljaista naurua. "Paha poika" siellä huvittelihe sen johdosta, että lakana oli pudonnut isän olkapäiltä.

— Äh sinä senkin lontti, joka luvatta menit panttaamaan takkini. Odotas, kun otan kepin. Onko se nyt laitaa, että pojat käyttävät parhaat vaatteet ja isän pitää istua kotona paitahihasillaan?… Miten paljon sinä sitte sait siitä? lisäsi hän rauhoittavasti.

— Mutta älä toki, isä, siitä välitä, sammalsi August, joka ei vielä kokonaan ollut kadottanut järkeään.

— Mitä sinä minulle annat, jos kerron, että olen valloittanut kirkon? Nyt meidän käy hyvin… Tiedä se, että minä puhuin komeasti, paljasta yläsaksaa. Pastorilta menivät silmät pystyyn. Sellaista pässinpäätä en vielä eläissäni ole tavannut.

— Pässinpäät ovat hyvät, mutisi Bläsel, joka, pää käsien varassa, taisteli unta vastaan.

— Hiljaa, kuiskasi Jannusch taaskin, katsahtaen oveen päin, mutta August ei huomannut sitä. Hän oli istuutunut vuoteelle ja katsoa tuijotti lamppuun.

— Minulla on suosituskirje hovisaarnaajalle, sammalsi hän eteenpäin.
— Ja Josefan kanssa puhuin… Se retkale on jo varastanut pastorilta.
Se pannaan putkaan… Voitko arvata, isä, kuka tuo herra on? Hän on
herra kandidaatti, joka ennen aikoi ruveta papiksi… Eikö niin, herra
Bläsel?

— Tyhmyyttä, pelkkää tyhmyyttä. Olutta minä tahdon, jymisi tämä, asentoaan muuttamatta.

— Oikea kandidaattiko? kysyi Jannusch, joka äkkiä rupesi ylpeilemään poikansa tuttavista. Olipa tänään sattunutkin tulemaan ylhäisiä herroja: pappi ja kandidaatti. Silloinhan kirkko jo itsestään heitä seuraa!

Bläsel kohotti muutamaksi minuutiksi päänsä, hapuili lasisilmiään ja asetti ne suurella vaivalla nenälleen. Sitte tuijotti hän tylsästi Jannuschiin.

— Hahhah, pyhä Krispinus on noussut ylös kuolleista, nauroi hän vetelästi; lasisilmät putosivat nenältä ja pää vaipui uudestaan alas.

— Mitä sinä isä, pidät näistä saappaista? kysyi August ja nosti ujostelematta jalkansa vuoteelta pöydälle. Muistaessaan Krispinusta, olivat hänen ajatuksensa johtuneet saappaisiin. — Kuuluisa näyttelijä on käyttänyt niitä vain yhden päivän ja kirkko on ne maksanut. Eivätkö istu mainiosti?… Fransiskan pitää joka aamu kiilloittaa ne oikein kiiltäviksi… Mutta mitä sinä yhtenään katselet tuota ovea? Kuka siellä sitte on?

Jannusch tahtoi pidättää häntä, mutta hän oli jo ovessa, joka ei ollut suljettu. Konrad oli kuullut joka sanan; Fransiskalle, joka istui tuolilla, oli hän antanut merkin, että tämä pysyisi hiljaa. Poika oli nukkunut, joten huoneessa ei kuulunut muuta kuin nukkuvien hengitys. Kohtaus viereisessä kamarissa oli miltei jäykistyttänyt Konradin. Hän ymmärsi nyt kaikki, mitä Josefa noista ihmisistä oli kertonut; hän sovitti yhteen kaikellaisia asioita, joitten alkuperää hän ei tuntenut. Korkeimmilleen hänen hämmästyksensä nousi, kun hän kuuli Bläselin nimen. Miten hän oli tänne joutunut? Hän oli mahtanut joutua niin rappiolle, ettei hän enään valinnut seuraansa. Kerran Konrad jo oli astumaisillaan sisään, saadakseen hänet nähdä, mutta uteliaisuus kuulla enemmän, pidätti hänet.

Äkkiä August, vanhuksen seuraamana, seisoi hänen edessään. Matkan päässä pysyttelihe "Pikku".

— Antakaa anteeksi, herra pastori, kyllä minä paikalla ajan ulos hänet, lausui Jannusch. Ensin August vaikeni, mutta sitte hän nousi seinää vastaan, pisti kädet housuntaskuihin ja katseli julkeasti Konradiin.

— Kuules isä, alkoi hän, vaivoin pysyen pystyssä — miten tuo herra on tänne tullut?… Sehän on sama mies, joka eilen illalla kokonaisen tunnin piti Josefaa huoneessaan… Vietellä lasta… hyi pahus!… Korea pappi… Tulitte kai nyt hakemaan toistakin täältä? Hyi olkoon… vieläkin kerran.

— Pidätkö kiinni jumalattoman suusi, kirkasi Jannusch koettaen vetää häntä ulos huoneesta; mutta juopunut työnsi hänet luotaan.

— Anna minun olla… niin on asian laita… Omin silmin sen olen nähnyt… Huomenna menen yleistä syyttäjää puhuttelemaan.

— Sinä heittiö, sinä ilkiö, saatat vielä vanhan isäsi hautaan, haukkui Jannusch vaikeroiden. — Voi hyvä herra pastori, armahtakaa miesraukkaa! Hän ei tiedä mitä puhuu, kääntyi hän sitte Konradin puoleen. Sillaikaa nauroi "paha poika" yhtämittaa hänen takanaan, josta syystä hän kääntyi ja raivoissaan läjähytti poikaansa korvalle. Anton alkoi ulvoa ja heittäysi vuoteelle.

Vasta lausuttu epäluulo oli Konradille niin odottamaton, että hän kävi kuolonkalpeaksi ja vavistus tuntui koko ruumiissa. Ensin hän ei ollut saada sanaa suustaan, mutta sitte lausui hän varmasti:

— Oi, kiitoksia tuhansia, hyvä herra pastori. Huomenna hän saa tulla pyytämään anteeksi, sanoi vanhus.

— Älkää valehdelko… selvänähän minä olen, puuttui August julkeasti puheeseen. Mutta tuskin oli hän sanansa lausunut, kun hän niin horjahti, että oli lankeemaisillaan isänsä syliin.

— Sinut pitäisi pistää putkaan, sinä peto, huusi Jannusch taaskin ja tuuppasi häntä.

Samassa seurasi kamala kohtaus. Pieni Maria rupesi ulisemaan ja kammersihe ylös vuoteelta. Tällä kertaa suonenveto ei mennytkään ohitse. Lapsen silmät kääntyivät nurin, hän kankeni ja oli muutaman hetken kuluttua kuollut. Konradiin koski tämä niin, että hän vaivoin saattoi pysyä levollisena. Hän kantoi hengettömän, vielä lämpimän ruumiin takaisin vuoteelle ja sivalsi kädellään silmiä ja otsaa. Tämän nähdessään, alkoi Jannusch aavistaa pahaa; hän tuli likemmä ja näki kalpeat kasvot.

Hänen silmäänsä ei valunut kyyneltäkään. Perällä huonetta seisoi Fransiska, ääneti, liikkumattomana. Hän ei käsittänyt mitä oli tapahtunut. Hellästi Konrad laski kätensä hänen päänsä päälle ja lausui:

— Pikku sisaresi meni enkeleitten luo. Tule, ojenna hänelle vielä kerran kätesi.

Ujosti, yhä vielä äänetönnä seurasi tyttö häntä. Mutta tuntiessaan kädessään kylmät sormet aavisti hän jotakin kamalaa.

Anton tuli sisään ja pysähtyi uteliaana ja säälimättömänä ovelle seisomaan. Vanhus rupesi taaskin vaikeroimaan, kuinka hän saisi lapsen maan alle. Tuo huoli oli hänet kokonaan vallannut. Konrad koetti rauhoittaa häntä ja lupasi auttaa niin paljon kuin suinkin; ennen kaikkia piti heti noutaa lääkäri.

August seisoi yhä entisellä paikallaan seinään nojauneena. Odottamaton tapahtuma näytti selvittäneen häntä, sillä kokoonpuserretuin huulin hän lakkaamatta tuijotti vuoteelle. Kun Konrad näki, ettei hän liikahtanut, niin suuttumus leimahti hänessä ilmi tuleen.

— Poika, sanoi hän, — lieneepä tämä pieni olento ollut sinulle miten välinpitämätön tahansa ja lieneepä sydämmesi miten paatunut tahansa, niin löytynee sinussa sen verran tuntoa, että ymmärrät tämän hetken merkityksen. Muista, että sinunkin hetkesi kerran tulee. Virkani nojalla vaadin että panet kätesi ristiin.

Hän lausui sanat korkealla äänellä, astui hänen eteensä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Hänen katseensa käski: poika veti hitaasti kädet housuntaskuistaan ja totteli; sitte hän kääntyi seinään päin, peittääkseen kasvonsa.

Muutaman hetken vallitsi huoneessa hiljaisuus. Pihalta kuului lasten hiljainen puhe. He olivat kokoontuneet ikkunoihin, koettaakseen nähdä sisään. Sitte alkoi Jannusch taas vaikeroida ja Fransiska itkeä. Heidän sitä tehdessään avautui kamarin ovi, joka oli suljettu, ja Josefa karkasi sisään. Hän oli siis kuitenkin onnellisesti päässyt karkuun ja kiiruhtanut tänne; hän tahtoi tietää miten siskot jaksoivat, sitte hän oli päättänyt heti palata takaisin. Hänen äkillinen tulonsa oli niin odottamaton, että kaikki hämmästyivät. Fransiska juoksi häntä vastaan ja syleili häntä. — Mitä on tapahtunut?

Josefa kirkasi sen pikemmin kuin kysyi. Pihaan kokoontuneet lapset olivat paikalla herättäneet hänessä ajatuksen, että jotakin erinomaista oli mahtanut tapahtua. Hän riensi huoneen perälle ja heittäysi huutaen ruumiin päälle.

Jannuschin täytyi väkivallalla pidättää hänet. Emil taas oli herännyt ja yhtyi hänkin puolestaan valitushuutoihin, vaikka tietämättä miksi. Hetken kuluttua sentään rauhoituttiin: välttämättömyyden alle täytyi alistua. Konrad lohdutti heitä voimiensa mukaan, antoi ukolle lisää rahaa ja lupasi palata takaisin seuraavana aamupäivänä.

Hän painoi lasten käsiä hyvästiksi, otti hattunsa ja sateenvarjonsa ja alkoi juuri lähteä, kun viereisestä huoneesta rupesi kuulumaan omituista laulua, jota seurasi narina ja kopina, ikäänkuin joku vaivalla olisi koettanut nousta. Bläsel, jonka uni vihdoin oli voittanut, oli herännyt, mutta huomaamatta mitä oli tapahtunut, ilmestyi hän horjuen kynnykselle, paljain päin, päällystakki avoinna, jotta kaikki alimmaisen takin puutteellisuudet tulivat näkyviin. Hänen esiintymisensä teki läpeensä rappiolle joutuneen miehen vaikutuksen. Kun lasisilmät senlisäksi putosivat nenältä ja hän huonosti näki ilman niitä, niin hänen katseensa oli hyvin samea.

— No lapset, mitä tänne kuuluu?… Eikö täällä sitte ole mitään juotavaa?… Kaikki te olette pässinpäitä, sammalsi hän, pitäen kiinni ovesta.

Kun Josefa hänet näki, päästi hän huudon ja kätkeytyi Konradin taakse, tämän suureksi kummastukseksi.

— Auttakaa minua, herra pastori, minä pelkään häntä, pyysi hän, kauhusta vavisten. Konrad ei voinut ymmärtää, miksi hän pelkäsi.

— No, ei hän sinulle mitään saa tehdä, puuttui Jannusch asiaan, mikä taaskin nauratti "pahaa poikaa". Bläsel oli vihdoin onnellisesti saanut lasisilmät nenälleen.

— Hei pikkunen… mehän olemme vanhat tutut, virkkoi hän nähdessään Josefan ja rupesi tavottelemaan häntä, mutta kaatui samassa pitkäkseen lattialle. Jannusch ja August haalasivat, toinen pää-, toinen jalkapuolelta, hänet viereiseen huoneeseen. "Pahaa poikaa", joka ei sormensa päälläkään ollut auttanut, huvitti tämä suuresti. Juopuneen silmät menivät taas pian umpeen. Kun Konrad pois lähtiessään astui hänen ohitsensa, niin ei hän uskaltanut katsoa häneen, pelosta, että mitä suloisimmat muistot hänessä heräisivät; vasta päästyään ulkoilmaan pysähtyi hän muutamaksi hetkeksi ja veti syvältä henkeään.

TOINEN OSA

"Ja tapahtui, koska Jesus oli lopettanut nämät puheet, että kansat hämmästyivät hänen oppiansa. Sillä hän opetti heitä voimallisesti ja ei niinkuin kirjanoppineet."

Kun Konrad vihdoin oli päässyt takaisin kadulle, asteli hän samoilla tunteilla kuin ihminen jolla on puujalat. Hänen käyntinsä oli niin kokonaan tunnotonta. Hänen kuulonsa oli aivan välinpitämätön muun maailman menolle, hän ei luullut kuulevansa kuin omat askeleensa. Ihmiset, jotka lakkaamatta riensivät hänen ohitsensa, näyttivät olevan nukkia, joita ääneti siirreltiin eteenpäin ja joiden joukossa hän oli ainoa elävä olento lihaa ja verta.

Hän asteli kuin unessa, muistamatta matkansa määrää. Hänen täytyi häiritsemättä saada antautua ajatustensa valtaan. Hänen ympärillään olisi saattanut tapahtua vaikka mitä hullutuksia — hän ei olisi niitä huomannut. Koko hänen olentonsa keskittyi niihin vaikutuksiin, joita hän vasta oli saanut; ne kulkivat edestakaisin, karkoittivat toinen toisiaan ja liikkuivat vihdoin sekavassa hyörinässä niinkuin sairaan houreet. Lopullisesti rupesi hän kuvittelemaan, että hän tulikin teaatterista, jossa kappale niin mahtavasti oli vaikuttanut häneen, että rakkauden, vihan ja epätoivon sanat vielä kaikuivat hänen korvissaan. Hän ei saanut rauhaa noilta henkilöiltä; näkymättöminä ne häntä seurasivat, itkivät, nauroivat, kirkuivat ja ajoivat häntä takaa.

Vasta vähitellen kävi hänelle kokonaan selväksi mitä juopunut poika oli tarkoittanut sanoillaan, jotka hän oli lausunut hänelle suoraan silmiin. Se tunne, joka hänet valtasi, ei tietysti ollut pelkoa; mutta hän ei olisi luullut ihmistä kykeneväksi sellaiseen pirullisuuteen. Hänen ajatuksensa olivat puhtaat niinkuin itse kristillisyyden aate, jonka palvelukseen hän oli antautunut. Ja nyt laskettiin hänen niskoilleen tapahtuneena tekona jotakin, joka ei milloinkaan ollut edes juolahtanut hänen mieleensäkään; hänen, papin, jonka kilven täytyi säilyä puhtaampana kuin jokaisen muun kuolevaisen. Tuossa syytöksessä oli jotakin kamalaa, käsittämätöntä. Kun hänen siitä piti tehdä viimeisiä johtopäätöksiä, teki siveellinen itsetieto pystyn.

Äkkiä tuli hän ajatelleeksi Josefan omituista käytöstä, nimittäin sitä pelkoa, jolla hän oli koettanut piiloutua, kun hän Bläselin näki. Salaman nopeudella lensi hänen päähänsä ajatus, jota hän ei ymmärtänyt, mutta joka kävi hänelle niin eläväksi, että hänen täytyi pysähtyä tuijottamaan eteensä maahan. Tosin hän seuraavana hetkenä asteli eteenpäin, mutta ajatus ei häntä heittänyt, vaan vallitsi hänet kokonaan.

Yhä selvemmäksi hänelle kävi, että Josefa mahtoi tuntea rappiolle joutuneen kandidaatin. Sen oli todistanut hänen äkillinen huudahduksensa ja vavistus, joka oli pöyristyttänyt hänen ruumistaan. Sellaiseen tilaan joutuu ihminen ainoastaan silloin, kun hänen eteensä odottamatta astuu vihollinen, joka ei hänessä saata herättää muuta kuin inhoa. Mutta juopunutkin varmaan tunsi tytön; olihan hän sitäpaitsi sen selvään sanonut. Ja juuri siksi, että hän juopumuksen tilassa oli sen tehnyt, saattoi hänen sanoihinsa uskoa.

Niin, missä nuo molemmat olivat tutustuneet? Uudestaan Konrad pysähtyi. Hän oli kanavan rannalla, joka kulkee kaakkoisen esikaupungin läpi. Mutta miten hän sinne oli tullut, sitä hän ei tietänyt. Pyhän Mikaelin kirkontorni oli vaistomaisesti mahtanut vetää häntä puoleensa. Hän nojautui ristikkoa vastaan ja katseli alas mustaan veteen, joka hiljaa liikkuili. Heijastus kaasulyhdystä muodosti pinnalle ikäänkuin pitkän jonon aalloilla kiikkuvia lastuja, jotka valkeassa hohtivat. Hetkisen hän siinä välinpitämättömästi katseli niiden leikkiä. Todellisuudessa hän siis oli tuolla hiljaisella kadulla, mutta mielikuvituksessaan hän istui huoneessaan kirkon takana, levottomasti silmäilen ulos ikkunasta ja kuunnellen emäntänsä lörpötystä; tämä oli, tuodessaan sisään aamukahvia, käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja kääntänyt keskustelun Josefaan.

Mutta eikö rouva Brennerlein juuri tänä aamuna ollut kertonut, että tytöllä illoin, pimeän tultua oli ollut tapana istua talon ulkoportailla; että hän jo kahden vuoden aikana oli pitänyt erästä sen nurkkaa makuupaikkanaan? Ja eikö talossa ennen Konradia ollut asunut Oskar Bläsel, josta rouva Brennerlein oli tietänyt kertoa niin kauniita asioita? Jos tuo kunnoton poika pahana hetkenä olisi ryhtynyt tavottelemaan sitä, mitä kelvottomammankin olisi täytynyt pitää pyhänä; jos hän olisi käyttänyt hyväkseen tytön väsymystä, avuttomuutta ja kurjuutta? Ehkä hän oli juottanut hänet juovuksiin… Ja jollei Jumala ollutkaan tullut hänestä karkoittamaan pahaa henkeä ja pelastamaan kahta sielua yhtaikaa?

Hänen mielikuvituksessaan jakautuivat vedet ja äkkiä oli hänen edessään syvyys, josta hänen kauhulla piti kääntyä pois, jatkaakseen matkaansa. Selvänä ilmestyi hänen eteensä kuva eilisillasta: kuinka tyttö häntä seurasi, ikäänkuin se itsestään olisi ollut selvää, kuinka hän hitaasti häntä likeni ja arasti jäi seisomaan oven eteen; kuinka hän kummastuneena silmäili ympärilleen huoneessa, ikäänkuin hän joskus ennen olisi käynyt siellä, kuinka hän nälkäisen innolla nieli ruuan ja sitte tultuaan kylläiseksi hymyillen ja puolustukseen valmiina katseli eteensä… Nyt vasta kävi Konradille selväksi mitä kaikkia tuo katse sisälsi: tahdotonta köyhyyttä, joka ei odota armahtavaisuutta.

Seuraavana hetkenä muisti hän, mitä Jannusch oli kertonut Josefan syntyperästä. Hänen ajatuksensa tekivät nykyään sellaisia hyppyjä, että hänen väkisin piti suunnata niitä toisaalle, jotteivät ne uudestaan ja uudestaan joutuisi Julius-nimen yhteyteen. "Pastori pääkaupungissa tai sen ympäristössä", oli ukko sanonut. Konrad ei voinut selittää, miksi hän heti oli tullut ajatelleeksi veljeään. Mutta miksi sitte ei? Julius oli ihminen niinkuin kaikki muut, vieläpä ihminen, jolla muutamassa suhteessa oli tavattoman suuria heikkouksia. Parhaan todistuksen antoi siitä Klaudinan vaikutusvoima häneen. Lieneekö hänellä ollut aavistusta asiain keskinäisestä yhteydestä? Tai ehkä Klaudinalla? Ainakaan ei Julius Klaudinalta salannut mitään. Mutta oli se sentään omituista, että juuri hän oli esittänyt, että Josefa pidettäisin talossa — hän, joka ensi kerran nähdessään tytön, oli näyttänyt niin tyytymättömältä, ja joka epäluulolla katseli jokaista uutta tulijaa. Itse Juliuskin oli suuresti hämmästynyt, kun hän oli ruvennut puhumaan Josefan puolesta. Mutta ehkä he molemmat jo edeltäkäsin olivat sopineet asiasta? Ei, se ei sentään voinut olla mahdollista. Sellaiseen teeskentelyyn ei Julius olisi antautunut, siitä hän oli varma. Mutta tänään iltapäivällä oli hänen isänsä lausunut: "Jos neiti Schaff tekee jotakin epätavallista, niin hänellä on erityiset syynsä siihen."

Sekavaksi tämä kaikki jäi Konradille, mutta hän päätti perinpohjin tutkia asiaa ja ensinnäkin tehdä tarkkoja huomioita. Kun hänen vihdoin piti lähteä kotiin, huomasi hän kääntyneensä aivan väärälle tielle. Tosin hän isälleen oli luvannut, jos mahdollista, tulla heille jo samana iltana, mutta nyt ei hän tuntenut vähintäkään halua siihen; hän pelkäsi kohtaavansa maalaispastorin. Eikä hän ollut siinä mielentilassa, että hän jo tänään olisi voinut esittää tuota vanhaa kertomusta tuhlaajapojasta mitä synkimmillä toisinnoilla. Hän läksi siis ravintolaan, söi — paremmin tottumuksesta kuin nälkää sammuttaakseen, selaili noin tunnin ajan eri sanomalehtiä saadakseen ajatuksensa suunnatuiksi toisaalle ja läksi sitte vaatimattomaan kotiinsa, jossa aikaiseen panihe maata. Mutta kauvan viipyi ennenkuin hän sai unta, jota hän juuri tänä iltana niin hartaasti halusi.

Vasta seuraavana iltapäivänä tuli hän käyneeksi isänsä luona. Maalaispastorista ja Agatasta ei heidän ensimmäisen käyntinsä jälkeen ollut kuulunut mitään. Vanhus ja Hedvig ottivat Konradin riemulla vastaan. He tiesivät jo kaikki mitä eilen oli tapahtunut. Vanha pastori oli tunti sitte ollut Juliuksen luona, joka oli kertonut Josefan tiedonannoista.

Tyttö oli siis todellakin palannut! Konrad koetti tiedustella, oliko hän maininnut Bläseliä. Mutta kumma kyllä, ei hän hänestä ollut maininnut sanaakaan; hänen kertomuksensa oli vain keskittynyt Konradin tuomaan apuun.

— Hän ei saanut lakatuksi itkemästä, virkkoi vanhus. — Jumala siunatkoon hyviä töitäsi, poikani, lisäsi hän ja sulki hänet toistamiseen syliinsä.

— Olisinpa tahtonut nähdä sinut lapsenpiikana, huudahti siihen Hedvig, ja jatkoi hetken kuluttua: — Voi taivas, miten ne lapsiraukat ovat mahtaneetkaan kärsiä huonosta hoidosta!… Koko päivän elää vesisopalla! Mutta nyt tulee sinun sisaresikin rakkaus tekemään jotakin puolestaan.

Hänen tuumansa oli valmis. Hän oli päättänyt ensi tilassa käydä Josefan kodissa. Ja tätä tarkoitusta varten oli hän kaivanut esiin kokonaisen koperon vanhoja vaatekappaleita, joita hän nyt suurella tyydytyksellä näytti veljelleen.

— Muutahan ei tällainen köyhä pappilan-tytär voi tehdä, virkkoi hän hymyillen, johon Konrad vastasi painamalla sydämmellisen suudelman hänen huulilleen.

Sitte hän itsekseen mietti, pitikö hänen isälleen uskoa, mitä Jannuschilla oli tapahtunut, varsinkin mitä tuli Josefan syntyperään. Vihdoin hän sentään huomasi parhaaksi olla pääasiaan koskematta ja ainoastaan kertoa kohdanneensa Oskar Bläselin noissa mitä omituisimmissa oloissa. Eihän hän sitäpaitsi vielä ollut mistään varma, jonkatähden ei hän tahtonut tehdä vanhusta levottomaksi. Kuka saattoi tietää, miten aika sitäpaitsi asiat kehittäisi. Mitä taas tuli vanhimman pojan julkeuteen, niin hän olisi hävennyt sanallakaan siihen edes viitata.

Pastori ja Hedvig hämmästyivät äärettömästi. Varsinkin vanhus, joka muutamaksi hetkeksi kävi vallan sanattomaksi. Ensinnäkin hän ajatteli, miten hirveästi pojan rappiotilan täytyi koskea hänen maalaiseen virkaveljeensä.

— En, niinkuin jo sanoin, vastasi Konrad. — Hän oli juovuksissa niinkuin pölkky. Olisi ollut turhaa lausua hänelle järkevää sanaa. Minun oli vaikea edes tuntea häntä, niin hän on muuttunut, eikä suinkaan edukseen… Sinä tiedät etten moneen vuoteen ollut häntä nähnyt. Muuten ei hänellä näyttänyt olevan aavistusta siitä, kuka minä olin. Lähtiessäni makasi hän pitkällään permannolla ja kuorsaili.

— Voi pyhä Pietari! huudahti vanha Baldus melkein leikillisesti. — Niin, hän kuuluu pitäneen hullua peliä, asuessaan tuolla Marta-kirkon luona. Mutta se saatiin vasta myöhemmin selville. Harvoin hän aamusin oli palannut kotiin ennen kello neljää. Hänestä kerrottiin mitä likaisimpia juttuja. Torin toisella puolen on kapakkaluola, jonkinlainen yökahvila, johon hän säännöllisesti oli mennyt, kun muut kapakat jo olivat suljetut. Saattaa ajatella kummoisessa seurassa hän siellä oli… Konjakki oli tullut hänelle oikein himoksi. Sitä hänen sanotaan juoneen tavattomia määriä. Jonkun ajan kuluttua oli hän käynyt kuuluisaksi kuin kirjava koira. Tyttöletukat kuuluivat kutsuneen häntä "herra pastoriksi"… Sanotaan hänen juopuneena pitäneen koesaarnansakin. Kirkon perällä oli istunut muutamia hänen juomakumppaleistaan; kun hän sitte alkoi puhua tämän maailman synnillisyydestä, nauroivat nämät ääneen. Superintendentti Thürmel oli vallan vimmoissaan. Hän teki asiasta lopun, käyttämällä kirkonkuria… Mutta seurakunta ei pitkiin aikoihin voinut unohtaa tuota onnetonta juttua. Hulluuden vanhus teki kun määräsi poikansa papin-ammattiin. Ja päävika oli, että hän kotoa sai liian runsaasti varoja.

Lopuksi huomautti pastori pitävänsä velvollisuutenaan paikalla toimittaa tiedon maalaispastorille, joka pappilassa oli sanonut, missä hän olisi tavattavissa. Konrad olisi kyllä mielellään jutelleet yhtä toista asiaa koskevaa, jollei hän olisi pelännyt sittenkin joutuvansa tuohon arkaan kohtaan. Hän siis ainoastaan lisäsi, että hän likeisinä päivinä toivoi voivansa antaa lähempiä tietoja Oskarista, ja sanoi jäähyväiset.

Loppuosan iltapäivää oli hän ahkerasti työssä. Oli pitänyt ruveta toimittamaan uutta painosta hänen kirjaansa vuorisaarnasta ja hän oli päättänyt kirjoittaa esipuheen, jossa hän asiallisella ja arvokkaalla tavalla torjuisi oikeauskoisen sanomalehdistön hyökkäyksiä. Kello kuusi oli hän ilmoittanut käyvänsä Pyhän Marta-seurakunnan ensimmäistä pappia tervehtimässä. Myöhemmin aikoi hän käydä Juliusta puhuttelemassa, sillä varkausjuttu oli taas juolahtanut hänen mieleensä. Hän tahtoi persoonallisesti vakuuttautua, miten paljon siinä oli perää jo senkin tähden, että Klaudina oli vakuuttanut kadottaneensa rannerenkaansa. Salaperäinen hämäryys, joka varjosi Josefan olentoa, herätti yhä enemmän hänen myötätuntoisuuttaan.

Lähdettyään talosta ja käydessään tietä kirkon ta'atse, näki hän Brennerleinin, joka jo hyvän matkan päässä nosti lakkiaan, antaen harvojen hiussuortuviensa liehua tuulessa. Hengästyneenä, niin paljon kuin hän lyhyiltä norsunjaloiltaan pääsi, kiiruhti Nikolaus suoraan häntä kohti.

— Hyvä, että vielä tapaan herra tohtorin, sanoi hän basso-äänellään, joka tällä kertaa oli viritetty hyvin syvältä. — Monet terveiset herra pastori Holtmannilta… joka pyytää, ettette tänään kävisi hänen luonaan… Herra pastori on äkkiä tullut pahoinvointiseksi. Hän pyytää teitä huomenna juomaan kahvia luonaan. Suokoon vain hyvä Jumala, että hän pian parantuisi, päätti Nikolaus tekopyhästi puheensa ja loi katseen kirkontornin huippuun.

— Kiitoksia paljon, hyvä Brennerlein, vastasi Konrad. Hetkeksi hän neuvotonna seisahtui, kysyen itseltään mihin hän nyt lähtisi? Sanoma tuli niin odottamatta ja viime hetkessä.

— Meneekö herra pastori ehkä takaisin kotiin? kysyi Nikolaus nöyrästi. — Muuten minä voisin… jos herra pastorilla olisi jotakin toimitettavaa äidille… menen nimittäin nyt hänen luokseen, lisäsi hän samassa kiireesti, ikäänkuin sovittaakseen tunkeilevaisuutta kysymyksessään.

— En vielä tiedä… mutta luultavasti en mene kotiin, vastasi Konrad hajamielisenä. Sitte hän asteli eteenpäin, sillä hänen piti viedä pari kirjettä postiin. Hän päätti vielä kerran tavata isänsä, ennenkuin hän menisi Juliuksen luo. Ehkä sitäpaitsi maalaispastori samana iltana tulisi ystävänsä tykö käymään; tulisi Agatan kanssa, — lisäsi Konrad ajatuksissaan. Hän ei voinut itselleenkään selittää, minkätähden tuon nuoren naisen kasvot yhtämittaa sukelsivat hänen eteensä.

Vaistomaisesti hän likeni pappilaa. Päästyään noin kahdenkymmenen askeleen päähän siitä, näki hän hämmästyksekseen hovisaarnaajan ja seminaarintirehtorin tulevan pihan portista; heidän seurassaan oli myöskin vaaleatukkainen kandidaatti, joka toissapäiväisen kokouksen istunnossa oli toimittanut kirjurin virkaa. Kaasulyhdyn valossa tunsi Konrad heidät paikalla. Bock ja Kickert tekivät vilkkaita liikkeitä käsillään, jotavastoin kaitainen kandidaatti suorana kuin kynttilä ja kantaen kainalossaan laukkua, asteli heidän takanaan.

Koska he juuri tulivat Konradia kohti, ja hän tahtoi heitä välttää, poikkesi hän erääseen taloon, päästääkseen heidät ohitse. Hän olisi katsonut noita kolmea aivan välinpitämättömin silmin, jolleivät he olisi sattuneet tulemaan juuri sieltä, jonne hän muutama minuutti sitte oli aikonut ohjata askeleensa. Epäilemättä he tulivat Holtmannilta. Hänelle oli aivan yhdentekevä, miksi he olivat siellä käyneet, olihan syynä saattanut olla joku virkatoimi. Ensi hetkessä hän ainoastaan punnitsi, oliko hänen tulevan virkaveljensä pahoinvointi todellinen vaiko keksitty. Ei sitä ihminen niin äkkiä sairastu, juuri kun hän päästää luotaan kolmea vierasta ja odottaa neljättä. Alla mahtoi piillä vissi tarkoitus. Eikä muuta syytä saattanut olla kuin se että piti estää häntä ja hovisaarnaajaa törmäämästä yhteen.

Seuraavassa hetkessä astelivat kaikki kolme herraa hitaasti ohitse. Ainoastaan harvoja ihmisiä oli näkyvissä, joten Bock saattoi puhua vapaasti. "Mutta kuulittehan mitä Holtmannkin arveli", sanoi hän. "Hänen vaalinsa olisi onnettomuus. Seurakunta on sokea… meidän täytyy kääntyä korkeampaan paikkaan. Juutalaisystävät ne ovat vihoviimeisiä… kaikkihan he tahtovat kumota… Ja sitte tämä likainen juttu… saammepa nähdä…"

"Voi sitä turmeltunutta nuorisoa! Uusi nuoriso meidän täytyy luoda", puuttui Kickert puheeseen. Enempää ei Konrad voinut kuulla. Mutta nyt hän tiesi millä kannalla asiat olivat, sillä sen hän paikalla oivalsi, että keskustelu oli tarkoittanut häntä. Hänen asemaansa aiottiin siis tehdä mahdottomaksi. Sinä hetkenä hänelle selveni, että hän Bockista oli saanut leppymättömän vihollisen, joka panisi liikkeelle kaikki voimansa häntä vahingoittaakseen. Tämä tieto täytti hänen mielensä tunteella, jota hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut ja hän kiitti sattumaa, joka niin odottamattomasti oli avannut hänen silmänsä. Nyt hän myöskin ymmärsi Holtmannin äkillisen sairastumisen; tämänkin arvoisan herran hän siis pian oli oppinut tuntemaan.

Hän oli saapunut likeisimmälle postitoimistolle, mutta pysähtyi ennenkuin hän astui sisään. Hän tuli ajatelleeksi hovisaarnaajan viime sanoja. Mitä hän mahtoi tarkoittaneen "likaisella jutulla?" Eihän toki…? Ei, ei; niin pitkälle ei panettelu ollut saattanut kehittyä. Äkkiä valtasi hänet sama tunne, joka eilen oli vavistuttanut hänen ruumistaan, kun August Jannusch mustan sielunsa paljasti. Eikö poika sitäpaitsi ylvästellen ollut kertonut isälleen, että hänellä oli suosituskirja hovisaarnaajalle? Miksei hän juuri tänään olisi voinut saattaa perille kirjettään? Hehän tahtoivat valloittaa kirkon puolelleen, niinkuin he omituisesti kyllä olivat toivomustaan nimittäneet. Tietysti vain voidakseen hurskauden varjon alla viettää laiskanpäiviä. Mutta mitä tuossa kirjeessä seisoi, kuka sen oli kirjoittanut?

Sillaikaa oli Nikolaus Brennerlein vallan mielenliikutuksissa saapunut kotiin. Jo hänen kiireestään huomasi Ulrika että jotakin erinomaista mahtoi olla tekeillä. Hän unohti kokonaan haukkua portaita ja "ah" ja "oh" jäivät häneltä lausumatta. Muuten Ulrika selvään saattoi kuulla hänen voivotuksensa talon hiljaisuudessa. Tänään kaikuivat vain hänen tanakat askeleensa: raskas kopina, ikäänkuin joku olisi kanniskellut sentneripainoa.

— Mutta Niilo, mitä on tapahtunut? huusi Ulrika hänelle jo kaukaa. — Niinhän sinä hyppelet kuin kaksitoistavuotias poika. Sitä sinun ei pitäisi tehdä. Muista toki hengenahdistustasi.

— Voi taivas…! Äiti… hovi… hovi, ähki hän vaivalloisesti. Hän näytti niin rasittuneelta, että Ulrika oikein huolestui. Yksin kissojakaan ei "herra-kulta" tänään ensinkään huomannut; sillä kun Missi ja Mirri tutunomaisesti juoksivat häntä vastaan, niin hän vihaisesti pudisti ne luotaan; Mirriltä pääsi oikein äänekäs valitushuuto ja Missi, joka oli järkevämpi, pysytteli arvokkaasti etäisyydessä.

— Mutta Niilo… elukoiden! Kuka nyt sillä tavalla puhuu… Onko lukkari Magner taas sinua suututtanut?… Mutta eihän hän kuitenkaan koskaan voi vetää vertoja sinulle, lisäsi hän sovittavasti. Sitte riisui hän päällystakin hänen yltään, niinkuin hän olisi ollut pieni lapsi ja silitti hyväellen hänen kaljua päälakeaan.

— Ei, ei tänään. Tänään hän oli erittäin hyvällä tuulella, jopa tarjosi minulle nuuskaakin. Ihmisiä mahtoi eilen kuolleen niinkuin kärpäsiä. Silloin hän aina nauraa. Ilmoitettiin suuri joukko ensimmäisestä ja toisesta luokasta… ja se on hyvä, sillä kirkonkin täytyy elää… Ja tänään iltapäivällä kuoli muuan kauppaneuvos, rouva kävi itse ilmoittamassa… ja siitä… olehan hyvä ja vedä vasen saapas jalastani… ja siitä hyödyin minäkin hiukkasen, piti minun sanoa… Pois mennessään pisti hän taalerin käteeni. Ja se tekee hyvää… kyllä sen heti huomaa, mikä on rikas ruumis. No niin. Ja ole nyt hyvä ja anna kengät… mutta pian… sillä hovisaarnaaja… sai hän vihdoinkin sanotuksi.

— Ei. Herran uskolliset sotilaat ovat sitkeitä niinkuin ihmiset terveen vuodenajan kestäessä. Niinkuin Magner-aasin on tapana sanoa, kun hän laskee leikkiä, mikä muuten harvoin tapahtuu… Herra hovisaarnaaja tulee tuossa tuokiossa tänne… seminaarintirehtori Kickertin kanssa… He tahtovat kysellä sinulta jotakin herra pastorista, joka asuu meillä.

— Mutta mies, Niilo, nyt vastako sinä sen sanot?!… Ja minkä näköinen minä olen! Minun pitää uudestaan kammata hiukseni… Herra hovisaarnaaja tulee omassa persoonassaan! Mikä kunnia meille. Niilo, tiedätkö, se pitäisi panna evankeeliseen viikkolehteen… Missi ja Mirri, pysykää siivolla, sanon minä! Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee että hovisaarnaaja Bock tulee meille? Se tahtoo sanoa, että olemme hyviä kristityitä ja hänen seuransa arvoisia. Missi, uskallatko mutista? Minäpä sinut opetan! Hus kyökkiin! Äläkä puhu mitään… Viemmehän toki herrasväet vieraskamariin, kysyi hän Nikolaukselta, ajettuaan kissat kyökkiin.

— Kyllä… tämä kaikki pitää pidettämän salassa. Sopii erittäin hyvin, ettei tohtori ole kotona… Ethän toki sanonut minulle liikaa, äiti?

Vasta nyt näkyi Ulrika alkavan käsittää, mistä oli kysymys. Suuresti hän hämmästyi.

Nikolaus oli istuutunut. Nyt hän nousi ja kammersihe vaivalloisesti huoneen läpi.

— Hm… se on ikävä juttu, virkkoi hän. — Mutta täytyyhän sinun se parhaiten tietää. Sanotaan että taloomme olemme saaneet uuden syntisen vanhan sijaan, joka ansaitulla rangaistuksella muutti tiehensä. Ja kaikkien syntisten pitää lankeemaan, jos he nimittäin nousevat kymmeniä käskyjä ja lakia ja kirkkoa vastaan… Kunhan eivät viipyisi kauvan… Minun on niin nälkä.

— Häh, senkin pieni viekastelija, kaikki sen pitääkin arvata! Niin, niin, on paistettua kalaa. Lupasinhan sinulle… Juutalaisryökäleestäkö tässä siis on kysymys? Mutta kyllä minä paikalla ajattelin, ettei neiti Schaff asiaa rupee salaamaan. Ja Bockhan seurustelee heillä… Kun se neiti puuron keittää, niin maun tuntee pitkät ajat jälkeenpäinkin.

— Voitko sinä äiti, todellakin hyvällä omallatunnolla antaa hovisaarnaajalle apuasi? Muista, ettemme ole tekemisissä kandidaatti Bläselin kanssa.

Nikolaus näytti epäilevän ja istuutui huolestuneena sohvaan, kädet ristissä.

— Miksen voisi? vastasi Ulrika. — Tietysti voin sanoa mitä tiedän.
Kuulinhan selvään kuinka hän tyttöä suuteli.

— Suuteliko? Tiedätkö varmaan? Se olisi hirveää! Että kristitty pappi kulettaa huoneeseensa juutalaisen katutytön ja suutelee häntä… vieläpä ihmisrakkauden varjon alla. Eihän hänen rippikouluunsa voi uskoa mitään naisoppilaita.

Hän nousi taaskin ja haisteli pitkän aikaa kyökkihajua. Sillaikaa puhui
Ulrika:

— Minä kuulin loksahduksen. Ja eroittaahan toki sen, mikä on suudelma. Ja loput saattaa ajatella… Sitäpaitsi emme seurakunnassamme rupea kärsimään mitään vapaamielisiä. Se on vissi se. Eikö hän tässä hiljan kohdellut minua, niinkuin olisi hän Herra Jumala itse! Sellainen nuori pappi! Ja minä olen neljäkymmentä vuotta ollut seurakunnan palveluksessa… Herrajestas, tuossa ne tulevat!

— Ota lamppu, Niilo, huusi hän ja kiirehti hänen saattamanaan ulos etehiseen, vetääkseen nyöriä, joka oli yhteydessä alaoven lukon kanssa.

Se oli todellakin hovisaarnaaja. Molempien toisten herrojen seurassa astui hän ylös portaita.

— Hyvää iltaa, virkkoi hän kovalla äänellä, ennenkuin hän vielä oli päässyt ylös asti. Nöyryydessään meni Ulrika miltei kaksinkerroin.

— Mikä kunnia, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi hän syvästi kumartaen. — Olkaa hyvät, astukaa likemmä.

Hän oli vuosien kuluessa oppinut, miten tuollaista herrasväkeä tuli kohdella. Bock ojensi hänelle ystävällisesti kätensä, nyökytti armollisesti päätään, antaen tavallisen hymynsä välkähtää kasvoille ja astui sitte edellimmäisenä vieraskamariin. Nikolaus pani lampun pöydälle ja poikkesi muutamia askeleita taappäin, kunnes Bock ja Kickert olivat istuutuneet sohvaan. Ulrika asetti kandidaatille tuolin ja silmäili sitte odottaen hovisaarnaajaan.

— Poikanne on varmaan teille kertonut, miksi olen tullut tänne, alkoi Bock. Ulrika antoi siihen myöntävän vastauksen ja Bock jatkoi: — voimme siis muitta mutkitta käydä asiaan käsiksi… Mutta istukaa, hyvä rouva… Ja ehkä te, Brennerlein, toimitatte meille mustetta ja kynää.

— Mutta istukaa toki tekin, Brennerlein, kääntyi Bock alentuvasti Nikolauksen puoleen. — Ja te, hyvä rouva, tulkaa likemmä, jotta voin katsoa teitä silmiin. Nyt on hyvä… Eihän minun tarvinne sanoa teille, että jokaisen jumalaapelkääväisen ihmisen pitää pysyä totuudessa. Totuus on ennen kaikkia välttämätön… Eihän herra Baldus toki lie kotona? Ainakaan en nähnyt valoa ikkunoissa, keskeytti hän oman puheensa ja jatkoi sitte rauhoittuneena: — Totuus on ennen kaikkia kirkolle välttämätön ja hyödyllinen, ymmärrättekö rouva Brennerlein? Sanon sen vieläkin kerran: hyödyllinen. Kertokaa siis tästä asiasta ainoastaan se, mikä kirkolle saattaa olla hyödyksi. Edellytän ettette unohda, mistä kaikesta olette kirkolle kiitollisuuden velassa.

— Aivan niin, uskalsi seminaarintirehtori huomauttaa. Tapansa mukaan oli hän laskenut lasisilmänsä punertavan nenän päähän ja tutki niiden päällitse tarkkaavaisesti Ulrikan kasvoja. Akka oli kytkenyt kätensä ristiin syliinsä ja kalvennut.

— Tiedän, teidän korkea-arvoisuutenne, mistä kaikesta minun on kirkkoa kiittäminen, vastasi hän vapisevin äänin.

Mutta Nikolaus istui käsivarret rentoina, lausumatta sanaakaan.
Mieluinten olisi hän ollut kyökissä.

— No, siis… Hovisaarnaaja nojausi mukavasti sohvaan, loi silmänsä kattoon ja leikitteli lasisilmillään. — Kirjoittakaa, herra kandidaatti, virkkoi hän: — Kirkonpalvelijan-leski Brennerleinin todistus pastori Baldus nuorempaa vastaan.

Kandidaatti oli avannut laukkunsa ja riensi kiireen kautta noudattamaan käskyä. Sitte alkoi kuulustelu.

Samaan aikaan istui Klaudina huoneessaan Josefan kanssa. Se oli hauska, keskinkertaisen suuri huone, jonka ikkunat olivat pihalle päin. Klaudina oli sinne koonnut kaikki, mikä hänestä näytti saattavan sulostuttaa yksinäisyyden hetkiä. Kodikkaisuuden tunne oli hänelle sitä suurempi, koska huonekalut olivat hänen omansa. Ne olivat hiukan vanhanaikaiset, mutta tanakat ja raskaat ja kotoisin erään pastorin kodista hänen syntymäkylässään. Se oli pieni kaupunki Schlesiassa ja pastori oli hänkin ollut poikamies, jonka talouden järjestystä Klaudina oli hoitanut viisi vuotta ja joka vähää ennen kuolemaansa oli lahjoittanut huonekalunsa hänelle, koskei hänellä ollut mitään omaisia. Klaudina piti tavattomasti papeista. Kun hän pian senjälkeen muutti Berliiniin ja tuli Juliuksen taloon, niin hän jo muassaan toi ikäänkuin oikean hengen; sillä tunsihan hän naimattoman papin tarpeet perinpohjin, eikä siis ollut neuvomisen puutteessa. Miehelle, joka niinkuin Julius rakasti mukavuutta, oli se erittäin edullista.

Tietysti Klaudina oli pitänyt parhaana kertoa, että huonekalut olivat olleet hänen isänsä, erään alemman virkamiehen, omat, jonka kuoleman jälkeen hänen oli täytynyt ruveta viettämään elämäänsä taloudenhoitajattarena. Sillä jos kuultiin poikamiehen lahjoittaneen tavaraa nuorenpuoleiselle naiselle, niin siitä tavallisesti jouduttiin kaikenlaisiin johtopäätöksiin. Olivathan ne kyllä varsin oikeutetut, mutta oliko hänen velvollisuutensa heti ensimmäiselle seuraajalle mennä antamaan aihetta epäilyksiin? Se olisi vain pannut uskon hänen hyveisiinsä horjumaan ja jokainen nainenhan tahtoo loppuun asti säilyttää hyveensä edes näennäisesti.

Julius katseli siis huonekaluja jonkinlaisella kunnioituksen tunteella, kun Klaudina hänelle kertoi miten hänen äitinsä oli niistä pitänyt, varsinkin telttakattoisesta vuoteesta. Tuo mahtava laitos, joka täytti miltei koko seinän, saavutti aina hänen täydellisen ihailunsa; se näytti olevan tehty vartavasten sellaista jättiläisnaista varten kuin Klaudina.

Olisipa Julius tietänyt, että siinä kaksi pappispolvea yöksi oli laskenut levolle väsyneet päänsä! Ehkä hän silloin olisi katsonut sitä vieläkin suuremmalla kunnioituksella — mutta mahdollisesti myöskin ei.

Klaudina istui tuolilla uunin ääressä. Hänen edessään oli avattu kirja.
Lamppu seisoi niin likellä, että se heleästi valaisi hänen kasvonsa.
Josefa, joka istui etempänä, jäi puolihämärään.

— Mutta älä toki enään itke, sanoi Klaudina ja nosti harmistuneena katseensa. — Täytyyhän meidän kaikkien kuolla ja sisaresihan oli vain pieni lapsi. Ja sinä pääset nyt hautajaisiin… Sitäpaitsi sinun pitää muistaa mitä pastori sanoi: että pikku Maria nyt on onnellinen, sillä nyt hän paratiisissa saa leikkiä enkelien kanssa.

— Olisi ollut paljon parempi, jos hän olisi saanut leikkiä Eemilin ja
Fransiskan kanssa, vastasi Josefa nyyhkyttäen.

— Johan minä olen sanonut sinulle, ettet saa epäillä sitä mitä pastori sanoo, alkoi Klaudina ankarasti. — Jos pastori on sitä mieltä, että pikku sisaresi taivaassa on onnellinen, niin sinun ehdottomasti täytyy uskoa se. Tahdothan sinä tulla kristityksi ja silloin sinun ennen kaikkea tulee olla kuuliainen eikä panna vastaan.

— Saanhan minä mustan leningin? uskalsi Josefa arasti kysyä, pyyhkien silmiään nenäliinalla. Saatuaan tämän lupauksen, oli hän lakkaamatta miettinyt sitä, että hän surupuvussa esiintyisi hautausmaalla. Hänellä ei pitkiin aikoihin ollut ollut uutta sunnuntaileninkiä ja ajatellessa sellaisen omistamista, tunsi hänen surunsa jonkinlaista lievennystä. Hän oli jo miettinyt sitäkin, kuinka olisi hauska, jos molemmat toisetkin sisaret saisivat samallaiset tamineet. Hän päätti ensi tilassa lausua pyyntönsä, jos neiti Schaff vain pysyisi yhtä hyvällä tuulella kuin hän koko aamupäivän oli ollut.

Josefa ei ehkä ensinkään olisi palannut, jollei hän olisi toivonut, että pastori ja Klaudina häntä auttaisivat. Ihme kyllä että he niin ystävällisesti olivat ottaneet hänet vastaan. Varsinkin kun juuri ennen hänen lähtöään Klaudina oli ollut vihoissaan ja ankarin sanoin oli ajanut häntä työhön.

Muutos oli tapahtunut siitä syystä, että Klaudina oli löytänyt rannerenkaansa ja pastori senjohdosta oli tullut huomanneeksi kuvan itse asiassa olleen vähäarvoisen kappaleen. Sitäpaitsi ei Josefa vielä milloinkaan ollut käynyt etehisessä. Klaudina oli äkkiä ruvennut puhumaan hänen puolestaan ja arvellut, että joku toinen yhtä hyvin oli saattanut ottaa kuvan; ehkä se jo oli ollut useita päiviä poissa, vaikkei sitä ollut huomattu. Ja ehkä pastorin rippikoululaisten joukossa oli sellaisia, joihin ei ollut luottamista. Tämä kaikki oli pastorillekin selvinnyt. Hänessä oli päässyt voitolle hänen virkansa velvollisuus: älä tuomitse vierasta palvelijaa.

Kummallista kyllä, ettei hänen epäluulonsa langennut August Jannuschiin; tosin hän pari kertaa tuli ajatelleeksi häntä, mutta poika oli tehnyt häneen niin erinomaisen vaikutuksen, että hän paikalla kumosi epäilyksensä; jo sekin olisi ollut ikävää, jos hän olisi tuhlannut hyvyyttään arvottomaan esineeseen.

— Tietysti sinä saat leningin, vastasi Klaudina — Ja kyllä sinun hyväksesi vielä tehdään paljonkin, jos osoitat sen ansaitsevasi… Mitä sinä sitte pidät tuosta hameesta?

Eilen oli hän nimittäin Juliuksen suostumuksella ostanut halvan jokapäiväisen leningin, joka tänään ensi kertaa oli Josefan yllä. Se oli sinisestä, kukillisesta karttuunista ja muistutti suuresti orpolapsien pukuja. Josefa oli siitä äärettömästi ilostunut.

— Hirveän paljon. Ja nyt minä vanhasta leningistäni voin laittaa jotakin Fransiskalle, vastasi hän.

— Kastamisesi päiväksi sinä saat kultaisen ristin, sanoi Klaudina taas. — Herra pastori aikoo jo huomenna mennä hankkimaan isäpuoleltasi lupaa että saat tulla kristityksi. Hänhän kuuluu olevan hurskas mies, joten ei hänellä suinkaan mahtane olla mitään sitä vastaan.

Se oli Josefan mielestä niin hullunkurista, että hänen hiljaa piti naurahtaa, vaikkeivät kyynelten jäljet vielä olleet kuivaneet.

— Kas, lapsi kulta, siinä se sinun valheellisuutesi taas tulee ilmi, josta velipuolesi eilen pastorille kertoi niin kauniita juttuja. Se ei minua hämmästytä, sillä odotin jo sitä. No, toivottavasti meidän onnistuu karkoittaa sinusta pois pahe. Ainakin olet viimeisen kerran sitä käyttänyt minun läsnäollessani. Kyllä minä vielä tiet ja keinot keksin… Mutta ruvetaanpa nyt lukemaan.

Hänen kasvoissaan oli hetken ajan viipynyt ystävällisyyden välähdys, mutta se katosi äkkiä, ja sijaan tuli jonkinlainen ilkkuva julmuus, joka loisti hänen silmistään. Hän oli lausunut sanansa korkealla äänellä, mutta hitaasti ja tyynesti. Josefa hämmästyi niistä niin, ettei hän saanut sanaakaan suustaan. Liikkumatonna kuin vahakuva tuijotti hän Klaudinaan, joka ilman minkäänlaista sisällisen liikutuksen merkkiä oli kumartunut selailemaan kirjaa, Sentähden siis August eilen oli tullut pastorin puheille! Josefa oli arvellut hänen tulleen itseään hakemaan. Ja nyt hän aika lailla oli panetellut häntä. Veri oli karannut hänen kasvoilleen. Minä en milloinkaan valehtele, oli hän vimmastuneena huutamaisillaan, mutta Klaudina virkkoi samassa:

— Toivon ettet toki aio ruveta itseäsi puolustamaan, sanoi hän tyynesti, katsettaan kohottamatta. — Sillä sinä vain pahentaisit asiaa. Sinussa piilee vielä äitisi henki ja se pitää hävittää juurta jaksain… Kuuntele nyt tarkkaavaisesti.

Josefa pysyi yhä sanattomana. Kaikki mitä hän vasta oli kuullut, tuntui hänestä niin käsittämättömältä, että hän miltei oli kuin pahojen voimien vallassa. Hän sortui tuon pirullisen naisen taikakeinojen alle; ja niin oli ollut siitä asti kuin hän joutui hänen käsiinsä. Tänä hetkenä oli hän ikäänkuin tahdotonna. Tuska, suuttumus kärsitystä nöyryytyksestä, se tieto, että hänen pitää tulla kristityksi ja alkaa uutta elämää — kaikki pyöri hänen päässään. Jo kahtena päivänä hän oli huomannut olevansa aivan sekaisin ja nyt hänen siitä huolimatta piti koota ajatuksensa ja oppia "uusi uskonto", niinkuin hän sitä nimitti.

Klaudina aikoi tänään alkaa valmistaa häntä kasteeseen, selittämällä hänelle pyhiä sakramentteja. Hän tunsi sellaiset asiat erittäin hyvin, sillä kun ihminen saman vuosikymmenen aikana on palvellut kahta pastoria, niin onhan hän silloin tällöin tullut vilkaisseeksi hänen ammattiinsakin. Sitäpaitsi Klaudinan elämään sillä tavalla tuli vaihtelua ja hänen siveellinen voimansa pantiin koetuksen alaiseksi. Ja lopuksi: hän tahtoi Juliukselle näyttää, että hän henkisessäkin suhteessa saattoi olla hänen arvoisensa. Mutta pääasiallisesti häntä johti kunnianhimo: hän tahtoi taivuttaa lapsen täydellisesti valtansa alaiseksi; sotkea sen kuin savikappaleen, voidakseen sitte muodostella siitä mitä tahtoi. Hän ei ollut ruvennut Josefan uskonnonopettajaksi sentähden, että hän olisi ollut niin vakuutettu kristillisen opin totuudesta tai rakastanut kirkkoa, vaan saadakseen tytöstä aseen Konradia vastaan.

— Kristityn ensimmäinen velvollisuus on kirota kaikki epäkristilliset teot ja pysyä kirkolle uskollisena kuolemaan asti, alkoi hän, katsoen Josefaa suoraan silmiin. — Kaikki kirkon viholliset ovat samalla kristittyjen vihollisia; tekisit siis suuren synnin, jos puolustaisit tuollaista vihollista, sensijaan että sinun kaikin voimin pitäisi koettaa vahingoittaa häntä. Ymmärrätkö?

— Luulen että ymmärrän. Kaikkien ihmisten, jotka vastustavat kirkkoa, tulee olla vihollisiani, vastasi Josefa, joka pelosta koetti kuunnella niin tarkkaavaisesti kuin suinkin.

— Sinä et näy olevan ollenkaan tyhmä, sanoi Klaudina, huomattavan ystävällisesti. — Tiedätkö mitä kiirastuli on?

— Aivan oikein. Tässä kiirastulessa poltetaan kerran kaikki syntiset ja kirkon viholliset elävältä. Niin käy sinunkin, jollet pane sanojani sydämmellesi ja tee kaikkia, mitä sinulta vaadin. Tarkoitanhan vain parastasi… Mutta jotta saisit oikean käsityksen helvetin piinasta ja tuskasta, niin minä näytän sinulle millaista siellä on.

Hän nousi, astui huoneen toiseen päähän ja palasi takaisin suuren laukun kanssa, jonka hän avasi ja josta hän otti esiin kuvan. Se oli vanha kuparipiirros Breughel nuoremman eli niinkutsutun Helvetti-Breughelin taulusta, ja esitti kaikki kiirastulen kauhut, joita mielikuvitus yleensä saattaa luoda. Josefa katseli sitä tunteella, joka oli puoleksi kauhua, puoleksi kummastusta. Tuollaista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt, yhtä vähän kuin hän oli luullut, että sellaista saattoi löytyä. Ja nyt hän selvästi, omin silmin näki kaikki helvetin hirviöt. Hän tahtoi kääntää pois kasvonsa, mutta hänen katseensa riippui kuin naulattuna kiinni kuvassa. Suorana seisoi Klaudina hänen edessään, tarkastellen jokaista hänen kasvojensa liikettä; hän näki tytön kauhistuneen hartauden, näki suupielten värisevän ja silmien levottomasti liitävän yhdestä ryhmästä toiseen. Jokainen piirre hänen kasvoissaan osoitti uteliaisuutta ja lapsellisuutta.

— Olkoon kuva sinulle julmana varoituksena, alkoi Klaudina taasen. — Näetkö tuon tytön pitkine hiuksineen, joka riippuu mestauspyörällä? Hän oli elämässään valheellinen olento, joka ei koskaan käynyt kirkossa ja joka salaa varasti hyväntekijöiltään. Ja tuo toinen tuolla, jonka kurkkuun kaadetaan sulatettua lyijyä ja joka niin hirveästi huutaa, oli nuoruudessaan viettänyt synnillistä elämää erään papin kanssa; mutta hän ei tahtonut tunnustaa sitä ja kärsii nyt oikeutettua rangaistusta. Tuo mies, joka niin kovasti ponnistelee vastaan, kun häntä aiotaan heittää tuleen, on sama pappi… Sanoppas, eikö hän ole erään nuoren papin näköinen, jonka sinä tunnet… erittäin hyvin tunnet… ja joka vietteli sinut ensimmäiseen syntiin?

Hän äänsi hitaasti sanansa. Silmät tähtäytyivät Josefaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut lukea lapsen sydämmen ajatukset.

— Katso minuun, virkkoi hän samassa. Josefa totteli ja pudisti kieltäen päätään. Hänen kasvoillaan oli niin luonnollinen hämmästys, että Klaudina tuli hiukan hämilleen. Multa se saattoi olla pelkkää teeskentelyä.

— Ajattele vain tarkemmin, jatkoi Klaudina. — Ajattele toissapäiväistä iltaa.

Josefa yhä vaikeni, antaen katseensa riippua Klaudinan kasvoilla. Hän ei tietänyt mitä vastaisi, sillä kysymykset tuntuivat vieläkin niin käsittämättömiltä. Klaudina suuttui.

— Joko sinä olet tyhmä tai hirveän paatunut, virkkoi hän ankaralla äänellään, jota Josefa suuresti pelkäsi. — Sitä nyt ei ole ensinkään vaikea ymmärtää.

Äkkiä hän muutti äänensä. Sillä hän tuli ajatelleeksi, että hyvällä ehkä saisi aikaan enemmän.

— Ole hyvä ja koeta ajatella. Etkö ollut puoleksi tainnoksissa, kun tohtori Baldus sinut löysi?

— Vai niin. No kas, se on jo paljon. Mutta kai sinä toki muistat, että hän kävi sinuun kiinni…

— Niin, kyllä kai. Niin minusta ainakin tuntui… olin äkkiä ruvennut voimaan niin pahoin, että tuskin pysyin pystyssä.

— Entä sitte, kun olitte päässeet huoneeseen? Siellä hän suuteli sinua, eikö niin?

— Totisesti hän sen teki. Älä sinä siinä koeta kieltää ettei se olisi totta! Muut ihmiset sen kuulivat. Minä huomaan jo, että tahdot minua aika lailla pettää. Ajattele kiirastulta. Lopulta sinut varmaankin täytynee viedä laitokseen, missä pakkopaita opettaa sinulle tottelevaisuutta. — Tämän lausui Klaudina niin pontevasti ja ääneen, että Josefa säpsähti. — Ajattele vielä kerran tarkkaan asiaa, jatkoi hän samaan tapaan. — Eikö tämä pappi kuvassa ole ihan tohtori Balduksen näköinen?

— Ajattele nyt, että sinä olet synnillinen tyttö, ja riiput tuossa pyörällä. Ja sitte kai ymmärtänet asiat.

— Ei minua kuitenkaan ripusteta pyörään, sanoi hän vihdoin hymyillen.
Mutta Klaudina suuttui niin, että hän pöydälle antoi aika kolauksen.
Hän tunsi rintaansa ahdistavan.

— Ehkä sinulle vielä tehdään jotakin muuta, jos yhä pysyt tuossa paatumisen tilassa. Minä annan sinulle ajatusaikaa huomiseen… Mutta toivokaamme, että Jumala jo ennemmin sinua valaisee sanansa kautta.

Siinä puhutaan pyhästä kymmenestä käskystä. Minä luen ja selitän ne ensin ja sitte saat jo tänä iltana oppia ne ulkoa.

Kirja joka oli avoinna hänen edessään, oli katkismus. Kovalla, yksitoikkoisella äänellä rupesi hän lukemaan käskyjä, tuontuostakin lisäten jonkun huomautuksen. Päästyään kahdeksanteen, virkkoi hän:

— Ei sinun pidä väärää todistusta sanoman sinun lähimmäistäs vastaan. Se on: sinä et saa asettua herra pastoria tai minua vastaan missään tilaisuudessa; sinun pitää tehdä kaikki mitä me sinun itsesi tähden sinulta vaadimme ja auttaa meitä kaikessa, millä voimme olla hyödyksi kristilliselle kirkolle. Jos esimerkiksi herra tohtori Baldus on tehnyt jotakin väärää ja kirkko julistaa hänet vihollisekseen, niin sinä teet itsesi vikapääksi verisyntiin, jollet ole avuliaana häntä kiroomassa. Kirkon tulee olla sinua likinnä. Paina se mieleesi.

— Sen kai sinä parhaiten tietänet, puuttui Klaudina lyhyesti puheeseen. — Voimme sitte puhua siitä… Mennään nyt eteenpäin.

Josefa oli niin peloissaan, että hän päätti vastata vain siihen mitä häneltä kysyttäisiin. Keskeltä lukemistaan Klaudina äkkiä virkkoi:

— Tiedätkö, kuka oikea isäsi oli? kysyi hän aivan odottamatta ja katsahti Josefaan.

Kummallinen muutos tapahtui Klaudinassa. Ensinnä hän ei sanonut mitään, vaan tuijotti Josefaan kuin ihmeeseen. Sitte hän nousi ja kurkisti ulos ovesta.

— Oletko varma siitä? kysyi hän hiljaa ja istuutui. — Toivottavasti tämä ei taas ole sinun omia keksintöjäsi, lisäsi hän, pysyäkseen uskollisena periaatteelleen, ettei tuolle lapselle pitänyt osoittaa liian suurta kunnioitusta.

— En ennen tietänyt siitä mitään, sanoi hän, — mutta kummalliselta minusta aina tuntui, kun äitini minulle sanoi: jollei kirkkoja olisi, niin ei sinuakaan löytyisi maailmassa.

— No, jättikö äitisi mitään jälkeensä, joka voisi todistaa kuka isäsi oli?… Ehkä jotakin? Ajatteleppa tarkkaan.

Hänen käytöksensä oli kokonaan muuttunut. Selitys, jonka hän juuri oli saanut, oli muuttanut hänen mielialansa. Hän nousi taas tuolistaan ja asteli levottomana huoneen läpi. Äkkiä hän seisahtui; eräs seikka oli juolahtanut hänen mieleensä.

— Mutta sanoppa… minun piti jo eilen sitä kysyä. Kun sinä eilen illalla tulit tänne, niin sinä käyttäydyit juuri kuin joskus ennen olisit käynyt täällä… Onko sinulla ennen ollut jotakin tekemistä herra pastorin kanssa?

— Ei, ei koskaan. Se oli minustakin hullua. Mutta kaikki tuntui kummallisen tutulta. En tiedä miksi.

Samassa hetkessä oli Klaudina kiireellä, joka oli hänelle omituinen, tehnyt päätöksen. Hän ei enään kysellyt, vaan istuutui, otti katkismuksen ja luki tyynesti käskyt loppuun, ikäänkuin koko hänen huomionsa olisi keskittynyt vain niihin. Sitte hän pani kirjan kiinni ja antoi sen Josefalle, sanoen:

— Kas niin, nyt riittää tältä päivältä. Huuda sitte Liina tänne, vain pariksi hetkeksi.

Liina oli kyökkipiika, joka sangen kauvan oli pysynyt palveluksessa pastorilla; hän oli nimittäin tullut taloon neljä viikkoa ennen Klaudinaa. Samaten oli hänen edeltäjänsä palvellut monta vuotta ja Klaudina muisti pastorin joskus maininneen, että hän oli ollut mukana, kun muutettiin uuteen pappilaan; siihen aikaan piti neiti Baldus vielä taloushallituksen ohjia käsissään.

— Liina, tottahan te tunsitte sen tytön, joka palveli täällä ennen teitä, alkoi Klaudina, kun tyttö oli tullut sisään. — Mitähän hänestä sittemmin on tullut?

— Neiti tarkoittaa kai Huldaa… Kyllähän minä hänet tunnen… Hän erosi palveluksesta siksi, että hän tahtoi mennä naimisiin. Siitä ei ole kauvan kuin yhtenä sunnuntaina tapasin hänet… Hän elää hyvin onnellisesti miehensä kanssa… Heillä on pieni kauppa. Minun piti mennä heitä tervehtimään, kirjoitin oikein osoitteenkin muistiin… Jos neiti hetkisen tahtoo odottaa, niin minä paikalla…

— Antakaa vaan olla, ei sillä niin kiirettä ole, keskeytti hänet Klaudina; hän antoi hänelle muutamia tehtäviä ja lähetti hänet pois. Sitte hän nojausi tuoliinsa, laski kädet ristiin ja vaipui syviin ajatuksiin, joista hän vasta heräsi kun ovikello soi ja hänen piti mennä avaamaan.

— Otatko vastaan? kysäsi hän puoliääneen ja pisti sivumennen päänsä sisään ovesta.

— Odotan Bockia, vastasi Julius, kohottamatta katsettaan kirjoituspöytänsä äärestä. — Jos se on hän, niin pyytäisin ettei minua häirittäisi.

Se oli todellakin hovisaarnaaja, joka sisään astuessaan toivotti hänelle "hyvää iltaa". Hänen seurassaan ei enään ollut kuin Kickert, sillä kandidaatille oli tiellä sanottu armolliset jäähyväiset.

Vissien ajatusten yhtäpitäväisyyksien tähden ei Klaudina yleensä voinut kärsiä Bockia, mutta hän käyttäytyi aina tavattoman kohteliaasti häntä kohtaan ja osoitti hänen läsnäollessaan entistä enemmän olevansa vain pastorin palvelijatar. Hän tiesi, että Julius, joka suuresti ihaili Bockia, ei milloinkaan olisi antanut anteeksi vähintäkään huomaamattomuutta häntä kohtaan. Mutta sitä välinpitämättömämmin kohteli hän seminaarintirehtoria; hänen oli tapana kutsua häntä hovisaarnaajan luteeksi.

Bockin riisuessa päällystakkia auttoi hän häntä kauvemmin kuin tarve oikeastaan vaati — päästäkseen auttamasta Kickertiä.

— No miten tytön nyt on? kysyi Bock. — Onko hänestä taas ollut ikävyyksiä?… Joko herra pastorin veli tänään on käynyt täällä?

Klaudina mietti pari silmänräpäystä, mitä hän vastaisi; sitte huomasi hän parhaaksi vapaaehtoisesti väistyä taistelukentältä. Hän ripusti välinpitämättömän näköisenä takin naulaan ja virkkoi:

— Ei, herra tohtori Baldus ei vielä tänään ole käynyt täällä… Onko herra hovisaarnaaja ehkä kuullut jotakin pahaa tytöstä?

— Ajatelkaa rouva Brennerleiniä, neiti! Neljännestunti sitte sanoi hän pitäneensä velvollisuutenaan käydä teille huomauttamassa muutamia asianhaaroja.

Niillä sanoilla käänsi hän hänelle selkänsä ja astui, seminaarintirehtorin seuraamana, työhuoneeseen.

Tämä kohtelu suututti suuresti Klaudinaa, varsinkin koska hän huomasi tehneensä tyhmyyden. Viime sanat sitäpaitsi häntä hämmästyttivät. Epäilemättä hovisaarnaajaa oli käynyt Ulrikalta urkkimassa tietoja. Sitä jota hän vihasi, sitä hän myöskin vainosi, varsinkin jos hän häntä oli julkisesti loukannut, niinkuin tohtori Baldus.

Klaudina kuvitteli paikalla, mitä nyt seuraisi. Oikeastaan hänen ilolla olisi pitänyt huomata saaneensa hovisaarnaajasta salaisen liittolaisen, mutta häntä harmitti, että toinenkin asteli samaa pimeyden tietä, jonka hän yksin oli luullut keksineensä. Nyt hän ymmärsi, minkätähden Bock oli tullut, ja päätti muitta mutkitta astua hänen perässään. Sekä pastori että hovisaarnaaja puhuivat yleensä hyvin ääneen; viereisessä huoneessa saattoi siis täysin kuulla, mitä he sanoivat. Klaudina astui rippikouluhuoneen läpi ja asettui odottamaan.

Rakas veli! Juuri sain August Jannuschin kautta vastaanottaa arvoisan kirjeenne. Vilpitön kiitos tästä teidän luottamuksenne osoituksesta. Nuori mies teki minuun erittäin hyvän vaikutuksen; hän näyttää ansaitsevan osanottoamme ja kristillistä apuamme. Minä tulen noudattamaan ehdotustanne. Suokoon Jumala, että olisimme saaneet laumaamme uskollisen sielun.

Vielä pyytäisin, että tänä iltana noin seitsemän aikaan uhraisitte minulle puolen tuntisen. Minulla on erittäin tärkeä asia kerrottavana. Tulen siis.

Julius oli utelias tietämään, mikä tärkeä asia tuo saattaisi olla. Hän oli moneen kertaan lukenut kirjeen ja iloinnut pojan onnesta; se oli häntä suuresti tyydyttänyt, sillä hän piti hovisaarnaajaa ihmistuntijana, jota ei helposti petetä; nyt ei hänen tarvinnut pelätä, että edesvastuu mahdollisesti väärästä ihmisrakkaudesta lankeisi yksin hänen niskoilleen.

Hän oli juuri valmistamassa puhetta, jonka hänen tulevan viikon alussa piti pitää erään tunnetun seurakuntalaisen haudalla. Vainaja jätti jälkeensä huomattavan omaisuuden, joka ei aina ollut ansaittu aivan rehellisellä tavalla. Mutta jälkeenjääneet tahtoivat pitää komeat hautajaiset ja toivoivat vilkasta osanottoa, sillä vainaja oli aina ymmärtänyt antaa sekä seurakunnalle että köyhille lahjoja, jotta pahat puheet hänen raha-ansioistaan taukoisivat. Koska Julius jo vuosien kuluessa oli toimittanut kaikki perheessä esiintyvät kirkolliset toimitukset, niin hän sangen tarkkaan tunsi olot. Ei ollut suinkaan helppoa peittää miesvainajan paljoja pahoja ominaisuuksia hänen harvojen hyveittensä kustannuksella. Mutta vihdoin oli hän vanhojen konseptien avulla saanut kokoon innostuneen puheen, jonka tekstinä oli "rakkaus ei koskaan lakkaa". Hän toivoi sen tyydyttävän kaikkia.

Juuri kun Klaudina ilmestyi ovelle, oli hän sangen ärtyneessä mielentilassa. Hän oli nimittäin juuri silmäillyt läpi työtään ja huomannut, että vainajan äiti, joka vielä eli, oli jäänyt häneltä puheessa mainitsematta. Siitä huolimatta oli hänen kasvoillaan tavallinen ystävällinen hymy, kun hovisaarnaaja ojensi hänelle kätensä tervehdykseksi.

— Eihän teillä ole mitään sitä vastaan, että tuon Kickert-ystävän mukaani, sanoi Bock.

— Mutta, arvoisa herra hovisaarnaaja… tiedättehän toki, kuinka paljon pidän seminaarintirehtoristamme… Sydämmellisesti tervetuloa!

Näillä sanoilla ojensi hän Kickertille oikean kätensä ja pyysi herroja istumaan.

— Te pysytte aina entisellänne, herra pastori, huomautti seminaarintirehtori. — Kesken töitänne aina vain hyvällä tuulella… Tiedättekö, sen jälkeen kuin ei minulla enään ole varsinaista virkaa, tunnen joskus olevani niin tarpeeton maailmassa. Ihanteeni oli nuoriso… aina vain nuoriso! Joka ihanteeni ei tosin tänäkään päivänä ole kuollut rinnastani. Ei vähääkään! Antakaa minulle vain tarpeelliset varat, niin lupaan kasvattaa teille sukupolven, josta helposti saattaa löytää sata Bismarckia… Saisinko pyytää teiltä lasillisen vettä… jollei se nimittäin tuota vaivaa.

— Ei vähääkään, vastasi Julius ja astui ovelle, — Mutta minkätähden vettä? Enkö saa tarjota olutta?

— Olutta… näin aikaiseen?… Hyvä… siis olutta. Olisinhan epäkohtelias, jollen ottaisi tarjoustanne vastaan.

Klaudina, joka oven taakse kuuli joka sanan, riensi heti paikalle kuulemaan pastorin käskyä, mikä oikeastaan oli tarpeetonta.

— Älkää valittako, rakas Kickert, sanoi Bock alentuvan ystävällisesti, kun Klaudina oli lähtenyt. — Mikä ihana tehtävä teillä on kaupunginlähetyksessämme. Ensiksi täytyy ravistaa täysikasvaneita, jotta he heräävät. Kirkkojen tarpeet etupäässä.

— No niin, niin, onhan se totta, virkkoi Kickert, — mutta, hyvät herrat, täytyy teidän myöntää, etteivät kirkot myöskään saa pysyä tyhjinä. Olisi se sentään ihanaa jos voisimme muodosta kirkkoyleisön nuorisosta. Vanhuus kallistuu aina epäilyyn. Pitäisi kerran koettaa päinvastaista tapaa ja antaa lasten vaikuttaa vanhempiin.

— Mutta samalla erinomainen, jatkoi Kickert vilkkaasti. — Epäilemättömänä tosiasiana pysyy, että tuhansissa perheissä lasten äly on paljon suurempi kuin vanhempien. Ja siitä huolimatta on valta viimeksimainittujen käsissä. Mitä taas kurituskeinoihin tulee, niin totisesti… On totuttu pitämään sitä hyvin pahana, jos nuoriso antaa vanhoille hyviä opetuksia. Minä pidän tätä katsantokantaa poroporvarillisena, sillä se, joka on oppinut enemmän, saattaa myöskin antaa parempaa esimerkkiä. Monet lapset saattaisivat vaikuttaa vanhempiin, niin että he kävisivät kirkossa. Ja se se juuri on minun ohjelmani.

— Ei se niin hullu ole, mutta hirveän vallankumouksellinen. Ja vallankumouksellisilla ei päästä eteenpäin, sanoi hovisaarnaaja.

— Niinkö luulette… Kickert heitti häneen kummastuneen katseen. — Niin, korkeasti kunnioitettu herra hovisaarnaaja, jatkoi hän, — jos te tahdotte nimittää jokaista parempaa aatetta vallankumoukselliseksi, silloin voisi sovittaa juutalaisvainonkin…

— Se on aivan toista, keskeytti hovisaarnaaja kiivaasti ja heitti ystäväänsä katseen, joka sinä hetkenä pani hänet ajattelemaan. Kickert päättikin ensi tilaisuudessa sovittaa sen kolauksen, joka häneltä oli päässyt hänen korkea-arvoisuutensa mielipiteitä vastaan. Onneksi toi Klaudina samassa olutta sisään, joten hän syvään kulaukseen saattoi hukuttaa kaiken mieliharminsa.

Hetkisen he vielä keskustelivat vähäpätöisistä asioista, kunnes Bock äkkiä rupesi puhumaan tulonsa tarkoituksesta.

— Tiedättehän rakas herra Baldus, alkoi hän, mukavasti nojaten sohvaan, että ystävien aina tulee puhua suoraan. Ja minun tietääkseni ei meillä molemmilla koskaan ole ollut syytä valittaa siinä suhteessa, vaikka jo kauvan olemme pyrkineet samaan päämaaliin.

— Ei totisesti, arvoisa herra hovisaarnaaja, vastasi Julius. — Olkoon mitä tahansa, niin puhukaa suunne puhtaaksi. Ette voi osoittaa minulle suurempaa kunniaa. — Uteliaasti odottaen hän häneen silmäili. — Herra seminaarintirehtori kuuluu kai myöskin uskottuihin? lisäsi hän, kääntyen Kickertin puoleen.

— Kyllä. Hän teki minulle vasta suuren palveluksen puheena olevassa asiassa.

Ensin Kickert myöntävästi oli nyökäyttänyt päätään; nyt teki hän kieltävän liikkeen, otti sitte lasisilmät nenältään ja rupesi puhdistamaan niitä punasilkkisellä nenäliinallaan. Hän teki sitä niin tarkkaan, ikäänkuin ei hänellä seuraavina päivinä tulisi olemaan ensinkään aikaa tähän toimeen. Hän pelkäsi tulevia hetkiä ja luuli siten voivansa peittää mielenliikutustaan.

— No niin, rakas veli, Kristuksen nimeen siis, jatkoi Bock tyynesti. — Sopiiko teidän mielestänne veljenne katsantokanta apostolisen uskontunnustuksen opettajalle?

— Olen iloissani, että kosketatte juuri näitä asioita, virkkoi Julius hiukan pettyneenä. Hän oli odottanut jotakin aivan tavatonta.

— Te tiedätte, herra Bock, mielipiteeni kirkostamme, jatkoi Julius. — En hetkeäkään haikailisi äänestää veljeni vaalia vastaan… hänen omaksi hyväkseen. Mutta minä olen siinä voimaton. Hän on liiaksi vakuutettu mielipiteittensä oikeudesta, tai oikeammin sanoen: hän on liiaksi uponnut niihin, jotta minä menestyksellä voisin vaikuttaa häneen. Asettukaa sitäpaitsi minun asemaani: hän on ja pysyy kaikesta huolimatta veljenäni. Sellaisten luonteiden täytyy antaa astua omia teitään; joko he lankeevat itsestään tai heräävät oikeaan aikaan ja mukautuvat valmiisiin uomiin.

— Totta, totta, puuttui Kickert puheeseen, sillä hän piti velvollisuutenaan jollakin lailla ilmaista läsnäoloansa.

— Löytyy ihmisiä, jotka virkansa ulkopuolella puhuvat vallan toista, jatkoi Julius; — he juuri tahtovat ratsastaa keppihevosellaan… Se riippuu aivan siitä, mitä seurakunta tulee hänestä pitämään. Meidän päivinämme ei saarnastuolista rankaisematta julisteta asioita, jotka saattavat panna pyörälle kehittymättömät päät.

— Niin, siitä on pidetty huolta, etteivät puut kasva taivaaseen, keskeytti Bock, johon Kickert moneen kertaan nyökäytti päätään.

— Mutta en myöskään voi olla mainitsematta, jatkoi Julius, — että veljelläni, vioista huolimatta, on hyvä sydän.

Tällä kertaa nosti Bock hämmästyneenä katseensa ja Kickertin kasvot pitenivät. Mutta kun ei myrskyä pitkiin aikoihin kuulunut, niin hän asetti silmälasit sinne missä niiden oli määrä toimittaa virkaansa.

— Arvelette siis, rakas Baldus, että ihminen saattaa olla kristittynä pappina, vaikka hän asettuukin David Straussin kannalle, lausui hovisaarnaaja kovemmalla äänellä kuin tähän asti. Hänen sanoissaan oli pieni ivan välähdys, jolla hän aina koetti peittää suuttumustaan.

— Pyydän ettette vain käsitä minua väärin arvoisa herra hovisaarnaaja, koetti Julius sovittaa. — Persoonalliset ominaisuudet pysyvät samoina, vaikka ne asetettiinkin huonon asian palvelukseen… Se mitä veljessäni varsinkin pidän arvossa on hänen luonnollisuutensa; hän esiintyy sellaisena kuin hän on Ymmärrän kyllä, että hän sillä on hankkinut itselleen monta vihollista… vaikka tietysti myöskin monta ystävää, lisäsi hän, tahallisesti pannen painoa viime sanoihin.

— Hm, niin… Tuo luonnollisuus näyttää miltei rajoittuvan raakuuteen… Mitä te sitte ajattelette veljenne siveellisyyden laadusta?

Samassa erottautui likeisimmän oven takaa humahdus, ikäänkuin joku hiljaa olisi naurahtanut. Koska herrat kaikki vaikenivat, kuului se aivan selvään.

— Mikä se oli? kysyi Bock. — Olisi hyvä, että tämä keskustelu jäisi vain meidän keskemme.

Julius nousi ja avasi oven; oli pimeä eikä ketään näkynyt. Rippikouluhuonekin, jonka ovi, niinkuin tavallisesti, oli auki, tuijotti mustana häntä vastaan. Koska Klaudina tarkkaan oli eroittanut joka tavun, niin hän kiireesti oli lähtenyt käpälämäkeen.

— Ei se ollut mitään… kuului ehkä ulkoa, rauhoitti Julius, palaten takaisin ja istuutuen. — Miten te tarkoitatte, herra hovisaarnaaja? jatkoi hän. Bockin kysymys oli herättänyt hänessä vastenmielisen tunteen. Kickert istui käsivarret ristissä rinnalla ja tarkasteli pöydän jalkoja; hänen vakaumuksensa mukaan vallitsi huoneessa pahaa ennustava hiljaisuus.

— Kysymykseni saattaa ehkä tuntua teistä tunkeliaalta, herra pastori; mutta minulla on erityiset syyt, jotka sen selittävät… Totuus ennen kaikkia, rakas herra Baldus! Ette ehkä vielä tiedä, että useiden kesken täällä liikkuu tavattoman huono huhu veljestänne…

Julius kohotti yläruumistaan ja tuijotti aivan muuttuneena virkaveljeensä; hän ei olisi uskonut voivansa tuntea sellaista mielenliikutusta, joka hänet tänä hetkenä valtasi. Veri nousi hänen päähänsä ja sydän sykki kiivaasti. Hän ajatteli itse asiassa vähemmin veljeään kuin nimeä Baldus, jota ehkä uhkasi häpeällinen vaara. Seminaarintirehtori oli hirveässä odotuksen tilassa. Vasta kun hän huomasi, että huoneessa kaikki pysyi paikoillaan, uskalsi hän arasti nostaa silmiään ja tarkastaa molempien herrojen kasvoja.

— Velvollisuuteni, ei ihmisenä, mutta pappina, on sanoa teille kaikki, herra pastori; vaikka siten haavoittaisinkin lihaanne, joka samalla on veljenne lihaa, jatkoi Bock kylmästi ja varmasti. — Virkaani ei kuulu sekaantua toisen seurakunnan asioihin, mutta palvelemmehan me evankeeliset papit kaikki samaa kirkkoa. Ja tehtävämme on siveellisen tietomme tulisoihdulla valaista kaikkia niitä paikkoja, joissa on lokaa… Se huhu, joka oli tullut korviini, on todistettu todeksi. Olkaa hyvä, lukekaa… Kickert ystävä voi todistaa sen.

— Valitettavasti, valitettavasti! lausui seminaarintirehtori syvällä huokauksella. Hän tunsi näyttelevänsä sangen arvotonta osaa, jota hän oli pakoitettu näyttelemään loppuun asti.

Paperi, jonka Bock asetti Juliuksen eteen, oli Ulrika Brennerleinin luona tehty pöytäkirja. Aluksi pastori ainoastaan kiireesti silmäili neljää tiheästi kirjoitettua sivua; hän otti vain yksityisiä lauseita, eikä niistä saanut selville sisältöä. Mutta puna, joka vähitellen nousi hänen kasvoilleen, osoitti sisällistä myrskyä. Vihdoin selveni hänelle sisältö; hänen huulensa pusertuivat kokoon ja kädet rupesivat vapisemaan. Tässä mielentilassa alkoi hän vieläkin kirjoituksen ja luki sen yhtämittaa loppuun asti. Kiusallinen hiljaisuus vallitsi huoneessa; liikahtamatta tuijottivat Bock ja Kickert hänen kasvoihinsa.

— No, mitä sanotte, herra pastori? kysyi hovisaarnaaja vihdoin, kun Julius päästi paperin helmaansa ja totisena, ääneti jäi katselemaan eteensä.

Hän luuli taaskin kuulleensa naurua viereisestä huoneesta, jonkatähden hän uudestaan avasi oven. Tällä kertaa astui hän aina rippikouluhuoneeseen asti, voimatta nytkään huomata mitään. Mielikuvitus mahtoi tehneen hänelle aika kepposen; entistä pahemmalla tuulella palasi hän takaisin.

— Mutta rouva, joka on antanut tämän todistuksen, on erittäin hyvämaineinen.

— Hän on jo neljäkymmentä vuotta ollut tunnettu kirkon keskuudessa, jatkoi Bock. — Ja koko ajan on hän asunut seurakunnan talossa; pastori Holtmann antoi hänestä mitä parhaat suositukset. Ei siis ole mitään syytä epäillä hänen sanojaan… Hänhän se myöskin toimitti konsistorille todisteet kandidaatti Bläseliä vastaan — vai mikä hänen nimensä nyt oli?… Ainakin minä niin kuulin.

— Sehän sen juopporentun nimi oli. Minä tunnen hänet persoonallisesti. Sanomalehdet tiesivät kertoa palstanpituisia häväistysjuttuja hänestä, puuttui puheeseen Kickert, joka kauvan oli odottanut hetkeä, jolloin hän tunkeilematta saattaisi yhtyä keskusteluun. — Te mainitsitte juuri suoruuden, arvoisa herra Bock, puhui Julius taaskin. — Tahdon olla suora, niinkuin tekin. Ne asiat, joista pöytäkirja puhuu, ovat niin kamalat, etten ensi hetkessä saata niitä käsittää. Ymmärrättehän sen… Ystävyytemme ja korkean kunnioitukseni tähden teitä kohtaan en voi epäillä hyvää tarkoitustanne; mutta älkää unohtako, että veljeni elämänonni ja nimemme kunnia ovat kysymyksessä. "Älkäät tuomitko ettei teitä tuomittaisi"… Kaikki se mikä tähän on kirjoitettu ei vielä tarpeeksi oikeuta syyttämään ihmistä niin alhaisesta ilkityöstä…

— Niin, todistuksia, todistuksia! huudahti Bock harmistuneena. — Tällaisessa ikävässä jutussa niitä aina on vaikea esiintuoda… Muuhun ei voi nojautua kuin siihen, mitä rouva Brennerlein on kuullut ja nähnyt. Se nyt on varma, että hän selvään kuuli suutelemisen, ja paljon muuta lisää. Luittehan te… Niin, ja oven tapasi hän lukittuna. Eikö siinä nyt ole tarpeeksi todistuksia? Rouva vakuutti sen sielunsa autuuden kautta.

— Niin, sen hän teki, ja kovalla äänellä. Ja koko ajan piti hän katsettaan tähdättynä suoraan herra Bockin kasvoihin, huomautti Kickert.

— Mutta siitähän nyt näette mimmoinen ruma tapa on kuunnella ovien takana; eihän sellaista tee kelpo ihminen, sanoi taas Julius, joka ei ensinkään katsonut tarpeelliseksi jättää taistelukenttää.

Sinä hetkenä tuntui Klaudinasta sangen ilkeältä seisoa oven takana. Hän painoi huulensa kokoon ja uhkasi etusormellaan; mutta jäi paikoilleen.

— Myönnän, ettei se juuri ole kaunista, jatkoi Bock, mutta meidän täytyy ottaa huomioon, että hän sen teki parhaassa tarkoituksessa. Tiet totuuteen ovat usein hyvin kierot ja hämärät. Ja jos me tahdomme päästä ijäiseen valoon, niin emme saa kammoa kulkea niitä… Se puhdistaa minun silmissäni täydellisesti rouva Brennerleinin.

Hyvillään Klaudina rupesi hymähtelemään yksinään pimeässä; hän huomasi äkkiä, että hovisaarnaajan mielipiteet olivat vallan järkevät.

— Olisi ehkä paras kerran oikein perinpohjin kuulustaa tyttöä, huomautti seminaarintirehtori. — Tietysti siinä pitäisi olla hyvin varoillaan. Ryhtyä asiaan niinsanoakseni pedagoogisella vakavuudella.

— Luuletteko todellakin, että lapsi sanoisi meille totuuden? puhui Bock. — Mitä siihen asiaan tulee, niin hänen velipuolensa tänään aamupäivällä kertoi minulle erittäin koreita juttuja.

— Mutta sanokaa, rakas herra Baldus, jatkoi Bock taasen, — mitä te ajattelette lapsen tulevaisuudesta?

— Ajatelkaa, hän tahtoo antaa kastaa itsensä… Neiti Schaff kertoi sen juuri; hän seurustelee hyvin paljon lapsen kanssa. Minulla ei vielä ole ollut aikaa. Eikö ole kummallista, että lapsi oikein halajamalla halaa päästä kristinuskoon? Hän tuskin jaksaa odottaa. Neiti Schaff kertoi sen juuri.

— Onko se mahdollista? huudahti Bock. — Sitte voi ehkä vielä pelastaa sieluraukan… Niin, ja pääasia on, että ehkä vielä kristillisen tunteen vaikutuksesta… tarkoitan että voitaisiin vaikuttaa häneen…

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan astui huoneen toiseen päähän, liikuttaen ruumistaan tavalla, joka oli hänelle omituinen: se muistutti paljon merimiehen epävarmaa käyntiä. Hän oli saanut päähänsä tuuman, joka kokonaan hänet valtasi.

— Tahtoisitteko hetkeksi tuoda tytön tänne? kysyi hän palaten takaisin päin.

— Puolustatteko siis tekin kastamista, herra hovisaarnaaja? kysyi Julius, joka oli utelias kuulemaan hovisaarnaajan mielipidettä. Samalla hän toivoi voivansa antaa keskustelulle toisen käänteen, voittaakseen takaisin mielenmalttinsa.

— Tietysti puolustan, vastasi Bock. — Lapsille aina; mutta täysikasvaneille on toista. En luule sen siinä paljonkaan auttavan. Tiedättehän, että minä pidän perinpohjaisista muutoksista. Haava täytyy polttaa: juutalaisuus täytyy tappaa tulella ja miekalla… Mutta tahtoisitteko nyt näyttää meille lapsen.

Julius nousi heti, valmiina niinkuin aina, täyttämään hovisaarnaajan pienintäkin toivomusta. Koko ajan kuin Josefa oli ollut talossa, oli hän tahallaan välttänyt tavata tai puhutella häntä. Hän kerrassaan pakeni häntä, jopa pelkäsi hänen ääntään, niinkuin ihminen välttää sitä, mikä hänessä herättää vastenmielisiä muistoja ja karkoittaa hänen hyvän tuulensa. Hirveä tunne valtasi hänet, kun hän vain kaukaa kuuli tytön äänen, tai kun Klaudina hänestä puhui hänelle; hän käänsi silloin pois kasvonsa, oli olevinaan välinpitämätön ja koetti päästä yksinäisyyteen niin pian kuin suinkin. Ennen oli hän tuontuostakin pistänyt päänsä kyökkiin; mutta kahtena viimeisenä päivänä ei hän jalallaankaan ollut käynyt siinä osassa asuntoaan; kaikkialla luuli hän näkevänsä Josefan kasvot. Jo edellisen päivän aamuna oli hän tahtonut ajaa hänet pois talosta. Ja kun äkkiä oli huomattu hänen karanneen, oli hän hengittänyt oikein keveästi; mutta kun tyttö palasi takaisin, niin ei hänellä sittenkään ollut voimaa kieltää häneltä kattoaan. "Hyvä on", oli hän vain sanonut Klaudinalle ja kääntynyt pois, ikäänkuin ei asia enään kuuluisi hänelle.

Taas tunsi hän tuon omituisen pelon ja tahdottomuuteen valtaavan itsensä. Hän ei olisi levollisena saattanut istua siinä Josefan läsnäollessa kuuntelemassa Bockin hävyttömiä kysymyksiä. Hän tunsi verensä kuohahtavan samalla tavalla kuin lukiessa pöytäkirjaa, joka oli hänen edessään. Äkkiä hän keksi keinon.

— En tiedä olisiko hyvä juuri nyt ruveta kuulustelemaan tyttöä. Emmeköhän vastaiseksi välttäisi kiusallista kohtausta lapsen kanssa. Emmehän ole tuomareita… Sitäpaitsi on epävarma, saisimmeko häneltä yhtään järkevää vastausta. Jos hän on viaton, niin hän vain hämmästyy, jos hän taas on paatunut, niin hän pettää meitä… Minä esittäisin, että kysyisimme neuvoa neiti Schaffilta; hänhän voi kertoa meille huomionsa. Pyydän, ettette tietysti mainitse veljeni nimeä. Hän oli noussut ja, tehdäkseen vastalauseen mahdottomaksi, painanut kellon nappulaa. Kesti tavallista kauvemmin, ennenkuin Klaudina tuli sisään; hän oli tahallaan viipynyt, jottei hän vain joutuisi epäluulon alaiseksi.

— Mitä herra pastori käskee? kysyi hän viattomasti ja vaatimattomasti jääden seisomaan oven suuhun; sillä tavalla hän käyttäytyi aina kun oli vieraita ja hänen piti ottaa vastaan käskyjä.

— Tulkaa likemmäksi, neiti, vastasi Bock Juliuksen puolesta. Muutamassa minuutissa kuuli Klaudina nyt toiseen kertaan sen, minkä hän juuri oli kuullut oven takana. Suorana, itsetietoisena kuin luostarin johtajatar, joka aikoo langettaa tuomiota syntisestä sisarestaan, hän seisoi siinä, kädet ristissä vatsan päällä, silmät pelvotta tähdättyinä hovisaarnaajaan.

— Tytössä ei enään ole mitään pahennettavaa, vaan kaikki pelastettavana, virkkoi hän hitaasti venytellen ja nyökäyttäen päätään joka sanalta. — Hän on jo tunnustanut minulle melkein kaikki.

— Onko hän todellakin sen tehnyt? — Onko se mahdollista? huudahtivat
Bock ja Kickert yhtaikaa.

Klaudina seisoi yhä samassa asennossa, sillä hän ei tahtonut katsoa Juliusta silmiin. Julius taas oli siitä hyvin tyytyväinen, sillä hänellä ei sinä hetkenä olisi ollut voimaa kohdata hänen katsettaan. Mitä kaikkia hän on hänelle tunnustanut? ajatteli Julius, kumartuen alas hypistelemään pöytäliinaa. Sinä hetkenä hän vihasi Klaudinaa, tietämättä oikeastaan miksi.

— Niin, ainakin pääasian. Se maksoi tietysti paljon vaivaa, mutta Jumalan sana auttoi minua. Lapsi ei ole niin turmeltunut, ettei häneen vaikuttaisi rakkaus ja hyvyys.

— Oikein tehty, neiti kulta. Olette antanut kauniin todistuksen luonteenne laadusta. Rakkaudella kaikki voitetaan. Istukaa toki hetkeksi… tietysti herra pastorin luvalla…

Klaudina hämmästyi suuresti, kun hän näiden sanojen jälkeen nousi ja ojensi hänellä kätensä. Julius nyökäytti päätään ja teki kädellään myöntävän liikkeen. Klaudinan piti juuri noudattaa kehoitusta, kun kuului kova koputus oveen. "Sisään", vastasi pastori ja huoneeseen astui aivan odottamatta — Konrad. Tyttö oli avannut hänelle oven, koska hänen heikkoa soittoansa ei ollut kuultu pastorin kamariin.

Kaikki hämmästyivät äärimmilleen, paitsi Klaudina. Omituisella häijyydellään oli hän juuri oven takana tullut ajatelleeksi, miten hauskaa olisi, jos hän äkkiä ilmestyisi heidän joukkoonsa. Ja nyt hän todellakin oli tullut. Mutta hänen mielenmalttinsa ei tänäkään hetkenä pettänyt häntä, sillä tuskin oli Konrad, "hyvää iltaa" toivottaen likennyt veljeään, kun hän kysäsi:

Vastausta odottamatta kumarsi hän molemmille herroille, kääntyi ja kahahti ulos huoneesta.

Bock kirosi häntä mielessään; sillä hänen poistuttuaan tuntui kohtaus hänestä kaksinkerroin kiusalliselta; mutta hän koetti pysyä niin levollisena kuin mahdollista. Kohteliaan kylmästi hän vastasi Konradin tervehdykseen ja jäi sitte liikkumattomana istumaan. Samat ajatukset liikkuivat Kickertissä. Molemmat punnitsivat itsekseen, olisiko parempi lähteä pois, vaiko pysyä täällä. Hetkisen katselivat he kysyvinä toisiinsa, ikäänkuin arvatakseen toinen toisensa ajatukset.

— Pyydän anteeksi, jos olen häirinnyt, alkoi Konrad, joka näytti olevan erinomaisella tuulella, kääntyen Juliuksen puoleen; — mutta olen viaton, sillä tyttö vakuutti minulle, että olit yksin. Ja kun kerran olin tullut sisään, niin…

— Ei, ei, — tervetuloa! keskeytti Julius kiireesti. Hän ei pitkiin aikoihin ollut hengittänyt niin helposti kuin nyt, hän ei oikein tietänyt miksi.

— Ettehän toki vielä lähde? kysyi hän sitte, nähdessään Bockin ja Kickertin yhtaikaa nousevan. Häneen koski, että hänen täytyi käyttää tuota lausetta, joka oli kuin kehoitus jäämään; mutta kohteliaisuus vaati sen.

— Kyllä meidän täytyy lähteä. Mutta ehkä jonakin päivänä ensi viikolla tahdotte suoda minulle kunnian… Ehkä ilmoitatte minulle kirjeellä, vastasi Bock, ottaen pöytäkirjan ja pistäen sen taskuunsa.

— Aiotteko näin äkkiä lähteä, herra hovisaarnaaja… juuri minun tuloni jälkeen? puuttui Konrad tavattoman kohteliaasti puheeseen. — Näyttää melkein siltä kuin minä olisin siihen syypää. Siinä tapauksessa olisin kovin pahoillani. Sillä en voi salata, että erittäin ilostuin, kuin teidät täällä tapasin. Ja olisin kovin kiitollinen, jos vielä hetken istuisitte… Kuulin juuri, että te kello kuuden aikaan olitte käynyt Holtmannilla. Ajatelkaa — olimme tapaamaisillamme siellä! Mutta vähää ennen lähtöänne oli hän äkkiä sairastunut. Päätin siis heittää käyntini toiseen kertaan… Voitteko ehkä antaa minulle tietoa arvoisan virkaveljen terveydentilasta?

— Mitä, onko Holtmann kipeä? kysyi Julius hämmästyneenä. — Tapasinhan minä hänet juuri ennen päivällistä. Hän oli terve kuin kala… Kas ettette minulle ennen maininneet mitään siitä…

— Vai, kertoiko herra hovisaarnaaja sinulle käyneensä siellä? kysäsi Konrad taaskin. Seuraavassa hetkessä kääntyi hän Bockin puoleen. — Katsokaa, herra hovisaarnaaja, nyt olette herättänyt veljenikin osanottavaisuuden. Teidän täytyy välttämättömästi meille kertoa… vaikka teillä olisi kuinkakin surullisia uutisia. Ajatelkaa toki, miten likeisesti asia meihin koskee!

Tämä melkein tunkeileva rakastettavuus hämmästytti Bockia siihen määrään, ettei hän parhaimmallakaan tahdolla viisastunut Konradista. Hän oli pitämäisillään häntä auttamattomana lurjuksena, joka liukkaalla käytöksellään koetti peittää halpamaisuuttaan; mutta seuraavassa hetkessä tuli hän toisiin johtopäätöksiin. Tieto siitä, että vastustettava henkilö on sellainen, antaa aina rohkeutta paljastamaan häntä; mutta sitä rohkeutta Bock ei tavannut. Aivan odottamatta huomasi hän äkkiä olevansa tuskallisessa mielentilassa, joka teki hänelle mahdottomaksi katsoa Konradia silmiin; sitäpaitsi hän täysin tunsi, että hänen sanansa sisälsivät peittämätöntä ivaa.

— Niin, hän voi huonosti; hänen piti juuri paneutua vuoteen omaksi, virkkoi hän vihdoin ojentaen Juliukselle kätensä jäähyväisiksi. — Siis näkemiin asti.

— Se tuli aivan äkkiarvaamatta. Hän kalpeni ja valitti päänkipua…
Hyvää iltaa, herra pastori… Hyvästi, herra tohtori, sanoi Kickert.
Hänestä tuntui kohtaus niin kamalalta, että hän seisoi kuin kuumilla
hiilillä.

— Niin sitä pitää lyödä vihollisensa. Olen varma siitä, että minä heidät karkoitin, naurahti Konrad, heidän jäätyään kahdenkesken. — Minä sain nimittäin tuon totisen miehen kiinni suuresta valheesta. Hän tietää aivan hyvin, ettei Holtmann ole kipeä… Ehkä sinua huvittaa kuulla, että minua vastaan on tekeillä suuri salaliitto…

— Vai niin. Sanoinhan sinulle, että avomielisyytesi tulee sinua vahingoittamaan.

— Niin, se on monelle ihmiselle myrkkyä… Eikö hän kantanut vastaani jotakin syytöstä? Kun astuin sisään, näytti minusta salaliitto olleen täydessä työssä. Vahinko kyllä; ehkä olisin voinut auttaa neuvoillani.

— Ei. He kävivät molemmat yhdistyksen asiassa, vastasi Julius, asettaen lampun takaisin kirjoituspöydälle ja istuutuen sen ääreen. Ryhtyäkseen johonkin työhön ja saadakseen kasvonsa tuon valheen jälkeen vähemmin näkyviksi, tarttui hän paperiliuskoihin, joille oli kirjoittanut ruumissaarnansa ja koetti syventyä niiden sisältöön; mutta siinä hän ei onnistunut, sillä Konradin varma käytös oli pannut hänet hämille. Muutaman minuutin kuluessa ei kuulunut muuta kuin suuren seinäkellon hidas tikutus. Siinä istui kaksi ihmistä, jotka ajattelivat samaa asiaa, ja joista kumpikaan ei ensin uskaltanut ruveta siitä puhumaan. Vihdoin otti Konrad yhden paperiliuskoista, silmäili sitä ja virkkoi:

— Ai, sinä olet vaikeassa työssä… Hyvin kaunista… hyvin mietittyä, se minun täytyy myöntää! Tästä päättäen pääsee vainaja taivaaseen… Mutta tiedäthän, että hän oli suuri koronkiskuri, jonka rahoihin liittyi paljon kyyneleitä.

— Kuolleista ei pidä puhua kuin hyvää, vastasi Julius, nostamatta katsettaan.

— Varmaankin tämä kelpo mies saa kauniin muistopatsaan, johon kultaisilla kirjaimilla piirretään hänen hyveensä, puhui Konrad eteenpäin.

— Mitä suuremman, sitä parempi, sanoi Julius entiseen välinpitämättömään tapaansa. — Kirkko voittaa siitä, valitettavasti ei sentään meidän kirkkomme, sillä hän haudataan toiseen hautausmaahan… perhehautaan… tuonne Riksdorfiin.

— Miten kummallista, lausui Konrad vilkkaasti; — ehkä me sitte tapaamme. Minä menen nimittäin samaan aikaan sinne, mutta paljon edemmäksi… uudelle hautausmaalle.

— Niinkö? Kuka sitte on kuollut? ja ensi kerran käänsi hän uteliaasti kasvonsa Konradiin.

— Ehkä jo olet kuullut sen: Josefan nuorin sisar. Kävin eilen siellä katsomassa, miten hänen siskojensa olisi. Siellä vallitsi hirvein kurjuus. Lapsi kuoli käsivarsilleni… Opin muuten retkelläni tuntemaan aika kummallisia ihmisiä.

Konrad oli juuri kertomaisillaan kaikki mitä hän oli nähnyt, mutta pidättyi; sen vaikutti eräs hänen tarkoituksensa, joka oli likeisessä yhteydessä Juliuksen hyvän tuulen kanssa.

— Aion puhua muutaman sanan lapsen haudalla, jatkoi hän. — Sinun olisi pitänyt nähdä sen raukan katse. Et sitä milloinkaan unohtaisi. Ijäinen kysymys: miksi? ja minkätähden? kuvastui yhdessä ainoassa katseen vilahduksessa…

Tätä ajatellessa valtasi hänet sellainen mielenliikutus, että hänen piti kääntyä pois ja pari kertaa astua huoneen läpi. Äkkiä hän seisahtui ja kysyi:

— Olen jo koettanut auttaa… niin paljon kuin olen voinut; mutta paljon puuttuu. Lapsi pitää toimittaa maan alle. Sinä tiedät, ettei kirkko kristillisyydessään anna lainoja. Sen kosto on köyhäin hautausmaa. Kuolema on köyhille oikeastaan kallein kustannus… Sitä paitsi eräs toinenkin perhe on kääntynyt pyytämään apuani; siellä näyttää yhtä surkealta. Varani ovat vähät… ikävä kyllä! En ole koskaan voittanut raha-arpajaisista… Sano siis, rakas Julius… voitko lainata minulle sata markkaa?

— Kokonaista sata markkaa? kysyi hän ja hänen kasvojensa ilme osotti, ettei kysymys ollut hänelle laisinkaan mieluisa. — Jos heti alat tällä tavalla, niin et pääse pitkälle, jatkoi hän. — Mistä minä nyt silmänräpäyksessä otan sata markkaa?

— No, no! Kai sinun varoillasi kannattaa pitää kotona sellaisen pikku-summan!

— Niinkö luulet!… Mutta olet sinä kummallinen ihminen: niin sinä menettelet, kuin se olisi luonnollisin asia maailmassa.

— Niinhän se oikeastaan onkin, vastasi Konrad levollisesti; — jos nimittäin edellytämme, että pappi itse seuraa sitä oppia, jonka palveluksessa hän on ja jota hän saarnaa muille… Matteuksen viides luku, neljäskymmenestoinen värssy.

Julius vaikeni; hän ei sinä hetkenä muistanut tuota värssyä. Hän oli yhä lukevinaan ruumissaarnaa. Mutta kun Konrad taas astui huoneen toiseen päähän, käytti hän tilaisuutta hyväkseen ja etsi Uudesta Testamentista puheenalaisen kohdan. "Anna sille joka sinulta anoo äläkä käännä sinuas siltä pois, joka lainan pyytää", luki hän. Seuraavana hetkenä hän nousi, avasi kirjoituspöytänsä laatikon ja otti sieltä rahat.

— Älä pidä tätä velkana, vaan ota avuksi hyvään tarkoitukseen, sanoi hän.

— Kiitän sinua sydämmeni pohjasta, vastasi Konrad ja painoi hänen kättänsä.

Neljännestunnin he vielä viettivät yhdessä, puhellen vähäpätöisemmistä asioista. Ihmettä kyllä, ettei kumpikaan koskettanut siihen, mikä liikkui heidän molempien mielessä. Jäätyään yksin, Julius sitä oikein kummasteli. Hän ei ymmärtänyt, kuinka hän tuon lyhyen ajan kuluessa oli voinut unohtaa kaikki, mitä Bock oli sanonut hänelle. Puolen tuntia hän istui ajatuksiin vaipuneena, muuta tekemättä kuin tuijottaen lamppuunsa. Konrad oli antanut hänelle paljon ajattelemista…

Kolme päivää myöhemmin, samana päivänä, jolloin Josefan sisar piti haudattamaan, oli Konrad juuri matkalla isänsä luo, kun hänet pidätti eräs seurakunnan neuvoston jäsen, vanha herra, joka jo neljännesvuosisadan oli tehtailijana asunut tässä osassa kaupunkia ja jonka sydämmen hyvyyttä ja rehellisyyttä yleisesti pidettiin kunniassa. Konrad tunsi hänet jo ennestään ja oli hänelle jonkinlaisessa kiitollisuudenvelassa, koska juuri tämä arvoisa herra erittäin innokkaasti oli puolustanut hänen vaaliaan ja eräänä kauniina päivänä vaivautunut Pommeriin asti, kuullakseen hänen saarnaavan. Kun Konrad sitte heti Berliniin tultuansa oli käynyt häntä tervehtimässä, oli hänet vastaanotettu niin ylenpalttisella ystävyydellä, että hän oikein ilostui, kun taas tapasi vanhan herran.

— Hyvää päivää, herra tohtori, kuuli hän takanaan. — No mitä te arvelette kirjoituksesta? Totta kai olette lukenut?… Mutta älkää ensinkään välittäkö sellaisista hyökkäyksistä. Me pysymme lujasti ja uskollisesti puolellanne.

Konrad hämmästyi suuresti; koskei hän tietänyt mistään, niin hän pyysi selitystä. Silloin hänelle ojennettiin sanomalehti, huomautuksella, että hän saattoi pitää sen, jos tahtoi. Sitte herrat erosivat, sillä molemmilla oli olevinaan kiire, eikä katu sitäpaitsi ollut sopiva paikka selitysten pitämiseen.

Konrad oli hyvin utelias. Päästyään muutaman askeleen päähän asunnostaan, kääntyi hän, aukaisi sanomalehden ja huomasi, että hänen käsissään oli viimeinen iltanumero junkerpuolueen ja oikeauskoisen papiston äänenkannattajaa.

Tultuaan huoneeseensa, heittäytyi hän kiihkeästi lukemaan sen palstoja. Siinä oli ärtyisä arvostelu hänen kirjastaan ja sen yhteydessä pitempi mietintö hänen kutsumuksestaan Pyhän Martan papiksi. Pääpontena sisällössä oli kysymys: saattoiko henkilö, jolla oli sellaiset mielipiteet, olla Jumalan palvelijana evankeelisessa kirkossa, vaikuttamatta siihen pahaa; senlisäksi mies, joka ei persoonallisessa seurustelussaankaan salannut valtion auktoriteetin kanssa ristiriidassa olevia mielipiteitään, vaan päinvastoin sekä sopivissa että sopimattomissa tilaisuuksissa veti niitä esiin. Lopuksi valitettiin eri seurakuntien itsevalitsemisoikeutta, vapaamielisyyden eripuraisuutta tuottavaa vaikutusta ja maistraatin vaalioikeutta turmiollisiksi evankeelisen kirkon hengelle. Koko kirjoitus, joka tähdellä merkittynä oli pantu näkyvälle paikalle lehteä, teki syytöksen vaikutuksen. Huomasi heti että persoonaa oli tahdottu vetää esiin niin paljon kuin suinkin.

Konrad luki kirjoituksen moneen kertaan, käsittääkseen sen täydellisesti. Hänen ensi levottomuutensa asettui kokonaan kun hän sai myönnetyksi, että hän itse oli antanut aihetta hyökkäykseen; sillä eihän hänen paljoakaan tarvinnut ajatella ymmärtääkseen, että Bock oli sen alkuunpanija. Hovisaarnaajan suhde tuohon lehteen oli yleisesti tunnettu; ja jollei hän itse ollutkaan kirjoituksen tekijä, niin hän ainakin oli lainannut sille henkensä.

Konrad merkitsi muutamia kohtia sinisellä kynällä ja mietti, mitä hänen piti vastata siihen. Hän ei pelännyt — päinvastoin hän iloitsi siitä, että vihollinen oli astunut julkisuuteen —; mutta samassa hän käsitti, että seuraukset saattaisivat olla arvaamattomat, sillä ensi sijassa oli kirjoituksen tarkoitus tietysti kiinnittää konsistoorin erityinen huomio häneen. Sinä hetkenä hän tunsi veljensä olleen oikeassa, kun hän hänelle oli muistuttanut tulevaisuutta. Hän oli köyhä, ja sen vähän mitä hän saattoi odottaa isältään, oli hän, niinkuin Juliuskin, jo aikoja sitte luovuttanut Hedvigille, jos tämä nimittäin jäisi naimattomaksi. Hänen virkansa oli hänen toimeentulonsa. Mutta se oikea ja siveellinen tieto, ettei hän tähän päivään asti ollut tehnyt mitään, joka olisi sotinut jumalallista tai inhimillistä lakia vastaan, antoi hänelle voimaa pystyssä päin ja vapain katsein ryhtymään alkavaan taisteluun ja jatkamaan sitä loppuun asti.

Sillaikaa oli kello soinut. Konrad aikoi jatkaa lukemistaan, kun hän kuuli emäntänsä huudahtavan ja sitte puhuvan jonkun miehen kanssa; Konrad luuli kuulleensa nimeäänkin mainittavan. Samassa koputettiin hänen oveensa ja sisään astui Oskar Bläsel. Ensi hetkessä hämmästyi hän siihen määrään, ettei hän tietänyt, mitä hänen piti sanoa. Sitä kiihkeämmin puhutteli häntä hänen vieraansa.

— Päivää, vanha veikko, alkoi Oskar ujostelematta, heittäen pöydälle lakkinsa, ikäänkuin joku palveleva henki olisi ollut sitä vastaanottamassa. — Hyvä, että sinut tapaan… Ennen kaikkia pyydän, ettet pane pahaksesi ulkoasuani. Tiedän kyllä, etten ole gentlemannin näköinen, mutta se on inhimillistä; ja sitäpaitsi anteeksi annettavaa… kun vain ottaa huomioon elämäni kulun… Muuten myöntänet, että ne ovat sivuseikkoja, joilla on sangen vähän tekemistä ihmisen minuuden arvon kanssa. Voisin siitä luetella sinulle useita raamatun kohtia, jos vain vielä muistaisin ne. Ei uskoisi miten pian ne asiat unohtuvat, joita väkivallalla on ajettu päähän… Mutta annahan toki ensin minulle kätesi. Ja pidä sitte vaikka katuvaisena syntisenä.

Tämä kaikki tuli niin odottamatta, ettei Konrad voinut muuta kuin vastata hänen meluavaan tervehdykseensä, vaikka se hänelle oli kuinkakin vastenmielistä. Mutta kun hän oli tointunut hämmästyksestään, rupesi hän pitämään tätä toista odottamatonta kohtausta kohtalon viittauksena, jota hänen piti käyttää hyväkseen, mikäli mahdollista, jo maalaispastorinkin tähden. Sillä Oskar oli äkkiä kummallisella tavalla kadonnut näyttämöltä eikä Jannusch enempää kuin hänen poikansakaan ollut voinut antaa tietoja hänen olinpaikastaan.

— Istu… minulla oli tilaisuus nähdä sinut jo muutama päivä sitte, sanoi Konrad, antaen hänelle tuolin ja tehden kädellään liikkeen sitä kohti. Bläselin kyynillinen avomielisyys, josta näytti puuttuvan kaikki häpeän tunne, saivat inhon ja säälin taistelemaan Konradin sydämmessä.

— Niin, kuulin siitä jälkeenpäin… Sinä mahdoit saada korean käsityksen minusta. Mutta minä en sinä iltana ollut täysissä järjissäni. Seuraavana aamuna en ensinkään tietänyt, missä olin ja miten olin sinne tullut… Sitä joutuu usein kummallisiin tuttavuuksiin. Hätä ja juoppous saattavat yhteen mitä erilaisimpia ihmisiä. Ja vielä enemmän minä hämmästyin, kun kuulin, että kristillisyys oli tuonut sinut sinne. Voin vannoa tuhat valaa, etten sinua tuntenut. Näin edessäni sata ihmistä vähintäin, mutta minusta tuntui siltä kuin en olisi nähnyt muita kuin pienen kaupustelijatytön, jolta usein kapakoissa olin ostanut. Mutta on hyvin mahdollista, että senkin olen nähnyt unissani.

Muuta Konrad ei voinut vastata; hän olisi kyllä tahtonut sanoa enemmänkin, mutta hänen mieleensä juolahti ajatus, joka sai hänet vaikenemaan. Keskustelu oli äkkiä ruvennut häntä suuresti huvittamaan. Viisaasti jatkamalla saattoi hän ehkä päästä vissien asiain perille.

— Mutta sanoppas, jatkoi Oskar, istuutumatta, — kai se sitte on sama tyttö, jonka veljesi on ottanut luokseen. Olen kuullut siitä. Sinähän olet näytellyt oikein laupiaan samarialaisen osaa… Ovatko nämät sinun sikariasi?… Ovatko?… Kai sinä sitte sallit… Näen etteivät ne ole huonoa lajia. Kiitos!… Tiedätkö, se on omituista, mutta minkä sille mahtaa, että sikareista aina tuntee ystävän. Ahdasmieliset ihmiset eivät koskaan jätä laatikoltansa noin avonaisina kuljeksimaan pöydille.

Hän oli astunut sohvapöydän ääreen ja sytytti siinä hitaasti ja miettivänä sikaria. Kun hän sitten mielihyvällä oli vetänyt nenäänsä ensimmäiset savupilvet, rupesi hän katselemaan ympärilleen ja virkkoi:

— Täällä ei ole paljonkaan muuttunut sen jälkeen kuin minä heitin ammattini. Tuossa riippuu yhä superintendentti Thürmelin kuva ilman lasia. Syylät hänen suurella nenällään ovat minun ajoiltani. Ne eivät ole tehneet häntä viisaamman näköiseksi… Niin, niin, minä vietin täällä hauskojakin hetkiä. Se minua sentään eninten kummastuttaa, että kirkko vielä seisoo tuossa paikallaan. Minulle vakuutettiin aina, ettei se voisi sietää sitä elämää, jota vietin… Mutta palataksemme asiaan, keskeytti hän äkkiä itsensä, — ennen, kun minä asuin täällä, niin portailla aina asusteli tyttö… joka melkein aina makasi… muistan hänet vallan hyvin.

— Todellako? virkkoi Konrad äkkiä niin ääneen, että Oskar hämmästyneenä kääntyi ympäri.

— No miksen muistaisi? Onko se sitte sinusta niin ihmeellistä?… Mainitsen sen vain siksi, että arvelen tytön olevan saman, jonka sinä nyt tahdot johdattaa paremmille teille. Minun siunaukseni saat!

— Sinä tunsit hänet siis sinä iltana, vaikka olitkin juovuksissa, eikö niin? sanoi Konrad kiireesti. — Ainakin minusta tuntui siltä. Ja sanoithan sinä itsekin sen.

— Vai niin… todellako? huomautti Oskar, välinpitämättömästi kääntyen pois ja upottaen päänsä suureen savupilveen. — Minä, niinkuin sanottu, en ensinkään muista yksityisseikkoja. Mutta koska kerran sinä sanot, niin se kai on sillä tavalla. Turkanen ties, kummoisessa sumussa olinkaan… Mutta eihän se niin kummallista olisi, jos kerran oikein juopuneenkin päähän valo välähtäisi. Se muisto minulla vain on, että tajuntani viimeiseen hetkeen asti oli kellarikapakassa. Tietysti sitte seurasi pettymys — hirveä pettymys.

Tätä puhuessaan kiersi hän pitkin huonetta ja tarkasteli, päätään nyökytellen, esineitä, ikäänkuin uudistaakseen tuttavuuttaan niiden kanssa. Konrad saattoi häntä silloin tarkastaa kantapäästä kiireeseen asti. Mies, muinoin niin kukoistava, isänsä ylpeys ja onni oli nyt rauniona. Tauti oli kalvanut häntä ja tehnyt hänen liikkeensä laahaaviksi, niinkuin ihmisten on, jotka tuskin päässeinä sairashuoneen ilmasta vapauteen tuntevat suonissaan elämänhalun, voimatta noudattaa sen kehoitusta. Hän kävi jo kyyryselkäisenä ja se teki hänet lamautuneen ukon näköiseksi. Hän oli puettu kesäpalttooseen, joka oli käynyt hänelle suureksi kuin säkki ja josta terävät olkapäitten luut vain pistivät esiin, mikä ei suinkaan kaunistanut. Miellyttävät olivat hänen profiilinsa hienot piirteet ja läpikuultavat siniset silmät, joitten lempeä ilme merkillisesti soti koko hänen muuta käytöstään vastaan. Konradin oli mahdoton käsittää, miten mies oli joutunut niin rappiolle; rietas elämä ei yksinään saattanut olla siihen syynä. Hän tahtoi sitä kysyä, samoin kuin tämän käynnin tarkoitusta; mutta vaistomaisesti seurasi hän sitte aletun keskustelun lankaa.

— Kummallista oli, että tyttö nähdessään sinut, osoitti suurta pelkoa, ikäänkuin hänessä olisi herännyt ilkeä muisto, alkoi hän, heidän vaiettuaan hetkisen ajan.

— Mitä kummaa! Sanoiko hän jotakin, vai onko tämä oma huomiosi? huudahti siihen Oskar, joka seisoi ikkunassa, kädet selän takana katsellen kirkkoon päin.

— Hän pyysi minua varjelemaan itseään sinulta. Äkkiä Oskar kääntyi ja kysyi voimalla, johon ei Konrad olisi uskonut hänen tänä hetkenä kykenevänkään:

— Sinun kysymyksilläsi näyttää olevan erityinen tarkoitus. Siinä tapauksessa täytyy minun pyytää sinua luopumaan tutkinnostasi. Olen tosin kerjäläisenä tullut tänne, tai rehellisemmin sanoen: langenneena herrasmiehenä, joka vanhan ystävyyden nojalla aikoo pyytää sinulta jonkinlaista rakastettavuutta. Mutta tämä kaikki ei ole siihen määrään saanut minua pois suunniltani, etten ymmärtäisi, mihin sinä tähtäät… Etkö luule minun ymmärtäväni mitä tämä kaikki tarkoittaa? Sinun niskoillesi lasketaan paljon, jopa sangen ilkeitä juttuja, jotka sinä nyt valtioviisailla tempuilla aiot syytää minun syykseni. Minä tiedän kaikki… Mutta ulkonainen rappiotilani ei oikeuta sinua epäilemään sisäistä ihmistäni… Pois minä siinä tapauksessa lähden.

Hän likeni todellakin pöytää ja tarttui hattuunsa, mutta ei lähtenyt, vaan painoi sen oikealla kädellään vyötäistä vastaan ja katseli innokkaasti sohvan yläpuolella olevaa kuvaa.

Tämä käänne tuli niin äkkiä, että Konrad sanattomana jäi häneen tuijottamaan. Hän aavisti paikalla mitä viittaus oli tarkoittanut. Mitä erilaisinten vaikutusten pyörre kiehui hänen päässään. Ensimmäinen, mitä hän ajatteli, oli, että hän oli epäillyt nuoruutensa ystävää, sillä loukatun siveellisyystunteen vimma, jonka hän vasta oli kuullut, ei ollut jäänyt häneen vaikuttamatta; se oli tullut siksi välittömästi. Mutta seuraavassa hetkessä heräsi hänessä vanha epäluulo. Hän oli nähnyt niin kummallisia asioita, kuullut Oskarista niin paljon pahaa ja nähnyt hänet niin huonossa seurassa, että hän oli valmis pitämään kaikkea teeskentelynä. Eihän hänen muuta tarvinnut ajatella kuin että hän oli nähnyt hänen astelevan käsikädessä August Jannuschin kanssa. Kuka tiesi vaikka he keskenään olisivat päättäneet pyyhkiä hänet pois vaalisijalta? Tämä päivä oli hänelle tuottanut paljasta pahaa. Ja kuitenkin hän koettamalla koetti edellyttää pahinta. Kun hän ajatteli Oskarin kanssa viettämäänsä poika-aikaa, noita aurinkoisia päiviä, jolloin nuoruuden ylpeys liitti heidät yhteen samaksi sieluksi ja sydämmeksi… Vuodet vierähtivät takaisin, hän näki äkkiä edessään toisen miehen, jolle täytyi puhua toista kieltä. Hän nousi, likeni häntä ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

— Bläsel, katsahda ulos ikkunasta, virkkoi hän. — Tuo vanha, harmaantunut kirkko muistuttaa meille mitä muinoin olimme. Tällä avonaisella paikalla me leikimme, tuolla vanhan kadun takana me illoin kävelimme, emme ystävinä, vaan veljinä, jotka hellästi rakastavat toisiaan. Yöt, jolloin kuu oli täytenä, herättivät meissä runollisia tunteita. Mielikuvituksessamme elpyi tuo osa vanhaa Berliniä eloon, hengissä näimme menneitten vuosisatojen nousevan haudoistaan. Me kerroimme ja uneksimme suuria urostöitä. Ne olivat minun vahva puoleni, kun taas sinä sukkeluuksillasi voitit minut… Tuolla ovat vielä akkunat hautaholveihin; niistä me niin usein pimeässä heitimme kiviä ruumisarkuille, vakuuttautuaksemme, että ne todellakin olivat siellä… Ja niin totta kuin nämät kaikki vielä ovat olemassa, yhtä totta on että tänäkin hetkenä tunteeni sinua kohtaan ovat ystävän tunteet. Bläsel, katso minuun… Minun ei tarvitse puolustautua sitä vastaan, mitä pahaa selkäni takana puhutaan, sillä paras todistajani on omatuntoni, Ja se, joka meidän kaikkien edestä on kuollut, on minullekin jättänyt todistuksen "autuaat ovat puhtaat sydämmistä…" Mutta minä kysyn sinulta Bläsel: jos olet tullut tänne syyttämään minua pahuudesta ja viekkaudesta, niinkuin muut, niin lausu se suoraan. Minä olen silloinkin valmis rakkaudella sinua palvelemaan.

Hän päästi hänet irti, astui takaperin ja nojausi, kädet ristissä rinnalla, uunia vastaan; siitä saattoi hän katsella häntä suoraan kasvoihin. Oskar oli hyvin hämillään, niinkuin ihminen joka melulla on alkanut ja jolla äkkiä ei ole mitään sanomista. Hän ei uskaltanut katsoa Konradia silmiin, vaan käänsi hänelle selkänsä, astui ikkunan ääreen ja katseli vaieten ulos, ikäänkuin hän tietämättään olisi seurannut äskeistä kehoitusta. Siten kului muutamia hetkiä; silloin hän kääntyi ja virkkoi hiljaa:

— En ole tullut edistämään perikatoasi enkä luule sinua kykeneväksi alhaiseen tekoon. Mutta katso, se oli tämän huoneen syy. Täällä puhalsi vastaani mädännyt henki, en tiedä kuinka sen toisin lausuisin. Tulin ajatelleeksi entistä elämää täällä… Kai sinä pidät sitä tyhmänä ja hulluna, mutta niin se on: minun on vaikea käsittää, että täällä todellakin saattaa asua kelpo, siveellisesti puhdas mies. Kai se on luulottelua, mutta minulle tavallaan oikeutettua. Kun minä ajattelen mitä rietasta elämää minä täällä vietin… kerrassaan siveetöntä. Teoloogina sitäpaitsi!… Tuo elämä on mahtanut imeytyä seinäpapereihinkin, sillä minusta ne haisevat. Ja pääasia on se tieto, että tein kaikki huumautuakseni, koettaakseni tehdä itsestäni lopun. Pahekin on huumausta — mutta sellaista huumausta, jolla ei ole loppua. Ja minä olen ollut paheiden ihminen, olen sitä vielä tänäkin päivänä. Ei pidä määrätä hurskaaseen kutsumukseen miestä, joka rakastaa kauniita naisia enemmän kirkon ulkopuolella kuin sen sisässä… Tämä kaikki taitaa sinua huvittaa sangen vähän, mutta kosken saarnoissani saanut puhua totta, niin minut tuontuostakin valtaa halu etsiä korvausta toisaalta. Sinulle minä sen voin lausua — sinähän myöskin olet kirkon hylkyjä… Näyt jo lukeneen uusimman vastustusepistolan. Minä tein sen jo eilen illalla… kristillisten nuorten miesten yhdistyksessä. Siellä on monta sanomalehteä, kauniita rukouksia ja kenraalisuperintendentin puoluelaisia. Niin minä olin mielestäni kuin susi lammaslaumassa. Onneksi olin aivan selvä, muuten olisivat ajaneet minut ulos.

— Sinun avomielisyydessäsi on paljon kyynillisyyttä, vastasi Konrad, johon tämän itseään soimaavan miehen tunnustus teki miltei julman vaikutuksen.

— Kyynillisyyttä, kyynillisyyttä! keskeytti hänet kiireesti Oskar ilkkuvalla äänellä. — Kyynillisyys hallitsee maailmaa, sillä lopullisesti se sentään on se, joka voittaa. Jos ihminen joskus uskaltaa julkisesti lausua oikean nimensä, niin teillä paikalla on valmiina oikea nimitys hänelle. Muuten pyydän ettei minua verrattaisi samannimiseen lahkoon vanhassa Kreikassa. Kai sinä tiedät mitä laatua he olivat… En ole paljoakaan kyynillisempi kuin tuon kirjoituksen kirjoittaja, joka lisäksi ei uskalla esiintyä kuin salanimellä. Minä olisin aivan suoraan sanonut mielipiteeni kirjastasi… olen nimittäin lukenut sen. Olet tehnyt suuren hulluuden.

— Tietysti, varmaan. Eikö ole hulluutta koettaa tehdä ihmisiä paremmiksi? Minusta jokainen pisarainen mustetta, joka on käytetty siihen tarkoitukseen, on heitetty hukkaan. Sillä nuo olennot, jotka joka suhteessa ovat alempia kuin eläimet, eivät totisesti ansaitse, että joku heidän tähtensä vaivaa päätänsä.

— Onko se itsetuntoa? kysäsi Konrad hiukan kärsimättömästi. Hän ei ollenkaan ollut halukas jatkamaan tätä elämän filosofiaa.

— Johan minä sinulle sanoin, puhui Oskar entiseen kylmään tapaansa, — etten minä kärsi tuota tapaasi. Kyllä minä jo näen että sinä tähtäät vissiin pisteeseen… sillä kun sinä minua syytät eläimellisistä taipumuksista, niin se on aivan selvää. Äsken puhuit hyvin kauniisti — oikein se minua liikutti. Mutta jos luulet minun ihailevan tuollaisia hartaussaarnoja, niin suuresti erehdyt. Me pysymme molemmat kaikesta huolimatta ihmisinä, jotka sortuvat luonnonlakien alle. Siinä suhteessa en usko tahdonvoimaan… Älä siis koetakkaan näyttää siveellisemmältä kuin minä olen. Tilaisuus on aina tahtoa väkevämpi. Ja vaikka kirkkoja olisi tuhat kertaa enemmän ja vaikka kymmenen tuhatta kertaa useammalla kielellä saarnattaisiin syntisiä vastaan — niin maailman likaisuus pysyisi entisellään. Siis vielä kerran: kiellän sinua tekemästä viittauksia siihen suuntaan… Tiedäthän.

— Mutta mikä sinun on…? Konrad ei saattanut selittää tätä liikutuksen tilaa; hän kallistui vakavasti siihen luuloon, että juominen tai tauti oli jättänyt jälkiä Oskarin järkeen. Häntä näytti melkein vaivaavan vissi ajatus, joka pani hänen mielensä raivoon. Suurin askelin hän juoksi edestakaisin huoneessa niinkuin ihminen, joka ei vielä voi kaikkia käsittää, vaan joka hakee sanoja mieliharminsa purkamiseen. Kohtaus oli Konradille kaikin puolin vastenmielinen, sillä hän ei ymmärtänyt koko keskustelun tarkoitusta. Ja eihän se sitäpaitsi tuottanut hänelle erityistä kunniaa, että tuo rappiolle joutunut herra siinä vertasi häntä itseensä.

— Mikäkö minun on? huusi Bläsel äkkiä ja astui hänen eteensä. — Ja sitä sinä vielä kysyt?… Olet yhä vielä vakuutettu siitä, että loukkasin tyttöä, kun vuosi sitte toin hänet tänne huoneeseeni ja annoin hänelle ruokaa, juuri niinkuin sinä. Kai hän kertoi sinulle kaikki… tietysti! Ei minua niin äkkiä petetä… Aivan niin kuin sinä, tapasin minä hänet, kun yöllä tulin kotiin… Minä olin aika juovuksissa, mutta luulen, että hän oli sitä vielä enemmän. Ainakin minusta näytti siltä. Ehkä joku oli juottanut hänet juovuksiin… tai ehkä se oli vain väsymystä, sillä hän pysyi tuskin pystyssä. Oli kylmä. Minun tuli tyttöä sääli.

— Sen luulen, keskeytti Konrad hänet levollisesti, vaikka hän vaivalla sai mielensä hillityksi.

— Onko tämä kummallinen keskeyttäminen taas merkitsevinään jotakin? Sinuun ei koskaan voi luottaa, huusi Bläsel hänelle kovalla äänellä; sitte hiljensi hän taas sanansa ja jatkoi: — Tähän uunin ääreen hän ensin istuutui, sitte hän asettui pöydän luo ja nielasi loput illallisestani, joka oli jäänyt. Kirjoituspöytäni äärestä silmäilin häntä. En pitkiin aikoihin ollut nähnyt sellaista nälkää.

Konradiin teki kertomus kamalan vaikutuksen. Kaikki soveltui yhteen sen kanssa, mitä muutama päivä sitte oli tapahtunut samassa huoneessa. Ehdottomasti tuli hän kääntäneeksi katseensa uuniin päin ja sieltä pöytään. Hän luuli näkevänsä tytön kasvot… niin selvästi oli kaikki muuttautunut hänen silmiensä eteen. Eninten kiinnitti hänen mieltään odottamaton tunnustus. Hän oli sitä aavistanut, vaikkei hän hienotunteisuudesta ollut tahtonut kysyä sitä Josefalta. Nyt kertoi Oskar hänelle koko jutun vapaehtoisesti — ehkei sentään kokonaan vapaehtoisesti, vaan pahan omantunnon vaatimana, vapautuakseen syyllisyyden luulosta. Jos Bläsel siis luuli Konradin jo tietävän jotakin, niin oli ehkä paras antaa hänen olla siinä luulossa. Mutta Konrad ei sittenkään käsittänyt häntä kokonaan. Joko hän oli mainettaan parempi, tai oli hän todellakin muuttunut alhaiseksi ihmiseksi, joka kiertelemisellä ja verukkeilla koetti peittää paheitaan. Konrad päätti ottaa asiasta selon.

— No, eikö sinulla ole muuta kerrottavaa? kysyi hän, kun Oskar sitte vaikeni, ikäänkuin ei hänellä enään olisi ollut mitään lisättävää.

— On jotakin, jonka unohdin, vastasi Oskar tavattoman levollisesti. — Minun piti vain sanoa, ettei ole syytä uskoa tuollaista rafineerattua naikkosta, kun hän vakuuttaa, että hän muka pelkää minua — Oskar pani erityisen koron kahdelle viime sanalle —; sinun ei ainakaan pitäisi olla niin arkatuntoinen vississä suhteessa, koska minulla juuri ennen sinua oli onni — tosin epäilyttävä — ruokkia häntä… Eihän meillä kummallakaan ollut todistajia…

— Vait, kurja! kiivastui Konrad. Viime sanojen aikana hän hitaasti oli ojentaunut suoraksi; puna oli noussut kasvoille ja huulet värisivät. Mutta hän hillitsi itsensä samassa ja jatkoi tyynellä, hiljaisella äänellä: — menkää, meidän välillämme ei enään ole muuta yhteyttä kuin kristillinen. Sanokaa yhtä avomielisesti kuin tähän asti olette puhunut, millä voin teitä palvella. Koko omaisuuteni on käytettävänänne.

Oskar ei tälläkään kertaa lähtenyt; ei hän myöskään heti vastannut; mutta ikäänkuin ei tuo kylmyys olisi vähääkään vaikuttanut häneen, asteli hän edestakaisin huoneessa, antaen savun sikaristaan mieluisasti nousta kattoon.

— Pyydän anteeksi, jos niinkuin liian suoraan olisin käynyt asiaan käsiksi, sanoi hän sitte. — Mutta se tuli kun tulikin… Kun ihmistä vastaan tehdään hyökkäys, niin hän luonnollisesti puolustautuu. Ja se ei edes juolahdakkaan mieleeni, että rupeisin sinua teitittelemään. Sinä olet ehkä ainoa ystävä, joka vielä olet jäänyt minulle. Sinä olet "Vuorisaarnassasi" niin erinomaisesti ymmärtänyt selittää ihmisyyden Kristuksessa, että tälläkin hetkellä varmaan tulet ottamaan sen huomioosi. Minkätähden sinä olisit minua väkevämpi? Päinvastoin pidän sinua hyvin heikkona ihmisenä, sentähden että sinä olet niin sääliväinen… Sääliväisyys on aina heikkoutta. Kokemuksesta olen tullut siihen vakuutukseen.

— En kadehdi sinulta sitä kokemusta, vastasi Konrad, joka sinä hetkenä syvästi tunsi, miten vanhat ystävyyden siteet hänet kahlehtivat tuohon ihmiseen. Hän epäili vieläkin, eikö hän sittenkin ollut saattanut erehtyä, sillä Oskarin äkillinen välinpitämättömyys pani hänet vallan hämille. Bläsel oli istuutunut vastapäätä häntä.

— Katso — itse sinä annat parhaan todistuksen siitä, alkoi hän taasen. — Jollei luonteesi olisi heikko, mikä aina on hyvän sydämmen seuraus, niin jo aikoja sitte olisit heittänyt minut ulos ovesta. Mutta sinä olet juuri sellainen, kuin sanoin. Minua pidetään rappiolle joutuneena teologian kandidaattina, mutta minä luulen ymmärtäneeni kristinopin sisällisen luonteen paljon paremmin kuin sinä. Mitä koko Kristuksen kärsimyksen historia on muuta, kuin seuraus hänen heikkoudestaan, hänen tyhmästä säälistään ihmiskuntaa kohtaan. Väkivalta tulee aina säilyttämään oikeutensa… Minä kiellän sen, että maailma hänen ristiinnaulitsemisensa, tai vielä enemmän hänen uhrautumisensa kautta ristiinnaulittavaksi, olisi voittanut jotakin. Hän antoi ainoastaan esimerkin muiden noudatettavaksi. Näytä sinä ihmisessä piilevälle eläimelle jotakin uutta, niin se pian tekee siitä kaikenlaisia toisintoja, vaikkapa kastelemalla ne muitten ihmisten vereen. Ihmiset ovat joko lapsia tai rosvoja, heikkoja tai vaarallisia olentoja. Molempia vastaan täytyy taistella väkivallalla. Hulluutta olisi meidän päivinämme antautua ristiinnaulittavaksi. Se olisi vaan pahaa sille, joka sen kärsisi… Heikkomielinen ihmisjoukko pysyisi samana kuin ennen… Sanoppa, eivätkö miltei kaikki ne ihmiset joudu perikatoon, jotka rakastavat lähimmäistään enemmän kuin itseään?

— Niin, mutta miksi kysyt sitä minulta? kysyi Konrad, joka oli seurannut hänen ajatustensa hyppyjä.

— Siksi, että tahdon antaa sinulle todistuksen ystävyydestäni. Minusta olisi ikävä, jos hyvät ominaisuutesi vaikuttaisivat perikatoosi. Silloin sinun kävisi niinkuin minun.

— Niin, minun. Heikkouteni, vaikka tosin hiukan toisellaisena — oli onnettomuuteni. Minä sirottelin kourien täydeltä ja ystäväni käyttivät sitä hyväkseen. Ei yksikään olisi minua tukenut tai kehoittanut kääntymään… Mutta jättäkäämme se.

— Hyvä, jättäkäämme se, sanoi Konrad, joka äkkiä tuli muistaneeksi, ettei hyvää tilaisuutta pitänyt päästää käsistään. — Mutta palataksemme vanhaan aineeseemme, jatkoi hän, — mitä muuta sitten tapahtui sinä iltana? Pitelitkö Josefaa pahoin… ehkä löit tai loukkasit? Ethän ollut aivan selvänä.

— Äh, en minä enään tiedä mistään. Jätä koko juttu. Se on parasta.
Usko mitä tahdot.

— Täytä nyt mieluummin pieni pyyntö, alkoi hän taasen. — Tarvitsen hiukan liinavaatetta… ehkä sinulla sitäpaitsi on joitakuita vaatekappaleita, joita et tarvitse. Ja hiukkasen käsirahaa ja muutamia sikariahan sinä jo pyytämättäkin annat… Mutta tiedätkö — ihmisen suurin onnettomuus on sentään onneton rakkaus, huoahti hän äkkiä. Konrad oli sillaikaa avannut kaapin, täyttääkseen hänen vasta lausuttua toivomustaan. — Oikeastaan on serkkuni syypää kohtalooni.

— Hän on täällä, niinkuin isäsikin, virkkoi Konrad äkkiä. — Se minun oikeastaan jo aikoja sitte olisi pitänyt sanoa sinulle, mutta en tullut sitä ajatelleeksi… He etsivät sinua kuin nuppineulaa.

— Mitä…? Ja sen sinä nyt vasta sanot. Tunnet siis Agatan, olet häntä ehkä puhutellut, oletko?

Hän oli muuttunut kuin toiseksi ihmiseksi. Silmät kiilsivät ja heikko puna peitti laihtuneet posket; hänen käytöksensäkin oli tänä hetkenä paljon kohteliaampi.

— Olen kyllä häntä puhutellut… hän on kaunis tyttö. Tiedäthän, että isäni ja sinun isäsi ovat vanhat ystävät. On siis luonnollista, että hän heti tuli isälleni kertomaan asiastaan.

— Puhuiko Agata paljon minusta? Ja miten hän sen teki? kysyi Oskar kiihkeästi. — Vai on hän mielestäsi kaunis… uskonpa hyvinkin!

— Hän kertoi vain vähäpätöisiä asioita nuoruutesi ajoilta, vastasi Konrad, yhä tarkastellen vaatekaappiaan. — Käsitäthän toki, ettei hienotunteinen tyttö paikalla rupee vieraalle ihmiselle kertomaan, kuka mies häntä rakastaa… Muuten ei minulla tähän asti ole ollut aavistustakaan siitä, että sydämmessäsi kannat serkkusi kuvaa.

— Aivan erinomaisen. En voi muuta sanoa kuin että hänessä on paljon viehättävää. Hän tuntuu aivan toisellaiselta kuin useimmat muut tytöt. Paljon luonnollisuutta ja vähän teeskentelyä. Sitäpaitsi on neiti Held varmaankin lukenut paljon.

— Vai niin. Näytpä paikalla urkkineen kaikki. Sinulla on tarkka silmä, sitä ei voi kieltää… Ja äkkiä, hän epäluuloisasti katsahti Konradiin, joka kuitenkaan ei sitä huomannut, koska hän seisoi selinpäin. — Olitteko kauvankin yhdessä? kysäsi hän samassa, odottamatta vastausta edelliseen kysymykseen, ja asettui Konradin eteen. — Sanoppas, onko sinulla joitakin erityisiä tarkoituksia tämän neidin suhteen?

— Mikä oikeus sinulla on sitä kysyä?… Näytätpä aikovan ruveta itsevaltiaaksi tässä.

Konrad huomasi, ettei viime kysymys ollut hänelle ensinkään yhdentekevä, jonkatähden hän uudestaan pisti päänsä kaappiin, peittääkseen miten hämillään hän oli.

— Älä sinä kiertele, uhkaili Oskar. — Minun pitää myöntää, että vastaustesi takana piilee kaikkea muuta kuin välinpitämättömyys. Sinä olet ulkonaisesti aivan toisellainen mies kuin minä; sinä uiskentelet pinnalla… Sitäpaitsi sinussa juuri on tuota kirottua ihanteellisuutta, joka hurmaa naiset. Ja juuri Agatan… minä hänet tunnen; hänen käsityksensä miehestä olivat aina epätavalliset. Taivaita tavottelevat, jotka vivahtivat uskonnollisuuteen…

— Mutta sinun pitäisi todellakin ottaa selvää isästäsi ja muista asioista… se olisi paljon parempi, keskeytti hänet Konrad, joka mielellään vaihtoi puheainetta.

— Jos todellakin niin olisi, niin olisi hyvin paha, jatkoi Oskar varmasti. — Minä en soisi sinulle sitä tyttöä, en mistään hinnasta; juuri sinulle en! Se on tyhjää lorua, kun vakuutetaan, että ystävillä on etuoikeuksia… Siinä suhteessa vähinten… Sinä et tiedä, mitä tämä tyttö on ollut ja yhä vieläkin on minulle. Usein tarvitaan niin äärettömän vähän pelastaakseen ihmistä perikadosta. Ainoa hänen sanansa olisi ollut minulle tarpeeksi; olisi vielä tänäkin päivänä.

— Vai niin. Sinä luulet todellakin, että silloin muuttuisit toiseksi ihmiseksi… Nyt käsitän sinut täydellisesti. Mutta rakkautta ei voi pakoittaa… Katsoppa nyt näitä kapineita…

Konrad kääntyi häntä kohti ja asetti muutamia vaatekappaleita tuolille. Hän näytti totiselta ja vakavalta, vaikka omituiset ajatukset vasta olivat kiertäneet hänen päässään. Oskar ei enään vastannut; hän seisoi ikkunassa, katsellen ulos.

— Isäsi! huudahti Konrad. — Jäätkö tänne? tietysti… kai se on parasta.

Ennenkuin Oskar oli ehtinyt tointua pelästyksestään, kuului kova koputus oveen; samassa avautui ovi.

Se oli todellakin maalaispastori, joka äänekkäästi toivottaen "hyvää huomenta" astui huoneeseen; hänen takanaan etehisessä seisoi Agata, joka nähtävästi ei aikonutkaan astua edemmäksi.

— Suokaa anteeksi, hyvä herra tohtori jos häiritsen, virkkoi hän, odottamatta että Konrad vastaisi hänen tervehdykseensä, mitä tämä tuskin saikaan tehdyksi, niin hämmästynyt hän oli; — mutta me astuimme juuri tästä ohi… tahtoisin vain tehdä teille muutamia kysymyksiä… aivan sivumennen… Hän seisoi toisella jalallaan kynnyksellä, ovenkääkä vielä kädessään. Siitä hän kääntyi puhumaan etehiseen: — Muutama minuutti vain, lapseni, vaikkei itse asiassa olisi vaarallista, jos sinä… Sisarentyttäreni tahtoo nimittäin odottaa ulkopuolella, kääntyi hän taas huoneeseen. — Ei koskaan voi tietää, tuleeko poikamiehen luo sopivaan aikaan. Enkä tahtonut jättää häntä kadulle… eihän tämä kauvan kestä. — Ai, huomaan, että teillä jo on vieras… sitte kai on parasta…

Nyt vasta huomasi hän, että puoleksi uutimien peitossa seisoi pitkä mies. Hän oli selinpäin, joten ei hän heti tuntenut häntä. Oskar ei liikahtanut. Hän oli painanut otsansa ikkunaruutua vastaan ja tuijotti kadulle. Hän vapisi, sillä vaikka hän aina oli pelännyt tätä kohtausta, niin hän oli kuvitellut sen helpommaksi; hän oli kammonut sitä hetkeä, jolloin hänen täytyisi katsoa isäänsä silmiin. Mutta nyt ei hän hävennyt yksin vanhusta, vaan vielä enemmän sitä naista, jonka edessä hän kaikista vähinten olisi tahtonut näyttäytyä rappiotilassaan. Ensi kerran eläissään juolahti hänen mieleensä ajatus: eikö olisi paras hypätä ulos ikkunasta ja ainoassa silmänräpäyksessä päästä kaikista selityksistä.

Konradiin vaikutti kohtaus erinomaisen kiusallisesti; mutta sitä ei voinut välttää. Hän ei kauvan miettinyt, vaan ojensi kätensä maalaispastorille ja kuiskasi:

Sen sanottuaan läksi hän ulos tervehtimään Agataa. Käytävässä näki hän rouva Brennerleinin, joka samassa aikoi kadota. Mutta hän astui hänen luokseen, vaihtoi hänen kanssaan muutaman sanan ja kysyi sitte Agatalta, eikö hän tahtoisi olla hyvä ja hetkisen ajan istua hänen emäntänsä huoneessa? Agata suostui ja istuutui samaan sohvankulmaan, jossa hovisaarnaaja muutamia päiviä sitte oli istunut. Konrad asettui tuolille hänen viereensä.

— Minun täytyy pyytää, että toistaiseksi tyydytte minun seuraani, sanoi hän, kun hän huomasi Agatan hämmästyksen. — Tuolla huoneessani on ikävä kohtaus… ehkä arvaatte, jos sanon teille, etten ollut yksinäni, kun enonne astui sisään.

— Minä kuulin sen… Agata katsahti häneen kysyväisesti, nousi sitte seisomaan ja virkkoi: — Jumala, minä arvaan… Oletteko te hänet löytänyt? Oliko hän huoneessa? Ehkä samassa tilassa kuin silloin!

— Ei, ei — hän on aivan selvänä. Olkaa hyvä, istukaa vain… Älkää suotta hermostuko. Toivottavasti kaikki käy hyvin.

— Niin, sen te voitte sanoa noin… kunhan eno vain ei joutuisi pois suunniltaan. Oskar on itsepintainen ihminen, joka ei koskaan ole ottanut vastaan hyviä neuvoja. Ja hänen isänsä saattaa kiivastua aika lailla, vaikka hän on niin hyväluontoinen. Voi, minkä näyn hän on mahtanutkaan nähdä! Tottahan hän on samallainen kuin silloin, kun ensi kerran näitte hänen. Sanokaa, menisinkö sinne sisään? En tiedä miten minun pitää menetellä. Sillä kuulihan hän varmaankin, että olen täällä… ja se häntä ehkä suututtaa, etten näyttäydy. Mutta… Voi, minä en tiedä… Minä vakuutan teille, että suuresti häntä säälin.

Hän kävi niin levottomaksi, että hänen piti astua ovelle kuuntelemaan, eikö siellä jo nousisi se myrsky, jota hän pelkäsi.

— Pyydän teitä jäämään tänne, sanoi Konrad, joka myöskin oli noussut. — Pelkään että teidän välityksenne vaan pahentaisi asiaa. Minunkin oli vaikea tulla toimeen hänen kanssaan. Olkaa siitä varma, neiti, että tulen tekemään kaikki saattaakseni Oskarin paremmalle tielle ja palauttaakseni entiset hyvät suhteet. En minä vielä usko hänen kadotustaan.

— Voi, te olette niin hyvä, herra pastori, vastasi tyttö ja palasi takaisin hänen luokseen. Keveä puna oli peittänyt hänen poskensa; silloin vasta hän huomasi, että hänen mielenliikutuksensa mahtoi kummastuttaa tohtoria. — On syitä, jotka tekevät, että serkkuni kohtalo minuun koskee erittäin likeisesti. Voitte siis ymmärtää, että olen huolissani, jatkoi hän.

— On. Hän rakastaa teitä vieläkin niin intohimoisesti, että hän pitää sitä syynä perikatoonsa.

Tyttö otti likeiseltä hyllyltä käteensä simpukankuoren ja katseli sitä tarkkaan; hän ei tahtonut katsoa häntä silmiin.

— Niin. Sentähden neiti, riippuu teistäkin paljon, tahdotteko hänestä todellakin tehdä toisen ihmisen. Varmaankin suostutte siihen mielellänne.

— Tietysti, niin paljon kuin voin. Lupaan sen teille varmaan, herra tohtori, vastasi hän, likentäen kuorta korvaansa, kuullakseen sen huminaa. Äkkiä hän kääntyi ja kysäsi: — mutta miten te tarkoitatte?

— En tiedä, uskallanko olla teille oikein suora, neiti Held. Tahdon vain edeltäkäsin kysyä, jottei näyttäisi siltä kuin käskemättä tahtoisin sekaantua asioihin, jotka eivät minuun kuulu.

— Minä teitä oikein pyydän olemaan sitä! Miksi tekisitte minulle poikkeuksen, kun muuten niin usein käytätte hyväksenne tätä erinomaista ominaisuutta. Olenhan niin paljon siitä kuullut.

Hän silmäili häntä hämmästyneenä ja tuli likemmäksi. He istuutuivat molemmat ja Konrad, joka oli tullut hiukan hämilleen, alkoi taas puhua, tytön häntä kiihkeästi kuunnellessa.

— Olkaa siitä varma, neiti, etten tahtoisi muuta kuin saada aikaan hyvää. Katsokaa — Oskar sanoi minulle, että kokonaan riippuu teistä, tuleeko hän toiseksi ihmiseksi, vaiko ei. Sanalla sanoen: hän toivoo yhä voittavansa teidän vastarakkautenne.

— Pitääkö minun siis mennä naimisiin hänen kanssaan? pääsi tytöltä, joka jo rupesi kadottamaan totisuutensa.

— Vaikkei juuri heti. Te voittaisitte paljon jo sillä, että rakkaudella likenisitte häntä ja osoittaisitte että hänellä vielä saattaa olla toivoa.

— Mutta herra tohtori! Minä en teitä ymmärrä!… Tuota ihmistäkö, josta isänne kertoi, että aivan kurjassa seurassa olitte nähnyt hänet, juopuneessa tilassa, niin ettette itsekkään uskaltanut häneen kajota.

— Niin, tein siinä oikeastaan väärin, mutta siitä ei sinä iltana olisi ollut mitään hyötyä. Mutta minun olisi kuitenkin heti pitänyt ottaa hänet huostaani, jo enonnekin tähden. Minä häpeän todellakin tänä hetkenä, etten sitä tehnyt. Mutta koettakaa ajatella, että silloin olin mielentilassa, jolloin en aivan selvästi voinut ajatella. Asianhaarat saattavat olla niin monenlaiset… Mutta minä lupaan, etten toista kertaa tule tekemään itseäni syypääksi sellaiseen laiminlyömiseen.

— Luotan teihin… Mutta en ymmärrä minkätähden annatte minulle sellaisen kehoituksen. Vaikkei hän vielä olisi minulle välinpitämätönkään; vaikka tosin tarvittaisiin paljon, jotta hänestä saattaisi pitää kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut.

— En teitä suinkaan kehoita, neiti, vastasi Konrad, katsettaan kohottamatta. — Koetin vain jalolle tytölle huomauttaa, etteivät kevytmieliset ihmiset aina ole huonoja ihmisiä. Enkä suinkaan luule että Oskar kuuluu viimemainittujen joukkoon. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihminen anteeksi antaessaan on suurin. Ennenkuin tuomitsemme, pitäisi meidän koettaa ymmärtää syyt eri tekoihin. Silloin olisi tuomiomme paljon lempeämpi. Meidän ei pitäisi unohtaa, että kaikella on ollut alkunsa. Ja rakkauden, tarkoitan sitä rakkautta jolla Kristus kohteli kaikkia ihmisten heikkouksia, pitäisi aina välähtää silmiemme edessä, silloinkin kun kirouksen sana jo on huulillamme. Olen tullut siihen kokemukseen, että rakkauden sana vaikuttaa raaimpaankin luonteeseen; ehkä juuri sentähden, ettei sitä sanaa ennen ole hänelle lausuttu. Viime seurakunnassani jouduin usein tekemisiin sellaisten ihmisten kanssa. Ensi kerralla he hämmästyivät ja vaikenivat, sitte he osoittivat, etteivät luota rauhallisiin keinoihin ja pysyivät välinpitämättöminä; mutta kolmannella kerralla he häpesivät ja kunnioittivat lempeyttä… Mutta jos palaamme takaisin serkkuunne ja edellytämme, että onneton rakkaus on tehnyt hänet niin heikoksi ja tahdottomaksi, niin onhan siinä lieventävä asianhaara.

— Pitääkö hänelle sitte antaa anteeksi koko se kurja elämä, jota hän täällä vietti?

— Epäilemättä. Teillä olisi kaunis tehtävä palauttaa hänet entiselleen, semmoiseksi kuin hän oli, kun hän työkykyisenä, täynnä elämänhalua, tänne tuli, rinnassaan varma toivo saada teidät omakseen. Vasta myöhemmin hän muuttui.

— Te menette anteeksiantamisen periaatteessa hyvin pitkälle, herra tohtori, vastasi tyttö, häneen katsomatta.

— Mutta minun täytyy myöntää, että kaikissa tapauksissa pysytte johdonmukaisena. Ainakaan en minä ole huomannut, että kertaakaan olisitte poikennut siitä, mitä seisoo kirjassanne.

— Ettekö te sitte koskaan voisi saavuttaa samaa katsantokantaa? kysyi Konrad äänellä, joka oli niin hellä, että tyttö ehdottomasti käänsi silmänsä häneen. Samassa hetkessä rupesivat hänen poskensa hehkumaan, sillä hänen päähänsä lensi ajatus, että pappi ehkä vaan koetellaksensa häntä oli pitänyt koko keskustelun. Hän painoi alas silmänsä, sydän alkoi kiivaasti lyödä ja hehku kasvoilla eneni; mutta hän hillitsi mahtavan mielenliikutuksen, joka oli virrannut hänen ruumiiseensa ja säilytti levollisuutensa.

— Ansaitsisinko minä sitte kiitollisuutenne, herra tohtori, jos ainakin koettaisin saavuttaa sen, minkä te jo olette saavuttanut? alkoi hän, koettaen peittää mielenliikutustaan. — Ja jos minä nyt paikalla lähtisin tuonne ja seuraisin neuvoanne, niin etteköhän te koskaan saisi aihetta katumaan seurauksia?

Silmät selällään, henkeään pidätellen katseli Agata häneen. Hän ei voinut käsittää mikä tunne se oli, joka ikäänkuin elähytti koko hänen olentoaan, samalla häntä kiduttaen ja kiusaten, ikäänkuin hän olisi ollut astumaisillaan hirveää tulevaisuutta kohti. Hän näki värin vaihtuvan tohtorin kasvoilla, näki hänen taistelevan levollisuutensa voittamiseksi ja voidakseen kestää hänen katsettaan. Sinä hetkenä olisi Agata ollut valmis antamaan mitä tahansa, kunhan olisi voinut arvata hänen ajatuksensa; mutta noissa kasvoissa ei värekään liikahtanut.

— En tule milloinkaan unohtamaan jalomielisyyttänne, neiti, Te tulette ihmishengen pelastajaksi… Tulkaa, niin liitän yhteen kätenne. Oi, te saatte nähdä hänen silmänsä…

He nousivat molemmat. Veri oli hitaasti virrannut Agatan kasvoille; surullisesti silmäili hän Konradiin.

— Ei, ei! Eihän se käy, sillä minä en häntä rakasta! kirkasi hän, lyöden kätensä kokoon ja kääntyen pois. Kun Konrad sitte häntä likeni, näki hän suurten kyynelten vierivän hänen silmistään ja pidätetyn tuskan täristyttävän koko ruumista; ja kun hän tarttui hänen käteensä lausuakseen hänelle rauhoittavia sanoja, niin ei hän enään voinut hillitä itseään, vaan purskahti hiljaiseen itkuun.

— En tiedä millä olen ansainnut, että suotte minulle onnettomuutta, sai hän sanotuksi.

— Olkoon se kaukana minusta, neiti Agata, vastasi Konrad nöyrästi. —
Rauhoittukaa; jätän teidät nyt yksin.

Hänet valtasi voimakas halu levittää sylinsä vetääkseen tyttö rintaansa vastaan, mutta hän ei sitä tehnyt. Hän tarttui vain molemmin käsin hänen päähänsä ja painoi suudelman hänen otsalleen. Äkkiä hänestä tuntui siltä kuin Agata olisi ollut horjahtamaisillaan. Silloin hän avasi sylinsä, veti hänet luokseen ja päästi hänet hellästi tuoliin istumaan. Sitte vasta hän läksi, taakseen katsomatta.

Tultuaan huoneeseensa, tapasi hän Oskarin aivan lamaantuneena. Vanhus, joka synkän näköisenä asteli edestakaisin lattialla, oli mahtanut antaa hänelle aika läksytyksen. Pastorin kasvot olivat tavallista punaisemmat; hän aikoi juuri uudestaan päästää vihansa valloilleen, kun Konrad häntä ehkäisi; silloin hän piti velvollisuutenaan näyttää ystävällisemmältä ja tuolilla lepäävien vaatteitten johdosta kiittää Konradia hänen hyvästä tahdostaan. Hänen poikansa oli juuri kertonut koko asian; nyt ei niitä tietysti enään tarvittu.

— Niin paljon hyvyyttä, rakas herra tohtori, sanoi hän, ojentaen Konradille kätensä. — Taivas sen teille palkitkoon… Nyt viivymme täällä vielä muutamia päiviä ja lähdemme sitte takaisin kotiin. Mutta mihin olette jättänyt sisarentyttäreni? kysäsi hän äkkiä.

Konradin vastatessa tapahtui Oskarissa, joka oli istunut vallan kokoonpainuneena, omituinen muutos. Hän nousi ja nosti ylpeästi silmälasit nenälleen.

— Niin, mutta miksei hän tule sisään? Onhan isäni täällä, virkkoi hän kovalla äänellä ja niin tahallisen epäkohteliaasti, että pastori hämmästyneenä kääntyi häneen katsomaan. — Sinä olet mahtanut häntä estää. Muuten sinä tavattoman kauvan annoit meidän istua täällä yksin. Tai ehkä sinua huvitti antaa hänelle minusta tarkka kuvaus. Tietysti vaan kristillisestä rakkaudesta!

Viime sanoille pani hän erityisen painon. Hänen kasvoihinsa tuli sama vastenmielinen ilme kuin silloin, jolloin hän ensi kerran oli kuullut Agatan nimeä mainittavan. Näkyi selvästi, että mustasukkaisuus hänessä raivosi, ajaen veren päähän.

— Ole hyvä, kysy neiti Heidiltä itseltään, vastasi Konrad tyynesti. Hän tahtoi niin kauvan kuin suinkin olla ystävällinen. — Hän kyllä voi sinulle vastata.

— Miten sinä käyttäydyt minun läsnäollessani! huusi hän. — Oletko sinä todellakin niin villiytynyt, ettet tiedä sivistyneitten ihmisten tapoja? Luuletko sinä todellakin, että tyttö sinusta, tuollaisesta ihmisretkaleesta, vielä välittää…

— Antakaa minun olla, herra tohtori, jatkoi vanhus entiseen tapaansa. — Hän on minun poikani, sydämmeni on vuotanut verta hänen tähtensä. Hänen äitinsä täytyy kääntyä haudassaan. Ja minä olen kunnialla harmaantunut, Jumalani käskyjä rikkomatta… Ja eikö minun sinulle, pitkä roikale, ole täytynyt lukea läksyjä, joita sinun koko elämäsi ajan olisi pitänyt muistaa?

Hänen äänensä jymisi huoneessa ja suuttuneena heilutti hän kävelykeppiään, katsellen poikaansa.

— Mutta älkää toki minun läsnäollessani soimatko häntä, kuiskasi hänelle Konrad, joka huomasi, että asia siitä vain pahenisi.

— Tarkoitatte kyllä hyvää, herra tohtori, jatkoi vanhus. — Te puolustatte aina rakkautta — mikä kyllä on kaunista! Mutta löytyy vielä toinenkin kasvatuskeino ja se on väkivalta. Ja sitä täytyy käyttää, kun ei rakkaus enään auta. Kyllä minä monasti olisin pulassa talonpoikieni kanssa, jollen uhkaisi heitä raekuuralla taivaasta.

Kiihkeydessään pudotti hän rasiansa, jotta suurin osa nuuskaa levisi matolle.

— Se vielä puuttui, mutisi hän suuttuneena ja kumartui pelastamaan kallista maustintaan, mikäli mahdollista. Konrad tuli avuksi ja sai paperiliuskan avulla vahingon korvatuksi.

— Sillä sinä et enään mitään voita, huomautti Oskar välinpitämättömästi.

— Mitä sinä uskallat sanoa? ja maalaispastorin kasvot paisuivat tulipunaisiksi; hänen vihansa näytti nousseen ylimmilleen.

— Se sinun olisi pitänyt tehdä aikaisemmin, silloin, kun annoit minun olla niinkuin tahdoin. Nyt on liian myöhäistä.

— Jää tänne! jymisi pastori ja asettui hänen tielleen. Konrad piti parhaana mennä makuusuojaansa. Bläsel tarttui poikansa käsivarteen ja veti hänet keskelle huonetta; sitte hän katseli ympärilleen ja huomattuaan viereisen huoneen oven olevan kiinni, alkoi hän hiljaisella äänellä, joka muodosti omituisen vastakohdan hänen äskeiselle menettelylleen: — Poika, poika — tätä moitetta en sinulta ansaitse. Sinä olet ollut ainoani ja kaikkeni… sinun tähtesi yksin olen säästänyt… Ehkä oli väärin tehdä sinua siksi mitä minä olen. Mutta äitivainajasi tahtoi; hän oli hyvä, hurskas nainen… Pastori pyyhkäsi oikealla kädellä silmiään ja jatkoi: — Ajattele häntä äläkä enään jätä isääsi… Vielä on aikaa alkaa uutta elämää. Karta tätä synninpesää ja ryhdy johonkin muuhun. Rupea maanviljelijäksi… vapaa luonto tulee sinua virkistämään. Kaiken mitä minulla on panen alttiiksi sinun tähtesi. Oskar, poikani!… Onhan miehellä korkeampikin maali, kuin hullusti ikävöidä naista: se on voima, jolla hän voittaa heikkoutensa. Luota itseesi, niin löydät luottamuksen Jumalaankin. Hän se kerran tulee tuomitsemaan sekä hyvät että pahat tekosi. Mutta mikä sinun on?

Hänen poikansa oli heittäytynyt tuolille ja peittänyt kasvot käsillään. Äkkiä alkoi koko hänen ruumiinsa vavista ja suuret kyyneleet valuivat sormien lomitse. Vanhus kietoi takaapäin käsivartensa hänen ympärilleen, pusersi ylivuotavan tunteen valtaamana hänen päänsä rintaansa vastaan ja suuteli häntä moneen kertaan otsalle. Hänenkin silmänsä olivat kostuneet. Sitte hän huolestuneesti vilkaisi oveen ja virkkoi: — sisällinen ääni sanoo minulle, että minä tänä hetkenä olen saanut sinut takaisin. Sillä, joka saattaa vuodattaa kyyneleitä, hän ei vielä ole paatunut… Olemme yksin — tuossa on rahaa… mene ja hanki itsellesi paikalla vaatteet. Iltapäivällä tapaamme vanhan Balduksen luona. Tie on sinulle valmiiksi raivattu… rakkaudella sinut siellä vastaanotetaan, ei kukaan muistuta entistä elämääsi. Poikani, tulethan…

Konrad palasi takaisin, kun hän huomasi mikä omituinen tyyneys huoneessa vallitsi. Hän tapasi heidät molemmat samassa asennossa. Silloin hän aikoi vetäytyä takaisin, mutta pastori pyysi häntä tulemaan likemmä.

— Kaikki on järjestyksessä, herra tohtori, virkkoi hän iloisesti, vaikkeivät silmät vielä olleet kuivaneet.

— Onnittelen sydämmeni pohjasta… Toivottavasti mekin molemmat sitte olemme niinkuin ennenkin… lausui Konrad, ojentaen kätensä entiselle nuoruutensa ystävälle.

Oskar vaikeni. Hän pisti taskuunsa setelin, jonka vanhus oli pannut pöydälle ja lausui jäähyväiset, isälleen erittäin hellästi, Konradille ystävällisesti, mutta huomattavalla kylmyydellä. Agata, jolle aika oli käynyt pitkäksi ja joka itse tahtoi saada tietoa asiain kulusta, astui juuri porstuaan. Sekä hän että Oskar säpsähtivät ja pysähdyttivät askeleitaan. Agata tahtoi häntä puhutella, lausua hänelle ystävällisen sanan, sillä nähdessään hänen yksin poistuvan, luuli hän isän ja pojan tehneen sovinnon mahdottomaksi, mutta Oskar itse ei antanut hänelle tilaisuutta siihen: hiukan nyökäyttäen päätään astui hän sanatonna, silmät maahan tähdättyinä hänen ohitsensa ja alas portaita. Äkkiä hän seisahtui; Agata saattoi nähdä hänen päänsä ja hartiansa. Hän aavisti, mitä hänen mielessänsä liikkui, ja likeni käsipuita. Mutta silloin näki hän hänen astuvan alas asti ja oven lisahtavan lukkoon hänen jälkeensä. Hän ei ollut edes taakseen katsonut.

Levottomana koputti Agata työhuoneen oveen ja huudahti enoaan. Hänen sydämmensä oli vielä niin täynnä suloisia tunteita, ettei hän uskaltanut astua sisään. Vihdoin piti maalaispastorin väkisin ottaa hänet mukaansa. Kun hän Konradin näki, lensi polttava puna hänen kasvoilleen ja hänen hämmennyksensä väheni vasta sitte, kun hän kuuli asiain kääntyneen parhain päin.

— Me tapaamme siis myöskin tänä iltana, herra tohtori, virkkoi Bläsel, ottaen hattunsa ja keppinsä. — Mutta katsokaappa tyttöstä. Muuten hän on kalpea kuin kermapytty ja nyt hän on kuin ruusu… Sellaista se Berliini tekee!

— Se on vain heijastus sinun maallisesta kauneudestasi, vastasi Agata hymyillen; hän teki sen säilyttääkseen mielenmalttinsa, mutta tunsi kuinka veri yhä karkasi poskille.

— Hän tarkoittaa jokapäiväistä naamaani, rakas herra tohtori, nauroi pastori. — Tämä puna on jo antanut minulle paljon työtä, mutta minkäs sille mahtaa. Talonpoikiini tekee se mahtavan vaikutuksen, sillä he pitävät minua mahdottomana olemaan kaupunginpappina. Se on pääasia… Hyvästi nuori ystävä. Minä vien paljon mukaani täältä.

He erosivat. Agata tunsi vielä kauvan Konradin sydämmellisen kädenpuristuksen; ainakin mielikuvituksessaan.

Sillaikaa oli Oskar hitaasti astellut torin poikki. Vaikkei hänellä pitkiin aikoihin ollut ollut niin paljon rahaa taskussa, niin hän pysyi aivan välinpitämättömänä; se hämmästytti häntä itseäänkin; mutta minkä sille mahtoi. Odottamaton kohtaus isän kanssa oli häntä syvästi liikuttanut; ja vielä enemmän Agatan näkeminen. Tuhannet muistot olivat äkkiä heränneet hänessä. Kaikki oli tullut niin odottamatta, että hänen ennestään heikot hermonsa kovasti olivat siitä kärsineet.

Tuon tytön kylmyys oli ennen saattanut hänet hulluuden rajoille. Ja nyt hän äkkiä, pitkien aikojen kuluttua hänet kohdatessaan, oli tuntenut pelkkää välinpitämättömyyttä. Vielä silloin, kun hän viereisestä huoneesta oli kuullut hänen äänensä, oli hänessä herännyt hurja halu saada hänet omakseen. Ja sitte kun hän oli päässyt häntä niin likelle, että hän oli saattanut kuulla hänen hengähdyksensä, niin hän kylmänä oli astunut hänen ohitsensa. Oliko hän hävennyt, vai oliko tyttö niin muuttunut, ettei vanha kuva enään ollut vastannut hänen odotustaan? Hän ei tietänyt, enempää kuin hän sitä saattoi selittääkkään itselleen. Sen hän vain tunsi, että hänen sydämmensä, joka muutama minuutti sitte oli lyönyt niin valtavasti, tänä hetkenä sykki aivan levollisesti, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Ehkä todellisuus oli häntä jäähdyttänyt, niin että kaiho hänet vielä kerran nähdä nyt oli tullut tyydytetyksi. Jos todellakin oli niin, silloin olivat totisesti hänen tähänastiset tuskansa olleet aivan turhat.

Hän oli jo pitämäisillään itseään ihmisenä, joka on tehnyt suuren tyhmyyden. Saattoiko tässä maailmassa todellakin löytyä kääntyminen, jonka herätti se tunnustus että ihminen kokonaista kaksi vuotta oli elänyt narrina? Tänä hetkenä piti hän itseään todellakin enemmän naurun kuin myötätuntoisuuden arvoisena.

Mutta niinhän aina käy, että ihminen muuttuu saatuaan toiveensa täytetyksi, mutta vastakkaiseen suuntaan. Tieto siitä että omistaa haluamansa esineen, tekee välinpitämättömäksi sitä kohtaan. Vielä eilen oli hän toivonut omistavansa muutamia penniä, voidakseen istuutua johonkin kapakkaan; nyt hänellä oli taskussa sata markkaa, mutta vakavana kuin raittiusapostoli, astui hän punasten lyhtyjen ohitse, jotka sekä oikealta että vasemmalta houkutellen häntä viittasivat luokseen.

Se oli August Jannusch, joka paketti kainalossa seisoi hänen edessään, epäkohteliaasti puhallellen hänen silmiinsä savupilviä sikarista, joka tuntui erittäin hyvältä. Kaksi päivää sitte oli hänet otettu "kaupunginlähetyksen kauppaan". Hänen suuret tuumansa kirkon valloittamisesta olivat siis toteutumaisillaan. Hän oli lähettinä, kantamassa kotiin sikareja, joita vapaaksi päästetyt kuritusvangit valmistivat ja joita kaupunginlähetyksen hyväksi myytiin halvemmasta hinnasta kuin kilpailijat saattoivat. Tämän kaiken hän uskoi Bläselille ja lisäsi vielä siihen, että hän tässä virassa on vain väliaikaisesti, hän panee sentään nyt jo kassaan, ja joutuu tekemisiin monien ylhäisten herrasväkien kanssa.

— Sytyttäkää vaan paikalla pois yksi ja pistäkää loput taskuunne, jutteli hän eteenpäin. — Ne ovat hienoa Manillaa… Me nimittäin kutsumme niitä sillä tavalla!

Hän kertoi sitte, vastausta odottamatta, kuinka halvalla saattoi saada sikaria, kun sisään pakatessa aina jokaisen kimpun keskeltä otti yhden. Tavallisesti ostajat eivät sitä huomanneet.

Kun ei Oskar käyttänyt hyväkseen hänen tarjoustaan, hämmästyi hän suuresti ja vielä enemmän hänen naamansa piteni, kun Oskar käski häntä menemään tiehensä ja olemaan ihmisiä pettämättä.

— Mitä te puhutte? Ajatelkaa toki pyhää Krispinusta, sanoi hän, toinnuttuaan ensimmäisestä hämmästyksestään. — Olettepa te aika elävä!… Kai nyt olette voittanut arpajaisista ja nostatte nokkanne pystyyn, huusi hän hänen jälkeensä niin kovalla äänellä, että ihmiset pysähtyivät. — Mikä kandidaatti te olette… muuten te kyllä polttaisitte sikaria, niinkuin muutkin hurskaat herrat tekevät. No hyvä… kunhan nyt tästä taas toisen kerran maksan oluenne!

Hetken ajan hän siinä seisoi, syvästi loukkaantuneena, ja jatkoi sitte matkaansa.

Tänä hetkenä tunsi Oskar todellakin langenneensa syvälle. Omatunto soimasi häntä ja mieleen johtui asia, jonka pojan sanat olivat herättäneet. Neljännestunnin kuluttua astui hän mestari Kubischin kauppapuodista, taskussaan Valekrispinus, jonka hän kaikenlaisten tekosyitten nojalla, kaksinkertaisesta hinnasta oli ostanut takaisin. Sitte vasta hän meni räätälipuotiin, vaihtamaan vanhoja vaatteitaan uusiin.

Iltapäivällä olivat lapsen hautajaiset. Paitsi Josefaa ja hänen molempia sisaruksiaan ei perheestä ollut läsnä muita kuin vanha Jannusch. Hän oli eräältä ystävältä lainannut vanhanaikaisen silinterihatun, joka hänelle oli aivan liian pieni, ja astunut jalkaisin koko pitkän matkan hautausmaalle. Molemmat tytöt ja poika olivat ajaneet ruumisvaunuissa. Velipuolet eivät olleet näyttäytyneet; vanhus kertoi, että Augustin koko päivän täytyi olla kaupungilla; Pikulla taas ei ollut vaatteita; siitä hän ei maininnut mitään, että hänen vanhin poikansa oli edustamassa perhettä kirkkoraadille. Hän teki sen erityisistä syistä; jo senkintähden, että August tulevaisuudessa aikoi perustaa sikarikaupan, josta hän jo edeltäkäsin uneksi.

Konrad oli siitä hyvin iloissaan, sillä hän ei todellakaan uskonut kummankaan lupaavan nuorukaisen osaavan surra, enempää kuin hän sitä uskoi vanhuksestakaan; mutta eihän hän voinut estää hänen tuloaan. Ensin hän oli aikonut istuutua lasten kanssa samoihin vaunuihin, mutta viime hetkessä otti hän sentään eri ajurin itselleen ja ajoi heidän jälessään. Hän teki sen kahdesta eri syystä: ensinnäkin siksi, ettei ruumissaatto näyttäisi niin köyhältä ja toiseksi siksi, ettei hän tahtonut istua Josefan vieressä tai vastapäätä häntä. Häntä johti selittämätön pakko, jota vastaan hän turhaan taisteli. Hän pelkäsi Josefan katsetta, mutta ei sitä, joka ennen niin kummallisesti oli häntä seurannut, vaan toista, joka häneen vaikutti mahtavasti ja josta hän luuli näkevänsä veljensä silmäyksen. Tänään oli hän ensi kerran huomannut tuon yhtäläisyyden, ja se ajatus, että hän ehkä todellakin oli Juliuksen lapsi, seurasi häntä koko matkan hautausmaalle asti. Hän painautui selkänojaa vastaan ja mietti, mitä Julius tekisi, jos todellakin niin olisi ja hän jonakin kauniina päivänä saisi siitä tiedon. Mutta ehkä hän sen jo aavisti, ehkä juuri sentähden oli ottanut onnettoman lapsen taloonsa.

Konrad luuli huomanneensa suuren muutoksen tapahtuneen veljensä luonteessa: hän oli käynyt lempeämmäksi samalla kuin painava vaiteliaisuus näytti häntä vaivaavan; se todisti sisällistä taistelua. Ehkä se oli parempi minuus, joka vähitellen nousi voittamaan itsekkäisyyttä. Konrad tunsi nyt olevansa valmis osoittamaan hänelle jonkinlaista myötätuntoisuutta.

Paluumatkalla tapasi hän sattumalta Juliuksen. Komeat maahanpaniaiset, joitten kunniaksi pastori oli valmistanut erinomaisen puheensa, olivat koonneet suuren ihmisjoukon hautausmaalle. Oikeastaan se oli soitto, joka oli houkutellut sekä nuoret että vanhat paikalle. Juhlallisuus oli loppunut ja surevat riensivät uteliaitten kanssa kadulle. Tämä hautausmaa oli hyvin vanha; se sijaitsi aivan Berliinin aluskunnan vieressä. Juuri kun pastori oli nousemaisillaan vaunuihinsa, huomasi hän veljensä ja rupesi viittaamaan häntä luokseen, ajaakseen yhdessä hänen kanssaan. Ja koska ajoneuvot seisahtuivat aivan rinnakkain, astui Konrad pois ja istuutui Juliuksen viereen.

— No, kuinka oli? kysyi hän, kun vaunut olivat lähteneet liikkeelle. — Miestä mahdettiin hyvin rakastaa… ainakin hautaussaatosta päättäen. Toivottavasti eivät kaikki olleet sukulaisia, joitten silmiin ilo perinnön saamisesta oli heruttanut kyyneleitä. Hänhän kuuluu jättäneen paljon jälkeensä.

Pastori ei heti vastannut. Hän oli vilpittömästi ilostunut tavatessaan veljensä ja vielä enemmän iloitsi hän siitä, että tämä köyhälle kansan lapselle oli osoittanut viimeisen palveluksen. Mutta sitäpaitsi liikkui hänen mielessään tänä hetkenä toinenkin ajatus: tieto siitä, että hän vainajan haudalla oli puhunut sisintä vakuutustaan vastaan. Konradin sanat olivat taaskin sen herättäneet. Hän ei voinut kärsiä niiden ivaa, ja kuitenkin hän tunsi, että ne olivat todet. Hetkisen hän äänetönnä katseli ulos vaunun ikkunasta. Sitte hän omia ajatuksia tukahduttaakseen tai estääkseen niitä arvaamasta, itsetietoisesti virkkoi:

— Sen mukaan mitä minä näin, olivat he minuun hyvin tyytyväiset. He itkivät kovasti ja se vahvistaa edellytystäni, että osasin oikeaan. Luulen jo kerran selittäneeni sinulle, mikä mielipiteeni on tässä suhteessa… Entä kävikö sinun toimituksesi hyvin?

— Kiitos kysymästäsi. Siellä oli enimmäkseen lapsia… siitä talosta missä Jannuschilaiset asuvat, mutta sitä puhtaammat ja vastaanottavammat olivat heidän sielunsa. Sitäpaitsi ei ollut musiikkia, joka tavallisesti on niin huonoa että se voi kuolleetkin herättää. Paras kaikesta oli, etteivät surevat poikenneet ensi kapakkaan huoliaan huuhtomaan, niinkuin tätä jaloa tapaa tavallisesti nimitetään.

Ensi kerran kutsui hän veljensä kuullen häntä nimeltä; muuten kutsui hän häntä vain "tytöksi". Konrad tarkasti häntä pitkään, voidakseen hänen katseestaan päättää jotakin; mutta se oli kylmä ja välinpitämätön niinkuin ennenkin. Hän kertoi sitte saatosta ja aikoi juuri tehdä kysymyksen, kun Julius hänet ehkäisi.

— Niin, vanhin poika on nyt saanut paikan kaupunginlähetyksessä… minun välitykselläni… Hän on muuten herännyt poika, ja tekee erinomaisen hyvän vaikutuksen. Hovisaarnaaja Bock on ottanut hänet siipiensä suojaan. Tänään aamupäivällä kävi isäukkokin luonani. Koetanpa tehdä jotakin hänen hyväkseen.

Ensin Konrad hämmästyi, mutta sitte hän joutui niin iloiseen mielentilaan, että sitä oli oikein vaikea vastustaa. Se arvokkaisuus, jolla Julius puolusti isää ja poikaa, vähintäkään aavistamatta mitä väkeä he itse asiassa olivat, huvitti häntä niin, että hän oli purskahtamaisillaan nauruun. Mutta ohikulkijain tähden, jotka tietysti eivät voineet ajatella papillisessa puvussa olevaa pastoria muuta kuin vakavana, oli hän sitä tekemättä.

— Sinua siis tarkoitettiin — pässinpäällä, oli hän lisäämäisillään, mutta nielasi ajoissa viime sanan.

— Mitä sinä sanot? kysyi Julius, joka ei oikein ollut kuullut, vaunut kun jyrisivät huonolla kivityksellä.

— Hän kertoi minulle siitä, lausui Konrad kiireesti. Hän aikoi vielä jatkaa samaa keskustelua, mutta jätti sen ja vaipui ajatuksiin, koskei Juliuskaan näyttänyt olevan puhetuulella. Hänelle selveni monta asiaa, joita ei hän tähän asti ollut voinut selittää. Siitä ei ollut epäilystä, että Bock oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja August Jannuschilta urkkinut kaikellaisia tietoja, saadakseen lisää aineksia häntä vastaan. Silloin Bock totisesti oli saanut käsiinsä oikean miehen. Vihdoin ei Konrad voinut pidättyä.

— Vanha Jannusch ja hänen poikansa ovat yhtä suuria laiskureita kuin pettäjiä, alkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen.

— Miten sinä sen voit todistaa? kysyi pastori, joka ei voinut salata hämmästystään.

Konrad antoi muutamia viittauksia, joista ei Julius juuri näyttänyt ilostuvan. Hän suututteli jo sitä, että hän mahdollisesti Bockille oli suosittanut kelvottoman ihmisen. Sentähden hän suuttuneena katkaisi keskustelun ja huomautti, että ihminen joskus voi erehtyä; pääasia olisi, miten August Jannusch käyttäytyisi; eihän Konrad sitäpaitsi saattanut tietää eikö hän ehkä vielä pahemmin ollut erehtynyt Josefan suhteen. Ne olivat muuten vain tyhjiä lauseita.

Viime sanoja ei Konrad täysin käsittänyt. Hän rupesi ajattelemaan että hänen veljensä niillä ehkä oli tarkoittanut jotakin erityistä. Samassa Julius pitkän vaitiolon jälkeen alkoi puhua oikeauskoisessa sanomalehdessä olleesta kirjoituksesta. Se oli hänen äänenkannattajansa ja hän sen tilaaja. Konrad oli jo odottanut tätä. Hän kysyi, eikö Julius ajatellut niinkuin hänkin, että kirjoitus oli syntynyt Bockin toimesta. Pastori kohautti olkapäitään; varmaa vastausta hän ei voinut antaa. Mutta eihän se olisi ollut kummallista, jos niin olisi ollut.

— Jokaisella puolueella on oma mielipiteensä siitä, mikä on kansalle parhaaksi, jatkoi hän. — Ja sanoinhan minä sinulle heti, että vielä saisit pelätä Bockia. Hänen vaikutuksensa ulottuu aina korkeimpiin piireihin.

— Sinun sijassasi en ottaisi vastaan vaalia, vaan kieltäytyisin vapaaehtoisesti. Ainahan sitä jonkun syyn löytää. Näkemiin asti.

— Oikeinko sen sanot täydellä todella? kysyi Konrad, joka, vaikka hän tiesikin heidän mielipiteensä vastaisiksi, ei tänä hetkenä voinut pitää veljensä sanoja järkevinä.

— Tietysti, vastasi Julius, joka jo seisoi kadulla. Sitte hän vielä kerran pisti päänsä sisään vaunujen ovesta ja kysyi: — kai Josefa jo tänään tulee meille?

Koska Konrad vain päätään nyökäyttämällä vastasi siihen, heitti pastori oven kiinni, antoi kuskille juomarahaa ja käski häntä ajamaan eteenpäin.

Pastori oli viipynyt monta tuntia poissa kotoa. Tätä aikaa oli Klaudina käyttänyt hyväkseen ja toimittanut muutamia asioita. Erittäin hyvä oli myöskin, ettei Josefa ollut kotona. Ennen lähtöään oli Klaudina kieltänyt Liinaa puhumasta mitään ja huomauttanut, että hän muka aikoi valmistaa odottamattoman ilon, jota ei talon isännän edeltäpäin pitänyt saada tietää. Siinä suhteessa oli Julius tavattoman utelias, eikä hän todellakaan tietänyt, mitä selityksiä hänen olisikaan täytynyt käyttää. Tiesihän hän, etteivät kuolleet äkkiä rupea elämään, mutta joku sattuma olisi sentään voinut tuoda pastorin välillä kotiin.

Ensi työkseen läksi Klaudina sen tytön luo, joka ennen Liinaa kauvan aikaa oli palvellut pastorilla. Matkalla oli hän ostanut leivoksia ja muutamia pieniä kapineita lapsia varten, koska hän tiesi niitä olevan. Päästyään matkansa määrään, erääseen maitokauppaan, oli pieni, pyöreähkö nainen suurimmalla ystävällisyydellä ottanut hänet vastaan ja istuttanut hänet kunniapaikalle, kammarin sohvaan. Pikku rouva oli vallan riemuissaan eikä kulunut aikaakaan, ennenkuin pääasia jo alkoi selvitä. Se tapahtui ikäänkuin leikinteolla; kansannaisena ei rouva ymmärtänyt epäillä, vaan iloitsi suuresti siitä, että häntä muistettiin. (Klaudina oli tuonut pastorilta paljon terveisiä ja viitannut siihen, että tämä jo kauvan oli kehoittanut häntä käymään täällä.) Rouvan sydän heltyi ja samalla hänen kielensä. Tosin siinä lausuttiin asioita, jotka eivät juuri olisi miellyttäneet pastorin korvaa. Mutta sitähän Klaudina oli tarkoittanutkin.

— Miksen minä muistaisi Barbara Sinaa, oli puhelias nainen sanonut. — Hänhän kävi talossa yhtämittaa kuuden vuoden aikana ja kuului aika tavalla pettäneen pastoria. Sillä myöhemmin tuli ilmi, että hän oli juutalainen. Kukaan ei voinut sitä nähdä hänen ulkomuodostaan, mutta luulen minä sentään, että pastori sen tiesi… Näin minä hänen pienen tyttönsäkin, niin se oli kaunis kuin kuva. Ja kun se oppi kävelemään, niin se tuli mukaan ja oli kyökissä. Lapsen isästä puhuttiin kaikenlaista, sillä Barbara ei ollut naimisissa, vaikka hän sanoi olevansa; hän luuli muka siten paremmin saavansa paikkoja. En minä tahtoisi pahaa puhua, mutta meidän pastoriammekin epäiltiin. Ajatelkaa: pappia!… Kristitty se ainakin oli mahtanut olla. Kerran luultiin hänen varastaneen, kaksi viikkoa hän oli poissa talosta. Silloin kävi pastori itse noutamassa hänet takaisin, sillä siivotessa olikin kadonnut seteliraha löytynyt… Kummallista oli, että hän sitte äkkiä perusti pienen ramukaupan ja meni naimisiin kristityn työmiehen kanssa. Kummallakaan heistä ei ollut mitään. Huhuttiin, että herra pastori… Mutta se oli varmaankin vain kristillistä rakkautta…

Klaudina lahjoitti sitte rahan jokaisen lapsen säästölaatikkoon ja lausui jäähyväiset, luvaten pian tulla takaisin. Nyt hän ymmärsi, minkätähden Josefa heti oli löytänyt tien kyökkiin.

Sieltä suuntasi hän kulkunsa Bockin luo. Hovisaarnaaja hämmästyi suuresti, kun hän äkkiä näki hänen astuvan eteensä. Ensin luuli hän hänen tulleen pastorin asialle, mutta sai pian tarpeelliset selitykset.

Tietysti ei puhuttu muusta kuin Konradista. Tämä retki oli Klaudinalle ollut aika vaikea, mutta hänen pirullinen halunsa herättää riitaa ja loppuun saakka jatkaa alotettua työtä, oli vihdoin hajoittanut kaikki arvelut. Hänellä ei enään ollut jälellä kuin vähän aikaa, joten hänen aivan lyhyesti oli täytynyt toimittaa asiansa; mutta siitä huolimatta oli Bock hänen lähtiessään painanut hänen kättään ja luvannut ankarinta vaitioloa. Sen kautta oli hän saanut varman vakuutuksen siitä, että hän asteli kirkon ja oman onnellisuutensa tietä.

Juliuksen tullessa kotiin, meni hän niinkuin tavallisesti hänen mukaansa työhuoneeseen, auttaakseen häntä riisumaan yltään papinpukua. Sitä tehdessään katsahti hän kelloa: pastori oli viipynyt poissa tasan neljä tuntia. Ei mistään olisi voinut huomata Klaudinan olleen kaupungilla, mutta hän huomasi paikalla, että Julius oli huonolla tuulella. Sentähden piti hän velvollisuutenaan kohdella häntä niin rakastettavasti kuin suinkin. Kummallista oli, ettei hänen ulkomuotonsa vastannut hänen käytöstään; hän kysyi, niinkuin tavallisesti, oliko jotakin tapahtunut sekä sanoi tahtovansa kahvia ja jatkoi sitte samassa:

— Meidän taitaa täytyä auttaa Josefan sisaruksia jollakin tavalla… Se johtui tiellä mieleeni. Vanhus ja hänen poikansa eivät näy kelpaavan mihinkään. Ainakin olen kuullut heistä asioita, jotka asettavat huonoon valoon koko joukon.

— Mitä sinä puhut! Sitäpä ei olisi heistä uskonut, huudahti Klaudina, laskeutuen maahan ja pannen hänen jalkaansa tohvelit. Hänen oli nimittäin vaikea itse saada ne ylleen ja hänen mielensä kävi sitä iloisemmaksi, jota mukavampi hänen oli olla.

— Niin, kristillistä rakkautta pitäisi muutamissa tilaisuuksissa käyttää suurella säästäväisyydellä, virkkoi hän taaskin. Vaikkei hän olisi tahtonut myöntää veljensä olevan oikeassa, niin hän, vastoin tahtoaankin, oli luottamaisillaan hänen sanoihinsa. — Sinä voit joskus käydä heitä katsomassa, jatkoi hän. — Tai ehkä he tulevat tänne… Puhutaan sitte siitä tarkemmin.

Klaudinaa kummastutti suuresti tämä äkkiä herännyt huolenpito. Hän ei sentään millään tavalla sitä näyttänyt. Mutta nuolen nopeudella lensi hänen päähänsä ajatus, että hän ehkä alusta asti oli tietänyt, että Josefa oli hänen lapsensa, ja että hän nyt vain kourin kynsin pyrki sitä salaamaan maailmalta. Klaudina ei milloinkaan ollut tuntenut sellaista tyydytystä kuin tänä hetkenä ja oikein hänen oli vaikea näyttää tyyneltä. Hänen salaisuutensa oli kuin harvinainen myrkky, jota pitää säilyttää piilossa, jotta se sitte vaikuttaisi oikein kamalalla voimalla. Vastaiseksi päätti hän jättää asian sikseen, vaikka tosin saattoi olla hyvä joskus koetellakin pastoria.

— Sepä oikein hauska, lausui hän lempeästi ja ystävällisellä äänellä. — Minusta on tavattoman hyvä, että niin pidät huolta pienokaisista… Entä Josefa, tuleeko hän jäämään meille sen jälkeenkin kun hän on kastettu? lisäsi hän hitaasti ja koetti syrjästä tarkastaa hänen kasvojaan.

— Miksi sinä sitte sitä kysyt? sanoi Julius, avatessaan muutamaa kirjettä pöydän ääressä.

— Odota hetkinen, virkkoi Klaudina, otti hänen saappaansa ja virkapukunsa ja katosi. Muutaman minuutin kuluttua palasi hän takaisin ja toi kahvia.

— Palataksemme takaisin asiaan, alkoi hän sitte, — niin tyttö oikeastaan pitäisi lähettää Siloahiin [langenneitten lasten koti Pankovassa likellä Berliiniä]… Hän oli odottanut, että hänen sanansa tekisivät suuren vaikutuksen, mutta kääntymättä tai edes katsettaan kohottamatta leikkasi pastori auki kotelon, joka oli hänen kädessään, ja avasi tyynesti kirjeen.

— Tyhmyyksiä, virkkoi hän kirjeensä äärestä. — Lapsi näyttää yhtä hyvältä ja viattomalta kuin tuhannet muut lapset, jotka kauneissa puvuissa äitiensä rinnalla astelevat katuja. Siihen ei tarvita suurtakaan ihmistuntemista; sen huomaa heti ensi katseelta. Ei pidä köyhistä ja kurjista heti paikalla uskoa pahinta… Mutta mikä sinut panee ajattelemaan juuri sitä?

Hän laski kirjeen kädestään, nousi ja astui sohvapöydän ääreen, seisoalta kaataakseen itselleen kahvia.

— No, no — eihän se niin kummallista olisi… sellaisessa kaupungissa kuin Berliini; tyttöhän on noita olentoja, jotka isättöminä saavat elää koko elämänsä. Äidin hairahdus kantaa tavallisesti aikaiseen hedelmiä. Hän seisoi aivan likellä pastoria ja tarkasti häntä taaskin terävin katsein; mutta tälläkään kertaa ei hänessä saattanut huomata mitään erityistä. Sen hän näki, että hän kerran pisti kätensä ottamaan sokeria, vaikka hän juuri oli maustanut kahvinsa; mutta se saattoi olla hajamielisyyttäkin.

— Niin no, tapahtuuhan sellaista. Oppineet nimittävät sitä perinnöllisyydeksi… Mutta vain erityisissä tapauksissa, lisäsi hän, hörpättyään muutamia kulauksia.

— Mutta jos se nyt tässä tapauksessa olisi totta, jos minä sinulle sanoisin, että se on varma…

Hän sanoi sen niin varmasti ja käskevästi ja niin vieraalla äänellä, ettei Klaudina uskaltanut ruveta kyselemään enempää. Tänä hetkenä hän todellakin herätti hänessä kunnioitusta; mutta samalla hän ymmärsi, että Josefa polveutui pastorista; sillä hänen sanansa eivät olleet tyhjää puhetta: isän vakuutus oli niissä noussut lastaan puolustamaan. Jollei Klaudina olisi ollut nainenkaan, niin hänen paikalla olisi täytynyt se ymmärtää ja käsittää. Pastori seisoi suorana; kupin hän oli laskenut tarjottimelle. Hän kääntyi Klaudinaan päin, katseli häneen vakavana ja varmasti ja lausui:

Niin kirkkaina ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt hänen kasvojaan. Silmät loistivat, poskilla, jotka tavallisesti olivat verettömät, viipyi hieno, punertava hohto; hän näytti ikäänkuin nuorentuneen. Klaudina katseli häntä hämmästyneenä. Äkkiä hän hänen piirteissään huomasi jotakin, jota ei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt: niissä oli jotakin, joka kummallisesti muistutti erästä ilmettä, joka tuontuostakin näyttäytyi Josefan kasvoilla; sieramet laajenivat samalla tavalla, huulet värähtelivät samalla tavalla; molemmilla oli sama suuri katse. Pastorin käyrä selkäkin näytti tällä hetkellä oienneen; nuorteana ja notkeana yleni hänen vartalonsa. Mutta kiivas verenkierto oli matkaansaattanut muutoksen; sitä ei kestänyt kauvan; seuraavassa hetkessä hän jo oli vanha ukko, joka vanhan tapansa mukaan hitaasti istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, vitkastellen ojensi jalkansa suoraksi ja suurella varovaisuudella teki kaikki, mitä teki.

Klaudina ei tahtonut lähteä ennenkuin hän oli saanut edes jonkinlaista tyydytystä; sillä hän oli hänelle tällä kertaa enemmän suuttunut kuin hän häntä pelkäsi. Hänen vakuutuksensa mukaan tämä oli vain moraalinen puuska, joka pian asettuisi.

— Uskosi on kaunis todiste mielesi jaloudesta; minä nyt en mistään hinnasta tahtoisi ryöstää sitä sinulta, alkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen. — En minä tarkoittanut kuin hyvää — tämän talon kunniaa, jonka palveluksessa olen… Oletko lukenut, mitä kirjoitetaan veljestäsi? virkkoi hän äkkiä. — Joko saan ottaa pois kahvivehkeet?… Julius nyökäytti siihen päätään ja Klaudina jatkoi: — minusta se on ikävää jo sinun nimesi tähden. Mutta jos oikein ajattelee asiaa…

— Älä sinä huolehdi veljeni puolesta… Mene nyt, puuttui Julius ärtyisästi puheeseen.

Nyt Klaudina todellakin hämmästyi, sillä hän oli juuri toivonut sillä tavalla palauttavansa Juliuksen hyvän tuulen; ja sensijaan hänelle selvästi osoitettiin, että pastorin mielipiteet tässäkin suhteessa olivat muuttuneet. Hän ei enään sanonut mitään, mutta ovea kohti astuessa, saattoi selvästi lukea vastauksen hänen kasvoistaan.

Kun Josefa tunnin kuluttua saapui kotiin, otti Klaudina hänet ystävällisesti vastaan ja antoi hänelle kahvia ja kakkua, niinkuin oli luvattu, jos hän pian palaisi. Uutta surupukuaankin hän vielä sai pitää yllään. Hänelle oli todellakin ostettu sellainen, jotakin halpaa kangasta. Sitte Klaudina, niinkuin tavallisesti tähän aikaan, vei hänet huoneeseensa opettaakseen häntä.

Seuraavan viikon alussa piti kastamisen tapahtua kirkossa vastapäätä. Julius oli itse päättänyt suorittaa toimituksen. Aamupäivällä oli Jannusch antanut aikomukselle isällisen siunauksensa, tietysti sillä hiljasella edellytyksellä, että kirkko ymmärtäisi antaa tarpeellista arvoa tälle, hänen käsityksensä mukaan, erinomaiselle jalomielisyydelle, ja pitää huolta hänen, isänkin, ruumiillisesta toimeentulosta: sielun tilasta välitti hän vähemmin. Hänelle oli vallan yhdentekevää, minkäuskoinen hänen tytärpuolensa oli. Pääasia oli kirkon voittaminen.

Augustin tulevaisuus oli turvattu; nyt täytyi vain hankkia hänelle itselleen ja Antonille yhtä hyvä ja helppo toimeentulo. Hän oli jo ajatellut, että "paha poika" olisi pitänyt toimittaa yhteen niistä kahdeksasta kulkevasta kööristä, jotka kiertelevät Berliinin ristiin rastiin ja pihoissa laulavat kokoon rahaa kaupunginlähetykselle; mutta hän pelkäsi, ettei Anton osaisi pysyä kurissa, sillä Pikku oli hyvin kateellinen muitten etuoikeuksille ja tuppasi kovasti tappelemaan. Itse ajatteli ukko Jannusch jotakin johtajantointa, jossa hän arvokkaasti saattaisi edustaa kirkkoa. Mieluinten hän olisi ruvennut toimittamaan hurskaan kaupunginmatkustajan virkaa. Silloin hän olisi saanut haeskella kastamattomia lapsia ja vihkimättömiä aviopareja, pakoittaakseen heitä taipumaan kirkollisten tapojen alle.

Miten korkea tehtävä hänellä silloin olisi ollut ja miten arvokkaasti hän olisi koettanut kantaa mustaa pukua valkeine kaulaliinoineen! Silloin hänen puhelahjansa olisivat paisuneet, mieltä täristyttävin sanoin hän olisi paljastanut tämän kaupungin syntisyyden. Ja virkatoimien lomassa olisi silloin tällöin ilmestynyt hetkinen, jolloin olisi voinut pistäytyä kapakan ystävälliseen kulmaan, vaipumaan mietteisiin oman sielunsa tilasta.

Josefa oli Klaudinan mielestä suuresti edistynyt siitä kuin he alkoivat lukea. Edistys ilmaantui pääasiallisesti siinä, että tarkkaavainen oppilas virheettömästi osasi kaikki ulkoläksyt ja väsymättömyydellä koetti osoittaa kuuliaisuutta ja täyttää kaikki käskijättärensä toiveet. Hän istui puoliyöhön asti siinä huoneessa, jossa hänen vuoteensa seisoi, pienen lampun ääressä syventymässä katkismuksen henkeen. Kaikki tuntui hänestä niin uudelta ja käsittämättömältä, että hän kyllä sanoja lukiessaan oppi ne ulkoa, mutta sisältöä ymmärtämättä. Sitä ei hän itse asiassa pyytänytkään. Lapsellinen kunnianhimo tahtoi vain näyttää, että hän osasi olla kiitollinen: hän tahtoi illalla, painaessaan väsyneen päänsä tyynylle, tuntea, että hän oli täyttänyt velvollisuutensa, josta seuraavana päivänä saattoi odottaa kiitosta.

Henkinen väsymys, joka oli ruumiillista paljon suurempi, uuvutti hänet vihdoin uneen, mutta unessa alkoi jälkivaikutus, ja kaikki mitä hän päivällä oli oppinut, hyöri ja pyöri hänen mielessään. Pää raskaana kuin lyijy hän heräsi, yön kummitusten yhä ajaessa takaa. Koko päivän hän sitte koneentapaisesti teki työtä, edellisen illan vaikutusten huumaamana. Ja häärätessään pienissä askareissaan vaivasi hän muistoaan ja pakoitti ajatuksiaan aina samaiseen läksyyn, joka oli annettu hänelle opittavaksi. Hän sopersi ja puheli puoliääneen itsekseen, niin että Liina kyökissä kummastuneena kääntyi katselemaan häneen tai tuontuostakin naurahti ja virkkoi: "kun eivät vielä tekisi häntä hulluksi". Hänen henkiset voimansa eivät riittäneet niihin tehtäviin, joita hänelle annettiin. Jo muutamien päivien kuluttua kävi hän kummallisen hajamieliseksi. Se oli seuraus yksinomaan siitä taivaallisten hurskaiden asiain sekasotkusta, jota keinotekoisesti tyrkytettiin hänen päähänsä.

Koko hänen aikaisempi kasvatuksensa, vapaa, kahleeton elämä, jota hän oli viettänyt, vastustivat nykyisiä uskonnollisia vaikutuksia, ja kuitenkaan ei hän päässyt niistä vapautumaan. Oli ikäänkuin opiumihuume vähitellen olisi juovuttanut hänet ja saattanut hänen olentonsa tahdottomuuden tilaan. Raamatunlauseet, virret ja uskontunnustukset tuottivat hänelle sitäpaitsi tavattoman paljon työtä, sillä oppiminen oli hänelle vaikeaa, koskei hänellä ollut laisinkaan myötäsyntynyttä taipumusta noihin asioihin: äidin veri ja uskonto olivat perintönä kulkeneet lapseen. Ainoina yllykkeinä olivat pelko ja se luulo, että jos hän on kristitty, niin sekä hänen että sisarusten käy paremmin.

Ensinnäkin antoi Klaudina hänen kertoa, miten hautajaisissa oli ollut ja minkä vaikutuksen Konradin puhe oli tehnyt.

— Kyllä, jopa useinkin ja silloin hänen sanansa aina niin koskivat minuun, että minun taas uudestaan piti ruveta itkemään, vastasi Josefa, asettaen kätensä ristiin pöydälle, niinkuin oli käsketty.

— Hyvä. Mutta tiedäthän sinä, että hän vaan teeskentelee eikä oikeastaan ole ensinkään kristillismielinen. Pian tulee olemaan niin, ettei hän enään kuulukkaan kirkkoon.

— Niin, minä tiedän sen. Te olette jo usein kertonut sen minulle, neiti Schaff. Kaikki, jotka siellä olivat, sanoivat etteivät he pitkiin aikoihin olleet kuulleet niin kauniisti puhuttavan haudalla. Hän sanoi, että Herra Jesus niin rakastaa lapsia ja että hän aina on ollut köyhien ystävä.

— No, ja sinä katselit häneen yhtä usein, eikö niin?… Mitä sinä silloin ajattelit?… Katso minua silmiin ja mieti mikä asia se on, joka sinun pitää teroittaa mieleesi…

— Hyvä on, että pysyt totuudessa… No, saneleppa sitte läksysi…
Ensinnä siis: mikä kaste on?

Josefa rupesi sujuvasti ja kiireellä latelemaan ensi lauseita. Niissä ei ollut korkoja eikä äänen painoja, mutta hän ei jättänyt pois sanaakaan. Kädet olivat yhä ristissä pöydällä, silmät kääntyivät vuorotellen oikealle, vuorotellen vasemmalle, huulet sopottelivat lakkaamatta. Hän teki siinä omituisen vaikutuksen. Puute, köyhyys, suru ja valvotut yöt olivat kyllä ennenkin häntä kalventaneet, mutta vielä kalpeammalta näytti hän nyt mustassa puvussaan. Hän leperteli läksyään melkein yhtä välinpitämättömästi kuin henkisesti takapajulle jäänyt lapsi, jonka oppiminen kuulijassa herättää yhtä paljon sääliä, kuin se loukkaa hänen korvaansa.

— Sinä osasit hyvin, virkkoi hän sitte. — Huomisillaksi saat läksyksi viidennen pääkappaleen. Ja sitte saat virren… Ehkä sinua huvittaa kuulla, että sisaristasi myöskin pidetään huolta. Herra pastori tahtoo niin… Nimittäin sillä ehdolla, ettet sinä taas rupea itsepintaiseksi, lisäsi hän kiireesti, kun Josefalta samassa oli päässyt ilonhuudahdus. — Siis vieläkin kerran, alkoi hän hetkisen kuluttua: — huomaa, mitä sinulle eilen sanoin: jos sinut kutsutaan tuonne sisään ja siellä on paljon väkeä, muitten muassa myöskin tohtori Baldus; ja jos herra hovisaarnaaja — se on se herra, joka samana iltana kuin tulit taloon, kysyi, oletko käynyt kirkossa — jos tämä herra siis tarttuu käteesi ja kysyy: kuka niistä, jotka ovat tässä huoneessa, on tehnyt sinulle pahaa… Mitä sinun silloin tulee vastata?

Josefa ei sinä hetkenä edes katsonut Klaudinaan. Hänen silmänsä harhailivat pitkin huonetta, ikäänkuin apua anoen. Hän koetti ikäänkuin voimien ponnistuksella johdattaa mieleensä jotakin, joka oli unohtunut.

— No… sepä kestää. Jos sinä taas lankeat entisiin tapoihisi, niin pikku siskojen täytyy nähdä nälkää kotona. Senkötähden olet oppinut ulkoa pyhät sakramentit, ettet edes tietäisi, että kiitollisuus on kristityn velvollisuus? Sano, ketä sinun silloin pitää osoittaa?

— Niin, se on oikein. Suokoon Jumala, ettet tuottaisi häpeää tälle talolle. Sitte saat anteeksi kaikki omat syntisi, ja äiti-vainajasikin synnit tulevat anteeksi annetuiksi. Mutta sitä sinun ei tarvitse itkeä…

Josefa itki todellakin; äitiä muistaessa herui hänen silmiinsä kyyneleitä, jotka tänä päivänä olivat tavallista kuumemmat. Kaikki hänen aivojaan kiduttavat luvut ja läksyt olivat synnyttäneet häneen kiusallisen tunteen, joka kyynelten mukana suli lieventäväksi tuskaksi. Silmät vielä kosteina otti hän kirjan, suuteli Klaudinan kättä, niinkuin oli käsketty ja läksi huoneeseensa.

Pastori tuli samassa käytävään mennäkseen kyökkiin. Hän näki Josefan, vaikkei tyttö huomannut häntä, ja seisahtui. Pelkäsikö hän menneisyyden varjoja, aikoiko hän väistyä niiden tieltä, vai eikö hän enään uskaltanut katsoa lasta silmiin, sitte kun hänen rinnassaan oli liikahtanut tuo ensi tunne? Äkkiä hän kääntyi takaisin ja meni sinne, mistä oli tullutkin.

Samaan aikaan huomasi Konrad, että hänen persoonansa oli tullut julkisen taistelun — jossa tosin taisteltiin yksin henkisillä aseilla — keskipisteeksi. Useimmat lehdet olivat painattaneet tuon häntä vastaan tähdätyn kirjoituksen, ja liittäneet siihen muistutuksia, kukin poliittisen ja kirkollisen katsantokantansa mukaan. Muutamat lehdet olivat siihen viitanneet aamunumerossaan, ottaakseen iltanumerossa asian tarkemman tutkimuksen alaiseksi. Uteliaisuudesta oli Konrad mennyt erääseen kahvilaan, jossa hän suurella tyyneydellä oli syventynyt sanomalehdistöön. Vilkkaasta erimielisyydestä päättäen, näytti hänen nimensä vielä seuraavinakin päivinä joutuvan monin kerroin mainittavaksi. Nämät hyökkäykset eivät itse asiassa osottaneet muuta, kuin että mielipiteiden luku aina oli yhtä suuri kuin henkilöidenkin; ja jokainen vaati omalle mielipiteelleen suurinta tunnustusta. Se oli samaa vanhaa, tuhatvuotista uskonsotaa, joka muuttaa rakkauden vihaksi; uskonnon verinen Kainin-merkki leijaili yhä kansojen päiden päällä, antaakseen viimeisen kirkon raunioilta merkkiä uuden taistelun alkamiseen.

Kotiin tultuaan tapasi Konrad kirjeen erään arvossa pidetyn lehden toimitukselta, jossa häntä pyydettiin julkisesti esittämään, mikä hänen kantansa oli asiassa; hänelle luvattiin lehden palstoilla tilaa niin paljon kuin hän tahtoi. Hän vastasi paikalla, ettei hänen periaatteensa valitettavasti sallinut hänen ryhtyä sanomalehtiväittelyihin. Uskonoppi oli omantunnon asia; hänelle oli tarpeeksi se tieto, ettei hän koskaan ollut rikkonut kristinoppia vastaan. Häntä johti yksin periaate: tee oikein, äläkä pelkää ketään.

Oli hänelle tullut vielä muitakin kirjoituksia. Muutamat seurakunnan-neuvoston jäsenet sekä pari hyväntahtoista seurakuntalaista olivat hänelle vakuuttaneet myötätuntoisuuttaan sekä kehoittaneet häntä pysymään kiinni vaalissaan. Eräs postikortti oli täynnä solvauksia ja alla seisoi "vartija". Konradin onnellinen luonne sai hänet hymyilemään koko asialle ja kristillisen suvaitsevaisuutensa osoitteeksi heittämään kirjoitukset paperikoriin.

Hänen isänsä ja Hedvig tiesivät kaikki. Käydessään vanhassa pappilassa sai hän sen kuulla. Hedvig suri ja murehti, että asiat olivat kääntyneet niin epäsuotuisiksi ja että Konrad ehkä taas heiltä riistettäisiin. Hän näytti kalpealta, sillä hän oli koko päivän harmitellut ja ollut levoton. Konrad koetti hellästi häntä rauhoittaa ja kun hän katseli hänen suruisiin silmiinsä, huomasi hän hänen salaa vuodattaneen kyyneleitäkin tähtensä. Mutta vanhus sulki poikansa syliinsä ja rohkaisi häntä. Maalaispastori oli vasta poikineen käynyt heillä; he olivat lähettäneet paljon terveisiä Konradille. Agata ei ollut tullut, sillä hän oli tahtonut säästää serkkuansa kiusallisesta kohtauksesta; mutta hän toivoi pian taas saavansa ilon viettää täällä hauskan illan Konradin seurassa.

Oskar oli todellakin pitänyt sanansa ja tullut pappilaan, jopa aivan siistin ihmisen näköisenä. Hän ei ollut voinut olla heti uudistamatta uutta pukuaan, koska hänelle sitäpaitsi vielä oli jäänyt jälelle kaksikymmentä markkaa. Tuntiessaan taas olevansa gentlemanni, oli hän paikalla hankkinut pullon viiniä ja sen kanssa niellyt muutamia tusinoita ostereita; se ruoka oli kyllä ennen ollut hänelle rakkaampi kuin Jumalan kymmenet käskyt. Syynä tähän hänen suureen tuhlaavaisuuteensa oli osaksi ollut palava halu taas kerran nähdä kyypparien juoksevan, osaksi se, että hän tahtoi koota voimaa pappilanretkeen. Käytyään sitte vanhan parturinsa luona, jolle hän esitteli itsensä maatilanomistajana, ilmestyi hän näyttämölle sangen onnellisessa mielentilassa, mikä hänen edellisen elämänsä jälkeen tuntui sitä suloisemmalta. Vanhan ulkoasun kanssa oli hänen käytöksensäkin niin varmistunut, ettei hän astunut sopivaisuuden rajojen yli.

Tämän kaiken huomasi maalaispastori paikalla. Se häntä suuresti harmitti, mutta hän alistui arvokkaasti välttämättömyyden alle, koskei talon isäntä enempää kuin hänen tyttärensäkään siitä loukkaantuneet, vaan päinvastoin kaikin voimin koettivat unohtaa menneisyyden ja osoittaa ainoastaan rakastettavuutta. Mutta Oskar oli sitte ruvennut voimaan pahoin, jonkatähden he molemmat olivat lähteneet pois aikaisemmin, kuin aikomus oli.

Hedvig oli joksikin aikaa jättänyt huoneen; silloin vanha Baldus aivan äkkiarvaamatta virkkoi:

— Jos sinä olisit varakas, niin minä antaisin sinulle sen neuvon, että kokonaan luopuisit kirkon palveluksesta.

— Minkätähden? kysyi hän ja lisäsi samassa: — päinvastoin pitäisin silloin velvollisuutenani koettaa kärsiä vielä enemmän, jotten sortuisi rahan vallan alle. Vanhus nousi äkkiä ja astui hitain askelin, vaivalloisesti, ovea kohti, joka vei etehiseen. Hän avasi sen ja katsahti ulos. Sitte hän yhtä murtuneen näköisenä palasi takaisin paikalleen. Keuhkot olivat kuuluvassa työssä.

Yskäkohtaus esti häntä lopettamasta lausettaan. Se oli onttoa, kumeaa yskää, joka tuli hänen rinnastaan, koukistaen koko ruumista. Tämä yskä oli viime aikoina ollut hänen hiljaisena huolenaan. Vasaraniskujen lailla kalkutteli se kulunutta koneistoa, jatkaen hävitystyötä. Konrad tuki häntä ja soimasi häntä hellästi turhasta liikkumisesta.

— Minä tahdon kertoa sinulle jotakin, alkoi vanhus taasen; — olen tullut siihen vakuutukseen, että kokonaisen ihmisiän aikana olen uhrannut parhaat voimani turhaan asiaan. Ja minä pelkään, että sinun käy samoin. Vieläpä pahemmin. Minä olen vasta haudan partaalla saavuttanut vakaumukseni, mutta sinä astut vakaumuksesi johtamana elämään ja saarnastuoliin… Sitä suurempi on pettymyksesi kerran oleva. Sillä sinä et tule voittamaan mitään, vaikka tahtosi olisi kuinka väkevä ja sydämmesi kuinka suuri. Kaikki ihmiset, joitten tunteet ovat epätavalliset, ovat onnettomia ihmisiä, sillä heitä ei koskaan ymmärretä. Niinkuin muinoin Kristusta, vastustaa heitä koko maailma ja ilman osanottoa astuu tämä sama maailma heidän ohitsensa, vaikka heidän tuhastaan sitte nousisikin tuhatkertainen kostaja.

Kun hän siinä tapansa mukaan, kädet ristissä ja silmät kiinni istui vaipuneena tavattoman suureen ja leveään nojatuoliinsa, niin hän näytti sangen pieneltä ja kutistuneelta. Sitä omituisemman vaikutuksen teki hänen voimakas, hyvin säilynyt äänensä, ainoa, mikä ei ollut sopusoinnussa hänen vanhuutensa kanssa. Vaieten Konrad häntä katseli. Hän kuuli nyt jatkoa siihen, josta hänelle oli tehty viittauksia ja jota oli koetettu selittää vissiksi, kummalliseksi luuloksi. Ja kuitenkin puhui vanhus niin selvästi, niin järkevästi, niin tyynesti, että häntä täytyi ihaella. Tänä hetkenä saattoi huomata, kuinka hän nautti, saadessaan toiselle uskoa, mitä hän niin kauvan aikaa oli kantanut povessaan.

— Sanalla sanoen: en ole tehnyt mitään, joka olisi ollut ihmiskunnalle hyödyksi, jatkoi hän entisellä hitaalla äänellään. — Tänään haudattiin mies, jonka maalliset jäännökset veljesi siunasi viimeisellä siunauksella. Minä olin hänet kastanut, päästänyt ripille ja hänen avioliittonsa vahvistanut kirkon siunauksella. Ja kuitenkin hän kuoli kurjana koronkiskurina… Sadat ja tuhannet ovat nuoruudessaan seisoneet edessäni puhtain mielin lausumassa uskontunnustustaan; he ovat luvanneet pysyä Jumalalleen uskollisina ja täyttää pyhimmät velvollisuutensa Jesuksen nimessä. He ovat tulleet vanhemmiksi, lähteneet maailmalle ja unohtaneet kaikki. Heistä on tullut sitä ja tätä, he ovat varastaneet ja ryöstäneet, pettäneet lähimmäistään, rikkoneet avioliittonsa, he ovat nostaneet kätensä tekemään väärää valaa. He ovat lähteneet sotaan murhaamaan, he ovat pilkanneet Jumalaa ja julkisesti häväisseet samaa temppeliä, jossa he kerran hartaina seisoivat. He ovat pahoin pidelleet isää ja äitiä, saattaneet oman veljensä talottomaksi, tavarattomaksi ja nauraen yllyttäneet omia lapsiaan syntiin… Ja yhtä sukupolvea on seurannut toinen ja minun rakkauteni on yhä pysynyt entisellään, ja aina on maailman hyörinä tappanut sen, mitä kirkossa Jumalan kunniaksi julistin. Pitäisikö tämän kaiken rauhoittaa kuoleman hetkellä, poikani? Pitäisikö sen muodostaa lopun siihen, joka alkoi Golgatan tuskilla? Ei, minä olen pettänyt itseäni ja tuhansia muita. Minä saarnasin pimeydessä enkä muistanut etsiä valkeutta. Minä näin vain puolikkaan ihmisyydestä, enkä kokonaisuutta. Näin vain heikomman puolen; väkevämpi oli muualla: se virui kurjissa asunnoissa, puutteessa ja surussa, himojen ja paheiden keskellä, riippuvaisena itsekkäisyydestä ja raa'asta väkivallasta. Antakoon Jumala, johon minä vakaasti ja horjumattomasti uskon, siks'etten voi asettaa mitään muuta hänen sijallensa, minulle anteeksi tämän suoruuteni. En voi menetellä toisin.

Tämä uskontunnustus oli enemmän kuin pelkkä tyhjä lause: se oli kidutetun sielun viimeinen epätoivoisa huuto, sielun, joka nöyrästi oli kärsinyt elämän tuskat ja nyt hartaasti rukoili vapahdusta. Hauta oli auennut ja siitä nousi häntä vastaan toisen maailman kauhu: suuri tuntemattomuus, joka muuttui hiljaiseksi liekiksi; se yleni taivasta kohti ja loihti äärettömään avaruuteen valoisan ihmemaan, joka iäisenä totuutena liiteli pois maailmasta.

Vanhus ei vieläkään liikahtanut; Konrad katseli häntä vaieten, syvällä mielenliikutuksella. Äkkiä avasi hän silmänsä ja tähtäsi ne poikaansa, ikäänkuin hän uudestaan olisi tahtonut palata elämään.

— Olen viime aikoina paljon lukenut Darwinia, alkoi hän sitte. — Hän se on luonut uuden raamatun, jonka kautta ihmiskunta tulee vannomaan, ja hänen tunnustajansa tulevat vielä kerran seisomaan kirkossa meidän sijoillamme.

He keskustelivat vielä jonkun aikaa samaan tapaan, kunnes vanhus äkkiä rupesi puhumaan kuolemastaan, jonka likeisyyden hän aavisti. Hänen hartain toivonsa oli saada olla läsnä kun Konrad vihittiin virkaansa. Konrad koetti voimiensa mukaan poistaa hänen pahoja ajatuksiaan, kunnes Hedvig tulollaan katkaisi heidän puhelunsa. Konrad ei enään viipynyt kauvan. Hän läksi pois syvästi liikutettuna.

Seuraavat päivät kuluivat häneltä miltei yksinomaan tulevan viran valmistuksiin. Hänen täytyi tutustua seurakunnan sisäisiin asioihin, jotapaitsi hän nykyisten olosuhteitten vallitessa huomasi tarpeelliseksi käydä tervehtimässä useita henkilöitä; sillä taistelu sekä häntä vastaan että hänen puolestaan oli leimahtanut jo itse seurakunnan keskuudessakin. Julkisuudessa sitä tosin saattoi huomata sangen vähän, mutta salaa, perheissä, ravintolapöytien ääressä ja pappispiireissä agiteerattiin sitä innokkaammin.

Kirkonvanhinten joukossa oli hänellä muutamia tavattoman ärtyneitä vihamiehiä; nämät olivat kiireen kautta antaneet painattaa ylipainoksia häväistyskirjoituksesta häntä vastaan, ja jakaneet niitä seurakuntalaisille. Jollei hänen vaaliaan enään voitukaan ehkäistä, niin se ainakin voitiin saattaa epäilyksen alaiseksi seurakunnassa; sitäpaitsi voitiin ikäänkuin keinotekoisesti, kiertämällä, kaartamalla herättää tyhmissä ihmisissä se luulo, ettei uuden pastorin kirkollinen vaikutus lapsiin olisi siunausta tuottava. Täytyi siitä, vanhan sananlaskunkin mukaan, jäädä jotakin jälkiä.

Tällä kaikella oli tietysti tarkoituksena antaa asianomaiselle kirkolliselle virastolle aihetta ryhtymään asiaan. Konrad sai kiertoteitä tiedon tästä, samoinkuin myös siitä, että hovisaarnaaja, jolla seurakunnassa oli paljon ystäviä ja valtiollisia liittolaisia, koetti persoonallisesti kaikkialla yllyttää mielet häntä vastaan. Hovisaarnaajahan oli tuon lentokirjasenkin levittäjä.

Niin olikin todella asian laita. Bock oli väsymättä toimessa saadakseen kokoon allekirjoituksia anomukseen, joka jätettäisiin konsistooriin valituksena vaalia vastaan. Tässä toimessa auttoi häntä uljaasti seminaarintirehtori Kickert, joka vain ani harvoissa tapauksissa unohti esittää ohjelmansa uuden nuorison muodostamisesta.

Myöskin Adam Simmer oli ruvennut tämän, hänen vakaumuksensa mukaan aivan oikean asian palvelukseen, mutta koskaan unohtamatta viitata viiniensä hintaluetteloon ja niiden erinomaiseen hyvyyteen. Nämät tässä yhteydessä tehdyt tarjoukset käänsivät vielä enemmän huomiota puoleensa, kun Simmer vetosi luetteloonsa niistä jumalanpalvelijoista, jotka jo olivat hänen uskollisia kauppatuttaviaan ja niihin seurakuntiin, jotka hänen varastostaan tilasivat ehtoollisviininsä. Muutamat näistä nyt hankittavista ostajista tulivat kuitenkin päätöksissään jotenkin horjuviksi, nähdessään, että korollaaneläjällä oli auttamaton taipumus häikäilemättä avata aivan tuntemattomienkin ihmisten kirjakaappeja, laajentaakseen tietojansa niiden siteistä ja selkäkirjoituksista.

Tässä agitatsioonissa karttoi Bock kuitenkin lausua kaikkea sellaista, jota olisi voitu selittää persoonalliseksi panetteluksi, mitä nimittäin moraaliseen puoleen tulee. Tietysti hän sangen mielellään olisi koskettanut tuohon tuttuun mustaan pilkkuun, mutta varovaisena miehenä, jonka julkiset puoluetaistelut ovat tehneet epäluuloiseksi, tiesi hän vallan hyvin mitä seurauksia tuollaisesta epäluulosta saattaa olla. Sitäpaitsi hänen uskotuittensakin joukossa löytyi ihmisiä, joihin ei voinut luottaa ja joita ei puoluekiihkokaan ollut saanut niin hurjiksi, että he olisivat sallineet tahrata vastustajansa kunniaa. Juliuksen osanotto oli myöskin hämmästyttänyt häntä ja perinpohjin mietittyään asiaa, oli hänen täytynyt myöntää, etteivät todistukset sentään olleet sellaiset, että niiden nojalla olisi voinut tehdä täydellistä syytöstä.

Klaudinan käynti oli vasta laajentanut hänen näköpiiriään ja osoittanut mitä tietä oli astuttava, jotta asia saataisiin päättymään kirkolle arvokkaalla tavalla. Koska kaikki tässä tapauksessa riippui Josefasta, niin Klaudina oli esittänyt hänelle suunnitelman, jota vastaan ei voinut tehdä mitään muistutuksia; jo siitäkin syystä, että Klaudina varmaan oli vakuuttanut Josefan itsensä tahtovan julkisesti todistaa Konradia vastaan. Tämä Klaudinan vapaaehtoinen avuliaisuus oli herättänyt hovisaarnaajassa suurta kiitollisuutta ja tyytyväisyyttä; sillä senkautta tuli asia paljon luonnollisemmaksi ja yksinkertaisemmaksi, eikä tutkintoja tarvinnut jatkaa. Hovisaarnaajasta oli jo ollut sangen vastenmielistä antautua tekemisiin niin ala-arvoisan henkilön kanssa kuin rouva Brennerlein, eikä hän olisi sitä tehnytkään, jollei hän aina kirkollisissa asioissa olisi suosinut vanhaa periaatetta: tarkoitus pyhittää keinot.

Mutta tällä asiain käänteellä oli toinenkin hyvä puolensa; se säästi hänet toisen kerran näyttäytymästä pastori Baldukselle sangen huonossa valossa. Tulevaisuudessa sitte kyllä itsestään ilmaantuisi tilaisuus, jolloin hän saisi puhdistua pastorin silmissä.

Tämä kaikki teki, että hän, koettaessaan vaikuttaa mahtavimpiin seurakunnan jäseniin, ei vetänyt esiin muuta kuin Konradin uskonnollisen kannan; hän sanoi häntä ateistiksi, jumalallisen opin väärentäjäksi ja valtiollisen auktoriteetin viholliseksi, jonka mielipiteet epäilyttävässä määrässä kallistuivat sosiaalidemokraattien puolelle. Hän ei vedonnut yksin kirjaan vuorisaarnasta, vaikka kyllä sekin hänen mielestään oli vaarallinen kirja, vaan ennen kaikkia siihen, mitä hän Konradin omasta suusta oli kuullut. Aivan sivumennen hän huomautti, että odotettavissa oli muuan paljastus, josta ei vielä saanut puhua, mutta joka tulisi panemaan koko seurakunnan hämmästyksiin.

Suurimmalla menestyksellä vaikutti Bock samanmielisiin virkaveljiinsä sekä muutamiin kirkollisiin herroihin. Niihin kuului ensi sijassa superintendentti Thürmel, jonka hallussa oli tämän piirin korkein valvonta, ensimmäinen pappi Holtmann ja lukkari Magner. Viimemainittu oli suuri juutalaisvihollinen, pääasiallisesti siitä syystä, että tässä kaupunginosassa oli tavattoman paljon juutalaisia, joka vaikutti kirkollisten verojen vähyyteen. Hän oli muutamia lukukausia lukenut jumaluusoppia, mutta sitte jostakin syystä jättänyt lukunsa. Myöhemmin oli hän antautunut Pyhän Martan palvelukseen, jolloin tuo samainen yliopistoaika oli luettu hänelle suureksi ansioksi. Vaikka Konrad oli hänen esimiehensä, niin ei se estänyt häntä salaa toimimasta häntä vastaan, siten ansaitakseen kiitosta ja tunnustusta Bockilta.

Holtmann oli kunnon mies, mutta hänellä oli se heikkous, ettei hän rinnallaan voinut kärsiä ketään itseään etevämpää henkilöä. Jo heti ensi kerran tavattuaan Konradin oli hänet vallannut tuo epämiellyttävä tunne, jota ihminen aina tuntee, kun hän luulee tähän asti pienessä piirissään koskematonta merkitystään uhattavan. Ensi kerran keskusteltuaan Konradin kanssa hän jo väkisinkin oli huomannut, että tämän tohtori Balduksen tiedot olivat melkoiset, eikä yksin jumaluusopissa, vaan monessa muussakin asiassa. Sitäpaitsi tuon tulevan virkaveljen levollisuus ja usein ilmaantuva iva olivat häntä suututtaneet. Ja näistä syistä oli hän taipunut Bockin vaikutuksen alaiseksi pikemmin kuin ehkä muutoin.

Nikolaus Brennerlein, joka aina luuli joka paikassa tarvittavan sanojaan, oli tällä kertaa päättänyt asettua puolueettomalle kannalle ja ainoastaan kaukaa katsella tämän "kirkkoriidan" kulkua, niinkuin hän äidilleen nimitti koko liikettä; sen hän teki jo Magnerinkin tähden, jota hän päivä päivältä yhä enemmän toivotti sinne, missä pippurit kasvavat. Sitäpaitsi hän oli ruvennut katselemaan kaikkia kirkollisia asioita suurimmalla välinpitämättömyydellä. Hän oli sitä mieltä, etteivät hänen tulonsa olleet minkäänlaisessa suhteessa hänen työhönsä (josta Ulrika syytti hänen tavatonta ruokahaluaan); sentähden hän jo kauvan oli aikonut ottaa vastaan erään toimen, jota hänelle oli tarjottu, nimittäin illoin olla piletintarkastajana likeisessä huvipaikassa, jota hänen oli tapana nimittää "tanssisaliksi". Eihän sellainen virka tosin oikein sopinut kirkon palvelijan arvolle, mutta lopullisesti oli raha sentään pääasia tässä maailmassa. Hän iloitsi jo edeltäkäsin siitä, että hän sitte näkisi siellä ylioppilaita, joitten naamoista heti saattoi huomata, että he olivat teoloogeja. Ja hän kuvitteli miten hauskaa olisi, kun hän valssin sävelten soidessa valaistussa salissa itsekseen voisi huudahtaa: onhan kirkkokin täällä!

Kaikki nämät vehkeilyt eivät sentään voineet estää konsistoria, vastoin kaikkien luuloa, vahvistamasta Konradin vaalia. Itse hän pysyi aivan levollisena, sillä hän piti parhaana vastauksena arvokkaasti odottaa, mitä tulisi. Ja vielä suuremmaksi kävi hänen levollisuutensa, kun hän kuuli, ettei kukaan sentään ollut uskaltanut ahdistaa hänen persoonaansa, niinkuin hän oli odottanut. Vähitellen hänestä aivan katosivat ne ajatukset, jotka hiljan olivat tuottaneet hänelle niin levottomia hetkiä. Hän saattoi taas vapaasti pyrkiä ainoaa korkeaa päämääräänsä kohti: tulla seurakuntansa rakastavaksi sielunpaimeneksi, joka ei tahtonut kuin hyvää ja jaloa eikä kehoittanut ihmisiä kuin tekemään oikein. Sanalla sanoen: hänen ensimmäinen esiintymisensä kirkossa näytti muodostuvan tapaukseksi, johon sekä ystävät että vihamiehet samalla hartaudella ottivat osaa.

Samalla koetti hän, aina kun tilaisuus ilmaantui, ottaa selvää seurakuntansa köyhistä ja sorretuista. Hän lupasi auttaa missä suinkin voi, tai auttoi heti paikalla jos vain oli mahdollista, ja toimitti usein apua muiden kautta. Aina hän osoitti olevansa lempeä ihmisystävä, joka kaikkien tekojensa ojennusnuorana pitää todellista kristityn velvollisuutta ja koettaa löytää syyt pahimpiinkin seurauksiin. Siten hän sai ystäviä sielläkin, missä elämän kurjuus helpointen synnyttää vihaa. Hänellä oli suuria tuumia, jotka hän aikoi toteuttaa, kunhan hän vain oli varma asemastaan: hän tahtoi saarnata sisällisesti ja toimia ulkonaisesti, herättää välinpitämättömiä, kehoittaa varakkaita lähimmäisrakkauden töihin ja koettaa rakentaa siltaa köyhien ja rikkaiden välille. Siten hän varmaan parhaiten voittaisi vihollisensa ja kostaisi heille sen, minkä he hänelle olivat tehneet. Ja jos kohta hän siten hankkisi heitä vain enemmän, jos hän erehtyisikin, niin päätti hän sittenkin aina pysyä samana. Hyvän täytyi lopullisesti voittaa pahan.

Näiden alkavien virkatoimien tähden oli hän miltei unohtanut Josefan. Ja olihan se anteeksiannettavaa, koska hän tiesi hänen olevan hyvässä turvassa veljensä luona, tai ainakin luuli, että niin oli. Kerran vain hän pikipäin oli käynyt siellä; ja silloin oli hän kuullut, että Josefa oli tottelevainen ja ahkera, sekä että Julius oli auttanut ja tulevaisuudessa aikoi auttaa hänen pieniä siskojaan.

Tästä oli Konrad niin ilostunut, ettei hän ensinkään ollut tullut ajatelleeksi Juliuksen ja Josefan välisen sukulaisuuden mahdollisesti vaikuttaneen hyvään tekoon. Hänen ajatuksensa olivat vallan toisaalla. Klaudinan läsnäollessa hän kiireesti oli tervehtinyt Josefaa ja silloin luullut huomanneensa, että merkillinen muutos oli tapahtunut koko hänen olennossaan; hän oli moneen kertaan luonut neiti Schaffiin ikäänkuin kysyvän katseen, mutta Konradiin hän tuskin oli vilkaissut. Hänen käytöksessään oli ollut jotakin selittämätöntä, kamalaa; jotapaitsi hän Konradin mielestä oli näyttänyt hyvin kärsivältä ja sekaantuneelta. Hän oli tuskin ojentanut hänelle sormensa päät ja hänen kysymykseensä, mitä kuului, oli hän ainoastaan vastannut ääneti nyökäyttämällä päätään. Sinä hetkenä oli hän selittänyt tuon omituisen käytöksen tulevan siitä, että hän suri pientä sisartaan, mutta jälkeenpäin oli hän ruvennut sitä ajattelemaan.

Eräänä aamupäivänä hän taas läksi veljensä luo puhumaan jostakin vähäpätöisestä asiasta. Pastori oli juuri opettamassa rippikoululaisiaan, jonkatähden hänellä oli aivan vähän aikaa. Hämmästyksekseen Konrad silloin kuuli, että Josefa makasi sairaana huoneessaan. Hän valitti päänsärkyä, hänellä oli kuumetta ja Klaudina oli lähettänyt noutamaan perhelääkäriä. Asia näytti Juliukselle olevan vastenmielinen, mutta hän pysyi tyynenä; jopa tuntui hänen kasvoissaan olevan jotakin surumielistä.

Asia oli hänelle kiusallinen siitä syystä, että kastaminen oli määrätty seuraavaksi päiväksi ja useita ystäviä ja virkaveljiä oli kutsuttu olemaan läsnä tilaisuudessa. Konrad sen kyllä tiesi, mutta hän hämmästyi, että aika oli kulunut niin pian. Hän ei enään ollut yrittänytkään vastustaa Josefan kastamista, sillä olisihan se ollut turhaa, koska Julius sitä tahtoi ja koska hän lisäksi saattoi vedota Josefaan ja hänen isäpuoleensa. Hänestä tuntui vaan kummalliselta, että Josefa, joka varmaankaan ei selvästi ymmärtänyt juhlallisen toimituksen tarkoitusta, vapaaehtoisesti olisi suostunut siihen. Kunhan hän vaan tuli onnelliseksi, silloinhan pyhän veden päämaali oli saavutettu.

— Neiti Schaff on hyvin huolissaan Josefasta ja tekee kaikki mitä hän suinkin voi, jatkoi Julius. — Hän poistuu tuskin hetkeksi hänen vuoteensa äärestä. Toivokaamme nyt, että kaikki päättyy hyvin. Ikävä vaan että kutsutuille täytyy lähettää kielto.

Konrad tahtoi itse nähdä miten Josefan oli ja sanoa hänelle edes muutamia ystävällisiä sanoja. Mutta käytävässä tapasi hän Klaudinan, joka pyysi, ettei hän häiritsisi sairasta, koska tämä juuri oli vaipunut virkistävään uneen. Hän lausui sen niin ystävällisesti ja näytti todellakin olevan niin huolissaan, että Konrad vaan toivotti pikaisia parantumista, lähetti Josefalle terveisiä ja samassa kääntyi takaisin. Hän oli sinä hetkenä valmis tuomitsemaan häntä paljon myötätuntoisemmin kuin hän ja hänen isänsä siihen asti olivat tehneet.

Itse teossa Josefa ei ensinkään nukkunut, vaan istui vuoteessaan, kuumottavin kasvoin odottaen Klaudinaa. Tässäkin tilassa piti hänen lukitun oven takana sanella hänelle ulkoa opittu virsi, "jottei opintoihin syntyisi häiriötä vaan henki pysyisi terveenä", niinkuin Klaudina sanoi. Saadakseen kastamisen siirretyksi eteenpäin, oli hän esittänyt tämän taudin, jonka puhkeamiseen hän itse etupäässä oli syypää, vaarallisemmaksi kuin se itse asiassa oli.

Konrad tuli monena päivänä peräkkäin kysymään mitä Josefalle kuului, mutta ei saanut häntä nähdä eikä kuulla hänen parantuneen; vihdoin häntä rauhoitettiin sillä tiedolla ettei mitään pahaa ollut odotettavissa.

Sen sijaan hän usein oli tavannut Agatan sisarensa luona; he olivat viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä ja hänen oli tarkkaan pitänyt kertoa kaikki, mitä oli tapahtunut Agatan poissaollessa. Joka kerta, kun tyttö autuaallisin katsein ja sydämmellisesti lausuttuaan "näkemiin asti" oli lähtenyt, tunsi Konrad sanomatonta tyhjyyttä. Molemmat olivat siitä sisällisesti vakuutetut, että kerran hiljaisuuden hetkenä vapahduksen sanan täytyi päästä ilmoille, ja nauttivat siitä jo edeltäkäsin, rakkautensa yhä vahvistuessa. Tuo autuas aavistus, että heidän sydämmissään vallitsi sama, vielä lausumaton kaiho teki heidät onnellisiksi jo ennenkuin he olivat siitä vakuuttautuneet. Heidän sopusointuisa ja epäitsekäs onnensa oli kahden suoran, samoin-ajattelevan luonteen onnea; he olivat eroittamattomat toverit, ja heidän salaista sopimustaan vahvisti jokainen katse, jokainen kädenpuristus.

Agatalta, joka nyt asui naimisissa olevan serkkunsa, luona, kuuli Konrad myöskin, ettei maalaispastori poikineen vielä ollut lähtenyt Berliinistä. He oleskelivat päinvastoin yhä hotellissaan. Oskar näytti todellakin aikovan pysyä pinnalla. Mutta äkkiä oli maatalous ruvennut häntä kyllästyttämään, vaikka hänen isänsä joka päivä kuvaili sen viehätystä, niinkuin mikäkin siveydensaarnaaja, joka kaikin voimin tahtoo niittää työstään hedelmiä. Päinvastoin oli Oskar sanonut tahtovansa jäädä Berliiniin ja siellä antautua johonkin toimeen. Vanhus tuli silloin vallan onnettomaksi, suuttui ja käytti joka kerta sanoja "synnin pesä", kun puhe kääntyi siihen aineeseen.

Mutta varoitukset eivät auttaneet. Ja kun Oskar sitte pyhästi oli vannonut parantuvansa, koska rakkauden perkelekin nyt oli lähtenyt hänestä (niinkuin maalaispastori kuvannollisesti sanoi), niin ei isä ollut voinut muuta kuin taipua ja ruveta etsimään sopivaa toimialaa.

Päivät kuluivat ja päätökseen ei päästy, mutta kaupunki katsottiin tarkkaan ja kaikenlaisissa huveissa käytiin, sillä Oskar tiesi joka päivä esitellä uusia, joten ei pastorin kukkaro koskaan ehtinyt levätä. Lopulta miellytti virkistävä pääkaupungin-elämä itse maalaispastoriakin siihen määrään, että hän seurakunnaltaan pyysi virkavapautensa pidentämistä. Isän ja pojan tuli aina nälkä samaan aikaan, molemmat pitivät he oikeasta oluesta ja hyvästä viinistä; ei siis kumma, jos he käsi kädessä astellessaan äkkiä ikäänkuin sisällisestä sopimuksesta seisahtuivat ja yhtaikaa kysyivät toisiltaan: "mennäänkö?" Koskei kummallakaan ollut mitään sitä vastaan, niin he pian olivat astuneet sisään kapakan ovesta — mutta myöhään astuakseen siitä ulos.

Kahdenkymmenennen kolminaisuussunnuntain aamupäivänä, ennenkuin kellot olivat soineet, alkoi kansaa rientää Marta-kirkolle, tuota leveää, jättiläiskokoista ovea kohti, joka puolen vuosituhatta itsepintaisesti oli vastustanut ajan hammasta. Sitte rupesivat vaskiset kielet korkealla tornissa liikkumaan. Niiden kirkas, heleänterävä soitto pani metallin väräjämään ja lakkaamattoman jyminän humistessa ilmassa tiheni ihmisjoukko, joka taajana virtasi kuluneita rappusia myöten oviholvista sisään. Heti ovensuussa oli haaltunut, keskiajan lapsellista yksinkertaisuutta huokuva kuva, joka esitti luurankojen tanssia. Tuonnempana oli melkein koko seinän täyttävä hautamerkki, rautainen korkokuva, entisten aikain mestarityötä. Tämän ohi veivät leveät raput kuoriin ja lehtereille.

Tänä kylmänä, kuivana marraskuupäivänä loisti aurinko tavattoman voimakkaasti. Sen valo oli ilostuttanut ihmismieliä, pukenut maailman ihanaan kirkkauteen ja valanut ystävällistä hohtoa kirkkoon. Sen mahtava, ylevästi vaikuttava keskus, joka muuten yksitoikkoisine pilareineen ja värittömine seinineen teki paljaan ja runottoman vaikutuksen, näyttäytyi tänään palmujen, kukkien ja seppelten koristamana. Kirkon ilma oli ikäänkuin pyhitetty: siinä liiteli vihitty tuoksu murhelavasta, jolta puuttuu ruumis.

Sisäovet olivat avatut selälleen ja kynnyksen yli astuivat kirkon mahtimiehet, maistraatin valiokunta ja seurakunnan etevimmät edustajat, sekaantuakseen ihmisjoukkoon, joka vaieten, hiljaa tungeksi eteenpäin ja uteliaasti katseli ympärilleen. Sanattomina tuttavat nyökäyttivät toisilleen päitään tervehdykseksi, sieltä täältä kuului hiljaista kuisketta, jonka äänen voitti kolehtirahojen kilahteleminen torniholvin seinään kiinnitetyssä tinarasiassa. Silloin tällöin pysähtyi joku hurskas ihminen taivuttamaan päätään hiljaiseeen rukoukseen, ennenkuin hän astui pyhitettyyn huoneeseen.

Koko seurakunta näytti kokoontuvan pitämään hartautta Herran päivänä. Siinä oli ihmisiä jotka saapuivat sisällisesti tarpeesta, saadakseen sydämmilleen ylennystä, tavanmukaisia kirkonkävijöitä, hurskaita kirkonpaimenia, joitten kasvot olivat parrattomiksi ajetut, ja sirosti puettuja, elämäniloisia miehiä, jotka olivat tulleet katselemaan saarnaajan ensimmäistä esiintymistä, niinkuin mitäkin teaatterinäytäntöä. Eninten oli sentään naisia, varsinkin rippikoulutyttöjä; hyväntapaisina ja itsetietoisina nämät nuoret neitoset pastorinsa käskystä, virsikirjat kainalossa joka sunnuntai saapuivat kirkkoon, pitkinä riveinä koristamaan penkkejä.

Vähitellen kirkko täyttyi. Perhepenkit ja muut paikat olivat jo aikoja sitte otetut, mutta yhä vieläkin lisääntyi ihmisvirta; se käytti hyväkseen jokaista lovea, tunkeutui sivuille, sulki käytävät ja pakkautui aina perälle, pääalttarin portaille asti, josta "Kristuksen ylösnouseminen" kalpeana, aaveentapaisena kuvana loisti esiin kivisen kastemaljan takaa. Samallaiselta näytti lehtereillä: penkit täynnä ja istuvien takana satoja seisojia, jotka kurottivat päitään alas kirkkoon tai pilareilla oleviin tauluihin.

Saarnastuolin vieressä istuivat kirkonvanhimmat ja seurakunnan kirkkoneuvoston jäsenet; virkamiehiä, kauppamiehiä ja muita kaupunkilaisia, joitten kasvoilla kuvastui päivän koko merkitys. Sitäpaitsi toisten seurakuntien pappismiehiä, sekä vapaamielisiä että oikeauskoisia herroja ja tunnettuja henkilöitä, joiden valokuvia saattoi tavata näytteillä vissien kirjakauppojen ikkunoissa. Sitten eri synodien, sekä arvonimellisiä että arvonimettömiä jäseniä, kirkollisia ammattioppineita, kaupunkilähetyssaarnaajia, kristillisten yhdistysten puheenjohtajia, ja kunniasijalla, kaikkien nähtävänä, kenraalisuperintendentin ja erään kultusministeristön esittelijäneuvoksen välissä kirkon korkeimpana edustajana konsistoriaalipresidentti, mies kuuluisaa sukua.

Vähän matkan päässä istui Julius, joka tänään oli luovuttanut pääsaarnansa toiselle, ja hiukan kauvempana Klaudina. Hän saattoi paikaltaan nähdä suoraan saarnastuolille, mutta toistaiseksi liitelivät hänen silmänsä pitkin kirkkoa, etsien tuttavia. Ikävä vain ettei kirkossa sopinut käyttää teaatterikiikaria. Minkä vaikutuksen nuori pappi tulee tekemään? Miten hän käyttäytyy, mistä hän puhuu? ajatteli Klaudina.

Ylenkatseellinen hymy pujahti hänen huulilleen, kun hän etupenkin päässä huomasi vanhan Balduksen, sekä hiukan taempana hänen tyttärensä muutamien ystävättärien seurassa. Ukko näytti olevan niin onnellinen, niin täynnä suloista turvallisuutta, ikäänkuin hän olisi ollut varma siitä, että hänen poikansa virkaanastuminen tänään vahvistetaan iankaikkisuuden sinetillä ja seppelöidään laakereilla. Adam Simmer istui myöskin kirkossa ja toisella puolen näki Klaudina hänen rouvansa onnettoman selibaattineidin kanssa. Hän tuli ajatelleeksi, ettei täältä enään puuttunut muuta kuin Josefa; mutta tyttö, joka tuskin oli tointunut taudistaan, istui nyt huoneessaan yksin, surullisena, ajatellen huomispäivän kastamista.

Kirkonmeno alkoi ja ovet suljettiin. Hiljaa, juhlallisesti rupesivat urut soimaan, soitto paisui voimakkaaksi, kirkkaaksi ja ääniaallot täyttivät pauhinallaan koko kirkon Nuo urut olivat kuin kokonainen orkesteri ja niitä soitti taiteilija; hän oli noita suuria urkureita, joita tuskin kukaan tuntee, siksi että he tavallisesti vain kirkkokonserteissa osoittavat mestariuttaan.

Kirkkokööri yhtyi soittoon ja heleät pojan-äänet lauloivat aamuvirren, joka mahtavasti kaikui pilariholveissa ja pani kuulijat syvään hartauteen. Temppelin ihanissa suojissa kuului jokainen tavu, sanat ja urkujen säestys sulivat ihmeelliseksi kokonaisuudeksi, joka miltei yliluonnollisena soittona kaikui taivaan valoisilta mailta. Katto ja seinät tuntuivat laajenevan äärettömäksi kuvuksi, jossa "kunnia Isälle" saattoi vieriä aivan rajoja tuntematta.

Tuontuostakin avautui vielä ovi ja varpaillaan hiipi joku myöhästynyt, ääneti, johonkin nurkkaan. Ja äkkiä astui sisään myöskin Bock Kickertin seuraamana. Kaikkien nähtävänä asteli hän pääkäytävää myöten, kumarsi presidentille ja istuutui, nöyrän kirkonpalvelijan opastamana, mahtimiesten joukkoon.

Seurakunta oli laulanut virren ensi värssyt, urkujen soitto lakkasi ja kaikkien silmät suuntautuivat sakaristoon päin. Sieltä astuikin esiin Konrad; suorana, hitaasti, tekstikirjat kainalossa, hännystakkiin puetun Brennerleinin saattamana likeni hän saarnastuolia. Hiljainen kuiske kuului kirkossa ja tuhannet päät silmäparineen kurottautuivat odottamaan komean miehen ilmaantumista saarnastuoliin.

Äkkiä Konrad siinä seisoikin kaikkien edessä. Hän asetti tekstikirjat viereensä, peitti kasvot käsillään, painoi päänsä syvästi alas ja toimitti äänettömän rukouksen. Hiiskumaton hiljaisuus vallitsi ympärillä. Se oli itseensä vaipuneen ihmisen sanatonta kieltä, joka aina herättää myötätuntoisuutta. Mikään ei häirinnyt hartautta. Ainoastaan kadulta kuului hiljainen, kumea humu kuin myrskyisen meren kaukaiset mainingit: iloinen Berliini siellä jatkoi herkeämätöntä elämäänsä; nämät vahvat muuritkaan eivät voineet sitä estää kuulumasta.

— Olen tämän päivän tekstiksi valinnut sanat, jotka löytyvät Mateuksen evankeliumin viidennessä luvussa, värssystä kolmekymmentäkahdeksan värssyyn neljäkymmentäneljä: "Te kuulitte sanotuksi: silmä silmästä ja hammas hampaasta. Mutta minä sanon teille: älkäät olko pahaa vastaan: vaan joka sinua lyö poskelle, niin käännä hänelle myös toinen. Ja joka sinua tahtoo oikeuden eteen ja ottaa sinun hamees, niin salli myös hänelle muukin vaate. Ja joka sinua vaatii peninkulman, niin mene hänen kanssansa kaksi. Anna sille joka sinulta anoo: ja älä käännä sinuas siltä pois, joka lainan pyytää. Te kuulitte sanotuksi: rakasta lähimmäistäs ja vihaa vihollistas. Vaan minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä jotka teitä sadattavat: tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat: ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat."

Tässä saarnastuolissa, joka oli kokonaan valkeasta marmorista, oli seisonut suuria jumaluusoppineita, miehiä, joiden maine eroittamattomasti liittyi Berliinin historiaan ja tähän kirkkoon. Sitä kannattivat symbooliset, palmujen ja lehvien koristamat kuvat Uskosta ja Toivosta, ja kattona oli pilviä, joilla liiteli enkeleitä, pitäen käsissään Jumalan kymmenten käskyjen tauluja. Näitä ryhmiä kultasi tänä hetkenä häikäisevällä valollaan aurinko.

Nousten yhä ylemmäksi, valoi se pääalttarin kapeitten, maalattujen ikkunoiden läpi säteitään pilarikäytäviin, lehtereille ja marmorikoristeille, sirotellen kaikkialle punertavia ja vihriähtäviä kielekkeitä.

Konrad alkoi selityksensä. Alussa ei hän löytänyt niitä sanoja, joita hän olisi tahtonut: epävarmoina, kankeina tulivat lauseet hänen huuliltaan. Odottamattoman suuri ihmisjoukko, joka ei päästänyt häntä silmistään ja monet vihamiehet, joitten hän tiesi sydämmiensä pohjasta suovan hänelle pahaa, tuo kaikki herätti hänessä toivottomuutta.

Hänellä oli tapana kääntyä milloin oikealle, milloin vasemmalle katselemaan kuulijoitansa ja hillityillä liikkeillä merkitsemään sitä, mikä hänestä oli tärkeää. Tuolla alhaalla näki hän Bockin, käsivarret ristissä rinnalla, huulet puserrettuina kovasti yhteen ja katse vilkkumatta tähdättynä häneen; ja siellä se istui konsistoriaalipresidentti ja muut etevät hengelliset herrat, joitten oikeauskoiset mielipiteet hän niin hyvin tunsi. Näiden ihmisten läsnäolo rajoitti hänen tunteitaan, laimensi hänen henkistä voimaansa ja esti hänen puhettaan tulvimasta koko voimallaan. Ajatus toimeentulosta, rakkaus isään ja sisareen taistelivat hänessä tarpeen kanssa vapaasti julistaa omantuntonsa oppia.

Mutta hän voitti ristiriidan ja koetti yhä kehittää ja muodostella johtavaa juonta.

Hän puhui rakkaudesta vihollisiin, lähimmäisen auttamisesta, nöyryydestä ja vaatimattomuudesta. Koko kristinoppi, ristinkuolema Golgatalla, kaikki mitä Kristus vaati ajallisen autuuden voittamiseksi sisältyi tämän tekstin sanoihin. Kristusta saattaa ymmärtää ainoastaan silloin, kun on oppinut ymmärtämään itsensä. Kristus oli köyhien ystävä sentähden että hän oli heikkojen ystävä ja siitä syystä hylkäsi hän kaiken väkivallan. Sillä hän tiesi, että väkivaltaa harjoittivat maan suuret, voimakkaat ja mahtavat valtiaat. Väkivalta ja vääryys olivat hänestä samaa, sillä vasta väkivallan kautta oli vääryys syntynyt. Hän, joka ei monasti tietänyt kuhun hän päänsä kallistaisi, hänhän juuri oli lausunut: antakaa keisarille, mitä keisarille tulee. Mutta sitä hän ei ollut sanonut loukatakseen köyhiä ja tarvitsevia, vaan siksi, että hän tiesi, ettei väkivallalla ja uhalla mitään saada aikaan. Kun Kristus sanoi: ei minun valtakuntani vielä ole tullut, niin hän sillä tarkoitti: ei ole vielä tullut se aika, jolloin viha muuttuu rakkaudeksi, väkivalta nöyryydeksi, vääryys oikeudeksi; jolloin mahtavat astuvat alas valtaistuimilta ja rikas likenee köyhää, siten vapaaehtoisesti täyttääkseen minun oppiani… Sillä Kristuksen valtakunta oli aina itsekieltäymyksen valtakunta.

Ennenkuin ihminen siis ryhtyi väkivaltaiseen tekoon, niin hänen tuli asettaa itselleen kysymys: auttaako se? Ja sen piti tapahtua sekä yksityisten että kansojen elämässä. Jokapäiväinen kokemus todisti, että kun pahaan sanaan vastasi samalla mitalla, niin ei sillä voittanut muuta kuin pahennusta: se joka hyökkäsi toisen päälle, se sai takaisin nyrkiniskuja, ja se joka verta vuodatti, sen verta vuodatettiin. Kristuksen opin vapahtava voima oli juuri siinä, että se piti voittona itsekieltäymystä, eikä pahan kostamista pahalla. Sillä hän tiesi että löytyi voima, jonka heikoinkin omisti ja jolla hän saattoi voittaa väkevämmän; tuo voima oli siinä että hän sai hänen häpeämään: häpeän tunne se langenneimmankin ihmisen rinnassa sytytti eloon paremman minuuden viimeisen kipinän, sai hänet kääntämään pois kasvonsa ja nolona luomaan silmänsä maahan.

Selvästi saattoi huomata, että Jesus aina oli pitänyt nöyryyttä täydellisimpänä siveellisenä voimana sekä itselleen että muille. Sentähden hän ilomielin, anteeksiannon harras hymy huulilla oli mennyt kuolemaankin — sillä tiesihän hän, ettei voitto ollut niiden, jotka väkivallalla ristiinnaulitsivat hänen, vaan yksinomaan hänen omansa, joka oli alistunut välttämättömyyden alle ja sammuvien silmiensä viime säteillä julistanut anteeksiantoa, pannen vihollisensa häpeämään. Sillä tiesihän hän, että ihmisen korkein hyve oli pysyä periaatteilleen, opilleen ja teoilleen uskollisena viimeiseen hengenvetoonsa asti.

Konrad oli puhunut noin kymmenen minuuttia, tosin selvään ja ymmärrettävästi, mutta yhä vielä tuntien samaa pakollisuutta, joka tuontuostakin esti häntä kehittämästä ajatustaan niin, kuin hän oli toivonut. Äkkiä huomasi hän Agatan, joka kalpeana istui isänsä vieressä, katsellen häneen sanomattoman merkitsevästi. Hän tunsi, kuinka hänen sydämmensä rupesi lyömään, kuinka koko hänen olentonsa virkistyi ja sai ikäänkuin uutta elämää. Tieto hänen läsnäolostaan, hiljainen rakkaus häneen antoi hänen sanoilleen voimaa, intoa ja sujuvuutta. Hänen ajatuksensa ja tunteensa muuttuivat kuin taikasauvan kosketuksesta, hänet valtasi autuaallinen huumaus. Hänen mieleensä palasi kaikki, mitä hän edellisenä yönä oli tuntenut yksinäisessä työhuoneessaan; ja hänen äänensä laajeni, se kävi helläksi, sointuisaksi. Lauseet muodostuivat taiteellisiksi, niiden sisällys tuli kirkkaaksi ja läpikuultavaksi kuin kristalli ja pääjuoni kehittyi yhä enemmän hiotuksi ja täydelliseksi kokonaisuudeksi. Hän ei saarnannut, vaan hän piti syvämietteisen puheen, joka kahlehti ajatukset ja liikutti sydämmet. Teksti oli vain perustuksena, jolle ajatusten rakennus nousi, pyrkiäkseen yhä korkeampaan tietoisuuteen.

Seurakunnan harrasta hiljaisuutta ei häirinnyt muu, kuin kova, ilkeä yskä, joka tuontuostakin pääsi vanhan Balduksen rinnasta ja tunki kirkon kaukaisimpaankin soppeen. Konrad jatkoi:

— "Mutta minä sanon teille: rakastakaat vihollisianne, siunatkaat niitä, jotka teitä sadattavat, tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat ja rukoilkaat niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat…" Niin, rakkaat ystävät, mitä me muuta voimme kuin tuntea kasvoillamme häpeän punaa, iloita heränneestä omastatunnosta ja koettaa virvoittaa ja parannella polttavaa haavaa, jonka lempeys rintoihimme iski. Sillä iankaikkinen totuus on, ja iankaikkisena totuutena tulee pysymään niin kauvan kuin ihmisiä maan päällä vaeltaa, että viha synnyttää vihaa ja rakkaus rakkautta. Niin suuri ei ihmisen kostonhimo saata olla, ettei se joskus löytäisi tyydytystä uhrinsa nöyrästä ystävällisyydestä; eikä niin valheellista ihmistä saata olla, ettei hän kerran lausuisi itselleen totuuden sanoja: sinä olet pettänyt itsesi. Sillä olisiko mahdollista, ettei ihminen, joka on sadatellut, vainonnut ja vahingoittanut, kerran yksinäisenä hetkenä pakostakin tunnustaisi, että hänen sadattelunsa, vainoomisensa ja vahingoittamisensa oli turhaa; joka ei, katsellessaan uhrinsa hiljaisia, kärsiviä piirteitä, tuntisi tarvetta puhjeta sanoihin: "minä pidin sinua heikkona pelkurina, mutta nyt näen, että sinä olet väkevämpi minua, sillä sinä olet kestänyt ja kärsinyt . Mutta se on juuri sitä Jesuksen Kristuksen iankaikkista rakkautta, joka sisältyy sanoihin: joka minuun uskoo, hän saa avun. Tässä ei ole kysymys uskosta kuolleitten herättämiseen, sillä se, jonka elämän valo on sammunut, se ei palaja takaisin; eikä myöskään uskosta synnittömän Vapahtajan yliluonnolliseen syntyperään; hän vaelsi ruumiillisessa muodossa maan päällä, hän vuodatti verensä — kuinka hän muuten olisikaan voinut kärsiä ja kuolla aivan inhimillisesti, niinkuin kurjin meistä…"

Sinä hetkenä syntyi eri haaroilla kirkossa omituinen liike: päitä nyökäytettiin ja käänneltiin, kasvoihin tuli harmistunut ilme, ikäänkuin yleinen vastalause olisi ollut tekeillä. Sitte seurasi entinen hiljainen hartaus, jota ei häirinnyt muu kuin vanhan Balduksen yskiminen.

— Ei, tässä on kysymys uskosta siihen, että hyvät työt yksin luovat sieluun sen rauhan, joka tekee ihmisen todellakin onnelliseksi. Se, joka voi sanoa, ettei hän ole ollut pahaa vastaan, vaan että hän köyhälle ja kurjalle on antanut hameensa, että hän on rakastanut vihollistansa, siunannut sitä, joka häntä on sadatellut, tehnyt sille hyvää, joka häntä vihasi ja rukoillut niiden edestä, jotka häntä vainosivat ja vahingoittivat; ja että hän vihdoin, niinkuin Kristus, on kääntänyt toisen poskensa sille, joka häntä löi toiselle: yksin sillä, joka omistettuaan nämät hyveet ja täytettyään tämän opin on tehnyt itsensä Jumalan kaltaiseksi, on sama oikeus kuin Kristuksella, nimittäin kutsua itseään Jumalan pojaksi, joka hyvänä, rakkaana lapsena uskaltaa puhua isästään, jonka kasvoja ei hän tosin koskaan ole nähnyt, mutta joka ylevyyden ja oikeuden perikuvana elää hänen ajatuksissaan.

Toistamiseen syntyi alhaalla kirkossa levottomuus, joka tällä kertaa sai ikäänkuin virallisen vahvistuksen sen kautta, että konsistorialipresidentti epäillen kallisti päätään, ensin yhdelle, sitte toiselle puolelle.

— Sanoin teille juuri, ettei teidän pidä toimia, ennenkuin olette tehneet itsellenne kysymyksen: onko siitä apua? Sanoin myöskin, että teidän siihen pitää antaa kieltävä vastaus, niin pian kuin intohimo on ojamaisillaan teitä tekemään jotakin, joka sotii kristillistä käskyä vastaan. Ja vielä sanon teille: älkää luottako sanaan, jonka täältä viette mukaanne kotiin; älkää palatko kotiin siinä luulossa, että käymällä täällä kirkossa olette täyttäneet kristityn-velvollisuutenne ja että sitte rauhallisin mielin voitte astua takaisin maailmaan; sekä että teistä viikoksi eteenpäin olisi tullut hyviä ihmisiä, koska olette kuulleet Kristuksen sanaa julistettavan saarnastuolista. Ja älkää kuvitelko, että silloin jo olette voittaneet lähimmäisen rakkauden, kun koetatte vastustaa pahaa. Sillä Kristus ei yksin kärsinyt, ei antanut pelkkiä hyviä opetuksia, vaan hän toimi niiden mukaan. Harjoittakaa siis kristillistä rakkautta töissäkin . Luokaa ja enentäkää onneanne luomalla ja enentämällä toisten onnea. Ravitkaa isoovia ja janoovia. Astukaa yksinäisen kanssa kaksi peninkulmaa, jos hän pyytää teitä astumaan yhden; toisin sanoen: älkää säästäkö askeleitanne, jos siten voitte saattaa hänet takaisin hänen omaistensa luo; viekää väsynyt katon alle, kun hän sortuu ovenne eteen ja älkää surkeilko rahojanne, kun niillä voitte pelastaa lähimmäisenne perikadosta. Vaikka se tapahtuisi sinäkin hetkenä jolloin ohjaatte askeleitanne tätä Jumalan temppeliä kohti. Sillä kymmenen kertaa parempi on, että todellisessa elämässä seuraatte kristillisyyden käskyjä kuin että ne laiminlyötte tullaksenne tänne harjoittamaan hartautta, pettämään itseänne ja rikkomaan Kristuksen oppia vastaan.

Viime sanojen jälkeen syntyi alttarin ympärillä istuvassa joukossa tavaton levottomuus. Hengelliset herrat heittelivät toisilleen merkitseviä katseita, joista ei mitenkään saattanut päättää, että he olisivat olleet samaa mieltä saarnaajan kanssa. Levottomuus valtasi myös osan suurta, välinpitämätöntä joukkoa. Hämmästyneet, uteliaat katseet kääntyivät saarnastuolista sinne päin, missä äänetön vastustus oli saanut alkunsa. Mutta suuri enemmistö kuunteli yhä liikkumattomana ylhäältä tulevia sanoja.

— Kuvitelkaa, rakkaani, että te eläisitte ylellisyydessä ja ovenne takana asuisi ruumiillinen ja henkinen kurjuus; ja te kuulisitte kuinka siellä itketään leipää ja lohdutuksen sanaa. Te laskeutuisitte levolle, mutta ette saisi rauhaa sen onnettomuuden takia, joka tunkee luoksenne oven takaa. Nouskaa silloin, menkää naapurin huoneeseen ja tasatkaa omastanne sitä, mitä siellä puuttuu. Silloin te olette luoneet onnea muille ja voitte tyytyväisinä laskeutua levolle, sillä te olette omaa onneanne enentäneet. Ja jos te, rakkaat ystävät, kaikki jotka tänäpänä olette täällä koolla, itse teette niin ja koetatte saattaa ystäviännekin tekemään samoin, silloin voitte antaa myöntävän vastauksen kysymykseen: onko siitä apua? Silloin te todellisuudessa olette täyttäneet tämänpäiväisen tekstin sanat ja silloin tekin tulette näkemään Jumalan valtakunnan. Amen.

Samassa valautuivat auringonsäteet voimakkaina ikkunoiden pyhien kuvien läpi, pitkin kolmiosaisia ruutuja kukkineen, koristuksineen, upottaen sekä saarnastuolin että saarnaajan taivaankaaren värimereen. Heikko humu kuului koko kirkossa: ihmisjoukko oikaisihe, istuttuaan kauvan yhdessä kohdin. Luettuaan tavanmukaiset kuulutukset, astui Konrad alas ja asettui saarnastuolin alla olevan rukousalttarin ääreen. Hän luki siinä isämeidän rukouksen, esirukoukset sekä viittasi ehtoollistoivon täyttymiseen. Sitte alkoi virkaanasettaminen. Kirkossa vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Superintendentti Thürmel täydessä messupuvussa, nousi paikaltaan eturivissä ja astui arvokkaasti alttarille. Sanoilla "Jesus Kristus sama eilen ja tänään ja iankaikkisesti" antoi hän pappismies tohtori Konrad Balduksen kirkon ja seurakunnan haltuun.

Juhlallisuus tapahtui tavanmukaiseen kaavaan, tavallisella ajalla ja paikalla. Äkkiä kysyi superintendentti korkealla äänellä seurakunnalta, oliko sillä jotakin muistuttamista. Hetkisen ajan vallitsi hiiskumaton hiljaisuus, jolloin Konradin kasvot kalpenivat ja kaikkien silmät tähtäytyivät alttarilla seisovaan ryhmään. "Kyllä!"… "Jopa paljonkin!" kuului sitte eri tahoilta. Ja äänet enenivät, kenenkään tietämättä mistä ne tulivat, Tiheästä ihmisjoukosta ei voinut huomata muuta kuin että kasvot olivat levottomat ja että jokainen olisi tahtonut pyrkiä niin likelle alttaria kuin suinkin. Sivuilta ja syrjäkäytäviltä tunkeutuivat kaikki pääkäytävään; ne, jotka istuivat kauvempana, nousivat paikoiltaan, naiset ja tytöt näyttivät pelästyneiltä. Odottamaton, ennen kuulumaton kohtaus oli tapahtunut; se pani ihmiset unohtamaan paikan pyhyydenkin.

Äkkiä kajahti lehteriltä ääni, joka voitti kaikki muut. "Ateisti!" huusi sieltä joku keuhkojensa täydeltä. Konrad kävi kalmankalpeaksi, mutta pystyssä päin ja pelotonna hän yhä katseli eteensä kirkkoon. Seuraavassa hetkessä tunki sadasta kurkusta yhtaikaa huuto: "ei, meillä ei ole mitään sitä vastaan!"… "Hänen pitää jäädä seurakuntaamme!" Nämät äänet kasvoivat ja voittivat vastapuolueen huudot, kunnes ei jättiläisrakennuksessa kuulunut muuta kuin ainoana pauhinana: "Pastori Baldus on valittu!"

Urut alkoivat soittaa loppusointuja, pääjumalanpalvelus oli lopussa ja Konrad astui virkaveljiensä kanssa sakaristoon. Hän tahtoi päästä pois hajaantuvan ihmisjoukon näkyvistä. Sinne tänne kirkkoon muodostui ryhmiä. Maalaispastori, Agata ja Hedvig seisoivat yhdessä, kääntyneinä sakaristoon päin ja hiljaa puhellen keskenään.

— Tämä ei tiedä hyvää, sanoi Bläsel. — Ja kuinka varomatonta, että veljenne kielsi kolmiyhteisen Jumalan.

— Kyllä. Hän puhui Kristuksesta vain ihmisenä ja vältti kaikkea, mitä olisi saattanut ymmärtää jumalalliseksi auktoriteetiksi… Se oli tavattoman rohkeaa.

— Mutta eno, puhuihan hän niin ihanasti, niin mieltä liikuttavasti ja ylentävästi, huomautti Agata.

— Lapsi, sitä sinä et ymmärrä, keskeytti hänet ukko, urkujen yhä soidessa. — Virkaan asetettaessa vihitään pappi ja valansa hän tekee kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Se joka ei sitä voi pitää, sen ei ensinkään pidä antautua kirkon palvelukseen.

Heihin liittyi samassa Oskar, joka istuttuaan lehterillä piilossa, suurella varovaisuudella uskalsi tulla alas. Kirkonpalvelijoita vältti hän mikäli mahdollista. Viime päivinä oli hän Agatan kanssa ollut tavattoman ystävällisissä väleissä, sillä hänellä oli niinkuin muillakin periaatteettomilla ihmisillä, paksu selkänahka, joten hän helposti unohti vastenmieliset asiat.

— Se se oli saarna jota kelpasi kuunnella, sekaantui hän kuiskaten heidän keskusteluunsa. Tämä oli suorastaan ihmeellinen tapahtuma. Muuan, joka istui vieressäni, huusi "ateisti"… Olisimmepa olleet kahdenkesken. Hän oli aivan pinttyneen kvääkarin näköinen… Superinntendentti Thürmel oli muuten tänään ihan kuin Brennerlein pappispuvussa…

— Pidätkö kiinni jumalattoman suusi, ärjyi hänelle vanhus, joka samassa huomautti tahtovansa mennä tarkastamaan pääalttarin takana olevia hautamerkkejä ja vanhoja öljymaalauksia.

Konrad oli sill'aikaa sakaristossa vilkkaassa keskustelussa virkaveljiensä kanssa. Juliuskin oli heidän joukossaan. Hänellä ei ollut kuin vähän aikaa, jonkatähden hän otti Konradin kahdenkesken ja sanoi hänelle:

— Tulethan huomenna kastamistilaisuuteen… Ja mitä tulee saarnaasi, niin siinä… oli liian paljon tunnetta; enempää en tällä kertaa voi sanoa, lisäsi hän kiireesti.

— No, herra hovisaarnaaja, mitä arvelette? kysyi koroillaaneläjä kohteliaasti ja vaatimattomasti.

— Se on häpeä… sillä tavalla väärinkäyttää kirkkoa vastasi Bock. —
Sanoinhan minä heti, että niin se käy. Tietysti asiaa täytyy tutkia…
Näkemiin asti huomenna.

— Niin, niin, sellaista se on meidän aikamme nuoriso, huudahti Kickert. Mutta samassa tuli ero, sillä Bock otti ajurin ja meni menojaan.

Kirkko oli jo melkein tyhjä, mutta vanha Baldus istui yhä kumarruksissa ensimmäisen penkin äärimmässä kulmassa. Neljännestuntiin ei hänen yskäänsäkään ollut kuulunut. Hän näytti nukkuneen. Maalaispastori teki siitä huomautuksen, jolloin Hedvig meni hänen luokseen. Hän oli luullut, että ukko, päästäkseen tungoksesta, oli odottanut ihmisten poistumista.

— Isä, lausui hän, kevyesti laskien kätensä hänen olkapäälleen. Samassa tuli Konrad sakaristosta pääalttarille, jonka ääreen oli jäänyt pari henkeä. Virkansa tähden ei hän saattanut liketä omaisiaan, mutta hän seisahtui katselemaan heihin. Isän heikkous tuntui niin kummalliselta.

Ukko pysyi yhä liikkumattomana samassa asennossa. Äkkiä valtasi Hedvigin kamala aavistus. Hän tarttui hänen käteensä: se oli kylmä. Hänen hengityksensä seisahtui ja avoimin huulin kumartui hän katsomaan hänen kasvojaan. Silmät olivat auki, niissä oli julma, lasinen ilme; liikkumatta ne tuijottivat eteenpäin. Hedvig ei enään voinut pidättyä, hän puristi häntä käsivarresta ja huusi, jotta kirkko kaikui:

Konrad riensi paikalle, muut astuivat kauhistuneina syrjään ja uskovaiset, jotka seisoivat pääalttarin luona, kallistivat päänsä vastatusten.

Vanha Baldus oli kuollut. Poikansa lukiessa isämeidän rukousta oli sydämmenhalpaus lopettanut hänen maallisen elämänsä. Sitä hän aina oli toivonutkin: Jumalan sanaa kuullessaan, hiljaa ja tuskattomasti saavansa vaipua kuolon uneen.

Syvästi tapaus koski läsnäoleviin. Tytöt itkivät hiljaa ja Konradin valtasi ääretön iäisyysikävä. Hän painoi kiinni kuolleen silmät. Sitte nostivat palvelijat varovaisesti kankean ruumiin, kantaakseen sen sakaristoon.

Urut olivat aikoja sitte vaienneet. Kirkossa vallitsi äänetön, ylevä rauha. Puolen tunnin kuluttua piti lastenjumalanpalveluksen alkaman. Arasti astui kaksi pientä tyttöä esiin. Kädet ristissä he silmäilivät kuolleen vanhuksen kasvoihin…

Seuraavana aamupäivänä lepäsi ruumis paareilla vanhan pappilan esihuoneessa. Omituinen kuolemantapaus oli herättänyt suutta huomiota ja monet pitivät sitä pahana enteenä Konradille; uskovaisinten mielestä oli se oikein Jumalan sormen viittaus. Ensin aiottiin pitää surujumalanpalvelus kirkossa, mutta sitte heitettiin tuuma, koska vainajan viime toivomus oli ollut, että hautajaiset tulisivat aivan yksinkertaiset. Mutta Julius, joka rakasti kirkollista komeutta, arveli, että seurakunnan arvo sitä vaati sekä ettei vainajan viimeiselle toivomukselle tulevaa kunnioitusta loukattaisi, jollei tätä toivomusta noudatettaisikaan. Koska hän oli ottanut haltuunsa koko asian, samoin kuin sen kustannukset, niin eivät Konrad ja Hedvig asettuneet sitä vastaan, vaan päinvastoin iloitsivat nähdessään, millä kiihkolla heidän veljensä koetti sovittaa sen, että hän ennen oli erkaantunut perheestään. Se oli tosin tullut vasta tämän surullisen tapahtuman johdosta, mutta saattoi sentään toivoa, että seuraisi muutos, joka turvaisi Hedvigin tulevaisuuden. Sillä mielenliikutuksen tilassa oli Julius todellakin lausunut Konradille, että hän Hedvigin hyväksi järjestäisi taloutensa toisin. Sisaren kyyneleet olivat häntä siihen määrään liikuttaneet, että hän hyvänä hetkenään teki lupauksia, joitten täyttämiseen ei hänellä seuraavana päivänä ollutkaan voimaa. Mutta tällä kertaa näytti hän itsekkin olevan asiastaan varma. Ja hän miettikin vakavasti, eikö jo olisi aika ikipäiviksi erota Klaudinasta. Olihan hänellä nyt niin erinomainen syy ja hän toivoi, että Klaudinakin hänet ymmärtäisi. Hedvig oli varsinaisena pakoittavana voimana, itse hän saattoi vetäytyä syrjäiseksi katsojaksi.

Kun hautauspäivä oli määrätty, ilmoitti Julius tahtovansa pitää ruumissaarnan. Vaikka hän vanhimpana poikana ja ensimmäisenä pappina seurakunnassa, jonka sielunpaimenena vanhus kokonaisen ihmisiän oli ollut, sitä pitikin vallan luonnollisena, niin hän sentään suurella mahtipontisuudella ilmoitti tahtonsa veljelleen. Hän nimittäin pelkäsi, että Konrad itselleen tahtoi tämän kunnian ja siitä ei hän ensinkään olisi pitänyt. Hänellä oli kyllä ollut suuret luulot veljestään, mutta sellaista saarnaa kuin eilinen, ei hän ollut häneltä odottanut. Hän oli ollut pappina tarpeeksi kauvan tunteakseen useiden virkaveljiensä hyveet ja heikkoudet — omistaan puhumattakaan — ja tietääkseen valtaavan saarnan vaikutuksen. Ja nyt hänen turhamielisyytensä vaati häntä isän haudalla panemaan parastaan ja veljelleen näyttämään, että hänelläkin oli sana vallassaan. Tässä toivoi hän sitäpaitsi apua sisällisiltäkin voimilta: varmaankin auttaisivat muistot lapsuuden ajoilta ja elämästä vanhempien kodissa, sekä kaikki mitä vainaja hänen hyväkseen oli tehnyt.

He olivat pitkän aikaa puhelleet vainajasta. Julius silloin huomautti, että tuollainen tuskaton loppu aina oli parempi kuin pitkällinen kituminen henkisessä yössä. Hän oli yhä vieläkin sitä mieltä, että isä usein viime aikoina oli ollut sekaisin päästään.

— Mutta älä toki, keskeytti hänet Konrad, — kunhan vain joka ihminen kuolemaansa saakka pysyisi yhtä täysissä järjissä… Muuten minä kerran perinpohjin keskustelin hänen kanssaan asiasta.

Ja Konrad kertoi vanhuksen viimeisen sydämmenpurkauksen. Tarkkaavasti
Julius kuunteli.

— Saippuakuplia, pelkkiä saippuakuplia, sanoi hän sitte kylmästi. — En käsitä, miksi te aina vedätte esiin tuota tietoisuutta. Paras tietoisuus on toki se, että ihminen tyytyy maailmaan sellaisena kuin se on. Ainakin siten pääsee kauvimmaksi… Sellaista ei valtio edes vaadi tai edellytä, että meidän pappien pitäisi luoda siveellisesti täydellisiä ihmisiä. Kirkon tehtävä on jonkinlaisen tasapainon ylläpitäminen sekä lohdutuksen antaminen niille, jotka meiltä lohdutusta etsivät. Me emme pakoita ketään käymään jumalanpalveluksissamme; mutta joka tahtoo tulla, sille ovat ovet auki. Sinä puhuit epäilemättä eilen erittäin kauniisti, mutta järki sortui tunteellisuuden alle. Oliko esimerkiksi tarpeellista ruveta kieltämään Kristuksen jumaluutta? Sinä olisit ilmankin saavuttanut saman voiton… Kai sinä nytkin taas heti olet valmis vetämään esiin tietoisuuttasi, mutta saammepa nähdä, mitä se sinulle vielä tuottaa.

— Mutta olethan toki itsekkin siksi järkevä, että huomaat ristiriidan vallitsevan teologisessa dogmassamme, virkkoi Konrad innokkaasti.

— Kyllä. Omalta persoonalliselta kannaltani, vastasi Julius levollisesti; — sillä olisihan naurettavaa nykyisten luonnontieteellisten tutkimusten aikana uskoa sellaista tarua, kuin että Kristus olisi siinnyt pyhästä hengestä. Mutta suuren joukon täytyy pysyä tässä uskossa ja siinä on kirkolla tehtävä. Hallitus käskee ja me tottelemme.

— Sinun kanssasi ei koskaan näy voivan puhua! Aina sinulla on valmiina vastalause, sanoi Julius, tällä kertaa oikein suuttuneena. — Täytyyhän ihmisellä toki olla jotakin johon hän uskoo, jotakin joka pysyy hänelle käsittämättömänä. Eihän maailma voi olla valistuneita olentoja täynnä. Keskustelu kävisi silloin vallan tarpeettomaksi ja me saisimme istua kuuntelemassa pelkkää professoriviisautta. Jo ilmankin siinä on kärsimistä… Ei, minä pidän kaikkea päänvaivaa siinä suhteessa mielisairautena… ja sitä tautia sairastat sinäkin.

— En ymmärrä mistä isävainaja sai päähänsä nuo ajatukset. Eihän häneltä puuttunut mitään. Hänellä oli hyvä paikka, huoleton elämä ja arvossa häntä pitivät kaikki. Näyttää siltä kuin sinun kirjasi olisi tuottanut hänelle ainoat ristiriitaisuudet, sillä se väänsi hänen ajatuksensa nurin narin.

— Tai antoi hänelle aihetta siihen tilintekoon, josta jo kerran puhuimme, vastasi Konrad. — Hän tuli vain toisiin johtopäätöksiin kuin tavallisesti tullaan. Hän tiesi, ettei ehtoollisviinillä ole muuta vaikutusta kuin viinillä jokapäiväisessä elämässä.

Kuolemantapauksesta huolimatta piti Josefan kastamisen tapahtua seuraavana iltapäivänä. Olihan Julius muuttamattomasti sen määrännyt. Kun Konrad kuuli, että Bockin tulee, niin aikoi hän jäädä pois koko juhlallisesta tilaisuudesta, mutta meni sentään sitte mukaan, koskei hänellä itse asiassa ollut mitään syytä välttää hovisaarnaajaa. Paitsi tätä viimemainittua olivat läsnä Kickert, Simmer rouvineen, kalpea kandidaatti, superintendentti Thürmel, kirkon toinen pappi sekä muutamia muita virkaveljiä, jotka pitivät tätä kääntymistä kristinuskoon tärkeänä tapauksena.

Seuran kokoonnuttua astui Klaudina sisään Josefan kanssa. Pari minuuttia myöhemmin ilmestyi näyttämölle myöskin onneton selibaattineiti, joka nyt oli pukeutunut uuteen huntuun. Se teki hänen kasvonsa niin mustiksi, ettei voinut eroittaa muuta kuin sen kohdan, missä nenänpää oli.

Kaikki olivat jo kokoontuneet kastemaljan ympärille, kun vanha Jannusch astui esiin. Hän oli varmaankin jo kauvan ollut kirkossa odottamassa, sillä hänen esiintymisensä tuli niin äkkiä, kuin hän siinä hetkessä olisi kasvanut ylös maasta. Hän oli puettu samaan pitkään mustaan takkiin ja kädessään hän kantoi samaa silinterihattua kuin lapsipuolensa hautajaisissa. Tämän arvokkaan puvun lisäksi oli hän vetänyt käsiinsä kudotut, valkeat villakintaat, jotka tekivät hänen suuret kouransa kummallisen näköisiksi. Tuontuostakin teki hän syviä kumarruksia, koettaen sovittaa ne niin, että jokaisen läsnäolijan osaksi lankesi yksi. Eikä siitä tullut loppua, ennenkuin Julius alentuvalla kädenliikkeellä sai hänet taukoomaan. Erityisen huomionsa esineeksi otti Jannusch Bockin; hän päätti nyt ensi tilassa vihdoinkin valloittaa kirkon puolelleen. Vastaiseksi pysytteli hän kauvempana, katsellen sieltä asiain kulkua nöyrän näköisenä kuin ainakin hurskas mies.

Konradia oudostutti paikalla Josefan kummallinen katse. Levottomana, arkana piti hän sitä koko ajan tähdättynä taivasta kohti, ikäänkuin velvollisuudentunteesta. Sisään astuessaan oli hän pannut kätensä ristiin ja sillä tavalla hän piti niitä loppuun asti. Ahdistava pyhyyden tunne näkyi hänet vallanneen. Sairauden jäleltä olivat posket vielä kalpeat ja kuopalla. Hän muistutti noita yliluonnollisia, rukoilevia naisolentoja, joita vanhat mestarit muinoin maalasivat.

Kun Julius hänen otsaansa kastellen laski kätensä hänen päälaelleen ja lausui siunausta, niin hän omituisesti säpsähti ja pää painui niin syvälle alas, että pastorin yhä enemmän ja enemmän täytyi antaa kätensä vaipua sen mukaan. Kamala vastenmielisyys oli äkkiä vallannut tytön, eikä hän muulla kuin tuolla liikkeellä voinut päästää sitä ilmoille. Julius taisteli hänkin turhaan mielenliikutustaan vastaan. Hänen äänensä oli epävarma ja Konrad huomasi mitä voimienponnistuksia hän teki ennenkuin sai toimituksen tapahtumaan tavanmukaisella juhlallisuudella.

Omituisen vaikutuksen se muuten teki tuossa suuressa, autiossa suojassa, jossa kaiku vahvensi joka sanan kolminkerroin. Pieni ihmisjoukko katosi mahtavan holvikaton alla miltei näkymättömäksi. Siellä vallitsi tänään ilkeä, kylmä ilma.

Juhlallisuuden loputtua ojensivat läsnäolijat Josefalle kättä, onnittelivat häntä ja lausuivat hänelle rohkaisevia sanoja. Hän vastasi kaikkeen, mutta omituisella välinpitämättömyydellä. Näytti miltei siltä kuin ei hän laisinkaan olisi tietänyt, mistä oli kysymys. Bock teroitti varsinkin hänen mieleensä, ettei hän milloinkaan unohtaisi tätä päivää, sekä että hän nyt koko elämän läpi kantaisi mielessään Vapahtajan kuvaa. Jannuschin liketessä katseli hän häneen suurin, tutkivin silmin, ikäänkuin hänen edessään olisi seisonut vieras henkilö. Vihdoin hän sitte hymyillen nyökäytti päätään, mutta hymy oli hallaista ja kummallista. Konrad, joka koko ajan oli seurannut hänen liikkeitään, hämmästeli suuresti tätä miltei tylsämielistä käytöstä.

Ja yhtä välinpitämättömänä kuin hän oli tullut, asteli hän Klaudinan ja huntupäisen neidin välissä ovea kohti. Etehisessä onneton neiti äkkiä sulki hänet syliinsä ja painoi lämpöisen suudelman hänen huulilleen.

— Jollei sinulla enään olisi ketään muita maailmassa, niin tule minun luokseni, lapseni, lausui hän sydämmellisesti.

— Jos Jumala suo, niin ei hänen kai tarvitse käyttää hyväkseen ystävällisyyttänne, vastasi siihen Klaudina. — Kyllä hänestä pidetään huolta.

Josefan kasvoihin tuli taaskin entinen välinpitämätön hymy ja se viipyi niillä vielä heidän astellessaan kadun yli pastorin asunnolle.

Sillaikaa odotti Jannusch kirkon ovella Bockia mutta turhaan, sillä hovisaarnaaja oli niinkuin kaikki muutkin mennyt sakariston kautta. Vielä ovien suljettua vanhus siinä odotti; sitte hän moneen kertaan kiersi kirkon ympäri ja katseli ylös torneihin ikäänkuin apua anoakseen. Vasta sitte kun hän huomasi, miten vähän arvoa hänen läsnäololleen oli annettu, läksi hän pois. Mutta matkalla hänessä heräsi se vakaa aikomus, että hän julistaa sodan kirkkoa vastaan, jollei se tule hänen avukseen. Ainoana lohdutuksena olivat enään kaupunginlähetyksen sikarit. August oli sullonut koko kyökkikaapin alaosan niitä täyteen.

Jo kirkossa oli Konrad huomannut, että superintendentti ja useat hänen likeisistä virkatovereistaan olivat kohdelleet häntä melkein vältellen. He olivat ikäänkuin tarkoituksella paljon enemmän puhutelleet hänen veljeään kuin häntä, sentään loukkaamatta kohteliaisuutta. Yksin Bock oli monta kertaa tahallaan kääntänyt hänelle selkänsä ja käyttäytynyt yhtä sopimattomasti kuin epäkohteliaasti.

Julius oli kutsunut vieraat luokseen kahvia juomaan, mutta koskei Konrad heti tahtonut lähteä heidän kanssansa, niin hän välillä pistäysi surutaloon. Siellä tapasi hän Hedvigin ystävättärien keskellä. He olivat tuoneet palmunoksia ja koettivat lohduttaa voimiensa takaa. Useimmat olivat vainajan rippilapsia, monet hän sitäpaitsi oli vihkinyt.

Hänen astuessaan työhuoneeseen, loppui keskustelu äkkiä. Varmaankaan ei kukaan enään ollut odottanut hänen tulevan, tai oli puhelu koskenut juuri häntä. Seurasi sama kiusallinen mieliala kuin silloin, kun Josefa äkkiä oli tuotu sisään ja kaikki olivat odottaneet ilkeää kohtausta. Kummallista kyllä, istuivat melkein kaikki silloisilla paikoillaankin. Luthertuolissa vain ylvästeli tällä kertaa koko mahtavuudessaan Thürmel, nuuskien kaksiosaisella nenällään ympärilleen kuin jahtikoira. Oikeanpuoleisen ikkunan luona istui sitäpaitsi toinen pappi ja pari vierasta virkaveljeä.

Pitkä kandidaatti, joka Bockin puoltolauseella oli päässyt mukaan, oli asettunut pienen pöydän taakse; hän katseli lakkaamatta kahvikuppiaan ja purekseli laihojen viiksiensä toista päätä, koska toinen jo oli langennut hänen pureksimisraivonsa uhriksi; Simmer seisoi perällä, kirjakaapin edessä, luoden lupaavia katseita ympärilleen; Kickert veti jalat alleen kuin koulupoika; onneton neiti oli ottanut käteensä lentokirjasen ja rouva Simmer istui sohvassa liikkumattomana kuin jättiläisnainen, joka odottaa yleisön suosionosoituksia, kaula peittyneenä vallan kolminkertaisen leuvan sisään. Tämän kaiken huomasi Konrad silmänräpäyksessä. Se oli uusi näytös kappaleesta, jonka edellisessä osassa samat henkilöt jo olivat esiintyneet samoissa asennoissa. Juliuskin seisoi kirjoituspöydän luona, Bockin vieressä, joka istui pitäen oikeaa kättään suorana pöydällä. Ja tuskin oli Konrad ehtinyt sisään, kun Klaudinakin tuli katsomaan, olivatko vieraat tulleet kestitetyiksi. Siinä tilaisuudessa ehti hän Bockin kanssa vaihtaa merkitsevän katseen.

— No kas siinähän sinä nyt olet! huudahti Julius, kääntyäkseen samassa
Klaudinan puoleen: — kuppi lisää, neiti Schaff.

— On jo, herra pastori, vastasi Klaudina kuivasti, osoittaen suurta pyöreää pöytää ja samassa lisäten: — ehkä herra tohtori suvaitsee istua tässä.

Hän oli asettanut tarjottimen pöydälle ja aikoi juuri lähteä, mutta kääntyi vielä ja kysyi:

— Saako Josefa hetkiseksi tulla sisään, herra pastori? Hän tahtoisi mielellään kiittää lahjoista.

Melkein kaikki läsnäolijat olivat tuoneet hänelle jotakin pientä, enimmäkseen hyödyllisiä kapineita, — ainakin antajien mielestä. Sattuman kautta oli hän kolmelta taholta saanut virsikirjan, ja sille asialle oli hiukan naurettu. Mutta Julius oli antanut lupaamansa kultasen ristin, joka näytti erittäin kauniilta ja arvokkaalta.

Klaudinan sanat vaikuttivat häneen sangen epämiellyttävästi, sillä hän muisti Bockin ja veljensä ensi tapaamisen ja pelkäsi silloisen kohtauksen jostakin syystä uudistuvan. Hän oli koko iltapäivän ollut levoton ja Konradin tullessa hänen levottomuutensa vain lisääntyi; hän suututteli jo sitä, ettei hän ollut antanut kastamisen tapahtua vieläkin ahtaammassa piirissä. Mutta äkkiä tuli hovisaarnaaja väliin, huomauttaen mahtipontisella tavallaan, jota ei käynyt vastustaminen, ettei lapselta saattanut kieltää sellaista pyyntöä. Julius ei uskaltanut panna vastaan.

Kului viisi minuuttia, mutta keskustelu ei tahtonut päästä vauhtiin. Julius ja superintendentti juttelivat vähäpätöisistä asioista, samoin tekivät muutamat muutkin, paitsi Bock, joka tarkkaavaisesti katseli oveen, ikäänkuin hän sieltä olisi odottanut jotakin tavatonta. Kaikki näyttivät koettavan huomata Konradia niin vähän kuin suinkin. Syntyi hetken hiljaisuus, jota seurasi tavaton kolina. Simmer oli pudottanut maahan suuren kirjan ja se oli onnettomuudeksi sattunut Kickertin vasemmalle jalalle.

— Mutta kuulkaa toki… mitä te teette? ärjäsi seminaarintirehtori puoliääneen ja heitti vihaisen katseen Simmeriin, joka hämillään pyysi anteeksi. Mutta Julius tarttui silminnähtävällä mielikarvaudella kirjaan ja tarkasteli sitä joka haaralta. Tuo kirjainto rupesi todellakin käymään sietämättömäksi.

Sitte kääntyi kaikkien huomio onnettomaan neitiin, joka oli noussut ja rientänyt Konradin viereen istumaan.

— En ole teitä vielä kiittänyt siitä kauniista saarnasta, jonka eilen piditte, lausui hän kovalla äänellä ja tarttui hänen käteensä, pitääkseen sitä omiensa välissä koko ajan kuin hän puhui. Hänen huntunsa oli tällä kertaa niin paksu, ettei hän ollut voinut kestää sen takana, vaan oli turbaanin tavoin kietonut sen otsansa ympäri, mikä teki hänet hyvin hullun näköiseksi. — Metterbach puhui kyllä hirveän kauniisti (se oli hänen katoolilainen nuoruutensa rakastettu), jatkoi hän, — mutta te puhuitte vielä kauniimmin. Te ette ensinkään maininnut pyhää henkeä ja siitä minä pidin. Nimittäin saarnastuolissa. Muu kaikki on vähäpätöisempää. Jos löytyisi pyhä henki, niin ei hän kärsisi selibaattia. Antoihan Vapahtajammekin anteeksi syntiselle vaimolle, mutta paavi luulottelee olevansa enemmän. Hän ei kärsi edes avioliittoa… Jollei Kristus olisi ollut ihminen niinkuin mekin, niin ei hän olisi antanut anteeksi lähimmäisensä heikkouksia.

Hän puhui niin yhtämittaa, ettei Konrad voinut muuta kuin antaa kuuran kaatua päälleen. Mutta Bock heitti neitiin ärtyisän katseen, ja seurasi häntä sillä vielä sittenkin, kun hän, istuutuneena vanhalle paikalleen, koetti herättää rouva Simmerissä myötätuntoisuutta tunteilleen. Julius olisi mielellään suonut hänet sinne missä pippurit kasvavat, mutta hän oli hiljan lahjoittanut hänen seurakuntansa turvattomille lapsille sievän summan ja sentähden täytyi häneen nyt tyytyä sellaisena kuin hän oli.

Äkkiä kuului kova koputus oveen ja maalaispastori astui huoneeseen mitä kiihoittuneimmassa mielentilassa. Useimmat läsnäolijoista eivät tunteneet häntä, joten hänen omituista olentoaan katsottiin suurella uteliaisuudella.

— Anteeksi, rakas virkaveli, että näin mullin mallin työnnyn huoneeseen, mutta minulla on teille tärkeä asia, alkoi hän hengästyneenä ja ojentaen yhtäperää kätensä sekä Juliukselle että Konradille ja ystävällisesti kumartaen joka taholle. Hän oli mahtanut tulla aika kiivaasti, sillä vaikka ulkona oli talvinen ilma, niin kirkas hiki pisaroi hänen otsaltaan.

— Tietysti, herra pastori. Minä olen kokonaan valmis teitä palvelemaan, vastasi Julius. — Mutta tehän olette aivan sulamaisillanne…

Hän piti nyt velvollisuutenaan esitellä hänet muille läsnäoleville. "Erittäin hauska", äänteli Bläsel yhtämittaa, ottamatta superintendenteistä tai hovisaarnaajista enemmän selkoa kuin muistakaan. Sen sijaan jymisi hänen bassonsa pian huoneessa:

— Jaa, jaa, kyllä se osaakin suututtaa! Kyllä tämä p… ijakkaan Berliini on minua harmittanut! Miltei olin kutsumaisillani sitä oikein sen oikealla nimellä. Tässä kaupungissa vaeltelee synti sadoissa eri muodoissa.

Hän pyyhki kasvonsa ja käyttäytyi muuten ikäänkuin hän olisi ollut kahdenkesken pastorin kanssa.

Hän oli tuonut mukaansa raikkaan tuulahduksen luonnon helmasta; se ikäänkuin elostutti koko taloa. Thürmelkään ei voinut estää hymyä nousemasta kasvoilleen, mutta Bock tarkasteli ylpeästi tuota yksinkertaista pappia, joka, vaikka hän paremmin oli kuin kansakoulun-opettaja, oli uskaltanut jättää hänet huomaamatta.

Anteeksi pyytäen jätti Julius hetkeksi vieraansa ja vei vanhuksen viereiseen huoneeseen. Vihdoin siirtyivät he sieltä rippikouluhuoneeseen, sillä Bläsel tahtoi olla aivan häiritsemättä. Hän oli niin haltioissaan, ettei hän malttanut istuutua ennenkuin hän sanoilla: "odottakaa hetkinen, herra pastori, täällä on vielä joku odottamassa", oli käynyt etehisessä ja sieltä palannut takaisin Oskarin seurassa. Hämillään nuori mies pysähtyi oven ääreen.

— Tämä on poikani, jonka luultavasti muistatte entisiltä ajoilta. Ei minun kai tarvitse kertoa, mitä kaikkia hänen kauttaan olen kokenut… Mutta kuulkaa nyt, herra Baldus.

Julius ei voinut aavistaakkaan mistä oli kysymys. Kylmästi vastattuaan Oskarin tervehdykseen ja suljettuaan oven, kuunteli hän suurella uteliaisuudella.

— Minun täytyy vielä kysyä, alkoi pastori, istuuduttuaan, — onko poikani joskus käynyt luonanne pyytämässä jonkinlaista apua? Se ei olisi mahdotonta, sillä hän oli jo joutunut hyvin rappiolle. Mitä minä siitä salaisin, sillä veljennehän…

— Ei koskaan, herra pastori, vastasi Julius kiireesti, sillä hän näki
Oskarin etenevän perälle päin huonetta.

— No, siinä on jo ensimmäinen rauhoitus, jatkoi maalaispastori. — Mutta minun täytyy vielä antaa teille selitys. Te mainitsitte kerran, että teiltä oli kadonnut joku kuva. Onkohan se tämä?

Samassa hän taskustaan veti esiin Valekrispinuksen ja kietoi sen auki paperista. Oskar oli aamupäivällä kaikessa viattomuudessaan näyttänyt hänelle kuvan, joka oli jäänyt hänen kesäpalttoonsa taskuun. Ja tarkemmin asiaa ajattelematta oli hän sen yhteydessä tullut maininneeksi pastorin nimen. Hän oli muka muutamalla pennillä ostanut kapineen eräältä henkilöltä, joka oli sanonut saaneensa sen pastorilta. Mutta samassa Oskar niin oli kietoutunut omiin sanoihinsa, että isän oli täytynyt ruveta epäilemään koko asiaa. Lorun lopuksi Oskar sitte oli kertonut kaikki, josta pastorin epäluulo vain oli lisääntynyt. Ne asianhaarat, joitten vallitessa hänen poikansa, omaatuntoaan rauhoittaakseen oli ostanut takaisin kuvan, tuntuivat hänestä todellakin ansaitsevan likempää tarkastusta, jonkatähden hän heti päivällisen jälkeen oli lähtenyt tänne. Oskar oli joko vielä pelastettavissa, tai oli hän kokonaan mennyt mies. Siitä täytyi pastorin saada ratkaiseva varmuus. Ja sentähden hän Oskarin seurassa oli tehnyt tämän retken, vaikeimman eläessään.

— Kyllä se on juuri se, vastasi Julius äärimmilleen kummissaan ja silmäili vuorotellen isään vuorotellen poikaan.

— Poikani sanoo juuri tulleensa paikalle, kun muuan Jannusch, ylpeillen teidän tuttavuudestanne, oli myymäisillään sen jonnekin. Asia tuntui pojastani epäilyttävältä, jonkatähden hän itse osti kuvan.

Sinä hetkenä lausui vanhus valheensa niin taitavasti, että hän jälkeenpäin itsekin ihmetteli. Mutta tahtoihan hän nyt sovittaa kaikki, mitä oli syydetty Oskarin niskoille.

— Olen teille hyvin kiitollinen, herra pastori, kun sellaisella huolella olette ajanut asiaa, vastasi Julius, jolle paljastus itse teossa oli tavattoman vastenmielinen. — Samalle Jannuschille olen minä osoittanut paljon hyvyyttä ja kiitokseksi hän… Miten te herra pastori saatoittekaan epäillä poikaanne sellaisesta. Mutta tulettehan nyt sisään?

— Neljännestunniksi, herra pastori. Lähdemme tänä iltana. Olemme löytäneet paikan pojalleni, mutta vasta ensi kuusta. Hän saattaa siis nyt käydä kotiakin katsomassa. Hän pyytää paikalla lausua teille jäähyväiset.

— No, onnea sitte, herra kandidaatti, sanoi Julius ja ojensi Oskarille pari oikean kätensä sormea.

— Mutta ehkä hän tässä viereisessä huoneessa voisi odottaa? huomautti maalaispastori äkkiä. — Meillä on nimittäin vielä vähän asioita toimitettavana yhdessä.

Hän ei moneen päivään ollut päästänyt Oskaria silmistään ja nyt hän pelkäsi, että Oskar, jolla oli rahaa taskussa, karkaisi, jos hän jättäisi hänet yksin.

— Mieluinten minä jo paikalla lähtisin mukaan, mutta olisi ehkä epäkohteliasta… huomautti hän.

Oskar pani tosin ensin hiukan vastaan, mutta rauhoittui vihdoin, sillä hän käsitti, että hänen läsnäolonsa sekä hänelle itselleen että seuralle olisi ollut sangen kiusallinen. Hän istuutui siis viereiseen huoneeseen, valitsi niin mukavan asennon kuin suinkin ja syventyi katselemaan Kristusta ja syntistä vaimoa.

Samana hetkenä kuin maalaispastori ja Julius yhdestä ovesta astuivat työhuoneeseen, tuli Klaudina Josefan kanssa sisään toisesta. Josefa suuntasi paikalla askeleensa Thürmelin luo, ojensi hänelle kätensä ja lausui niiaten:

— Minä saan kiittää kauniista lahjasta. Juliuksen täytyi kääntyi pois, niin häntä nauratti, sillä superintendentti oli ainoa, joka ei ollut tuonut mitään lahjaa. Mutta superintendentti keksi pian keinon; hän hymähti väkinäisesti ja virkkoi:

Klaudina oli syypää siihen, että Josefa ensin oli kääntynyt hänen puoleensa, sillä Klaudina oli tahallaan tahtonut nolata superintendenttiä.

Josefa kulki miehestä mieheen, tehden saman tempun; hän hymyili jokaiselle, mutta hymy katosi paikalla, kun hän oli lausunut kiitoksensa. Klaudina oli mahtanut mättää kaikki hänen päähänsä — niin koneentapaiset olivat hänen liikkeensä, niin vähän ystävällisyyttä hänen katseessaan, niin kylmästi, lyhyesti lausui hän sanansa.

— No vai niin, huudahti hän, — tämä on nyt kai se pikku tyttö, josta olen kuullut niin paljon… Tuleppa nyt tänne, lapseni. Onnittelen sinua oikein sydämmellisesti… Tottahan herra pastori sallii, että pistän pikkusen säästölaatikkoon…? (Juliuksella ei tietysti ollut mitään sitä vastaan ja maalaispastori jatkoi:) — Kas, tuossa saat oikein kiiltävän… Se on onnentaaleri, joka jo kymmenen vuotta on ollut minulla, lisäsi hän kääntyen seuran puoleen. Sitte avasi hän suuren kukkaronsa ja ojensi tytölle rahan, sanoen; — se tuottaa sinulle onnea.

Tyttö otti taalerin ja kiitti hiljaisella äänellä. — Mutta lapseni, miltä sinä näytät? virkkoi vanhus taputtaen häntä leuvan alle. — Pää pystyyn vaan! Ei tuollaisilla hautajaiskasvoilla saa astua kristilliseen elämään. Mikä sinun on?… Hän ei näytä olevan oikein terve, kääntyi hän samassa Juliuksen puoleen. Kaikkien katseet suuntautuivat maalaispastoriin, joka siten, aivan tietämättään tuli keskipisteeksi koko seurassa. Hänen voimakas äänensä näkyi ikäänkuin estävän kaikkia muita korottamasta ääniään. Kääntyen pois naisista veti hän esiin nuuskarasiansa ja vahvistautui aika "priisillä". Sitte lähetti hän rasian kiertämään miehestä mieheen.

— Ettekö tekään, herra hovisaarnaaja? kysyi hän, kun kaikki olivat kieltäytyneet. Bock kiitti kohteliaalla, kylmällä kumarruksella. Maalaispastorin vapaa tapa ei laisinkaan miellyttänyt häntä, eikä hän myöskään kärsinyt sitä, että Bläsel yhtämittaa veti esiin ystävälliset suhteensa Konradiin. Äkkiä heitti hän katseensa Klaudinaan, joka liikkumattomana seisoi ovessa, ja virkkoi Juliukselle:

— Niin, hän näyttää todellakin sairaalta, minusta myöskin. Tuleppa tänne lapseni, lisäsi hän sitte Josefalle. Ja kun tyttö oli saapunut hänen eteensä, tarttui hän hänen molempiin käsiinsä ja jatkoi korkealla äänellä: — onko täällä huoneessa ketään, josta sinä et pidä… tarkoitan, joku, joka on kohdellut sinua pahoin? Puhu vain vapaasti ja näytä, kuka se on.

— Mutta herra hovisaarnaaja! keskeytti hänet Julius niin kovalla äänellä, että kaikki hämmästyivät. Ja hämmästys oli sitä suurempi, kun ei kukaan ymmärtänyt keskustelun tarkoitusta.

— Antakaamme tytön puhua, herra pastori, vastasi Bock rakastettavalla hymyllä ja kääntyi takaisin tytön puoleen. — Katseleppa nyt ympärillesi.

Josefa totteli. Hänen silmänsä harhailivat pitkin huonetta, kunnes pysähtyivät Konradiin. Hetkisen ajan seisoi hän siinä liikkumattomana, mutta kaikki näkivät, kuinka hän säpsähti. Sinä hetkenä teki hän oikein surkean vaikutuksen. Vähitellen muuttui kalpeus hänen kasvoillaan tummaksi punaksi, mutta yhä vieläkin pysyi hän liikkumattomana. Konradin valtasi kamala tunne: oli kuin veri olisi pysähtynyt hänen suonissaan, hän liiteli pohjattomien syvyyksien yli; hän ei saanut sanaa suustaan. Hän kävi kalmankalpeaksi, mutta hillitsi itsensä ja loi tyttöön tyynen katseen.

— Mutta mitä tämä oikeastaan merkitsee? kysyi maalaispastori, nousten pöydän äärestä ja astuen hiukan syrjään. Muutkin läsnäolijat näyttivät levottomilta ja äärimmilleen hämmästyneiltä. Kickert vain pysyi tyynenä ja Klaudina seisoi ovessa liikkumattomana kuin kivipatsas, uskaltamatta edes hengittää. Äkkiä kohtasi hän Josefan katseen. Se oli hetken työ ja muut sitä tuskin huomasivatkaan, mutta Josefa ymmärsi hänen päänsä keveän liikkeen ja uhkaavan katseen. Hän nosti hitaasti oikean kätensä ja viittasi sanatonna Konradiin.

— Tuo herra siis, sanoi Bock nousten. — Te kuulitte sen kaikki, rakkaat ystävät. On tapahtunut asioita, joita ei täällä voi mainita, mutta jotka tekevät, että tätä tyttö raukkaa täytyy suuresti sääliä. Ja sitte sitä vielä ylpeillään jumalattomista mielipiteistä!… Voitteko, herra tohtori, puolustautua tämän tytön syytöstä vastaan? Näiden kunnioitettavien henkilöiden läsnäollessa vaadin teitä tekemään sen.

Hän oli asettunut aivan kiinni pöytään ja nojaten molempia käsiänsä levyyn, tuijotti hän uhkaavasti Konradiin.

Maalaispastori otti Juliuksen erilleen, kysyäkseen, mitä tämä kaikki oikeastaan merkitsi. Ja saatuaan selityksen, ilmoitti hän, ettei se ollut muuta kuin häpeällistä panettelua. Jotakin niin odottamatonta kuin tuo suoranainen syytös, ei Julius pitkiin aikoihin ollut kokenut. Hän ei enään ymmärtänyt hovisaarnaajaa, enempää kuin veljeäänkään tai Josefaa. Mutta kun hän vihdoin johonkin määrään oli tointunut ja huomasi kaikkien muitten olevan aivan suunniltaan poissa, niin hän katsoi velvollisuudekseen ruveta välittäjäksi.

Klaudinan viittauksesta olivat rouva Simmer ja onneton neiti nousseet ja hänen seurassaan lähteneet käytävän puolelle. Klaudina palasi sentään parin minuutin perästä takaisin.

Bock vilkaisi tuontuostakin Thürmeliin, jolta hän oli odottanut moraalista tukea, mutta superintendentti ei liikahtanut, vaan istui kankeana ja arvokkaana paikallaan, kädet rinnalla ristissä. Hän oli päättänyt jättää asian kokonaan hovisaarnaajan haltuun.

Konrad ei vieläkään ollut vastannut. Kun vihdoin maalaispastorikin ystävällisesti rupesi häntä kehoittamaan puolustautumaan, niin hän odottamattoman lempeällä äänellä virkkoi:

— Jos olisin samalla kannalla kuin herra hovisaarnaaja, niin minun pitäisi vastata samallaisella solvauksella. Mutta täytyisihän minun halveksia itseäni, jollen itse voisi täyttää sitä, mitä muilta vaadin. Minä en milloinkaan kosta pahaa pahalla, siksi suon teille sydämmeni pohjasta kaikki anteeksi, herra hovisaarnaaja, kääntyi hän suorastaan Bockin puoleen. — Ja vaikka te nyt avaisitte ikkunat taikka rientäisitte ulos julistamaan koko maailmalle, mitä minusta ajattelette, — niin minun anteeksiantoni pysyisi entisellään. Sentähden pidän puolustautumista arvolleni alentavana.

Konrad nousi; hänen silmänsä leimusivat samalla tavalla kuin kerran silloin, kun hän oli asettanut rouva Brennerleinin aisoihinsa.

— Niin, kauniita sanoja kyllä, herra hovisaarnaaja, mutta teidän pitäisi ennen kaikkia panna ne mieleenne. Teidän ei pitäisi kantaa Vapahtajan nimeä yksin huulillanne, vaan teidän pitäisi koettaa pyrkiä hänen kaltaisekseen. Ja jos te tiedätte, ettette voi, niin teidän ainakin tulee korvata rakkaudenpuutteenne sillä, että koko maailman edessä uskallatte luopua papillisesta puvustanne ja ilmoittaa ettette enää ole sen arvoinen. Ehkä kyllä moni sinä hetkenä soimaa teitä heikkoudesta, mutta tuo heikkous on itse asiassa suurin väkevyytenne. Sillä silloin te olette lannistanut vihan ja seisotte nöyränä voittajana tuomarienne edessä… Herra hovisaarnaaja, katsokaa tuonne, jatkoi hän yhä kiihtyneempänä ja viittasi sohvan yläpuolella riippuvaa kuvaa "Alasottaminen ristiltä", — ja katsokaa sitte minua suoraan silmiin: Kristuksen veren nimessä minä teiltä kysyn, uskotteko että olen syypää siihen tekoon, josta jo viikkokausia olette minua syyttänyt… Käännätte pois kasvonne. Minä kiitän teitä! Katsokaa nyt tätä tyttöä. Eikö hän puhunut pahojen voimien vaikutuksesta?

— Tule tänne Josefa, sinäkin saat anteeksi, varsinkin kosket tietänyt, mitä puhuit, jatkoi Konrad, kun ei Bock vastannut kuin olkapäitään kohauttamalla. Hän likeni tyttöä, tarttuakseen hänen käteensä. Mutta samassa tapahtui hänessä omituinen muutos: hän pakeni, tuijotti Konradiin suurin, mielettömin silmin, ojensi kätensä torjuen eteensä ja sanoi vapisevin huulin:

— Älä minuun kajoo, sinä olet Vapahtaja ja kirkon vihollinen. Ja kaikkien vihollisten täytyy kuolla… Neiti Schaff sanoi niin… Sillä Vapahtaja on pelastaja ja sinä tahdot pelastaa syntiset.

Uskonnollinen hourailu oli hänet vallannut. Häntä pöyristytti kumeensekainen vilu, sillä hän ei vielä ollut tointunut taudistaan; sentähden hänen poskillaan koko päivän oli leimahdellut tulipuna. Kuumuus värjäsi hänen kasvonsa ja otsalle pisaroi kirkas hiki. Sinä hetkenä ei hän todellakaan tietänyt mitä hän teki tai mitä hän puhui. Kaikki pyöri hänen päässään aivan niinkuin silloin, kun Konrad kiviportailta oli löytänyt hänet väsyneenä, uuvuksissa, kuumehourailussa. Hän oli niin surkean näköinen, että läsnäolijat säälien kokoontuivat hänen ympärilleen.

— Mutta lapsi on kovasti kipeänä ja hourailee, sanoi maalaispastori.
— Katsokaa toki… herra pastori!

Julius ei vastannut. Hän tahtoi häntä tukea ja asettaa hänet istumaan, mutta hän karkasi hänen käsistään, pakeni viereistä huonetta kohti, aukaisi oven ja ryntäsi sisään. Kaikki näkivät hänen seisahtuvan ja hetken ajan tuijottavan yhteen kohtaan.

— Ei se ole kuin poikani, joka odottaa minua, selitti maalaispastori.
— Tule nyt tänne, Oskar, huusi hän sitte.

Kumarrellen joka taholle ilmestyi Oskar ovelle. Mielessään annettuaan anteeksi "aviorikkojattaren" synnin, oli hän tarkkaavaisesti kuunnellut viereisessä huoneessa vallitsevaa melua. Nyt hän korjasi kakkuloitaan, tervehti Konradia äänekkäällä tutunomaisuudella ja nyökäytti ystävällisesti päätään eräälle apulaispapille, jonka seurassa hän ennen oli ottanut monen olutlasin. Mutta maalaispastorilla ei ollut aikaa huomata hovisaarnaajan ja muitten läsnäolijoiden merkitseviä katseita, sillä Josefa pakeni äärimmäisen ikkunan luo asti ja huusi uudestaan:

— Älkää päästäkö häntä sisään, hän lyö minua. Mutta minäpä raadan häneltä silmät puhki… niinkuin silloin kun hän asui tuolla kirkon takana.

Hänen pelkonsa oli niin suuri, että hän painautui ikkunalautaa vastaan, ja piiloutui kartiinin taakse. Epäilemättä hän oli sairas, mutta hänen mielikuvituksensa muodot sekaantuivat niihin vaikutuksiin, joita hän tunsi. Hänen tajuntansa palasi, mutta kasvoilla hehkui vielä kuume. Muutos näytti tapahtuneen parempaan päin, mutta muutos, joka pian huomattiin pettymykseksi. Huoneessa vallitsi yleinen hiljaisuus.

— Tunnetko tuon tytön? kääntyi maalaispastori vihdoin poikansa puoleen. — Sinä kuulit mitä hän sanoi.

Hänen kasvoilleen oli noussut tumma puna, hän aavisti pahaa. Hän astui poikansa eteen ja mittasi häntä katseella, joka oli niin hirveä, että Oskar välittömästi otti pari askeletta taaksepäin.

— Olen minä taitanut hänet joskus nähdä… tuolla, portaissa. Muuten en tiedä mitään, vastasi hän, pakoittautuen välinpitämättömäksi. Sitte hän katsahti Konradiin, ikäänkuin sanoakseen jotakin, mutta malttoi mielensä ja jatkoi: — näkeehän sen selvästi, että hän on puolihullu… Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että häiritsin.

Hänen kasvonsa olivat käyneet vielä kalpeammiksi kuin ne tavallisesti olivat. Hän tahtoi jättää huoneen, mutta vanhus tarttui hänen käteensä ja veti hänet keskelle lattiaa. Äkkiä kääntyi kaikki huomio Josefaan, sillä hän oli, kädet ristissä, heittäytynyt polvilleen Konradin eteen. Hänen puheensa oli taas aivan järkevää:

— Minä valehtelin, herra pastori, alkoi hän. — Te ette koskaan ole tehnyt minulle kuin hyvää. Älkää olko minulle suutuksissanne, herra pastori. En enään koskaan tee sillä tavalla. Tahtoisin suudella jalkojanne, ehkä sitte taas saan rauhaa.

Hän oli jo vaivuttamaisillaan päänsä maahan asti, mutta Konrad nosti hänet ylös ja laski hänet tuolille. Painettuaan päänsä käsien varaan, purskahti hän katkeraan itkuun. Koko ruumis värisi nyyhkytyksistä. Kauvan kannettu ja väkivallalla pidätetty tuska pääsi siinä valloilleen. Hän ei enään voinut pidättyä.

— Jalo mies on täällä joutunut epäluulonalaiseksi, sanoi maalaispastori pojalleen. — Vastaa nyt kysymykseeni: oletko roisto? Kai ymmärrät… Rakkaat virkaveljet, suokaa anteeksi, mutta totuus ja oikeus ennen kaikkia.

Hän piteli molemmin käsin kiinni Oskaria ja katseli häntä läpitunkevalla katseella. Hetkisen ajan vallitsi huoneessa äänettömyys, sitte lausui Josefa tuoliltaan hiljaa, mutta selvään:

Ja taas hän purskahti itkuun. Hänen päähänsä oli äkkiä noussut hämärä aavistus, jota ei hän tähän asti ollut laisinkaan ajatellut.

Maalaispastorilta pääsi syvä huokaus. Hän päästi irti poikansa ja viittasi hänelle, että hän menisi. Painava taakka oli poistunut hänen rinnaltaan. Oliko tyttö puhunut totta? Kuka sen saattoi tietää. Mutta huoneeseen oli äkkiä puhaltanut ikäänkuin puhdas ilma, jonka tieltä kaiken likaisuuden oli täytynyt poistua. Kaikkien kasvot muuttuivat. Julius astui ikkunan ääreen ja loi katseensa kirkkoon. Hänen uskonsa oli pelastettu.

Hovisaarnaaja heitti Josefaan omituisen katseen ja pudisti päätään. Sitte kuiskasi hän pari sanaa Kickertille. He tahtoivat molemmat lähteä pois. Maalaispastori oli ensimmäinen, joka lausui jäähyväiset. Hän otti hattunsa ja keppinsä, ojensi Josefalle ja molemmille veljeksille kätensä, lähetti vielä terveisiä heidän sisarelleen ja meni sitten pieneen huoneeseen, sulkien oven jälkeensä.

— Sinä olet renttu. Kuritushuoneessa on sinun paikkasi, sanoi hän hiljaa. — Mars eteenpäin.

— Niinkuin tavallisesti. Ja sen sinä vain kerrot aivan häpeämättä!… Vanhus työnsi hänet inholla ovea kohti. — Kun ei vain olisi paras antaa sinun mennä menojasi! lisäsi hän sitte.

Noin kymmenen minuutin perästä läksivät muutkin vieraat. Bock oli mitä huonoimmalla tuulella, sadatteli mielessään Klaudinaa ja oli vakuutettu siitä, että Josefa oli pettänyt heidät kaikki. Julius oli niin perinpohjin suuttunut häneen, että hän oli kohdellut häntä tavattoman lyhyesti. Konrad arveli jälkeenpäin, että hovisaarnaaja oli mahtanut olla aika lailla häpeissään.

Josefa oli viety sänkyyn, jossa hän heti oli vaipunut levottomaan uneen. Molemmat veljekset olivat yksin huoneessa, mutta eivät sanallakaan koskettaneet siihen mitä vasta oli tapahtunut. Lääkäri saapui ja puheli jonkun aikaa Juliuksen kanssa; Josefa tarvitsi hyvää hoitoa. Hänen mentyään, sanoi Konrad äkkiä ja odottamatta:

— Kunhan nyt lapsesi paranee, niin tottahan sinä annat hänelle hyvän kasvatuksen; ja ennen kaikkia uskot hänet toisiin käsiin.

Julius, joka oli seisonut ikkunan ääressä, katsellen ulos kirjavista ruuduista, kääntyi äkkiä kummastuneena, mutta ei pitkään aikaan sanonut mitään.

— Niin se on lapseni, en voi sitä kieltää. Enkä edes tahdo tietää mistä sen olet kuullut, sillä se olisi tarpeetonta… Niin kauvan kuin ihmisiä löytyy, tekevät he syntiä. Sillä jollei syntiä olisi, niin emmehän voisi taistella sitä vastaan. Meillä on kaikilla vikamme ja onhan se hyvä, sillä muutoin ei kukaan huomaisi etujamme… Sillä on suuri merkitys, että ensimmäinen syntiinlankeemus juuri tapahtui paratiisissa, jota aina ajatellaan ilon ja nautinnon täydellisyyden maaksi. Jumala kai niin tahtoi… Minä eroon neiti Schaffista; tyytynet kai aluksi siihen, lisäsi hän hetken kuluttua.

— On. Ole hyvä ja lähetä Hedvig tänne, kun käyt siellä. Tai olkoon, korjasi hän samassa. — Minun täytyy kuitenkin mennä sinne ja mitä Josefaan tulee, niin täytän velvollisuuteni häntä kohtaan.

Jäätyään yksin, läksi Julius Josefan huoneeseen. Hän nukkui, kasvot hohtivat ja hengitys oli hätäinen. Julius ei enään ollut kahden hänen kanssaan, sillä hän oli lähettänyt noutamaan sairaanhoitajatarta, joka hänen astuessaan huoneeseen nousi paikaltaan ja vaatimattomasti väistyi syrjään. Pastori oli käskenyt, ettei hän ilman hänen erityistä lupaansa saanut päästää sisään ketään, paitsi lääkäriä. Hetkisen ajan Julius vaieten katseli nukkuvaa, laski kätensä hänen otsalleen ja meni sitte pois. Tultuaan työhuoneeseensa, otti hän kirjoituspöytänsä laatikosta rahaa ja soitti Klaudinaa.

Heti kun sairaanhoitajatar oli tullut, oli Klaudina aavistanut, että jotakin mahtoi olla tekeillä. Nyt hänen ensi silmäyksensä sattui rahaan, joka oli laskettu pyöreälle pöydälle. Hän kalpeni ja hänet valtasi suuri levottomuus, mutta hän tekeytyi levolliseksi, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän seisahtui keskelle lattiaa, pani käsivartensa ristiin rinnan yli, niinkuin hänen tapansa oli, ja katseli odottavasti Juliukseen, joka istui kirjoituspöytänsä ääressä, selin päin häneen.

— Josefa ei sittenkään joudu Siloahiin, alkoi pastori kovalla äänellä, kääntymättä paikaltaan.

— Ihminen voi monasti erehtyä, vastasi Klaudina äänellä, josta saattoi tehdä eri johtopäätöksiä.

Pastori vaikeni, silmäillen hajamielisenä eteensä, sillä hän ei oikein tietänyt mitä hän vastaisi. Sitte hän äkkiä virkkoi:

— Voitte vielä tänä päivänä lähteä talostani, neiti Schaff. Tuossa on palkkanne koko vuosineljännekseltä.

Hetkiseksi Klaudina hämmästyneenä, sanatonna jäi häneen tuijottamaan, mutta sitte hän tointui. Hän otti rahat käteensä ja päästi ne kilisten hameensa taskuun.

— Kiitoksia, herra pastori, vastasi hän levollisesti ja vaatimattomana. — Hyvä on. Itse lähden jo tänään ja huomenna annan noutaa tavarani. En ole koskaan tunkeutunut niskoillenne, enkä koskaan tule sitä tekemään. Kaikki mitä tähän asti olen tehnyt, on vaan tapahtunut teidän hyväksenne.

Julius hämmästyi hänen sanojensa hiljaista nöyryyttä; hän oli odottanut vallan toista. Nyt vasta hän kääntyi häneen päin. Tuo sävyisyys häntä kovin kaunisti; sellaisena hän aina oli pitänyt hänestä, kun hänen oli pitänyt pyyhkiä murheet pois hänen otsaltaan. Tosi naisellisuuden hohde lepäsi tänä hetkenä hänen rumilla kasvoillaan; niissä oli viehätys, joka häikäsi Juliusta enemmän kuin milloinkaan ennen. Mutta hän kokosi kaikki voimansa ja päätti vastustaa. Pappilassa vastapäätä oli sekä isän ruumis että yksinäinen sisar.

— Tehkää se, neiti Schaff, virkkoi hän sitten. — Minä kiitän teitä kaikesta, vaikkette aina olekkaan pysynyt totuudessa. Ymmärrätte varmaankin mitä tarkoitan… Johtakoon teitä Jumalan siunaus teillänne, lisäsi hän saarnaäänellä. Eroaminen oli tässä totisesti vaikeaa.

Klaudina oli tähän saakka ollut siinä luulossa, että pastori vain tahtoi suututtaa häntä sekä että tuo tavallista pahempi tuuli menisi menojaan niinkuin muutkin. Mutta nyt nousi veri hänen poskilleen ja rinta alkoi hätäisesti kohota. Jos kerran pastori siis nyt todellakin oli tosissaan, niin ei hänenkään tarvinnut häikäillä.

— Älkää lasketelko loruja, huudahti hän astuen pari askelta eteenpäin. Hän oli silmänräpäyksessä niin muuttunut, että pastori vallan säpsähti. — Totuutta, totuutta! jatkoi hän ylenkatseellisesti, venytellen sanojaan. — Minäpä sanon teille jotakin, herra pastori… Tässä talossa on minun aikanani vain kaksi kertaa puhuttu totuutta. Ja sen teki veljenne, silloin kun hän sanoi koko kirkon kristillisyyttä valheeksi ja tänään, kun hän oikein perinpohjaisesti luki hovisaarnaajalle lain. Muuten täällä on ollut paljon mätää, niinkuin kaikkialla, missä ihmiset ovat valmiit pikemmin näkemään tunkioita lähimmäistensä kuin omien oviensa edessä… Tunnemmehan me toisemme, me molemmat. Minun jälkeeni tulee toinen, siinä koko muutos. Olkaa suora ja sanokaa, enkö ole oikeassa? Voi pyhä taivas, ettenkö olisi! Mutta mitä minä sinua siitä soimaisin. Voithan sinä tehdä rippisi kotona.

Pastori oli niin hämmästyksissään, että hän vain sanatonna, suu auki, häneen tuijotti. Siihen tapaan Klaudina ei vielä milloinkaan ollut puhunut. Ja eninten häntä hämmästytti, mitä hän Konradista oli sanonut. Se se oli oikein noita hänen voittojaan, joihin hän aina valmistautui jo kauvan edeltäkäsin.

— Mitä te puhutte? sai hän vihdoin sanotuksi. — Ja kuitenkin te koko ajan olette koettanut vahingoittaa veljeäni.

— En häntä, vaan hänen henkeään. Sillä mitä kirkosta tulisi, jos äkkiä rupeisi ilmestymään tuollaisia ihmisiä, jotka vakuuttavat että kaikki mitä saarnataan onkin pelkää roskaa. Mistä papit silloin saisivat leipänsä? Tiedän sen kokemuksesta… Klaudina nauroi ivallisesti, sitten totisena jatkaakseen. — Tiedän muuten, että te itse, ankarasta oikeauskoisuudestanne huolimatta, olette aivan samaa mieltä. Ja eikö tyttö tuolla ole tyttärenne?… Eikö olisi ollut parempi, ettei hän koskaan olisi tullut tähän taloon? Ja eikö vieläkin olisi parempi, ettei hän koskaan saisi tietää, että te olette hänen isänsä?

— Nainen, saatana puhuu suusi kautta! pääsi häneltä sitte; Klaudina tiesi sen siis myöskin! Tämä uutinen pani Juliuksen vapisemaan mielenliikutuksesta.

— Älkää toki sellaisia puhuko! vastasi Klaudina levollisesti ja katseli häntä suoraan silmiin. — Onhan se totta! Ajatelkaa jos joku tietäisi sen. Minä tietysti olisin hellästi ruvennut hoitamaan lasta, koska kerran asian laita näin on. Mutta eihän se nyt käy ja se on ehkä parasta.

— Tietysti. Epäilettekö? Olenhan aikoja sitte nähnyt, että rakastatte lasta. Miksen sitte siinäkin suhteessa olisi teitä palvellut? Voihan sen asian järjestää. Annetaan lapsi hyvien ihmisten hoidettavaksi, jonnekin kaupungille ja niin tulee omatunto rauhoitetuksi. Ja sehän se sittenkin on pääasia. Eikö äiti ollut yhtä paljon syypää kuin tekin, ja ettekö sitte silloin jo tehnyt tarpeeksi hänen puolestaan? Minä tiedän kaikki.

Julius oli jo puoleksi voitettu. Klaudina oli oikeassa. Hänen jälkeensä tulisi toinen, sillä hänen sisarensa oli sittenkin vain hänen sisarensa. Ja tiesihän Klaudina kaikki. Vaikka hän vielä, jouduttuaan maailmalle, panisi aikaan, ties mitä juonia. Nythän ei Juliuksen enään tarvinnut salata häneltä mitään. Ja Josefan asia saataisiin kyllä kuntoon. Ainakin oli talossa sitte ihminen, joka paikalla ymmärsi kaikki. Hänen ajatustensa lanka katkesi siinä, sillä Klaudina astui hänen eteensä ja virkkoi:

— Ojentakaa minulle toki kätenne jäähyväisiksi, herra pastori. Kun ihminen kuusi vuotta on ollut talossa, niin ei sitä aivan ilman muuta eroteta.

Juliuksen katse sattui hänen voimakkaaseen vartaloonsa. Mikä majesteetillinen nainen! Hänen hengähdyksensä siveli pehmeästi hänen poskeaan. Nyt ei hän enään vastustanut. Tahto oli hänen aivoissaan pieni kipinä, jonka intohimojen meri hetkessä nielasi kitaansa. Hän ojensi kätensä ja sulki Klaudinan syliinsä.

Lähdettyään veljensä luota, ei Konrad heti mennytkään vanhaan pappilaan, niinkuin hän oli aikonut, vaan läksi asuntoonsa, sillä hän muisti että hänellä siellä oli joku asia toimitettavana. Eräässä kadunkulmassa hän äkkiä huomasi maalaispastorin, joka ympärilleen kurkistellen näytti etsivän jotakin.

— Oletteko te ehkä hänet nähnyt? kysyi hän heti Konradilta. — Minä menin vain tänne kauppaan ostamaan itselleni uutta tupakkaa. Ja kun tulin takaisin, niin hän oli kadonnut. Voi sitä kelvotonta! huudahti pastori aivan toivotonna. — Kuka tietää, mihin paholainen taas on kulettanut hänet. Hänellä oli taskussaan koskematon satamarkkanen, jonka hän minulta sai houkutelluksi, ostaakseen sillä itselleen kellon. Hyvä herra tohtori, neuvokaa nyt, mitä minun pitää tehdä.

Puolen tuntia hän jo oli kävellyt edestakaisin siinä kadulla, näkemättä poikaansa. Avuttomana lapsena hän harhaili ihmisjoukossa, pyyhkien otsaansa nenäliinalla ja surullisena tähystellen kaikille tahoille. Oskarin mukana näkyi koko hänen hyvä tuulensa kadonneen. Saako hän enään koskaan nähdä häntä? tuleeko isän sydäntä koskaan elähyttämään se tieto, että hän pojasta on tehnyt hyvän ihmisen? Tai palaako hän takaisin suohon, josta hän tahtoi hänet vetää ylös? Nämät ajatukset liikkuivat pastorin mielessä. Ja tänään hänen täytyi jättää Berliini. Konrad koetti häntä lohdutella. He kävivät kaikki likeiset kadut ja hakivat epäiltävistä kapakoista, mutta löytämättä Oskaria.

— Nyt uskon todellakin, ettei häntä enään voi pelastaa, sanoi maalaispastori, kun he tunnin ajan olivat kävelleet turhaan. — Se oli vain siveellisyyden puuska, joka hänet oli vallannut. Tiedättekö, rakas virkaveli, löytyy ihmisiä, joita ei voi pelastaa. He lankeevat takaisin vanhoihin taipumuksiinsa. Minun täytyy ajatella runoilijan sanoja — muistaakseni ne ovat Goetheltä: jos asetat sammakon vaikka valkealle tuolille, niin kyllä se siitä hyppää takaisin likalammikkoonsa… Nuo ihmiset ovat niinkuin vissit koppakuoriaiset, jotka viihtyvät ainoastaan vissinlaisissa tunkioissa, mutta jotka kauniilla, kiiltävällä kuorellaan välistä saattavat pettää. Yksi tie vie ylöspäin, toinen alaspäin. Se joka pyrkii ylöspäin, se tosin ei aina pääse eteenpäin, mutta hän ei myöskään mene takaisin. Mutta se joka joutuu tuolle alaspäin kallistuvalle tielle, se vaipuu yhä syvemmälle. Liha on silloin kuin sieni, joka on imeytynyt täyteen: se vajoo pohjaan. Häpy on poissa, kaikki poissa.

Oskaria ei kuulunut illallakaan, kun lähtöhetki lähestyi. Raskain mielin täytyi maalaispastorin yksin lähteä kotipuoleen. Agata tahtoi vielä viipyä viikon päivät serkkunsa luona. Mutta vielä hyvästijättäessä täytyi hänen luvata enolleen, että hän tekee kaikki mitä ikinä voi, saattaakseen Oskarin hyvälle tielle, jos hän vain saa hänet käsiinsä. Isän ainoana toivona oli vielä se, että Oskar äkkiä ilmestyisi Agatan luo, tai hädän pakoittamana, vapaaehtoisesti saapuisi kotiin.

Kahden päivän kuluttua kannettiin vanhan Balduksen maalliset jäännökset hautausmaalle. Kellojen soidessa läksi pitkä, juhlallinen saatto liikkeelle. Julius puhui haudalla todellakin kauniisti, jopa Klaudinan mielestä niin liikuttavasti, että hän turhaan koetti pidättää kyyneleitään. Vielä jälkeenpäinkin mainittiin sitä ruumissaarnaa. Poika oli todellakin syvästi mahtanut rakastaa isäänsä!

Saman viikon lauvantaina aamupäivällä läksi Konrad taas Juliuksen luo. Hän oli aamulla saanut ilmoituksen siitä, että hänet oli eroitettu virastaan. Siihen hänen toimintansa siis loppui, siihen menivät kauniit toiveet, jotka häntä Berliiniin olivat seuranneet. Kumma kyllä ei tämä sanoma häneen suuresti koskenut: eihän ollut tapahtunut muuta kuin asia, jota jo kauvan hiljaisuudessa oli valmistettu.

Julius ei näyttänyt vähääkään hämmästyvän, kun hän luki nuo muutamat rivit. Hän ei yleensä ollut puhetuulella, sillä tämä päivä oli jo tuottanut hänelle paljon harmia. Bock oli kirjoittanut hänelle, että August Jannusch valitettavasti oli pettänyt kaikki hyvät toiveet, sillä hänen ansiokseen oli luettava monen tuhannen sikarin varkaus, jotapaitsi hän luvattomasti oli ottanut vastaan maksuja useilta kauppatuttavilta. Kuitenkaan ei asiaa pitänyt jättää lain koviin kouriin, jotta kadotetun lampaan vielä kävisi mahdolliseksi palata takaisin laumaan ja jotta turhat juoksut tulisivat vältetyiksi. Julius luki kyllä rivien välitse, ettei noilla "juoksuilla" tarkoitettu muuta kuin kaikellaisia vastenmielisyyksiä, joita Bock tahtoi välttää.

— Niin, ei pidä leikkiä tulen kanssa, eikä hypistellä Jumalan sanaa, lausui hän sitte. — Mitä sinä nyt aiot? lisäsi hän samassa.

— Ja koettaa päästä päämaaliini toista tietä. Riippumattomana miehenä, jatkoi Konrad.

— Ehkä luopumalla valtiokirkosta ja rupeamalla lahkolaiseksi? kysyi hän hiukan ivallisesti.

— Ei, en sitä. Sillä osoittaisin panevani liian suurta arvoa kirkollisille tavoille. Aion pysyä rehellisenä kristittynä ja koettaa olla sitä aivan toisessa hengessä kuin kirkko.

— Se joka ei ota vaaria neuvoista, sitä ei myöskään voi auttaa…
Ehkä sitte joudutkin oikein sosialistisiin kulkuväyliin. Jatka, jatka!
Juokse pääsi puhki muurin seinään.

— Sitä en tule tekemään, vastasi Konrad levollisesti. — Kristillisyys ja sosialismi ovat minulle aivan eri asioita, vaikka ehkä pyrkivät samaan maaliin. Sosialismi hakee onnea ulkoa, kristillisyys sisältäpäin. Sosialismi tekee vaatimuksia toisilta, kristillisyys itseltään. Jos molemmat tapaisivat toisensa puolitiessä, niin päästäisiin ehkä sovintoon. Sanoinhan muuten ensimmäisessä ja viimeisessä saarnassani, jonka tässä kaupungissa pidin, selvään mielipiteeni. Kaikki tässä maailmassa on kehittynyt vähitellen itsestään. Miksei siis kerran tulisi aika, jolloin tämän keinotekoisen kristillisyyden sijasta vallitsee luonnollinen kristillisyys. Ja vastavaikutus ei tule tulemaan niinkutsutusta sivistyksestä, joka aina järjestää kaikki käsitteiksi, vaan alhaalta päin, sieltä missä luonnolliset oikeudet ovat. Ja ne ovat kaikkia teidän lakejanne tuhat kertaa väkevämmät.

— Suvaitsevaisuutta minä vaadin. Suvaitsevaisuutta toisinajattelevia kohtaan. Jos valtio vaaran päivinä on oikeutettu vaatimaan näiltä toisinajattelevilta heidän verensä, niin se myöskin on velvollinen rauhan aikana pitämään huolta siitä, etteivät papit suvaitsemattomuudellaan myrkytä tätä verta.

— Niin on aina ollut ja niin tulee aina olemaan, vastasi Julius pitkällä haukotuksella, sillä hän oli viime yönä maannut huonosti. — Minä näen sinut jo kirjailijana… laiha leipä. Oikein minä säälisin, jos todellakin rupeisit elämään kokonaan kynäsi varassa. Huono pappi on aina parempi kuin hyvä kirjailija. Onhan sitä sentään meidänkin joukossamme muutamia, jotka kirjoittavat, mutta vain hartauskirjoja.

— Sinä et kai kuitenkaan syö kanssani? Konrad kiitti ja johti sitte puheen siihen, minkätähden hän oikeastaan oli tullut. Oli kysymys Hedvigin tulevaisuudesta. Hiukan hämillään Julius ilmoitti uuden päätöksensä. Hän oli jo tottunut Klaudinaan ja lupasi Hedvigin puolesta tehdä, mitä hän ikinä voi. Kahta taloutta hoitavaa sielua ei toki voinut pitää samassa talossa.

— Ja sen sanot kaikkien näitten tapahtumien jälkeen? kysyi Konrad äärimmilleen hämmästyneenä.

— Olen sinulta saanut oppia, vastasi Julius vakavasti. — Tein itselleni kysymyksen: tuleeko siitä apua? ja vastaukseksi sain: älä vastusta pahaa.

Konradin täytyi miltei ihaella hänen välinpitämättömyyttään, vaikka hän häntä samalla syvästi sääli. Enempää ei hän sillä kertaa kysellyt, vaan läksi sisarensa luo kertomaan, minkä käänteen asiat nyt olivat saaneet. Hedvig otti hänet vastaan hymyllä, joka viittasi johonkin odottamattomaan iloon. Mutta pahalla tuulella kuin oli, ei Konrad huomannut ottaa siitä selvää, vaan heittäysi heti istumaan ja rupesi purkamaan tämänkin päivän tuomia pahoja kokemuksia. Hedvig otti asian tyynesti, pyysi, ettei hän hänen tähtensä huolehtisi ja koetti rohkaista häntä.

— Sinä olet siis vielä jäänyt minulle, sanoi Konrad liikutettuna, veti sisaren syliinsä ja suuteli hänen silmiään ja otsaansa. Hän ei ensinkään huomannut, että hän samassa, aivan aiheettomasti, jätti huoneen. Surullisesti hän jäi tuijottamaan eteensä lattiaan. Äkkiä kuului hänen takanaan hiljainen kahina ja kuiskaus:

Hämmästyneenä käänsi hän päätään ja näki silloin Agatan, kädet ristissä ja puna poskilla seisovan edessään. Hän hymyili, mutta koko ruumis vapisi: hän pelkäsi, mitä nuo sanat, jotka vastustamattomalla voimalla olivat tunkeutuneet hänen huuliltaan, vaikuttaisivat. Siinä siis Hedvigin hymyilyn merkitys. Agata oli mahtanut olla piilossa jossakin nurkassa.

— Agata! huudahti hän hiljaa, sulki hänet syliinsä ja painoi hänen huulilleen ensi suudelman.

— Ota minut ja kaikki mitä minulla on, sanoi tyttö, silmissään autuas piirre. — Minä tahdon olla uskollinen toverisi, tahdon, niinkuin sinäkin aina tahtoa hyvää. Sekä ilon että surun päivinä.

Hedvig tapasi heidät lavertelemassa lasten lailla. Hän onnitteli heitä sydämmensä pohjasta, eikä epäitsekkäisyydessään ensinkään ajatellut itseään. Mutta Agata pysyi päätökselleen uskollisena. Maalaispastori, joka suuresti ikävöi sisarentytärtään, oli kirjoittanut, että hänen paikalla pitää tulla kotiin. Sentähden he kaikki kolme nyt päättivät seuraavana päivänä lähteä vanhusta hämmästyttämään. Hedvig lupasi olla viikon päivät Agatan luona, Konradin sen sijaan piti palata takaisin Berliiniin, niin pian kuin hän oli tavannut Bläselin. Kihlajaisia saattoi siis viettää paikalla. Nämät hetket olivat ensimmäiset iloiset koko tuona raskaana viikkona.

Seuraavana aamuna tahtoi Hedvig, että he vielä kerran kävisivät kirkossa kuulemassa Juliuksen saarnaavan. Hän käytti muunmuassa tekstinä Jaakopin epistolan 1:n luvun 12 värssyä: Autuas on se mies, joka kiusauksen kärsii; sillä koska hän koeteltu on, niin pitää hänen elämän kruunun saaman, jonka Herra niille luvannut on, jotka häntä rakastavat.

Hän ylisti kiusauksen voittamista siksi suoraksi tieksi, joka kaikissa elämän tapauksissa vie korkeimpaan hyveeseen. "Muistakaa, rakkaani, että sielun puhtaus se on, jota teidän hellinten täytyy säilyttää, jos tahdotte vastustaa pahuuden ilkeintä henkeä, intohimoa. Sillä se se uudestaan pyytää iskeä teihin kyntensä, se se ei säästä leskiä eikä orpojakaan. Mutta joka sen voittaa, se tulee kauvinten kantamaan elämän kruunua."

Hän puhui kuivalla äänellä, joka selvästi osoitti, että nämät asiat hänelle olivat tuiki välinpitämättömät. Konradin täytyi hymyillä.

Pappispuvussa näytti hän kymmenen vuotta vanhemmalta. Hän muistutti tyytymätöntä isää, joka lukemattomia kertoja on antanut lapsilleen hyviä opetuksia, ilman että he ovat seuranneet niitä. Lopulla puhui hän hiukan nopeammin, sillä hän tahtoi palkita seurakuntaansa sen kärsivällisyydestä.

Kun Konrad päivällisen jälkeen oli pannut kuntoon matkalaukkunsa ja sitte aikoi mennä rouva Brennerleinin puolelle, niin hän huomasi äidin ja pojan äänekkäästi keskustelevan käytävän perällä. Viime lauseet hän tahtomattaankin tuli kuulleeksi.

— Sinulle siis tahdotaan antaa matkapassi sentähden että illalla vielä ansaitset jonkun pennisen, sanoi Ulrika kiihtyneellä äänellä.

— Holtmann arveli, että joko yhtä tai toista, vastasi Nikolaus. — Se Magner aasi se on kuiskannut tuon kaiken hänen korvaansa. Minä ansaitsen sillä tavalla kaksinkerroin ja se häntä ärsyttää.

— Kuuleppas nyt, Niilo… Jos asian laita niin on, niin heitämme hiiteen koko kirkon. Kyllä olemme jo tarpeeksi kiusaantuneet… Mutta täytyyhän ihmisen elää.

Ovi lisahti lukkoon ja kissa, jonka häntä oli jäänyt väliin, päästi surkean huudon.

Kello viiden aikaan menivät Hedvig, Agata ja Konrad sanomaan Juliukselle jäähyväisiä. Tytöt jäivät etuhuoneeseen siksi aikaa kuin Konrad kävi Josefaa tervehtimässä. Hän oli yhä vuoteen omana ja vaikka hänen tilansa jo olikin tullut paremmaksi, niin ei vaara vielä ollut kokonaan ohitse. Hän ojensi Konradille hymyillen kätensä ja Konrad toivotti hänelle sydämmensä pohjasta pikaista paranemista; hän toivoi että hän jo palatessaan takaisin Berliiniin näkisi hänet ihan terveenä. Sitte käänsi tyttö pois kasvonsa ja jäi liikkumattomana lepäämään vuoteelleen.

— Pysythän sanoissasi, teethän kaikki mitä olet luvannut, sanoi Konrad
Juliukselle, kun he yhdessä astuivat käytävän läpi.

— Kyllä, kyllä, vastasi pastori. Samassa tuli Klaudina kyökistä ja seisahtui oveen. Konrad ei ollut häntä näkevinään, mutta Julius heitti hänelle merkitsevän katseen. Siinä katseessa ilmaantui kahden ihmisen täydellinen yhtäpitäväisyys: he olivat jo aikoja sitte selvillä asiastaan. Molemmat ikävöivät sitä hetkeä, jolloin Konrad lähtisi talosta.

Pian hän Hedvigin ja Agatan kanssa olikin matkalla asemalle. Avonaiset vaunut saapuivat Marta-kirkon kohdalle juuri silloin, kun kelloja soitettiin iltajumalanpalvelukseen. Suuren kellon ääni oli ihmeellinen. Sen puhdas sointu oli aina lumoten kohdannut Konradin korvaa.

Ajan mustaamana seisoi kirkko keskellä uutta elämää, jonka aallot kaikilta tahoilta vyöryivät sitä kohti; ahavoittunut jättiläisrakennus nosti vain ylpeänä päätään, vaikeni ja vastusti kaiken uhan. Kaasulyhtyjen kirkkaassa valossa riensi sunnuntaipukuinen joukko huoletonna iloihin, nautintoihin. Suuresta kulmatalosta sojahti esiin sähkövalon säde, luoden tiensä kamalan kirkkaaksi. Se näytti tahtovan tunkea aina vahvan kivimuurin ytimiin asti, julistamaan, etteivät ajan askeleet koskaan lepää.

Konrad oli niin lämpimin tuntein ennen katsellut tätä kirkkoa ja tänä hetkenä kiiruhti hän kylmänä, välinpitämättömänä sen ohitse. Siinä oli jotakin niin kuollutta, menneisyyteen kuuluvaa; sen maailma oli käynyt hänelle vieraaksi. Kivet puhuivat vaan menneisyyden kieltä, eikä nykyisyyden eläviä, mahtavia sanoja, jotka kantavat ihmisen totuudenikävää sinne, missä sitä kohtaa toisten sydänten rakkaus ja osanotto.

Hitaasti vierivät vaunut. Ainoastaan harvoja ihmisiä astui kirkkoon. Yhä vieläkin soivat kellot ja ylinnä kuului suuren kellon heleä ääni. Kai'un aallot tuntuivat ylettyvän maahan asti; kellon huojuessa hyrskähteli ja kokonaisuus muodostui ihanaksi soitoksi. Oli kuin ilmakin olisi laulanut yliluonnollisten sävelten runsautta.

Sanattomina he kaikki kolme kuuntelivat. Konrad ja Agata katsahtivat toisiinsa ja tarttuivat ääneti toistensa käsiin. Vaunut lähtivät liikkeelle. Yhä vieläkin kuului soitto. Vähitellen harvenivat, heikkenivät suuren kellon äänet. Vihdoin hukkui sen viimeinenkin sävel jättiläiskaupungin humuun.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VUORISAARNA: ROMAANI NYKYAJALTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Vuorisaarna: Romaani nykyajalta

VUORISAARNA

MAX KRETZER

ENSI OSA

TOINEN OSA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE