The Project Gutenberg eBook of Iris rukka, by Anni Swan

1. Metsäpirtissä. 2. Hyvästi metsäpirtti! 3. Kaupunkilaisserkut. 4. Iristä kasvatetaan. 5. Ulla Stjernfeltin kutsut. 6. Raskaita päiviä. 7. Ankara vieras. 8. Köyhyyttä.

1. Matkalla.
2. Kaarinan päiväkirjasta.
3. Akselin syntymäpäiväkestit.
4. Muurahaiset.
5. Musikaalisia harrastuksia.
6. Salaisuuksia.
7. Muuan eno.
8. Preciosa.
9. Veljekset.
10. Valkenee.

MAALAISTYTTÖ

METSÄPIRTISSÄ.

Lounaistuuli puhalsi täyttä suuta, niin että järven laaja selkä oli vaahtopäissä. Se raastoi Iriksen hiuksia, kiskaisi huivin hänen päästään ja kietoi haalistuneen pumpulihameen paljaiden säärien ympäri.

Ja hän juoksi kevyesti mäkeä ylös rakennukselle. Puolivälissä tuli häntä vastaan harteva, lyhyenläntä mies.

Taneli jatkoi itsekseen muristen matkaansa rantaan. Iris saavutti hänet tuokion kuluttua. Hän oli pukeutunut harmaaseen sarkatakkiin ja sitonut huivin päähänsä.

Oli siinä kuitenkin työtä hyvästi niin hennolle soutajalle. Hiki valui pitkin Iriksen päivettyneitä poskia, sarkatakki piti heti heittää yltä. Käsiä pakotti, mutta hän puri hampaansa yhteen ja veti kaikin voimin. Verkkojen kohdalla oli aina koko urakka saada vene pysymään tasapainossa.

Yksi toisensa jälkeen saatiin kuitenkin verkot veneeseen ja sitten palattiin kotiin purjetuulessa.

— Voi sinua Taneli, ettet parempaa tiedä, vaan viet lapsen tällaisella tuulella järvelle, annat poloisen vielä soutaa. On sitä siinäkin miehessä älyä.

Iris nauroi. — Luuletkos minun olevan ensi kertaa pappia kyydissä, Sere? Älä nyt liiaksi toru. Katso näitä kaloja. Eikö olekin pulska saalis? Neljä kappaletta lahnojakin.

Taneli alkoi irroittaa kaloja verkoista, ja Sere niitä puhdistaa. Iris juoksi sisään vaihtamaan vaatteita. Tuuli oli räiskyttänyt vettä veneeseen, niin että hänen selkänsä oli likomärkä. Yks kaks hän oli uusissa pukeissa, korjasi pikimmältään hiuksiaan ja meni tupaan syömään.

Pitkälle pöydälle oli Sere kattanut illallisen. Iris istuutui ja leikkasi itselleen ison viipaleen rieskaa. Jo tulivat Taneli ja Serekin rannalta, ja siinä samassa Mikko, päivätyöläinen, sekä Manta, pieni pulleaposkinen piikatyttö, kumpikin askareiltaan.

Iriksen vuode oli hänen omassa pienessä kamarissaan. Oikeastaan Iris olisi paljon mieluummin nukkunut Seren kanssa samassa huoneessa, mutta siinä suhteessa Sere oli järkähtämätön. Rouva vainaja oli vielä eläessään määrännyt sen huoneen tyttärelleen, ja siinä oli Iriksen nukuttava.

Sere ei ollut Iriksen äiti, etäinen sukulainen vain. Hänen äitinsä oli ollut Iriksen isoisän, Honkamäen isännän, serkku. Hän oli joutunut köyhän miehen vaimoksi, ja lapset, Sere ja Taneli, olivat jo aikaisin tulleet Honkamäkeen, jossa kasvoivat osittain kasvatin, osittain palvelijan asemassa. Kun Iriksen äiti meni naimisiin, seurasi Sere häntä uuteen kotiin, ja kun nuori rouva kuoli, otti Sere kodin ja lapsen hoidon hartioilleen. Sere ompeli Irikselle vaatteet, Sere opetti hänet lukemaan ja neuvoi hänelle käsitöitä. Sere osasi kertoa tarinoita ja laulaa vanhoja, kauniita lauluja. Sere oli maailman paras ihminen, sen Iris tiesi. Tanelikin oli hyvä, mutta hän ei ollut niin viisas kuin Sere.

Tuuli yltyi myrskyksi; Iris pujahti kapeaan vuoteeseensa, jonka Taneli hänelle oli nikkaroinut. Vuode oli vastapäätä ikkunaa, Iris saattoi nähdä puitten notkistuvan myrskyn käsissä.

He olivat aamulla, Sere ja hän, tuulettaneet ja pölyttäneet yläkerran huoneet.

— Täytyy olla kaikki paikallaan, jos herra hyvinkin sattuisi kotiin tulemaan, oli Sere sanonut.

Lännenpuoleisessa kamarissa oli kaikki niinkuin oli ollut äidin eläessä. Äidin pieni työpöytä, valkoinen kiikkutuoli, suuri kuvastin, korkeat valkoiset sängyt, kehto, jossa Iris oli pikkuvauvana nukkunut. Siinä oli vielä sama sinikukkainen peite, jonka äiti itse oli ommellut, pitsireunaiset tyynynpäälliset ja lakanat. Kaikki oli äiti valmistanut ja katsonut lastansa varten, mutta itse hän oli lähtenyt pois, kuollut puoli vuotta lapsen syntymisen jälkeen.

Iris nyyhkytti. Myrskyn kohina metsässä sai hänet surulliselle mielelle. Ei ollut hänellä äitiä, ei isää. Sere vain ja Taneli. Ja Killi. Siinähän se kehräsikin jalkopäässä, hänen pieni kiltti kissansa. Iris nosti sen kainaloonsa, silitti sen pehmeää karvaa ja nukkui lohdutettuna, kyynel vielä silmässä.

Seuraavana aamuna hän oli unohtanut surunsa. Oli elonleikkuuaika, jo varhain aamulla hän riensi Tanelin, Mikon ja Mantan kanssa ruispellolle.

Metsäpirtti ei ollut iso talo, se oli oikeastaan ollut vain mahtavan Honkamäen takamaa. Kun Iriksen äiti, Honkamäen talon ainoa tytär, meni naimisiin, lahjoitti isä hänelle paikan myötäjäisiksi. Hän ei hyväksynyt tyttären avioliittoa, mies oli vain soittotaiteilija, ukon mielestä joutavanpäiväinen viulunvinguttaja, joka ei ymmärtänyt maanviljelystä rahtuakaan, kierteli vain enimmäkseen maailmaa. Jotta tyttärellä olisi vakituinen asuinpaikka, rakennutti ukko Metsäpirtin ja määräsi Tanelin ja Seren taloa hoitamaan. Ja tarpeen se olikin, sillä pian Metsäpirtti jäi vaille isäntää ja emäntää. Iriksen äiti kuoli, isä lähti heti sen jälkeen ulkomaille, jonne jäikin. Siitä asti Iris oli elänyt orpona Seren ja Tanelin kasvattamana yksinäisellä saarella. Isoisäkin oli kuollut jo ennen tyttärentyttären syntymistä ja Honkamäki myötiin, koska Iriksen eno, Kaarle Heinonen, tai oikeammin hänen vaimonsa, paremmin viihtyi Helsingissä. —

Oli kaunis aamu, mutta ulkona tapasi siellä täällä myrskyn jälkiä. Tuolla oli puu kaatunut, täällä toinen kallellaan, joka hetki nurin nuukahtamassa. Heinäladon katosta oli tuulispää kiskaissut irti tuohia koko joukon, ja Mantan kerppoläjät olivat hujan hajan maassa. Taneli kulki metsän halki, sirppi olalla ja veti kimeällä falsettiäänellään: "Erämaata, erämaata läpi kulkeissain, kuulin kerrottavan, todeks' sanottavan, että kerran, että kerran pääsen taivaaseen."

Iris iski silmää Mikolle ja Mantalle. Taneli oli pahalla tuulella, sen kuuli. Tanelilla oli näet vain kaksi säveltä varastossaan. Erämaata hän veisasi, kun oli apealla mielellä, mutta kun asiat olivat oikealla tolalla, lauloi hän nuoruudessaan sotaväessä kuulemaansa laulua:

"Kansa muistaa ainiaan
Franskan, Saksan kapinaa,
Yhdeksännellä sadalla
raivos' myrskyn tavalla."

Hitaasti taapusti Taneli eteenpäin ja mitteli mielessään vauriota, jonka myrsky oli metsässä tehnyt. Ruispellolla hänen paha tuulensa kuitenkin vähitellen hälveni. Ja kotvasen kuluttua hän jo suurella hartaudella lauloi Franskan, Saksan kapinaa.

Iris keitti kahvia pellon päässä kahden kiven kolossa. Ripeästi hän levitti sokerit, kermat ja voileivät nurmelle ja kaasi punaposkisena kahvia kuppeihin.

Iristä harmitti, kun ei Taneli sen enempää kiitellyt, vaikka kahvi hänen mielestään oli kerrassaan mainiota. Ei Serekään parempaa keittänyt. Mutta Taneli oli aina sellainen jurrikka. Ei hän juuri sanoja tuhlannut eikä ylenmäärin kiitellyt.

Kun illalla palattiin kotiin, sirpit olalla, eväskontti selässä, olivat kaikki uuvuksissa, mutta hyvällä mielellä. Ruis tuntui tulevan hyvää, tähkäpäät olivat täyteläisiä, olki pitkää. Iris viritti laulun, johon toiset yhtyivät, mutta vaikenivat vähitellen jääden kuulemaan tytön helisevää ääntä.

— Hei vieraita! huusi Iris. Tavallista nopeampaan hän riensi tupaan.
Siellä Sere oli kahvinkeitossa.

— Onhan niitä, kolme herraa, kuuluvat tulleen kuulustamaan hirvenmetsästysmaita, vuokraisivat.

— Mutta eihän me niille, Sere, eihän? Täällä ei saa ampua hirviä eikä muitakaan eläimiä, ei yhtä oravaa. Sanoithan sen heille, Sere, sanoithan?

— En minä osannut vielä mitään sanoa, mutta ei anneta, ellet tahdo.
Eikä siihen ole oikeuttakaan, kun herra on poissa.

— Isossa, herran entisiä tuttavia, sanoi yksi heistä olevansa. Pyysi sinua nähdäkseen. Kun minä vien kahvit sisään, voit tulla mukaan. Mutta siisti ensin itsesi.

— Älä huoli ujostella, tyttöseni, minä olen kamreeri Wuori, isäsi vanhoja ylioppilastovereita. Monta kepposta keksimme aikoinamme yhdessä. Hän oli iloinen ja hauska mies, isäsi.

Iris pudisti päätään kieltävästi. Hänen kasvoilleen levisi alakuloinen ilme.

— Osaan minä lukea ja kirjoittaa ja Lutherin vähän katkismuksen ja osan isoa katkismustakin, selitti Iris reippaasti.

— Tietääkö herra Klewe, ettei hänen tyttärensä ole saanut minkäänlaista koulukasvatusta?

Iris loi häneen kummastuneen katseen. Miksi oli Seren ääni noin kummallisen kova ja katkera?

— Hm. Entä hänen enonsa, pankinjohtaja Heinonen? Eikö hän ole pitänyt tytöstä huolta?

Sere hymähti. — Ei hän ole Iristä kysynyt montakaan kertaa. Täällä lapsi on kasvanut yksin kuin taivaan lintu.

Kamreeri ja Sere olivat hiljentäneet ääntään. Kamreerin hyvänsävyiset kasvot olivat vakavat.

— Minä puhun asiasta pankinjohtajalle, sanoi hän. — Täytyyhän tytön päästä kouluun.

— Sitähän minäkin olen tässä surrut, sanoi Sere. — Kamreeri sitten toimittaa sen asian, vai kuinka?

— Kyllä, vastasi vieras lujasti. — Olkaa huoleti. Hän ojensi kätensä
Irikselle. — Hyvästi, pikku metsälintu.

Kun vieraat tunnin kuluttua Tanelin saattamina lähtivät talosta, katseli Iris kauan heidän jälkeensä. Pois he lähtivät maailmalle toisten ihmisten luo. Olisipa somaa päästä joskus sinne, nähdä muitakin kuin Sere ja Taneli.

HYVÄSTI, METSÄPIRTTI!

Iris seisoi mäellä ja katseli kurkiparvea, joka kiljuen lensi eteenpäin korkealla ilmassa. Hän kohotti molemmat kätensä suulle ja huusi: "Suoraan, nuoraan, matkalinnut! Suoraan, nuoraan, matkalinnut!"

Hiljakseen pimenivät illat. Metsä oli kirjava ja tuoksui syksyä ja kosteutta. Karja palasi laitumelta aikaisin iltapuolella ja pyrki tyytyväisenä lämpöiseen navettaan yöksi. Iris samoili märkää metsää vasu käsivarrella ja kokoili sieniä. Polut olivat keltaisten lehtien peitossa, ja koreat punaiset kielonmarjat hohtivat kanervikossa. Taneli ja Mikko vetivät syysnuottaa, ja saavit täyttyivät kiiltävistä, hopeanhohtoisista kaloista.

Mutta sateella istui Iris isän työhuoneessa vinnillä. Sielläkin tuntui kostea syksynhaju, mutta Iris ei malttanut lähteä pois. Sillä isän kirjastossa oli monta ihmeellistä kirjaa, jotka kertoivat elämästä ja ihmisistä maailmassa niin viehättävästi, ettei niitä malttanut laskea käsistään, ennenkuin kirjaimet peittyivät hämärään. Silloin tyttö huoaten sulki kirjan ja laskeutui portaita alas tupaan. Siellä olivat jo toisetkin koolla. Sere kehräsi rukkinsa ääressä, Manta karttasi villoja, Taneli teki puhdetöitään.

Uunin pankolla kehräsi Killi tyytyväisenä, Pikku haukotteli sopessaan ovensuussa, ja Manta hyräili puoliääneen kansanlaulujaan, joita hän osasi lukemattomia. Iris istui Seren viereen jakkaralle, otti pienet karstansa ja yhtyi Mantan lauluun. Usein Sere keskeytti heidän joutavat loruviisunsa ja alkoi matalalla äänellä laulaa jotain virttä, johon muutkin yhtyivät.

Oli oltu vankina melkein viikon päivät saarella, kun ei jää vielä kantanut. Ikävöiden Iris katseli ulapalle. Kunpa jo pääsisi kulkemaan pitkin hohtavaa jääkantta, kiitämään kilpaa tuulen kanssa rannalta rannalle! Ja sata kertaa päivässä hän kysyi Tanelilta:

Viimein, kirkkaana pyhäaamuna Taneli heitti laukun selkäänsä ja pyrki rautapääseiväs kädessään mantereelle postinhakuun. Kun hän palasi retkeltään, vakuutti hän, että nyt Iris huoleti sai sitoa luistimet jalkaansa ja kiitää minne tahtoi. Jää kyllä jo kesti.

Mutta sillä kertaa Iristä ei haluttanutkaan lähteä luistelemaan, sillä Tanelin postilaukussa oli hänelle osotettu kirje, joka pani hänen päänsä pyörälle. Kirje oli pankinjohtaja Heinoselta ja sen sisällys oli seuraava:

Rakas sisarentyttäreni Iris! Sinä olet jo minun ymmärtääkseni siinä iässä, että sinun pitäisi päästä kouluun ja saada kasvatusta. Olemme siis, tätisi ja minä, tuumineet, että sinä joulun jälkeen saapuisit Helsinkiin. Saat asua luonamme, ja toivon, että viihdyt kodissamme. Tätisi ja serkkusi tervehtivät sinua.

— Hyvänen aika, Sere, pitääkö minun lähteä kotoa pois? huudahti Iris kirjeen luettuaan.

Manta ei osannut mitään sanoa, päivitteli vain kädet esiliinaan käärittyinä. Mutta Mikko tiesi kertoa sisarestaan, joka oli naimisissa ajurin kanssa Helsingissä. Ja hän kuvaili Irikselle laajalti Helsingin ihmeitä, sellaisina kuin oli niistä sisareltaan kuullut, kun tämä viime kesänä oli ollut kotonaan käymässä.

Iris ja Manta kuuntelivat ihmeissään. Iristä oikein pelotti, kun piti sellaiseen kylään lähteä.

Heti joulunpyhien jälkeen alettiin valmistaa Iristä matkalle. Taneli oli jo syystalvesta veistänyt arkun ja maalannut sen korean siniseksi sekä kaivertanut siihen kirjaimet I.K.

Iris olisi suonut arkun värin hiukan tummemmaksi, mutta Taneli piti itsepintaisesti heleänsinisen puolta.

— Sen pitää olla sininen kuin taivas, intti hän selittämättä sen enempää, miksi niin piti olla.

Monasti oli Iris ennen ikävöinyt maailmalle, mutta nyt pyrki pelottamaan. Oli ikävä jättää Metsäpirtti, ikävä erota Tanelista ja Serestä.

— Saat toki, vastasi Sere. Hänenkin sydäntään kirveli ero lapsesta, jota oli kasvattanut ja vaalinut kapalovauvasta pitäen. Mutta Irikselle hän ei mielihaikeuttaan näyttänyt, ompeli ja kutoi vain ahkerasti tytölle vaatteita. Ja paljonpa niitä karttuikin, kun Sere alkoi sulloa tavaroita arkkuun. Siinä oli sininen puolivillainen hame, toinen harmaa, kolmannen punaisen, kamelilankaisen Iris puki ylleen matkahameeksi. Sukkia oli tusinan verran, kaikki pehmeistä, lujista, kotonakehrätyistä lampaanvilloista. Pellavaisia paitoja oli tusina ja kenkiä kahdet, toiset arkkuun, toiset jalkaan. Haukka-Esa, kyläkunnan paras suutari, oli jo syksyllä käynyt ne tekemässä.

Iris oli ihastunut niin suureen vaatteiden paljouteen, varsinkin miellytti häntä uusi päällystakki, joka oli oikein kirkonkylässä tehty. Se oli kyllä vähän liian väljä, mutta lämmin ja komea Iriksen mielestä.

Oli vielä hämärä, kun Taneli tammikuisena pakkasaamuna valjasti vanhan
Mustan kirkkoreen eteen. Katkerasti itkien Iris kietoi käsivartensa
Seren kaulaan.

— Enkö saa ottaa Killiä mukaani? nyyhkytti hän. — Olisi paljon turvallisempi, jos se olisi matkassa.

— Ei Killi siellä kaupungissa viihdy, lapsi rukka. Ja kuinka sinä sen tässä pakkasessa saat kulkemaan? Kuolee poloinen viluun.

— Se eksyy suuressa kaupungissa, sanoi Taneli, — eksyy ja joutuu poliisin huostaan.

Iris pelästyi ja suostui, vaikka vastahakoisesti, jättämään kissansa kotiin.

Musta nosteli levottomana jalkaansa. Sere pisti vielä viimeiset piiraat eväsvasuun, sininen matka-arkku sidottiin lujasti reen sevälle ja Iriksen rukki sen päälle. Iris tahtoi kaikin mokomin rukkinsa mukaan, ja Serestäkin se oli viisainta, jottei tyttö unohtaisi kehruutaitoa kaupungissa. Iris puristi vielä kerran Killiä rintaansa vasten, Sere kääri hänet lammasturkkeihin ja istutti hänet nahkasien sisälle rekeen.

Musta juosta hölkkäsi alas rantaan. Vielä viimeisen kerran siinä, missä tie mutkistuu mantereeseen päin, käänsi Iris villahuiviin käärittyä päätään. — Sinne katosi Metsäpirtti, katosi pihakuusi, jäivät korkeat petäjät! Pikku seurasi haukkuen kappaleen matkaa, mutta pyörähti viimein nolona kotiin päin ikäänkuin arvaten, että matka oli liian pitkä ja vaivaloinen sen vanhoille käpälille.

Oli hienostaan pakkanen, mutta ilma oli kirkas ja keli mainio. Iriksen mieli reipastui. Oli ihanata ajaa kuulaassa talvi-ilmassa kohti outoa, tuntematonta. Taneli kertoi yhtä ja toista taloista, joiden ohi ajettiin. Kun saavuttiin Mustakorpi nimiselle taipaleelle, joudutti Taneli hevosta, metsä oli siinä harvinaisen synkkä ja tiheä, korkeiden kuusten välissä kohosi ja laskeusi tie aaltomaisesti.

— Ei tässä pimeällä pelkomiehet uskallakaan ajaa, vakuutti Taneli. — Metsässä on tapahtunut ryöväyksiä, ja kummituksia kuuluu liikkuvan sydänyöllä, sen on Haukka-Esa omin silmin nähnyt. Ja Taneli tiesi kertoa monta ihmeellistä rosvo- ja kummitusjuttua, joiden kaikkien tapahtumapaikkana oli ollut Mustakorpi. Onneksi paistoi talvinen aurinko jo kirkkaasti, muutoin olisi Iriksen selkäpiitä karminut. Nyt hän sensijaan salavihkaa naureskeli Tanelin vakavalle, salaperäiselle äänelle, joka aina sankimpaan metsikköön tultaessa hiljeni. Joka tapauksessa hän kuitenkin oli iloinen, kun he metsän pimennosta painuivat valtatielle.

Vakavasti ja hitaasti Musta sitten jatkoi hölkytystään, ja ennen pimeää jouduttiin lähimpään kaupunkiin, josta oli jatkettava matkaa junalla Helsinkiin.

KAUPUNKILAISSERKUT.

Pankinjohtaja Heinosen komeassa salissa kaikuivat vilkkaat tanssinsäveleet. Elsa Heinonen täytti kaksitoista vuotta, ja päivän kunniaksi oli kutsuttu vieraita. Leikittiin panttileikkejä ja ihailtiin Elsan kauniita syntymäpäivälahjoja, mutta illemmalla valtasi vieraat niin kova tanssimishalu, että rouva Heinosen täytyi istua soittokoneen ääreen, ja pian liehui pari toisensa jälkeen kiiltävällä parkettilattialla. Elsa, syntymäpäivälapsi, oli tietysti koko ajan liikkeessä iloisena ja viehkeänä, hänen veljensä, nelitoistavuotias Aksel, pyöri samoin kohteliaana isäntänä ahkerasti lattialla. Sohvan nurkassa istui kaksi Elsan luokkatoveria, Maili Borg ja Maiju Wäyrynen, jota yleensä sanottiin vain Pappilan Maijuksi, koska hän usein käytti puhetapaa "meillä pappilassa" tai "me pappilan väki".

— Kylläpä Elsa liehuu, sanoi Maiju seuraten katseillaan ohikiitävää
Elsaa.

— Kummakos tuo, vastasi Maili pisteliäästi, — kaikki tietysti tanssittavat päivän sankaritarta. Minun äitini kyllä aina pitää huolen siitä, kun meillä tanssitaan, etteivät talon omat tyttäret tanssi enempää kuin vieraat. Hänen mielestään se on epäkohteliasta. Mutta Heinosen tytöt eivät koskaan ajattele muita kuin itseään.

— Niin, mutta he tanssivatkin molemmat kuin enkelit, sanoi hyvänsävyinen Maiju.

— Tosin isäsi on pappi, ja sinä siitä syystä tiedät taivaallisista asioista enemmän kuin me muut, mutta enpä olisi luullut sinun nähneen enkelien tanssivan, huomautti Maili kuivasti.

— Sanonpahan sitten: niinkuin keijukaiset. — Jospa minä tanssisin puoleksikaan niin hyvin kuin he, huokasi Maiju.

Maili hymyili. Maiju rukka oli kovin kömpelö, eikä koskaan pysynyt tahdissa, pojat valittivat, että oli oikea rasitus tanssia hänen kanssaan.

— Voi, tuossa tulee Aksel, kuiskasi Maiju. Hän lensi tulipunaiseksi mielihyvästä, kun Aksel Heinonen sirosti kumartaen vei hänet tanssiin.

Maili puraisi huultaan. Hän olisi kauhean mielellään tanssinut Akselin kanssa, joka oli paras tanssija koko yhteiskoulussa.

Sievä, valkoiseen päähineeseen ja esiliinaan puettu tyttö ilmoitti teen olevan pöydässä. Soitto taukosi, rouva Heinonen nousi paikaltaan. Halukkaasti kävivät nuoret vieraat käsiksi herkullisiin voileipiin ja kakkuihin. Vilkas puheensorina kaikui läpi huoneen.

Kaikki kuuntelivat. Tosiaan, eteisen ovella kuului varovainen koputus.
Kerran, kaksi, kovempaa.

— Mikä merkillinen ihminen se on, joka ei ymmärrä soittaa, vaan koputtaa, sanoi Aksel Heinonen.

— Tyhmyyksiä! Aksel astui eteiseen ja avasi oven, hiukan varovaisemmin sentään kuin tavallisesti.

Sisään astui tukeva, sarkatakkinen maalainen kantaen taivaansinistä arkkua. Hänen selkänsä takana näkyi punoittavat, paksuun, harmaaseen villahuiviin käärityt tytön kasvot.

Elsan vieraat olivat uteliaina tunkeutuneet eteiseen ja katselivat ihmetellen miestä ja tyttöä, joka rauhallisena laski käsistään rukin lattialle.

— Eikös tässä asu se pankinjohtaja Heinonen? Tässä olisi nyt se hänen sisarentyttärensä, ja minä olen Taneli Puuska.

— Iris Klewe! Ester oli tunkeutunut vieraiden lomitse eteiseen ja loi tutkivan katseen tyttöön. — Elsa, mene kutsumaan äitiä.

Elsa lähti. Sillä aikaa seisoivat Iris ja Taneli liikkumattomina eteisessä uteliaiden pojan- ja tytönsilmien tarkastamina.

— Miksi et kirjoittanut tulostasi ennen? kysyi hän kääntyen Iriksen puoleen.

Iris loi hämmentyneen katseen Taneliin, joka pyöritti lakkiaan käsissään ja vitkaan vastasi:

— Ka, se postinkulku on näin talvisaikaan hankalaa ja hidasta.
Tuumattiin, että osataanhan tänne ilmankin, kun osoite on tunnettu.

Rouva Heinonen tuli vaivaantuneen näköisenä; väkinäinen hymy huulillaan hän tervehti miehensä sisarentytärtä. Ymmärtäväisemmät vieraista olivat vetääntyneet takaisin ruokailuhuoneeseen.

— Riisuudu, lapsi rukka, ja tule sisään saamaan lämmintä teetä, sanoi rouva Heinonen. — Ja te, hyvä mies, menkää keittiöön. Hän painoi soittonappulaa. Sisäkkö astui sisään. — Mimmi, viekää tämä mies keittiöön ja antakaa hänelle kuumaa teetä.

Mimmi nyrpisti nenäänsä ja lähti heittäen Tanelille olkansa takaa huolimattoman:

Iris istutettiin teepöydän ääreen, Ester tarjoili teetä. Hänen sanomattomaksi kauhukseen kaasi Iris teen vadille, puhalsi siihen äänekkäästi pari kolme kertaa ja alkoi juoda vadilta. Ester tunsi veren kohoavan poskiinsa. Kamalata! Ennenkuulumatonta! Huomasikohan kukaan? Hän pälyi arasti ympärilleen. Eikös vaan! — Kaikkien läsnäolevien katseet olivat kiinnitetyt Irikseen, joka rauhallisena yhä puhalsi ja juoda hörppäili teevadilta. Ja Maili Borgin suu oli ivallisessa hymyssä.

— Miksi juot teevadilta etkä kupista, kuten muut ihmiset? kuiskasi
Ester kiivaasti Irikselle.

— Tällä lailla me aina juomme Metsäpirtissä, Sere ja Taneli ja kaikki muut, vastasi hän ääneen.

— Suurenmoinen maalaisserkku, kuiskasi Maili Borg Eva Kalmille. — Näetkö, miten punaiset Ester ja Aksel ovat! Se tekee hyvää heidän ylpeydelleen.

— Etkö tahtoisi kertoa meille, keitä Sere ja Taneli ovat? kysyi sointuva ääni sohvan nurkasta.

Iris käänsi katseensa kysyjään. Tämä oli kalpea, hento tyttö, jonka tummansiniset silmät muistuttivat Iriksen mielestä orvokkia. Ystävällisesti hän nyökkäsi vaaleakutrista päätään Irikselle.

— Niin Sere ja Taneliko? He ovat jollain tavalla sukulaisiani, Esterin ja Elsan myös, hän lisäsi, mehän olemme serkuksia. — Sitäpaitsi on Sere kasvattiäitini.

Ester kilisteli kuuluvasti kuppeja, ja Aksel alkoi kovalla äänellä kertoa jotain kaskua Erkki Pohjolalle.

— Voi, äiti kulta, tule pian luoksemme. Se uusi tyttö laskettelee siellä kaikenmoisia tyhmyyksiä.

Rouva Heinonen nousi hitaasti leposohvalta, jolla hän oli maannut kovan päänsäryn vaivaamana. Rouva Heinosella oli aina päänsärkyä, kun jotain odottamatonta tapahtui. Iriksen saapuminen näin äkkiarvaamatta ei ollut hauska yllätys.

Vieraat olivat juuri hyvästelemässä suureksi helpotukseksi Esterille ja Akselille, jotka olivat kovin kiusaantuneet maalaisserkkunsa kömpelöistä tavoista.

— Eikö hän ole vielä lähtenyt? kysyi tämä hämmästyneenä. — Rakas lapsi, hän kääntyi Iriksen puoleen. — Tuo mies istuu yhä vielä keittiössä. Sinun sopii ehkä paremmin kuin meidän sanoa hänelle, että hän jo lähtisi, ennenkuin tulee liian myöhä.

— Lapsi rukka, et kai todella tarkoittane, että tuo talonpoika rasvalta tuoksuvine saappaineen olisi meillä yötä. Sehän on mahdotonta! Jossain vieraskodissa hän kyllä saa yösijaa. Mene keittiöön puhumaan hänelle siitä.

Iris tapasi Tanelin jotakuinkin nuutuneessa tilassa. Silmät puoliummessa, kauheasti haukotellen hän töintuskin pysyi valveilla. Happamen näköinen vanhanpuoleinen palvelija pesi astioita.

— Taneli, sanoi Iris matalalla äänellä laskien kätensä uskollisen saattajansa käsivarrelle. — Sinun ei sovi jäädä tänne yöksi. Sinun pitää lähteä pois nyt.

— Et, sinun pitää mennä johonkuhun vieraskotiin, sanoivat, semmoiseen kaupunkilaiseen kievariin.

— Voisinhan minä mennä kortteeriin Mikon sisaren luo, mutta taitaa olla jo liian myöhä.

— Parasta on, että Taneli ottaa ajurin ja pyytää hänen viemään johonkin vieraskotiin, neuvoi keittäjätär Ulriika.

Tuokion viivähtivät kädet toisissaan. Sekä Tanelista että Iriksestä tuntui, kuin olisivat he eronneet ikiajoiksi. Molemmat valtasi sama turvattomuuden tunne suuressa kaupungissa, ventovierasten keskellä.

Ja kun Tanelin leveä, sarkatakkiin verhottu selkä katosi keittiön ovesta, oli Iris mielestään ypö yksin maailmassa. Hän tiesi varmasti, että Tanelikin pimeällä kadulla hiljakseen hyräili mielivirttään. — — —

— Mitä isä oikeastaan tarkoitti kutsuessaan tuon hirveän tytön niskoillemme? huokasi Ester.

Rouva Heinonen huokasi väsyneesti korkeiden patjojensa ja pielustensa välistä.

— Entä sitten! Minusta on hyvin ikävä, että kotiimme haalitaan kaikenmoisia maamoukkia. Eikö hän voi asua jossakin muualla?

— Isä tahtoo, että hän asuu meillä. Rouva Heinosen ääni oli hänen tätä sanoessaan kovin valittava.

Hoikka, hyvin Esterin näköinen kahdeksantoistavuotias tyttö astui huoneeseen.

— Onko äiti taas sairas? kysyi hän painaen huolimattoman suudelman rouva Heinosen poskelle.

— Vain väsynyt, Elin. Eiliset kutsut ja pienen vieraamme äkillinen tulo. Sen enempää eivät hermoni tarvitse joutuakseen epäkuntoon.

— Kerrassaan mahdoton, ehätti Ester selittämään. — Koeta kuvailla itsellesi tällainen olento: punainen, kotikutoinen hame, paksut harmaat villasukat, rasvatut, kömpelöt kengät, tukka vedetty kahdelle tiukalle palmikolle, sanalla sanoen: hirvittävä.

— Voi, voi, Ester, mikä vahinko, ettet saanut nähdä Iriksen vaatevarastoa, kun hän tyhjensi arkkuaan. Siinä oli ainakin tusina paksuja, harmaita ja panajuovikkaita sukkia, karkeita palttinapaitoja ja mahdottoman suuria nenäliinoja, ne olivat melkein kuin meidän pyyheliinat. En ole maailmassa sellaista nähnyt.

— Hän nousi ylös jo kello kuusi, ja kun hän ei osannut sytyttää sähköä, haparoi hän pimeässä ja kaatoi pesukannun ja pari tuolia. Huoneessamme on oikea Jerusalemin hävitys. Raukka istui pimeässä, kunnes Ester ja minä nousimme.

— Sitäpaitsi hän itki puolen yötä, niin etten saanut nukkua, äkäili
Ester. — Minä en aio enää nukkua hänen kanssaan samassa huoneessa.

— Sinun täytyy kai muuttaa Elinin huoneeseen, koetti rouva Heinonen sovittaa.

Elin aikoi juuri panna vastalauseen sellaista huonerauhan sortoa vastaan, kun samassa ovelta kuului koputus.

Ester ja Elsa pujahtivat huoneeseensa täydentämään pukuaan. He tapasivat Iriksen ja Sissin innokkaassa keskustelussa. Sissi kysyi ja Iris vastasi. Keskustelunaiheena olivat etupäässä Metsäpirtin lampaat ja vasikat sekä Killi, jota mainitessa Iriksen silmät kostuivat.

Sissi oli perheen nuorin. Hän oli hyvin hemmoteltu, kivuloinen lapsi, ontui vähän ja marisi kaiket päivät. Hän oli siskojensa kauhu, sillä tuskin oli sitä asiaa, johon hän ei pistänyt pikku nykerönenäänsä. Sitäpaitsi hänellä oli varsin ikävä tapa tehdä suorasukaisia huomautuksia.

Pankinjohtaja tervehti ystävällisesti Iristä. Helena, Iriksen äiti, oli ollut hänen ainoa sisarensa, ja vaikka Iris ulkomuodoltaan enemmän muistutti tummaa isäänsä kuin vaaleaveristä äitiään, herätti hänen olentonsa enossa lapsuudenaikaisia muistoja eloon. Hän hyväili tytön tummaa tukkaa.

— Joko olet tutustunut serkkuihisi, tyttöseni? sanoi hän. — Pidätte kai paljon toisistanne?

— Ester ja Aksel eivät ainakaan hänestä pidä, huusi Sissi. — He sanovat, että Iris on ikävystyttävä ja talonpoikainen.

— Loruja! Pankinjohtaja loi ankaran katseen syyllisiin, joista ainoastaan Ester näytti nololta, Aksel sitävastoin pisti rauhallisena pihviä poskeensa.

— Mutta minä pidän hänestä, jatkoi Sissi; vaikka hän onkin ruma ja maalainen, on hän kiltti eikä naura minulle, niinkuin Ester ja Elsa aina tekevät.

Sissin suupielet vetäytyivät epäilyttävästi alaspäin. Elin alkoi kiireesti kertoa suurista arpajaisista, joissa hän edellisenä iltana oli ollut, ja kaikkien huomio kiintyi häneen. Hän kuvaili seikkaperäisesti naisten pukuja, kertoi mitä kullakin tuttavalla oli ollut yllään, arvosteli ja moitti. Rouva Heinonen ja Ester kuuntelivat innostuneina, samoin Aksel ja Elsa. Iris ihmetteli, miten toisten ihmisten puvut saattoivat herättää niin suurta mielenkiintoa. Eno oli ajatuksiin vaipunut.

— Iris syö veitsellä, kuului äkkiä Sissin kimeä ääni. Kaikkien katseet kääntyivät Irikseen, joka juuri oli pistänyt veitsen suuhunsa.

Rouva Heinonen loi kärsivän katseen mieheensä, ikäänkuin sanoen: siinä näet, enkö arvannut oikein.

— Eikö Iris ole oppinut vielä pöytätapojen alkeitakaan, vaikka on jo iso tyttö, nuhteli Elin. Ei kukaan sivistynyt ihminen pistä veistä suuhun syödessään.

— Lapsi rukka, huokasi rouva Heinonen, kasvatustasi on nähtävästi laiminlyöty surullisessa määrässä. Ikävä, että olet ollut niin huolimattomissa käsissä.

Kyyneleet kohosivat Iriksen silmiin. Hänen sydäntään kirveli, kun Sereä ja Tanelia moitittiin. Hänen täytyi puolustaa uskollisia hoitajiaan.

— Kyllä Sere ja Taneli hoitivat minua hyvin, eivät he olleet huolimattomia, lausui hän rohkaisten mieltään.

— Mutta, lapsi rukka, hehän ovat aivan sivistymättömiä, luullakseni.
Eikö niin?

Iris jäi sanattomaksi. Hän ei koskaan ollut tullut ajatelleeksi, olivatko Sere ja Taneli sivistymättömiä. Ja mitä oikeastaan merkitsi olla sivistymätön? Epätietoisena hän katseli tätiinsä.

— Sere ja Taneli ovat kunnon väkeä, sen kyllä uskomme, sanoi hän hyväntahtoisesti nähdessään Iriksen neuvottomuuden.

— Joka tapauksessa neuvoisin sinua tästälähtien käyttämään kahvelia, olkoot Sere ja Taneli kuinka kunnollisia tahansa, sanoi Elin kuivasti.

Heti aamiaisen jälkeen meni eno pankkiin. Lähtiessään hän sanoi lapsillensa:

— Hyvin mielelläni, isä kulta, mutta olen luvannut mennä Väinö Kalmin luo ratkaisemaan geometrisiä probleemeja, joista en yksin saa selkoa.

— Hm, murahti pankinjohtaja. — No, Ester ja Elsa menevät sitten.
Tässä saatte rahaa, menkää Fazerille leivoksia syömään.

— Minä en nyt ennätä tulla mukaan. Täytyy harjoittaa soittoläksyäni.
Mene sinä Iriksen kanssa kahden.

— Älä luulekaan. Soittoläksysi on vain tyhjä veruke, samanlainen kuin
Akselin geometriset probleemit. Kyllä minä teidät tunnen. Te ette tahdo
lähteä Iriksen kanssa kaupungille, kun hän on niin maalaisesti puettu.
Minäpä sanon isälle.

— Olet typerä nyt kuten aina, Elsa sinä. Mene nyt vain kiltisti Iriksen kanssa. Voithan käydä hakemassa Pappilan Maijua mukaan. Saatte syödä viisi leivosta mieheen sillä rahalla, minkä isä antoi.

On vaikea sanoa, mikä Elsan sai taipumaan, halu leivoksiin vai hänen luontainen hyväsydämisyytensäkö.

— Olkoon menneeksi, sanoi hän. — Mutta muista myös sinä auttaa minua ensi kerran laskentoesimerkeissäni.

— Kyllä, kyllä, lupaili Ester ja istuutui soittokoneen ääreen soittamaan valssia.

Varmaan heräsi Iriksenkin kokemattomassa mielessä jonkinlainen hämärä aavistus siitä, että hän kirkonkylässä valmistettu päällystakki yllään näytti varsin kömpelöltä siron Elsan rinnalla. Elsalla oli sievä samettinen, nahalla reunustettu palttoo ja pieni karvalakki vaaleilla kiharoillaan. Hansikkaihin verhottuja käsiään hän piti somassa muhvissa.

— Ei, vastasi tämä, onhan minulla lämpimät kintaat. Hän kohotti nähtäväksi harmaisiin villalapasiin peitetyt kätensä.

— Ester, sinun täytyy lainata hänelle muhvisi. Hänellä on käsissään kauheat villalapaset. En minä kehtaa näyttäytyä hänen kanssaan Fazerilla.

— Hyvää muhviani en lainaa, mutta ota vanhat säämiskähansikkaani. Ne ovat hattukotelossani.

Tytöt ajoivat raitiovaunulla Iriksen suureksi iloksi. Hän istui totisena, sanaakaan puhumatta paikallaan, kuunnellen Elsaa, jonka suu lakkaamatta kävi. Elsaa huvitti esiintyä tottuneena pääkaupunkilaisena kokemattomalle serkulleen, jolle kaikki kaupunkilaiskäsitteet olivat vieraat.

Fazerin kahvilan kohdalla he tapasivat Pappilan Maijun, jonka Elsa telefoonitse oli tilannut sovitulle yhtymäpaikalle. Elsa ja Maiju liikkuivat kahvilassa vapaasti kuin kotonaan. Iris seurasi heitä ujona, hämillään kaikesta komeudesta, joka häntä ympäröi.

Varovasti hän maisteli oudonnäköisiä leivoksia, joita Elsa ja Maiju pistivät poskeensa suurella tottumuksella, kuten oikeat koulutytöt konsanaan. Heidän lörpötyksensä ei Iristä huvittanut, hänestä oli hauskempi katsella ihmisiä, jotka istuivat heidän ympärillään pienten pöytien ääressä. He olivat kaikki hienoissa puvuissa, puhuivat ja nauroivat vilkkaasti.

— Kas tuollahan on Akselkin! huudahti Maiju ja punastui samassa. Maiju ihaili näet salaa Akselia.

Iris ja Elsa kääntyivät katsomaan. Eräässä nurkassa istui todellakin
Aksel kahden pojan ja tytön seurassa.

— Sitä veijaria! mutisi Elsa. — Hän sanoi isälle menevänsä ratkaisemaan probleemeja Väinö Kalmin luo. Minäpä kerron kotona.

Ja Elsa heitti niin uhkaavia silmäyksiä veljeensä, että tämän pakostakin täytyi nousta ja tulla heidän luokseen.

— Vai niin, sanoi Elsa ivallisesti. — Leivoksetko ovat geometrisiä probleemeja vaiko Elna ja Eva? Tästä saat kyllä vielä kuulla.

— Tapasin kadulla Väinön ja tytöt, jotka olivat menossa luistinradalle. Yhdyin heihin, ja kun olimme vähän aikaa olleet jäällä, tulimme tänne syömään leivoksia. Siinä koko juttu. Jos aiot ruveta hoitamaan Sissin kunniakasta virkaa, niin olkoon menneeksi. Kieliminen tuntuu kerta kaikkiaan olevan yleinen ominaisuus pikkutytöissä.

Elsa punastui. Hän ei mitenkään tahtonut lukeutua pikkutyttöjen joukkoon. Olihan hän jo täyttänyt kaksitoista vuotta.

— Tulkaa pois, Maiju ja Iris, sanoi hän nyrpeästi ja lähti huoneesta nenä pystyssä.

IRISTÄ KASVATETAAN.

Kun tytöt palasivat kotiin, näki Iris mielihyväkseen Tanelin istuvan eteisessä.

— Kävinhän minä aamulla, mutta täällä nukuttiin vielä silloin, vastasi
Taneli.

Eno Heinonenkin palasi kotiin. Hän tervehti jäykästi Tanelia, asetti keppinsä nurkkaan, riisui hansikkaat käsistään ja ripusti palttoonsa naulaan huomaamatta sen enempää Tanelia.

— Ei pankinjohtaja taida minua enää tunteakaan, sanoi Taneli epävarmasti hymyillen, — vaikka kyllähän me ennen usein yksissä oltiin.

— Taitaapa olla Aholan Taneli, niinpä tosiaan. En olisi enää tuntenut.
Käykäähän sisään tänne minun huoneeseeni.

Taneli istui komean nahkatuolin äärimmäiselle syrjälle ja pyöritti lakkia kädessään. Iris istui hänen viereensä. Pankinjohtaja poltti äänetönnä.

— Muistatko, Taneli, sanoi hän äkkiä, — kun oltiin piilosilla Honkamäen suuressa heinätallissa, ja sinä pudota puksahdit alas luukusta pää edellä.

Tanelin suu vetäytyi leveään hymyyn. — Muistan toki. Se oli ankara paikka sillä kertaa.

— Ja sitten me kastoimme pääsi suureen piimäsaaviin, kun joku arveli piimän olevan hyvää lääkettä pyörtymistä vastaan.

Pankinjohtaja nauroi makeasti. Lapsuuden muistot valtasivat hänen mielensä kokonaan. Ja sitä myöten kuin hän heltyi, suli Tanelinkin kankeus. Pian hän nauraa hekotti yhtä kotoisesti kuin konsanaan Metsäpirtin tuvassa kertoessaan paraita juttujaan.

Pankinjohtaja tahtoi kuulla kaikista tuttavistaan kotipitäjässä. Ja Taneli juttusi varovaiseen, hitaaseen nuottiinsa kustakin erikseen, mitä tiesi. Hänen pienet, sanasutkauksilla höystetyt juttunsa huvittivat pankinjohtajaa. Hänestä tuntui kuin olisi hän taas ollut poika ja istunut Honkamäen laajassa renkituvassa kuunnellen Aholan Kaapron, Tanelin isoisän, kuivanlystikkäitä juttuja. Hän oli ollut mainio kaskunkertoja, ja Taneli, vaikka olikin hidasluonteinen, oli perinyt isoisänsä kertomataidon.

Jo hetken aikaa oli ovea tuon tuostakin raotettu. Iris huomasi milloin Elsan, milloin Sissin kurkistavan sisään. Viimein Sissi astui sisään sanoen:

— Tule syömään, isä, äiti on hermostunut, kun vieras ei jo lähde.
Päivällinen jäähtyy.

Oven takaa kuului naurun tirskettä. Pankinjohtaja loi suuttuneen katseen Sissiin ja silmäili kelloaan.

— Tosiaan, on jo päivällisaika, sanoi hän hätäisesti. — Eikö
Tanelikin käy pöytään?

Iris oli huomaavinaan, että eno näytti nololta, kun Taneli kiittäen otti vastaan kutsun.

— Rakas Selma, sanoi pankinjohtaja Heinonen. — Sallinet minun tuoda pöytään pikku Iriksemme saattajan ja vanhan lapsuudenystäväni.

Taneli kävi kättelemään jokaista perheen jäsentä vuoron perään. Toiset ojensivat kätensä, vaikkakin vastahakoisesti, Ester kumarsi vain kätkien kätensä selän taakse.

Taneli tunsi vilpittömässä mielessään piankin, ettei hän ollut tervetullut lapsuudentoverinsa kotiin. Hänen äskeinen luonnollinen käytöksensä muuttui epävarmaksi. Kömpelösti hän käsitteli veistä ja kahvelia ja loi tuon tuostakin Irikseen huolestuneita katseita ikäänkuin kysyäkseen: Teenkö tyhmyyksiä? Ei pankinjohtajakaan ollut enää yhtä puhelias ja sydämellinen kuin taannoin. Hän koetti turhaan pitää keskustelua vireillä, Taneli antoi yksitavuisia ja varovaisia vastauksia, ja muut perheen jäsenet olivat sanattomat. Rattoisa mieliala ei enää palautunut.

Iris huokasi helpotuksesta, kun päivällinen viimein oli syöty. Hän toivoi nyt saavansa olla kahden Tanelin kanssa. Mutta kello olikin jo niin paljon, että Tanelin täytyi kiirehtiä junalle. Hänen oli määrä vielä samana iltana matkustaa.

Kirvelevin sydämin Iris näki hänen vetävän lammasnahkaturkin ylleen ja painavan naapukan päähänsä. Vakavana hän kätteli kaikkia perheenjäseniä, viimeksi Iristä.

— Voi hyvin ja kirjoita, kun joudat, sanoi hän puristaen lujasti tytön kättä.

— Terveisiä Serelle ja muille, kuiskasi Iris. Muuta hän ei saanut sanotuksi, vaikka olisi tahtonut huutaa:

Ovi sulkeutui Tanelin jälkeen. Iris tukahdutti nyyhkytyksensä. Ei ollut hänellä ainoatakaan paikkaa, missä purkaa suruaan, muiden nähden hän ei tahtonut itkeä — — —

— Kauheata! valitti Elsa seuraavana päivänä, kun perhe päivällisen jälkeen istui kahvipöydässä, — huomenna alkaa koulu.

— Miten on sinun laitasi, lapsi? kysyi pankinjohtaja kääntyen Iriksen puoleen. — Et ole tainnut käydä mitään koulua ennen?

— Lukea sisältä, Lutherin vähän katkismuksen ja hiukan suurtakin, vastasi Iris vakavasti.

Serkut purskahtivat raikuvaan nauruun. Enokin veti suunsa hymyyn. Mutta rouva Heinonen löi kätensä yhteen.

— Siinä tapauksessa täytyy sinun, suuren tytön, tulla ensimmäiselle luokalle.

— Mutta eihän kaksitoistavuotiasta tyttöä voi panna ensimmäiselle luokalle, päivitteli rouva Heinonen.

— Älä hätäile, äiti, sanoi Elin. — Me neuvottelemme tästä Alina tädin kanssa. Kokeneena opettajattarena hän kyllä keksii neuvon.

Iltapuolella saapui neiti Hammar, rouva Heinosen serkku. Hän oli historian opettaja tyttökoulussa, laiha, teräväpiirteinen ja periaatteellinen kiireestä kantapäähän. Hänen teräksenharmaiden silmiensä katse näytti tunkeutuvan ihmisen sisimpään, ja hänellä oli erinomainen tapa lausua vastenmielisiä totuuksia lähimmäisilleen.

— Vai niin, sanoi hän hitaasti Iriksen nähdessään, — tämä on siis se tyttörukka, jonka isä elää vieraalla maalla laiminlyöden velvollisuutensa lastaan kohtaan. Minä toivon, Iris Klewe, että sinä olet kiitollinen taivaalliselle Isällesi siitä, että Hän näin erinomaista tietä tahtoo johdattaa sinut luoksensa. Koska maallinen isäsi on hyljännyt sinut, on sinun sitä suurempi syy turvautua taivaalliseen Isään.

Iriksen posket hehkuivat. Välähdys hänen mustista silmistään kohtasi vihamielisenä neiti Hammarin kylmää katsetta.

— Ei minun isäni ole hyljännyt minua, vastasi hän kiivaasti. — Hän tulee kyllä pian kotiin, sen on Sere usein sanonut.

— Todella! Neiti Hammar ei sanonut muuta, mutta hänen äänensä ivallinen sävy loukkasi Iristä vielä enemmän. Masentuneena, silmät kyynelissä hän lähti huoneesta.

— Tyttö tuntuu olevan vailla kasvatusta ja käytöstapoja, lausui neiti
Hammar, — ja uppiniskainen sen lisäksi, siitä olen varma, lisäsi hän.

Rouva Heinonen huokasi. — Ihmekö se, hän on kasvanut maalla ainoana seuranaan talonpoikaisväki. En voi ymmärtää, kuinka Henrik Klewe saattaa jättää lapsensa noin. Olen aivan ymmällä hänen koulunkäyntinsä suhteen. Hän ei ole oppinut mitään.

— Antakaa hänen lukea tämä lukukausi yksityisesti ja sitten keväällä suorittaa tutkinto kolmannelle luokalle, neuvoi neiti Hammar.

Niin päätettiinkin. Sama opettaja, joka johti Elsan läksyjä, — Elsan oli näet vaikea muutoin seurata koulussa, — saapui Heinoselle joka päivä ja koetti mahdollisimman lyhyessä ajassa iskeä mahdollisimman määrän tietoja Iriksen päähän. Nämä oppitunnit olivat sekä opettajalle että oppilaalle alituisen kiusan ahjona. Iris ei ollut huonopäinen, mutta tottumaton ja haluton säännölliseen työhön. Uusi elämä, joka äkkiä avautui hänen eteensä täynnä erilaisia vaikutuksia, kysyi liiaksi hennon tytön voimia. Hän oli vielä metsälintu, joka vain vähitellen tottui häkkielämään. Mutta sitä ei hänen opettajansa, neiti Salo, ymmärtänyt. Hänen mielestään Iris oli tyhmä ja tietämätön tytönletukka, joka sangen suuressa määrin kysyi opettajansa kärsivällisyyttä. Neiti Salo oli tullut ylioppilaaksi saaden korkeimmat arvosanat ja halveksi kaikkia, jotka eivät olleet yhtä hartaita lukutoukkia kuin hän itse. Hän antoi yksityistunteja saadakseen varoja omia opintojaan varten, mutta häneltä puuttui kykyä jakaa tietojaan muille. Opetustunnit olivat kuivia, opettaja hermostunut, oppilas tarkkaamaton ja haluton. Iriksen ajatukset harhailivat tavallisesti hyvin kaukana siitä, mitä opettaja hänelle selitti. Enimmäkseen ne liikkuivat Metsäpirtissä Seren ja Tanelin, Mustan ja lehmien, Kiliin tai Pikun parissa. Usein hän myös mielessään kuvitteli lähtevänsä ihanaan etelään, jossa tiesi isän oleskelevan. Mielikuvituksessaan hän sepitti romanttisia kohtauksia heidän molempien välille. Milloin saapui isä rikkaana ja ylhäisenä kuin ruhtinas noutamaan tytärtään komeaan kypressien siimestämään marmorilinnaansa, milloin istui hän Metsäpirtin tuvassa kertoen ihmeellisiä seikkailuja matkoiltaan. Ja silloin Iris sanoo neiti Hammarille ja koko maailmalle: "Katsokaa, hän ei ole hyljännyt minua, hän on tullut luokseni."

Näistä onnellisista kuvitelmista hänet tavallisesti herätti opettajan kuiva kysymys: miten kuuluu sääntö lukujen jaollisuudesta? tai: montako millimetriä Suomessa sataa vuosittain? Hämmästyneenä hän silloin katsoi opettajaansa ja vastasi päin mäntyyn.

Neiti Salo ravisti moittien päätään Iriksen edistystä kysyttäessä. Tyttö oli vailla sekä älyä että opinhalua, se oli hänen varma mielipiteensä asiasta.

— Niin, huokasi rouva Heinonen aina silloin, — Iris rukka on todella onnistumaton. Kun vertaa häntä Esteriin ja Elsaan, huomaa selvästi, kuinka tärkeätä hyvä kasvatus on. Muun muassa on mahdotonta saada häntä oppimaan järjestystä. Kerrassaan mahdotonta! Siinä rouva Heinonen olikin oikeassa. Jo kotona Metsäpirtissä oli Sere koettanut opettaa Irikselle tätä ihmiselle tärkeätä ominaisuutta. Hänen oli täytynyt luopua yrityksestään, kun ei hennonut torua äiditöntä lasta. Iris oli saanut niinmuodoin kasvaa vapaana kuin luonnonlapsi, hän myöhästyi aterioilta, sai pukuihinsa tahroja, teki työtä ja laiskoitteli, miten halutti. Heinosen perheessä kävi elämä kuin kellon mukaan. Järjestys oli mallikelpoinen, lapset, Sissiä lukuunottamatta, aina siistit, jokainen kapine paikallaan, tahrat ja pöly olemattomia. Rouva kulki suurimman osan päivästä tomuliina ja pölyhuisku kädessä huoneesta huoneeseen, pyyhki, kiilloitti, harjasi ja hankasi. Tytöt olivat aina kuin muotilehdestä irti leikatut, ei tahrapilkkuja, ei ryppyjä ollut koskaan heidän puvuissaan. Hiukset olivat illallakin kuin vastakammatut, joka kiharalla oli määrätty paikkansa otsalla ja ohimoilla. Sisariaan, jos mahdollista, vielä täsmällisempi oli Aksel. Hänen housunsa olivat aina moitteettomissa laskoksissa, kauluksensa lumivalkeat, kenkänsä kiiltävät, hiusjakauksensa ihanteellinen. Tässä puhtautta ja järjestystä uhkuvassa kodissa herätti Iris kiusallista huomiota. Hänen tukkansa oli alituisessa kapinassa kampaa ja harjaa vastaan, kiharat eivät tahtoneet alistua mihinkään pakkoon, vaan valuivat milloin otsalle, milloin poskille, kaulus oli useimmiten kurttuinen, esiliina vinossa, puserosta puuttui joku nappi tai hakanen, hameessa oli tahrapilkkuja. Milloin tahansa hän käsitteli kynää, jätti se aina mustepilkkuja sormiin. Hänen kapineensa hävisivät käsittämättömällä tavalla ja löytyivät mitä ihmeellisimmistä paikoista. Sanalla sanoen: Iris rukka on auttamattoman huolimaton, se oli perheenjäsenten oikeutettu arvostelu hänestä, ja sen hän saikin kuulla useammin kuin kerran päivässä.

Tädin lakkaamattomat muistutukset ja serkkujen alituinen näykkiminen kiusasivat Iristä ja kehittivät ominaisuuksia, jotka Seren hellässä hoivassa olivat tietymättöminä piilleet hänessä. Hänen ennen niin hilpeä ja avomielinen luonteensa muuttui epätasaiseksi, hän oli milloin vallattomuuteen asti iloinen, milloin alakuloinen ja umpimielinen. Joskus hän saattoi tuntikausia istua silmät ummessa jossakin nurkassa kuin unessa, toisinaan taas keksiä kepposia toistaan hurjempia.

Rouva Heinonen ei halunnut eikä osannut Iristä kasvattaa. Elin, hänen vanhin tyttärensä, otti ensimmäistä talvea osaa seuraelämään. Melkein joka ilta olivat äiti ja tytär kutsuissa, tanssiaisissa, teatterissa tai konsertissa. Seuraavana päivänä rouva Heinonen joko loikoi väsyneenä sohvallaan, pyyhki pölyä tai tutki muoti lehteä sommitellakseen uusia pukuja Elinin ja Esterin kanssa.

Näin jäi Iris vaille varsinaista kasvattajaa, varsinkin kun eno hyvin vähän oleskeli kotona ja silloinkin enimmäkseen oli syventynyt laskelmiin ja arvioimisiin.

ULLA STJERNFELTIN KUTSUT.

Elsa tuli kiihoittuneena koulusta kotiin. Tuskin hän sai päällysvaatteet yltään, ennenkuin hyökkäsi äidin huoneeseen.

— Voi, äiti, äiti! huusi hän. — Huomenna on Ullan syntymäpäivä. Maili Borg on saanut kutsun hänen luokseen. On kauhean ikävä, ellei minua kutsuta. Maili oli hyvin hämmästynyt siitä, ettei Ulla ole minua pyytänyt.

— Se on todella sinulle hyvin kiusallista, varsinkin kun aina ja joka paikassa olet kerskaillut ystävyydestäsi Ullan kanssa, nauroi Ester.

Iris löi kätensä yhteen. — Hyvänen aika, olen aivan unohtanut antaa sen sinulle.

— Tietysti minun pöydälleni, se olisi ollut luonnollisinta. Niin olisin minä ainakin tehnyt.

Elsa ja Iris asuivat samassa huoneessa. Elsalla oli oma sievä kirjoituspöytänsä, joka aina oli siisti ja järjestyksessä. Iriksen koulupöytä sitä vastoin oli enemmän tai vähemmän sekaisin. Siinä oli vihkoja, kirjoja, Sissin paperinukkeja, hiusnauhoja, nuppineuloja, lyijykyniä, kaikki suloisessa sekasotkussa. Iris käänsi ylösalaisin kaikki, mitä siinä sillä kertaa oli; turhaan, kirjettä ei löytynyt.

— Miksi et pannut sitä minun pöydälleni? tiukkasi Elsa itkusilmin. — Nyt se on hävinnyt, enkä minä koskaan saa tietää, onko se Ullalta vai ei. Se on kerrassaan kauheata, ja sinä olet maailman vihoviimeinen hutilus.

— Etkö ole nähnyt orvokin väristä kirjekuorta missään? kysyi hän kuiskaten Sissiltä, joka oli tullut huoneeseen ja jännityksellä tarkasti pöydän alla ryömivän Elsan liikkeitä.

Sissi alkoi parkua. — Hyi, kuinka Elsa on epäkohtelias minulle. Äiti on sanonut, ettei koskaan saa olla toisille epäkohtelias. — Huu-uu, minä kerron äidille.

— Tietysti, sinä ikuinen kantelupytty, huusi Elsa vastaan ja sukelsi pää edellä Iriksen sängyn alle.

— Mitä ihmeellistä näytelmää täällä pidetään, kuului Akselin ivallinen ääni kynnykseltä. — Elsa on sängyn alla, Sissi parkuu minkä jaksaa, ja arvoisa neiti Homsantuu penkoo paperikorin sisällystä kuumeentapaisesti. Jahtaatteko hiiriä?

— Me etsimme kirjettä, joka tänä aamuna tuli minulle, valitti Elsa ja ryömi esiin sängyn alta hiukset pörröisinä ja hame kurtussa. — Mimmi antoi Irikselle kirjeen, ja hän on tietysti sen hukannut.

— Tietysti, kuinka muu olisi mahdollista, sanoi Aksel katsellen onnetonta Iristä, joka istui lattialla paperikori säärien välissä. — En tiedä, jatkoi hän teeskennellyn rauhallisesti, — milloin tämä kirje on tullut, mutta minä löysin sen äsken sateenvarjosäiliön alta.

— Siinähän se onkin! kirkaisi Iris. — Se unohtui minulta säiliön reunalle aamulla, kun koettelin Elinin uutta sateenvarjoa, ja sitten se varmaankin putosi lattialle.

Elsa oli niin hyvillään saatuaan kirjeensä, ettei sen enempää torunut
Iristä.

— Ullalta se on, siinä on Stjernfeltien vaakuna. Hän aukaisi kirjekotelon. — Tässä on kaksi kirjettä. Kas kummaa, toinen on Irikselle. Tuossa saat. — Hän alkoi lukea:

Elsa kulta! Vanhempani ovat luvanneet, että saan kutsua muutamia ystäviäni luokseni syntymäpäivääni viettämään. Olisin iloinen, jos sinun sopisi huomenna iltapuolella tulla luokseni. Lähetän myös kutsun serkullesi Irikselle. Toivon, että tuot hänet mukaasi.

— On, ajatelkaas kuinka kohteliasta, hän ei ole nähnyt Iristä kuin kerran, silloin kun hän tuli kaupunkiin.

— On kyllä, sanoi Iris. — Kerran, kun olin Kaivopuistossa hiihtämässä, oli hänkin siellä ajelemassa. Me puhelimme hetken aikaa.

— Mutta Iriksellä ei ole ainoatakaan pukua, jonka voisi ottaa ylleen Stjernfelteille, muistutti Ester. — Vai aiotko ehkä pukeutua tuohon viehättävään kamelilankaiseen?

Iris oli ääneti. Sere rukka, kuinka tyytyväinen hän oli ollut kamelilankaiseen, kun se vielä oli kuteilla, ja kuinka ihastunut Iris itse oli ollut siihen. Mutta serkut ja täti halveksivat hänen pyhähamettaan.

— Meidän täytyy teettää tytölle uusi puku — siinä tapauksessa, että hän ollenkaan pääsee kutsuihin, sanoi Elin. — Luuletko, että osaat käyttäytyä niinkuin tulee sellaisessa hienossa perheessä kuin Stjernfeltit ovat?

— Minä koetan, vastasi Iris nöyrästi. Hänellä oli suuri halu päästä
Ullan luo.

— Kyllä hänen täytyy päästä, kun he ovat hänet kutsuneet, sanoi rouva Heinonen. — Minä käyn huomenna ostamassa kankaan, neiti Helminen ompelee kyllä päivässä puvun hänelle. — Ester, nouda huoneestani viimeinen muotilehti.

Rouva Heinonen oli aina mielissään, kun hän sai sommitella uusia pukuja. Hänellä olikin hyvä aisti, ja Iris näytti varsin somalta sinisessä puvussaan, kun hän määräpäivänä lähti Elsan kanssa kutsuihin.

Ulla Stjernfeltin isä, kenraali Stjernfelt, oli vanhana mennyt naimisiin ja helli suuresti nuorta kaunista vaimoaan ja ainoata tytärtään. Ulla oli heikko terveydeltään, hänen täytyi viettää osa ajastaan lepotuoliin kytkettynä. Vanhemmat hemmottelivat häntä suuresti täyttäen hänen pienimmätkin toivomuksensa ja oikkunsa. Hänen huoneensa oli oikea Eldorado kaikkien tyttötoverien mielestä. Jokainen Ullan ikäinen tyttö haaveksi päästä hänen ystäväkseen, ei ainoastaan senvuoksi, että hän eli kuin satuprinsessa komeassa linnassaan, vaan myös hänen oman herttaisen luonteensa vuoksi. Hän oli iloinen ja ystävällinen kaikkia kohtaan, mutta siitä huolimatta ei ollut lainkaan helppo saavuttaa hänen ystävyyttään, Ulla ei ollut kärkäs tekemään ystävyydenliittoja. Elsa Heinonen oli tutustunut häneen edellisenä kesänä saaristossa, missä kumpaisenkin perheen huvilat olivat lähetysten. Elsa oli heti korvia myöten ihastunut Ullaan, joka hänen mielestään oli maailman hienoin ja viehättävin tyttö, lukuunottamatta sitä seikkaa, joka ei myöskään Elsasta ollut mitätön, että Ullan isä oli rikas kenraali ja hänen äitinsä vanhaa aatelissukua.

— Muista käyttäytyä säädyllisesti, varoitti Elsa matkalla Iristä. — Jos siellä tarjotaan kahvia ja suklaata, niin ota joko toista tai toista, älä kumpaakin, kuten Pappilan Maiju aina tekee kutsuissa. Ja muista niiata niinkuin Elin aamulla opetti. Paha, ettet ole käynyt tanssikoulua, silloin osaisit sievemmin käyttäytyä. Stjernfeltit ovat hirveän hienoa väkeä.

Iris lupasi muistaa kaikki Elsan neuvot ja varoitukset. Hän oli ylen onnellinen päästessään Ullan luo.

Kenraali Stjernfelt asui omassa kauniissa huvilassaan Kaivopuistossa. Hännystakkiin puettu palvelija vastaanotti vieraat eteisessä. Iris niiasi niin kauniisti kuin mahdollista ja ojensi kätensä.

— Älä Herran tähden anna hänelle kättä, hänhän on palvelija, kuiskasi
Elsa hätäisesti.

Iris hämmentyi, mutta Ulla, joka oli rientänyt etehiseen vastaan, huudahti iloisesti:

— Tervehdi sinä vain häntä, hän on kiltti Eklundimme, joka on ollut talossa jo ennen minun syntymääni.

— Tulimmeko sittenkin ensimmäisiksi, sanoi Iris,vaikka kävelimme kymmenen minuuttia teidän porttinne edessä, ettemme tulisi liian aikaisin.

— Se oli aivan turhaa. Ja vielä tällaisella lumisateella! Mutta mennään nyt isän ja äidin luo.

Tytöt astuivat aistikkaasti sisustettujen huoneiden läpi kenraalittaren huoneeseen. Siellä oli kenraalikin, solakka, valkopartainen vanhus, joka pikemmin näytti kauniin vaimonsa isältä kuin puolisolta.

— Oh, mikä punaposkinen luonnonlapsi, sanoi hän taputtaen Iristä päähän. Se on toista kuin meidän kalpeat pääkaupunkilaistyttömme.

Iris katsahti hymyillen kauniiseen vanhukseen. Kuinka komea hän oli ja ystävällisen näköinen! Aivan kuin ne vanhat soturit, joista kirjat isän ullakkohuoneessa Metsäpirtissä tiesivät kertoa.

Ullan äiti katseli tutkien Iristä. Ulla oli ihastuksella kertonut Elsa Heinosen maalaisserkusta, joka oli aivan toisenlainen kuin kaikki muut hänen tyttötuttavansa. Kenraalitar oli kuvitellut tyttöä varsin moukkamaiseksi, mutta hän ymmärsi nyt Ullan ihastuksen. Tyttö oli todella erikoinen. Seisoessaan siinä yksinkertaisessa puvussaan siron, huolitellusti puetun serkkunsa rinnalla, hän herätti huomiota, vaikka ei ollutkaan kaunis. Hänessä oli sielua ja henkevyyttä, jota ei Jumala paratkoon pikku Elsassa ollut nimeksikään, niin soma ja hieno kuin olikin.

— Meillä on hauska muisto isästäsi, lapseni, sanoi hän. — Pari vuotta sitten kuulimme hänen soittavan eräässä konsertissa Milanossa. Hän käsittelee viuluaan kuin taikakalua. Hän on suuri taiteilija. On hauska tutustua hänen tyttäreensä. Eikö totta, Henrik Klewe on isäsi?

— On, vastasi Iris ujosti. Hänen sydämensä sykki riemusta. Hän oli tottunut kuulemaan vain halventavia sanoja isästään sekä Heinosten että neiti Hammarin suusta. Oli siis kuitenkin niitäkin, jotka pitivät isää kunniassa. Kiitollisena hän katseli kenraalitarta. Ja tästä hetkestä alkaen Iris rakasti Stjernfeltin perhettä ja heidän kotiaan kiihkeästi.

Ilta kului hupaisesti. Vieraat, lukuunottamatta Maili Borgia, olivat kaikki Irikselle outoja, hienoja helsinkiläistyttöjä, joita katsellessaan Iris ihmetteli, olivatko he koskaan juosseet avojaloin kalliolla tai huhuilleet karjaa aikaisin aamulla metsässä. Iris tunsi itsensä vieraaksi heidän joukossaan, mutta silti hän oli onnellinen. Ulla oli häntä kohtaan erikoisen ystävällinen, ja hänen kauniissa huoneessaan oli paljon sellaista, joka kiinnitti Iriksen huomiota.

Mutta kotimatkalla torui Elsa häntä. Iris oli käyttäytynyt hirveän huonosti hänen mielestään.

— Hauska! puhkesi Elsa kiivaasti puhumaan. — Hauska! Kysy Irikseltä, hänellä kai oli hauska, minä puolestani häpesin.

— Mistä syystä? kysyi rouva Heinonen huolestuneena. — Ette kai ole tehneet mitään sopimatonta?

— Pysy täällä vaan, sinulle on terveellistä kuulla, mitä tyhmyyksiä olet tehnyt, niin tiedät toiste käyttäytyä paremmin.

Hän heittäytyi kiikkutuoliin ja alkoi kiivaasti keinua heilutellen siroja tanssikenkiin puettuja jalkojaan.

— Ensiksikin hän puhui niin rohkeasti sekä kenraalin että kenraalittaren kanssa, aivan kuin he olisivat koko elämänsä olleet tuttuja. Ja kun me sitten istuimme Ullan huoneessa ja kaikki Ullan hienot tyttötuttavat olivat koolla, kyseli Ulla kohteliaisuudesta tietysti vähän hänen elämästään maalla, ja silloin Iris alkaa kertoa oikein epähienosti kaikenlaista perunanotosta, nuotanvedosta, Serestä ja Tanelista ja kaikenmoista muuta moukkamaista. Minä istuin koko ajan kuin tulisilla hiilillä; arvaatte, ettei ollut hauska kuulla kaikkien Ullan ylhäisten tuttavien seurassa, kuinka talonpoikainen serkku minulla on. Maili Borg oikein nautti nöyryytyksestäni, huomasin.

Rouva Heinonen loi nuhtelevan katseen syylliseen. — Iris rukka, pitäisihän sinun ymmärtää, ettei semmoista kerrota.

— Onko sinun pakko kertoa kaikki, mikä on totta! puhkesi Ester kiivaasti sanomaan. — Me ja meidän seurapiirimme emme halua kuulla juttuja renkituvasta ja karjapihasta. Semmoinen ei kuulu hienoon käytöstapaan, se on sivistymätöntä. Mitä mahtoivatkaan kenraali ja kenraalitar ajatella meistä, joilla on sellainen serkku!

— Ei siinä vielä kaikki, jatkoi Elsa kielimistään. — Me istuimme juuri kauniissa ruokasalissa juomassa kahvia, Ullan täti, presidentinrouva, oli läsnä ja monta muuta hienoa rouvaa. Virvokkeita nauttiessamme soittaa miss Walker, Ullan englantilainen kotiopettajatar, meille. Hän soittaa hyvin kauniisti ja kaikki kuuntelevat. Äkkiä alkaa joku laulaa, ja kauhukseni minä huomaan, että Iris on noussut paikaltaan, seisoo missin tuolin takana ja huutaa minkä kurkusta saa.

— Mitä sinä oikein ajattelit, lapsi? sanoi pankinjohtaja, joka oli tullut sisään Elsan kertomuksen aikana.

Iris ei vastannut. Oli mahdotonta kertoa kaikkien kuullen, miksi hän oli laulanut. Miss Walker oli soittanut niin kauniisti, ja äkkiä Iris oli tuntenut tutun säveleen. Se oli iiriläinen kansanlaulu: "Nyt kesän viime kukka". Sere oli sen hänelle opettanut, se oli ollut äidin lempilaulu. Mutta Sere lauloi sen väärin, sen hän huomasi nyt, kuullessaan missin soittavan samaa säveltä. Hän unohti missä oli, hänen täytyi saada säveleestä kiinni, silloin kun missi soitti. Ja niin hän oli alkanut laulaa. Vasta jäljestäpäin hän huomasi käyttäytyneensä sopimattomasti. Vieraat olivat katselleet häneen ihmettelevästi, muutamat tytöt nauroivat, ja Elsa oli äkäisen näköinen. Hän oli hävennyt niin, että oli menehtyä.

— Hän silitti Iriksen hiuksia ja sanoi: "Sinulla on kaunis ääni, lapseni, kaipaat vain kouluutusta", vastasi Elsa totuudenmukaisesti. Hänen oli jo paha olla siitä, että oli kielinyt.

— En tiedä, kuulin hänen sanovan puoliääneen toisille rouville: "Täydellinen luonnonlapsi." — Tytöt tietysti nauroivat ja ihmettelivät Iriksen rohkeutta. "Kyllä sen huomaa, ettei hän ole saanut kotisivistystä", kuiskasi Maili minulle. Minä tietysti häpesin serkkuni puolesta.

Iris otti äänetönnä vastaan nuhteet, joita täti ja Ester Akselin säestäminä hänelle soivat.

— Siitä saat ainakin olla varma, että viimeisen kerran olet avannut oven kenraali Stjernfeltin taloon, sanoi Ester lopuksi. Kenraalitar on liian hieno ihminen osoittaakseen sinulle, kuinka sopimattomasti ja julkeasti olet käyttäytynyt, mutta kyllä hän varoo, ettei Ulla, hänen kultakapineensa, enää joudu noin sivistymättömän tytön seuraan. Luultavasti hän ei päästä Ullaa meillekään. Sinä olet tuottanut häpeätä perheellemme, ymmärrätkö sen?

— Riittää jo, Ester, sanoi pankinjohtaja vakavalla äänellä. — Iris rukka on käyttäytynyt sopimattomasti, siitä olemme kaikki yksimieliset, mutta nyt jätätte hänet rauhaan. Roomaa ei rakennettu yhdessä päivässä, ja Metsäpirtin pikku emäntä ei heti voi tottua seuraelämän sääntöihin. Menkää nukkumaan nyt, tytöt.

Kun Iris myöhemmin hiljaa itki vuoteessa onnettomuuttaan, kuuli hän pimeässä sipsuttavia askelia. Joku kohotti peitettä, hiipi hänen vuoteeseensa ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

— Niin minäkin, ikävä, että kerroin äidille ja Esterille. Sinä olet varmaankin suuttunut minuun.

— Jos tahdot, kirjoitan Ullalle ja selitän, ettei aikomuksesi ollut paha. Minulla on niin kaunista ruusunpunaista kirjepaperia.

— Ester sanoi, ettei Ullan äiti enää koskaan anna minun tulla Ullan luo, nyyhkytti Iris.

Elsa oli ääneti. Hän oli tottunut luottamaan Esterin arvosteluun ja uskoi siihen sokeasti.

— Niin minäkin. Minä tahtoisin mielelläni, että hän olisi paras ystäväni, mutta en tiedä, tahtooko hän. Maili oli ennen paras ystäväni, mutta me riitaannuimme viime syksynä, kun hän sanoi minua turhamaiseksi nukeksi. Ja se ei ole totta. Nyt on Pappilan Maiju paras ystäväni, mutta hän on niin kauhean itsepintainen ja ihailee sitäpaitsi Mailia aivan liiaksi. — Mutta nyt minun täytyy mennä nukkumaan. Hyvää yötä.

Vielä kauan senjälkeen kuin Elsa jo makeasti nukkui, valvoi Iris tuijottaen silmät auki pimeyteen. Hänen sydäntään kivisti. Hän ajatteli Ullaa, hänen vanhempiaan ja kotiaan. — Jospa minullakin olisi koti, isä, äiti! huokasi hän. Iiriläisen kansanlaulun säveleet tulivat taas hänen mieleensä. "Siskoistaan ruusu rukka jäi yksin maailmaan", hyräili hän. Yhtäkkiä hän kohosi istualleen vuoteessa.

— Nyt sen löysin! huusi hän ääneen, — oikean säveleen, näin, juuri näin se oli.

Ja hän lauloi laulun puoliääneen alusta loppuun koskettaen sormillaan näkymättömiä tangentteja peitteellä.

RASKAITA PÄIVIÄ.

Ester erehtyi ennustaessaan, että Stjernfeltit sulkisivat ovensa
Irikseltä. Muutaman päivän kuluttua soitti miss Walker puhelimessa
Heinoselle ja pyysi, että Iris saisi tulla Ullan luo. Ulla oli hiukan
vilustunut ja kaipasi seuraa.

Onnellinen Iris noudatti kutsua. Ullan vanhemmat olivat vierailulla, Ulla ja hän istuivat kahden, pelasivat dominoa ja haimaa, söivät pähkinöitä ja leivoksia ja juttelivat. Miss Walker soitti ja lauloi englantilaisia laulujaan ja tarjosi heille teetä pienestä hopeisesta teekeittiöstä. Se oli hauskin ilta siitä asti kuin Iris oli lähtenyt Metsäpirtistä.

Ja tällaisia hauskoja iltoja tuli useita. Tuon tuostakin pyydettiin Iristä Ullan luo. Ullan vanhemmat olivat usein kutsuissa, ja jotta heidän lemmikillään ei olisi ikävä, hankkivat he hänelle toverin. Kenraalitar, joka alussa oli hiukan peljännyt, ettei Iris olisi sopiva seura hänen huolellisesti kasvatetulle tyttärelleen, rauhoittui nähdessään, kuinka elähyttävästi reipas maalaistyttö vaikutti Ullaan. Joskus kutsuttiin Elsa mukaan, mutta silloin ei tytöillä koskaan ollut niin hauska kuin kahden kesken.

— Miksi sinä, Ulla, oikeastaan niin paljon pidät Iriksestä? kysyi Elsa kerran hiukan kateellisesti.

— Hän on niin erilainen kuin muut tytöt, selitti Ulla avomielisesti. Te olette kaikki enemmän tai vähemmän samanlaisia, puhutte ja ajattelette niinkuin toisetkin. Iris on kuin hauska satu.

Sitä ei Elsa ymmärtänyt. Hän oli aina kuullut äidiltä ja sisarilta, että täytyy olla aivan niinkuin muutkin — — —

Kevätlukukausi alkoi jo lähetä loppuaan, Iris laski päivät siihen kuin hän pääsisi takaisin Metsäpirttiin. Hänen oli määrä ensin suorittaa tutkinto yhteiskoulun kolmannelle luokalle, ja sen jälkeen lähteä kesäksi kotiin Seren ja Tanelin luo. Neiti Salo oli hermostunut ja hoputti oppilastaan lukemaan, mutta Iris oli hajamielisempi kuin koskaan. Hänen oli mahdoton saada päähänsä mitään, kun kevätpäivä paistoi, posetiivi soitti pihalla ja puut alkoivat vihannoida.

Sisäänpääsytutkinto ei näin ollen onnistunut sen paremmin kuin että
Iris sai ehdot matematiikassa ja ruotsissa.

— Pitääkö hänen, suuren tytön, joutua pikku tyttöjen pariin? päivitteli rouva Heinonen, kun asiaa pohdittiin perheen kesken.

— Ei suinkaan, sanoi neiti Hammar päättävästi. — Hän lukee kesällä ja suorittaa ehtonsa syksyllä. Neiti Salohan jää kaupunkiin kesäksi, joten Iris saa jatkaa hänen johdollaan. Ja minun luonani hän saa asua. Hän voi olla minulle avuksikin kesällä. Roosa täti tarvitsee suurta huolenpitoa nykyään.

— Mutta tytön piti päästä Metsäpirttiin kesäksi, koetti rouva Heinonen vastustaa. — Emmekö voisi lähettää neiti Saloa sinne?

— Se on aivan turhaa. Siellä tyttö ainoastaan villiintyy. Ei, rakas Selma, olkaamme järkeviä. Olet usein itse valittanut tytön huonoa kasvatusta. Sinä olet aivan liian pehmeä voidaksesi kasvattaa sellaista lasta kuin Iris. Minulla on nyt tilaisuus tehdä jotain hänen luonteensa kehitykseksi. Se on velvollisuuteni ihmisenä ja kristittynä äiditöntä lasta kohtaan, jota hänen oma isänsä niin surkeasti laiminlyö.

Ja Alina täti näytti niin uhrautuvalta ja samalla päättävältä, ettei rouva Heinonen uskaltanut enää sanallakaan vastustaa.

Iris oli epätoivoissaan kuullessaan neiti Hammarin jalomielisestä päätöksestä. Hänellä oli auttamaton vastenmielisyys mallikelpoista opettajatarta kohtaan, hän pelkäsi hänen kylmiä silmiään ja kalseaa ääntään. Itkien hän rukoili enoa päästämään hänet kotiin Seren ja Tanelin luo.

— En jaksa olla kaupungissa, valitti hän, — ikävöin kotiin, ikävöin niin kauheasti.

Eno oli neuvoton ja koetti puhua tytön puolesta sekä vaimolleen että neiti Hammarille. Mutta edellinen ei uskaltanut vastustaa pontevaa tätiään ja jälkimmäinen oli järkähtämätön. Hän oli kerta kaikkiaan päättänyt huolehtia Iriksen laiminlyödystä kasvatuksesta. Tytön kesytön, vapaa luonne herätti hänen syvän paheksumisensa. Hän tahtoi näyttää kasvattajalahjojaan.

Sen verran eno kuitenkin sai toimeen, että Iris pääsi Metsäpirttiin pariksi viikoksi.

Ne olivat ihania päiviä. Iris unohti suuren kaupungin harmaat kivimuurit, Alina tädin, läksyt ja huolensa. Paljain päin, avojaloin hän samoili metsiä, kävi kalassa Tanelin kanssa ja loikoili kallioilla, silmät ummessa kuunnellen aaltojen loisketta ja metsän huminaa. Mutta suloinen vapaus päättyi aivan alkuunsa. Kirvelevin sydämin hänen täytyi keskellä ihaninta kesää palata Helsinkiin.

Neiti Hammar asui vanhan tätinsä kanssa lähellä Kaivopuistoa pienessä puutalossa. Pihalla oli pari kukkalavaa, muutama vanha vaahtera ja joku sireenipensas.

— Me asumme aivan kuin maalla, oli neiti Hammarin tapana sanoa. Hän ja Roosa täti asuivatkin kaupungissa koko kesän. Silloin tällöin vain Alina täti kävi jotakuta tuttavaa tai sukulaista tervehtimässä maalla.

Päivät kuluivat kuolettavan hitaasti. Heti alusta alkaen määrättiin Irikselle tarkka päiväjärjestys: aamupuolella taloustunnit, lukutunnit, käsityötunnit, iltapuolella seurustelutunnit. Viimemainitut olivat raskainta Iriksen mielestä. Silloin hänen täytyi istua arkihuoneessa lukemassa ääneen kuurolle Roosa tädille, joka ei lukemisesta mitään ymmärtänyt. Mutta Alina täti oli niin säätänyt, ja vaikka hän itse ei aina ollut sisässä, silloinkuin luettiin, valvoi hän tarkoin, ettei Iris saanut laiminlyödä tehtäväänsä. Kun kello löi kuusi, sulki Iris kirjansa, ja silloin alkoi kävelytunti. Iris auttoi Roosa tädin ylle viitan ja hatun, ojensi hänelle sateenvarjon, jota mummo aina käytti, päivänpaisteella kuten sateellakin, ja auttoi häntä portaita alas. Useimmiten oli neiti Hammar mukana, mutta joskus olivat Roosa täti ja Iris kahden, ja silloin oli aina hauskempi. Pieni, pyöreä Roosa täti istuutui jollekin penkille ja sanoi Irikselle:

— Mene sinä, lapsi kulta, juoksentelemaan. Ikävähän sinun on kulkea minun, vanhan eukon, kanssa.

Mutta kun neiti Hammar oli mukana, täytyi astua jalka jalalta vanhan, varovan tädin rinnalla, ja se oli vaikeata sille, joka on tottunut juoksentelemaan vapaana metsissä.

— Minä en kestä kauempaa. Minä karkaan, karkaan, hoki Iris varmaankin kymmenen kertaa päivässä itsekseen. Mutta aikomustaan hän ei pannut toimeen. Hän tiesi hyvin, että Sere, vaikka häntä rakastikin, olisi ottanut hänet vastaan ankara ilme hyvillä kasvoillaan ja lähettänyt hänet tuota pikaa takaisin kaupunkiin.

Ennen Iris aina oli surrut kesän lyhyyttä, mutta nyt hän huokaili:
Kunpa syksy joutuisi ja Ulla taas tulisi kaupunkiin.

Ikävissään hän luki ahkerammin kuin koskaan ennen, ja neiti Salon kellertävät, kapeat kasvot saivat miltei suopean ilmeen tunneilla.

— Et sinä aivan mahdoton ole, sanoi hän hyväksyvästi, kun Iris vasten odotusta osasi läksynsä sujuvasti.

— Siinä näkee, mitä täsmällisyys ja lujuus saa aikaan, huusi Alina täti Roosa tädille. — Tyttö alkaa edistyä, arvelee neiti Salo.

— Niin, hän on hyvä ja herttainen tyttö, Iris rukka, sanoi Roosa täti lempeään tapaansa.

— Hm, sitä en tahdo väittää. Hän ei ole turhanpäiten isänsä tytär, mutta luulenpa, että hänestä voi tulla ihminen, jos hän jonkun aikaa saa nauttia järkevää ja johdonmukaista kasvatusta. Sellaiset luonteet kuin hänen tarvitsevat kovaa kättä.

Iris istui viereisessä huoneessa opettelemassa pitsinvirkkausta ja kuuli kovaäänisen keskustelun. Hän hymyili katkerasti. Järkevä ja johdonmukainen Alina tädin kasvatus kyllä oli, sitä ei voinut kieltää. Aamusta iltaan hän neuvoi ja opetti, kunnes Iris oli aivan tylsä pelkistä hyvistä neuvoista.

Äkillinen kapinanhenki valtasi hänet. Hän heitti likaantuneen pitsinsä nurkkaan, sieppasi hatun eteisen naulakosta ja juoksi Kaivopuiston kallioille. Sieltä saattoi nähdä laivojen tulevan ja lähtevän kaukaisiin maihin, seutuihin, joissa päivä paistoi ja taivas oli iäti sees.

Iris uneksi olevansa siellä vapaana ja onnellisena. Ja isä ja Ulla olivat hänen kanssaan.

Mutta kun hän parin tunnin kuluttua palasi kotiin, hiukset tuulen pörhöttäminä, antoi neiti Hammar hänelle kelpo läksytyksen siitä, että hän ilman lupaa oli lähtenyt ulos.

— Iris, onko maailmassa mitään ikävämpää kuin läksyt ja koulu? kysyi
Elsa ja sulki kirjansa haukotellen.

— Äläs! Elsa kohottautui leposohvalta, jolla hän oli maannut vatsallaan jalat pystyssä, kasvot käsivarsien nojassa. — Minä luulin, että koulunkäynti olisi sinusta yhtä ikävää kuin minustakin.

— Oletko koskaan istunut Roosa tädin ja Alina tädin arkihuoneessa kutomassa tomuliinaa kuumana kesäpäivänä, kun ulkona paistaa aurinko ja meri on kiiltävän sininen?

— Ajattele itse: kärpäset surisevat, Roosa täti torkkuu sukanneule polvilla, ja Alina täti lukee yksitoikkoisella äänellä kirjaa, joka on kauhean ikävystyttävä ja pitkäveteinen. Koulussa on sittenkin hauskempi, aina siellä jonkun kepposen lystikseen keksii.

— Niin sinä, huokasi Elsa, — sinä kyllä osaat pitää hauskaa koulussakin. Mutta jos minä vain joskus rohkaisen mieleni ja kirjoitan tunnilla kirjelipun jollekin toverille — heti on opettaja kimpussani, ja minä saan viivan muistutusvihkoon.

— Onhan niitä viivoja minullakin, sanoi Iris. — Mutta ainahan sitä sittenkin suoriutuisi, ellei opettaja keksisi juuri sillä hetkellä tehdä kysymyksiä, kun oppilas ajattelee muuta. Jos minä olisin koulunjohtaja, antaisin semmoisen määräyksen, että opettajan pitäisi aina soittaa pienellä kellolla, ennenkuin hän tekee kysymyksen oppilaalle.

— Niin, ja hänen pitäisi olla siksi hienotunteinen, ettei koskaan kysyisi sellaisilta oppilailta, jotka eivät osaa läksyjään.

— Silloinpa et sinä, Elsa poloinen, taitaisi saada montakaan kysymystä, nauroi Iris.

— En ymmärrä, mistä syystä kaikki koulukirjat ovat niin kauhean ikävät, valitti Elsa edelleen. — Minusta olisi paljon mielenkiintoisempaa tietää, kuinka pariisilaiset koulutytöt ovat puetut kuin päntätä päähän Ranskan valtiomuotoa.

— Voi! Olen ihan unohtanut kertoa sinulle, että tapasin hänen serkkunsa, Brita Stjernfeltin, tänään koulumatkalla. Hän kertoi, että Ulla ei tänä talvena tulekaan Helsinkiin. Hän on ollut niin heikko koko kesän, että he matkustavat etelään näinä päivinä.

Iris ihan jähmettyi. Ullako ei tule enää Helsinkiin? Ullako sairas?
Senvuoksi hän ei siis ollut niin pitkään aikaan kirjoittanut. Heti kun
Iris oli suorittanut ehtonsa, oli hän kirjoittanut Ullalle, mutta Ulla
oli vain onnitellut muutamin sanoin kortilla.

Hän nousi nopeasti ja lähti huoneesta. Hän ei tahtonut näyttää Elsalle kyyneleitään. Eteisen ja palvelijainhuoneen välillä oli isonlainen vaatekomero, ja sinne oli Iriksen tapa piiloutua, kun hänellä oli huolia. Hän ei koskaan itkenyt toisten nähden.

Hänen surunsa oli haikea. Ulla oli ollut hänen ainoa ystävänsä, ainoa uskottunsa. Hänelle oli Iris kertonut, mitä ei kenellekään muulle, kaipauksensa ja hiljaisen toivonsa, että isä vielä kerran palaa hänen luokseen. Yhdessä he olivat, Ulla ja hän, rakentaneet pilvilinnoja ja haaveilleet koulutyttöjen tapaan. — Kyyneleet vierivat pitkin Iriksen poskia, hänen täytyi yhtämittaa kuivata niitä esiliinaansa; nenäliinaansa hän nyt kuten tavallisesti ei löytänyt.

Ja hän painoi märän poskensa vasten Elinin vaaleaa hametta, joka riippui seinällä vaatekomerossa.

Illallispöytään hän ilmestyi tukka pörröisenä, nenä ja silmät punaisina, esiliina märkänä ja kurttuisena.

— Iris on itkenyt, sen näkee selvästi, huusi Sissi kimeällä äänellään.

— Minä kyllä arvaan, mitä hän on itkenyt, sanoi Elsa ja alkoi kertoa
Ullasta Iriksen suureksi harmiksi ja nöyryytykseksi.

Parin viikon kuluttua Iris sai kirjeen Ullalta. Sen sisässä oli pari satakaunoa, jotka Ulla itse oli poiminut Firenzessä, sekä hänen valokuvansa. Hän pyysi Iristä pian kirjoittamaan ja lupasi aina muistaa häntä.

Iris osti valokuvakehyksen Ullan kuvaa varten ja pani kukat lasin ja kuvan väliin. Mutta hän ei pannut kehystä pöydälle, vaan kätki sen siniseen arkkuunsa, missä säilytti muita aarteitaan, isän ja äidin kuvaa, muutamia kortteja, joita isä oli hänelle Saksasta lähettänyt, ja muita pieniä muistoesineitä, lahjoja Sereltä ja Tanelilta. Vain silloin, kun toiset kaikki olivat poissa, avasi hän arkun ja istui mietteissään aarteittensa ääressä.

— Sinulle on tullut paketti Italiasta, kertoi Elsa Irikselle, kun tämä väsyneenä palasi koulusta. — Siinä on varmaan joululahja Ullalta. Avaa se, ehkä hän on lähettänyt minullekin jotain.

Iriksen väsyneet kasvot saivat eloa. Nopeasti hän avasi käärön.
Herttainen Ulla, aina hän muistaa minua, mutisi hän.

Käärön sisässä monen silkkipaperin ympäröimänä oli pieni vaaleanharmaa samettilipas.

Iris painoi jousta. Laatikko aukeni, sen sisässä oli kultasormus, jonka kannassa oli välkkyvä, sininen kivi.

Rasiassa oli pieni paperiliuska. "Rakkaalle Iris ystävälleen Ullalta", oli Ulla itse siihen kirjoittanut.

— Kivi on oikea safiiri, selitti Elsa, — kumma, että Ulla on hennonut sormuksesta luopua. Hän on saanut sen isoäidiltään.

Elsa koetteli sormusta sormeensa ihaillen, mutta käännähti äkkiä. Iris oli päästänyt parahduksen ja heittäytyi suin päin vuoteelleen.

— Ulla, Ulla! huusi hän huojuttaen ruumistaan. — Minä en koskaan enää näe Ullaa, en koskaan, koskaan enää.

— Tulkaa pian, huusi hän hätäisenä. — Iris itkee niin katkerasti eikä vastaa minulle mitään.

— Mutta, Iris rukka, älä huuda noin. Mitä on tapahtunut? kysyi rouva
Heinonen rientäen Elsan huoneeseen.

— Täytyy hillitä itseään, se on sivistyneen ihmisen velvollisuus, nuhteli Elin.

Iris ei näyttänyt kuulevan heitä. Hän oli kätkenyt päänsä tyynyihin ja itki taukoamatta.

— Mitä on tapahtunut? kysyi rouva Heinonen toistamiseen kääntyen tällä kertaa Elsan puoleen.

— En minä tiedä. Hän sai kirjeen ja paketin Ullalta, ja sitten hän yhtäkkiä alkoi itkeä ja huutaa.

— Ulla Stjernfelt on kuollut, sanoi hän matalalla äänellä. — Kuollut lavantautiin Firenzessä. Miss Walker kirjoittaa Irikselle. Ulla oli itse ennen kuolemaansa pyytänyt, että hänen sormuksensa lähetettäisiin Irikselle.

Elsakin alkoi itkeä. Rouva Heinonen syleili häntä hellästi. Elsa kiersi käsivartensa hänen kaulaansa.

— Lapsi raukat, lohdutti rouva Heinonen. — Älkää itkekö. Minäkin olen hyvin pahoillani Ullan kuolemasta, mutta älkää liiaksi antautuko surun valtaan. Iris, sinun huutosi koskee hermoihini, katso kuinka hiljaa ja sievästi Elsa itkee.

— Paras jättää hänet yksin hetkeksi, sanoi Elin. — Kas tuossa, juo vettä ja tyynny, Iris.

Iris jäi yksin. Hän ei enää itkenyt, vaikeroi vain hiljakseen ja huojutti yhä ruumistaan kuin suuressa tuskassa.

Arka, kömpelö käsi kosketti hänen hiuksiaan. Iris kohotti kyyneleisiä kasvojaan. Sissi seisoi hänen vieressään. Pikku tytön silmät olivat entistään pyöreämmät, ja hänen suupielensä värähtelivät. Kainalossaan hän kantoi suurta, kaunista nukkea.

— Älä itke, Iris, sinä saat minun syntymäpäivänukkeni. Minä panen sen nimeksi Ulla. Se oli ennen Doris, mutta nyt se on Ulla. Se on minusta niin Ullan näköinen.

— Kiitos, Sissi kulta, pidä sinä vain nukkesi. Sinä olet kovin kiltti. Hän kietoi käsivartensa Sissin ympäri. Pikku tyttö oli tahtonut uhrata kalleimpansa häntä lohduttaakseen. Iris tiesi, että Sissi rakasti nukkejaan kiihkeästi kuin äiti lapsiaan.

Sissi huokasi helpotuksesta. Oli todellakin ollut kauhean vaikeata luvata nukke Irikselle. Kummallista, ettei Iris siitä huolinut. Hän taputti hellästi serkun märkää poskea.

— Mehän voimme leikkiä sillä yhdessä. Sinä saat sen aina yöksi vuoteeseesi.

Kun Iris illalla väsyneenä surusta ja kyynelistä laskeutui levolle, täytyi hänen pakostakin naurahtaa. Sillä hänen vuoteellaan, pää tyynyllä makasi Sissin nukke jäykkänä ja punaposkisena katsellen häntä suurilla sinisillä silmillään.

— Rakas pikku Sissi, kuiskasi Iris. — En koskaan enää toru sinua, kun pistät nenäsi muitten asioihin.

Hän silitti nuken kähäräpäätä. Se oli eloton, mutta hänestä tuntui kuin olisi Sissin oma vaaleatukkainen pää levännyt hänen tyynyllään, ja nuken huulet puhuivat Sissin äänellä:

ANKARA VIERAS.

Kadut olivat likaiset, taivas harmaa ja vettä sataa tihutti tuon tuostakin. Siitä huolimatta sytytettiin joulukuuset suuressa kaupungissa kuten maallakin, ja joulu-ilo täytti mielen. Pankinjohtaja Heinosella vietettiin joulua samaan tapaan kuin rouvan kotona oli totuttu. Joulupäivällinen syötiin kello viideltä, sitten sytytettiin joulupuu, ja sen jälkeen jakoi isä suuresta korista lahjat ojentaen jokaiselle hänen lahjansa.

Joulukuusi oli komea, oli luovuttu vanhanaikaisista kynttilöistä ja poltettiin kuusessa pieniä kirjavia sähkölamppuja. Ne olivat kyllä koreita ja valaisivat hyvin, mutta itsekseen kaipasi kukin kynttilöiden lämpöistä joulutunnelmaa.

— Eikö totta, Iris, — näin komeata kuusta ei teillä ollut Metsäpirtissä? sanoi Sissi Irikselle, kun perhe istui piirissä isän ympärillä.

— Ei ollut, vastasi Iris ja vaipui mietteisiin. Sissi oli oikeassa. Komeammin täällä juhlaa vietettiin, mutta kuitenkin joulu tuntui enemmän joululta siellä. Juhlallisena metsä ympäröi taloa, maa oli valkoinen, taivas kirkas. Kuusikin oli vihannampi, vaikka ei niin korea. Lahjoja oli vain joku, pieniä, vaatimattomia nekin. Mutta tuvan pitkää pöytää kattoi valkoinen liina, lattialla oli tuoreita katajanoksia, ja katossa häilyi himmeli. Ja kun jouluvirsi hartaana kaikui Seren ja Mantan huulilta, Tanelin ja Mikon siihen yhtyessä, silloin tunsi, että oli joulu, siunattu, pyhä joulujuhla.

Rakas Sere, hyvä uskollinen Taneli. He olivat muistaneet häntä,
lähettäneet kumpikin pienen lahjan, Sere parin valkoisia käsineitä,
Taneli pienen sievän rasian, jonka hän itse oli veistänyt ja maalannut.
Mantalta oli tullut korea joulukortti: "Onelista joulua doivotan
Irikselle."

Iris oli myös lähettänyt Metsäpirttiin lahjoja. Enolta saamillaan joulurahoilla hän oli ostanut Serelle ompelurasian, Tanelille kaulahuivin ja Mantalle esiliinan. Hän kuvitteli mielessään, kuinka Taneli hiihtää mantereelle, ja kuinka uteliaat kaikki olivat näkemään käärön sisällystä.

Tyttö katseli hämmentyneenä ympärilleen. Eno ojensi hänelle paperikäärön.

— Sellaista sinä tarvitsetkin. Naapukkasi on kerrassaan kauhistuttava, sanoi Elsa. — Nyt sinun kanssasi kehtaa näyttäytyä kadulla.

— Ensin hänen kuitenkin pitää saada uusi talvipalttoo, mutisi Aksel. — Ehkä isä ostaa sipulle senkin, niin et näytä kerjäläiseltä. Hän kohtasi isän katseen ja vaikeni hämillään. Isä oli katsonut häneen niin oudosti, melkein surullisesti.

— Mikähän isäukkoa vaivaa tänä iltana? kysyi hän matalalla äänellä
Eliniltä, joka istui hänen vieressään.

— En tiedä, hän ei ole kaltaisensa, olen tarkannut häntä koko päivän, vastasi tämä kuiskaten.

Elin näytti huolestuneelta. Hän rakasti isäänsä enemmän kuin ketään muuta maailmassa, eikä ollut epäilystäkään siitä, että isä oli viime aikoina ollut alakuloinen ja rasittunut.

Sillä aikaa kuin tytöt ihailivat joululahjojaan, silkkikankaitaan, hansikkaitaan ja pikku korujaan, seisoi Iris ikkunan ääressä. Joku kiersi käsivartensa hänen hartiainsa ympäri.

— Tähtitaivasta. Kun olin pieni, valitsin itselleni tähden, jossa kuvittelin äidin asuvan. Minä sanoin sitä kotitähdeksi, se oli minusta kuin oikea kotini, koska äiti on siellä. Kun minulla on ikävä ja paha mieli, kuvittelen vain mielessäni, kuinka ihanata on, kun pääsen sinne ja äiti tulee vastaani ja vie minut sisään loistavaan, valoisaan saliin. Siellä on nyt Ullakin. He juttelevat minusta keskenään ja katsovat alas tänne maan päälle.

— Kyllä, eno, sinä saat tulla sinne. Et usko, kuinka hyvä ja rauhaisa siellä on?

— En. Mutta laula minulle nyt joku joululaulu. Minä mielelläni kuuntelen ääntäsi. Osaatko jotain vanhaa?

— Laulanko joululaulun, jota sinä ja äiti lauloitte lapsena. Sere on sen minulle opettanut.

Iris lauloi. Ensin matalalla äänellä, arasti ja epäröiden. Mutta pian hän unohti missä oli, unohti ihmettelevät katseet ympärillään. Hän oli taas kotona, Metsäpirtin tuvassa.

Jouluyö, juhlayö. Päättynyt on päivän työ. Kaks vain valveill' on puolisoa lapsen herttaisen nukkuessa seimikätkyessään.

Jouluyö, juhlayö. Täytetty nyt on työ. Olkoon kunnia Jumalalle, maassa rauha, myös ihmisille olkoon suosio suur'.

— Kauhean tunteellista, mutisi Aksel, mutta yhtyi lauluun melkein huomaamattaan. Samoin tekivät tytöt luotuaan silmäyksen isään, joka istui nojatuolissa, kasvot käsien peitossa. Vanhan joululaulun juhlallinen sävel kaikui hartaana ja sydämellisenä nuorten huulilta.

Aamuhämärissä kuului hiljainen koputus Elsan ja Iriksen huoneen ovella.
Ulriika pisti päänsä sisään.

Tytöt olivat päättäneet mennä joulukirkkoon, mutta koputuksen kuullessaan he vain kääntyivät toiselle kyljelle.

Elsan vuoteelta kuului vain epämääräinen mumina. Iris pukeutui haukotellen. Ihanata olisi ollut jäädä lämpöiseen vuoteeseen, mutta mieli teki kirkkoonkin.

Ei vastausta. Iris hiipi pimeässä keittiöön, missä Ulriika tarjosi hänelle lämmintä kahvia.

— Ei Elsa tullutkaan, sanoi Ulriika, kun hän ja Iris kahden astuivat pimeätä katua kirkkoon.

Kirkkaasti valaistussa kirkossa, missä urut ihanasti säestivät vanhaa jouluvirttä, Iris tunsi itsensä onnelliseksi. Tuntui niin turvalliselta istua Ulriikan vieressä, hän muistutti Sereä. Äreä hän kyllä oli, sitä ei voinut kieltää, mutta Iris ei niin paljon piitannut hänen äreydestään nyt, kun hän paremmin tunsi vanhan palvelijan.

— Nukkuvat vielä kaikki tyyni, nauroi Iris, mutta vaikeni äkkiä. Mimmi tuli eteisessä häntä vastaan sormi suulla, kalpeana ja säikähtyneen näköisenä.

— Hyss, kuiskasi hän, puhukaa hiljaa. Ja hän loi pelokkaan katseen pankinjohtajan huoneeseen.

— Mitä on tapahtunut? kysyi Iris ehdottomasti hiljentäen ääntään hänkin.

— Jeesus sitä tyttöä! Rupeaisinko minä valehtelemaan tällaisena päivänä! Voi, Ulriika, nyt se kaatuu, ottakaa kiinni.

Hän talutti Iriksen tyttöjen huoneeseen ja asetti hänet sohvalle pitkälleen. — Mitenkä se tapahtui? kysyi hän hiljaa Mimmiltä.

— Sydänhalvaus se oli. Minä kuulin tohtorin sanovan Elin neidille, että hänellä on jo kauan ollut huono sydän, joku äkillinen mielenliikutus teki lopun. Tänä aamuna se tapahtui.

— He ovat kaikki rouvan huoneessa. Rouva sai hermokohtauksen, ja Elin neiti hoitaa häntä. Toiset raukat itkevät eivätkä tahdo lähteä minnekään rouvan luota. Hohhoh sentään.

Molemmat palvelijat poistuivat huoneesta hiljaa jutellen. Iris jäi sohvalle niinkuin Ulriika oli hänet asettanut. Hänen suuret mustat silmänsä tuijottivat tuskaa täynnä eteensä.

Hänen mieleensä muistui eilisiltainen keskustelu enon kanssa. Suotko minullekin paikan Kotitähdessäsi? oli eno kysynyt.

Nyt oli eno siellä, oli päässyt ennen häntä äidin luo. Siellä oli hyvä ja rauhaisa.

KÖYHYYTTÄ.

Pankinjohtaja Heinosen kuoltua muuttui perheen taloudellinen tila suuressa määrin. Pankinjohtaja oli ollut osallisena laajoissa liikeyrityksissä, ja uhrannut omaisuutensa niihin. Hänen yhtiökumppaninsa, arvossapidetty liikemies, alkoi kuitenkin omin päin keinotella saattaen siten asiat luisuvalle pinnalle. Liian myöhään pääsi Heinonen perille aseman vaarallisuudesta. Juuri jouluaattona hän sai tietää, että petollinen johtaja oli ampunut itsensä hävitettyään kaikki omat ja asiakumppaninsa rahat. Se oli raskas isku pankinjohtajalle, häviönsä takia hän tiesi olevansa pakotettu eroamaan toimestaan, ja sen lisäksi hän oli kadottanut koko omaisuutensa. Hän tiesi, kuinka kykenemätön hänen heikko ja hemmoteltu vaimonsa oli kantamaan vastoinkäymisiä, ja syystä hän pelkäsi uskoa hänelle huoliaan. Jouluaamuna, kun hän raskaissa mietteissä istui kirjoituspöytänsä ääressä arvioiden toivotonta asemaansa, kohtasi kuolema hänet äkkiä.

Rouva Heinosen epätoivo asiaintilan hänelle selvitessä oli rajaton. Hän sai hermokohtauksen toisensa jälkeen, itki, vaikeroi ja syytti miesvainajaansa kevytmielisyydestä. Viimein Elin puuttui asiaan. Nuori tyttö oli isän kuoleman jälkeen ihmeellisesti muuttunut. Hän oli aina ollut järkevä ja käytännöllinen, mutta nyt hän sen lisäksi osoitti hämmästyttävää mielenmalttia ja tarmoa.

— Asema ei parane vaikeroimisella, äiti, sanoi hän eräänä päivänä kuunneltuaan jonkun aikaa äidin ruikutusta. — Meidän on mietittävä mihin ryhtyä ja vakavasti tartuttava asioihin käsiksi. Olen pyytänyt tänne tänä iltana kamreeri Vuoren ja Alina tädin. Meidän on yhdessä järjestettävä elämämme.

— Olisit voinut kysyä minulta ensin, ennenkuin kutsut vieraita taloon.
Hermoni eivät vielä siedä sellaista.

— Olisin kyllä, vastasi Elin tyynesti. — Mutta silloin et ehkä olisi siihen suostunut. Sinun hermoillesi on päinvastoin parempi, että ryhdyt jotain todellista ajattelemaan.

— Isä-rukka, jospa hän tietäisi, kuinka säälimättömästi minua kohdellaan heti, kun hän on poissa.

Elin hymähti. Olisi varmaankin ollut helpompi isäraukalle, jos hän olisi vähemmin säästänyt äidin hermoja, ajatteli hän muistaessaan, kuinka yksin isä oli saanut kantaa kaikki huolensa. Äidin itsekkyys loukkasi tytärtä.

Illalla saapuivat neiti Hammar ja perheen ystävä, kamreeri Vuori. Kamreeri oli pesän uskottu mies, ja hänellä oli surullinen velvollisuus ilmoittaa omaisille, että kun velat olivat maksetut, ei perheelle jäänyt omaisuutta kuin nimeksi.

— Pitääkö minun ja lasten siis kuolla nälkään? kysyi hän haikealla äänellä.

— Älä ole lapsellinen, Selma, sanoi neiti Hammar tiukasti. — Nälkään, ei meidän päivinämme kuole kukaan, joka tahtoo työtä tehdä. Sinun on kestettävä tämä koettelemus tyytyväisenä ja nöyränä.

— Olenhan minä nöyrä, Alina kulta, huokasi rouva Heinonen, mutta tyytyväinen en voi olla, kun lapseni saavat käydä puettuina kuin kerjäläiset ja syödä vettä ja leipää. Me Glansenfeltit emme ole sellaiseen tottuneet.

— Minä kävin tänään pankinjohtaja Meruksen puheilla, ja hän lupasi minulle paikan pankissa keväällä, ryhtyi Elin puheeseen.

— Sinä, Selma, muutat halvempaan huoneistoon, myöt hienot huonekalusi ja otat täysihoitolaisia, sanoi neiti Hammar päättävästi.

— Taivaan tähden, Alina! huudahti rouva Heinonen. — Minäkö rupeaisin ruokarouvaksi! Mieluummin menen hautaan.

— Niin sitä minäkin olen ajatellut, sanoi Elin sivuuttaen äidin huudahduksen. — Siten käy lasten kouluttaminen mahdolliseksi.

Rouva Heinonen ei enää vastustanut. Hän huomasi, että voimakkaammat kädet kuin hänen omat veltot sormensa olivat tarttuneet peräsimeen. Hän oli itse asiassa siitä hyvillään.

— On vain yksi seikka vielä, joka on huomioonotettava, virkkoi Elin.
— Mitä teemme Iris rukalle?

— Lähetämme hänet tietysti kotiin maalle, sanoi rouva Heinonen. — Hän ei olekaan koskaan soveltunut perheeseemme. Hän on niin erilainen kuin minun tyttäreni.

— Hm, sanoi kamreeri Vuori. — Se ei ole niinkään helppoa. Iris
Klewellä ei nimittäin oikeastaan enää olekaan kotia.

— Ikävä kyllä, ei hänen isänsä enää omista sitä. Jo pari kolme vuotta sitten hän panttasi tilan eräälle velkojalleen. Heinonen tiesi asian ja aikoi lunastaa talon itselleen. Mutta se jäi sikseen kuten niin paljon muutakin.

— Tuskin, ei ainakaan minun tietääkseni. Henrik Klewen suku ei ole
Suomesta kotoisin.

— Rouva Heinonen on oikeassa, olen ottanut selkoa tytön oloista. Paitsi enonsa perhettä ei hänellä ole ketään omaisia. Isän nykyisestä olinpaikasta en ole saanut tietoa, vaikka olen koettanut. Sen verran olen kuullut, että hän on konserttimatkalla Amerikassa.

— Mutta eihän voi vaatia, että me pidämme tytöstä huolta, sanoi rouva
Heinonen kiivaasti.

— Rauhoitu, Selma, minä pidän huolta hänestä, sanoi neiti Hammar juhlallisesti. — Ei olisi kristitylle soveliasta jättää tyttö-rukka oman onnensa nojaan huonoine taipumuksineen. Minä maksan hänen puolestaan sinulle, sillä kotiini en häntä voi ottaa, hän häiritsee hiljaista elämäämme. Mutta minä pidätän itselleni oikeuden valvoa hänen kasvatustaan. En halua, että hän tulee yhtä hemmotelluksi kuin sinun omat tyttäresi, Selma.

— Mitä puhut, Alina! Ovatko minun tyttäreni hemmoteltuja? Kaarle tosin hemmotteli Iristä, se on totta, mutta minä olen aina ollut ankara äiti.

— Niinkö, sanoi neiti Hammar kuivasti. — Minun tahtoni on, että tytöstä kasvatetaan vakava, velvollisuutensa tajuava ihminen. Hänen täytyy oppia tekemään työtä ja ymmärtämään, että hän elää toisten armoilla. Olen tutkinut hänen luonnettaan ja huomannut, että hän suuresti muistuttaa isäänsä. Hän on kiihkeä, uppiniskainen ja ajattelematon kuten isäkin, ilman siveellistä ryhtiä ja pontta. Minun velvollisuuteni on karsia nämä viat hänestä pois. Enkö ole oikeassa, kamreeri Vuori?

— On tietysti tärkeätä, että tyttö saa hyvän kasvatuksen, ja siinä suhteessa te, neiti Hammar, varmaan olette kokeneempi kuin moni muu, vastasi kamreeri. — Mutta kun hän katseli päättäväisen neidin kylmiä silmiä ja kovia piirteitä, ei hän voinut mielessään olla säälimättä pikku metsälintua, jonka hän niin onnellisena oli tavannut yksinäisessä saarikodissa.

Sillä aikaa kuin isän huoneessa neuvoteltiin perheen kohtalosta, istuivat nuoret arkihuoneessa. Sissi oli mennyt levolle, mutta toiset olivat liian kiihdyksissään voidakseen ryhtyä mihinkään. Ester ompeli näön vuoksi suruharsoa puseroonsa, Aksel oli lukevinaan läksyä, mutta säpsähti ja kuunteli pienintäkin liikettä viereisestä huoneesta. Elsa teki lakkaamatta kysymyksiä, joihin Ester hermostuneena vastasi.

— Pitääkö meidän panna palvelijat pois ja itse pestä astiamme ja lakaista?

— Minun täytyy kai käydä yhtä huonoissa vaatteissa kuin Tyyne Virta meidän luokalla. Hänenkin äitinsä on leski, ja saksankielen opettaja antaa hänelle usein vanhoja vaatteitaan. Hän ei sitä ole kertonut, mutta Maili sanoi nähneensä neiti Mellinin päällä saman silkkipuseron, jota Tyyne käyttää koulussa. Kauheata, jos minunkin pitää ruveta käyttämään opettajien vanhoja vaatteita.

— Maili ei enää varmaan välitä minusta, huokasi Elsa. — Tyyne Virtaa ei kukaan kutsu tanssiaisiin eikä syntymäpäiville.

— Niin, Elsa-rukka, sanoi hän katkerasti. — Me saamme nyt nähdä, kutka ovat todellisia ystäviämme. Köyhää ei kukaan imartele.

— Kenties tytöt ovat niin hassuja, että antavat varallisuuden vaikuttaa, sanoi Aksel. — Pojat eivät ainakaan sitä tee. Tapasin Pohjolan pojat tänään, ja molemmat olivat minulle entistään ystävällisemmät. Erkki pyysi minua käymään luonaan.

Keskustelun aikana istui Iris äänetönnä matalalla jakkaralla pää käsien varassa. Hän oli niin alakuloinen, ettei kuullut toisten puheesta mitään. Enon kuoleman jälkeen hän tunsi itsensä merkillisen vieraaksi perheessä. Häntä ei kohdeltu enää kuin läheistä sukulaista, pikemmin kuin vierasta. Hän ymmärsi olevansa liikaa nyt, kun perheen raha-asiat olivat horjuvalla kannalla. Hän olikin päättänyt lähteä takaisin kotiin, jos täti Heinonen vain suostuisi. Hän ikävöi Seren hiljaista osanottoa ja Tanelin turvallista olentoa.

Mutta iltapuolella hän oli saanut kirjeen, joka kerrassaan murskasi kaikki hänen kauniit unelmansa.

Hyvää päivää, Iris! Olemme voineet hyvin ja toivotamme samaa sinulle. Killi on myös terve, mutta tänne kuuluu ikäviä. Eilen kävi vallesmanni ja lautamies saarella ja kirjoittivat talon jostain isäsi velasta. Kun ei ole millä maksaa ja enosi on kuollut, täytyy talo myödä. Se on ikävä asia. Seren ja minun täytyy muuttaa pois. Ehkä rakennamme uutistorpan jonnekin lähelle tai menemme mantereelle kestiksi. Lehmätkin täytyy myödä ja Musta. Sere panee terveisiä. Voi hyvin.

Iris oli yhä vielä turtuneena kirjeen luettuaan. Metsäpirtti myödään, otetaan, kuten kaikki muukin on häneltä otettu. Viedään männikkö rakennuksen edustalta, pihakuusi, koivut ikkunan edestä, keltainen hiekkaranta, metsäpolut, louhikot, kotilahti, pieni puutarha, jota hän ja Taneli olivat huolella hoitaneet. Viedään ja annetaan vieraalle, jolle ne eivät mitään sano, joka ei ymmärrä niiden kieltä, joka puhuu ääneen metsässä, niin että linnut pelästyvät, joka ehkä haaskaa puita ja hävittää pikkulintujen pesimäpöntöt. Entä minne joutuu karja? Punikki ja Mansikki, Lystikki ja Martti, nekin viedään. Vieras kuljettaa ne kauas outojen toverien joukkoon, uusille laitumille. Ja Musta saa ehkä isännän, joka sitä ruoskii, se raukka kun on jo niin vanha ja hidaskulkuinen.

Voi, miksi ei isä jo tule kotiin huolehtimaan talostaan ja tyttärestään? Miksi hän on jättänyt lapsensa niin yksin ja turvattomaksi?

— Mitä he minusta tahtovat? ajatteli hän nähdessään kamreerin, neiti
Hammarin ja Selma tädin.

— Iris Klewe, aloitti neiti Hammar mahtipontisesti. — Me olemme kutsuneet sinut tänne ilmoittaaksemme sinulle, miten elämäsi surullisen perhetapahtuman vuoksi järjestetään. Tätisi ei erinäisten asianhaarojen vuoksi voi enää pitää huolta sinusta, ja koska isäsi näkyy tykkänään unohtaneen olemassaolosi, olen minä päättänyt huolehtia sinun tulevaisuudestasi. Tämän arvoisan lakimiehen, — hän nyökkäsi päätään kamreerille, — läsnäollessa olen luvannut maksaa ylläpidostasi tädillesi, sillä ehdolla kuitenkin, että saan valvoa kasvatustasi. Sinä olet siis tästä lähtien minun holhokkini. Sinä — — —

— Oi, ei, ei! huudahti Iris rajusti. — Antakaa minun lähteä kotiin.
En tahdo olla kenenkään vastuksena.

— Ole järkevä, Iris, nuhteli Elin. — Ei sinulla ole kotia.
Metsäpirtti myödään.

Iriksen pää painui rinnalle. Oi, sehän on totta! Hänellä ei enää ole kotia!

— Toivon, että olet täti Alinalle kiitollinen hänen jalomielisyydestään, sanoi rouva Heinonen jäykästi. — Mene kiittämään häntä.

Hetkisen Iris epäröi. Sitten hän kääntyi neiti Hammarin puoleen, niiasi kömpelösti ja sanoi:

— Toivottavasti tulee kiitoksesi vilpittömästä sydämestä, sanoi neiti Hammar. — Nuoret tytöt eivät useinkaan ymmärrä omaa parastaan. Nyt saat mennä.

Iris poistui huoneesta. Hänen laiha, hento vartalonsa näytti entistä pienemmältä ja hennommalta. Kamreeri Vuori katseli hänen jälkeensä.

Mutta Iris katosi vaatesäiliöön ja istui pimeässä, silloin tällöin kohotti raskas nyyhkytys hänen rintaansa.

Jonkun ajan kuluttua hän kuuli hiljaisen äänen kutsuvan itseään.
Vastahakoisesti hän totteli.

— Iris, kuiskasi Ulriika. — Tule tänne minun luokseni. Mimmillä on vapaa ilta, rouva on makuulla ja Elin neiti lähti saattamaan neiti Hammaria. Istu tuohon minun mukavaan tuoliini. Tässä on kuppi kuumaa teetä ja voileipä. Älä sinä, lapsi-rukka, sure. Vielä sinulle valkenee.

Iris joi teetä ja haukkasi voileipää lapsen terveellä ruokahalulla. Hänen äänessään tuntui vielä jälkiä kyynelistä, kun hän luoden katseensa Ulriikan hyväntahtoisiin kasvoihin kysyi:

— Luulen, lapsi, minä olen sen katsonut sinulle unikirjastakin, puhui Ulriika hiljentäen ääntään. — Minä näin viime yönä unta, että sinä tapoit valaskalan, ja se merkitsee sinulle pitkällistä kärsimystä ja sitten iloa.

Iris näytti miettivältä, sitten hiipi pieni hymy hänen huulilleen.
Ulriika näytti niin somalta seisoessaan siinä astiapöydän ääressä
salaperäisenä ja varmana siitä, että hänen unikirjansa puhuu totta. —
Kuka tietää, ehkä kaikki vielä kääntyykin hyväksi!

Kun Iris myöhemmin varpaisillaan hiipi Elsan ja hänen yhteiseen
huoneeseen, veti hän kierrekaihtimen ylös ja katseli taivaalle. —
Siinä oli Kotitähti. Se tuikki niin ystävällisesti ja lempeästi.
Tytöstä tuntui kuin olisi se toistanut Ulriikan sanat.

ROUVA HEINOSEN TÄYSIHOITOLAISET.

MATKALLA.

Syyspäivä alkoi pimetä. Asemilla paloivat lyhdyt, ja asunnoista, joiden ohi juna kiiti, vilkkuivat valot, pian taas häipyen näkyvistä kuin jonnekin kaukaiseen menneisyyteen.

Noin kolmentoista-vuotias tyttö istui sohvan nurkkaan sulloutuneena ja tuijotti ulos pimeyteen.

Nyt palavat tulet Lanterissakin. Äiti kulkee huoneesta toiseen valvomassa, etteivät lamput pääse savuamaan. Isä istuu kiikkutuolissa syventyneenä johonkin lääkeopilliseen kirjaan. Kati ja Pulle pelaavat dominoa, Heidi lukee satuja ja Nelli vinkuu unissaan tulennoksen vieressä.

Kuva oli niin elävä, että Kaarinan silmiin kohosi kyyneliä. Hän pyyhki ne salaa pois kätensä selällä, mutta niitä kihosi uusia, yhä vain uusia. Hän hapuili nenäliinaansa taskusta, mutta ei löytänyt, etsi käsilaukustaan — ei siinäkään. Ja kyyneleet yhä vierimistään vierivät tippuen hansikkaille ja hameelle ja sokaisten hänen silmänsä.

— Suvaitsetteko ottaa minulta? kysyi ystävällinen ääni, jossa oli lämmin, osaaottavainen sävy.

Kyyneliensä takaa Kaarina näki vastakkaisella sohvalla tytön, joka ojensi hänelle nenäliinaa.

— Kiitos, nyyhkytti Kaarina, pyyhki kyyneliään ja niisti kiitollisena tarjottuun hienoon batistiliinaan.

Kasvot olivat kapeat, hiukset punertavat, sileästi jakauksella, iho hieno, hiukan pisamilla.

Vilkas Kaarina, jonka koko päivä oli täytynyt istua mykkänä junassa, innostui, kun näin äkkiarvaamatta tarjoutui tilaisuutta keskusteluun. Vieras tyttö ei tosin näyttänyt kovinkaan puheliaalta, mutta Kaarina ei enää osannut hillitä kieltään.

— Minä matkustan ensi kertaa kouluun. En ole ollut kotoa poissa muuta kuin viikon verran keväällä, jolloin kävin pääsytutkintoa suorittamassa. Ja silloin oli äiti matkassa.

— Sitten ei ole kumma, jos teillä on koti-ikävä, lausui tyttö ystävällisesti.

Taaskin kohosivat kyyneleet Kaarinan silmiin, mutta hän taisteli urhoollisesti itkua vastaan.

— En, meillä oli kotiopettajatar. Äiti ja isä tahtoivat pitää minua kotona niin kauan kuin mahdollista.

— Hyväinen aika, nauroi Kaarina iloisesti, — sinnehän minäkin tulen, mutta viidennelle luokalle. Me olemme siis ensikertalaisia kumpainenkin.

Nyt luisti puhe mainiosti ainakin Kaarinan puolelta. Vieras tyttö enimmäkseen kuunteli, mutta sen hän teki niin hauskasti, että Kaarinasta tuntui aivan luonnolliselta kertoa hänelle, kodistaan ja omaisistaan. Ennen pitkää tunsi vieras tyttö perinpohjin Lanterin puutarhoineen, isän, äidin, lörpöttelevän Heidin, yksitotisen Katin ja vallattoman Pullen sekä sen lisäksi vanhan Riikan, Eetun, Pujon, Nellin ja Mirrin, joka lakkaamatta tappeli Nellin kanssa.

— Sepä ikävä. Sisaret ja veljet ovat niin hauskoja, kyllähän ne toisinaan voivat olla kiusallisia, varsinkin kun äiti ja isä ovat poissa ja heistä täytyy pitää huolta. Mutta en millään ehdolla tahtoisi olla vailla Katia, Heidiä ja pikku Pulle-veitikkaa.

Kello soi, juna seisahtui Riihimäellä. Tytöt nousivat, ja lähtivät jaloittelemaan.

— En, vastasi Kaarina, — olemme pian Helsingissä. Hän päätti säästää rahojaan, olihan hänellä Lanterin mainioita omenia ja Marin makeita piirakoita.

Riihimäellä astui heidän vaunuosastoonsa vanha lihava rouva, molemmat kädet täynnä myttyjä ja laukkuja. Pienillä vetisillä silmillään hän turhaan etsi istuinsijaa itselleen, koko vaunussa ei ollut ainoatakaan tyhjää paikkaa. Kaarinan uusi tuttava nousi silloin nopeasti ja luovutti Kaarinan suureksi mielipahaksi kohteliaasti hymyillen paikkansa rouvalle, joka läähättäen heittäytyi siihen.

Kaarinaa hävetti, ettei hän ollut ymmärtänyt olla yhtä huomaavainen. — Ja nyt hän kadotti päällepäätteeksi hauskan matkatoverinsakin. Heillä olisi voinut olla niin hauska vielä nämä pari tuntia, ennenkuin saavuttiin Helsinkiin. Nyt sitävastoin joutui Kaarinan matkatoveri istumaan kahden laihan naisen viereen, jotka näyttivät kauhean ikäviltä ja kuivilta. Ja lihava rouva — ei hänkään näyttänyt erittäin hauskalta.

Rautahepo iski kiivaasti eteenpäin, se ei enää seisahtunut asemilla, kiiti vain ylpeästi ohitse — kohta oltiin Helsingissä. Kaarinan ajatukset alkoivat askartaa tulevaisuudessa.

Olisikohan Elsa häntä asemalla vastassa? Ja vieläkö hän pitää
Kaarinasta yhtä paljon kuin kesällä?

Elsa oli Kaarinan ensimmäinen "paras ystävä". He olivat tutustuneet toisiinsa kesällä, jolloin Elsa oleskeli pari kuukautta pappilassa. Pappilan Maiju oli Elsan luokkakumppani — ja Maijun vanhemmat olivat pyytäneet Elsaa luokseen, jotta Maiju häneltä oppisi ruotsia — Maiju kun oli heikko ruotsissa. Maiju ja Kaarina olivat ennen olleet hyviä ystäviä, mutta Elsan tultua oli Maiju joutunut kerrassaan syrjään. Eikä se kumma ollutkaan. Maiju oli niin hidas ja kömpelö, niin yksitotinen — Elsa iloinen ja ystävällinen, soma ja herttainen. Kaikki hänessä oli sievää, hänen vaalea olkihattunsa, liehuvat kiharansa, pukunsa ja sirot kenkänsä.

Ihme, ettei isä oikein hänestä pitänyt. Se oli Kaarinasta käsittämätöntä.

Hän ihan vastustamalla vastusti, kun Elsa ehdotti, että Kaarina tulisi heillä asumaan koulu-aikansa. Elsan äiti piti näet täysihoitolaisia Helsingissä. Oikein kyynelsilmin sai Kaarina rukoilla, ennenkuin isä suostui.

Oulunkylä kiiti ohitse, Fredriksberg samoin — jo näkyi Töölönlahti ja vilkkuvat tulet sen rannoilla. Kaarinan sydäntä puristi.

Kovassa ihmistungoksessa oli Kaarina miltei hätääntyä. Olipa onni, että isä niin itsepintaisesti oli kieltänyt häntä ottamasta junaan muuta kuin pienen käsilaukun ja hatturasian. Nyt hänen oli paljon helpompi liikkua. Hän katseli ympärilleen ja tunsi itsensä kovin hyljätyksi ja yksinäiseksi. Ei Elsaakaan näkynyt. Kurkkua tuntui kuristavan.

— Kaarina! Aksel, tässä hän on, kuului samassa Elsan iloinen ääni. Siinähän Elsa olikin. Sievänä ja sirona kuten aina. Hänen rinnallaan seisoi noin viisitoistavuotias poika.

— Me lähdemme nyt heti, sinä ja minä ja Aksel. Esterin täytyy ottaa selkoa eräästä tytöstä, joka aivan äkkiarvaamatta on joutunut niskoillemme. Ajatteles, perheessä, johon hänen piti asettua asumaan, on sattunut tulirokkotapaus, ja he hommasivat hänet meille. Mutta — taivas! — olenhan unohtanut esittää sinulle Akselin — tässä hän on. Eikö hän ole hauska?

Jollain Kaarinan mielestä ihmeellisellä tavalla he pääsivät ihmisjoukon lävitse ulos, saivat ajurin ja läksivät ajamaan pitkin syksyistä Helsinkiä Konstantininkadulle, jossa leskirouva Heinonen asui. Koko ajan puhelivat Elsa ja Aksel lakkaamatta. Kaarina oli ääneti. Kaikki uudet vaikutukset valtasivat hänen mielensä niin voimakkaasti, että hän miltei typertyi.

Tuskin he olivat ennättäneet sisälle neljänteen kerrokseen ja Kaarina tervehtinyt rouva Heinosta, kun kello soi. Sisään astuivat Ester Heinonen ja Kaarinan matkatoveri. Molemmat tytöt tuijottivat toisiinsa hetken aikaa, Kaarina purskahti heleään nauruun, ja toinen hymyili iloisesti.

— Neiti Kaarina Holsti, Hanna Ström, ja herrasväki Heinonen, serkkuni
Iris Klewe, esitti Elsa toimeliaasti.

Kun kaikinpuolinen esittely oli päättynyt, sanoi rouva Heinonen valittavalla äänellä:

— Tytöt ovat tietysti syöneet ja juoneet teetä Riihimäellä. Me syömme illallista jo kello puoli yhdeksän. Ester ja Elsa, näyttäkää vieraille heidän huoneensa. Hän toivotti hyvää yötä ja poistui.

Hanna Ström sai oman huoneen, Kaarinan taas oli määrä asua yhdessä
Elsan kanssa.

— Kuules, Kaarina, eikö sinulla ole nälkä? kysyi Elsa, kun tytöt olivat kahden huoneessaan.

— On kyllä, myönsi Kaarina, joka nyt vilpittömästi katui liiallista säästäväisyyttään Riihimäellä.

— Minusta on aivan turhaa, että äiti ei antanut teille illallista. Mutta se oli Elinin vika. Hän on niin kauhean säästäväinen, nimittäin mitä ruokaan tulee. Mutta sellainen hän aina on, säästää ruuassa saadakseen jonkun sulan tai nauharuusun lisäksi muutenkin komeihin hattuihinsa.

Kaarinasta tuntui pahalta kuulla Elsan puhetta, niinkuin väärä sävel olisi soinut. Hänen ajatuksensa palautuivat Lanteriin. Hän näki hauskasti katetun illallispöydän, äidin hymyilevät kasvot kodikkaasti porisevan teekeittiön takana, isän rauhallisen otsan ja lasten iloiset silmät.

KAARINAN PÄIVÄKIRJASTA.

Kylläpä aika on mennä hurahtanut nopeaan, kun en vielä kertaakaan ole kirjoittanut päiväkirjaani. Olet varmaankin jo minuun suuttunut, pieni sinikantinen ystäväni, lupasinhan, kun sain sinut syntymäpäivälahjaksi, ahkerasti käyttää lehtiäsi.

Olen ollut Helsingissä jo kuukauden, kokonaisen kuukauden. Kuljen ja liikun täällä melkein kuin kotikaupungissani. Tiedän Kaivopuistot, Tähtitorninmäet, Kaisaniemet, Ekbergit ja Fazerit. Kaikki täällä on niin komeata ja mukavata. Kalosseja et tarvitse, käydä sipsuttelet vain sievästi siisteillä katukäytävillä — hohhoh, se on toista kuin kahlata rapakossa pitkin Lanterin lehtokujaa. Ja kun menet ulos illalla, valaisevat katulyhdyt kirkkaasti, eikä sinun joka askeleella tarvitse peljätä, että kompastut kiveen tai lyöt nenäsi virstantolppaan. Päivällä soitetaan Kappelin ja Oopriksen edustalla, komeat kaktukset upeilevat Esplanaadissa, ja sievät, somasti puetut lapset leikittelevät puistoissa. Kaikki tämä on hauskaa ja kaunista, ja kuitenkin kaipaan Lanteria. Muistelen sen humisevaa puistoa, sen satoisia omenapuita (toivottavasti Kati ja Heidi eivät syö vatsaansa pilalle, nyt kun saavat olla kahden omenien kimpussa) ja salaperäisiä käytäviä. Usein tulen surulliseksi, kun ajattelen, että asterit kukkivat täydessä loistossaan enkä minä saa niitä nähdä. Kaunis, loistava syksy menee menojaan, ja minä vain täällä astun kuivia kivikatuja. — (Minun täytyy pyytää äitiä lähettämään rouva Heinoselle vähän porkkanoita, porkkanapyree on minun herkkuruokaani, ja minulta jäi koko suuri porkkanapenkkini miltei koskematta.)

Hyväinen aika, kuinka kello on paljon, olen hirveän uninen. Elsa on jo kauan vetänyt unia vuoteellaan. Kuu pilkistää verhojen takaa. Se pilkistää Lanteriinkin, isän työhuoneeseen.

Olen lukenut lävitse, mitä eilen kirjoitin, ja tehnyt kaksi huomiota. Ensiksi, että minussa on suuria runollisia taipumuksia (lukuunottamatta tuota porkkanajuttua ja Katin ja Heidin vatsatautivaaraa). Ja toiseksi, että puhuin vain itsestäni ja Lanterista enkä sanaakaan ihmisistä, joiden keskuudessa elän.

Rouva Heinosella on varmaan ollut paljon suruja, hän on niin laiha ja näyttää aina huolestuneelta. Mutta eihän se kumma olekaan. Hänhän oli ennen varakas, vasta miehensä kuoleman jälkeen, noin vuosi sitten, hänen täytyi ottaa täysihoitolaisia. On tietysti kauhean ikävätä, kun täytyy ostaa kaikki ruokatavarat. Maalla saa vain mennä maitokamariin ottamaan maitoa ja kermaa, puutarha antaa porkkanat, perunat, omenat, marjat ja muut herkut, täällä täytyy rouva Heinosen ja Ulriikan käydä torilla ostamassa. Minusta on ikävätä syödä, kun kaikki on niin kallista. Rouva Heinonen huokaa aina niin raskaasti, kun pojat syövät niin paljon voita, ja Elin sanoo tuon tuostakin, että me suomalaiset syömme aivan liiaksi. Ensimmäisinä päivinä en kehdannut syödä paljon ensinkään, maistelin vain vähän ruokia, mutta sitten minulle tuli niin nälkä, että hyvin ymmärsin haaksirikkoisia, jotka syövät kenkiään. Nyt en enää ole näkevinäni Elinin halveksivia katseita, syön vain, enhän minä sille mitään voi, että luonto on minulle antanut hyvän ruokahalun. Elin on perheen vanhin tytär. Hänellä on toimi pankissa. Hän on aina kauhean hienosti puettu ja käyttää ihojauhoa. Ester on kuusitoistavuotias ja kohtelee meitä lapsia suurella ylemmyydellä. Hän ihailee Akselia kuten kaikki muutkin perheen jäsenet. Ja sitä minä suuresti ihmettelen. Aksel on ikävin poika, minkä tämän ilman kannen alla olen tavannut. Hän käyttää kävelykeppiä, tuoksuaa hajuvedelle, hänen kauluksensa ulottuvat korviin asti. Sitäpaitsi hän on hyvin ilkeä Irikselle.

Iris rukka. Hän on perheen tuhkimo. Hän on rouva Heinosen miehen sisarentytär. Äiti on kuollut, isä lienee Elsan kertomuksen mukaan soittoniekka, joka vaimonsa kuoltua lähti ulkomaille ja jätti pienen tyttärensä sukulaisten niskoille. Rouva Heinosen serkku, neiti Hammar, maksaa hänen puolestaan pienen summan ja kouluttaa hänet. Iris on kuin tuo poloinen ankanpoika Andersenin sadussa. Kaikki häntä toruvat ja töykkivät. Iris, tuo kenkäni, Iris, harjaa hattuni, Iris, älä ole niin veltto, kaikuu lakkaamatta. Täti Heinonen ja Elin toruvat häntä. Ester ja Elsa riitelevät hänen kanssaan, Aksel halveksii häntä. Kuinka hän muuta voisikaan! Iris rukka ei ole muodinmukaisesti puettu, hän käyttää Esterin vanhoja pukuja, jotka eivät lainkaan sovi hänelle, hänen kenkänsä ovat harjaamattomat ja hame melkein aina täynnä tahrapilkkuja. Sitäpaitsi hän on kiireestä kantapäähän täynnä kepposia ja kiusantekoa. Välistä on koko talo niin vihoissaan hänelle, että minä jo hänen asemassaan vapisisin. Mutta Iris vain nauraa eikä ole tietääkseen. Vain silloin, kun täti Heinonen uhkaa telefonoida neiti Hammarille, hän peljästyy ja tulee lauhkeaksi kuin lammas. Neiti Hammar on historianopettaja tyttökoulussa ja hirveän ankara. Me pelkäämme häntä kaikki. Kun Iris on ollut tavallista vallattomampi tai osannut huonosti läksynsä, ilmestyy neiti Hammar äkkiä kuin tuomionenkeli, päässään pieni musta hattu, kaulassa musta pitsiröyhelö ja kädessä silkkinen sateenvarjo. Silloin Iris pakenee Hanna Strömin huoneeseen, sillä Hanna hellii ja suojelee Iristä. Ja Hanna ei pelkää neiti Hammaria. Se on kerrassaan käsittämätöntä!

Hanna on niin pieni ja hento ja nöyrän näköinen, mutta kun neiti Hammar, jota täti Heinonen ja Elinkin pelkäävät, kylmästi ja kovasti puhuttelee Iristä, puolustaa Hanna suojattiaan rauhallisesti ja tyynesti. Hän on minusta silloin aivan kuin hiiri, joka uskaltaa jalopeuran luolaan.

Ja merkillistä, aivan selittämätöntä on, että neiti Hammarin ei oikeastaan onnistu nujertaa häntä. Tästä ihmeellisestä syystä nauttii Hanna Ström jonkinlaista kunnioitusta perheessä, vaikka häntä vaatimattomuutensa tähden tuskin muutoin huomataankaan.

Hanna on omituinen tyttö. Hän on todella hyvin vaatimaton, mutta silti ei kukaan kuitenkaan hyppää hänen nenälleen, kuten Katin on tapana sanoa. Hänen isänsä oli lähetyssaarnaaja, ja Hanna on elänyt monta vuotta neekerien keskuudessa. Äiti taitaa olla hyvin sairaalloinen, ja he ovat arvattavasti köyhiä. Ainakin Ester ja Elsa niin väittävät, heidän mielestään Hanna on niin yksinkertaisesti puettu, eikä hän koskaan tule Fazeriin, kun me muut menemme leivoksia syömään.

Mutta he ovat luultavasti olleet paremmissa varoissa, ennenkuin Hannan isä kuoli, sillä Hannalla on niin paljon sieviä ja kalliita tavaroita. Ehkä hän on saanut ne joltain neekerikuninkaalta, arvelee Elsa, mutta minusta on ihmeellistä, että neekerikuninkaat lahjoittavat esimerkiksi kristallisia toalettiesineitä. Pikemmin luulisi, että he kiitollisuutensa osoitteeksi antaisivat krokotiilinhampaita, jalopeurannahkoja ja muuta sellaista aitoafrikalaista.

Hanna kertoo usein hiuksiapöyristyttäviä juttuja neekereistä ja Afrikasta. Minusta olisi hirveän hauska olla lähetyssaarnaaja ja pukea pienten alastomien neekerilasten päälle ja soudella pitkin Kongo-virtaa. Ikävä kyllä, olen jo valinnut elämäntehtäväni. Elsa ja minä olemme näet päättäneet ruveta kirjailijoiksi, taikka ei Elsa oikeastaan — en näet tiedä, voiko muotilehden toimittajaa sanoa kirjailijaksi, ja Elsa aikoo ruveta heti koulusta päästyään toimittamaan muotilehteä.

Mutta minä aion runoilijaksi. Olen jo valinnut salanimenkin: Katri
Kyynelvuo. Eikö se kuulu komealta?

Minä en pidä pojista. Tietysti en nyt tarkoita rakasta Pauli-veljeäni, joka kuoli pari vuotta sitten, enkä Pullea, joka on pieni herttainen vekkuli. En pidä koulupojista, en ainakaan normaalilyseolaisista. He ovat kerrassaan kiusoittavia.

Mauno ja Erkki Pohjola ovat normaalilyseolaisia ja oikein suututtavia. Erkki tosin on mukiinmenevä. Hänen kanssaan on oikein hauska joskus pelata tammiakin, mutta Mauno on sietämätön. En ole eläissäni nähnyt niin itseviisasta ja nenäkästä poikaa. Hän kiistelee kaikkien kanssa ja kaikesta. Onnettomuudeksi on hän minun pöytänaapurini, ja joka kerta, kun meillä on minun mieliruokaani, vohveleita, ottaa hän parhaimmat ja jättää minulle jonkun näivettyneen, mustan raukan.

Hän onkin kaikkien epäsuosiossa. Täti Heinosen ja Elinin mielestä hän syö kuin maalaisrenki, Ester ja Aksel sanovat häntä "koulumestariksi", koska hän aina oikaisee, jos joku ei puhu kyllin kieliopillisesti. Iris tekee hänelle kiusaa ja Elsa nauraa hänen kömpelöä käytöstään. Hanna yksin on yhtä ystävällinen hänelle kuin muillekin, ja Sissi, perheen nuorin, suosii häntä silminnähtävästi. Se johtuu kai siitä, että Sissi raukka tuntee itsensä myöskin hyljätyksi. Hän on näet aina ja joka paikassa kaikkien tiellä.

Kun kysyin häneltä kerran, miksi hän pitää Maunosta niin paljon, sanoi hän vain:

Ulla on Sissin kallein aarre, kauhean ruma, silmäpuoli nukke, jota hän aina kantaa retuuttaa kainalossaan.

— Hänessä ei ole rahtuakaan Glansenfeltien esteettisiä taipumuksia, sanoo Aksel. — Täti Heinosen nimi oli näet ennen Glansenfelt, ja koko Heinosen perhe on kovin ylpeä äitinsä aateluudesta.

Minä alan nyt vähän ymmärtää, miksi isä ei pitänyt siitä, että tulin Heinosille asumaan. Hän varmaankin huomasi, että he ovat turhamaisia kaikki tyyni. En todellakaan ymmärrä, kuinka he saattavat olla niin huvitettuja pikkuseikoista, kengistä, hansikkaista, kaularöyhelöistä ja muusta senkaltaisesta. Ja kun he menevät kaupungille, seisovat he aina puolisen tuntia peilin edessä laittelemassa hiuksiaan ja hattujaan.

AKSELIN SYNTYMÄPÄIVÄKESTIT.

— Tämä on loukkaavaa, kerrassaan sietämätöntä! huusi Elsa hyökäten sisään.

Oli lauantai ilta. Hanna, Iris ja Kaarina istuivat Hannan huoneessa. Hanna kirjoitti puhtaaksi ainettaan, Kaarina ompeli Sissin nukelle päähinettä, ja Iris parsi sukkia.

— Kuulkaa. Huomenna on Akselin syntymäpäivä. Hän täyttää viisitoista vuotta. Minä olin suunnitellut, että viettäisimme sen oikein hauskasti. Aksel kutsuisi tovereitaan ja minä muutamia tyttöjä, leikkisimme ja tanssisimme taas kerran pitkistä ajoista.

— Niinpä kyllä. Mutta ajatelkaa, mitä tuo ilkiö on keksinyt? Vasta-ikään kun kysyin, keitä tyttöjä hän haluaa kutsua, nauraa virnisti hän hyvin epäkohteliaasti ja sanoi: "ei ketään, en aio kutsua ainoatakaan tyttöä."

— Miksi et? kysyin minä. Ja arvatkaas, mitä hän vastaa? "Olen kyllästynyt tyttöihin ja heidän lörpötyksiinsä, me pojat tahdomme nyt kerrankin pitää hauskaa keskenämme ilman hameväkeä."

— Olivat, ja Mauno nauroi minua vasten silmiä. Hän se juuri onkin pannut Akselin päähän moisia tyhmyyksiä. Aksel viihtyy kyllä muutoin hyvin tyttöjen seurassa, mutta Mauno on sellainen mörökölli.

— Pyh! sanoi Kaarina, ja nosti pikku nenänsä pystyyn. — Luulevatko arvoisat herrat, ettemme me tytöt tule toimeen ilman heidän seuraansa. Minä ehdotan, että menemme kaikki neljä pitämään hauskaa jonnekin muualle, esimerkiksi Fazerille.

— Parasta kun emme ole välittääksemme koko jutusta. Siten nolaamme heidät varmimmin, ehdotti Hanna.

Iris oli istunut otsa rypyssä toisten jutellessa, nyt hän hypähti istuimeltaan.

— Kuulkaa, minulla on tuuma. Olkaa vain kotona huomenna. Ja sinä, Elsa, ole hyvällä mielellä, minä lupaan, että Aksel melkein raahaa sinut syntymäpäivilleen huomenna.

— Hän aikoo varmaan kauniisti pyytää Akselia, sanoi Elsa. — Mutta sen vaivan voit itseltäsi säästää, sanon sinulle jo ennakolta.

Rouva Heinonen kutsui Elsaa, ja kun hän oli poistunut huoneesta, uskoi Iris sotajuonensa Hannalle ja Kaarinalle. Hanna pudisti päätään epäillen, mutta Kaarina oli innoissaan.

— Mitä vielä! Täti, Elin ja Ester lähtevät Oulunkylään tuttavia tervehtimään. Me saamme olla täällä aivan omin valloin. — Iriksen silmät säihkyivät. — Entäpä jos saisinkin ikävyyksiä jäljestäpäin, kun vain on ollut hauska. En kestä näitä pitkiä harmaita syyspäiviä, minun täytyy saada vähän kujeilla.

— Totta puhut, sanoi Kaarina, — kujeilla minäkin tahdon, ja sinä myös, Hanna, vaikka näön vuoksi olet vastustavinasi.

— Mutta muistakaa, ettette ilmaise minua, varoitti Iris. — Elsalle en mitään puhu, hän ei kuitenkaan voi pitää suutaan kiinni.

Seuraavana päivänä eivät tytöt aamiaisella olleet tietääkseen pojista. Juttelivat ja nauroivat vain omia asioitaan eivätkä olleet huomaavinaan poikien kömpelöitä lähestymisyrityksiä.

Elsa näytti taipuvaiselta, Erkki varsin harvoin viitsi hänen kanssaan pelata, Elsa näet pelasi hyvin huonosti tammia. Siksipä häntä nyt haluttikin suostua tarjoukseen. Mutta Iris nykäisi häntä hameesta ja kuiskasi:

— Eikö sinulla ole lainkaan ylpeyttä, Elsa? Mehän olemme sotakannalla poikien kanssa.

— Minun täytyy myös mennä kävelemään, mutisi hän ja katosi nopeasti huoneesta.

— Kylläpä niillä oli kiire kävelylle. Ja tällaisella ilmalla! ihmetteli Erkki.

— Elsa on tietysti kielinyt, nauroi Mauno. — Antaa heidän nyt vähän aikaa olla mutrusuina.

— Kerrassaan toivotonta! huokasi Elsa. Hän toivoi yhä salaa, että Aksel viime hetkessä muuttaisi mielensä ja kutsuisi tytötkin kesteihinsä. Nyrpeänä hän näki Ulriikan kattavan kahvipöytää. Aksel oli itse järjestänyt huoneen oikein kodikkaaksi ja hauskaksi. Pöydällä oli kukkia, äidin paraimmat kahvikupit ja hopeat, houkutteleva nimipäivärinkeli ja kakku.

Hanna ja Kaarina istuivat huoneessaan. Iristä ei näkynyt. Ikävystyneenä katseli Elsa kadulle, missä ihmiset kävelivät kaulukset pystyssä ja sateenvarjo kourassa.

— Kun minun syntymäpäiväni tulee, en anna Akselille karamelliakaan, uhkasi hän. — Kuuletteko, kuinka hauska heillä on? Aksel on ostanut suuren torttukorin, Alina täti antoi hänelle rahaa.

Sissi oli jättänyt oven eteiseen raolleen ja tytöt kuulivat ystävällisen, hiukan laulavan naisäänen puhuvan ruotsinvoittoisesti:

— Vai ei Selma Häinonen ole kotona. Sepä ikävä. Mutta te, nuorukainen, olette kai Aksel Häinonen vai kuinkka?

— Hän suuteli Akselia, läähätti Elsa. Kumpaisellekin poskelle! Kuka kumma se on? Mikä teidän on, tytöt?

Hanna ja Kaarina nauroivat nenäliinat suussa, niin että hartiat nytkähtelivät.

— Etkö arvaa kuka olen. Kummitätisihän minä olen, kummitätisi Amanda Petander Jyväskylästä. Saavuin kaupunkiin eilen illalla ja muistin, että on synttymäpäiväsi. Ajattelin: nyt, Amanda, sinä menet tärvehtimään pikku kummipoikaasi, Akselia.

— Olisi hyvin hauska, jos täti tulisi sisään, mutta kun äiti ei ole kotona eikä Elin, en uskalla pyytääkään tätiä, sanoi Aksel kohteliaasti. Äänestä kuuli, että hän oli kiusaantunut.

— Ei mitään, poikani, kyllä minä siltti tulen sisään. Kas, sinullahan on vieraita. Minä pidän paljon nuorista. Ehkä tarjoat kupin kaffea vanhalle kummitädillesi, pieni kiltti Aksel. Käsivartesi, poikani.

Oven raosta saattoivat tytöt nähdä lihavan tädin purjehtivan ruokasaliin Akselin käsikynkässä.

Kaarina heittäysi tuolille ja nauroi niin että kyyneleet vuotivat pitkin poskia.

— Minun mielestäni te käyttäydytte oikein sopimattomasti. Ei koskaan saa nauraa vanhoille ihmisille. Ja täti Petander on äidin tuttava, vaikka hän onkin hyvin vanhanaikainen, äiti on joskus kertonut meille hänestä.

— Taivaan tähden, tytöt, tulkaa sisään. Joku onneton kummitäti maaseudulta on yhtäkkiä tulla tupsahtanut keskellemme. Tulkaa pitämään hänelle seuraa. Me pojat olemme aivan hukassa. Turkasen mummo!

— Pidä sinä vain vieraasi rauhassa. Koska emme kelvanneet seuraanne ennen, pysymme nytkin poissa. Emme tahdo vaivata teitä lörpötyksillämme. Nauttikaa mielinmäärin kummitädistäsi.

— Elsa, — Akselin ääni oli uhkaava, — ellet sinä nyt tule, saat sitä katua.

— Tule, rakas Elsa, — rukoili Aksel. — Minä hommaan sinulle talvella luistinklubimerkin. — Elsan kasvot valkenivat. — Tulkaa, Kaarina ja Hanna. Minä vain kiusasin vähän Elsaa, kun sanoin ettemme välitä teistä. Meillä ei ole ollenkaan hauska ilman teitä.

— Tulkaa, tytöt, kehoitti Elsa, joka ei kauemmin jaksanut olla nyrpeissään.

— Jos voimme jollain lailla auttaa Akselia — — —, sanoi Kaarina epäröiden.

Aksel sieppasi Elsaa kädestä, Hanna ja Kaarina seurasivat jäljestä. Ruokasalissa seisoi viisi varsin nolon näköistä poikaa. Pöydällä oli tuhka-astia, paperössilaatikon oli Väinö Kalm ennättänyt sipaista taskuunsa, mutta huoneessa tuntui selvä tupakansavu. Kiikkutuolissa istui lihava, mustaan pelleriiniin ja vihtoriinihameeseen puettu nainen, jonka päässä oli pieni vanhanaikainen, nauhoilla leuan alle solmittu hattu ja silmillä paksu harso.

— Rouva Amanda Petander, neiti Ström, neiti Holsti ja sisareni Elsa, esitteli Aksel.

Täti Amanda tervehti ystävällisesti tyttöjä. Kaarina ja Hanna niiasivat silmät maahan luotuina.

— Te olette myös tulleet viettämään kummipoikani synttymäpäivää, hymyili Amanda täti. — Härranen aikka, minä muistan vielä vallan hyvin, kun pikku Aksel syntyi. Hänellä oli mitä viehättävin pikku nykerönenä ja hamppaaton suu. — Mitä nauratte, nuoret ystävät?

Kaikki läsnäolijat, lukuunottamatta Akselia, jonka sisässä kiehui, nauroivat ääneen.

— Sinä luulet varmaan, kummipoikkani, että olen sinut unhottanut.
Ai, ai, pikku Aksel, se ei ole oikkein ajatältu. Sinä et ehkä usäin
muista vanhaa kummitätiäsi, mutta hänen ajatuksissaan sinä kyllä olet.
Katsopas, mitä olen sinulle tuonut syntymäpäivälahjaksi.

Hän veti laukustaan esille jotain villaista, vaaleanpunaista. — Sinulla oli piänenä aina niin häikko vatsa, kertoi äitisi, siksi olen valmistanut sinulle tällaisen lämppöisen vatsavyön. Kas tuossa.

— Mutta, rakkaat nuoret ystäväni, — miksi nauratte? kysyi täti Amanda taas. Tällä kertaa hänen äänessään oli moittiva sävy.

— Vatsavyö on erittäin sievä, sanoi Erkki viattoman näköisenä, — ja väri soveltuu aivan erinomaisesti Akselille.

— Niin, eikkö totta? Väri soveltuu ärinomaisesti hänen hiuksiinsa. Te olette ystävällinen nuorukainen.

Mauno oli kotvan aikaa taukoamatta tarkastanut Amanda tätiä. Äkkiä hän loi nopean, viekkaan katseen Hannaan ja Kaarinaan, löi molemmin käsin polviinsa ja alkoi hiljakseen nauraa hihittää.

Täti Amanda kaivoi taskustaan pienen tötterön, jonka hän yhä herttaisesti hymyillen ojensi Akselille.

— Ja tässä, pikku ystäväni, sinulle vielä vähän namuja. Danskan kuninkaan rintakaramelleja. Ne ovat ärinomaisia yskälle, kiltti — — —

— Mitä tämä merkitsee? Minä soitan, soitan, eikä kukaan tule avaamaan. Viimein tapaan portaissa Ulriikan, joka tulee kirkosta, ja pääsen keittiön kautta sisään.

Alina täti seisoi kynnyksellä. Hänen esiintymisensä aikaansai huomattavaa hämmästystä. Kaarina ja Hanna vaihtoivat hätäisen silmäyksen. Mauno yski hämillään.

— Kuinka! huudahti Alina täti. — Ei suinkaan vaan Amanda Petander Jyväskylästä! Sehän oli odottamaton ilo. Emme ole tavanneet toisiamme pariinkymmeneen vuoteen. Sinäpä olet lihonut.

— Niin olen, Alina kulta, vuodet, vuodet. Ne eivät säästä meitä vanhoja. Mutta nyt minun täytty rientää. Jääkää hyvästi, kaikki nuoret ystävät. Hyvästi, Alina kultta.

— Mutta älähän kiirehdi, Amanda, minä joudun heti mukaan. Täytyyhän meidän saada jutella.

— Voi, rakas ystävä, minulla on kova kiire. Amanda tädin ääni oli hätäinen, ja hän näytti kovin hermostuneelta.

— Minä lähden saattamaan rouva Petanderia, sanoi Mauno. Astuessaan
Kaarinan ohi hän kuiskasi: — Tuossa on, koeta pidättää häntä.

— Minä tulen heti paikalla, Amanda, huusi neiti Hammar rouva Petanderin ja Maunon jälkeen. — Otan vain käsilaukkuni. Mutta missä se on? Panin sen tähän pöydälle. Hyväinen aika, tännehän sen panin.

— Sepä ihmeellistä! Neiti Hammar loi epäluuloisen katseen nuoriin. —
Onko kukaan kätkenyt sen?

Jos joku olisi katsonut Kaarinaan, olisi hän huomannut, että tyttö parka oli tulipunainen ja onnettoman näköinen.

— Tuossahan se on! kirkaisi Elsa. — Aivan Kaarinan takana. Täti on pannut sen sohvalle ja joku on heittänyt sohvatyynyn sen päälle.

— Täällä onkin niin siunatun pimeä, torui neiti Hammar. Sytyttäkää sähkö.

— Rouva Petander lähetti paljon terveisiä, sanoi hän. — Hän sai hevosen juuri portilla, ja kun kello oli jo niin paljon, täytyi hänen kiirehtiä junalle.

— Omituista, mutisi neiti Hammar loukkaantuneena. — Vanha ystävä, eikä halua tavata minua sen enempää. Mutta kylläpä hän olikin vanhentunut ja maalaistunut. En tahtonut tuntea koko ihmistä.

Neiti Hammarin lähdettyä vallitsi huoneessa hetkisen hiljaisuus. Sitten
Erkki räjähti hilpeään nauruun, johon toiset pojat yhtyivät. Hanna ja
Kaarina aikoivat hiipiä pois. Äkkiä kysyi Aksel, joka oli ollut totinen
ja mietteissään hetken aikaa:

— Tosiaan, missä Iris on! huudahti Elsakin. — Hänhän lupasi, että sinä kyllä vielä kutsut minut syntymäpäivillesi. Ja oikeassa hän olikin.

— Elsa, tule minun huoneeseeni, niin saat nähdä jotain oikein kaunista, supisi Hanna nopeasti Elsalle.

— Kaulanauhan, jonka sain kummitädiltäni pari vuotta sitten. — En ole sitä ennen näyttänyt sinulle.

Koruihin mieltynyt Elsa seurasi heti Hannaa. Kaarina jäi huoneeseen levottoman näköisenä.

— Niin, jatkoi Aksel kiihtyen. — Nyt alan ymmärtää. Ja Iris saa kyllä katkerasti katua lystiään.

— Tarkoitan, että tiedän, kuka rouva Petander oli. Se on hävytöntä pilaa ja kuten sanoin: Iris saa sen kalliisti maksaa. Alina täti kyllä pitää siitä huolen.

— Aksel! huudahti Kaarina säikähtyneenä. — Et kai aio kieliä neiti
Hammarille?

— Tietysti, vastasi Aksel, jonka suuttumusta ei vähentänyt se seikka, että pojat nauraa hohottivat katketakseen Iriksen pilalle.

— Jos sinä kielit neiti Hammarille tai äidillesi, niin minä halveksin sinua, Aksel.

— Ikävä kyllä, mutta se ei estä minua täyttämästä velvollisuuttani.
Olisipa vain hauska tietää, olitko sinä mukana tässä siistissä jutussa?

— Ehkä Hannakin? Ja Mauno, joka oli niin kärkäs saattamaan rouva
"Petanderia".

— Minä en tiennyt asiasta, ennenkuin omat silmäni sen ilmoittivat minulle. Ja suoraan sanoen, Aksel, on se minusta raukkamaista, jos sinä annat Iriksen ilmi neiti Hammarille. Kelpo poika ei petä toveriaan.

— Irishän on vain pahantapainen tyttö, joka hyvinkin tarvitsee kuritusta. Vai onko sinusta kaunista ilveillä vanhan kunnianarvoisen tädin kanssa, joka lisäksi pitää huolta hänestä? Minusta se on rumaa.

— Ensiksikin on yhdentekevää, onko Iris tyttö vai poika, sinun toverisi hän joka tapauksessa on, se sinun yhteiskoululaisena pitäisi tietää. — Mauno singahutti sanan "yhteiskoululaisena" halveksivasti, sillä aito normaalilyseolaisena hän ylenkatsoi yhteiskoulun poikia. — Ja toiseksi ei nyt ole kysymys siitä, tekikö Iris oikein vai väärin. Kysymys on siitä, sopiiko miehen kieliä ja ilmiantaa toveriaan.

— Ja sitäpaitsi, huudahti Kaarina, — ei Iris voinut arvata, että neiti Hammar tulisi tänne. Me tahdoimme vain hiukan kujeilla.

— Ja onnistuitte mainiosti, sanoi Erkki. Hän löi Akselia iloisesti olkapäälle. Hei, vanha veikko, älkäämme pilatko hyvää asiaa. Iris on hankkinut meille hauskan iltapuolen — — —

— Meidän poikien yhteisellä kustannuksella, sillä kaikkihan tulimme petkutetuiksi. Minun mielestäni Iris näytteli niin erinomaisesti, että olisi häpeällistä palkita häntä ikävyyksillä. Taidetta pitää auttaa, eikö totta, pojat?

— Mutta vaikka minä en kertoisikaan, tulee asia kuitenkin ilmi. Täti Hammar tietysti tai Elsa puhuu äidille asiasta. Juttu on mutkikkaampi kuin luulette. Kyllä totuus tulee ilmi, kun on näin monta todistajaa, ja Alina täti saa kuulla siitä toista tietä.

— Äitisi kanssa voit kyllä asian järjestää, siksi älykäs sinä olet, Aksel. Siinä olet oikeassa, että on vaikeata salata asiata, josta näin moni tietää. Mutta sanonpa teille, pojat, Iris sen itsekin ymmärtää, että tässä on leikki kaukana. Jos neiti Hammar saa pilasta vihiä, niin on Iris säälittävä. Senvuoksi vetoan kunniantuntoonne ja pyydän, ettei kukaan läsnäolijoista hiisku sanaakaan tämän illan tapahtumista, niin houkuttelevaa kuin se olisikin. Olkaamme vaiti kuin muuri, mykät kuin kala. Lupaatteko, pojat? Lupaatko, Aksel?

— Hyvä, Mauno, huusivat pojat. — Me voimme pitää suumme kiinni. Häpeä sille, joka kavaltaa toverinsa.

— Tuohon käteen. Minä lupaan koettaa järjestää jutun niin, ettei Iris saa siitä ikävyyksiä. Mutta kyllä tyttöletukka kuritusta ansaitsisi, siitä en luovu.

— Kiitän teitä, pojat, Iriksen, Hannan ja itseni puolesta, sanoi Kaarina. Hänen poskillaan paloi punaiset täplät, ja hänen siniset silmänsä säihkyivät. Hän kääntyi nopeasti ja riensi Hannan huoneeseen niellen itkua.

Siellä itkivät Hanna ja Iris kalpeina ja pelästyneinä. Hanna oli aivan masentunut. Hän syytti itseään siitä, ettei ollut estänyt Iristä ilveilystä. Ja nyt tyttö-rukka tietysti saa kovan rangaistuksen.

Kun Kaarina kertoi poikien päätöksen, huoahtivat molemmat tytöt helpotuksesta.

— Niin, ja ajattelepas Maunoa! Hän käyttäytyi kerrassaan ritarillisesti koko ajan. Kuka olisi sitä moisesta jöröjukasta uskonut! sanoi Kaarina.

— Hän hankki minulle hevosen, muutoin olisin ollut aivan onneton, sanoi Iris. Hänen hyvä tuulensa oli taas palannut. — Oi, ette usko, kuinka kauhistuin, kun Alina täti astui sisään. Luulin viimeisen hetkeni tulleen, mutta samalla valtasi minut hillitön halu saada vähän kujeilla hänen kanssaan. Ihme, ettei hän minua tuntenut?

— Katsokaas, minä näin rouva Petanderin kesällä, kun hän oli käymässä Roosa tädin luona. Alina täti oli silloin Heinolassa kylpemässä. Tiesin, että hän oli Akselin kummi. Aili Vaaran täti, joka on näyttelijä, hankki minulle puvun ja valetukan ja maalasi minut vanhan näköiseksi. Enkö ollutkin mainio rouva?

— Olit kyllä, sanoi Hanna, mutta hän näytti yhä vakavalta. Hänen arka omatuntonsa kärsi siitä, että neiti Hammaria oli petetty.

— Älä ole pahoillasi, Hanna, kuiskasi Iris sanoessaan hyvää yötä. — Minullakin on niin paha mieli. Soisin, että olisin yhtä vakava ja hyvä kuin sinä.

Hanna katseli kostein silmin hänen jälkeensä. Merkillistä, miten paljon hän piti Iriksestä!

MUURAHAISET.

Iris asteli katua pitkin kirjat kainalossa, pää painuksissa. Hän oli unohtanut sateenvarjonsa kouluun, ja syksyinen sade sai estelemättä kastella hänen hattuaan ja pukuaan. Mutta se oli tytöstä yhdentekevä, hänen mielensä oli niin apea, että teki miltei hyvää saada joku virkistävä pisara silloin tällöin niskaansa. Hän pohti nyt kuten usein viime päivinä Akselin syntymäpäivän jälkeen samaa kysymystä: Olenko pettänyt Alina tätiä? Pitäisikö minun hänelle tunnustaa kujeeni? Mutta pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi kertoa hirvittävälle tädille kepposensa, jähmetytti häntä. Hän näki edessään neiti Hammarin kylmät silmät, kuuli hänen ankaran äänensä: "Kevytmielinen tyttö, se on juuri sinun tapaistasi." Huu, Alina täti saattoi olla niin pelottavan kova. Hän ei varmaan itse koskaan ollut lapsena kujeillut eikä pitänyt hauskaa. Varmaan hän oli ollut silloin niinkuin nytkin: säädyllinen, kylmä ja nuhteeton. Senpävuoksi hän ei ymmärtänyt, että saattoi olla vallaton ja iloinen.

Uh, kuinka taivas oli harmaa ja lohduton! Maalla ei syksy koskaan ollut näin surullinen. Se oli kirjava ja iloinen, täynnä touhua ja askareita. Iris huokasi. Kukahan nyt hoiteli Metsäpirttiä? Mitähän Sere ja Taneli puuhasivat uutistorpallaan? He ikävöivät Metsäpirttiin, sen saattoi huomata heidän kirjeistään.

Märkänä ja alakuloisena Iris saapui kotiin, riisui vaatteensa ja meni keittiöön syömään. Hän oli myöhästynyt aterialta Selma tädin asioita toimittaessaan, ja ruoka oli jo korjattu pöydästä. Autettuaan Ulriikaa astiain pesussa hän istui ikkunan ääreen pää käsien nojassa ja tuijotti ulos.

Iris nousi vastahakoisesti. Hän olisi mieluummin istunut yksin omissa surullisissa ajatuksissaan.

— Ja jokainen seuran jäsenistä saa kutsua jonkun ystävänsä. Silloin meitä tulee kahdeksan, ehdotti Kaarina.

— Vielä mitä! Hehän tahtovat pitää hauskaa ilman hameväkeä, muistutti
Kaarina. — Me emme heistä välitä.

— Oletko unhottanut, kuinka kilttejä he olivat Irikselle, kuiskasi
Hanna takaisin ja lisäsi ääneen: — Tulkaa vaan sisään.

— Meillä oli niin surkean ikävä omassa huoneessamme. Ettekö tahtoisi armahtaa meitä ja tulla arkihuoneeseen? sanoi Aksel.

— Sehän on mainiota! En ole koskaan vielä ollut naisten kokouksessa.
Kai me saamme olla mukana?

— Tulkaa nyt vaan, tytöt, kehoitti Aksel. — Me olemme hommanneet vähän makeisiakin. Pähkinöitä, leivoksia ja karamelleja.

Tuokion kuluttua istui koko seurue arkihuoneessa. Pojat toivat lupaavan näköisiä pusseja kamaristaan. Elsa levitti valkean liinan pöydälle ja tyhjensi pussien sisällön lautasille ja maljoihin. Ja niin oli täydellinen sovinto rakennettu poikien ja tyttöjen välille.

— Meillä täytyy tietysti olla puheenjohtaja, sanoi Kaarina nakertaen suurta pähkinää.

Hanna esteli, ja kun hetken aikaa oli kursailtu ja kiistelty tästä tärkeästä toimesta, joutui Aksel puheenjohtajaksi.

Hän asettui heti istumaan pöydän päähän, haki keittiöstä sokerinuijan ja rykäistyään pari kertaa avasi kokouksen.

— Siiri Vuori, ehdotti Kaarina. — Hän on hauska tyttö, ja me tunnemme hänet kaikki.

— Jos Maili Borg otetaan, en minä ainakaan tule ompeluseuraan, jatkoi Iris yhtä kiihkeästi. — Hän oli Elsan hyvä ystävä ja kävi usein täällä ja kutsui Elsaa luokseen. Mutta kun eno kuoli ja — ja olot muuttuivat, muuttui hänkin. Ei enää ollenkaan välittänyt Elsasta. Eikö se ole totta, Elsa?

— Kyllä se on totta, sanoi Elsa punaisena, — mutta nyt hän taas on lähestynyt minua.

Kun oli vielä valittu Pappilan Maiju ja Aili Vaara jäseniksi, päätettiin kokoontua seuraavana lauantaina.

Tytöt katsoivat toisiinsa epäröiden. He eivät koskaan olleet kuulleet, että ompeluseurassa oli poikiakin.

— Minä osaan maalata kuvakortteja, joita voitte myödä köyhienne hyväksi, sanoi Erkki. — Mauno voi lukea ääneen, ja Aksel voi olla kassanhoitajana. Hyväksytäänkö?

Jokaisen tytön oli oltava vuoron perään emäntänä. Rouva Heinonen näytti hiukan levottomalta, kun Elsa hänelle kertoi hommasta, mutta kuultuaan, että tytöt ja pojat olivat vuoron perään luvanneet maksaa kestityksen, hän rauhoittui. Ja neiti Hammarin hyväksymisen voitti seura niinkin suuressa määrässä, että hän salli Iriksen pitää huolta kestityksestä jo heti ensi kerralla, antaen hänelle sievoisen rahasumman.

Iris oli ylen onnellinen. Hän otti vieraat vastaan valkoinen esiliina vyöllään, puuhakkaana ja toimeliaana.

Jokaisella oli käsityötä mukanaan. Siiri Vuori ja Aili Vaara ompelivat paitoja, Pappilan Maiju kutoi sukkia kotona kehrätystä harmaasta villalangasta, Kaarina ompeli pikku mekkoa, Hanna kutoi lapasia, ja Elsa valmisti viehättävää pientä päähinettä sametista. Sissi kutoi tärkeän näköisenä tomuliinaa.

— Herrainen aika, Elsa, mitä sinä oikeastaan teet? ihmetteli Siiri Vuori. — Luuletko sinä, että Suomussalmen köyhät lapset käyttävät ruskeita samettipäähineitä?

— Miksi en saisi ommella samettipäähinettä yhtä hyvin kuin villapäähinettä? vastasi Elsa. — Sametti on minun vanhasta hatustani eikä maksa minulle mitään. Minusta on hauskempi laittaa sievää kuin rumaa.

— Tietysti hän on unohtanut leivokset myymälään. Ei kukaan muu kuin
Iris tee sellaista, sanoi Aksel säälimättä.

— Voi sinua, Iris-rukkaa, oletpa kaunis emäntä, torui Ester, joka myös oli saapunut kahvipöytään. — Sinä et sitten saa mitään kunnollista aikaan.

— Saamme juoda kahvin ilman leipää sitten, sanoi Mauno rauhallisesti.
— Se sopiikin paremmin ompeluseuran vakavaan tarkoitukseen.

— Minä menen ostamaan uutta leipää, sanoi Kaarina iloisesti. —
Leipurihan on aivan lähellä.

Hän puki päällystakin ylleen nopeasti. Mutta eteisen ovessa hän törmäsi yhteen Erkin kanssa, joka hilpeästi heilutti kahta suurta pussia kädessään.

— Hei! huusi hän. — Älkää surko, täällä on syömistä enemmänkin. Hän ojensi pussit Irikselle.

— Leipurilta, jonne neiti Hajamielinen ne oli jättänyt. Myymäläneiti oli korjannut ne talteen.

Mieliala, joka hetken aikaa oli ollut masentunut, kohosi huomattavasti, ja kohta Iriskin nauroi yhtä makeasti kuin toiset hajamielisyydelleen.

— Olen aikonut lukea teille tästä, sanoi hän setämäisellä äänellä. — Kirja on nimeltään Keksintöjen kirja. Minusta on nimittäin hyvin tärkeätä, että tytötkin saavat tietää jotain hyödyllistä.

— Taivas varjelkoon, huokasi Maiju itsekseen. Elsa näytti hätääntyneeltä.

Tytöt tarttuivat käsitöihinsä hartaan näköisinä. Mauno avasi kirjan ja alkoi lukea voimakoneista.

Hän oli nähtävästi itse hyvin innostunut lukemastaan, mutta kuulijoihin vaikuttivat voimakoneet vähemmin elähyttävästi. Siiri Vuori ja Elsa supattivat keskenään. Aili Vaara haukotteli salaa, Sissi juoksi nopeasti ulos huoneesta, Iris kääntelihe avuttomana tuolillaan, Hanna ja Kaarina olivat kokonaan vaipuneet työhönsä. Mauno luki yksitoikkoisella äänellä.

— Tämän akselin pyörähdysluku on 50 kertaa niin suuri kuin tuulipyörän tehden 800 kierrosta minuutissa — täydessä vauhdissa kehittyy 12,000 wattia — — Merkillinen ääni sai kaikki käännähtämään. Pappilan Maiju istui sukanneule sylissä ja kuorsasi sydämen pohjasta pää rintaa vasten.

Raikas, vapauttava nauru helähti huoneessa. Mauno sulki harmistuneena kirjan luotuaan loukkaantuneen katseen viattomuuden unta vetävään tyttöön.

— Mi-mitä te nauratte? En minä ole nukkunut. Jatka edelleen, Mauno, se oli erittäin mieltäkiinnittävää.

— Sanoinhan heti, Mauno, että kirjasi on liian raskas ääneen luettavaksi, sanoi Erkki.

— Pojillekin. Ensi kerralla minä valitsen kirjan, ja silloin otamme
Välskärin kertomukset. Mitä siitä sanotte?

— Mutta kyllä meidän täytyy saada jutella myös, sanoi Elsa valittavalla äänellä. Äidillä on aina niin paljon juttuja, kun hän tulee ompeluseurasta. Se kuuluu asiaan.

— Tietysti, nauroivat tytöt. — Tietysti meidän täytyy saada jutella, pikku Elsa.

Ja ahkerasti Muurahaiset aina edelleen kokoontuessaan juttelivatkin, mutta työt edistyivät siitä huolimatta, ja jouluksi sai moni pikku tyttö ja poika lämpöisen vaatekappaleen.

MUSIKAALISIA HARRASTUKSIA.

Oli marraskuinen iltapäivä. Rouva Heinosen täysihoitolaiset istuivat tulen ääressä ruokasalissa. He olivat tärkeässä toimessa. Kaarina oli saanut kotoa laatikollisen omenia, ja koko "puulaaki" oli kokoontunut niistä iloitsemaan. Aksel, joka oli hyvin taitava kokki, käänsi rätiseviä omenia pitäen samalla toisille esitelmää siitä, kuinka tärkeä toimi omenien paistaminen on ja kuinka harvat sitä osaavat.

— Katsokaas, siihen kuten kaikkeen tarvitaan malttia ja aistia. Omenan tulee ruskottua, mutta ei suinkaan mustua. Sanokaapa, tahtoisitteko syödä omenia, joita esimerkiksi Iris on paistanut?

Kaikki näkyivät olevan samaa mieltä, Hannakin hymyili, ja Iris nauroi täyttä kurkkua. Hän istui lattialla käsivarret polvien ympärillä ja teki lakkaamatta toisille kepposia.

Nyt oli viimeinenkin omena kypsä, ja vähään aikaan ei kuulunut muuta kuin maiskuttamista sekä huudahteluja: — "Mainiota!" "Ai, poltin huuleni!" "Vähän happamia!" ynnä muuta senkaltaista kuului joka taholta.

Kesken tätä herkullista hetkeä astui sisään Ester. Hän palasi soittotunniltaan ja näytti tavallista iloisemmalta.

— Voi, hyvä Ester, pahoitteli Kaarina, — ne ovat jo kaikki lopussa.
Sepä ikävä!

— Älä lörpöttele! vastasi Elsa tulipunaisena, mutta kätki samalla nopeasti jotain selkänsä taakse.

— Maltahan, jos tietäisit mitä minulla on taskussani, niin… sanoi
Ester merkitsevästi.

Elsan siniset silmät pyöristyivät melkoisesti. Hetken aikaa hän epäröi, mutta nousi sitten ja ojensi omenan Esterille.

— Malta, kultaseni. Ester pyyhki huolellisesti suunsa, avasi hermostuttavan hitaasti laukkunsa ja otti esille kolme pilettiä.

— Rakas, kiltti Ester, ihanko totta annat minulle yhden? Voi kuinka hauskaa! Minä otan tietysti sinisen hameeni, sen uuden, ja pitsikaulukseni. Voi ihanuutta!

Iriksen silmiin syttyi välähdys, joka sammui yhtä nopeaan, ja pikku
Sissi avasi suunsa selkoselälleen ihastuksesta.

— Tai Ulriikalle, nauroi Aksel väkinäisesti. — He ymmärtävät tietysti yhtä paljon musiikista kumpikin.

— Hyvä, Aksel, huudahti Ester, joka aina nauroi veljensä enemmän tai vähemmän onnistuneille sukkeluuksille, — sinä saat piletin.

— Eiköhän lähdetä me muutkin mukaan? ehdotti Erkki. — Istutaan toisella rivillä.

Erkin ehdotus vastaanotettiin suurella riemulla. Jokainen päätti uhrata kuukausirahansa, ja Erkki lupasi hommata piletit.

— Montako ostetaan? Hanna yksi. Kaarina kaksi, Mauno ja minä kolme neljä, Iris —?

— Ei Iriksellä ole varoja huvituksiin, sanoi Ester kuivasti. — Hän saa joka pennin Alina tädiltä, joka ei tietysti hyväksy oopperaa.

— Ei tietysti, sanoi Iris kaiuttomasti. Kaikki valo oli kadonnut hänen kasvoiltaan.

Keskustelun aikana oli Ulriika tuonut sisään teekeittiön. Kaarina hämmästyi nähdessään tuiman katseen, jonka vanha palvelija loi Esteriin.

— Mutta onhan ikävä, jos Iriksen täytyy jäädä yksin kotiin, sanoi
Mauno.

— Iris on köyhä tyttö, joka elää toisten armopaloista, ja silloin ei ikävä eikä hauskuus tule kysymykseen, vastasi Ester kovasti.

— Mitä sinä kuhnailet, Iris, tiuskaisi Ulriika. — Mene noutamaan kupit pöytään.

Iris nousi nopeasti, ja Kaarina loi harmistuneen katseen Ulriikaan.
Aina hän oli niin tyly Irikselle.

Iloinen mieliala ei tahtonut enää palautua. Illallispöydässä Elsa kyllä tavalliseen ajattelemattomaan tapaansa puhua lörpötteli ja Aksel teki hänestä pilaa. Mutta toiset olivat enimmäkseen ääneti.

— Minusta on niin ikävä, ettei Iris pääse mukaan, sanoi hän. — Ja
Ulriika on oikein ilkeä Irikselle.

— Kyllä, vastasi Hanna, mutta arvelen Ulriikan tehneen niin siksi, että hän huomasi Iriksen olevan itkuun purskahtamassa.

— Huomasitko sitten, kuinka äkäisesti Ulriika katseli Esteriin? kysyi hän sitten.

— Huomasin kyllä. Mutta nyt minäkin kysyn vuorostani sinulta: Etkö sinä, pikku Kaarina, ole huomannut, että Ulriika on ainoa henkilö koko Heinosen perheessä, joka suosii Iristä, vaikka hän kokee peittää tunteensa karkean kuoren alle?

— Ihanko totta! Voi tuota kilttiä Ulriikaa! Ja minä kun olen ollut niin usein suuttunut häneen Iriksen tähden. Nyt voin hyvillä mielin mennä nukkumaan. Hyvää yötä, Hanna.

Seuraava päivä oli täynnä iloista odotusta. Oli niin hauska istua koulussa ja tietää, että jotain erityistä oli käsissä illalla. Historiantuntikin kului Kaarinasta oikein nopeaan, vaikka hän vastasikin: Verdi, kun opettaja kysyi, kuka kutsui kokoon Nikean kirkolliskokouksen. Iris oli hajamielinen ja tavallista veltompi. Päivällisen jälkeen, kun Kaarina ja Erkki istuivat pelaamassa dominoa, kuulivat he Hannan sanovan rouva Heinoselle:

— Ei suinkaan, rakas lapsi. Mene sinä vain oopperaan, kun kerran olet maksanut pilettisi. Et sinä saa uhrautua Iriksen tähden.

— Eikä hän sitä ansaitsekaan, sanoi Ester, joka oli astunut sisään keskustelun aikana — Elsa kertoi, että hän on ollut tavallista huolimattomampi koulussa tänään. Sellainen hutilus!

— Täti hyvä, pyysi Hanna edelleen välittämättä Esterin huomautuksesta. — Eikö Iris kuitenkin saa mennä? Muutoinhan piletti jää hukkaan. Ja vähän epäröityään hän lisäsi: — Minulla on niin kova päänkivistys.

— Nyt ei Hanna puhu totta, kuiskasi Erkki Kaarinalle, — katso, kuinka hän punastuu.

Todellakin. Hanna oli aivan punainen ja niin onnettoman näköinen, että rouva Heinonen surkutellen lausui: — Siinä tapauksessa Iris kyllä saa mennä. Iris! huusi hän keittiöön. Sinä saat mennä oopperaan. Hanna ei jaksa mennä, saat hänen pilettinsä.

Iris hyökkäsi sisään märkä käsiliina käsivarrella, hän oli juuri astioita pyyhkimässä. Hänen silmänsä säihkyivät.

— Niin, sinulle kyllä, mutta ei meille, joiden seurassa olet. Tule meidän huoneeseen, niin koetan sopiiko sininen musliinipuseroni sinulle.

Kello seitsemän aikana vaelsi seitsemän onnellista olentoa kohti teatteritaloa. Kaikki he olivat iloiset ja hyvällä päällä. Iris oli aivan kalpea jännityksestä. Hän oli tosin ensin vastustellut peljäten Hannan uhrautuvan hänen tähtensä, mutta kun Hanna oli vakuuttanut, ettei häntä haluttanut, rauhoittui Iriskin. Mutta jos hän olisi nähnyt, kuinka alakuloisena Hanna istui yksin huoneessaan toisten lähdettyä, ei hän ehkä olisi ollut niin onnellinen.

Näytäntö alkoi. Muut kaikki olivat ennen käyneet oopperassa, mutta
Iris ja Kaarina olivat ensikertalaisia. Kaarina oli haltioissaan, ja
Iriksen silmät paloivat. Esterin täytyi lakkaamatta varoittaa: — Istu
alallasi, Iris. Iris, ihmiset katselevat sinua. Älä ole naurettava,
Iris.

Mutta Iris ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin mitä näyttämöllä tapahtui.
Hän ikäänkuin imi itseensä joka sävelen, joka liikkeen.

Elsa ja Kaarina vuodattivat salaa kyyneliä, kun trubaduuri lauloi ihanan jäähyväisaariansa Leonoralle. Ja kun onneton Leonora vaipui kuolleena oljille ja hänen uljas lemmittynsä vietiin polttoroviolle, liikkuivat nenäliinat ahkerasti.

— Nyt minä tiedän elämäni tarkoituksen, kuiskasi hän riemuitsevalla äänellä.

Seuraava päivä, joka oli lupapäivä, elettiin muistoissa. Erkki hyräili aarioita; Ester säesti häntä. Kaarina kertoi väsymättä Hannalle ja Sissille trubaduurin ja Leonoran surullisesta lemmentarinasta. Aksel ja Elsa keskustelivat esiintyjien puvuista. Äkkiä huudahti Iris, joka yhä vielä oli kuin kirkastunut:

— Kuulkaa, esitetään tänä iltana trubaduuri Hannalle, Ulriikalle ja
Sissille, että hekin saisivat olla mukana.

Kaikuva riemuhuuto oli vastauksena, ja heti ryhdyttiin valmistuksiin. Hannan huoneessa jaettiin osat. Aksel tahtoi välttämättä olla kreivi Luna, Erkki määrättiin trubaduuriksi, Kaarina Leonoraksi, Iris oli mustalaisnainen Azucena, ja Elsa Leonoran kamarirouva, donna Ines. Kello puoli kahdeksan oli näytännön määrä alkaa. Rouva Heinonen ja Elin olivat nimipäiväkutsuissa, joten lapset tiesivät saavansa olla rauhassa. Yleisönä olivat Ulriika, Hanna, Ester pilkallisena, mutta, ihme kyllä, kiinnostuneena, Sissi ja hänen Ullansa sekä Mauno, joka ei millään ehdolla suostunut näyttelemään.

Ensimmäinen näytös jätettiin pois, koska ei ollut sotamiehiä eikä heidän päällikköään. Sitten esiintyivät Leonora ja Donna Ines hiukset hajallaan ja vanhat pitsiverhojen jäännökset päässään. Kaarinalla oli Esterin vanha tanssipuku yllään ja Elsalla Elinin pitsipusero ja ruskea silkki-alushame. Molemmat lauloivat mitä säveliä ja sanoja muistiin sattui. Sitten tuli kreivi Luna, Aksel, joka jollain ihmeellisellä tavalla oli hankkinut itselleen niin komean kreivillisen puvun, että Sissi ihastuksesta kirkui. Erkillä, trubaduurilla, oli Akselin vanhat polvihousut, Kaarinan sinisulkainen hattu ja viheriäinen verkaliina hartioilla. Hän lauloi oikein kauniisti osansa.

Mustalaisleiri-kohtaus herätti suurta ihastusta. Siinä olikin ollut paljon puuhaa. Mustalaisiksi oli värvätty Pappilan Maiju ja Yrjö Heiniö. Yrjö Heiniö takoi perunanuijalla hatturasiaa, ja Maiju löi kahta kattilankantta yhteen Ulriikan suureksi kauhuksi. Heillä oli punaiset kaulaliinat, loistavat nauhat hiuksissa ja punaiset sukat. Iris oli puettuna Ulriikan punaiseen alushameeseen ja Kaarinan kirjaviin tohveleihin. Erkin punainen silkkikaulaliina oli sidottu hänen mustiin hiuksiinsa. Huolimatta naurettavasta puvustaan hän lauloi niin hyvin, että tempasi kaikki kuulijat mukaansa. He unohtivat istuvansa rouva Heinosen pienessä ruokasalissa, jonkinlainen lumous oli vallannut kaikki. Ja kun onneton Azucena viimein kertoi lapsensa hirveästä kuolemasta, ulvoi Sissi ääneen, ja Ulriika niisti nenäänsä kuuluvasti.

Tuli sitten viimeinen kohtaus. Azucena makasi leposohvalla, joka oli nostettu Elinin huoneesta keskelle lattiaa, ja trubaduuri venyi lattialla hänen vieressään. Leonora astui sisään puettuna Ulriikan mustaan kirkkohameeseen ja rouva Heinosen leskenhuntuun. He lauloivat kaikki kolme, Leonora tunnusti ottaneensa myrkkyä ja vaipui maahan.

— Hyss, olkaa hiljaa, ei hän tule tänne, kun Elin ja äiti ovat poissa, kuiskasi Aksel.

— Ei, herrasväki ei ole kotona, kuului Ulriikan ääni, — he palaavat vasta hyvin myöhään.

— Jaahah, Ulriika sanoo sitten vaan terveisiä rouvalle. Minä tulen sitten huomenna.

Lapset hengähtävät helpotuksesta. Silloin halkaisee jännittävän äänettömyyden Sissin vaikeroiva ääni:

Kauhistus! Elsa alkaa tirskua, Maiju yhtyy häneen hihittäen, Yrjö
Heiniö hirnuu.

— He taitavat olla jo nukkumaan menossa, kuuluu Ulriikan hätääntynyt ääni.

Mutta Ulriikan silminnähtävä hämminki lisää vain neiti Hammarin epäluuloa. Hän alkaa astua ruokasalia kohti. Yleisö ja näyttelijät pakenevat suinpäin eri suunnille. Taistelutantereelle jäävät ainoastaan Kaarina, joka on kompastunut pitkään hameeseensa, Iris, joka tyrmistyneenä lepäsi yhä sohvalla, Hanna sekä Sissi, joka rauhallisena istuu paikallaan, Ulla toisessa kädessä, toisessa puoli nekkua.

— Mitä tämä merkitsee? Mikä hirveä sekasotku! Kuulumatonta! Elsa!
Ester! Aksel! huutaa hän.

— Minä ihmettelen sinua, Ester, sanoi neiti Hammar ylhäisen kylmällä äänellä, jota hän käytti ainoastaan silloin, kun hän tahtoi perinpohjaisesti nujertaa jonkun.

— Leikkivät oopperaa! Jaa-jaa, nykyajan lapset! No, ja kuka tämän nerokkaan leikin keksi?

— Tietysti! Neiti Hammar loi musertavan katseen punahameiseen Irikseen. — Teidän muitten suhteen minulla ei ole rankaisuvaltaa, mutta Iris on minun holhokkini. Sinä menet nyt heti huoneeseesi ilman illallista ja huomenna olet koko iltapuolen koti-arestissa. Minä huomaan surukseni, että isäsi pahat taipumukset ovat sinuun periytyneet. — Hyvästi, Ester, huomenna puhun tästä äidillesi.

Hän lähti, luoden vielä mennessään masentavan silmäyksen jäljelle-jääviin.

Mutta Iris, joka oli käynyt aivan kalpeaksi neiti Hammarin mainitessa hänen isäänsä, läksi pää pystyssä, uhmaava ilme silmissään, huoneesta, ja hetkisen kuluttua kuului kyökintakaisesta kopukasta, jossa hän asui yhdessä Ulriikan kanssa, kirkas laulu:

SALAISUUKSIA.

— Miksi ei Iris ole syömässä? kysyi rouva Heinonen pari viikkoa myöhemmin aamiaispöydässä.

— Hän myöhästyi taaskin rukouksesta, jatkoi Aksel, — ja koska sitä myöhään tulemista nyt on jatkunut toista viikkoa, jätti johtajatar hänet pariksi tunniksi arestiin.

Sissi alkoi ulvoa. — Nyt täti varmaankin taas toruu Iris rukkaa. —
Uhuuu-uhuu.

— Ole paikalla vaiti, Sissi. Etkö tunne alkeellisimpiakaan pöytätapoja? Mene heti ulos huoneesta, komensi Ester. — Sissi on tosiaankin aivan vailla tapoja, jatkoi hän kääntyen äitinsä puoleen. Häntä pitäisi paremmin kasvattaa.

Rouva Heinonen näytti entistään huolestuneemmalta, mutta Mauno sanoi tyynesti:

Kalkki nousivat enemmän tai vähemmän alakuloisina pöydästä. Kaarina ja Hanna katosivat viimemainitun huoneeseen, joka vähitellen oli tullut nuorten kokouspaikaksi. Pohjolan pojatkin, joista varsinkin Erkki oli saavuttanut kaikkien suosion, tulivat sinne usein.

— Voitko ymmärtää, mistä syystä Iris niin usein myöhästyy koulusta? kysyi Kaarina huolestuneena Hannalta.

— Se on käsittämätöntä. Olen pitänyt häntä silmällä, ja hän lähtee aina ennen meitä matkaan. Mutta missä hän aikansa viettää, on arvoitus.

— Ei tässä asiassa. Hän on mykkä kuin kala ja alkaa minua välttää, kun häneltä utelen. — Hannan lempeät silmät täyttyivät kyynelillä.

— Kuule, Hanna, meidän täytyy ottaa asiasta selkoa. Iris on niin ajattelematon. Ajattele, jos hänet erotetaan koulusta. Johtajatar on niin hirveän äkäinen hänelle. Entä neiti Hammar!

— Meidän täytyy vartioida häntä ja lähteä kotoa samaan aikaan kuin hänkin.

Tytöt päättivät kumpikin pitää huolta siitä, ettei Iris tästä lähtien saisi myöhästyä koulusta. Seuraava päivä oli sunnuntai. Kaarinan täytyi aamulla mennä asemalle viemään kirjettä, ja kun hän kahdeksan aikana astui portaita alas, tapasi hän Iriksen porraskäytävässä hengästyneenä kuin nopeasta käynnistä ja läpimärkänä.

Kaarinan aivot alkoivat taas askaroida. Tässä piili jokin salaisuus. Kävelemässä. Tällaisella ilmalla, kun vettä satoi kuin kaatamalla ja tuuli, niin että sateenvarjo tuskin pysyi pystyssä. Kiitti onneaan, kun pääsi raitiovaunuun.

Maanantaina tuli Iris muitten mukana ajoissa kouluun, mutta päivällisen jälkeen hän heti katosi.

Iltapuolella menivät Kaarina ja Elsa yhdessä rouva Heinosen ompelijattaren luo Pitkänsillan taakse. Juuri sillan päässä seisoi sanomalehtityttö kovalla äänellä huutaen sanomalehtiään kaupaksi.

Kun Kaarina ja Elsa tulivat tytön kohdalle, oli eräs työmies paraillaan ostamassa häneltä sanomalehteä. Tyttö vetäisi äkkiä huivinsa silmilleen ja pujahti nopeasti läheisen talon porttikäytävään. Hän ei muistanut ottaa mieheltä rahaakaan.

— Kauheata, vaikeroi Elsa. — Mitä äiti sanoo ja Elin ja Ester? Ja täti Hammar! Hän lähettää varmaankin Iris raukan kasvatuslaitokseen, niinkuin hän joskus on uhannut.

Kaarina tarttui lujasti Elsaa käsivarteen. — Sinä et saa kertoa tästä kenellekään vielä, sanoi hän terävällä äänellä. Sinä et saa, muista se. Puhutaan ensin Iriksen kanssa ja otetaan asiasta selkoa. Lupaathan, ettet vielä puhu mitään?

— Ei, ei kenellekään vielä. Rakas Elsa, Kaarinan ääni kävi rukoilevaksi, — jos lupaat olla vaiti, saat tuon pienen mosaiikkineulani, josta niin paljon pidät. Lupaathan?

Kaarinan sydän sykki levottomasti. — Voi, kunpa nyt saisin neuvotella isän tai äidin kanssa, huokasi hän.

Kotona herätti tyttöjen tavaton äänettömyys huomiota. Kaarina, joka ei luottanut Elsan vaiteliaisuuteen, vei hänet mukaansa Hannan kamariin. Kuiskaten hän kertoi asian Hannalle.

Hanna pelästyi kauheasti ja alkoi vavista koko ruumiiltaan. Elsa sai kaataa koko hajuvesipullon sisällön hänen ylitseen, ennenkuin hän virkosi.

— Emme, vakuutti Kaarina. — Päätimme ensin puhua Iriksen kanssa.
Kutsutaan Iris heti tänne, kun hän tulee kotiin.

Samassa astui Ulriika sisään ja antoi Hannalle kirjeen. Hanna avasi sen ja kävi aivan kalpeaksi.

— Muuan henkilö vain, joka tahtoo minua tavata. Minun täytyy lähteä heti ulos.

— Kauhean paljon salaisuuksia, valitti Elsa, kun Hanna oli lähtenyt.
— Luuletko, että se henkilö on poliisi?

— Minnekä Hanna lähti niin muhkeasti? Juuri kuin tulin meidän portille, näin hänen astuvan autoon, joka odotti meidän portaiden edessä.

Aksel nauroi. — Valitettavasti ei, neiti Järkevä, siinä istui ainoastaan eräs siviilipukuinen herrasmies. Mutta kun tarkemmin ajattelen asiaa, niin olisihan hän voinut olla salapoliisi. Epäiletkö ehkä, että hurskas Hannamme on tehnyt taskuvarkauden?

— Hyi, Aksel, nauroi Erkkikin, — älä noin julmaa leikkiä laske, näethän miten punainen Elsa on, ja Kaarinakin on aivan hätääntynyt.

Hetkisen kuluttua tuli Pappilan Maiju laskuvihkoineen Kaarinan luo. Hänen oli vaikea seurata laskennossa, jonka vuoksi Kaarina häntä auttoi siinä. Laskuesimerkit olivat tällä kertaa harvinaisen pitkät ja vaikeat, ja Maiju tavallista typerämpi, niin että koko ilta kului niiden selvittämisessä.

Iris tuli kotiin, mutta ei näyttäytynyt, loi vain aran katseen Kaarinaan ja Elsaan hiipiessään keittiöön. Hanna tuli myöskin. Hänen silmänsä säteilivät harvinaisen kirkkaasti ja hänen muutoin niin tyyni olentonsa oli kiihtynyt. Hän poistui heti syötyään huoneeseensa.

— Merkillisen salaperäinen mieliala tänä iltana, huomautti Mauno ivallisesti.

Kaarina ja Elsa loivat toisiinsa merkitseviä katseita. Ja tuo onneton
Maiju viipyi vallan kiusoittavan kauan!

Viimein hän kuitenkin meni, mutta silloin täytyi Kaarinan ryhtyä saksan kielioppiin ja historian läksyyn, eikä saanut tavata Hannaa eikä Iristä.

Kun Kaarina seuraavana päivänä tuli ruokapöytään, huomasi hän heti, että Elsa lupauksestaan huolimatta oli kielinyt. Rouva Heinosen poskilla hehkui punaiset täplät, ja Ester oli kiihtynyt ja tavallista ärtyisempi. Iristä ei näkynyt. Kaikki tunsivat, että oli ukkosta ilmassa. Ovikello soi, ja neiti Hammar astui sisään. Synkkänä hän katosi rouva Heinosen huoneeseen. Iris kutsuttiin sinne myöskin. Hänen kasvonsa olivat aivan ilmeettömät, tummat silmät vain hehkuivat.

— Kyllä hän nyt saa, sanoi Ester. — Ja sietääkin. Ajatelkaa, käydä sanomalehtiä myömässä kuin mikäkin katutyttö. Hirveätä! Ja hänen äitinsä oli meidän tätimme!

— Epähienoa, mautonta! Ja rahat hän on tietysti pannut makeisiin, lisäsi Aksel.

— Ulos Sissi, tämä ei sovi sinun korvillesi. Kauhean nenäkäs tuo tyttö, torui Ester.

Sissi juoksi parkuen keittiöön Ulriikan luo, jonka silmät olivat punaiset ja kädet vapisevat.

Elsa istui syyllisen näköisenä sohvan nurkassa välttäen katsoa
Kaarinaan. Hanna poistui huoneeseensa, Kaarina hiipi hänen jälkeensä.
He itkivät molemmat.

— No, mitä hän sanoi? kysyi Ester uteliaana, kun rouva Heinonen ja
Elin palasivat arkihuoneeseen.

— Hän ei puhu mitään, seisoo vain mykkänä. Täti uhkaa lähettää hänet maalle. Hän on kauhean uppiniskainen. Kuka olisi uskonut, että Helenan tyttärestä tulisi tuollainen villi! — Rouva Heinonen huokasi raskaasti.

Hetkisen kuluttua hiipi Hanna Iriksen pieneen keittiön takaiseen komeroon. Iris istui kyyristyneenä kokoonvedetyllä harmonikkasängyllä. Hän tuijotti synkkänä eteensä. Koko hänen olentonsa teki niin hyljätyn ja surullisen vaikutuksen, että kyyneleet kohosivat Hannan silmiin. Hän istuutui Iriksen viereen, mutta tämä käänsi ynseänä hänelle selkänsä.

— Mene pois. Minähän olen vain kasvattamaton katutyttö, sanoi Iris katkerasti.

Hanna kiersi käsivartensa hänen ympärilleen. — Etkö tahdo kertoa minulle, miksi rupesit noin ajattelemattomaan tekoon? Olisin iloinen, jos osoittaisit minulle luottamusta.

Iris pudisti päätään. — En kerro sitä kenellekään. Te vain nauraisitte.

— Et, et, sinä olet aina ollut minulle hyvä, huusi Iris, ja samassa tulvasivat kyyneleet esille. Hän painoi päänsä Hannan olkapäälle ja itki kauan ja katkerasti.

— Minä tahdoin ottaa laulutunteja, alkoi Iris kertoa nyyhkytystensä välillä. Mutta kun ei minulla ollut rahoja millä maksaa, rupesin myömään sanomalehtiä. Talonmiehen tyttö myö lehtiä ja saa 45 markkaa kuussa. Laulunopettajani sanoi, että minulla on harvinaisen hyvä ääni. — Ja kesken itkua kirkastuivat Iriksen kasvot.

— Iris rukka, senkö vuoksi sinä aamulla aikaisin samoilit pimeitä katuja, kun me muut vielä nukuimme?

— Niin, ja nyt he ovat saaneet sen tietää, enkä minä enää saa jatkaa laulutuntejani. Hän purskahti uudestaan itkuun.

— Kuulepas, Iris, me menemme molemmat neiti Hammarin luo, ja kerromme kaikki ja pyydämme anteeksi. Ehkä kaikki vielä käy hyvin.

Hetkisen vastusteltuaan suostui Iris, ja vielä samana iltana soittivat ystävykset neiti Hammarin ovikelloa. Neiti Hammar oli ensiksi synkkä kuin ukkospilvi, ankara ja taipumaton. Mutta Iris oli harvinaisen nöyrä ja katuvainen, ja Hanna puhui niin kauniisti, että kivikin olisi voinut heltyä, kuten Iris jäljestäpäin sanoi. Ja kuinka ollakaan, loppujen lopuksi päätti neiti Hammar antaa anteeksi hurjalle suojatilleen, tietysti sillä ehdolla, ettei tämä vastedes panisi toimeen samanlaisia sivistymättömiä keksintöjä.

Mutta laulutunnit hänen täytyi jättää, niihin ei neiti Hammarilla ollut halua eikä varoja. Ja ahkeruudella ja nöyryydellä tuli Iriksen sovittaa hairahduksensa.

Tytöt niiasivat jäähyväisiksi. Hanna oli ylen tyytyväinen heidän käyntinsä tulokseen. Kappaleen matkaa he kulkivat ääneti, sitten sanoi Iris kaiuttomalla äänellä:

— Minun pitää kai nyt mennä ilmoittamaan laulunopettajalleni, että keskeytän tuntini.

Iris naurahti katkerasti. — Tahtoisinko? Kärsisin nälkää, jos vain oppisin laulamaan. Ja ehkä minä jonakin päivänä karkaankin ansaitakseni rahoja sitä varten.

— Iris, Iris, älä puhu noin — lempeä Hanna oli aivan kauhistunut. — Kuule, älä mene vielä tänään laulunopettajasi luo, ehkä keksimme huomiseksi jonkin keinon. Lupaathan, ettet mene vielä tänään?

— Kuka tietää? Ja nyt minun täytyy erota sinusta, lähden tapaamaan erästä sukulaista.

Iris nyökkäsi päätään jäähyväisiksi ja jatkoi välinpitämättömänä matkaansa.

Seuraavana päivänä Iris hyökkäsi punaisena Hannan huoneeseen ja syleili häntä rajusti.

— Ajatteles, Hanna, minä kävin laulunopettajan luona, ja tiedätkös, mitä hän sanoi! Minun ei tarvitse huolehtia maksusta. Minun tulee vain olla ahkera ja harjoittaa ääntäni. Tiedätkös, Hanna, — Iris hiljensi ääntään, — eilen illalla rukoilin Jumalaa niin hartaasti, niin hartaasti, että saisin oppia laulamaan, luuletko, että hän on kuullut rukoukseni?

— Hän kuulee aina rukouksemme, sanoi Hanna, ja kirkas loiste levisi hänen kasvoilleen.

— Niin, sellaisen kuin sinun, mutta minähän olen niin raju ja kelvoton. Ja sitäpaitsi on laulunopettaja niin kauhean kitsas, en voi ymmärtää, kuinka hän antaisi minulle ilmaiseksi tunteja.

Hannan huulille nousi veitikkamainen hymy. — Älä nyt sitä tuumiskele, voithan ajatella, että satujen haltijatar pitää sinusta huolta.

— Niin, sehän on luonnollisinta, nauroi Iris ja kajahutti kirkkaan säveleen, joka pian kokosi talon nuorison Hannan huoneeseen. Kaikki olivat iloiset nähdessään Tuhkimon taas hilpeänä.

MUUAN ENO.

Joululoma oli mennyt menojaan, joulukinkut, puurot, tortut, ja hämäräleikit kuusen ympärillä olivat vain muisto enää. Jokapäiväinen elämä kulki taas entistä latuaan kotona ja koulussa.

Toista oli Kaarinasta nyt kuitenkin saapua Helsinkiin kuin syksyllä. Uutuuden viehätys puuttui, mutta myöskin yksinäisyyden tunne, nyt hän tuli tuttuun paikkaan, ystävien ja toverien pariin.

Ensimmäisinä päivinä ei koulutyö tahtonut maistua; oli niin paljon kysymistä ja kertomista. Päivällisen jälkeen istuttiin vielä kauan arkihuoneessa juttelemassa, ja jos rouva Heinonen tai Elin näytti happamelta, siirryttiin Hannan huoneeseen.

Kaarinan ystävyys Elsaan oli koko lailla jäähtynyt. Hän piti kyllä Elsasta, mutta huomasi liian selvästi hänen vikansa. Pikku sievä Elsa parka, hän oli kyllä hyväsydäminen, mutta pintapuolinen ja turhamainen hän oli ja typerä sen lisäksi.

Sitävastoin piti Kaarina yhä enemmän Hannasta ja Iriksestä. Myöskin Maunosta ja hänestä oli tullut hyvät ystävät. He olivat molemmat huvitetut historiasta. Mauno, jolla oli perinpohjaiset tiedot siinä aineessa, tiesi kertoa niin paljon sellaista, jota ei oppikirjoissa ollut. Usein he kiistelivät historiallisista henkilöistä, kumpaisellakin oli omat mielihenkilönsä. Kaarinan sankari oli Kustaa Aadolf, Maunon Napoleon. Mauno puolestaan ihaili Kaarinaa, vaikka hän ylimalkaan halveksi tyttöjä.

— He ovat kaikki enemmän tai vähemmän kanoja, oli hänen tapana sanoa. Mutta Kaarina osasi puhua muustakin kuin vaatteista ja tanssiaisista. Ja sitäpaitsi hän ymmärsi hyvin leikkiä ja saattoi makeasti nauraa sukkelalle pilapuheelle, vaikka se olisikin ollut suunnattu häneen itseensä.

Hiljaisen Hannan ja vilkkaan, iloisen Erkin välille oli syntynyt jonkinlainen ystävyyssuhde. Erkki kertoi mielellään Hannalle pikku salaisuutensa ja kysyi häneltä neuvoa. Hanna taas, jolla ei koskaan ollut ollut veljiä eikä sisaria, piti paljon Erkistä.

Eräänä iltana, kun Hanna istui ainettaan kirjoittamassa, koputettiin ovelle ja Erkin kiharatukkainen pää kurkisti sisään.

— Kuulepas, Hanna, meillä normaalilyseolaisilla on ensi viikolla tippakonventti, ja vanhan hyvän tavan mukaan saamme jokainen kutsua tytön toveriksemme. Tahdotko sinä tulla minun kanssani?

— Miksi et? Luulen, että sinulle tulisi hauskaa. Mauno on pyytänyt Kaarinan, Yrjö Heiniö Elsan ja Väinö Kalm Esterin. Voisimme pitää keskenämme hauskaa.

— Erkki hyvä, minua ei huvita tanssi, enkä mielelläni käy tanssiaisissa. En luule, että isävainajani olisi siitä pitänyt.

— En sitä väitä, mutta minusta tuntuisi vaikealta tanssia, kun isäni makaa haudassa. Erkki hyvä, pyydä Iris. Hän tulisi niin iloiseksi. Luulen, ettei hän koskaan vielä ole ollut tanssiaisissa, ja hän iloitsisi siitä sata kertaa enemmän kuin minä.

Erkki epäröi. — Minä olin niin kuvitellut, kuinka hauska meillä olisi.
Eihän sinun tarvitsisi tanssia siellä. Pitäisimme muuten hauskaa.

— En kiellä ainoastaan tanssin tähden, sanoi Hanna hiljaa, mutta pelkään, ettei se olisi minulle hyväksi.

— Olen ollut hiukan heikko viime aikoina. Lääkäri sanoo, että minun pitää olla hyvin varovainen voidakseni jatkaa kouluani.

Erkki katseli Hannaa. Niin, hän näytti todella melkein huonolta, iho oli läpikuultava, silmät suuret, ja kädet olivat käyneet niin kapeiksi. Tuntui kuin kylmä käsi olisi kouristanut hänen sydäntään, mutta hän tekeytyi iloiseksi hilliten mielenliikutuksensa.

— Olkoon menneeksi, sanoi hän reippaasti, — minä pyydän Iristä, mutta sitten sinun myöskin pitää luvata minulle, että käyt ahkerasti kävelemässä ja syöt hyvästi. Luulenpa, että rupean pitämään sinusta isällistä huolta, lisäsi hän veitikkamaisesti. Tiedäthän, että aion lääkäriksi, sinä saat olla ensimmäinen potilaani.

Hanna hymyili. Erkin iloinen olento oli jo itsessään lääkettä hänen alakuloiselle mielelleen.

Kello kuusi lauantai-illalla oli konventin määrä alkaa, kello puoli kuusi täsmälleen astuivat Kaarina ja Elsa valmiina arkihuoneeseen, jossa Yrjö Heiniö, Mauno ja Erkki odottivat heitä. Heti huoneeseen tultuaan huomasi Kaarina, että jotain oli hullusti. Erkki oli synkän näköinen, Mauno ja Yrjö Heiniö noloja, Ester torui paraillaan Iristä, joka surkean näköisenä seisoi hänen edessään.

— Ja sinä aiot todellakin tulla tuossa asussa normaalilyseolaisten konventtiin? Et sinä ainakaan turhamainen ole!

— Silloin pitäisi sinulla olla ymmärrystä sen verran, että jäät pois, jo Erkinkin tähden.

Kaarinan täytyi myöntää, että Ester tällä kertaa oli oikeassa, vaikka hän olisi voinut sanoa sanottavansa hienotunteisemmin. Ei Iris ollut juuri sennäköinen kuin olisi ollut tanssiaisiin menossa. Hänen musta hameensa oli liian lyhyt ja kauhean vanhanaikainen, pusero ahdas ja kutistunut, kengät olivat kyllä tällä kertaa kiilloitetut, mutta tanssikengiksi kovin kömpelöt. Hansikkaat olivat suuret ja mustat.

Nyt tulivat rouva Heinonen, Elin, Aksel ja Hanna sisään katsomaan lapsia. — Kaarina ja Elsa olivat sievät ja herttaiset vaaleissa puvuissaan, Ester parka ei koskaan ollut sievä, mutta hän oli hyvin hieno, käherretty ja puuteroitu ja viimeisen muodin mukaan puettu.

— Te olette oikein somat, sanoi Elin hyväksyvästi tarkastaen heitä. — Mutta taivas varjelkoon, Irishän on kauhea. Miksi ei kukaan ole pitänyt huolta hänen puvustaan? lisäsi hän moittivasti. — Eihän Erkki voi tuollaisen variksenpelättimen kanssa lähteä.

Iris punastui, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Kaarinan oli kovin paha olla, miksi ei kukaan tosiaankaan ollut Iris rukan puvusta huolehtinut? Elsa ja Ester olivat niin sirot, mutta Iriksestä ei kukaan välittänyt.

— Sinä luulet varmaankin kaikkien normaalilyseolaisten olevan yskässä, koska niin runsaasti olet parfymoinut itsesi tärpätillä, nauroi Aksel ivallisesti.

Väkevä tärpätinhaju täytti todellakin huoneen. Iris parka, jonka puvussa aina oli pilkkuja, oli tärpätillä koettanut hangata ne pois.

Täti Heinonen näytti onnettomalta ja ravisti päätään. Kaikki olivat pahoillaan.

— Ehkä on parasta, että jään kotiin, sanoi Iris luoden aran katseen sivusta Erkkiin.

Hanna katseli Erkkiä. Mitähän hän sanoo? Turhamaisuusko vai hyvä sydän voittaa! Hän tiesi, että Erkki oli turhamaisuuteen taipuva ja sen lisäksi arka toisten ivalle. Ja varmaan moni ihmettelee, että hän, luokkansa suosituin ja hauskin poika, on tuonut niin huonosti puetun tytön juhlaan.

— Hassutusta, Iris, tule sinä vain mukaan. Ei meidän pojat niin turhamaisia ole. Ja tärpätinhaju haihtuu kyllä ulkona.

Hanna loi Erkkiin katseen, joka sai tämän mielihyvästä punastumaan. Ja Mauno laski hiljaa kätensä veljensä olalle: — Oikein, veikko, se oli miehen puhetta.

Samassa soi ovikello ja Ulriika toi sisään suuren pahvilaatikon. Hänen poskensa hehkuivat:

— Irikselle! Mitä ihmettä! Merkillistä! Mitähän siinä on. Onko se oikein totta Irikselle? Avatkaa se pian! sateli yltympäriltä.

Mutta Sissi tanssi riemusta ja huusi käsiään taputtaen: — Minä tiedän mikä siinä on. Kultahame Irikselle niinkuin Tuhkimuksessakin.

— Sakset! komensi Elin. Hän avasi kartongin, ja ihme, kumma! Sissi oli oikeassa, laatikosta ei tosin sukeltanut esiin kultahame, vaan kevyt, ilmava valkoinen puku.

— Odottakaa, täällä on vielä, sanoi Elin ja otti laatikosta valkoiset silkkisukat, sirot valkoiset kengät ja pitkät valkoiset hansikkaat.

Kaikki seisoivat kuin ukkosen iskemät. Tämähän oli kuin satua. Iris itse oli kuin kivettynyt.

— Älä hulluttele, osoite on selvästi sinulle, mene nyt vaan ja pue nopeasti yllesi, puuhasi Elsa innoissaan.

— Minä tulen sinua auttamaan, sanoi Ester, — pian, pian, ja hän veti hämmästynyttä Iristä kädestä omaan huoneeseensa. — Elin, tule sinäkin.

Sillä aikaa kuin Iristä puettiin, koetettiin arkihuoneessa arvailla, keneltä ihmeellinen lahja oli. — Se on tietysti täti Alinalta, sanoi Elsa.

— Jos se on täti Alinalta, epäilen, että mummorukan pää on sekaisin, nauroi nenäkäs Aksel. — Ei hän muutoin olisi tuommoista pukua Irikselle lähettänyt.

Hetkisen kuluttua astui Iris sisään. Ihastuneet huudot tervehtivät häntä. Puku oli todella erittäin sievä ja aistikas ja soveltui Irikselle erinomaisesti.

— Nyt sinä olet hienoin meistä, sanoi Elsa. Hänen oma pukunsa, joka äsken oli hänen mielestään ollut niin sievä ja hieno, himmeni nyt aivan Iriksen puvun rinnalla. Hän huokasi. Se olikin jo pesty kolme kertaa. Mutta sitten hänen hyvä sydämensä voitti hiipivän kateuden. Oli hauska, että Iris rukkakin kerran oli kunnollisesti puettu.

Ihmeellinen lähetys oli saattanut kaikki iloiselle tuulelle, ja kun Väinö Kalm tuli noutamaan Esteriä, ei hän saanut nuhteita myöhästymisestään. Riemuiten ja kovaäänisesti heitettiin kotiin jääville hyvästi ja riennettiin ulos. —

— Onko Iris kotona? kuului seuraavana päivänä täti Alinan kolakka ääni eteisestä.

Nuoret, jotka paraillaan istuivat kodikkaasti arkihuoneessa eilispäivän muistoista juttelemassa, loivat toisiinsa merkitseviä katseita.

— Niin, äiti soitti eilen Alina tädille ja kysyi Iriksen puvusta. Täti oli hirveän suuttunut ja sanoi, että hänen ei ole tapana heittää rahoja sellaisiin turhuuksiin kuin tanssipukuihin. Hän torui äitiä siitä, että hän oli antanut Iriksen ottaa puvun ylleen, kun ei tiedetty, mistä se tuli, selitti Elsa tärkeän näköisenä.

— Niin, sanoi Alina täti, joka samassa astui huoneeseen. — Minua kummastuttaa suuresti, että Iris niin kevytmielisesti saattoi vastaanottaa lahjan, jonka antajaa hän ei tunne.

Iris oli punainen ja toiset kaikki totisia. Iloinen mieliala oli kuin pois puhallettu.

— Ehkä suvaitset ilmaista hänen nimensä meillekin, sanoi Alina täti juhlallisesti.

— Tehtailija Pauni! Oulusta? Alina tädin ääni oli hämmästynyt. — Onko hän enosi?

— Hän oli ostanut puvun minua varten Pariisissa käydessään, ja koska minä en käy tanssiaisissa, pyysin enoltani saada lahjoittaa sen Irikselle. Koska puku oli minun mitalleni sovitettu ja Iris on minua pitempi, täytyi minun viedä se korjattavaksi, ja siksi se tuli niin myöhään, lisäsi Hanna hymyillen.

— Miksi neiti Hammar niin hämmästyi, kun Hanna sanoi, että tehtailija
Pauni on hänen enonsa? kysyi Kaarina Erkiltä.

— Etkö tiedä, tehtailija Paunihan on Suomen rikkaimpia miehiä, vanhaa kelpo kauppiassukua. Kuka olisi uskonut, että vaatimaton Hannamme on niin rikasta sukua. Nyt luulen tietäväni, kuka kustantaa Iriksen laulutunnit.

— Hanna, miksi et ennen ole kertonut enostasi mitään? kysyi Iris illalla, kun tytöt istuivat yhdessä Hannan huoneessa.

— Niin, sinä olet niin umpimielinen, sanoi Kaarina. Hänen äänessään oli loukkaantunut väre.

— Älä ole pahoillasi, pikku Kaarina, — katsopas, eno on ollut äidilleni ja minulle pitkät ajat hyvin vieras. Vasta muutamia kuukausia sitten me löysimme toisemme.

Kaarina muisti illan, jolloin Hanna oli saanut salaperäisen kirjeen ja kiihtyneenä lähtenyt ulos.

— Silloinko, kun sait tuon kirjeen, kun olimme niin levottomia Iriksen puolesta?

— Niin, eno kirjoitti minulle ja pyysi minua tulemaan hänen puheilleen. Kun tulin ulos, istui hän itse autossa minua odottamassa. Hän kysyi niin paljon äidistä, ja minä aloin heti pitää hänestä. Eno ja äiti ovat olleet hyvin rakkaita sisaruksia. Mutta sitten äiti meni vasten enon tahtoa naimisiin, ja sitä ei eno voinut antaa anteeksi. Ja enon vaimo, minun tätini, ei voinut sietää äitiä, hän koetti kaikin tavoin estää sovintoa. Nyt ovat eno ja äiti molemmat leskiä, ja eno on lapseton. Ja nyt äiti muuttaa enon luokse asumaan, ja minä saan hänen luonaan kodin.

Hanna ei kertonut, että tehtailija Pauni oli Helsingissä käydessään nähnyt sisarensatyttären erään tuttavansa luona ja heti ihastunut hänen suloiseen käytökseensä niin, että oli pyytänyt häntä luokseen. Hän oli jo kauan halunnut sopia sisarensa kanssa ja löysi Hannassa sopivan syyn.

— Enosi on varmaan kovasydäminen, koska hän saattoi olla niin kauan suuttunut sisareensa, sanoi Iris.

— Ei, kovasydäminen hän ei ole, mutta hänen on vaikea antaa anteeksi, kun hän luulee jonkun olevan väärässä. Ja sitäpaitsi on kaikki nyt ohitse. Eno ja äiti ovat sopineet, ja minä olen niin onnellinen siitä, äidillä on silloin kuitenkin joku, jos minä lähden pois.

— Lähdet pois! — Minne? oli Kaarina kysyä, mutta vaikeni. Hannan katseessa oli jotain outoa, miltei yliluonnollista, ja Kaarina teki nyt saman huomion kuin Erkkikin — Hanna ei ollut terve.

— Hanna, kuiskasi hän, ja kiertäen käsivartensa ystävän kaulaan hän purskahti itkuun.

Hanna silitti hänen hiuksiaan: — Älä itke, Kaarina, Jumala tietää, mitä Hän tekee.

PRECIOSA.

Seitsemäs luokka puuhasi juhlaa kirjaston hyväksi. Oppilaat olivat panneet parastaan, johtajatar auttoi ja neuvoi nyt kuten aina koulujuhlissa, ja alaluokkalaiset olivat uteliaat ja maltittomat.

— No, tehän taidatte saada kokoon jotain oikein hienoa, sanoi Aksel
Esterille.

— Saattepa nähdä, vastasi Ester salaperäisen näköisenä. Hänen oli määrä myöskin esiintyä. Harjoitettiin kohtauksia Preciosasta. Ester lauloi köörissä ja harjoitteli yhdessä Eva Kalmin kanssa, jonka oli määrä laulaa Preciosan osa.

Mitä enemmän juhla lähestyi sitä ahkerammin harjoitettiin ja puuhattiin. Eva Kalm kävi joka iltapuoli Esteriä noutamassa harjoituksiin ja lauloi osansa Esterin säestyksellä suureksi ihastukseksi Elsalle ja Irikselle, jotka tavallisesti piiloutuivat jonkun kukkapöydän tai sohvan taakse kuullakseen.

— Voi, Elsa, huokasi Iris, kun Eva ja Ester olivat lähteneet koululle harjoituksiin. — Eikö sinusta olisi ihanata olla mukana näyttelemässä?

— Äärettömästi. Ajatteles, saada esiintyä hiukset hajallaan ja kauniissa puvussa kaikkien ihailemana.

— En minä siitä välittäisi, olisiko puku hieno vai karkea. Tahtoisin vain laulaa ja näytellä. Ah, jospa saisin olla Preciosa! Onnellinen Eva!

Päivää ennen kirjastojuhlaa ilmestyi Ester hermostuneena ja pahalla tuulella päivällispöytään.

— Hirveätä! Kuinka ikävä! Ettekö voi saada ketään muuta? kajahti
Esterin ympärillä.

— Ei kukaan enää ennätä harjoittaa. Johtajatar on kovin pahoillaan.
Kaikki kävi muutoin niin hyvin, köörit ja koko muu homma. Onneton Eva!

— Parantua! Hänellä on ankara angina, eikä siitä parissa päivässä parane. 39 asteen kuume.

— En minä tiedä. Ja mitä sinä sillä tiedolla oikeastaan teet? Et sinä kuitenkaan voi tulla sinne. Eihän sinulla ole pukuakaan, tokaisi Ester armottomasti.

Iris punastui ja painoi päänsä alas. Ei hänellä oikeastaan ollutkaan pukua. Hannan lahjoittama tanssiaispuku oli liian hieno sellaiseen koulujuhlaan. Alakuloisena hän päivällisen jälkeen hiipi pikku kopukkaansa ja istui matalalle jakkaralle. Entinen yksinäisyyden tunne valtasi hänet. Hannan äiti oli saapunut kaupunkiin, ja Hanna oli miltei aina hänen luonaan. Kaarina puolestaan oli alituisesti yhdessä Siiri Vuoren kanssa, joten Iris tunsi itsensä varsin hyljätyksi. Hän ajatteli Preciosaa, koditonta mustalaistyttöä.

Hetkisen hän seisoi kädet velttoina sivuilla, tuijottaen mustilla silmillään eteensä. Rinta kohosi ja laskeutui kiivaasti. Hän pusersi huulensa yhteen ja ojensi vartaloaan.

Nopeasti hän riensi eteiseen, veti päällystakin ylleen, sieppasi lakkinsa naulakosta ja juoksi portaita alas.

Hiukan myöhemmin soitettiin johtajattaren ovikelloa arasti, ja laiha, kuluneeseen päällystakkiin puettu tyttö astui eteiseen.

Johtajatar oli pahalla tuulella Eva Kalmin sairastumisen johdosta. Hän oli suurella innolla johtanut Preciosan näytäntöjä. Kappale oli alkanut sujua hyvästi ja nyt sattui tällainen harmi. Hän tervehti Iristä jotenkin nuivasti.

Iris oli niitä oppilaita, jotka eivät saavuta opettajain suosiota. Hän oli liian vilkas tunnilla, huolimaton, ja tarkkaamaton. Niitä aineita, joista hän oli huvitettu, hän osasi loistavasti, mutta muissa, kuten matematiikassa, hän oli mahdoton. Johtajatar oli usein saanut puoltaa häntä opettajakokouksessa. Hänessä oli Iris aina jossain määrässä herättänyt mielenkiintoa. Mutta tällä kertaa hän oli ynseällä mielellä.

Iris huomasi, että hänen oli paljon vaikeampi toimittaa asiansa, kuin hän oli luullut. Hän hankasi kengänkärjellään lattiaa, nyppi sormikkaansa kuluneita sormenpäitä ja punehtui.

— Voisit ehkä jättää asiasi tuonnemmaksi. Minulla on tällä kertaa paljon työtä, sanoi johtajatar äänellä, joka oli tylympi kuin hän itse arvasi.

Iris peljästyi. Nopeasti hän kohotti päänsä ja katseli johtajatarta silmiin.

— Minä kuulin, että Eva Kalm on sairastunut. Ajattelin — — —, änkytti hän.

— Oi, antakaa minun koettaa. Minä olen kuullut Evan harjoittavan Ester
Heinosen luona.

— Kuulepas, Iris, ei se käy päinsä. Sinähän olet vasta viidennellä luokalla, pikku tyttö muitten esiintyjien rinnalla. Ethän sinä tietääkseni ole koskaan esiintynytkään. Mene nyt vain kauniisti kotiisi.

Iris niiasi masentuneena ja kääntyi lähteäkseen. Johtajatar näki, että hän oli onneton. Sääli tyttöä kohtaan valtasi hänet. Voihan antaa tytön koettaa, silloin hän itsekin huomaa, ettei käy.

— Jos tahdot, saat kyllä laulaa minulle, sanoi hän. — Mutta pian.
Minulla on kiire.

Iris lauloi. Ensi säveleet olivat vielä epävarmat, mutta pian ääni paisui ja varmistui. Viehkeästi soi Preciosan yksinlaulu hänen huuliltaan, metallinkirkkaana ja soinnukkaana.

Kun viimeinen sävel oli vaiennut, käännähti johtajatar tuolillaan, ojensi käsivartensa Iristä kohti ja huudahti liikutettuna.

— Mutta, Iris, sinähän laulat ihanasti. Nyt on pulma ratkaistu. Sinä saat laulaa Preciosan osan. Jatkakaamme.

Iris lauloi edelleen. Hänen sydämensä sykki onnesta, mutta hän ei ajatellut muuta kuin Preciosaa, mustalaistyttöä, joka viimein löysi omaan kotiinsa. Silloin tällöin hän otti väärän säveleen ja sanoissakin tapahtui joskus erehdys.

— Mutta se paranee huomenna kyllä, lohdutti johtajatar. — Meillä ei tosin ole enää harjoitusta. Mutta sinä saat tulla minun luokseni laulamaan. Minä pidän huolen puvusta ja kaikesta muusta. Ja paras, ettemme puhu tästä kenellekään. Olkoon se yllätys.

Sinä yönä ei Iris paljon nukkunut. Uudestaan, yhä uudestaan hän eli kohtauksen johtajattaren kotona. Tuon tuostakin hän kohosi istumaan vuoteellaan ja hyräili hiljaa jotain Preciosan säveltä.

— Mitä sinä, lapsi parka, konehdit! alkoi Ulriika vastustaa vuoteellaan. — Nuku jo.

Iris naurahti onnellisena. Ulriika näytti niin hassunkuriselta valkeassa yönutussaan, pienet, kapeat letit niskassa. Jospa tietäisit, uskollinen, äreä Ulriika! Jospa arvaisit, kuinka onnellinen olen!

Aamiaispöydässä seuraavana päivänä ei puhetta puuttunut rouva Heinosen nuorilta täysihoitolaisilta. Koulussa he olivat kuulleet, että Preciosa sittenkin näyteltäisiin illalla.

Ester pudisti päätään tärkeän näköisenä ja sanoi mahtavasti: —
Salaisuus, jonka saatte tietää vasta tänä iltana.

— Minä kuulin Siiri Vuorelta, että uusi Preciosa muka laulaa paljon paremmin kuin Eva Kalm. Johtajatar oli sanonut niin voimistelunopettajalle. Siiri itse kuuli.

Yleinen hämmästys ja utelu: Kuka kumma se mahtaa olla? Arvailtiin sinne tänne. Akselin ja Esterin välillä syntyi suoranainen kinastelu. Aksel väitti, että uusi Preciosa oli Elna Borg, Mailin sisar, ja Ester nauroi halveksivasti.

— Elnako? Yhtä hyvin voisin minä esiintyä. Hänellä on mahdoton ääni. Kova se kyllä on, mutta korvaa hänellä ei ole nimeksikään. Ei, Elna se ei ole.

Iris ei ottanut osaa keskusteluun. Koko hänen huomionsa oli näköjään kiinnittynyt perunaan, jota hän kuori hartaan näköisenä. Silloin tällöin vain värähtivät huulet, mutta sitä ei kukaan huomannut.

— Tämä on kerrassaan viehättävän salaperäistä, sanoi Elsa, kun muut olivat valmiit lähtemään.

— Kyllä hän tulee, ilmoitti Elsa. — Hän sanoi, ettei hän välitä siitä, onko hänellä vanha hame yllään. "On siellä muutakin katseltavaa kuin minun vanha hameeni", sanoi hän minulle, kun estelin hänen tuloaan.

— Se tyttö ei sitten rahtuakaan välitä ulkonaisesta olemuksestaan, murahti Aksel. — Hän on vailla kaikkia esteettisiä taipumuksia.

Iloinen lauma tyttöjä ja poikia oli koolla yhteiskoulun laajassa salissa. Hilpeätä naurua ja vilkasta puheen sorinaa kuului käytävissä ja luokkahuoneissa, joissa kansallispukuiset tytöt möivät appelsiineja, leivoksia ja karamellitötteröitä.

Sissi, joka oli päässyt mukaan, istui ylen onnellisena Hannan vieressä kädet täynnä karamellitötteröitä. Hanna etsi turhaan katseillaan Iristä.

— Iris rukka. Hän varmaan loukkaantui, kun Elsa moitti hänen hamettaan. Piilee ehkä jossakin nurkassa.

Kilistettiin kelloa. Muu ohjelma oli jo suoritettu. Preciosa oli viimeinen numero. Meluten pyrki jokainen paikalleen. Iloinen odotus täytti mielet.

Kilistettiin toinen kerta. Esirippu kohosi. Mielihartaudella seurasi nuori yleisö tapahtumia näyttämöllä. Näyttelijät olivat enemmän tai vähemmän hermostuneita, lauloivat väärin, unohtivat sanan sieltä, toisen täältä, mutta nauttivat yhtä paljon kuin yleisökin hauskuudesta.

Iris seisoi näyttämön takana odottaen vuoroaan. Hajamielisenä hän kuunteli johtajattaren neuvoja ja rohkaisuja. Hänen kätensä olivat jääkylmät, sydän takoi rinnassa, pää tuntui raskaalta, polvet vapisivat.

Mutta hänet valtasi hirveä halu juosta tiehensä, ennenkuin oli liian myöhäistä. Paeta, ettei tarvitsisi astua kaikkien uteliaiden katseiden eteen.

Iris totteli konemaisesti. Jalat tuntuivat lyijynraskailta. Häntä peloitti, peloitti kauheasti.

Hämmästys valtasi kuulijat. Oliko se todellakin Iris Klewe, heidän koulutoverinsa, hyljeksitty, orpo, Tuhkimo rukka, josta ei tiedetty muuta kuin että hän oli suuri hutilus koulussa, huonosti puettu tyttöpaha, jonka ystävyyttä ei kukaan etsinyt.

— Miten ihanasti hän laulaa, kuiskasi Hanna Kaarinalle. Kyyneleet kohosivat hänen lempeihin silmiinsä.

Elsa istui sanatonna. Hän nipisti kättään nähdäkseen, oliko valveilla. Hänen oli mahdoton käsittää, kuinka Iris oli voinut olla kertomatta esiintymisestään. Mutta kauniisti hän lauloi, sitä ei voinut kieltää.

Näytännön loputtua palkitsi voimakas käsien pauke näyttelijäin vaivat. Pohjolan pojat, Yrjö Heiniö, Aarne Forss ja Väinö Kalm istuivat samalla penkillä, taputtivat käsiään hurjasti ja huusivat yhtämittaa:

— Esiintyvät aina sopimattomasti nuo normaalilyseolaiset, mutisi Aksel
Maili Borgille. Hän oli kuitenkin hyvillään serkkunsa puolesta.

Maili oli ymmällä kuten useimmat muutkin. Hän oli aina halveksinut Iristä, mitätöntä maalaistyttöä. Ja nyt Iris oli kaikkien ihailun ja ihastuksen esineenä. Hänen luokkatoverinsa, hassut, olivat oikein pöyhkeät hänen puolestaan.

Iris oli heti, kun näytelmä oli lopussa, riisunut Preciosan helyt yltään ja pukeutunut vanhaan mustaan pukuunsa. Johtajatar syleili häntä, joku opettajakin tuli onnittelemaan.

Iris kuuli sanat. Hänen silmissään välähti riemu. Hän otti pienen mytyn, joka sisälsi hänen vähäiset vaatetusneuvonsa, ja pujahti nuorten iloisen, meluavan parven lävitse ulos käytävään. Yksi ja toinen kääntyi katsomaan häntä, kuiskailtiin ja hymyiltiin hänelle.

— Iris, minne menet? Iris, tule meidän joukkoomme! huusivat hänen luokkatoverinsa. He olivat tosiaan, kuten Maili oli huomauttanut, äärettömän ylpeät siitä, että heidän luokkalaisensa oli saanut esiintyä kahdeksannen luokan juhlassa ja tehnyt sen niin loistavasti.

— Pukusi oli aivan liian väljä, muistutti Aksel. — Näki, ettei se ollut sinua varten tehty.

— Se oli Eva Kalmin puku. Enhän minä mitään sille voi, että Eva on kahdeksasluokkalainen ja minä vain viidesluokkalainen, sanoi hän.

VELJEKSET.

Mauno Pohjola asteli nopein askelin pitkin katukäytävää. Hän oli levoton ja pahalla tuulella. Sydänyö oli jo käsissä eikä Erkkiä kuulunut kotiin.

Hän harmitteli itsekseen sitä, että oli jättänyt Erkin yksin Väinö Kalmin luo, jonne pojat olivat kutsutut nimipäiville, ja itse lähtenyt kotiin ainettaan valmistamaan.

Väinö ei ollut hyvää seuraa Erkille, eivätkä liioin Martti Tuominen ja Risto Sax. Mauno tunsi heidät liiankin hyvin, olivathan he luokkatovereita. Maunosta he eivät paljonkaan piitanneet, hän kun oli ikävä lukutoukka heidän mielestään, mutta Erkki, se oli poikaa, se. Häntä oli helppo viekotella kaikenmoisiin ajattelemattomiin kepposiin, jotka olivat Martti Tuomisen ja Risto Saxin elinehto.

— Mitähän he nyt taas keksivät? mutisi Mauno. — Kunpa nyt vain ehtisin ajoissa. Jos Hanna olisi kaupungissa, ei olisi hätääkään, silloin olisi Erkki kyllä lähtenyt minun kanssani kotiin. — Hanna, jonka terveys oli yhä vain huonontunut, oli näet keskeyttänyt koulunkäyntinsä ja lähtenyt enonsa luo tämän maakartanoon.

Äkkiä Mauno huomasi olennon, joka hurjaa vauhtia riensi häntä kohti
Nikolainkatua myöten.

Mauno säpsähti, paha aavistus valtasi hänen mielensä. Juoksija tuli suoraan häntä kohti. Nyt Mauno hänet tunsi. Se oli Erkki.

Maunon huomatessaan, ei Erkki pysähtynyt, vaan jatkoi juoksuaan huutaen: — Pian, pian, hän on aivan kintereillämme.

— Juokse sinä, minä en ole mitään tehnyt, jonka vuoksi juoksisin, vastasi Mauno rauhallisesti, vaikka hänen sydämensä löikin tavallista nopeammin.

Mutta silloin hän ajatteli, että jos Erkki oli tehnyt jonkun kolttosen, oli parasta, että hän, Maunokin, vältti poliisia. Hän alkoi siis juosta ja näki samassa taakseen katsahtaessaan paksun poliisin juosta helkyttävän heidän jäljessään, minkä paksuudeltaan pääsi. Nyt hän kohotti pillin suulleen, vihelsi.

Yks kaks pojat kiipesivät nopeasti kuin oravat korkean puuaidan ylitse teurastaja Lindin pihalle. Sieltä he pääsivät takatietä paraatikäytävään, avasivat oven sisäpuolelta ja pääsivät siten Maariankadulle. Sieltä he sitten juoksivat Elisabetinkadulle, tekivät vielä pitkän kierroksen eksyttääkseen poliisia ja saapuivat vihdoin levollisesti kävellen kuin ainakin rauhalliset kulkijat Konstantininkadulle. Tuskin he olivat ennättäneet sisään portista, kun kuulivat taas vihellyksen ja sama paksu poliisi juoksi aivan heidän ohitseen Elisabetinkadulle päin.

Mutta Mauno ei nauranut. Hän oli ääneti; vasta kun pojat olivat omassa huoneessaan, kysyi hän Erkiltä:

— Särjimme palokellon ja saimme koko palokunnan liikkeelle, nauroi
Erkki väkinäisesti. — Ja siitäkös mellakka syntyi!

Mauno säikähti. — Etkö tiedä, että siitä voi tulla ikäviä selkkauksia teille? sanoi hän ankarasti.

— Ihmeellistä, kuinka kevytmielinen sinä yhä vielä olet, annat aina
Martin ja Riston vietellä itsesi ajattelemattomiin tekoihin.

— Ja sinä olet aina yhtä ikävä ja väsyttävä, vastasi Erkki ynseästi.
— Mutta minä en viitsi kuulla sinun saarnojasi.

Näin sanoen hän heittäytyi vaatteet yllä vuoteelleen ja käänsi selkänsä
Maunolle.

— Erkki, riisuhan toki, sanoi Mauno. Mutta Erkki ei vastannut. Mauno tarttui hänen käteensä nostaakseen hänet ylös, mutta säikähtyi. Käsi oli tulikuuma, hän katseli tarkemmin Erkkiä, tuollaisena hän ei vielä koskaan ollut veljeään nähnyt. Posket punoittivat, hengitys oli epätasaista, ja kun hän aukaisi silmänsä, oli niissä sekava katse.

Mauno sai hänet töin tuskin riisutuksi ja kömpi sitten alakuloisena itse peitteen alle. Uni väisti hänen vuodettaan. Hän aavisti pahoja; jos pojat todellakin olivat särkeneet palokellon, koituisi siitä varmaankin ikävyyksiä. Rehtori oli hyvin ankara. Katkerasti moitti Mauno taaskin itseään siitä, että oli jättänyt Erkin yksin huonojen toverien joukkoon. Hän ajatteli vanhempiaan, joiden erityinen ylpeys Erkki aina oli ollut. Mauno, joka oli juro käytökseltään ja mitätön ulkomuodoltaan, oli aina saanut olla vähän kuin lapsipuolen asemassa. Sukulaiset, ystävät, opettajat, koulutoverit, kaikki suosivat Erkkiä enemmän. Ja Mauno myönsi, että Erkki ansaitsikin tämän rakkauden. Hän oli päivän poika, iloinen, kaunis, älykäs, ystävällinen ja avulias kaikkia kohtaan. Vain aniharva tunsi ja tiesi hänen varjopuolensa, hänen luonteenheikkoutensa, ajattelemattomuutensa ja turhamaisuutensa.

Mauno hymyili surumielisesti pimeässä. Hän sai usein vanhemmiltaankin kuulla moitteita siitä, että oli kateellinen veljelleen. Ja kuitenkin hän rakasti veljeään — kenties juuri hänen vikojensa tähden. Jos Erkki olisi ollut lujaluonteinen ja vakava, ei Mauno varmaankaan olisi pitänyt hänestä samalla lailla kuin nyt tietäessään, että veljen heikko luonne tarvitsi hänen tukeaan. Tuntui kyllä katkeralta, kun vanhemmat aina ja joka paikassa asettivat Erkin hänelle esimerkiksi ja suosivat häntä vanhemman veljen kustannuksella. Erkkikin laski usein pilaa kömpelöstä ja jurosta veljestään, mutta ylimalkaan oli veljesten suhde hyvä ja vilpitön.

Vasta aamuyöstä Mauno vaipui levottomaan uneen ja heräsi niin myöhään, että töintuskin ennätti kouluun. Erkki liikehti rauhattomasti vuoteellaan.

Mauno koetti saada häntä jalkeille. Erkki nousi haluttomana ja puki veltosti ylleen. Alakuloisina ja äänettöminä veljekset riensivät kouluun. — — —

— No nyt normaalilyseolaiset ovat keittäneet itselleen aika liemen, nauroi Aksel vahingoniloisesti päivällispöydässä.

— Ovat särkeneet palokellon ja saaneet palokunnan liikkeelle. Kun poliisit saapuivat paikalle, pötkivät he pakoon, mutta kyllä heidät vielä kiinni saadaan, se on varma.

— Meidän koululla tiesivät siitä kertoa. Ainahan tuommoiset jutut leviävät.

— Onko se totta, Mauno? kysyi Kaarina kääntyen Maunon puoleen. Hän vaikeni hämmästyneenä, Mauno oli tulipunainen ja nähtävästi hämillään. Kaarinan katseen kohdatessaan hän pudotti kahvelinsa ja etsi sitä kauan aikaa. Kun hän viimein kohotti päänsä, vastasi hän Kaarinan katseeseen levollisesti:

— Niin, mikä Erkkiä vaivaa, hän ei ole syömässä? alkoivat toiset kysyä, ja siihen unohtui koko palokellojuttu.

Mutta Maunolta se ei unohtunut. Raskain mielin hän päivällisen jälkeen astui Erkin luo, joka kalpeana, silmät ummessa makasi sohvalla.

Ovelle kolkutettiin, ja Kaarina ja Elsa pistivät päänsä sisään. —
Saako tulla katsomaan Erkkiä?

— Tulkaa vain, sanoi Mauno, mutta Erkki käänsi päänsä pois miltei kärsimättömästi. Tytöt koettivat rohkaista Erkkiä kaikenmoisilla hauskoilla jutuilla. Mutta Erkki oli vain yhtä haluton ja masennuksissa.

— Kyllä hän on sairas, kuiskasi Kaarina poistuessaan Maunolle. —
Ellei hän ole parempi huomenna, täytyy kutsua lääkäri.

Mauno nyökäytti päätään. Hän tiesi, että Erkin tauti oli suureksi osaksi sielullista. Rehtori oli tänään ollut tavattoman vakava; Martti oli kuiskannut Erkille, että asiat olivat huonolla tolalla.

Aamulla oli Erkki niin huono, ettei kyennyt kouluun. Lääkäri pudisti päätään ja määräsi potilaalle täydellistä lepoa.

Kun Mauno tuli koulusta, kysyi Erkki kiihkeästi: — Kuuluuko mitään erinomaista.

— Juho Kunnas sanoi eilen minulle, että syylliset tullaan erottamaan koulusta pariksi kuukaudeksi ainakin, kuiskasi Erkki. — Tiedäthän, että rehtori on hänen enonsa. Jos he saavat tietää syylliset ja minut erotetaan, kuolen mieluummin.

Ja Erkin silmät paloivat niin oudosti, että Mauno vavahti. Hän tunsi veljensä ylpeän luonteen. Hän ei uskaltanut kertoa Erkille, mitä koulussa oli tapahtunut. Rehtori oli kutsunut hänet luokseen, oli näyttänyt hänelle muistikirjaa, jossa oli hänen, Maunon, nimi, ja kysynyt, tunnustiko hän sen omakseen. Mauno oli myöntänyt ja rehtori synkkänä sanonut:

— Tämän muistikirjan nojalla epäillään sinua, Pohjola, palokellon särkemisestä. Sinä kai tiedät, että sitä pidetään pahana rikoksena yleistä järjestystä vastaan. Tunnustatko itsesi syylliseksi?

— Muistikirja löytyi palokellon luota kello yksi yöllä, oli rehtori kuivasti sanonut.

Mauno oli punastunut hiusmartoa myöten, rehtori katsonut häneen tiukasti ja sanonut:

— Pohjola menee nyt kotiin miettimään asiaa. Huomenna tahdon kuulla totuuden.

Asia oli siis tullut ilmi. Mauno muisti nyt antaneensa muistikirjansa Erkille, joka oli tarvinnut latinansanoja, joita Mauno oli merkinnyt muistiin. Onneton kirja! Erkki raukka! Vaikka oikeastaanhan häntä ei epäilty, nyt, kuten usein muulloinkin, oli Mauno syntipukki. Mauno hymähti katkerasti. Tietysti. Mutta sitten hän loi silmänsä Erkkiin, joka kalpeana, hiljaa voihkien lepäsi vuoteellaan. Lepoa hän tarvitsi, oli lääkäri sanonut.

Oli selvää, että huhu löydetystä muistikirjasta oli jo ennättänyt levitä Heinosellekin. Maunoon luotiin salavihkaisia, epäileviä katseita. Rouva Heinonen ravisti huolestuneena päätään, Ester oli kylmä, Aksel ja Elsa supisivat keskenään. Kaarina oli tavallista ystävällisempi Maunolle, hän ei nähtävästi uskonut hänestä mitään pahaa.

Kalpeana ja levottomana Mauno astui seuraavana aamuna rehtorin kansliaan, jossa seuraava keskustelu syntyi hänen ja rehtorin välillä.

— En, oli Mauno vastata, mutta vaikeni äkkiä. Jos hän tunnusti antaneensa muistikirjan Erkille, joutuisi tämä tietysti kiinni. Mutta kuinka hän saattoi ilmaista veljensä, sairaan veljensä? Hänen täytyi pelastaa Erkki. Ja katkeruudella hän ajatteli: äiti- ja isäraukalla on kyllin surua Erkin sairaudesta, he surevat vähemmän, jos minä saan rangaistuksen, kuin jos se kohtaa Erkkiä.

Hetkisen kapinoi Maunon rehellinen mieli petosta vastaan, sitten hän välttäen rehtorin raudankovaa katsetta painoi silmänsä alas ja liikutti huuliaan, vaikka ääntä ei tullut. Rehtori käsitti kuitenkin hänen vastauksensa myöntymykseksi. Hän huokasi raskaasti. Päinvastoin kuin kaikki muut opettajat, jotka suosivat Erkkiä, oli hän aina puolestaan pitänyt erityisesti Maunosta omalla karulla tavallaan.

— En olisi uskonut Pohjolan viitsivän huvitella noin älyttömällä tavalla, sanoi hän kylmästi. — Huomenna saat kuulla opettajakunnan päätöksen asiasta.

Rehtorin ääni soi Maunon korvissa kuin jostain kaukaa menneisyyden sylistä, huone pyöri hänen silmissään, melkein tiedotonna hän horjui ulos kadulle. Nyt se oli tapahtunut, hänet erotettaisiin koulusta — kenties iäksi. Tuntikausia hän samoili katuja ilman päämäärää. Vasta ohikiitävän junan vihellys herätti hänet turtumuksesta, Hän oli kulkenut aina Eläintarhaan asti.

— Kuinkahan Erkki jaksaa, ajatteli hän äkkiä ja alkoi kiireesti, joskin raskain askelin, astua kaupunkiin takaisin. Kun hän tuli kotiin, oli Erkki sillä aikaa viety sairaalaan. Hänessä oli lavantauti. Isä ja äiti, jotka Mauno sähköteitse oli kutsunut kaupunkiin, istuivat alakuloisina häntä odottamassa. Mauno unohti nyt tykkänään oman surunsa. Hän miltei iloitsi siitä, että sai uhrautua veljensä puolesta.

Mutta kun hänen aamulla täytyi kertoa isälle ja äidille tuomio — kahden kuukauden karkoitus koulusta, ei se ollut helppoa.

Isä hymähti katkerasti. — Osasitpa valita sopivan ajan kepposellesi, nyt juuri kun vanhemmillasi on surua muutoinkin. Hän oli liian masentunut jaksaakseen toruakaan.

Ja äiti purskahti katkeraan itkuun. — Hyvä, ettei Erkki saanut tätä tietää, hän on niin arka perheen kunniasta.

— Uppiniskainen vielä lisäksi, mutisi isä. Päätettiin, että Mauno heti matkustaisi kotiin maalle. Jos Erkin tila niin vaati, lupasi isä sähköttää hänelle.

Vaikea oli Maunosta lähteä pois sairaan veljensä luota, mutta olo Helsingissä oli sekin sietämätöntä. Heinoset, Sissiä lukuunottamatta, kohtelivat häntä halveksivasti, Kaarina vältti häntä silminnähtävästi. Iris sitävastoin sanoi rohkeasti kaikkien kuullen, että hänestä olivat opettajat pikkumaisia ja typeriä, kun tuommoisen pikku kepposen vuoksi viitsivät karkoittaa koulusta kelpo pojan.

— Tietysti, sanoi Ester halveksivasti kohottaen olkapäitään, — sinusta on kaikki, mikä sotii hyviä tapoja ja järjestystä vastaan, vain "pikku seikkoja".

Illalla ennen Maunon lähtöä hiipi Kaarina hänen huoneeseensa itkettynein silmin.

— Et, vastasi Mauno lyhyesti. Kaarinan välttelevä käytös oli loukannut häntä syvästi. Mutta Kaarina ei lähtenyt. Hän ryhtyi muitta mutkitta työhön, Maunon ei auttanut vastustaa.

— Voi, Mauno, sanoi Kaarina äkkiä, kuinka surulliseksi kaikki on muuttunut. Hanna poissa. Erkki sairaalassa ja sinä —. Kyyneleet tukahduttivat hänen äänensä. — Kuinka uskallan kirjoittaa Hannalle tästä kaikesta, hän on niin heikko!

— Niin, Hanna, puhkesi Mauno melkein rajusti sanomaan. Jos Hanna olisi ollut täällä, olisi kaikki toisin. Silloin ei Erkki olisikaan. — Hän puraisi huultaan ja lensi tulipunaiseksi. Kaarinalta putosi käsistä kirja, jota hän juuri oli panemassa matkakoriin, ja hän tuijotti Maunoon. Miksi hän näin hämmentyi? Koko tilanne selvisi hänelle äkkiä. Hän tarttui Maunon käsivarteen ja tuijotti häneen kiinteästi.

Mauno väisti hänen katsettaan, mutta Kaarina jatkoi kiihkeästi. — Se oli Erkki, eikä totta, se oli Erkki? Voi, olisihan minun pitänyt se heti arvata.

— Hiljaa, Kaarina, sitä ei saa kukaan tietää, ei kukaan, puhui Mauno hädissään muistamatta, ettei Kaarina oikeastaan tiennyt mitään varmaa. — Erkki on sairas, hänestä ei saa lausua pahaa sanaa. Hän voi kuolla.

— Älä itke, Kaarina, eihän se mitään merkitse, sanoi Mauno käheästi, mutta hänenkin silmistään vuosivat kyyneleet. Oli siis kuitenkin joku, joka häneen uskoi, joka häntä rakasti.

Keväinen aurinko paistoi iloisesti sisään sairaalan ikkunasta. Erkki makasi laihana ja kalpeana vuoteellaan. Silmien eloisa ilme tiesi kuitenkin kertoa, että taudin valta oli voitettu ja potilas paranemaan päin. Tuon tuostakin hän naurahti iloisesti Yrjö Heiniön hupaisille jutuille koulusta.

— Mutta, Yrjö, sanoi hän äkkiä, — olen jo kauan ihmetellyt, miksi ei Mauno tule minua tervehtimään. Eihän hänen enää tarvitse tarttumista pelätä, lisäsi hän katkerasti.

Yrjö Heiniö, joka istui Erkin vuoteen jalkopäässä, tuli nähtävästi hämilleen. Hän koetti kääntää puhetta muihin asioihin, mutta teki sen niin kömpelösti, että Erkki heti huomasi.

— Ei, ei, mutta hän — hänellä on hammastauti, kolme etuhammasta on poissa, valehteli Yrjö enemmän hyväntahtoisesti kuin älykkäästi.

— Älä hassuttele, Maunolla hammastauti? Maunolla, jolla on hampaat kuin karhulla. Kuule, Yrjö, minä näen selvästi, että sinä salaat jotain minulta. Ja se kiihoittaa minua, voin saada kuumeen, lisäsi hän viekkaasti, — ja sitten tulen uudestaan sairaaksi, ja se on sinun syysi.

— Mutta jos minä kerron, kiihoitut ehkä vielä enemmän, sanoi hän avuttomana.

— Ahaa, siinä piilee siis kuitenkin jotain, sano se heti. Tunnen jo kuumeen nousevan.

Yrjö oli onneton, kääntelihe, vääntelihe istuimellaan, mutta Erkki oli järkähtämätön. — No, se on tuon onnettoman palokellojutun tähden, mutisi hän viimein.

— Palokellojutun, mitä Maunolla on sen kanssa tekemistä? Erkki oli kohonnut istumaan ja katseli palavin silmin Yrjöä.

Epäröiden Yrjö alkoi kertoa. Erkin poskille kohosi punaiset täplät, ja hän hengitti kiivaasti.

— Kas niin, vaikeroi hän, — nyt sinä kuitenkin saat kuumeen. Voi, voi, että minä ollenkaan tulin. Lähden nyt, että pääset rauhoittumaan.

Yrjön lähdettyä Erkki makasi hetkisen silmät ummessa. Sitten hän mutisi: — Minun täytyy lähteä, täytyy puhdistaa Mauno. Poika parka.

Hän alkoi nousta vuoteelta. Pyörrytti niin ankarasti, että hän kahdesti kaatui vuoteelle, mutta kolmannella kerralla hän jaksoi seistä pystyssä vuoteen nojassa. Tuolin avulla hän hoiperteli kaapille, mistä otti vaatteensa. Kesti kauan, ennenkuin hän sai ne ylleen. Hetkisen levättyään hän raoitti ovea nähdäkseen, oliko ketään liikkeellä. Pääsy oli vapaa — hän horjui käytävään ja pääsi huuliaan purren eteiseen. Portaiden edessä sattui onneksi olemaan hevonen. Hän heittäytyi istumaan vaunuihin ja mainitsi kadun numeron.

Raitis ulkoilma pyörrytti häntä, siihen tottumatonta, mutta nojattuaan vaunujen selkämykseen miltei tunnotonna hän vähän ajan kuluttua virkosi.

Rehtori hämmästyi suuresti, kun hänen ovensa aukeni, ja sisään astui
Erkki laihana, vaatteet höllällään, kuumeenpuna poskillaan.

— Joko Pohjola on liikkeellä? sanoi hän ystävällisesti. Erkki astui askeleen rehtoria kohti.

— Herra rehtori, sanoi hän äänellä, jonka ylivoimainen ponnistus teki luonnottomaksi. — Mauno on viaton, — minä särjin palokellon.

Maailma musteni hänen silmissään, hän kaatui pitkälleen lattialle rehtorin jalkoihin. — — —

Erkki oli kauan huonona voimiakysyvän retkensä jälkeen. Heti kun lääkäri niin salli, tuli rehtori hänen luokseen. He keskustelivat kauan, ja kun rehtori läksi, puristi hän ystävällisesti Erkin kättä, sanoen:

Rehtorin käynnin jälkeen alkoi Erkki huomattavasti vahvistua. Parin päivän kuluttua tuli Mauno hänen luokseen. Erkki ojensi veljelle laihan kätensä. Kiitos, veikko!

— Oikeastaan, oli hän sanonut tuimalla tavallaan, pitäisi sinun saada rangaistus petoksesta, mutta — ja hän niisti kuuluvasti nenäänsä — tällä kertaa saat anteeksi, sillä jos oikein muistan, et sinä suoraan myöntänytkään olevasi syyllinen. Ja Erkkiä emme enää rankaise, se on opettajakunnan yhteinen päätös. Asia olkoon unohdettu. Olethan sinä jo kärsinyt rangaistusajasta puolet.

— Entä pojat? kysyi Erkki levottomasti. — Tyydyttikö päätös heidän oikeudentuntoaan? Viatonhan oli kärsinyt syyllisen edestä.

— Rehtori puhui heille rukouksessa ja kysyi, eivätkö he olleet hänen kanssaan samaa mieltä meidän suhteemme. Pojat hurrasivat ja ulvoivat niin, että sali tärisi. Saat uskoa, että rehtori nyt taas on korkeassa kurssissa.

Erkki hymyili. — Voi, Mauno, kyllä minä nyt pian olen aivan voimissani. On hirveän hauska taas päästä kouluun ja vetää sieraimiinsa tuttua kouluhajua. Sano pojille terveisiä.

VALKENEE.

Toukokuu oli käsissä. Lehmukset ja vaahterat vihannoivat Vanhassa puistossa herättäen ohikulkevassa koulunuorisossa iloisia aavistuksia kesästä ja kesälomasta.

Erkki oli taas terve, kävi koulua ja oli iloinen kuin ennenkin, hiukan vakavampi vain. Maunon ja hänen suhteensa oli entisellään ainakin pinnalta katsoen, he kiistelivät silloin tällöin, Mauno nuhteli Erkkiä, ja Erkki kiusoitteli Maunoa. Mutta ken lähemmin heitä tarkkasi, huomasi pian, että veljeksien väli oli entistä sydämellisempi ja likeisempi. Erkki ei koskaan kärsinyt, että Maunosta toveripiirissä tehtiin vähintäkään pilaa. Mauno puolestaan oli yhtä lyhyt- ja niukkasanainen puheissaan kuin ennenkin ja valmis nolaamaan toisia missä sattui. Hän suuttui aina, kun ruvettiin puhumaan hänen jalomielisyydestään palokello-jutussa. Häntä ei lainkaan huvittanut sankarin osa. Annettuaan pari kertaa kelpo lailla nenälle Elsaa, joka ylisti hänen uhrautuvaisuuttaan, hän viimein pääsi rauhaan. Kaarina ja hän olivat edelleenkin hyvät ystävät. Sunnuntaiaamuisin, kun toiset vielä nukkuivat, riensivät he molemmat Seurasaarelle tai muualle kaupungin läheisyyteen kasvisäiliö hartioilla. He olivat molemmat innostuneet luonnontieteeseen, kokoilivat kasveja, vesikirppuja ja muita eläintieteilijöille rakkaita lätäkköasukkaita.

Koulutyö ei enää tahtonut maittaa. Läksyt maistuivat puulle ja luokkahuone tuntui vankilalta.

— Huh, huh, voihki Iris. — En ymmärrä, mitä huvia opettajilla on meidän kiusaamisestamme nyt enää. Ei kukaan kuitenkaan osaa läksyjään.

Elsa loi häneen kärsivän katseen kirjansa äärestä. Näin lukukauden lopulla pitivät sisaret häntä kovassa kurissa, mitä läksyihin tuli. Hänen päätään pakotti, ja turhaan hän hoki itsekseen saksankielen säännöttömiä verbejä: trinken, trank, getrunken, treiben, trieb, getrieben.

— Tule tänne, Elsa kulta, minä autan sinua, sanoi Kaarina. Hän oli jo oppinut läksynsä ja istui ikkunalla katsellen pikku laivoja, jotka nopeasti kiitivät lahdella.

Elsa purskahti itkuun. — Minun on mahdoton oppia näitä onnettomia verbejä. Mutta Elin ja Ester sanovat, etten saa jäädä luokalle.

Kaarina otti kirjan ja alkoi ohjata Elsaa. Iris vajoutui irvistellen laskuoppiin.

Iris silitti huolimattomasti tukkaansa. Puolipimeässä eteisessä seisoi pitkä, hiukan kumaraselkäinen herrasmies.

— Minä olen Iris Klewe, sanoi Iris hiljaa. Outo, epämääräinen tunne valtasi hänet. — Olkaa hyvä ja astukaa sisään, lisäsi hän, kun vieras ei mitään puhunut, vain tuijotti häneen.

He astuivat molemmat arkihuoneeseen, joka sattui olemaan tyhjä sillä kertaa. Vieras ojensi kätensä Irikselle, kapean, hyvin hoidetun käden.

— Sinä olet siis Iris Klewe, ja minä — hän pysähtyi hetkeksi ja tarttui lujemmin tytön käteen — minä olen Henrik Klewe — isäsi.

Hän katseli vierasta tutkien, arastellen kuin jotain unta, jota on mahdoton uskoa.

— Sinä et tule iloiseksi minut nähdessäsi, sanoi vieras surumielisesti. Hän kohotti Iriksen kasvoja molemmilla käsillään ja katseli häntä silmiin. — Oletko unhottanut, että sinulla on isä?

— Oi, en, en, puhkesi Iris kiihkeästi sanomaan. — Mutta minä olen odottanut sinua niin kauan. Hänen huulensa vapisivat.

— Niin, sanoi Henrik Klewe vakavasti. — Liian kauan. Hän kiersi käsivartensa tytön hartiain ympäri. — Mutta me kuulumme kuitenkin yhteen, lapseni.

— Sinä asut tätisi luona? kysyi hän, ja johdattaakseen tytön rauhallisempaan mielialaan hän alkoi keskustella jokapäiväisistä asioista, kyseli Iriksen koulunkäynnistä, serkuista, tädistä ja arkielämän pikku seikoista. Iris vastasi alussa ujosti ja väkinäisesti, mutta isän tyyni, levollinen tapa voitti vähitellen hänen arkuutensa. Pian hän istui käsi isän kädessä ja jutteli välittömästi ja luottavasti elämästään, lauluopinnoistaankin, joista hän ei mielellään puhunut muitten kanssa.

Näin heidät tapasi rouva Heinonen, kun hän astui huoneeseen. Hän jäi hämmästyneenä seisomaan kynnykselle ja vastasi jäykästi lankonsa tervehdykseen.

— Sinä olet siis vihdoinkin palannut Suomeen, sanoi hän terävästi. Hän loi nopean, tarkastavan katseen mieheen. Kumma kyllä ei hän näyttänyt niin heittiömäiseltä kuin olisi luullut. Puku oli moitteeton, Jumalan kiitos, rouva Heinonen huokasi helpotuksesta, — kasvot tosin olivat kalpeat ja tukka harmaantunut, mutta hän teki ehdottomasti vielä herrasmiehen vaikutuksen.

— No niin, sanoi hän hiukan leppeämmin. — Tervetuloa, vaikka tuletkin myöhään.

Iris katseli levottomana tätiinsä. Kunpa hän ei vain alkaisi moittia isää! Mutta vaikka rouva Heinonen olikin valmistanut pitkän nuhdesaarnan velvollisuutensa unohtaneelle sukulaiselle, jäi se häneltä pitämättä. Herra Klewe tarttui hänen käteensä vakavana ja lausui matalalla äänellä:

— Mitä aikonetkin minulle sanoa, säästä se tuonnemmaksi, Selma hyvä. Ei täällä tyttäreni kuullen. Nyt on minulla vain mieluisa velvollisuus kiittää sinua ja perhettäsi ystävällisyydestänne Iristä kohtaan.

Iris näki veren kohoavan täti Heinosen poskille. Mahtoiko hän tällä hetkellä, ottaessaan vastaan isän kiitokset, tuntea, että hän olisi voinut osoittaa suurempaa hellyyttä äidittömälle?

Kenties isäkin huomasi tädin hämmennyksen, sillä kun tämä oli poistunut huoneesta, kääntyi hän Iriksen puoleen ja kysyi kuin ohimennen:

— En, vastasi hän, ja lisäsi heti: — Me olemme niin erilaiset, serkut ja minä.

Isällä ja tyttärellä ei enää sinä iltana ollut tilaisuutta kahdenkeskiseen jutteluun, mutta seuraavana päivänä lupasi herra Klewe tulla noutamaan tytärtään hotelliin, missä hän asui.

Kun isä oli lähtenyt, syytti Iris läksyjään ja vetäytyi nopeasti pikku kopukkaansa. Hänen sydämensä oli liian täysi, mielensä niin järkkynyt, ettei hän voinut jäädä kuulemaan tädin ja serkkujen arveluja isän äkillisen ilmestymisen johdosta. Hän istui pienen, likaiselle pihalle viettävän ikkunan ääreen ja painoi polttavan otsan käsiinsä. Korkeiden kivimuurien ylitse näkyi pieni kaistale kevättaivasta. Usein, usein hän oli istunut tässä kuin lintu häkissään ja toivonut, että kerrankin saisi kohottaa siipensä ja liitää kohti suurta, ihanata maailmaa.

Arka koputus ovelta herätti hänet onnellisista mietteistä. Kaarina astui sisään.

— Minä olen niin iloinen, niin iloinen, sanoi hän ja suuteli Iristä kumpaisellekin poskelle. — Ja ajattelepas, mitä Hanna sanoo! Entä neiti Hammar! Kyllä hänen naamansa venyy.

Ja Kaarina nauroi pientä, vahingoniloista naurua. Iris vetäisi syvään henkeään kuin vanki, jolle luvataan vapaus. — — —

— Minulla on sinulle terveisiä kenraali Stjernfeltin perheeltä, alkoi isä seuraavana päivänä, kun Iris ja hän istuivat hotellihuoneen laajalla sohvalla.

— Niin, tapasin heidät Firenzessä. He asuvat siellä nykyään, eivät tahdo jättää tyttärensä hautaa. Heiltä minä kuulin sinusta ensi kerran tarkemmin, isä oli hiljentänyt ääntään. He kertoivat, että sinä olit ollut hyvin rakas heidän tyttärelleen.

— Ullaako? En unohda häntä koskaan, koskaan. Ei kukaan ole minulle sitä mitä Ulla. Pidän paljon Kaarinasta ja Hanna Strömistä vielä enemmän, mutta ei kukaan tule minulle niin rakkaaksi kuin Ulla oli.

— Pikku tyttöni, sanoi hän hellästi. Hän oli suloinen olento kuvasta päättäen, ja vanhemmat surevat häntä vielä. He kertoivat, että Ulla usein oli toivonut tapaavansa minua Italiassa kertoakseen minulle tyttärestäni. Iris ikävöi isäänsä, hän oli sanonut, meidän täytyy lähettää hänet kotiin. Ja kuullessani heidän juttelevan sinusta, valtasi minut kova koti-ikävä ja halu nähdä tytärtäni.

Hän vaikeni ja Iris näki syvän varjon leviävän hänen kasvoilleen. Hän ei arvannut, mitä isä ajatteli, mutta jotain raskasta se oli. Henrik Klewe muisti pitkiä vuosia, joita hän oli viettänyt erillään lapsestaan, levotonta elämäänsä ja harharetkiään. Hän tarttui tytön käteen.

— Iris, sanoi hän hiljaisella äänellä. — Minä olen sinulle paljon velkaa. Joskus, kun tulet suuremmaksi ja opit paremmin ymmärtämään elämää, kerron sinulle, mikä niin kauan on pidättänyt minut poissa kotoa. Nyt pyydän vain, että opit minua isänäsi rakastamaan.

— Oi, isä! Muuta ei Iris saanut sanotuksi, mutta isä näki hänen mustissa silmissään lapsen luottamuksen ja hellyyden.

Edellisenä iltana ei isä ollut maininnut Metsäpirttiä sanallakaan. Nyt hän kyseli Serestä, Tanelista, heidän elämästään yksinäisellä saarella. Hän kertoi myös kirjoittaneensa pankinjohtaja Heinoselle pyytäen tätä pitämään huolta Metsäpirtistä, mutta kirje oli saapunut luultavasti niin vähää ennen tämän kuolemaa, ettei hän ennättänyt ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin estääkseen talon myöntiä.

Ilta kului nopeasti, ja kun Iris viimein nousi lähteäkseen kotiin, tuntui hänestä kuin olisi isä jo ammoin ollut hänelle tuttu.

— Minä lähden vielä asioille kamreeri Vuoren luo, sanoi isä hyvästellessään. — Ja neiti Hammarin luo minulla myös on asiaa. Olen hänelle kasvatuksestasi kiitollisuudenvelassa, joka on suoritettava.

Kun Iris saapui kotiin, vallitsi siellä suuri ilo. Hanna oli saapunut kaupunkiin. Nuoret istuivat kaikki arkihuoneessa, ja keskustelu sujui vilkasta vauhtia. Iriksen isä oli tietysti pohdinnan alaisena, ja Iris vastaanotettiin tuhansilla kysymyksillä ja huudahduksilla. Rouva Heinonen oli tavallista ystävällisempi häntä kohtaan, Elsa ja Ester olivat ihastuksissaan roomalaisesta kaulakorusta, jonka Iris oli saanut isältään lahjaksi. Hanna oli tuonut mukanaan korillisen herkullisia leivoksia, ja Erkki juoksi noutamaan simaa ja appelsiinejä.

— Juhlitaan nyt kerrankin oikein, onhan meillä kaksinkertainen syy, sanoi Mauno avatessaan simapulloja. — Kuka tietää, milloin ensi kertaa näin yhdessä juhlimme!

Toiset hymähtivät surumielisesti. Oli eletty yhdessä pitkä lukuvuosi, kesä oli kynnyksellä, ja se merkitsi eroa, jäähyväisiä.

Toukokuun viimeisenä päivänä seisoi pieni joukko koulunuorisoa satamasillalla. Siinä olivat Ester ja Elsa, Aksel ja Sissi, Kaarina ja Iris, Yrjö Heiniö ja Pohjolan pojat, vieläpä Pappilan Maijukin.

Mutta laivan kannella seisoivat muitten matkustavaisten joukossa tehtailija Pauni, rouva Ström ja Hanna kalpeana ja hymyilevänä. Heidän oli määrä matkustaa kesäksi Norjaan, lääkäri oli määrännyt sekä rouva Strömin että Hannan hengittämään raitista tunturi-ilmaa.

Kolmas soitto! Kyyneleet himmensivät Hannan silmiä. Siinä nyt seisoivat hänen talviset ystävänsä, joiden seurassa hän oli viettänyt niin monta päivänpaisteista hetkeä.

— Hanna, nyyhkytti Kaarina, — sinä unohdat pian meidät, kun saat nähdä niin paljon kaunista.

Laiva irtautui rannasta, huiskutettiin nenäliinoja, huudettiin vielä viimeiset jäähyväiset, jotka hukkuivat koneitten ryskinään ja aaltojen kohinaan.

Pian oli laiva kaukana ulapalla. Hitain askelin lähtivät saattajat kaupunkiin.

— Niin, mutta vain kesäksi. Syksyllä kyllä taas löydämme toisemme, vakuutti Mauno.

Henrik Klewe oli viikon päivät ollut matkoilla. Palattuaan hän ilmoitti Irikselle, että hän nyt oli hankkinut heille kesäasunnon. Parin päivän kuluttua heidän oli lähteminen.

Mutta ennen lähtöä Iris kävi neiti Hammarin luona jäähyväisillä. Roosa täti hymyili ja taputteli häntä iloisesti. Hän oli hyvillään siitä, että lapsi oli saanut takaisin isänsä. Neiti Hammar piti Irikselle pitkän varoitussaarnan vielä lähtiäisiksi. Hänen mielestään Iris oli mennyttä, nyt kun hän joutui isän käsiin.

— Olen varma siitä, että hänestä olisi tullut kunnollinen tyttö, jos minä olisin saanut kasvattaa häntä loppuun asti, sanoi hän Roosa tädille jäljestäpäin. Nyt sitävastoin isä tietysti turmelee hänet.

— Herramme tietää kyllä, itse, mitä teitä Hän lapsiaan kuljettaa, sanoi Roosa täti harvinaisen pontevasti. — Ja rakkaus saa usein enemmän aikaan kuin lemmetön käsi.

Mutta Iriksen askeleet olivat keveät hänen astuessaan neiti Hammarin luota kotiin, missä isä odotti viedäkseen hänet maalle.

Jätettyään kaikille muille hyvästi, pistäysi Iris vielä keittiössä Ulriikan luona. Kyyneleet vierivät estelemättä vanhan palvelijan työnuurtamia poskia pitkin. Ulriika parka, hän oli rakastanut orpoa silloin, kun kaikki muut häntä halveksivat. Hän iloitsi siitä, että Iris oli nyt suojattu, mutta sydänalassa tuntui niin kumman tyhjältä. Nyt ei ollut ketään, jonka puolesta huolehtia.

— Hyvästi, sinä rakas, vanha Ulriika. Vieläkö muistat iltaa, jolloin istuin huoneessasi, ja sinä lupasit minulle, että vielä valkenee? Valaskala, tiesi totta.

Ulriika katseli silmiään pyyhkien hänen jälkeensä. Pieni käsi pujahti hänen karheaan kouraansa. Se oli Sissi, joka katkerasti itki Iriksen lähtöä.

Iris vaipui mietteisiin. Hän ei tiennyt iloitako vai surra sitä, että joutui lähelle Metsäpirttiä. Ehkä olisi ollut parempi asettua kauemmaksi, kun ei kuitenkaan saanut asua Metsäpirtissä.

He astuivat laivaan ja istuivat molemmat muistoihinsa vaipuneina. Tutut maisemat herättivät kumpaisessakin eloon entiset päivät. Mutta Iriksen muistot olivat paljoa valoisammat kuin isän.

— Mutta, isä, mehän matkustamme aivan Metsäpirtin ohi, muistutti Iris, kun laiva lähestyi laituria, josta veneellä tavallisesti jatkettiin matkaa Metsäpirttiin.

Iriksen oli vallannut omituinen levottomuus. Hänestä tuntui että
Tanelin olisi pitänyt olla laiturilla veneineen kuten monasti ennen.
Siksi hän tuskin hämmästyi, kun näki hänet yhtä tanakkana, yhtä
hynvyilevänä kuin ennenkin rantakalliolla.

— Onpa Iris kasvanut, sanoi Taneli harvakseen. Hän puristi tyttöä lujasti kädestä ja hymyili tyytyväisenä.

Iris ei enää kysynyt, minne matka suunnattiin. Hän tiesi, että Taneli souti Metsäpirttiin. Rannalla seisoi Sere.

— Herra on pyytänyt minua ja Tanelia hoitamaan taloa kuten ennenkin, jatkoi Sere.

— Se merkitsee sitä, vastasi isä naurahtaen, — että Metsäpirtti taas on meidän.

— Rikas en ole, mutta sen verran omaisuutta olen sentään viulullani saanut kokoon, että voin ostaa takaisin sinun synnyinkotisi, lapsi.

Iris juoksi kevyesti rantapolkua ylös rakennukselle. Kaikki oli ennallaan. Kissakin istui portailla ja kohotti naukuen selkäänsä Iriksen lähestyessä.

— Se ei täältä lähtenyt minnekään, kertoi Sere. — Kolmasti kävin noutamassa sen uutistorppaamme, mutta joka kerran se palasi takaisin tänne. Kolmannella kerralla oli jäihin hukkua, ja silloin en sitä enää hakenut pois.

Iris istui portaille Seren viereen. Hänen oli niin hyvä, niin turvallinen olla. Ylhäältä, isän huoneesta, kuului viulun haikeat säveleet. Ilta vaihtui vähitellen yöksi. Oli niin valoisa, ettei tähtiä näkynyt, mutta Iris tiesi, että tuolla kuulealla kesätaivaalla tuikki Kotitähti lempeänä ja ystävällisenä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IRIS RUKKA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.