The Project Gutenberg eBook of Suuteita, by Juho Heikki Reijonen

Iisakin rumaani.
Kumisevanmäen mökki.
Pappilassa.
Yleinen suru.
Vierasmies.
Herrasmies.
Yöllä.
Uneni jouluyönä.
Vaimon kuoltua.
Miksi Jaakko muutti?
Matkalla.
Hävytön teko.
Pielinen:
I. Syksyllä.
II. Keväällä.

IISAKIN ROMAANI.

"Taivas se on sininen,
Ja lintuiset on pienet;
Nepä ne oksilla laulelevat —."

Vienon suruisella ja pelonalaisella lapsen äänellä laulettuina tunkeutuivat nuo sanat jostakin kaukaa Iisakin korviin. Hän loikoi silloin vielä vuoteellansa kaupungin parhaan ravintolan viidennessä numerossa ja aukasi silmänsä. Iisakki ei oikein tiennyt, oliko hän jo ollut hereillä ennen laulua, vai siihenkö hän vasta heräsi. — Kaiketikin mahtoi vielä olla liian aikaista nousta ylös, koska suu maistui vielä niin unelle. Hän kääntyi seinään päin mukavassa rautavuoteessaan ja aikoi nukkua vielä jonkun tunnin.

Unta ei kuitenkaan kuulunut tulevaksi, eikä voinut olla ajattelematta. Ei tuo ajatus niin erinomaista mitään ollut, eikä tärkeääkään, vaikka se tunkeutui esiin niin voimakkaasti, että häiritsi nukkumisen ja tahtoi suututtaa oikein.

"Niin, on sekin luuloa, että uni muka joltakin maistuisi ja vielä suussa! Se on vaan semmoinen sanantapa ja merkitsee sitä, että vatsa ei ole kunnossa. No, mutta minussa se nyt merkitsee sitä, että tässä talossa on huonoa viiniä ja nuo naiselliset Dagmar-sikarit eivät sovellu miehiselle suulle, vaikka se neiti illalla niitä niin kehui."

"Poissa on armas, ja siksi
Puhkee kaihoni kyyneliksi;
Siitä hiukan on toki hoivaa —"

"Kaikkiakin, kun antavat noin häiritä matkustavaisia. Voi näitä pikku kaupunkeja! Kaupunkeja — hm! Mitä kaupunkeja nämä ovat? Mennään maata päivän kanssa ja kiivetään ylös kukon keralla — mut mitähän nyt jo kello lienee?

"Olisi se tuolla pöydällä kellokin. Kuuluihan sieltä oikeaan korvaan ihan selvästi sen tikittäminen ja kun käännähti ja hiukankaan silmiään raotti, niin näki, miten päivän punertavat säteet, kaihtimien lomitse luikahtaen, ikäänkuin hypiskellen, kisailivat kellon kultaisella kuorella. Olisi sitä pitänyt oikeastaan nousta kelloa katsomaan, mutta pitkin kaikkia hermosäikeitä tuntui hiiviskelevän semmoinen autuaallinen raukeus, että ei hennonut sitä nousemalla häiritä.

"Jopa tuo taisi tauota tuokin laulu, jotta saa tässä vielä hetkisen rauhassa uinailla ja odotella aamukahvia. Myöhäänpä ne sitä tuovatkin, vai eivätkö tuonekaan tilaamatta. Kas, eihän vielä ole tuotu oven ulkopuolelle kiillotettaviksi jätetyitä saappaitakaan, vai eivätkö ymmärtäne niitä edes kiillottaakaan. Ei, kyllähän ne toki kuitenkin sen verran — ja sanoihan se anniskelija-nainen olleensa Helsingissäkin. Lienee tuo ollutkin, jos jossakin hänkin. Sen ainakin oli näköinen, jotta — —

"No nyt se laulu taas alkaa uudestaan. Ahaa! se kerjää laulamalla. — Onkohan tuo olevinaan virttä, vai oikeaa laulua, jota se nyt vetelee? Kirottua, kun rupesi taas ynisemään! — Nyt kävi ovi. Hyvä — ne ajavat sen pois nyt — siivoojattaret. Olisivat ne sen kuitenkin minusta nähden saaneet antaa laulaakin. Kuka sen tietää, jos on hyvinkin suuressa avun tarpeessa ja vaikka ei olisikaan, niin onhan tuo ainakin yhtä hyvä kerjäämistapa kuin sirkukset ja posetiivit. Niiden kyllä annetaan kaikessa rauhassa joka paikkaan tunkeilla, mutta annas, jos omamaalainen, köyhä ja orpo raukka tohtii tämmöiseen, muka parempaan ravintolaan nenänsä pistää, niin huudetaan heti: 'ulos, ulos!' Jos toinen ei sitte kyllin pian ennätä luitaan raikota, niin kohta saa sekä kuulla että tuntea 'kuka käski.'

"Tuo vaan", ajatteli Iisakki, "mutta ei oikein sattunut paikalleen, kun minulle virren säästit. Samapa se."

Äkkinäisesti kuuluttiin nyt ramuutte-Ievan lukkoa kotveroineen, mutta ei saatu auki.

"Minä lienenkin sen väännältänyt salpaan sisäpuolelta", tuumaili Iisakki ja hypähti ketterästi ylös vuoteelta. Hän kietasi kiireesti peitteen ympärilleen ja katsahti lattialle vuoteensa viereen, mutta kun siinä ei mitään tohvelia näkynyt, harppasi hän mattoa myöten muutamalla askeleella ovelle.

Pian oli ovi auki ja siitä astui sisään pitkän huiskea, mutta tavattoman laiha ja kalpea tyttö. Olisi sen, koosta päättäen, luullut olevan noin viisissätoista, mutta nuo lapsen kasvot näyttivät korkeintaan kaksitoista vuotisilta. Ei tuota tyttöä saattanut mitenkään kauniiksi sanoa, mutta jotakin omituisesti viehättävää hänessä kumminkin oli. Olivatko ne nuo isot, teräsharmaat silmät, jotka niin puoleensa tuntuivat vetävän? Eikö mitä — nehän olivat siksi liian elottomat, milt'ei älyttömätkin, eikä valkuainenkaan ollut kirkas. Tummanruskea tukkakin näytti karkealta ja kovin tavalliselta, niinkuin tuo suora nenäkin, ja muotopiirteet olivat liian veltot, Mikähän lienee ollutkin, mutta katsella häntä vaan piti. Kentiesi ei tytössä itsessään ollutkaan mitään katseltavaa, vaan ehkä ne nuo akkunaverhojen himmentämät auringon säteet antoivatkin hänelle tuon viehätysvoiman ja niin omituisen sulouden.

Kuta kauemman Iisakki katseli outoa hämmästynyttä ja punehtuvaa lasta, sitä rajummin tunsi hän valtasuonensa tykkivän ja yht'äkkiä pudotti hän peitteen hartioiltaan alas. Tyttö ei osannut mitään sanoa, vaan itku näkyi tahtovan tunkeutua hänelle kurkkuun ja silmät saivat omituisen, kostean kiillon. Silloin Iisakki, tietämättä mitä teki, tempasi tytön syliinsä, kierrälsi kätensä hänen ympärilleen ja tulisilla suudelmilla peitti hänen kasvojansa.

Tyttö pelästyi ja näytti tahtovan juosta ulos, mutta vaieten ja väsyneenä raukesi kuitenkin läheiselle pehmeälle istuimelle.

"Älä itke, älä rakas lapsi — — en minä sinulle mitään pahaa tee," sammalteli Iisakki. Sitte hän haki takkinsa taskusta lompakon, josta otti setelirahan. "Kas tässä tyttöseni, mutta älä — —"

Iisakki unohti sanottavansa kokonansa ja ääneti vaan yhä katseillaan nieli tuota tuntematonta tyttöä.

Kuului sipsuttavia, hiiviskeleviä liikkeitä käytävästä. Ne herättivät Iisakin lumouksesta ja tyttökin kimmahti ylös, kuni sähköitettynä. Hän kiirehti ovelle ja silmiänsä pyyhkien, puikahti siitä ulos. Silmänräpähdyksen ajan katsoa tuijotti Iisakki ovelle, hiivi sitte vuoteellensa takaisin ja vetäsi peitteen päällensä. Henkeänsä pidättäen hän sitte odotti siinä jotakin ja toivoi, että taas olisi alkanut kuulua tuo värähtelevä vienon surullinen ääni. Hänen jokainen hermonsa tuntui pitkin pituuttaan olevan jännitettynä ja valtimon sykintä kuului selvästi korvissa. Muuta ei kuulunut kotvilleen.

Sitte kuului jotain räminää ulkoa ja jo vähitellen alkoi taas kellon käyminenkin kuultavaksi selvetä. Hermojen pinnistys höltyi ja sydänkin alkoi levollisemmin lyödä, mutta ei vielä kuitenkaan kyennyt mitään selvästi ajattelemaan.

Kului hyväkin hetkinen siinä, ennenkuin Iisakki huomasi yhä puristavansa kourassansa äskeistä seteliä. Pahan mielen välähdys vilahti sielussa, kun ei ollut tullut antaneeksikaan tuota tytölle. Miksi hän ei ollut sitä antanut? Siksi vaan, kun oli tuntunut silloin siltä, kun sen antaminen olisi ollut samaa, kuin häväistys tytölle. Mutta olihan hän suudellutkin tyttöä ja sehän nyt toki lienee häväistystä, jos mikään. — Kyllähän saattoi niin olla, mutta ei se vaan siltä tuntunut. Päinvastoin omatunto tuntui niin rauhalliselta, vaikka kuin olisi tahtonut sitä ahdistella ja rauhattomaksi saattaa. Eikä vain omatunto ollut levossa, vaan koko olentokin tuntui niin pirteältä, tuoreelta ja puhdistuneelta, kuin kasteinen nurmi kesäpäivän noustessa.

Miltähän kannalta tyttö-riepu mahtoi asian ottaa? Kunpa hänkin tuntisi samaa puhtautta ja rauhaa! Tyttöparka! Minkähän tähden hän lienee itkenyt? Varmaan pelotin hänet ihan pahan päiväiseksi, vaikka aikomukseni oli vain antaa hänelle pieni lahja. Kyllä hän saikin koko lahjan! Ha ha ha — — — pari kolme muiskua, ja ne eivät suinkaan häntä lihota.

Mikähän pahuus minut panikin häntä suutelemaan? Varmaankin on hermostoni jollakin tavoin vialla. — Ehkä väsyin liiaksi matkalla tai valvoin liian kauan lörpötellessäni illalla tuon kiekailevan puhvettinaikkosen kanssa ja kuunnellessani humalaisten herrojen loruja. Kun voisi vielä nukkua hetkisenkään edes!

Kärpäset surisivat häiritsevästi tuolla viinalla täytetyssä lasipyydyksessä ja kaikenlaista kapsehtimista alkoi yhä tiheämmin kuulua talossakin. Väkisinkin täytyi avata silmänsä ja katse alkoi harhailla pitkin seiniä, kuitenkaan mihinkään seisahtamatta. Viimeinkin pysähtyi se tuonne akkunaverhojen hienoihin reunuksiin. Niissä oli kaikenlaisia luonnottomia kukkien kuvia ja kummallisia koukeroita. Äläs huoli, on tuo tuossa kuitenkin jonkun näkemäni kasvin näköinen, mutta minkä? "Capparis rapparis.".. Kiusasi vähän, kun ei jaksanut muistaa lajinimeä, mutta siihen se unohtui sitte koko kasvi ja kukista muodostuivat ensiksi silmät; suuret, harmaat ihmissilmät — tyynet, kuin umpilammin pinta kesäisenä iltana.

Silmien ympärille kasvoi sitte vähitellen kalpeat, lapselliset kasvot; ja nuo silmät ne niin ujosti, mutta kuitenkin luottavasti katselivat Iisakkia. Tietystikään ei siinä ollut mitään, mutta kuitenkin täytyi vaan silmiänsä siinä kohden pitää ja pahalta olisi tuntunut, jos ne olisi pitänyt pois kääntää. Mitäpä niistä kääntäisi? Haaveksi häntä nyt kerran aikuinenkin mies.

Tornikello löi harvakseen jossakin päin. "Yks — kaks — kolme —." Kauan sen ääni värisi ilmassa, mutta ei se lyönyt enää. — Siis neljännestä vaille. Neljännestä vaille montako? Mikäs se nyt siellä käytävässä rupesi ripisemään, vai tuleeko se tyttö toki viimeinkin takaisin? Ei, ne vaan lakaisevat siellä.

Ihanhan minä olen rutihullu, kun nyt vaan odotan tässä tuota tyttöä. Lapsellista, narrimaista, — — mutta, jos hän vielä kuitenkin tulisi! Eihän se mitä; parhaillaan ehkä kertoo kotonaan, miten muuan herra — — ja sitte leviää suuteluhistoria kaupungille, sitte pannaan se sanomalehtiin ja sitte sitä kauhistutaan ja niin edespäin; eikä kukaan käsitä sitä oikealta kannalta. Jos minä puolustautuisin — — — ei, kuka sitä sitte uskoisi ja mitäpä minä voisinkaan puolustuksekseni sanoa. "Hullu taikka hävytön", se on tietysti päätös ja jotakin hulluuden tapaista se mahtanee ollakin. Siis ei minullakaan ole ihan säännölliset aivot, mutta kenelläpä ne oikeastaan lienevätkään. Parasta on pyrkiä pois täältä, mutta hitto sen tiesi milloin se niiden laiva lähtee.

Iisakki nousi ylös ja hitaasti pukeutui peilin edessä, mutta kuitenkin huolellisesti. Sitte hän painoi oven pielessä olevaa kellon nastaa ja heti ilmestyikin joku naisihminen ovelle.

Iisakki asetteli vielä kravattia kaulaansa ja siinä näkyi olevan tavattoman paljo tekemistä. Saihan sen viimeinkin valmiiksi paikoilleen ja kohta aukeni taas ovi.

"Hyvää. huomenta! Vai jo maisteri on noussut ylös?" lausui teeskentelevä nainen imelästi hymyillen ja asetellen tarjotinta pöydälle.

"Jo, niinkuin näette", vastasi Iisakki hiukan ynseästi, sillä, näin päivänäöllä, inhoitti häntä tuon naisen teeskentely. Nainen ei sitä ollut huomaavinaan, vaan ilmoitti tänään olevan erittäin herttaisen ilman ja iltasella soitantoa kaupungin puistossa.

"Aallotar; mutta se on niin roskanen, vaan huomenna lähtee Stjerna, ja se on kerrassaan fiini laiva."

"Hyi! Enhän minä mikään rouva ole, mutta Aallotar lähtee kello 12 päivällä."

"Vai ette te olekaan rouva", lausui Iisakki. "Olisihan minun pitänyt se huomatakin, mutta en tullut niin tarkkaan katsoneeksi."

Ovi paiskattiin kiini vihaisesti ja Iisakki hymähti itsekseen. "Toista oli tuon lapsen käytös", ajatteli hän sitte. "Niin pehmeää, niin kainoa ja lämmintä. Eiköhän häntä sattuisi vielä näkemään, jos lähtisi kävelemään kaupungille."

Iisakki joi kahvinsa hätäisesti, laitteli hiuksensa ja partansa peilin edessä kuntoon ja valmistui lähtöön. Hän heitti huolettomasti hienon päällystakin käsivarrelleen, otti nurkasta toiseen käteensä tiukkaan kierretyn, silkkisen sateenvarjonsa ja varastautui ulos ravintolasta. Oli, näet kuin olisi hän tehnyt jotakin luvatonta ja mielessään täytyi puolusteleutua sillä, että pitäähän sitä toki kaupungin merkillisyyksiäkin katsella: kirkkoa, raastupaa ja muita rakennuksia. Eihän sitä muutoin tietäisi täällä käyneensäkään.

Tuolla se näkyi kirkon torni tököttävän kellotauluineen ja sen kullatut numerot loistivat niin somasti päiväpaisteessa. Ei sitä kuitenkaan voinut kaukaa tuonne ylös katsella, kun kilo kävi niin kipeästi silmiin, eikä tuo kirkkokaan liene mikään mestariteos. Iisakki käveli kuitenkin verkoilleen sinne päin. Yhtä äkkiä hän kumminkin muunti matkansa suuntaa eräässä kulmassa ja rupesi astumaan kiireemmin. Kasvot näyttivät kirkastuvan, mutta synkkenivät taas, kun hän oli sivuuttanut erään vaatepussia kantavan naisen ja kulkukin hidastui taas. Umpimähkään hän sitte kulki kutuja piikin ja tarkkaan tähysteli jokaisia hiljaisilla kaduilla liikkuvaa kulkijaa, muistamatta edes luoda silmäystäkään kirkkoon, jonka ohitse hän parikin kertaa astui. Kun joku kauempana kulki, niin silloin aina kiihtyi Iisakin kulkukin kiireemmäksi, mutta lähelle päästyä hidastui, se taas ja silmät ilmasivat aina jonkunmoista pettymyksen sekaista tunnetta. Viimein päätyi kävelijä kauppatorille. Siellä oli vähän vilkkaampi elämä, kuin muualla kaupungissa. Pari puolivillaista rouvaa puheli kiivaasti tuossa lihamiehen pöydän edessä ja äänetön, unisen näköinen poliisimies oli vieraana miehenä riidassa. Tuossa taas joku hienompi nainen tinki voin hinnasta nuoren solakkavartaloisen ja päivettyneen talonpojan kanssa, huomaamatta, että hänen valkoliinainen, tyhjää kehloa kantava piikansa sillä aikaa iski silmää myyjälle, ikäänkuin kehottaakseen häntä pitämään puoltansa. Siinä vieressä koetti repaleihin puettu työmiehen vaimo uskotella eräälle kaloja kaupitsevalle maanmiehelle, että hänen kalansa olivat liian kalliita ja "varmaankin jo viikkokauden vanhoja."

"Ovat ne vanhempiakin", myönsi mies tyynesti. "Ainakin tuo hauki, joka tuossa kitaisiaan aukoo ja haukottelee."

Ympärillä olevat remahtivat äänekkääsen nauruun ja eukko sanoi ottavansa noita pienempiä viisi naulaa, jos mies panisi kahteentoista penniin.

"Ostakaa hyvä herra sikaria, oikein maailman parhaita sikaria, joita itse pormestarikin polttaa", sanoi ontuva sikarinmyyjä Iisakille.

"Mene hiiteen sikarinesi ja pormestarinesi", mutisi Iisakki jatkaen matkaansa nurpeana. Ei sekään häntä näkynyt ilahduttavan, vaikka selvään kuuli muutaman pyylevän piikatytön toiselle tuumivan: "vaan onpas siinä kerrassaan pulska poika!"

"Onpa todellakin, mut se varmaankaan ei ole kaupuntilaisia, jos ei liene se Wahlmannin uusi konttoristi", sanoi toinen. Iisakki ei ollut niitä arvosteluita kuulevinansakaan, vaan jatkoi matkaansa. Perunakuormien kohdalla hän kääntyi takaisin päin ja kulki suoraan ravintolaa kohti, sillä rannasta kuului jo Aallottaren ensimmäinen vihellys.

Laivasillalla oli "koko kaupunki" katsomassa Aallottaren lähtöä, jota ei saanut nähdäkään, kuin kolmasti viikossa ja tästä puoleen tuskin enää niinkään usein, ennen kuin ensi kesänä.

"Onhan sitä ihmettä siinäkin, kun kenellä ei ole muutakaan katsottavaa", ajatteli Iisakki laivaan noustessaan ja asettui sitte peräkannelle katselemaan, eikö koko tuossa joukossa olisi yksiäkään tuttuja kasvoja. Hän punehtui hiukan, sillä tuollahan seisoi tyttö — — — Ei, ei se ollutkaan hän, vaan joku vanha akka.

Koppia ja matkalaukkuja nosteltiin nyt hätäisesti laivaan ja iloista, sekavaa sorinaa kuului väkijoukosta laivaan. Eri ryhmiin oli laiturin reunalle asettunut paljo ihmisiä, nuorta väkeä erittäinkin. Iisakkia muistuttivat ne kirjavine pukuineen ja helakoine päivänsuojineen joulunäyttelyyn asetetuista nukkeparvista, vaikka nuket pysyivät vaiti, mutta nuo tuon tuostakin nauraa kikattivat oikein sydämellisesti ja olivat niin ihmeen iloisia ja vallattomia. Tervettä ja miellyttävää väkeä se oli, vaikka vähän kömpelömäistä ja tapoihin sidottua, tuo tyttöjen joukko. Nuoret, enimmäkseen tyhmän näköiset ja pincenez-nenäiset herrasmiehet kumartelivat nöyrästi naisia ja käsiään hykerrellen koettivat olla heille kohteliaita.

Tuossa seisoi syrjempänä pari suuren maailman miestä, pari valkolakkista ylioppilasta vaaleissa kesäpuvuissa ja näyttivät tuntijan silmillä, vaikka välinpitämättömästi, tarkastelevan kauniimpaa sukupuolta. Kohta yhtyi heihin kolmaskin, vähän vanhemman näköinen, jonka olento oli vapaampi ja luonnollisempi. Se huomasi Iisakin katonkannattajaan nojaamassa ja kohotti hänelle lakkiaan, noin puoliksi tutunomaisesti.

Iisakkikin muisti joskus ennenkin nähneensä tuon muodon ja vastasi tervehdykseen, mutta hänen silmänsä harhailivat kuitenkin väkijoukossa yhdestä toiseen.

"Olen minä. Kuului olevan aasiksella työtä saatavana, niin täytyy mennä, ennenkuin muut ennättävät."

Pikkusen äänettömyyden perästä kertoi ylioppilas kohtapuoleen hänkin aikovansa lähteä, mutta ei keskustelu ottanut sittekään oikein kulkeakseen. Täytyi turvata vanhaan tapaan ja ilmoittaa Iisakille, että "oikein nyt onkin kaunis matka-ilma."

Ylioppilas kävi hiukan hämilleen, mutta onneksi vihelsi silloin laiva viimeisen kerran. Hän nosti lakkiansa jäähyväisiksi ja kääntyi puhelemaan kumppaniensa kanssa.

Hiukan ivansekaisia tunteita oli risteillyt yhdessä harmillisten kanssa Iisakin rinnassa, kun hän tuossa oli pikkukaupunkilaisia katsellut, mutta nyt ne äkkiä katosivat. Kun näet laiva liikahti, niin sattuivat silmät aivan lähelle sen laitaa ja siinähän, lyhtytolpan vieressä, se seisoikin se tämän aamuinen tyttö, kiinteästi, vaan ujosti Iisakkia katsellen. Hänen silmänsä olivat vesikiehteissä ja hieno punerrus peitti nyt noita kalpeita kasvoja. Ehdottomasti tempasi Iisakki pois hatun päästään ja hänestä näytti siltä, kuin olisi tyttökin nyykistänyt vastaukseksi ja punehtunut kovemmin.

Iisakki melkein huokasi ja hänen olisi tehnyt mieli ojentaa kätensä tytölle, nostaa hänet laivaan, sulkea syliinsä ja lähteä. Sitä ei hän kuitenkaan voinut tehdä, vaan täytyi tyytyä herkeämättä katselemaan tyttöä. — Sillä välin irtausi laiva laiturista ja alkoi siitä etenemistä edetä. Jo liehuivat nenäliinat ilmassa ja lakit tekivät lyhyitä kaaria päiden päällä. Iisakkikin huiskutti nenäliinaansa innokkaasti ja ylioppilas liehutti lakkiansa vastaan hänelle.

"Leikkisä mies tuo maisteri Norén, vaikka se niin jurolta näyttää, — ja aika koirahammas", sanoi ylioppilas nauraen tovereilleen. "Näettekö, miten hän heitti lentomuiskun minulle, niinkuin nuokin hupsut rouvasihmiset tuolla komentotäkillä toisilleen ja jääville nakkelevat?"

"Eiköhän tuo suututtanut Maikki Sellman'ia, sillä minusta näytti hän suoraan Maikkiin katsovan silloin", sanoi toinen ylioppilas. "Maikki se onkin niin olevinaan uudessa hatussaan."

"Mieleen kai se Maikista olisi ollut", lausui Iisakin tuttu, "mutta minulle se veitikka muiskun heitti."

Vähitellen lähtivät laiturilta kaikki kaupunkilaiset pois, mutta kauan istui siellä vielä keskenkasvuinen tyttö yksinään pollarin päässä ja katseli kauas tuonne pitkin siintäviä selkiä, joiden pintaa laiva parhaillaan viilteli. Nopeasti lipuikin se eteenpäin niemien ja saarien lomitse ja useimmat matkustajat olivat kerääntyneet sen kannelle luontoa ihailemaan. Kaunis oli näköala laiturillakin istujalla, vaikka hän sitä tuskin huomasi, kun näytti niin miettiväiseltä ja murheelliselta.

Matkustajain seassa seisoi Iisakkikin peräkannella mietteisiinsä vajonneena. Hän näki, kuni unessa, nuo päilyvät vedet monine salmineen ja lahdelmineen, näki nuo tuon tuostakin ohitse liukuvat, kukkaterttuja muistuttavat saaret ja näki tuolla rannoilla vihreiden puiden sekaan alkavan jo ilmestyä joitakuita kirjaviakin toveria. Hän ei kuitenkaan huomannut niitä enämpää, kuin höyrykoneen puhkutukseen sekaantuvaa laineiden loiskettakaan laivan kylkiä vasten. Iisakin ajatukset olivat toisaalla. Hän vaan näki edessään yhä tuon pitkänhuiskean, pumpulipukuun verhotun, kalpean tytön ja oli kuuntelevinaan hänen lauluansa sinisestä taivaasta ja kadonneesta armaasta.

Täytyi hänen joskus oikein hymähtää omille ajatuksillensa ja pilvilinnoillensa, sillä eihän tuo tuntematon tyttö voinut olla mitään hänelle, eikä hänkään tytölle. Kuitenkin tuntui silloin aina niin tyhjältä ja onealta jossakin tuolla rinnan alla. Ei, paljoa hauskempi oli haaveilla tässä ja rakennella tuulentupia huvikseen, kuin ajatella, että ne eivät toteutuisikaan koskaan.

Tuolla hääri salongissa muutamia hienopukuisia naisia. Mitähän, kun olisi ruveta noita tarkastelemaan, sillä hulluksihan tässä tulee yhä yhtä ja samaa aina ajatellessaan.

Iisakki alkoikin salavihkaa tarkastella naisia. — Tuo niistä on mehevin ja kaunein, tuo pitkä tuossa, joka ottaa sanomalehden nyt eteensä. Huomasikohan tuo, näinkin lasin läpi, itseänsä katseltavan? Huomatkoon sitte, mutta kaunein se sittekin on, vaikka tuo toinen on iloisempi ja aistikkaammin puettu, ehkäpä herttaisempikin.

Iisakki koetti väkisinkin kiinnittää huomionsa noihin tyttöihin ja keksi vähän ajan perästä olevansa ajattelemassa, miltä se tyttö, "minun tyttöni" näyttäisi tuollaisessa hameessa, miltä hänen kätensä näyttäisi tuommoisessa, moninappisessa hansikkaassa? Soma olisi nähdä rannerenkaan tuolla tavoin soljahtavan hänen ranteellaan ja hatun valahtavan takaraivolle, että ei olisi tiellä suudellessa ja hyväillessä.

Ei, ei sitä jaksanut taistella vastaan tuota yhtä ja samaa ajatusta. — Tämä se nyt mahtaa olla sitä sielun sympatiaa, josta joskus puhutaan. Vai olisikohan sitä Renqvistiläisten sisarusrakkautta, jota setä-ukko uskoo täydellä todella olevan olemassa heidän seuroissaan, vaikka ei sano sitä itse koskaan tunteneensa? Olipahan mitä oli, mut nyt se jo saa riittää minun osaltani, muutoin minusta tulee narri — suora narri.

Ei se kuitenkaan riittänyt. Työ ja toimet tosin vuosien vieriessä vaalensivat vähän tuntemattoman tytön kuvaa, mutta hienonsivat sitä samalla ja saattoivat sen henkisemmäksi. — Iisakki tottuikin kuvaan eikä enää koettanutkaan sitä ajaa pois mielestään. Päinvastoin vuosi vuodelta mielistyi hän yhä enämmän tyttöönsä. — Toiset toverit menivät naimisiin ja perustivat perheitä, mutta Iisakki oli onnellinen "oman tyttönsä" kanssa, eikä kaivannut muuta naisseuraa. Eihän sillä hänen tytöllään tosin ollut lihaa eikä luita, mutta sittekin oli hän parempi kaikkia muita naisia. Nuo toiset olivat joskus pahalla tuulella ja kiusasivat miehiään. Iisakin "tyttö" siihen sijaan oli aina niin iloinen, nöyrä, taipuisa ja ymmärtäväinen. Hänen ei koskaan kuultu sekaantuvan asioihin, joista ei ymmärtänyt mitään, ei koskaan valittavan piioista, eikä palvelioista. Tyttö oli sanalla sanoen oikea naisen perikuva ja Iisakki eli onnellisena monet vuodet hänen kanssaan. — Pieniä perheriitoja tosin sattui joskus, mutta sitte taas oli sovinto sitä suloisempi. Ainoastaan kerran oli sovinto ollut ikipäiviksi rikkaantua ja Iisakki aikoi täydellä todella silloin rikkoa välinsä "tyttönsä" kanssa, — mutta ei kuitenkaan hennonut hänestä erota.

Kalle Kilpi oli näet saanut urkituksi Iisakilta tietoonsa Iisakin salaisuuden tuon tytön kanssa. Sitte oli se Kalle ottanut selon siitä, että "tyttö", se oikea laulava tyttö, oli suostunut koko iäkseen rupeamaan torakumppaniksi muutamalle juopolle suutarille siellä kaukana sydänmaan kaupungissa. Kun Kalle vielä asettui asumaan samaan paikkaan, jossa "tyttökin" asui, niin hän joka kirjeessään oikein realistisesti kuvaili "millaiseksi paradiisiksi tuo tyttö olisi sinunkin kotisi tehnyt."

Iisakkia kauhistutti ja inhotti ja hän aikoi hylätä koko tytön. Mutta toisekseen, mitä yhteistä suutarin vaimolla oli hänen tyttönsä kanssa? Suutarin vaimo oli siellä pikkukaupungissa kasvanut otus, mutta hänen tyttönsä oli hieno ja sivistynyt nainen, niin miellyttävä ja suloinen ja sitte entäs se ääni!

Muut juoksivat oopperoissa ja Laulajaisissa kuulemassa yhtä ja toista, mutta Iisakki pysyi tytöllensä uskollisena. Hänen tyttönsä se laakeria niitti yleisöltäkin, vaikka laulu oli aiottukin ainoastaan Iisakille. Sanomalehtienkin täytyi tyttöä ylistää ja keksiä hänelle aina uusia nimiä. Mitäs ne nimet tekevät? Tyttöhän se kuitenkin oli tuo yleisön lemmikki, pysyväinen lemmikki, vaikka hänelle annettiinkin eri nimiä. Tyttönsä näki Iisakki näyttämöllä ja konserttisalissakin, tyttönsä aina, eikä koskaan muita. — Synti olisi ollut hylätä häntä, josta oli niin paljo huvia. Se olisi ollut samaa, kuin potkaista onnensa soppeen, mutta sitä ei Iisakki tehnyt, vaan eli onnellisena, hyvin onnellisena.

"Hyvä isä nähköön! Vieläkö sinä pattio vuoteella venyit ja minä jo olen astunut kolme virstaa edestakaisin — Kulmalan kauppamiehestä kahvin ostossa?"

Sillä tavoin tervehti eräs nainen pitkää, luisevaa miestä astuessaan ovesta Kumisevanmäen mökkiin. Mies ojensihe vähäsen vuoteellaan haukotellen, mutta ei antanut mitään vastausta. Tuskinpa sitä nainen lienee odottanutkaan, koska hän vaan ihan rauhallisesti rupesi kahvinkeittämispuuhiin.

Tyytymättömän näköisenä ja tylsin katsein katsoa tuijotti mies oveen, jonka vaimo oli jättänyt auki. Siitä syöksi sisään voimakas valovirta, seisahtui hiukan, mutta alkoi sitte taas rohkeasti tunkeutua joka soppeen. Päreillä paikattujen, likasen kirjavien akkunaruutujen läpi tunkeutui toisia valonsäteiden joukkoja ja ne panivat noesta mustuneet katon alaiset paikoitellen oikein kiiltelemään. Ikäänkuin pikkuisen suuttuneena tuosta parsien ja orsien välähtelemisestä, lähetti mies laipioa kohden suustaan oikein paksun, vaalean harmaan savupilven. Se taas pian muuntui hienoiksi, kiemurteleviksi säikiöiksi sekin, ja säikeet yhtyivät valon kanssa vallattomasti kisailemaan lattian ja laipion välillä.

Mies katseli vähän aikaa tuota, mutta se rupesi häntä väsyttämään. Täytyi siirtää silmänsä katsomaan, mitä se eukko nyt niin hartaasti häärii. — Paljo se jaksaakin puuhata tuo Maija Liisa ja kekseliäs se on, kuin kettu. Eikös nytkin vaan ole riuhtonut irti kahvinaulaa, vaikka koko talossa ei ole niin penniä rahan tapaista. Pulska se on kanssa näköjäänkin. Olisipa ehkä pulskempikin, jos sillä olisi pikkuista pienempi tuo mahan kellukka ja leveämpi otsa. Saisi se kentiesi tuo nenänykerökin olla hiukkasta kookkaampi, mutta on siinä semmoisenaankin paljo kauniita paikkoja. Leuka on pyöreä kuin kerä ja hampaat ovat terveet niin, jotta saavat selvän kovastakin kannikasta. Silmät sillä kumminkin ovat kaikista paraat, niin kiiltävät ja vilkkaat. On minulla kuin onkin kerrassaan pulska muija ja muutoinkin kaikin puolin terve työ-ihminen, kun vaan ei olisi niin kahviin menevä.

"Kuules Maija Liisa! Minkätähden sinä menit Kulmalasta asti niitä kahvia hakemaan?"

"Vielä häntä kysyy, vaikka tiedäthän sen sinäkin, juttu eivät kirkonkylän kauppiaat meille enää papuakaan velaksi uskoisi", vastasi Maija Liisa.

"Tinkihän se alussa vähän vastaan sekin, kun sattui Kotilan emäntäkin puotiin, mutta antoihan tuo sitte kumminkin, kun kahden kesken jäätiin."

"Eihän tuo ottanut mitään, vaan minun piti luvata sinut ensi yöksi soutamaan hänen viinavenettään Kurkiniemestä."

"Mikäs sinua sitte vaivaa? Kyllä sinä jaksat, kun vaan tahdot. Teethän sinä työtä, kuin kaksi, jos vaan milloin viitsit."

"Kyllähän minä, kun terveenä olen, mutta kovin nyt tuntuu ruumis levottomalta ja hellältä tällä kertaa", sanoi mies.

"Niinhän tuota valitat aina, kun pitäisi työhösi lähteä, vaan pitäähän sitä toki jotakin tehdä, varsinkin näin huonoina aikoina. Mitenkäs se henki muutoin mielen hyvinä pysyisi?"

"Ei kai se, vaan en minä kuitenkaan sinne viinaveneen soutuun lähde", tuumaili mies. "Sattuisi tulemaan vielä vallesmannin korville, niin saisi vaan ilman edestä käräjissä kulkea ja joutuisi ihmisten vihoihin suotta."

"Mistäpä se vallesmanni sen saisi tietää", vastasi vaimo. "Tee muutoin, niinkuin tahdot, vaan minä arvelin silloin, kuin Kulmalainen siitä puhui, jotta sinä menisit mielelläsikin — — ja ehkä neuvottelisit jonkun ankkurin itsellesikin."

"Milläpä sitä köyhä niin paljo irti saisi, vaikka hyvähän se viina olisi olemassa, kun tuota on kerran niin raihnaiseksi käynyt."

"Niin ja, kun taas tukkilautat tälle kohdalle joutuvat, niin voisihan sitä toisellekin antaa. Kyllä tarvitsisivat tukkilaisetkin ryypyn lämmikkeekseen, kun saavat päiväkaudet märkinä vedessä rypläästää, vaan tulehan nyt ottamaan sinäkin lämmin kuppi sydämeesi."

"Sitähän minäkin", jatkoi vaimo puhetta, "mutta olisi taitanut olla vieläkin parempaa, jos kermaksi olisi ollut pikkuisen karvaampaa sekaan —."

Mies ei ollut kuulevinaankaan, puhdistelihan vaan piippuansa. Sen tähden jatkoi vaimo: "kyllä tässä pitäisi keksiä keinoksi jotakin, jolla aina rahapennin irti saisi. Oikein minua säälittää se Perttukin, kun kuuluu hoitohuoneella pitävän olla työssä aivan aamusta iltaan ja tietäähän sen minkälainen sillä on hoitokin siellä, ihan vieraissa ihmisissä. Eikä edes osaa mykkäparka vieraille puutteitaankaan valittaa. Voi, voi, kuin saikaan poika sinne annetuksi!"

"Milläs sitä olisi täälläkään kotona elätetty", örähti mies. "Vai luuletko sinä, jotta meille maa itsestään leivän kasvaa, niinkuin talonpojille; ja valittelevathan nuo nekin, jotta heidät häviö perii. Kotilaankin oli kuulutettu sunnuntaina taas huutokauppa kappamiesten rästeistä, vaikka mies raataa yön päivän kanssa niin, jotta tuskin on jouten joulunakaan."

"Kyllä kai sitä on huolta heilläkin, kun on maksettava pipit ja papit, kanttorit ja senkin seitsemät sästyt", myönsi vaimo. "Mutta surkealta se äidin sydämestä tuntuu, kun tietää ainoaa lastansa vennon vieraissa niin rääkättävän. Ei sitä ole köyhällä puolta eikä oikeutta maailmassa. Ei ole, sen minä sanon. — Vastaani tuotiin Sirviön Mattiakin äsken ja ihan oli pantu jalkarautoihin. Oikein ajattelutti minua, kun hänen täytyy linnaan lähteä siitä, jos on joskus lähimmäistään auttanut, kun siihen sijaan Kulmalainen ja muut kauppamiehet vaan herrojen kanssa kestiä käyvät, eikä heidän viinakauppaansa olla näkevinäänkään."

"Onhan tuo niinkin; ja tuhmastihan se Matti sitä myikin", tuumaili vaimo. "Kun olisi minun ottanut yhteen juoneen, niin ei olisi ollut —"

"Muuta kuin sinuakin olisi sakotettu ja olisit saanut käydä vettä leipää popsimassa", pisti mies taas väliin.

"Ethän vain", lausui mies epäillen, "mikäpäs siinä olisi auttanut muu kuin totuus."

"Sepähän sitte olisi nähty. Minä, kun olisin Pertun opettanut viinaa antamaan, hän minkä selvän olisivat ottaneet."

"Olisivat pilanneet meidän molempain vanhusten papinkirjat niin, jotta ei olisi saatu kunniallista hautausta kuoltuammekaan", väitti mies vastaan.

"Johan olisivatkin! Pyh ja viis! Olisi antanut ostajien antaa rahan pojalle ja sitte Perttu olisi ollut sitä jostakin kylältä juoksevinaan", intti vaimo ja kavala hymy huulilla katseli syrjästäpäin äänettömäksi käynyttä miestään.

Pannu oli sillä välin juotu kuiviin ja mies lähti, aamiaisen syötyä, työlleen sanaakaan vaimolleen virkkamatta. Vaimo sitte toimitteli kotiaskareita, niinkuin tavallisesti, mutta näytti kuitenkin vähän levottomalta. Päivällispöydässäkään ei sanaa vaihdettu, mutta vasta puukkoaan tuppeen pistäessään tuumaili mies: "minäkin olen nyt asiaa aprikoinut ja niin se on minustakin, jotta synti se on meille vanhemmille, jos kauemmin antaa Perttupojan siellä hoitohuoneessa olla. Jos tahdot, niin käy yön seutuna poika pois kotiin, eikö tuolla kuitenkin liene siellä ikäväkin — — vieraissa."

Mies katseli alaspäin pitkin sillan rakoa, eikä vaimo hänen mietteistään sen parempaa selkoa saanut, mutta ei hän mitään kysynytkään. Vasta, nähdessään miehen jo lähtemään hankkiutuvan, kysäsi vaimo: "hankinko minä putelia yksin tein?"

"Jospa heitä hankit joitakuita", puhui mies puoliääneen, "vaikka kyllä minua vähän peloittaa, jotta Kulmalainen nostaa melun, jos nassakat eivät ole kaikki tallella."

Vaimo ei ollut kuulevinaankaan miehensä sanoja, vaan akkunasta tielle päin katsellen alkoi kertoa: "kyllä se on hyvä ihminen tuo Kotilan emäntä. Sanoi tän'aamuna, jotta hänellä olisi ihan selvät näytökset Kulmalaisen viinan myynnille, vaan kun ovat niin naapurukset, niin ei sanonut ilkiävänsä. Kun olisi pahempi naapuri, pian taitaisi olla se Kulmalaisen kauppamiehen 'vulumahti' ruununmiesten käsissä."

Yhä tiheämmin ja tiheämmin alkoi siitä lähtien tekeytyä vieraita Kumisevanmäen mökissä pistelehtiä vieraita. Eivätkä ne vieraat siellä tavallisesti kaukaa viipyneet, jolleivät Maija Liisalla keitättäneet itsellensä kahvia ja pyytäneet talonväeltä lupaa saada siellä pikkuisen "eväitään" maistella, johon lupa tavallisesti annettiinkin. Saipa itse mökin mieskin silloin aina "vierasten eväistä" joko "pikku paukun poskeensa" tahi "pienen silmänkääntäjän." Toiset, taas ystävällisesti tarjosivat hänelle "kylmästä tultua" taikka "kello kuutta" tahi "kahvinaukun" ja jotkut myöhäisimmät, iltaisin mökissä kävijät oikein pakoittamalla pakoittivat isännän ottamaan "kirppuryypynkin." Sen päälle kuului niin makeasti nukkuvan.

Maija Liisa nuhteli joskus noin puolin sanoin miestänsä ja sanoi pelkäävänsä hänen "ruvenneen juomaan näinä viime aikoina." Mies väitti kuitenkin kiven kovaan sitä vastaan ja selitti, että hän ei milloinkaan ollut jaksanut niin hyvin, kuin "juuri näinä viime aikoina", jos kohta syönti ei tahtonut oikein käydä.

Arvattavasti olikin mies terveempi, sillä nyt hän aina oli päivillä erittäin iloinen ja vilkas ja nukkuikin erinomaisen sikeästi yöllä. Mökin varatkin olivat paranemaan päin ja kaikenlaista uutta kalua oli siihen alkanut ilmestyä, vaikka velatkin oli kaikki tyyni saatu maksetuiksi. Siihen sijaan oli mökin väellä jo pieniä saamisia yhdeltä ja toiselta, varsinkin renkimiehiltä.

Kumisevanmäen mökki se aikojen kuluessa muodostuikin monen kyläkunnan nuorten miesten yhteiseksi kokouspaikaksi, vaikka kävi siellä paljo vanhempaakin väkeä. Eipä sillä, että se olisi ollut mikään siisti taikka soma paikka, vaan paremmin päinvastoin, mutta kuitenkin istuskeli siellä ihmisiä iltakaudet. Siinä oli isäntämiehiä ja käsityöläisiä kammarissa talliperän puolella pirttiä, tukkilaisia, loisväkeä, kulkevia mustalaisia, laukkuvenäläisiä ja jos joitakin muu mökki täynnä. Täydellinen veljellisyys, vapaus ja yhdenvertaisuus vallitsi Kumisevanmäen mökin katon alla, jos kohta sopu ei siellä aina asunutkaan, eikä ilmakaan ollut kaikkein raittiinta.

Tupakan savu lepäsi aina iltaisin pilvenä, parin kyynärän korkeudessa lattialta ja varsinkin oli se paksua eräänä iltana, Keyrin tienoilla, jona pirtti oikein kuohui vieraista. Mökkiin olivat näet nuoret miehet toimittaneet tanssiaiset siksi illaksi. Yksi talikynttilä paloi silloin rätisten pöydällä ja toinen oli asetettu uunin korvalle "pelimannin" viereen. Lattia oli likainen ja kostea syksyisestä loasta tai sylestä ja pöytä huleisillaan jotakuta löyhkävää nestettä, joka ei varmaankaan ollut vettä. Kähisevät mies-äänet sekaantuivat vähän väliin tuolla täällä remahtaviin naurun hohotuksiin. Puolikymmentä paria pyöri viulun äänen mukaan keskellä huonetta toisiaan survien ja kaikki olivat mitä herttaisimmalla tuulella, niin naiset kuin miehetkin.

Kun riemun remakka joskus liian korkea-ääniseksi kohosi, silloin kajahti aina melun yli Maija Liisan kimeä ääni tuolta hiiloksen luota, jossa hän pannujensa kanssa puuhasi. Silloin aina örähti hiukan joukkoon Kotilan vanha isäntäkin, joka oli, varovaisuuden vuoksi, nostettu nukkumaan uunille "pelimannin" taakse ja sen kuultuaan nauroivat hattupäiset miehet niin, että piippunysät hampaista toisten jalkoihin tipahtelivat.

Holkkilan silmäpuoli Leena, joka tanssi paraikaa Lusikka-Kustin kanssa, sattui muutaman tuommoisen naurupuuskan aikana sysäämään mökin mykkää Perttua niin kovasti, että Perttu kaatua rojahti pitkälle pituuttaan lattialle. Perttu luuli Lusikka-Kustin häntä puukanneen ja kävi julmaksi. Hän tempasi halon äitinsä edestä ja nähtävästi aikoi sillä iskeä Lusikka-Kustia takaapäin. Äiti hyppäsi säikähtyneenä väliin, sai kolahduksen päähänsä ja veri alkoi hänen päästänsä pulputa ihmisten jalkoihin, mutta mykkä töytäsi kuitenkin eteenpäin Kustia kohden. Useita käsiä ojennettiin mykkään päin, korvapuusteja vaihdettiin, kirouksia, itkua ja ulinaa kuului sekaisin ja viimein sammuivat molemmat kynttilätkin.

Silmänräpäyksen ajaksi pääsi silloin hiljaisuus vallalle ja "pelimanni" käytti tilaisuutta huutaakseen: "olkaa toki rakkaat kristityt vähän siivommalla!" Mykkä-Pertun kauhea ölinä haihdutti kuitenkin heti "pelimannin" sanojen vaikutuksen ja vasta paikalle haettu nimismies sai järjestyksen kuntoon, kun uhkasi ampua, jos eivät olisi hiljan.

Maija Liisan ruumis korjattiin kammariin; Perttu pantiin rautoihin, vaikka hänestäkin vuoti verta, kun oli saanut puukonpiston toiseen käsivarteensa; ja Holkkilan silmäpuoli Leena vietiin pöydällä kotiinsa, sillä häneltä oli jalka niukahtanut ja kovin paksuksi turvonnut.

Huomenna purettiin oikein talkoolla koko mökki maan tasalle, eikä sen entinen isäntäkään ollut sitä vastaan. Hän vaan itsekseen mutisi: "vaikka Maija Liisa oli niin viisas; vaikka Maija Liisa oli niin viisas!"

"Hohhoijaa!" huokasi Pallassalmen vanha Heta-muori noustessaan kyykyltään ylös puutarhan kukkapenkkien välistä. "Kyllä se ottaa vanhaan selkään, kun tuntikausia kitkee noita joutavia. Ja mitä siitä sitte on edes hyötyä? Panisivat peltonsa perunaksi, niin olisi toista, mutta niillä herrasihmisillä on aina omat mielitekonsa. Eikähän noiden neitihupakoiden mieltä henno pahoittaakaan, kun näkee, miten ne itsekin ovat innoissaan kukkiensa kanssa puuhaamisesta. — — Eikös totta toisen kerran Fanny ole nyt taaskin tuolla georgiineja sitelemässä. Hm! Niin se on, kuin sanotaankin; lapsi on lapsi kuninkaankin, minkä rovastinkin lapsi."

Heta-muori kyyristyi uudestaan työhönsä, mutta kohosi taas heti pystyyn, kun kuuli kärryjenjyrinää maantieltä päin. Hän varjosti silmiänsä oikealla kädellään ja uteliaasti näytti tirkistelevän tulijoita. Yht'äkkiä hän kuitenkin laski kätensä alas ja huudahti: "Fanny! — — Fanny-neiti kuulkaas! Katsokaapas tuonne!"

Nuori, kesäpukuinen neiti läheni Heta-muoria, astuessaankin kukkaiskimppua sitoen.

"Mitä? Eikö Fanny-neiti näe, että siinä ne nyt tulivat Kivelän isäntä ja Kokon Kalle?" tuumaili Heta-muori hiukan nurisemista osoittavalla äänellä.

"Kyllähän minä nuo näin. Niillä on varmaan papalle jotakin asiaa", arveli neiti.

"Varmaan", toisti Heta-muori painolla. "No varmaankin tulivat ottamaan kuulutusta Kallelle ja sille mukanaan olevalle naiselle; ja eikös se ole synti ja surkeus?"

"Mikä se nyt Heta-muorista on semmoinen synti ja surkeus?" kuului samassa iloinen ääni ja vanhus tunsi pienten, pehmoisten käsien vallattomasti tarttuvan häneen kiinni takaa päin. Ennenkuin Heta-muori kumminkaan ennätti vastata, pyörähdytti tuo huomaamatta luokse päässyt tyttönen muoria ja veitikkamaisesti nauraen kuiskasi hänelle korvaan: "pappilan muori käski paistiaan pyöräyttämään!"

"Se Hanna se on aina semmoinen villikko, että siitä pitää vielä rovastille kieliä", sanoi Heta-muori, mutta oli nähtävästi mielissään leikistä.

"Sitä ennen sanokaa kuitenkin, — sanokaa Heta kulta, mikä se Hetasta oli niin surkean äsken?" uteli Hannaksi puhuteltu neiti.

"Ilmanhan minä tässä vain Fanny-neidelle palpatin sitä, kun Kivelän isäntä toi Kokon Kallen kuulutuskirjan teettoon."

"Onkos se sitte niin surkeaa? Antakaa nyt, Heta kulta, Kokon Kallenkin saada emäntä", puheli Hanna. "Onhan teillä itsellännekin aikoinaan ollut mies."

"Onhan niitä ollut kaksikin, jos yksittäin luetaan, mutta sehän se minua suututtaa, kun ei Mikkolan Karliina lähtenytkään Kallen kanssa liittoon. Ja nyt tuotiin Kallea toisen kanssa pappilaan! Kuka lienee ollutkaan, ihan tuntematon, — ja köyhältäkin tuo näytti."

"En minäkään sitä tuntenut", selitti Hanna. "Riikaksi ne sitä puhuttelivat ja vesipuolelta pitäjästä kai tuo lienee, koska oli niin päivettynyt."

"Vai Riikka, vai Riikka se on! No, oli se sille Riikalle onni, kun sai semmoisen miehen — — — ja arvatenkin niin köyhä tyttö, että sillä ei ole muuta kuin kaksi tyhjää kämmentä", jahkaili Heta-muori. "Sanon vieläkin, oli se onni sille tyttö-rievulle!"

"Onhan se jälilleenkin. On se erinomainen mies! — Voi, voi sitä Karliina hupsua, kun ei älynnyt ottaa Kallea!" päivitteli Heta-muori edelleen.

"Teidän olisi vanhempana ja kokeneempana ihmisenä pitänyt sitte neuvoa
Karliinaa", pisti Hanna ilakoiden väliin ja hymyili sisarelleen.

"Neuvoako? Väliäkös minä sille roinusin, mutta pysyykös se kantovesi kaivossa! Sanoi vaan, jotta: ei antanut luonto myöten. — — — 'Ei antanut luonto myöten', vaikka Kallella on hevonen ja kaksi lehmää", lisäsi Heta-muori halveksivasti päätänsä puistaltaen.

Sillä aikaa oli sulhaismatkue mennyt sisään ja päässyt rovastin puheille. Vähän ajan perästä huusi rovasti avonaisesta akkunasta Heta-muoriakin virkahuoneesensa "vieraaksi mieheksi." — "Täällä on nimittäin pariskunta taas tekeillä", ilmoitti rovasti Hetalle.

Heta-muori pyyhkäisi hätäisesti käsiään nurmeen ja lähti astua kepittämään rovastin huoneesen. Siellä istui rovasti keinutuolissaan puhallellen paksuja savupilviä eteensä. Todistajain kuullen hän — ensiksi saatuaan selville, että niin hyvin sulhasella kuin morsiamellakin oli "vapaaehtoinen ja kenenkään pakoittamaton aikomus mennä keskenään pyhään aviokäskyn säätyyn", — alkoi pitää puhetta kristillisestä avioliitosta. Kauniisti ja elävästi kuvailikin rovasti noille nuorille, kuinka avioliitot taivaassa päätetään, kuinka avioliitto on perheen ja perhe yhteiskunnan perustus, ja kuinka koti on Herran taimitarha.

Niin liikuttavasti puhui rovasti, että Heta-muorin täytyi tuon tuostakin pyyhkäistä silmäinsä nurkasta kyynelkarpalo multaiseen esiliinaansa. Olisi sitä puhetta kelvannut kauemmankin kuunnella, mutta äkkipikainen loppu sille kumminkin tuli.

Rovasti näet kääntyi puhumaan rakkaudestakin, mutta ei päässyt vielä oikein alkuunkaan, ennenkuin Kivelän isäntä jo keskeytti hänet. Keskellä lausetta kiepsahti näet isäntä ylös sohvalta, jolla oli istunut ja alkoi kohteliaasti kumarrella rovastia. — "Mitäs isännällä olisi ollut lisättävää?" tiedusti rovasti kesken puheensa.

"Sitähän minä vaan", lausui Kivelän isäntä, "jotta ei herra rovastin millään tavalla pidä luulla, jotta tässä olisi mitään rakkautta mukana. Minä tiedän ihan vissiin, että eivät nämä nuoret ole toisiaan ennen tunteneetkaan. Vastahan nämä eilen toisensa ensi kerran näkivätkin Jämsän markkinoilla niin, että ei tässä tarvitse ollenkaan luulla rakkautta olevan, tässä pelissä."

Rovasti kävi tuntuvasti hämille, kun ei ollut selvillä siitä, tekikö puhemies naittilaistaan pilkkaa, vai ymmärsikö hän rakkaudella jotain muuta kuin tavalliset ihmiset. Sentähden ilmoitti hän vaan lyhyesti aviokuulutuksen maksavan karttoineen 6 markkaa 60 penniä, ja varoittavasti katsahti toisen pöydän ääressä kirjoittavaan kappalaiseen. Sitte molemmat papit toivottivat onnea nuorelle parille ja hyvästelivät oikein kättä lyömällä sulhaista morsiamineen.

Ovessa tuli sulhaisväkeä vastaan Kotilan ontuva nuori isäntä, joka äskettäin oli isältänsä perinyt lautamiehen viran ja arvon, ja jota pidettiin erittäin ymmärtäväisenä miehenä.

"Hyvää päivää nuori herrastuomari!" tervehti rovasti tulijaa ja pyysi hänen "painamaan puuta" sillä aikaa kuin hän kävisi kutsumassa, sisään kahvia.

Vieras istahti oven suuhun ja miettivän näköisenä pyöritteli siinä lakkia polvillansa. Kappalainen ei saanut puhetta oikein sujumaan, mutta heti tuli rovasti uudestaan sisään kahvintuojan kanssa ja alkoi kysellä kuulumisia vieraaltansa.

"Kiitosta vaan", vastasi lautamies. "Kuuluuhan sitä nyt yhtä ja toista ikävää."

"Vai niin", mumisi rovasti. "Eikös otakaan asiat oikein luistaakseen, kun vanhan isänne pää kallistui?"

"Mikäpäs niitä asioita riskaisi, mutta niistä sisaristahan se nyt meille kiusan heitti", sanoi vieras vähän katkerasti.

"Kuinka niin ristin?" uteli rovasti. "Olivathan ne rippikoulussa siivoja tyttöjä."

"Kyllähän ne nyt muuten vieläkin, mutta kun se Kaarelan Hermanni ei lähdekään Mantan kanssa vihille. — Eikä taas Annikaan ota mennäkseen Toppolaan emännäksi, vaan väen väkeen inttää lähtevänsä Kuuselan torppaan — nälkää näkemään."

"No, no!" huomautti rovasti, "eihän Kuuselan emännän tarvitse nälkää nähdä. Onhan se elävä torppa ja Pekka on siisti nuorimies."

"Onhan tuo, mutta torppa on aina torppa. Eikähän siinä ole kartanoakaan. Ei lämmintä huonetta koko paikalla muuta kuin yksi ainoa tupapahanen — — ja sauna ja riihi", sanoi vieras naurahtaen ylönkatseellisesti. "Sitä vartenhan minä nyt oikeastaan lähdinkin teidän puheille, että eikö sitä Annia voisi niinkuin pakoittaa Toppolaan menemään?"

Kun rovasti ei vastannut mitään, jatkoi lautamies: "äiti sanoi, jotta ei hänkään ollut aikonut isävainajalle tulla, mutta minkäs sille voi, kun vanhemmat sen kerran olivat niin keskenänsä sopineet. Vielä oli äiti riskannut vastaan vihille lähtiessäänkin, mutta kun tätinsä oli oikein tukasta jutuuttanut ja sanonut, että 'selekääs tarvihteisit', niin olipas pitänyt lähteä, vaikka kyllä oli itkettänyt. Äiti sanoi vielä, jotta olisihan tuo häpeä koko meidän suvullekin, jos torpan mies sukuun tulisi — varsinkin, kun ei ole pelkoa naimattomaksi jäämisestä, vaan Anni pääsisi taloonkin emännöimään."

"Vaikea sitä on pakoittaa", sanoi rovasti, "varsinkin, kun
Toppolaisella on jo ennestään melkein Annin ikäisiä lapsiakin."

"Vaikeatahan se on", myönsi vieras. "Kyllä sitä on koetettu parastamme mekin — minä ja äiti — mutta ei sille saa mieltä päähän. Enkä minä ymmärrä, mikä sen Annin onkaan semmoiseksi vimmannut, vaikka Toppolassa on niin suuri kartanokin."

"Onhan siinä isot rakennukset", tiesi rovastikin, "mutta eihän niitä tyttöjä kartanoihin vihitäkään, vaan miehiin."

"Ei suinkaan kartanoihin, ei suinkaan", tuumaili lautamies, "vaan kovin se on kuitenkin jälyä se Annin menettely. Ette te voi arvata, hyvä rovasti, mitä Anni sanoi minulle, kun minä sanoin hänelle, jotta Kuuselassa ei ole kuin tupa asuinhuonetta?"

"Mistäpäs minä sen", arveli rovasti, "ehkä sanoi rakastavansa — — tahi tuota — — mieltyneensä Pekkaan?"

"Ei se siitä mitään virkkanut, vaan niin sanoa mäjäytti, jotta 'vaikka ei olisi tupaakaan', — — aatelkaas — — 'vaikka ei olisi tupaakaan', sanoi."

"Tahtookos se sitte Toppolan isäntä niin mielellään Annia?" kysyi rovasti. "Annihan on vielä ihan nuori tyttö ja hän jo harmaapäinen — ja vielä päälle päätteeksi leskimieskin."

"Miinaahan se oikeastaan tuli Toppolainen katsomaankin, mutta kun Miina ei enää ollut joutilaana, niin viittasi Anniin ja sanoi, että ihminenhän se on tääkin."

"Mutta eikös teidän sopisi ottaa Kuuselan Pekkaa vävyksi Kotilaan.
Minusta — — —"

"Mutta olisihan Särkän Joonas muistaakseni antanut siitä kaksitoistakin tuhatta", ihmetteli rovasti.

"Kyllähän se olisi, mutta nyt siinä meni sisar Miina mukana yhdessä kaupassa", selitti lautamies. "Sitäpaitsi saamme äiti ja minä eläkkeen, kun tuota minussa ei kuitenkaan ole miestä työn tekoon."

"Mikäs siinä? Suostuihan se toki. Oli sitä Miinalla ollut vähän puhetta yhteen menemisestä Takkulan Matin kanssa, mutta sitte hän kumminkin arveli, että samahan tuo on kelle sitä menee, kun vain taloon pääsee. Mutta eipäs vain Anni ole niin viisas kuin sisarensa oli."

"Hm, hm!" mutisi rovasti ja neuvoi sitte: "kyllä se on parasta, että annatte Annin noudattaa oman sydämensä vetoa. Ei pidä pakottaa ketään väkisin vihille. Siitä on kallis edesvastaus vielä viimeisellä tuomiollakin, jos sattuu tulemaan toinen onnettomaksi meidän tähtemme."

"Niin kai siitä lienee", tuumaili Kotilan lautamieskin, mutta näpelöi yhä lakkia käsissään. Viimein hän kuitenkin rohkaisi mielensä ja eperoiden kysäisi: "ei siitä sitte taida tällä kertaa tulla mitään siitäkään Kaarelan Hermannin vihkimisestä?"

"Jaa, se on tykkönään toinen asia", arveli rovasti. "Hän on jo Mandan kanssa täysissä kuulutuksissa ja johan se Manda on taitanut asuakin Kaarelassa?"

"Johan se Marian päivästä asti on siellä ollut vaalissa. — — Montako viikkoa siitä jo tulleekaan", sanoi lautamies.

"Tuleehan siitä jo kolmisen kuukautta. Ja se yksissä oleminen ennen vihkimistä on vasten lakiakin, niin että kyllä minun, virkani puolesta, pitää ruveta Hermannia vihille ahdistelemaan", selitti rovasti. "Minä kutsutan hänet puheilleni siitä asiasta."

"Täällä se Hermanni jo onkin, — tuolla tuvan puolella", ilmoitti lautamies. "Minä en jättänyt häntä rauhaan ennen kuin sain mukaani, että jos hyvinkin saataisiin hänet vihille yksin tein — ja Manta lähti kanssa mukaan siinä toivossa."

"Kutsukaa heidät sitte tänne", käski rovasti. "Minä sillä aikaa hankin vihkimätodistajat ja pistän kapan päälleni."

Kun Kotilan lautamies saapui takaisin rovastin virkahuoneesen oli siellä jo lattialle levitetty punainen matto ja sille vierekkäin asetettu pari kirjavaa sohvatyynyä. Fanny-neiti istui harmooniumin edessä koraalikirjaa katselemassa sillä aikaa, kuin Hanna taas auttoi papin kappaa isänsä selkään. Heta-muori ja pari piikaa seisoi ovensuu-seinällä, hyvin hartaan näköisinä, toimitusta odottamassa.

"Noo Hermanni! Asetupas nyt vaan koreasti tuohon oikealle puolen ja Manda seisoo tässä vasemmalla. Minä annan merkin silloin, kuin teidän pitää polvillenne laskeutua", selitti rovasti.

"Niin tietysti, kun rovasti käskee", kiehitti Manda vastaukseksi ja alkoi vetää sulhoaan osoitetulle paikalle.

"Ei herra rovasti", ähkyi Hermanni kumarrellen ja tempoen käsivarttaan pois Mandan käsistä. "Kyllä minä en voi ruveta vihille tämän ihmisen kanssa."

"Mutta sinun täytyy, kun nyt kerran olet narrannut tyttöä niin pitkälle", lausui rovasti pontevasti.

"Enhän minä, herra rovasti, ole narrannut. Setähän se pani alkuun koko asian. Ja siksi toisekseen, nämähän ne Kotilaiset ovat petkuttaneet minua pitkin matkaa."

"Punnitsepas mies sanasi. Mitenkä me olemme sinua petkuttaneet?" tiuskasi lautamies kärsimättömästi.

Hermanni siihen sijaan selitteli rovastille hyvin tyynenä: "nämä lupasivat tehdä talonsa kaupat minun kanssani ja setäkin sen tähden rupesi koko tähän hommaan; mutta nyt nämä ovatkin myyneet talonsa toiselle."

"Mutta hyvä ihminen!" huudahti rovasti. "Onhan sinulla jo hyvä talo ennestäänkin."

"Onhan se, mutta isä oli ryyppypäissään, tässä tuonoin, luvannut ottaakin sisar Eliinalle Kekkolan Matin kotivävyksi — —"

"Niin vanhalla Matilla, vaan poika-Matinhan se isä oli luvannutkin vävykseen ottaa sitte, kuin se mieheksi kasvaa", tuumaili Hermanni. "Ja montakos vuotta siihen enää meneekään."

"Ei, Hermanni kulta, ei se poika-Matti sitte enää sisarestasi huoli, vaan ottaa ennen jonkun Ylätalon tytöistä", väitti Manda.

"Niitäpä sitä olen minäkin meinannut odotella ja niillä onkin talo joka tytöllä", sanoi Matti. Kääntyen rovastiin jatkoi hän vielä: "ei tästä Mantasta muutenkaan ole minulle, kun tämä on niin huusava."

"Ei suinkaan se tuhlari olisi, kun oikein oman talouden saisi — — ethän sinä olisi Manda?" sanoi rovasti morsiameen katsahtaen.

"No ota nyt kerrankin järkesi vangiksi ja ajattele mikä häpeä — — mikä häpeä se olisi niin rikkaan ja arvokkaan talon tyttärelle kuin Kotila on", puhui rovasti kehoittavasti.

"En minä voi — — se ei minusta tunnu ollenkaan käyvän laatuun. Ei se tunnu käyvän minun verilleni", penäsi Hermanni.

"No, koska ei hyvä sana auta", lausui rovasti, "niin tiedätkös mies, mitä sinulle vielä tästä itsepäisyydestäsi seuraa? Sinä saat ensin tulla kirkkoneuvoston eteen, sitte matkustaa tuomiokapitulin tutkittavaksi ja juosta käräjillä — ja lopuksi menee sinulta talot ja tavarat kulutuksista ja palkkioista."

"Menköön sitte, jos niikseen tulee", päätti Hermanni, mutta silloin julmistui rovasti.

"Vai niin", puhkesi hän tuimasti lausumaan. "Vai niin, että sinä turhan päiten aiot toimittaa kunnialliset vanhempasi vanhoina päivinään mieron tielle. Ett'es jo häpeä! Minä annan nimismiehen jo ihan ensi käräjissä sakoittaa sinua Mandan kanssa yhdessä asumisesta ja elämisestä. Ja sitte et enää saa itsellesi kunniallista vaimoa, vaikka maan alta etsisit. Se on varma se."

Rovasti otti kirjakaapista lakikirjan ja selaili sitä hyvän hetkisen. Sillä välin kääntyi Hermanni lautamieheen ja kysyi: "antaisitkos sinä lisäksi sen teidän mustan ruunan?"

"Lupaa, lupaa", kuiskutti Manda veljensä korvaan, mutta lautamies pysyi vaiti. — Viimein löysi rovasti, mitä haki ja luki ääneen muutamia pykälöitä lakikirjasta.

"No yks'kaikki, koska rovasti niin tahtoo ja tämä Aukusti antanee entisten lupaustensa lisäksi sen mustan ruunan", sanoi Hermanni.

Vähän ajan perästä kuuli sitte puutarhassa istuva Hanna isänsä juhlallisella äänellä vihkimälukuja lukevan. Hän ei siitä välittänyt kovin paljoa, vaan katseli tarkasti, miten pari köyhää pääskystä, yksituumaisesti, räystään alle pesäänsä rakentelivat. Mietteistään herätti Hannan vasta vihkimävirren sävel ja sitä kuullessaan hän tillahti itkemään. Sisällä laulavan Fanny-neidenkin ääni tuntui vapisevan vähän, mutta ihmeen selvästi ja voimakkaasti veteli Heta-muori sanoja: "Vihollinen karkoit' kauas; Suo meidän myös olla rauhass'."

Oli tyyni ja rauhallinen keväinen aamu. Yöllä oli tosin vähän kylmänyt ja maa oli yhä valkoisena niissä paikoin, joihin ei päivän säteet vielä olleet ehtineet lämpöä levittämään, mutta ilma tuntui lämpöiseltä. Kaupungin kadut olivat jo lumesta ihan paljaat, mutta maantiellä oli vielä hieman iljannetta jälellä ja aitovieret täynnä talvellisten nietosten jätteitä. Kärryillä kuitenkin jo ajettiin ja maalaisten vieterittömät rattaat pitivätkin aika jyrinää jäisellä tiellä ja routaantuneella kadulla.

"Tuohon rymäkkään se kauppaneuvoksetar nyt taas varmaan herää ja on sitte ruppastuulella koko pitkän pituisen päivän", mutisi itsekseen Erlingin vanha Anna-Maija muutaman, kaupungin reunassa olevan talon keittiössä. "Mutta ruvetkoonpashan tässä hyvin äkäilemään, niin pian hän minusta pääsee, niinkuin jo senkin seitsemästi olen hänelle sanonut. — — Jaa, jaa! Kyllä se syntisen ihmisen luontoa toisenkin kerran koettelee, kun viisikäänkolmatta vuotta tässä paikassa palvelee. Kauppaneuvoksen itsensä aikaanhan tuo kuitenkin meni jonakin, mutta entäs nyt, kun eletään kuin viimeistä päivää. Hyvät ihmiset sitä illallistakin siivoa! Eikä sitte muka mokomille vältä vähempi kuin viinimarjain mehu!"

Anna-Maija työkkäsi suutuksissaan auki ruokasäiliön oven ja pujahti sinne. Hän katseli hyllyjä, nosteli pulloja ja purkkia yhden toisensa perästä ja jatkoi yksinpuhettaan.

"Arvasinhan minä sen. Kallista karpalohilloa ei ole enää jos kolmelle hengelle, vaikka kuvernööri tulisi taloon ja valkeiden viinimarjojen mehu on ihan lopussa! — Ei tässä tule hiljankaan eteen muuta kuin konkurssi, ja mihin minä onneton sitte vihdoinkin viimein joudun? Voi, kun en kuitenkaan ottanut sitä sepän retaletta silloin elätettäväkseni, mutta — hm! — Ja nyt niiden pakanoiden tähden pitää tässä kristityn ihmisen vielä vanhoillaan kaupungin elätiksi joutua. Kyllä kai ne alastomat pakana-raukat siitä paljonkin lämpenevät, kun kaupungin rouvat käyvät täällä syyttömät ihmiset mierontielle syömässä ja juomassa. — — Niin, oikein minua naurattaa niiden ompeluseurat. Karttuunirääpäleitä tehdään ja köyhiä panetellaan. Ostaisivat markkinoilta Iammasnahkoja ja teettäisivät Tikais-Mikolla turkkia; tahi laittaisi kauppaneuvoksetar sinne Afriikkaan kauppaneuvos-vainajan suuren supiturkin. Ei silloin ainakaan yhtä miestä palelisi, vaikka hänessä olisi vielä kylmempi, kuin onkaan ja saisivat ihmisten ruoat olla rauhassa ja kunnia tallella."

"Anna-Maijaa! Herran tähden, Anna-Maijaa!" kuului silloin vinkuva ääni jostakin sisähuoneesta.

"Mikähän sillä nyt on hätänä, kun niin surkeasti uikuttaa?" tuumaili
Anna-Maija ja kiirehti sisähuoneisin.

Kauppaneuvoksetar, lempeän näköinen ja harmaatukkainen vanhus oli huoneessaan polvillaan sohvan edessä ja parhaillaan hajuvedellä valeli sohvalla olevaa pientä rakkikoiraa.

"Anna-Maija! Juokse Anna-Maija kulta, nyt ihan paikalla tohtoriin ja sano — kuuletko sinä — sano minulta terveisiä, että — — että — — ihan siinä on henki kysymyksessä; — — ja että hän on niin huono; ja että hän olisi hyvä ja nyt kohta tulisi tänne. — Kuuletko sinä Anna-Maija? Juokse nyt hyvä Anna-Maija! Juoksethan sinä Anna-Maija?"

Anna-Maija paiskasi kiireesti oven kiinni ja tuumaili mennessään: "tokihan minä tok' juoksen ainoan sisareni tähden ja kyllä hän todellakin on kovin huono."

Pian olikin Anna-Maija matkalla lääkärin luo. Kiireesti hän kulki, eikä ollut näkevinäänkään "Malinskaa" ja "Häyryskää", vaikka ne kulkivat torille, tuolla kadun toisella puolen. Sitte vasta täytyi "silmänräpäykseksi" seisahtua, kuin Silénin matami sattui kadulla "ihan palliksi vastaan."

"Huomenta Anna-Maija!" sanoi Silénin matami ja asetti koppansa kadulle, seiniviereen.

"Huomenta, huomenta", toisti Anna-Maija. "Minulla on kovaksi onneksi hirmuisen kiire nyt, vaikka olisi ollut hupaista kuunnella, miten teillä jaksetaan. En jouda nyt edes — — — mutta, ette te hyvä matami usko, kuinka herttaisen hyvä se kauppaneuvoksetar sittekin on pohjaltaan."

"No eihän se taida juuri kaikkein pahimpiakaan olla, mutta kukapas sitä nyt Anna-Maijalle ilkiäisikään — —"

"Niin, vaanpa muillekin. Tiedättekös, että nytkin minä olen menossa tohtoriin ja kauppaneuvoksetar käskikin oikein juoksujalassa menemäänkin."

"Herranen aika!" huudahti Silénin matami. "Onko hän sitte niin sairas?
Ihanko se on vuoteen omana?"

"No, kyllä teillä Anna-Maija parka, sitte on huolta ja hommaa — huolta ja hommaa. Ja lisää surua sitä vaan tulee, sillä tietänettehän, että Tikais-Mikon tyttö, sisarenne tyttö, on ajettu pois viskaalista tänä aamuna?"

"Kukapa sen tietää, mutta Korhosen eukko sitä kävi tän'aamuna meillä toimittamassa, jotta illalla, kun rouva oli tullut ompeluseurasta, oli hän tavannut viskaalin kyökistä, Annan luota, vaikka oli ollut talo vieraita täynnä. Sitte oli rouva nostanut semmoisen metakan, että olivat herrat neuvomatta ulos osanneet ja nyt on Anna pantu pois", selitti Sirénin matami.

"Viskaali? — Niin mitäpäs sillä viskaalilla olisi sanomista. Rouvahan se kaikki päättää ja viskaali saa kiittää, että ei — — mutta tuolla menee torille jo heinäkuormia niin, että hyvästi! Hyvästi Anna-Maija! Kyllä teillä nyt on huolta ja hommaa, kuin ihan verta sylkee, niinkuin sisarennekin."

"Niinkuin sisarenne", mietti Anna-Maija. "Mitähän se sillä tarkoitti. Sisarenihan se juuri verta sylkeekin, mutta se on hupsu koko matami. Sanoo Annan joutuneen pois paikastaan. Annan, joka on sievä tyttö ja minun oma opettamani; ja osaa sekä keittää että paistaa. Ei kuuna päivänä, ei kuuna päivänä sitä tyttöä paikastaan pois ajeta. Mutta kohtahan tuon saan nähdä, kun kotiin joudun."

Anna-Maija tapasi lääkärin kotoa ja kohta ajoi hän tohtorin rinnalla kotiinsa päin. Kauppaneuvoksetar Erlingin tuparakennuksessa asui näet ompelija Mikko Tikkanen, jonka vaimo, Anna-Maijan sisar, oli sairaana. Sisarensa luo johti Anna-Maija tohtorin, mutta tohtori ei sanonut sairaan enää lääkkeitä tarvitsevan ja valitti sitä, että häntä ei oltu tultu ennen hakemaan.

"Milläpä varoilla sitä köyhä — —", mutisi sairaan mies, mutta tohtori ei ollut kuulevinaankaan sillä korvalla, vaan lähti pois.

Anna-Maija siihen sijaan tiuskasi Mikolle: "joisit sinäkin vähemmän, niin ei eukkosi kuolisi nälkään."

"Täti, täti", kuului, nurkasta itkevä ääni, "eihän isä nyt enää moneen vuoteen olo ryyppinyt."

"Ole vaiti", sanoi Anna-Maija, "kun ei olisi juonut, niin olisi versta miehellä jälellä, eikä minun sisareni tytön olisi tarvinnut viskaalin — —. Voi hyvä isä tätä elämää! Ja sinä Anna! Hyi, että et häpeä vielä näyttäytyessäsi kunniallisille ihmisille, letukka! Jos minut kadulle potkaistaisiin, niin en toki tulisi ihmisten ilmoihin enää milloinkaan."

"Täti, — — eihän se, kun totivettä, mutta se rouva kun on ihan hurja", nyyhki Anna, "ja niin luulevainen."

Sairaan valitus kiinnytti kaikkien huomion ja Anna-Maija ei joutanut ajattelemaan mitään, sillä hänen sisarensa kuolintaistelu oli jo alkanut. Ei sitä kaukaa kestänytkään, mutta kovaa se oli, niin kovaa, että ei Anna-Maija jaksanut sitä katsella loppuun, vaan itkien kiiruhti omalle puolellensa. Siellä hän ihmeekseen tapasi sisarensa pojan kauppaneuvoksettaren huoneessa ja jäi hämmästyneenä vastineettomaksi, kun emäntänsä alkoi häntä viipymisestä torua ja vielä pojan kuullen.

"Pollyn kuolema jää Anna-Maijan omalletunnolle raskaaksi taakaksi, — jos se kuolee", lopetti kauppaneuvoksetar arvokkaasti ja hieman halveksivastikin puheensa Anna-Maijalle.

"Poika, mitä sinä täällä teet, vaikka äitisi on kuoleman kielissä?" tiuskisi Anna-Maija sisarensa pojalle.

"Antakaa hänen olla", käski kauppaneuvoksetar ja kääntyen poikaan sanoi hän: "eläinlääkäri asuu Puttoliinin talossa, ensimmäiset portaat portista."

Anna-Maija puolusti parhaimman mukaan itseänsä, ja sanoi ajatelleensa oikeaa tohtoria, kun ei rouva ollut Pollystä mitään puhunut, ja sanonut vielä hengen olevan kysymyksessä — "eikähän koiralla henkeä ole."

"Te olette aina vihannut ja ylönkatsonut Pollyä", sanoi kauppaneuvoksetar ja viittasi Anna-Maijaa menemään ulos.

Ei auttanut siinä Anna-Maijan selitykset, vaan hänen täytyi lähteä keittiöön ja kauppaneuvoksetar jäi kahden kesken Pollyn kanssa. Polly vikisi surkeasti jonkun aikaa, tyyntyi sitte vähitellen ja oli lopuksi aivan hiljaa. Kauppaneuvoksetarkin alkoi tyyntyä, mutta kun eläinlääkäri tuli ja ilmoitti Pollyn jo kuolleen, alkoi hän katkerasti itkeä. — Sillä välin oli torilla levinnyt huhu, että kauppaneuvoksetar oli kuollut. Ompeluseura oli sen johdosta kokoontunut pormestarinnan luo neuvottelemaan, mitä nyt olisi tehtävä, sillä kauppaneuvoksetar oli aina seuralle ilmaiseksi kaikki vaate- ja muut tarpeet antanut. Aluksi ei kuitenkaan päästy muuhun päätökseen, kuin siihen, että, pormestarinnan esityksestä, päättivät rouvat pukeutua mustiin. Onneksi olikin pormestarinna edellisenä päivänä saanut uuden mustan puvun.

Kaupungin herratkin kävelivät alakuloisina ja toisiaan tavatessaan, tervehdyksen asemasta, sanoivat vaan lyhyesti: "kauppaneuvoksetar on kuollut."

Malinska taas kertoi torilta tullessaan Häyryskälle: "nyt tässä kohta saadaan hyvää tavaraa kelihinnalla, kun kauppaneuvoksetar on kuollut. Saa sitä nyt köyhempikin kerran jotain itsellensä."

"Ei puotia, vaan kun kaikki kauppamiehet ovat hänelle velassa, niin kuuluu tulevan konkurssi kaikille eteen. Ei se vanha Erling niille omiaan heitä, vaan sanoi meillä käydessään, jotta, kun hän saapi velivainajansa omaisuuden käsiinsä, niin paistaa se vielä päivä köyhällekin kansalle. Niin sanoi tässä tuonoin ja niin se käypikin."

"Saisi paistaakin", myönsi Häyryskä. "Toisella viikolla kävin minäkin pyytämässä lainaksi kymmentä markkaa nimipäivikseni, niin oli kauppaneuvoksetar vaan käskenyt Anna-Maijan sanoa, jotta hänellä ei ole."

"Semmoinenhan se oli aina köyhille", tiesi Malinskakin, "vaan nyt saa hänkin tehdä tiliä siitä, mitä se on; taita isoovalle leipäs."

Sanomalehden toimittaja ja postimestari tulivat eukkoja vastaan ja postimestari kuului ehdoittavan, että sanomalehti ilmestyisi sinä päivänä "mustareunaisena, yleisen surun merkiksi."

Kauppaneuvoksettaren talossa oli kohta koko ompeluseura koolla. Kauppaneuvoksetar olikin hyvin liikutettu siitä yleisestä osanotosta, jota hän sai osakseen ja kiitteli kaikkia Polly-vainajan puolesta. Vasta iltapäivällä sai hän tietää, että hänen itsensäkin oli jo sanottu kuolleen. Se oli hänestä hirveintä, mitä ihminen ajatella taisi ja hän lupasi palkinnon sille, joka ilmoittaisi "kuka tuon huhun oli alkuun pannut." Varmuudella ei sitä kuitenkaan kukaan tiennyt, mutta viskaalin rouva sanoi Silénin matamin itsellensä kertoneen, että Anna-Maija oli sanonut kauppaneuvoksettaren olevan "ihan henkitoreissa." — "Ajatteles Selma kulta sanoa 'henkitoreissa' ja vielä omasta emännästään! Paljo minä kärsin, mutta sitä en minä Selmana jaksaisi kärsiä. En kärsisi semmoista omalta palvelijaltani ja kuka sen tietää, mitä niillä, vanhalla Erling'illä ja Anna-Maijalla mielessä onkaan. Ei se suotta aikojaan Anna-Maija sellaisia juttuja liikkeelle pane."

Kauppaneuvoksetar kauhistui, itki ja vapisi. Viskaalin rouva arveli vielä, että "Selma kulta" saa kiittää Jumalaa siitä, että Polly pelasti hänen henkensä. "En minä tietysti ole teidän kyökissä käynyt, mutta vaikea on minun uskoa, että niin hyvä toveri, kuin Polly olisi kuollut luonnollisen kuoleman", sanoi hän.

Viskaali tuli vähän ajan perästä itsekin kahden poliisi-miehen kanssa eroittamaan Anna-Maijaa palveluksesta ja ompeluseuran hämmästykseksi tavattiin vanha Erling Anna-Maijan tyköä keittiöstä. Kauppaneuvoksetar ei jaksanut tulla jäähyväisillekään, eikä sanonut enää tahtovansa "nähdä koko Anna-Maijaa silmäinsä edessä, ei koskaan", vaan lähetti palkankin viskaalin kautta.

Vanha Erling haki Anna-Maijalle kaupungista hevoisen ja yhdessä he sitte lähtivät ajamaan. Kauppaneuvoksetar ei näet sallinut, että Anna-Maija olisi muuttanut päiväksikään Tikais-Mikonkaan puolelle, vaan kuului senkin perheen pitävän ruveta katselemaan itselleen uutta asuntoa.

"Nyt on täti parkakin kadulle potkaistu", ajatteli Tikkasen Anna auttaessaan Anna-Maijan vaatearkkua issikan rattaille. Hän ei kuitenkaan virkkanut mitään siitä, vaan toivoi saavansa pitääkin tätinsä paikan, johon nyt oli väliaikaisesti otettu.

Sanomalehti oli ilmestynyt mustareunaisena ja sen toimittaja istui hiljakseen kiroillen seurahuoneella, höyryävä tuutinki edessään. Toisessa huoneessa oli kaupungin herroilla salainen kokous, johon ei sanomalehden toimittajaa laskettu. Silloin tällöin kuuli toimittaja sieltä ainoastaan muutaman sanan, mutta huomasi herrojen olevan hyvin äkäisellä päällä. Viimein tuli hänen luokseen kolme, neljä herraa ja neuvosmies Hulldén pyysi "nöyrimmästi" saada tietää: "minkä tähden herra Pilander tänään on sanomalehden varustanut surureunuksilla, jollei se nimittäin ole toimituksen salaisuuksia?"

"Kyllä minä sen sanon", vastasi sanomalehden toimittaja painolla, "kun te, neuvosmies Hulldén ja muut, ensin ilmoitatte, minkä vuoksi teidän rouvanne tänään, aamupäivällä, kävelivät surupuvussa ja te itse kirjoittelitte konkurssianomuksia? — — Vai tapahtuiko tuo kaikki rouva Erling'in sylikoiran kuoleman tahdon?"

"Vai pitäisi meidän tehdä hänelle selko vaimojemme puvuistakin", säesti postimestari. Pormestari taas arveli sen olevan liikaa ja viinatehtailija Wallerskjöld päätti olevan parasta ruveta kuulustelemaan toista miestä sanomalehden toimittajaksi, "sillä Pilander on jo liiaksi leipääntynyt täällä ollessaan."

Pilander istui jo silloin kotonaan miettimässä oikein salamoivaa pääkirjoitusta "poroporvarillisuudesta", mutta häntä häiritsi kadulla teikkaavien poikien melu. Muut pojat siinä olivat repaleisia, mutta yksi oli siististi puettu. Se oli Mikko Tikkasen Kalle. Hänen oli nyt vuoro nappia heittää. Hän heittikin, mutta ei mennyt lähellekään kuoppaa. Jäi varmaankin puolentoista kyynärän päähän.

Teikkaaminen alkoi innostuttaa Pilanderiakin ja hän odotti uteliaasti, onnistuisiko Tikkasen poika näpähdyttämään nappia kuoppaan. Soma oli nähdäkin, millä hartaudella Kalle nappiansa näpähdytti. Nappi siirtyi noin korttelin verran ja nyt oli toisen kerran näpähdytettävä. Poika sihtasi kauan ja nyt — —. Ei, napsautti liian kovasti. Nappi nousi pystyyn ja vieri syrjään ainakin sylen verran. Kaikki toivo oli siis lopussa ja kyyneleet kohosivat Kallelle silmiin.

Pilanderia säälitti pojan vahinko, mutta häntä samalla harmitti se, kun poika itki tuon vertaisesta. Eihän hän itse itkenyt, vaikka uhattiin leivättömäksi jättää. Pilander avasi akkunan ja kysyi: "mitä sinä itket Tikkasen poika?"

"Kun se oli", nyyhkytti poika, "kun se oli viimeinen nappi — oikea tinanappi ja äitikin on kuollut, niin jotta mistä minä nyt toisen saan?"

Poikien peli loppui siihen, mutta Pilander istui kauan akkunansa vieressä ja ajatteli sanoja: "mistä minä toisen saan." Niin kauan hän niitä ajatteli, että kyyneleet nousivat hänellekin silmiin. Hän pyyhkäsi kuitenkin ne pois kädellään, sillä vaimonsa kuului toisesta huoneesta kutsuvan häntä iltaruoalle ja nuorin poika siellä tinkasi itsellensä enemmän maitoa, mutta äiti selitti, että ei hänellä ole rahaa lähettää ostamaan.

Heinävaaran liepeillä, Ruokosuon ja Särkijärven välisellä kannaksella, oli Kuittis-Tahvon mökki. Pikkuiset olivat vielä viljelykset siinä ja huoneet vieläkin pienemmät, mutta hyvästihän noissa kuitenkin näytti rupeavan tulemaan toimeen. Mökin ei tarvinnut tehdä päivätöitäkään taloon, mutta piti sen asukkaiden siihen sijaan, kesäiseen aikaan, hoitaa suurin osa toisella puolen järven olevan talon karjasta, joka aina Juhannuksen seuduissa tuotiin Heinävaaran puolelle kesäsyöntiin. Vaaran lehtoisilla rinteillä olikin karjanlaidun ihan mainio. Senpätähden ei mökin oma, kirjavakylkinen "Kyyttökään" tahtonut koskaan malttaa sieltä oikeaan aikaan iltasella kotiin tulla, vaikka selvästi kuuli sinne ylös vasikkansa ikävöivän ynisemisen "rantahaasta."

Tuo haka ei ollut suurimpia, mutta se oli ihan parahiksi iso paimenelle. Pikku-Niilo oli näet saanut päähänsä, että hänen, ihan välttämättömästi, piti saada käydä paimenessa ja kun ei häntä päästetty koko karjaa paimentamaan, niin päätti hän paimennella vasikoita, joita pidettiin rannalla pienessä aituuksessa. Alussa olikin Niilosta tuo toimi sangen miellyttävä, mutta rupesihan sekin ajan pitkään käymään hiukan yksitoikkoiseksi. Se oli kuitenkin Niilon oma syy ja Niilo huomasi sen itsekin. Miksi hän aina niin innokkaasti ajoikin pois porsasta, jonka mieli näkyi hartaasti palavan vasikoiden ja hänen seuraansa. Porsas kyllästyi viimein "rantahakaan" pyrkimiseenkin; ja lyöttäytyi ison karjan kumppaniksi. Lehmät antoivatkin mielellään pienen toverin itseään seurata ja kaihoavin katsein sai vain Niilo nähdä, miten palleroinen porsas lehmien perässä juosta lekerti tuonne ylös vaaralle, jonne pääsö oli pojalta kielletty. Kyllä se harmitti vähän, kun porsas noin vaan sai juoksennella missä tahtoi, mutta minkäs sille voi. Täytyi tyytyä, kun äiti kerran oli kieltänyt, eikähän tuo karjan katsontaan avuksi tullut talon tytär, Anna-Maijakaan, sanonut huolivansa Niiloa kanssaan, vaikka kuinka aina olisi pyrkinyt iltasella lehmiä hakemaan.

Ikävä oli Niilosta sen takia koko kesä, jonka tulemisesta hän kuitenkin edeltäkäsin oli niin suuresti iloinnut. Talvellahan tuota kumminkin oli saanut olla muiden ihmisten ilmoissa, mutta nyt oli isä aina paloa kyntämässä tahi suota ojittamassa, eikä äitikään joutanut Niilon kanssa olemaan muulloin kuin päätä kammatessa. Kukkuva käkönen ja lehdossa livertelevät linnut eivät taas taipuneet tulemaan "leikkisille", vaikka Niilo koetti niitä mansikoillakin luokseen maanitella. Ne vaan peippelehtivät oksillaan ja keskenänsä kisailivat välittämättä Niilosta yhtään enempää kuin ihmisetkään.

Päiväläis-Risto se kuitenkin toki vähäsen piti Niilosta, vaikka se oli niin harvapuheinen ja enimmäkseen vaan istuksi joutoaikoinaan maito-aitan portailla katselemassa, miten talon Anna-Maija maidon kanssa puuhasi. Risto se yhtenä ettone-aikana teki Niilolle pihamaalta löytämästään nuppineulasta ongenkin — oikein väkä-ongen ja sitte täytyi äidin luvata, että Niilo saisi iltasella mennä Anna-Maijan kanssa vaaralta itsellensä hakemaan oikean pihlajaisen onkivavan. Ei se näyttänyt Anna-Maijasta olevan ihan mieluista, kun Niilo hänelle lähti kumppaliksi lehmän hakuun, vaan Niilo ei siitä lukua pitänyt, kun "äiti kerrankin lupasi."

Olikin se hupainen matka, mutta mitähän varten se Anna-Maija kiipesi tuonne ylös sivu lehmistä? No ehkäpä siellä kasvoi parempia pihlajoita ja olihan tuo muutenkin soma katsella, miten paljo maailmaa sinne ylös näkyi.

"Niilo, tuossahan on sinulle oikein hyvä ja suora vapa", sanoi Anna-Maija poikaan kääntyen. "Ala nyt vaan nihrata sitä poikki ja kuori kanssa tällä samalla paikalla, niin minä sitte tulen sinua hakemaan."

"Minä menen tuonne ylemmäksi katsomaan, mihin ne lehmät taas ovat joutuneet."

"Tuollahan ne olivat alaalla, tuon ison koivun toisella puolen", selitti Niilo. "Etkö sinä niitä nähnyt, vaikka aivan vieritse kulettiin."

"Näinhän minä nuo, mutta 'Viikuna' ja 'Lauvikki' olivat taas pois", sanoi Anna-Maija.

"Eipähän ollut, kuin Heluna", väitti Anna-Maija ja alkoi vain kohota yhä ylemmäksi.

Työllä ja tuskalla sai Niilo auki äidin jäykkäniskaisen linkkuveitsen ja valitsi sitte mieleisensä pihlajan tarvispuukseen. Kyllä siitä tulee hyvä vapa tuosta, — ajatteli hän — ja on niin sitkeätäkin, että ei tahdo poikki saada. Ei se katkea vaikka sattuisi suurempikin kala tarttumaan ja suuria kaloja minä onginkin, niin suuria että — — Ja äiti ja Anna-Maija niitä sitte siivoavat rannalla ja sitte minä vaikkapa niitä vien kirkollekin, niinkuin isäkin talvella mateita vei.

Onkivapa oli jo aikoja sitte valmis, mutta Anna-Maijaa ei kuulunut. Mitähän, jos se ei tulekaan? — Alkoi pelottaa, jos ei täältä kotiin osannutkaan. Missähän päin tuo koti lieneekään. Olikoon se tuolla, jossa ruisrääkkä karnutti, vai tuolla, jossa kuhankeittäjä "huhhahheitä" huusi. Ei se ole, vaan tuolla, josta kuului karjan kellojen kalkutusta. Sieltä päinhän sitä tultiinkin. Kyllä minä itseksenikin kotiin osaan, mutta pitää se Anna-Maijakin käydä mukaan kuitenkin, jotta ei vielä eksy.

Niilo lähti nousemaan vapoineen ylöspäin Anna-Maijaa etsimään, Oikein tahtoi hengästyttää tuo kapuaminen, mutta tuollahan jo näkyikin vähän matkan päässä, kallion rinnassa, Anna-Maijan punarantuinen huivi. Onhan siellä toinenkin ja kas kas, miten ne teivivät toisiaan — ja nyt painavat nenänsä yhteen, ja taas — — ja vieläkin.

Kuin ukkosen iskeminä kimmahtivat kumpikin ylös ja Anna-Maija alkoi kiireesti juosta alamäkeen.

"Riitalan Mattihan se vain näkyy olevankin", tuumaili Niilo itsekseen, katsellen, miten Matti hätäisesti lähti toisaanne päin juoksemaan.

"Ethän sinä pysynytkään siellä paikallasi vapaa vuoleksimassa", sanoi
Anna-Maija Niilolle nuhtelevasti lähemmäksi tultuaan.

"Enhän minä, kun sinä aloit niin kauan viipyä", tuumaili Niilo ja ajatteli ihmeissään sitä, miksi Matti oli nenänsä Anna-Maijan nenää vasten painanut. Ei hän kuitenkaan tullut sitä tytöltä itseltään kysyneeksi, mutta aikoi kotona kysäistä äidiltään. Unehtui se kuitenkin kysymättä äidiltäkin, sillä kotona oli Lintulan isäntä sanomassa, että Anna-Maijan piti huomen iltana, kun oli lauantai, lähteä päiväläis-Riston kanssa viemään rovastille voisaatavia. Niilo pyrki mukaan kirkolle ja äiti hipasikin hänet, jos vaan Risto ottaisi ja isä laskisi.

Risto lupasi ottaa ja lauantai-iltana kylvettiin sitte mökissä tavallista aikasempaan, että ennätettäisiin käydä samana iltana voisaatavat rovastille viemässä. Niilo oli miestä mielestään, kun kirkkoon pääsi ja sai vielä isältään asiaksi tuoda hänelle naulan tupakkaa, ja jos rahoja tähteiksi jäisi, ostaa vielä itselleen "enkeliska" onkiakin kauppamiehestä.

"Niin te olette nyt kuin sulhasmatkue", sanoi isä rannalle jäädessään, "ja Niilo istuu keskellä kuin puhemies ainakin."

Kaikessa hiljaisuudessa tehtiin sitte matkaa pitkin Särkijärven kimmeltävää pintaa, mutta jo alkoi kuulua Juuruskosken kaukainen kohina. Vähitellen se kävi selvemmäksi Anna-Maijan soutaessa ja Riston meloessa. Jo alkoi virta tuntuvasti vetää venettä koskea kohden ja Niiloa rupesi pikkusen pelottamaan.

Silloin kuului Riston ääni perästä: "Anna-Maija! Äläpäs souda."
Tyttö taukosi soutamasta ja Risto jatkoi: "jos et sinä tule minulle,
niin minä pyöräytän veneen koskessa kumoon, jotta hukutaan yhdessä.
Ymmärrätkö, — minulla on tosi mielessä — ihan tosi?"

Anna-Maija kävi kalpeaksi, tarttui veneen laitoihin kiinni ja itkusuin rukoili: "älä, älä Jumalan luoma kaada!"

Koski oli onnellisesti ohitse, mutta Anna-Maija itki yhä. Risto alotti taas puheen ja lupasi, kirkolta tultua, käydä sopimassa asiasta Anna-Maijan isän kanssa, "sillä kyllähän se asia ei kuitenkaan muutoinkaan kaukaa salassa pysy."

"Ei, älä Risto-kulta enää mene isän puheille. Voi, kun et minulle ennen mitään sanonut ja minä luulin sinun vain narrailevan", tyrski Anna-Maija. "Voi tokkiisa, kun et ennen mitään virkkanut"!

"Vaan mepä jo suudeltiinkin", selitti Anna-Maija. "Ei heittänyt eikä sanonut uskovansa muuten, kun on liikkaava mies se Matti."

Risto kalpeni nyt vuorostaan ja kuului mutisevan: "no eihän sitä sitte enää miten."

"Niin eihän sitä sitte enää käy purkaminen", myönsi Anna-Maijakin, "vaikka kyllähän minä ennen olisin sinulle tullut, ja paljoa ennenkin."

Kului siitä viikkoja muutamia tavallista latuansa, mutta eräänä sunnuntai-iltana tuli Riitalan Matti Kuittis-Tahvon mökille ja pihalla kiusaamalla kiusasi Anna-Maijaa kanssaan lähtemään kotiin toiselle puolen järveä. Anna-Maija ei kuitenkaan sanonut lähtevänsä, jonkatähden Kuittis-Tahvo, huoneesen tultua, tiuskasi Matille: "nyt sen näet, niinkuin jo sanoin, että ei se sinulle tule, vaikka sinä sen varmaksi penäsit minua puhemieheksesi pyytäessäsi."

"Kyllähän minä sen varmana pidinkin", tuumaili Matti korvallistansa raapien. "Kyllä se Anna-Maija lupasi itsekin ja me jo suudeltiinkin sen päälle tässä tuonnoisella viikolla."

"Älä valehtele", sanoi Kuittis-Tahvo, "totta kai se sitte lähtisi, sillä kukapa muukaan se enää toisen suutelemasta huolisi."

"Suutelivat ne", äännähti silloin miesten huomaamatta huoneessa ollut pikku-Niilo. "Minäkin näin sen, kun olin onkivapaa Heinävaaralta hakemassa. Kyllä ne suutelivat ja niin hieroivat neniänsä vastakkain."

Tahvo kutsui nyt Anna-Maijan sisään, mutta hän kieltäytyi vieläkin. Puhemies silloin muistutti häntä muiskusta, mutta ei sanonut tyttö muistavansa sitä — "ei ollenkaan."

"Mutta minäpä muistan", selitti pikku-Niilo. "Minä näin, miten te
Heinävaaralla hieroitte neniänne vastakkain ja sanoithan sinä itsekin
Ristolle venheessä, jotta me jo suudeltiinkin, kun ei Matti muuten
uskonut."

"Hyi, Anna-Maija", lausui Tahvo vakavasti silloin. "Mitäs teeren peliä sinä pelaat — — — vai kutsutaanko Ristokin sisään?"

"Ei tarvitse", sanoi Anna-Maija, "kyllä minä lähden, vaikka lupasihan se Risto minut siltä ottaa, mutta ei kait se nyt enää huolisi, kun koko maailma sen jo tietää."

"Parasta onkin, että lähdet", sanoi Kuittis-Tahvo, "sillä isäsi on rehellinen mies ja suuttuisi varmaan, jos tietäisi sinut monihyväiseksi."

Vihaisesti silmäsi Anna-Maija pikku Niiloa rantaan astuessaan, mutta äiti sanoi Niilosta tulevan "suoran miehen", ja hänen silmänsä oikein kiilsivät sitä sanoessaan.

Anna-Maija siihen sijaan ylpeästi mutisi: "mokomakin vierasmies", vaan Riitalan Matti sanoi Niiloa hyvin teräväksi miehenaluksi ja lupasi tulevaisuudessa ruveta Niilolle puhemieheksi.

Monta monituista päivää oli jo vallinnut tavaton kuumuus. Nurmikko näytti hyvin nuivealta ja savikko oli kovettunut aika tavalla helteen tähden. Kärpäset, linnut ja päiväpaisteessa monivärisille välähtelevät sudenkorennot olivat ainoat, jotka näyttivät olevan, oloonsa tyytyväisiä. Muut sekä ihmiset että eläimet kärsivät nähtävästi paljo kuumuudesta, mutta taivas oli ja pysyi kirkkaana, kellertävänä kumpuna, jolta aurinko kuivana, punaisena ja välinpitämättömänä silmäili janoon nääntyvää maata.

Räyhylän nimismieskin kärsi janoa. Vaikka oli jo melkein puolenpäivän aika, ei hän vielä ollut koskenutkaan aamukahviinsa, joka oli kupissa, istuimella, kokoamattoman vuoteen vieressä; ja kumma kyllä, lämpimästä huolimatta, näytti jäätyneen kuppiin. Tusinan verta kärpäsiä vietti makean leivän päiviä siinä parin sokeripalan ympärillä. Niiden tointa seurasi nimismies hajamielisesti silmillään, sammunut paperossi nojatuolin karmilla olevan vasemman käden koukkusen ja etusormen välissä.

Viimeinkin kävi viereisen huoneen ovi ja sieltä kuului sipsuttavia askelia, kun väliovi oli raollaan; ja jotain kilinää kuului sieltä myös.

"Ei ollut seltteriä", vastasi naisen ääni. "Herrat kuuluivat yöllä juoneen kaikki, vaan sainhan minä amonjakkia — — ja kauppamiehestä ostin puolitusinaa olutta."

"Onko se edes kylmää?" uteli nimismies huuliansa maiskahduttaen, "kuivaa suuta niin vietävästi."

"Kellarista hakivat", sanoi Lotta, tullen makuuhuoneesen tilaa korjaamaan. "Ja pappilan renki toi tämän tänä aamuna, vaikka en muistanut sitä äsken antaa teille."

Nimismies otti Lotan kädestä kolmikulmaisen, kirkon sinetillä suletun kirjeen ja siirtyi viereiseen huoneesen, josta kohta kuului pullon avaaminen ja oluen pulputusta.

Sitte rupesi nimismies ääneen lukemaan: "h. v.! suntio Ukkelin kertoi sakastissa, eilen, herrastuomari Kososen heillä jutelleen, että Häivelän isäntä taas on kaupungista tuottanut kuorman viinaa ja jo kuuluu sitä lauvantai-iltana myyneenkin kyläläisilleen. Ajattelin siksi, että ehkä hänet nyt kerrankin saisi asiasta kiikkiin, sillä Kosonen ei ole mies, joka turhia puhuisi. Veli tekee siis, niinkuin hyväksi näkee, mutta pidin velvollisuutenani asiasta ilmoittaa toivossa, että ehkä Häiveläinen vihdoinkin saataisiin asiasta langetetuksi ja vallattomuudestaan lakkaamaan. Ystävällisesti tuissimus: J. Ellonen."

Nimismies oli hetkisen ääneti, mutta puhkesi sitte kärsimättömänä mutisemaan: "nyt ne ovat raittiushulluina kaikki — Kososet, Elloset ja muut! Mutta kiitoksia paljo hyvät herrat! — — Vai pitäisi minun tässä helteessä lähteä ajamaan Häivelään asti — — 3 peninkulmaa edestakaisin! — — ei sanottu passaavan! Ruuna on Kujalan haassa, ja Pöllön jalka on kipeänä ja sitte on vielä tämmöinen päivä, jotta on ihan sulaa. Menköön rovasti itse jos tahtoo."

Hän tyhjensi toisen olut-lasin ja nousi edestakaisin virkahuoneessaan kävelemään. Hiki tuli siinä kävellessä päähän, vaikka mies oli jotensakin kelteisillään; ja katse synkistyi synkistymistään. Monenlaisia mietteitä mahtoi vieriäkin tuon ryppyyn vetääntyneen otsan alla, sillä kovin oli tuikea katse silmissä, mutta ei hän mitään puhunut. — Jo oli toinen olutpullo vähitellen tyhjentynyt ja siirtynyt pöydältä vaatekaapin nurkkaan, mutta yhä jatkoi nimismies kävelemistään lattialla. Viimein kirkastui kuitenkin hänen katsantonsa ja hän alkoi hiljaa itsekseen puhella.

"Niinpä minä teenkin — teen perhanaksi! Minä panen p:n moisten raittiuspuuhain eteen. Ne luulevat, että ei ihmisellä ole täällä muuta tekemistä, kuin nuuskia salakapakoita ja käydä käräjiä, mutta minä sanon 'stopp' ja se pitää — — se stopp. — — Mutta kummanko minä panen ilmiantajaksi rovastinko vai suntion?" — —

"Kyllä hehkuisi mieleni tanssittamaan rovastia itseään käräjissä, mutta ehkä ne ihmiset ottaisivat sen kovin pahakseen. Mutta entäs, jos Häiveläinen suuttuu ja vielä tekee minulle mitä?"

Voimattomana hervahti nimismies istumaan pöytänsä eteen ja vaikeroi: "mitä minä onneton teen, mitä minä onneton teen, jos se Häiveläinen vielä ampuu minut? Kyllähän se sen tekee, — — — kyllähän se sen tekeekin — — ja tuo kirottu pappi on toisella puolen!"

Hetkisen ähkäiltyään alkoi nimismies huutaa Lottaa. Tytön sisään tultua käski hän Lottaa juoksemaan kiireesti rättäri Raukkelinin luo ja kutsumaan rättäriä aivan paikalla hänen puheilleen. "On näet, Lotta-kulta, taas semmoinen vaikea pulma selvitettävänä, että tarvitaan siihen kahdenkin miehen päätä", selitti nimismies, kun Lotta näytti vastahakoiselta tottelemaan käskyä.

"On niillä nuo oluet selvitettävänä", supisi Lotta kärtyisesti mennessään asialle, mutta hän meni kuitenkin.

Ei viipynytkään kaukaa Lotta asialla ja heti sen perästä ilmestyi rättäri Raukkelin nimismiehen virkahuoneesen, syvään jo ovessa tullessaan kumarrellen. Nimismies viittasi käskevästi vierasta istumaan lavitsalle ja sanoi: "huomenta, huomenta Raukkelin!"

"Kiitoksia paljo, herra nimismies", sanoi Raukkelin, istahtaen ovensuuhun ja katsellen halukkaasti olutpulloja, pyöritteli hattua käsissään.

Lotta sai tuoda sisään toisen juomalasin ja sitte ojensi nimismies rättärille rovastin kirjeen. Vaivaloisesti tavaili rättäri sen lävitse ja laski sitte varovasti, melkein kunnioittavastikin pöydälle nimismiehen eteen, mutta ei virkkanut mitään.

Rättäri katsoi ensin tutkivasti esimieheensä ja arveli lopulta: "mitäpäs minä siitä."

"Jos lähdetään Häivelään, niin menee päivä, jos taas ei lähdetä, niin voi rovasti panna pahakseen", tiesi nimismies.

"Ei siitä ole pelkoa", pisti rättäri vastaukseksi. "Kyllä sillä Häiveläisellä aina on takanaan joitakuita kymmeniä kannuja. Eikös se äskettäinkin käynyt taas herra nimismieheltä rahaa lainaamassa."

"Niin — voipihan sillä ollakin, jos se suuttuu ja tekee meille vielä kostoksi", sanoi nimismies vastaamatta kysymykseen.

"Kyllähän se suuttuu tietysti, suuttuuhan se, mutta mitäpäs hän voisi kruunun voimaa vastaan", lausui rättäri tyytyväisesti hymyillen.

"Esimerkiksi ampuu jonakuna pimeänä yönä, kun se kuuluu olevan niin raaka mies."

"Raakahan se mies on", tiesi rättärikin, "mutta näinköhän tuo uskaltaisi kuitenkaan."

"Vai ei uskaltaisi! Kyllä ne uskaltavat, jos mitä. Uskalsihan tuo Tikka-Nikukin mennä hovioikeuteen siitä viimeisestä viinan otosta. Ja tietääkö Raukkelin, miten asia siellä päättyi?"

"Ei — en minä muista kuulleeni, mutta totta kai viinat ja hevonen menee, niinkuin kihlakunnassakin tuomittiin."

"Vai niin Raukkelin luulee", sanoi nimismies ivallisesti. "Päinvastoin hovioikeus sanoo, että meillä ei ollut oikeutta ottaa viinoja maantiellä pois; ja että pää-asiana ei kuormassa ollut viina, vaan mies itse — Tikka-Niku itse näettekös."

"Voittihan lempo, kun sai herrassyötinki Toukkasen asianajajakseen ja lupasi antaa hevosen, jos voittavat."

"Sanokaas muuta", jatkoi nimismies. "Sanokaas muuta — — — ja mene näitä sitte, viinoja, meidän sijassa keltään pois korjaaman."

"Vaan kunpa ne aina käyvät niitä ilmiantamassa", tuumaili rättäri lasinsa tyhjennettyään. "Täytyyhän sitä viran puolesta, kun ilmoitetaan kerran."

"Sehän se juuri on", myönsi nimismies, "mutta minäpä aionkin nyt tehdä lopun koko ilmi-antamisesta, vaan arvatkaapas miten."

"Vasta nyt justiinsa sen minäkin keksin, kun Lotta antoi tuon rovastin kirjeen", selitti nimismies nauraen. "Minä panen — nähkääs, suntio Ukkelinin ilmi-antajaksi ja herrastuomari Kososen kanssa; ja jään itse vain sivusta katsojaksi."

"Niin, niin — kyllä minä nyt ymmärrän", puhui rättäri. "Niin kyllähän sen Häiveläisen silläkin tavoin saa edesvastaukseen ja sen kiukku kääntyy suntioon ja naapuriinsa, mutta voipi se äkäillä siitä kuitenkin teillekin. Voipi se äkäillä ja heittää vielä saatavanne maksamatta. — Ja onhan se teille paljo velassa?"

"Onhan sitä summaa karttunut", sanoi nimismies, "mutta minä kutsutinkin Raukkelinin tänne siksi, jotta te salavihkaa kuulustelisitte, ketä ne aikovat, suntio ja Kosonen, tuoda vierasmiehiksi Häiveläistä vastaan."

"Saadaanhan ne muutoinkin tietää", vastasi rättäri vähän hämmästyksissään. "Eikös niitä kuitenkin pidä kutsuttaa käräjiin — — niitä vierasmiehiä?"

"Pitää tietysti", nauroi nimismies, "mutta teidän on narrattava nuo vierasmiehet jo ennen käräjiä puhumaan tietonsa jollekin, niin ne eivät sitte kelpaa todistamaan. Minä annan oikeudessa tuomarin kysyä, että ovatko he asiasta jo ennen kellekään puhuneet ja tietysti, ne äimät, sen myöntävät — ja silloin minä yks' kaks' teen niistäkin ilmi-antajia. Eivät ne niin hupsuja ihmiset ole, että ne käräjistä käräjiin rupeaisivat suotta aikojaan tyhjän tähden juoksemaan ja — ilman palkatta."

"Eivät kaiketi ne rupea", arveli rättäri Raukkelinkin, "ja siitä saa herra nimismies olla varma, jotta kyllä minussa on miestä saamaan ihmisten suut auki, vaikka täytyisi koko pitäjään väkeä puhuttaa. Sanovat ne minulle tietonsa toki."

Nimismies nyykäytti päätään myönnyttävästi. Rättäri siitä rohkaistuneena jatkoi: "mutta ne kielikellot voivat ruveta juoksemaan yhä enemmän rovastin puheilla ja se sitte aina kirjoittaa noita — — miten sanoisin — — — noita lappujaan niin, jotta tuskin niiltä sittekään rauhaa saapi."

"Mutta", väitti Raukkelin yhä, "jos ilmoittavat kylänluvuilla, niin täytyyhän sen rovastin virkansa puolesta. — — Ja ilmoittavathan ne, kun ne nyt kaikki ovat nousseet sellaiseen vimmaan viinaa vastaan."

"He he he!" naurahti nimismies. "Ehkä ilmoittavat, mutta rovasti ei ota kuuleviin korviinsakaan, kun annetaan ukon itsensä parikaan kertaa käydä käräjissä, ilmiantajana viinajutussa."

"Paraalle!" huudahti nimismies. "Uskokaa pois Raukkelin, kun kuvernööri ensi kerran käy täällä, niin hän kiittää meitä molempia ja sanoo, että Räyhylässä on kerrassaan kelpo virkamiehet, jotka eivät omaa etuansa katso. Kyllä minä sille asian osaan maalata."

"Kyllä kai se niin on, kuin herra nimismies sanoo", tuumaili rättäri.
"Ja niinhän se onkin, kyllähän te lain ymmärrätte."

"Luulisin ymmärtäväni, luulisin ymmärtäväni", vatkutti nimismies. "Ilmankos sitä olisi oltu kymmenen vuotta 'tingsnotariuksena' ja kuusi vuotta kansselissa. Mutta kirjoitetaan nyt rovastille, että hän toimittaa suntion tänne vieraita miehiä ilmoittamaan, sillä sen minä sanon, että ilmi-antajan ne on puuhattava. Ja jos hän ei saa asiaa selväksi, niin joutaa saada nipsauksen väärästä ilmi-annosta. Minä en tästä edes ota yhtään viinajuttua omasta puolestani ajettavaksi. Ei siitä ole kuin vaivaa ja vihoja, mutta ken tahtoo niihin sotkeutua, niin koettakoon parastansa."

Nimismies istahti kirjoituspöytänsä ääreen, ja kirjoitti hetkisen. Sitte sai Raukkelin lähteä sitä kirjoitusta pappilaan viemään, mutta nimismies arveli: "kyllä nyt kannattaa hiukan levähtää, sillä luulen tämän jo välttävän tämän päivän työksi — vai mitä Raukkelin ajattelee?"

"Sitähän minäkin", sanoi nimismies. "Se olikin niin sekava vyyhti, että oikein se tahtoi ruveta päätä pakottamaan."

"Rupeaahan se semmoinen", niinsi rättärikin. "Minunkin tuntuu pääni vähäsen raskaalta, vaikka en ottanut kuin pari lasia."

"Rupeaa se", toisti nimismies, "eivätkä nuo raittius-hupsut soisi ihmisen sittekään saavan virkistää itseään edes pienellä ryypyllä. Mutta sen minä sanon Elloselle ja vaikka kenelle, että ihminen tarvitsee aina jonkunmoista stimulusta, — stimulusta — kiihoitusta, ymmärrättekö te Raukkelin?"

"Kyllä minä ymmärrän, kyllä minä ymmärrän — — pikku hutikkaa, herra nimismies", selitti rättäri Raukkelin jäähyväisiksi kumarrellessaan. "Pikku hutikaksi sitä kansan kesken sanotaan."

Ulkona, tuolla öisessä pimeydessä raivoaa syksyinen myrsky. Tuuli ulvoo valittavasti kierrellessään pitkin pienen kaupungin autioita katuja ja vimmatusti rapisevat raskaat sadepisarat korkeiden akkunain isoja ruutuja vasten. Ne ikäänkuin tahtovat vetää puoleensa huoneessaan yksinänsä istuvan mustapukuisen naisen huomion, mutta turhaan. Hän pysyy vain värähtämättä asemillaan, pehmoisella istuimella, lämpiävän uunin edessä ja yhtä mittaa tuijottelee tuleen.

Pienet jalat pistettyinä siroihin, helmillä koristettuihin tohveleihin, lepäävät mukavasti silkkisellä jakkaralla ristissä toinen toisensa päällä ja mustakutrinen pää on huolettomasti kenossa korkeakarmisen tuolin selkänojaa vasten. Uunissa leimuavat liekit luovat huoneesen omituisen, epätasaisen valaistuksen, jossa upeiden huonekalujen varjot näyttävät lyövän leikkiä, liikuskellen sekä seinillä että paksulla matolla peitetyllä permannolla. Hohtokivisestä sormuksesta, naisen kädessä, singahtaa tuontuostakin tukku säihkyviä säteitä kauniisti kirjailtua kattoa kohden ja pöytäkello, kuni ääntään hilliten, nappasee lasisessa kuvussa laatikkokaapin päällä. Muuta liikettä ei huoneessa nimeksikään kuulu.

Silloin tällöin kiihkeämmin leimahtava liekki näyttää juurikuin kirkastavan naisen teräväjuonteisia, tavattoman kalpeita kasvoja, mutta yhtä miettivänä, milt'ei murheellisenakin, hän vain yhä eteenkin päin silmäilee tultu teräsharmailla silmillään. Jonkunmoista taistelua ilmenee kuitenkin hänen kasvoillaan, mutta viimeinkin ponnistaa hän voimiaan vieroittaakseen ajatuksensa pois siltä uralta, jota ne ovat ottaneet kulkeakseen. Hän koettaa olla ajattelematta mitään ja onnistuukin siinä silmänräpäyksen ajaksi.

Itsestään siirtyvät kumminkin ajatukset taas heti entiselle ladulleen. Ei auta taistella niitä vastaan, vaan on paras antautua niiden valtaan, jos kohta tunteekin vastenmielisyyttä niitä vastaan. On kuin muistot vallattomasti leikkiväin lasten tavoin pilkistelisivät tuolla liekkien lomitse ja vienoinen väristys käy niitä katsellessa pitkin naisen jäseniä, vaikka huoneesen leviääkin yhä enemmän suloisesti raukaisevaa lämmintä. "Se on väsymystä", ajattelee nainen, "mutta minähän olenkin niin hermostunut." Hän käärii tiukemmalle ympärilleen hartioilta, istuessa, alas soljuneen saalinsa, mutta ei saa sittekään lepoa.

Vähitellen rupeavat liekit uunissa alenemaan. Jo siintyy pesän reunamilla olevien hiilien hehku ja kummallisia kuvioita alkaa tulessa muodostua vaaleanharmaista hiilenhelpeistä ja liekkien tuikkavista latvoista. Siten syntyy kuva toisensa perästä ja niissä kuvissa on joku lumous semmoinen, että niistä ei voi silmiänsä pois siirtää. Ei — katsella niitä vaan täytyy, vaikka ne järisyttävätkin sekä sielua että sydäntä.

Ensin esiintyy tuossa kirkkaana, hymyilevänä lapsuuden koti. Pieni on se tosin ja köyhä, mutta kuitenkin ihana ja armas — niin armas! Äkkiä vetääntyy kuitenkin synkkä verho peittämään tuota viehättävän rauhallista kuvaa ja huokaus kohoaa katselijan rinnasta.

Kaupungin vankilahan on nyt tuossa karkeine seinineen ja hämäröine käytävineen, joissa kävelijän askeleet niin kamalasti kumajavat. Itkusta menehtymäisillään oleva, vapiseva äiti seisoo tuossa kahlehditun isän rinnalla. Isompien siskojenkin vielä äsken niin iloisista, kirkkaista silmistä virtailevat vuolaat kyynelvirrat, mutta murtunein kaikista kuitenkin on väärennyksestä vangittu isä. Viskaali vie hänet pois, äiti vaipuu pyörtyneenä portaille; vanginvartija sulkee oven ja taluttaa sitte portista ulos murheesta vapisevan äidin lapsineen. Katukulmassa tuolla kääntyy hevonen ja rautakahleitten kalina kuuluu sieltä vielä selvästi korviin.

Tuolla kuletetaan väkisin kädestä pientä, itkevää tyttöä. Hän ei tahtoisi lähteä pois äidin haudalta, johon armottomat miehet heittävät lapioilla niin paljo raskasta hiekkaa. Täti ei kuitenkaan välitä siitä ja muuan rouva nuhdellen neuvoo tyttöä menemään koreasti tädin kanssa ja olemaan kiitollinen, kun hän on ottanut orpoparan kasvatikseen, vaikka tuskin on sukuakaan. Tuolla onkin jo uusi koti. Se on isompi ja mukavampi entistä, mutta siellä ei suvaita pienintäkään iloa. Päivät päästään täytyy vaan istua tädin jalkain juuressa joko lukemassa tahi käsityössä, eikä ole ketään, jonka kanssa leikkisi. Jos uskaltaisi joskus kadulle mennä toveria hakemaan, niin piika Littu juoksisi paikalla perästä ja sanoisi "väärentäjän mankaraksi." Täti olisi kuitenkin hyvä. Hän toruisi Littua kovasti siitä niin, että Littu itkisi. Sitte ei enää kukaan kotona eikä koulussakaan uskaltaisi Helmiä nimittää väärentäjän mankaraksi, mutta kuitenkin lienee häneen painettu joku häpeän leima. Ei näet koulussakaan ole pikku Helmillä yhtään oikeaa ystävää. Lakkaavatpa toverit usein leikistäkin, jos hän tahtoo siihen ottaa osaa. Vieras on ja vieraana pysyy tuo pieni tyttö vertaistensa seassa. Se näkyy selvästi kaikista noista toisiansa seuraavista kuvista lapsuuden ajoilta.

Uusia, yhä uusia kuvia esiintyy hiiloksessa. Koulu-aika on vihdoinkin lopussa ja koko luokka on saanut päästökirjat. Kaikki nuo elinvoimista uhkuvat, ripeät tytöt ovat iltapuolella kokoontuneet kauniille Kaiskunniemelle toisilleen jäähyväisiä jättämään ja menneitä aikoja muistelemaan. Siinä on iloa ja solinaa ja monenmoisia tuumia tulevaisuudesta. Raikas nauru helähtää tuontuostakin tyttöparvesta, kun juohtuu jollekin mieleen joku hupainen hetki tahi onnistunut tepponen. Kerttukin tuolla pensaikossa, tumman kuusikon takana ryhtyy tyttöjen kanssa kilpaa heleällä äänellä laulaa helkyttelemään, mutta Helmi on ääneti, sillä hänellä ei ole monta hauskaa muistoa. Nöyrrytyksiä, kärsimistä, työtä — siinä hänen nuoruutensa muistot. Siksipä hän enimmäkseen istuskeleekin yksin rannan kivellä, vuoroin katsellen joko korkealla ilmassa kiitelevän kalahaukan komeita kierroksia, tahi rantahiekalla lemmen leikkiä kisailevien: kitin ja valkovästäräkin keveitä hyppelyitä. — Mieli muuntuu siitä niin apeaksi, että kostea kiilto kohoaa silmiin. — Ei kai nuo iloiset toverit ole häntä tahallansa karttaneet, mutta vuosien vieriessä on se vain tullut heille tavaksi. Kentiesi heidän vanhempansa ovat alussa varoittaneetkin heitä Helmin seurasta — väärentäjän tyttärestä! Niin kentiesi — — oi, kuinka ihmiset ovat pahoja! Kunpa kerrankaan saisi heille kostaa, vaikka vaan yhden ainoan kerran ja näyttää, että ihminen se on väärentäjänkin tytär!

Jo käy aurinko punaiseksi ja alkaa laskeutua kauas saarien taakse järven toiselle rannalle. Aika on jo erota, ja vesikiehteisin käyvät iloisten tyttöjen silmät hyvästiä heittäessä.

"Hyvästi, hyvästi nyt Kelmikin ja kiitos kaikesta!" Niin sanovat tytöt toinen toisensa perästä kätellessään tuota alakuloista kumppaniaan, mutta ei suutele heistä kukaan häntä, niinkuin toisia toveria, Jo tulee Emmikin esiin. Hän ei tiedä eroitusta toverien välillä, hänen jäähyväisensä ovat yhtä hellät Helmille kuin toisillekin tytöille. Se tuntuu niin hyvältä, niin hyvältä, että koko olento vavahtaa ilosta, eikä voi olla oikein kovasti puristamatta Emmiä rintaansa vasten.

"Enpä vielä oikein tiedä. Auttelen kai tätiä kotona, kunnes satun saamaan jonkun paikan, jolla voin toimeen tulla."

"Jos siellä meidän puolella sattuisi ilmestymään jotakin sinulle soveliasta paikkaa, niin minä toimitan sen sinulle. Siitä saat olla ihan varma", vakuuttaa Emmi ystävällisesti. "Mutta kuulepas Helmi! Minä pyydän äidiltä, että saisit kesäksi tulla meille vähän huvittelemaan, niin pääsisit pois tästä ikävästä pesästä."

"Älä pyydäkään", keskeyttää Emmiä pormestarin koreileva Anni. "Ei äitisi kuitenkaan siihen suostu — ei varmaankaan."

"Mistä sen niin varmaan tiedät", kysyy Emmi ihmetellen, mutta Anni kuiskaa jotakin hänen korvaansa. Kelmikin kuulee siitä sanat: "väärentäjän tytär" ja vaalenee. — Inhosta punastuen lausuu Emmi: "hyi! kuinka sinä olet ilkeä, Anni! Minun äitini ei ole niin halpamielinen." Keskustelu loppuu kuitenkin siihen ja tytöt lähtevät kukin haaralleen.

Koston aika Helmille on tullut. Hän on kaupungin mahtavin ja rikkain rouva. Kuka enää uskaltaisi loukata miljoonain omistajan puolisoa, kauppaneuvoksetarta! Pormestarin Annin täytyy jäädä jälelle joka paikassa. Nähtävästi harmittaa häntä kovin nähdessään, miten varmasti Helmi esiintyy emäntänä muhkean loistavissa saleissaan, ja miten Helmin ihailijain rivit päivä päivältä taajenevat. Oi, kuinka tuntuu suloiselta, kun vuorostaan saa nöyrryttää noita ilkeitä ihmisiä!

Silmien editse kulkee sitte sarja juhlia, pitoja ja kekkereitä, joiden kaikkien keskuksena ja helmenä loistaa juuri Helmi itse. Mutta miksi sittekin, keskellä huvitusten pyörrettä, tuntuu niin oudolta tuolla rinnan alla? Miksi on aina mielestä, kuin olisi itsensä myynyt, vaihtanut onnensa johonkin mitättömään? Mutta ehkäpä uudet huvit ja riemut tukahduttavat tuon oudon tunteen, tai ainakin saattavat sen hetkeksi unohtumaan.

Pois täytyy huveista kiirehtiä, jollei muutoin, niin maailman tähden, ja ruveta sairaan vaalijaksi. — — Inhoittavan näköinen on tuo vanha mies tuossa valkoisten lakanain välissä. "Hyi, miten laiha-huulinen on hampaaton suu — ja miten ruma tuo kellertävä, ryppyinen muoto! Mitä tahtonee hän nyt, koska viittailee noin kädellään?"

"Helmi, Helmi", kuuluu sopertava ääni. "Sinun isäsi oli viaton — viaton, Helmi — ja vekseli oli oikea. Mutta minä — — — ja firma olisi ollut hukassa — — siksi täytyi minun uhrata hänet — — uhrata hänet, mutta hän ei ole antanut minulle rauhaa kaikkina näinä pitkinä vuosina. — — Mutta, — — mutta olenhan minä sovittanut kaikki, — kaikki, enkä kieltänyt sinulta koskaan mitään. Olenhan minä ollut sinulle hyvä mies!"

"Hyvä mies!" ajattelee tuo nainen. "Hyvä mies, joka on turmellut viattoman lapsen nuoruuden, ryöstänyt häneltä kaiken ilon, elämän ja onnen!" Voi, kuinka hän vihasi tuota miestä! Olisi tahtonut repiä hänet pieniksi palasiksi, niin vihasi hän tuota kurjaa.

Nainen nostaa kätensä kasvoilleen, sillä hän ei kärsi katsoa nyt esiintyvää kuvaa, vaan hän näkee sen sittekin. Se on juurtunut kiinni hänen sieluunsa ja silmiinsä. Kumma, että eivät muutkin näe sitä, mikä aina on hänellä silmäinsä edessä! Onhan se niin selvä tuo kuva, jossa korkea-vartaloinen nainen heittää patjan toisensa perästä riutuneen, kauhistuneen ja armoa anovan vanhuksen päälle ja tukahuttaa hänet — ainoan lapsensa isän.

Mutta nyt on lapsikin poissa, haudassa. Hänen toivonsa on murtunut ja elämä kaiken arvonsa kadottanut. "Kuolema on synnin palkka", oli pastori tänään lausunut hänen lapsensa haudalla. Minkä synnin? Hänenkö syntinsä? Mutta viatonhan oli lapsi kaikkeen. Hänenhän itsensä olisi pitänyt kuolla. "Kuolla!" Mikä kauhea sana! Ei ymmärrä sitä muut kukaan, kuin rakastava äiti. Oi, miten mielellään Helmi olisi henkensä antanut lapsensa edestä, mutta ei voinut. Ei hän voinut edes kyyneliäkään vuodattaa, sillä niiden lähde oli jo kuivunut kauppaneuvoksen kuollessa. Siitä päivin ei hänellä ollut lepoa eikä kyyneliä; ei rauhallista hetkeä yhtään.

"Huu, mikä se oli?" Tulikipuna se vain tuikahti uunissa ja sitte sammui. Kaikki oli nyt synkkää, pimeää. Mutta nyt alkaa kuitenkin väsynyt silmä nähdä varjoja kaikkialla. Niitä nousee esiin nurkista ja piilopaikoista ja ne hiipivät yhä lähemmä ja lähemmä kuulumattomin askelin. Tuossa tulee ensin tuo ryppyinen, keltainen vanhus. Jo tuntuu sen kylmä henkäys poskea vasten; jo laskee se tahmean kätensä suoraan Helmin sydämelle ja kouristaa sitä pitkillä, luisilla sormillaan. Tuskan hiki kohoaa naisen otsalle ja ontolla äänellä parkasee hän: "armoa, armoa, auttakaa!"

"Armoa, armoa!" valittelee nainen. "Olisithan sinä kohta muutoinkin kuollut." — — Ääni tyrehtyy kurkkuun ja yhä kovemmin kouristaa painajainen saaliinsa sydäntä. Istuimelta alas valahtaa tuskissaan kiemurteleva nainen ja hänen silkkinen hameensa kahisee, kuin kuihtunut heinä ja mustat varjot tanssivat hillimättömästi, hänen voihkimisensa mukaan, lattian pehmoisella verholla.

"Jumala armahda minua vaivaista syntistä!" puhkoo viimein ääni ahdistetusta rinnasta. Alkaa kuulua nyyhkytystä, alussa rajua, sitte vähitellen hiljempaa ja yhä hiljempaa. Viimein muuntuu se hiljaiseksi, tasaiseksi huo'unnaksi. Silloin lakkaa pöytäkello käynnistään, että ei häiritsisi nukkuvata naista. Tuuli kuitenkin ulvoo ulkona yhä valittavasti; ja sadepisarat rapisevat vielä akkunoita vasten, mutta idässä kirkastuu jo taivaan ranta uuden päivän nousua ennustaen.

Olin väsynyt, hyvin väsynyt, laskeutuessani levolle aatto-iltana. Hartaushetken päätyttyä oli täytynyt leikkiä lasten kanssa, kertoa heille kaikenlaista ja illallisella piti, emännän mieliksi, maistella kaikkia juhlaherkkuja, vaikka ei ollut yhtään nälkä. Viimeinkin päästiin levolle ja luulin vielä olevani valveilla, kuin yht'äkkiä ilmestyi eteeni minulle erittäin tutun näköinen poika. En tiedä, mistä hän tuli, enkä sitäkään, mistä hänen tunsin. Tunsin hänet vain ja olin tietävinäni kaikki hänen kohtalonsa, joihin tunsin ottavani osaa enemmän, kuin omiini.

Pieni hän oli — tuo orpopoika — hyvin pieni, eikä ainakaan ko'osta päättäen liene ollut kovin vanhakaan. Aikojen varrella olivat isä ja äitikin niin tyyten muistista murenneet pois, ett'ei mielessään osannut olla oikein varma siitä, oliko niitä hänellä koskaan ollutkaan. Sukulaisia mahtavia ja suuriakin arveltiin kuitenkin tuollakin orvolla olevan, mutta ne eivät häntä muistaneet, ja missä lienevät asuneetkaan kaukana tuntemattomissa tienoin.

Vilu, nälkä ja taistelu vihaisia kylän koiria vastaan ja vielä ilkeiden ihmisten katkerat sanat olivat orvon ainoat, aikaisimmat ja mieleen juuttuneimmat muistot. Kyynelien kostuttamina olivat ne takertuneet toisiinsa nuoskeiden lumihiukkojen lailla, ja ikäänkuin raskaana pallona painuneet orvon sydämen syvyyksiin.

Ne ne olivat, jotka aina saattoivat orvon niin surullisen alakuloiseksi ja antoivat hänen äänellensäkin niin kainon ja viehkeän soinnun, vaikka ei orpo itse arvannut sitä enempää kuin muutkaan — vieraat ja orvon oloja tuntemattomat. Joskus kuitenkin vennon vieraatkin kuuntelivat orvon ääntä. Toiset, tunteellisimmat ihmisistä, ihailivat orvon ujoutta ja tuumivat hänen tungettelemattamuutensa syntyvän jostakin sisällisestä ja salatusta surusta; toiset ivailivat orpo-parkaa, pitäen häntä kömpelönä käytökseltään; ja muut halveksivat häntä, kun kärsimyksistä oli kalpeana hänellä kasvot ja sinisissä silmissänsä asui aina niin kostea kiilto. Ei ollut orvolla yhtään oikeata ystävää missään, sillä ei ollut hänellä kukkarossa kultaa, jota toiset olisivat tahtoneet häneltä voittaa, eikä ollut hänellä etuja itselläänkään, joita toiset olisivat toivoneet häneltä omikseen saada.

Pakkasesta kävivät orvon paljaat jalat ihan sinisiksi kulkiessaan autioa, kolkkoa taivalta — ihmisjalan ennen astumattomia maita. Kylmä oli tuo lavea korpi, johon orpo oli joutunut — hirveän kylmä, niin että taivaalta tippuva lumikin melkein jääksi jäätyi; ja vilusta väristen ulvoi nälkäinen susi kankaalla, kaukana korven reunassa. Jäätynyt järvi tuli vastaan. Sen rannalle yöpyi orpo poika, eikä pimeässä osannut edemmäksi mennä, vaan haaveillen jäi katselemaan korkealla, melkein päänsä päällä kiiluvata tähteä — pohjantähteä. Poika heittihe hangelle levähtämään.

Lumessa istuessa siinä väistyi vähitellen korpi ja hyinen halla haihtui yhdessä hankien kanssa. Orvosta tuntui, kuin hänen hengityksensä lämpö olisi sulattanut seutua ja yhä paremmin alkoi hän viihtyä siinä. Yhä innokkaammin hän puuhasi puuhaamistaan, karkoittaakseen kuolon kolkkoutta kauas korvestaan, eikä uupunut poika työssään, vaikka haavoitti itsensä teräviä kiviä vasten ja verensä virtoina punasi maata. Epäilemättä uhkui elinvoimista tuo hintelän näköinen ruumis; ja sydän siinä sykki sitä voimakkaammin, kuta viljemmin siitä verta tanterelle vuoti. — Yhä enämmän sitte muunti seutu muotoansa. Tummien metsien varjoon ilmestyi pieniä, läikkyviä lampia, joiden pinnalle lehtevät kummut ja kukkulat kuvastuivat. Koivikkoon, jota ahon ääressä kasvoi, kuului laineiden loiske niin lumoavalta, ja juhlallisesti humisivat tuulessa huojuvat hongat kallioisella rinteellä tuolla toisella puolen kuivattua suota. Ylhäällä valoisassa ilmameressä liiteli leivonen ja kerttu kevein siivin, laulaen vapaudestaan ja rakkaudestaan. Kirjavasiipiset perhot lentelivät kukkaisista heloittavalla kedolla. Kauempana kuusikossa kukahteli käki ihmeen heleästi ja kaiku sinisalon sokkeloista vastasi soinnukkaasti siihen. Aurinkokin ihan unohti maillehen mennä, pysähtyen taivaan rannalle tarkastelemaan, miten Ahti aalloilla kanteluansa kaiutteli; ja kuulemaan, miten Tapion tytärten lemmen kaihoa kuiskivat huokaukset hiljakseen säestivät laineilta lähtenyttä säveltä.

"Kevät on tullut — kaunis kevät", riemuitsi orpo poika. "Nyt kaikki lämpenee, kaunistuu, kukoistaa! Kaikki on niin valoisaa, lämpöistä ja tuima itätuulikin on lempeäksi tullut."

Hän ei iloltansa kyennyt enempää sanomaan, mutta selvästi näkyi, kuinka kaikki kärsimykset olivat unohtuneet ja toivon puna kirkasti nyt hänen kasvonsa varsin miellyttäviksi. Huomaamattani vaipuu poika polvillensa ja kohottaa ristissä olevat kätensä korkeuteen. Kuni kaukainen huokaus, kuuluu korviini hänen sanansa: "kiitä Herraa minun sieluni, minä kiitän Herraa niin kauan, kuin minä elän! Autuas on se, jonka apu Jaakobin Jumala on, jonka toivo Herrassa hänen Jumalassansa on!"

Jostakin etäältä alkaa nyt kuulua vienoinen sävel. Se paisuu paisumistaan ja tuntuu vyöryvän voimakkaana esiin kaikkialta sekä taivaasta että maasta. Jo selvenee sävel sanoiksikin: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto!" kajahtavat sanat kautta maan.

Etsin silmilläni orpoa, mutta en näe häntä. Viimeinkin keksin hänet entiseltä asemaltaan, mutta hirmuinen ja luonnottoman iso korppikotka on iskenyt nyt käyrät kyntensä häneen kiini. Valittamatta kärsii orpo kotkan kimppuunsa karkauksia, ja minä ihmettelen, miksi hän ei paremmin torju päältään pois tuota hävytöntä hyökkääjää, vaikka hänellä on vyöllään välähtelevä miekka, kirkas ja terävä, kuin oikeus itse. Koettaisin juosta apuun, mutta uuvun jo ensi askeleella ja huomaan silloin orvon kädet kiedotuiksi kinaisilla, sitkeillä kuiduilla ja inhoittava hämähäkki koettaa häntä yhä enemmän niihin kietoa. Lihava hämähäkki tahtoo imeä itseensä orvosta elämää ja kotka raivoaa.

On kuin jokainen kotkan nokkaus kävisi omaan sydämeeni ja tuskan hiki kohoo otsalleni. Silloin luopi orpo siniset silmänsä minua kohden ja tunnen hänen tahtovan sanoa: "ei hätää mitään niin kaukaan, kuin vaan valveilla pysyn, mutta teidän on suojeltava sydäntäni, että ei hämähäkki sitä saa sidotuksi."

Huomaan orvon ympärille ilmestyneen mahtavan joukon valoisia olentoja, joista kirkas valo leviää muutoin pimeäksi käyneesen luontoon ja jotka vannovat suojaavansa orvon sydäntä, karkoittavansa sortajat sen ympäriltä ja uhraavansa elämänsä orvon tähden. Toisia, yhä toisia valo-olennoita ilmestyy, mutta yhä kiukkuisemmaksi käy kotkan käytös. Sen kynsissä on kyllä voimaa, mutta samalla, kun se noin riehuu, ei se huomaakaan, kuinka sen sisuksiin itsestään kasvaa joukko mustia matoja, jotka lisääntyvät ihmeen nopeasti. Kohta ne täyttävät sen kokonaan, jollei se kiinnitä itseensä huomiotansa ja rupea puhdistamaan itseänsä tuonen toukista.

"Minä kiitän Herraa, joka oikeuden saattaa niille, kuin väkivaltaa kärsivät, joka holhoo orpoja ja leskiä ja jumalattomain tien hajoittaa", kuului nyt harpun soitolla säestetyt psalmistin sanat. — Talven lunta ja kesäisen ulapan sineä muistuttava verho laskeihe silloin silmäini eteen, enkä saanut nähdä, miten orvolle kävi, mutta ikäänkuin hiljalleen poistuvan laulukunnan laulamana, kuulin vielä selvästi sanat: "kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, ja maassa rauha; ihmisille hyvä tahto!" Sininen, toivon väri verhossa kirkastui siitä ihmeen ihanaksi ja puhtaampana entistään välkkyi sen valkeakin osa.

Heräsin, avasin silmäni ja raollaan olevasta salin ovesta näin, kuinka piika salissa sytytteli joulukuusen kynttilöitä ja itsekseen hyräili niitä sanoja, jotka kultakirjaimilla olivat painetut joulukuuseen kierrettyyn, sinivalkoiseen silkkinauhaan.

"Tuolla ne nyt menevät rinnettä ylöspäin, viimeisetkin hautajaisvieraat", sanoi Halolan piika-Riikka talon ruotuvaivaiselle. "Tuolla ne menevät, mutta milloinhan talo lienee taasen entisellään ja kaikki paikat paikoillaan."

"Sanos muuta Riikka kulta", vastasi puhuteltu. "Sanos muuta, kun kaikki on mullin mallin, niin jotta kyllä tässä taas on huolta ja toisenkin kerran saa otsaansa pyyhkäistä, ennenkuin kaikki on ennallaan ja asemillaan."

Huoneessa, avonaisen akkunan edessä seisova, keski-ikäinen mies hymähti hiukan kuullessaan kiikkulaudalla rauhassa istuvan ruotuvaivaisen puhetta huolista ja tulevista hommista.

"Saa nähdä, ottaako herra vielä toisen rouvan?" kuului taas joku naisääni tuumailevan keittiön puolella pihaa.

"Miksikäs se ei ottaisi", selitti ruotuvaivainen. "Johan tuota sananlaskussa sanotaan: uudeksihan pirtti palaa, nuoremmaksi nainen kuolee — — ja kyllä nuo lapsiparat vielä tarvitsevatkin äidin."

Jonkunlainen vastenmielisyyden väre väikähti miehen kasvoille ja hänen silmänsä alkoivat harhailla sinne tänne. Synkkä ja toivoton oli miehen katse, eikä se näyttänyt aikovan varsinaisesti kiintyä mihinkään. Pieni tyttö ja vielä pienempi poika leikkivät, nähtävästi "vieraisilla", pihamaan jo vähän kellahtaneella nurmikolla ja tuontuostakin huusivat jotakin heitä silmällä pitävälle ruotuvaivaiselle.

Hetkisen seurasi miehen katse leikkiviä lapsia, mutta huomaamatta siirtyi se sitte niistä ulommaksi syksyiseen luontoon ja alkoi hajamielisesti harhailla, ikäänkuin etsien itselleen lepopaikkaa jossakin. Milloin se nyt silmänräpähdyksen verran kulki tuulen hengen siellä täällä kellastuneista koivuista irti tempaaman lehden perästä, milloin taas näytti tunkeutuvan yhä syvemmälle ja syvemmälle sekä marjoista että hallan panemista lehdistä punaiseksi käyneesen pihlajaan.

Ei viihtynyt katse kaukaa siinäkään, vaan rauhattomana hapuili se yhä edemmä ja edemmä. Nyt näki silmä, miten koskeloparvi ajeli pieniä kaloja tuolla päiväpaisteen kirkastaman lahden läikehtivällä pinnalla, mutta huomaamatta kohosi katse niistäkin seuraamaan paria raakkuvaa varista, jotka lensivät lahden yli ja katosivat loitos havumetsään lahden tuonpuoleisella rinteellä. Rinnettä myöten silmät siirtyivät sitte ylemmäksi, yhä ylemmäksi. Katse alkoi tylsistymistään tylsistyä, kunnes se viimein ilman määrättä jäi tuijottamaan kylmänharmaasen, laajaan avaruuteen.

Jälyltä ja tyhjältä näytti tuo hattaraton, aivan yksivärinen taivas. Päiväpaiste kyllä koetti sille eloisuutta antaa, mutta ei se saanut enää ilmaa vähääkään värehtimään. Päinvastoin, ilma jo tuntui sangen raa'alta ja siinä päivän ponnistuksista huolimatta vallitsi jonkunlainen hermoja karmiva kolkkous. Ajatuksetkin alkoivat käydä apeiksi tuossa taivasta kolkkoa tähyillessä ja sydän rupesi siinä tuntumaa niin tyhjältä ja autiolta. Hän mietiskeli:

Tuo yksitoikkoinen avaruus on aivan kuin elämä — aikuisen ihmisen elämä. Lapsen elämä on toista. Se on niin rikasta, ehyttä ja täysinäistä, vaikka niin vähän kestävätä. Tuulentuvat ovat heille totuuksia, mutta katsoipa aikuinen ihminen mihin päin hyvänsä, niin ei näy hänelle missään täysinäistä iloa. Kaikkialla on vain häviämistä, surua, työtä, tuskaa ja kyyneliä. Ruotuvaivainenkin pellolla katsoo tulevaisuuteen, vaikka oikeastaan luulisi hänen tuntevan itsensä onnelliseksi, kun viimeinkin on kaikista toimeentulohuolistaan päässyt vapaaksi koko iäkseen. Mutta oikeastaan ei kukaan taida voida toista kaikista huolista ja murheista vapauttaakaan.

Olivathan ihmiset, sukulaiset, ystävät, tutut ja ventovieraatkin näinä aikoina panneet parastaan häntäkin lohduttaakseen, poistaakseen hänen murhettansa, mutta olivatko he lainkaan onnistuneet siinä? Eikö mitä. Vielähän tuntuu mieli yhtä alakuloiselta kuin ennenkin, milt'ei raskaammaltakin kuin heti vaimon kuoltua. Ja koko elämä on niin niuhtunutta, vaikka kauniita lohdutussanoja ei suinkaan ole puuttunut. Tuota orpouden tunnetta, tuota sydämen syvää tyhjyyttä eivät lohdutussanat ole saaneet yhtään poistumaan, mutta se se juuri olisi poistettava ennenkuin voisi itsensä lohdutetuksi tuntea.

Sitähän kyllä lohduttajat kaikki ovat olleet poistavinaankin, vaikka jokainen omalla tavallaan, mutta suru vaan yhä on yltynyt lohdutuksista.

Postimestari tuumaili silmää iskien: "nyt ei muuta kuin lapset johonkin tätilään ja sitte ruvetaan täällä elämään vähän rennommasti. Onnittelen, onnittelen veljeä, että on taas vapaa mies ja toivotan tervetulleeksi meidän, nuorten miesten pariin, ha ha haa." Se oli sellaista lohduttamista, se. — Tuomari, joka piti juhlallisen puheen hautajaisissa ja oli niin vakavan näköinen, ei myöskään tiennyt muuta keinoa murheen poistamiseen kuin huvitukset. Miksi hän muutoin olisi lähtiessään maininnut jotain vistipelistä ja jänisjahdista. Rovasti taas oli kehottanut häntä muistamaan, että kivuloiselle vainajalle oli ollut onneksi, kun Herra, armossaan, oli hänet päästänyt kärsimyksistä ja siirtänyt rauhan majoihin. Sitä paitsi olihan vainajalta jäänyt muistoksi kaksi "niin suloista ja toivehikasta lasta."

"Niin, ajattele, mitä sinulla vielä on jälellä äläkä anna surun mieltäsi murtaa", oli silloin nimismieskin tarttunut puheesen. — Semmoisia olivat olleet miesten lohdutukset ja naiset taas olivat vain yleiseen vakuuttaneet ottavansa osaa suruun. Sisar-Miila yksin oli neuvonut olemaan "ajattelematta koko asiaa" ja vakuuttanut ajan parantavan kaikki haavat.

Oli selvää, että kun Miila itse ei koskaan ollut kärsinyt "lasivauvaa", joksi hän veljensä vaimovainajaa nimitti, niin ei hän luullut hänen kuolemansakaan kehenkään koskevan. Mutta niinhän taisivat kaikki muutkin ajatella, että lesken suru oli enämmän jotakin ulkonaista kuin todellista ja sisällistä sydämen surua. Niin ainakin tuntuivat ajattelevan, koska eivät osanneet sen parempia lohdutuksia antaa kuin antoivat. He koettivat vain saada kyyneleet silmistä kuivatuiksi, mutta eivät ymmärtäneet sydämen haavoja parantaa.

Mutta miksi olikaan hän niin murheellinen, miksi tuntui elämä hänestä niin kuivalta, autiolta, kuin matkamiehestä palanut kangas?

Olihan hän jo vuosikausia hyvin tietänyt, että kerran tulisi asia näin päättymään. — Kyllä hän oli tiennyt kerran leskeksi jäävänsä, mutta ei ollut ennen tullut sitä ajatelleeksi ja sentähden oli tuo kuolema tullut niin odottamatta. Hän oli luullut joutavansa sitä ajattelemaan sitte, kuin se alkaisi lähestyä ja hän oli luullut kuoleman tulevan jollakin toisella tavalla kuin se viimein oli tullut. Millä tavalla? — Niin millä? No, jollakin toisella ja huomattavammalla tavalla; mutta nyt oli se tullut salaa, ihan varkain. Se oli varastanut, aivan varastanut hänen vaimonsa. Yöllä, kenenkään kuulematta oli kuolema hiipinyt sairaan vuoteen viereen ja muuntanut jäykäksi, elottomaksi ruumiiksi tuon ennen niin kukoistavan naisen. Aamusella oli vielä vaimovainajan silmät auki, mutta niiden säihky oli ainiaaksi sammunut. Inhoittavaa oli ollut nähdä, miten kärpäset pörisivät kuolleen ympärillä ja kuleksivat hänen kasvoillaan, eikä vain kasvoilla, vaan silmän kuultavalla sarvikalvollakin. Silloin se oli laskeutunut tuonne rinnan alle se outo tunne, joka siellä nyt alinomaa kaivoi. Mutta oliko hän sitte niin hellästi ja hartaasti rakastanut vaimovainajatansa? Täytyi oikein ruveta asiaa ajattelemaan.

Kyllä kai hän alussa oli vaimostaan paljonkin pitänyt, koska tunsi itsensä niin onnelliseksi hää-iltanansa, mutta elämän varrella olivat sitte tunteet jäähtyneet, väljähtyneet. Epäjärjestys, kodin likaisuus ja toisiinsa tottumus oli muuntanut heidän välinsä. Joskus sykähti sydän vielä nuoruuden innostuksesta ja teki mieli sulkemaan syliinsä nuoruutensa rakastettua, mutta senlainen tunteiden kuohu sammui kuitenkin taas heti. Olisi tuntunut ulkokullailemiselta, valheelta, teeskentelyltä hemmoitella vaimoansa, jonka aina näki, ja joka ei ansainnut miehensä kunnioitusta, vaan oli saamaton raukka, todellakin "lasivauva" tai "kyynelsalava." Ja sitte tuli vielä tuo näivettävä keuhkotauti. — —

Nyt katosi vaimosta kaikki viehätys. Ulkonainen kuorikin kuihtui, kuni tuoreutta kaipaava kukka pitkillä poudilla, kunnes se, viimeisenkin elinkipunan sammuttua, nuiveana retkahtaa maahan mätänemään.

Ei, ei hän ollut enää pitkiin aikoihin rakastanut vaimoaan, mutta mitä ihmettä on sitte tuo yleinen alakuloisuuden ja tyhjyyden tunne, joka koko olennon on haltuunsa ottanut? Miksi nytkin parhaillaan, kun hän katselee syksyistä, kuoleentuvaa luontoa — niin miksi nytkin samalla hänen eteensä aivan selväksi kuvastuu vaimonsa sairasvuode ja nuo tyynet kuihtuneet kasvot? Tuleeko tämä kaikki tottumuksesta? Jos niin on, niin miksi sitte on alinomaa kuin kaikuisi korvissa tuo vaimonsa salainen ruikutus, jonka hänen silmistänsä voi lukea. Miksi aina kuulee korviinsa: "minusta oi kukaan enään mitään välitä, eikä edes tule kuolemakaan." — Hän, mies itsekin, oli usein vuosien vieriessä toivonut, että kuolema tulisi vapauttamaan tuon ikävillä mielikuvituksilla suotta itseään rasittavan sairaan, mutta kun nyt niin oli käynyt, tunsiko hän itsensä vapaaksi? Ei, ei — vaan hän tunsi itsensä onnettomaksi. Oli kuin painajainen yötä ja päivää hänen rintaansa ahdistaisi, eikä hän hetkiseksikään saanut silmistään tyyten haihdutetuksi tuota kalpean naisen kuvaa, jonka suupielissä aina näkyi pieniä, äkkipäisiä nytkähdyksiä, niinkuin itkuun pillahtavalla lapsella. Tuntui siltä, kuin tuo näky tulisi aina salaisesti, vaan kiinteästi, kuin varjo häntä seuraamaan.

"Minä unohdan hänet, unohdan kokonaan ja ajattelen muita asioita", päätti mies. Kuitenkaan ei hän voinut sitä tehdä. Ajatellessaan vuoden tuloa, sängen kyntöä ja tuhansia muita seikkoja, kuitenkin samalla vaimovainaja oli ikäänkuin kaikkien muiden ajatusten pohjalastina ja rinnan alla tuntui niin pahalta. Tuntui melkein siltä kuin ennen oli tuntunut kouluun mennessä, jos milloin läksyt olivat jääneet lukematta.

"Mutta sehän oli syyllisyyden tunne silloin", ajatteli mies. — Päivä oli laskeutunut ja vaaleata sumua alkoi nousta rantaniityltä. Se levisi levenemistään. Nyt oli se jo peittänyt koko lahden ja metsä häämöitti enää hyvin hämärästi sen läpi. Jo kietoi sumu keskeensä ulkohuoneetkin ja kosteana laskeutui se miehen hiuksillekin. Tuntuipa se laskeutuvan suoraan hänen sydämeensäkin ja inho oli nyt astunut hänen kasvoilleen, entisen synkkyyden sijaan.

Mies kuului mutisevan itsekseen: "niin se on, niin se on. Minä en surekaan siis häntä, mutta kaikki on pelkkää itsekkäisyyttä. Koko suru lähtee siitä, että en puhtaalla omallatunnolla voi ajatella vaimovainajatani. Minä en ollut hänelle mies. Olen katkeroittanut tarpeettomasti hänen mieltänsä, olen tehnyt väärin ja ylpeyteni on saanut kolauksen, kun hän oli parempi minua. Hän rakasti, rakasti loppuunsa asti — minä en; eikä minussa ollut miestä sitä hänelle sanomaan, vaan valehtelin, — valehtelin, kuin konna. Hän oli suurempi, jalompi, parempi, kuin sisar-Miila ja minä yhteensä. — Minä inhosin häntä hänen sairautensa ja kykenemättömyytensä vuoksi, ikäänkuin hän olisi itse sille mitä voinut. Oi, jos hän eläisi, kuinka toisin nyt häntä kohtelisin? — Ei tarvitsisi enää hänen kyynelin kerjätä minua viettämään hetkistä vuoteensa vieressä. Mutta nyt on katumus myöhäistä ja hänen haamunsa on aina syyttävä minua hänen sydämensä murtamisesta. Miksi en ennen ymmärtänyt noiden minuun niin usein kiintyneiden silmien äänetöntä kieltä. No nyt ymmärrän sen — — ymmärrän sen liiankin hyvin."

Miestä värisytti ja vapisevin käsin vetäsi hän kiinni akkunan, mutta sumua oli jo ehtinyt tunkeutua huone täyteen ja sitä kai se lienee ollut sekin vesi, joka kirkkaina karpaloina viereksi alas pitkin lesken oudosti vääntyneitä poskia.

Vaikka Elokuu vasta oli puolivälissä, oli jo kuitenkin monta monituista viikkoa, ainakin seitsemän päivää ja yötä viikossa, sataa tuhuuttanut aivan heittelemättä, Eikä se ollut edes oikeaa, rehellistä sadettakaan; semmoista vesisuhua vaan. Sadepisarat olivat niin pienen pieniä ja keveitä, ettei niitä olisi voinut luulla juuri muiksi kuin sumuhiukoiksi, ja heikoinkin tuulen veto hypitteli niitä sinne tänne ihan mielensä mukaan.

Pieninä tippoina sitä tosin tuli, mutta kumminkin oli tuo alituinen sade muuttanut koko maailman niin harmaaksi ja peräti viheliäisen näköiseksi, että oikein sitä katsellessa mieli kävi alakuloiseksi. Mutta jos jo muu maailma oli kurjan näköistä, olivat Kataja-ahon mökin tienoot vallan piloille menneet.

Mökki itse ei kyllä tainnut olla paljoa surkeampi entistään; olihan seinät vain hiukan mustemmat ja akkunoiden paikkauspäreet hiukan ruskeammat tavallista, mutta savinen katajakenttä mökin vieressä oli semmoisessa siivossa, jott'ei mihin panna. Sillä kasvavat kissankäpälät ja vuohensilmäin valkoiset helpeet olivat joko kokonaan tai puoliksi mädäntyneet ja kukkien kullankeltainen keskuskin oli muuttunut mutavellin karvaiseksi. Itse katajapehkotkin ryömivät melkein pitkin maata, ikäänkuin aidan raosta katsellakseen muonamiehen siellä kasvavia, vehreytensä kadottaneita perunan varsia, tahi noita toisella puolen olevia talon puolikypsiä, nyt ruskean harmaita, pieniä rukiin tähkiä, jotka pienuuttansa häveten näkyivät koettavan piiloittautua toistensa taakse.

Mökin akkunain alatse kulkeva Ylikyläläisten kirkkotiekin oli soinnussa muun ympäristön kanssa. Sillä oli kuraa hyvästikin korttelia paksulta niin, että hyvin työläältä näytti sen ylitse pääsy eräälle likaisenruskealle, Tuupanlammille päin pyrkivälle rupikonnallekin, mitä sitte ihmisille; — mutta eipä tuolla moneen viikkoon ollut ihmisiä kulkenutkaan. Jokainen kiitti näet kauppojaan, kun sai pysyä katoksen alla ja sisältä katsella pahaa ilmaa, tahi kuivana pötköttää sunnuntainakin pankolla lämpöisen uunin vieressä, jotta ei kenenkään mieli kirkkoon tehnyt.

Niinpä Jaakko Pilkkurinenkin, Kataja-ahon asukas, taisi arvella rötköttäessään rahilla muurin kupeella, jossa hän väärävartisesta piippunysästään imeksi ilkeänhajuisia palturihaikuja. Siitä oli myös hyvä tilaisuus katsella miten mummo, Jaakon anoppi, peräakkunan edessä pellavaharjalla suki itkerehtävän pikku Miinan vaaleita hiuksia ja samalla heilutteli jalallaan kehtoa, jossa nuorin lapsi lepäsi.

"Mitähän tuo tuostakin parannee", mietti Jaakko. "Kohtahan se kuitenkin on samanlaisena pörrykkänä taas. — Kiusaa vaan tyttöä tyhjän päiten — ikäänkuin täällä ei vältettäisi semmoisina, kuin ollaan."

Jaakko tuumaili jo vähän mummoa kieltääkin, mutta ei kuitenkaan viitsinyt; — ajatteli, jotta joutaa tyttökin vähän kiusaantua. Niinhän tuota täytyy muidenkin — aikaisempienkin. On vielä tuokin ilma semmoista siunattua, etteihän tuota pääse työhönkään, jos tahtoisikin.

Taas lähti Jaakon suusta uusi savupilvi ja pari kolme pientä rengasta.
Sitte hän uudestaan rupesi ajattelemaan ilmaa.

Ilma — niin no. Olkoonpa millainen tahansa. Mukavampihan tässä onkin uunin kyljessä kyhjöttää ja mitäpäs siitä työstäkään hyötyä lähtee. Talollisten hyväksihän se kaikki tulee kumminkin ja me, muonamiehet, vaan saamme heidän maitansa ilman aikojansa möyriä ja parannella, jotta ne sitte kasvaa töllöttävät täytensä joka syksy. Mutta eivät ne nyt tänä vuonna talollisetkaan pääse tuloillaan kehumaan, jos tätä sadetta vielä kuukaudenkaan päivät kestää.

Vähitellen siirtyivät siitä ajatukset leikkuusen yleiseen ja erittäinkin Olkkolan leikkuutalkoosen. Oli siellä kuitenkin talkoopäivinä vähän toisenlaista, kuin tavallisina päivätyöpäivinä. Ei silloin isäntäkään ärjynyt, ei äystännyt miehille laiskuudesta eikä muusta. Kävelee vaan pullo taskussa ympäri peltoa saralta saralle ja pienimmästäkin silmäniskusta heti arvaa milloin toisesta pieni naukku parhaalta maistuu. — Ei ole silloin emännälläkään kahvikuppi tiukassa, eikä silloin hänen korvansa halkea, vaikka talkooväki illan suussa nostaa semmoisen möläkän, jotta se virstojen päähän kuuluu. Kyllä ne silloin kestävät, mutta puhupas muulloin vähänkään kovemmalla äänellä, niin heti haukutaan. Kyll' ovat talkoissa mielinkielin väen kanssa, mutta ovatkin siihen sijaan muina aikoina kitsaita ja äreitä.

Uskalsivathan ne viime keväänä suututtaa itse Hevois-Mikonkin ja ajoivat hänet pois huoneistaan, kun Mikko ei antanut orittaan navetan tyhjennykseen. Mitäpäs se Mikko sitte niistä välittää, kun sillä on rahaa, kuin roskaa. — Onhan sitä muutamilla rahaakin, vaan eipähän ole minulla. Ei ole — ha-hauu! Mutta ei ollut Mikollakaan muuta kuin tyhjät nyrkit siihen aikaan kuin yhdessä oltiin Olkkolassa renkinä — ha-haa-auu! — kas kun lämpimässä rupeaa haukottamaan.

Kaisa kulki akkunan ohitse. Mitä lienee puuhannut siellä vesisateessa, mutta Jaakon mietteet kääntyivät Kaisaan. — Kun olisi tuo eukko silloin älynnyt ottaa Mikon minun asemastani, niin ehkä olisin nyt minäkin rahamiehiä ja Mikko täällä minun sijassani hautoisi kylkeään kiuasta vasten. Minä, pöllö, olin silloin vielä niin miestä mielestäni, kun Mikon sain pois laudalta. Hullu minä olin, kun otin eukon ja sain vielä elätettäväksi tuonkin mummon, ruojan, joka tässä aina soittaa suutaan niin Kaisalle kuin minullekin. Olisinpas siihen sijaan hankkinut hevosen, niin hätäkös nyt olisi eläessä. Jos mistä saisi siksikään rahaa, niin ihan paikalla ostaisin hevosen vielä nytkin. — Eiköhän tuota hevosta millään keinoin saisi irti nytkin? Kun olisi oikein ahkeraksi tässä lyöttäytyä — ja ehkähän ne loppua uskoisivat velaksikin — ehkä —

Sitte minä kauppamiehille vain vetää köyryyttäisin viina-ankkuria ja minkä mitäkin niinkuin Mikkokin. — On todemmastaankin sillä Mikolla oikeat kissan päivät, mutta hänellä ei olekaan ympärillään noita leivän mankujoita eikä muita huolia. Laulelee vaan kuormansa päällä niin kesä- kuin talvikaudetkin mahallaan ötköttäessään, ja herrassikaria poltella tupruuttaessaan, kuin meikäläisten täytyy nurkantakaisiin tyytyä. Mut ollapa minullakin hevonen, niin kyllä en mahtaisi talonpoikain töissä rehmiä, — ei "pois se", sanoi Tutjun Tiemu torakalle — kauppamiesten kanssa minä vaan kestiä kävisin niinkuin Mikkokin.

Kaisa tuli silloin sisään luultavasti vuohta lypsämästä, koska tuntui hääräävän siellä ovensuun puolella maitohyllyn kohdalla. Riisuttuaan päältään päivän haalakaksi paahtaman miehensä sarkanutun, jonka viskasi rahille nurkkaan, kyyristihe Kaisa kehdon viereen viihdyttämään juuri kitisemään ruvennutta pientä Mattia.

Siinä oli Jaakolla taas sovelias tilaisuus tarkastella vaimoansa ja arvostella häntä. — Tuommoinen se nyt on, laiha kaukelo kuin paistin varras. Vaatteet riippuvat päällä kuin puuhevolla, ja silmät nuljottavat päässä kuin rasvatiplat liemen pinnalla. Johan sen naamakin alkaa kurttuun käydä, vaikk'ei vielä ole kuin viisi vuotta yhdessä oltu. Nyt se on ruvennut oikein silmissä vanhenemaan, kun sen saivat niissä kerettiläisten seuroissa käymään; eikä ihminen i:tä s:stä eroita, vaan niissä pitää vain juosta rohventeeraamassa. Jos minä olisin ennakolta tämän elämän tämmöiseksi arvannut, niin kyllähän minä olisin mahtanut vihille mennä. En tässä maailmassa, pois se, sanoi Tutjun Tiemu —

"Menisit tuosta lojumasta edes puita pilkkomaan, niin kiehauttaisin tässä kahvin syntisen sydämeni lämpimiksi", lausui Kaisa Jaakolle, saatuaan Matin nukutetuksi.

Nuttunsa löysi mies helposti, mutta mutisi hampaidensa välissä jotain sen kosteudesta. Vyö ja rukkaset siihen sijaan olivat hakusalla. Vyö löytyi viimein tupakkahakkurin takaa nurkasta, mutta rukkasia ei ollut kukaan nähnyt. Pikku Miina etsi niitä tulipäreellä uuninkin päältä, mut eivät ne sielläkään olleet. Mummo ja Kaisa myllistivät kumpikin omat kätkönsä ylösalaisin, eivätkä löytäneet mitään. Jaakko itse seisoi miettiväisenä keskellä lattiaa ja sanoi epäilevänsä jonkun ne varastaneen.

"Vielä mitä, eihän täällä ole koko viikolla ketään semmoista käynyt", tuumaili Kaisa ja lisäsi: "voithan noita nyt tuon verran paljainkin käsin pilkkoa."

Siellä oli toinenkin ja niin vihdoinkin pääsi Jaakko lähtemään työlle. Hänen pihalle tullessaan näyttivät pilvet jo ruvenneen ohenemaan, ja taivaalta, Luukkolan vaaran kohdalta, kuumotti niiden lävitse aurinkokin, niinkuin himmeä yölamppu. Vähitellen selkeni ilma sitte yhä selkenemistään ja tuntui kaikin puolin niin raittiilta, etteivät pääskysetkään enää malttaneet pesissään pysyä vaan lähtivät lentelemään.

Ilman muutos tuo lienee vaikuttanut Jaakkoonkin, koska äskeinen vetelyys näytti hänestä kokonaan kadonneen ja yksi musta halmeranka toisensa perästä muuttui pieniksi huonehaloiksi.

Hetkisen kuluttua tuli Kaisa hakemaan sylyyksellisen puita pirttiin ja niitä ottaessaan huomautti miehellensä: "kas miten taivas nyt jo on kuulakkana kuin lasi!"

"Onpa todellakin", vastasi Jaakko, pyyhkiessään takkinsa hihalla hikeä otsastaan, "ja ilmakin tuntuu niin lämpimältä."

"Eiköhän tuosta ilmat nyt hiljankin ruvenne asettumaan", sanoi Kaisa vielä mennessään.

Jaakko katseli vähän aikaa puiden oksilla kimaltelevia vesihelmiä ja ryhtyi sitte taas innolla työhönsä, mutta ajatukset vaan pyörivät hevosessa ja hän koetti keksiä keinoa, jolla sen isännäksi pääsisi. Kaukaa hän ei kuitenkaan ehtinyt hakata eikä ajatella, ennenkuin korviin kuului jonkunmoista röhkivää ääntä. Jaakko kuulosti hiukan, mutta jatkoi kumminkin työtään arvellen: mikä lienee. — Yhä kuului ääni ja se tuntui tulevan tieltä, tuolta kirkolta päin.

"Kyllä se vain on hätähuuto", jupisi Jaakko tarkemmin kuunneltuaan ja lähti kirves kädessä samoamaan suoraan ääntä kohden. Vähän matkan päässä, Savinotkon rumpusillan kohdalla, näkikin hän tiellä hevosen ja kärrit, jotka olivat vajonneet puron lokaan, kun silta oli alta särkynyt.

Kärryissä oli joku niiden täyteinen, hyllyvä jättiläismöhkäle, josta kuului tuo outo ääni ja tuhutus sellainen, kuin vahvan höyrykoneen käydessä. Jaakko eroitti, lähemmäksi päästyään, möhkäleen yläpuolella suurenmoisen palleron ja vielä likempänä näki hän sen päällä litteän pään peitteen, jonka etupuolella loisteli, kruununmiehen merkkinä, kokardi.

"Tuleh — — hyyh! — — hyvä mies auttamaanh — hyyh! Putte ei yksinään saah kääsyjä tässä kirotussa vellissä hievahtamaankaan."

"Onhan sitä nyt likaa ihan yli tarpeen ja tässä on aina ollut niin huono rumpu, jotta eihän se kestä tavallistakaan painoa", tuumaili Jaakko Puttea silmäillen.

"Ei; onhan tässä kuivempaakin välillä, mut Pohjolan kujoisilla sitä vasta velliä on."

Pikkuisen mietittyään käski nimismies Jaakon ottamaan metsästä kangin ja koettamaan sillä kohottaa kärryjä. Toinen teki työtä käskettyä ja heti oli hänellä aseenaan tukeva koivuinen kanki. Sen toinen pää pistettiin akselin alle, toisen pään Jaakko otti olkapäälleen ja alkoi oikein hartiavoimalla nostaa.

"Kyllä nyt nousee, vaikka olisi millaisessa iskoksessa", tuumaili
Jaakko mielissään.

Kesken jäi nimismieheltä lause ja hän vierähti kääsyistään suin päin kuraan.

Nimismies huohotti kovin, puhki, kiroili ja oli kirjavampi kirjavintakin tikkaa. Jaakon avulla pääsi hän kuitenkin pystyyn, mutta sätti sittekin Jaakkoa aika tavalla. — Arvattavasti enemmistä torista päästäkseen, koetti Jaakko mitä pikemmin, sitä parempi toimittaa nimismiehen suoraan metsän läpi mökillensä itseänsä siistimään ja kuivailemaan ja lupasi tietä myöten itse tuoda hevosen.

Nimismies ei ollut mikään kilpajuoksija, vaan saapui kuitenkin Kataja-ahon mökkiin paljo ennen Jaakkoa. — Mökissä säikähtivät naiset, nimismiehen tuommoisessa tilassa nähdessään niin, etteivät älynneet pyytämättä edes auttaa häntä vaatteiden riisumisessakaan ja pikku Miina potalsi piiloon äitinsä rukin taakse, josta sitte uteliaasti vierasta koko ajan katsoa mirjotti. Kaisan ripustellessa vaatteita lieskan eteen kuivumaan, oli nimismiehellä aikaa silmäillä ympärilleen ja nuhdella naisia mökin siivottomuudesta, sillä: olihan toki köyhälläkin vettä ostamatta, että saisi omat ja lastensa silmät pestyiksi, varsinkin näin sateiseen aikaan.

Hän leppyi kuitenkin osaksi omasta sukkeluudestaan, osaksi siitä kun Kaisa pesi kuppiparin ja sitte lautasella tarjosi hänelle sakeaa, sikurisekaista kahviansa. Viimein joutui Jaakkokin kotiin ja kehui vallesmannin hevosessa olevan "vähän juoksijan vikaakin."

"En, herra vallesmanni", selitteli Jaakko katsellen kurppostensa nokkia, "en minä koetellut, vaan kärryt kaatuivat toisen kerran; siksi minä näin kauvan viivyin."

Nimismies päätti sen johdosta vielä tänä syksynä panevansa tuon tien jakotieksi Yli- ja Kirkonkyläläisille; "ja katsokootkin sitte itseänsä, jos eivät sitä kunnolliseksi korjaa", sanoi hän.

Vaatteiden kuivettua irtausi niistä savi hieromalla helposti, mutta takkia päälle pantaessa sattui nimismiehen käsi povitaskuun ja hämmästyen kiljahti hän: "missä minun lompakkoni, häh?"

Mökin syöpäläiset saatettiin rauhattomiksi lompakkoa etsiessä, mutta ei sitä kuitenkaan löytynyt.

"Kyllä sinä näit ja siksi narrasit minun metsän läpi kulkemaan, — tunnusta pois."

"Minä en ole nähnyt mitään lompakkoa, sen vähemmän sahviaanista", väitti Jaakko.

Jyrkästi kielsi Jaakko ottaneensa lompakkoa ja vihan vimmassa lähti nimismies mökistä, uhaten vielä Jaakolle näyttää "närhin näperit."

Kohta rupesi kylillä kulkemaan kumminkin huhuja Jaakosta. Kaikista ihmisistä oli selvää selvempää, että Jaakko oli ottanut nimismiehen lompakon. Juohtuipa nyt vielä ihmisten mieleen, että ennenkin, Jaakon seutuvilla ollessa, oli silloin tällöin kadonnut yhtä ja toista pientä rihkamaa, vaikka ei kukaan ollut osannut häntä varkaaksi epäillä. Sitä vaan yleiseen ihmeteltiin, kuinka hän niin itsepintaisesti voi kieltää varkauttansa ja enimmän kaikista ihmetteli sitä Kaisa, Jaakon oma eukko.

Hän toimitti miestänsä puhuttelemaan milloin minkin uskokumppaneistaan, jotka mitä virveimmillä uhkauksilla ja kuvauksilla tulevasta tuomiosta koettelivat taivuttaa Jaakkoa tunnustukseen. Silloin aina suuttui Jaakko ja vielä kauheammilla uhkauksilla tukkesi toisten suut tahi ajoi heidät suorastaan pellolle. Ei auttanut sekään, vaikka nimismies olisi jättänyt asian sikseen, kun vaan olisi rahat takaisin saanut.

Jaakko oli ja pysyi paatuneena ja Kaisa-parka sai sen vuoksi monta unetonta yötä itkien viettää. Kuitenkin näki jokainen miehen silmistä, ettei hänellä ollut puhdas omatunto. Eihän hän hirvinnyt enää ketään suoraan silmiin katsoa, vaan tirkisteli jokaista niin epäluuloisesti kulmainsa alta; eikähän hän edes oikein ymmärtänyt varkauttaan salatakaan. Mökki näet siisteni siistenemistään ja kertoivatpa muutamat nähneensä Jaakolla toisinaan rahojakin, vaikka hän oli kyllä sanonut niitä saaneensa työpalkoistaan tukkiherroilta, joiden kanssa kierteli metsiä lukemassa.

Sitä paitsi ilmestyi vielä Kataja-ahon mökkiin hevonenkin. Jaakko sanoi ostaneensa sen mustalais-Kallelta ja kehui käteen antaneensa kuusikymmentä markkaa, toiset kuusikymmentä olisi maksettava ensi syksynä.

"Kyllähän mustalainen sinulle velkaa uskoi", sanoi Kaisa. "Ole joutavia lörpöttelemättä — ja kun sinulla kerran oli niin paljo rahaa, niin olisit ostanut lehmän, jotta olisi saatu edes oikeaa maitoa."

"Mihinkäs lehmällä pääsee", tuumaili Jaakko, "mutta hevosella minä kauppamiehiltä ansaitsen vielä toisenkin pennin."

Kauppamiehetpä eivät huolineetkaan Jaakkoa kuormiansa kulettamaan ja muutkin ihmiset rupesivat häntä vieromaan yhä enämmän. Moni arveli Jaakon kuitenkin tunnustavan kaikki oikeudessa, johon pitkin syksyä haalittiin vieraita miehiä ympäri pitäjästä. Muiden muassa oli sinne kutsuttu todistajiksi kaikki nekin, jotka olivat olleet Putkelan huutokaupassa pari vuotta ennen nimismiehen lompakon katoamista.

Oikeuspäivä tuli viimeinkin ja kokonaan se menikin sitä todistajain joukkoa kuulustella. — Useimmat vierasmiehet kertoivat tuomarille koko elämäkertansa ja jotkut naiset uskoivat hänelle pieniä salaisuuksiaankin, mutta Jaakon asiaan ei saatu paljo mitään valkeutta. Kaikki asianhaarat olivat tosin Jaakkoa vastaan, mutta kun ei toteennäytöksiä ollut ja hän niin uppiniskaisesti kielsi, vaati nimismies lopuksi häntä puhdistusvalalle, kuitenkin katsoen kohtuulliseksi, "että Jaakko ensin kävisi papin tutkinnon alla", niinkuin sanat kuuluivat. Sitä vaatimusta kuullessaan Jaakko vavahteli ja siinäkin oli uusi todistus hänen syyllisyyteensä, sillä "eihän viattoman polvet vapise", sanoo jo sananlaskun, ajatteli nimismies.

Asia lykättiin kohdakkoin pidettäviin välikäräjiin, joissa muitakin rikosasioita oli tutkittavina. Silloin määrättiin Jaakko tulemaan puhdistusvalalle ja oli hänen samalla oikeudelle tuotava, "asianomaisen" papiston todistus siltä, että hän oli saanut opetusta valan tärkeydestä ja arvosta.

Puoli päivää selitti sitte kerran provasti Jaakolle, kuinka Israelin vaimon poika kirosi nimeä ja kivitettiin, ja kuinka Herra kuutta vihaa ja kauhistuu seitsemää, niiden seassa petollista kieltä. Vielä hän järisyttävällä tavalla osoitti, että valehtelijoilla on oleva osa siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa; ja kuinka rangaistus ei vääräin huoneesta lakkaa ja kysyi lopuksi: "oletkos nyt aikonut viimeinkin tunnustaa?"

Provasti jätti nyt lain sikseen ja uudestaan, ponnistaen kaiken kaunopuheliaisuutensa liikkeelle, koetti näyttää toteen, että Jaakko siinä tapauksessa tekisi anteeksi antamattoman synnin; elämässä ja kuolemassa jäisi osattomaksi kaikista evankeliumin armolupauksista; sulkisi itseltään oven iankaikkiseen elämään, eikä enää voisi ottaa armoa vastaan, vaikka tahtoisikin.

Vaikka provasti oikein liikutettuna pyytämällä pyysi Jaakkoa tunnustukselle, ei hän sittekään taipunut ja sai viimein vaaditun todistuksen. Vielä välikäräjissäkin vakuutteli tuomari Jaakkoa tarkasti miettimään tilaansa ja väärän valan seurauksia, ennenkuin valalle tulisi, mutta se oli samaa, kuin olisi seinälle saarnannut.

Tuomari oi voinut muuta kuin käski vetämään pellin auki, että sieluparka pääsisi sitä tietä pois saastuttamasta oikeustuvan ilmaa ja luki sitte edellä valan kaavan.

Rohkeasti pani Jaakko kolme sormea kirjalle ja selvällä, melkein uhallisellakin äänellä, saneli valan sanat tuomarin perässä. Vasta sanoissa: "niin totta, kuin Jumala minua auttakoon ruumiin ja sielun puolesta" vavahteli ääni hiukkasen, mutta meniväthän nekin loppuun. Niin oli Jaakko vapaa syytöksestä. Kalpeana hän astui ulos käräjätuvasta, eikä näyttänyt mennessään huomaavan, kuinka käräjäväki kammoen antoi hänelle tietä välitsensä.

Jonkun päivän kuluttua tuli Olkkolan isäntä Kataja-aholle "ystävällisesti" ilmoittamaan, että mökki piti olla uudeksi vuodeksi tyhjänä. Hänen ei millään tavalla kuulunut käyvän laatuun enää ensi vuonna Jaakkoa kirjoissaan pitää.

"Onkos isännän tarvinnut minun puolestani ulostekoja suorittaa, vai miksi se ei enää käy laatuun?" kysäsi Jaakko.

"Eipä suinkaan", vastasi Olkkolainen hymyillen ja katsoa vilauttaen Jaakkoon lisäsi hän: "enämpi noita sinulla lienee varoja maksaa, kuin monella muulla."

Jaakko lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan eikä edes vastannut isännän jäähyväisiinkään. Sitte hän lähti kylälle hankkimaan kattoa päänsä päälle, mutta se ei ollutkaan helppo tehtävä. Muutamat näet kielsivät suorastaan, toiset kiertelemällä, eikä kukaan asuinlupaa antanut, vaikka Jaakko kävi joka talossa. Kaisakin kävi rukoilemassa Olkkolan emäntää, mutta yhtä turhaan.

Emäntä antoi vaan Kaisalle lohdukkeeksi joulukynttelin, jossa oli kolme noin sormen pituista haaraa, mutta ei sanonut mitään muuta voivansa tehdä. Jaakko ei Kaisan tullessa ollut kotona, ja mummo sanoi hänen äsken äänettömin päin menneen ulos.

"Elä tyhjiä itke, ei hätä ole tämän näköinen ja on sitä maata muuallakin", lohdutteli Jaakko vaimoaan, mutta, kun huomasi pöydällä joulukynttelin, ärähti hän: "mistäs sinä tuon olet kulettanut?."

"Hyvästä sydämestään! — Pilkatakseen minua sillä siitä valasta hän sen antoi."

Jos ei ennen, niin ainakin nyt oli Kaisa vakuutettu miehensä tehneen väärän valan. Raskas paino tuntui entistä kovemmin nyt ahdistavan hänen sydäntänsä, eikä se keventynyt siitäkään, kun Jaakko ilmoitti käyneensä Tuiskulan Juholle myymässä vuohen ja "kaikki joutavat hynttyyt", joista Juho oli luvannut suorittaa mustalais-Kallelle Jaakon velan. Sitte käski Jaakko vielä naisten panemaan kaikki vaatteensa kokoon, "sillä huomenna lähdetään tästä Venäjälle."

Siinä ei auttanut itkut, eikä valitukset, vaan täytyi totella, sillä Jaakko oli loppuaikoina: käynyt niin kummalliseksi, että kuka sen tietää, mitä olisi tehnyt, jos olisi liiaksi vastustelemaan ruvennut.

Huominen päivä tuli ja kirkas talvinen päivä se olikin. Jaakko valjasti hevosen pitkien matkalaitojensa eteen, vaan naiset eivät joutuneet valmiiksi, ennenkuin jo alkoi kylältä kerääntyä joutilaita lähtöä katsomaan. Jotkut naisväestä näyttivät olevan pahoillaan lähdöstä ja kyynelsilmin ottivat jäähyväisiä, varsinkin lapsilta ja Kaisalta, mutta useimmat laskivat leikkiä koko matkasta.

Hiljankin saatiin mummo ja Kaisa istutetuiksi reen perään ja kaikenlaisiin ryysyihin käärittyinä pantiin lapset heidän syliinsä. Jaakko itse hyppäsi sevipuolelle, nauskautti kerran ruoskalla hevosta ja niin sitä lähdettiin.

"Ei, tuo herja, edes, vanhan tuttavuuden vuoksi antanut minulle osaa niistä nimismiehen rahoista", tuumaili Hevos-Mikko, "vaikka minähän hänelle kultaisenkin hankin."

Naurun hekotuksen seuraamana luikahti Jaakon matkue Kuittilan kujoisille, joiden vierusaidat olivat koristetut kämmenen paksuisilla, huikaisevan valkoisilla ja kaarevilla lumiköynnöksillä. Puhdas lumivaippa peitti kaikki vainiotkin ja puiden oksat olivat kuin valkeassa kukassa. Yksin Kuittilan talon katotkin olivat päällystetyt pehmeällä lumikerroksella ja tuolla talon takana levisi metsäisten harjujen välillä Lummelammiin tasainen pinta. Sitä pitkin kulki, tummien kuusiviittojen välitse, kauas itään vievä tie, jonka molemmilla puolilla lumi maalaantui auringon viistoisista säteistä hieman punertavaksi. Koko luonto näytti valvistautuvan juhlaa vastaan ottamaan ja reen anturat veisasivat tavallaan yksinkertaista juhlavirttä.

Kuittilan emäntä, kuultuaan ulkoa reen ratinaa, sulatti henkäyksellään moniaita kimaltelevia jääkukkasia akkunan ruudusta ja katsoi sitte sulasta paikasta menijöitä, kunnes ne katosivat kuusikkoon lammin toisella rannalla,.

"Tuolla ne nyt menevät", puheli emäntä lattiaa pesevälle palvelustytölle. "Surkeat juhlat mahtaa heilläkin olla, kun saavat Joulunsa taipaleella viettää."

"Mitäpä noista säälii", mutisi tyttö, "mitä ihminen kylvää, sitä hän myös saa niittää."

Surkealta todella tuntui lähtö matkamiestenkin mielestä. Vähitellen näkyivät kuitenkin naiset tyytyvän kohtaloonsa ja alkoivat vähin puhella keskenään, mutta Jaakko pysyi yhä äänettömänä mietteissään. Vasta iltahämärissä, kun taivaalle alkoi ilmestyä kirkkaita, välkkyviä tähtiä, puuttui hänkin puheisin ja paljoa lempeämmällä äänellä, kuin pitkiin aikoihin oli käyttänyt, kertoi pikku Miinalle Bethlehemin tähdestä, josta levisi totinen valkeus kaikille pimeydessä vaeltaville kansoille, ja joka valkeus ei koskaan sammu.

"Niinhän se puhuu, kuin pappi", ajatteli mummo, hartaasti kuunnellessaan Jaakon kertomista. Kaisa, taas tunsi sydämmensä lämpenevän miehensä sanoista ja päätti mielessään: "ei ikinä — — ei väärän valan tekijä voisi ikinä hänestä noin puhua." Hän olisi kiittänyt miestänsä, jos ei olisi luullut Jaakon pitävän sitä lapsellisuutena.

Nimismieheltä ei Ylikyläläisten kirkkotie syksyllä tullutkaan jaetuksi, vaan keväällä, heti kauran panosta päästyä, täytyi sekä Kirkon- että Ylikyläläisten ryhtyä tien tekoon. Molemmille puolille oli kaivettava oikeat valtaojat ja Savinotkossa tien poikki kulkevaan puroon oli tehtävä semmoinen silta, että se kestäisi vaikka mitä.

Tuiskulan Juhon osaksi tuli itse puron siivoaminen. Muutaman kerran puroon pistettyään nosti Juho lapiossaan lahoneiden puupökäleiden kanssa litteän savimöhkäleen, joka hajosi, kun hän sontien viereen viskasi.

"Ei, älähän — — katsotaanpas", sanoi toinen ja meni tarkastamaan tuota punaista esinettä.

Miehiä kerääntyi nyt enämpikin yhteen ja joku heistä huusi: "ho hoi miehet! Keltä teistä on lompakko kateissa?"

"Olen minäkin — — maltas! — — se on nimismiehen lompakko", sanoi
Tuiskulan Juho.

"Olkaa hupsimatta", sanoi Olkkolan isäntä. "Kyllähän sen Jaakko olisi sinne heittänyt!"

"Mies! Älä liikuta löytökalua", varoitti joku, mutta myöhään, sillä lompakko oli jo auki.

"Näinköhän noista vielä käyvät rahat tulee", arveli eräs, vaan silloin joutui siltavoutikin paikalle ja otti lompakon huostaansa.

Varovasti eroiteltiin sitte märät setelit toisistaan. Niitä oli kuusitoista sadan markan, kaksi neljänkymmenen markan rahaa ja joitakuita kolmimarkkaisia.

"Syytönhän peto taisi olla", selitti siltavouti Olkkolaiselle. "Tuossa näet eroittaa vielä selvästi K.G.N. ja ne merkitsevät Kalle Kustaa Nöyréniä, joka on nimismiehen nimi."

"Olisikohan sitte Jaakkoa syyttä kiusattu", arveli muudan mies lapioonsa nojaten. "Mutta miksi hän ei sitte sanonut itseään viattomaksi."

"Onkohan tuo aivan varmaan se sama lompakko?" tiedusti vieläkin
Olkkolan isäntä, varmuuden vuoksi.

Siltavouti lähti siitä lompakkoa nimismiehelle viemään, mutta ei Olkkolan isäntä sittekään ottanut uskoakseen, että se oli sama kadonnut kappale, josta oli niin paljo melua ollut.

Pitkin kesää kuulutettiin sitte kirkossa: että jos kuka laukku- tai muita venäläisiä sattuisi näkemään, niin pitäisi heitä kehottaa käymään nimismiehen puheilla. Ei venäläisten kuulunut laisinkaan tarvitsevan laukun ryöstöä pelätä, vaan päinvastoin palkittaisiin heille vielä vaivatkin.

Ihmeen paljo Venäjän miehiä kävikin kuulutuksen johdosta nimismiehen puheilla, vaan yhä edelleen pysyi hän hajamielisenä ja harvapuheisena. Syksyllä täytyi hänen vielä pitää talossaan ompelijoita vaatteita itselleen pienentelemässä. Nimismies oli näet kesän kululla laihtunut lähes puolitoista leiviskää ja alkoi jo käydä harmaasen, kun ei Jaakon olinpaikasta ollut selkoa saanut.

Olisi pitänyt olla jo vankka talvi, mutta olikin syksy, — synkkä ja pimeä yö. — Taivas tuolla ylähällä, pään päällä, peittyy pimeyteen niin, että ei oikein näe edes sitäkään; vai eikö muutoin saattane katsellakaan, kun sataa suhuuttaa alinomaa ja hiukkaakaan taukoamatta. Ei se ole suoraa, rehellistä sadettakaan, vaan semmoista hienon hienoa vesi-utua, joka tunkeutuu joka paikkaan ja läpäisee kaikki. Tuulen mukana sitä vaan yhä tulee tuolta kaukaa edestäpäin — mistä asti tulleekaan. Ensin se sade lioitti matkustajan päällystakin, sitte kärryissä olevan jalkopeitteen, aikoneekohan koko ruumiin liuokseksi laittaa? Nyt nuo pienen pienet vesipisarat, vihuripuuskan voimasta, kaivaantuvat matkustajan huopahattuun. Hän tuntee, miten hikinauha otsapuolelta vettymistään vettyy.

"Olisihan tuota hattua hiukkasen käännettävä, mutta mitäs siitä — kastuisivat kädet. Näin on vaan parasta istua kököttää yhdessä kohden, hievahtamattakaan. Kädetkin tuntuvat niin lämpöisiltä näin hihoihin kaivettuina."

Ajatuksissaan matkustaja vähän kutistaa ja käännältää ruumistaan. Kaikki vaatteet tuntuvat juottuneen toisiinsa kiinni yhdeksi kuoreksi ja ruumis on ikäänkuin irrallaan siellä kuoren sisällä. Tuo tiekin on vielä niin siunatun huonoa ja kuopperoista.

Tuntuu tavallista tuimempi sysäys, joka pikkuisen virkistää alakuloista mieltä. — "Mikä nyt", äännähtää matkustaja nurpeista mietteistään havahtuen.

Hevonen jatkaa torkkuvaa astuntaansa yhtä hitaasti, kuin ennenkin ja suruiset mietteet risteilevät aivoissa yhdessä hämärien unikuvien kanssa. Tie tuntuu muuntuvan yhä huonommaksi ja kuraisemmaksi. Eipä sillä, että sitä näkisi, vaan kyllä sen tuntee — tärähdyksistä ja kuulee siitä litseestä, jonka kaviot synnyttävät likaan polkiessaan.

"Ptruu! Kunhan ei kaaduttaisi", tuumii kyytipoika ja lisää: "johan on tämäkin joulun aikaa."

"Tuota — tuota, eikös se herra voisi olla talossa yötä, kun on niin rämpsyinen ilma", kysyy uninen isäntä päätänsä raappien.

Punehtuen jätti matkustaja lauseensa kesken, sillä hän oli ollut sanomaisillaan ilmi salaisuutensa. Kuitenkin lisäsi hän kohta: "minun täytyy eteenpäin, vaikka läpi vuoren."

Isäntä katosi huoneesta ja matkustaja vaipui unelmiinsa istuimelle. Suloinen raukeus valloitti hänen jäsenensä tuossa hämärässä huoneessa, jossa yksi ainoa talikynttilä paloi pöydällä. Ajatukset alkoivat liidellä siinä sinne ja tänne, ja tuntui hyvältäkin olla yksinään täällä lämpimässä suojassa. Yksinään hän tosin oli koko maailmassakin näihin asti ollut. Ei mikään ollut oikeastaan tähän saakka sitonut häntä elämään, mutta kohta oli toisin.

"Niin toisin; ja minäkin kiinnyn elämään", mutisi hän. Silmät olivat harhailleet siihen asti ympäri huonetta. Nyt seisahtivat ne ja katse kiintyi yhteen kohti tuonne sängyn jalan juureen. Varsi kynttilässä kasvoi kasvamistaan, mutta matkustaja ei sitä huomannut. Siihen sijaan huomasi hän vuoteella venyvän valjun miehen. Pieni poika seisoi paitasillaan siinä vieressä, lohduttelemassa tuota miestä.

"Ole huoletta, isä", sanoi poika. "Kyllä minusta mies tulee ja Matista kanssa. Minä laitan sitte meille talon yhtä pulskan kuin kuvernöörilläkin on siellä Saimaan niemessä. — Ole vaan huoletta! Minä rupean papiksi ja sitte otan äidin ruustinnaksi ja Matin Silvanteriksi ja ostan hänelle paljon paremmat hevoset, kuin pappilan Silvanterilla onkaan. Kaksi mustaa minä ostan ja sitte sen Jablakoffin punaisen varsan ja sitte vielä — sitte vielä — —"

Tuolla hiiloksen edessä hymyili äiti poikansa puhetta kuullessaan, vaikka kyynelet kiilsivät silmissä. Pikku Matti taas piti lorikoiden puhetta kätkyessä, samalla kohotellen palleroisia pohkeitaan ja ojennellen tulta kohden kätösiänsä.

Siitä oli jo kuitenkin kulunut kauan, hyvin kauan. Nuori hovineuvos tuskin enää muistikaan, kuinka kauan. — Johan siitäkin oli vuotta parisen kymmentä, kuin äiti vilustui siellä Salakkalahden avannolla kaupunkilaisten vaatteita pesiessään, ja sitte kuoli, Ei, jo siitä oli enämmänkin. Siitäkin oli jo tänä talvena kaksikymmentä vuotta, kuin valtioneuvos otti hänet hoitoonsa ja Matti lähetettiin maalle. — Missähän mahtoi Matti nyt olla? Ei ole tullut koskaan kuulustelluksi. — No varmaan hän on renkimiehenä jossakin siellä maalla, tai ehkä on siivona työmiehenä kotikaupungissa, jos on sinne palannut.

"Haa — aau! Kauanpa se hevonen taas viipyykin", äännähti matkustaja luoden silmänsä ovea kohti. Se pysyi kuitenkin sulettuna, eikä juuri kuulunutkaan muuta kuin tuulen suhinaa ulkoa. Se oli niin tuttua ääntä, se oli kuin kuisketta menneiltä ajoilta — niiltä ajoilta, joina valtioneuvos "mielenhäiriössä" laski luodin otsaansa, ja leski sitte tyttärineen joutui sukulaistensa armoille.

Noinhan se suhisi ja valitteli tuuli sielläkin Vaittisen ullakkohuoneessa, jossa sai "ilmaiseksi" asua, kunhan vaan koulutöiden lomassa pari kolme tuntia päivässä ahtoi viisautta mestarin poikien koviin päihin. — Tuolla tavoinhan se suhisi tuuli usein silloinkin kuin äiti aina iltaisin toi sinne ylös ansaitsemansa markat ja kertoi, että "kotona oli kaikki hyvin." Matti kuului kyllä käyvän hiukan kalpeaksi, "kun ei juuri milloinkaan saa keittoruokaa maistaa, mutta tervehän hän muutoin on ja hiljainen. Nyt lähetti kauppaneuvoksen rouva hänelle vielä Alfred-herran vanhat housutkin niiden sijaan, jotka heidän koiransa tässä viime viikolla repi — hyvä rouva se on — ja Matin haavatkin jo ovat paranemaan päin. — — Elä sinä meistä murehdi, ole vaan ahkera, vaikka kuinka pimeältä näyttäisi; kylläpähän vielä kerran kirkastuu."

"Hiuu — uuii — uu", vinkui tuuli yhä ulkona. Niinhän se vinkui aina silloinkin, kuin ylioppilaana ollessa siellä pitkän sillan korvassa, Helsingissä piti tyhjin vatsoin vuoteelle mennä. — — Mitähän Aliise niistä oloista sanoisi? Mutta ei — en koskaan kerro niistä hänelle. Hän häpeäisi minua — aivanhan hän menehtyisi tuo vieno, hento kukka, joka on aina päiväpaisteessa ollut. Muudan päivä vielä, muudan päivä ainoastaan, niin saan kaikkien nähden tuota armasta lasta omanani syleillä.

"Hevonen on valjaissa, herra", kuului järeä ääni ovelta. — Taas seurasi sitte samaa sadetta, samaa tuulta, samoja tärähdyksiä, samoja apeita, unenhorroksen sekaisia ajatuksia. Pimeät, umpisalaisen näköiset talot rakennuksineen väistyivät vähitellen syrjään ja jäivät jälelle, niinkuin häpeissään ja pahalla omalla tunnolla olevat. — Jo toki ollaan maantiellä. Luultavasti ovat tien vieret viljeltyjä maita, koska eivät näytä niin sysimustilta, kuin äsken kylään tullessa; vai rupeaisikohan jo kajastelemaan. Eiköhän todellakin, — taitaahan tuolla edempänä taivaan rannalla tien oikealla puolen jo olla pilvet ohuempina. Onhan tuolla jo joitakuita vaaleampia viiruja ja koukeroita taivaallakin.

Ei, silmät ne vaan valehtelivat — kyllä se on vielä koko taivas yhtä synkkänä ja pilvessä. — Mutta mikäs harmaa laikka se nyt tulee tuolta vasemmalta? Jahaa, lampi se on; ja niin totta toisen kerran! — se on sulana. Sula se on, koskapahan siinä selvästi eroittaa rannalla olevan vuoren varjon. Tuo musta paikka tuolla on varmaankin saari. Saattaa täällä kesällä ja päivä-näöllä olla kauniitakin maisemia. Mitähän, jos olisikin ostaa itselleen täältä maatila kesä-asunnoksi ja siellä sitte Aliisen kanssa viettää oikeaa erakko-elämää.

Miksi humisee tuuli niin oudosti tuolla tuonnempana. Sehän on kuin hornan henkien hengitystä. Kylmä väristys käy pitkin selkäpiitä. Tullaan sillalle. — Ei — eihän se ollutkaan tuuli, vaan kosken pauhu.

Hetkisen oltuaan vaiti, kysyy matkustaja vielä: "mitä siinä valssissa tehdään?"

"Ka, en minä häntä tiedä, mut kyllä sen inspehtori asemalla tietää — — niin oikein, sanoihan se Oikarin Paavo siinä lastujakin tehtävän."

Hevonen juosta lönkyttää taas hiljalleen eteenpäin ja tummassa yössä näkyy kummia, muodottomia varjoja kulkevan ohitse. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi hiipii hiipimistään tuolla kahden puolen tietä muutamia pitkiä, mustia jättiläishaamuja. Äänettöminä ja hitaasti, kuin aaveet lähestyvät ne. Matkustaja ponnistaa turhaan näkövoimaansa saadakseen selville noiden tummien kummitusten rajapiirteitä. Niillä ei ole ääriä ollenkaan, vaan vähitellen sulavat ne yhteen yön synkässä pimeydessä. Nyt nuo haamut järjestyvät kahteen riviin tien varsille ja ojentelevat käsiään, ikäänkuin aikoisivat salaperäisen synkkään syliinsä sulkea hevosen ja miehet, maantien ja taivaan — kaikki, kaikki. Oikein pöyristyttää, kun suljutaan noiden oneiden rivien väliin.

Matkustaja ummistaa ehdottomasti silmänsä odottaen jotakin kauheaa tuossa tuokiossa tapahtuvaksi. Ei tapahdu entistä enämpää, täytyy avata silmänsä taas. Nyt ei näe enää juuri mitään sivulle, eikä paljo eteenkään päin. Hurjasti viuhtovat vaan puut oksillaan ja taivas näyttää täältä puukujasta katsottuna entistään vähän vaaleammalta.

Mahtaa jo olla käsissä puoliyön aika. Siksi kai kuuluukin tuo puiden latvoissa ulvoen peuhaava tuuli niin omituiselta unisen miehen korviin. Tuossa äänessä on omituista uhkaa ja samalla säännöllisyyttä. Se muistuttaa kaukaa kuuluvasta puheesta. Heiluvat oksat näyttävät tavoittelevan miehiä kuin näkymättömän, verenhimoisen hämähäkin kädet, ja kuivien oksien aika välistä kuuluvat narahdukset ovat kuin peikkojen kuisketta.

Tuntuupa siltä, kuin olisi metsä ja ilma täynnä yön henkiä, jotka iloitsevat pimeydestä ja myrskystä. Pahantekijäin tavoin ne supisevat, kuiskivat keskenään ja kerskuvat siitä, että ei enää valoa missään välky. Pienessä kyläräätälin torpassakin tuolla metsänranteessa on jo valo aikaa sitte sammunut. — "Haa — huu — haa — hahaa", kuuluu humina synkässä salon sydämessä, niinkuin pitkä, mutta pidätetty ja ilkkuva nauru. Sitä seuraa huokaus, — huokaus niin pitkä, harras ja syvä, kuin tulisi se maan sydämestä saakka, tai lähtisi rinnasta kärsivän äidin. Kohta kuitenkin alkaa uudestaan kuulua tuo äskeinen ontto, kolkko ja kummallinen kuiske. Juurikuin lumottuna täytyy matkustajan kuunnella sitä. Toisinaan on se, kuni kiukkuisten kärmeiden sihinä, toisinaan taas, kuin hiisien haastelu vuorten onkaloissa, kun ne kertovat toisilleen hävityksestä ja heikkojen sorrosta.

Käyttäen koko tahtonsa voimaa koettaa matkustaja rikkoa tuota tenhoa, jonka alaiseksi on joutunut. Hän onnistuukin mielikuvituksestaan poistamaan nuo kaameat kuvat ja öiset äänet. Siihen sijaan on hän olevinaan jo matkansa päässä, tuolla rikkaassa, valoisassa kaupungissa, sivistyksen, tieteen ja taiteen pesäpaikassa. Hänen eteensä ilmestyy hymyilevä valo-olento, kaunis, kuin itse valkeuden enkeli. Tuo olento saa yhä enemmän tutut muodot, keijukainen kehittyy lemmityksi Aliiseksi. — Pienenä oli matkustaja usein, Bethlehemin tähdestä lukiessaan, toivonut itselleenkin sellaista tähteä onneen johtajaksi. Nyt on hänellä Aliisen lemmestä hehkuvissa silmissä kaksikin tähteä, jotka viittaavat häntä ja kutsuvat olemaan onnellisena ikänsä kaiken. Hymyyn vetääntyvät matkustajan huulet ja hänessä herää halu päästä pikemmin perille.

"Koht' sillään päästään", vastaa ajomies verkalleen, — "ensimmäisen tienmutkan takaa sieltä jo pitäisi tulien ruveta näkymään; mutta ei se juna vielä heti tule."

Ei ruvennutkaan tulta näkymään, mutta nyt ollaan tuolla yksinäisellä sydänmaan asemalla.

"Ottaako herra matkalaukkunsa vaunuun vai viedäänkö sekin pakaassiin", tiedustaa ajomies?

"Kyllä minä laukun vaunuihin otan, mutta kapsäkki saa mennä tavaravaunuihin."

Asemamieskin saapuu näkyviin. Hän sytyttelee lamppuja odotussalissa, pistää tulen pariin lyhtyynkin ja samalla heittää syrjäsilmäyksen tuonne hämärään nurkkaan, penkille, jolle matkustaja oli istunut. Sitte hän kääntää silmänsä kapsäkkiin, jota kyytimies suurella rymyllä parhaillaan tuo sisään.

"Mitä siinä ähkäilet, — eihän tuommoinen paina, jos korkeintaan kolmetoista kiloa", sanoo asemamies tuntijan tavoin.

"Onpa sitä painoa kolmessakintoista kulissa näin minun ikäiselleni miehelle."

"Eipähän liikoja erinäisiä", sanoo Aapeli kättä paiskaten, "mutta tämä talvihan se nyt ilveelle rupesi."

"Sanos muuta. Inspehtorikin tässä eilen jutteli minulle, jotta ei hän mokomaa ole nähnyt, kuin kerran ennen Venäjällä ollessaan."

Miehet puhelivat sitte minkä mistäkin ja tulivat siihen päätökseen, että "ei tämä tämmöinen ilma ole hyvän edellä, vaan siitä tulee joko suuri sota tahi keväällä niittymatoja taas."

Kellon lyönti keskeytti tuttavain puhelun. Asemamiehen piti näet jo ryhtyä virkatoimiinsa. Aika olikin, sillä hetkisen perästä kuului jo hienoa jyrinää, seurasi vihellys, ja jyrinä koveni kovenemistaan. Matkustaja sai matkalipun lunastetuksi. Se oli kolmannen luokan lippu, mutta ei ollut aikaa sitä enää vaihtaa, sillä jo tärisi asematalo. Kirkkaita kipunoita sieramistaan ylös pimeyteen syytäen saapui juna kolisten aseman eteen. Kello soi jo. Yks', kaks', kolme! Asemapäällikkö tervehti sotilaan tavoin konduktööriä, joka samassa puhalsi pilliinsä. Juna vastasi siihen voimakkaalla, iloisella vihellyksellä; hytkähdytti hieman pitkää ruumistaan, ikäänkuin valmistuakseen hyökkäykseen. Pyörät kirahtivat pikkuisen rataa vasten juurikuin kiukkuisina lyhyestä levostansa. Uusi sarja kirkkaita, leijuvia säkeniä syöksähti taivasta kohden, maa järisi hieman yksinäisen aseman ympärillä ja juna töytäsi eteenpäin pimeyttä kohden. Hämäryyteen kietoontui heti hiljainen asematalo, kuin vaippaan, ja matkustaja astut vaunuun.

Sisään tultuansa istahti väsynyt matkustajamme heti ensimmäiselle tyhjälle paikalle, jonka silmänsä keksi, eikä sen paremmin matkakumppaneitaan katsellut. Hän kääntyi akkunaan päin, mutta veturin savu esti näkemästä mitään ja milloin ei savua sille kohdalle sattunut, muuntui akkuna peiliksi, joka kuvasti vaunujen sisustaa ja siinä olevia ihmisiä. Tuo erilainen tärinä oli alussa vähän outoa ja junakin tuntui heilahtelevan. Luultavasti oli koneenkäyttäjä joko nukuksissa, tahi huoleton toimessaan, koska niin epätasaisesti hoiti höyryä. Vähitellen tasaantui kulku ja tärinäkin tuli säännöllisemmäksi. Siihen rupesi jo ilmestymään jotakin tahdin tapaista ja oli siinä tavallaan säveltäkin. Matkustaja kuunteli junan soittoa ja huomasi sen säestävän hänen ajatuksiaan, varsinkin Aliisen nimeä.

Tullaan toiselle asemalle, jopa kolmannellekin. Istuinpaikat alkavat yhä enemmän täyttyä. Tuossa tulla tuhuttaa sisään tavattoman lihava ja pallomainen matami, jolla on ympärillään paljous kaikenmoisia myttyjä ja kääröksiä, niinkuin takkiaisia. Matkustajastamme on ihme, kuinka kaikki tuo tavarajoukko kulkee ja pysyy matamin mukana, mutta matamista itsestään ei se ensinkään kummalliselta näytä. Hän on vaan ihan kuin kotonaan ja asettelee myttyjään jos jonnekin. Vasta kaikki kapineensa sinne tänne sijoiteltuaan istahtaa matami. Hän huoahtaa kuin pienoinen pajapale ja kenenkään pyytämättä alkaa esitellä sitte itseään.

"Hohhoo! Nyt on siis Holmstenska taas kaikella kunnialla täällä, mutta kyllä tänne oli tulemistakin tässä Herran ilmassa. Ette usko hyvät ystävät, millaista on matkustaa tuolla maalla. Minä tulen Tuomaan markkinoilta Jyväskylästä asti, vaan en sinne enää toiste mene. Voikin siellä on niin hinnassa, että ei sinne enää kannata toista kertaa niin kauaksi reissata", puhui matami.

"En sinne taida enää minäkään toiste 'reissata', vaikka kyllähän tuo tuntuisi mieli tekevän, kun morsiankin jäi sinne", virkkoi matamille vastaukseksi ivallinen ääni toiselta puolen vaunua.

"Matti, ole sinä vaiti", komensi käskevästi tuon äskeisen äänen vastapäätä istuva univormu, jonka kauluksesta ylöspäin lukien oli ensin hyvä vihko partaa, kaksi silmää ja sitte punarautainen lippalakki ylinnä.

"Herra siunakkoon!" ähkyi matami kauhistuneena. "Sehän on vanki; — oikein hengellinen rautavankihan se on!"

"Onhan se muori kulta, ja perin hengellinen onkin", vakuutteli äskeinen ääni ilkkuvasti.

Muutamien vaunuissa olijain suu vetääntyi hymyyn ja meidänkin matkustajamme alkoi tarkastella vankia osiksi inholla, osiksi uteliaasti. Holmstenska siihen sijaan rupesi keräilemään kokoon myttyjänsä ja tiedusteli hätäisesti vanginvartijalta; "mitä pahaa se onneton on tehnyt?"

"Enhän minä mitään pahaa, vaan ainoastaan oikeutta, sillä: millä mitalla te mittaatte, sillä pitää teille — — —"

"Elä viisastele mies, muutoin minä panen sinut hansikkaihin", tiuskattiin jälleen univormusta. Sitte sai matami ja muutkin tietää vangin "hakanneen" isäntänsä niin kypsäksi, että "tokko siitä enää tullee miestä vasta edes renkiään kurittamaan."

"Ja minä onneton, kun satuin yhteen junaan tuon pedon kanssa", vaikeroi
Holmstenska-parka; "yhteen junaan ja yhteen vaunuun vielä!"

Yhä katseli matkustajammekin tuota vangittua miestä. Vangissa oli jotakin niin tuttua, hän muistutti jostakin, mutta kenestä. — — Matkustaja kalpenee äkkiä ja tuskan hiki nousee hänen otsalleen. Herra armahda! Kuta kauemmin hän häntä katselee, sitä selvemmiksi kirkastuvat eteen isävainajan kasvojen piirteet. Sama suora nenä, sama jykevä leuka ja hänen nimensäkin on vielä Matti. — Mutta kuinka olisi se mahdollista — minun veljeni kahleissa, murhamiehenä rehellisen miehen poika! Hirveää, hirveää! Ei se voi olla mahdollista. Onhan niitä maailmassa monta muutakin Mattia. En katsele häntä enää. — Turhia väsyneen mielikuvituksen houreita koko tuo yhdennäköisyyskin. Eihän hänellä ole äidin lempeitä silmiäkään, niinkuin veli Matilla oli, eikä tuota isän avomielistä, rehellistä katsantoa. Ei, en katso häntä enää.

Silmät kääntyivät taas kuitenkin vankiin. Kirottua, jos hän sittekin olisi Matti. Olisi melkeen parasta kysyä, mutta mitä se minua liikuttaa — — — ja jos se onkin, niin olkoon. Kuka voi häntä arvata minun veljekseni, eikähän hän varmaan olekaan. Miten se Matti olisi sellaisille jälille joutunut — niin, mutta — — —. Olisi se siivoa, jos hän nyt kumminkin on Matti. — — Mitä Aliise sanoisi siitä ja Aliisen isä? Hm! Se olisi Aliisen surma — — onneni loppu se olisi. Maan mahtavimman miehen ainoa tytär murhamiehen veljen vaimona! Ei — — ei kuuna päivänä. Kirottu kohtalo! Antaa minun voittaa kaikki esteet, voittaa kaikki; saavuttaa kaikkein rohkeimmatkin toiveeni ja sitte tuntemattoman, kunnottoman veljen kautta sysätä minut häpeään ja epätoivoon! Ja juuri silloin, kuin olen korkeimman onneni saavuttamaisillani ja samalla takauksen tulevaisestakin menestyksestäni. Se on synti ja kirous!

Matkustaja pyyhkii hikeä otsaltaan, kääntää silmänsä poispäin, katsoo ulos, mutta löytää itsensä tarkastelemassa tuota miestä. Juna viheltää, seisahtaa. Holmstenska katoaa kapineineen, uusia matkustajia tulee sisään. Kaikki istumapaikat täyttyvät, paitsi matamin äskeinen paikka. Tuossa hoippuu vielä sisään perin kalpea ja kärsivän näköinen äiti. Hänellä on sylissä vaikeroiva sairas lapsi. Sairaan asettaa äiti pitkälleen penkille, vaalii sitä, katsoo ympärilleen ja jää seisomaan. Matkustajamme näkee tuon kaiken, kuin unessa. Hänen ajatuksensa ovat toisaalla. Mitä liikuttaa häntä muiden kärsimykset, kuin Aliisen, Aliisen ei pidä ikinä saada tietää Matti-veljeä maailmassa olleenkaan. Häntä ei saa mikään häpeä eikä suru kohdata. Onnelliseksi täytyy — täytyy, täytyy tuon armaan lapsen tulla, vaikka sitä varten pitäisi koko pitkä ikä valehdella ja teeskennellä joka elämänsä hetki. Inhoittavaa se tosin on, mutta Aliise on niin heikko ja herttainen. Kirottu mies tuo, jos hän on veljeni; riistää minulta itsearvon tunnon ja saattaa minutkin teeskenteleväksi konnaksi. Mutta sitä ei saa kukaan tietää, ei kukaan.

"Nuku lapseni, nuku. Huomenna antaa lääkäri rohtoja, Sitte ei koske enää, sitte Impi paranee."

Sairas lapsi uupui uneen saatuansa pienestä pullosta juoda, valitti unimielissään vähän ja nukkui sitte rauhallisemmin. Äiti seisoi ja piteli kiinni katonkannattajasta, että ei kaatuisi. Kaikki oli vaunussa hiljaa, että ei häirittäisi uinuvaa lasta. Silloin kalahtaa kahleet, vanki kohoaa seisomaan; kaikki luovat häneen tuiman silmäyksen, mutta matkustajamme oikein inhosta hehkuvan. "Tuo mies on siis peto; peto, joka ei salli sairaan lapsenkaan rauhassa nukkua — hän ei voi olla veljeni", ajattelee matkustaja.

"Rouva, tehkää hyvin ja istukaa tähän. Minä olen levännyt mies ja luullakseni on minulla aikaa vielä tarpeeksi asti istuakin, jos nyt hiukan seisonkin."

Vanki oli puhunut leikillisellä ja huolettomalla äänellä. Rouva kiittää häntä kuiskauksella ja vaipuu vangin sijalle. Lapsi nukkuu vielä ja äidinkin silmät käyvät raskaiksi; ne ummistuvat monen valvotun yön perästä. Matkustaja luo silmänsä seisovaan vankiin ja saa siltä takaisin uhkaa osoittavan katseen.

"Tuota en tunnustaisi veljekseni, vaikka hän olisikin. Hän on paatunut, eikä tunne häpyä nimeltäkään. Kuka siitä saa selon, vaikka hän olisikin meidän Matti?"

Joku matkustavista on kyllästynyt torkkumiseen, kun ei kuitenkaan saa tärinältä unta. Hän kaivaa poveltaan sanomalehden ja alkaa silmäillä sitä.

Paperin ratina vetää matkustajamme huomion puoleensa ja hänen kasvonsa värähtävät. Mitä auttaa salaaminen? Sanomalehtimiehethän urkkivat kaikkien roistojen sukujuuret selville ja julistavat sitte vielä tietonsa kaikelle maailmalle. Aliisekin saisi sen tietää ja sitte — —. Niin sitä ei uskalla ajatellakaan, mitä sitte.

Vanki ottaa vesipullon esiin. Hän juottaa lasta siitä, kostutettuaan huivin nurkkaa, pyyhkii sillä hiljaa lapsen kuumeista otsaa. Matkustajamme katselee tuota, — mutta, missä on nyt uhka vangin kasvoilta, missä tuo raaka jäykkyys hänen huuliltansa? Katselija oikein säikähtää. Nuohan ovat äitivainajan silmät, sama katse, sama kostea loiste niissä. Hän on sittekin veljeni, — ja onneni, — — onneni on lopussa!

"Lopussa." Mikä katkera sana! Huokaus kohoaa matkustajan rinnasta, tuskallinen ja helpoittava huokaus. Sääli oli nähdä tarkkatuntoisen miehen sisällistä taistelua. Nyt se on lopussa sekin, ja päätös on tehty. Hän ei enää tahdo perustaa onneansa valheelle eikä teeskelylle. Kasvot kadottavat synkkyytensä; niiden lihakset vapautuvat jännityksestänsä ja tietämättään puhkee hän sanoihin: "ensin on otettava selvä veljestä ja sitte otettava vastaan, mitä tuleman pitää."

Hiljaisena mutinana nuo sanat huulilta tulivat, mutta sanomalehden lukija näyttää kuulevan ne. Ovi käy ja konduktööri kysyy: "onko kellään pilottia tulevalle pysäkille?" — Matkustaja ojentaa lippunsa hänelle ja tarttuu laukkuunsa.

"Niinkuin herra hovineuvos itse tahtoo", sanoi konduktööri kumartaen, ja ajatteli: — herroilla on aina omat metkunsa.

Juna viheltää, hiljentää vauhtiansa, jarrumies tekee tehtävänsä ja matkustajamme hyppää ulos junasta. Pimeä alkaa muuntua aamuhämäräksi, sade on tauonnut ja unelmat haihtuvat; siellä täällä ilmestyy akkunoihin valoa ja hilpeällä mielin ryhtyvät ihmiset askareihinsa. Juna kiitää eteenpäin määräänsä kohden ja katoaa tuonne etäälle huurteisten puiden väliin.

"Olipa se hiukan omituinen herra tuo, jota konduktööri hovineuvokseksi nimitti", sanoo sanomalehden lukija vanginvartijalle. Vartija nyökäyttää päätänsä, mutta vanki sanoo: "hyvin se näytti minusta rauhattomalta."

"Niin onhan niistä sukulaisistakin aina huolta", myönsi Matti. "Siitä on toki hyvä, että ei minulla niitä ole, kun olen ainoa poika ja kumpikin vanhukseni ovat kuolleet. Morsiamen tapainen tosin on, mutta Maija on semmoinen tyttö, että hän ei minun tähteni silmiänsä puhki sure."

"Sinne nyt meni sekin juna taas kaikkine töskyineen", sanoi pysäkillä asemamies radanvaihtajalle.

"Niin meni", ajatteli matkustajammekin kävellessään pitkin tavarajunan sivua. "Niin meni ja iloisesti menikin, tuntematta mitä povessaan kuletti, iloako vai surua; puhtaitako vai saastaisia sydämiä; hyviäkö vai pahojako tunteita, toiveita ja aikeita. Kuka sen tietääkään, mutta tuossa junassa on ainakin tiiliä silloin kuin se lähtee."

Sillä välin lähetti asemapäällikkö sähkösanomaa Helsinkiin eräälle "hänen ylhäisyydelleen."

"Kihlauksemme julkaiseminen täytyy välttämättömäsi lykätä tuonnemmaksi. On ilmestynyt asia, josta paljon riippuu, ehkä koko Aliisen tulevainen onni. Aikanaan annan siitä teille tyydyttävän ja riittävän selon, mutta nyt en voi enempää sanoa. Elkää kuitenkaan mitään pahaa pelätkö, sillä siihen ei ole syytä. Sen vakuutan kunniani kautta j.n.e."

Asemapäällikkö pudisti päätään. "Hm! On ilmestynyt asia — hm! Joku vanha sitoumus kai; mutta ei saisi ilmestyä semmoisia asioita, kun kerran on hänen ylhäisyytensä tyttären kanssa kihloissa. — Entinen kulta mahtaa panna miesparkaa hyvin tiukalle, koska täytyi kääntyä takaisin. Ne naiset, ne naiset!"

Simolan Pokka, oli kaikkein paras hevosmies koko Karjalassa. Sen tiesi, jollei juuri koko maailma, niin kumminkin koko se paikkakunta, jolla Pekka asui, aina Kelvänjoesta Maanselkään ja Keyrityn soista Vihurinvaaraan asti. Tiesivätpä sen herrasmiehet ja sanomalehtien lukijat edempänäkin, niinkuin Joensuussa, Kuopiossa ja itse Kajaanissakin. Koistis-Kaaprohan se kyllä kehui osaavansa sekä opettaa että ajaa yhtä hyvin kuin Simolan Pekkakin; mutta mitäs niistä Kaapronkaan puheista.

Totta se oli, että hyvästi se juoksi Koistisenkin liinakkotamma, ja puhdas oli jalan nousu hiirakollakin, mutta konstikos oli niiden juosta, kun olivat sitä kuuluisata Karvion oriin alaa. Olisivatpahan olleet tavallisten työhevosten varsoja, niin olisi nähty se juoksu. Koistinen vaan kuitenkin kehui, mutt'eipäs hirvinnyt mies ottaa opetettavakseen Rahikaisen paria. Ei hirvinnyt, vaikka olisi saanut toisen niistä ihan omakseen ja koko iäkseen vapaan markkina-asunnon ja muonan — Kuopiossa käydessään. Niin olisi saanut, kun vaan olisi koulinnut ne yhtä hyviksi menemään, kuin sen pitkän Nilsiäläisen kehuttu pekuna.

Olisipahan tarjottu Simolan Pekalle semmoiset etuudet, niin eiköhän tuo Nilsiäläinen olisi saanut pitkää nenää ja Pekka kerrankin oikeaa omantakeista juoksijaa. — Ei kukaan kuitenkaan tarjonnut hänelle mitään, ja milläpäs sitä köyhä torppari olisi kelpo hevosta kyennyt itselleen hankkimaan? Niin se kuitenkin totuudessa oli, että Koistis-Kaaprolta meni sivu suusta hevosmiehen kunnia, niinkuin oli mennyt henttukin ja Pekka ne kummankin sai, vaikka olikin Koistinen rikas. Hävytöntä se kuitenkin oli, jotta Koistis-Kaapro kehtasi sillä tavoin miehuudestaan kerskailla. Mies on olevinaan hevosmies, vaikka ei hänen opettamillaan hevosilla ole yhtään ensimmäistä palkintoa vielä saatu; eikä ole itse ohjaksissa ollessaan jaksanut edes toistakaan irti ottaa.

Pekka siihen sijaan oli ajanut ensimmäiset palkinnot jo kolmella opettamallaan oriilla: pappilan "Tuimalla", Sadeniemen "Hurjalla" ja Kiprun "Piijulla." Sillä hän ihan varmaan olisi yksin tein ottanut toisenkin palkinnon, kun se on niin sitkeä hevonen, mutta eivät olleet antaneet herrat toista kertaa ajaa. Mitäpä niistä vierasten hevosista kuitenkaan hyötyi! Toista olisi, kun olisi ollut oma syöttiläs, mutta ei ollut muuta omaa kuin netkaselkäinen, pattijalka ruuna.

"Kunpa saisi kerrankaan omakseen oikean hevosen tahi hevosen alunkaan! Kunpa saisi tuommoisen, kuin oli varsa Pietilän isännällä! Kunpa saisi — mutta mitenkäpäs sen sai!"

Sitä mietti Simolan Pekka melkein päänsä puhki koko kesän. Viimein hän keksikin keinon. Hän näet tarjosi Pietiläiselle koko torppansa varsasta ja eläkkeestä.

Nauraen suostuikin Pietiläinen kauppaan, mutta käski Pekan ensin ajattelemaan asiaa "kahdesti päänsä ympäri." Pekka sanoi siihen: "jo minä olen kaikki valmiiksi ajatellut, jotta ei muuta, kuin lyö kättä." Silloin se kauppa syntyi. Pekan emäntä pani kyllä kovasti vastaan, mutta mitäs hänellä oli miesten asiain kanssa tekemistä ja mitä hän niistä ymmärsikään.

Lapsihan hän vielä olikin. Mitä sitä asioista ymmärtää kahdeksannellatoista ollessaan! Kauppakirjat tehtiin ja kiinnitettiin käräjissä Pietilän taloon eläke; ja sillä hyvä.

Koistis-Kaapro sanoi, että hän olisi niin hyvämaisesta torpasta antanut vaikka kaksikin parasta juoksijaansa ja vielä päälliseksi kotoaan koko pienemmän puolen Pekalle asuttavaksi ja olisi hoitanut koko perheen, tulipa heitä sitte enämmän tahi vähemmän. Oikein hän pyytämällä pyysi ja rukousti Pekkaa purkamaan kauppaansa Pietiläisen kanssa ja antamaan torppaansa hänelle.

"Minä sanon sen nyt sinulle suoraan", vastasi Pekka vaan siihen harvakseen, "jotta mokomista konista minä en huolisi, vaikka ne ilmaiseksi antaisit." Pekan vaimo oli toista mieltä ja väitti Koistisen juoksijoita paremmiksi kuin Pietilän varsoista milloinkaan tulisi. Uhkasipa hän vielä, suutuksissaan, hakea avio-eronkin, jos ei Pekka mieltään muuttaisi, eikä kauppojaan purkaisi. Sitä ei Pokka kuitenkaan tehnyt, vaan sanoi emännälleen: "jos sinä ne Koistisen pekunat niin hyväksi uskoisit, niin kyllä olisit ennen istunut niiden kuin minun ruunani rekeen."

"Tuommoiselle vanhalle kuotuksellehan minä nyt olisin mennyt", sanoi emäntä hymyillen — ja sylkäsi.

"Etkä tarvitse katuakaan kauppaasi, sillä saatpahan nähdä, niin minun varsani vielä ajan oloon vastaa vaikka kaksikin tämmöistä torppaa kuin Simola on", lohdutteli Pekka vaimoansa.

Kaikki ihmiset nauroivat tietysti semmoisille puheille, mutta seuraavana talvena alkoivat jo muutamat arvella, että "kunhan ei vaan sittekään olisi sen Pekan tuumissa pikkuisen perääkin."

Pekan "Varsasta" tulikin ihmeen uhkea eläin. Ei yksin itse Koistis-Kaaprokaan löytänyt siinä mitään moitittavaa kohtaa. Taisipa häntä oikein ruveta omat hevosensa hävettämäänkin, koska ei enää milloinkaan mennyt, ei aikonutkaan samoille markkinoille, eikä niihin kilpa-ajoihin, joihin tiesi Pekan Varsansa vievän. Aina vaan jäi silloin kotiin ja teki kaikenlaisia verukkeita esteikseen.

Monen muunkin miehen syöttiläät se Pekan Varsa häpeämään saattoi. — — Semmoisia loistavia, mustia silmiä kuin sillä ei ollutkaan muilla, ei kerrassaan kellään — ei hevosilla ainakaan. Kaviotkin oli sillä miekkosella mustat ja kovat kuin teräs eivätkä siltä koskaan pykineet, eikä halkeilleet. Ja entäs se rinta, sääret ja säkä ja lautanen! Oikein oli somaa katsella syrjäksestä Varsaa, kun Pekka aina hiveli sen sametin hienoista turpaa, tahi muutoin taputteli ja silitteli sitä hiljoikseen. Silloin se aina hörhätti niin iloisesti ja köyristi hieman välkkyvää selkäänsä, samalla mielissään jommalla kummalla siroista etusistaan maata kuoputellen. Luonnoltaankin oli Varsa vielä vallan hyväsävyinen ja vilkkailla silmillään katseli niin ystävällisesti Pekkaa, juurikuin olisi ymmärtänyt, että he molemmat kuuluivat yhteen. Yhteen he kuuluivatkin ja olivat toistensa elämän ilona.

Öin ja päivin Pekka itse aina syöttelikin ja hoiteli Varsaansa. Heinistäkin hän ihan eroittelemalla eroitteli pois kaikki sammaleet, saraheinät ja muut sopimattomat rikkaruohot; seuloi ja rouhi itse kaurat ja lämmitteli juomavedet. Varsinkin kerran päivässä Pekka aina talviseen aikaan suki ja pesi Varsansa lämpimässä tuvassa ja peitteli sen sitte loimilla huolellisesti pilttuusen. Kesällä hän taas uitteli ja hieroi monastikin päivässä nelijalkaista ystäväänsä, palmikoi ja purki sen mustaa, tuuheata harjaa ja iloitsi sydämestään, kun Varsa hilpeänä, voimaa uhkuen ja kaula köyryssä vetreillä jaloillaan kirmaili ja hypiskeli pitkin pihaa.

Ei se Varsa kuitenkaan ollut Pekalle paljaaksi huviksi, vaan hyödyksikin, niinkuin selvästi näkyi hänen huoneensa seiniä jo koristavista useista palkintokirjoista, joissa mainitut rahamäärät yhteenlaskettuina tekivät milt'ei pienoisen pääoman Pekanlaiselle miehelle. Kuitenkin Pekka halusi saattaa Varsansa vielä laajemmalta tunnetuksi — ei rahan himosta, vaan sulasta ystävyydestä sitä kohtaan, Sentähden lähtikin hän muutamana talvena viemään Varsaansa Hämeenlinnan kilparadalle. Sieltäkin palasi Varsa voittajana ja Pekan povessa oli lompakko pullallaan seteleistä. Yhä hellemmin hän nyt hoiteli hepoansa, sillä hän oli ollut Hämeenlinnassa tekemäisillään suuren rikoksen sitä kohtaan.

Itse kuvernööri oli näet erinomaisesti mielistynyt Pekan juoksijaan, oli pyydellyt sitä ostaakseen ja tarjonnut oikein tuntuvan summan siitä. Pekka oli jo ennen päättänyt, että hän ei "kuuna päivänä" luopuisi Varsastansa, mutta tarjotun summan suuruus alkoi panna hänen päätöstänsä horjumaan, vaikka luonto löi vastaan. Siksi toiseksi hirvitti vähän hylätä niin suuren herran tarjouskin.

Kova oli taistelu Pekalla kestettävänä itsessään, mutta onneksi muisti hän, että "eihän tuo ole oman läänin maaherra, mitäpä se minulle voipi"; ja hän vastasi tarjoukseen: "ei rahasta, eikä rakkaudesta." Kuitenkin pysyi omatunto pitkän aikaa niinkun pikkusen levottomana, vaikka jalomielinen Varsa ei ollut asiasta tietävinäänkään, vaan koetti olla ihan ennallaan.

Mikä sille Varsalle kumminkin lienee sillä matkalla tullut, mutta ei se ollut enää ihan ennallaan ja sen viimeinen palkinto oli juostu. Entinen iloisuus oli poissa, eivätkä ottaneet sitä enää kilpailemaankaan missään. Jo alkoi karvakin kuivettua, eikä sillä ollut enää entistä tuoreuttaan. Ei tahtonut enää oikein sen syöntikään käydä. Viimein täytyi Pekan itsensäkin se huomata ja nytkös hän hankki Varsallensa rohtoja ja voiteita jos jostakin. Kävihän se Pekka sen tautia muutamana talvena Pohjanmaallakin tietäjissä, jossakin Oulun takana, mutta ei ollut siitäkään apua. Hihhulit olivat vaan siellä Pekkaa parjanneet epäjumalan palvelijaksi ja vaatineet "tekemään parannusta heille", mutta Varsalleen ei hän mitään parannusta saanut.

Kovin olivat ikävät niin Pekan kuin Varsankin päivät ja ihmisetkin olivat jo vuosikausia hieman ivailleet heitä molempia. Pekan mielestä oli ja pysyi Varsa kuitenkin samana vuodesta vuoteen ja yhtä hyvänä, kuin loisto-aikoinaankin, vaikka he kumpikin jo alkoivat harmaantua. Sitä mukaa kuin ikä kului, näytti kumminkin heidän ystävyytensä lujenevan, mutta viimein tuli heillekin ero — katkera ero.

Pekan oli näet täytynyt syksyllä ottaa Varsallensa velaksi viisi tynnöriä kauroja Koistis-Kaaprolta, vaikka tiesi jo puoli eläkettään olevan takavarikossa toisista asioista. Talvilaissa riiteli sitte Koistis-Kaapro tuon velan tuomioksi eikä vielä heittänyt siihenkään, vaan ryöstätti Pekkaa lopuksi. Pekka olisi ennemmin antanut nimismiehen kirjoittaa vaikka mitä, mutta kun ei hänellä enää muuta ollut, niin pisti nimismies hevosen papereihinsa. Muutoin sanoi nimismies Pekalle, joka kyynelsilmin katseli Varsansa paperille panoa: "kyllä kai sinulla on jotain muutakin Koistiselle mieluista, mutta sopikaa keskenänne; minä teen vain, mitä virkani vaatii", — ja nauraa röhäytti päälle.

Ei Pekka olisi iki päivänä osannut uskoa Koistis-Kaaproa niin kovaksi, että hän oikein todella myyttäisi hänen Varsansa, mutta niinpäs kuitenkin kävi. Huutokauppa kuulutettiin ja kukas muu sen Varsan enää olisi huutanutkaan, kuin Koistis-Kaapro itse. Hän sen huusi viidestätoista markasta ja vei kotiinsa, mutta silloin tapahtui se ihme, että Pekan vaimokin muutti Koistilaan. "Tottapa hänkin on niin Varsaan kiintynyt", ajatteli Pekka, "ja mikäs kumma se onkaan, vaikka en minä ole sitä ennen tiennyt." Teki Pekan itsensäkin vähän mieli lähteä Koistilaan, mutta ei antanut luonto valtaa. Koko päivän hän sitte rauhattomana kulki edestakaisin tallin ja huoneensa väliä Simolan pihalla ja kärsi ikävää, vaan ei kuitenkaan sanallakaan valittanut.

Seuraavana päivänä kävi kuitenkin elämä ilman Varsatta Pekasta jo ihan sietämättömäksi. Sen vuoksi hän heitti turkin hartioillensa ja sanoi lähtevänsä katsomaan, miten Varsansa uudessa paikassaan jaksoi ja tokko sitä edes hyvästi hoitivatkaan siellä.

"Jo veikkonen sen Koistinen kuului eilen ammuttaneen kanoillensa ruoaksi", selitti torpan nykyinen emäntä Pekalle silloin.

Se oli odottamaton isku ja Pekan polvet alkoivat ruveta vapisemaan. Kasvoiltaankin hän kävi tuhkaharmaaksi ja itkunsekaisella äänellä soperteli: "se oli hävytön teko Kaaprolta! Kerrassaan hävytön teko!"

Iltapuolella kun mentiin saunaa lämmitä panemaan, löydettiin Pekka siellä vainajana, mutta oikein selville ei kukaan päässyt siitä, oliko hän omin lupinsa lähtenyt katsomaan Varsaa uudessa paikassaan, vai oliko hän häkään kuollut.

Kolkkona ja synkkänä kuvastuu syksyinen taivas ison ja pitkän Pielisjärven päilyviin vesiin, kun aina lyhyt kesä kukkineen, tuoksuineen ja muuttolinnut poikineen ovat pohjoisesta paenneet pois luonto-äidin hellimmin lempimiin seutuihin. Vaihtelevia näköaloja on tosin syksylläkin nähtävänä Pielislaakson kymmeniä peninkulmia pitkillä reunamilla; mutta kaihoa kumminkin herättää katselijan sydämessä silloin tuo vakava, alkuperäinen luonto ja sen jynkkä mahtavuus.

Oneilta tuntuvat syksyin nuo aukean aavat vesipeilit; ja tumman harmailta näyttävät silloin nuo monimutkaiset salmet, jotka kiertelevät monessa kohden jyrkin kallioseinin vedestä kohoavien saarien välissä. Kolin korkeat kukkulat, samoin kuin muutkin rannoilla kaareilevat vaarat, luovat kummallisia, hirvittäviä varjoja hiljoikseen edestakaisin liikehtivälle, ikäänkuin raskaasti henkivälle ulapalle.

Syvään ja pitkään, kuni tuskaansa pidätellen, huokailevat syksyllä tuulet noilla elottomilla, autioilla rannoilla. On kuin nekin kirjaviksi käyneiden lehtipuiden: koivujen, pihlajoiden, haapojen ja muiden kanssa kilpaa surisivat kesän ihanuuden liian aikaista katoamista.

Johonkin saareen tuntemattomalla tavalla eksynyt lehmus ja saarni ovat jo aikoja sitte riisuneet päältään kesäisen juhlapukunsa. Onpa iäti vihanta havumetsäkin, jonka rannimmaiset, mäntyiset ja kallioon kiintyneet jäsenet, kuni armoa anoen, ryömivät pitkin maata, uskaltamatta latvaansa taivaalle nostaa, jo kääriintynyt tavallista tummempaan talviverhoonsa. Murheellisina huojuvat honkien latvat ja valittavalta, sydäntä särkevältä kuuluu tuolla lahdella liitelevän, myöhästyneen "kalahaaskan" särmikäs kirkuna.

Kuitenkin elää Pielinen syksylläkin. Vilkasta elämää ja innokasta toimintaa tulevaisuutta varten onkin sen povessa, syvyyksissä; jos kohta ylhäällä, pinnalla, kuolema ja epätoivo näyttävätkin yhä enemmän ja enemmän voittavan valtaa. Syvyydestä syöksähtää elämä ylemmäksi. Se se saattaa matkaan virkeyttä ja liikettä sekä pinnalle että yksinäisille, hyljätyille rantamillekin.

Kulovalkean tavoin alkaa näet kylästä kylään, pitäjäästä pitäjääsen kulkea viesti: "mujeet kutevat." Ne sanat, ikäänkuin tenhoisa taikavoima luovat aina uutta eloa ja hyörimistä Pielisen unhotetuille ja syrjäisimmillekin rannoille. Kaikille sen selille, alkaen aina Mikon sillasta Ahveniseen asti, ilmestyy nyt lukemattomia, mikä minnekin päin pyrkiviä venheitä. Tarkastaja huomaa niiden parittain katoavan ja poikkeilevan tarmokkaiden käsien ohjaamina pitkien niemenhuiskaleiden kainaloihin, saariin ja tyvenihin lahdekkeisin. Noin satasylinen tahi pitempikin nuotta on aina toisessa venheessä, jossa nainen istuu airoilla. Muutoin ovat molemmat venheet täynnä puuastioita, eväskontteja, patoja, viinalekkereitä ja jos jotakin.

Maataviljelevä, salskea Karjalainen on muuntunut kalastajaksi muutamiksi viikoiksi ja kansoittaa joksikuksi kuukaudeksi nuo siellä täällä kaihossa olleet, harmaat ja sammaltuneet kalasaunansa. Raskasta on työ syystuulissa järvellä ja epämukavaa asuminen ahtaassa saunassa, eikä saalis useinkaan palkitse siihen pantua vaivaa, mutta elämä Pielisellä on niin vahvistavaa, raitista ja vapaata. Siksipä kuuluukin aina illoin kalasaunoista ulos tuuleen ja pimeyteen surullisen viehkeitä, hieman yksitoikkoisia, mutta kuitenkin miellyttäviä lauluja, joita ei ole kukaan tehnyt vaan jotka ovat syntyneet ja yhä uudestaan syntyvät, laajenevat ja supistuvat aina tuntemattomain lakiensa mukaan. Iloinen puheen porina on noissa alkuperäisissä asunnoissa vallalla aina, kuin naapurinuottueita on vieraaksi saapunut. Muutoin istutaan niissä illoin puhellen entisistä rajarauhattomuuksista, varsinkin: Rädystä, Tiaisesta ja tuosta ylevästä virkavallan vastustajasta Yrjö Sormusesta; taikka kerrotaan siellä toisilleen vanhoja satuja, kummitusjuttuja ja "ollaan arvoituksilla."

Köysimies se tavallisesti, verkkoja korjaellessaan, pieni piipun-nysä hampaissa, toimittaa kertojan virkaa sillä aikaa, kuin "airokas", parhaillaan oleva nuori nainen, keittää illalliseksi kaloja hiiloksella tahi "koukussa", kalasaunan ulkopuolella. — Somalta näyttää tuo tulen ääressä puuhaava tyttö solakoine vartaloineen ja hänen tavattomasti suurennettu varjonsa kallion rinnassa aavemaisesti kumarrellen ja kyykkien matkii hänen liikkeitänsä. Ohuen sumun läpi pilkistelevät kiiltelevät tähdet nähdäkseen vilkkuvia kuviansa pikkuisen lainehtivassa, pimeässä vedessä, jonka pintaan siellä täällä rannikoilla palavat nuotiotulet heittävät pitkiä, heleän kirkkaita ja juomuilevia valeviivoja.

Pian on yksinkertainen illallinen valmis ja syötykin. Haukotellen heitäksen perimies kiukaan vastapäiselle lavitsalle pitkäkseen. Köysimies pistää piippuunsa uuden tupakan; airokas huuhtaisee kiireesti kupit ja lusikat, ja sitte tupsauttaa sammuksiin hikevässä huoneessa sameasti valaisseen päreen, ennenkuin riisuuntuu ja rupeaa levolle kiukaan puoleiseen nurkkaan. Yhä hämärämmin ja hämärämmin hehkuu köysimiehen piippu pöydän takaa rahilta ja näyttää sammuvin silmin katselevan kaunista airokasta. Tekisi tytön mieli pyytämään, jotta köysimies ei enää polttaisi pahalle haisevaa piippuansa, mutta ei oikein uskalla. Hän on näet jo, kädet ristissä, lukenut: "valvo Herran" ja "lsä meitänsä", eikä ihan varmaan tiedä, eikö olisi syntikin puhella vielä siunattuaankin.

Ulkona tuntuu tuuli vielä humisevan ja laineiden säännöllinen loiskinta rantakiviä vasten kuuluu sieltä niin ihmeen selvästi. Rauhoittavasti se vaikuttaa väsyneesen mieleen. Kohta kuuluu köysimiehen puolelta pieni kolahdus. Piippu on pudonnut lattialle ja säännöllinen hengitys todistaa heti kaikkien kalasaunan asukasten vaipuneen virkistävään uneen.

Aamulla on oikein harvinainen sää. Pielisen pinta on käynyt ihan tyyneksi. Ei tunnu tuulen vienointakaan henkäystä missään, eikä näy pienintäkään pilven levettä koko tuolla kuulakalla, kylmän näköisellä taivaalla. Aurinko loistaa vaan vaaleana tuolta mäkien päältä, aavojen vesien takaa; ja vielä kalpeampi kuu kulkee kainona vastakkaisella puolella taivaan korkeata kupua. Veden pinta heijastaa tuota vaaleata valoa ja silmiä väsyttää katsellessa sen yksitoikkoista hohdetta. Silloin tällöin tuntuu kyllä aurinko sysäävän luotaan ilmaan joukon kirkkaampia ja lempeämpiä säteitä, mutta kuitenkin on sen valo niin kuollutta eikä anna lämpöä laisinkaan. Nuotan ainat ovat jäässä heti veden kalvosta kohottuaan ja kylmävät paljaita käsiä. Kastuneet vaatteet myös jäykistyvät ja verkotkin käyvät jäähileihin, mutta mielellään kuitenkin vetää keuhkoihinsa tuota raitista, virkistävää ilmaa. — Se tekee elämän niin kevyeksi, niin pirteäksi ja raittiiksi.

Hiljaa ja huomaamatta kerääntyy sillä välin musta, paksu pilviryhmä kauas luoteiselle taivaan rannalle, jylhien Viekin vuorien yläpuolelle. Alkaa kuulua kaukaista huminaa, ja puiden oksat käyvät levottomiksi. Lukemattomia pieniä laineita ilmestyy ulapalle keskenänsä kisailemaan. Ikäänkuin lumottuna ne kiertyvät, sulavat toisiinsa ja muodostavat äkkiä pitkiä, avaroiden selkien yli ulottuvia, vaahtoharjaisia aaltoja. Tuuli yltyy yhä rajummaksi ja kautta taivaan kiirehtii vimmaisessa vauhdissa synkkiä, uhkaavia pilvivaippoja. Yhä uusia taas uusia pilvihirviöitä riuhtoo myrsky irti alkuperäisestä pilvivuoresta ja hurjassa raivossa kiidättelee niitä hujan hajan tummaksi käyneelle taivaan laelle. Siellä ne kohisten tungeksivat toisiansa ja pimittävät ilman, mutta kuitenkin samoavat kaikki samaanne päin, uhaten hävitystä ja kuolemaa kaikille.

Iloissaan vinkuu ilmassa vihuri, kiskoen mukaansa sinne aaltojen harjoilta, savun tavoin, tupruavaa vaahtoista vihmaa. Aallotkin kiihtyvät kiihtymistään, ajelevat ja tempovat toisiaan ja näyttävät tahtovan tavoitella taivaalla temmeltäviä pilviparvia. Vesi sihisee kuin kiehuen valtavasti vyöjyvien vesivuorten huipulla, kääntyy torveksi ja perän kautta syöksee pärskyen sisään venheisin, jotka ovat antautuneet myötätuulen valtaan. Ylemmäksi, aina ylemmäksi kohoavat aaltojen harjat; syvemmiksi, yhä syvemmiksi käyvät syvennykset niiden välillä; enemmän ja aina enemmän lisääntyy ilmaan hienoa, tuulen edellä lentävää vetistä utua ja tuuli syytää yhä uutta vettä vasten silmiä.

Ei näe eteensäpäin, kuin muutaman sylen, eikä voi vapaasti hengittääkään, kun myrsky niin voimakkaasti ajaa pois edestään ilmavirtoja. Eteenpäin — eteenpäin sysää tuuli ja vesien vimmainen tyrsky heikkoa, saumoissaan natisevaa venhettäkin. Milloin tuo keikkuva pursi on melkein pystyssä perällään, milloin se, kokka edellä, syöksähtää taas alas aallokkoon ja sydäntä vihlaisee joka kerta, kun se äkkiä aaltojen väliin suistuu. Ei ole kuitenkaan aikaa ajatella siinä muuta kuin matkan suuntaa, sillä nopeasti suljahtelevat aallot ja veden hyrsky pois aluksen alta, ja ulvova myrsky rientää vielä niistäkin edelle.

Veden kohina alhaalla on kuin vuolaan ja palavan kosken, mutta myrskyn torvet ilmassa soittavat vieläkin valtavammin ja äänekkäämmin. Siinä soitossa on ulvomista ja vinkuvaa vihellystä, korkeita, valittavia ja kimeitä säveliä sekaisin uhkaavien, järisyttävien äänien kanssa; ja veden pauhina antaa sille juhlallisen perussuunnan ja soinnun.

Viimein tyyntyvät kuitenkin riehaantuneet luonnon voimat. Synkät pilvet purkavat lumisen sisällyksensä myrskyn syvälti myllertämien vesien pinnalle. Lahdille ja salmille alkaa tuulellakin ilmestyä pieniä tyyniä paikkoja. Talven henki kutoo silloin Pieliselle ja sen syvänteiden lukemattomille asukkaille pakkaselta suojelevaa pukua. Tulee niin tähtikirkas yö; ja silloin on mataloille lahdille ja virrattomille salmille syntynyt sileä, taivasta kuvastava kirkas kansi, mutta vapaina vierivät vielä laineet syvemmillä selkävesillä. Ne eivät näytä aikovankaan antautua laiskoina uinailemaan pitkää, pimeätä talvea, vaikka kallioa kattava sammal ja jäkälä on jo kuurasta valkeaksi käynyt ja puut rannoilla huurteella peitetyt. Hiljaa hiivii kuitenkin yhä edemmäksi ja edemmäksi rannasta jäinen peite. Jonakuna päivänä on viimeinenkin sula silmäke peittynyt kirkkaalla, kuultavalla jäällä — Pielinen on masennettu, voitettu!

Pohjoisessa sytytetään talven vallan ja voiman kunniaksi suuria sähiseviä soihtuja. Ne hulmuavat kauas taivaan kannelle ja leimahtelevat siellä, yhä muotoansa muunnellen, mutta, — yhtä äkkiä kuuluu hirmuinen pamaus ja jyrinä. Ei ainoastaan maa, vaan vuorien perustuksetkin vapisevat silloin ja valittavaa voivotusta kuuluu Pieliseltä pitkien matkojen päähän kylmänä yönä.

Järvi on talvelle osoittanut, että jättiläistä ei voiteta väkisin, jos ei se vapaaehtoisesti antaudu, ja yhdellä ainoalla tempauksella on se kovaan jäähän kiskaissut peninkulmia pitkän railon, jossa vesi taas vapaana lainehtii. He on pitkä, liikkumaton, sininen joki, tuo railo, mutta se osoittaa Pielisen voimaa ja halua valoon. Viimein jäykistyy kumminkin senkin pinta. Pielinen lepää ja talvi on täydellä todella tullut, — pitkä ja ikävä talvi.

Säälimätön ja jäly on Pohjolan talvi. Kevätpäiväntasaus on jo käsissä, mutta surkeasti ulvoo yhä suorahäntäinen susi jäällä aution saaren jyrkän rantakallion alla; eikä näytä vielä hetikään siltä, että talven valta vähäistäkään varvenisi. Pielisen pohjoista päätä ympäröivien juonteiden selänteiden takaa hiivii vaan yhä uudestaan esiin kasvoja kovasti viiltävä viima. Päästyään aukealle ulapalle ryöpsähdyttää se matkaansa parven keveitä, kimaltelevia lumikiteitä. Hurjissa, säännöttömissä pyörteissä karkeloiden ja hyppien kiitävät nuo lumihiuteet eteenpäin, kunnes peninkulmien päässä patoutuvat korkeiksi kinoksiksi pitkän Paalasmaan rantoja vasten. Tuulen kourissa ähkivät valittavasti aarniometsän valtavat aihkit ja tykässä oleva kuusikko karistaa pois oksiltaan enintä irtanaista luntansa. Kuni armoa anoen naksahtelee hädissään Törön saaren yksinäinen ja ainoa kelohonka, ja ojentelee alastomia oksiaan kohden lounaista taivasta.

Sieltä, muutamain vaaleanharmaiden pilvien raosta, kuumottaa haalean näköinen aurinko hiukan kuin kaukaisen tulisoihdun himmeä loimo, mutta itse päivän terää ei kuitenkaan näy.

"Kirpeätä on vielä tuo pohjoinen tuuli", murahtaa kelsiturkkinen talonisäntä kuormansa päältä, toisen rankakuorman perässä hölkkäjuoksua pistävälle ja hiljaa itsekseen hyräilevälle pojalle.

"No onkinhan tuo vielä", arvelee poika, "mutta ei minusta reen jalas enää ruikuta niin surkeasti, kuin tänä aamuna menomatkalla."

Isäntä istuu ääneti kauvan, mutta kotirantaan kohottaessa murahtaa hän taas: "eipä todellakaan taida ilma enää olla niin äleätä kuin äsken."

Vähitellen vaimenee tuuli tyynemmäksi ja pilvet paksunevat, mutta käyvät samalla mehevämmän näköisiksi. Näyttää kuin notkahtelisi taivas ja kohta alkaakin korkeudesta tippua valkoista vitilunta isoina, litteinä paloina. Ne leijailevat ilmassa hetkisen, laskeutuvat hitaasti jäälle ja muodostavat sille vähitellen tiivin peitteen, pehmoisen kuin haahkan höyhenistä. Yömpänä muuntuu lumen tulo römpsyiseksi räntäsateeksi. Jo alkaa ilmestyä vettäkin selälle. Tummanruskeaksi tulee kohta Pielisen vasta äskettäin niin vitivalkoinen ja puhdas pinta. Tuuli on kääntynyt ja unisena nuokkuu nyt hiljoikseen lenseässä etelätuulessa pullearintaisen Kekisaaren lakkapäinen petäjikkö.

Eräänä iltana seestyy kuitenkin sää vielä kerran. Väreilevät tähdet kiiluvat taas kirkkaina tummalta taivaalta, kunnes päivän tähti, idän härmäisistä huuruista yleten, himmentää niiden hiljaisen tuikkeen. Loivarantaisen lahdelman kupeella saa silloin Sariolan vanha Kala-Matti hiki päässä syteä made-avantoaan. Puhkeaahan se jää viimeinkin ja vaivalla saapi vanhus konttiin kootuiksi avannon reunalla ketturoivat limaskaiset ja tyhmän näköiset mateen-vonkaleet. Silloin alkaa kuulua hätäistä huutoa jostain etäältä, tuolta Nunnanlahdelta päin. Ei auta muu, kuin täytyy lähteä kulkemaan avuksi ääntä kohden. Vanhus varjostaa kädellä kilolta silmiään, mutta ei näe niin pitkälle kuin silmä kantaa mitään muuta, kuin kaikilla suunnilla päiväpaisteessa hohtavan lumiaavikon. — Se ei enää kuitenkaan ole ihan yksitoikkoista ja sileää, vaan niinkuin sanotaan lumi jo lainehtii. Päivä on näet hautovilla säteillään saanut toiset paikat pinnasta hieman alenemaan ja siten on se lumivaippaankin saanut syntymään omituisia koukeroita ja kuvioita, jotka nyt eri tavalla heiastavat takaisin niihin sattuvia säteitä.

Niemen kären kaarrettuaan huomaa ukko tuonnempana railon reunalle kohonneella vallilla jotakin mustaa. Hän ohjaa kulkunsa sitä kohti. Yhdistynein voimin saadaankin viimein vedestä ylös märkä, vilusta värisevä hevonen ja kastunut jauhokuli-kuorma.

"Niin, vaanpa kun kylmi yöllä — ja se oikasee ainakin kolme peninkulmaa — — ja maantiekin on jo ihan mustana", selittää rahdinvetäjä nurpein mielin ja katkonaisesti.

"Onhan tuo sitäkin, mutta kierrä nyt kuitenkin Kouan salmea. Siinä on virran vettä ja varmaan jo uve-avannoitakin", neuvoo vanhus kuorman kulettajaa ja eroaa hänestä.

Siitä pitäen ilmestyy yhä enämmän pälviä jylhien vaarojen vietteille ja punertava häive näkyy koivua kasvavien kaskosmaidon kaltevilla riutoilla. Yhä enämmän valaa aurinko valoansa horroksissa olevaan luontoon. Piakkoin ovatkin vaarojen palteet yhtenä pälvenä, jonka keskellä, siellä täällä vaan, silmä kohtaa lianharmaita lumipeitteen riekaleita. Kurki kiljahtelee ilosta kaukaisella suolla ja kevätvedet, iloisesti solisten, huuhtelevat kumpujen kylkiä. Loistavan vihreänä esiintyy silmälle rantahuhtien, talvisten hankien alla uinunut oras. Sen ihanuutta ylistää lirityksillään korkealla ilmassa lentävä, juuri kotiin saapunut kiuru ja toivosta sykähtää silloin ihmisenkin rinta.

Jopa on virtainen vuo paikoitellen rannikoilla kovertanut jääkuoren auki. Sen huomaavat ylhäisillä mailla elohon heränneet kevätpuroset. Kaikki ne alkavat nyt kilvassa pyrkiä tuonne sulasilmäkkeitä kohti. Matkalla tapaavat ne toisensa, yhtyvät ja vallattomien varsojen lailla kirmaillen, syöksyvät yli kivien ja kantojen pitkin jyrkkiä kuiluja Pielisen laajaan syliin päin. Tuolla alempana juoksee joen tapainen, yli äyräittensä paisunut puro. "Yhteen, yhteen!" pauhaavat laineet. Nytkös vasta on iloa ja ääntä! Maltti katoaa kokonaan. Hurmaavassa vimmassa kiehuen hypähtelevät vaahtoiset vedet toistensa ylitse yhteen. Pelosta vapisevat paikoillaan kalliokuilujen partailla kasvavat vanhat ja vakavat naavaiset puut tuota temmellystä katsellessaan, kuullessaan. Kuitenkaan niistä välittämättä vyöryvät voimansa tuntevat vedet eloisissa pyörteissä yhä eteenpäin silloin tällöin kuohullaan kosketellen pihkaisten puiden partoja. Tempaavatpa toisinaan jonkun niistä mukaansakin ja kauas, kiirii raittiissa, selkeässä aamuilmassa vilkasten purojen pauhu.

Salmiin ja saarien seuduille ilmestyy yhä useampia tummia, sulaneita juovia. Niissä lipattavat pienoiset laineet luovat mieluista, viehkeätä värivaihtelua aavan jääkannen kalpeaan pohjaväriin. Kun villalepeiden kalttaisista pilvistä putoilee lämpöinen kevätvihma jäälle, himmenee se vähitellen sekin. Kohta on se muuntunut teräsharmaaksi ja tuolla jäykällä pinnalla väreilee nyt ohut vesikerros tuulen mukaan. Korkealle taivaan kannella kohonnut aurinko loitsii jo esiin kosteasta kulosta siellä täällä niemien neniin viattoman näköisiä vilukoita ja joitakuita sinisiä vuokon-silmiäkin.

Talven valta tuntuu murretulta, mutta yht'äkkiä vetääntyykin Huhtikuun taivas taas pilvien peittoon. Ankarana tuiskuna tupruaa jälleen lumi uudestaan kietoen maat ja metsät, vuoret ja vedet talviverhoon. Puut kaikki ovat valkoisia kukkia täynnä ja kylmänä aamuna on keli mitä parasta Pielisen pinnalla. Rannat raikuvat taas teiriparvien iloisista kukerruksista ja lainkiertäjän pyssyn äänekkäistä pamauksista.

Viimein vihastuu kevään hengetär talven sitkeästä, taipumattomasta vastarinnasta. Kun eivät hänen lämpöiset henkäyksensä eivätkä suopeat sadekuurot ole saaneet talven valtaa väistymään, lähettää hän ankaran itätuulen repimään rikki talven viimeisiä kahleita. Parahdellen ratkeilevatkin ne nyt Toukokuun valoisana, lempeänä yönä. Jäälautat erkanevat voivotellen rannoilta. Kohisevain aaltojen pieksäminä ne tuskissaan ajelehtivat silloin kaikenmoisiin pakopaikkoihin: lahdenpoukamiin, saarten siimesrikkaille rannoille ja pitkälle pistävien niemien neniin.

Siinä on ryskettä ja röykettä, kun jäät toisiansa töykkien, murskaantuvat tuhansiksi muruiksi, joista suurimmat sitte mielettömässä, räiskävässä sekasorrossa hyrskien hyppivät toistensa hartioille ja innokkaasti pauhaavat aallot vimmoissaan tyrskien, paiskelevat noita vapautensa vihollisia rannan järeitä, vankkumattomia kallioita vasten. Siten selkä toisensa perästä riuhtoo kuorensa rikki. Jääjärkäleiden täytyy kohota korkeiksi töyryiksi minkä millekin rantamalle. Eivätpä löydä rannoillakaan rauhaa niille sulloontuneet ja hauraiksi käyneet hyhmäiset joukot. Sinnekin karkaavat valtavat, voimakkaat vesivyöryt. Ne tempaavat takaisin tuhoisiin ryöppyihinsä jään jäännökset, joita sitte sylissään hierovat ja jauhavat, murskaavat ja sotkevat alliparvien niille valittavaa kuolinvirttä veisaellessa.

Ihanana ylenee rohkeapiirteisten vuorien välistä uusi päivä. Sen lämpimät säteet saattavat viimeisetkin särmikkäät jääneulaset toisistaan irtaantumaan. Siitä syntyy hiljaista sihinää, jota säestää siellä täällä vielä verkkaan väikkyvillä laineilla kuppelehtavien ja kimaltelevain jääkokkareiden helähtelevä ääni, kun ne joskus toisiansa vastaan tölmäisevät.

Tuoreskerkkäiset, kasvavat männyt kuvastuvat laineiden välkkyvään harjaan ja tuulen suojassa koko ranta ylösalaisin kääntyneenä näkyy veden pinnasta. Koivut heristävät jo kellertäviä hiirenkorviaan ja tuometkin alkavat availla umpujaan. Peippo pesiinsä aineita etsien pyörähtelee edestakaisin pensaikossa, mutta pyrstöllänsä viipoitteleva västäräkki katselee kivikkorannalla sinne tänne suikkelehtavaa rantasipiä samalla kuunnellen lahorastaan kuusistosta kuuluvaa kaihomielistä, mutta soinnukasta säveltä. Yhä kirjavammiksi myös käyvät jo nurmikkoniityt ja kumpuraiset kentät, mutta savipohjainen pelto uudisasukkaan mökin ympärillä on vielä kovin kosteana ja liejupintaisena. Sen salainen, taltumaton elinvoima puhkeilee jo kuitenkin ilmi maan pintaa pieniin kumpuihin kohotellen.

"Ähä kutti!" sanoo sitä nähdessään mökin mies myhähdellen. "Täytyypäs kirren sieltä maan kengästä ylös kimpuilla, kun päivä oikein läätää."

"Johan tuon luulisi vähemmälläkin roudan maasta lähtevän, kun päivän kehrä paistaa hellittää yhtä myötään täydeltä terältä kuni keskikesällä ihan", tuumii mökin ruskeaksi ahavoitunut nainen siihen.

Pikku-Pekka hypähtää silloin ilosta ja kohti kulkkuaan huutaa: "laiva!
Isä ja äiti katsos; laiva tuolla Uramon saarien kupeella!"

Vanhemmat suuntaavat silmänsä sinne päin. Siellä mennä puhkuttaa todellakin vasta tumman vihreäksi maalattu höyrypursi, jonka lippu raukeasti leuhahtelee hiljaisessa iltatuulessa.

"Vähäpä onkin nyt 'Valiossa' lastia, kun noin vilahtelee punaista laineiden lomista", lausuu vitkaan mökin vaimo.

"Mitäpäs siinä näin keväällä", myöntää mies piippuansa sytytellen. Hän jää aitan portaille istumaan ja silmät harhailevat kaukana siintävällä ulapalla. Höyryaluksen utuinen savu levenee sieltä ilmaan hienona autereena, mutta tuolta synkkäsaloisen Porosaaren sylistä nousee ylös sakea savu laajeten pimeäksi pilveksi sen puoliselle taivaan rannalle. — Lienevätkö laskeneet siellä palon polttajat kulovalkean irti kevättuulien kuivaamaan metsään vai kruunun maitako siellä päin taas lystikseen poltellevat?

Piippu on jo palanut, mutta juontuu mieleen, että olisi tässä illan suussa käytävä katsomassa, saivatko Moilalaiset hyvästi onnistumaan ohrapalonsa Tuomipurolla. — — Hyvästihän se on palanut, koska on ilmestynyt tuonne puron varteen tuommoinen mustakantoinen kivikkokytö. Mutta tuollahan nuo ovat vielä viertomiehetkin lähtöä tekemässä. Noesta ja hiestä mustiksi käyneiden Moilalaisten kanssa palajaa mökin mies pois Tuomipurolta puhellen matkalla nuorelle isännälle vuodentulon toiveista.

Eipä se isäntä kuitenkaan malta miesten puheille nyt korvaansa kallistaa, sillä hänen edellään astuu kaitaista polkua pitkin pirteäsilmäinen piika-Anni. — Tyttö kuuristuu ottamaan tien vierestä valkokukkaista revonleipää, jolloin lyhyeen hameen alta vilahtaa esiin täyteläiset, paljaat pohkeet. Niitä vasten lyövät hameen helmat tahtia joka askeleella, mutta nyt seisahtuu tyttö. Toisetkin jäävät yhteen kohti, sillä ensimmäinen kevätkäkönen kukahtelee tuolla Lehtovaaran liepeillä ja soinnukkaasti vastaa siihen raittiilta tuoksuvan metsän kaukainen kaiku.

Pirttivaaran mökin akkuna välähtelee niin somasti kotiin saapuvaa isäntää vastaan ja komeina kaareilevat mahtavat Kolinvuoret tuolla etäällä taivaan rannalla. Ruusuisen hohteen luopi ilta-aurinko Pielisen rauhallisille, välkkyville ulapoille, joiden välillä sinisillä vesillä rusoreunaiset pilvenhattarat näyttävät hiljaa edestakaisin häilyvän. — Yli selän Ritoniemestä Salmelan herttaisille rannoille asti kulkee rasvatyyni juova ja sorsa, hiljaa kaislikon rinnassa lillien, narahtelee harvakseen. Muuten on kaikki aivan hiljaa, mutta kuitenkin tuntuu siltä, kuin läpi koko luonnon kävisi vienosti lausuttu ja kaino kuiske, niinkuin nuoren immen vastaus sulhonsa sanoihin. — Aurinkokaan ei tahdo enää malttaa lainkaan maillensa mennä, vaan viipyy viipymistään taivaanrannalla tuolla Kekomäen metsäisellä kiireellä. Viimein se kuitenkin painaksen piiloon etäisten metsien syliin ja ohutta, vaaleata utua alkaa sitte väikkyä niittyrantaisen lahden kaukaisessa perukassa.

Parin hetken kuluttua kumminkin ruskoittaa jo taas kuulakka taivas idän puolelta uuden päivän enteenä — enteenä rauhaisan ja kauniin kesäisen päivän.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUUTEITA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Suuteita

SUUTEITA

SISÄLLYS:

IISAKIN ROMAANI.

I

II

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE