The Project Gutenberg eBook of Kuningas Suomessa: Historiallinen romaani, by Santeri Ivalo

Korkeana kävi kare Taivassalon länsirannan loivia kallioita vastaan. Aallokossa lastuna vaappuva pieni kalavenhe ponnisteli verkkaan ja työläästi salmen suusta saarten suojaamaan kyläsatamaan. Yön kohissut lounaistuuli oli tosin nyt aamuksi asettunut, mutta sen jälkeinen maininki teki vielä tenää yksinäiselle kalamiehelle, joka palasi pyydyksiään kokemasta ja korjaamasta.

Mutta kesken tiukkaa kiskomistaan pysähdytti nuori soutaja, niemen sivuutettuaan, äkkiä aironsa ja jäi tuokioksi tuijottamaan sateensumuiselle kyläselälle. Mitä hiton laivoja nuo ovat? Niitähän laskee siihen mereltä päin toinen toisensa perästä, uljaita, korkeakeulaisia aluksia, joista märkiä, tummanharmaita purjeita juuri riisutaan ja joiden ankkurit vinkuvat, kun niitä lasketaan suojaiseen satamaan. Ruotsin laivojako ovat, sotalaivoja? Kas tuossa muita korkeampi ja komeampi kenokeula, jonka ympärille toiset ikäänkuin ryhmittyvät. Laivamiehet liikkuvat siellä kannella haarat levällään ja kankean näköisinä, vetäen turpuneita köysiä ja hoilaten toisilleen laulavaan nuottiin.

Nuori kalamies soutaa kiireellä rantaan ja rientää siellä niiden kyläläisten parveen, jotka jo ovat ehtineet mataloista mökeistään ulos törmälle katsomaan tätä outoa, odottamatonta vierailua. He seisovat siinä ääneti arkisissa ryysyissään, juroina ja kömpelöinä, ja vain harvakseen käy kuiske miehestä mieheen ja akasta akkaan:

Ensimmäinen venhe lähimmästä laivasta on kalastajan perille ehtiessä jo soutanut maihin ja sen mukana on tuo ensi viesti päässyt leviämään. Siinä seisookin rantakalliolla, vähän syrjempänä väkijoukosta, pari, kolme väljiin vaippoihin ja sulkahattuihin puettua miestä, katsellen hiukan alakuloisina märkää, lakeaa, epäystävällisen näköistä rantamaisemaa, jossa hiekkasärkän takana ikäänkuin lymyilee matala kalakylä — sinnekö heidän nyt olisi kuninkaansa opastettava! Matkamiesten luo tullut äskeinen nuori mies kuulee heidän verkalleen keskustelevan:

— Tässä nyt siis vihdoin ollaan Suomen rannalla, — toisenlaiseksi tämän saapumisemme toki kuvittelin! — Näin virkkoi roteva, tummaparta uros, jonka sadeviitan alta vilahteli esiin kirjottu asetakki leveine nahkavöineen ja vaskihelamiekkoineen. — Entä sitten, Antti?

— Typerää poiketa tänne Taivassalon lahteen, olisi ollut laskettava suoraan Suomen Turkuun, vastasi hiukan nyrpeissään lyhyempi, jäntevärakenteinen soturi. — Mutta tämä pieni myrskynpoikanen pani ukon pyrkimään lähimpään satamaan, ja tässä nyt ollaan.

— No niin, saattaahan tuo olla yhtä hyvä, puheli ensimmäinen ritareista miettiväisenä.

— Saamme ehkä ajoissa uusia tietoja ja selvitystä rajalta, jotta voimme ratkaista, millaiseksi tämä retki muodostuu, tuleeko siitä lopultakin sota vai mikä.

— Tarkoitat, että ystävämme Viipurista ehtivät ajoissa meille toimittaa riittäviä todistuksia siitä, että tämä retki on välttämätön ja peruuttamaton?

— Ole huoletta, tapausten meno on ilman muuta vienyt asiat siihen. Mitenpä luulisit, Klaus Kristerinpoika, siellä rajalla enää ollenkaan sotimatta selvittävän, — vihollinen uhkaa ja hyökkää, täytyyhän se pysähdyttää! Siitähän ollaan jo joka taholla selvillä.

— Niin, tiedän, Antti, vastasi tummaparta hiukan vältellen. — Mutta ukko voi helposti suuttua ja muuttaa mielensä. Muistatko, kuinka hän jo viime yönä kiukkuisasti sätti koko retkeämme hullujen yritykseksi ja haukkui laivamiehiäkin, kun alus kiikkui aalloissa, — olisi silloin jo varmaankin käännytty takaisin, jos olisi voitu!

— Hän ei pidä merimatkoista ainakaan enää tällä iällään, se oli syynä viime yön tupsahdukseen.

Miehet hymähtivät, mutta kävivät samassa vakaviksi, ikäänkuin säikähtäen omaa hymyään, — olihan siinä näkijöitä lähellä, — ja läksivät rantahietikkoa myöten maihin päin kävelemään.

Äskeinen nuori soutaja, jonka mieleen nuo suomeksi puhutut lauseet tarttuivat, tunsi hyvin keskustelijoista toisen, pitemmän ylimyksen, jonka hattua korpin sulka koristi. Se oli Suomen jalointa vapaasukua, Horn-suvun nuoremman haaran päämies, Klaus Kristerinpoika. Hän oli Turussa hyvin tunnettu, vaikka hän oli nyt viettänyt edellisen talven ja kevään sieltä ja sukukartanostaan poissa, Viipurissa, yhtenä sinne sijoitetun Suomen sotaväen päällikkönä. Alkukesästä oli Horn, kuten Turussakin oli tiedetty, toisten Venäjän rajalle kokoontuneiden Suomen sotaherrain valtuuttamana matkustanut kuninkaan luo Tukholmaan, esittämään hänelle tarkemmin itärajan tapahtumia, siellä kun kauan kestäneet rauhattomuudet olivat uhanneet puhjeta ilmi sodaksi. Kuuntelija arvasi myös, kuka toinen puhetovereista oli. Hän ei voinut olla kukaan muu kuin Antti Niilonpoika, joka kuului Itä-Suomen nousevaan knaappiaateliin ja oli viime aikoina käynyt tavallaan kuuluisaksi. Hänkin oli keväällä matkustanut Turun kautta Tukholmaan, vaikkakaan ei yhtä vapaaehtoisessa asiassa. Antti oli näet ollut Hantolan rajapitäjässä pienen Kivennavan rajalinnoituksen päällikkönä, ja oli siellä vähäisellä rajavartiostollaan tarmokkaasti puolustautunut venäläisten alituisia ryöstöretkiä vastaan. Eikä hän ollut arkaillut tehdä verisiä kostoretkiäkään rajan taa, aimo tavalla löylyyttäen venäläistä, vaikka rauha muodollisesti oli vallitsevinaan valtakuntain välillä. Näistä selkävitsoista oli Venäjän tsaari keväällä valittanut Ruotsin kuninkaalle, joka suuttuneena oli kutsunut Antin luokseen tekemään tiliä omavaltaisuuksistaan ja saamaan niistä ansaitun rangaistuksen. Ja niinpä oli Turussa jo huhuiltu, ettei kuninkaan vihoihin joutunut sotaherra enää tältä matkaltaan hengissä palaakaan. Mutta sieltäpä hän nyt näkyi tulevan takaisin vapaana ja miekka vyöllään, jopa itsensä kuninkaan ja tämän sotaväen seurassa. Tätä keikahdusta ei nuori kalamies heti voinut käsittää, ja hän jäi sitä uteliaampana kuuntelemaan sotaherrain keskustelun jatkoa, kun he taas pysähtyivät rantakalliolle.

Antti Niilonpoika oli nyt äänessä ja rohkeana ja voitonvarmana hän kuului vilkkaasti selittävän toverilleen jotakin suunnitelmaansa. Klaus Horn kuunteli hiukan hajamielisenä ja kysäistä tokaisi yhtäkkiä:

— Olenhan kuullut tuon kaiken. Mutta yhdestä seikasta en ole päässyt täysin selville: Miten sait varovaisen ja ovelan Kustaa-kuninkaan pään niin käännetyksi, että itse livahdit hirttosilmukasta ja hän rupesi sinun suunnitelmiasi kuuntelemaan? Tämä oli tapahtunut jo ennen minun Tukholmaan tuloani, en oikein ymmärrä miten.

— Kyllä siinä velhoa tarvittiinkin. Viime talvenahan kuningas vielä jyrkästi ja jyristen vastusti kaikkia sotahommia, lähetti Viipuriin viestin toisensa perästä, että meidän on vältettävä venäläisten vihoittamista. Mutta kun hänet nyt kesällä tapasin, oli jo aivan toinen ääni kellossa… en väitä, että hän olisi kokonaan muuttanut mieltään, mutta hänen entinen varovaisuutensa oli alkanut horjua. Ja nyt hän on täällä! Ei hän tosin vielä ole päättänyt suostua sotaan, — mutta suottahan hän ei kuitenkaan itse lähde tänne kaukaiseen Suomeen eikä kuljeta tänne sotaväkeään — tämänkään vertaa. Mikä se näin lopultakin maan vaariin tehosi?

Vantteravartinen soturi nauroi, niin että sulkahattu keikkui, ja vastasi varmalla äänellä:

— Vielä on Kyösti-kuningas epäilevinään, mutta oikeastaan hän on jo sodan puolella, — siksi hän on nyt vieraanamme Suomessa.

— Ei, mutta hänen synnynnäinen, salainen kunnianhimonsa rupesi kaiken varovaisuuden ohessa vähinerin orastamaan ja kasvamaan. Selitin hänelle, kun hän minua tutki, mitä meillä on tällä kulmalla voitettavissa, millainen on tilanne rajalla, ja suuriko on vihollisen voima, — vihollisen, joka taipuu heikonkin hyökkäyksen tieltä, — sekä mitä taas menetetään, ellei yritetä… Selitin, kuinka vähillä joukoilla olin saanut valtakunnalle säilytetyksi koko sen "riitamaan", jota ei vuosikausiin oltu uskallettu tunnustaa kummallekaan maalle kuuluvaksi, ja hän hautoi näitä tietoja kauan mielessään, eikä minua enää tyrmään pistetty. Sain takaisin miekkani, sain palkkani, sain kilven ja vapaanmiehen nimen — ja sitten tulit sinä, Horn, avukseni Tukholmaan.

— Minä en puolestani ole sotaan aivan paljoa kehoitellut, pisti Horn varovasti väliin. — Mutta sinä lienet yhtä ovela käyttämään kieltäsi kuin miekkaasi. Siitä huolimatta, — uskotko lopultakaan tätä mielenmuutosta meidän kummankaan ansioksi?

— En yksin meidän. Kyösti-kuninkaaseen vaikutettiin kyllä samaan aikaan toisaaltakin.

— Niin, Puolan kuningas on meitä vilkkaasti kehoitellut sotaan Venäjää vastaan, kuvaten nyt tilaisuuden erittäin otolliseksi. Hänellä on siihen omat syynsä. Ja onhan samaan suuntaan käypiä sanomia ja tarjouksia kuulemma saapunut Liivin kalparitarien suurmestariltakin, — kaikki toivoisivat nyt Ruotsin sotkeutuvan sotaan.

— Ne valtain väliset asiat tunnet sinä, Klaus, paremmin kuin minä, myönsi Antti Niilonpoika. — Ne ovat ilmeisesti kannustaneet Kustaa Vaasan luontaista vallanhimoa, sillä sitä häneltä ei puutu. Hän haaveksii Nevajokea rajaksi ja koko Suomenlahden rannikon omistamista, jota unelmaa minäkin vähäiseltä osaltani koetin ylläpitää. Mutta vielä muuan sysäys oli sittenkin luullakseni ratkaisevin.

— Teidän, Viipurin miesten, kirje, jossa voimakkaasti kannatitte puheitani, joutui heti Tukholmaan saavuttuaan myöskin nuoren Juhana-prinssin luettavaksi. Ja hänet se sai täyteen sotaintoon. Hän on, kuten tiedät, isänsä lemmikkipoika, jonka mielitekoja ukon on vaikea vastustaa. Prinssi intoili alituiseen sekä vaimoväelle että valtiomiehille Karjalan sotaretken tarpeellisuudesta, — usko minua, täällä ei nyt oltaisi, ellei kuninkaalla olisi ollut näin läheistä kannustajaa.

— Saatat olla oikeassa, vastasi Horn. — Prinssi on juuri seikkailuiässä, hänellä on vilkas mielikuvitus ja hän haaveksii sankaritekoja, siksipä hän onkin täällä mukanamme.

— Jatkuvana kannustajana, onneksemme! Sellaista kyllä vielä tarvitaankin, sillä ukkoa ravistelevat ehtimiseen uudet epäilyksen puuskat, — pelkään pahoin, että tämä merimatka taas on hänen päättäväisyyteensä vaikuttanut. Mutta sitkaanpa siellä kuningaslaivan kajuutassa nyt maataan, muutenhan on ukko kylläkin aamunvirkku!

— Yö oli rauhaton ja rasittava. Mutta katso, eikö sieltä kannelta näy jo liikettä?

Näkyipä todella. Herrojen keskustelua sivulta kuunnellut nuorukainen kiintyi nyt hänkin innolla tarkkaamaan tuota komeata, korkeakeulaista alusta, jolle oli valittu suojatuin ankkuripaikka lähinnä rantaa. Sen kannelle oli laivan uumenista juuri astunut samettimekkoon ja kapeihin kaatioihin puettu, solakka, vaaleakiharainen nuorukainen, joka asettui kaiteen viereen katsomaan rannikkoa ja iloisesti tervehti sinne keräytynyttä rahvasta. Hän oli kaunis, valoisa olento, joka ensi silmänräpäyksestä jo ikäänkuin lumoten veti puoleensa kaikkien rannalla oli jäin katseet sekä mielenkiinnon. Nuorukaisen kasvot olivat puhtaan punaveriset ja avonaisesti hymyilevät, silmät suuret ja siniset ja liikkeet vilkkaat ja sulavat, kun hän sulkahatullaan viittoili rannalla seisoville Suomen herroille, huudahtaen:

— Ei vielä, vasta sen saaristossa, ilmoitti kunnioittaen Horn. —
Nouseeko kuningas-isänne tässä maihin?

— Tietysti, maihin hän haluaa meritaudin jälkeen ja tuleekin jo kohta.
Viekää meidät sitten pian taloon, jotta pääsemme aamiaispöytään.

Herrat katsahtivat hiukan hölmistyneinä toisiinsa ja rupesivat keskenään kuiskailemaan. Mihinkä he tietäisivät opastaa kuninkaan ja hänen suuren seurueensa tällä karulla rannikolla? Tuohon röttelöiseen kalastajakylään ei ollut yrittämistäkään, eivätkä he tätä seutua muuten tunteneet niin tarkoin, että olisivat tienneet, oliko lähettyvillä säädyllistä herraskartanoa. Klaus Kristerinpoika kysyi silloin neuvoa samalta nuorelta mieheltä, joka jo hetken aikaa oli heidän lähellään pysytellyt ja joka ilmeestä ja käytöksestä päättäen tuntui muita kalastajia tietävämmältä.

— Tiedätkö, poikaseni, — hän kysyi, — täällä lähellä mitään kartanoa, johon voisimme opastaa kuninkaan seurueineen hetkeksi levähtämään ja aterioimaan?

— Taivassalon kirkkoherralla, Mikael Karpalaisella. Lähetänkö sanan sinne vieraiden tulosta?

— Ja tilaa runsas aamiainen, huusi laivan kannelta prinssi, joka oli kuunnellut Hornin puhetta. — Sillä meillä on aika nälkä!

Tuskin nuori mies oli saanut hankituksi sananviejän kartanoon — itse hän ei malttanut sinne lähteä, siksi mielenkiintoista oli hänestä tapausten menon vartioiminen täällä rannalla, — kun päällikkölaivassa näkyi uutta liikettä ja hälinää. Siellä ilmestyi kannelle kokonainen liuta sulavaliikkeisiä, hienopukuisia herroja, jotka häärivät edestakaisin ja asettuivat sitten kajuutan ovelle kuin kunniavahdiksi.

— Nyt sieltä kuningas nousee, kuiskasi Antti Niilonpoika toverilleen. Koko rantakalliolla oleva rahvas painautui silloin rannemmas paremmin tarkastaakseen pelättyä ja kaukaista, usein avuksi huudettua, usein uhkauksena käytettyä maan vaaria, jota oli totuttu pitämään yhtä näkymättömänä kuin Jumalaa, mutta joka nyt näin odottamatta oli heidän saarelleen ilmestynyt. Sumukin alkoi jo haihtua, varsin selvästi saattoi jo nähdä, mitä läheisessä laivassa tapahtui.

Kannen alta nousi kalpeahko, vanha mies, kumaravartaloinen, harmaapartainen. Vaikka Kustaa Vaasa vielä näihin aikoihin olikin yleensä säilyttänyt entisen, komean ryhtinsä ja käskijäeleensä, olivat ikä ja rasitus kuitenkin jo kyntäneet syviä vakoja pian kuusikymmenvuotiseen mieheen. Paksuksi, raskaannäköiseksi turpunut yläruumis oli ruvennut ikäänkuin höltymään, pulleahko vatsa hyllyi, ja alaraajat, joita peittivät ihonmukaiset housut, olivat siihen verraten avuttoman hoikan ja hintelän näköiset. Nyt erityisesti oli merimatkan aiheuttama valvonta ja väsymys ränsistänyt vanhaa miestä; tavallisesti niin sileäksi suittu, rintaa peittävä kokoparta oli tänään hieman pörröinen, kasvolihakset lepattivat velttoina ja silmät olivat vetiset. Kuningas käveli siinä vieläkin mainingissa keinuvan laivan kannella lyhyin, varovaisin askelin, yllään väljä turkisviitta, tapaillen ehtimiseen purjenuoria, ja hänen jäsenensä näyttivät kangistuneilta ja heikoilta. Kaiteen luo ehdittyään hän tarttui siihen kaksin käsin kiinni ja hänen äänensä särähti särkyneeltä, kun hän pienilukuista rantarahvasta katsellessaan virkkoi lähimmille seuralaisilleen, Ruotsin valtioneuvoksille, Svante Sturelle ja Steen Leijonhufvudille:

— Tässäkö nyt siis ovat vastaanottajamme, kun kerrankin saavumme. Suomen rannikolle, — parvi ryysyläisiä! Ja nuo harmaat ladotko ovat suomalaisten asumuksia?

— Tämä on vain pieni kalastajakylä, teidän majesteettinne käskystä on tänne kovan aallokon vuoksi vain hetkeksi poikettu, vastasi vieressä seisova ylimys kumarrellen.

— No laskekaa siis meidät maihin, olipa tämä vaikka jäämeren rantaa, komensi kuningas äreästi ääntään kohotellen. Ja valtakunnan neuvokset, joita edellämainittujen lisäksi oli mukana kuninkaan toinen lankomies, Abraham Leijonhufvud, Steenin veli, sekä Birger Niilonpoika Griip, riensivät kukin taholleen huolehtimaan hänen käskyjensä täyttämisestä.

— Niin, terra firma tekee meille kaikille nyt hyvää, liehakoi Griip, vanhin ylimyksistä, antaen sitten laivan päälliköille nopeita käskyjä venheiden vesillelaskemisesta ja miesten sijoittamisesta niihin kuninkaan maihinmenoa varten. Ja kääntyen taas kuninkaan puoleen tämä notkea herra puhui lohdutellen:

— Nyt ollaankin jo maiden suojassa, pienempiä saaristoselkiä myöten päästään nyt vaivatta Turkuun.

— Mitä, eikö tämä vieläkään edes ole mannerta, vieläkö sinä aiot meidät vesille viedä! pauhasi vanhus. — Mutta minä en, rutto vie, enää merelle lähde Suomea hakemaan. Minne meidät on tuotu? Millainen on tämä maa ja sen väestö? — Kuningas ärtyi siinä yhä enemmän. Laivan jatkuva kiikkuminen, harmaapilvinen taivas, tuo matala, karu, märkä ranta ja siinä juronnäköisinä seisovat ihmiset, ne kaikki häntä nyt kiukuttivat. — Ja minkälaista vastaanottoa tämä on? Missä on Simo Tuomaanpoika, Turun käskynhaltijamme, miksei hän ole kuningastaan vastassa ja meille tietoja antamassa?

— Hän ei ole tietysti ymmärtänyt saapua tänne saaristoon asti vastaamme, selitti Svante Sture.

— Täällä Suomessa ei ymmärretä mitään, ollaan saamattomia ja tylsiä. Missä ovat seudun vapaamiehet, missä papit? Toisenlaiseen vastaanottoon olen tottunut Ruotsissa, tulinpa minne tahansa yöllä tai päivällä!

Valtaherrat nyökäyttivät päitään, ikäänkuin yhtyen kuninkaan valituksiin. Tällä välin laivamiehet olivat saaneet suurimman venheen alas laivan kylkeen ja odottivat nyt ylhäistä matkustajaa kyydittäväkseen. Mutta kuningas ei käsittänyt tarkoitusta.

— Mitä, pitääkö meidän noita nuoratikkaita myöten laskeutua mokomaan vaappuvaan ruuheen!

Juhana-prinssi oli kuitenkin sillävälin lähtenyt erään toisen nuoren miehen seurassa liukumaan köysiä myöten ketterästi alas venheeseen. Se näytti kuninkaasta hirvittävän hengenvaaralliselta, hän melkein hätääntyi ja huusi:

— Juhana, poikani, sinähän putoat! Maltapas Klaus Fleming, — hän torui toista köysissä kapuavaa nuorukaista —, sinä, joka alituiseen viettelet poikaamme hengenvaaroihin, sinä olet karhun pentu, jonka leikit eivät prinssille sovi No, jumalankiitos, istukaa nyt siellä hiljaa venheessä!

Toimeliaat herrat kerääntyivät nyt hieman neuvottomina äreän kuninkaan ympärille, kysellen, saavatko he auttaa häntä venheeseen ja maihin.

— Kuinkas muuten. Vai luuletteko, että koko loppuiäkseni jään tänne heilumaan? Ei, tästä elementistä olen jo saanut tarpeeni. Kiireesti!

Siinä syntyi monenlaista tungosta ja hälinää. Venhettä oli aallokossa vaikea pitää kohdallaan köysitikkaiden alla, joita myöten miesvoimalla koetettiin auttaa alas vanhaa, kankeajalkaista kuningasta, joka huohotti ja sadatteli sekä väitti, että hänet varmasti tahdotaan siihen paikkaan hukuttaa tai hirttää. Vihdoin hän istui kuitenkin tukevasti venheen teljolla ja tuokion kuluttua alus oli soudettu rantaan, missä kuningas lopultakin tunsi lujan maan jalkojensa alla.

— Tämä retki ei lupaa hyvää, huohotti kuningas. Hetken levättyään ja hiukan suuttumuksestaan lauhduttuaan hän kävi kuitenkin rantarahvasta tervehtimään. Mutta suomalainen kalastajaväki ei ymmärtänyt hänen ruotsalaisia sanojaan eikä siis, se kun oli muutenkin ujoa ja kankeata, osannut hänelle vastata mitään. Seisoi vain ja luimisteli edessään olevaa loistoa kuin lehmä uutta konttia. Tästä kuningas taas kimmastui, tuo jurous oli hänestä ilmeistä mielenosoitusta ja hän ärähti Hornille:

— Mitä nämä tomppelit tarkoittavat, kun eivät edes vastaa kuninkaan tervehdykseen.

— Ne eivät ymmärrä ruotsia, teidän majesteettinne. — Tervehtikää kuningasta, huusi hän samassa suomeksi kalastajille. Ja nyt maalaismiehet jo hiukan äännähtivät, mutta epäselvää ja juroa oli sekin tervehdys, se oli kuin sammakon kurnutusta. Kuningas katseli tiukasti ja samalla melkein hätääntyneenä herrojaan:

— Olemme siis joutuneet metsäläisten seuraan, jotka eivät ymmärrä sanaakaan valtakunnan kieltä eivätkä osaa kuninkaalleen mitään vastata. Tällainenko on tämä maa; olen sitä aina pitänytkin puoli-ihmisten maana, nyt sen näen, ja kadunpa jo, että tälle mantereelle tulin ollenkaan jalkani laskeneeksi!

Hän yski ja sylki ja kakisteli kurkkuaan ja ympärillä seisovista herroista oli koko tilanne kovin kiusallinen.

— Eikö täällä ole yhtään ainoata, joka sen verran kieltämme osaisi, että voisi neuvoa, mistä täällä voisi saada majapaikan? kyseli kuningas ivallisena ja ihmetellen.

— Kartano on täällä lähellä ja on täällä ainakin yksi nuorukainen, joka sekä tietää sinne tien että taitaa ruotsiakin. Tule esiin, poika!

Hän työnsi kuninkaan eteen äskeisen tarinatoverinsa, hintelän, vilkassilmäisen, kalpeahkon nuorukaisen, joka oli puettu puoleksi kaupunkilaisittain ja jolla oli pestynnäköiset kasvot. Tämä sivalsi päästään litteän barettilakkinsa, kumarsi kunnioittavasti ja astui reippaana uhkaavannäköisen maanisän eteen.

Kuningas silmäili häntä kotvan ja virkkoi hiukan ystävällisemmällä äänellä:

Niistä sanoista kuningas kohta vilkastui, vanhoja, mieluisia muistoja näytti palaavan hänen ärtyneeseen mieleensä.

— Vai vanhan mestari Mikaelin, entisen Turun luostaripriorin, Lutherin opetuslapsen. Hän elää siis vielä, tuo itseruoskija, hyvin hänet muistan. Mutta kuinka asuu hän täällä — mikä olikaan kartanon nimi?

— Siellä asuu apulainen, hän on itse jo vanha eikä jaksa enää paljon virkaansa hoitaa. Mutta hänen luonaan on nyt muitakin pappeja, onpa piispakin.

— Vai niin, itsekö mestari, se suuri kirjanoppinut Agricola! Sittenhän täällä Suomessa sentään vielä tapaa ihmisiä, joita voi puhutella. Onko piispa tarkastusmatkalla?

— Niin, niin, Mikael Carpelanus oli täällä aikoinaan koulumestarina, muistan sen hyvin. Saata meidät heti sinne Viaisiin… vai on toista neljännestä matkaa. No, olkoon, en tahdo hevosta, teidän kyntökoninne eivät kelpaa ratsuiksi, kävelen mielelläni tämän heilumisen jälkeen. Heti matkalle vain!

Sen pitemmittä puheitta ja kääntymättä enää enempää tuon juron rantarahvaan kuin hienostelevain seuralaistensakaan puoleen Kustaa Vaasa, joka maihin päästyään kohta oli reipastunut, lähti astumaan oppaaksi ottamansa nuorukaisen rinnalla kalastajakylän ohi metsäiselle tielle. Sade oli tauonnut, päivä pilkisti pilven raosta, niityltä lemahti vastaan kuivuvan heinän tuoksu, vesakko oli raikas ja puhdas ja pikkulinnut tervehtivät pensaikosta saattuetta rattoisalla soitollaan. Vanha kuningas lämpeni ja nuortui kävellessään, eikä se maa, johon hän oli tullut, enää tuntunutkaan hänestä niin perin epäystävälliseltä. Hilpeänä hän ryhtyi viidakossa tarinoimaan oppaansa kanssa.

— Peder Silla — muistanhan hänetkin nimeltään. Olihan, hänellä täällä jokin ylhäinen kirkollinen virka vanhoilta paavilaisajoilta.

— Arkkiteini hän oli aikoinaan, mutta hän kuoli minun kuusivuotiaana ollessani.

— Niin, Skytte-vainaja ylläpiti täällä kauan noita koreita kanungin ja kapitulin-virkoja, jotka olivat paavillisen hierarkian ytimenä, siinä oli ukko itsepäinen! Arkkiteini! — se nimitys kuulostaa jo hautojentakaiselta. Mutta isäsi ei muistaakseni virka-arvostaan huolimatta ollut mikään paavillisuuden patsas, häntähän mainittiin Peder Särkilahden työtoverina.

— Ja sinä olet nyt tietysti kouluteini, sen arvasin heti kun näin sinut. Ja elät vanhoista, isäsi jättämistä kirkollisista peruista, eikö niin — mikä olikaan nimesi?

— Tietysti, Lutherin kaima. Niin, niillä vanhoilla kirkonprelaateilla oli mahtavat tulot, tulot aneista ja sielumessuista, tulot kymmenyksistä ja prebendeistä, taloja kaupungissa ja taloja maalla… No, onhan niitä kruunulle peruutettu, mutta vielä kai niitä on sinullakin jälellä, kaikkihan ovat osanneet aina jotakin pelastaa, monet paljonkin.

— Ei ole minulla mitään jälellä. Enimmät luovutti jo isäni eläessään pois, loput on viety hänen kuolemansa jälkeen.

— Mutta jäihän äidillesi sentään jokin kirkon tiloista, tunnusta pois, jokin "elatusapu".

— Omituista. Niin, ne kruunun peruuttajat ovat toisinaan liiankin toimeliaita, peruuttavat leskiavutkin — itselleen, ävertyen siten kirkon ja kruunun kustannuksella, lihovat itse ja laiskistuvat. Tunnen senkin keinottelijajoukon — mutta vielä minä niitäkin puristan! — Kuningas hiukan kiihtyi tuosta omasta juttelustaan, mutta jatkoi taas tyynemmin nuorukaiselle: — Vai on äitisikin jo kuollut. Eleletkö nyt siis sukulaisissasi täällä Viaisissa?

— Ei ole minulla sukulaisia, olen aivan orpo. Vietän vain kesää täällä isä vainajani vanhan ystävän, mestari Karpalaisen tilalla. Syksyllä palaan taas kouluun.

— Ellet jo ennen. Sinussa tuntuu olevan miehen alkua, kyllä sinä tässä maailmassa puolesi pidät. Hyvä on. — Joko nämä vanhat kasket ovat Viaisten maita?

Sitä jaloittelua rupesi tulemaan vanhalle kuninkaalle pian tarpeeksi, — hänen seuralaisistaan, vanhemmista herroista, juoksi hiki jo virtanaan. Oli elokuu kulumassa — oltiin vuodessa 1555 —, päivät olivat helteiset eikä siellä sisämaassa tuulikaan tuntunut. Kuningas viskasi turkisviittansa eräälle henkihuovilleen kannettavaksi, sulkaniekkahattunsa toiselle ja aikoi juuri ruveta uudelleen valittelemaan näitä Suomen-matkain vaivoja. Mutta samassa aukeni metsä, eteen levisi keltainen pelto ja sen takalistossa oli korkeanlainen, taitekattoinen puurakennus. Ja pellon halki kulkevaa tietä pitkin laskeutui juuri vasta sanan saanut pappisparvi kuningasta ja hänen seuruettaan vastaan.

Nuoremman papin käsivarteen nojaten astui ensimmäisenä kuningasta tervehtimään Taivassalon vanha kirkkoherra Mikael Karpalainen. Tuo ennen niin solakka ja hienopiirteinen mies, joka Turun mustainveljesten munkkina ja sitten luostarinpriorina oli lihaansa kurittanut ja koettanut äärimmäisillä ponnistuksilla turhaan saada vanhat, kaavoihin kangistuneet paavilliset opit ja menot sulautumaan omaksumiinsa uuden ajan vapaampiin ja raikkaampiin aatteisiin, oli nyt pyylevähkö, pitkäpartainen maalaispappi, joka 30-vuotisella toiminnallaan luterilaisen opin palveluksessa oli saanut sieluunsa täydellisen tasapainon ja sopusoinnun. Hän oli jo ruumiiltaan raihnas, mutta mieli oli vielä hilpeä ja kirkas: taistelut olivat jääneet jälelle! Kohteliaana isäntänä hän saatteli kuninkaan ja hänen seurueensa vierasvaraiseen taloonsa, jonka hän jo useita vuosia sitten oli vanhuuden varakseen ostanut ja jossa emäntänä hääri se sama toimelias nainen — ylhäistä Ille-sukua —, joka hänet 30 vuotta sitten puoliväkisin vei mukanaan Turun luostarista, minne mies oli menehtyä sieluntuskiinsa. Teerevänä valmisteli siellä jo ketterä emäntä palvelijatarparvineen aamiaista suurelle, nälkäiselle vierasjoukolle talon väljään, viileään vierastupaan.

Kuningas sai siellä heti eteensä kannun olutta ja oli pian täydessä tarinassa niiden suomalaisten hengenmiesten kanssa, jotka tarkastusmatkallaan sattumalta vierailivat Viaisissa. Mutta hiukan kankeasti siellä tarina aluksi luisti. Kuningas tiesi, että ne miehet, jotka Suomessa olivat työskennelleet puhtaan opin puolesta, hävittäen pois vanhan paavillisen hierarkian, ja jotka siten hänelle olivat tehneet valtiollisessakin suhteessa suuria palveluksia, eivät olleet oikein tyytyväisiä eikä kiitollisia siitä, että hän oli käyttänyt tämän työn tuloksia yksinomaan kuningasvallan hyväksi ja maallisen mahtinsa rikastuttamiseksi ja riistänyt kaikki varat ja kaiken vaikutusvallan pois kirkolta ja koulultakin. Hän oli siitä itse käynyt voimakkaaksi, mutta kirkko oli surkastunut ja köyhtynyt ja sen vaikutusvalta kansaankin oli heikontunut. Varsinkin kävi keskustelu aluksi kankeasti piispa Agricolan kanssa, joka sekä arvoltaan että lahjoiltaan oli ensimmäinen hengenmiesten joukossa.

Mikael Agricola oli näihin aikoihin jo yli viidenkymmenen iässä oleva mies, mutta edelleen kapearintainen, hintelähkö ja hoikkaluinen. Hän liikkui hitaasti ja hillityin elein, koko hänen olemuksensa henki rauhallista, harkittua vakavuutta. Varsinkin hänen silmänsä, jotka ikäänkuin syvältä hiilostivat kuivahkoilta, ohuen leukaparran reunustamilta kasvoilta, olivat sielukkaat ja eloisat, vaihtaen ilmeitä mielialojen mukaan. Kuningas tunsi, että nuo silmät katsoivat hänen lävitseen, ja pyrki sen vuoksi vaistomaisesti karttamaan hänen katsettaan.

He olivat tuttuja vanhastaan — Agricola oli nuorempana usein käynyt Tukholmassa esittämässä kuninkaalle kirjallisia ja kirkollisia suunnitelmiaan ja Kustaa Vaasa oli jo kauan sitten tottunut antamaan arvoa tälle hienoluonteiselle, terävälle miehelle. Mutta hän oli myös ruvennut hiukan arkailemaan hänen lahjakkuuttaan ja omaperäisyyttään, ja siksi oli hän eri tilanteissa leikellyt hänen suunnitelmiltaan siipiä, — siitä olivat välit vähän kireät. Olihan mestari Mikael, joka suurelta osalta oli järjestänyt Suomen uudet, kirkolliset olot ja virkaatekevänä piispana puolenkymmentä vuotta — piispan nimitystä odottaen — yksin hoitanut koko Suomen jakamattoman hiippakunnan, kuin itseoikeutettu sen esipiispaksi. Mutta kun Agricola vihdoin pari vuotta sitten oli käynyt Tukholmassa saamassa kuninkaalta vahvistuksen tähän virkaansa, olikin Kustaa, pyrkien yleensäkin heikontamaan kirkon ja sen miesten valtaa, lohkaissut Turun hiippakunnasta koko Itä-Suomen irti, määräten toisen miehen, Paavali Juustenin, uuden Viipurin hiippakunnan piispaksi. Agricolasta se ei tietenkään voinut olla tuntumatta henkilökohtaiselta epäluottamukselta, sillä olihan hän osoittanut kykynsä riittävän koko Suomen kirkkoa johtamaan.

Vaieten oli vaatimaton kirkonmies nielaissut nämä, niinkuin monet muutkin, loukkaukset ja palannut nöyrästi Suomeen työtään jatkamaan, joskin surren sitä, ettei hän saanut vapaasti kehittää synnyinmaansa kirkollisia oloja siltä pohjalta, jonka hän itse oli luonut. Mutta vähän myöhemmin oli tullut toinen ja vielä masentavampi kolahdus. Agricola oli Suomeen palattuaan viettänyt piispaksinimitystään Turun tuomiokirkossa arvokkaalla, kauniilla kirkollisella juhlalla. Se oli kuitenkin kuvattu Kustaalle prameilevaksi, paavillismaiseksi hiippajuhlaksi, jommoiset kuningas kerta kaikkiaan oli uuteen oppiin ja omaan valtamahtiinsa soveltumattomina kieltänyt. Suuttuneena oli kuningas silloin lähettänyt uudelle piispalle karkeasanaisen, äkäisen nuhdekirjeen, jossa hän soimasi Agricolaa paavillisten menojen matkimisesta ja luvattomasta loistonhalusta. Myöhemmin kuningas oli kyllä huomannut nuhteensa tarpeettoman ankariksi, mutta hänhän ei juuri koskaan peruuttanut sanojaan.

Se haava oli herkkätunteisen piispan mielessä vielä auki eikä hän sitä salannut, tervehtiessään nyt kuningasta alamaisen kunnioittavasti, mutta samalla omankin arvonsa tuntevan kylmyydellä. Sen tajusi kuningaskin ja hän aloitti sen vuoksi keskustelun toisista, maallisista asioista, vuodentulotoiveista ja Suomen viimeaikaisista kuulumisista. Viimemainituista seikoista hän varsinkin innostui utelemaan.

— Mistä johtuu, hän kysyi äkkiä, kannunsa pohjaan kallistettuaan, — että te täällä Suomessa nyt olette niin sotaintoisia, että te välttämättä tahdotte päästä ilmitappeluun ryssän kanssa? Ennen olen aina saanut kuulla ruikutuksia näiden sotien ja rajakahnausten surkeudesta.

Piispa pysyi ääneti, ikäänkuin ei kysymys olisi kohdistunutkaan häneen. Toiset hänen rinnallaan istuvat hengenmiehet taas katsahtivat toisiinsa. Niistä oli tuomiorovasti Kanutus Johannis vahvatekoinen, luiseva mies, varova sanoissaan, ja hän pysyi nytkin varovasti vaiteliaana. Sitä vastoin puuttui puheisiin Turun koulun rehtori, vilkas ja terävä pappismies Ericus Härkäpää, oppinut Wittenbergin maisteri eikä ulkomuodoltaan ollenkaan papin näköinen, vaikka hän kuuluikin tuomiokapituliin. Hänen tietonsa ja lahjansa oli hänen oppi-isänsä Filip Melanchton, antaessaan kymmenen vuotta sitten hänelle Saksasta suosituskirjeen, arvostellut erittäin kiittävästi, ja hän oli sen lisäksi innokas uudistusten mies, joka jo sekä koulussa että kirkossa oli saanut yhtä ja toista toimeen. Vilkkain liikkein hän nyt kuninkaalle vastasi:

— Teidän majesteettinne uskoo meistä liikoja, emme me täällä Suomessa ole sotaisia. Meihin kokonaisuutena soveltuu kyllä aivan oikein se, että valitamme rajakahnauksia, jotka häiritsevät hiljaista arkielämäämme. Olemme sodista liiaksikin kärsineet, rukoilemme vilpittömästi rauhan puolesta.

Kuninkaan silmät laukesivat selälleen ja hän käännähti kipakasti ympäri, iskien katseensa erityisesti Klaus Horniin ja Antti Niilonpoikaan.

— Kuinka on minun tämä ymmärrettävä? Minulle on kerrottu aivan toista, ja sitähän tapahtumatkin osoittavat. Vai kuinka, Horn?

— Se mitä Ruotsiin on Itä-Suomesta kerrottu, pitää kyllä paikkansa, vastasi Klaus Kristerinpoika tyynesti. — Tarpeetonta sotaintoa ei yleensä ole Suomen vapaamiehissäkään, jotka aseita kantavat ja maakunnan turvallisuudesta vastaavat. Mutta seuratessaan rajalla vihollisten vehkeitä on tämä aseväki tullut vakuutetuksi, ettei pysyvää rauhaa saada, ellei kerran käydä viholliseen ankarasti käsiksi. Rauhankeskustelut ja sopimukset, joita on usein yritetty vuosikymmenien kuluessa, eivät vie perille; viholliselle on annettava isku, jonka se tuntee luissaan, ja siihen on nyt katsottu oikean hetken olevan käsissä. Siinä koko sotainto.

— Mutta itse kansassa ei ole sotaintoa, se toivoo rauhaa, väitti
Härkäpää kuumeten.

— Mikä on kansa, kivahti kuningas, — sen mielialoja ei saa kysyä, se ei kykene asemaa arvostelemaan.

Keskustelu yritti kuumeta kiivaaksi, mutta onneksi talon pyylevä emäntä, joka sillävälin oli palkkanaisineen kantanut tuvan pitkälle pöydälle runsaat ruoat, lohet ja liikkiöt, juustot ja lampaanreidet, kutsui vieraat aterialle, ja kursailematta kuningas seurueineen kävikin heti herkkuihin käsiksi. Niin kelpo nälän oli meritauti ja jalkataival antanut, että siinä kotvan aikaa aivan vaieten omistettiin kaikki huomio pöydän aarteille. Kun kuningas ja prinssi ensiksi olivat saaneet palansa, kävivät valtaneuvokset ja muut ylhäiset herrat arvojärjestyksessä ruokapöydän ääreen ja äskeinen keskustelu näytti jo kokonaan unohtuneen. Mutta kuningas pani sen, kun ensi palat oli haukattu, uuteen vireeseen, kääntyen nyt piispa Agricolan puoleen ja puhuen tälle vähän pisteliäästi.

— Teillähän, mestari Mikael, on aina kaikista asioista oma, selvä ohjelmanne. Sanokaa nyt, kummalta taholta minulle on asema oikein kuvattu, sodan vai rauhan vaatijain?

— Minulla, joka vietän aikani Pyhän Lauritsan pappilassa kirjallisissa töissäni, ja samalla hoitelen tätä hiippakunnanpuoliskoani, minullahan on kovin vähän edellytyksiä näiden valtiollisten asioiden arvostelemiseen. Viipuriinkaan eivät matkani enää vie; mutta mikäli tunnen sinne kokoontuneen aseväkemme mielialaa, luulen kyllä sen ritari Hornin esittämillä syillä innokkaasti puoltavan sotaretkeä. Itse en hengen miehenä voi turvautua aseisiin, tiedän niiden parhaissakin tapauksissa tuottavan paljon kärsimyksiä, siksi puolustan rauhaa, — se on yksinkertainen ohjelmani.

— Joka on sangen kieltoperäinen, lisäsi kuningas äskeiseen sävyynsä.
— Mitä sanot sinä, Horn?

— Kukapa ei puolustaisi rauhaa, — mutta millaisesta rauhasta on kysymys? Itärajalla vallitsee jo sotatila, maahamme hyökkää ryssä alituiseen.

— Kun häntä alituiseen ärsytetään, tokasi siihen nyt Härkäpää. —
Miten teki Antti Niilonpoika hyökätessään Hantolasta?

— Siihen hyökkäykseen oli pakko, pakko hätyyttäjäin häätämiseksi, puolustelihe Antti aivan kuumenneena. — Sen olen kuninkaalle todistanut ja senjälkeiset tapaukset ovat sen niinikään osoittaneet todeksi.

— Kosto vanhoista vihoista, selitti Antti. — Mutta juuri siitä näkyy, kuinka turvatonta on olomme rajaseudussa. Minkä tekivät ryssät nyt maaliskuulla? Aiheetta hyökkäsivät suurella joukolla taaskin rajan yli. Mutta onneksi saivat siellä taaskin selkäänsä. Kaikki osoittaa, ettei siellä voida elää päivääkään turvassa.

— Ja siihen asiaan aikaansaataisiin siis parannus sillä, että nyt lähdettäisiin ilmisodalla herättämään idän nukkuva karhu, intteli Härkäpää. — Se karhu epäilemättä, kuinka sotaonnen nyt kävisikin, ennen pitkää kohoaisi taas kostoksi hävittämään köyhää maata, josta jo itse hyökkäyssota nielisi veroja ja miehiä…

— Tämä pappiskanta on pelkurikanta, jolla ei koskaan valtakuntain turvallisuutta vaalita, urahti Antti ylvästellen.

Nuori Juhana-prinssi oli aterioidessaan yhä suuremmalla mielenkiinnolla kuunnellut tätä erileiristen suomalaisten väittelyä, ja sen varrella olivat hänenkin poskensa käyneet hehkumaan. Hän tarrasi vieressään istuvan nuoren Flemingin käsivarteen ja huudahti tälle innostuneena:

— Niin, oikein Klaus, se kanta on pelkurien kanta, sitä emme koskaan tule kuuntelemaan!

Kustaa-kuningas rypisti silloin kulmakarvojaan ja viittasi poikaansa vaikenemaan. Hetken hän istui sitten kuin kuulemiaan vakavasti punniten, mutta rämäytti sitten keventävän naurun.

— Tehän tulistutte, hyvät herrat, väitellessänne, ikäänkuin aivan uusia asioita minulle latelisitte… Nuo syyt ja vastasyyt olemme kuitenkin jo kuulleet kymmeniä kertoja, olemme niitä seuloneet ja harkinneet, ja harkitsemme vieläkin. Ratkaisu ei riipu niistä, vaan monista muista seikoista, ennen kaikkea niistä tiedoista, joita nyt odotamme vastaamme rajalta. Naapurillamme, suuriruhtinaalla, on vielä touhua tatareistaan, jotka häntä yhä ahdistavat, meidän on nyt täältä läheltä parhaalla tavalla valvottava oman valtakuntamme etua. Mutta yhden seikan olen taas todennut: te suomalaiset olette tässä, niinkuin kaikissa asioissa, riitaiset keskenänne, katsotte ahtaasti asioita, olette kukin kulmallanne itsekylläiset ja itse viisaat. En usko sinua, Antti Niilonpoika Sabelfana, joka tässä ajat omaa asiaasi, enkä teitä pappeja, jotka vain ajattelette paimennettavienne hetkellistä etua ja omia kymmenyksiänne — ratkaisun teen itse, kun aika on kypsä.

Kuningas viittasi kädellään, ikäänkuin käskien lopettaa sen keskustelun ja karkoittaen ne mietteet kokonaan omastakin mielestään. Ateria olikin jo päättynyt, herrat vetäytyivät toinen toisensa perästä ulos, mikä ruokalevolle, mikä pieniin parviin keskustelemaan. Kuningas jäi tupaan ja istui siellä kauan mietteihinsä vaipuneena. Kysymystä, joka hänet oli vanhalla iällä ajanut Suomeen vaivaloiselle seikkailuretkelle, hän ei saanut hetkeksikään ajatuksistaan, ja hänen oli itselleen myönnettävä, että hän ei ollut enää niinkään vapaa tekemään ratkaisua sodasta ja rauhasta kuin hän seurueelleen vakuutteli. Varovana miehenä hän oli kauan vastustellut kaikkia sotatuumia, mutta tapausten virta oli sittenkin vienyt hänet mukaansa. Voisiko hän edes enää palata? Olihan hän jo kevätkesästä lähettänyt Tukholmasta laivastonsa Jaakko Baggen johdolla Nevalle ja Laatokalle saakka, muka tiedustelumatkalle, mutta todellisuudessa ilmeiselle sotaretkelle. Ja Viipuriin kertyneelle sotaväelleen hän oli jo luvannut toimittaa apujoukkoja, — niitä oli hänellä nyt mukanaan melkoinen määrä kuljetuslaivoissa. Hän oli todellisuudessa jo astunut Rubiconin yli, mutta epäili vielä sittenkin askeltaan, ja juuri tämä oma epäilys teki hänet levottomaksi.

Nämä alituiset huolet ja ristiriitaiset mietteet syvensivät niitä vakoja, jotka jo risteilivät Kustaa Vaasan otsalla ja painoivat hänet vanhan näköiseksi. Tosiaankin häntä painosti, hän tarvitsi hetkisen lepoa ja suostui sen vuoksi kernaasti vanhan Karpalaisen ehdotukseen, että hän kävisi ruokalevolle.

Mutta astellessaan nyt kirkkoherran opastamana toiseen tupaan lepäämään kuningas pysähtyi vielä hetkeksi kiviportaalle. Hänen oli ensin järjestettävä matkansa jatkaminen. Keinuessaan pahoinvointisena viime yönä merellä hän oli lujasti päättänyt, ettei hän, mantereen ääreen kerran päästyään, enää jatka matkaansa meritse, vaan ratsain. Nyt oli hänelle kuitenkin vakuutettu, että laivareitti saariston halki Turkuun kulkee aivan suojattuja salmivesiä ja oli paljon vaivattomampi kuin selkähevosella tehtävä maamatka, missä kuitenkin oli salmet soudettavana. Ja niinpä olikin hän nyt, hiukan toivuttuaan, päättänyt sittenkin valita edellisen tien, mutta seuraavaan päivään hän tahtoi joka tapauksessa levätä maissa. Näin ollen hän halusi, jo heti, hetkeäkään viivyttelemättä, saada Turkuun sanoman tulostaan sekä valmistukset siellä käyntiin. Nyt oli vain lähetettävä sopiva mies matkalle.

Sitä miettien hän pysähtyi portaille. Hän kuuli näet alapihalta äänekästä ilonpitoa ja näki siellä seurueen eräiden nuorten miesten pelihtelevän vinttikaivolla. Joku joukosta sai aina tarttua vivun päähän ja toiset painoivat hänet yhtäkkiä korkealle ilmaan, niin että päätä huimasi — siitä aina uusi naurun rähäkkä… Tietysti Juhana-prinssi oli hänkin näissä kujeissa mukana… ja tietenkin oli niitä järjestämässä taas se nuori suomalainen ylimys, Klaus Fleming, joka kevätkesän oli saanut olla hovissa hienoston tapoja ja kielenkäyttöä oppimassa, mutta johon ei ollut hienostusta juuri ollenkaan tarttunut — hän oli tavoiltaan ja käytökseltään yhä vain sama raju maalaisjunkkari, jonka kaikista vehkeistä paistoi selvä talonpoika… Reipas poika muuten, mutta liian raju — ei sovi prinssille seuralaiseksi. Pitää lähettää omille teilleen…!

Otsa rypyssä nuorison peliä katsellessaan kuningas huomasi siinä pihalla myöskin äskeisen teinioppaansa, joka syrjästä seurasi noita ylhäisten vallattomia iloja… Nokkela poika, jospa koettaisi juuri häntä pienessä lähetin tehtävässä. Ja kuningas teki nopeasti päätöksensä.

Klaus Eerikinpoika Fleming oli näihin aikoihin noin 20-vuotias, lujarakenteinen, karkealuinen nuorukainen, jolla oli tuikea katse ja harvinaisen voimakas alaleuka. Hän oli kopea käytökseltään ja ylvästeli ruumiillisilla voimillaan ja karkeilla tempuillaan yhtä paljon kuin ylhäisillä sukulaisillaan — hänen äitinsä oli Sparre-sukua — ja isävainajansa, kuninkaan luottamusmiehen, ansioilla. Parilla harppauksella hän nyt kiiti kuninkaan eteen, joka virkkoi:

— Me viivymme laivastoinemme täällä huomisaamuun, jolloin lähdemme Turkuun. Mutta sinä saat jo edeltä lähteä taipaleelle. Saat pikimmältäsi käydä äitisi luona Paraisissa, mutta sieltä on sinun jouduttava takaisin Turkuun meitä tapaamaan ja sitten mahdollisimman nopealle ratsastusmatkalle Viipuriin, jonne sinut airueena lähetämme. Ole valmis matkalle kohta! — Mutta odota, saat vielä seuralaisenkin mukaasi! Kutsu teini Martti Pietarinpoika puheilleni!

Klaus kutsui kovalla äänellä teinipojan pihan perältä kuninkaan luo. Nuorukainen saapuikin sieltä posket punehtuneina, mutta käynniltään varmana.

— Oletko valmis lähtemään kuninkaan asialle? virkahti hänelle vanha maanisä.

— Hyvä. Saat seurata tätä nuorta ylimystä Turkuun — ratsastakaa suorinta tietä, niin nopeasti kuin pääsette, ottakaa ratsut mistä löydätte. Sinun, Martti, on vietävä vielä tänään kiireinen sanoma Turun linnan käskynhaltijalle, Simo Tuomaanpojalle, ja hänelle ilmoitettava, että saavumme linnaan hänen vieraikseen huomenna ja että meidän tulee saada siellä asianmukainen vastaanotto. Ymmärrätkö?

— Saat kirjeen mukaasi, kunhan se on kirjoitettu… Mutta tule huoneeseen, voit ehkä itse kirjoittaa sen saneluni mukaan, — katsotaan, tuleeko siitä mitään!

Kustaa Vaasan oli tapana poimia älykkäitä teinejä, mistä heitä vain tapasi kirjurinapulaisikseen, ja ottaa heidät muitta mutkitta pois koulusta ja papin uralta omaan palvelukseensa, — siitäkään eivät kirkon esimiehet olleet hänelle kiitollisia. Martti Pietarinpojassa hän luuli nyt taas keksineensä sellaisen sopivan apulaisen. Hän saneli suoraa päätä tälle kirjeen ja katseli, kuinka sen paperillepano kävi nuorelta teiniltä — aika hyvin! Piirtää pyöräytettyään nimensä, Gustavus Rex, kirjeen alle, hän virkkoi nuorukaiselle:

— Tarvitsemme ehkä sinua luonamme edelleenkin; kun taidat maan kieltä, voi sinusta olla apua. Osaatko kirjoittaa suomeksikin, niinkuin esimiehesi piispa Agricola?

— En paljoa, mutta on koulussa kuitenkin vähän harjoitettu pyhäin kirjain kääntämistä suomeksi, vastasi teini.

— Pyhäin, niin, mutta entäpä kun pitäisi kirjoittaa maallisista asioista suomeksi? Saat sitä koettaa. Minulla on tässä juuri Uudenlinnan käskynhaltijalle, Kustaa Finckelle, lähetettävä kirje, joka koskee sen seudun rahvastakin. Koetapa pukea se suomalaiseen asuun ja tuo se sitten minulle käännettynä Turun linnaan. Silloin päätän Teitti-mestarin avulla, voinko ottaa sinut palvelukseeni… Niin, teiniaikasi on kyllä vielä kesken, mutta se ei mitään merkitse. Pappeja meillä kyllä kasvaa riittävästi muutenkin, kruunun täytyy ensi kädessä saada tarpeensa.

Kustaa Vaasa oli Taivassalon rannalle tultuaan ja tavattuaan siellä joukon alamaisiaan, rahvaan, joka ei osannut sanaakaan hänen kieltään, melkein suuttunut, ja se suomenkieli, jota hän oli kuullut siellä ja muualla puhuttavan, oli hänestä tuntunut, kuten hän sanoi, kauhealta koirankuonolaisten kotkotukselta. Mutta käytännön miehenä hän tajusi, että jos mieli ilmaista ajatuksensa rahvaalle, täytyi joskus julistuksissakin käyttää sen kieltä, — siksi hän tahtoi saada suomenkieltä taitavan kirjurin. Ja Martista hän toivoi sellaisen kasvavan.

Tällävälin oli prinssi Juhana tullut huoneeseen. Hän oli jo Klaus Flemingiltä saanut kuulla airueiden lähettämisestä ja nyt pyrki hän, joka oli aina seikkailuhaluinen, mukaan tälle ratsastusmatkalle. Kuningas kielsi, ei laskenut sellaisiin seikkailuihin lemmikkipoikaansa, jonka hän juuri tahtoi erottaa nuoren Klaun seurasta ja vaikutuspiiristä.

— Mutta voisinhan suorittaa asiasi isä yhtä hyvin kuin tämä nuori teini, intti prinssi vielä.

— Vai niin, voisitko ehkä kirjoittaa suomeksi kirjeitäkin, kuten hän, tiedusteli kuningas, lemmikkinsä vaalean punertavaa tukkaa sivellen.

— Sitähän voin oppia, olen jo oppinutkin muutamia sanoja tämän teinin kaimalta, Tukholman suomalaiselta papilta. Kuule: Rakas isäni…

— Voiko oppia mokomaa kaakkurien kieltä! — Vanhasta kuninkaasta se tuntui yliluonnolliselta; nuo hänen kuulemansa pari sanaa jo aivan viilsivät hänen korviaan. Mutta valtiomiehenä hän älysi tuollakin poikansa leikkiharrastuksella voivan olla merkitystä, ja hän lisäsi suopeammin: — Mutta koeta, Juhana, saat oppia sitä kieltä tällä matkalla ja tältä Martilta enemmänkin, jos tahdot. — Me menemme nyt hetkeksi levolle ja airuet lähtevät matkalle!

Martti Pietarinpoika kumarsi ja poistui kunnioittaen kuninkaan ja kuninkaanpojan luota. Hänen korvissaan soi kauniina kohinana kuninkaan muuten kylläkin äreä ääni ja toiveita virittävä lupaus, ja hän kätki visusti povelleen ne kirjeet, jotka hän oli maan isältä kuljetettavikseen saanut.

III

Samassa venheessä, jossa kuninkaan airueita, jalosukuista Klaus Flemingiä ja halpasukuista Martti Pietarinpoikaa, saatettiin Taivassalosta salmen poikki Vehmaan puolelle, palasivat myöskin Turun tuomioherrat mantereen rannalle jatkamaan piispantarkastustaan. Vieraita oli jo Viaisissa liiaksi tällä kertaa ja pitihän piispankin joutua Turkuun kuninkaan saapumisajaksi.

Soudettiin kauniita salmivesiä, alkutaipaleesta ihan ääneti. Päivä paistoi sateen jäljestä nuortuneeseen luontoon, joka nyt ikäänkuin öisistä ponnistuksistaan rauhoittuneena liikkumatta lepäsi. Kaislikot notkuivat pehmeästi suvituulessa ja niiden siimeksessä sorsaemo opetti pojilleen uinti- ja sukellustaitoa. Kaukaa kuului kaakkurin surunvoittoinen sävel.

Hiukan surunvoittoinen oli venheessä kulkevain hengenmiestenkin mieliala. He muistelivat äskeistä kohtaustaan kuninkaan kanssa ja mietiskelivät, mitä maan isän saapuminen Suomeen oli heidän riennoilleen tietävä. Suomessa oli jo kauan vallinnut painostava mieliala. Jotain oli tekeillä, jotakin odotettiin, vaikkei kukaan tiennyt mitä. Mutta tämän päivän keskustelu Viaisissa oli Suomen kirkon etumiehille ennustanut, että tulossa olevat tapahtumat nähtävästi joka tapauksessa tiesivät takatalvea sille hiljaiselle, henkiselle raivaustyölle, jota he täällä kylmässä, karussa korvessa olivat yritelleet saada alulle.

Varsinkin oli piispa Agricola, tuo muuten niin tyyni- ja hilpeäluontoinen mies, tänään alakuloinen. Hän ajatteli suunnatonta raivaustyötään kirkon vainiolla, josta vasta pieni sarka oli alulla, mutta jota sitä suuremmat vaikeudet kohtasivat, kun hallituksen pyrkimys ilmeisesti tähtäsi kirkon vallan ja arvon heikentämiseen. Samalla hän tunsi tämänpäiväisen tapaamisen johdosta myöskin henkilökohtaista karvautta mielessään. Tosin hän ei ollut koskaan pyytänyt mitään kiitosta työstään puhdistetun opin levittämiseksi, joka samalla oli ollut työtä Kustaa-kuninkaan vallan lujittamiseksi maassa. Eikä hän myöskään mahtajain epäsuopeudesta hätäillyt. Mutta vanhan kuninkaan puheissa oli ollut jotain pistelevää ja epäluuloista, ja se häntä suretti. Eikö Kustaa-kuningas todellakaan sen paremmin ymmärtänyt hänen työtään ja tarkoituksiaan? Ennen hän ne toki käsitti oikeammin, auttoi rahalahjoilla kirkollisten kirjain suomeksi painattamista, jonka työn vaikeuden hän oivalsi, sekä onnitteli niiden ilmestymisen johdosta. Piispa Agricola työskenteli edelleenkin uutterasti ja herkeämättä samoissa kirjallisissa puuhissaan — juuri äsken hän oli saanut valmiiksi Davidin virret ja jatkoi vanhan testamentin kääntämistä. Mutta ehkei kuningas siitä toiminnasta enää välittänytkään, ehkä hän jo ajatteli asiata toisin, katsoi sitä kenties jo karsaastikin…

— Et ole, Mikael, oikein iloinen maan isän saapumisen johdosta Suomeen, virkkoi Eerikki Härkäpää ikäänkuin puuttuen vierustoverinsa äänettömiin ajatuksiin.

— Pitäisihän meidän olla siitä iloisia ja niinhän olemmekin, vastasi Mikael havahtuen. — Mutta pelkään, ettei hän meitä ymmärrä, ei tahdo ymmärtää, että me uskonpuhdistuksen hedelmöittämiseksi — vilpittömästi koetamme syventää uskonnollista ja henkistä elämää maassa.

— Minkä tietysti täytyy tapahtua suomeksi. Mutta siinä hän näkee jotain eriseuraisuutta, jotakin epäilyttävää. Siksi hän ei anna arvoa Suomen papistolle, siksi kavennetaan meidän kymmenyksiämme ehtimiseen, siksi kirkkomme riisutaan ja päästetään rappeutumaan.

Mestari Ericus viittasi viime sanoillaan siihen, että kuningas oli paavillisten muistojen hävittämisinnossa riistänyt kirkoista kaikki niiden kalleudet, messupuvut ja kellotkin, ja peruuttanut niiden tulot kruunulle. Tähän puuttui nyt harvasanainen, sävyisä tuomiorovastikin, virkkaen:

— Tähän onnettomaan kehitykseen on sittenkin luullakseni eniten syynä kuninkaan taloudellinen ahneus. Hän kokoilee vain aarteita rahakammioonsa. Siksi temppelimme ovat nyt kuin alastomat ladot, siksi soi tuomiokirkkomme tornissa enää vain yksi ainoa pikkukello. Samaa tietä on mennyt arvonanto työtämmekin kohtaan…

— Ja kansa oppii siitä pian sekin vähäksymään sekä sielunpaimeniaan että uskontoa yleensä, alkaa turvautua taas omiin arpojiinsa, lisäsi Eerikki. — Koulumme jätetään kannatusta vaille ja niiden parhaat oppilaat, työmme jatkajat, nopitaan kruunun kirjureiksi.

— Onko kuningas vuosien mukana käynyt yleensä valistukselle vieraammaksi, vai katsooko hän työtämme nimenomaan Suomessa karsaasti? — Näin kysyi tuomiorovasti huoahtaen ja tämä kysymys sai taas piispan vilkastumaan:

— Pelkään jälkimmäistä, ja juuri sitä surenkin. Sillä pitäisihän Kustaa Vaasan, joka itse poisti maastaan vieraan ikeen, käsittää paremmin kuin muiden, että Suomenkin kansan täytyy saada kehittyä oman luonteensa, oman kielensä pohjalla — voihan lintukin laulaa vain omaa säveltään… Miten hartaasti toivoisinkaan, että hän nyt tällä matkallaan oppisi meitä ja meidän erikoistarpeitamme paremmin käsittämään…!

Tähän suuntaan jatkui hiljainen, latinankielinen keskustelu keskilaudalla istuvain hengenmiesten joukossa. He olivat ilmeisesti unohtaneet, että yksi etuhangan soutajista, nuori teini, ymmärsi auttavasti heidän keskusteluaan, — peränpitäjäksi asettunut nuori Klaus-herra ei ymmärtänyt latinaa, siitä he olivat varmat. Mutta Martti-teini olikin yhä nousevalla mielenkiinnolla kuunnellut näitä esimiestensä alakuloisia puheita. Ne ja varsinkin eräät hänen rakastamansa piispan huomautukset, välähyttivät hänen nuoreen mieleensä näköaloja ja opetuksia, jotka olivat hänelle aivan uudet ja uutuudellaan melkein tenhosivat. Eihän hän koskaan ennen ollut oivaltanut taikka tullut ajatelleeksi, että tämä Suomen kansa oli sellaisenaan jonkinmoinen kokonaisuus, jolla oli oma olemassaolonsa oikeus ja omat erikoiset tulevaisuustoiveensa. Nyt hän muisti, että isävainaja hänelle oli, opettaessaan aakkosia Agricolan aapisesta, erityisellä innostuksella lukenut sen esipuheen, jossa puhuttiin suomenkielestä, jota kaikkien mielten tuntija ymmärtää, sekä neuvonut häntä kätkemään sen sydämeensä. Nyt verestyi hänessä äkkiä tuo isän neuvo ja ehkä juuri siksi tuo kirkonmiesten tarina nyt vaikuttikin häneen niin lämmittävästi. Nyt hänkin käsitti ikäänkuin uudessa valossa eräät Viaisissa kuulemansa keskustelut ja jäi niitä soutaessaan seulomaan. Hän tunsi sisässään siemenen rupeavan itämään ja hautoi sitä ikäänkuin hellävaroen hiljaisissa, häilyvissä mietteissään, katsellen ohikiitävien saarien ja niemien vehreitä rantoja.

Näistä mietteistä herätti hänet yhtäkkiä hänen opettajansa, mestari
Eerikin kysymys:

Se kuninkaan tarjous oli taipaleen varrella todella toisena mielenkiihoittimena askarruttanut nuoren teinin ajatuksia. Kuninkaan kirjuri ja airut, värikäs aseviitta, kalpa vyöllä, — ne kuvat olivat haltioittavina hänen mielessään pyörineet. Mutta hän ei tahtonut siitä kaikesta itsekään vielä uskoa liikoja, ja vastasi hiljaa:

— Mutta hänen tarkoituksensa on selvä, — monta lupaavaa poikaa on meiltä jo siten viety. Sinusta, Pietari Sillan pojasta, olin kuitenkin erityisesti toivonut työmiestä tähän meidän taimitarhaamme. — Sinä tietenkin noudatat kuninkaan kutsua?

Martti Pietarinpoika oli aivan punastunut tuota esimiehensä odottamatonta tunnustusta, mutta ei voinut siihen hänen mielikseen vastata.

— Ei riippuisi, kuninkaan kutsua on tietysti noudatettava, oikaisi siihen piispa, joka pelkäsi kuumaverisen apulaisensa pian puhuvan liikoja. — Mutta jos joudutkin, Martti, pois opin ahjon äärestä muihin toimiin, voit kyllä sielläkin työskennellä sen kansan hyväksi, josta olet lähtöisin. Me taas uurastakaamme, mahdollisia vastatuulia säikkymättä, hiljaisessa työssämme Suomen kirkon hyväksi, toivossa, että siitä kerran, vaikkapa vasta pitkänkin ajan takaa, kasvaa hedelmiä kansallemme. Intomme ei saa hetkeksikään laimentua.

Täten piispa ikäänkuin tahtoi saattaa päätökseen tuon äskeisen keskustelun ja samalla karistaa mielestään nuo alakuloiset, työintoa helposti lamauttavat mietteet. Pian oltiinkin lehtevärantaisessa valkamassa, jossa venekuntalaisten tiet erosivat.

Klaus-herran komentokäskystä saivat kuninkaan airueet rantataloista kohta ratsut alleen ja karauttivat pian peräkkäin vanhaa valtatietä metsien ja viljelysten halki Turkua kohti.

— Pysy perässä jos voit, teini, tai taivalla jäljestäpäin, huusi Klaus-herra ilkkuen edelle lasketellen. Hän oli ilmeisesti harmissaan siitä, että hänet näin oli lähetetty edeltäpäin matkalle, vieläpä halvan viestiratsastajan matkassa, ja aikoi nähtävästi tehdä matkan yksin.

Mutta Martti, keveä ja sitkas nuorukainen, pysytteli perässä. Hän oli kyllä papin poika ja kaupungin lapsi eikä ollut Klaus-herran tavoin tottunut huimiin ratsastuksiin, mutta hänessä oli sisua, ja hän seurasi kylä kylältä ketterästi jalosukuisen esiratsastajansa kintereillä ikäänkuin tämän huovipoikana. Eikä hän välittänyt ylimysherran nyrpeydestäkään. Vauhti ja liike sai veren hänessä nopeana virtaamaan, mieli keveni, maailma tuntui hilpeänä liitävän hänen silmiensä ohi, — hän oli siinä ratsastavinaan nouseviin, suuriin tehtäviin. Ja hän katseli pian satulastaan kuin kääpiöitä niitä kylänlapsia, jotka aitovieriltä, lehmisavun äärestä ihaillen töllistelivät korskeina karauttavia ryttäreitä. Teinipojasta oli nopeasti kypsymässä kuninkaan ratsastaja.

Köyhä, orpo teini ei ollut näihin asti osannut suuria elämältään odottaa eikä kuvitella. Se oli näihin saakka ollut vain yhtämittaista kieltäytymistä ja nöyrtymistä. Varhaisinta lapsuuttaan hän muisteli kaipauksella: Kivitalo kirkon likellä, isällä korkea, kunnioitettu arvoasema, tuntuvat anetulot, tuottavia tiloja maalla. Mutta siitä luisuttiin alaspäin. Isä kuoli — Martti oli hänen jo ikämiehenä ollessa kuopuksena syntynyt —, äidin oli muutettava kruunulle peruutetusta anetalosta köyhempään asumukseen, entinen loisto hupeni asteittain, kunnes teinipoika äidin kuoltua joutui isävainajan entisten ystäväin armoille. Söi ateriansa milloin minkin papin tai porvarin tuvassa, kävi maakunnassa teinimatkoilla lukuevästä keräämässä, lauloi rahasta porvarien juhlissa ja niin vähitellen valmistautui köyhän maalaispapin virkaan. Sillä hän tiesi hyvin, että ne entiset loistoajat eivät nyt enää papeille palaa.

— Elämäni on ollut aina retustamista ja jäisi aina sellaiseksi. Miksi en siis tarrautuisi tarjottuun korteen. Lausuihan piispakin…

Monet mielikuvat siten risteilivät ja vaihtuivat nuoren ratsastajan mietteissä, kun hän näin karautteli kylänvälejä. Muiden joukosta työntyi esille eräskin, jota hän tuskin myönsi entuudestaan tuntevansakaan, mutta joka nyt yhtäkkiä kuin vanhana tuttuna muodostui hänen ajatuksissaan vilkkaaksi ja selväpiirteiseksi. Turussa oli Martti viime vuodet pitänyt majaa Aningaisten puolella, isävainajansa tuttavan porvarin, Kyrön Heikin talossa, syöden hänen ja hänen vaimonsa, topakan Elisa-emännän pöydässä ja avustaen Heikkiä tarvittaessa kirjoitusmiehenä. Siinä talossa kasvoi hänen ikäkumppaninaan tyttö, Heikin lapsista nuorin, valkokihara, naurusuu, eikä se ollut köyhälle teinillekään ylpeä. He olivat lapsina yhdessä leikkineet ja riidelleet, ja sellaisina olivat heidän välinsä edelleenkin jatkuneet. Ei ollut Martti ikinä lemmestä uneksinutkaan, vielä vähemmin sellaisista Kertulle puhunut, — eihän toki, teinipoloinen, vaikkeihän juuri Heikkikään, jota "Köyhäksi Kyröksi" sanottiin, ollut mikään pohatta, — mutta nyt johtui yhtäkkiä mieleen sellainenkin ajatus, että mitähän Kerttu sanonee, kun hän, Martti, ajaa taloon kuninkaan miehenä ja airuena! Mitähän jos siltä kysäisisi, tahdotko ruveta kuninkaan miehen morsiameksi, vai odotatko parempia…?

— Hassuja mielikuvia! — Martti niitä itsekin aivan säpsähti, kun Klaus-herra juuri niiden keskelle sieltä edeltäpäin hänelle jotakin karjaisi höyryävän ratsunsa selästä, eikä hän heti tajunnut, mitä se siinä tienhaarasta puhui… — Höpsistä, — mutta silmät siltä Kertulta kuitenkin selälleen repeävät! Ja samoin niiltä teinitovereilta, jotka sattuvat Turussa olemaan ja kummissaan katsovat: Marttiko se ajoi…?

Hevoset olivat likomärät ja hiki valui selässäistuvainkin ihoa pitkin, mutta levähtämättä he painoivat Turkua kohden. Elokuun ilta oli kuitenkin jo käsissä, kun maat aukenivat ja kelmeää taivasta vastaan kuvastuivat Tuomiokirkon ja Kertunmäenkirkon suipot tornit ja niitä alempana Vartiovaaran harjalta monet kymmenet tuulimyllyt, jotka siellä kuin rivissä levittelivät siipiään. Saapuessaan Aningaisten mäelle ja sen rinteelle rykeytyneen etukaupungin kohdalle ratsastajat näkivät edessään Aurajoen eteläisen rannan vanhat kookkaat kivitalot, nuo paavinaikaiset kirkolliset juhlarakennukset, jotka enimmäkseen kumminkin olivat rappeutuneet, mikäli eivät olleet aivan raunioina. Suuret tulipalot olivat näet viime vuosina pariinkin kertaan tuhonneet tuota vanhaa kirkkokorttelia ja Martti-teini tiesi, että nuokin muurit, jotka vielä korkeina vastaan kohosivat, olivat jo aikansa eläneet. Jokunen vanha anetalo vain, joka oli oston kautta joutunut jonkun rikkaan porvarin haltuun taikka jonka joku ovelampi hengenmies oli asunnokseen saanut, oli auttavasti käyttökuntoon korjattu, muuten oli jo vanha kirkkokortteli menneen ajan muistoa.

Turun myöhempi asutus oli varsinkin noiden suurten palojen jälkeen ryhmittynyt alemmas joen varrelle sekä Aningaisten puolelle, jossa kaalimaitten keskellä oli rivittäin verrattain uusia, valkoisilta hohtavia puutaloja. Sinne, entisille piispan pelloille, olivat varsinkin Turun suomalaiset nousukasporvarit rakentaneet talojaan; siellä oli Innamaan korkeapäätyinen rakennus, siellä muuan Krankan Mikon, tuon äveriään laivaporvarin, monista taloista, siellä vihdoin… Niin, sinnepäin vetivät Martin katseet… Mutta ohi tuon uuden kaupunginosan, ohi Köyhän Kyrön pienen talon, nyt hiestyneet ratsastajat painoivat, tehden kivisillan korvassa pienen pysähdyksen ja siinä lausuen toisilleen jäähyväiset. Siinä käänsi näet Martti Pietarinpoika väsyneen ratsunsa tiukasti oikealle, linnanveräjälle päin. Sillä linnaan nyt nuori airut, erottuaan ylpeästä matkatoveristaan, joka ajoi yöpymään isävainajansa komeaan kaupunkitaloon, viipymättä kiirehti, viedäkseen sen isännälle, Simo Tuomaanpojalle, kuninkaan kirjeen ja viestin. — Sitten vasta vanhaan majapaikkaan Aningaisissa laittamaan kuntoon kuninkaan suomenkielistä kirjettä ja tervehtimään vanhoja tuttavia!

Arkielämän sävyisässä rauhassa ja mitään pahaa aavistamatta oli Turun vanhahko, verkasliikkeinen linnanvouti Simo Tuomaanpoika juuri hankkiutumassa perheineen levolle hiljaisen linnan hiljaisessa siipirakennuksessa, kun hänelle äkkiä tuotiin sanoma kuninkaan airuen saapumisesta. Hän hätkähti pahasti, sillä nämä kuninkaan viestit olivat aina omiansa häiritsemään hänen elämänsä säännöllistä kulkua ja aiheuttamaan hänelle ylimääräistä puuhaa ja vaivannäköä. Tosiaankin, Turun linnanvoutina olisi nykyisissä rauhan oloissa ollut hyvä olla, ellei aina toisinaan olisi saapunut näitä kuninkaallisia kirjeitä ja pikaviestejä, jotka aiheuttivat senkin seitsemän toimenpidettä. Nämä olivat silloin kohta ja tarkoin suoritettavat, siitä piti kyllä kuninkaan valvova silmä huolen. Tuomas kiraisi senvuoksi nyt hiljakseen, vetäessään uudelleen housut jalkaansa ja kutsuessaan airuen puheilleen.

Mutta vasta hän pahasti säikähti, kun nuori airut oli hänelle asiansa esittänyt ja hän oli lukenut kuninkaan kirjeen. Hän hypähti pystyyn ja uni karisi kokonaan hänen silmistään.

— Herra Jumala, mitä puhut, onko kuningas jo Suomessa? Taivassalossa koko seurueineen, ja täällä linnassa huomenna — niinkö väität? Etkö horise?

Simo-parka, jolla kyllä oli ollut edeltäpäin saapunut jäytävä tieto tai aavistus sellaisesta mahdollisuudesta, että kuningas tänä syksynä tulisi Turkuun, mutta joka ei sitä tosissaan ollut ottanut uskoakseen, hölmistyi niin, ettei tiennyt, kumman jalan pistäisi mihinkin kenkään. Mistä päästä pitäisi nyt aloittaa vastaanottopuuhat, kunnollisiin valmistuksiin ei tässä ole enää mitenkään aikaa! Hän pukeutui ensi hädässä komeimpaan asepukuunsa, miekkavyöhön ja kannussaappaisiin, joita hän vain suurina kirkkojuhlina oli käyttänyt, mutta oivalsi samalla, ettei tämä puku häntä pitkälle auttanut eikä ollut vielä tarpeellinenkaan. Itse linnahan olisi huomiseksi saatava auttavaan, siistiin kuntoon kuningasta ja hänen seuruettaan varten, ja tämän tiesi Simo varsin ylivoimaiseksi tehtäväksi — siksi hän vuoroin siunaili, vuoroin kiroili.

Sillä Turun linna oli nyt vuosikymmeniä ollut — sekä asianomaisten toimettomuudesta että varojen puutteesta — varsin vaillinaisessa hoidossa ja varsinkin sen juhlahuoneet olivat jääneet korjaamatta. Siellä olivat viime aikoina isännöineet vain tilapäiset linnanvoudit, kuninkaan palkkakäskyläiset, veronkantajat ja tilintekijät, jotka asuivat muutamissa taloushuoneissa, ei omaa hoviaan pitävät linnanherrat taikka läänitysmiehet, niinkuin ennen aikaan. Siten sekin vähä, mikä olisi eri aikoina kuninkaan käskystä ollut linnana hoidettava, oli enimmäkseen jäänyt rappeutumaan. Vanhoissa n.s. juhlasuojissa ja kanslioissa tuskin oli käyty vuosikausiin, niissä vallitsi vuosien pöly ja ummehtunut autius, hiiret ja hämähäkit olivat saaneet siellä vapaasti mellastaa. Rappuset olivat törkyä täynnä, ovet tuskin liikkuivat saranoillaan, pienistä lasi-ikkunoista pääsi vain kuulakas valo sisään. Entä huonekalut, entä vuoteet ja vuodevaatteet, entä koko keittiökomento…!

— Se on mahdotonta, saatte sen uskoa, hoki Simo niin ankaran näköisenä, että Marttia aivan nauratti, sillä kenellepä hän siinä vihojaan purki. Sen oivalsi silloin Simo itsekin ja laukesi taas toivottomuuteen. Mutta kuninkaan kirje repäisi hänet taas siitäkin irti.

— Ei, yrittää täytyy, mitä yrittää voidaan. Voi Jumala, sitä työn ja edesvastuun määrää!

Siitä sukeutui sinä iltana rajatonta juoksua, huutoa ja hälinää Turun vanhassa linnassa, niin että sen hiiret ja hämähäkit ja pelätyt peikot arvatenkin panivat sitä menoa vastaan ankarat vastalauseensa. Linnan väkeä ja palvelijoita oli vähän, kaupunkiin oli pikasanoja laitettava ja sieltä vielä iltamyöhällä nostatettava aputyöläisiksi kaikki miehet ja naiset, joita vain liikkeelle saatiin, — Simo sääsi tähän kiireeseen oikein ylimääräisen pakko-oton. Sinä yönä ei kukaan nukkunut Turun linnassa, ei edes unestaan arka Simo Tuomaanpoikakaan, jonka olisi pitänyt järkiperäisesti järjestää ja johtaa työt, mutta joka vain kulki ympäriinsä ja valitteli tätä suunnatonta työn paljoutta ja tuloksen epätyydyttäväisyyttä. Annettiin käskyjä ja vastakäskyjä, juostiin ristikkäin, kannettiin vettä ja sohittiin luudilla, naulattiin ja revittiin, huudettiin ja hoilattiin.

Nuori airut katseli tätä aiheuttamaansa menoa hetkisen ja sai samalla moneen kertaan kysyjille vakuuttaa, että kuningas todella saapuu, — lisäsipä hän omista tiedoistaan vielä senkin, että hän on varmasti äreä ja vihainen, ellei vastaanotto ole arvonmukainen. Mutta asiansa näin toimitettuaan hän läksi kaupunkiin — tietysti nytkin ajaen hiukan levänneellä selkähevosellaan. Sinnekin oli jo, tuon kiireellisen pakkokutsunnan mukana, levinnyt sanoma kuninkaan tulosta, ja melkein yhtäläisen hälinän ja kiireen se oli aiheuttanut monien porvarien kodeissa. Kaiken varalta karautti Martti vielä märällä ratsullaan kivisulan poikki raatihuoneelle, vieden sinnekin sanan kuninkaan tulosta, herätti jo makuulleen menneen pormestarin Olavi Bruunin hänen talostaan luostarinkorttelista ja sai siten asianomaiset maistraatin herratkin liikkeelle kaupunkiaan siistimään ja koristamaan. Lennättipä hän sanan kirkon viereiseen tuomiokapituliinkin, saaden hengenmiehetkin hereille.

Nyt vasta hän ajoi verkemmin takaisin vanhaa majataloaan kohti. Raatihuoneentorilla olivat kivimyymälän luukut suljetut, mutta niiden edustalla seisoi vielä porvareita ryhmittäin keskustellen päivän suuresta tapahtumasta, ja he osoittivat Marttia kädellään hänen ohi ajaessaan, virkkaen toisilleen, että tuossahan se nyt on se kuninkaan uusi airut, entinen teini. Kivisillalle, ainoalle Aurajoen yli vievälle sillalle, oli hänen taas sen yli ajaessaan, kokoontunut turkulaista nuorisoa tapansa mukaan iltayöhön asti jaloittelemaan, ja aivan oikein, sieltähän töllisteli iltahämyssä häntä joku hämmästynyt lukutoverikin. Mutta Martti ei nyt jäänyt heille selityksiä antamaan. Hän oli pitkästä, oudosta ratsastuksesta lopen väsynyt, vaikka hän ei sitä paljoa tuntenut; iloinen onni täytti nyt hänen mielensä ja toivorikkaana hän ratsasti Aningaisten uutta kaupunginosaa kohti. Samalla tykytti sydän kuitenkin hiukan levottomanakin; hän tunsi olevansa tienhaarassa, jossa suunnat olivat tietymättömät. Ja sitäpaitsi, — turhaa kuvitteluahan se tietysti oli! — mutta, kuinka olikaan, virisi hänessä kuitenkin yhä uudelleen ja väkisinkin ajatus:

Seuraavan päivän iltana oli koko Turun kaupunki lähtenyt liikkeelle tervehtimään kuningasta ja hänen seuruettaan, jotka olivat päivällä laivastollaan, leudon merituulen lennättäminä, laskeneet Turun linnan satamaan ja siellä nousseet maihin. Vastaanotto oli ollut — niin kerrottiin väkijoukoissa —, tilanteeseen nähden mahdollisimman juhlallinen: Simo Tuomaanpoika oli linnarenkeineen parhaissa asemiehen asuissa kumarrellut Vesiportilla, jonka laituriin päällikkölaiva oli laskenut ja jonne myöskin kaupungin raadin edustajat sekä kaupungissa olevat aatelisherrat naisineen olivat saapuneet kuningasta ja nuorta prinssiä vastaanottamaan. Senjälkeen oli vieraat saattokulussa viety linnan häthätää siistittyihin juhlasuojiin, missä linnanpappi heidät siunasi. Mutta kiitos ja palkinto Simo Tuomaanpojan vastaanotosta ja kaikesta suunnattomasta yöllisestä vaivannäöstä ei ollut kovinkaan suuri. Kolkoissa, kylmänkosteissa, autioilta kajahtavissa linnansuojissa oli kuningas kotvan kävellyt edestakaisin otsa poimuissa ja sitten kipakasti komentanut tulen takkoihin, valittaen:

— Täällähän on kylmä kesälläkin! Onko niin laita aina Suomessa vai oletko sinä, Simo, juuri meitä varten valinnut linnan kolkoimmat kellarihuoneet?

Simo Tuomaanpoika oli vakuuttanut, että huoneet olivat linnan parhaat. Siihen oli taas kuningas vastannut, että ei hän aio kauaksi aikaa jäädä tähän "koloon". Hän odottaa vain sanaa Viipurista ja sen saavuttua hän lähtee taas matkalle — jonnekin päin!

Kustaa-kuningas ei siis ollut kovinkaan ihastunut Turkuun tulostaan. Hän oli kerran ennen, lähes kolmekymmentä vuotta sitten, käynyt Suomessa, oli silloin saanut epäedullisen vaikutuksen tanskalaisten vähän aikaisemmin hävittämästä, köyhästä ja vähän viljellystä maasta ja sen jurosta kansasta. Tämä vaikutus uudistui hänessä nyt entistä voimakkaammin, eikä hän sitä suinkaan salannut.

Mutta nuori Juhana-prinssi ei ollut tullut Suomeen samanlaisin ennakkovaikutelmin. Suomi oli hänestä jossakin määrin satumaata, jonka oloja hänelle oli kuvattu hyvin eri tavoilla. Sellaiset ruotsalaiset, jotka Suomea vain vähän tunsivat, kuvasivat sen yleensä karuksi saloksi, jossa karhut ja sudet mellastivat ja jonka ihmisasukkaat olivat puolivillejä paimentolaisia, noitia ja velhoja. Tällaiset kuvaukset eivät kuitenkaan olleet nuorta prinssiä peloittaneet; päinvastoin ne olivat kiihoittaneet hänen herkkää mielikuvitustaan. Mutta hän oli saanut Suomesta vallan toisenkinlaisen kuvan, ja sen oli hänen silmäinsä eteen luonut hänen opettajansa, Tukholman suomalainen Martti-pappi. Tämä rakasti syvästi syrjäistä syntymämaataan ja kertoi sen luonnosta, viljelyksistä, sen toimeliaista ja uutterista asukkaista, heidän luonteestaan ja lahjoistaan sekä taisteluistaan ja ponnistuksistaan kuninkaanpojalle varsin ihanteellisin, lämmittävin sävyin. Siksi Juhana oli ollut niin kärkäs itse Suomeen tutustumaan, siksi hän nyt jo kohta Turkuun saavuttuaan halusi, — niin edelleen kerrottiin — käydä kaupunkia katsomassa ja sen asukkaita tervehtimässä. Ja tätä vierailua nyt turkulaiset linnatiellä, sillankorvassa ja kapeilla kaduillaan jännityksellä odottelivat.

He olivat vetäneet liput satamassa olevien laivojensa mastoihin, he olivat lakaisseet torinsa ja katunsa ja tuoneet lehtikoivuja porttiensa pieliin; olivatpa he tänään sulkeneet kivipuotinsa ja ranta-aittansakin, kuten juhlaksi ainakin, ja moni oli jo odotusaikana kaupungin kellareissa pohjustanut asiaan kuuluvan pienen juhlahumalankin.

Vähitellen rupesikin illan suussa vieraita pienin ryhmin saapumaan linnasta kaupunkiin. Sieltä tuli kirjavapukuisia hoviherroja ja komeasti asestettuja henkivartijahuoveja, jotka yhtäkkiä antoivat eloa kaupungin harmaaseen yksitoikkoisuuteen ja piankin miehittivät sekä kaupungin koruttomat kapakat että monet sen vieraanvaraisista yksityiskodeistakin. Ja vihdoin saapui sieltä odotettu, komea ratsumiesparvi. Sen johtava, keskeinen henkilö tunnettiin heti 17-vuotiaaksi Juhana-prinssiksi. Hän ratsasti lumivalkoisessa olkaviitassa, valkoinen sulka kauniissa lierihatussaan, jonka alta hulmusivat kellervänpunaiset kiharat. Hänen kasvonsa olivat vielä lapsekkaan nuoret; niillä leikki hilpeä, ystävällinen hymy ja koko hänen olentonsa osoitti reippautta ja hyväntahtoisuutta. Heti ensi silmäyksellään tämä valkoinen ruhtinas voitti puolelleen turkulaisten sydämet; he tervehtivät häntä katuvieriltä voimakkailla huudoilla, ja kun ratsuparvi oli verkalleen ajanut ohi, seurasi väkijoukko sankkana, porisevana virtana sen perässä. Prinssi ajoi seurueineen ensiksi vanhaan kirkkokortteliin, joka nyt, tulipalojen hävittämänä, oli suureksi osaksi raunioina, mutta josta kuitenkin vielä saattoi saada kuvan sen entisestä mahtavuudesta. Käytyään vanhassa tuomiokirkossa, joka palojen jälkeen toki oli jo pantu auttavaan kuntoon, seurue ajoi Hämeenkatua ylös Vartiovuorelle ja paremmin säilyneen porvarikaupunginosan halki vanhalle Luostarimäelle, josta näköala kaupungin yli oli laaja. Jo itse mäki oli näkemisen arvoinen. Raunioina oli siellä nyt vanha, suuri, aikoinaan muhkea mustainveljesten pyhättö. Tulipalo oli senkin hävittänyt — ainoastaan luostarikirkko oli vielä pystyssä — ja noin parikymmentä vuotta sitten oli sieltä viimeiset munkit muuttaneet pois, antautuen maallisiin tehtäviin. Nyt oli raunioista jo ruvettu vedättämään pois tiiliä ja hirsiä linnankorjauksiin ja muihin kruunun töihin, ja noissa pitkäsiipisissä, sokkeloisissa kivimuureissa, joiden pienissä kammioissa ennen hartautta harjoitettiin, mutta joita kohtaan Turun rauhallisella väestöllä nyt oli eräänlainen kunnioittava kammo, piileskeli vain rikoksentekijöitä ja karkulaisia, joita järjestysvallan oli sieltä vaikea saada käsiinsä. Koko vanhalla luostarimäellä oli uusissa oloissa pahalta kajahtava maine. Mutta Turun porvarit olivat kuitenkin ymmärtäneet muuttaa luostarin ennen hyvästi hoidetut ryytimaat ja yrttitarhat peltomaikseen ja niissä vihannoivat nyt rehevät kaaliviljelykset ja naurissarat.

Näiltä raunioilta Juhana-prinssi seurueineen katseli Suomen vanhaa pääkaupunkia. Se oli nyt entisen kukoistusaikansa jälkeen laskeutunut alas aallon pohjaan, mutta varsinkin sen laitamilta, missä uudet, valkoiset puutalot kohosivat vihantain viljelysten keskitse, näkyi jo uuden elpymisen merkkejä. Kaikille oli tunnettua, että Kustaa-kuningas oli viimeisten tulipalojen jälkeen vahvasti ajatellut koko Turun kaupungin siirtämistä pois sen vanhalta, ahtaalta paikalta, jonne sen paavinaikaista kirkkokomentoa muistuttavat rauniot olisivat saaneet jäädä maatumaan. Uusi kaupunki olisi rakennettu johonkin väljempään paikkaan syvempäin vesien varrelle. Mutta Turun porvarit olivat hartaasti pyytäneet, että heidän kaupunkinsa saisi vanhoine muistoineen ja kapeine kujineen jäädä entiselle paikalleen, ja Juhana-prinssi asettui ehdottomasti, Luostarinmäeltä katsellessaan tuota sortunutta mutta uudelleen elpyvää yhteiskuntaa, heidän toivomuksiaan tukemaan. Sillä koko tuo vanha asutuspaikka Aurajoen molemmilla rannoilla teki häneen hauskan, viljelystä, työtä ja uurastusta todistavan vaikutuksen. Kirkkoineen, tuulimyllyineen, laivoineen ja vihreine "ryydinmaineen" oli tämä kukkulain ja laaksojen kaupunki lopultakin kaunis kaupunki.

Laskeuduttuaan takaisin sydänkaupunkiin ja tervehdittyään sen luottamusmiehiä vanhan, uudestaan kuntoonpannun raatihuoneen edustalla, prinssi nousi seurueineen torilla satulasta ja astui alas matalaan, keskiaikaiseen, Pyhälle Nikolaille aikoinaan omistettuun kaupungin kellariin, jossa kehuttiin tarjoiltavan vahvaa, hyvää, Ruotsissakin kuuluisaksi tullutta Turun olutta. Ratsastus pölyisillä kujilla olikin antanut vieraille aimo janon ja mielihyvällä he siemasivat harkan ja toisen tuossa viileässä, vanhassa kiltassa, jonka savuttuneita seiniä vielä koristivat haaleutuneet pyhimysmaalaukset ja jonka perällä, myymäpöydän takana, seisoi kunnioitettava rivi suuria, tammisia tynnyreitä. Täällä oli Turun ja sen seudun ylimysherrainkin tapana sammutella janoaan ja usein kyllä panna toimeen jymyjuominkejakin, jolloin he hurjastelullaan ajoivat pakosalle kellarin varsinaiset vieraat, porvarit ja käsityöläiset.

Siellä oli nytkin pöytäkunta nuoria Turun seudun aatelisherroja, jo auttavalla juhlatuulella; parhaina miehinä joukossa olivat siellä Klaus Fleming ja hänen veljensä Jaakkima. Klaus-herra ei näet ollut Turkua edemmäs vielä ehtinytkään, sillä hän oli kaupungissa tavannut äitinsä ja veljensä ja oli ulkomaamatkansa jälkeen katsonut hetken sopivaksi pieneen ilonpitoon. Semmoisista olivat veljekset, nuoresta iästään huolimatta, jo kuuluisat Turussa, missä he hurjalla humalaluonnollaan ja vallattomuudellaan monta kertaa olivat joutuneet väestön puheenaiheeksi, miesten harmiksi ja naisten kauhuksi. Prinssi tervehti matkatoveriaan ja seikkailumestariaan, kysäisten:

— Enkä lähde, vastasi Klaus rehennellen ja tuttavallisuudella, joka herätti läsnäolevain huomiota. — Minä lähden omille retkilleni!

— Niin, sotaretkelle, kunhan nyt asiat sinnepäin selviäisivät, virkahti prinssi. — Sinne lähden silloin minäkin.

— Miten käynee, se riippuu kai isästä kuninkaasta, vastasi Klaus vähän pisteliäästi. Hänellä näytti olevan jotakin hampaankolossa, joka nyt oluen voimalla purkausi esiin. — Kyllä minä tiedän, miksi minut maalaiskaakilla ja teinikakaran matkassa lähetettiin ajamaan edeltä Turkuun. Ei se tapahtunut äitini vuoksi eikä Viipurin kirjeiden takia, vaan koska minua pidetään sopimattomana seurana kuninkaalliselle prinssille — olen vähän liiaksi voimanmiestä hoviseuroihin. Niinkuin olenkin. Tahdotteko nähdä näytteen…!

Hän otti kolmijalkajakkaran, jolla oli istunut, ja iski sillä tiskin yli lujasti vannehdittua, paksua tammitynnyriä, niin että jakkaran jalat painuivat syvälle tynnyrin sisään, roiskauttaen ympäri seuruetta ruskeaa nestettään. Kellarissa syntyi pian aikamoinen oluenpaisumus. Jos Klaus Fleming jostain suuttui, täytyi hänen aina saada purkaa sisunsa johonkin voimannäytteeseen, kykenemättä silloin ollenkaan arvostelemaan tekojensa sopivaisuutta. Näin mellastettuaan hän nauroi tekoselleen, pitäen sitä hyvinkin onnistuneena, ja vimma oli ohi.

Tämä kohtaus herätti tietysti pahennusta prinssin hienossa seurueessa.
Ja sitä lisäsi heti vielä toinen Klaus-herran ylimielisyyden puuskaus.

Kellarista lähdettäessä seurasivat Fleming-veljekset prinssin matkuetta torille, josta taas oli lähdettävä jatkamaan kiertoretkeä. Sinne torille oli tällä välin keräytynyt prinssin satulaannousua katsomaan "koko" Turun väestö; tiheänä rykelmänä se seisoi siellä intomielissään ja juhlapuvuissaan kuninkaanpoikaa taas tervehtiäkseen. Väkijoukossa, lähellä kiltankellaria, seisoi nyt myöskin muiden lomassa teini ja kuninkaanairut Martti Pietarinpoika, sivullaan naurusuinen, valkohipiäinen neitosensa, jolle hän ylpeällä asiantuntemuksella selitteli, kuka kukin hoviseurueeseen kuuluva oli, mikäli tämä oli Viaisissa jäänyt hänen mieleensä. Tyttö oli puettu siniseen, ilmavaan kesämekkoon, hänellä oli sininen nauha vaalean tukkansa siteenä ja silmätkin olivat hänellä siniset ja iloiset, — hän oli vaatimaton, mutta sievä. Suotta ei Martti häntä ihastellut; monen muunkin katseet kiintyivät tuohon kauniiseen porvarineitoon. Niin Klaus Flemingkin, joka melkein suoraan kellarista astui Martin luo, löi häntä olalle ja virkkoi:

— Terve matkatoveri! Ja terve sinä sorea neitokainen, — oletko tämän
Martin heila?

Tyttö punastui tietenkin tuollaista kysymystä tässä suuren väkijoukon edessä, mutta Martti kiirehti tytön puolesta reippaasti vastaamaan:

— Liian hyvä sinulle, teinipojalle. Heitä hiiteen, tyttö, tuollainen aseeton tyhjätasku ja tule minun heilakseni…

Ja hän ojensi jo kättään temmatakseen tytön mukaansa. Kainosti neitonen vetäytyi syvemmälle väkijoukkoon, mutta Klaus seurasi häntä sinnekin, ladellen puolihumalaisen kohteliaisuuksia:

Väkijoukko liikahti jo pelästyneenä. Mutta Juhana-prinssin viittauksesta oli samassa pari hänen seurueessaan olevaa herraa rientänyt taltuttamaan nuoren ylimyksen karkeaa katukosiskelua ja Klaus-herra seurasikin heitä nyt kiltisti, liittyäkseen ruhtinaalliseen saattueeseen. Mutta vieläkin hän, ratsun selkään noustessaan, kääntyi Martin puoleen, rämäytti karkean naurun ja uhitteli ilkkuvasti:

— Sen syötin sinulta vielä kerran vien, poika, usko minua. Näkemiin, sinityttö…!

Turun porvareillehan tällainen ilkeä katukohtaus ei ollut outo. Samantapaisia oli ennenkin sattunut, kun nuoret ylimysjunkkarit juovuspäissään sopimattomasti lähentelivät heidän tyttäriään, — olipa sattunut, että tuollainen ujostelematon hienostelija todella oli kääntänyt pään pyörälle joltakin porvarisneitoselta ja saattanut hänet onnettomaksi. Varsinkin olivat Kuitian nuoret herrat pahassa maineessa tällaisesta elostelustaan ja moni porvarinpoika hautoi siitä sydämessään kaunaa heitä kohtaan, vaikka varoi sitä näkyville päästämästä. Itse Juhana-prinssiinkin oli Klaus-herran esiintyminen nyt tehnyt pahan vaikutuksen ja jollakin tavoin sitä hyvittääkseen hän tervehti lähtiessään erittäin ystävällisesti Marttia ja kohotti kohteliaasti hattuaan hänen kainostelevasti polviaan notkistavalle seuralaiselleen.

Mutta nuoressa Martti-teinissä kohisivat veret ja hänen nyrkkinsä olivat tiukalle puristuneina. Vihaisin silmäyksin katseli hän poistuvaa seuruetta, vaikkei hän kotvaan aikaan oikein oivaltanut, mitä siinä oli tapahtunut. Prinssin saattue ajoi edelleen kivisillalle ja siitä linnaan päin, väkijoukon sitä yhä seuratessa; tori rupesi taas tyhjenemään. Marttikin kulki virran mukana tyttönsä rinnalla, mutta hän ei tiennyt enää minne ja mitä varten. Hänestä oli koko illan ilo pilalla — ylimielisen ylimysnuorukaisen karkeat uhkaussanat vain soivat hänen korvissaan.

Jospa hän olisikin saanut jo eilen illalla virketyksi Kertulleen sen, mitä oli aikonut. Siihen ei ollut häneltä kuitenkaan riittänyt uskallusta teräväsilmäisen Elisa-emännän saapuvilla ollessa; hän oli aikonut puhua tarkemmin tänään, mutta olipa hän sentään luullut, että tyttö jo parista sanastakin oli ymmärtänyt, mihin hän tähtäsi. Tervehdittyään reippaana miehenä talon väkeä Köyhän Kyrön tuvassa, oli hän näet astunut Kertun eteen ja kysynyt, "minkä miehen luulet nyt, Kerttu, edessäsi seisovan"? — "Saman papinsällin kuin ennenkin", oli tyttö vastannut niinkuin aina ilvehtien, "saman sällin, vaikka se nyt näkyy kyntöhevosella ajavan!" — "Eipäs, sinä erehdyt, kuninkaan airut tässä nyt sinun edessäsi seisoo", oli Martti kehunut, "ja sille tästä nyt alkaakin uusi ja komeampi elämänura"…

Sen verran hän oli Kertulle saanut kehaistuksi, mutta sitten siihen oli tullut muuta väliin; oli täytynyt ruveta juurta jaksain kuvaamaan Heikille ja hänen uteliaalle akalleen ja koko muulle talonväelle, mitä kaikkea Taivassalon rannalla ja Viaisten pappilassa oli tapahtunut, mitä kuningas oli hänelle toimeksi antanut, mitä käskenyt ja mitä luvannut… Niin oli kulunut ilta yöhön asti.

Tänään Martti oli yrittänyt mennä linnaan kuninkaan kutsua noudattaen, mutta hän oli siellä saanut käskyn tulla huomenna. Ja tämän illan oli Martti senvuoksi varannut hauskaan kävelyyn Kertun kanssa. Olipa hän tytön silmistä nähnyt, että tämä ohjelma Kerttuakin miellytti. Ihan varmaan siitä olisi tullut selvä. Mutta nyt…

— Kuule, Kerttu, vähällä jo piteli, etten lyönyt tuota tungettelevaa roikaletta, virkahti Martti vihdoin pitkän ajan jälkeen, kun he virran mukana soluivat Aningaisten puolelle.

Kertun äänessä ja silmissäkin oli nyt jotakin outoa, oli kuin ivaa. Martista tuntui, ettei kenties tuo aatelisherran karkea liehittely ollut lopultakaan köyhästä porvarintytöstä ollut niin erittäin vastenmielistä… olihan Klaus lausunut hänestä kauniita mainesanoja, jommoiset aina naisiin pystyvät… Martti vaikeni taas pitkäksi kotvaksi. Hänen entinen rohkeutensa oli pahasti lamaantunut, mutta hän koetti sitä sentään vielä karaista, virkahtaen:

Kylminä nuo sanat sattuivat nuorukaisen tulistuneeseen mieleen. Ihan selvästihän oli Kertun sanoissa ja sävyssä nyt jotain pistelevää ja ärsyttävää. Heidän keskustelunsa katkesi siihen. Martti luki seuratoverinsa kasvojen vaihtuvista väreistä ja hänen silmiensä omituisesta kiillosta, että joitakin aivan uusia ajatuksia oli hänen päässään ruvennut liikkumaan, ja seurasi senvuoksi ääneti tyttöä tämän kotiin. Sinne oli jo tieto lennähtänyt äskeisestä katukohtauksesta ja Kertulle osoitetusta huomiosta. Kaikki ehättivät nyt uteliaina ja melkein mairemielellä siitä tarkemmin tiedustelemaan, häärien ja kaakattaen kuin kanaparvi ympärillä. Elisa-muorikin oli aivan pohteissaan…

Marttia tuo kaakatus ei ollenkaan miellyttänyt. Hän vetäytyi sen vuoksi omaan tuvannurkkaansa, missä hänellä oli vähät kirjansa ja kapineensa, ja rupesi uudelleen katselemaan sitä kuninkaan kirjeen suomennosta, jonka hän aamulla oli ensi töikseen suorittanut ja joka huomenna oli linnaan jätettävä. Se oli vastauskirje Uudenlinnan käskynhaltijalle, Kustaa Finckelle, tämän tekemän kysymyksen johdosta, joka koski Sisä-Suomen asuttamista.

"Ja mitä erämaiden rakentamiseen ja omistamiseen tulee, on tahtoni, että niiden viljelemistä voimalla eteenkinpäin harrastat ja käsket Savon miehiä sinne vapaasti asettumaan. Kuka tahansa niitä, omikseen sanoo, jos hän ei niillä asu, ovat ne kruunun omat ja me annamme maat niille, jotka sinne muuttavat asumaan. Tätä tulee kaikkien totella."

Tähän kirjeen sisältöön ei Martti ollut aamulla kiinnittänyt mitään huomiota. Nyt uudelleen lukiessa tuo pitkä juttu erämaista herätti hänen mielessään muistoja siitä, mitä hänen isävainajansa oli kertonut muinaisista taisteluista ja kilvoituksista noilla kaukaisilla takamailla. Hänenkin sukunsa, joka oli hämäläistä talonpoikaisjuurta, oli noiden erämaiden laidasta peräisin, niin oli isä hänelle usein kertonut. Martti ei siitä heimoudestaan ollut sen koommin mitään kuullut eikä siitä muuta sen tarkempaa tiennyt, kuin että hänenkin sukunsa edustajia, vanhoja hämäläisiä, oli ollut mukana noissa taisteluissa takamaiden omistamisesta savolaisia vastaan. Omituista, tämän kirjeen mukaan ne maat nyt siis luvataan pois savolaisille…

Nuoren teinin ajatukset takertuivat, pyrkien tarmokkaasti vapautumaan äskeisistä ikävistä mietteistä, tähän kaukaiseen seikkaan. Mutta eipä hän osannut sitäkään selittää ja mitäpä se muuten häneen kuului sekään, — hän oli vain koettanut saada kirjeen suomalaisen rahvaan ymmärrettäväksi ja tässä se nyt on. Omistakoon nuo takamaat sitten kuka hyvänsä — hän oli kyllästynyt ja väsynyt kaikkeen ja vääntäytyi hetken kuluttua, tuvan väen vielä tarinoidessa Kertun herättämästä merkillisestä huomiosta, nurkkaansa penkille pitkälleen nukkumaan.

Ja unelmissaan hän oli kohta taas vapaa ja huoleton airut, joka mistään välittämättä kiiti hevosensa selässä suuriin, tärkeisiin tehtäviin.

Turun linnassa Kustaa-kuningas tiedusteli yhä uudelleen, eikö ole saapunut hänen odottamaansa airutta Viipurista, ja kävi kerta kerralta kärsimättömämmäksi, kun aina sai kieltävän vastauksen. Hänen olisi käskyjensä mukaisesti pitänyt saada rajalle kokoontuneen sotaväen ja sinne lähettämänsä laivaston päälliköiltä tietoja asemasta voidakseen tehdä päätöksensä, ja hän sadatteli sekä päälliköitä että airueita, jotka häntä vastaan näin niskoittelivat. Siksi hän oli äreä ja lyhytsanainen ja tällaisella tuulella hän myös otti vastaan ne suomalaiset, jotka tulivat häntä linnaan tervehtimään, sekä ratkaisi hallintoasiat, joita hänelle täällä esitettiin. Paljon näkyi linnan odotushuoneissa olevan asiakkaita, joita ei ollenkaan viety sisään — niiden joukossa istui Martti Pietarinpoikakin pitkän rupeaman eräällä kivipenkillä odottaen vuoroaan —, ja nekin, jotka sisällä kävivät, tulivat sieltä takaisin sangen pian, tulivat korvat kuumina ja selkä käppyrässä kuin rokkiinsa saaneina.

Tällainen oli mieliala, kun linnaan saapui Erik Flemingin leski, Kuitian ja Syrjän omistajatar, jaloryhtinen Hebla-rouva poikineen. Heidät laskettiin heti sisään. Tämä suku oli näet Suomen ylhäisintä ja rikkainta. Erik Fleming, joka oli tanskalaisilta valloittanut Suomen Kustaa Vaasalle, oli senjälkeen monien vuosikymmenien varrella ollut kuninkaan luotetuin mies Suomessa, hänen valtansa tuki, hänen sotaväkensä päällikkö, hänen verolähteensä ja hänen neuvonantajansa. Enemmän kuin kukaan muu oli hän näillä "itämailla" valtaherrana isännöinyt, enemmän kuin kukaan muu Suomen vapaamiehistä hän oli siitä asemastaan hyötynyt, saaden kuninkaansa suosiosta yhä uusia, laajoja läänejä, korkeita virkoja, mahtia ja varakkuutta.

Tämä Erik Fleming, "Suomen kaunistus ja tuki", niinkuin oli latinaksi kirjoitettu hänen hautakiveensä Paraisten kirkossa, oli kuollut 7 vuotta sitten, ja hänen leskensä Hebla Sparre oli jäänyt hoitamaan miesvainajansa laajoja tiloja ja kasvattamaan heidän silloin vielä alaikäisiä poikiaan. Ensinmainitussa suhteessa ylhäinen rouva oli hyvin onnistunut, jälkimmäisessä huonommin, sillä pojat, joilla isänsä perintönä oli itsepäinen, jäykkä ja raju luonne, olivat saaneet kasvaa varsin vapaasti alustalaistensa seurassa noilla suurilla tiloilla, tullen samalla liian aikaisin tietoisiksi mahdistaan ja rikkaudestaan. Valituksia oli siitä tullut kuninkaalle asti eikä ollut Klaus-herraa kesyttänyt puolen vuoden oleskelu Tukholmassakaan, hovin piireissä.

Tänään oli Hebla-rouva poikineen kutsuttu kuninkaan luo sen eilisen tapauksen johdosta, jossa Klaus-herra oli sopimattomasti esiintynyt Juhana-prinssin seurassa. Tiedettiinkin jo ennakolta, että siitä oli tuleva sekä kuria että nuhteita, varsinkin kuninkaan ollessa nykyisellä päällään.

Niin tulikin. Kuului aina etuhuoneisiin asti, kuinka vanha Kustaa jyrähteli soimatessaan nuorta ylimystä hänen retustelemisestaan, ja ylhäistä rouvaakin siitä, että hänen poikansa oli huolimattomasti kasvatettu.

— Te luulette, te suomalaiset aatelisjunkkarit, voivanne elää ja remuta täällä miten tahdotte, mutta siinäpä tuli erehdys. Olette olevinanne suuriakin ylimyksiä, talonpoikia sorratte ja porvareita suututatte, ettekä kuitenkaan ole tavoiltanne ja ettekä puheiltannekaan heitä parempia, ei, raaempia te olette. Mikäs sinäkin, Klaus, luulet olevasi?

— Olen Erik Flemingin poika, vastasi Klaus, ylväästi päätään kohottaen ja saamistaan nuhteista masentumatta. — Olen edelleen, niinkuin isäni, kuninkaan käytettävissä sodan ja rauhan toimissa. Nyt pyydän päästä sotaan.

— Kelpaako siihen mies, joka jo nuorena räyhää kapakoissa ja rienaa porvarien tyttäret, voiko sinua mihinkään käyttää?

— Sen olen osoittava, kun toimiin pääsen, kehahteli nuori ylimys. — Olen kuullut sanottavan, että Flemingit ovat voimana sille, johon he liittyvät.

— Tarkoitan, että sukumme miehet ovat ennenkin olleet hyödyksi ja tueksi sille, jonka puolelle he ovat asettuneet, mutta he voivat olla vastustajinakin varteenotettavat.

Kuningas huudahti näin aivan hämmästyneenä, ja vallan kalpeana karahti Hebla-rouva pystyyn seinäpenkiltä, säikähtäen poikansa rohkeutta. Hän rupesi kuninkaalle hätääntyneenä sopertamaan anteeksipyyntöä, mutta tämä ei rouvaa kuunnellutkaan, katsoa tuijotti vain edessään seisovaa, komearyhtistä, lujarakenteista, päättäväisen näköistä nuorukaista, ikäänkuin tutkien häntä katseillaan kiireestä kantapäähän. Eikä ollut enää pelkkää äskeistä äreyttä ja vihaa hänen äänessään, kun hän tuokion kuluttua jatkoi:

— Kuule, poika, sinusta kalskahtaa jotakin, jonka vanhastaan tunnen, Erik Flemingin itsetietoisuutta ja terästä. Klaus Eerikinpoika, sinä olet lujaa juurta, kovaa visaa, niinkuin oli isäsikin, itsepäistä ja varmaa. Sinusta voi todella tulla jotakin hyödyllistä, jos sinut ajoissa väännetään oikeaan; mutta auta armias, jos väännyt vinoon. Sinun on päästävä naisvaltikan alta pois miesten kuriin.

— Ei, liian vanha hän pikemmin on ikäisekseen. Saat lähteä taitavamman orpanasi, Klaus Kristerinpojan, mukana Viipuriin, syttyipä ilmisota tai ei. Sinnehän olin sinut määrännytkin ja siellä sinä oletkin paikallasi rajakahakoissa ja aseharjoituksissa, et täällä passaripoikana etkä varsinkaan piikain pitelijänä, sinulla on siihen liiaksi karhun liikkeet ja luonne.

Nuori Klaus kumarsi, ei niinkuin armon saanut, vaan niinkuin tarkoituksensa saavuttanut mies. Mutta äidin puoleen kääntyen kuningas vielä lisäsi:

— Saatte sakoilla sovittaa kapakoitsijalle särjetyn tynnyrin ja tärvellyn oluen, ja — Klaus, varo porvarien tyttäriä! Sitten matkalle ilman uusia tuhmuuksia.

— Hyvä. Saat mennä. Mutta varo, ettei sinusta tehdä meille uusia valituksia — silloin sinut perii paha. — Olkaa huoletta, armollinen rouva, teidän ja Erik Flemingin pojasta tulee kyllä mies, jonka miekkaa ja sanaa kunnioitetaan. Teitä itseänne käyn pian Kuitiassa tervehtimässä.

Klaus-herra kumarsi taas jäykästi ja poistui äitinsä kanssa, kulkien ylpeänä ja pystyssäpäin etuhuoneen halki, jossa hän käsitti uteliaisuudella odotetun tulosta hänen kuninkaissa käynnistään. Halveksuen hän silmäili näitä uteliaita ja heitti ohimennen ivallisen katseen vuoroaan odottavaan Martti-teiniin, joka hänen kasvoistaan luki, että nuori ylimys oli voittoisana selviytynyt kuninkaan kuulustelusta.

Hetkistä myöhemmin hiestynyt ratsastaja ajoi linnan pihalle — odotettu tieto Viipurista oli vihdoinkin saapunut. Sen tuoja oli Turun poikia, Olavi Skotte nimeltään, joka oli nainut Turun rikkaimman porvarin, Mikko Krankan, tyttären, ja täten nyt päässyt Viipurista asiamiehenä kotonaan käymään. Hänet vietiin viipymättä kuninkaan luo, jolle hän jätti laivastonpäälliköltä Jaakko Baggelta sekä Viipurin maajoukon päälliköltä tuomansa kirjeet. Pitkän aikaa hän viipyi kuninkaan luona, tehden suusanallisestikin selkoa rajaoloista ja uhkaavan sodan edellytyksistä, — toiset kuninkaan luo pyrkivät asiamiehet saivat tietenkin edelleenkin odottaa.

Sinä iltana Kustaa-kuningas kutsui linnan vaakunasaliin puheilleen koko seurueensa, kaikki Turussa olevat suomalaiset ylimysherrat, äsken tarkastusmatkalta palanneen piispan tuomioherroineen sekä eräitä raatia edustavia porvareitakin, tehdäkseen heille selkoa tilanteesta ja julistaakseen heille päätöksensä. Laskettiinpa vapaina olevat henkivartijatkin sekä kuninkaan airueet ja kirjurit tähän juhlalliseen tilaisuuteen. Kustaa-kuningas asteli tuokion varmana ja ryhdikkäänä näiden neuvonantajainsa ja alamaistensa piirissä, vaihtoi sanan Ruotsista mukanaan tuomiensa valtaneuvosten, Sparren ja Leijonhufvudin, kanssa, antoi ohimennen Klaus Kristerinpoika Hornille jonkin määräyksen ja linnanvoudille toisen. Sitten hän viittasi poikansa, Juhana-prinssin, joka yhä uudestaan uteli airueelta sotakuulumisia, viereensä ja istahti niin leveänä ja rehevänä punaveralla äsken kiireesti päällystetylle valtaistuimelle, puhuen verkkaan ja juhlallisesti:

— Viipurista juurikään saamamme tiedot kertovat, samoin kuin varhemmat sanomat, että sota on siinä osassa maata puhkeamassa ja että meidän väkemme on valmis sitä vastaanottamaan. Sekä laivaston että maajoukon päälliköt kehoittavat meitä ryhtymään leikkiin odottamatta moskovalaisen valmistuksia, ja he luulevat, kun heillä nyt on koolla kaksikymmentätuhatta miestä sotavalmiina, siitä leikistä menestyksellä selviävänsä. Varastoja on koossa ja Itä-Suomen talonpojissakin vallitsee nyt sotainen henki; he pyytävät vain lupaa saada hyökätä vanhojen vainolaistensa kimppuun, jotka tällä hetkellä ovat valmistumattomat ja heikot. Viipuriin kokoontuneet sotapäälliköt luulevat, että me voimme äkkiliikkeellä vaivatta valloittaa Käkisalmen ympäristöineen, josta rajojamme aina uhkaillaan, sekä Pähkinälinnan läänin Nevajokea myöten. Siten saataisiin valtakunnalle selvempi ja kestävämpi raja ja estettäisiin vastaiset, itämaitamme kauan riuduttaneet rajariidat. Päälliköt pyytävät vain, että me itse henkilökohtaisesti saapuisimme Viipuriin johtamaan näitä liikkeitä ja antamaan pontta yrityksillemme.

Kuningas keskeytti puheensa hetkeksi, mutta jatkoi kohta, syvän äänettömyyden vallitessa tuossa vanhassa, haalistuneessa vaakunasalissa:

— Tällainen on tilanne, vakava mutta toivehikas. Onko läsnäolevilla herroilla mitään lisättävää tai huomautettavaa näiden sanomain johdosta?

Syvä äänettömyys vallitsi edelleen vaakunasalissa. Ruotsin valtaherrat tiesivät, ettei Kustaa-kuningas, vaikka hän näin neuvoja kysyikin, juuri suvainnut, että hänessä kerran kypsyneitä suunnitelmia ruvettiin mestaroimaan, ja pääasiassahan he ne tällä kertaa hyväksyivätkin, vaikkeivät olleetkaan erityisesti sotaintoisia. Ja suomalaiset sotaylimykset taas olivat jo ennakolta selvillä toivomuksensa lopullisesta toteutumisesta. Antti Niilonpoika iski intoa säteilevänä silmää rauhallisemmalle Klaus Hornille, ikäänkuin todeten, että nytpä hänen sotakuvauksensa olivat lopultakin voittaneet vanhan ja varovaisen kuninkaan viimeisetkin epäilykset — nyt oli tosi alkava! He kerääntyivät rykelminä lähemmäs kuningasta ja kehoittivat häntä vain kiirehtimään toimenpiteitä, ettei vihollinen ehtisi varustautua ja ettei vuodenaika, syyskesä, kävisi liian myöhäiseksi. Nekin, jotka, kuten Turun mukavuutta rakastava linnanvouti Simo Tuomaanpoika ja raadin miehet, eivät oikein ymmärtäneet sodan tarpeellisuutta ja pelkäsivät siitä aiheutuvan uusia vaivoja ja kustannuksia, pysyivät tarkoin vaiti, ymmärtäen päätöksen jo tehdyksi.

Näin käsittivät aseman kirkonkin edustajat, jotka siinä sivummalla seurasivat tapausten menoa, eivätkä he enää ruvenneet epäilyksiään esittämään. Ainoastaan Härkäpää viittasi Olavi Skotten, tutun miehen, luokseen ja kysyi häneltä ihmetellen:

Kuninkaan toisinaan tavattoman herkkä korva kuuli kaukaakin tämän kysymyksen, ja siihen iskien hän huudahti melkein ankarana airuelle:

— Niin, airut, todista nyt suoraan näille epäileville hengenmiehille, miten asia siinä suhteessa todella on!

— Itä-Suomen kansa on alituisista rajakahakoista paljon kärsinyt, se on niihin lopen tuskaantunut, ja toivoo nyt tosiaankin selvää ilmisotaa, saadakseen sortajansa kerran kuritetuksi ja päästäkseen sitten rauhaan. Talonpojat ovat parastaikaa aseissa rajalla.

— Vieläkö epäilet, mestari Mikael, virkahti kuningas ilkahtaen piispalle. — Juuri tämä ilmoitus on minusta ratkaiseva: rajakansaa on avustettava.

Härkäpää vaikeni ja piispa Agricola huoahti hiljaa. Hänellä oli tästä asiasta sittenkin oma käsityksensä, hän luuli, että talonpojat oli liian varmoilla voitontoiveilla saatettu harhaan — tunsipa hänkin tuota Karjalan kansaa niiltä ajoilta, jolloin hän Viipurin koulussa nuorena opiskeli. Mutta hän ei ryhtynyt turhaan väittelyyn, hän nieli hiljaa sekä poikkeavan käsityksensä että mielenkaihonsa, sillä hän aavisti tästä kaikesta uutta kärsimystä Karjalan paljon kiusaantuneelle kansalle.

Tuo ainoa julkilausuttu epäilys oli siten vain karaissut kuninkaan sotavarmuutta, ja Juhana-prinssillä, joka nuoruutta ja intoa uhkuen seisoi hänen valtaistuimensa vieressä, paloivat posket ja säihkyivät silmät. Hän oli jo kauan rusoisissa unelmissaan kuvitellut niittävänsä sankarinimeä ja mainetta tällä sotaisella retkellä, jolle hän oli isäänsä taivutellut, hänen mielensä paloi taisteluihin kuuluisaa moskovalaista vastaan sekä niihin vaihteleviin seikkailuihin, joista hän oli Suomen itärajalta kuullut niin paljon kertomuksia. Nyt hän oivalsi olevansa kuvitelmiensa toteutumisen kynnyksellä, ja käännähtäen isänsä puoleen hän virkkoi:

— Isä, Olavi Skotten tulisi saada palkinto niistä hyvistä tiedoista, joita hän on tuonut.

— Sen hän on saava, vastasi Kustaa, ja virkkoi airuelle: — Olet voittanut poikamme suosion, siis valitse palkinnoksesi minkä vapaatalon ja tontin tahdot täältä Turun vanhasta kirkkokorttelista, olethan Turun poikia.

Vanha kuningas oli palkintoja myöntäessään käytännön mies; hän teki väliin arvokkaita lahjoituksia rasittamatta niillä valtion rahastoa, jota hän tiukasti vaali ja piti kuin omanaan. Kirkon kiinteimistöjä ja muita arvoesineitä, jotka hän oli julistanut kruunulle peruutetuiksi, lahjoitti hän verrattain auliisti palkintoina huomattavista palveluksista, ja sekä lahjan saaja että antaja olivat näin täysin tyytyväiset. Sitä anteliaisuutta katselivat karsaasti vain ne kirkon edustajat, jotka huoahtaen totesivat, että sinne meni taas muuan köyhtyneelle kirkolle tarpeellisista taloista. —

— Olette oivaltaneet, hyvät herrat, kaiken mitä tässä olemme kuulleet osoittavan, että me laiminlöisimme valtakunnalle tärkeän tehtävän ja oikean hetken, ellemme juuri nyt kävisi asein vihollistamme vastaan. Olemme aina rakastaneet rauhaa ja karttaneet sotia, missä olemme voineet, mutta emme saa siinäkään rakkaudessamme tehdä valtakunnalle vahinkoa. Siksi on päätöksemme: viipymättä on retki Inkeriin toimeenpantava! Siitä lähetämme täällä olevain sotapäällikköjen mukana heti käskyn Viipuriin, jonne myös itse tahdomme retken onnistumisen nimessä matkustaa.

Näin puhui vanha kuningas juhlallisesti, ilmeisellä mielenliikutuksella, joka osoitti, että hän oli monien kamppailujen jälkeen tämän päätöksensä tehnyt. Hän pyyhkäisi oikein kyyneleen silmäkulmastaan ja lisäsi:

— Olkoon Korkein armollinen tälle hankkeelle ja johtakoon sen hyvään tulokseen!

Samassa tilaisuudessa kuningas jo kävi antamassa yksityiskohtaisia määräyksiään matkasta rajalle ja joukkojensiirrosta. Suomalaisten sotaherrain, Klaus Kristerinpoika Hornin ja Antti Niilonpojan, piti, mukanaan osa Ruotsista tuotua väkeä sekä Turun linnan harvat huovit, lähteä heti maitse kiireellä Viipuriin toteuttamaan kuninkaan käskyt. Itse aikoi kuningas vielä laivastoineen viipyä muutamia päiviä Turussa varustuksia järjestääkseen ja purjehtia sitten Suomenlahden perukkaan. Suomalaisen maaväen päälliköksi kuningas määräsi suomalaiset miehet, nimittäin Klaus Kristerinpojan, hänen setänsä Henrik Hornin, Kankaisten herran, sekä hänen lankonsa Niilo Boijen. Nämä miehet, joista kaksi viimemainittua jo oli Viipurissa, saivat nyt käskyn samota väkineen rajalle Pähkinälinnaa kohden. Se oli tehtävä jo ennen kuninkaan saapumista Viipuriin, josta Jaakko Baggen johtaman sotalaivaston myös oli riennettävä Nevajoelle. Muun osan Ruotsin joukkoja oli Kustaa päättänyt tuoda mukanaan laivastollaan, jäädäkseen sitten itse Viipuriin tapauksia johtamaan, — vanha kuningas aikoi nimittäin tosiaankin itse pysyä ylipäällikkönä.

Näin nyt ilmoitettiin, ja intomielin valmistautui jokainen saamiaan käskyjä noudattamaan. Syntyi melkoinen hälinä linnassa, ja sen keskellä Juhana-prinssi kuljeskeli vähän levottomana hakien Klaus Flemingiä, jonka kanssa heillä aikaisemmin oli ollut puhetta matkatoveruudesta.

— Hänhän lähtee maajoukon mukana, ja me olimme sopineet, että matkustamme yhdessä.

— Hm, poikani, Klaus Fleming lähtee kyllä Hornin mukana, mutta sinä seuraat meitä laivassa… Niin, niin, me emme tahdo sinusta erota tässä karussa, harvaanasutussa maassa.

— Enkö pääsekään vielä satulaan? — Se oli intomielisestä prinssistä ankara pettymys. Mutta kuningas ei niin paljon luottanut näihinkään taattuihin suomalaisiin, joiden hoivaan hänen poikansa olisi joutunut, että olisi hennonut laskea hänet maajoukon mukana matkalle; hän tahtoi pitää aarteensa silmiensä edessä. Ja nuoren prinssin täytyi alistua, toivossa, että hän kuitenkin vielä ehtii mukaan taistelupaikoille.

Vähitellen väkijoukko hajaantui vaakunasalista. Kauan mielissä vallinnut odotuksen pingoitus oli nyt lauennut. Se tuntui helpotukselta kaikista, niistäkin, jotka tätä sotaretkeä edelleen epäilivät. Mutta useimmat tosiaan uskoivat tämän päivän juhlallisen päätöksen tietävän reippaan toiminnan, kauniiden voittojen ja isänmaallisen kunnian aikaa, tietävän loistotekoa, jolla vanha Kustaa-kuningas oli pitkän ja hedelmöittävän hallituskautensa kruunaava. Näin siitä toivoi vanha kuningas, epäilyksensä vihdoin karkoitettuaan, itsekin, ja päättäväisin askelin, rauhallinen, melkein juhlallinen varmuus leveillä kasvoillaan, hän asteli kankein jaloin edestakaisin kumahtavassa vaakunasalissa, tyynnyttäen siten äskeisen kiihtymyksen jäliltä mieltään.

Näin astellessaan jo melkein tyhjentyneessä huoneessa hänen silmänsä kohtasivat ovipielessä seisovan nuorukaisen, jonka katseet ujoina ja odottavina seurasivat jokaista kuninkaan liikettä. Kustaa pysähtyi hänen eteensä:

— Minun piti jättää tämä kirje takaisin kuninkaalle ja ilmoittautua tänne palvelukseen.

— Aivan oikein, sinusta tahdoin tehdä kirjurin, eikö niin… sitä siis haluat?

— Katsopas lukutoukkaa! Mutta sellaista se rohkea sotapäätös aiheuttaa! Ja me voimme käyttää sinua sekä kynämiehenä että airuena. Saat seurata meitä laivassa — miekan saat kyllä jo heti kaiken varalta.

— Ja laivassa hän voi opettaa minulle suomea, virkahti Juhana, taas reipastuneena äskeisestä alakuloisuudestaan.

— Sen voit tehdä, Martti, niinhän oli nimesi? Sinusta tulee nyt kuninkaan mies!

Asetakki yllään ja miekka vyöllään oli Martti-teinillä jo, kun hän hetkeä myöhemmin lähti linnasta kaupunkiin, hakeakseen vähät tavaransa Kyrön Heikin talosta Turun linnaan. Uuden arvonsa ja asemansa hän tahtoi samalla näyttää Kertulle vielä ennen eroa, ilmoittaen nyt jättävänsä luvut ja kirjat ja lähtevänsä kuninkaan kanssa sotaan. Ohimennen hän aikoi mainita uudesta toimestaan prinssinkin luona, mutta sen enempää hän ei kehu eikä kärtä…

— En nöyrry enkä rukoile, ylpeä tahdon minäkin olla, puheli hän itsekseen. — Hempeys pois, ymmärtäköön tyttö itse, mihin nyt hänen tulevaisuutensa viittaa!

Reipas ja kevyt oli taas hänen käyntinsä, miekka heilui niin miehevästi kupeella, ja hän kuvitteli, että kaikki vastaantulijat varmaankin huomasivat hänen uuden asemansa. Mutta eihän sitä kukaan huomannut; asetakkisia miekkamiehiä kulki nyt kymmenittäin linnan tiellä, monet sekä aateliset että porvarispojat olivat näet ilmoittautuneet sotaretkelle lähtemään ja saaneet huovin tai nihdin pukimet. Mutta yksi huomasi hänet kuitenkin. Sillan korvassa ratsasti kookas, komea nuorukainen, jolla oli tuikea katse ja voimakas alaleuka, hänen ohitseen ja käännähti satulassa häntä katsomaan.

Se oli nuori Klaus Eerikinpoika Fleming, joka juuri valmistautui ratsastamaan Viipuriin. Hänen katseessaan oli ensin hämmästystä, sitten ivaa, lopuksi uhmaa ja vahingoniloa…

Se katse jäi Martin sielua polttamaan vielä kauaksi aikaa senkin jälkeen, kun hän oli kuninkaan laivassa Turusta lähtenyt.

Viipurin linnassa piti näihin aikoihin isännyyttä iäkäs soturi Maunu Niilonpoika, Ahtisten herra, joka, vaikka jo olikin sairaalloinen, kokeneena voutina huolehti linnan varustamisesta ja muonittamisesta. Mutta linnan sisäsuojissa hoiti komentoa hänen paljoa nuorempi, tarmokas puolisonsa, Inga-rouva, jonka vyöllä kaikki avaimet kalisivat. Tämä terhakka emäntä oli kuin keskittävä sielu siinä suuressa perheessä, joka nyt asusti Torkkelin vanhassa saarilinnassa.

Pitkä oli jo yksin herrain salissa se pöytä, johon Inga-rouvan tänä kesänä joka päivä oli toimitettava ruokia ja juomia ja jonka ääressä hän määräili, asemiesten ruokapöydästä puhumattakaan. Viipurissa oli näet tänä vuonna (1555), ja jo viime syksystä asti, koolla Suomen koko sotaväki, jonka päälliköt, Suomen asepalvelusta suorittamaan velvolliset vapaamiehet, mainitussa pöydässä aterioivat. Vuoden ajan oli tällä itäisellä rajalla ollut rauhatonta ja sen jälkeen, kun venäläinen sotaväki viime talvena oli tehnyt äkillisen hyökkäyksen Viipuria vastaan, viipyen muutamia päiviä sen muurien edustalla, oli elämä linnassa ja kaupungissa ollut kuin sota-ajan leirielämää. Virallista sotaa ei tosin ollut, mutta yöt päivät oli silti oltava varustuksissa. Näiden sotaan velvollisten rälssimiesten oli ollut jätettävä kotinsa ja tilansa Hämeessä ja Satakunnassa ja oltava koolla Viipurissa maataan puolustamassa.

Näin oli mennyt talvi ja kesä eikä ollut kummaa, että miehet jo ratkaisua ikävöivät. Siitä oli puhe aina kun he eri vartiopaikoiltaan tai partioretkiltään keräytyivät tuon pitkän ruokapöydän ääreen ja tarina läksi luistamaan.

Niin oli laita eräänäkin päivänä elokuun lopulla, jolloin ulkona vihmoi sadetta ja miehet olivat, märät viittansa riisuttuaan, asettuneet paikoilleen Inga-rouvan antimia nauttimaan.

Pöydän päässä istui lihavahko, iäkäs soturi, jonka kasvot olivat suurimmalta osalta sankan, harmahtavan parran peitossa. Se oli sotaeversti Niilo Boije, tyyni, harvapuheinen herra, joka oli vanhin joukossa ja siksi istui kunniapaikalla. Hänen oikealla puolellaan oli paikka jäntevännäköisellä, juurevalla ylimyksellä, jonka varma ääni usein kaikui pöytäkunnassa ja jonka viisaat neuvot tavallisesti jäivät ratkaiseviksi. Tämä kultalangoin kirjailtuun asetakkiin puettu mies oli Kankaisten Horn-suvun päämies Henrik Klaunpoika, laamanni ja Suomen sillä erää vaikutusvaltaisin mies. Hän oli nyt noin 45 vuoden iässä, mutta nämä vuodet eivät näyttäneet häntä paljoakaan painavan, sillä ketterä ja vilkas hän oli liikkeiltään.

Niilo Boijen toisella puolella oleva paikka oli tyhjä, — se oli tyhjä kevätkesästä asti, jolloin sen haltija, Horn-suvun toisen, Joensuunhaaran edustaja Klaus Kristerinpoika, Boijen lanko ja Henrik Hornin veljenpoika, oli lähtenyt suomalaisten sotatoveriensa asiaa ajamaan kuninkaan luo Ruotsiin. Lähinnä sotaeverstiä istui nyt Yrjö Fincke, suomalaista Renkosen vapaasukua, Savon uuden linnan ramparuumiisen, mutta tarmokkaan päällikön, Kustaan, veli, ja häntä vastapäätä taas kenotti pystynä ja itsetietoisena nouseva kyky, kruunun toimissa jo paljon käytetty Jaakko Heikinpoika, joka lukeutui Hästesko-sukuun, vaikka tuo alkuperä olikin vähän epätietoinen. Mutta hän oli nainut Kankaisten Hornin vanhimman tyttären, ja siten päässyt Suomen parhaimpaan sukuun; ennenkaikkea oli hän kuitenkin itse kyvyllään luonut nimensä ja varallisuutensa. Hän väitteli usein vierustoverinsa Erik Akselinpoika Ståhlarmin kanssa, joka päinvastoin oli ylhäistä perua, mutta sangen vähän omilla ansioillaan sukunsa mainetta kullannut. Vilkkaampi väittelytoveri oli Hannu Björninpoika, Lepaan sukua, kalpeaverinen, valkokätinen herra, jota oli ulkomaan yliopistoissa kouluutettu, hienostunut lukumies. Nyt hän oli Sääksmäen tuomarina, mutta sodan uhatessa oli hänenkin ollut lähdettävä ratsumiehineen aseväkeen. Tiedettiin hänen kihlanneen Henrik Hornin toisen tyttären, Jaakko Heikinpojan vaimon sisaren, ja oli näistä tietorikkaista, kyvykkäistä miehistä siten tuleva langokset. — Yrjö Boije, Niilon poika, ja Maunu Ille, joka oli Ståhlarmin vävy, olivat molemmat vastanaineita ja kaipasivat senkin vuoksi enemmän kuin muut jotakin ratkaisua tähän pitkäveteiseen piiritystilaan.

Pöydän alapäässä istui sitten useita yllämainittujen sukujen nuorempia jäseniä sekä nousevain vallassukujen edustajia, kuten Niilo Skalm, joka äitinsä puolelta kuului Särkilahden sukuun, sekä "nuori" (erotukseksi Hornista) Klaus Kristerinpoika, Jägerhorn-sukua.

Tässä valtaisessa ylimyspöydässä oli yksinomaan miehistä väkeä — vain harvoin kävivät asianomaisten rouvat Viipurissa puolisojaan tervehtimässä — Inga-rouva oli siellä useimmiten yksin sukupuolensa edustajana. Mutta hän pitikin hyvin puolensa, asetellen toisinaan liian rajuiksi pyrkiviä pöytäpuheita taikka reipastuttaen iloisilla jutuillaan pöytäkunnan mielialaa.

Sitäkin näet tarvittiin. Sillä vaikka sotaherroilla oli alituista asehommaa ja seuraa toisistaan, painui mieli tuosta pitkästä, odottavasta leirielämästä kuitenkin usein alakuloiseksi. Näin oli varsinkin laita nyt syyskesällä, jolloin varrottiin tulosta Klaus Hornin Ruotsin-matkasta ja kaikki vaappui arvaamisen varassa.

— Saadaanko tästä ilmisota, vai onko uusi talvikausi täällä kykittävä ja ryssän kanssa vaanittava toinen toistaan?

Tämä oli pöytäkunnan ainainen kysymys. Siitä oli väitelty, oli lyöty vetoja, oli tarinoitu niin paljon, ettei siihen enää tavallisina päivinä kajottu. Mutta tänään oli laivaston päällikkö Jaakko Bagge Uuraasta, jossa hänen aluksensa olivat ankkurissa, tullut käymään linnassa — hänelle oli annettu kunniapaikka Inga-rouvan vieressä — ja hän palautti vireeseen tuon vanhan keskustelun.

— Miksei meille tule mitään vastausta? puhui kärttyisästi tuo
kasvoiltaan tummanruskeaksi päivettynyt ruotsalainen laivaherra. —
Olavi Skottehan lähti jo kolme viikkoa sitten viemään kirjettämme
Turkuun, — ei vain kuulu mitään!

— Ehkei ole kuningas vielä saapunut Turkuun, ehkei saavukaan, arveli Jaakko Heikinpoika raskasmielisesti. — On voinut tulla jotakin väliin, hän on voinut taas muuttaa mieltään.

— Vaikkapa niinkin, kyllä hän meille siitä sanan laittaisi, virkahti
Henrik Klaunpoika Horn rauhallisesti ja lohduttavasti. — Malttia vain!

— Joka tapauksessahan tulisi Skotten palata, huomautti vanha Niilo Boije pöydän päästä. Mutta siihen virkkoi taas Maunu Ille, jonka kaikki tiesivät kovasti ikävöivän nuorikkonsa luo:

— No, hän lepää tietysti viikon vaimonsa luona Turussa, — kukapa ei niin tekisi!

Herrat hymähtivät raskasmielisesti, he eivät enää kyenneet remuavampaan iloon. Ja vallan vakavissaan tarrasi Jaakko Heikinpoika kiinni Ille-herran pieneen pilaan:

— Tämä ei ole naurun asia. Talonpojat, joita olemme koonneet tänne sotaretkeä varten, napisevat, muonitus ryöstetystä maakunnasta käy vaikeaksi, syksy lähenee…

— Ja vihollinen ehtii varustautua, lisäsi Boije. Aina rienaileva Maunu
Ille veisteli taas siihen:

— Ja olutkin loppuu. Mutta kun tämä tapahtuu, silloin lähtenee meistä jokainen täältä kotiinsa perheensä luo, heittäen Viipurin Ahtisten herran hoitoon.

— Ja jättäen maan alttiiksi viholliselle, lisäsi Horn. — Ei käy sekään.

— Mutta ei käy tämäkään, jyrisi Bagge kiukustuneena. — Ratkaisu on saatava: joko — tahi!

Mieliala laskeutui yhä matalammaksi. Ei kukaan ehdottanut lautapeliä eikä sotamiesten keskeistä paininäytöstä pihalla, niinkuin usein ennen vieraiden käydessä; kaikki vain murjottivat ja Bagge hieroi lähtöä takaisin laivastoonsa.

— Miehiset miehetkö täällä ikäväänsä ruikuttavat! Mikä teillä on oikeastaan hätänä katetun pöydän ääressä — tahdotteko lisää puuroa vai naurishaudikkaitako! Pankaa huilut soimaan, vieraan kunniaksi voin tarjota teille ylimääräisen olutkannunkin tänään.

— Yritetäänpä siis uutta kannua, — kiitos, virkkoi nuori Boije, repäisten itsensä reippaaksi. — Inga-rouvan malja!

— Ja Yrjö laulamaan sotalauluja, ehdotti Ille. Mutta väkinäisesti ei iloa saatu syttymään.

Kulauksen siemaistuaan jurottivat miehet taas harvapuheisina ja läksivät sitten iltakierrokselleen vartiopaikkoihinsa, vapaavuorolaisten vääntäytyessä haukotellen pitkäkseen.

Tarkastuskierrollaan kävelivät Henrik Klaunpoika Horn ja Hannu, Lepaan herra, yhdessä. Ikäerosta huolimatta sopeutuivat he luonteensa puolesta hyvin toisiinsa ja hehän olivat nyt sitäpaitsi aikeessa ruveta sukulaismiehiksi. Sittenkun Lepaan herra jo vuosi sitten oli kihlannut Kankaan Hornin nuoremman tyttären, odottivat he vain tämän sotarymyn päättymistä tai aseman vakaantumista, lähteäkseen häitä viettämään. Siitä he taas keskustelivat astellessaan sillan yli kaupungin muurivarustuksille, joihin vartiot olivat sijoitetut, ja tarkastaessaan, että ne olivat paikoillaan ja valveilla.

Sade oli äsken tauonnut. Sotamiehet kykkivät siellä muurinsarvissa velton ja kyllästyneen näköisinä virittämäinsä sääskisavujen ympärillä; mieliala näytti heidän keskuudessaan olevan ainakin yhtä matala kuin ratkaisua odottavain herrain keskusteluissa.

— Odotukseen kyllästyneinä olisivat sotilaat kylläkin nyt hanakat tappelemaan, virkahti Hannu, kun he taas karjaportilta palailivat takaisin.

— Mutta, lisäsi hän äkkiä, — olemmeko sittenkään niin valmiit toteuttamaan jännityksellä odottamaamme ratkaisua kuin yleensä kuvittelemme?

— Tarkoitatko, Hannu, että olisi parempi, jos ilmisota jäisi syttymättä, — silloin päästäisiin ehkä pikemmin häitä viettämään, veisteli vastainen appi syvämietteiselle toverilleen.

— Tarkoitan, että valloitussotaa varten pitäisi varustusten olla täysin varmoja ja riittäviä, — puolustussodassahan voi sentään heikommallakin väellä selviytyä, selitti Hannu. — Enhän ole varma siitä, olisiko pidättyväisyyden kanta onnellisin, eikä hääjuhlani ole minulle toki ratkaisevin, vaikka kyllä mielelläni mahdollisimman pian veisin kauniin morsiameni kotiin Lepaalle. Mutta onko meillä täyttä perustetta sotaintoomme?

Henrik Klaunpoika oli nuoren miehen puhuessa käynyt kasvoiltaan vakavaksi. He olivat ehtineet Vesiportin linnakkeelle, jonka edustalla oli rivittään telttoja ja niiden välissä loimuavia leiritulia, — suurin osa talonpoikaista nostoväkeä oli leiritetty sinne. Sotaleiri ei ollut suinkaan suuri ja Henrik-herra tiesi paremmin kuin kukaan muu, ettei tästäkään sotaväestä suurin osa ollut hyökkäyssotaan pätevää, harjoitettua aseväkeä. Hänen täytyi myöntää nuoren toverinsa epäilyksissä olevan paljon oikeutettua ja perusteltua.

— Käsitänhän, että me kaikki tähän kyttäämiseen kyllästyneinä ikävöimme rutompaa ratkaisua. Mutta olen usein ihmetellyt, kuinka sinäkin, Henrik, harkitsevin meistä ja kaikkea uhmaa karttava mies, niin empimättä kannatat tätä sotaretkeä.

— Olen sitä empinyt paljonkin, vastasi nyt Horn verkalleen, — ja turhat kuvittelut riisun mielestäni vieläkin joka päivä. Meillä on tuskin 4000 täysin asevalmista miestä, muut ovat nostoväkeä; vihollinen voi nostaa paljon suuremmat joukot vastaamme. Se on totta. Mutta jos sittenkin mieluummin kannatan ilmisotaa kuin tätä salavaanintaa, niin perustuu se käsitykseeni, että siihen on pakko. Tämä tilanne on kestämätön, uutta talvea emme jaksa täällä vartioida, meidän täytyy koettaa häätää vihollinen kauemmas. Tuloksestahan ei voi olla varmuutta, mutta yrittää täytyy.

— Eikä nykyisen mielialan vallitessa yritystä voida seisauttaa, jos vain kuningas siihen suostuu, myönsi Hannu. — Mutta mitä hän sanoisi mahdollisesta epäonnistumisesta?

— Niin, syyn saisimme me raskaasti kantaa… Mutta sittenkin luulen, että maan etu silläkin uhalla vaatii yrittämistä…

Henrik Klaunpoika oli tunnontarkka mies ja katsoi asioita syvemmältä kuin hänen sotatoverinsa. Ja hänen nuorempi toverinsa huomasi nyt selvästi, että hän ajatteli suurella huolella tulevaisuutta, olipa kuninkaan ratkaisu kumpi tahansa.

Näin keskustellen palasivat miehet siltaa pitkin kaupungista linnaan. Sateenharmaa taivas oli ruvennut kirkastumaan, pilvien välistä pilkisti toisinaan esiin kalvakka elokuun kuutamo, hopeoiden vanhan, jykeän linnan särmikkäät torninharjat ja lahden tyynen pinnan. Hiljaista oli kaupungissa, vesillä ja koko luonnossa. Linnassa jo nukuttiin. Odotukseen kyllästyneet miehet olivat siellä varhain laskeutuneet levolle, toivottaen toisilleen:

Mutta heidän ei nyt tarvinnut odottaa huomiseenkaan. Klaus Horn ja Lepaan herra eivät vielä olleet ehtineet kuutamoiselta linnanpihalta nousta sisäsuojiin, kun Neitsytniemen puoleiselta portilta kuului ankaraa koputusta. He arvasivat heti asian, juoksivat portille, jonka vartija kuului tiukkaavan saapuvilta tunnussanaa, ja tunsivat heti ulkopuolella Klaus Kristerinpojan käskevän äänen:

— Laske sisään, oman talon ollaan väkeä. Ja Antti Niilonpojan ääni kuului säestävän:

— Avaa helkkarissa, nihti, nopeammin, ja hanki meille olutta, tässä on kamala jano…!

Pian tervehtivät sukulaiset ja toverukset toisiaan portilla, ja muutamia kiireisiä vuorosanoja vaihdettiin jo siinä pihalla vieraiden satulasta noustua:

Siitä sukeusivat pitkät ja iloiset juomingit sinä yönä Viipurin linnassa. Makuulleen menneet miehet kimposivat pystyyn odotetun viestin kuullessaan, mielten pingoitus ja pitkä alakuloisuus laukesi hilpeään surinaan ja nuorten miesten kuultiin hihkaisevan toisiaan tavatessaan sekä keräytyessään uudelleen Inga-rouvan pitkän pöydän ympärille. Kyseltiin ja vastattiin. Matkalta saapuneet soturit eivät muistaneet väsymystään, he kertoivat yhä uudelleen Kustaa-kuninkaan epäilysten vähittäisestä hälvenemisestä, hänen matkastaan Turkuun, Olavi Skotten sanoman ratkaisevasta vaikutuksesta ja omasta pikaratsastuksestaan Suomen halki. Varsinkin oli äänessä Antti Niilonpoika, joka tyhjensi tiheään sarkkansa ja pyysi uutta huudahtaen:

— Toista oli lähtöni tästä linnasta vuosi sitten — miekatta ja kunniatta, varmuutta ei muusta kuin niskanikamani menettämisestä. On monasti kurkussani tuntunut, kuin sitä hirttonuora kuivaisi — täytyy kostuttaa!

Herrain salista siirtyi tämä vapautunut, reipas mieliala miesten tupaankin ja vahtimuutosten mukana kaupunginkin vartiopaikkoihin, ja taas virisi miehistössäkin uusi sotainto.

Raskaammat tykit ja piiritysvehkeet sälytettiin laivoihin, kantohevosia kuormitettiin, miehille pantiin kuukauden muona heidän kontteihinsa ja aseet hiottiin ja rasvattiin. Jaakko Bagge varusti kiireellä laivastonsa purjehduskuntoon, rientääkseen sillä Nevajoelle, jossa sen oli yhdyttävä maajoukkoon. Ja muutamien päivien perästä samosi Viipurin ratsu- ja jalkaväki liehuvin lipuin ja pärisevin rummuin ulos Karjaportista, missä talonpoikainen nostoväki siihen yhtyi, ja siitä se käänsi kulkunsa hävitetyn Karjalan halki Inkeriä kohden — se maakunta oli ensiksi valloitettava.

Viipuri tyhjeni. Sen porvarit, joille vuoden kestänyt sotaväen majoitus oli kaikkinaisten rasitusten ohessa tuottanut hyötyisät markkinat, katsoivat allapäin tyhjiä myymälöitään ja autioiksi jääneitä rantasiltojaan, joissa ei nyt enää mikään kauppa käynyt, ja kaupungin kellarin kapakoitsija jouti torkahtamaan tynnyrinsä päälle.

Linnassa kulki vanha Ahtisten herra sulkemassa aittoja ja talleja ja järjestämässä harvat linnaan jääneet sotavanhukset portinvartijoiksi. Hän kuuli Inga-rouvan äreänä toruvan piikojaan keittiössä. Sitä toraääntä ei yleensä kuulunut, milloin kiire oli, milloin sotaisia miesjoukkoja oli syötettävä ja paistinkäry paksuna tuprusi ulos oventäydeltä. Silloin linnan emäntä keittiössään viihtyi, silloin hän oli iloinen ja ketterä.

Sellaiseksi myönsi Inga-rouva itsekin luonteensa. Hänellä täytyi olla ympärillään nurinaa ja kiirettä, miekkain ja kannusten kilinää, kirpeitä sotajuttuja, pisara kohteliaisuutta sekaan ja vähän sukkeluutta höysteeksi… Valmistapas nyt ateria yksinomaan Maunu Niilonpojalle ja hänen kirjurilleen ja piispa Juustenille, milloin tämä edes sattui linnan vieraaksi tulemaan, — mokomakin tehtävä toimeliaalle emännälle!

Hän ikävöi poistuneita sotapoikiaan. Mutta pian hän oli saava uusia ja vaativia vieraita linnaansa.

VII

Viipurin piispa Paavali Juusten seisoi, päivätyönsä päätettyään, tuomiokapitulinsa portilla miettien, suuntaisiko hän tänään iltakävelynsä satamaan, jonka läheisyydessä oli hänen veljensä, suolaporvarin talo ja missä väliin saattoi tavata Tallinnan ja Lyypekinkin laivoja, vaiko linnaan, jossa aina sai kuulla uutisia, — jommallekummalle taholle hän joka ilta askeleensa ohjasi. Linna oli kyllä nyt tyhjä, ei sieltä paljoa seuraa saanut. Mutta ehkäpä Inga-rouva juuri sitä mieluummin ottaisi vastaan vieraan, — niin, hän lähtee sittenkin linnaan päin.

Se mustunut, umpinainen kivirakennus, jonka jykevän, raudoitetun portin edustalla hän ratkaisunsa teki ja jolla nyt oli "tuomiokapitulin" juhlallinen nimi, oli entinen Viipurin mustainveljesten luostari taikka se osa siitä, joka vuosikymmenien rappeutumisen jälkeen oli voitu panna auttavaan kuntoon Suomen toisen, uuden hiippakunnan hallintotaloksi. Muuten tuota tuomiokapitulia vasta parhaillaan järjestettiin, toistaiseksi siihen ei vielä kuulunut kuin hän, piispa itse, Viipurin kirkkoherra, joka oli saanut tuomiorovastin arvonimen, sekä pari juuri papiksi vihittyä teiniä apulaisina ja kirjureina. Vastahan toista vuotta sitten tämä uusi hiippakunta oli perustettukin jakamalla vanha kahtia, ja siinä oli kaikki vielä alkuvaikeuksien kannalla, — eipä ollut sen olemassaolokaan vielä yleisön tajuntaan juurtunut.

Mutta piispa Juusten, Turun koulun entinen rehtori ja Agricolan apulainen jakamattoman hiippakunnan aikana, oli luonteeltaan rauhallinen, miltei verkkainen mies, ja hän kävi vaikeaan tehtäväänsä, uuden hiippakuntalaitoksen luomiseen, tyynesti ja hätäilemättä käsiksi. Tehtävä oli monellakin tavalla vaativa ja laaja. Ei ollut kysymys ainoastaan uuden järjestön luomisesta. Tämä osa Suomen vanhaa hiippakuntaa käsitti, paitsi koko Karjalan, puolet Uuttamaata ja Hämettä Hauhoa myöten sekä koko Savon asutuksen, niin pitkälle kuin sitä ulottui Tavisalmelle ja Sisä-Suomen erämaihin asti, ja monet näistä seuduista olivat vielä hyvin höllästi kirkkojärjestelmään liitetyt. Siinä olisi ollut piispalle lääniä pitkiinkin tarkastusmatkoihin, mutta hänen täytyi nyt aluksi järjestellä lähimmän Karjalan kirkollisia oloja, joita oli niin kauan laiminlyöty, että sen kansa syrjäseuduissa eleli melkein pakanuuden tilassa, arpojainsa ja poppamiestensä varassa.

Juusten oli perusteellisesti ryhtynyt raivaustyöhönsä, teki pitkiä työpäiviä, lähetteli tiheitä paimenkirjeitä, koettaen saada toiminnan käyntiin. Mutta päivän työt päätettyään hän sulki sentään perin kernaasti ja rauhallisesti kapitulin oven, jättäen sikäläiset huolensa sinne, ja vietti iltansa rauhallisesti joko veljensä tai jonkun muun porvarin talossa taikka sitten linnassa kunnon Ahtisten herran ja hänen herttaisen rouvansa vieraana. Paavali oli näet vielä naimaton, vaikka jo ikämies.

Outoa siellä linnassa nyt viime viikkoina oli ollut, kun koko tuo remuava sotaväki oli poissa, mutta piispasta se toisaalta oli paljon hauskempaa. Siellä saatiin nyt istua pienessä pirtissä Maunun ja hänen puheliaan puolisonsa kanssa, usein kyllä mukana vielä alivouti Sigfrid Matinpoika ja hänen suloinen tyttärensä — todellakin suloinen neito… Ja toimelias, ymmärtäväinen neito… ihan varmaan hyvää emäntäainesta… Juotiin oluttuopista ja syötiin pala, ja niin meni tarinoidessa ilta hauskasti…

Tällainen oli ohjelma tänäänkin, eräänä syyskuun päivänä. Siellä Maunun pikkutuvassa oli kerrottu suomalaisen sotaväen hyökkäyksestä rajan yli Inkeriin — sanottavaa vastarintaa siellä ei oltu kohdattu —, kuninkaan odotetusta tulosta Viipuriin — hän saattoi tulla laivoillaan minä päivänä tahansa, jos tuli, mikä ei sekään ollut aivan varmaa —, ja pientä sukkeluutta oli sekaan lasketeltu Inga-rouvan ja Sigrid Matintyttären kanssa, joka oli todella suloinen neitonen… Tyytyväisenä iltaansa Paavali Juusten lähti hämärän tullen kävellä löntöstelemään takaisin yksinäiseen, synkkään kapitulirakennukseensa, jossa hän asuikin ja jossa aamulla anivarhain taas työ oli alkava.

Silloin piispan kävellessä sillan yli hänen katseensa takertui hämärtyvälle, syystummalle lahdelle, ja hänen pyöreät silmänsä seisahtuivat. Ilmestyihän sieltä suuria, haljakoita purjeita, jotka levittäytyivät taivaan rantaa vastaan. Kokonainen laivasto tulossa Viipuriin, — tietysti kuninkaan laivasto…! Eikä Inga-rouva tiedä mitään! Piispan lyhyet, tukevat sääret liikahtivat tavallista liukkaammin hänen palatessaan linnaan tätä sanomaa viemään ja tuossa tuokiossa olivat siellä valmistukset käynnissä. Ja itse seisoi Juusten vanhan Ahtisten herran rinnalla linnan laivasillalla, kun kuningas siitä nousi maihin ja vastaanotti ensimmäiset tervehdykset.

— Mitä tietoja on rajalta? kysyi hän ensi sanoikseen poikansa rinnalla maihin päästyään.

— Mutta miksi täällä on niin hiljaista, niinkuin kuollutta, ihan autiolta täällä kajahtaa? — Näin ihmetteli kuningas heti linnaan saapuessaan. — Missä on linnanväki?

Kuningas oli taas merimatkansa jälkeen ärtyneellä päällä, ja siitä saivat ryöppynsä tuntea sekä isännät että emännät. Matka tänne Itä-Suomeen Tukholmasta asti oli hänestä tuntunut loppumattoman pitkältä; hän tunsi, nyt vihdoin perille ehtiessään, joutuneensa johonkin maailman ulkolaitaan saakka ja oli nähtävästi jo laivassa ruvennut katumaan retkeään tänne kaiken asutuksen takamaille. Olot olivat hänestä täällä vielä vieraammat kuin Turussa: puvut, kansanmiesten pitkät mekot ja naisten väljät huntupäähineet, kielenkäyttö, — kaikki täällä puhuivat suomea —, ja sitten vielä sota näillä kaukaisilla takamailla! Vanhasta kuninkaasta oli kuin hänet olisi viskattu syrjään emämaastaan ja hallituspaikastaan johonkin kaukaiseen korpeen, jossa hän ei tuntenut olevansa ollenkaan turvassa.

Kustaa-kuningas ei ollut Ruotsissa asioita pohtiessaan osannut kuvitella, että vielä täältä Viipurista olisi sotaväki lähetettävä kymmenien peninkulmain päähän yhä synkempään korpeen sotimaan — mitä hyötyä olisi siitä lopulta? Ja nyt oli hänen vielä vaikeampi suostua siihen, että hänen pitäisi laskea nuori poikansakin noiden rajattomien metsien ja soiden takaisille sotapalkoille näiden kömpelöiden suomalaisten seurassa kavalaa ryssää vastaan. Siitä heillä oli ollut kinaa Juhana-prinssin kanssa koko merimatkan ja sitä jatkui nyt maihin noustuakin. Vanha kuningas oli erityisen äreä tuntiessaan luissaan, ettei hän tässä painiskelussa lemmikkipoikansa seikkailuintoa vastaan lopultakaan jaksaisi pitää puoliaan. Nuori prinssi oli jo Ruotsista lähtiessään puhunut halustaan päästä taistelutantereelle, eikä isä ollut sitä silloin aikoinaan kyllin jyrkästi kieltänyt, vaan päinvastoin tuonut poikansa tänne mukanaan. Mutta nyt isä tahtoi tuon seikkailun kieltää.

Kuningas oli majoitettu linnan keskikerroksen juhlahuoneisiin, jotka Kaarle Knuutinpoika Bonde ja Krister Niilonpoika Vaasa — Kustaa-kuninkaan esi-isiä sata vuotta sitten — olivat sangen komeiksi rakentaneet ja joita senkin jälkeen oli joltisestikin ylläpidetty. Ne oli Inga-rouva ajoissa siistinyt ylhäisiä vieraitaan varten ja sinne hän nyt oli näille ruokapöydänkin kattanut. Siellä kyseli kuningas Ahtisten herralta ja Paavali-piispalta näitä Karjalan matkoja, seutuja, missä sotatapahtumat liikkuivat, taistelevain joukkojen määrää ja tietojen saannin nopeutta. Ahtisten herra mainitsi silloin hyvin tärkeäksi, että kuningas lähettäisi Ruotsista nyt mukanaan tuomansa väen, tuhatkunta miestä, senkin kiireellä Nevajoelle taistelevien avuksi, sillä nämä odottivat näitä apujoukkoja, joiden tiesivät olevan tulossa.

— Eikö siellä sitten kokoamanne väki riitäkään, onko se nyt jo joutunut hätään? tiukkasi kuningas.

— Ei ole joutunut hätään, mutta tuloksiin nähden on mahdollisimman tehokas sotajoukko tarpeellinen.

Kuningas käännähti kärsimättömästi nojatuolissaan, jossa hän istui nahkareunaiseen vaippaansa kääriytyneenä, siveli levottomana kädellään puolikaljua päälakeaan, joka kestitysviinin vaikutuksesta oli ruvennut punoittamaan, ja virkkoi mukanaan olevien valtaneuvostensa puoleen kääntyen:

— Lienee siis ruotsalainen väkemme lähetettävä sinne rämeitä tarpomaan, kun kerran leikkiin on käyty. — Ja valtaneuvos Abraham Leijonhufvudille, joka oli toinen mukana oleva kuninkaan lankomies, mutta enemmän soturi kuin hänen Steen-veljensä, kuningas lausui nyt melkein surkutellen:

— Sinun täytynee, Abraham, lähteä varusväkemme päällikkönä sinne rajalle, eivät taida nämä suomalaiset siellä muuten selvitä.

Siihen iski silloin taas kiinni Juhana-prinssi, joka terveenä ja reippaana istui viluisen isänsä vieressä, huudahtaen:

Hän oli kuitenkin valinnut huonon hetken uudistaakseen vanhan pyyntönsä. Sillä kuningas oli nyt huonolla tuulella ja vastasi pojalleen lyhyesti ja kipakasti:

— Sinä, Juhana, jäät minun kanssani tänne odottamaan tuloksia tapausten menosta.

Jo näkivät syrjäisetkin, että kiivas Vaasan veri kuohahti sekä isässä että pojassa. Nuori prinssi sävähti punaiseksi kasvoiltaan, hänen silmiinsä kohosivat kiukun ja pettymyksen kyyneleet ja läimäyttäen oluttuoppinsa pöytään hän virkahti ikäiselleen oudolla kiivaudella:

Nuori prinssi oli juuri ehtinyt 18 vuoden ikään ja jo tällä Suomen-matkallaankin ruumiiltaan huomattavasti kehittynyt. Päivä oli paahtanut hänen ennen maidonkarvaiset lapsenkasvonsa ruskeiksi ja merielämä vahvistanut hänen ennen hentoja jäseniään. Hän nousi nyt pitkänä ja solakkana istuimeltaan, astui kunnioittavasti isänsä luo ja virkkoi äänellä, jossa soi sekä hellyyttä että päättäväisyyttä:

— Isä, en ole lapsi enää. En voi palata tältä sotaretkeltä, voimatta kertoa olleeni mukana sodan tapauksissa. Minua halveksisi sekä aina ivallinen vanhempi veljeni että kaikki muut, jotka tietävät minun olleen tällä Suomen-retkellä. Minut leimattaisiin pelkuriksi. Koko sotaväkikin, jolle olen ilmoittanut aikovani sitä seurata, nauraisi minulle, — isä, ethän tahdo saattaa poikaasi tällaisen naurun esineeksi! Miksi voisit sitä tahtoa?

Hän puhui lämmöllä ja arvonannolla, mutta oudolla lujuudella, — isä tunsi sen otteensa heltiävän, joka oli pitänyt häntä voiton puolella. Hän tunsi poikansa esiintymisessä Vaasan suvussa salaa piilevän kunnianhimon, joka saattoi sitä johtaa mihin tahansa, ja oivalsi sen nyt Juhanassa heränneen. Mutta hän tahtoi vieläkin säilyttää vaikutusvaltansa ja pysyttää poikansa luonaan vaaroista syrjässä.

— Sitä, mikä tapahtuu minun käskystäni, älköön kukaan uskaltako arvostella. Jos minä estän sinua lähtemästä luotani kymmenien peninkulmien päähän tähän sissirosvojen ja noitain maahan, on minulla siihen pätevät, valtakunnalliset syyni…

— Mutta häpeä osuu minuun, ja koko eliniäkseni. Minä en voi sallia nuoruuteni turmeltuvan turhista varovaisuussyistä. Ja kääntyen valtaherrain puoleen puhui prinssi kiihkeästi ja hartaasti: — Steen-eno ja Abraham, johtaahan isän rakkaus, joka minulle on kallis, tässä harhaan…

Mutta valtaherratkin kävivät kannattamaan nuoren prinssin pyyntöä. He tekivät sen kyllä hillitysti, kautta rantain, mutta sentään selvästi esittämällä, että vaara rajalla tuskin oli sen suurempi kuin täällä Viipurissakaan, jos varteenotetaan tarpeellinen, kuninkaalliselle henkilölle kuuluva varovaisuus. Pieni ratsastusmatka vain — ja pääseehän sieltä takaisin.

Kuningas taisteli sisäistä taistelua, nieli kiukkuaan, mutta ei voinut kieltää, että pojan kanta oli jossain määrin oikeutettu. Viimeisiin asti hän kuitenkin koetti tehdä vastarintaa ja huudahti melkein vihaisesti vanhemmalle Leijonhufvudille:

— Mitä, Abraham, otatko vastuullesi kuninkaallisen prinssin hengen ja turvallisuuden, — oma henkesi on siinä kysymyksessä.

Vanha kuningas katsoi muuten varovaa ylimystä hämmästynein, hiukan vetistävin silmin, katsoi poikaansa, jonka posket hehkuivat intoa, ja ymmärsi, että hänen oli nyt tässä lopultakin peräydyttävä. Se häntä sekä suututti että suretti. Suututti siksi, että hänen, isän ja kuninkaan, oli arveluttavaa pyörtää sanansa. Ja suretti senvuoksi, että hän nyt yhä selvemmin näki pojassaan ominaisuuksia, joita hän pelkäsi. Juhana oli sydämellinen ja avomielinen, — sillä herttaisuudellaan hän juuri oli anastanut lemmikin paikan isän sydämessä, — mutta hänen tunteensa eivät olleet ketään, ei edes isääkään kohtaan niin syvät, että hän niiden vuoksi olisi uhrannut kipenenkään itserakkauttaan tai maineen taikka imartelun himoaan. Ja pohjalla oli kai sittenkin se ainainen veljeskilpailu: Juhana tahtoi tietysti saada sotamainetta voittaakseen kansan suosion vanhemman veljensä, tuon epäluuloisen jurottajan, kustannuksella. Tämä into se näin oli ajanut pojan välit isän kanssa hetkeksi asettumaan kuin veitsen kärjelle.

Sitä vanha Kustaa hätkähti, ja hän kysyi itseltään, oliko hänellä oikeus vain omaa ikäväänsä ja omaa, ehkä aiheetonta levottomuuttaan ajatellen laskea asiat niin pitkälle. Hän nousi nyt hänkin ruokapöydästä ja virkkoi tyynemmin:

— Me keskustelemme asiasta vielä kahdenkesken, Juhana. Hyvää yötä, herrat, — antamasi takuun, Abraham, panen mieleeni.

Pöytäkunta hajaantui, mutta kaikki olivat jo selvillä siitä, että nuorella herttualla oli aamulla lupa lähteä rajalle.

Piispa Juusten käveli tällä kertaa yösydännä yksin linnasta kapituliinsa. Olihan se ollut hänelle merkki-ilta! Merkkitapaushan oli koko Viipurin kaupungille ja laajalle Karjalalle, kun maan kuuluisa kuningas, sen voimakas isällinen hallitsija, kerran oli saapunut tähänkin valtakunnan kaukaisimpaan laitaan vierailemaan. Mutta hiljainen piispa, joka harvapuheisena ja vaatimattomana oli iltakauden istunut tuossa ylhäisessä seurassa, tunsi sittenkin mielessään vähän pettymystä. Hän oli kuvitellut kuninkaan jalommaksi ja mahtavammaksi, voimakkaammaksi ja suurpiirteisemmäksi. Tämäkö äreä, pussinaamainen, vetistäväsilmäinen ukko oli siis tuo nerokas ja voimakas Kustaa-kuningas, joka oli voittanut miltei lukemattomat vihollisensa, koonnut innollaan talonpoikaisjoukkoja aseisiin, ja niiden avulla pelastanut maansa vieraasta ikeestä? Tämäkö levoton, tupsahteleva, arka äijä…? Koko iltakausihan jankattiin vain siitä, raskisiko hän laskea poikansa, kohta täyden, rotevan miehen, sotarintamalle, jonne hän tuhansia muita komentaa!…

Ei, Paavalista tuntui, kun hän siinä verkalleen Viipurin syyspimeitä kujia löntösteli, että oli parempi olla tutustumatta kuninkaaseen näin läheltä, parempi häntä palvoa ja kunnioittaa kaukaisena, korkeana olentona.

VIII

Seuraavana aamuna lähtikin jo kuninkaan Ruotsista tuoma apuväki Viipurista samoamaan kaakkoon päin ja kaikki linnassa tiesivät, että Juhana-prinssikin oli seuraava sitä Inkeriin. Mutta kun sotaherrat linnan pihalla satuloivat ratsujaan, käski vanha kuningas satuloida itselleen sävyisän tammansa, jolla hän aikoi Steen Leijonhufvudin ja Erik Sparren seurassa lähteä saattamaan poikaansa jonkun matkaa taipaleelle.

Siellä pihalla hääri lähteväin joukossa myöskin kuninkaan kirjuri ja airut Martti Pietarinpoika, joka oli päällikkölaivassa seurannut mukana Viipuriin ja oli nyt kovassa hommassa saadakseen hänkin linnan aitasta evästä laukkuunsa.

— Mihinkä sinä, poika, aiot? kysäsi kuningas kipakasti, nähdessään nämä kirjurinsa kiireiset matkavalmistukset.

Siihen keskusteluun päättyi jo Juhana-prinssikin, joka täysissä, komeissa matkatamineissa siinä taputteli uljasta ratsuaan ja nyt jo katsoi voivansa lausua sanasen toisenkin puolesta. — Mutta olithan, isä, määrännyt hänet minun seuraani, tulkikseni…

— Tarvitsen tulkin täällä itse. Sinä, teini, jäät tänne kanslerilleni ja minulle kirjurinapulaiseksi, prinssille olen määrännyt seuralaisiksi vanhemmat vartijat…

Paha pettymyshän se oli nuorelle teinille, joka hänkin oli toivonut pääsevänsä sotaretkelle, saamaan tulikasteensa, mutta hänhän oli tottunut mukisematta alistumaan suurempiinkin kieltäymyksiin elämässään, — hyvähän oli näinkin. Joukko lähti liikkeelle, kuningas poikineen ja seurueineen komeana ryhmänä etunenässä. Viipurin asukkaat katselivat talojensa turvekatoilta, kujansuista ja ympärysvalleilta tätä uutta, uljaspukuista sotaanlähtevää joukkoa, tervehtivät riemulla vanhaa kuningasta ja tunsivat mielensä turvallisiksi. Sillä, kuninkaan läsnäolosta puhumattakaan, tällaista joukkoa aseellista puolustusväkeä ei tässä aina uhatussa rajamaakunnassa oltu ennen koskaan nähty.

Mutta kuninkaan mieli, joka oli apea ja levoton monellakin tavalla ja ennen kaikkea prinssin lähdön vuoksi, ei käynyt tällä ratsastusmatkalla suinkaan iloisemmaksi. Hän tuli nimittäin nyt omin silmin näkemään pienen kappaleen hävitettyä Karjalan maata. Vihollisethan olivat siellä viime vuosina usein pienin parvin ryöstelleet ja poltelleet, mutta varsinkin viime talvena monin tuhansin miehin tekemänsä hyökkäyksen aikana, jolloin he Viipuriakin piirittivät, he olivat oikein järjestelmällisesti raastaneet maan putipuhtaaksi. Kustaa-kuningas ei heti ymmärtänytkään, mitä nuo hiiltyneet rauniot, mustina törröttävät kivikiukaat ja kesantoon jääneet viljelysmaat oikein merkitsivät, ja kun hän sen nyt matkan varrella oppi oivaltamaan, niin täytti rajarahvasta kohdannut tuho ja kärsimys hänen mielensä yltyvällä surulla ja kauhulla.

Kyläpaikoilla oli toki aina joku sauna tai riihi jäänyt polttamatta, mutta niidenkin ääressä näkyi vain vaimoja ja lapsia, jotka siinä hoitelivat naurismaitaan ja karjanrippeitään ja väliin tylsästi, väliin arasti pälyivät maantiellä ratsastavaa huovijoukkoa. Kuningasta ei kukaan tervehtinyt, eivätpä nuo ihmisraukat mahtaneet tietää niin ylhäisiä vieraita tässä joukossa olevankaan.

Varsinkin paluumatkalla, muutaman peninkulman päässä kaupungista poikaansa jäähyväisiksi syleiltyään, ratsastaessaan takaisin vain harvojen seuralaistensa keskellä, tunsi kuningas syksyn ja autiuden ahdistusta sydämessään. Metsissä olivat jo lehdet kellastuneet, tuuli tohisi puitten latvoissa, syksyä oli luonnossa, raskasta toivottomuutta kaikkialla. Viipurin kaupunkikin, jonka asukkaat eivät kuninkaan paluusta mitään tienneet, oli, kun pieni joukko taas sen läpi ratsasti, keskipäivälläkin autio ja kuollut. Ja linna, jonne raskaan kuninkaallisen taakkansa alla uupuva ratsu kumealta kolisevaa hirsisiltaa myöten väsyneesti vaelsi, oli kuin hauta: tallit, pihat, käytävät ja tuvat kumahtivat tyhjyyttään, vartijoita ei näkynyt missään, joku rampa renkivanhus tuli vain linnan uumenista korjaamaan vieraiden hevosia. Se kaikki tuntui kuningasvanhuksesta vallan kaamealta, hänen jäseniään kolotti pitkän ratsastuksen jälkeen, hänen päätään porotti, hän pelkäsi sairastuvansa ja hätäytyi taas siitä.

Valtaneuvosten kehoituksesta, joita heitäkin ratsastusmatka väsytti, meni hän linnaan saavuttuaan levolle. Mutta kauan ei hän ollut makuuhuoneessaan viipynyt, kun hän tulla puhisi sieltä pohteissaan arkitupaan ja komensi linnavoudit, valtaneuvokset ja ruotsalaisen vahdinpäällikön puheilleen. Hän oli tullut ajatelleeksi, että täältä linnasta oli nyt liian tarkoin lähetetty väki rajalle ja hän näki siinä suuren vaaran Viipurille ja itselleen:

— Mitä tapahtuisi, jos vihollinen nyt hyökkäisi tätä puolustajista tyhjennettyä kaupunkia ja linnaa vastaan? kysyi hän tiukasti Ahtisten herralta, asettuen silmät palavina hänen eteensä.

— Vihollinen… mikä vihollinen? sopersi vanha soturi kuninkaan kysymyksen johdosta. — Sotaväkemmehän on vihollista vastassa.

— Häh, eikö mitään ole itse linnan turvallisuudeksi tehty? Eikö muka vihollinen voisi muitakin teitä ja metsiä myöten samota tänne tämän aution maan halki? Etkö ole sitä ajatellut, yömyssy!

Maunu Niilonpoika oli ratsastusretkeltä palattuaan riisunut sotilaspukunsa, miekkansa ja suursaappaansa ja seisoi nyt kotoisissa tamineissaan, pehmoisissa huopakengissä ja kudottu villalakki päässään, kuninkaansa edessä, todellakin sangen epäsotilaallisen näköisenä. Tämäkin kiukutti tänään Kustaata eikä hän arkaillut loukata linnanpäällikköä, joka kuitenkin urhoollisesti ja valppaasti oli Viipurin monesta vaarasta pelastanut. Kääntyen valtaherrain puoleen kuningas tiukkasi:

— Mitä arvelette? Eikö voisi vihollinen, sotaväkemme poissa ollessa, hyökätä tänne äkkiarvaamatta esim. Käkisalmen puolelta, tuhottuaan sikäläiset rajavartijat?

— Eihän se olisi aivan mahdotonta, myönteli Svante Sture, uskomatta kuitenkaan vaaraa vallan suureksi.

— Kuka sen takaa? Mainio kaappaus ryssille, siepata rohkealla liikkeellä linna ja Ruotsin kuningas sotaväkemme selän takaa, — minkäs me tekisimme?

Hiki valui vanhuksen otsalta ja ohimoilta, tuskan kylmä hiki, ja hänen turpeat kasvonsa kävivät niskaa myöten punoittamaan. Huohottaen hän asteli lyhyin, rauhattomin askelin edestakaisin, istahti sitten seinärahille ja puheli katkonaisesti, melkein valittaen:

— Kauniiseen loukkuun olet sinä Maunu Niilonpoika meidät saattanut. Millä aiot työntää ryssän takaisin, jos se jonakin yönä tänne ryntää, — noilla töpökkäilläsikö?

Valtaherrat koettivat lohduttaa kuningasta, että sotaväellehän voitaisiin pian saada sana ja siihen mennessä kyllä vähäinenkin vartioväki porvarien avulla kykenisi puolustamaan Viipuria.

— Mitä aseita! Knut Possen aikuisia ruostuneita rämiä, jotka kelpaavat kaupungin puolustukseen aivan yhtä hyvin kuin sinä linnan päälliköksi!

Ahtisten herra jo ojentautui asianmukaisesti vastaamaan, mutta hillitsi kielensä ja vaikeni, sillä hän huomasi, että pieninkin sana jo voi aiheuttaa räjähdyksen. Vanhan kuninkaan olivat näet nämä hänen omat kuvitelmansa saattaneet aivan pois suunniltaan. Hän takoi nyrkillään pöydän honkaa ja huusi, että hänet on vartavasten houkuteltu tänne satimeen, — tänne autioon linnaan, ärsytetyn ja kostonhaluisen vihollisen ulottuville, missä hän on eristettynä koko maailmasta, kaukana sotaväestään, yksin muutamien höperöjen ukkojen kanssa, jotka tuskin enää jaksavat pyssyä laukaista.

— Sellaiseen asemaan on saatettu Ruotsin kuningas tässä kirotussa maassa. Kuka siitä vastaa valtakunnan edessä!

Näitä tuimia, riehahtavia purkauksia seurasi sitten syvän alakuloisuuden ja avuttomuuden tila. Kustaa Vaasa istahti pöydän ääreen käteensä nojaten ja tunsi olevansa sanomattoman säälittävä. Hän ikävöi poikaansa, joka oli "viety" sinne korpeen kuolemaan, ja hän moitti katkerasti valtaherroja, että he olivat hänet pakottaneet suostumuksensa antamaan. Ja hän ikävöi kotiinsa Ruotsiin. Vuosikymmeniin hän ei ollut kuin lyhyiksi hetkiksi poistunut pääkaupungistaan taikka perheensä luota — mikä hornanhenki hänet oli saattanutkaan nyt lähtemään tänne kaiken asutuksen takamaille…! Vihdoin hän keksi sen sanan, jota hän jo kauan oli tapaillut, mutta ei ollut ennen saanut kielelleen: hän katui! Miten hän katuikaan lähtöään tänne Suomeen, katui sotkeutumistaan tähän sotaretkeen, katui sitä, että oli ollut niin herkkä kuuntelemaan kaikenlaisten seikkailijain liehakoivia puheita! Hän katui! Sitä hän ei ollut itselleen myöntänyt, niin kauan kuin hänellä oli ollut sotaväkensä ja poikansa luonaan; nyt, kun kaikki ikävä ylivoimaisena ryöpsähti hänen ylitseen, tahtoi hän sen suoraan ja kaunistelematta myöntää.

— Meidän ei olisi koskaan pitänyt lähteä tähän katalain velhojen maahan!

Ja siihen huokaukseen yhtyivät nyt sydämessään myöskin valtaneuvokset Svante Sture ja Steen Leijonhufvud sekä Birger Niilonpoika Griip. Hekin tunsivat ikävää ja autiutta mielessään ja myönsivät:

— Mutta miksi sitten ette ole antaneet minulle oikeita tietoja? Te olette olleet huonoja, petollisia neuvonantajia!

Mutta kuningas muisti taas luullotellun, välittömän, henkilökohtaisen turvattomuudentunteensa, ja se muisto nosti jälleen vireille hänen luontaisen toimintatarmonsa ja synnynnäisen neuvokkuutensa. Hän ikäänkuin taas heräsi alakuloisuudestaan, hänen piirteensä elpyivät, hänen jäntereensä pingoittuivat, kun hän huudahti:

— Tässä on ryhdyttävä pikaisiin toimiin! Kaikki on järjestettävä uudelleen alusta alkaen. Maunu Niilonpoika, pistäpäs kiirettä töpökkäihisi, saat nyt koettaa korvata laiminlyöntisi.

Ja siltä istuimeltaan rupesi kuningas jakelemaan määräyksiään. Kaupungin porvaristosta, käsityöläisistä, teineistä ja kalastajista oli heti paikalla muodostettava uusi varavartiokunta, jota oli yhtämittaa harjoitettava ja jonka vuorotellen yöt päivät tuli vartioida kaupunkia. Sopiviin paikkoihin kaupungin ulkopuolelle oli asetettava tiedustusvartioita ja niille kaikille oli linnasta annettava kelvollisia aseita.

— Ja se on suoritettava tänä päivänä, hengen uhka sille, joka vitkastelee! Ymmärrätkö, vouti, sinun tulee vastata kaikesta!

Maunu Niilonpoika kumarsi vaieten. Hän tiesi, kuinka vaikea tuollainen käsky oli käytännössä toteuttaa. Mutta nämäkään käskyt eivät riittäneet. Kuninkaan käytettäväksi oli hankittava kymmenen ratsastavaa airutta, jotka olivat valmiit lähtemään hänen käskyjänsä viemään valtakunnan eri tahoille.

— Ja niidenkin tulee olla minun käytettävissäni tänä päivänä, muista se!

Läsnäolleet valtaherrat oivalsivat, että tällaisten käskyjen toimeenpano yhtäkkiä saatavissa olevilla apuneuvoilla oli mahdotonta, ja he uskalsivat huomauttaakin, että kiireellisimmät tehtävät ovat tietenkin ensiksi suoritettavat.

— Kaikki ovat yhtä kiireellisiä! Pois vain vanha saamattomuus ja suomalainen hitaus! Lähde toimimaan!

Mutta vieläkin pysäytti kuningas linnanvoudin, joka jo oli lähdössä noita monia tehtäviään suorittamaan.

— Tähän kaikkeen tarvitaan varoja — niitä on hankittava. On verotettava porvaristoa!

— Sitä on äskenkin moneen kertaan verotettu, huomautti Maunu
Niilonpoika arasti.

— Ei auta, puristakaa lisää — anna luittesi luistaa vain! — Ja kirkon on myös annettava apuaan. Minun täytyy heti saada se hidasliikkeinen piispa puheilleni.

Martti Pietarinpoika, joka sivulta oli seurannut sekä kuninkaan äskeistä alakuloisuuden puuskaa että sen jälkeistä toiminnan menoa, sai nyt toimekseen hakea Paavali Juustenin hänen töittensä keskeltä kuninkaan puheille linnaan. Piispa läksikin viipymättä nuoren airuen matkaan, mutta siitä huolimatta odotteli jo kuningas häntä malttamattomasti, ja esitti hänelle heti vaatimuksen, että maakunnan kirkoista oli kerättävä varoja sotakustannuksiin.

— Meidän kirkoistamme! sopersi Paavali aivan typertyneenä, ajatellen nuorta, köyhää hiippakuntaansa, josta oli mahdoton saada varoja kokoon edes välttämättömimpiin järjestelymenoihin. — Kirkkomme on vihollinen ryöstänyt moneen kertaan.

— Älä petä minua, on niissä vielä jälellä paavinaikaisia kätköjä, hopeaa ja vaskea, haeta vain esiin kirkonkellot ja alttarikalkit! Sitäpaitsi on minulle kerrottu, että täällä Karjalan kirkoissa on Venäjältäkin ryöstettyä kultaa ja hopeaa, siitä on minulle tsaarikin valittanut. Ne saaliit kuuluvat kruunulle.

Nämä kuninkaan kuulemat Karjalan kirkkojen ryöstöaarteista perustuivat vanhoihin, iänikuisiin huhuihin, joilla ei ollut enää todellisuudessa mitään tukea. Piispa rupesi tätä erehdystä selittämään kuninkaalle, mutta tämä katkaisi hänen yrityksensä kerta kaikkiaan, komentaen:

— Varoja on saatava kokoon, ja on parempi, että sinä, piispa, ne kirkoistanne hankit, sillä huovimme ovat kovakouraisemmat. Toimeen vain viipymättä!

Piispa Juusten sai poistua kuninkaan luota yhtä vaieten kuin äsken hänen ystävänsä linnanvouti. He tapasivat tuokion kuluttua toisensa Inga-rouvan pienessä tuvassa, jossa Maunu Niilonpoika jakeli luokseen kutsumilleen Viipurin raadin hämmästyneille edustajille ohjeita siitä, miten heidän oli kaupungin porvareista muodostettava aseellisia vartiostoja sekä kerättävä heidän keskuudestaan uutta veroa. Mielenrauhansa hetkeksi menettänyt piispa oli arvellut ehtivänsä siellä siemaista vanhan ystävänsä kanssa edes kannun olutta sydämensä vahvistukseksi sekä tarinoida hetken linnan naisten kanssa, joista yksi varsinkin oli Paavalin mielestä kovin suloinen ilmiö, mutta siitä ei nyt tullut mitään. Tulinen touhu oli siellä jo häntä vastassa, käskyläisiä lennähteli edestakaisin, hikihelmet kostuttivat voutivanhuksen harvenneita haivenia. Piispa Juusten kysyi kummissaan:

— Mitä tämä kaikki merkitsee? Onko saapunut tietoja vihollisen aikomasta hyökkäyksestä Viipuria vastaan?

— Minä en pelkää ryssää enkä muuta vihollista, enkä ole koskaan pelännyt, — olen sille hätäilemättä aina osannut antaa vasten kuonoa. Mutta jotakin minä nyt tosiaankin pelkään: vihaista kuningasta minä pelkään, sillä hän voi tällä nykyisellä toimintavimmallaan tehdä meistä kaikista lyhyessä ajassa lopun.

— Amen, vastasi piispa, ristien kätensä vatsalleen ja yhtyen vanhan ystävänsä huokaukseen.

Mutta Kustaa kuninkaan toimintavimma ei suinkaan ollut siitä lauhtunut, että Viipurin linnanpäällikkö ja sen piispa oli saatu jalkeille. Hän oli jo heti heidän poistuttuaan huoneesta kutsunut kanslerinsa ja kirjurinsa, niiden joukossa Martti Pietarinpojankin, luokseen virkkoen heille käskevästi:

Ja hän kävi sanelemaan. Hänellä oli paljon kirjoitettavaa, jäljennettävää ja suomennettavaakin. Hän saneli käskykirjeitä Suomen kaikkiin maakuntiin, niiden linnanisännille ja voudeille, joiden tuli viipymättä toimeenpanna alueellaan uudet sotaväen otot ja vaatia missä joka kolmas, missä joka viides mies aseineen ja eväineen heti Viipuriin. Valtakunta on vaarassa, ankara uhka niskoittelijoille. Suomalaista rahvasta varten oli Martti Pietarinpojan toimitettava nämä kirjeet suomalaiseen asuun, ja se työ kävi häneltä hitaasti. Sillä vaikea oli noihin värväys- ja muonituskirjeisiin löytää kansalle helposti tajuttavat sanat ja lauseparret. Martin täytyi senvuoksi myöhempään viipyä työhuoneessa käryävän talikynttilän valossa. Toiset kirjurit olivat jo menneet levolle.

Mutta kuningas itse valvoi siellä myöskin. Hän oli tosin jo lähtenyt makuuhuoneeseensa, mutta käveltyään siellä hetken edestakaisin levottomana hän palasi työhuoneeseensa ja istahti pitkä yönuttu yllään nojatuoliinsa papereittensa ääreen. Hän selaili vähän papereitaan, mutta vaipui sitten hervotonna tuolinsa selkänojan varaan — väsynyt, riutunut, raihnas ukko! Siinä hän istui ja mietti, kuunnellen kirjuripojan sulan rapinaa ja tuon tuostakin väsyneesti nivelien pitkää, harmaata partaansa. Näyttipä Martista kuin hän joskus olisi pyyhkäissyt silmäkulmaansakin. Väliin hän tarttui hanhensulkaan, ikäänkuin kirjoittamaan ryhtyäkseen, mutta hänen heikoiksi käyneitä silmiään hämärsi, hän varjosti niitä kädellään, laski sulan pöydälle ja vaipui taas tuoliinsa. Yksinäisyytensä, ikänsä ja ikävänsä runtelema ukko!

Kun Martti vihdoin oli saanut valmiiksi käännöksensä ja ojensi sen kuninkaalle allekirjoitettavaksi, lähteäkseen sitten hänkin nukkumaan, virkahti kuningas hänelle omituisen hiljaisella ja kainolla äänellä:

— Vielä yksi kirje, poikaseni. Se oli kirje hänen puolisolleen, kuningattarelle. Kuningas oli äsken, menetettyään toisen puolisonsa, mennyt kolmannen kerran naimisiin, ottanut aviokseen aivan nuoren neitosen, Katariina Stenbockin, joka oli lupautunut antaumuksella ja rakkaudella hoitamaan ja vaalimaan vanhaa kuningasta, siten keventääkseen hänen iltahetkensä. Tälle hän nyt kirjeen saneli.

Hän saneli siihen aluksi paljon ikäväänsä ja katkeruuttaan. Kysyi, miksi oli hänet näin vanhana ja voimiltaan heikkona jätetty yksin riutumaan tänne kaukaiseen erämaahan. Miksi piti hänen täällä yksinään kärsiä ikävää ja kaikkinaisia kieltäymyksiä, hänen, jolla kuitenkin jo olisi oikeus saada hoivaa ja lämpöä… Mutta kohta hän taas pyyhitti pois nuo moitteen ja karvauden sanat ja saneli kirjeensä uudelleen.

Siitä tuli nyt aivan asiallinen ja intohimoton kirje. Vanha kuningas ilmoitti siinä kaipaavansa perhettään, kun hän näin kauas oli siitä eroon joutunut, ja haluavansa vaimonsa ja nuorimmat lapsensa luokseen, koska valtiolliset asiat voivat vaatia hänen viipymistään pitempäänkin tässä maan osassa. Kustaa Vaasa käski sen vuoksi puolisoaan viipymättä ryhtyä valmistuksiin voidakseen saapua Tukholmasta laivalla Turun linnaan, jonne hänen oli asetuttava ja jossa hänen oli odotettava kuninkaan lähempiä tietoja. Hän neuvoi, ettei puoliso antaisi syysmyrskyjen eikä muiden esteiden pidättää itseään lähtemästä tälle matkalle, jota kuningas hartaasti toivoi. Lopuksi vain oli valitus, ettei kuningas huonojen silmiensä vuoksi itse voi tätä kirjoittaa.

Se oli lyhyt, asiallinen ja ystävällinen kirje, vailla äskeisiä ruikutuksia ja nuhteita, jotka kuningas kai jo itsekin piti aiheettomina. Mutta nuori suomalainen kirjuri tiesi sen rivien väliin kätkeytyvän paljon salattua kaihoa, katkeruutta, itsesyytöstä ja mielen levottomuutta, paljon vanhuuden heikkoutta ja avuttomuutta. Ja hän kysyi itseltään tuota kirjettä laatiessaan, osaisikohan nuori kuningatar löytää sen rivien välistä kaiken sen, mitä niissä oli peitettynä.

Kirjeen valmiina kuultuaan ja sen nimellään varustettuaan — airueiden piti näet lähteä liikkeelle näitä kirjeitä viemään jo varhain aamulla — kuningas nousi ja käveli ikäänkuin levollisempana ja mieleltään jonkun verran keventyneenä makuuhuoneeseensa. Martti Pietarinpoikakin pääsi nyt nukkumaan.

Hän laskeutui pitkälleen pimeän arkituvan seinärahille, jossa jo toiset kuninkaan nuoremmat palvelijat kuorsasivat. Mutta hän näki vielä kauan silmiensä edessä nojatuoliin vaipuneen, väsyneen, riutuvan vanhuksen, jota kalvoi tavallinen, inhimillinen ikävä. Siitä kuvasta oli kuninkuuden kaikki loisto ja prameus riisuttu pois, siinä oli jälellä vain vajavainen, heikko ihminen. Mutta sellaisena se kuva tuntui nuoresta kirjurista rakkaammalta ja sydämellisemmältä kuin kuningas Kustaa Vaasan juhlallinen, virallinen kuva.

Kahta viikkoa myöhemmin ajeli Martti Pietarinpoika itse kirjeen viejänä erään linnanhuovin seurassa Viipurista rajalle päin. Hän oli nyt hänkin huovin puvussa, pitkä ratsumiekka kupeellaan ja eväslaukku satulasta heilumassa, niinkuin sotaan lähtijällä ainakin. Ja mielikin oli miehellä reipas, — pääsihän hän nyt tuosta ikävästä, ummehtuneesta linnasta ja sen kuolettavista kirjurintehtävistä ainakin vähäksi aikaa sotajoukkoon, taistelurintamalle, niinkuin Turusta asti oli uneksinut.

Tärkeät kuninkaankirjeet oli Martilla povellaan, ja niiden sisältö oli kaiken varalta hänelle suullisestikin tiedoksi annettu. Sellaiseen tehtävään ei ollut nyt Viipurissa löydetty toista sopivaa miestä, siksi oli Martti päässyt matkalle. Nuo kuninkaankirjeet aiheutuivat rajalta äsken saapuneista sanomista, jotka taas olivat panneet Kustaa Vaasan vanhat veret kuohumaan.

Viestejä rajalta olikin kuningas Viipurinlinnassa jo kärsimättömästi odottanut; niiden viipymistä oli hän siellä aamusta iltaan sadatellut, syytellyt päälliköitä tottelemattomiksi niskureiksi, jotka ansaitsivat kaikki hirttopuun, kun eivät ajoissa hänelle, kuninkaalle ja ylipäällikölle, toimita tietoja. Ja samalla olivat taaskin yhteisestä köydestä saaneet yleensä kaikki suomalaiset, jotka olivat saamattomia ja vilpistelijöitä. Syynä tietojen viipymiseen näkyy kuitenkin olleen se, että sotajoukko ei ollut päässyt niin helposti kuin oli toivottu määräpaikkaansa, Nevan rannalle. Baggen laivasto oli viivästynyt Nevan suulla, jossa väki ja tykistö oli siirrettävä pienempiin aluksiin, suuremmat kun eivät uineet jokea ylöspäin, ja maajoukon oli odotettava sitä. Nyt vihdoin oli saapunut Viipuriin sanoma, että Suomen sotaväki oli ruvennut piirittämään Pähkinälinnaa, mutta että se tehtävä oli vaikeampi kuin oli otaksuttu. Jo heti alussa meni viikko, ennenkuin tykit saatiin niin sijoitetuksi, että voitiin tehokkaasti käydä pommittamaan tuota linnaa, joka oli verrattain hyvin varustettu. Näin sieltä oli nyt kerrottu.

Tämä yleiskuvaus oli jo heti ärsyttänyt kuningasta, jolle etukäteen oli uskoteltu, että Pähkinälinna on käden käänteessä väkirynnäköllä otettavissa, ja joka oli olettanut jo puolet Inkeriä valloitetuksi. Nyt oli siis koko sotajoukko ja laivasto pysähtynyt tuon pähkinäpahasen edustalle ja seisoi siinä. Mutta tähän harmin uutiseen liittyi vielä toinenkin: venäläiset olivat tapansa mukaan laajalta alalta hävittäneet koko maakunnan valloitusjoukon edestä, polttaneet kylät ja vieneet pois viljat ja karjat — ruoan saanti kävi siten hyökkäysjoukolle työlääksi ja huolettavaksi.

— Koko retki on huonosti järjestetty, ryssä on saanut tietoja aikeistamme ja pitänyt varansa, marisi kuningas, syyttäen siitä taas suomalaisia päälliköitä muistamatta, että retken alkaminenhan oli riippunut hänestä itsestään. — Mistä hankitte nyt niille muonaa, se kai on täältä asti laivoilla sinne lähetettävä!

Uutta kiirettä se kaikki tietysti taas aiheutti linnan toimimiehille, uutta hälinää, uusia verovaatimuksia. Korvat kuumina siinä saivat juosta ja puskea sekä voudit että raadin herrat toteuttaakseen yhä uusia kuninkaan käskyjä.

Eniten oli Kustaa-vanhusta kuitenkin huolettanut uutinen, joka koski hänen poikaansa. Aluksi ei tältäkään saapunut mitään tietoja, ja kuningas uhkaili jo sapekkaissa purkauksissaan tekevänsä Abraham Leijonhufvudista, jonka tuli vastata prinssistä, "päättömän jalopeuran". Ja kun nyt vihdoin Juhanalta itseltään tuli kirje, kehahteli prinssi siinä nuorekkaalla ylimielisyydellä, kuinka hän muka Klaus Flemingin kanssa jo oli tehnyt hyökkäyksen linnan satamaan. — Tarvitsiko hänen siellä panna henkeään alttiiksi! Mutta se varomattomuus johtui tietenkin taas tuon uhkimuksen, Klaus Flemingin, houkutuksista. Sen kynsiinkö nyt kuninkaan lemmikkipoika taas on jätetty!

Tästä kaikesta ryhtyi kuningas heti varoituskirjoituksia laatimaan. Ja vaikka tietojen kuljetus Viipurin ja Nevajoen välillä kävi näin hitaasti, rupesi hän samalla ylipäällikkönä antamaan ohjeita myöskin sotilaallisista tehtävistä. Rajalta saapuneissa kirjeissä mainittiin, että vihollinen kokosi sisämaassa joukkoja Pähkinälinnaa auttaakseen, mutta että Boijella ja Hornilla oli aikomus hyökätä niitä hajoittamaan, ennenkuin ne ehtisivät perille. Tätä kuningas piti nyt liian uskaliaana yrityksenä ja kielsi sen jyrkästi — linna on ensin valloitettava, sitten vasta on hyökättävä sisämaahan! Antoipa hän muitakin yksityiskohtaisia sodankäyntimääräyksiä, joita hän yksinäisinä yöhetkinään oli Viipurissa mietiskellyt, tuntematta tarkemmin tilannetta ja sen muutoksia sotatantereella.

Näitä käskykirjeitä laadittaessa oli kuninkaan ääni päiväkaudet ankarana jyrähdellyt Viipurin linnan kajahtavissa holvihuoneissa ja niin tukahduttavaksi oli mieliala siellä siitä käynyt, että Martti nyt, ajaessaan autiomaan halki outoihin seutuihin, tunsi mielessään sanomatonta helpotusta. Hänen ajatuksensakin pääsivät taas vapaina lentelemään omia teitään ja mielikuvitus rakenteli vapaita pilvilinnoja, joissa oli viihtyisä viivähdellä. Satua hänestä oli, että hän, jonka näihin aikoihin olisi pitänyt istua Turussa koulupenkillä ja joka vielä toista kuukautta sitten ei uneksinutkaan muuta kuin vaatimatonta apupapin paikkaa, nyt ajeli täällä Karjalan rajamailla huovinmiekka kupeellaan ja kuninkaan kirjeet povellaan matkalla uusiin, tuntemattomiin kohtaloihin.

Noihin entisiin pappila-unelmiin oli aina kuulunut toimelias emäntä, jolla oli Kyrön Kertun siniset silmät ja vaaleat kiharat, — mutta nämä samat silmät ja kiharat ne asustivat yhtä tuttavallisina hänen uusissakin unelmissaan. Nuo silmät olivat olleet surumieliset, kun hän ne viimeksi näki Aningaisten mäellä jäähyväisillä käydessään, ja samoin rannassa, kun hän nousi kuninkaan laivaan… Taisipa Kerttu sittenkin vähän katua tuonnoista tylyyttään… Taisipa ajatella, että jospa jääkin nuori mies tälle matkalleen — varmasti hän sitä surisi! Mutta se niskanheitto Turun kivisillalla ja se lyhytnokkaisuus, jolla hän Marttia kohteli tuon Klaus-herran kohtauksen jälkeen, se häntä sittenkin salaa peloitti ja poltteli — niinkö on heilakka naisen mieli! Saattoiko hänen Kerttunsa todella muutamain korusanain vuoksi kiintyä juopuneeseen junkkariin? Tämän viimemainitun ilkeä ja ilkkuva nauru kaikui aina selvästi Martin korvissa, — jos voisi, niin Klaus-herra kyllä pelkkää pirullisuuttaan toteuttaisi uhkauksensa…!

Onneksi tuli junkkarille toki silloin kiire lähtö Turusta eikä siellä hänen humalapuheitaan enää kukaan muistanut. Mutta näillä yksinäisillä, pitkillä ratsastustaipaleilla palasivat nuo muistot kiusaavina ja kiduttavina nuoren airuen mieleen ja hänen täytyi niiden vastapainoksi hyvin syvältä muistella noita iloisia, nauravia tytönsilmiä, jotta ne loihtisivat hänestä pois pahat muistot. Ja ainapa tulivat matkan vaivat ja seikkailut hänen avukseen, karkoittaen kaikki turhat, hempeät mietteet.

Kolmantena päivänä Viipurista lähdettyään saapui Martti seuralaisineen vihdoin Nevan alaville suorannoille, mistä sieltäkin kaikki asutus oli tyystin hävitetty pois. Täällä kertoivat hiiltyneet nuotionpohjat ja tallatut leiripaikat jo vilkkaasti siitä kulkeneen sotaväen viipymisestä, ja ennen pitkää, ratsastettuaan vielä aukeata jokivartta kappaleen ylöspäin, tulivat airuet jo ensimmäisille suomalaisille vahtiasemille, joita oli asetettu sotajoukon selkäpuolta vartioimaan. Näiltä he saivat tietoja, mihin heidän oli pyrittävä, jotta he tapaisivat suomalaisen sotaväen päällikkökunnat ja Ruotsin prinssin holhoojat.

Nevan niskassa, jokseenkin siinä, missä se leveänä kyminä lähtee vuotamaan Laatokasta, oli joen pohjoisrannalla laajahko sotaleiri, jossa Viipurista tuodun sotaväen varastot ja varajoukot pidettiin. Mutta itse aseväki päällystöineen ja tykkeineen oli jo viety joen vastakkaiselle rannalle, missä pieni mutta jykevä Pähkinälinna vartioi Laatokan laskua. Sekä linnan edustalla olevaan saareen että mantereelle olivat suomalaiset rakentaneet pattereitaan, joista linnaa pommitettaessa kuului yhtenäinen, kumea pauke. Siellä saaren suojassa, syyssumuisella joella, oli Baggen laivastokin, joka otti osaa pommitukseen, ja eräässä näistä laivoista kerrottiin Juhana-prinssinkin enoineen pitävän majaa.

Mutta ensiksi oli Martin vietävä sotaeversteille kuninkaan käskykirjeet, ja hän soudatti sen vuoksi itsensä mantereen lepikkoiselle etelärannalle, missä syysvetelällä niityllä oli joukko märkiä, matalia telttoja rivittäin. Eräässä niistä majailivat Hornit, setä ja veljenpoika, sekä Niilo Boije poikineen, — siellä kuului parastaikaa pidettävän jotakin sotaneuvottelua.

Sinne kuninkaanairut, vahtisotilaan saattamana, riensi ja pysähtyi teltta-aukolle odottamaan suunvuoroa. Sillä herrat olivat juuri kiivaassa väittelyssä keskenään eivätkä ovelle ilmestynyttä nuorta huovia juuri huomanneetkaan. Keskellä telttaa hiipui tuli, joka sähähteli, kun siihen rankisen raoista tippui sadevettä, ja sen ääressä piti ylintä ääntä amiraali Bagge, joka tuntui puolustavan pikaista, viipymätöntä hyökkäystä linnaan. Hänen maanmiehensä, ruotsalaisen maaväen päällikkö Abraham Leijonhufvud oli päinvastaista mieltä, katsoen, että pommitusta oli järjestelmällisesti jatkettava, mutta sillä välin torjuttava kaikki linnan auttamisyritykset. Suomalaiset sotaherrat, nimenomaan vanhemmat, kokeneet soturit, Henrik Horn ja Niilo Boije, vaativat myös, että ensiksi oli lähdettävä sisämaahan karkoittamaan ja kukistamaan linnalaisille Novgorodista päin avuksi rientävät venäläisjoukot, — näistä eri mielipiteistä pääsi Marttikin keskustelua kotvasen kuunneltuaan pian selville.

Oli jo tuonoin pienemmällä joukolla tehty lyhyehkö partiomatka sisämaahan, ja hyvällä menestyksellä, sillä sinne kertyneet venäläisjoukot oli helposti hajoitettu pakosalle ja samalla oli saatu melkoinen määrä hyvin tarpeellista muonanapua piiritysjoukolle. Nämä partiolaiset olivat rajustikin elämöineet niissä venäläiskylissä, joihin olivat saapuneet, olivatpa vanhain kalavelkain maksuksi aseetontakin kansaa kurittaneet ja sen kirkkojakin ryöstelleet, mutta sitenpä he olivatkin levittäneet rajattoman pelon vihollistensa maihin. Nyt olisi tehtävä toinen ja vielä laajempi ja tarmokkaampi kiertoliike ja sitten, kun apujoukoista olisi selviydytty, yhtaikaa eri tahoilta rynnättävä linnaa vastaan… Tätä menettelyä näkyivät useimmat puolustavan. Taitava piiritysjohtaja Klaus Kristerinpoika nimenomaan todisti aivan sitovasti tällaisen menettelyn nykyoloissa varmimmaksi, ja aina varovainen Jaakko Heikinpoikakin, jolla oli kädessään Lepaan herran hänelle ojentama karttapiirustus, yhtyi samaan kantaan.

— Eihän se mikään huvimarssi ole näillä syysmärillä mailla, mutta tuloksiin nähden se on välttämätön, huomautti Klaus Horn.

— Siis pimeän aikana aamuyöstä lähdetään, julisti Boije, ikäänkuin lopettaen kuulustelun.

Syntyi pieni lepohetki väittelyssä ja sitä käytti nyt airut, Martti
Pietarinpoika, hyväkseen astuakseen esiin ja jättääkseen Abraham
Leijonhufvudille tuomansa kirjeet sekä lausuakseen tervehdyksen
kuninkaalta.

Ylhäinen ruotsalainen herra luki kirjeen, vaikeni, ja jätti sen alakuloisena vieressään istuvalle Henrik Hornille. Teltassa, joka äsken porisi kuin kiehuva kattila miesten puheista, oli nyt kaikki äänetöntä — uteliaina ja pahaa aavistaen odotettiin tietoa kirjeen sisällöstä. Kirje kierteli miehestä mieheen ja kasvot toisensa perästä synkkenivät. Pitkän kotvan istuivat herrat ääneti satuloillaan, jotka teltassa ajoivat istuimen tehtävää, tuijottaen hiiltyvään nuotioon, jokunen pidätetty kirous vain kuului heidän kehästään. Ensimmäisenä puhkesi sitten puhumaan Jaakko Bagge, joka äsken oli ollut toista mieltä kuin muut, mutta joka hänkin heti oivalsi kirjeessä annetut käskyt epäkäytännöllisiksi.

"Linna on teidän ensiksi saatava käsiinne, mutta varokaa uhraamasta tuhmanrohkeihin väkirynnäkköihin liian paljon väkeämme, jota kyllä edelleen tarvitsemme. Ja kaikki retket sisämaahan, joista voisi olla sodankäynnille ja koko valtakunnalle arveluttavat seuraukset, kiellämme jyrkästi, kunnes linna on antautunut…"

— Menepäs sitten ja toimi sen mukaan, lisäsi hän sävyisästi, nostaen silmänsä kirjeestä.

— Ukko on kärsimätön, kun ei kuulu tuloksia, mutta samalla sitoo hän kaiken toimintamme, murahteli Klaus Kristerinpoika, melkein mustaksi synkistyneenä. — Miten voisi siis tuloksia kypsyä?

— Niin, sodassa on liika varovaisuus usein menestyksen vihollinen, toisti Abraham-herra nyt aivan kipakasti.

— Onhan näissä neuvoissa paljon järkeä, varsinkin etäältä katsoen. Kuningas pelkää joukkomme, joka ei tosiaankaan olet liian suuri, joutuvan varomattomain liikkeiden johdosta saarrokseen, ja hän tahtoo yleensäkin säästää väkeään. Se on viisasta. Mutta hän ei voi Viipuriin asti nähdä, että linnaa ei täältä päin väkirynnäköllä oteta, ainakaan hyvin suuritta uhrauksitta, ja että meidän ei toisaalta auta toimettomina odottaa, kunnes vihollinen on laajasta maastaan ehtinyt koota tänne joukkonsa, — silloin piirityksemme raukeaa.

— Entä muonavarat, huomautti Jaakko Heikinpoika, — millä Viipurissa luullaan joukkomme elävän, ellemme saa käydä sisämaassa partioissa.

— Minusta tuntuu, että ne valtaäijät Viipurissa pelkäävät omaa nahkaansa ja turvallisuuttaan, virkahti arkailematta Antti Niilonpoika, jolla oli taipumusta liiankin vähän hillittyyn teräväkielisyyteen. — Jos me täällä joudumme saarroksiin, niin hullustihan käy silloin pian Viipurinkin…!

Karskit soturit hymähtivät, katsahtivat Abraham-herraan, joka ei kuitenkaan näyttänyt mitään sopimatonta huomanneen, ja vanha Boije kysyi vihdoin varsin vakavissaan:

Happamella naamalla herrat totesivat, että muu ei tullut neuvoksi, vaikka se heistä oli sapettavaa ja raskasta ja onnetonta koko heidän sodankäyntinsä kannalta. Henrik Horn lausuikin alistuvasti:

— Tietysti kuninkaan käskyä on toteltava. Piiritystä on siis vain jatkettava.

— Ja ehkä yrittäisimme nyt rynnäkköä, virkkoi Bagge, palaten äskeiseen mielituumaansa.

— Mutta väkeähän täytyy säästää, huomautti Klaus Kristerinpoika hiukan pisteliäästi.

Herrain neuvottelujen jatkoa ja tulosta ei kuninkaan airut ehtinyt kuulla, sillä hänet oli tällävälin käsketty matkan jälkeen aterioimaan miesten nuotiolle ja pitihän hänen vielä yhtä painoa toimittaa kuninkaankirje prinssillekin. Mutta senverran Martti tuosta neuvottelusta oli ehtinyt selvästi käsittää, että päälliköille tuotti hänen tuomansa sanoma pahan pettymyksen ja että kuninkaan etäinen sekaantuminen heidän sodankäyntiinsä myrrytti syvästi heidän mielensä ja herpaisi heidän intonsa. Eikä hän oikeastaan ihmetellyt, että siinä keskustelun kuumuudessa tuli lausutuksi kuninkaan neuvoista karvaskin arvostelu. Yhtä syvällisen, mutta vielä haikeampana ilmenevän pettymyksen tuotti Viipurin viesti Juhana-prinssille, kun nuori airut vihdoin illan suussa sai hänelle toimitetuksi hänen kuninkaallisen isänsä kirjeen.

Martti tapasi prinssin laivassa, jonka lämpöinen kajuutta oli häntä ja hänen enoaan varten, sisustettu kylläkin mukavaksi asunnoksi. Abraham Leijonhufvud viipyi vielä päällikköjen neuvotteluissa mantereella, ja prinssi näkyi sillaikaa tehneen olonsa laivassa oikein hauskaksi: hänellä oli luonaan muutamia nuoria ylimysherroja, kuten ritarillinen ja voimakas suomalainen aatelismies Juho Vestgöte sekä Klaus Fleming, ja siellä näkyi sodan kunniaksi kevennetyn laivassa olevaa viinitynnyriä — herrat olivat repäisevällä puhetuulella. He tervehtivät Martti Pietarinpoikaa sangen tuttavallisesti, tarjosivat hänellekin kannun, kehuivat sotatekojaan ja surkuttelivat Marttia, jonka oli täytynyt jäädä Viipuriin, kuiviin kirjurintöihin.

— Ei tämä sotahomma ole niin peloittavaa, kuin miksi sen kirjatoukka kuvittelee, kehui Klaus kannuksiaan kalistellen. — Täällä mies karaistuu.

— Jos voit viipyä täällä pari päivää, saat ehkä meidän mukanamme tulikasteesi sinäkin, lohdutteli prinssi ystävällisesti. — Onhan sinulla jo miekka!

— Mikäli uskallat miesten rinnalla käydä verileikkiin, ylvästeli edelleen Klaus-herra, joka muisti hyvin matkatoverinsa Turusta ja nähtävästi mielellään pisteli häntä.

Mutta Martti oli sillä välin saanut poveltaan esille kuninkaan kirjeen, ojentanut sen prinssille ja katseli nyt, pinnaltaan vakavana ja kunnioittavasti kumartaen, mutta sisässään pienellä vahingonilolla, minkä vaikutuksen kuningas-isän nuhteet ja käskyt tekisivät kerskaileviin nuorukaisiin. Prinssi kävi vakavaksi ja hänen viinistä hehkuviksi käyneet kasvonsa kalpenivat. Hän heitti kuninkaallisen kirjeen suuttuneena pöydälle, otti sen sieltä taas ja jäi vaieten istumaan.

— Isäukko nuhtelee meitä satamaretkemme johdosta, vastasi prinssi pyrkien taas mieheväksi.

— Ja kieltää teidän korkeuttanne uusiin retkiin antautumasta, eikö niin? lisäsi Klaus Fleming, joka näkyi jo hyvin tuntevan kuninkaan mielenlaadun. — Varsinkin yhdessä minun kanssani, eikö niin?

— Juuri niin, vastasi prinssi alakuloisena, mutta samalla häpeissään toverinsa arvaamista asioista. — Mutta sehän on mahdotonta!

— Enhän voi istua täällä, kun kaikki muut ovat sotatoimissa, sillehän kaikki nauraisivat…

— Mutta ikävää! Kun hyökkäys tulee, lähden kaikesta huolimatta teidän mukaanne!

— Ei käy laatuun, vakuutti Klaus hiukan katkerasti. — Se voisi olla vieläkin ikävämpää sekä teille että varsinkin meille…

Juhana-prinssi ymmärsi viittauksen ja hetken kuluttua istuivat nuo äsken remuisat nuoret herrat noloina ja murjottuina tyhjän viinikannun ympärillä. Äskeinen uhma ja ilkunta oli heidän piiristään tyyten hävinnyt, eivätkä he enää muistaneet säälitellä Viipurista saapunutta kirjatoukkaakaan. Mutta Martti nousi lähteäkseen:

— Pitääkö sinun heti palata Viipuriin? kysyi Klaus-herra vieläkin vähän ilkahtaen.

— Niin. Ehkäpä jo ensi yönä saan olla ottelussa mukana. Leirissä huhuttiin, että ensi yönä tehdään rynnäkkö…

Martti tahtoi näin kehaisten kostaa äsken kärsimänsä pistokset. Ja tosiaankin hän oli ennen lähtöään päällikköjen leiristä saanut vihiä siitä, että ensi yönä aiottiin tehdä uusi yritys tuota linnapahasta vastaan, joka oli retkikunnan kaiken muun toiminnan tiellä. Kun ei retkestä sisämaahan venäläisten apujoukkojen hajoittamiseksi voinut kuninkaan kiellon johdosta tulla mitään, olivat päälliköt päättäneet kiristää linnan piiritystä, siirtää tykkinsä lähemmäs, särkeäkseen mantereenpuoleistakin muuria, joka tiedettiin merenpuoleista ohuemmaksi, sekä tehdä äkkirynnäkön siten ehkä aukenevista aukoista. Varmaa tietoahan ei Martilla näistä suunnitelmista vielä ollut, mutta joka tapauksessa hän ymmärsi ensi yöksi jotakin toimintaa valmistettavan, ja kertoi nyt kehahtaen, minkä tiesi, kajuutassa istuville ylimyksille.

Nämä huhut lisäsivät yhä nuorten ylimysten mielenmasennusta, ja he jäivät, kun Martti tuokion kuluttua palasi laivasta leirirannalle, synkkinä hautomaan hänen tuomiaan sanomia.

Martti itse kiiruhti ilmoittautumaan siihen turkulaiseen joukkoon, jossa oli useita hänen kotipuolensa tuttavia ja jonne uusi nahkapoika ilomielin vastaanotettiinkin. Se osasto oli Jaakko Heikinpojan komennossa ja oli sillä jo käsky olla kohta pimeän tultua valmiina kiertämään linna maaportin kohdalta, jonne veteläin ketojen ja jyrkkäin kallioiden poikki oli tykkejäkin hinattava. Leirissä oli nyt illan hämärtyessä pinnalta katsoen kaikki hiljaista, harvakseen jymähtelivät vain jokitykit suojatuista pattereistaan ja yötulet viritettiin kuten ainakin teittäin edustalle. Mutta lähempää huomasi siellä erityistä eloisuutta ja toimintaa. Hevosia apetettiin ja satuloitiin pensastoissa, toisia valjastettiin tykkejä vetämään ja päälliköt kulkivat edestakaisin tarkastamassa käskyjensä toimeenpanoa sekä järjestämässä suunniteltua liikettä.

Yön pimeimmillä tunneilla nuo joukkojen siirrot ja tykkien kuljetus sitten suoritettiin mahdollisimman hiljaa, jottei linna tietäisi pitää varaansa, ja aamun ensi sarastuksessa alkoi tuima jyrähtely joka taholta, mutta varsinkin maan puolelta, paljon lähempää linnaa kuin ennen. Vihlaisipa nuoren teinisotilaan selkäpiitä, kun hän kuunteli tuota räjähtelyä muutaman kunnaan taakse sijoitetusta joukko-osastostaan, jossa se odotti ryntäyskäskyä. Ja kun vihollisten ensi vastausluodit iskivät kunnasta vastaan ja heittivät soraa ympärilleen, niin täytyi hänen tiukasti puristaa äsken saamaansa raskasta käsipyssyä, ettei se putoaisi hänen tärisevistä sormistaan. Mutta hän puraisi huultaan ja koetti olla mies kylmä ja rauhallinen niinkuin muutkin, joille tällainen ottelu ei ollut ensimmäinen tulikoe.

Linnan maanpuoleinen muuri jo särähteli ja halkeili, kun siihen läheltä ammutut luodit iskivät, ja aukkoa sinne laajeni joka laukaisemalla. Mutta olivatpa siellä jo puolustajatkin pian äänessä; heidän tulisuihkunsa leimahtelivat tiheästi vastaan portin yläpuolella olevasta muurinsarvesta ja vallin harjanteelta. Pieni linna oli tälläkin taholla paremmin varustettu kuin piirittäjät olivat uskoneet, ja sen puolustusta johdettiin taidolla. Jo sai Turun lipullinen käskyn siirtyä eteenpäin, lähemmäs kunnaan kuvetta, ja sinne iskivät nyt vihollisen luodit tarkempaan. Jaakko Heikinpoika istui kuitenkin tyynenä ja tuikean näköisenä ratsunsa selässä, seuraten tapausten menoa ja ohjaten joukkonsa toimintaa. Hän komensi sen vesakon laitaan suojaa saamaan, mutta jäi itse vesakon edustalle, mistä näköala oli väljempi. Toisia piiritysjoukkoja siirtyi myös yhtä mittaa lähemmäs linnaa ja Jaakko Heikinpoika kiinnitti huomionsa muutamaan pieneen ratsuväkiosastoon, joka ajaa karautti viereisen kaljun kunnaan poikki pieneen laaksoon, joka oli, siitä kun puut oli kaadettu, liian avoin porttisarven tulelle.

— Ketä nuo hurjimukset ovat, — se on aivan hyödytöntä uhkarohkeutta, murahti hän lähimmille miehilleen, joiden joukossa uusi nahkapoikakin kalvakkana seisoi.

Marttikin katsoi noita sivummalla kunnaan rinteellä ratsastavia miehiä, jotka hän päivän sarastusta vastaan hyvin näki, ja hän hätkähti silloin levottomasti. Sillä hän oli ryhdistä ja ratsuista tuntenut nuo kolme seikkailevaa huovia.

— Menenkö heitä varoittamaan, hän kysäisi äkkiä, päällikkönsä luo astuen.

— Ne eivät ole meidän miehiämme, eikä sinne ole hyvä mennä, vastaili
Jaakko kylmästi.

— Niiden joukossa on tuttaviani, — he eivät huomaa vaaraa, sopersi
Martti uudelleen.

— No, koeta hiipiä sinne pensaiden suojassa, vastasi päällikkö, kääntyen samalla taas omaa joukkoaan vaalimaan.

Martti ei hiipinyt, hän juoksi avonaisen kentän poikki luoteja muistamatta, vieri kuin kerä rinnettä alas, kapusi toista ylös ja tunsi jo selvästi Klaus Flemingin karkean äänen, joka kiroili, kun soraa silmille roiskui. Jo iski tykinluoti tämän pienen ratsuparven taakse kunnaan juurelle. Miehet pysähtyivät, hillitsivät korskahtavia ratsujaan ja seisoivat siinä hiukan neuvottomina, lähteäkö eteen vai taakse.

Silloin ehti Martti läähättäen perille, tarttui erään hevosen kuolaimiin, käänsi sen äkkiä ympäri, nykäisi sen jalkeille ja lähti sitä kiireellä taluttamaan rinnettä pitkin mäen taa, mistä soi ruotsalaisen maajoukon patteri.

— Mikä helvetin nulikka, karjaisi mies hevosen selästä, kooten ohjaksia kiinteämmiksi, ruvetakseen itse ratsuaan ohjaamaan. Martti tunsi nyt äänestä varmasti nuoren prinssin, — hän oli hänet tuntenut asennosta ja liikkeistä jo etäältä, vaikka prinssi olikin pukeutunut tavallisen ruotsalaisen huovin tamineihin ja painanut kypärän syvälle silmilleen, — eikä hän hellittänyt otettaan. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettei nuori ratsastaja ennättänyt sitä väkinäistä menoa vastustaakaan, ennenkuin oltiin aukealta ehtimässä mäen taa.

Mutta samassa mätkähti toinen tykinluoti parin hevosmitan päähän heistä, syytäen korkealle lokaa ja kiviä ja katkaisten ratsumiehen lauseen. He katsoivat molemmat taakseen yhä rientäessään eteenpäin. Luoti oli kaatanut molemmat toiset ratsumiehet, jotka olivat lähteneet seuraamaan prinssiä hänen tehdessään tuon odottamattoman äkkikäännöksensä, ja siellä ne nyt myllersivät maassa. Toinen nousi kuitenkin samassa hevosineen pystyyn, mutta säikähtynyt ratsu kiidätti hänet kauas; toisen ratsu jäi siihen veriinsä sätkättämään ja henkensä pelastanut mies sai ryömiä sen alta pois ja juosta kuhnutella mäennyppylän suojaan.

— Se oli vähän liian aukinainen paikka, tohisi Klaus Fleming sieltä perästäpäin ontuessaan — sillä hän oli tuo hevosensa menettänyt huovi, syljeskeli rapaa suustaan ja pysähtyi aina väliin pitelemään polveaan, johon ratsun kaatuessa oli kolaus sattunut.

Ennenkuin hän siten ehti prinssin luo, oli Martti jo, saamistaan nuhteista välittämättä, virkkanut tälle:

— Ratsastakaa, prinssi, tuohon vesakkoon, siellä on osastonne, minä riennän tästä oman joukkoni luo.

— Hyvä, vastasi Juhana-prinssi nyt rauhallisemmin, melkein kiitollisena, ruveten vähinerin oivaltamaan, minkälaiseen paikkaan hän äsken oli joutunut ja miksi nuori airut oli uskaltanut noin väkivaltaisesti käydä hänen ratsunsa kuolaimiin. — Mutta ei sanaakaan tästä kenellekään!

Eikä tästä seikkailusta silloin eikä jäljestäkään käsin mitään puhuttu. Martti piti tiedon omanaan, prinssin toverit eivät olleet häntä tunteneetkaan, ja prinssi itse vain tavattaessa nyökäytti hänelle ymmärtävästi päätään. Nuoren Juhanan osanotosta tämänöiseen hyökkäykseen ei siten yleensä tiedetty mitään. Hän oli ollut jäävinään laivaansa, mutta Martti ymmärsi kyllä, miten kaikki oli tapahtunut. Nuoret herrat olivat tietysti myrtyneinä kuninkaan kiellosta ja saatuaan varmuuden siitä, että yöllinen retki todella tehdään, päättäneet tuntemattomina, tavallisiksi huoveiksi pukeutuneina, ottaa siihen osaa. Niin he olivatkin yöpimeällä liittyneet ruotsalaiseen ratsujoukkoon, mutta uhkarohkeina ja vallattomina loitonneet liian lähelle linnan muureja ja liian aukealle maalle.

Eikä hän omasta puolestaan tuota prinssin uhmaa ihmetellytkään.
Häntä itseään ei olisi tänä yönä mikään pidättänyt, ottamasta osaa
Pähkinälinnaa vastaan tehtävään hyökkäykseen, kun tänne kerran oli
päässyt.

Se hyökkäys jäi kuitenkin tuloksettomaksi. Pähkinälinna sai tosin sinä yönä kestää tavattoman kuuman pommituksen ja sen maanpuoleiset muurit runneltuivat sangen pahasti. Mutta linnan taitava ja nokkela päällikkö, ruhtinas Golovin, ehti kuitenkin järjestää väkensä niin ajoissa ja niin tarmokkaaseen puolustukseen, ettei aiotusta väkirynnäköstä linnaan voinut tällä kertaa tulla mitään. Aamun valjettua oli rynnäkkö keskeytettävä; vain harvakseen jatkettiin päivän mittaan pommitusta. Sen verran oli kuitenkin tällä yöllisellä liikkeellä saavutettu, että nyt voitiin uusista pattereista pommittaa linnaa maan puoleltakin, joten puolustajain täytyi jakaa väkensä useille tahoille ja siten kestää yhä tiukempaa ja rasittavampaa piiritystä.

Suomalaisen sotajoukon päällikköjen oli ryhdyttävä uusiin neuvotteluihin linnan valloittamiseksi ja suunniteltava uusia toimenpiteitä retkensä edistämiseksi. Ja heillä oli, huolimatta kuninkaan hämmentävistä määräyksistä, edelleen hyvät onnistumisen toiveet; heidän intonsa oli tulinen, heidän tarmonsa taittumaton ja sillä he sähköttivät joukkonsakin. He käsittivät kunniavelvollisuudekseen toteuttaa sen, mitä varten he olivat retkelle lähteneet. Siksi he hyvässä yhteishengessä herkeämättä ponnistelivat, kaikki vakuutettuina siitä, että päivän, parin perästä olisi "pähkinä" heidän.

Mutta parin päivän perästä tuli piiritysjoukolle uusi sanoma kuninkaalta ja se taittoi kerralla kaikki heidän toiveensa, murskasi heidän intonsa ja vei heiltä toimintamahdollisuuden. Kustaa Vaasa käski näet sotaväkensä heti ja vähintäkään vikuroimatta keskeyttää Pähkinälinnan piiritystyöt ja palata Inkeristä viipymättä takaisin Viipuriin.

Se oli ratkaiseva isku. Käsky oli ehdoton. Sitä paremmin tehostaakseen oli kuningas vielä sen viejäksi lähettänyt toisen lankomiehensä, Steen Leijonhufvudin, jonka tuli valvoa, että annettuja ohjeita noudatetaan.

— Mitä tämä merkitsee? kysyivät sotaherrat hölmistyneinä, jopa vallan turtuneina toisiltaan.

— Ettäkö kaikki olisi jätettävä kesken, uhrattava nykyiset saavutukset, lopetettava retki alkuunsa — mitä tässä on mieltä?

— Pidetäänkö meitä narreina, olemmehan juuri menestyksen kynnyksellä!
Millä olemme ansainneet tällaisen nöyryytyksen.

Näitä kysymyksiä ja paljon muita sateli närkästyneiden sotaherrain joukosta; heidän oli nyt vaikea pysyä alallaan ja olla niskoittelematta. Ylhäisen neuvoksen oli kuitenkin käsketty perustellakin määräystään ja hän tekikin sen kohta lyhyesti ja virallisesti:

— Kuningas ei usko Pähkinälinnan piirityksen onnistuvan, kun se kerran on ruvennut sitkistymään. Syksy on käsissä — syyskuu oli todellakin jo loppupuolellaan — kelirikko voi katkaista maajoukon paluumatkan ja tuottaa sille tuhon.

— No, silloin täällä ollaan linnan lämpimissä talveen asti, intoili Antti Niilonpoika, joka oli tuosta jymyviestistä muita harmistuneempi, retki kun oli suurelta osalta juuri hänen aiheuttamansa. — Taikka mennään Moskovaan talvehtimaan!

Mutta vakavanaamainen Steen Leijonhufvud ei kuunnellut tällaisia välihuudahduksia. Kuivasti ja asiallisesti, ilmeisesti itse asiastaan suurestikaan innostumatta, mutta kuninkaansa käskyjä noudattaen, hän jatkoi:

— Sitäpaitsi on Viipuriin saapunut tietoja, että venäläiset kokoavat suuria sotajoukkoja, eikä ainoastaan tänne Inkeriin, vaan myös Käkisalmen puolelle…

— Ah, niin, siinä on siis pähkinän sydän, irvisteli Antti edelleen häikäilemättä, mutta jokunen toisistakin päälliköistä iski hänelle ymmärtävästi silmää.

— Siitä voisi olla seurauksena, — jatkoi Steen-herra edelleen virallisesti, — että Viipuri, jonne uuden väennoston kautta vasta on saapunut muutamia satoja talonpoikia, joutuu eroon sotajoukosta, ja sitä kuningas tahtoo ehdottomasti välttää.

— Nämä peloittavina uhkaavat tuhot hän on siis nähnyt niin synkässä valossa, että mieluummin tahtoo laskea vihollisen oman maansa alueelle. Mutta jospa me lähetystön avulla selitämme hänelle asiain tilan?

— Turhaa, tokaisi siihen Steen-herra jyrkästi. — Kuningas on jo etukäteen kieltänyt kaikki viivytysyritykset. Sekä laivaston että maajoukon on heti palattava Viipuriin.

Mikäpä siinä niin ollen auttoi. Kuninkaan käsky pani päälaelleen sotaherrain kaikki toivehikkaat suunnitelmat ja typerrytti heidät aluksi kokonaan. Mitä hittoja, nytkö olisi heti ruvettava valmistamaan peräytymistä Nevajoelta? Synkin mielin ja innottomasti he vasta vähitellen siihen ajatukseen tottuivat, yhä uudelleen toisilleen valitellen:

— Oli onnetonta, että pyysimme kuninkaan itsensä tänne Viipuriin, hän turmeli nyt koko hankkeen. Mutta kukapa osasi arvata, että hän on jo niin vanhentunut!

— Onko tämä kuninkaallinen käskijämme sama, joka aikoinaan ajoi pienellä talonpoikaisjoukolla tanskalaiset maastaan, — ei hän silloin kysynyt keliä eikä vuodenaikaa.

Niin sinkoilivat katkerat vuorosanat miesjoukossa, joskuspa vieläkin särmikkäämpinä.

— Onhan sotaväki meidän komennossamme, uhmaili Antti aivan pohteissaan. — Valloittakaamme heti linna sisukkaalla väkirynnäköllä, ehkä muuttuu viipurilainen sävy silloin!

Mutta vanhemmat herrat ja varsinkin ruotsalaiset pudistelivat päätään: ei ole Kustaa-kuningasta vastaan hyvä lähteä niskuroimaan, hänellä yksin on kaikki valta! Kävipä hyvin tai hullusti, on omapäisen yrittäjän niska vaarassa. Alistua täytyy, — se oli sotaherrain neuvottelun haikea lopputulos, joskin heitä sydänjuuria myöten kirveli, kun heidät, soturit, jotka olivat varustautuneet kunniakkaaseen taisteluun, yhtäkkiä estettiin toimimasta.

Vähinerin ryhdyttiin siis peräytymistä valmistamaan. Napisten ja haluttomasti se tehtiin, purettiin varastoja, vedettiin tykkejä ja telttoja laivoihin, linnaa kumminkin rantapattereista herkeämättä pommitettaessa.

Tähän purkaustyöhön joutui nyt Martti Pietarinpoikakin, joka oli rintamalle pääsystään niin paljon kunniakasta kuvitellut. Hän kuuli herrain napinan ja uhmasanat, mutta tuli samalla ymmärtämään, että yhdelle ja toiselle siinä oli sittenkin tainnut tapahtua mieluinen vahinko. Näyttivätpä Ruotsin herroista useimmat, joille viipyminen näillä kaukaisilla, syysmärillä mailla jo oli käynyt tuskaksi, olevan tällä kannalla, niiden joukossa Juhana-prinssikin holhoojineen, jotka heti ensimmäisellä laivalla kiirehtivät palaamaan Nevan suulle. Ainoa, joka suoraan ja rehellisesti tunnusti peräytymiskäskyn hyvin ymmärrettäväksi, oli Henrik Klaunpoika, Kankaisten herra.

Muuatta varastoa Nevan rannalta laivoihin lastattaessa kuuli Martti hänen lausuvan sellaisen mielipiteen.

— Ei. Minua kirvelee tämä pakollinen peräytyminen tuloksettomaksi jäävältä retkeltä yhtä paljon kuin teitäkin, ja jos itse saisin määrätä, jatkaisin kyllä uhmallakin piiritystä. Ja kentiespä linnan valloittaisimmekin. Mutta meidän olisi ehkä sittenkin peräydyttävä.

— Mikä pakottaisi voittajat peräytymään? utelivat toiset edelleen pisteliäästi. — Vihollinenko, jonka voimaa ei ole saatu vielä koettaakaan?

— Ei, vaan ruoka. Nälkäinen sotilas rupeaa pian napisemaan. Ja silloin saattaisi peräytyminen käydä hullummin.

Mutta Henrik-herran järkeilevä puhe hukkui kuin huutavan ääni korpeen. Kaikki puhuivat vain retken päättymisen noloudesta, kotiinpalaavain kunniattomasta vastaanotosta, murskatuista maineen toiveistaan. Mutta nuoren teinin hiljaisessa mielessä iti ajatus, että ehkä on Henrik-herra sittenkin oikeassa. Paljon soturielämän ja sotainnon tyhjää vaahtoa hän oli jo tällä lyhyellä sotaretkellään ehtinyt nähdä, ja hänestä tuntui, että se ylistetty sodan loisto, kultaus ja kunnia ei ehkä sittenkään ole korkeinta maailmassa. Mutta näistä hiljaisista mietteistään hän ei tietysti kenellekään virkkanut.

Viipuriin palasi Martti Pietarinpoika aikaisemmin kuin itse sotajoukko.
Hänelle joutui näet taas uusi lähetin tehtävä.

Pähkinälinnasta palaavalle suomalaiselle maaväelle tuli vielä matkalla viivytys. Kun se oli lokakuun alussa lopullisesti keskeyttänyt piirityksen ja palannut Nevajoen pohjoisrannalle ja lähtenyt sen alavia, märkiä teitä myöten samoamaan Hantolaan päin, oli puristuksesta päässyt vihollinen hihkaissut ja rohkaistuna soutanut sekin joen yli, käydäkseen perääntyviä hätyyttämään. Venäläiset olivat tähän mennessä jo saaneet suurenlaisen armeijan koolle ja ensiksi Nevalla hätistelleet Baggen laivastoa, jota myrskykin samaan aikaan ahdisteli. Ja kun se vihdoin oli selviytynyt pulastaan ja purjehtinut joensuulle, rynnänneet väistyvän maajoukon kimppuun. Jälkijoukosta saapui suomalaisille päälliköille hätäisiä sanomia. Silloin he päättivät pyörähtää pääjoukkoineen takaisin iskeäkseen vainolaista vasten kuonoa. Näin syntyi taistelu siinä Neva-joen alavalla rannalla, ainoa kunnollinen ja tulinen taistelu koko sotaretkellä, ja siinä joutui nyt Martti Pietarinpoikakin olemaan mukana. Iskettiin vastakkain oikein vihan vimmalla. Suomalaiset soturit purkivat siinä esiin sydäntensä iskostuneen katkeruuden, hyökäten silmittömästi vihollisen kimppuun. Mutta vastarinta oli sitkeä, venäläisillä oli jo koossa suuri sotajoukko, veristä taistelua kesti iltaan asti. Silloin vihollinen lopulta väistyi ja suomalaiset ajoivat sen takaisin lauttapaikalle asti. Mutta yö esti pitemmän takaa-ajon. Oman turvallisuutensa vuoksi kuitenkin päälliköt päättivät viipyä siinä muutamia päiviä, saadakseen kuormastonsa eteenpäin ja katsoakseen, tekikö venäläisten mieli uudelleen yrittää jälkijoukon kintereille.

Tämä voitto lievensi jonkin verran palaavan sotaväen karvasta mieltä. Mutta siitä aiheutuneesta viivytyksestä päättivät päälliköt heti laittaa Viipuriin sanan kuninkaalle, jonka he tiesivät kärsimättömänä ja levottomana odottavan väkensä paluuta. Ja kuninkaan oma airut oli heistä sopivin tätä viestiä viemään.

Näin lähti Martti Pietarinpoika melkein heti taistelun tauottua ratsastamaan takaisin samaa ilotonta tietä aution Karjalan maan halki Viipuriin päin, jota hän pari viikkoa aikaisemmin oli iloisena samonnut sotaretkeen yhtyäkseen. Nyt oli hän melkein yhtä iloinen sieltä palatessaan.

Inga-rouvan pienessä kylkikammiossa Viipurin linnassa istuivat eräänä lokakuun päivänä Maunu Niilonpoika ja piispa Juusten maistellen yskäänsä emännän valmistamaa maustettua juomaa ja tarinoiden puoliääneen ja melkein arasti yhteisistä huolistaan. Sillä yläkerrasta, juhlahuoneista, kumahtelivat Kustaa-kuninkaan raskaat askeleet, kun hän siellä murisevana käveli edestakaisin ja purki kiukkuaan ja ikäväänsä pitkiin yksinpuheluihin. Ainoina seuralaisinaan oli hänellä näet nyt, molempain Leijonhufvudien liityttyä sotaväkeen, vanhat valtaneuvokset Birger Niilonpoika Griip ja Svante Sture, jotka eivät kumminkaan enää koskaan väittäneet kuningasta vastaan, joten hänen täytyi väitellä yksin.

Viipurin linnanherra Maunu Niilonpoika oli näinä neljänä viikkona, jotka kuningas oli hänen linnassaan viettänyt, harmaantunut ja ukottunut enemmän kuin ennen neljässä vuodessa ja käynyt suorastaan araksi ja sairaaksi kuninkaan alituisesta torailusta, uusista tehtävistä ja ylivoimaisista vaatimuksista. Tämä ennen karski soturi ajatteli nyt kammolla ärtyisän maanisän kutsuja puheilleen, pelkäsi myös yksin niitä odotella, ja pyysi senvuoksi piispa-ystävänsä niin usein kun mahdollista luokseen linnaan, jakamaan ja yhdessä väistämään noita yhä ankarampina uudistuvia kuninkaallisia mäiskyjä.

Ja Paavali Juusten käveli linnaan mielellään. Hän viihtyi hyvin Inga-rouvan maustejuoman ääressä ja siellähän hän aina tapasi senkin nuoren Margareta-neitosen, joka oli hänestä "todella suloinen ilmiö" ja jota hän yhä vakavammin oli ruvennut ajattelemaan emännäksi yksinäiseen piispantaloonsa. Piispa Juustenin rauhallinen, arvokas, hillitty esiintyminen oli myös todellakin omansa kuninkaan kiukunpurkauksia vähän asettamaan. — Kauanko tätä kidutusta vielä kestää, valitti Ahtisten herra ankeana. — Olen pyytänyt eroa tästä viheliäisestä virastani, olen sairas ja maksaisin mitä tahansa, jos taas pääsisin rauhaan hiljaiseen kotoiseen kartanooni. Mutta en pääse, minun täytyy olla täällä syntipukkina ja syyparkana, — kuinka kauan?

— Kunnes sotaväki palaa. Silloin tulee tänne kyllä riittävästi muita syntipukkeja, vastasi Juusten rauhoitellen. — Ja mielialasta päättäen kuningas lähtee kyllä silloin piankin täältä tiehensä.

— Ei, hän pelkää tätä paikkaa, — niin, ihan selvästi juuri pelko ajaa häneen tuon onnettoman levottomuuden ja alituisen ärtyisyyden.

— Mutta mitä on meidän, tänne jäävien, sitten pelättävä, kun sotaväki vedetään pois rajalta ja vihollinen tietysti sen perästä hyökkää tänne? kysyi Juusten.

— Siitä kyllä sitten selvitään, — saadaanhan tapella! Nythän tässä on viheliäisintä se, ettei saa edes tapellakaan.

— Kaipa sotaväki pian palaa, kovathan lähetettiin täältä sille käskyt, lohdutti Juusten.

— Ja kumminkaan en soisi sen palaavan, virkkoi Ahtisten herra miettiväisenä.

— Sen paluuhan merkitsee tappiota, peräytymistä, ja minä uskon, että se olisi voinut voittaa. Mutta ehkei siitä tällä komennolla olisi mitään tullut, — pelko on huono neuvonantaja!

Näin ystävykset hiljakseen keskustelivat. Mutta ennenkuin piispa ennätti illan hämärtyessä lähteä, toteutui jo taas se, mitä kiusaantunut linnanvouti oli varonut. Askeleet yläkerrassa taukosivat ja tuokion kuluttua tuli palveluspoika kutsumaan Maunu Niilonpojan kuninkaan puheille. Huoahtaen, mutta mitään virkkamatta, hän sonnustautui sotilaspukuunsa, ja piispa Juusten seurasi häntä yläkertaan — kuningaskin oli siihen jo tottunut.

Kustaa Vaasa seisoi siellä väljässä kotimekossaan, silmät verestävinä, harvaksi kulunut tukka pörröllään, ja näytti hämmentyneeltä, miltei hätääntyneeltä. Hän viskasi ihomekkonsa auki — hän oli lämmityttänyt linnan kosteita, koleita huoneita aivan liiaksi — ja retkahti nojatuoliinsa.

— Miksi ei minulle kukaan tuo mitään tietoja? puhui hän aluksi hiljaa, vallan valitellen. — Olen väsynyt, minua nukuttaa, mutta tämä levottomuus ei anna minulle unta. Missä on sotaväkeni?

Siihen ei kutsutuista miehistä voinut kumpikaan sen varmemmin vastata kuin kuninkaan omat neuvoksetkaan. Ja ukko jatkoi:

— Jo toista viikkoa sitten lähetin Steen-herran kutsumaan kiireellä väkeämme pois Inkeristä. Missä vastaus viipyy, onko väkemme tuhottu, ja poikanikinko sen mukana…?

— Sotajoukko on tietysti paluumatkalla, tulihan tieto siitä, että se on lähdössä Nevalta. Mutta tykkien ja joukkojen kuljetus joen yli ei käyne niin kädenkäänteessä, ja tiet ovat tietysti huonot… — Niin, tiet huonot — nyt jo terästyi kuninkaan ääni kiivaammaksi — tietysti huonot, mutta miksi viipyivät he siellä kelirikkoon asti, kun eivät kuitenkaan saaneet mitään toimeen. Varoitinhan, mutta täällä niskuroidaan aina minua vastaan, te suomalaiset olette itsepäisiä ja tottelemattomia…

Siinä joutui kuningas taas mieliaiheeseensa, puhumaan suomalaisten kavaluudesta ja härkäpäisyydestä, heidän salaisista juonistaan, — sitä sättimistä saattoi usein tulla pitkä, tuima litania. Piispakin, joka aluksi oli yritellyt maanmiehiään puolustella, oli siitä tyyten luopunut, huomatessaan, että kuninkaan mieli vähimmästäkin vastarinnasta vain ärtyi. Mutta tällä kertaa ukko heitti suomalaisvihansa lyhyeen, vaipuen taas äskeiseen alakuloisuuteensa:

— Miksi minut on jätetty tähän koloon kiusautumaan ja happanemaan? Miksi, voi miksi, laskin poikanikin luotani surman suuhun… joutuakseniko yksin itse täällä samaan kitaan!

Taas koettivat linnan herrat järkisyillä vakuuttaa, etteihän ollut mitään vaaraa olemassa, että huhut vihollisten keräytymisestä Korelan tienoille olivat liioiteltuja, ja että nuori ruhtinas varmasti palaa terveenä ja reippaana. Mutta vanhus ei tyyntynyt, Juusteninkaan rauhoittava puhe ei pystynyt häneen tänään. Hän toraili:

— Jos tuosta kaikesta olette niin varsin varmoja, niin miksette ryhdy johonkin toimenpiteeseen hankkiaksenne siitä täyden varmuuden. Mutta te olette laiskoja ja saamattomia, — rikollisen tylsiä te olette!

Hiki helmeili kuninkaan kaljulta laelta, hänen hengityksensä läähätti lyhyenä ja hänen pitkäpartainen leukansa värähti, kun hän iski kuihtuneen nyrkkinsä pöytään ja huusi:

— Uudet airuet on vielä tänä iltana, heti paikalla, lähetettävä ottamaan selkoa, missä sotaväkemme viipyy — niiden on yötä päivää ratsastettava ja tuotava minulle siitä varma sana! Ja kohdistaen salamansa taas Maunu-herraan hän jatkoi: No, liiku liukkaammin, sinä vanha vätys, äläkä palaa eteeni, ennenkuin sinulla on selvät tiedot!

Loukkauksesta suuttuneena ja saamistaan tärähdyksistä vallan vavisten Maunu Niilonpoika poistui kuninkaan luota. Hän oli nyt varmasti päättänyt lähteä itse airuena matkalle… hän ei tätä kestä… eikä saanut enää piispankaan tyynnyttävä tarina hänen päätöstään horjumaan. Mutta kun miehet masentuneina ja vallan tyrmistyneinä laskeutuivat linnan kapeita rappusia alas, tuli heitä vastaan märkä, hiestynyt huovi, jonka kannukset kilisivät porraskiviin.

— Martti, sinäkö! virkkoi piispa iloisena. — Olet siis palannut
Inkeristä?

— Jumalan kiitos! huoahti linnanvoutikin kuin taakan alta päästen. — Tuotpa mitä tietoja tahansa, poika, joudu nyt vain suoraa päätä, noissa yksissä lioissasi kuninkaan luo!

— Joudu — sinä olet meille pelastuksen enkeli, niin märkä ja savinen kuin oletkin. Täällä oli juuri tulossa maanjäristys, sinä voit sen nyt toivottavasti estää. Palatkaamme sisään!

Linnanvouti pääsi tekemästä ylimääräistä ratsastusmatkaansa ja jonkin verran kuningas toki lauhtui ja rauhoittui kuullessaan prinssin jo olevan laivastossa kotimatkalla ja maajoukonkin samoilevan Viipuria kohti ahdistavat viholliset voitettuaan. Mutta aivan levollinen hän ei ollut vieläkään. Saattoihan uusi myrsky vielä tuhota laivaston eikähän ollut takeita siitä, ettei vihollinen uudelleen ehtisi maajoukon niskaan. Toruipa kuningas sitäkin, että suomalaiset päälliköt yleensä olivat antautuneet vihollisen kanssa taisteluun, senjälkeen kun hän oli käskenyt väkensä viipymättä ja kiireesti palata — se oli taas sitä samaa uppiniskaisuutta!

— Kun ryssät ahdistelivat jälkijoukkoa, oli heidät tietenkin karkoitettava, selitti Martti rauhallisesti. — Ja voitollahan se ottelu suoritettiin.

— Voitti, vakuutti Martti. — Olin itse taistelussa mukana. Pimeän tulo vain esti meitä ajamasta pidemmälle vihollista takaa.

— Pimeän tulo, valkenihan päivä aamulla! Tämä on taas teikäläisen saamattomuuden sotataitoa. Jos kerran voitto oli saatu, olisi tietenkin sen hedelmät ollut korjattava. Mitä varten pysähtyivät Boije ja Hornit voittonsa jälkeen ja läksivät palaamaan?

— En tiedä, ehkä ymmärsivät niin sen saamansa käskyn, että heidän oli viipymättä palattava Viipuriin.

Nuori airut vastaili näin täysin vakavissaan ankarana utelevalle kuninkaalle. Mutta sivusta kuuntelevan piispan silmäkulmassa leikki pieni hymyn väre, jonka aiheen linnanvouti hyvin ymmärsi, vaikka molemmat olivatkin täysin vakuutetut, että airuen vastaus oli vailla sarvia ja hampaita. Mutta kuningas kivahti taas noista viimeisistä sanoista:

— Ne ymmärtävät aina kaikki hullusti, omaa älyä ei ole mukana ollenkaan! Jättivät voittonsa kesken — tietysti, senkin vetelykset!

Martille muistuivat tuossa tuokiossa mieleen elävästi Antti Niilonpojan sanat, jotka hän oli kuullut sotaherrain neuvotteluteltassa Pähkinälinnan edustalla: ukko on vanha! Sillä nuo peräkkäiset moitteet siitä, että sotaväki oli ollenkaan ryhtynyt ahdistajaansa karkoittamaan ja ettei se ollut vastoin kieltoa antautunut jatkuvaan taisteluun, nehän eivät oikein hyvin sopineet samaan hengenvetoon. Mutta hän odotti ääneti kuninkaan uusia kysymyksiä ja kun ne vihdoin loppuivat, sai hän lähteä riisuutumaan raskaista tamineistaan. Mitään kiitosta ei hän ollut kuninkaalta saanut rauhoittavista uutisistaan, mutta oli toki säästynyt henkilökohtaisilta nuhteilta. Ja pelastanut niistä myöskin hyvänsävyisen linnanvoudin, — siitä hän sai Inga-rouvalta illallisensa lisäksi pullean silavapiirakkaan, ylimääräisen kannun olutta ja monta ystävällistä sanaa, jotka tekivät hyvää orvolle teinipojalle.

Täysin ei kuningas rauhoittunut huolistaan, ennenkuin koko sotajoukko muutamia päiviä myöhemmin oli marssinut Viipurin muurien sisäpuolelle ja laivasto, jossa Juhana-prinssi terhakkana saapui, oli melkein samoihin aikoihin laskenut linnan edustaiselle lahdelle. Silloin hän tyytyväisenä myhähteli ja hiveli taas hienoksi suittua pitkää partaansa, istuessaan vaakunasalin pitkän pöydän päässä, jonka ääressä hän retkeltä palanneiden sotaherrain kanssa söi tervetuliaisaterian. Mutta hänen kasvoiltaan ei vieläkään sulanut ankaruuden ja tyytymättömyyden piirre, joka oli niihin aivan kuin kivettynyt. Hänen sydämeensä oli näinä kärsimysten viikkoina, jotka hän oli saanut viettää Viipurin melkein autiossa linnassa, pakkautunut niin paljon äreyttä, syytöstä ja kaikkinaista karvautta, että se, vaikka jo pelon ja ikävän syyt olivatkin poistuneet, vieläkin siellä myllersi ja vähimmästäkin aiheesta tuprahti esiin.

Hänen moitteensa kohdistuivat nyt, eikä aivan aiheetta, siihen, että suomalaiset sotapäälliköt olivat, haluamalleen retkelle päästäkseen, antaneet hänelle liian kauniita ja rusokarvaisia kuvauksia Inkerin retken onnistumisen edellytyksistä ja siten tahallaan, itsekkäissä tarkoituksissa, pettäneet häntä, kuningastaan. Nuo hänessä kauan kyteneet ja kasvaneet syytökset singahtivat nyt valtoinaan esiin, kun retken kielteisiä tuloksia käsiteltiin.

— Te kerroitte minulle, että muka Inkerin kaupungit ja linnat antautuisivat meille helposti ja mielisuosiolla. Enhän sitä uskonut, mutta itse olette nyt puheittenne perättömyyden päivänselvästi todistaneet — yhtä pientä pähkinääkään ette jaksaneet puraista!

Niin rupesi Antti Niilonpoika puolustautumaan, mutta kuninkaan kasvot synkistyivät ja toiset herrat nykäisivät Anttia vaikenemaan. Sillä tunnettuahan oli, että kuninkaaseen eivät vastaväitteet pystyneet ja että ne vain häntä ärsyttivät. Nytkin jo ukko harjakset pystyssä urahti:

— Vielä te olisitte puraisseet! Missä ovat ne 20,000 miestä, joiden kirjeessänne minulle vakuutitte olevan retkeä varten koossa? Hä? Te valehtelitte, suoraan valehtelitte, kuninkaallenne, valehtelitte määrän nelinkertaiseksi…! Ja vihollisten lukumäärään nähden oli juttu päinvastainen, — kuinka he siellä pitivät puoliaan ja teitä ahdistamaankin kävivät, jos heitä ei ollut kuin kourantäysi! Ja ketä ovat ne, jotka nyt idästä ja etelästä meitä uhkaavat? Entä ne sanomat, joita vielä muutamia viikkoja sitten meille Turkuun lähetitte Olavi Skotten mukana — te johditte ehdoin tahdoin kuninkaanne harhaan! Kuinka siitä nyt vastaatte?

Taas jyrähteli kuninkaan ääni ankarana kuin ukkonen, kaikki tuo patoutunut kiukku poreili jo mahtavana kyminä hänen parrastaan. Syönti oli juhlapöydässä keskeytynyt, maljoihin ei kukaan koskenut, mutta synkkä uhma varjosti rasittavalta retkeltä palanneiden miesten päivettyneitä kasvoja.

Monia kuninkaan syytöksiä vastaan he olisivat voineet puolustautua, jos heille siihen olisi jäänyt tilaisuutta. Paljon totta oli kyllä Kustaan nuhteissa. Viipurissa vuosikauden koossaolleet suomalaiset herrat olivat epäilemättä nähneet suunnittelemansa hyökkäysretken edellytykset ja toiveet liian kauniissa valossa ja sellaisina, liioiteltuina, ne myös, yksityistietojaan seulomatta, kuninkaalleen esittäneet. Mutta perimmäisen ajatuksensa siirtää sota vihollisen rajan taa ja iskeä ryssää siellä, he tiesivät täysin oikeaksi ja he olivat myös vakuutetut, että olisivat siinä onnistuneet, jos olisivat kuninkaan häiritsemättä saaneet toteuttaa suunnitelmansa. Sen vuoksi vaikuttivat heihin kaksin kerroin epäoikeutetuilta kuninkaan sapekkaat soimaukset, hänen, joka pilasi heiltä kaikki…

Mutta he eivät saaneet sitä julkilausua ja piiloon painettu katkeruus kävi heissä sen vuoksi sitä sakeammaksi. Vihdoin, kun mitta tuntui ylitsevuotavalta, pyysi Henrik Klaunpoika saada lausua pari sanaa selitykseksi ja puolustukseksi. Mutta kuninkaalla ei ollut malttia häntäkään kuunnella, hän kohdisti nyt kiukkunsa henkilökohtaisesti sekä Henrikiin että toisiin suomalaisiin herroihin.

— Älä selitä, Henrik, huudahti hän. — Tunnen sinut, olet rehti mies kylläkin suomalaiseksi, mutta sotapäällikkö et ole. Siksi saatkin täältä nyt vapautuksen, luulen sinun mielelläsikin palaavan perheesi luo Kankaisiin… Tahdot tietysti sanoa, että te olette hyvässä tarkoituksessa erehtyneet. Mutta sitä juuri minä en usko enempää kuin tarpeeksi. Teillä suomalaisilla on täällä aina omia visapääjuonianne punottuina, — olisihan minun pitänyt se muistaa. Erehdyin siinä, kun jätin ohjakset täällä Viipurissa teidän käsiinne, jätin teille päällikkyyden — te Boijet, Hornit, Spåret ja mitä lienette, olette siinä suhteessa samankarvaiset kaikki! Mutta nyt me erehdyksemme korjaammekin. Me asetamme tänne toiset miehet päällikkyyteen, ja te saatte totella käskyjä!

Harvinainen laatuaan oli se tervetuliaisateria, joka sinä päivänä syötiin Viipurin linnassa. Mokomissa pidoissa ei ollut kukaan suomalaisista eikä ruotsalaisistakaan ylimyksistä ennen ollut ja sangen vähällä olivat nuo pidot käydä vielä oudommiksi, sillä monen soturin sappi kuohahti. Vihdoin huomasi kuningas itsekin tämän yhdessäolon liian särmikkääksi. Hän jutteli taas hetkisen vähän rauhallisemmin, nousi sitten ja poistui omiin huoneisiinsa.

Juhana-prinssi sitävastoin jäi vielä istumaan sotatoveriensa seuraan ja hänen läsnäolonsa vaimensi toki hieman sitä suuttumusta ja mielipahaa, joka heidän sydämissään tämän kuninkaallisen vastaanoton jälkeen kirveli ja kipinöi. Hän, joka osaltaan itse oli syypää siihen sotaretkeen, josta kuningas nyt päälliköitä noin rajusti moitti, tunsi nuoressa mielessään, että hänen isänsä oli tavanmukaisessa sanamehukkuudessaan mennyt aivan liiallisuuksiin, ja koetti puolestaan sen vuoksi kaikella luontaisella rakastettavuudellaan valaa öljyä äskeisen keskustelun nostamiin laineisiin sekä viihdyttää noiden kelpo miesten mieliä.

Mutta ei syntynyt tänään sitenkään pitkiä juominkeja sotaherrain yhdessäolosta. Jokainen tunsi tänään vaivanpalkkiokseen saaneensa kuninkaaltaan liian syviä iskuja sydämeensä, ja näitä aukinaisia haavoja kirveli liiaksi. Moni mietti sen vuoksi uhma mielessään lähteä jo varhain aamulla ratsastamaan kotiinsa. Ennen pitkää he nousivat siten toinen toisensa perästä juhlapöydästä lähteäkseen hakemaan itselleen makuupaikkaa tuossa tutussa linnassa, jonka jokainen soppi nyt taas oli täynnä sotilasväkeä, tungosta ja hyörinää. Siellä kävi taas yömyöhään asti kohina tuvissa ja portaissa, ovet paukkuivat ja kannukset kilahtivat, niin että linnan oma väki, joka koko syyskauden oli tottunut täydelliseen hiljaisuuteen, tuskin sai unen päästä kiinni.

Mutta vanha Kustaa-kuningas nukkui tänä yönä hyvin, paremmin kuin kokonaiseen kuukauteen. Hänellä oli nyt poikansa luonaan, koko sotajoukko oli hänen ympärillään kaupungissa ja linnassa, ainaisen levottomuuden ja pahojen aavistusten aihe oli poistunut ja varma turvallisuuden tunne antoi taas sekä vanhalle sielulle että ruumiille lepoa. Ja hän oli tänä iltana myös saanut puretuksi sydämestään kaiken sen happamen ja karvaan, joka sinne viikko viikolta oli yhä paksummaksi patoutunut, ja siitä hän oli käynyt ikäänkuin keveämmäksi ja terveemmäksi. Heti maata mentyään hän vaipui rauhalliseen, syvään uneen ja hänen voimakas hengityksensä kumahti pian alakerrokseen asti, missä omaa mielikarvauttaan hautovat miehet, vuoteillaan kuuntelivat tuota kuninkaallista kuorsausta.

XII

Avarassa talonpoikaispirtissä, jonka seinähirret, orret ja kiukaankylki olivat käyneet savusta pikimustiksi ja jossa valon antajana oli vain juoksulauta-ikkuna, istui eräänä syyspäivänä Martti Pietarinpoika käryävä talikynttilä edessään ahkerasti kirjoitellen suuren väenpöydän ääressä. Huovinpukuisesta airuesta, joka oli äsken ollut mukana verisissä taisteluissa, oli näet taas tullut kirjuri, joka nyt seurasi kuningasta hänen matkallaan Viipurista länteen päin ja jokaisessa majapaikassa pani paperille ne monet käskykirjeet, jotka ukko edellisen taipaleen varrella oli miettinyt valmiiksi.

Tänään ei Martti ollut parhaalla kirjoitustuulellaan. Edellisenä päivänä oli näet Viipurista jäljestäpäin Kyminkartanoon ratsastanut airuena nuori Klaus Fleming, liittyen hänkin kuninkaan seurueeseen, ja nuoret herrat olivat siellä yökauden pelihtineet ja valvottaneet häntäkin. Ja Klaus-herra oli taas häntä kiusoitellut, uhkaillut ratsastaa edeltä Turkuun ja siepata häneltä morsiamen pois hänen nenänsä edestä… sellaista tyhjänpäiväistä vallasherrain rehentelevää vallattomuutta ja ärsytyshalua! Mutta Martin ajatukset olivat kuitenkin siitä taas kulkeutuneet kotikaupunkiin ja siellä alkaviin uusiin oloihin, teinikouluun ja Aningaisten kortteliin ja Kertun iloisiin silmiin… sekä hänen ylimieliseen niskanheittoonsa…

Niissä muistoissa ja mietteissä pyöriskelivät nuoren miehen ajatukset, eikä häneltä kirjeen laadinta Viipurin uusille päälliköille nyt oikein luistanut. Hanhensulka lakkasi tuontuostakin sihittämästä ja silloin Martti silmäili tuvan yli peränurkkaan, missä oli nahkasin peitetty vuode. Siellä lepäsi kuningas vällyjensä välissä ja Martti katseli työnsä lomaan, nukkuiko ukko… Ei nukkunut, silmät auki siinä makasi ja käänsi päätään aina, kun sulan sihinä keskeytyi.

— Eikö Herman Fleming vielä ole saapunut? kysäisi kuningas väliin peittojensa alta. — Käypäs kuulemassa, poika.

Martti poistui ulos tiedustamaan. Ei ollut Hämeen odotettu linnanvouti vielä tullut kuningasta vastaan. Siellä jokiahteella teutaroivat vain Juhana-prinssi ja Klaus-herra, vyörytellen jyrkänteeltä suuria kiviä virtaan, ja Martissa elpyi uuteen voimaan hänen äskeinen ajatustensa kierto. Olipa hänestä oikeastaan tarpeetonta, että Klaus-herra oli taas liittynyt kuninkaan matkueeseen, Turkuun palatakseen, — olisi pysynyt, hurja mies, siellä sotatiloilla…! Nuori kirjuri palasi taas pirttiin ja koetti syventyä kirjoitustyöhönsä.

Tätä matkaa Viipurista oli jo tehty monta päivää, vaikkei oltu ehditty pitemmälle kuin Kymijoelle. Kuninkaan alkuperäinen aikomus oli ollut viipyä Viipurissa, sen puolustusta järjestämässä, ensi rekikeliin asti, sillä laivojen varaan hän ei nyt syysmyrskyjen aikana ollut tahtonut millään hinnalla uskoa henkeään. Mutta niin tukalalta oli hänestä, vielä oman sotaväen palattuakin, tuntunut olo tuossa kaukaisessa linnassa, jota piirittämään vihollinen saattoi saapua minä päivänä tahansa, että hän piankin oli päättänyt vetelistä syysteistä ja märistä ilmoista huolimatta lähteä hevospelillä, ratsastamalla, vaeltamaan vanhaa rantatietä myöten Viipurista Turkuun. Tätä päätöstä oli kiirehtinyt vielä ikävä vieras, joka laivaston mukana oli kulkeutunut Nevalta Viipuriin: rutto oli ruvennut kaupungissa ja linnassa raivoamaan ja kaatamaan sen asukkaita, nuoria ja vanhoja. Kiireellä oli kuninkaan seurueineen paettava tätä itämaista vierasta ja jo pari viikkoa sotaväen paluun jälkeen hän lähtikin pitkälle ratsastusmatkalleen "tuosta kirotusta kolosta", vakuuttaen pyhästi, ettei hän sinne enää koskaan palaa. Sitä ennen hän oli määrännyt Viipuriin uudet, ruotsalaiset päälliköt, lankomiehensä Abraham Leijonhufvudin, vanhan Griipin sekä Pietari Baggen, ja ainoastaan heidän alaisikseen eversteiksi suomalaiset Klaus Hornin ja Niilo Boijen.

Kuninkaan matkanteko Viipurista oli alunpitäen ollut hidasta. Seurue oli suuri, siihen kun oli ollut otettava mukaan ne suomalaiset aatelisrouvat, jotka äsken olivat saapuneet Viipuriin sotaretkeltä palanneita miehiään tervehtimään, mutta joita ei enää voitu sinne jättää, kun odotettiin venäläisten pian tekevän hyökkäyksen. Hankalaa oli tälle joukolle saada hevosia ja yösijaa. Sitäpaitsi ei vanha kuningas kestänyt, varsinkaan nyt syyskelillä, pitkiä päivämatkoja, ja hänen oli alituiseen pysähdyttävä hallitusasioitakin hoitamaan. Airuet lentelivät näet koko ajan edestakaisin matkueesta itään ja länteen, tuoden kuninkaalle tietoja ja vieden hänen määräyksiään.

Täällä Kymijoella oli edessä taas muutaman päivän viivytys. Sillä joki oli tulvillaan ja suuren seurueen sekä sen kuormaston lauttaaminen vuolaan virran yli vei aikansa.

Siksi nyt lepäiltiin joen itäpuolisissa rantataloissa, joihin etukäteen oli kuninkaalle ja hänen seurueelleen varattu majapaikat. Ja täällä, maakuntain rajalla, odotti kuningas vastaansa Hämeenlinnan käskynhaltijaa Herman Flemingiä, Louhisaaren herraa.

Kotvan kuluttua lautta taas palasi joen länsirannalta ja sen mukana tuli vihdoin odotettu maaherra. Herman Fleming oli keski-ikäinen, tyyniluontoisen ja itsetietoisen näköinen mies, enemmän kuitenkin maalaisylimys kuin soturi.

Kuningas nousi silloin nahkastensa sisästä matalalta vuoteelta, mistä hän äsken oli sanellut käskykirjettä Viipurin sotapäälliköille, ja oikoi hetkisen kangistuneita raajojaan. Hän oli paksussa matkapuvussa, suuret kannussaappaat jaloissa ja keskiruumiin ympäri oli moneen kertaan kääritty leveä, kudottu villavyö. Hänen heikot silmänsä siristivät, hänen oli puolihämärässä tuvassa vaikea nähdä mitään ja vasta tuokion kuluttua hän huomasi keskilattialle pysähtyneen, kuningastaan tervehtivän Louhisaaren herran:

— Niin, Jumala antakoon hyvän päivän. Olemme sinut kutsuneet tänne eräiden varokeinojen johdosta, joihin vihollisen hyökkäyksen varalta on tässäkin osassa maata ajoissa ryhdyttävä.

— Vihollisen? hämmästeli Herman herra. — Odotetaanko vihollisen hyökkäystä ja tännekö asti?

— Siitähän ei voi olla varmuutta, selitti kuningas, istahtaen pöydän ääreen. — Venäläiset kokoavat joukkojaan kostaakseen äskeisen onnettoman Inkerin-retkemme. Jumala suokoon, etteivät he saisi käsiinsä Viipuriamme, jossa sotaväkemme on, mutta he voivat sen kiertääkin ja hyökätä tänne Etelä-Suomeen, — miksi ei? Olemme sen vuoksi harkinneet parhaaksi asettaa toisen puolustuslinjan tämän joen ja varsinkin valtateiden varsille. Vihollista ei saa laskea ainakaan tätä edemmäs ryöstelemään.

— Varustuslinjan, — miten se on tapahtuva? kysyi Herman-herra, aavistaen saavansa tässä aikamoisen urakan suoritettavakseen.

— On kaadettava murroksia ja rakennettava hirsivarustuksia, jotka sitten miehitetään talonpoikaisnostoväellä.

Kustaa Vaasa oli nuoruudessaan, taistellessaan Taalainmaan talonpoikain mukana, oppinut näiltä murrosten kaatamisen vihollisten eteenpäinpääsyn ehkäisemiseksi, ja hän suositti vieläkin usein tätä sodankäyntitapaa sotapäälliköilleen, jotka kuitenkin nyt, tykkien tultua enemmän käytäntöön, pitivät sellaisia varustuksia varsin tehottomina. Herman-herra ei kuitenkaan nyt siihen puoleen kiinnittänyt huomiotaan, vaan kysyi huolestuneena toista asiaa:

— Mistä saadaan väkeä näitä töitä suorittamaan ja varustuksia vartioimaan?

— Siitä juuri sinun onkin kaikkein ensiksi huolta pidettävä. Tältä paikkakunnalta on viipymättä kirjoitettava ja nostettava talonpoikaismiehiä tätä omaa seutukuntaansa puolustamaan.

— Täältä, niinkuin muualtakin Suomesta, on juuri kirjoitettu joka neljäs mies sotaväkeen ja viety Viipuriin. Pelkään, että käy vaikeaksi saada useampia, jo äskeistä ottoa on kansa pitänyt ylen raskaana.

— Toivon, ettei se niskoittele esivaltaansa vastaan, — siitä muuten vastaat sinä, virkahti kuningas kärtyisämmin. — Väkeä täytyy saada!

— Ne on jätettävä, jos me sen katsomme välttämättömäksi maan
puolustuksen nimessä. Ja minä näytän heti, että miehiä kyllä saadaan.
— Hän käännähti Martin puoleen ja virkkoi: — Käskepäs Henrik
Klaunpoika puheillemme.

Henrik Horn, vapautettuna sotapalveluksesta, seurasi nyt kuninkaan saattuetta matkalla kotiinsa. Tämä tyyni järjen mies oli ensiksi kyllä loukkautunut kuninkaan häneen Viipurissa kohdistamasta moitteesta, mutta oli kuitenkin pian rauhoittunut. Ja kuningas puolestaan oli monella tavalla osoittanut, ettei hän tätä älyn miestä tahtonut syrjäyttää eikä saattaa epäsuosioonsa, vaan halusi pitää hänet luonaan, neuvonantajanaan, niin kauan kuin itse oleskeli Suomessa. Kustaa olikin jättänyt muut Ruotsista hänen mukanaan tulleet neuvoksensa päälliköntoimiin Viipuriin, ainoastaan Svante Sture ja Steen Leijonhufvud kulkivat nyt hänen seurassaan.

— Mitä miehiä oli se joutilas joukko, joka eilen, Kymenkartanosta lähtiessämme, seisoskeli kylänmäellä ja räyhäili? kysyi Kustaa, kun Henrik Horn oli saapunut tupaan.

— Ne olivat kai lähitalojen miehiä, jotka olivat pistäytyneet kyläkapakassa kuninkaan kunniaksi.

— Siinä oli miehiä parikymmentä, sellaiset voidaan heti kirjoittaa varusväkeen.

— Sinä ajat sinne nuoren Flemingin ja muutamien henkivartijaimme kanssa, ja te panette toimeen ylimääräisen väenkirjoituksen. Kyllä toisissa kylissä sitten seurataan tätä jo alullepantua käskyämme.

Outo ja omituinen yritys se oli saapuvilla olevista herroista, ja he katsahtivat aika noloina toisiinsa. Mutta kun kuningas itsepäisesti vaati käskynsä täytettäväksi ja suunnittelemansa varustustyöt heti aloitettaviksi, nousi Horn, joskin haluttomasti, satulaan, kutsuen Klaus Flemingin ja puolikymmentä huovia mukaansa. Täytyihän koettaa…! Mutta hän hymähti näitä uusia varustussuunnitelmia ajatellessaan: eihän vara venettä kaada. Mutta kyllä nämä murrokset ovat sitä varten, että vanha mies saisi nukkua rauhallisemmin Turun kuin tuonoin Viipurin linnassa! Sillävälin kuningas, annettuaan Herman Flemingille tarkat ohjeet murrosten rakentamisesta ja määrättyään hänen rinnalleen Svante Sturen Kymin varustusten huoltajaksi ja päälliköksi, kävi taas kirjallisiin toimiinsa. Hän luetti sihteerillään uudelleen muutamia saapuneita kirjeitä ja jäi niiden ääreen hetkeksi miettimään. Sitten hän ikäänkuin uuden mielijohteen saatuaan hypähti pystyyn, mitteli tuokion suurilla saappaillaan pirtin permantoa ja huudahti kirjurilleen:

— Nyt saat, Martti, laatia vähän merkillisemmän kirjeen. Teroitapas hyväksi sulkasi, poika, ja osoita, osaatko sorvata taitavan ja kohteliaan kirjeen. Koetetaanpas, — venäläistulkkimme saa sen sitten hioa aitovenäläiseen asuun.

Kuningas istahti pöydän ääreen, kirjuriaan vastapäätä, kohdisti häneen raukeat silmänsä ja puhui hetken itsekseen:

— Juuri niin, on aina parempi koettaa väistää selkkausta ja selittää kaikki parhain päin… Ehkä se tepsiikin, — eikä voida meitä ainakaan hyvän tahdon puutteesta soimata.

Hän aloitti kirjeensä kohteliain ja koristeellisin lausein, aivankuin sulassa rauhassa ja ystävällisissä väleissä elävälle naapurihallitsijalle. Valtakuntain välisellä rajalla on, jatkoi hän sitten, tapahtunut erinäisiä, valitettavia kahakoita ja sotatoimia, jotka ovat johtuneet molemminpuolisesta väärinymmärryksestä sekä vallattoman sotaväen omavaltaisuuksista. Kuningas valitti, etteivät hänen Suomessa olevat sotapäällikkönsä ole olleet tehtävänsä tasalla, vaan ovat antaneet rajakahakkain houkutella itsensä maltittomiin tekoihin.

Martin hanhensulka mahtoi kulkea hiukan tavallista hitaammin ja epävarmemmin, kun hän näitä väitteitä pani paperille, sillä tällä paikalla iski kuningas häneen taas ankaran, soimaavan silmäyksen.

— Miksi et kirjoita, poika, onhan se asianmukaista ja totta. Nämä päälliköt, Bagget ja Boijet ja muut, nehän sodan aiheuttivat, ja me tahdomme saattaa sen tsaarinkin tietoon.

Martti ei tietysti vastannut mitään, mutta Kustaa selitti hänelle edelleen ikäänkuin puolustautuen:

— Hä, — niin, lopuksihan me kyllä suostuimme, mutta meidät oli johdettu harhaan, syy on jäävä syyllisten niskoille… eikähän suuriruhtinaan tarvitse yksityiskohtia tuntea. Kirjoita sinä vain ja lisää, että näiden herrain omavaltaisuutta rankaisemaan olemme me poikamme kanssa nyt saapuneet Suomeen…, — olemmehan heitä jo rankaisseetkin. Tätä tietä voimme kenties saada rauhanhieronnan alkuun…

Ja kuningas jatkoi kohteliaan kirjeensä sanelemista, ehdottaen lopuksi, että molemmin puolin asetettaisiin neuvottelijat sopimaan pysyväisestä, "ikuisesta" rauhasta. Kirjeen valmistuttua luetti hän sen kirjurillaan, myhähti tyytyväisenä, korjasi jonkin sanan vielä ystävällisemmäksi, ja virkkoi:

Martti lähtikin jo mielellään puolipimeästä tuvasta. Hän oli jo väsynyt, ja tämä viimeinen kirje oli häntä suorastaan tympäissyt… se kirje ei ollut hänestä totuuden eikä kuninkaan arvon mukainen… Mutta mitäpä se häneen kuului…

Sateinen marraskuun päivä oli tällävälin kirkastunut. Kauniina heloitti rannan syyskeltainen vesakko virran kimaltavaa kalvoa vastaan ja taempana oleva havumetsä, joka illalla tälle joelle saavuttaessa oli tuntunut niin tummalta, synkältä ja raskaalta, sekin nyt hohteli iloisemmin päivän paisteessa. Huovien hevoset söivät nurmea rantaniityllä ja miehet loikoilivat törmällä päivää paistattamassa.

Mutta sieltä metsästä, vainioiden takaa, joiden halki kylätie kulki, rupesi samassa kuulumaan omituista mökää, vihaista karjuntaa ja kumeita kirouksia. Martti meni lähemmäs tupien taa katsomaan ja samaan aikaan ryntäsi kuninkaan seurueeseen kuuluvia muitakin henkilöitä eri pirteistä, joihin he olivat majoitetut, tuosta melusta selkoa ottamaan. Vainioiden takaisella veräjällä oli jotakin tappelun nujakkaa; miehiä seisoi siellä aidalla ja aitovierellä, taittaen aseikseen aidanseipäitä, huoveja ratsasteli heidän ympärillään karkeasti kiroillen. Näytti siltä kuin ratsumiehet olisivat tahtoneet ajaa rantapihalle miesjoukkoa, joka teki tenää…

Jo joutui Juhana-prinssikin sitä melua kuulemaan. Mutta hänen perästään juosta köpitti samassa itse kuningaskin hätääntyneenä, kutsuen ankaralla äänellä poikaansa pois kylätieltä, ja kysellen tiukasti:

— Mitä tämä on? Tappeluako, kapinaako, nousevatko talonpojat asein meitä vastaan?

— Mitä lie humalaista joukkoa, vastasi Sparre kuningasta rauhoitellen.
— Nuori Klaus-herra näkyy niitä siellä komentavan.

— Mitä varten? Niskuroivatko talonpojat vai aikovatko he hyökätä tänne, uteli kuningas levottomana. — Missä on Henrik Horn, hänen tulee tästä vastata!

Ja kun ei kukaan osannut kyllin pian tehdä kuninkaalle tapahtumasta tarkempaa selkoa, huusi hän jyrähtävällä äänellä:

— Henkivartijani, nouskaa heti satulaan meitä puolustamaan! Kuinka meidät jätetään näin vartioimatta!

Rantapihalla oli syntynyt yleinen hälinä; henkivartijat hakivat niitylle liekaan pantuja hevosiaan ja kävivät niitä satuloimaan. Mutta sillä välin melu veräjältä jo taukosikin ja Henrik Horn astui hetken kuluttua pihaan kuninkaalle selityksiä antamaan.

Veräjällä nujakoineet miehet olivat samoja, joita hän Klaus Flemingin kanssa oli kylältä käynyt sotamiehiksi kirjoittamassa. Kyläkapakassa olivat miehet yhä kuninkaan vierailun kunniaksi juoneet olutta, olivat hurjalla päällä eivätkä tahtoneet lähteä sotaväkeen, väittäen, että heidän taloistaan on jo väki otettu. Henrik Horn oli ruvennut puhumaan heille järkeä, mutta kun siinä oli syntynyt väittely, oli kuumaverinen Klaus Fleming karkeasti kieltänyt talonpoikia mukisemasta ja komentanut ratsumiehensä heitä kiertämään ja pidättämään. Siitä oli syntynyt tämä rähinä, kun miesjoukkoa väkisin, pistinkeihäiden keskellä, lähdettiin kuljettamaan ilman, että se tiesi, mihin sitä näin asevoimalla vietiin. Ruotsalainen ratsumies oli sitten veräjällä lyönyt ruoskallaan vitkastelevaa kylänpoikaa, joka siitä suuttuneena oli tarttunut ryttärin peitseen ja lyönyt sen kiveen säpäleiksi; ja toisetkin talonpojat olivat silloin tarttuneet seipäisiin. Mutta kun Henrik Horn oli saanut heille suomeksi uudistetuksi kuninkaan käskyn sekä ilmoittanut, että heidät otettiin vain omaa jokivarttaan puolustamaan, olivat humalaiset miehet jo asettuneet ja heittäneet pois karahkansa.

Näitä Henrik-herran selityksiä kuunteli vanha kuningas kuitenkin vain puolella korvalla eivätkä ne häntä rauhoittaneet. Hän oli itse nähnyt miehet seiväs kädessä aidalla, oli kuullut nuo karkeat kiroukset ja vainusi vieläkin tapahtumassa jotakin pahempaa aietta.

Kalpeana hän seisoi siinä ja läähätti: — Älä puolusta, Henrik, noita kapinoitsevia suomalaisia. Näenhän nyt itse, ne ovat rajua, raakaa väkeä, joka nousee esivaltaakin vastaan — heihin en hetkeäkään luota!

— Vai vaarattomia! Pois täältä, minä tahdon soutaa joen yli, en yhtään yötä viivy enää tämän väestön läheisyydessä!

Ja vaikka äsken riehahtanut miesjoukko nyt huovien saattamana saapui lakeana kuin lammaslauma kylätieltä pihalle päin, ei kuningas sittenkään lauhtunut. Henrik Horn meni miehiä siinä uudelleen puhuttelemaan, moittien heidän käytöstään ja selittäen, kuinka sopimattomasti he olivat esiintyneet itsensä kuninkaan saapuvilla ollessa. Katuvaisina vaivaisina loivat humalastaan äkkiä selvinneet mekkomiehet silloin silmänsä alas, katsahtaen vain vielä muutaman kerran vihaisesti nuoreen Klaus Flemingiin, joka heitä oli ruvennut hosumaan ruoskilla ja rautapeitsillä. Astuipa nuori Juhanakin, isänsä varoituksista huolimatta, näiden pihalle piiritettyjen talonpoikain luo ja tervehti heitä parilla suomalaisella sanalla… Kun miehet saivat kuulla, että tämä ystävällinen puhuttelija oli oikein kuninkaan oma poika, niin he, täysin lauhtuneina ja siivoina, hänen tervehdykseensä nöyrästi vastasivat.

Mutta vanha kuningas ei siitäkään rauhoittunut. Hänen piintynyt vastenmielisyytensä ja epäluulonsa suomalaisia kohtaan oli jälleen herännyt, hänen kiukkunsa oli leimahtanut uuteen liekkiin eikä sitä nyt voinut mikään sammuttaa. Herman Flemingille hän antoi siinä pihalla kiireisiä määräyksiä kapinoitsijain rankaisemisesta — heidät oli kaikki otettava sotaväkeen — Klaus Flemingille hän lausui tunnustuksensa tämän päättävästä esiintymisestä ja kävi sitten hätäisesti hoputtamaan lähtöä joelle. Hänelle oli kerrottu, että joen takana, jonkin matkaa lännempänä, alkoi jo ruotsinkielisen väestön asuma-ala ja hän tahtoi rientää sinne yöpymään, — se väestö, jonka kieltä hän taisi, oli hänestä toki luotettavampaa ja tutunomaisempaa.

Kiireellä panetti hän majatalossa tavaransa kokoon ja tilasi lautan viemään itseään ja poikaansa viipymättä joen yli. Tästä hälinästä hätääntyivät toisetkin kuninkaan seurueeseen kuuluvat ruotsalaiset; heidän keskuudessaan syntyi melkein pakokauhu. He eivät ymmärtäneet, mitä oikein oli tapahtunut, mitä oli puhuttu ja mitä vielä saattoi olla tulossa, he luulivat henkensä edelleenkin olevan vaarassa ja ryntäsivät suinpäin rantatörmää alas. Ja kun lautalle, joka vihdoinkin saapui kuningasta noutamaan, ei mahtunut kuin tämä itse kaikkein läheisimpineen, hyökkäsivät he rannalla oleviin pikku venheisiin ja lähtivät niiden varassa kulkemaan tulvivan, vuolaan virran yli, missä hengenvaara todellakin oli tarjolla.

— Pois tältä rannalta! huutelivat he vain toisilleen, ja tämä huuto vaikutti taas vuorostaan kuninkaaseen hätäännyttävästi.

— Lautta irti rannasta, komensi hän moneen kertaan ja kärsimättömänä, kun airomiehet nuhjustelivat.

Vihdoin lautta irtaantui rannasta ja virta lähti sitä painamaan alaspäin. Siinäkin ilmiössä epäili ukko jotakin suomalaisten lauttamiesten pirullista juonta — miksi he eivät souda suoraan joen yli!

Hänen päätään huimasi virran veto ja hän kysyi kalpeana vieressään kirjelipasta kuljettavalta Martti-kirjurilta, mitä tämä meno merkitsee. Martti viittasi lähestyvään vastaiseen rantaan ja osoitti, kuinka airomiehet olkansa takaa kiskoivat raskasta lauttaa eteenpäin, mutta ei sekään vanhusta tyynnyttänyt. Vasta kun lautta oli kiinnitetty toisen rannan paaluihin ja ukko päässyt kuivin nahoin maihin, hän hengähti helpotuksesta ja katsahti virran taa kuin vältettyyn vaaraan.

Kuninkaan omaa, lujatekoista, leveälanteista tammaa ei vielä oltu ehditty saada joen yli, mutta hän ei jäänyt sitä odottamaan. Hän nousi ensimmäisen saatavissa olevan kyytiratsun selkään ja lähti niiden harvojen saattomiestensä seuraamana, jotka olivat jo ehtineet joen taa, kiireellä ratsastamaan länteen päin.

XIII

Kustaa Vaasalla oli tarkoitus tällä maitse tekemällään matkalla myöskin tarkastaa ja tuomita erinäisiä vireillä olleita maariitoja, ja sitä varten hän viivähti muutamin paikoin tavallista pitempään. Hän oli näet näihin aikoihin Suomen eri osissa panettanut toimeen tilojen tarkastuksen, saadakseen selville, paljonko kruunun, kirkon ja talonpoikain tiloja oli vääryydellä joutunut yksityisten suurtilallisten ja varsinkin vallassukujen käsiin. Hänen tarkastusmiehenään oli tarkka ja lahjomaton Jaakko Teitti juuri Uudellamaalla laatimassa asianmukaisia luetteloita, ja kuningas oli päättänyt äsken perustamassaan Helsingin kaupungissa pitää niistä asioista kuninkaankäräjät, peruuttaakseen anastajilta kruunulle kaikki sille sekä entiselle paavilliselle kirkolle kuuluneet tilat. Tätä varten hän oli ennakolta lähettämäinsä airueiden kautta varustautunut viipymään Helsingissä muutamia viikkoja, ja oli hän kutsunut sinne talvehtimaan myöskin sotalaivastonsa, jota hän ei uskaltanut jättää Viipurin lahteen.

Niinpä asettautui hän eräänä marraskuun päivänä rasittavan, lumisohjussa ja rapakossa suoritetun taipaleen jälkeen Vantaanjoen saareen rakennettuun ja nyt tarpeenmukaisesti siistittyyn kuninkaankartanoon, jonne hänen Kymijoelle jääneet jälkijoukkonsakin vähitellen saapuivat.

Vantaan etelärannalle rykelöityvä Helsingin kaupunki oli vasta puolen vuosikymmenen ikäinen, ja vaikka sinne hallituksen mahtikäskystä jo olikin siirtynyt eräitä porvareita Porvoosta, Raaseporista ja Raumalta asti, oli siellä joen suun ja Helsinginkosken välisellä rantaäyräällä kumminkin vasta pieni rivi mataloita puutaloja saunoineen ja navettoineen. Kirkko oli tekeillä mantereenpuoleiselle kentälle ja samoin ensi satama-aitat jokisuulle. Mutta kuninkaankartano — sellaisia karjataloja oli Kustaa Vaasa perustanut mallitaloiksi talonpojille useita Suomen eri osiin — oli jo kutakuinkin kunnossa; olipa itse saaren ympäri rakennettu puinen hakulikin, jonka merenpuoleiseen, matalahkoon torniin oli tykkejäkin sijoitettu korkean vieraan turvaksi.

Turvalliseksi ja hauskaksi tunsikin Kustaa Vaasa oleskelunsa tässä rauhallisessa paikassa. Hän suoritti tilantarkastuksia Jaakko Teitin kanssa, hoiti kirjeenvaihtoa itään ja länteen, ja kun päivän työ oli tehty, sytytettiin suurtuvan takkaan roihuava tervastuli ja kuninkaan seurue istahti syömään ja juomaan niitä herkkuja, joita erityisenä verona oli tätä vierailua varten maakunnasta kannettu.

Eräänä päivänä oli pikaviesti tuonut hänelle Tukholmasta kirjeitä, jotka toisaalta ilahduttivat hänen mieltään, toisaalta painoivat sen murheelliseksi. Nuori kuningatar ilmoitti olevansa nuorempain lasten kanssa lähdössä kuninkaan luo Suomeen, toivoen jo parin viikon perästä olevansa Turussa. Siitä kirjeestä ukko lämpeni. Mutta toinen kirje kertoi hänen vanhimmasta pojastaan, Eerikistä, jonka hän oli jättänyt kotiin hallitustehtäviin perehtymään. Tämä häilyväluonteinen, kiivas, riitaan taipuvainen prinssi oli siellä taas tehnyt kaikenlaisia kolttosia, hullutellut naisten kanssa, suututtanut valtaneuvoksia ja osoittanut mahtiaan. Niin, tämä vanhin poika, kruununperijä, aiheutti vanhalle kuninkaalle usein ja paljon huolta. Eerik oli liian usein ihmisten kanssa ja varsinkin veljiensä kanssa riitakannalla, hän oli epäluuloinen ja ärtyisä… alituiset perhekinat, jotka olivat hänestä lähtöisin, vallitsivat kuninkaallisessa hovissa, — osaksi juuri niitä pakoon oli kuningas viime kesänä päättänyt lähteäkin matkalle Suomeen, ottaen toisen poikansa Juhanan mukaansa. Vasta saapunut kirje pani nyt hänet ajattelemaan, minkähänlaiseksi helvetiksi se elämä taas muuttuukaan hänen palattuaan kotiinsa… Toraa tietysti veljesten kesken, alituisia kotikäräjiä… Entäpä kun hän sitten itse putoo pois, minkähänlaisessa kissan ja koiran sovussa siellä veljekset silloin rupeavatkaan elämään… häpeäksi ja vahingoksi valtakunnalle! — Erottaa ne veljekset pitäisi toisistaan, huoahti vanhus yksinäisissä mietteissään. - Mutta miten?

Hiukan raskasmielinen ja tavallista vaiteliaampi oli Kustaa-kuningas astuessaan tänä iltana työhuoneestaan seurueen keskelle suurtupaan, eikä hän heti aluksi voinut täysin sulautua siellä vallitsevaan, hilpeän vallattomaan mielialaan. Viimeisen jälkijoukon saapumisen johdosta oli siellä näet ruvettu kertomaan tarinoita matkan vaiheista ja vaivoista, joista nyt oli jäljellä vain huvittavat, vaihtelevat muistot. Kerrottiin niistä Kymijoella mellastaneista talonpojista, jotka nyt Herman Flemingin komentamina kuuluivat kiltisti ja nöyrästi suorittavan aseharjoituksiaan, ja laskettiin pientä pilaa niistä ruotsalaisista herroista, jotka siellä lopen säikähtyneinä olivat päätäpahkaa hyökänneet venheisiin, peläten joutuvansa raakalaisten nyljettäviksi…

Kuningaskin nauroi pian näille jutuille niin, että vatsa hyllyi, ja
Henrik Horn huomautti ivallisesti:

— Ne ovat hyvänahkaisia nahjuksia, nuo suomalaiset, sillä kertaa vain olivat hiukan humalassa ja kovaäänisiä. Näihin talonpoikiin pystyy muuten hyvä, rauhallinen sana aina paremmin kuin karjunta ja kirous — ruoskasta puhumattakaan!

Nuori Klaus Fleming tunsi tämän pistoksen sattuvan itseensä ja ärähti vastaan:

— Ei, talonpoikia täytyy aina kohdella kovuudella ja kurilla, — jos hellität vähääkään, olet hukassa!

— Mitä vielä, vastasi siihen nyt Juhana-prinssi. — Minähän puhuttelin mekkomiehiä ystävällisesti, ja he sulivat heti.

Ruotsin herrat olivat kuitenkin toista mieltä. Heistä oli suomalaisessa rahvaassa jotakin salakavalaa, jotakin peitettyä ilkeyttä.

— Minä en tahtoisi heidän seurassaan yksin asustaa yhtään päivää enkä yötä, selitti Steen-herra, jota melkein puistatti. — En tuntisi olevani hetkeäkään levollinen.

— Joutavaa, intti Juhana-prinssi. — Minä viihdyn tämän rahvaan keskuudessa erinomaisen hyvin; sen suljetussa luonteessa on minusta jotakin puoleensa vetävää, sydämellistä. Voisin varsin hyvin jäädä tähän maahan suomalaisten seurassa elämään.

— Jääkää, Juhana-prinssi, huudahti Henrik-herra leikillisesti. —
Kyllä te täällä ystäviä löydätte, pelkkiä ystäviä!

— Omituista, että voit niin viihtyä täällä Suomessa, Juhana. Minä olen päivinäni ollut monenlaisessa liemessä, elänyt talonpoikana talonpoikain kanssa, asunut heidän tuvissaan ja jättänyt henkeni heidän huostaansa. Mutta Ruotsissa — täällä en sitä tekisi. Jo yksin taipaleiden teko tässä ilottomassa, synkässä maassa minua kiusaa ja väsyttää.

— Te olette, kuningas, saanut kokemuksenne tästä maasta epäsuotuisissa olosuhteissa. Sodan hyörinässä, myrskyssä merellä, ratsun selässä syysrännässä… Tämä maa voi sentään hymyilläkin!

— Ei se johdu siitä, Henrik, vastaili kuningas verkalleen. — En tarkoita vain luontoa, olen räntäsateella ratsastanut Ruotsissakin. En voi sulautua tähän maahan enkä sen väestöön… täällä on kaikki niin tylyä ja kylmää.

— Tässäkinkö tuvassa, isä, hyväin suomalaisten miesten seurassa? veisteli Juhana.

— Tunnen hyviä suomalaisia miehiä, joihin luotan, Horneja, Flemingejä… enkä tahtoisi vieroa kansanmiehiäkään, ovathan he alamaisiani. Mutta en voi heistä pitää; heidän puheensa, jota en ymmärrä, minua jo puistattaa…

— Minä ymmärrän jo heitä vähän ja tahdon oppia heitä ymmärtämään enemmänkin. Isä, salli minun jäädä tänne Suomeen, minä tuon tämän kansan lähemmäs sinuakin. Tämä on uusi maa ja erillinen kansa, sillä on tietysti omituisuutensa, mutta minä tunnen, että löytäisin tien sen sydämeen…

— Sinäkö, poikani…! Kyösti-kuningas pysähtyi pitkäksi kotvaksi katselemaan lemmikkipoikaansa, jonka poskille viini ja vilkkaaksi käynyt keskustelu oli nostanut kauniit ruusut. Omituista, miten tämä keskustelun käänne ikäänkuin sulautui yhteen hänen äskeisten, hiljaisten mietteittensä kanssa, noiden mietteiden, että riitaiset veljekset olisi toisistaan erotettava… Mitähän jos sijoittaisi Juhanan tänne Suomeen, silloinhan hän ei ainakaan joutuisi joka päivä toraan kiivasluontoisen veljensä kanssa, olisihan meri välissä…! Ehkä poika täällä hyvinkin menestyisi, kaikki hän on voittanut puolelleen…

— Sinäkö tänne — ja mitä tekemään? toisti kuningas tuokion kuluttua uudelleen.

— Tänne käskynhaltijaksi, Horn neuvonantajaksi, tulisin varmasti täällä hyvin toimeen.

— Sen uskomme täydelleen, vakuuttivat seurassa olevat suomalaiset, yksin Klaus Flemingkin, joka oli illan kuluessa juonut monta viinipikaria ja niiden lämmittämänä nyt nousi pystyyn ja lausui prinssille:

— Terve, Suomen herttua, alamaisesi kumartavat sinulle! Me kokoamme täällä ympärillesi voittamattoman sotajoukon ja hallitsemme sillä tätä maata kuin luja ja ankara isäntä kartanoaan!

— Ei, Klaus, me huojennamme täällä kansan veroja ja rasituksia, vastasi prinssi yhtä innostuneena. — Ja me nostamme tämän viljavan maan kukoistukseen!

Vanha kuningas oli taas vaipunut omiin ajatuksiinsa ja kuunteli vain kuin kaukaista huminaa tuota nuorten intoilua. Niistä ajatuksistaan ikäänkuin heräten hän nyt virkahti:

— Nuori olet, Juhana, vielä ominpäin tänne jäämään, nuoren mielen kuvittelua ovat puheesi. Mutta sinä viihdyt tässä maassa, hyvä on, kenties joskus palaamme tähän mielessäsi vironneeseen ajatukseen, kenties…

Hän puhui leppoisasti, kaunis kiilto muuten sameissa silmissään. Tämän iltajuttelun varrella oli hän mielestään keksinyt aatteen taimen, jota hän tahtoi edelleen hoitaa ja vaalia, — ehkäpä oli se kerran toteutettuna ratkaiseva hänen perhettään pilkkovat riitaisuudet ja kokoava hänen suvulleen pysyvän aseman maassa. Se ajatus oli ehkä todella kehittämisen arvoinen. —

Kuningas astui pöydän päästä nuorten luo ja puhui heille nyt harvinaisen pehmoiseen sävyyn:

— Mutta teidän nuorten täytyy saada täällä Suomessa myöskin iällenne kuuluvaa huvitusta, soittoa, karkeloa. Täällä Helsingissä me sitä tuskin saamme toimeen, mutta me kirjoitamme Turkuun, että sinne kuningattaren saapumiseksi järjestetään sopivat vastaanotot, — porvaritkin voivat siellä epäilemättä saada aikaan hauskoja joulupitoja.

Näin tahtoi kuningas kääntää keskustelun keveämpiin kysymyksiin. Mutta monen mieleen oli Juhana-prinssin pyyntö saada jäädä käskynhaltijaksi Suomeen painunut syvälle ja samoin kuninkaan suhtautuminen siihen, — hän ei ollut sitä jyrkästi vastustanut. Ja Kustaa Vaasan omassa mielessä se ajatus askarteli vielä sitkeästi hänen vetäydyttyään makuuhuoneeseensa ja siellä taas muistellessaan äsken Ruotsista saamiaan kirjeitä. Maata mennessään hän kuitenkin muisti, että asiat aamulla, kun yö on nukuttu, esiintyvät usein aivan toisessa valossa, kenties on niin laita tämänkin mietteen. Ja siihen ajatukseen hän nukahti.

Mutta hän nukkui tänä yönä levottomasti. Oliko hän siinä vilkkaan juttelun varrella tullut syöneeksi liikoja, vai vaivasiko häntä muu painajainen, — hän kääntelehti vuoteellaan ja heräili usein. Suurtuvassa kuuluivat nuoret herrat vielä iltayöstä remuavan viinikannun ääressä. Mutta Kustaa oli unensa horroksissa kuulevinaan molempain poikainsa torailevan — johan ne taas tappelivatkin! Eerikin silmät verestivät, hänen hengityksensä läähätti ja hänen pitkät, luisevat sormensa, joilla hän veljeään tavoitti, olivat kouristuksenomaisesti koukussa. Nyt ne käyristyneet sormet tapasivat Juhanaa kurkusta, puristivat — Eerikin kasvot olivat vihasta väärässä, suu vaahdossa, hänellä oli taas kohtauksensa… Ja Juhana lyyhähti avutonna läjään hurjan veljensä alle ja hänen hennot piirteensä vääntyivät tuskasta…

Vanha kuningas heräsi omaan huudahdukseensa. Hän oli hiestä märkänä, oli kohonnut istumaan vuoteelleen ja haparoi käsillään pimeässä… Se oli siis vain unta, mutta kamalaa unta, hyi, — ja se voisi joskus toteutuakin, ellei sitä ajoissa estetä. Pahaa unta… hän oli varmasti syönyt liiaksi porsaanpaistia. Mutta sittenkin, ne pojat on toisistaan erotettava…!

XIV

Syvemmälle kuin kenenkään muun, oli nuoren Martti Pietarinpojan herkkään mieleen painunut tuona marraskuun iltana Helsingin kuninkaankartanossa tapahtunut merkillinen keskustelu, jota hänkin kuninkaan kirjurina oli joutunut kuulemaan. Häntä hurmasi varsinkin ajatus, että nuori, lahjakas prinssi, joka suhtautui niin suopeasti suomalaisiin, asettuisi ruhtinaaksi tähän maahan, joka siten lähtisi omaa kehitystään kulkemaan… Hän muisti taas niin selvästi piispa Agricolan ja mestari Härkäpään venheessä Taivassalon ja Vehmaan välisellä taipaleella esittämät mietelmät, ja ne kaikki punoutuivat hänen mielikuvituksessaan tosin hämäräksi, mutta samalla omituisen kiehtovaksi kokonaisuudeksi.

Muutamia päiviä myöhemmin saikin Martti jo aivan yksityiskohtaisesti kertoa kaikki mielenkiintoiset kuulemansa ja havaintonsa noille hengenmiehille, suosijoilleen. Hänet oli näet kuningas lähettänyt airuena Helsingistä Turkuun ja Martti oli lähtenyt sinne Hämeen kautta, kun rannikon vanhalla, tavallisimmin käytetyllä valtatiellä oli kelirikko pahimmoillaan, jota vastoin sisämaassa jo — joulukuu oli alullaan — oli hyvä rekikeli. Tällä matkalla hän oli yöpynyt Hauhon pappilaan ja siellä ihmeekseen tavannut Suomen molemmat piispat tuomioherroineen.

Sattumalta eivät nämä miehet idästä ja lännestä olleet siellä yhtyneet. He olivat ennakkosopimuksesta talven ensi kelillä saapuneet hiippakuntainsa laitaseudulle sopimaan niiden rajoista, joista kahtiajaon jälkeen oli syntynyt erimielisyyttä. Rajan tuli kulkea siitä juuri Hämeen halki ja piispa Agricola, joka muutenkin oli myrtynyt koko jaosta, oli valitellut, että Juusten oli ruvennut kantamaan kymmenysveroa Viipuriin liian kaukaa lännestä. Tapaamispaikaksi oli valittu Hauho, jonka pappina toimi Paavali Juustenin veli Severi, hiljainen maapastori, — tämä siis nyt piti Suomen molempia piispoja vierainaan. Tuo raja- ja vaikutuspiirikysymys, jota aikaisemmin oli käsitelty hiukan purevaksi kärjistyneessä kirjeenvaihdossa, oli joksikin ajaksi jäähdyttänyt Suomen molempain piispain, vanhain työtoverusten ja ystävysten, välit. Mutta tavatessaan nyt toisensa henkilökohtaisesti ensi kerran eron jälkeen he heti saivat kaikki väärinkäsitykset väistymään. Martti Pietarinpojan saapuessa pieneen hämäläispappilaan, jonka ainoassa tuvassa vieraita kestittiin ja makuutettiin ja jossa perheen iso lapsilauma telmi, oli koko rajakysymys jo rauhallisesti sovittu. Oli sen jälkeen parhaina ystävinä muisteltu menneitä, yhteisiä taisteluita puhdistetun opin puolesta Skytte-vainajan paavillisperuisen kirkkohallinnon aikana ja valiteltu viimeisten aikojen opintyölle tuottamaa taantumusta.

Nuoren airuen saapuminen ja hänen vilkkaat kuvauksensa kuninkaan matkoilta, hänen mielialastaan Suomea kohtaan ja Juhana-prinssin suunnitelmista, antoivat nyt hengenmiesten keskusteluille uuden suunnan.

— Kyösti-kuninkaan vastenmielisyys Suomea kohtaan näkyy siis tällä matkalla pikemmin lisääntyneen kuin lientyneen, totesi Agricola airuen kuvausten johdosta. — Niin, se sotaretki, johon hän oli niin hanakka, ei muodostunutkaan miksikään voittokuluksi.

— Ja Viipurin viikot tympäisivät häntä pahasti, selitti Juusten, kertoen muistelmia noilta linnalaisillekin rasittavilta viikoilta. — Mutta Juhana-prinssiin näkyy matka tehneen toisenlaisen vaikutuksen.

— Nuoren mielen unelmoimista ja virvatulta! — arveli tuomiorovasti Canutus, joka ei Martin kertomiin juomapöytäjuttuihin paljoakaan rakentanut.

— Älkäämme suhtautuko kylmästi tähän ilmiöön, puhui hän, — siinä voi piillä tulevaisuuden siemen, jota meidän olisi vaalittava. Sillä käyväthän nuo nuorukaisunelmat, johtuivatpa kunnianhimosta, seikkailunhalusta tai mistä tahansa, yhteen meidän omien, hiljaisten unelmiemme kanssa. Agricola ymmärsi hyvin, mihin hänen tulisieluinen ystävänsä viittasi, mutta hidasluonteinen Juusten kysyi empien:

— Työskentelemmehän kaikki kansamme nostattamiseksi tietoon ja itsetuntoon, — sehän on murrosaikamme suuri ajatus. Teithän, Paavali, sitä työtä itsekin vuosikausia Turun koulussa, teroittaen teinipoikien mieleen, että heidän on koetettava saada sana eläväksi kansalle ja sitä varten opetettava sitä sen omalla kielellä — minä seuraan tässä työssä vain sinun jälkiäsi. Näin avustamme, joskin heikosti, sitä suurtyötä, jota ystävämme Agricola on suorittanut ja suorittaa, sekä antamalla kansalle pyhät kirjat sen omalla kielellä, jotta se itse oppisi lukemaan ja ymmärtämään, että myöskin neuvomalla pappeja voimaperäiseen valistustyöhön.

— Ja luuletko prinssin haaveiden ulottuvan tätä työtämme edistämään? kysyi Juusten epäillen.

— En suoranaisesti, mutta sittenkin! Kun meitä Ruotsista hallitaan ruotsalaisena maakuntana, ei työmme saa ilmaa siipiensä alle, — oman suomalaisen ruhtinaan olo täällä selventäisi käsitteitä ilman muuta, kansa olisi mukanamme ja heräisi vähitellen…

Piispa Agricola kuunteli vakavana Härkäpään esitystä, hymähti sitten ja virkkoi:

— Haaveksit rohkeasti ja kauniisti kuten aina, — kukapa meistä ei rinnassaan tuntisi näitä ihania unelmia! Mutta muista, Ericus, että ne ovat vielä utuisia haaveita. Mitä tarkoitat kansalla, josta puhut? Tunnethan talonpoikain ajatuspiirin, joka ulottuu hänen viimeisen pellonsarkansa ulkolaitaan, sen ulkopuolella on hänelle vain vouti ja sotaväenkirjuri, — ehkä jossakin pilvien takana kuningas ja kruunu… Raskaan taakan alla se kansa raataa eikä voi muuta ajatella, — vuosisataista työtä edellyttää sen herättäminen.

— Juuri sen työn menestymistähän tarkoitankin, väitti Härkäpää. Mutta piispa jatkoi:

— Pelkään, ettei prinssin olo Turussa tai Tukholmassa siihen paljoa vaikuta, hedelmien emme me näe kypsyvän. Tehokkaampi voisi vaikutus olla ylimystöön, vallassäätyyn, johon oman ruhtinaan päivä lähempää paistaisi. Mutta tiedämmekö mitä ja miten nämä vapaamiehet, jotka tuota talonpoikaista kansaa päivätöillä rasittavat ja veroilla näännyttävät, ajattelevat Suomesta? Oman valta-asemansa ja vaikutuksensa lisäämiseen he epäilemättä prinssin oleskelun täällä käyttäisivät.

— Olet tänään raskasmielinen, mestari Mikael, väitti hän. — Ehkä on vallasmiestemme joukossa ajatteleviakin aineksia, ei vain kansaa sortavia Flemingejä… Kuinka kerroitkaan, Juusten, eikö kuningas Viipurissa juuri moittinut suomalaisia sotaherroja siitä, että he liiaksi ajattelevat tätä omaa nurkkakuntaansa, että ovat olevinaan jotakin erikoista väkeä, suomalaisia…

— Se on totta, myönsi Viipurin piispa, mutta ei tahtonut käsittää asiaa samaksi. Ja Agricola lisäsi:

— Kieltämättä on noilla vallassukuisillakin jotakin paikalliskiintymystä. Muuta heillä ei ole eivätkä he edes voi kuvitella mitään yhteistuntoa suomalaisen kansan kanssa, jonka he ovat tunteneet vain halvemmaksi raatajajoukoksi.

— Niin on laita. Ja kansa puolestaan vihaa vaistomaisesti tätä pinnalla kelluvaa ylimysluokkaa, olipa se suomalaista tai muukalaista juurta, se tuntee sen polkijakseen ja jää sille vieraaksi. Kylmyyttä molemmin puolin. Ei, tuosta aatelisesta pintakerroksesta ei meidän työllemme koskaan tule olemaan apua. Muistapas, Ericus, mitä Martti kertoi nuoren Klaus Flemingin äsken ohjelmanaan lausuneen…

Vilkaseleinen, lämminmielinen maisteri Härkäpää oli käynyt melkein surumieliseksi kuunnellessaan harkitsevain esimiestensä epäilystä, joka hänen täytyi myöntää tosipohjaiseksi. Mutta hän väitteli vieläkin:

— Olettehan oikeassa, tunnen sen itse. Mutta en sittenkään tahtoisi tappaa ajatusta, että suomalaisen vapaasäädyn parhaimmat miehet — muistelen Henrik Hornia, muistelen nuorta Lepaan herraa — ryhmittyessään oman suomalaisen ruhtinaan ympärille, rupeaisivat pitämään itseään tähän kansaan kuuluvana ja vähitellen oppisivat suomeksi ajattelemaankin. Mielestäni meidän ainakin olisi koetettava ohjata asioita sinnepäin. Jos itse pääsen nuoren herttuan puheille, aion kannustaa hänen haluaan päästä tänne Suomen herttuaksi.

— Siihen meillä voi olla syytä, myönsi piispa Agricola, innokasta apumiestään samalla rohkaisten. — Läheltä seuraten hän voisi, jos hän meitä todella ymmärtäisi, avustaa ja helpottaa työtämme, eikähän ole tuollainen epäsuorakaan apu merkitystä vailla. Mutta varokaamme kuvittelemasta liikoja, silloin pettymys tekee meidät katkeriksi. Unelmamme omaperäisestä, tehtävästään tietoisesta Suomesta, se kätkekäämme hellävaroen sydämiimme, muistaen, että olemme vasta raa'an korven ensi raivaajia.

— Niin, maaperä on vielä melkein kokonaan muokkaamaton, huoahti piispa Juusten. — Ajattelen Karjalaani ja omain voimaini heikkoutta. Lankeaisin epätoivoon, jos tuloksien kypsymistä ajattelisin. Mutta tuumin vain: kanto kannolta, kivi kiveltä…

— Sellaista on työmme koko maassa, tunnusti Turun piispa. — Eikä se tilanne taikamaisesti muutu, se voi muuttua vasta vähitellen omain miestemme työstä. —

Nuoren Martin oli näitä rakkaiden esimiestensä tarinoita kuunnellessa käynyt samoin kuin Härkäpään: hänen mielensä oli vaipunut surulliseksi. Ne äskeiset rohkeat unelmat, joiden valossa hän oli piispoille kertonut prinssin aikeista, olivat jo käyneet hauraiksi ja haalistuneet. Eikö niissä sitten ollutkaan mitään innostumisen arvoista? kysyi hän nyt alakuloisena itseltään.

Agricolakin huomasi nuoren airuen huoahtavan ja luki pettymystä ja masennusta hänen katseistaan. Silloin hän virkahti taas rohkeammin puhetovereilleen:

— Aamuhan on joka tapauksessa jo sarastamassa Suomenkin maalle. Ja se valo kasvaa, vaikka emme sitä aina huomaakaan. Tämä sarastus oli vielä arkaa aavistusta, kun Pietari Särkilahti meille nuoruudessamme sitä osoitti, nyt näemme jo eräitä selvempiä oireita, kuten juuri tämäkin pieni pöytäkunta osoittaa. Milloin itse kansallamme, joka vielä vaeltaa arkisessa pimeydessään, on oleva heräämisen aika, sitä emme tiedä, mutta se aika tulee, olemme siitä varmat, ja juuri sen heräämisen avuksi ja sen varalta me teemme hiljaista, uskollista työtämme.

Tuomioherrat istuivat vielä äskeisen mielialansa valloissa, kun pappilan tupaan ilmoitettiin, että eräät pitkämatkaiset talonpojat, jotka olivat kuulleet Turun piispan täällä vierailevan, pyrkivät hänen puheilleen. Heidät laskettiin heti sisään.

Miehet olivat tulleet Pohjois-Hämeen latvoilta ja kertoivat hiihtävänsä nyt ensi kelillä Turkuun asti ajamaan muuatta koko heidän kulmakunnallaan kipeätä asiata, joka viime suvena oli muuttunut heille aivan sietämättömäksi.

— Olette siis erämaa-asioilla, virkahti piispa, joka jo entisistä valituksista tiesi, mikä näiden hänen hiippakuntansa kaukaisimpain asukasten mieltä näihin aikoihin eniten painoi. — Joko tulivat savolaiset taas kalajärvillenne?

— Tulivat ja jäivät, — veivät meiltä takamaamme, selittivät miehet masennuksissaan. — Ja kehuivat, että heillä on siihen kruunun lupa. Sitä lähdimme nyt kuulustelemaan.

— Ei vielä pahempia, vastasi nuori, roteva mies joukosta kaikuvalla, melkein uhmaavalla äänellä. — Mutta voi syntyä, ellei ojennusta saada toimeen.

Savolaiset olivat jo kauan, miltei ikimuistoisista ajoista asti, himoinneet hämäläisten takamaita pohjoisessa Lapinkorvessa, mutta milloin kruunun avulla, milloin omin asein oli hämäläisten toki onnistunut säilyttää erämaansa, missä vuosittain kävivät pyyntimatkoilla. Viime vuosina olivat savolaiset kuitenkin taas tulleet rohkeammiksi, väittäen Savonlinnan käskynhaltijan usuttaneenkin heitä Lapinkorpeen, mutta vasta tänä kesänä se tapahtui lopullinen ihme: kun Hämeen miehet tavallisuuden mukaan nousivat eräjärvilleen, missä heillä oli huhdat ja saunat, olivat savolaiset jo salmivesillä vastassa.

— Eivät antaneet meidän verkkojamme kastellakaan, kehuivat vain, että maat ja apajat ovat heidän… Ja kun me vetosimme vanhaan oikeuteemme, niin he vetivät esiin kruunun lupakirjat…

— Kenen antamat ne kirjat olivat, kysyi Härkäpää, hänkin jo asiaan innostuen.

— Kuninkaan nimissä sanoivat ne annetuksi ja Savon uudesta linnasta kertoivat kirjat saaneensa. Tähänhän me emme olisi tyytyneet, mutta kun saavuimme salolle erikseen pieninä venekuntina, emme vastarintaankaan kyenneet. Tyhjinä meidän oli palattava. Talven eväät, riistat ja kapahauet, jäivät saamatta, nälkätalvi on meillä nyt edessä. Siksi lähdimme koko seutukunnan puolesta kysymään: onko tämä todella esivallan tahto?

Näin puhuivat kaukaa hiihtäneet talonpojat kiihtyneinä. Heistä oli äänessä vuoroin vanhahko, harteikas äijä, jonka leveät leuat aivan tutisivat mielenliikutuksesta, vuoroin edellämainittu roteva nuorukainen, jonka sanoissa usein oli terävä, syyttävä sävy. Edellisessä oli — niin kuiskasi joukon kolmas mies Martille, — tietäjän vikaakin, hän kyllä voisi taioillaankin tehdä savolaisille kepposet, ja jälkimmäinen oli taas hanakka käymään tappeluun tungettelijoita vastaan. Mutta nyt he kuitenkin koettavat vielä rauhan keinoja, jota varten olivat matkalla hallitusherrain puheille, aikeessa mennä kuinka korkealle tahansa. Mutta tänne he olivat poikenneet ensiksi puhuttelemaan piispaa, jolta toivoivat saavansa neuvoa ja apua.

Piispa Agricola katsahti hiukan alakuloisesti seuralaisiinsa, huomauttaen heille hiljaa latinaksi, että tässä meillä nyt on edessämme kappale suomalaista kansaa, — heimoriitoihin ja takamaatappeluihinsa pilkottua, taloushuoliinsa vajonnutta, — siinä sen tieto kansallisesta kokonaisuudestaan, siinä sen harrastusten huippu! Mutta välittäjäin huoli ja hätä säälitti häntä samalla. Hän tunsi jonkin verran tuota erämaakysymystä ja johtaakseen keskustelun asialliselle pohjalle hän kysyi:

— On kai teille jo aikaisemmin kuulutettu kuninkaan määräys, että erämaat on nyt vakinaisesti asutettava?

— Onhan siitä jotakin kuultu. Ajelihan se Savon linnan ontuva herra tässä toissa talvena itse porolla erämaillamme ja on siellä ollut muitakin herroja maita katselemassa. Mitä lienevät siellä määräilleet savolaisten hyväksi, me emme vain ole uskoneet, että meiltä omamme otettaisiin takamailta enempää kuin rintamailtakaan.

Piispa ymmärsi hyvin talonpoikain yksiviivaisen katsantokannan, mutta ymmärsi myös hallituksen asutustarkoituksen, ja koetti selittää:

— Kuningas ei tahdo, että takamaita enää pidetään, hän haluaa lähettää erämaille vakinaiset asukkaat, jotka siellä eläisivät vuodet umpeensa. Teitä hämäläisiäkin on kehoitettu sinne muuttamaan, miksette ole rakentaneet sinne pirttejä kotivävyillenne ja nuoremmille pojillenne?

Piispa huomasi, että hänen kävi vaikeaksi selittää talonpojille, että Kustaa-kuningas tahtoi julistaa kaiken maan ja ennen kaikkea kaiken viljelemättömän maan kruunun omaksi. Sillä hän töksähti aina vain siihen talonpoikain kallionlujaan uskoon, etteihän kukaan, kruunukaan, voi antaa heidän maitaan pois toiselle. Hän neuvoi näitä hitaita hämäläisiä, joita savolaiset ilmeisesti jutkauttelivat, nyt edes kiireellä asutuksen kautta pelastamaan itselleen takamaistaan mitä vielä pelastaa voi. Mutta talonpojat eivät siihen tyytyneet, he olivat lähteneet hakemaan oikeuttaan.

— On kai maassa vielä oikeus, huudahti tuo teräväsilmäinen nuorukainen. — Kirkonmiehet katsahtivat toisiinsa. He tiesivät oikeuden tällaisissa asioissa riippuvan Kustaa-kuninkaan maanisällisestä vallantäydellisyydestä ja siitä, minkä hän kulloinkin tahtoi oikeudeksi selittää. Niinhän olivat menneet kruunulle kirkon tilat ja pappien tulot oikeuden nimessä, niin peruutettiin nyt juuri eräiltä ylimyksiltä tiloja ja annettiin toisille. Mutta tätä kaikkea oli vaikea oppimattomille maamiehille selittää ja siksi Mikael-piispa vihdoin virkkoi:

— Nythän on Kyösti-kuningas Suomessa, nythän teidän sopii häntä itseään tavata. Ehkä hän ottaa huomioon huolenne ja hätänne.

— Siinä koetamme teitä auttaa, puhui piispa lohduttaen. — Martti Pietarinpoika, näiden talonpoikain asian saat sinä ottaa ajaaksesi, sinähän näytätkin heidän valituksiaan tarkkaavasti kuunnelleen.

Sen olikin Martti tehnyt. Aivan huomattavalla harrastuksella oli hän seurannut miesten puheita heidän ensi sanoistaan asti ja hän oli heidän asiaansa yhä enemmän kiintynyt. Silmät pyöreinä ahmi hän kaikki esitetyt selitykset. Omituista, muisteli hän, koskihan juuri tätä takamaa-asiaa se kirje, jonka hän ensimmäisenä oli kuninkaalle suomentanut ja jonka sisältöä hän jo silloin oli kummastellut. Omituista, nämä miehethän kertoivat juuri niistä tapauksista ja taisteluista, joista isävainaja oli hänelle hänen lapsena ollessaan jutellut, — niistä heimotaisteluista, joissa hänenkin esi-isänsä olivat olleet mukana Sysikorven laidassa.

— Sysikorvesta ollaan ja vielä etempääkin, Vahvajärveltä. Sielläpäin varsinkin on eläminen perusteltu erämaihin. Sen vähän, mitä kotipelto kasvaa, vie kruunu veroinansa.

Kuultuaan miesten kotipaikan kiintyi Martti yhä enemmän heidän kuvauksiinsa, — juuri nämä seuduthan isä vainaja oli sukunsa kotiseuduksi maininnut. Samassa sen muisti piispa Agricolakin, hymähtäen Martille:

— Vahvajärven Juuritaipaleella oli isäsi koti, Martti, sieltä oli piispa Arvid hänet poikana tuonut. Sinä tapaat tässä ehkä heimolaisiasi, tutustupas heihin!

Kehoituksittakin sen Martti teki ja pian selvisi, että suksimiesten joukossa tosiaan oli sukulaismiehiä. Sitä eivät talonpojat heti olleet ymmärtää, mutta vähitellen rupesivat tuon vanhan tietäväisäijän leveät kasvot loistamaan ja hänen äsken vihaisista silmistään välähti iloa, kun hän Martin selitykset kuultuaan huudahti:

— Hä, oletko sinä Sillan Pietarin poika! Veljeni hän oli, niin ylhäinen pappi kuin olikin.

— Sillantaipaleen Jyrki, sama mies, ja tämä nuorempi tässä on toisen velivainajani poika Esko. Näin isäsi monta kertaa Turussa käydessäni, oltiin tietysti aina majamiehinä hänen pappilassaan. Sillä oli komeat pappilat ja anetalot silloin, liekö sinulla vielä mitään niistä jälellä.

— Sitä muistelen kuulleeni. Pietarilla oli lapsia sinua vanhempiakin, mutta kerrottiin niidenkin kuolleen.

— Yksin olen, selitti Martti sukulaismiehille, kertoen lyhyesti lyhyen elämänsä tarinan.

— Etpä tavannut siellä meidän kylän miehiä…? No, monta ei niitä siellä olekaan, sillä toiset karkasivat takasalolle, kun tuli sotaväen otto.

Sellaista se on se talonpoikain sotainnostus, jota herrat kuninkaalle kehuivat, mietti Agricola tätä keskustelua sivulta kuunnellen. Mutta pappilan emäntä oli sillä välin kantanut ruokia pöytään pitkämatkaisille hiihtäjillekin, ja aterioidessaan he kertoivat nyt veljenpojalle ja orpanalle sukunsa vaiheista salolla. Satakunta vuotta sitten oli yksinäinen perhe asettunut uutisviljelijäksi Vahvajärvelle ja nyt oli siitä idusta jo kylä kasvanut. Mutta lujassa oli eläminen salolla. Voutien verot ja rasitukset olivat raskaat. Mutta olisi sittenkin eletty, ellei olisi tullut tätä viimeistä kolausta.

— Me menehdymme siellä, jos meiltä viedään takamaat, huoahti kolmas matkamies.

— Taikka ryhdymme omin neuvoin erämaitamme puolustamaan. Niin tekivät isämme ennenvanhaan, ja pakko oli savolaisten peräytyä.

— Mitä puhut, poika! Etkö ymmärrä, että sellainen omavaltaisuus kohdistuisi kruunuakin ja kuningasta vastaan?

— En tiedä ketä vastaan, mutta sellainen on siellä miesten mieli, että jos ei muu auta, niin otamme savolaisilta omamme.

Eskon ääni kajahti päättäväiseltä, siitä saattoi jo kuulla, että tällaisesta aikeesta on ollut tuskastuneiden hämäläisten kesken puhetta. Martti muisteli isänsä kuvauksia suvun juurevasta kantaisästä, kovasta Karmalan ukosta, joka heimoaan johti taisteluissa, ja hänestä tuntui, että tässä nuorukaisessa oli samaa sisua ja terästä. Mutta nuoren miehen uhka painoi piispan miettiväksi. Hän tiesi, että kansassa oli siellä täällä sisämaassa viha ylimyssortoa ja virkavallan kiskontaa vastaan jo pursunut yli äyräittensä. Olihan käräjäkestitysten ja verorasitusten johdosta varsinainen kapina äsken puhjennut Lapvedellä — asevoimin se oli tukahdutettava. Ja tämä erämaa-asia oli jo sekin aiheuttanut väkivaltaisuuksia; pari vuotta sitten olivat Jämsän hämäläiset käyneet tulella ja tapparoilla takamailleen pesittyneiden, vieraiden tungettelijain kimppuun. Siitä voisi syntyä laajempikin roihu, jos kansan vanhoja elintapoja liiaksi kiristetään, ja tästä tietenkin vain aiheutuisi uutta onnettomuutta hänen köyhän hiippakuntansa laitakulmille. Piispa päätti sen vuoksi koettaa vaikutustaan tuollaisen tuhon ehkäisemiseksi. Hän tiesi kyllä, kuinka intohimoisesti Kustaa Vaasa ajoi erämaiden pysyvää asuttamista — olihan hän äskenkin erottanut virkamiehiä, jotka eivät tarpeellisella ponnella toteuttaneet hänen asutuskäskyjään —, mutta kenties maan isä suostuisi edes joihinkin lievennyksiin.

Rauhoitellen ja varoitellen kuohahtanutta salolaisnuorukaista, lausui hän heille rohkaisevasti:

— Rauhan tietä teidän on kuljettava. Kertokaa huolenne ja hätänne avomielisesti kuninkaalle, me koetamme osaltamme asiaanne auttaa, mikäli voimme.

Martti neuvoi sukulaismiehilleen majapaikan Turussa, missä hän lupasi heitä opastaa kuninkaan luo, ja näin rohkaistuin toivein miehet lähtivät levänneinä taas hiihtämään länttä kohti. Heillä oli eväskonttiensa lisäksi kullakin seljässään raskaat taakat nahkakiihtelyksiä, Turun tavaroihin vaihdettaviksi, mutta he olivat tottuneet erämailla taakkoja kantamaan, ja kepeästi lähtivät heidän suksensa luistamaan vanhalle Turun tielle.

Samaa tietä oli Turun tuomioherrain, joita nyt Martti Pietarinpoika seurasi, vähän myöhemmin lähdettävä ajamaan. Ilma oli yhä pakastumaan päin, luntakin oli jo, vaikka joulukuu oli vasta alullaan, sisämaassa riittämään asti, järvet olivat vahvassa jäässä, talvikeli oli mitä parhain.

Suomen piispat erosivat taas toisistaan siinä Hauhon pappilan pihalla lähteäkseen ajamaan kumpikin omalle taholleen. He olivat saapuneet sinne hiukan karsaina toisilleen, vieraantuneina ja ärtyneinä, mutta he olivat taas lämminneet yhteisistä muistoistaan ja yhteisistä tehtävistään. He käsittivät taas entistä selvemmin, kuinka paljon heillä, juuri heillä, oli tehtävää tämän taloudellisessa puristuksessa ja henkisessä köyhyydessä vielä elävän kansan herättämiseksi ja kohottamiseksi — elleivät he sitä tee, jää se kyllä muilta tekemättä. Hyvinä ystävinä, täydessä keskinäisessä ymmärtämyksessä syleilivät Mikael Agricola ja Paavali Juusten toisiaan vielä kerran Hauhon pappilan pihalla ja nousivat rekiinsä Ja kahdelta taholta soi kohta hiljeneväin kulkusten ääni Hämeen talvisessa luonnossa.

Vilkas liike ja moninainen surina soi Turun vanhassa linnassa, kun Martti Pietarinpoika eräänä päivänä heti joulun jäljestä hiukan neuvotonna käveli sen äsken siistityissä, entiseen verraten komeissa juhlasuojissa, tietämättä itse minne mennä ja mihin ryhtyä. Siellä juostiin rappusissa, paukutettiin ovia, hoputettiin, naurettiin — kiirettä oli joka taholla.

Näin oli ollut aina siitä asti, kun kuningas muutamia päiviä ennen joulua saapui Helsingistä Turkuun, tavaten siellä jo vastassaan puolisonsa, nuoren ja hempeän Katarina Stenbockin, joka oli sinne Tukholmasta äsken purjehtinut hovinaisineen ja seuralaisineen. Kohta oli silloin tullut eloa ja väriä vanhaan linnaan, jossa samalla hetkellä oli tunnettavissa leppoisampi mielialakin. Itse vanha kuningaskin oli ikäänkuin nuortunut, notkein jaloin hän seurasi suloista puolisoaan linnan saleissa ja leperteli hänelle pehmoisesti kuin rakastunut sulho. Linnassa oli siitä saapumispäivästä asti pitkin joulupyhiä yhtenään pidetty juhlapitoja, kaikki kirjoitustyöt ja hallitushuolet olivat saaneet levätä. Martti Pietarinpoikaa ei oltu kertaakaan tarvittu kirjurinapuun ja hän oli Turkuun palattuaan tuskin kuningasta tavannutkaan, vaikka hän nyt asusti itse linnassa ja siten tuli olleeksi mukana sen hyörinässä.

Kuitenkin olisi Martin välttämättä juuri nyt pitänyt tavata kuningasta — sitä varten hän niin levottomana liikuskeli siellä etuhuoneissa, toivoen pääsevänsä edes jossakin lomassa hetkeksi vanhan suosijansa puheille. Sillä nuo Sysikorven talonpojat, jotka jo pari viikkoa olivat viipyneet Turussa, odottivat tilaisuutta päästä itsensä maanvaarin puheille, ja Martin olisi ollut heille se tilaisuus hankittava. Mutta juuri nyt ei hän siinä onnistunut; Kustaa Vaasa oleskeli, milloin ei pitoja pidetty, kaiket päivät sisähuoneissa vaimonsa ja lastensa luona, — monet muutkin asiamiehet häntä nyt turhaan tavoittelivat.

Linnan suojissa harhaillessaan yhdytti Martti nyt sitävastoin Juhana-prinssin, joka siellä reippaana puuhaili luistin- ja ajoretkiä. Prinssi tervehti häntä ystävällisesti — eräänlainen hiljainen tuttavallisuus oli heidän välilleen punoutunut siitä asti, kun Martti oli Pähkinälinnan edustalla käännyttänyt hänen hevosensa, joka seikkailu heillä oli salaisuutenaan, siitä kun ei vieläkään oltu kenellekään puhuttu.

— Tänään antavat teinit täällä linnassa esityksiään, kertoi prinssi hilpeästi, — sinä tapaat siten täällä entisiä tovereitasi. Ja sen jälkeen taas karkeloidaan.

— Pääsevätkö porvariperheetkin taas mukaan? kysyi Martti, tuumiskellen, tapaisiko hän täällä ehkä muitakin tuttaviaan.

— Pääsevät — kutsu sinäkin vain tuttaviasi. Kuules, sinullahan oli sievä tyttötuttava kesällä täällä Turussa, onko hän porvaristyttäriä?

— No, tuo hänet vanhempineen tänne teinipitoihin ja kuhertele taas kerran sinäkin…!

Tämä kutsu rupesi nyt Martin mieltä askarruttamaan ja pian painostamaankin. Edellisten päiväin juhlissa, joihin eräitä Turun varakkaimpia porvarisperheitä oli kutsuttu, oli hän kaipauksella ajatellut, että jospa hänen Kerttunsakin olisi täällä kukkeiden neitosten parvessa, — hän ei ollut Turkuun palattuaan tyttöään vielä paljoa tavannutkaan. Mutta nyt tuo äkkikutsu pani Martin pyörälle: oliko hänen todella tuotava Köyhän Kyrön vaatimaton perhe tänne linnan upeihin pitoihin ja oliko hänen tuotava Kerttunsakin tänne taas vallasnuorukaisten liehakoitavaksi…? Olisi ehkä ollut parempi, ettei hän kysymyksellään olisi tuota kutsua aiheuttanut, — sehän on nyt kuin käsky! Ja kun se kerran nyt on annettu, lienee se vietävä perille…

Kun ei Martilla ollut toiveita tänäänkään päästä kuninkaan puheille, läksi hän linnasta kaupungille tätä asiataan toimittamaan — talo Aningaisten kulmalla häntä yhä voimakkaasti veti. Linnan arkipuolellakin, jossa hän nyt asetakkiinsa ja miekkavyöhönsä pukeutui, oli nyt kaikkialla aivan toinen siivo ja komento kuin kesällä kuninkaan saapuessa. Portaat ja käytävät oli valkaistu, ovet ja parempaan huoneiden seinätkin verhoilla peitetty, yksin pihatkin oli puhdistettu ja siistitty, kaikki kuninkaan Viipurin-matkan aikana. Jokaisella ulko-ovella ja portin pielessä seisoi nyt kypäräniekkoja henkivartioita vahdissa ja linnan vanhat arkinihditkin liikkuivat siellä uusissa vaatteissaan ja kiilloitetuissa nahkavöissään. Sopi siellä nyt kuninkaallisen perheen elellä ja pitää pitoja; — Simo Tuomaanpojankin näki Martti, linnasta lähtiessään, aivan ylpeänä ja pää pystyssä kävelevän siellä kaiken aikaansaamansa komeuden keskellä!

Hiukan empien vei Martti entiseen majataloonsa prinssin kutsut. Siellä nämä kutsut samoin kuin niiden tuojakin vastaanotettiin riemulla — entinen köyhä huonemies oli taas mieluisa vieras. Kiireellä käytiin Kyrölässä valmistuksiin ja jo ensimmäisten vierasten joukossa saapui linnaan Heikki Kyrö vaimoineen ja tyttärineen, kaikki pyntättyinä niin hienoiksi kuin varat sallivat — useimmat muut porvarit olivat tietenkin sentään paljoa upeammin puetut. Ja Martti sai juhlan alussa tytöltään kiitollisia, ystävällisiä katseita. Mutta sitten nämä katseet häipyivät väen vilinään.

Näissä teinijuhlissa olikin näet paljon vieraita, enemmän kuin ennen. Lukuunottamatta paikkakunnan vapaasäätyisiä ja papiston edustajia oli "puoli Turkua" kutsuttu linnaan kuulemaan teinien joululauluja, näkemään kuningasta ja kuningatarta ja paistattamaan itseään hovin hohteessa. Sankka ja kirjava oli siten se yleisö, joka ryhmittyi vaakunasaliin, missä esitykset oli annettava. Porvarilliset perheineen olivat siellä kuitenkin kuin lautamiehinä seinävierustoilla ja takalistossa, mistä he silmät suurina katselivat hovin menoa ja loistoa; vallassäätyiset liikkuivat vapaammin vaakunasalin keskilattialla ja seurustelivat esitysten lomassa keveästi hovilaisten ja kuninkaallistenkin kanssa.

Teinipojat näyttelivät perälavalla, latinalaisia laulujaan laulaen, venytettyä, taruperäistä esitystä Betlehemistä, Juudaan maalta, ja enemmän kuin heitä katselivat porvarit mielenkiinnolla hoviin kuuluvain miesten ja naisten kirjavia pukuja ja sulavia liikkeitä, kumarruksia ja polvennotkistuksia. Varsinkin kun alkoi karkelo, jossa polvisukkaiset, röyhelökauluksiset herrat säkkipillien säestyksellä sirosti kuljettivat lattialla hienoliepeisiä naisia ja sulavasti notkauttivat vuoroin jalkojaan, vuoroin käsiään, olivat porvarien penkit yhtenä silmänä. Entäpä sitten kun yksi ja toinen ylimysnuorukaisista ja sotaherroista tuli pyytämään heidänkin tyttäriään tanssiin ja sormiaan sievästi siristäen talutti heidät lattialle! Siellähän pyörähteli jo Kyrön Kerttukin, joka suloudellaan taas oli kiinnittänyt huomiota puoleensa. Johan sen saattoi arvatakin. Martti Pietarinpoika katseli sitä kiiluvin silmin ja sieraimet värähtävinä oviloukosta… Kuka häntä siinä taluttaa…? — niin, tietenkin Kuitian Klaus, joka täten taas on tavannut kesäisen "keijukaisensa"… Sitäkö varten se tyttö oli tänne kutsuttava…! Kasvavan levottomuuden ja mustan kateen mujut rupesivat kohta nuoren miehen mieltä möyristämään, katkeruus ja suuttumus sitä kouristeli, — suuttumus itseensä, Kerttuun ja tuohon röyhkeilevään ylimykseen. Paha-aavisteiset mielikuvat painiskelivat hänen sydämessään koko karkelon ajan.

Ja sitä kidutusta kesti kauan. Sillä nuori Fleming, joka joskus heitti oviloukkoon ilkkuvan, vahingoniloisen silmäyksen, kutsui Kertun heti uuteenkin karkeloon, niin että se herätti huomiota porvarien ja vallasnaistenkin joukossa, ja nauratteli tyttöä tanssin väliajoillakin leperryksillään. Kuitian junkkari oli tyttöön takertunut kuin takiainen, eikä Kerttukaan yhtään yritellyt pitää miestä loitommalla!

Hukkaan meni Martilta tämän illan ilo. Ei hän enää kuullut entisten toveriensa uusia teiniesityksiä, ei kyennyt hän ihailemaan hovilaisten loistoa eikä sallinut hänen sydämensä hänen myöhemminkään illalla, jolloin nuoret ylimykset jo vihdoin olivat häipyneet naisten luota viinikulhojen ääreen, mennä Kertun luo häntä puhuttelemaan. Ylpeys ja kurkkuun pakkautuva tuska sen esti. Hän seisoi vain melkein liikahtamattomana siinä oven siimeksessä, mihin hän alkujaan oli asettunut, seisoi kalpeana kasvoiltaan, silmät palavina… Eipä hän olisi uskonut itsekään, että Klaus-herran uhka ja karkea pila, joksi hän tuon hienostelun ymmärsi, olisi häneen niin syvästi vaikuttanut. Rakkaaksi oli Kyrön tyttö hänelle käynyt, ja häpeä ja pilkka tuli nyt lisäksi. Siinä seistessään hän kuvitteli, että entiset teinitoverit, jotka kylläkin tunsivat hänen mieltymyksensä Kerttuun, salavihkaa hymähtivät hänen kärsimyksilleen ja että tutut porvariemännät, toiset ivaten, toiset säälien, katselivat vuoroin häntä, vuoroin Kerttua…

Varmasti he niin tekivätkin. Siellä näet supateltiin silmäpelin ohessa jo vilkkaasti seinustapenkeillä; yksi ja toinen porvarinainen kävi puhuttelemassa Kyrön Heikin emäntää, jokunen suihkasi sanasen Kertunkin korvaan, mutta tämä nauroi vain mitä herttaisinta nauruaan… niin, olipa Martti näkevinään hänen kasvoillaan selvää ihastustakin. Juorut olivat nähtävästi jo lähteneet liikkeelle, pahat kielet valmiit myrkyttämään hänen hiljaiset unelmansa ja ottamaan maineen hilpeältä tytöltä, jota vallasjunkkari oli huomattavasti liehitellyt. Ja tulipa sieltä eräs pyylevä emäntä pian Marttiakin ovelle puhuttelemaan. Silloin karahtivat punaisiksi Martin kalpeat kasvot.

Se tulija oli rikkaan Innamaan toimekas emäntä, isävainajan parhaita perhetuttavia, jonka pöydässä Martti oli teiniaikanaan monta ateriaa syönyt, saaden orpopoikana Innamaan Vapulta muutenkin osakseen monenlaista ystävyyttä. Hän kuiskasi nyt Martille:

— Huomaanpa, kuinka ovat asiat. Klaus-herra koettaa kietoa Kertun lankoihinsa ja juorut ovat jo käynnissä. Mutta ole huoletta, minä järjestän asiat sekä sinun että Kertun vuoksi ja teidän hyväksenne — tunnenhan välinne!

Ihmeissään sitä Martti kuunteli. Hän oli itse uhmaillen aikonut huomenna mennä Kyrön Heikin kotiin Kerttua varoittamaan, mutta hänet jähmetytti nyt tyttöparan silmäin palo ja mustan kivun mato raateli hänen tarmonsa voimattomaksi. Olipa hän jo miettinyt sitäkin, kenen puoleen kääntyisi neuvoa pyytäen, sillä hän käsitti velvollisuudekseen jotenkin puolustaa tyttöään ja onneaan, mutta eipä hän, orporaukka, keksinyt ketään auttajaa. Nyt tuli Vappu-emäntä itse hänen luokseen — mitähän se merkitsi?

Kyllähän Martti tiesi, että Innamaan tarmokas emäntä, joka hoiti mainiosti oman talonsa asiat, järjesteli samalla kotikaupungissaan paljon muidenkin asioita, sekä asianomaisten pyynnöstä että väliin pyytämättäkin. Mutta että hän noin vain järjestäisi nuorten vähäpätöisiä lemmen asioita, joista eivät asianomaiset vielä itsekään olleet aivan selvillä, sitä ei hän ollut odottanut. Miksi hän sen tekisi? Eikä Martti ymmärtänyt myöskään, mitä Vappukaan mahtaisi Klaus-herran pirullisuudelle. Melkeinpä pisti tuon muuten hyväntahtoisen emännän tarjous tällä hetkellä vihaksi. Mutta tukeva, toiminnanhaluinen nainen jatkoi:

— Älä ole tietääksesikään, — minua tämä pikkujuttu huvittaa. Kuule! Kuningas ja kuningatar ovat luvanneet tulla ensi lauantaina meidän taloon vieraisiin…

Sen oli jo Marttikin äsken kuullut. Kuningas oli nykyisen yleisen hyväntuulensa vallitessa todellakin luvannut vierailla parissa turkulaisessa porvaritalossakin, rikkaassa Innamaassa ennen kaikkea. Mutta mitä se kuului tähän asiaan, sitä ei Martti käsittänyt — eikä siitä oikeastaan välittänytkään. Mutta topakka nainen jatkoi:

— Tule sinne sinäkin… niin, tulet kyllä muutenkin, mutta tule nyt erityisesti!

— En tiedä onko siitä kenellekään hauskuutta, edes itsellenikään, vastasi Martti alakuloisesti.

— On monelle, saat nähdä, siksipä asiaan ryhdynkin, vakuutti puuhakas emäntä. — Olet nyt arassa paikassa, poikani, siitä voisi aiheutua monenlaista ikävyyttä, mutta ole huoletta, minä selvitän vyyhden. Tällaiset asiat on hoidettava pehmoisesti ja ovelasti. Sinä et nyt ymmärrä, tule vain ylihuomenna meille, ehkä silloin jo ymmärrät… ja ehkä silloin minua kiitätkin…!

Martti ei tosiaankaan ymmärtänyt muuta, kuin että toimi-intoinen nainen oli kai tässä keksinyt jonkun tehtävän ehtymättömälle toimeliaisuudelleen, tahtoen osoittaa siinä oveluuttaan. Ja se ei Marttia, joka näki tyttönsä kylmenevän, paljoakaan lohduttanut.

Mutta älyten tylsäksi seisomisensa siinä oviloukossa hän lähti ulos, vieraiden vielä viipyessä linnassa. Hänen täytyi jäähdyttää polttelevia ohimoltaan ja polttelevia ajatuksiaan. Joulukuisen yön umpipimeään hohtelivat tänä iltana tulet Turun linnan kaikista ikkunoista, kun siellä kuninkaan juhlia jatkettiin. Kummastellen sitä katselivat jäälle ja rantatörmille keräytyneet paikkakuntalaiset, jotka olivat tottuneet näkemään linnansa torneineen synkkänä ja elottomana hahmoittuvan hallavaa taivaanrantaa vastaan. Ja kun vieraat linnasta piankin lähtivät, saattelivat nihdit, roimuavat soihdut kädessään, heitä pihoille ja linnansillalle asti, mistä noustiin rekiin ja ajettiin alas jäälle; paloipa monen reenkin sevillä kuin yössä kiitävä liekki. Monisointuisena, kirkkaana ja terävänä — ulkona yksin kävelevän nuorukaisen mielestä vallan vihlovana — helähti kulkusten kilinä halki hiljaisen talviyön, kun vieraat kilvaten ajoivat kaupunkiin kuninkaan pidoista.

Mutta vielä heleämmin soivat linnan hevosten monet tiu'ut, kun kuningas lapsineen, hovineen ja seuralaisineen paria päivää myöhemmin ajoi kaupunkiin paljon puhuttuihin ja suurella touhulla valmistettuihin Innamaan pitoihin.

Tämän talon isäntä, merenkulkija ja laivaporvari, oli itse pieni, hiljainen ja vaatimaton mies, nousukas, suomalainen suolasaksa, joka laivoillaan kesäkaudet teki kauppamatkoja Lyypekkiin ja Rostockiin ja siten oli paisunut kaupunkinsa miltei äveriäimmäksi porvariksi. Mutta varsin yleisesti kerrottiin, että suuri ansio tähän menestykseen oli hänen rehevällä, tarmokkaalla vaimollaan, Valpurilla, joka kotona Turussa kävi kaupat, hoiti kivipuodin torin laidassa ja kestitsi maalaisia, jotka joukoittain olivat antautuneet juuri tämän talon majamiehiksi. Tämä nerokas ja teräväkielinen nainen se oli talonsa sellaiseen maineeseen nostanut, että oli saanut vaimenemaan ensi sijasta kilpailevain naapuriensa kateet, ja hänpä nytkin, kun Turussa vieraileva kuningas oli päättänyt käydä parissa porvariskodissa, ensimmäisenä oli saanut ylhäiset hovivieraat luokseen. Sitä ei ihmeteltykään, se oli kuin luonnostaan lankeavaa.

Mutta kylläpä olikin Innamaassa viikon ajan keitetty ja paistettu tämän vierailun varalta, raivattu pihat ja koristettu tuvat, lyöty tapit auki kalliimmista isännän ulkomailta tuomista tynnyreistä, sekä teurastettu vasikat jos vuonatkin.

Jo tuli lauantai-ilta. Porvarit olivat saapuneet kutsuihin ajoissa ja seisoivat suurtuvassa ahtaasti sulloutuneina, odotellen korkeita vieraita — niiden lomassa Marttikin piiloili epäilevänä ja innottomana. Hän ei odottanut mitään Valpurinkaan puheista, hänen aivonsa olivat jo aivan väsähtäneet kaikesta kiusasta ja itsekidutuksesta, josta hän jo halusi tehdä lopun tavalla tai toisella. Odottavain joukossa hän näki kuin ventovieraat ihmiset Kyrön Heikinkin perheineen… Kertun silmät pälyivät säteilevinä ja hakevina… kylläpä Martti aavisti, ketä ne hakivat! Mutta vallasperheet ja hovilaiset oli sijoitettu sisempään, hienompaan tupaan, jonka seinille oli ripustettu kalliita verhoja ja jonka katosta säteili komea kynttiläkruunu. Molempiin tupiin oli asetettu suuret, pitkät juhlapöydät, jotka notkuivat herkkuruokien alla, mutta siellä sisähuoneessa heijastivat kynttiläin loistoa hopeiset maljat ja kullankarvaiset kulhot.

Ulko-ovella seisoi isäntäväki kumarrellen saapuville vieraille ja sijoitellen heitä ennakkoharkinnan mukaan eri huoneisiin. Sieltä lappoikin nyt parastaikaa sisään ylhäistä väkeä: Horneja, Flemingejä, Kurkia, Särkilahtia naisineen, jotka tällä kertaa kuninkaan esimerkistä olivat hekin alentuneet saapumaan porvarispitoihin. Miehet tulivat kilahtavin kannuksin ja kiiltävin solkivöin, naiset nahkasilla päärmätyissä, leveähihaisissa, hoikkavyötäreisissä juhlapuvuissaan, ja kaikki asettuivat heti heille osoitetuille paikoilleen odottamaan. Sillä kuningas perheineen ei ollut vielä saapunut.

Mutta kotvan kuluttua helähtivät ulkoa kuninkaallisten hevosten hopeatiu'ut; ovet leväytettiin selälleen, niin että kylmä talvi-ilma huurahti sisään ja sen huurun keskeltä pelmahti esiin väljiä turkkeja ja sulkaniekkoja karvalakkeja — korkeat vieraat olivat saapuneet.

Talon pieni isäntä miltei hukkui siihen väenvilinään, mutta sen rehevä emäntä ehti kaikkialle, auttoi turkit nuoren, kukkean kuningattaren hartioilta, niiaili yhä uudelleen ja yhä syvemmäs nuorille prinsseille, suuteli nöyränä vanhan kuninkaan kättä ja saatteli sitten hienostellen ylhäiset vieraansa suoraan tuonne sisempään juhlahuoneeseen ja juhlapaikoille juhlapöytään. Ennen pitkää sinne nyt sijoittautuivat muutkin vieraat ja ateria alkoi.

Suurtuvasta pälyivät sadat silmät sinne kaikkein pyhimpään, jonne jokaisen olisi tehnyt mieli päästä istumaan, ja Marttikin tähysteli sinne ahnaasti avoimesta ovesta lihavain porvariemäntäin hartioiden lomitse. Siellähän istui Klaus-herrakin vastapäätä Juhana-prinssiä ja viljeli ahkerasti viinikannua. Martti tunsi kaikki nämä ylhäiset pöytäkuntalaiset, joille talonväki piti seuraa, — yhtä nuorta naista vain, joka oli istutettu Klaus-herran ja talonemännän väliin, ei hän heti ollut tuntea. Hän katsoi, uteliaisuutensa viritessä, tarkempaan. Se oli nuori, solakka, korkeapovinen neito, jolla oli paksu, ruskea, aaltoileva tukka ja suuret, ruskeat silmät — onko se joku hoviseurueesta? — Ei, johan Martti hänet tunsi, kun neito päätään käänsi, — sehän oli oman kylän väkeä, Hannus-vainajan, entisen tuomiorovastin tytär, hänen omia lapsuudentovereitaan. Katsopas Kaarinaa! Tyttö oli väliajoin ollut sukulaisissaan maalla, kotvaan ei ollut Martti häntä nähnytkään, mutta nyt hän kuuluu taas viime aikoina asuneen Turussa, sisarensa miehen, pormestari Olavi Bruunin talossa.

Martti ei siirtänyt silmiään siitä pöydän kolkasta, vaan katseli tarkkaavasti tapausten menoa. Tähän koreaan neitoseen oli näet Klaus-herra ilmeisesti jo heti pitojen alussa iskenyt silmänsä, pitäen häntä liehakoimisillaan juhlapöydässä lämpimänä — sen jo toisetkin näkyivät huomaavan. Ja ruskeatukkainen neito viskeli nuorelle ylimykselle vastalahjaksi koreimpia silmänluontejaan.

— Vai Kaarina Hannuntytär täällä, kuiskailtiin porvarien pöydissä, ja pieneen hymyyn vetäytyivät pyyleväin emäntäin suupielet. Kyllähän se lintu tunnettiin; hän oli omituinen taiteajan ilmiö Turussa. Pappiskodissa oli hän lapsena kasvanut, ankarassa kurissa ja nuhteessa, mutta jo silloin oli hän ollut herkkä antautumaan seikkailuihin nousevan ajan vapaampien tuulahdusten mukana. Isä kuoli, tyttö joutui maailmalle, liiteli siellä kuin perhonen ikäistensä iloissa, mutta keveämpänä ja ilmavampana kuin muut… Mutta liehuessaan näin vapaana nuorten joukossa ei hän toki liian pitkälle eksynyt… hän oli perinyt isänsä taitavuuden ja lahjakkuuden… Hänellä oli jo ollut monta lemmentarinaakin, mutta aina niin, että hän käänsi pyörälle nuorten miesten päät ja lehahti sitten itse irti silmukoista, valiten taas uuden uhrin.

— Vai Kaarina nyt Klaus-herran käpälissä, — kuinkapa nyt tämä tyttö niistä selvinnee, junkkari on intohimoinen ja raju! — Niin puheli Martti itsekseen yhä kasvavalla jännityksellä. — Mutta neito on taitava — koettakaapas!

Martin kalvakoille poskille rupesi kohoilemaan väriä, hän rupesi vähitellen aavistamaan Innamaan Valpurin sotajuonen. Terhakka nainen oli nähtävästi päättänyt kietoa Klaun uuteen paulaan, jolloin nuori ylimys ilman muuta hellittäisi entisestä otteestaan, — hän aikoi parantaa junkkarin lemmenhurman toisella, vielä voimakkaammalla. Vastamyrkkyä! Tuo ovela nainen oli sitä junkkarille juottaakseen kutsunut Kaarinan pitoihinsa ja sijoittanut hänet oikein ylimyspöytään — onnistuneeko juoni?

Ateria jatkui, yhä uusia ruokalajeja kannettiin esiin paistinhuoneesta ja jopa rupesivat herkut Martistakin maistumaan. Hän silmäili jo syödessään salavihkaa Kerttuakin, joka oli sijoitettu suurtupaan isänsä ja äitinsä viereen, — niin pieneltä ja aralta näytti nyt siellä hänen ahtaalle litistetty kyyhkysensä tuohon toiseen, uhkeaan impeen verrattuna. Kerttukin kurottausi ilmeisesti yhä uudelleen silmäilläkseen sinne ylimysten pöytään, hänkin oli siis jo havainnut nuoren Flemingin uuden mieltymyksen ja hänen katseensa olivat siitä käyneet ujoiksi ja melkein kaihomielisiksi.

Mutta pian kiintyi uteliaiden tarkkaajain huomio toiseenkin seikkaan. Eihän yksin Klaus Eerikinpoika liehitellyt tuota ruskeatukkaista, turkulaista porvarityttöä, Juhana-prinssinkin silmät näkyivät tarttuneen samaan upeaan kaunottareen. Hän osoitti pöydän yli varsin selvästi tätä huomiotaan, puuttuen vähän väliä Klaus-herran ja Kaarinan välisiin tarinoihin. Ja pian sai Klaus-herra istua äänetönnä, kuunnellen prinssin tytölle lausumia kohteliaisuuksia.

Tämä huvittava ilmiö oli ennen pitkää Innamaan tuvissa yleisimmän huomion ja supattavan keskustelun aiheena, sen Martti mielihyvällä totesi. Katseiden ja kasvavain juttujen koko ryöppy suuntausi sinne sisäsuojaan ja Köyhän-Kyrön pieni, hempeä sinisilmä, josta äsken linnan teinipidoissa niin paljon rupateltiin, oli jo kokonaan unohtunut.

Aterian päätyttyä Klaus-herra seurasi, kasvoiltaan jo viinin punertamana, kiinteästi uutta tuttavaansa, liehuen hänen ympärillään kuin mettiäinen kukkasen kimpussa. Mutta kohtapa saapui siihenkin kuherteluun taas prinssikin kolmanneksi. Ja kun karkelo alkoi, keikkui kaunis Kaarina sulavana ja notkeana vuoroin kummankin toverina, joskin hän, sikäli kuin ilta kului, yhä useammin kainona sipsutti kuninkaallisen taluttajansa käsipuolessa.

Sitä nyt kaikki ihmettelivät, mutta Innamaan pyylevä emäntä oli itsekin hämillään. Hän oli aterian päätyttyä voitonvarmana suojeluspyhimyksenä ohimennessään suihkaissut Martin korvaan:

— Näetkö, järjestin asian niinkuin lupasin, — voit kohta taas käydä
Kerttusi luo!

Ja Martti oli iloisena ja kiitollisena, joskin samalla vielä epäillen ja ihmetellen, vastannut:

Mutta illan jatkuessa ei Innamaan emäntä enää ollutkaan tuloksestaan yhtä varma eikä itseensä yhtä tyytyväinen. Häntä rupesi huolettamaan Juhana-prinssin ilmeinen mieltymys Kaarinaan, huolettamaan sekä Klaus-herran rajun luonnon, että myöskin kuninkaan vuoksi, jonka hän pelkäsi tätä mieltymystä paheksuvan. Hänen juonestaan oli ollut aavistamaton tulos, jonka kantavuutta hän itsekään ei vielä osannut mitata. Jopa huomasikin Vappu-emäntä melkoisella levottomuudella nuoren kuningattaren käyvän kuninkaan luo, tapaavan häntä hellästi kädestä, — Katarina Stenbock oli ottanut aviolliseksi päätehtäväkseen hellyydellä ja ystävyydellä hoidella ja hoivata vanhaa miestään —, viittaavan Juhana-prinssiin, joka juuri lämpimissään kuljetti kaunista porvaristyttöä tanssin tahdissa, ja supattavan jotakin hänen korvaansa. Mutta levoton emäntä rauhoittui koko joukon kuullessaan kuninkaan huolettomasti vastaavan:

— Anna hänen huvitella, nuoruus vaatii osansa…! Vaikkapa vielä pihkaantuisikin, se tekee hänelle, mietiskelijälle, hyvää!

Vaikka Juhana-prinssi tällä Suomen-retkellään yleensä oli esiintynyt reippaana ja virkeänä, oli hän kumminkin lapsuudestaan saakka tunnettu hiljaiseksi, umpimieliseksi mietiskelijäksi, joka nuorten leikkiessä usein vetäytyi yksinäisyyteen kirjojensa ääreen — hän oli jo nuorena vaipunut hänkin tähtien tutkintaan ja muihin aikansa salatieteisiin. Varsinkin naisten seuraa hän oli aina ujona, melkein liiankin ujona, välttänyt. Ensi kerran nyt kuningas näki lemmikkipoikansa osoittavan ilmeistä harrastusta neitosta kohtaan, ja se huomio häntä suorastaan ilahdutti — poika miehistyy joka suhteessa!

— Entäpä jos siitä sukeutuisi kiinteämpi suhde, virkkoi nuori kuningatar, joka, vaikka itse oli nousukas asemassaan, kuitenkin jo oli kuninkaallisesta arvosta ja sopivaisuudesta perin arka.

— Mitä vielä, vastasi Kustaa naurahtaen. — Ei kuninkaallinen prinssi voi rakastua näihin tämän maan "saapasjalkoihin" taikka "suolenkääntäjiin" — en tiedä muuten mikä tämän neitosen nimi on. Anna pojan huvitella, se on ohimenevää pilaa!

Karkelo oli hetkeksi siirtynyt sisähuoneesta suurtupaan, jossa porvarit sitä ihaillen katselivat. Taas tuli yksi ja toinen ylimysnuorukainen pyytämään jonkun seinämällä istuvan porvarityttärenkin tanssiin. Sieltä tuli siten Klaus-herrakin, ja hänen katseensa harhailivat hakevina ympäri huoneen. Ne kohdistuivat siihenkin nurkkaan, missä Kerttu isänsä ja äitinsä vieressä alakuloisena istui, ja Martti katseli jo sydän kurkussa, iskisikö kotkan kynsi taas hänen kyyhkyseensä. Mutta ei, Klaun hakeva katse sivuutti kylmästi senkin kolkan, niinkuin muutkin suurtuvan tytöt, ja pysähtyi intohimoisena taas siihen ruskeatukkaiseen kaunottareen, joka äsken oli vapautunut kuninkaallisen prinssin käsistä ja jonka Klaus silloin heti korjasi toverikseen. Ja taas kulki karkelo takaisin sisätupaan.

Silloin rohkaisi Martti mielensä, astui rauhallisesti Kyrön Heikin perheen luo, istahti Kertun viereen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja virkkoi:

— Kaarina Hannuntytär näyttää täällä voittaneen kuninkaanpojan suosion.

Martti kuuli Kertun hengityksen lyhyenä läähättävän, näki hänen silmissään, joissa tavallisesti oli sinistä, nauravaa iloa, nyt tumman alakuloisuuden ja oli melkein kuulevinaan veren hänen suonissaan takovan. Tytön ajatuksia hän ei voinut lukea, hän vain aavisti syyn hänen kiihtymykseensä ja virkkoi melkein loukkaantuneena:

— Sinua kai tämä kaikki ilahduttaa! Kerttu singautti ne sanat sähisten, ikäänkuin suuttuneena, kiusaantuneena. Mutta Martti ei ollut sitä oivaltavinaan, vastasi vain rauhallisesti:

— Ilahduttaa kyllä, Kerttu. Sillä näiden ylhäisten herrain liehittely on vain heidän uhreilleen turmioksi; sellainen olisi voinut särkeä sinun onnesi — ja minunkin.

Siihen tyttö ei vastannut. Hänen sisässään näkyi riehuvan tumma taistelu, kenties yhtä ankara kuin Martissa itsessään vielä äsken, ja tämän kävi silloin pientä Kerttuaan sääli. Hän ei ajatellut, että tyttö oli ollut valmis hylkäämään hänen vanhan ystävyytensä parista ylimysjunkkarin mairesanasta, ei sitäkään, että Kerttu häntä yhä ynseydellä kohteli, Martti näki vain murheen harson tyttönsä ennen kirkkailla kasvoilla ja olisi ollut valmis mihin tahansa saadakseen niihin entisen kirkkauden.

Vierekkäin he siinä istuivat ylhäisten menoa katsellen, ja salavihkaa puristi hän silloin Kertun kättä. Tämä ei vastannut, istui vain liikahtamatta kuin kylmä patsas. Martti siirtyi vaistomaisesti vähän loitommas istumaan.

Tuokion kuluttua teki jo kuningas perheineen lähtöä tästä porvariskodista, jota hän oli käynnillään onnellistuttanut. Juhana viivähti vielä nuorten karkelossa ja kun hänen vihdoin oli äitipuolensa kutsusta irtaannuttava neitosestaan, notkisti hän Kaarinan edessä ritarimaisesti toisen polvensa, suuteli ihailtunsa kämmentä ja virkkoi huomattavalla lämmöllä:

Sen pani koko juhlarahvas merkille liehittelyjutun huomattavimpana tuloksena. Kuningatar kääntyi poispäin hiukan nyrpeissään, mutta isä kuningas nauroi niin että parta heilui, virkkaen:

Tuota kohtausta katseli poistuvia saattelevain vallasnuorukaisten joukosta myöskin Klaus Fleming, harmaana kasvoiltaan, leuat yhteen puristettuina, ja hän runteli litteäksi sen hopeamaljan jalustan, jota hän piteli kädessään. Hänen silmistään kiilsi samalla ilkeä, kostonjanoinen, raju intohimo, sellainen vihreä väike, jonka Martti muisti kerran ennen Pyhän Nikolain kellarin edustalla nähneensä. Tuon katseenko lie Kerttukin nähnyt, joka tapauksessa häntä väräytti ikäänkuin pieni pelon puistatus, hän tapaili Martin kämmentä vierestään ja painoi sitä sormillaan. Ei Martti ollut varma, tarkoittiko tyttö sillä mitään, mutta hän kuvitteli saaneensa nyt vastauksen äskeiseen puserrukseensa ja iloitsi siitä. Ja kun Kyrön väki hetken kuluttua toisten porvarien kanssa sanoi jäähyväisiä Innamaan emännälle, ei hänestä Kerttu enää ollut niin alakuloinen kuin äsken, melkeinpä tuntui hänen silmänluonnissaan taaskin heikkoa päiväpaisteen sarastusta. Mutta Kertun äiti oli nyrpeä ja synkkä; hänelle ja hänen huoneelleen oli tämä ilta ollut surkea nöyryytys, sillä ylimysnuorukaisen osoittama suosio porvaristyttärelle oli, vaikkapa se olisi ollutkin vain pilantekoa, kuitenkin suvulle kunniaksi. Naisellisella vaistollaan aavisti juoruille arka Elisa-muori tämän illan tapahtumissa jotakin Innamaan ovelan emännän juonta ja hän virkkoikin hyvästellessään tälle kirpeästi:

— Kiitos kaikesta huomaavaisuudestasi meille ja tyttärellemme — koetamme sen muistaa!

— Ymmärrät sen itse ja ymmärrän minäkin. Kyllähän Vappu-emäntä sen ymmärsikin ja hän kuiskasi Martille tämän hankkiutuessa lähtemään:

— Tällä kertaa juoneni onnistui, mutta pidä varasi, lintu ei ole vielä häkissäsi.

Mutta ennenkuin Martti ehti siinä väentungoksessa poistua Innamaan pidoista, kuuli hän vielä sisätuvasta, jossa ylimysherrat yhä viipyivät viinikannujen ääressä, kovaäänistä puhetta ja tunsi selvästi Klaus-herran äänen, joka karjahteli:

Joku oli mahtanut siellä juomapöydässä pistellä häntä hänen kärsimästään tappiosta kilpailussa kuninkaallisen prinssin kanssa, ja rajun herran luonto oli siitä heti loiskahtanut, päätteli Martti poistuessaan. Mutta vielä portaille hän kuuli saman äänen uudelleen ärjähtävän: — Kautta Maarian, Flemingin miekka puraisee, jos se kerran paljastuu. Auttakoon armias sitä, joka asettuu tämän miekan tielle, olkoon se kuka tahansa, — hän kukistuu!

Hänen sappensa kuohuu taas, arveli Martti poistuessaan, mutta kuohuu nyt kuninkaallista prinssiä kohtaan. Sitä sisua vastaan ei auttanut köyhän kirjurin puolustautua muulla aseella kuin naisen viekkaudella. Nyt siinä ovat tasaväkisemmät vastakkain, saadaan siis nähdä, kumpi voittaa!

XVI

Sitä rennommin oli kuningas voinut omistaa joulu- ja loppiaispyhät Turussa perheelleen ja juhlapitoihin, kun kuulumiset rajaltakaan eivät olleet erittäin huolettavat. Venäläiset olivat kyllä syysmyöhällä tehneet hyökkäyksen Hantolaan ja muihin Suomenpuoleisiin rajapitäjiin, ryöstäen ne taaskin kerran, mutta mitään varsinaista taistelua ei ollut syntynyt, koska suomalainen varusväki sieltä jo oli kuninkaan käskystä siirretty pois Viipuriin.

Loppiaisten jälkeen juhlat Turussa harvenivat ja kuningas puuttui taas tarmokkaammin hallitusasioihin. Hän oli matkallaan huomannut kaikenlaisia väärinkäytöksiä ja epäkohtia, jotka koituivat osaksi kruunulle, osaksi rahvaalle vahingoksi, — niistä oli myös valituskirjeissä hänelle huomautettu —, ja hän ryhtyi tarmokkaasti ja viivyttämättä niitä korjaamaan. Niin hän oli todennut kyydityslaitoksen Suomessa epätyydyttäväksi, monin paikoin oli hänen ollut vaikea saada seurueelleen lisää hevosia ja ajomiehiä, vaikka jo viikkoja aikaisemmin oli siitä sanoja laitettu, eikä ollut tässä maankolkassa vielä varsinaisia kievareita, mistä matkustajat saisivat ostaa heiniä ja ruokaa. Kyydityslaitos oli sen vuoksi järjestettävä tehokkaammalle kannalle, mutta samalla kuningas taas kerran ja entistä ankarammin kielsi vallasherroja vaatimasta itselleen ilmaisia kyytejä ja kestityksiä, joilla he kansaa olivat paljon kiusanneet. Vouteja kuningas oli myös huomannut olevan liian harvassa, heidän hallintoalueensa olivat liian suuret, joten kansan oli heitä asioissaan vaikea tavata. Sen vuoksi kuningas määräsi nyt useita voutikuntia jaettaviksi ja laati samalla voudeille tarkat toimintaohjeet, tahtoen estää omavaltaisuudet ja väärinkäytökset heidän puoleltaan.

Näiden uusien määräysten laatiminen ja kirjoittaminen — tärkeimmät niistä tahtoi kuningas myöskin suomeksi laadituttaa rahvaalle luettaviksi — antoi taas työtä kirjurinapulaisillekin ja siksi kutsuttiin Martti Pietarinpoikakin taas kuninkaan kansliahuoneisiin töihin. Tätä tilaisuutta päätti Martti käyttää, esittääkseen kuninkaalle vihdoinkin sysikorpelaisten sukulaistensa erämaa-asian ja pyytääkseen heille pääsyä kuninkaan puheille. Kaikki hallinnolliset toimenpiteet, joihin kuningas tällä Suomen-matkallaan ryhtyi, kävivät yleensä kansaa, talonpoikia, turvaavaan henkeen ja kaikkinaisia väärinkäytöksiä vastaan, ja Martti uskoi sen vuoksi nyt enteensä hyviksi, kun tässäkin asiassa oli ajettava talonpoikain oikeuksia ja toivomuksia. Mutta siinä hän erehtyi. Jo kerran juhlien lomassa oli Martti yrittänyt puhua kuninkaalle erämaa-asiasta, mutta tämä oli sen silloin kohta lykännyt luotaan. Nyt hän eräänä päivänä loppiaisen jälkeen, ollessaan kirjoitustöissä, erikoisesti tätä varten ilmoittautui kuninkaalle, pyytäen saada puhua tärkeästä asiasta.

— No mitä tärkeitä asioita sinulla voi olla? virkkoi kuningas ystävällisesti. — Onko lemmen asioita vai palkka-asioita?

— Ei sellaisia… erään sukulaisteni toivomuksen vain pyytäisin teidän majesteetillenne esittää, virkkoi Martti paljoa aremmin kuin usein ennen kuninkaalle vastaillessaan.

— Sukulaistesi — eihän sinulla ollut ketään sukulaisia, ihmetteli
Kustaa, muistaen vielä heidän tapaamisensa Taivassalon rannassa. —
Orpohan olet, niinhän kerroit itse.

— Niin luulin itsekin. Nyt äsken on kumminkin setäni, josta en ennen mitään tiennyt, saapunut kaukaa sisämaasta kaupunkiin.

— Sepä löytö! Tottahan sinun setääsi täytyy auttaa. Mikä hän on miehiään?

Heti kun kuningas kuuli erämaata mainittavan höristi hän korviaan ja hänen otsansa vetäytyi poimuihin, — hän näytti kohta aavistaneen asian. Erämaakysymyksestä oli hänelle Ruotsiin asti saapunut paljon valituksia, se oli ollut erittäin vaikea järjestelykysymys, joka oli vaatinut häneltä paljon kirjeenvaihtoa ja paljon tarmoa. Melkoista kylmemmin nyt kuningas virkahti:

— Mitä varten? tiukkasi kuningas melkein ärtyen. — Tahdon tietää heidän asiansa. Tulevatko he valittamaan erämaistaan?

— Se on heillä asianaan, täytyi Martin myöntää, samalla jo älyten, että hänelle annettu tehtävä muodostuu nähtävästi perin visaiseksi. Ja jollakin tavoin tukeakseen asiaansa hän lisäsi kohta: — Myöskin piispa Agricola tuntee heidän anomuksensa ja on luvannut sitä teidän majesteetillenne puolustaa.

— Tietysti! Hän on siitä jo puhunutkin! kivahti kuningas. — Aina kun on jokin meille vastenmielinen juttu kysymyksessä, asettuvat piispat ja papit sitä puolustamaan. Minä tunnen tämän erämaa-asian, sinun sukulaisesi ovat väärässä, mikäli tahtovat saada muutoksia meidän määräyksiimme.

— Joutavia, he ovat laiskureita, jotka tahtovat elää ryöstöviljelyksestä takamailla, ryhtymättä niitä vakinaisesti asuttamaan ja viljelemään! — Nuo sukulaisesi ovat siis nyt täällä Turussa?

— Pitänee kai minun sitten ottaa heidät puheilleni, — en yleensä karkoita talonpoikia, jotka luokseni pyrkivät…

Mutta tarkempaa ei Kustaa-kuningas ehtinyt siitä vastaanotostaan määrätä, sillä samassa hänelle ilmoitettiin, että Viipurista oli saapunut sotaherroja linnaan ja kuningas käski tuoda heidät heti luokseen. Martti jäi huoneeseen odottamaan, minkä vastauksen hän saisi viedä sysikorpelaisille. Hyvää lupaavahan se vastaus ei missään tapauksessa ollut, se oli Martin mielihaikeakseen todettava, mutta hän olisi toki tahtonut tietää, milloin pitkämatkalaiset itse saavat tulla kuninkaalle asiataan esittämään.

Mutta samassa jo laskettiin viipurilaiset kuninkaan luo: Jaakko Heikinpoika ja Hannu Lepaan herra. Kustaa kuningas arvasi heti varsinaisen syyn tähän Turun-matkaan, kun näki nämä miehet yhdessä, ja virkkoi kohta hymähtäen:

— Vai häihin sieltä Viipurista nyt tänne lähdettiin — olen kuullut siitä Henrik Klaunpojalta. Kankaisissa jo kuuluu valmistetun suuria hääjuhlia. Teistä tulee siis langokset?

— Niin on tarkoitus, ja Hannu tahtoo jo tänä talvena viedä emäntänsä
Lepaaseen, vastaili Jaakko Heikinpoika.

Hänkin oli näet lähtenyt mukaan appelassa vietettäviin, talon nuoremman tyttären häihin. Hänen puolisonsa, Henrik-herran vanhempi tytär Kirsti, jonka hän pari vuotta sitten oli Kankaisista korjannut, oleskeli nyt miehensä viipyessä sodassa vanhassa kotitalossaan, ja Jaakko oli käyttänyt tilaisuutta päästäkseen vuoden erossaolon jälkeen häntä tervehtimään, samalla tavatakseen Kaarina Hornin ja Hannu Björninpojan upeihin häihin kokoontuvan hovin ja Suomen vapaamiehet. Hannu taas oli lopen väsynyt tuohon pitkälliseen leirielämään — hänhän ei ollut luonteeltaan sotilas — ja oli nyt saanut Viipurin päälliköiltä luvan palata kotitilalleen, ehdolla että hän jätti huovinsa puolustusväkeen. Siten oli, kun Henrik Klaunpoika myös oli kuninkaan mukana palannut kotiinsa Viipurista, päätetty viettää häät Kankaisissa heti uudeltavuodelta (1556), kuninkaan vielä Suomessa viipyessä. Sitä varten he nyt todella olivat Turkuun saapuneet, häät oli määrätty viikon perästä vietettäviksi.

— Yhdet jymy juhlat saamme siis entisten lisäksi vielä tänä talvena täällä Suomessa, hyvä on, puheli kuningas leikillisesti, mutta kääntyi kohta vakavammaksi:

— Miten nyt on laita Viipurissa ja Itä-Suomessa? Ei liene mitään huolettavaa, koska olette voineet sieltä poistua?

— Ei mitään vaaraa ole tällä hetkellä, vastasi Jaakko rauhoittaen. — Tietoja on kyllä edelleen saapunut, että vihollinen varustautuu rajan takana, mutta sitähän se tekee aina. Mitään hyökkäystä ei ole tapahtunut. Ainoastaan Savosta on kerrottu uusista rajakahakoista, rajantakaiset ovat taas rynnänneet sinne ryöstämään.

— Sinne täytyisi Fincken saada apua, puheli kuningas kuin itsekseen. — Olemmehan käskeneet hänen nostattaa savolaiset aseisiin, mutta siellä on päälliköistä puute…

— Ja sitten venäläinen airut toi Viipuriin, vähää ennen lähtöämme, tämän kirjeen, joka on käsketty avaamattomana jättää itselleen kuninkaalle.

Jaakko Heikinpoika veti poveltaan suuren, monilla sineteillä suljetun kirjeen, ojentaen sen kuninkaalle.

Olihan Viipurista saapuneilla miehillä muutamia muitakin uutisia mukanaan, oli ikäviäkin. Syksyllä puhjennut rutto oli siellä yhtenään raivonnut, niittäen pois linnueelta paljon sotaväkeä ja heikontaen kaupungin muutenkin vähälukuista porvaristoa. Pari Kustaan Viipurin päälliköiksi nimittämistä ruotsalaisista valtaherroista, niiden joukossa myöskin Abraham Leijonhufvudin, oli tämä kulkutauti myös korjannut, ja oli siellä siis saatu paljon surujuhlia viettää. Nyt, pakkasten alettua, oli rutto kumminkin asettumaan päin.

— Ne elävät siellä Sisä-Suomessa kuin porsaat pahnoissa, siksi sinne rutotkin niin helposti pesiintyvät, toraili vanhus tyytymättömänä.

Mutta yleensä nämä Viipurin viestit eivät järkyttäneet vanhan kuninkaan täällä perheensä ja hovinsa keskuudessa saavuttamaa tasapainoa. Hän oli pelännyt pahempia viestejä ja virkkoi sen vuoksi verrattain armollisesti poistuville herroille.

— Menkää lepäämään, Kankaisissa tavataan. Ehkäpä tämä talvi saadaankin rauhassa viettää, ehkä on Moskovan tsaarikin taipuvainen rauhaan! Vieraitten lähdettyä painautui hän heti nojatuoliinsa, otti esille Viipurin herrain tuoman, monisinettisen kirjeen ja rupesi sitä avaamaan. Hän ei ollut tahtonut sitä herrain saapuvilla ollessa avata, koska hän arvasi sen suuriruhtinaan vastaukseksi hänen Kymiltä lähettämäänsä kirjeeseen, jonka sisältö oli ollut hiukan epäilyttävä. Sitten hän kutsui tulkkinsa saapuville ja rupesi hänellä avaamaansa kirjettä luettamaan.

Aivan oikein. Se oli vastaus siihen Kustaa Vaasan kirjeeseen, jossa Kustaa oli ilmoittanut koko sotaretken Pähkinälinnaa vastaan sotapäällikköjensä, Jaakko Baggen ja muiden, omin päinsä tekemäksi ja koettanut kuvata sen vain viattomaksi rajakahakaksi, joka ei voisi olla esteenä pysyvän rauhan solmimiselle valtakuntain välillä. Mutta Moskovan suuriruhtinas ei ollut katsonut asiaa yhtä viattomaksi.

Hän ihmetteli nyt kirjeessään aika pisteliäästi, kuinka Ruotsin sotapäälliköt ja sotaväki noin vain ilman kuninkaansa tietoa lähtevät sotaretkille, toisen maan linnojakin piirittämään. Mutta jos se totta on, jatkettiin kirjeessä, ja koska kuningas ei näy voivan itse pitää sotaherrojaan kurissa, niin lähettäköön Jaakko Baggen ja muut päälliköt rajalle, jossa on kyllin lujia puunoksia, ja hirttäköön heidät siellä tsaarin edustajain läsnäollessa. Ja jos kuninkaalla on halu saada kaikkien noiden vihamielisyyksien jälkeen solmituksi rehellinen rauha, niin tulkoon poikansa kanssa itsekin rajalle siitä katuvaisena ilmoittamaan ja itse suullisesti siitä pyyntönsä esittämään.

Kuninkaan paksu niska oli lause lauseelta, sitä mukaa kuin puoliuninen tulkkituhnus hänelle yksitoikkoisella äänellä, hakaltaen ja verkalleen käänsi, käynyt yhä punaisemmaksi; hän oli kiukustuneena siirrellyt jalkojaan ja nykkinyt partaansa yhä uudelleen komentaen tankkaavaa tulkkiaan katsomaan tarkempaan, oliko hän kääntänyt oikein. Sillä tämähän oli raaka ja hävytön vastaus hänen sirosanaiseen, kohteliaaseen kirjeeseensä…

Vanhus pihisi itsekseen, syljeskeli ja ryki — hänen oli ilmeisesti vaikea pysyä nahoissaan. Mutta kun tultiin siihen viimeiseen kohtaan, jossa tsaari käski kuninkaan poikineen tulla itse rajalle pyyntönsä esittämään, silloin Kustaa hypähti, tupsahti tulkin tukkaan ja huudahti:

— Sinä valehtelet konna, vääristät kirjeen… Mutta samassa hän kai sentään oivalsi puolikuoliaaksi hölmistyneen tulkkiraukan syyttömäksi, hillitsi itsensä ja ärjäisi:

— Anna olla, jo riittää, saat mennä…! Tulkki, muuten hitaansitkeä mies, kiirehti luvan saatuaan minkä koivet kerkesivät pois kuninkaan luota. Tämä lupsahti silloin takaisin nojatuoliinsa ja purki siinä yksikseen sappeaan. Hän näkyi nyt vasta oivaltaneen, että se hänen edellinen kirjeensä rauhantarjouksineen Kymiltä oli ollut varomaton — liian läpinäkyvästi hän oli siinä ruvennut syyttelemään omia päällikköjään tehdystä, epäonnistuneeksi jääneestä sotaretkestä, joten suuriruhtinas oli siitä saanut aiheen noihin ilkeihin loukkauksiinsa. Mutta hän ei tahtonut sitä erehdystään itselleenkään myöntää ja siksi etsiskeli hän nyt kiihtyneissä mietteissään syntipukkia, jonka tiliin voisi työntää tämän uuden loukkauksen. Sellaista ei ollut.

Vihdoin hän huomasi Martin, joka yhä kykki kirjoituspöytänsä ääressä, mihin hän oli, kun ei kuningas ollut käskenyt hänen poistua, jäänyt odottamaan, saisiko hän tiedon, milloin Sysikorven talonpojat voisivat päästä kuninkaan puheille.

— Mitä sinä täällä kykit! urahti ukko silloin ikenet irvissä Martille, valaen siihen huudahdukseensa kaiken sen kiukun, jonka tsaarin kirje oli hänessä aiheuttanut. — Kuka sinun on käskenyt jäädä tänne meitä vakoilemaan?

Martti karahti tulipunaiseksi hiusmartoa myöten, hänen äänensä värisi ja hänen kielensä sammalsi:

— Ne jukurit, hirteen ne pääsevät! Taikka odottakoot täällä vaikka tuomiopäivään asti! Kaikki minua vain kiusaavat ja ärsyttävät… minua, vanhaa miestä, jonka yksin täytyy vastata kaikesta ja kantaa kaikki ikävyydet ja solvaukset…

Hän herkesi taas vanhaksi ja avuttomaksi, viskasi tsaarin kirjeen väsähtäneesti pöydälle, köpitti lyhyin askelin sisähuoneeseensa ovelle, jonka hän avasi ja josta hän virkkoi sisälle:

— Miksi, Kaarina, miksi minut aina jätetään näin yksin… olen saanut sydämenkohtauksen kaikista näistä ikävyyksistä. Tule, pulmuseni…

Martti hiipi nyt hyvän sään aikana tiehensä. Taitavatpa saada sukulaismiehet vielä kotvan odottaa, tuumi hän, mutta eipä, hitto soi, heidän ainakaan tänään olisikaan meneminen kuninkaan eteen.

XVII

Kankaisten kartano, missä tänä talvena vietettiin Etelä-Suomen laamannin, jalosukuisen Henrik Klaunpoika Hornin nuoremman tyttären Kaarinan ja Hannu Björninpojan, Lepaan herran, häät, oli Maskun kylässä sen verran Turun ulkopuolella, että sinne oli linnasta ja kaupungista raittiissa talvi-ilmassa virkistävä ajelumatka. Mutta olipa näihin Kankaisten häihin Turun linnassa majailevan hovin ja kaupunkilaisvieraiden lisäksi saapunut vieraita paljon kauempaakin, Länsi-Suomen suurista herraskartanoista, jopa Hämeestä ja Uudeltamaalta asti. Sillä ken Suomen vapaasukujen edustajista suinkin voi, oli tahtonut olla mukana tässä ylhäisten sukujen merkkitilaisuudessa, jolle kuninkaan, kuningattaren ja kuninkaanlasten läsnäolo antoi lisää loistoa.

Sitenpä kuhisikin tuo linnantapaisesti neliönmuotoiseksi rakennettu, suurehko kivikartano hääpäivänä jo aamusta asti täynnään pitkämatkaisia vieraita, joiden hevoset pitkissä riveissä söivät heinää talon väljissä talleissa, ja katkeamattomana jonona juoksivat palkkapiiat paistintuvan, kellarin ja aittain väliä kantaen esille ruokia ja juomia. Mutta kun koko hääjoukko keskipäivällä palasi kirkosta, missä itse piispa Agricola oli juhlalliset vihkimiset toimittanut, oli laaja pihakin täynnä rekiinsä sidottuja, loimitettuja hevosia, jotka syödessään puistelivat valjaitaan niin että yhtämittainen kilinä soi tammikuun kirskuvassa pakkasessa.

Ajomiehet olivat sisällä väentuvassa, jossa heillekin, samoin kuin kaikille Kankaisten alustalaisille, tarjottiin komeat kestitykset, samaan aikaan kuin hovin väki ja aatelisvieraat söivät hääateriaa päärakennuksessa. Mutta iltahämärissä, hääaterian päätyttyä, oli kaikki väentuvastakin kutsuttu sisään päärakennukseen, katsomaan siellä tapahtuvaa juhlallista toimitusta. Oli nyt näet morsiuskruunu tanssittava pois vasta vihityltä nuorikolta, ja vanhojen perinnäistapojen mukaisin menoin katsottava, kenelle vallasneitosista se oli joutuva, kuka heistä ensiksi oli morsiuspukuun puettava.

Tähän kruunutanssiin ottivat kaikki juhlavieraat osaa, niin vanhat kuin nuoretkin. Säkkipillien soidessa suoritettiin aluksi siro kävelytanssi läpi kaikkien huoneiden, joiden ovilla palkolliset, alustalaiset ja kyytimiehet suut ammollaan katselivat silkin sihinää ja samettipukujen komeutta. Itse vanha kuningaskin otti siihen karkeloon osaa, taluttaen käsipuolesta hilpeästi ja keveästi talon rouvaa, joka, vaikka jo olikin monen lapsen äiti, vielä oli nuorekas, kukkea nainen. Morsianta kuljetti kaikin säädetyin hovimenoin vanha valtaneuvos Svante Sture, joka nyt hänkin Kymijoelta oli tullut Turkuun juhlimaan, ja nuoren, norjan kuningattaren oli hento sulhasmies, Hannu Lepaan herra, saanut saatettavakseen tanssiin. Isäntä itse, Henrik Klaunpoika, oli tarttunut Kuitian mahtavan, harmaatukkaisen rouvan, Hebla Sparren, käteen, pitäen sitä komeasti koholla tanssin tahdissa. Näiden Suomen suurten sukujen, Flemingien ja Hornien, välillä oli pitkiä aikoja ollut usein kylläkin karsasta kilpailua ja kylmyyttä ja herätti tämä suloinen sovinto sen vuoksi sitä mieluisempaa huomiota. Sitten seurasi nuorempi väki keveästi sipsuttaen kruunutanssiin. Juhana prinssi talutti kuningattaren sisarta, Ebba Stenbockia. Tämä vasta noin 12-vuotias tyttö oli sisarensa mukana saapunut Suomeen vierailemaan ja kuului vielä lasten kirjoihin, samoin kuin prinssi Kaarlo ja prinsessa Cecilia, jotka myös olivat äitipuolensa mukana saapuneet isänsä luo Suomeen. Pitkä rivi suomalaista ja ruotsalaista aatelisnuorisoa seurasi parittain näitä ylhäisiä vieraita karkelossa, viimeisten joukossa myöskin Klaus Fleming, joka tapansa mukaisella ryminällä tulla touhusi rinnallaan Kaarina Hannuntytär, jonka hän, pitojen jo alettua, oli käynyt hakemassa pormestarin talosta häätoverikseen. Tämän oli Klaus-herra ihan uhmatakseen ja äitinsä tietämättä tehnyt vaimentaakseen niiden kielet, jotka Innamaan juhlien jälkeen olivat häntä pistelleet ja pilkanneet. Oli kuitenkin muutamia muitakin porvarillisia kutsuvieraina mukana näissä häissä ja morsiamelta kruunua tanssimassa.

Se oli kaunis karkelo. Syksy ja kevät, nuoruus ja vanhuus, siinä yhtyivät toisiinsa hilpeässä rattoisuudessa. Vanha kuningas ja nuori kuningatar kumarsivat vastakkain sattuessaan iloisesti nauraen toisilleen, leikkipuheet sinkoilivat ristikkäin, vanhain ja nuorten poskia koristi ilon ja innon puna.

Mutta tanssi kulki eteenpäin. Kierroksen tehtyään huoneiden läpi saapuivat karkelonpitäjät takaisin päätupaan ja siellä nyt sijoitettiin kaikki nuoret neitoset suuren piirin sisään, miesten kehän kiertäessä tätä kukkeata neitokerhoa. Sisäpiirin keskustaan asetetun morsiamen silmille oli sidottu liina, ja hänen oli nyt sokkona ojennettava kruununsa jollekin ympärillä olevista naimattomista naisista, jonka jälkeen miesten oli riennettävä tempaisemaan kukin omansa, jatkaakseen karkeloa vastakruunatun kunniaksi.

Mutta nyt syntyi juhlasalin sillalla pieni hämmennys. Sulhaspojat kiirehtivät liian hätäisesti parejaan hakemaan, ennenkuin uusi morsian oli kruunattukaan, siinä muodostui tuokioksi tungos ja sokon morsiamen kädestä, johon hälinän aikana joku oli koskenut, putosi kruunu maahan.

Niin oli tapahtunut. Svante Sture oli nokkelasti ja sääntöjen mukaisesti vienyt morsiamen hänen sulhonsa käsiin ja Hannu Björninpoika vuorostaan kuningattaren hänen puolisonsa viereen. Siinä tapahtui siten eräitä parien vaihdoksia, ja kuinka olikaan, seisoi Klaus Fleming sillalla yksin, harmista ruskeaksi karahtaneena ja katsellen kiukkua säkenöivin silmin ympärilleen.

— Kuka kelvoton… rupesi hän vihapäissään ärjyilemään, miekkaansa tapaillen. — Tämä on häväistys, minä en kärsi pilkkaa… vaadin hyvitystä heti!

Enempää hän ei toki ehtinyt sadatella. Sillä hänen äitinsä ehti jo siihen ääreen ja sai hänet parilla viittauksella vaikenemaan. Hebla-rouva nosti samassa pudonneen kruunun lattialta, asetti sen nuoren Ebba Stenbockin päähän, joka myös siinä hälinässä oli jäänyt parittomaksi, ja talutti hänet poikansa luo, virkkaen:

— Tässä on parisi, Klaus, olepas siitä vaihdoksesta iloinen. Tämä kasvava kukkanen sopii sinun rinnallesi hyvin, hänellehän jo kruunukin joutui. Pidäpäs huolta, ettet sitä pariasi koskaan laske käsistäsi!

Näin koetti Hebla-rouva leikit en korjata sen hämmingin, joka oli morsiuskruunusta tanssittaessa tapahtunut. Mutta tapaus oli jo herättänyt kiusallista huomiota, kuiske kävi pitkin rivejä ja ovipieliä. Kaikki olivat ehtineet huomata Klaus-herran uhkaavat sanat ja liikkeet ja ymmärtäneet syynkin siihen.

Ei muuta kuin että pareja vaihdettaessa Juhana-prinssikin oli tehnyt vaihdoksen. Hän oli jättänyt puolikasvuisen tätipuolensa, Ebba Stenbockin, neitosten piiriin ja tempaissut sieltä rinnalleen sen immen, jonka Klaus-herra oli tanssiin tuonut, Innamaan juhlilta tutun kaunottarensa Kaarina Hannuntyttären. Ja hänen kanssaan prinssi oli kiirehtinyt eteenpäin innostustaan salaamatta.

Karkeloa näet jatkui, se kulki taas huoneesta huoneeseen, mutta hiukan hämmennystä oli äskeinen selkkaus jättänyt mieliinkin. Klaus Fleming saapui sieltä jonon hännässä ukkosen ilme kasvoillaan, taluttaen kömpelösti ja ikäänkuin vastahakoisesti pientä tyttöään, joka keinutti kruunua päässään ja jota koko tämä "erehdys" ja karkelon jatkuva meno herttaisesti nauratti.

Mutta kruunutanssin päätyttyä jäi Kustaa-kuningas, jolle kuningatar oli sillävälin esittänyt sekä Juhana-prinssin että Klaus Flemingin sopimattoman käyttäytymisen, suuttuneen ja nyrpeän näköisenä seisomaan juhlahuoneeseen. Hän ei ollut vieläkään pahasti suuttunut poikansa ilmeisestä viehättymisestä nuoreen, muhkeaan porvarisneitoon, mutta Klaus-herran uhkaavat sanat ja eleet häntä sitä enemmän sapettivat. Omaa sukuaan, omaa kuninkaallista arvoaan vastaan ei hän suvainnut pienintäkään loukkausta, ei leikissäkään, ja juuri hänen poikaansahan oli nuori Klaus äsken uhannut. Ei ollut sopivaa, että tällainen junkkari esiintyi kuninkaallisen prinssin kilpailijana, olipa kysymys vaikkapa vain porvaristytön suosiosta… se karhunpoika on taas unohtanut asemansa!

Kuningas kuuli näet viereisestä huoneesta, jossa karkelon kuumentamat herrat häärivät maljojensa ääressä, äänekästä puhetta, ja ylinnä törähti siellä taas nuoren Klaun ääni, kun hän kuului uhittelevan ja kehuvan vaativansa hyvitystä… Sellainen leikki voi kehittyä arveluttavaksi, eipä tiedä, vaikka tuittupää junkkari lemmenkiimansa kiihoittamana todella vielä kerran paljastaisi miekkansa hänen poikaansa vastaan. Se on estettävä. Kuningas lupasi puolisolleen sopivassa tilaisuudessa puhutella Juhana-prinssiä ja lausua hänelle pari jäähdyttävää sanaa, mutta ensi töikseen hän nyt päätti, jopa heti paikalla, lähettää Klaus-junkkarin pois Turusta, siksi aikaa kun hän perheineen siellä viipyy, ja siksi eräälle, ettei sen pahasuinen porina eikä liian kärkäs käsivarsi tänne ulotu.

Eikä vanha kuningas laskenut näitä päätöksiään sammaloitumaan. Hän astui harvakseen, ystävällinen hymy arvokkailla kasvoillaan, Kuitian Hebla-rouvan luo, joka juuri virvoittelitte tanssin jälkeen, ja istahti tämän iästään huolimatta vielä pystyn ja ylvään ylimysnaisen viereen, virkkaen:

— Me tulimme viime kesänä siihen johtopäätökseen, että poikanne Klaus paremmin soveltuu sotatoimiin kuin hovipitoihin, eikö niin?

Klaus Flemingin äiti myönsi sen, katsoen kysyvänä ja hiukan huolissaan, mihin kuningas tuon äskeisen kohtauksen johdosta nyt tähtäsi.

— Olemme itse huomanneet hänet päättäväksi ja rohkeaksi asemieheksi, hänellä on voimakas käskijäluonne, hänestä kasvaa kyllä miesten mies. Hänen karkeutensakin voi olla miehekästä, mutta se ei sovi aina eikä ketä kohtaan tahansa… myöntänette sen rouva…?

— Hän unohtaa täällä ehtimiseen, mikä hänelle soveltuu. Minulle on kerrottu, että hän äskeisissä porvaripidoissakin meidän lähdettyämme kovaäänisesti räyhäsi… joku, joka oli häntä suututtanut, lienee poistunut sieltä pää kuhmuissa…

Niin, siitä oli Hebla-rouvakin, ikävä kyllä, kuullut ja kuullut syynkin siihen. Mutta hän ei tahtonut eikä voinut puolustautua.

— Ja nyt taas, jatkoi kuningas. — Te kuulette parastaikaa poikanne kovan äänen tuolta miesten tuvasta. Helposti hän voi tämänkin hääjuhlan turmella.

Hebla-rouva nousi puolittain loukkaantuneena, puolittain hätääntyneenä, ja virkkoi päättävästi, ollen lähdössä äänekkään poikansa luo:

— Ei, hyvä rouva, virkkoi kuningas keskeyttäen. — Siitä ei olisi mitään apua, emmekä me suinkaan tahdo Erik Flemingin poikaa loukata. Me annamme hänelle päinvastoin erityisen tehtävän, kunniakkaan ja tärkeän tehtävän, itsenäisen päällikkötoimen.

Klaus Fleming tuli hiukan epävarmana, vielä äskeisen kiihtymyksensä vallassa ja odottaen nuhteita äskeisestä kohtauksesta. Mutta kuningas keskusteli hänen kanssaan nyt vallan ystävällisesti. Hän kertoi Jaakko Heikinpojan mukana saaneensa sanan, että rajantakaiset viholliset ovat hyökänneet Savoon, ja sanoi tahtovansa lähettää sinne Kustaa Finckelle apua, — siihen tehtävään hän oli ajatellut Klauta.

— Sinähän olet etevä suksimies, niin on minulle kehuttu, tahdotko lähteä sinne uuden suksiväkemme päälliköksi?

— Kyllähän minä suksilla pysyn, vastasi Klaus vieläkin vähän epävarmana.

— Mutta asialla on kiire, vaara voi uhata sieltäkin päin valtakuntaa, ellei ajoissa toimiin ryhdytä.

— Saat lähteä varustautumaan tälle tärkeälle matkalle jo tänään, heti, määräsi kuningas nyt käskijän äänellä. — Saat valita linnasta taitavimmat suksimiehet mukaasi, matkan varrella voit lisätä joukkoasi, niin että kykenet Savon uudesta linnasta hyökkäämään vihollisten kimppuun ja karkoittamaan heidät maastamme pois. Oletko valmis? — Lähden kohta.

Klaus Fleming oivalsi kuninkaan hänelle, nuorelle miehelle, uskoman tehtävän kunniakkuuden — se oli ensi vaikutin hänen etuhuoneeseen palatessaan. Mutta siellä hän kohta hoksasi tämän päällikkyyden sekä sen kiireen, jolla sitä oli lähdettävä suorittamaan, merkitsevän jotakin muutakin: hänet karkoitetaan nyt taas Turusta, koska hän on täällä epämukava Juhana-prinssille! Ja siksi tämä mahtikäsky häntä jo tuokion kuluttua sapetti… Pois, kauas erämaaretkille, jotta toinen saisi täällä vapaammin kuhertaa hänen neitosensa kanssa…! Eikä vielä sekään häntä enin suututtanut, vaan se iva, jota hän tiesi tämän karkoituksen aiheuttavan ja jota hän jo oli kuulevinaan salaa supatettavan… Eipä hänen mieltymyksensä tuohon porvaristyttöön niin syvällistä ollut, ettei hän olisi raskinut siitä erota… mutta olihan hän äsken juuri kehunut vaativansa miekoin vastaamaan jokaisen, joka yrittäisi hänen varpailleen polkea — ja nyt hän sai tällaisen potkun!

Klaus-herra ei voinut olla kuvittelematta, että Juhana-prinssi oli vaatinut isältään hänen poislähettämistään ja että sitä varten oli erityinen juoni punottu, juoni, jonka juuria hän oli uumoillut jo Innamaan pidoissa! Tuon juonen hän olisi tahtonut lyödä rikki, sillä se häntä häpäisi, hän olisi tahtonut nyt tyttönsä puolesta tapella, vaikka hänen olisi hänet jätettäväkin, ja näitä miettiessään häntä juuri eniten kaiveli se, ettei hän voinut ennen lähtöään haastaa kilpailijaansa edes julkiseen taisteluun.

Kotvan hän seisoi paikoillaan siinä kynnyksen luona, kuninkaan jo poistuttua sisempiin huoneisiin, ja hänen silmänsä rupesivat taas verestämään. Hebla-rouva huomasi sen ja riensi hänen luokseen jouduttaakseen poikaansa poistumaan ja saatellen hänet takaisin etuhuoneeseen. Mutta tämä äidin puuttuminen asiaan suututti nuorta, miehevyydestään arkaa ylimystä vielä enemmän, ja hän kääntyi ikäänkuin uhmaten takaisin saliin päin, jossa tanssi taas oli alkanut. Hän näki Juhana-prinssin siellä liehuvan perhosena hänen Kaarinansa ympärillä, kuhertelevan onnellisena ja voitonvarmana… ilmeisesti uskossa, että kilpailija on nyt syösty maahan. Silloin hän puraisi hampaitaan, niin että ne narskahtivat, kirosi karvaasti, ja astui jo askeleen ovelle päin, käsi miekankahvassa…

Mutta samassa hän näki edessään toisen miehen, joka hänen ohitseen ja edeltään kiirehti samaa salia kohden. Hän iski raskaasti kouransa miehen olkapäälle ja tämä pysähtyi siihen kuin naulattuna.

Tämä mies, joka niin yhtäkkiä ja pahaa aavistamatta oli joutunut Klaus Flemingin sapekkaan harmin uhriksi ja joka ei hänen otteestaan päässyt eteen eikä taakse, oli Martti Pietarinpoika, kuninkaan kirjuri ja airut. Naiset kaikkosivat loitommalle, miehiä ryhmittyi heidän ympärilleen. Martti katsoi aivan peljästyneenä vihansa vimmassa, suu vaahdossa, riehahtelevaa ylimystä ja huudahti:

— Mistä, sinä nulikka! Sinä olet ryhtynyt vehkeilemään minua vastaan ja kaiken tämän aiheuttanut…!

Nuoren junkkarin sameaan mieleen lie välähtänyt muisto, että hän muutamia päiviä sitten oli ivannut teinipoikaa samasta häpeästä, jota hän nyt itse kärsi, ja hänessä kyti hämärä tunne siitä, että Martti oli jotenkin juonillaan saattanut hänet satimeen. Hänen täytyi saada johonkin purkaa liian kukkuran sisunsa, tapasi silloin pahimmoiksi kirjuripahasen ja purki sen nyt tähän aseettomaan mieheen, ravistellen hentoa nuorukaista kuin vesaa karhunkäpälissään.

— Minkä olen aiheuttanut? — yritti Martti vieläkin sopertaa, mutta ei ehtinyt enempää, kun jo kiukustunut ylimys viskasi hänet permantoon, niin että huone kajahti, ja päästi sen voimanpurkauksen perästä karkean naurun.

Tämä jyrinä ja melu veti etuhuoneeseen yhä useampia häävieraita, jotka ällistyen katselivat rajua kohtausta, tietämättä, miten kirjuripoika oli Kuitian mahtavan junkkarin niin suututtanut. Eikä tiedä miten siinä olisi Martin käynytkään, ellei Juhana-prinssikin olisi samassa joutunut paikalle, jolloin Klaus-herran ote Martista ilman muuta heltisi. Sen sijaan leimahtivat ärtyneen ylimyksen vihertävät silmät nyt prinssiä kohden ja hän astui jo askeleen tätäkin vastaan… Mutta samassa hän hillitsi askeleensa ja huudahti vain käheästi:

Hän tempaisi turkkinsa, jonka talon palvelija oli hänelle Hebla-rouvan pyynnöstä jo hetki sitten tuonut, painoi karvalakin korvilleen ja syöksyi ulos. Huoneeseen keräytyneet häävieraat katsoivat ihmetellen poistuvaa nuorukaista ja sitten toisiaan; he eivät tästä sydäntymisestä ja syöksähdyksestä ymmärtäneet senkään vertaa kuin Juhana-prinssi ja Martti Pietarinpoika, jotka vaihtoivat silmäyksen ja hymähtivät.

Martti Pietarinpoikakin oli näet jo noussut lattialta ja kohentanut pukunsa. Ovella häntä kohdannut äkkihyökkäys oli hänet hetkeksi typerryttänyt ja saattanut hänet unohtamaan sen asian, jota varten hän nyt kiireellä ja kutsumattomana vieraana oli ratsastanut Turun linnasta Kankaisten häihin. Nyt hän taas sen muisti ja, ryhtymättä etuhuoneessa oleville kysyjille antamaan mitään vastauksia tai selityksiä, astui hän rohkeasti Kankaisten juhlasaliin ja sen permannon poikki, juhlapukuisten häävieraiden lomitse, suoraan Kustaa-kuninkaan eteen, jolle hän ojensi mukanaan tuomansa kirjeen.

Se kirje oli juurikaan saapunut Turun linnaan Viipurista ja Simo Tuomaanpoika oli, asian ytimen kuultuaan, viipymättä lähettänyt sen kuninkaalle kirjurin mukana, joka sen hänelle lukisi. Kuningas istui viinimalja edessään rauhallisesti tarinoiden Kankaisten isännän, Henrik Klaunpojan kanssa, joka juuri esitti kuninkaalle esikoisensa, 10-vuotiaan Kaarlon, vilkkaan ja viisaannäköisen pojan. Kuningas oli mitä herttaisimmalla tuulellaan, taputteli nuoren Hornin pehmoista tukkaa ja kyseli, mikä sankari tästä pojasta oli tuleva, eikä hän heti antanut Martin tuoman kirjeen itseään häiritä. Mutta kun Martti, luvan saatuaan, oli lukenut siitä pari alkuriviä, ponnahti vanha kuningas koholleen ja herttaisuuden piirteet olivat samalla hälvenneet hänen ryppyisiltä kasvoiltaan.

Vihollinen oli, niin kerrottiin kirjeessä, samottuaan tammikuun alkupuolella rajan yli Inkeristä, hyökännyt hirmuisella voimalla Viipuria vastaan. Viipurin väki oli kyllä yrittänyt vastarintaa kaupunkinsa edustalla, mutta sen oli ollut pakko peräytyä ylivoiman tieltä muuriensa suojaan. Tässä ottelussa otetut vangit olivat kertoneet, että vihollisella oli yli 50,000 miestä, joukko tykkejä ja piirityskoneita ja että hurjat tatarit kulkivat etujoukkoina hävittäen maata. Viipuri on nyt saarrettu, vain länteen on tie vielä auki.

Niin huudahtivat lähinnä seisovat ja salaman nopeudella levisi Martin tuoma tieto koko häärahvaaseen, jonka hilpeä mieliala yhdellä iskulla muuttui vakavaksi ja huolekkaaksi. Tanssi taukosi, täytetyt maljat jäivät koskematta. Sotaherrat kokoontuivat yhteen ryhmään kuninkaan ympärille ja muu väki kuunteli loitommalta heidän ensimmäisiä, hätäisiä neuvottelujaan.

— Täällä me juhlimme, syömme ja juomme kuin viimeistä päivää, tietämätä, että maa on vaarassa ja kenties itsekin pian olemme merrassa!

— Vaikka ei niin vielä olisikaan, on asema joka tapauksessa perin arveluttava, vastasi Henrik Horn; hänenkin rauhallisille kasvoilleen oli nyt kohonnut huolekas ilme. Olihan venäläisten hyökkäystä Itä-Suomeen tosin tiedetty odottaa, mutta oli odotettu sellaista tavanmukaista partiomatkaa, jolla olisi hävitys ja ryöstö tarkoituksenaan, — nyt tuli tieto ilmeisestä, vakavasta valloitushankkeesta.

— Viipurissa tarvitaan nyt kiireesti apua, totesi Jaakko
Heikinpoikakin, joka hyvin tunsi sikäläiset olot ja tarpeet.

— Tämä paikka ei ole sovelias näille keskusteluille. Kaikkien sotaherrain ja aatelisten on vielä tänä iltana kokoonnuttava linnaan yhteiseen sotaneuvotteluun. Joutuvatko hevoset?

Joutuivathan ne vähitellen, sikäli kuin häävieraat, miehet ja naiset, jotka hätäisinä tungeskelivat yhdessä mylläkässä, ennättivät saada päällysvaatteensa ja asianmukaisesti vyöttää itsensä ja lapsensa. Noloina ja alakuloisina isäntäväet hyvästelivät vieraitaan. Hääjuhliahan oli tapana jatkaa kaksi ja kolmekin päivää, mutta nyt keskeytyivät nämä ilot jo heti ensimmäisenä päivänä, eikä niiden jatkamisesta ollut tietoa. Sillä mieliala oli nyt särkynyt ja useiden vieraiden piti ehkä jo huomenna lähteä retkelle Viipuriin päin.

Kuningas ja kuningatar saatiin peitetyksi rekeensä, toiset häävieraat ryhmittyivät vähitellen rekikuntiinsa, ehättäen ylhäistä edelläajajaansa seuraamaan, ja niin lähti pitkä hevosraito kilisevin kulkusin nopeaa ravia laskettamaan Turkuun päin. Kuninkaan reen edessä ratsastivat hänen henkivartiansa, ja niihin oli Marttikin liittynyt.

Oli tammikuun rautapakkanen, joka illan kuluessa oli pyryn jälkeen kiristynyt. Mereltä päin puhalsi jäinen viima, taivas oli sees, mutta ilman täytti talvinen, himmeä huuru, joka pani tähdet kuin harson läpi tuikkimaan. Harvametsäinen, lumen peittämä maisema uinui kankeana ja äänetönnä, ja kun metsästä ajettiin ylänköiselle aavikolle, häämöttivät kaukaa Turun tornit ja tuulimyllyt.

Silloin välähti äkkiä ajajain eteen häikäisevä, hehkuva valaistus, joka ikäänkuin nielaisi paloonsa koko luonnon, taivaan ja maan. Reissä istuvain silmät hetkeksi huikenivat ja hevoset korskahtivat säikähtyneinä takajaloilleen. Turun tornit ja tuulimyllyt näkyivät nyt siinä heidän edessään kuin keskipäivällä, lounainen taivas hohti keltaisenpunaisena, ikäänkuin avaruudessa olisi tulipalo syttynyt, ja sen keskessä näkyi tulipallo sädekehän ympäröimänä, joka kehä pallon perästä laajeni leveneväksi liepeeksi. Tämä taivaan ilmiö näkyi suuntautuvan lounaasta kaakkoon päin pannen siltä taivaanrannalta tähdet kalpenemaan.

Äkkivalon ensi ilmestyminen jähmetytti oudolla, kylmällä loisteellaan ensi hetkessä kaikki häävieraat. Ajomiehet pysähdyttivät korskahtaneet hevosensa eikä kotvaan aikaan kuulunut pitkästä reki jonosta kuin joku aisakellon kilahdus taikka pidätetty, pelästynyt huudahdus. Mutta sikäli kuin silmät tottuivat outoon valoilmiöön syntyi jonossa hätääntynyttä liikettä.

Martti Pietarinpojan ratsu oli hypähtäessään ollut heittää miehen hankeen; mutta kun Martti taas istui tukevammin satulassa, kääntyi hän perästä tulevaa saattuetta katsomaan. Kuninkaan reki oli pyörähtänyt melkein poikkiteloin tielle ja reessä oli vanha kuningas retkahtanut nojalleen puolisoaan vastaan. Ajomies koetti turhaan saada parihevosia tielle. Siihen riensi nyt Martti toisten vartiain seuraamana avuksi ja hän kuuli silloin kuninkaan läähättäen huokaisevan:

— Taivaan tulimerkki, — se tietää meille onnettomuutta tässä noidutussa maassa!

— Rauhoittukaa, herrani, kuiskaili nuori puoliso vavahtavin äänin. —
Mikä on tämä uusi hohtotähti?

— Se on meille rangaistus tai varoitus, läähätti vanhus. — Meidän on alistuttava kaikkeen, mikä tuleva on.

Jo kahlaili siihen kuninkaan reen ympärille hovikunnan jäseniä, kalpeina ja vapisevina, kysellen korkeain henkilöiden vointia. Juhlaviinien huurut olivat äkkiä haihtuneet heidän päästään, he puhuivat katkonaisin, sammaltavin sanoin, huudahdellen:

— Tänä iltana on syntynyt uusi pyrstötähti, — mitähän nyt on tapahtunut tai tapahtuu?

— Ajetaan linnaan, kuului silloin Henrik Klaunpojan tyyni, selvä ääni komentavan. Tiellä oli syntynyt ruuhka, perästä tulevat hevoset olivat korskahtaneet edellä ajavain rekiä vastaan, siten lisäten pelästystä, ja ajomiehet olivat vaipuneet aivan tylsään avuttomuuteen. Mutta Kankaisten herra komensi: — Edellä olevat ensiksi tielle, — jono liikkeelle linnaa kohti!

— Niin, saata minut linnaan, Henrik, sydämeni on käynyt heikoksi, valitti Kustaa vällyjensä välistä.

Vähitellen saatiin Kankaisten herran johdolla ruuhka selviämään ja jono lähti taas liikkumaan tuota oudon valoisaksi käynyttä lounaista ilmansuuntaa kohden. Siellä hohteli taivaalla edelleen peloittavana uusi tähti hehkuvan tulikehänsä ympäröimänä ja avaruus näytti edelleen palavan. Silmät tottuivat kuitenkin vähinerin tähän valoilmiöön, mutta entistä hillitympää oli nyt sentään häärahvaan ajelu ja äänettöminä tutisivat hienoiksi pyntätyt herrat ja naiset rekinahkainsa sisässä. Ainoastaan kulkusten kilinä ja kavioiden kopse kajahti valaistussa talviyössä.

Autio ja äänetön oli Turkukin, kun kuninkaallinen saattue vihdoin saapui sinne. Sen asukkaat olivat kai pelästyneinä painautuneet pirtteihinsä odottamaan, mitä kamalaa nyt tuleva oli. Mutta Aningaisten mäeltä, pohjoiseen vetävän tien varrelta, kajahti syvän hiljaisuuden keskitse raaka nauru — siellä näkyi miesjoukko hiihtävän.

Martti Pietarinpoika tunsi sen äänen, hän oli sen äsken kuullut yhtä uhkaavana ja raakana — se oli Klaus Flemingin sapekasta, sydäntynyttä naurua. Hän arvasi nuoren junkkarin heti kuninkaan käskystä lähteneen miesjoukon kanssa yön selkään matkalle, paetakseen turkulaisten ja hoviväen pistosanoja ja ilkkuvia silmänheittoja — hän siinä nyt lähtiessään naurulla tervehti Kankaisten pidoista kesken palaavaa häärahvasta.

Mutta reessä istuvat siunasivat itsensä uudelleen, raidon kääntyessä sillan korvasta linnaan päin.

XVIII

Sen touhun ja toiminnan aikana, jonka Turun linnassa aiheutti saapunut sanoma vihollisten rajusta hyökkäyksestä Viipuriin, olisivat Sysikorven talonpojat epäilemättä vielä kauankin saaneet odottaa pääsyään kuninkaan puheille, ellei kaupungissa olisi levinnyt huhu, että näiden sydänmaalaisten joukossa on vanha tietäjä, joka muinaisin noitataidoin osaa selittää taivaanmerkkejä niinkuin muitakin luonnonilmiöitä. Sisämaan tietäjät ja velhot olivat suuressa maineessa Turussa, jonne niitä usein hädän hetkinä haettiin, ja vielä suurempi, miltei kaamea maine oli suomalaisilla tietäjillä Ruotsissa, jossa heidän taioistaan kerrottiin ihmeitä. Puhe sysikorpelaisesta taitajasta kulkeusi nyt linnaan asti, kuningaskin kuuli sen ja päätti kuulustella velhoksi mainitun talonpoikaismiehen ennustustaitoa.

Kustaa Vaasa oli näet taikauskoinen, kuten kaikki hänen aikalaisensa yleensä, uskoi outojen luonnonilmiöiden, tähdenlentojen ja tuulenpyörteiden olevan tulevain tapausten tunnusmerkkejä. Hän uskoi myös taikojain mahtiin osata niitä selittää ja niiden vaikutusta väittääkin. Hän oli kerran perheessään sattuneen taudin aikana kuljetuttanut savolaisen loitsijan Tukholmaan asti ja nyt ilmestyneestä pyrstötähdestä hän oli jo kääntynyt kyselemään selityksiä ja ennustuksia monenlaisilta koti- ja ulkomaisilta tietoniekoilta. Siitä taivaanmerkistä olikin jo mitä kummallisimpia puheita kulkemassa. Toiset väittivät kuulleensa tähden ilmestymisen aikana paukauksen, joka ennusti maailmanloppua, toiset olivat yhtäkkiä syttyneessä valossa nähneet Turun tai Viipurin palavan, toiset taas pitivät ratkaisevana enteenä sitä, että tähden kulku hehkuvine pyrstöineen viittasi idästä lounaiseen, Venäjältä Ruotsiin. Useimmat kuitenkin vainusivat tässä ilmiössä ruttoa ja mustaasurmaa taikka ainakin jonkun tärkeän henkilön kuolemaa, — sodanhan se kaikkien tieten jo olikin tuonut mukanaan. Pelko oli yleinen, kirkoissa käytiin entistä ahkerammin. Eikä kuningaskaan ollut hetkeäkään epätietoinen siitä, että tuo taivaanmerkki, joka ikäänkuin erityisesti hänelle oli rekiretkellä väläytetty, tiesi jotakin onnettomuutta, mutta hän hautoi synkissä mietteissään kysymystä, tiesikö se tuhoa ja hävitystä hänen valtakunnalleen vaiko hänelle itselleen tautia ja kuolemaa.

Siitä oli nyt kyseltävä myöskin suomalaisten tietäjäin mieltä ja Martti
Pietarinpoika sai pari päivää Kankaisten häiden jälkeen käskyn kutsua
Turussa kauan odottaneet sukulaisensa linnaan.

He tulivat sinne, vähemmin kiintyneinä pyrstötähteen kuin omiin erämaahuoliinsa, mutta Martti oli kuitenkin jo sedälleen kertonut, mitä kuningas tahtoi häneltä kuulustella, ja Jyrki-setä, jonka "tietäväisyys" perustui pitkään, kovissa taisteluissa kovaa luontoa vastaan saavutettuun elämänkokemukseen ja esi-isiltä opittuihin taitoihin, oli siis ehtinyt tehtäväänsä vähän valmistuakin.

Heidät otettiin nyt linnassa vastaan paljoa ystävällisemmin, kuin jos heidän asiansa olisi koskenut vain noita heiltä riistettyjä takamaita, itse kuningas puhutteli heitä sangen armollisesti, mainiten aluksi vihollisten julmasta hyökkäyksestä valtakuntaan sekä kansaa ja maata kohdanneesta koettelemusten ajasta. Ja kohta oli silloin puheena tuo kaikkia järkyttänyt pyrstötähtikin, joka edelleen heti pimeän tultua hohteli lounaiselta taivaalta. Sotaa ja vainoako se tietää, vaiko ruttoa ja kuolemaa?

Jyrki-setä kertoi vanhojen muistotietojen tarinat tällaisista ilmiöistä. Sotaahan se tietää, mutta tähden kärki väistyy poispäin, pitkiä vainonaikoja ei sen siis tarvitse ennustaa. Mutta valon voima on suuri: kovaa koetusta ihmisille!

— Tietääkö se jonkun merkkihenkilön kuolemaa? uteli kuningas levottomuuttaan salaamatta.

— Tähti, joka valaisee ja sammuu, tietää kuolemaa, selitti Jyrki, — tämän palo jatkuu. Kuolemasi hetki ei ole vielä tullut, kuningas, mutta pidä varasi, ihminen, tähden kehä räiskyy ja polttelee…

Kuningas astui lähemmäs leveänaamaista, harmaahapsista talonpoikaa ja kyseli asiata tarkempaan ja tiukempaan, käskien Martin säntilleen tulkita hänelle vanhan talonpojan sanat:

— Niin, elämänlankasi vielä jatkuu. Mutta vaarat kuitenkin sitä elämänlankaasi uhkaavat, eikä kaukanakaan…

Martti oli näkevinään setänsä jokaisesta sivukatseesta koiranleuan pilkistävän; korven mies tahtoi ilmeisesti rauhoittaa maan vaaria, jonka hän huomasi tätä taivaanmerkkiä kovasti pelkäävän ja eniten ajattelevan omaa henkeään. Mutta aivan huolettomaksikaan ei hän korkeaa puhuttelijaansa sentään halunnut päästää.

— Sitä ei tähti sano. Se voi olla vankeutta tai tautia tai muuta kärsimystä, mutta sitä vastaan voit itse pitää varasi, kuningas, kun eteesi katsot…

Sysikorven äijä puhui jo rohkeammin. Kun hän tuli kuninkaan luo, oli hän tuntenut arkuutta ja mieltä herpaisevaa kunnioitusta, kuningas kun oli kuvattu niin ankaraksi ja ylvääksi. Nyt ei tämä henkeään pelkäävä vanhus ollutkaan hänestä enää mikään perin yliluonnollinen henkilö. Ja kun hän tuokion kuluttua vihdoin pääsi kuninkaalle selittämään omaa asiaansa, erämaavalitustaan, teki hän sen jo pelottomasti ja varmalla äänellä. Kuningaskin kuunteli, äskeisestään ilmeisesti tyyntyneenä, talonpoikain haikeaa kuvausta kärsivällisesti ja riehahtamatta.

Mutta jos Jyrki-setä oli toivonut rauhoittavilla ennustuksillaan saavansa Kustaa Vaasan suopeammaksi hämäläisten erämaa-oikeuksille, niin siinä hän sittenkin pahasti pettyi. Sen oivalsi Martti jo kuninkaan ensimmäisistä välikysymyksistä, jotka osoittivat hänen erittäin hyvin tuntevan koko tämän takamaa-asian. Ja kun talonpojat olivat mielestään kyllin selvästi todistaneet vanhat oikeutensa, pyytäen, että nuo maat heille palautettaisiin, niin ryhtyi hän heille tyynesti mutta varmasti vastaamaan, että he ovat aivan väärässä luullessaan vuotuisilla kala- ja kaskimatkoillaan saaneensa nuo maat haltuunsa.

— Ne ovat meidän, kruunun, ja me annamme ne sille, joka niitä ryhtyy viljelemään.

— Meillähän siellä on halmeet ja saunat… yritteli korven mies inttämään. Mutta se ei auttanut. Kuningas julisti haluavansa saada erämaat pysyvästi asutetuiksi ja neuvoi hämäläisiä viipymättä perustamaan vakinaista asutusta vielä vapaina oleviin takamaiden osiin — niitä on siellä riittävästi. Muuten ne ovat heiltä mennyttä kalua.

— Entä savolaiset, jotka ovat anastaneet kaskemme ja apajamme? tiukkasi Jyrki.

— Heidän täytyy saada siellä jatkaa viljelyitään, koska heille on siihen annettu lupa.

— Meidän maillamme — siitä ei tule mitään! Martti käänsi serkkunsa sanat vähän varoskellen kuninkaalle, mutta tämä oli jo nuoren miehen äänestä ja eleistä oivaltanut, että hän asettui kuninkaan määräystä vastustamaan, ja urahti nyt ankarammin:

Martti koetti taitavasti väistää sanojen särmäkkyyttä ja siitä johtuvaa mielten kiihtymystä, mutta nuori, sisukas sydänmaalainen, joka oli kiusaantunut pitkästä odotuksesta, jonka hän nyt oivalsi sittenkin tuloksettomaksi, puhui pian suunsa puhtaaksi:

— Sano suoraan kuninkaalle, että jollei kruunun puolesta toimiteta savolaisia pois takamailtamme, niin toimitamme heidät sieltä itse pois! Sitä ei Martti ehtinyt; ruotsintaakaan, mutta oli aivan kuin kuningas olisi tässä ymmärtänyt suomea. Lausutun uhkauksen hän joka tapauksessa oikein käsitti, sillä nyt hän kivahti:

— Aikovatko he ryhtyä omin päinsä erämaa-asiaan, ryhtyä kapinoimaan? Varokaa te uppiniskaiset suomalaiset, käsivartemme ulottuu teihin takamaillekin. — Ja Martille hän lisäsi: — Käske heidän lähteä kotiinsa viljelemään maitaan ja hoitamaan kiltisti talouttaan omilla konnuillaan; ja jos he eivät tyydy määräyksiimme, niin annamme Kustaa Finckelle vielä selvemmät käskyt. He saavat nyt mennä!

Kuningas oli koettanut hillitä kiihtymystään, mutta ei sitä voinut, — talonpoikain itsepäisyys ja uppiniskaisuus tässä asiassa häntä kiusasi. He eivät saaneet tuhmiin kalloihinsa mahtumaan, että maa oli saatava asutetuksi, että valtio kärsi heidän vanhoillisesta viljelys- ja elinkeinotavastaan — se häntä sapetti. Ja suuttuneena hän käski Martin näille kuninkaan kutsusta saapuneille vieraille ilmoittaa, että he saavat kiittää onneaan, kun ei hän heitä heidän uppiniskaisuutensa vuoksi sulje tyrmään!

Mutta jo ilman tätäkin uhkausta oli sydänmaan miesten mieli kylliksi myrtynyt. Tämäkö on se korkea ja oikeudenmukainen "maan isä", jonka puolesta kirkoissakin rukoillaan, se talonpoikain ystävä, jonka luo on kehuttu kansan miestenkin aina voivan turvallisesti mennä saamaan suojaa ja apua, — sitäpä oli heidän vaikea uskoa!

Martti koetti, miehiä majataloon saatellessaan, puolustella kuningasta, selittäen, että hän kyllä rakastaa kansaa, mutta on tässä asiassa toisella kannalla.

— Ei hän meitä rakasta, kyllä se nyt nähtiin, vastasi siihen Jyrki-setä sanomattomalla pettymyksellä, sillä häneen syvälle juurtunut kunnioitus kuninkaan oikeamielisyyttä kohtaan oli nyt pahasti höltynyt. — Hän on samanlainen sortaja kuin kaikki muutkin herrat, yhtä luuta vuohensarvi!

— Olisit heti aluksi ennustanut hänelle tähtien mukaan kuolemaa ja helvetin tulta, ehkä olisi vaari silloin heltynyt. — Sellaisella leikillä koetti hänen kolmas kohtalotoverinsa keventää sydäntään. Mutta Jyrki ei nyt ymmärtänyt leikkiä.

— Silloin olisi hän varmasti sulkenut tyrmäänsä meidät, jotka tulimme oikeuttamme hakemaan, hän vastasi. Ja nuori Esko lisäsi:

— Ei tullut apua kuninkaista, sen olisit, setä, voinut ennustaakin.
Nyt ei liene meillä muuta jälellä kuin auttaa itseämme.

— Niin, sillä tiedolla kai saamme nyt nousta suksillemme, toisti Jyrki haikeasti.

Ja haikealta se tuntui Martistakin, kun hän, saatettuaan muutamaan Mätäjärven pikkutaloon nuo pitkään odottaneet matkamiehet, siellä lausui heille hyvästit. Nämä olivat hänen ainoat sukulaisensa maailmassa, niiden hyväksi hän olisi tahtonut jotakin tehokasta tehdä, mutta ei kyennyt heitä rahtuakaan auttamaan. Hän tiesi, että piispa Agricolakin jo oli puhunut kuninkaalle tästä erämaa-asiasta, ehdottaen, että hämäläisille koituva tappio menetetyistä erämaista heille jollakin tavoin korvattaisiin, mutta turhaan. Kuninkaalla on yksin vallan täydellisyys, hän se yksin määrää, mikä on oikein, mikä väärin. Hän on kuin Jumala, hän yksin tietää, mikä on hänen alamaisilleen hyödyksi ja tarpeellista… Ja kuitenkin hän on vain heikko, erehtyvä ihminen, joka vapisee taivaalle noussutta pyrstötähteä ja pelkää sen merkitsevän itselleen kuolemaa…!

Eihän nuori kirjurinapulainen voinut päättää, oliko hänen "tuhmien", talonpoikaisten sukulaistensa asia valtakunnan kannalta oikea vai väärä, mutta heitä, koko maakuntaa, uhkasi nyt joka tapauksessa nälkäkuolema, ja siksi hän hiljaisissa mietteissään oli täydellisesti heidän puolellaan. Ja siksi oli hänestä nyt niin raskasta erota heistä, jotka olivat häneenkin luottaneet ja joiden Suomen halki täytyi lähteä viemään tietoa pettymyksestään kaukaiselle kotiseudulleen. Erota kai iäksi, voimatta tuon tuntemattoman kotikulmansa hyväksi tehdä mitään!

Ei tiennyt Martti Pietarinpoika, näissä mietteissä majatalosta palatessaan, että hän vielä ennen pitkää joutuisi näitä kotikulmalaisiaan uudelleen tapaamaan ja saisi vielä kerran yrittää jotakin heidän hyväkseen.

XIX

Tietoja saapui seuraavina viikkoina Turkuun hitaasti ja harvoin Viipurista, jonka asemasta oltiin hyvin levottomia, ja näiden sanomain viipyminen tuotti niitä Turun linnassa odottelevalle kuninkaalle vielä suuremmat tuskat kuin samanlainen jännitys viime syksynä Viipurissa. Kohta saartotiedon saavuttua oli Turusta ja sen ympäristöstä toimitettu kaikki saatavissa oleva sotaväki Kankaisten häihin saapuneiden päällikköjen johdolla Itä-Suomeen, hevoskuormittain oli sinne tykkejäkin Turun linnasta toimitettu ja taas oli uusi sotaväenotto koko Länsi-Suomessa määrätty maan puolustusta varten. Mutta apuväen lähdettyä oli kaikki jälleen hiljaista, — liian hiljaista.

Viipurista ei enää tullut mitään tietoja — arveltiin linnan jo olevan umpisaarroksissa, ellei se ollut jo antautunutkin —, ja ne välilliset tiedot ja huhut, joita Turkuun aika-ajoin idästä päin lennähti, eivät suinkaan olleet omiaan mieliä rauhoittamaan. Kerrottiin vihollisjoukkojen kulkevan ryöstelemässä kaukana Viipurin länsipuolella, jopa Savoa ja Hämettäkin myöten. Näissä vihollisparvissa oli julmia tatareja ja kalmukkeja, puoli-ihmisiä, jotka myrskypilvinä ajelivat pienillä ratsuillaan pitkin maakuntia polttaen ja hävittäen kaiken elämän edestään. Ne samoilivat, niin kerrottiin, talviteitä myöten sanomattomalla nopeudella: yö väliä, niin olivat jo ehtineet kirkolta kirkolle!

Näitä tietoja kertoilivat pian ne pelästyneet pakolaiset, aatelisrouvat lapsineen, voudit ja muut virkamiehet, jotka hätäisinä sisämaasta ajoivat Turkuun. He eivät kyllä olleet itse vihollisia nähneet, mutta he kertoivat niiden olevan vyörymässä länteen päin. Kylistä, jonne vihollinen jo oli saapunut, se oli ajanut asukkaat, niin miehet kuin naiset, vankeinaan Venäjälle.

Nämä tiedot, olivatpa ne sitten tosia tai huhuun perustuvia, kerrottiin kuninkaalle sitä mukaa kuin ne saapuivat, ja aste asteelta ne lisäsivät vanhan Kustaan mielenlevottomuutta. Hän hautoi niitä juttuja yöt päivät ja tuska ja hätä sai hänet yhä enemmän valtoihinsa. Ja vähitellen rupesi häntä taas myöskin hänen oma ja perheensä turvallisuus huolettamaan. Miksi olikaan hän lähettänyt pois omiakin vähiä henkivartioitaan Jaakko Heikinpojan mukana Viipuriin? Miksi oli annettu karsia Turun linnasta melkein kaikki sen tykit ja käsipyssytkin? Kuka takaa, etteivät nuo julmat kalmukit nopeilla ratsuillaan jonakin päivänä karauta Turkuun asti, — olisivathan ryssät tyhmiä, elleivät koettaisi kaapata Ruotsin kuningasta perheineen vangikseen!

Huh, kuinka vanhuksen päätä poltti, kun hän vaipui näihin mietteisiin, ja kuinka ylivoimaisiksi nuo ajatukset toisinaan saattoivat paisua…! Vangeiksi…? Siihenkö se erämaalaidan tietäjävelhokin äsken viittasi pyrstötähden merkkejä tulkitessaan?

Ei, ei, ne olivat turhia kauhunkuvia, sen tiesi kuningasvanhus itse, ja hän karkoitti ne kerran toisensa perästä luotaan. Mutta ne palasivat takaisin ja entistä kaameampina, varsinkin unettomina öinä, kun hän vuoteellaan vääntelihe ja pohti mielessään kaikkia ajateltavia mahdollisuuksia, — silloin hän käsitti nuo kuvitelmansa täysin aiheellisiksi ja päteviksi. Eikä hänen nuori puolisonsakaan kaikella lempeydellään silloin saanut hänen mieltään tyynnytetyksi.

Taas uuden pakolaissanoman saavuttua, joka kertoi tatarilaisten hävityksestä Hämeessä, kolmen, neljän päivämatkan päässä Turusta, kävi kuninkaalle mielensä levottomuus ylivoimaiseksi. Juhana-prinssi oli juuri ollut karhunmetsästyksellä sisämaassa ja ukko kuvitteli jo, että prinssi oli ehkä joutunut vihollisten kierrokseen. Ja miksei he muutkin minä päivänä tahansa? — Silloin Martti sai käskyn kutsua Henrik Hornin Kankaisista linnaan taaskin neuvottelemaan yhdessä kuninkaan ja hänen neuvostonsa kanssa uhkaavasta tilanteesta. Kuningattareenkin oli pelko jo tarttunut, hän, samoin kuin muut hovin rouvat, ikävöi jo hartaasti takaisin Ruotsiin, turvaan kaikilta kalmukeilta, ja se ikävä taas lisäsi yleistä levottomuutta.

Henrik Klaunpoika kuunteli kummissaan noita vanhan kuninkaan liioiteltuja kuvitelmia. Hän oli kyllä itsekin jonkun verran huolissaan venäläisjoukkojen liikkumisesta, sillä saattoivathan ne hävittäen hyökätä esimerkiksi Hattulaan asti, Jossa hänen vastanainut tyttärensä asui Lepaan kartanossa. Mutta Turkuun saakka! — Henrik herra arveli ne sellaiset jutut aluksi vain hovin naisten koti-ikävästä johtuviksi jaarituksiksi. Mutta kuningas hälvensi pian sen harhaluulon.

— Me emme voi täällä enää viipyä, ymmärrätkö, meidän täytyy palata Ruotsiin, tuskaili hän Hornille. Asema käy täällä vaaranalaiseksi, me emme saa antautua uhkapeliin.

Neuvosherrat koettivat rauhoittavasti selittää, että eihän ole toki tullut tietoa Viipurin kukistumisesta, joka niin monesti on ryssän hyökkäykset kestänyt; onhan sitäpaitsi puolustuslinja Kymijoellakin, — eihän vihollisen saapumisesta Turunmaahan missään tapauksessa vielä ainakaan ole pelkoa.

— Kuka sen takaa! virkkoi kuningas, joka omissa mietelmissään jo moneen kertaan oli nuo vastasyyt esittänyt ja kumonnut. — Vihollinen voi hyökätä tänne, sanokaamme viikon, kahden taikka kolmen perästä, — mitä voimia on meillä tässä talviluonnossa sitä torjuaksemme? Kouran täysi henkivartioita, sama määrä vanhoja, asekelvottomia linnannihtejä — niihin suomalaisiin nostoväkijoukkoihin, joita ehkä maakunnasta ehdittäisiin saada kokoon, emme paljoa luota. Satakunta tataria karauttaa vain tänne nopeilla ratsuillaan, laskettelee jäätä pitkin linnaan saakka, ja me olemme satimessa!

Levottomuuttaan jo kauan hiljakseen kärsinyt ja siitä rasittunut kuningas muuttui vallan hahmoltaan noita vaaroja neuvonantajilleen kuvaillessaan. Silmät vuosivat vettä, kasvojen lihakset nytkähtivät ja parta tärähti hänen puhuessaan ja toistellessaan:

— Niin, olipa keli mikä tahansa! Henkemme on valtakunnalle kallis ja meillä on täällä kalleimpamme mukanamme.

— Miten voidaan nyt päästä Ahvenanmeren yli? ihmetteli Horn. — Se on jäässä, mutta kantaako jää kaikkialla?

— Siitä teidän on juuri minulle neuvot annettava ja tiedot hankittava, sitä varten olen teidät tänne kutsunut. Vai tahdotteko tahallanne saattaa meidät täällä onnettomuuteen?

— Siitä Jumala varjelkoon, huudahti Steen Leijonhufvud alamaisimmasti, — hän jo itsekin ikävöi hartaasti Ruotsiin. — Toimenpiteisiin kuninkaan paluumatkaa varten joko Ahvenanmeren yli tai Pohjanlahden ympäri on viipymättä ryhdyttävä.

Suomen herrat pudistelivat yhä päätään. Talvimatka kumpaa tietä tahansa on, vaivoista puhumattakaan, vanhalle, kivuloiselle kuninkaalle ilmeisesti vaarallisempi kuin viipyminen Turun suojatussa linnassa, sanoivat he. Se matka voi sitäpaitsi olla mahdotonkin. Mutta kuningas ei enää tahtonut tästä vastarinnasta eikä esitetyistä vastasyistä mitään tietää.

— Te suomalaiset olette aina "mahdottomat". Mutta enhän ole teiltä kysynytkään, onko minun tässä pussissa viivyttävä talvikausi vai ei, kysyn vain, kumpaa tietä meidän on matkustettava kotiin.

Vieläkin koetti Simo Tuomaanpoika kuvata kuninkaan ajatteleman matkan vaikeuksia. Ahvenanmaalta ei ole ketään jalkamiestäkään vielä tullut Turkuun, kuinka sellaisille matkoille voisi uskoa kuninkaan hengen? Rekimatka taas Pohjanlahden ympäri, joka on tavattoman pitkä ja vaivaloinen, vaatisi joka tapauksessa laajoja ennakkovalmistuksia, koska ei edes hevosiakaan ole siellä saatavissa…

— Ne ovat parantumattomani estelyjä, väitti Kustaa kiihtyen. — Pankaa miehet ottamaan selkoa matkaedellytyksistä, aukomaan teitä ja hankkimaan hevosia, toiset Ahvenanmaalle, toiset Pohjanmaalle!

— Siksipä onkin siihen ryhdyttävä heti. Pankaa kerrankin vauhtia hitaisiin liikkeisiinne, te suomalaiset jukurit, toimikaa, — me emme jää talvikaudeksi tähän hiirenloukkuun!

Liikkeelle sai kuningas väet Turun linnassa yhtä tiukasti kuin syksyllä Viipurissa. Suksimiehiä lähetettiin saaristoon ottamaan selkoa jäämatkan mahdollisuuksista, toisia hiihti Satakunnan kautta Pohjanmaalle päin tiedustelemaan, oliko sieltä tänä talvena tietä auki, sekä kaiken varalta järjestämään kyytipaikkoja. Turkuun saapuneita matkamiehiä haettiin linnaan selittämään kuninkaalle sisämaan oloja ja ehtimiseen laitettiin airueita itään päin tiedustelemaan vihollisten liikkeitä.

Mutta viikkoja kului, ennenkuin nämä tiedustelut tuottivat tuloksia, ja vanhan kuninkaan kärsimättömyys ja tuska kasvoi sillävälin päivä päivältä. Martti sai joka aamu ratsastaa Kankaisiin kutsumaan Henrik Klaunpoikaa kuninkaan neuvotteluihin. Näissä ukko usein kiivastui, lähetti joskus suuttuneena pois arvossapitämänsä laamannin, kun tämä ei osannut hänelle neuvoa varmaa tietä, joka johtaisi hänet pois "umpikujasta", mutta kutsutti hänet seuraavana päivänä takaisin. Hänen omat aivonsa tekivät samalla väsymättömästi työtä, keksien yhä uusia suunnitelmia, mutta tarkemmin harkittuina ne olivat aina edellisiä epäkäytännöllisempinä hylättävät.

Eräänä päivänä kuningas kutsui myöskin piispa Agricolan näihin neuvotteluihinsa. Kuninkaan ja Mikael-mestarin välit olivat koko Kustaan Suomessa oleskelun ajan pysyneet kylmähköinä ja kankean virallisina. Vanhat kahnaukset tuntuivat edelleen ja Taivassalossa ilmitullut erimielisyys oli vielä lisäksi väljentänyt välejä. Mutta katuessaan katkerasti suostumistaan Inkerin sotaretkeen ja kärsiessään tämän vaaralliseksi käyneen sodan jatkumisesta oli Kustaa toisinaan muistanut, että hänen olisi sittenkin ollut noudatettava suomalaisten hengenmiesten varoittavaa sanaa ja heidän ilmaisemaansa rauhanaatetta. Ja tämä katuva muisto oli kääntänyt hänet suopeammaksi Agricolaa kohtaan, joka hänen kylmyytensä oli hyvällä palkinnut, saapuen muun muassa häntä lohduttamaan, kun hän pyrstötähden ilmestyttyä oli vallan sairastunut. Se on sittenkin ymmärtävä ja harkitseva mies, päätteli kuningas, hänestä voi olla hyötyä meille ahdistuksessamme.

Sinä päivänä, jolloin Mikael Agricola kutsuttiin linnaan neuvonpitoihin, oli Kustaa Vaasassa taas virinnyt uusi suunnitelma. Hän oli, aseman kireydestä ja Ruotsille epäsuotuisasta sodankäänteestä huolimatta, päättänyt uudelleen tarjota Venäjän suuriruhtinaalle rauhan kättä. Tätä aiettaan hän oli pitkin yötä hautonut ja harkinnut sen lopultakin toteuttamisen arvoiseksi. Ja Turun piispalle hän nyt sen vuoksi virkkoi tämän linnaan saavuttua:

— Sinä olet, mestari Mikael, rauhan mies; muistan aina, millä lämmöllä puhuit viimekesäistä hyökkäyssotaa vastaan. Meidän olisi silloin pitänyt sinua kuulla, mutta sotaiset maanmiehesi veivät meidät harhaan. Tahdotko nyt taas tehdä jotakin rakastamasi rauhan ja valtakunnan hyväksi?

— Siihen olen aina valmis, mikäli heikot voimani riittävät, vastasi piispa empimättä, vaikka ihmetellen, mitähän rauhan työtä kuningas nyt keskellä kireintä sotaa mahtoi häneltä odottaakaan.

— Olemme päättäneet tarjota Moskovan suuriruhtinaalle rauhaa ja olemme ajatelleet sinua yhdeksi tämän rauhan välittäjäksi, — Steen-herra saisi seurata toisena.

— Kuinka se olisi toteutettavissa, sotarintaman riehuessa valtakuntain välillä ja pitkin rajaa? kysyi piispa ihmeissään.

— Teidän olisi meidän lähettiläinämme pyrittävä suuriruhtinaan sotaväen päällikköjen luo Viipurin edustalle taikka missä he nyt ovat, — niin, se retki ei tietysti olisi vaaraton julmien tatarien sisämaassa temmeltäessä. Näille päälliköille teidän olisi esitettävä asianne ja pyydettävä päästä itsensä suuriruhtinaan luo.

— Tahdon tehdä kaikkeni rauhan puolesta, vakuutti Agricola vilpittömästi, — enkä arkaile henkeäni, jos se vain tarpeelliseksi harkitaan.

Kuningas katsoi hentoa piispaa pitkään. Noin ehdotonta valmiutta ja pelotonta uljuutta ei hän tuolta heikkoveriseltä hengenmieheltä olisi odottanut. Mutta saapuvilla olleet neuvosherrat puuttuivat nyt arvostelevasti itse kuninkaan suunnitelmaan ja osoittivat sen heti kestämättömäksi Sodan jatkuessa oli kyllä kirjeenvaihtoa tapahtunut kuninkaan ja suuriruhtinaan välillä, mutta siihen tsaarin viimeiseen, loukkaavaan kirjeeseen, jossa hän oli vaatinut kuningasta itseään puheilleen, ei viimemainittu ollut vastannut. Näin ollen ja kun venäläiset nähtävästi parastaikaa olivat kuumimmassa voitonhuumeessaan, olisi sopimatonta ja raukkamaista lähettää juuri nyt lähettiläitä heiltä rauhaa kerjäämään, jos sellainen matka vielä muuten kävisikin päinsä.

Kuningaskin myönsi nämä väitteet oikeutetuiksi, mutta ärähti juuri senvuoksi äkäisesti Henrik Klaunpojalle.

— Aina te lyötte rikki kaikki pelastumissuunnitelmani, keksimättä kertaakaan mitään omaa. Meidän pitäisi siis vain kiltisti odottaa täällä kuin karitsa iskijäänsä, yrittämättä edes mitään. Vai mitä neuvot meille, Henrik, tässä pälkähässä ja valtakunnan vaikeassa pulassa?

— En muuta kuin sitkeää maan puolustusta, henkensä hinnalla puolestamme taistelevain miestemme lujaa tukemista! Vihollinen on rohkeasti ja päättävästi torjuttava, vaikka sillä hetkellisesti olisi menestystäkin, onhan se niin monta kertaa ennenkin torjuttu tästä maasta.

— Se ei ole mikään neuvo silloin, kun jo perus pettää jalkojen alla, kun vihollinen parveilee pian ympärillämme, murisi kuningas melkein valittaen. — Me emme kestä tätä levottomuutta, meidän on yritettävä jotakin, tulkoonpa sitten vaikka raskaampikin rauha!

Piispa Agricola näki hikikarpaloiden helmeilevän kuninkaan miltei kaljuksi käyneellä päälaella, luki tuskaa ja toivottomuutta hänen raukeista silmistään, ja tahtoi kärsivää vanhusta edes jollakin tavoin rohkaista:

— Kenties olisi sentään syytä kirjeellä ensiksi tiedustella suuriruhtinaan rauhanhalua, kenties hän osoittautuisi taipuvaksi vastaanottamaan lähettiläämme, — olen siihen aina altis.

— Niin, emme ole vielä vastanneet hänen viime kirjeeseensä, joka kyllä oli törkeä, mutta ei aivan kieltävä, puhui kuningas, tarttuen taas siihen oljenkorteen. — Ystävällinen kirje, jossa valitamme, että hänen sotamiehensä ovat hyökänneet maahamme, vaikka rauhasta hierottiin, — se on ainakin puolustettavissa.

Henrik Klaunpoika pudisteli sillekin tuumalle päätään; se ei ollut hänestä kuninkaan arvon mukainen sekään, ennenkuin sotatantereella oli yritetty asein puhutella vihollista vakuuttavammin. Mutta Steen-herrakin kannatti sentään kirjeen lähettämistä Viipuria piirittäväin venäläisten päällikköjen kautta, rauhantarjouksen tekemistä arvokkaassa muodossa. Ja kuningas tyyntyi hetkeksi saatuaan edes tämän päätökseen, — saattoihan siitä kenties kehittyä pelastuksen tie.

Mutta ennenkuin Mikael Agricola ja Henrik Horn olivat ehtineet linnasta lähteä, oli hän taas sortunut äskeiseen levottomuuteensa, vieläpä äskeistä syvemmäs. Hänelle näet nyt juuri ilmoitettiin, että saaristoon ja Ahvenanmaalle lähetetyt tientutkijat olivat vastikään palanneet, tuoden huonoja uutisia. Toistaiseksi oli kulku Ahvenanmaallekin hevosilla Suomen mantereelta mahdoton, railoja oli vielä selkävesillä, — muutamain viikkojen perästä arveltiin ne edellytykset jo paremmiksi, sillä jää oli tänä talvena lujaa. Mutta Ahvenanmeri oli yhä auki ja myrskyt estivät sitä jäätymästä — Ruotsiin asti ei voitu missään tapauksessa päästä. Kuningas huoahti raskaasti: — No, sitten ei meidän auttane muu, kuin lähteä kiertämään Pohjanlahden ympäri, niin hidas ja vaivaloinen kuin sellainen matka lieneekin. Onhan siellä jo varalta hevosia tilattu…

Simo Tuomaanpoika, joka Ahvenan tiedot oli kuninkaalle tuonut, seisoi nyt äänettömänä ja ilmeisesti hämillään, silmät vallan pyörivinä, ankaran herransa edessä. Hän siirteli jalkojaan ja änkytti, ikäänkuin uskaltamatta sanoa sitä, minkä tiesi ja mikä olisi sanoa pitänyt. Sen avuttomuuden eleen huomasi kuningaskin ja hän kiihtyi nyt tiedustamaan:

— Vai mitä — mitä haudot kielelläsi, Simo, oletko ruvennut sammaltamaan? Hä? Ovatko hiihtäjät siltäkin taholta jo palanneet selittäen kaiken mahdottomaksi. Se olisi niin teidän avuttomain suomalaisten tapaista. Mies, mikset vastaa, ovatko he palanneet?

— Tänne on saapunut ulvilalaisia turkiskaupustelijoita, jotka ovat yrittäneet päästä Peräpohjaan turkiksia ostamaan…

— Mutta eivät ole sinne päässeet. Miksi eivät? Selitä! Keli tietysti kelvoton, niinkuin tavallisesti, lunta paljon…?

— Ei, kyllä he kinosten yli hiihtävät, laukesi Simo-parka vihdoin
kertomaan. — Mutta Pohjanmaalla ei ole nyt turvallista liikkua.
Venäläiset ovat Vienasta tehneet sinnekin hävitysretken, ryöstelleet
Oulunjärven uutisasutuksen ja parveilevat nyt siellä jokivarsilla…

Vanha kuningas vallan kauhistui ajatustakin, että hän perheineen olisi lähtenyt sinne laidattomille erämaantaipaleille, joutuakseen ryösteleväin partiolaisten saaliiksi, ja siunasi itseään, ettei toki ollut sitä yrittänyt. Mutta samassa hänelle selvisi, että nyt sekin viimeinen tie oli tukossa, että hän ei voinut lähteä mitään tietä pyrkimään Suomesta kotiinsa Ruotsiin.

— Me olemme siis lopullisesti täällä vankina! huudahti hän aivan läjään lyyhistyen ja hervotonna ristien kätensä. — Vankina tässä viheliäisessä maassa ja tässä linnaladossa, jolla ei ole puolustajiakaan!

— Vankina — sitähän se Sysikorven velho meille ennusti, ehkä hän loihtikin pakotiemme umpeen! Nyt suomalaisten vankina, jotka eivät yritä mitään meitä pelastaakseen, mutta pian kai julmien tatarien vankina, jotka ehkä jo huomenna Turun ympärillä parveilevat. Tällaiseen tilanteeseen te olette meidät saattaneet, — nautitteko nyt siitä!

Läsnäolevat herrat oivalsivat kuninkaan säikähdyksissään ja hetkellisesti heikontuneena laskevan suustaan näitä pehmoisia puheita, joita hän ei hiukan rauhallisemmalla mielellä varmasti koskaan päästäisi kieleltään. He koettivat sen vuoksi häntä lohduttaa, vakuuttaen, että olihan kuningas täällä ystäväinsä keskellä, jotka olivat valmiit häntä viime hengenvetoon puolustamaan, jos todella ilmestyisi sellainen vaara, jota jumalankiitos ei toistaiseksi ollut syytä pelätä.

— Ystäviä, millaisia ystäviä! huudahti vanhus katkerasti. — Ja montako teitäkään on —, sormilla ne on laskettu!

— Meitä on monta Suomessa ja hyviä ystäviänne, vastasi Mikael Agricola sydämellisesti. — Koko kansa…

— Olemme toimeenpanneet aseväen kirjoituksen. Me vedämme nämä talonpoikaiset joukot Turkuun kuninkaallista perhettä puolustamaan, ja ne tulevat taistelemaan sankareina…

— Nuo juropäät talonpojat, en voi heihin luottaa, huokaili sittenkin kuningas. — Muistan, kuinka he taittoivat aidanseipäitä Kymijoella, — onko meidät tosiaankin heidän armoilleen myyty tässä umpisolassa!

Mutta niin vähän kuin kuningas luottikin suomalaiseen talonpoikaiseen nostoväkeen, tarrasi hän nyt taas kuitenkin kiinni Henrik Klaunpojan tarjoukseen koota kiireellä puolustusväkeä Turkuun. Ja ryhtyessään sitä päätöstään toteuttamaan ukko jälleen hieman elpyi. Linnan miehet saivat taas tarpeekseen tointa ja kirjurit samaan aikaan kiirettä valmistaakseen pikaisia käskykirjeitä ja laatiakseen tsaarille lähetettävän kirjeen. Mutta synkkänä hahmoltaan kuningas itse käveli linnan huoneissa, levittäen levottomuuttaan ja pelkoaan seurueeseensakin, perheeseensä ja nuoreen kuningattareenkin, joka turhaan koetti häntä lempeydellään viihdyttää, vaikka hän itsekin yksin ollen vavahteli…

Piispa Mikael Agricola ja laamanni Henrik Klaunpoika Horn kävelivät sinä päivänä yhdessä kuninkaan neuvottelusta Turun linnasta kaupunkiin päin. Oli raitis, kaunis talvipäivä, aurinko kirkasti lumisen luonnon, tie oli kovaksi poljettu jäällä — he antoivat kyytimiehensä ajaa hevoset edeltä ja tarinoivat vilkkaasti kävellessään. He olivat näet vanhoja hyviä tuttavia jo kaukaisilta ajoilta. Henrik Horn oli kyllä piispaa muutamia vuosia nuorempi — Agricola oli ollut hänen opettajanaankin Turun teinikoulussa, joihin muistoihin juuri heidän ystävyytensä perustui. Sen jälkeen he olivat miehinä usein joutuneet rinnakkain toimimaan, ollen molemmat alallaan maan ylimpiä luottamusmiehiä. Näin he olivat oppineet toisiaan kunnioittamaan ja usein kyllä toisilleen suoraan lausumaan sellaisetkin ajatukset, joita he eivät muille olisi lausuneet.

— Muistatko, mestari Mikael, sen ajan, jolloin Kustaa Vaasa ensi kerran kävi Suomessa? kysyi rehevä Henrik Horn hennommalta rinnallaan-astujalta. — Minä olin teinikoulussa silloin, tuosta sillalta häntä katselimme.

— Muistan hyvin, vastasi Agricola, — siitä on nyt aikaa noin seitsemänkolmatta vuotta. Pietari Särkilahti oli äsken kuollut, me, hänen oppilaansa olimme masennuksissa. Maassa oli suuri köyhyys kaiken hävityksen jälkeen. Silloin tuli hän, Kustaa Vaasa, jonka nimi oli kaikkien huulilla…

— Puhdistetun opin tienraivaaja, uuden ajan mies… Mikä ihastus ja riemu niin kirkon kuin maallikkomiesten mielissä!

He pysäyttivät molemmat siihen nuo innostuneet, kauniit muistonsa, seisahtuivat tielle vastakkain, katsahtivat toisiinsa ja hymähtivät. Ja Henrik herra virkkoi:

— Te tahdotte kysyä, piispa, mitä on nykyisessä kuninkaassamme, josta äsken erosimme, jäljellä siitä entisestä…?

— Niinkuin tekin, vastasi piispa. — On, paljon on toki jäljellä. Hän on sama maansa pelastaja, vaikka nyt jo vanha. Ja onhan ukossa vielä samaa toimintatarmoakin, samaa käskijää, samaa epäilijää, — ainakin meihin suomalaisiin nähden…

— Mutta se silloinen varma, vuorenluja itseluottamus, horjumaton usko asiaansa, rohkea päättäväisyys ja pelkäämättömyys…?

— Raskas työpäivä, vuosien taakka, Henrik Klaunpoika, se ei ole jättämättä jälkiään sellaisella paikalla, missä Kustaa Vaasan on ollut seistävä, se kuluttaa kyllä vähitellen ruumiin jos hengenkin voimat. — Näin puhui piispa koettaen, kuten aina, ymmärtää ja parhain päin selittää kaikki asiat.

— Niin, niin, vastasi laamanni. — Mutta sääli on nähdä näin kauniin voiman raunioituvan. Vai luuletteko, piispa Agricola, että Kustaa Vaasa kotonaan Ruotsissakin on näin levoton ja miehuuton, että hän sielläkin esiintyy, kuinka sanoisin, näin vähän kuninkaallisena?

— En, en ole sellaista koskaan kuullut. Hän valittaakin, että tämä Suomen luonto ja ilma vaikuttaa häneen heikontavasti, että oleskelu täällä tuottaa hänelle tuskaa ja kärsimyksiä, rauhattomuutta, unettomuutta…

— Pelkoa, sanokaamme se suoraan! Syy on siinä, että hän ei meitä suomalaisia rakasta eikä meihin suomalaisiin luota.

Mikael Agricola katsahti melkein ihaillen kävelytoveriinsa. Olisiko hän itse sittenkin ollut väärässä Eerikki Härkäpään kanssa väitellessään, löytyisikö kuitenkin Suomen ylimystenkin joukosta miehiä, jotka ajattelivat täysin suomalaisittain? Henrik Hornin viime sanat, joista vilahti esiin suomalaista yhteistunnetta, toivat omituisen, riemastuttavan laineen hänen mieleensä ja hän vastasi melkein iloisesti:

— Juuri niin, meitä suomalaisia ei hän ymmärrä eikä siis rakastakaan, ja kärsii siitä itse enemmän kuin me.

— Olisi parempi, jatkoi Henrik-herra, jos hän todella pääsisi täältä Ruotsiin lähtemään, — meidän ei olisi syytä häntä pidätellä, kun vain matka olisi mahdollinen. Silloin selviäisimme kyllä sodastakin, silloin järjestyisivät asiamme. Mutta meidän on tietysti koetettava palvella häntä täälläkin ja tehtävä voitavamme hänen hyväkseen.

Herrat olivat näin vanhoina ystävinä tarinoiden ehtineet raatihuoneen torille, missä heidän tiensä erosivat, piispan kirkon luona olevaan Pyhän Lauritsan pappilaan, Henrik-herran luostarikorttelissa kohoavaan, vanhaan, komeaan, äsken korjattuun kivitaloonsa, Kankaisten taloon. Ymmärtäen toisensa entistä paremmin he siinä toisilleen kättä ojensivat.

Martti Pietarinpoika oli määrätty kuninkaan airuena, venäläistulkki mukanaan, viemään Kustaa-kuninkaan Moskovan suuriruhtinaalle laatima kirje Viipuriin tai muualle, missä tapaisi venäläisarmeijan päällikön. Kuningas ei näet ollut luopunut tästä tuumastaan. Se oli hänestä ainoa keino selviytyä siedettävällä tavalla sodasta. Nuoren airuen piti joutua matkalle, niin pian kuin kaikki tarpeelliset valtakirjat ja turvakirjat olivat valmiit ja käännetyt.

Martille näin uskottu tehtävä oli sekä vaikea että vaaranalainen. Kukaan ei edes tiennyt, minne asti hänen tuli matkustaa. Hurjia vihollisparvia samoili ryöstellen sisämaassa; mitäpä varmuutta siitä olisi, että ne pitäisivät missään arvossa viholliskuninkaan lähettiläsvaltuuksia, — kirjeenviejäin henki ja vapaus ei ollut tosiaankaan isohintainen. Mutta se tehtävä oli nuorelle miehelle kunniakas luottamustoimi, hyvä porrasaskel, ja empimättä sen Martti vastaanotti. Olipa huolissaan huokaileva kuningas hänelle tästä matkasta, jos hän sen menestyksellä suorittaisi, luvannut hyvän palkinnonkin, mikäpä häntä, orpopoikaa, silloin pidätteli!

Ei ollut enää Kerttukaan pidättelemässä. Kohta Innamaan häiden jälkeen olivat tytön vanhemmat lähettäneet hänet johonkin maalle sukulaisiin, kun eivät kärsimänsä kolauksen jälkeen tahtoneet pitää häntä Turussa toisten naisten pilkkana. Siksi Martti ei ollut tuon merkillisen illan jälkeen tyttöään tavannut eikä käynyt vanhassa teiniasunnossaankaan, ja Kyrölän katkeroituneen emännän viittauksista päättäen hänellä ei ollut enää sinne asiaakaan. Matalaksi oli siitä painunut Martin äsken vapautunut mieli ja siksi lähti hän nyt kernaasti maailmalle.

Mutta eräänä helmikuun päivänä, juuri lähtöään odotellessaan, hän yhtäkkiä tyttönsä tapasi. Turussa vietettiin silloin suuria hautajaisia. Kaupungin entinen pormestari ja vuosikymmenien aikana edustavin toimimies oli kuollut ja vaikka tämä vanhus oli kuollut virattomana ja köyhänä, oli koko kaupunki häntä kuitenkin maahan saattamassa. Pormestarivainaja, Pietari von Åken, oli näet merkinnyt Turun kaupungille paljon niihin aikoihin, jolloin siellä saksalainen aines, mihin kansallisuuteen Pietarikin kuului, oli ollut määräävänä ja jolloin kaupungissa vielä oli jäljellä sen entistä loistoa, vireyttä ja rikkautta. Tämä saksalaisuus oli vielä muutamia vuosikymmeniä sitten lyönyt leimansa Turun oloihin, sen puhekieleen, sen tapoihin ja elämään, suurin osa porvaristoa oli saksalaista. Mutta silloin tuli taiteaika, hansalaissota, kauppasota. Kustaa Vaasa oli silloin järjestelmällisesti ruvennut kitkemään Hansa-liiton liikaa vaikutusta pois valtakunnastaan, olipa siinä aika-ajoin menetellyt hyvinkin kovakouraisesti. Siten oli pari, kolme vuosikymmentä sitten saksalaiset Turustakin suurelta osalta ajettu tai muuttaneet pois, ja ne, jotka olivat sinne kiinnikasvaneina vielä jääneet, olivat olleet monenlaisten rettelöjen ja verotusten alaisia ja menettäneet entisen asemansa yhteiskunnassa. Niin oli käynyt Pietari von Åkeninkin, jolta vietiin sekä virka että varat, jota aika-ajoin linnan tyrmissäkin istutettiin, mutta joka siitä huolimatta, lahjakkaana ja toimitarmoisena miehenä, pysyi kauan kaupunkinsa etunenässä ja nautti sen kunnioitusta.

Nyt oli vanhus kuollut. Ja vaikka hän kuolikin syrjäytettynä, olivat turkulaiset kiintyneet tähän menneen loistoajan edustajaansa niin syvillä kiitollisuuden, rakkauden ja kunnioituksen siteillä, että he kaikella entisajan komeudella saapuivat hänelle viimeisiä jäähyväisiään lausumaan tuomiokirkon viereiselle hautausmaalle, missä piispa hänen ruumiinsa siunasi. Tiedettiinpä, että Kustaa-kuningaskin oli jo siksi heltynyt tätä ennen vainoamaansa suurporvaria kohtaan, että antoi poikansa Juhanan edustajanaan ottaa osaa pormestarivainajan hautajaissaattoon. Tämä kuninkaallinen edustus taas vuorostaan lisäsi tilaisuuden juhlallisuutta.

Juhana-prinssin seuralaisena tuli Marttikin nyt olleeksi mukana näissä suurissa hautajaisissa. Hän sai siellä nähdä, kuinka prinssi reippaalla ja kansanomaisella esiintymisellään yhä enemmän voitti puolelleen turkulaisten sydämet. Juhana oli viime aikoina liikkunut paljon porvarienkin piireissä ja pidoissa, olihan häntä sinnepäin erityinen vetovoimakin nykimässä. Jo se raskas, ärtyinen mieliala, joka kuninkaan kärsimättömyyden vuoksi vallitsi linnassa, ajoi hänet hakemaan huvituksia sen ulkopuolelta. Hän pani toimeen rekiretkiä läheisten aatelisten tiloille, rakensi Aurajoen rannalle kelkkamäkiä, joihin kutsui Turun nuorisoa huvittelemaan, ja pani illan tullen toimeen karkeloja, joissa hän joskus itsekin soitteli luuttua. Turkulaiset olivat aivan haltioituneet tästä nuoresta prinssistä, joka oli tuonut hovin hienoudet ja ilot heitä niin lähelle.

Hautajaisten päätyttyä ympäröivät turkulaiset taas suosikkinsa, joka hilpeästi tarinoi heidän kanssaan, ja tässä piirittäjäjoukossa keksi Martti yhtäkkiä Kerttunsa siniset silmät, joiden hän huomasi häntä kohden pälyvän. Hän riensi puhuttelemaan tyttöään, joka hyvänä ystävänä häntä tervehtikin, kertoen äsken palanneensa maalta ja kysyen, miksi Martti ei ollut heillä käynyt.

— Etkö muista enää tietä Aningaisiin? veisteli tyttö ikäänkuin nuhtelevasti.

— Muistan… tulen sinne kohta kanssasi, jos tahdot. Tulen jäähyväisille, minun on lähdettävä pitkälle matkalle.

Prinssi oli hävinnyt omille retkilleen ja onnellisena asteli Martti taas pitkistä ajoista tyttönsä rinnalla Turun lumisia kujosia pitkin. Iloinen ja tuttavallinen oli taas heidän seurustelunsa, ikäänkuin kaikki, mitä välillä oli tapahtunut, olisi pyyhkäisty olemattomiin. Martti kertoi matkansa määrästä ja sen vaarallisuudesta ja aivan selvästi hän luki vilpitöntä osanottoa ja kiintymystä tyttönsä silmistä. Ja silloin hän virkkoi reippaasti ja rohkeasti:

— Jos retkeltäni terveenä palaan ja saan kuninkaalta hänen lupaamansa palkinnon, menemmekö silloin yhteen, Kerttu?

Tyttö loi tietenkin katseensa kainostellen maahan, mutta painautui samalla saattajaansa lähemmäs. Ja Martti jatkoi kuumenneena:

— Hyvin tiedät, että tämä on jo kauan ollut unelmani ja uskonpa, että sinäkin olet sen aavistanut — me kuulumme toisillemme. Palattuani perustan kodin tänne Turkuun — olenhan kuninkaan mies — ja sen haltijattareksi tulet sinä, — niinhän Kerttu! Olenhan ystävistäsi paras…?

— Olet, Martti, kuiskasi neito kainostellen. — Mutta puhutaan siitä kotona…

Heidän keskinäiset välinsä olivat siis vihdoinkin selvät! — Martin täytyi toisinaan miltei pysähtyä kadulla sen varmasti todetakseen. Kaikki kahnaukset, ylimysherrain liehittelyt, niskanheitot ja kylmät katseet olivat unhottuneet, tyttö käveli siinä suloisena ja hellänä hänen rinnallaan, hänen omanaan! Martti hyppeli ilosta nietoksissa, kun lähestyttiin Aningaisten taloja, leperteli tulevasta onnestaan ja Kerttu nauroi herttaisesti, täysin yhtyen hänen iloonsa.

Mutta siellä perillä Kyrön Heikin pirtissä ei ilta muodostunutkaan yhtä iloiseksi. Vastaanotto oli siellä alunpitäen entisaikoja virallisempaa ja kankeampaa ja kun Martti siitä huolimatta onnensa kuumassa huumeessa lähti esittämään kosintaansa, teki Kyrön myrtynyt Elisa-emäntä heti tenän. Itse oli Heikki näissä asioissa akkavallan alainen; hän oli aina ollut suopea Martille, oli ehkä nytkin, mutta antoi vaimonsa määrätä ja olla äänessä. Ja tämän ääni oli kylmä ja tyly:

— On meidän Kertulla ollut korkeampiakin kosijoita kuin sinä, ja saattaa tulla vielä vastakin, — parasta on, kun pysyt loitommalla…

— Kuitian herran aikeiden vilpillisyydestä et sinä tiedä mitään. Mutta lienet kyllä ollut mukana niissä juonissa, joilla hänet vedettiin Kertun luota pois — kyllä minä sen yskän ymmärsin…

Näin väitteli ja kielteli kylmästi ja yliolkaisesti Kyrön emäntä, kumoten heti Martin heikot vastaväitteet, eikä saanut nuorukainen Heikiltäkään, kannatusta. Kerttu-raukka taas repesi itkemään eikä osannut muuta.

Martti ei kuitenkaan niin vähällä otettaan hellittänyt. Hän pysyi tyttönsä vuoksi topakkana ja vakuutti Kertun vielä tästä talosta korjaavansa, lisäten:

— Nyt lähden matkalle, ja kun sieltä palaan, tulen asiasta uudelleen puhumaan — älä itke lintuseni!

— Matkusta vain, uhmaili äiti, tyttärensä kyynelistä välittämättä. — Mutta sinua varten täällä en missään tapauksessa tätä lintua sillaikaa säästele.

— Mutta hän säästyy itse minua ja yhteistä onneamme varten, eikö niin,
Kerttu? Elä lujassa toivossa!

Martti koetti pysyä varmana ja reippaana loppuun asti ja hänen äänensä oli karski, kun hän rohkaisi tyttöään jäähyväisiksi. Mutta todellisuudessa oli hänen rohkea varmuutensa jo kokonaan tiessään ja syvä alakuloisuus sai hänet valtoihinsa. Ja kun hän hetkeä myöhemmin, tylyjen hyvästijättöjen jälkeen, käveli linnaan päin takaisin Aningaisten kaupunginosasta, oli hänen mielensä apeutta täynnä ja hänen sydämensä suruun pakahtua. Kerttu on liiaksi lapsi, hän voi pian taipua äitinsä tahtoon… joka tapauksessa hänellä on vaikea taistelu edessään. Ja mitä se lopultakaan hyödyttää…?

— Joudanpa täältä nyt lähtemään vaikkapa surman kitaan tai tatarilaisten vangiksi! — päätteli nuorukainen. — Mutta jos palaan, silloin… niin, silloin uusi ote!

Parin päivän perästä olikin Martin jo mentävä kuninkaan luo saamaan valtakirjansa ja viimeiset evästyksensä matkalle. Mutta hän hämmästyi jo kuninkaansalin etuhuoneisiin saapuessaan. Siellä tehtiin näet tänä aamuna vilkkaita matkavalmistuksia, täytettiin matka-arkkuja, kannettiin esille turkkeja ja vällyjä. Pian kuuli hän syyn tähän touhuun.

Ahvenasta oli saapunut sanomia, että jäät ovat nyt lujat ja varmat reelläkin sinne ajaa, saaristolaiset olivat jo tämän taipaleen kulkeneet ja luotettavat oppaat olivat Turussa. Ruotsiin asti ei kyllä voitu päästä, sillä Ahvenanmerellä oli edelleen avovettä ja ahtojäitä, mutta kuningas oli kumminkin riemulla vastaanottanut saapuneen sanoman, päättäen lähteä Turusta, jossa hän oli niin paljon kiusaantunut ja jossa hän alituisesti tunsi olonsa epävarmaksi, Kastelholman linnaan, lapsuutensa leikkimaille, — sinne saarimaahan asti eivät ryssäläispartiot, jos Turun rannikolle tulevatkin, hevillä osaa. Ja hän oli päättänyt jo heti, samana päivänä, lähettää perheensä edeltä saarimaan turvaan, ajaakseen itse päivän tai parin kuluttua sinne Juhana-prinssin kanssa perästä. Sillä Juhana oli edellisenä päivänä lähtenyt huviajelulle Ispoisten kartanoon eikä kuningas millään ehdolla tahtonut jättää lemmikkipoikaansa tänne vaaranalaiselle mantereelle.

Kuningattaren ja kuninkaanlasten sekä hoviseurueen kuomurekiä varustettiin ja valjastettiin parast'aikaa linnan pihalla ja varmat saaristolaisoppaat odottivat siellä ylhäistä retkikuntaa saattaakseen. Hovipalvelijat juoksivat vain vielä rappusissa kantaen tavarakääröjä ja lippaita ja kuningas itse asteli heidän joukossaan, lähteviä rekeen hoputtaen, jotta he valoisaan aikaan hyvin ehtisivät perille. Hän oli harmissaan Juhana-prinssin viipymisestä, mutta entistään reippaampana ja pyylevämpänä hän nyt kuitenkin siinä kulki, hommaili ja myhäili. Sillä olihan hänellä nyt varmuus siitä, että hän sai perheensä turvaan ja pääsi itsekin vaaroja pakoon.

— Me laadimme täällä nyt valmiiksi viimeiset käskykirjeet sotaväen otosta ja maan puolustuksesta, virkkoi hän Steen Leijonhufvudille, joka häntä yhtä myhäilevänä seuraili.

— Ja sitten lähdemme mekin tästä ilottomasta maasta, vastasi Steen-herra hiukan levotonna, tietämättä varmasti, aikoiko kuningas ottaa hänetkin mukaansa sinne saarimaan turvaan.

— Sitten lähdemme. Pidämme hevoset varalta valjaissa, voidaksemme nousta rekeen millä hetkellä tahansa, yöllä tai päivällä, jos kiirekin tulisi. Ja ajamme henkivartioinemme ulos meren jäälle!

Tämän hälinän keskellä sai Martti kuninkaan kansliasta kirjeensä, — jo oli hevonen häntäkin varten varattu. Ja hetkistä myöhemmin, kun komea kuninkaallinen rekisaattue oli kulkusten kilistessä ja parihevosten vetäessä raskaita kuomuja laskeutunut Turun linnasta alas jäälle, laskeusi sieltä mantereenpuoleiselle tielle pieni, kahden hengen ajoreki, jossa kuninkaanairut ja venäläistulkki — vetelä, unelias mies — lähtivät tietymättömälle, epävarmalle retkelleen vihollisten valtaamia seutuja kohti.

Surumielisesti helähti nyt Martin mielestä aisakello, kun hän sitä turkkiensa sisältä kuunteli Turun kaupungin jäädessä hänen selkänsä taakse. Sinne jäi nyt myös se vähä, mikä hänelle oli maailmassa rakasta ja kallista… muistot vain seurasivat mukana reessä, muistot kauniit ja katkerat. Millaista on, kun hän sinne taas palaa, jos palaa? Muisteleeko siellä silloin vielä keltatukka impi vähäpätöistä sulhoaan, vai onko hän jo aikoja sitten joutunut takaisin päivän ilojen pyörteeseen, jossa pian on unohtunut se, mitä hautajaisista palattaessa oli puhuttu ja luvattu…

— Välipä köyhästä teinipojasta, niin ajattelevat kai nekin harvat, jotka häntä yleensä ajattelevat. Ja niin koetti hän ajatella itsekin, painautuen syvemmäs turkkiensa sisään, nukahtaakseen pois kaikista turhista toiveista.

XXI

Jos Kustaa kuningas iloitsi siitä, että hänelle oli auennut tilaisuus päästä viettämään lopputalvensa turvalliselle Ahvenanmaalle, niin tuotti tämä tieto Juhana-prinssille, kun hän palasi hilpeältä rekiretkeltään, sitä suuremman pettymyksen. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut lähtöä pois Turusta, missä hän niin hyvin viihtyi ja missä hän edelleen oli suunnitellut monenlaista hauskuudenpitoa. Mutta turhaan hän pyysi nyt kuninkaalta lupaa saada jäädä yksin kevätkaudeksi Turun linnaan, — isäukko kielsi sen kerrassaan ja oli siinä kiellossaan aivan järkähtämätön.

Kustaa ajatteli ennen kaikkea, mikä vaara saattoi uhata hänen lemmikkipoikaansa maassa partioivain venäläisten taholta; eihän hän olisi voinut, Juhanan jäätyä Turkuun, nukkua yhtään yötä rauhallisesti. Mutta hän ajatteli muutakin. Näihin asti hän oli anteeksiantavasti ja suuttumatta katsellut nuoren prinssin leikkiä turkulaisen porvarisneitosen kanssa, mutta se pila saattoi nyt hänestäkin sentään jo riittää. Kuningatar siitä usein muistutti, hovipiireissä siitä puhuttiin paljon ja Kustaa-kuningas kuunteli aina arasti, miten hovilaiset hänen nousukasperhettään arvostelivat.

Juhana olikin liian peittelemättä ja kuumasti ilmaissut rakastumisensa Kaarina Hannuntyttäreen. Sitä vartenhan tietysti olivat nuo monet rekiretket järjestetyt ja kelkkamäet rakennetut; tämän kaunottaren tapaaminen se veti Juhanan porvarien pitoihin, hänelle prinssi karkelojen päätyttyä laulatti leikareilla lemmenlauluja ja itsekin väliin luuttunsa viritti. Ja hovissa oli tietenkin aina heti aamulla pistelevää keskustelua siitä, minkä suomalaisen "Porsaanjalan" pidoissa prinssi eilen illalla oli ollut, kenen seurassa hän taas oli Ispoisissa retkeillyt ja minkälaiset kultavitjat hän sieltä palattuaan oli Kaarinalle antanut. Tämä juttu, jota vatvottiin palvelijainkin hampaissa keittiössä ja nihtien kesken väentuvassa, sai jo kuninkaan mielestä loppua. Siksi hän virkkoi lempipojalleen päättävästi:

Vaikea oli prinssin siihen alistua. Poistuttuaan jo kerran kuninkaan huoneesta palasi hän sinne takaisin ja virkkoi silloin varsin vakavissaan: — Isä, Helsingissä pyysin sinulta lupaa jäädä pysyvästi tänne Suomeen, jossa viihdyn, ja sinä lupasit miettiä asiaa. Nyt uudistan pyyntöni. Olen yhä enemmän kiintynyt tähän maahan, tahtoisin täällä yrittää itsenäisesti toimia!

— Tahtoisit edelleen jäädä tänne! virkkoi kuningas aivan ihmeissään. Häntä itseään tämä maa nyt ikäänkuin poltteli luotaan pois. Mutta tuo Helsingin kuninkaankartanossa virinnyt ajatus oli kuitenkin siitä pitäen usein asustanut hänenkin mielessään, kun hän suunnitteli paluutaan Tukholmaan tai valtakuntansa hallinnon järjestämistä kuolemansa varalta, mikä pyrstötähden ilmestyttyä yhä uudelleen palasi hänen mieleensä. Melkeinpä hän oli jo tottunut ja kiintynyt tuohon tuumaansa lohkaista Suomi lemmikkipojalleen ja hänen suvulleen omaksi herttuakunnaksi, jossa Juhana, veljestään varsin riippumattomana, saisi elää ja isännöidä. Mutta hän ei vieläkään ymmärtänyt, kuinka Juhana voisi viihtyä näiden suomalaisten seurassa ja tässä maassa, joka kaiken karuutensa lisäksi vielä oli alituisesti vihollisen uhkaama.

— Tänne vihamielisten ryssäin pauloihinko jäisit, — tokkohan? lisäsi ukko sen vuoksi tuokion kuluttua.

— Kyllä me näiden suomalaisten kanssa saatamme sodan onnelliseen loppuun ja sitten rauhassa täällä elelemme.

— Ei, ei, asema on aivan liian vaarallinen, virkahti kuningas silloin aivan päättävästi. — Pyyntöäsi saada asettua tänne tahdomme edelleen harkita. Nyt sinun on seurattava meitä Ahvenaan, kunnes näemme, miten asema selviytyy.

Eikä se kuninkaan päätös, joka perustui hänen omaan, pelon järkyttämään mielialaansa, ollut muutettavissa. Allapäin ja matalissa mietteissä poistui nuori prinssi isänsä luota. Aamulla siis on noustava rekeen, ei auta! Mutta hän ei mitenkään olisi hennonut juuri nyt täältä erota, hän ei voinut missään tapauksessa lähteä ainakaan tapaamatta lemmittyään. Ja hänen mielenkiintonsa kohdistuikin nyt Kaarina Hannuntyttären tapaamiseen.

Vaikka Juhana-prinssi tänä talvena oli niin paljon seurustellut tuon porvarisneidon kanssa, oli se aina tapahtunut ehdottoman säädyllisyyden muodoissa ja seuralaisten aina saapuvilla ollessa, — hän ei ollut kertaakaan vielä yksin käynyt lemmittynsä luona. Nyt täytyi hänen saada ainakin sanoa jäähyväiset armaalleen ja kun hän ei tänään tiennyt häntä muualla tapaavansa, päätti hän viipymättä itse käydä Olavi Bruunin kodissa, missä Kaarina asui. Hän lähti sen vuoksi ratsastamaan, mukanaan vain uskottu hovipoikansa, ajoi kappaleen kaupungista ulos, mutta käänsi pian hevosensa ja pysähdytti sen luostarikorttelissa Kankaisten talon vieressä sijaitsevan Olavi Bruunin talon pihalle, missä hän jätti sen palvelijansa huostaan. Itse hän, ennakolta ilmoittamatta, astui sisään.

Hän tahtoi yllättää sekä talonväen että tyttönsä, nähdäkseen kerran porvariskodin sen arkisissa oloissa. Mutta kaunis Kaarina, joka samalla oli järkevä tyttö, oli aavistanut tällaisen onnen joskus tapahtuvan lankonsa talolle, ja oli siihen nähden jo ajoissa pitänyt varansa. Sisarensa, Olavi Bruunin vaimon, kanssa hän oli järjestänyt itselleen oman neitsytkammion, jonne vieras saatettiin joutumatta yhteiseen perhetupaan talon lasten ja palvelijain töllisteltäväksi. Se oli kaunis, lämpöinen huone, paksuilla verhoilla seinustettu, — siellä riensi Kaarina neulomapöytänsä äärestä, kainostellen ja nöyrästi kumartaen, mutta viehkeä kiilto silmissään, ylhäistä vierastaan vastaan.

— Korkea vieraani, suvaitkaa astua neitsytkammiooni, vastasi tyttö kohteliaasti, mutta hänen silmänsä puhuivat paljoa lämpimämmin.

Juhana-prinssille oli kuhertelu tämän porvaristyttösen kanssa ollut hänellekin näihin asti vain ajanvietettä, hauskaa leikkiä. Mutta nyt, kun yhtäkkiä oli tullut eteen ero tästä päivittäisestä leikkitoverista, oli Juhana oivaltanut, ettei se käynyt niinkään helposti. Hän oli kiintynyt Kaarinaan enemmän kuin itse oli luullutkaan ja sitä paitsi hän oivalsi sekä neidon itsensä vuoksi että ihmisten tähden jonkinmoisen selvityksen tarpeelliseksi. Sitä varten hän nyt oli tullut. Mutta nähdessään tytön kukkivan kauniina edessään tässä hiljaisessa sopukassa, ei hän enää mitään selityksiä eikä velvollisuuksia muistanut, salassa kytenyt lempi leimahti hänessä ikäänkuin yhtäkkiä ilmiliekkiin ja hän painoi nuoruutensa koko intohimolla kauniin emäntänsä rintaansa vastaan.

Se oli prinssin ensimmäinen lemmensuudelma, mutta kylläpä se hänet juovuttikin! Ja lempeänä suli neitonen hänen syleilyynsä. Mutta hän se siitä kumminkin ensiksi palasi arkielämän todellisuuteen, kysyen:

Nyt valveutui hurmaantunut nuorukainenkin. Hän huudahti melkein hätääntyneenä:

— Erota! — Vaalenivatpa vähän kaunottaren siropiirteiset kasvot — tähän hän ei ollut valmistautunut. Hänessä oli perintönä isävainajansa henkinen lahjakkuus verhoutuneena viehkeään naisellisuuteen. Hänen silmänsä olivat lempeän säteilevät, mutta samalla terävät, hänen vartensa oli notkea kuin meriruoko, mutta samalla jäntevä, hänen kätensä pehmeät kuin kissan käpälät — kynsiä vain ei tuntunut. Hän esiintyi turvattomana orpotyttönä, mutta hän tiesi kyllä, mitä hän tahtoi, ja teki laskelmansa sen mukaan. Nyt tämä eroilmoitus oli hänelle yllätys, — jokin ratkaisu heidän väleissään on nyt siis tapahtuva, — sitä hän ei ollut vielä odottanut. Siksi hän hetkeksi kalpeni. Mutta hetkeksi vain.

— Erotako? uudisti hän haikealla, miltei epätoivoisella äänellä. —
Miksi ja kauaksiko?

— Ei kauaksi, sen lupaan, vakuutti prinssi sydämensä pohjasta. —
Eroamme vain sen verran, että sitten sitä kiinteämmin yhdistymme!

Prinssi kertoi masentuneena Ahvenanmaan-matkasta ja kuninkaan jyrkästä vaatimuksesta, joka hänet nyt täytti katkeralla surulla. Mutta hän koetti lohduttaa sekä itseään että lemmittyään, lupasi pian, ensi avovedellä, palata Turkuun takaisin ja silloin joko jäädä Suomeen tai viedä Kaarinan mukanaan. Neitonen kuunteli tätä kaikkea katseet maahan luotuina, alistuvana, mutta murheellisena, — voi, kuinka hänen surevat silmänsä, joihin kyynel näytti pyrkivän kihoamaan, ja hänen vartensa hieno vavahdus nyt Juhanan mieltä vihlaisi!

— Niin, mutta juuri siksi on meidän tänään solmittava pysyvä ja luja lemmen liitto. Sinusta minä en luovu, omakseni sinut tahdon!

— Mitenkä, prinssini? äännähti tyttö, nostaen kuin arastellen häntä kohden kauniit katseensa.

— Omakseni, vaimokseni Jumalan ja ihmisten edessä, huudahti nuori kuninkaan poika. — Viralliseksi puolisoksenihan et voi tulla, mutta siltä minuun yhtä pyhästi sidotuksi vaimoksi, jota kohtaan olen alati uskollinen. Tahdotko, Kaarina, — siihen nyt tänään suostumustasi pyydän?

Muunlaista asemaa prinssin rinnalla ei porvarityttö tietenkään ollut koskaan kuvitellutkaan. Tämä tarjous vastasi hänen rohkeimpia unelmiaan, toteutti hänen salaisimmat toiveensa. Hänen sydämensä pamppaili iloa ja ylpeyttä, mutta hänen kasvoillaan viipyi yhä sama surumielisyyden, avuttomuuden leima, kun hän suoraan vastaamatta ihailijalleen virkkoi:

— Minä tulen sinua hakemaan, luota siihen, ja silloin sinut omakseni vien, isäni suostumuksella tai ilman sitä. Odota minua uskollisesti, lupaa se — siinä kihlamme!

Taas tapasivat nuoret huulet toisensa ja hovipoika sai pitempään kuin oli sovittu pidellä prinssin hevosta Olavi Bruunin pihalla, missä sen sekä talonväet että ohikulkijat näkivät, iskien ymmärtävästi silmää toisilleen. Kaikkihan tunsivat tämän kuninkaanpojan lemmensuhteen jo ennestään ja ennen iltaa oli prinssin vierailu Kaarina Hannuntyttären neitsytkammiossa sekin koko kaupungin tiedossa. Ja turkulaiset olivat siitä koko yhteiskuntansa puolesta ylpeitä, sillä uusi sidehän kytki nyt taas tämän suositun kuninkaanpojan Suomen Turkuun. Naiset kaikki tietysti kadehtivat nuoren Kaarinan onnea, mutta se oli heistä kuitenkin siksi korkea, etteivät siihen parjauksenkaan hampaat uskaltaneet iskeä. Mutta kun Juhana-prinssi vihdoin lähti ratsastamaan Turun vanhasta luostarikorttelista linnaan päin, paloivat hänen poskensa kauniisti ja hänen mielensä oli päättäväisyyttä täynnä. Hän aikoi Ahvenanmaalle ajettaessa vielä kerran puhua isänsä kanssa Suomeen jäämisestään ja tunnustaa hänelle samalla suoraan lemmensuhteensa sekä aikomuksensa ottaa Kaarina Hannuntytär luokseen lemmittynään. Ja hän aikoi puhua siitä isälleen samalla varmuudella kuin silloin kerran Viipurissa — ukko kyllä lopultakin heltyy ja suostuu!

Tämä varmuus toi lohdutuksen hänen mieleensä ja hän ajatteli sen lämmössä jo keveämmin aamullista matkaansa jäisten selkien poikki.

Linnassa jo suoritettiin matkavalmistuksia, kun prinssi sinne palasi; vanhalla kuninkaalla oli melkein matkakuume ja hän pani kiirettä toisiinkin. Taas hän oli odotellut Juhanaa ja hän komensi nyt kaikki sinä iltana aikaisin levolle, jotta heti päivän valjetessa oltaisiin valmiit rekiin nousemaan.

Mutta siitä matkasta Ahvenanmaalle ei sittenkään vielä seuraavan aamun valjetessa tullut mitään.

XXII

Kuninkaan airut Martti Pietarinpoika ajoi rekitoverineen päivän toisensa perästä lumisia metsiä pitkin kaukaista itää kohti. Yksinäistä ja yksitoikkoista oli se matkanteko ja tiet olivat tavallista pahemmin ummessa. Ihmiset eivät näet tänä talvena vainolaishuhujen peloittamina paljoa yleisillä teillä liikkuneet, he olivat jättäneet kauppamatkansakin varmempiin aikoihin ja veronsa maksamatta eikä siten päiväkausiin tavattu yhtään vastaantulijaa. Mutta mitään vihollisia ei myöskään matkan jatkuessa näkynyt eikä kuulunut. Kylissä, joissa airueet syöttivät hevostaan ja yönsä nukkuivat, tiedettiin kyllä paljon kulkupuheita idempänä liikkuvista vainolaisista, mutta kukaan ei ollut näillä mailla niitä nähnyt. Ei ollut viime aikoina kulkenut pakolaisiakaan, kaikki tiedot Itä-Suomesta olivat pysähtyneet kuin umpitiehen. Sokeaa matkaa oli siis kuninkaanlähettien yhä eteenkinpäin tehtävä. Unelias tulkki torkkui reessä Martin rinnalla, väliin vain karahtaen siitä peljästyneenä pystyyn, milloin jalaksenjälki ilmestyi umpitielle tai koppelo risahti vesakossa — ei ollut nuorella airuella neuvoa eikä apua seuralaisestaankaan.

Näin sivuuttivat he Hämeenlinnan, joka oli elänyt ja eli edelleen kovassa pelossa, mutta jonka harvalukuiset linnamiehet toki eivät tiedustelumatkoillaankaan olleet vainolaisia tavanneet, ja saapuivat eräänä iltana muutamaan Vanajan majataloon, johon he yöpyivät. Vähän myöhemmin ajoi sinne toinenkin airut, ratsumies, idästäpäin tullen. Se oli outo tapaus tällä matkalla, joten Martti kiirehti pihalle asti saapunutta puhuttelemaan. Mutta mies, joka oli lumiteitä satulahevosella saapunut, oli perin huonossa kunnossa, tuskin hän pääsi selästä kunnolla alas ja ääni pihisi hänen tulehtuneesta kurkustaan kuin haudasta, — yhtä huonossa tilassa oli lamaan ajettu hevonenkin. Matkamies vannoi jaloilleen päästyään käheästi, että sen yön ja seuraavan päivänkin hän tässä lepää, — hän oli ollut kuolla viime taipaleella —, lepää tässä, olipa Turkuun kuinka kiire tahansa! Muuta hän ei osannut paljon ajatellakaan, niin lopen uupunut hän oli.

Martti kertoi olevansa kuninkaan Turusta tuleva airut ja kyseli, minkälaisia sanomia ratsumies kuljetti ja mistä hän tuli.

— Viipurista hän tietysti tuli, kertoi mies, mutta pääsikö hän Turkuun asti, jonne matka piti, sitä hän epäili. Heitä oli alkuaan ollut kaksi, mutta hänen toverinsa oli jo uupunut matkalle, pian uupuu kyllä hänkin, — siihen väsymykseensä hän aina palasi.

— Viipurista tulet, — takertui Martti uteliaana hänen sanoihinsa, — miten sieltä pääsit lähtemään?

— Miksen lähtemään päässyt, mutta taipaleenteko valtateillä, se on toista!

— Ei se täältä päin ole ollutkaan, ja johan sieltä nyt ryssät lähtivät kokonaan.

Enempää ei Martit siinä pihalla ehtinyt kyselemään eikä hän aivan paljoja lisätietoja saanut matkamieheltä lypsetyksi häntä vuoteeseenkaan autellessaan. Mutta silloin hän itse jo oli tehnyt päätöksensä.

— Lepää sinä täällä rauhassa, minä palaan viemään viestisi kuninkaalle, joka sitä hartaasti odottaa, puhui hän uneen vaipuvalle ammattitoverilleen. — Onko sinulla mukanasi mitään kirjettä Viipurista?

— On sellainenkin, tuossa povellani, hae sieltä. Lähde viemään sitä, minusta ei ole siihen miestä nyt eikä huomennakaan…

Omin lupinsa siinä Martti toimi, — olisihan hänen pysähtelemättä pitänyt rientää tsaarin kirjettä viemään —, mutta hän tunsi kuninkaan tietojenjanon sekä rajattoman levottomuuden ja teki päätöksensä siihen luottaen. Viipymättä valjasti hän vain hetkisen levänneen hevosensa, herätti jo nukkuneen matkatoverinsa, joka unen pöpperössä ollen vasta kotvan kuluttua tajusi, mistä oli kysymys, ja ajoi hänen kanssaan heti yötä myöten äskeisiä jälkiään takaisin Hämeenlinnaan. Siellä kertoi hän lyhyesti asian linnanherralle, Herman Flemingille, sai tältä kannatuksen hankkeelleen ja jätti sinne velttoluontoisen tulkkitoverinsa odottamaan. Tuota pikaa hän vaihtoi itselleen linnan tallista uuden hevosen, nosti rekeensä suksetkin kaiken varalta ja lähti levähtämättä, yhä yötä myöten, ajamaan entistä, yksitoikkoista taivaltaan Turkuun päin minkä vain hevosen kavioista pääsi… Hän oli torkkunut reessä raskasmielisenä koko tulomatkan, nyt hän jaksoi ilomielellä pari yötä reessään valvoakin. Mutta suksilla hän sittenkin eräänä aamuna, yön hiihdettyään, saapui Turkuun, laskien sisään Hämeenportista. Hidasta ja vaivaloista oli saada majapaikoista vaihtohevosia, eikä hän malttanut jäädä niihin syöttämään eikä odottamaan. Hän oli sen vuoksi jättänyt rekensä ja hevosensa muutamaan kestitaloon ja noussut suksilleen. Keli oli kuitenkin raskas suksillakin kulkea eikä siihen nuori teini ollut tänä talvena harjaantunut. Niin hän olikin nyt perille tullessaan melkein yhtä uupuneessa kunnossa kuin hänen Vanajaan jäänyt ammattitoverinsa, mutta sisäinen into häntä pakotti pysähtelemättä painamaan eteenpäin.

Jo aamuhämärissä olivat Turun ja sen ympäristön arvohenkilöt saapuneet linnaan hyvästelemään ja matkalle saattamaan kuningasta, jonka nyt oli määrä lähteä Suomen mantereelta. Siellä olivat, lähtöaamiaista haukattaessa, siten läsnä Turun piispa tuomioherroineen, Henrik Klaunpoika Horn, kaupungin pormestari ja muutamat muut, toivottaen kuninkaalle ja Juhana-prinssille onnellista matkaa ja pikaista paluuta turvallisempiin oloihin. Mutta siitä paluustaan kuningas ei luvannut mitään varmaa, hän ajatteli vain lähtöään. — Pelkäämme, että meidän olisi tänne raskasta palata, vaikka suuriruhtinas pyynnöstämme suostuisikin rauhaan ja kutsuisi joukkonsa maasta pois. Sillä millainen on täällä silloin todennäköisesti tilanne? Armeijamme päällikköineen tuhottu tai vangittu, linnamme ja kaupunkimme hävitetyt — lisäisikö se kaikki tähänastisia ilojamme tässä maassa!

— Emmehän tiedä vielä sotaväkemme kohtalosta mitään, vastasi Henrik Horn rauhoitellen. — Sen on ollut taisteltava vaikeissa oloissa, ja vähän olemme sitä voineet auttaa, mutta… — Mutta miksi eivät olisi meille tänne edes tietoja toimittaneet, jos ovat puolensa pitäneet? murahti kuningas melkein suuttuneena. Voiko se olla sitä parantumatonta suomalaista saamattomuutta… ei, tietysti on kaikki menetetty, tuskin lie henkiin jäänyt yhtään, joka meille suruviestinkään toisi. Kai sen venäläiset itse tuovat… Kuningas oli kadottanut kaiken toivonsa ja hän oli lopen kyllästynyt koko tähän maahan, jota hän nimittikin valtakuntansa onnettomaksi kolkaksi, surun lapseksi. Ja hän syytteli siitä edelleen suomalaisia itseään. Itsehän olivat he nyt kaikin mokomin tahtoneet sotaa… mutta sen he saavat pyytämättä niskaansa yhä uudestaan… saadaanko tässä maassa koskaan pystyyn mitään säännöllistä, rauhallista kehitystä, sitä hän enää tuskin uskoi.

Suomalaiset eivät ruvenneet siihen vastaamalla ärsyttämään kuninkaan mieltä, surunvoittoisesti vain silmäilivät piispa Mikael ja Henrik Horn toisiaan — he tunsivat toistensa ajatukset. Mutta Juhana-prinssi oli, vaikkei ollut iloisimmillaan hänkään, toivehikkaampi. Sodan hävitysten jälkeenhän on rakentava työ sitä tarpeellisempaa, lausui hän, ja siinä tahtoi hänkin mielellään olla mukana.

— Tuleeko siitä rakennusta ihmisten asuttavaksi, epäili kuningas. — Minusta täällä on sellainen kuolon hiljaisuus, joka ei ennusta muun kuin hautuumaiden rakentamista. Rakentakaamme, poikani, siellä, missä elämää voi syntyä! Näissä mielialoissa teki Kustaa-kuningas lähtöä Suomen mantereelta, — taikka valmistausi pakoon, minkä hän itse myönsi. Reet odottivat matkavalmiina pihalla, hän siemaisi pikarinsa loppuun ja kutsui hovipalvelijaansa vetämään hänen jalkoihinsa suuria poronnahkakallokkaita.

Silloin kuului rymyä rappusista ja kenellekään ennakolta ilmoittamatta ryntäsi Martti Pietarinpoika kokoontuneiden herrain ruokahuoneeseen, torvesi sinne lumisena, hikisenä, posket kalpeina rasituksesta ja silmät pullollaan viimeisistä hiihtoponnistuksista.

— Sinäkö, pahan ilman lintu, siihen vielä vihoviimeiseksi ilmestyt! huudahti kuningas kirjuriairuensa tuntiessaan. Hän oli noussut seisomaan airuen saapuessa ja tapaili nyt pöytää tuekseen, jatkaen: — Et siis päässyt Viipurin lähettyvillekään, ryssät palauttivat sinut jo matkalta, niinkö? Ja lähestyvät tänne kintereilläsi, niinkö?

Siihen syytökseen ei Martti nyt voinut eikä malttanut vastata. Häneltä äkillinen siirtyminen pakkasesta ja ponnistuksista huoneen lämpimään melkein salpasi hengityksen. Läähättäen hän vain sai soperretuksi:

— Viipuri on vapaa, vihollinen karkoitettu…! Kuningas ei sitä aluksi ollenkaan uskonut. Hän uteli epäilevänä:

— Mistä sinä sen tietäisit, siellä et ole ehtinyt käydä! Karkoitettu — millä voimalla? Tuletko tänne meille satuja latelemaan? Keneltä niitä olet kuullut? Kerro!

Jo oli nuori airut saanut sen verran hengäistyksi, että saattoi ruveta kertomaan alusta alkaen mitä oli Vanajassa Viipurin airuelta kuullut. Ja vakuudeksi hän ojensi kuninkaalle tältä saamansa kirjeen. Siinä Viipurin sotaväen päälliköt, Jaakko Bagge ja Klaus Horn, lyhyesti mutta ilmeisellä riemulla ilmoittivat, että venäläiset, ammuttuaan Viipuria muutaman viikon ja sitä suunnattomalla väellään piiritettynä pidettyään, olivat tammikuun lopulla lähteneet koko joukkoineen tiehensä. Piiritetyt olivat ajaneet takaa heidän jälkijoukkoaan, joka kiireisesti peräytyi rajalle.

— Miten se on mahdollista? kysyi kuningas, kuunneltuaan henkeään pidellen, kun Henrik-herra luki hänelle ääneensä viipurilaisten kirjeen, ja ruveten jälleen terästymään äskeisestä heikkoudestaan. — Ehkä on ryssillä siinä jokin salajuoni, ehkä he ovat taas vetäneet nuo herkkäuskoiset suomalaiset loukkuun?

— Ei se ole mahdollista. Bagge ja Klaus Horn ovat ajaneet heitä takaa rajalle ja palanneet Viipuriin, missä kirje on päivätty, vastasi Henrik Horn peittämättömällä riemulla.

— Ryssä on kai suuresta lukumäärästään huolimatta saanut kyllänsä, arveli Steen-herra pitemmittä mutkitta. Mutta se selitys ei kuningasta tyydyttänyt. Hän kääntyi taas Martin puoleen, jonka piispa sillävälin oli istuttanut lepäämään, ja uteli tältä tarkoin sanasta sanaan, mitä Viipurista tullut mies oli kertonut. Tämän kertomus oli kuitenkin ollut sangen lyhyt. Viipuri oli jo ollut idän ja pohjoisen puolelta saarrettuna, vihollisten suunnaton sotaleiri oli ollut kaupungin edustalla, taistelua oli kestänyt herkeämättä. Länteen päin, Neitsytniemelle, oli kulku linnasta kuitenkin vielä vapaa, ja eräänä yönä vedätettiin sieltä kärryillä, sillä lunta oli sillalla vähän, olkia ja heiniä linnan hevosille umpipiirityksen varalta. Puusilta, jota myöten kuormat tuotiin, kolisi kovassa pakkasessa, — ehkä luulivat viholliset uusia apujoukkoja oikein tukuttain saapuvan linnaan. Niin oli kaupungissa oletettu ja niin oli ratsumieskin arvellut. Varmaa vain on, että seuraavana päivänä oli näkynyt harvinaisen vilkasta liikettä venäläisten leirissä ja sitä seuraavana yönä he kaikessa hiljaisuudessa lähtivät tiehensä tykkeineen, kuormineen. Aamulla oli leiri tyhjä…

— Niin. Ja piirittäjät pakomatkalla, airut oli itse ollut heitä takaa-ajamassa.

Sehän oli satua, mutta kuitenkin ilmeisesti totta! Kuningas istui nojatuolissaan suloisen turtumuksen valtaamana ja kuunteli airuensa kertomusta kuin ihanaa unta. Tämä on salaperäinen maa, tuumi hän itsekseen, noilla salaperäisillä suomalaisilla lienee sittenkin joitakin yliluonnollisia kykyjä, heidän noitansa ja velhonsa eivät liene sittenkään pelkkiä petkuttavia poppamiehiä. Sillä täällä tapahtuu tuon tuostakin jos jotakin merkillistä — ja aina kun kaikki on hukassa. Eikö sama Viipuri vapautunut jokseenkin samalla tavalla Knut Possen aikoihin, eikö pässi kerran pelastanut heille Savon uuden linnan!

— Enhän ole sotataitaja, vastasi piispa nyt vakavammin. — Mutta eiköhän siinä ole ollut ratkaisevana miesten voima, puolustajain sitkeys ja uljuus ja horjumaton usko voittoonsa…

Kuningas vaikeni. Tätä tunnustusta hän ei ollut valmis noin rentonaan antamaan suomalaisista, joita Viipurin puolustajat melkein yksinomaan olivat ja joihin hän ei paljonkaan luottanut. Hän pyörähti nyt Henrik Klaunpojan puoleen:

— Ehkä niinkin — he kai jo ensi yrityksestä huomasivat, ettei heillä ollut paljoa toivoa päästä piankaan Viipurin varastoja syömään. Pitkä talvipiiritys ei ole hauskaa, he ehkä kyllästyivät ja läksivät.

— Kunhan läksivät, huoahti kuningas silloin helpotuksesta, jättäen tapahtuman selitykset toiseen kertaan. — Maa on siis nyt joka tapauksessa vihollisista vapaa, me voimme nyt keventynein mielin täältä lähteä.

Mutta piispa tarttui kiinni näihin hänen viime sanoihinsa, kysyen, aikoiko kuningas todella nyt ilman muuta nousta rekeensä ja lähteä ajamaan.

— Arvelin pyytää teidän majesteettianne tänään Turun tuomiokirkkoon, johon aion kutsua kaikki, ylhäiset ja alhaiset, kiittämään korkeinta tästä isänmaamme onnellisesta pelastuksesta.

— Olet oikeassa, Mikael, me voimme kyllä lykätä matkamme päivän tai pari, ja rahvaan kanssa tahdomme tänään tulla kirkkoon. Sillä paljon olemme kiitosta velkaa, raskas taakka on tänään kirvonnut sydämeltämme.

Tarkemmin ajatellen oivalsi Kustaa Vaasa, että saapunut sanoma muutenkin vielä vaati häntä viipymään Turussa, ennenkuin hän saattoi lähteä Ahvenaan perheensä luo. Olihan annettava ohjeita kaikille käskynhaltijoille muuttuneen tilanteen johdosta, Viipurin linnanherroja oli varoitettava hievahtamatta pysymään paikoillaan rajaa vartioimassa, sillä ryssäin juoniin ei ollut luottamista, ja kirje suuriruhtinaalle oli nyt muutettava vähän toiseen sävyyn — olipa hyvä, että se tuli palautetuksi!

— Lähetetäänkö tämä rauhantarjous sittenkin tsaarille, vaikka väkemme on karkoittanut hänen sotajoukkonsa Suomesta? kysyi Henrik Horn, joka yleensä ei tätä armon pyynniltä vivahtavaa tarjousta ollut kannattanut.

— Lähetetään tietysti, ja nythän siihen on entistä suurempi syy ja mahdollisuus, vastasi kuningas, joka ei vielä ollut vakuutettu tämän tilapäisen menestyksen jatkuvaisuudesta ja joka tapauksessa, karvaan kokemuksensa opettamana, tahtoi saada rauhan toimeen itärajallaan. — Martti Pietarinpoika saa lähteä jatkamaan, keskeytynyttä matkaansa, niin pian kuin olemme valmistaneet kirjeet myöskin Viipurin herroille.

Näin kääntyi huomio taas uupuneeseen lähettiin, joka penkilleen lyyhistyneenä, mutta onnellinen hymy kasvoillaan oli ääneti kuunnellut herrojen keskustelua hänen tuomansa tiedon johdosta. Kuningas oli hänelle nyt sangen armollinen, ei moittinut enää sanallakaan hänen omapäistä menettelyään, jonka kautta hän oli ehtinyt vielä saada Turkuun tuon suuren ilosanoman, ja lupasi muistaa häntä sopivalla lahjalla, kun he molemmat keväällä ovat tänne takaisin palanneet — nyt Kustaa jo ilmoitti varmasti vielä Ahvenanmaalta palaavansa Turkuun.

Antoipa kuningas Martti Pietarinpojalle, jonka toimeliaisuuteen hän nyt entistä enemmän luotti, uusiakin tehtäviä. Hänen oli Viipurista, jonne hänen oli vietävä päällikköjen kirjeet ja josta tsaarin kirje oli edelleen toimitettava rajalle, matkustettava vielä millä keinoilla pääsi Savonlinnaan, sillä kuningas tahtoi antaa Kustaa Finckelle ja Klaus Flemingille käskyt, etteivät he enää sieltä hyökkäisi rajan yli eivätkä ärsyttämällä venäläisiä turmelisi hänen rauhantoiveitaan. Tälle toimenpiteelle hän, tuntien nuoren Klaun kiihkeän luonteen, antoi aivan erikoisen merkityksen, ja neuvoi hän nuorta airuttaan huolellisesti toimittamaan tämän käskyn perille.

Pitkä matka oli siten Martilla, joka juuri, väsymykseensä nääntymäisillään, oli matkalta palannut, taas edessään, mutta hän ei sitä säikkynyt. Eikä hän, istuttuaan tuon keskustelun ajan kuninkaan ateriahuoneessa ja itsekin ruokaa saatuaan, enää väsymystä tuntenutkaan; kaikki näytti hänestä taas toivehikkaalta, iloinen onni pulpahteli hänen rinnassaan. Ja kun linnan väki päivemmällä hankkiusi tuomiokirkkoon, johon ainoata jäljelle jäänyttä kelloa soittamalla Turun asujamisto oli kutsuttu koolle, lähti hänkin mukaan. Kulkuset kilahtivat hänestä taas tänään kirkkaasti ja iloisesti, kun linnasta kirkkoon ajettiin pitkässä saattueessa, jonka ensimäisessä, suuressa saanireessä rinnakkain istuivat vanha kuningas ja nuori prinssi. Väkeä tulvi kirkolle joka taholta, sinne ajelivat aateliset maatiloiltaan korskuvilla oriillaan ja heidän tieltään syrjäytyivät hankeen turkulaiset käsityöläiset ja pikkuporvarit, jotka olivat ottaneet itselleen vapaan päivän. Sillä kaikkialle oli jo Martin tuoma ilosanoma ennättänyt levitä, ja hänestä tuntui, siinä pystypäisenä linnan reessä ajaessaan, että kaikki jo tiesivät juuri hänen tuoneen heille tuon suuren sanoman.

Kirkossa soivat urut pehmoisesti ja hartaasti. Niitä oli Martista tänään leppoisa, autuas kuunnella, niiden sävelet ikäänkuin säestivät hänen oman mielensä ailahduksia. Hänestä tuntui, vaikkei hän sitä osannut itselleen tarkemmin selittää, että nyt oli hänellekin, niinkuin koko maalle, taas onnen päivä alkanut, nyt hän kaikista vaikeuksista huolimatta saattoi käydä toteuttamaan sydämensä kaihoisaa onnenkaipuuta, luoda itselleen oman kodin, jossa emäntänä häärii valkotukkainen, ilosilmä tyttö…

Hän näki piispan kaikkien tuomioherrainsa ympäröimänä astuvan alttarille ja kiitosvirsi alkoi. Ja urut säestivät sitä hempeästi ja hartaasti, säestäen samalla edelleen sointuvasti hänen omiakin ajatuksiaan ja mielialojaan.

Väsyneen airuen pää vaipui niissä onnen mietteissä vähitellen rintaa vastaan. Kauan valvonut mies nukahti suloisesti kirkon penkkiin.

XXIII

Kevään viimeisiä hankia pitkin hiihteli kolme miestä sitä laajaa saloa, joka erotti Hämeen pohjoisen, vakinaisen latva-asutuksen savolaisten, Savilahden rintamaista. Kulkien koillisesta päin, Savon uudesta linnasta, olivat he nopeasti samonneet suurten selkien poikki ja ehättivät nyt, yökylmiä hyväkseen käyttäen, korven halki Vahvajärven Juuritaipaleen uutiskylään, ennenkuin keli kokonaan loppuisi. Sillä tänne oli miesten, joiden matka kyllä oli vielä kauemmas lounaaseen, nyt jäätävä odottamaan jäitten lähtöä, siitä he olivat jo täysin selvillä.

Mutta sellainen odotus juuri tässä salokylässä sisältyikin sen nuoren hiihtäjän ohjelmaan, joka oppaan laduissa ponteissaan puski, — hän oli tuttavamme entinen turunteini ja nykyinen kuninkaankirjuri, Martti Pietarinpoika Silta. Martti se näet nyt tulkkineen palasi Itä-Suomen pitkältä kiertomatkaltaan sisämaan suurien metsien halki kaukaista Turunmaata kohti. Martti oli päättänyt tällä matkallaan vierailla muutamia päiviä sukunsa kotikylässä erämaan laidassa ja kiirehti nyt sinne heimonsa asuinmaille, Sillantaipaleelle, joka seutu hänen mielikuvituksessaan niin usein oli houkuttelevana kangastanut, mutta jota hän ei koskaan ollut nähnyt.

Nämä olivat nyt siis niitä korpia, joiden omistamisesta hänen esi-isänsä niin kauan ja katkerasti olivat saaneet taistella idempää, savolaista asutusta vastaan ja joita he olivat usein verelläänkin kostuttaneet, — niin mietti Martti samoillessaan noita laidattomia metsiä ja suomaita. — Olisihan täällä luullut olevan tilaa molemmillekin heimoille asua sovinnossa, kaataa kaskia ja pyytää riistaa ja kalaa, ja olisihan sitä vieläkin. On järvenrantaa, on halmelehtoja laajemmallekin väestölle. Kuluuhan tässä päiväkausia matkalla molempain asutusten välillä, ovathan nämä korvet niin koskemattomat, kuin ei niissä koskaan olisi edes pyyntimiehen jalka, saatikka sitten sydäntyneen partiomiehen suksi käynyt. Eiköhän mahtane se kaukainen "ukko ruunu" sittenkin erehtyä, kun rupeaa jakelemaan näiltä laidattomilta saloilta toiselle heimolle toisen takamaita — tilaahan olisi sekä asutusta että eränkäyntiä varten molemmille!

Näin Martti päätteli katkoessaan laajaa taivaltaan taikka levätessään päiväsydännä nuotion ääressä humajavassa hongikossa, jatkaakseen taas yötä myöten hiihtoaan. Ja hän koetti turhaan mielessään kuvitella, miten heimojen väliset intohimot näillä rauhallisilla erämailla olivat saattaneet leimahtaa sellaisiin liekkeihin, kuin isävainaja hänelle oli kertonut.

Mutta niistä kaukaisen menneisyyden kuvitelmista palasivat hiihtäjän mietteet taas nykyaikaan ja hänen omiin, lähimpiin tehtäviinsä. Martti oli kunnialla suorittanut kaikki kuninkaan hänelle uskomat tehtävät. Hän oli, jätettyään äsken piirityksestä ja ahdistuksesta vapautuneeseen Viipuriin, jota Suomen sotajoukko yhä valppaasti vartioi, kuninkaan kirjeet, ajanut järviteitä myöten Sydän-Savoon, yksinäiseen, jylhään Olavinlinnaan, missä hän tapasi vanhan, ontuvan linnanherran Kustaa Fincken. Mutta hänen oli sieltäkin vielä ollut suksilla tehtävä retki itään päin, rajalle, missä nuori Klaus Eerikinpoika Fleming komensi rajavartiostoksi kokoamiansa suksimiehiä ja missä hänen tälle tuittupäiselle tuttavalleen oli jätettävä kuninkaan käskykirje. Nuori Klaus olikin toimella ja tarmolla suorittanut sotaretkensä tällä kulmalla. Hän oli karkoittanut Savoa ryöstelevät rajantakaiset, oli tuhonnut verisissä kahakoissa pienempiä, venäläisiä partiojoukkoja ja ajanut niihin niin silmittömän pelon, etteivät ne sen koommin yrittäneetkään hävitysretkilleen. Olipa Klaus-herra, näitä vainolaisia häädellessään, tehnyt hyökkäyksen Venäjänkin puoleiseen Karjalaan, jopa niin tarmokkaan, että Käkisalmen linnaväen, joka sekin oli lähtenyt Viipuria piirittämään, oli kiireellä täytynyt sieltä palata omaa "Korelaansa" puolustamaan. Nyt oli nuori suksipäällikkö, Martin saapuessa hänen rajaleirilleen, juuri aikeissa uudelleen ja vielä laajemmin rynnätä Venäjän puolelle, ja hän kiroili synkästi sekä sanantuojaa että hänen tuomaansa kuninkaankirjettä, joka sen esti. Mutta kuninkaan käskyä oli kuitenkin toteltava, uusi retki jäi tekemättä.

Näillä matkoilla oli Martilta huvennut niin paljon aikaa, että huhtikuu jo oli loppupuolellaan, ennenkuin hän ehti paluumatkalle Olavinlinnasta. Kustaa Fincke oli kehoittanut häntä odottamaan vesien aukenemista, jolloin hän muiden matkamiesten kanssa olisi voinut mukavasti palata Saimaan selkiä pitkin, mutta nuori airut päätti kiirehtiä aikaisemmin kotiinsa. Hän tahtoi vielä tavata Turussa kuninkaan, joka ensi avovedellä oli luvannut sinne palata Ahvenasta ja jolle hänen oli tili tehtävä matkastaan — saatavahan oli se luvattu palkintokin. Ja toinenkin vetovoima joudutti hänen paluumatkaansa Turkuun. Sitä paitsi halusi hän palata poikkimaisin, käydäkseen sukulaisissaan ja sukunsa syntymäsijoilla.

Sinne hän oli nyt vihdoin aina vitkastelevine seuralaisineen saapumaisillaan, Savosta saamansa oppaan johdolla. Vähitellen rupesi tuo ääretön, autio korpi harvenemaan, päästiin taas järven selkiäkin hiihtelemään, ja eräänä päivänä laski pieni seurue halmeaukeiden poikki lahden rannalla lymyilevään kylään, jossa pitkän matkan miehiä katseltiin oudoksuen ja epäluulolla. Martti kysyi Sillantaipaleen väkeä ja opastettiin hänet kylän keskeisimpään ja suurimpaan taloon.

Vanha Jyrki-isäntä olikin siellä kotona ja saapui pihalle matkamiehiä tervehtimään. Heti hän tunsi veljenpoikansa, mutta hänen leveillä, luisevilla kasvoillaan ei kuvastunut iloa eikä ihmettä, kun hän tämän nyt yhtäkkiä näki sydänmaalla kotitalonsa pihalla. Hänen katseensa olivat päinvastoin rautaisen vakavat, melkein surunvoittoiset, ja samaa kovaa piirrettä oli Martti lukevinaan talon naistenkin kasvoilla.

Ensi matkakuulumiset kyseltyään ja vieraansa istumaan saatettuaan virkkoikin vanha isäntä:

— Meillä on nyt ollut kova talvi täällä salolla kestettävänämme, petäjän varassa vain on henki pysynyt.

— Niin, teiltä jäivät huhdat hoitamatta ja särpimet saamatta viime suvena erämailta, virkkoi Martti, muistaen korpelaisten viimetalvisia tarinoita. — Kuinka käy nyt ensi kesänä?

— Ei ole vielä tietoa, mutta toivossa koetetaan elää, vastasi ukko, niitä toiveitaan vielä tarkemmin selittämättä.

— Ovatko nuoremmat miehet jo lähteneet pyyntimatkoille? tiedusteli Martti edelleen. Hän oli näet heti kylään tultuaan huomannut, että siellä oli kotosalla vain vaimoja ja lapsia, joku ukonrähjä joukossa, ja arvaili miesten lähteneen salolta elatuksen apua hankkimaan.

— Siellä ovat, minkä saanevat pyydykseensä, vastasi vanhus edelleen vältellen.

Laiha olikin se ateria, minkä kylän paras talo saattoi tarjota kaukaiselle sukulaisvieraalle, — omista eväistään saivat matkamiehet sitä jatkaa. Sen aterian varrella Jyrki kyseli, mitä nämä miehet ovat sekä millä matkoilla, ja kuultuaan, että he airuina kulkivat Länsi-Suomeen Savon uudesta linnasta, jonka seutuvilla taas talvikausi oli sodittu ryssiä vastaan, virkkoi hän eräänlaisella kiihkolla ja katkeruudella:

— Joutavatko ne savolaiset sillä kulmalla sotimaan, mistä niitä sitten riittää tänne meidän takamaille!

Tämä suuri suru ja viha näytti kokonaan täyttävän hänen mielensä, niinkuin muuten kaikkien kyläläisten sydämet. Mutta vasta kun vanha isäntä illan suussa joutui Martin kanssa kahden rankopinon ääreen, missä ukko halkoja pilkkoi, suli hän heidän asioistaan ja huolistaan tarkemmin puhumaan. Martti halkoi pölkkyjä hänkin, kertoi sitä tehdessään matkoistaan ja viittasi kevään nopeaan edistymiseen — tänä yhtenä päivänä olivat jo rantavainiot paljastuneet mustalle mullalle —, kiittäen onneaan, että oli ajoissa päässyt asutuille maille. Ja siitä johtui hän ihmettelemään, miten kylän miehet pääsevät palaamaan pyyntimatkaltaan, jos vielä viipyvät muutamiakaan päiviä salolla.

— Kenties ne eivät suksikelillä palaakaan, vastasi setä siihen puolittain uhittelevasti, puolittain surumielisesti.

— Oli heillä pyyntivehkeitä… oli monenlaisten otuksien varalta, mutta keihäitä ja jousia oli eniten. He aikoivat siellä tehdä nyt isot kierrokset!

Siitä rupesi jo kaupunkilaispoikakin ymmärtämään setänsä salaperäisiä viittauksia ja melkein säikähtyneenä hän nyt kysyi:

— Eiväthän toki aikoneet miehenne… eiväthän sota-aseissa lähteneet erämaille! Tappelemaanko…?

— Niin, tappelemaan, karkoittamaan tungettelijat takamailtaan, käydäkseen siten itse savolaisten kanssa ne käräjät, joihin ei ruunulta tullut apua…

Nyt Martti käsitti täysin, miksi miehiset miehet niin tyyten olivat Vahvajärveltä kadonneet ja miksi mieliala kotiin jääneiden kesken oli niin ylen huolekas ja vakava. He olivat huolissaan poikiensa retkestä, joka ei ollut mikään tavallinen pyyntimatka.

Ja Jyrki-setä kertoi nyt, pölkylle istahtaen, veljensäpojan Eskon jo heti hiihdettäessä Turusta, mistä kuningas oli heidät niin tylysti lähettänyt, päättäneen koota miesjoukon, joka vielä tänä samana talvena lähtisi ajamaan pois hämäläisten vanhoille erämaille pesittyneet savolaiset. Kotiin palattuaan ja kerrottuaan siellä joka kylässä armomatkan turhiin rauenneen ja kaikkien toiveiden kruunun avusta sammuneen, hän sai helposti saman sisun viriämään kotikorpensa ja naapurikylienkin ahdistuksessa eläväin erämiesten joukossa. He eivät keksineet enää muuta mahdollisuutta jatkaa elämistään ja saada voimaan vanhat oikeutensa, he eivät tahtoneet luovuttaa takamaitaan, joista heidän toimeentulonsa riippui, ja rupesivat jo kohta vihaisesti kengittämään keihäitään ja takomaan teräsnuolia…

— Eikö heille sanottu, että he siten nousevat kruunuakin vastaan? hätäili Martti. — Varoittihan jo piispakin…

— Koetettiin heitä vielä varoitellakin, mutta sisu oli sydäntynyt kiusaantuneilla miehillä. Niinkuin meillä kaikillakin… Ykskaikki, tiuskasivat he varoittajille, kuolemmeko täällä kotona nälkään vai tappeluunko kaadumme salolla… itse täytyy koettaa, kun ei muualta tule apua. Se into levisi kuin kulo, viikossa, parissa olivat miehet retkelleen sonnustautuneet eikä heitä silloin enää pidättänyt mikään. Pienissä joukoissa he painuivat pohjoisille kalajärville!

Martti pudisteli sitä tarinaa kuullessaan pahaenteisenä päätään, muistellen Kustaa-kuninkaan leppymättömyyttä kaikkea uppiniskaisuutta kohtaan… Syyttihän ukko jo muutenkin suomalaisia kapinoitsijoiksi, viitaten usein Lapveden äsken verojensa johdosta aseisiin nousseisiin talonpoikiin, joita oli mestauskirveellä ollut kuritettava.

— Miten sotahiihtoon lähteneet miehenne sen ratkaisunsa ajattelivat? kyseli Martti levottomana sedältään. — Miten luulevat he pitävänsä nuo takamaat, jos he ne nyt valtaavatkin, miten aikoivat he vastaisen elämänsä asettaa…?

— Siitä he kai eivät olleet itsekään selvillä. Hätä ei salli kaikkea ajatella… Jos kovin tiukka tulee, kätkeytyvät he arvatenkin sinne metsäläisiksi salolle, niinkuin sotilaskarkurit, kaivautuen yhä kauemmas Lapinkorpeen…

Jyrki-sedän selityksistä huomasi kuninkaan airut, että setä itse, ja nähtävästi eräät muut maltillisemmat, olivat lopultakin kieltävästi suhtautuneet tähän nuorten hämäläisten epätoivoiseen, hurjaan hankkeeseen ja että he nyt mitä suurimmalla levottomuudella odottivat asiain kehittymistä. Pari kuukautta olivat miehet jo olleet tällä sotaisella eräretkellään, eikä heistä oltu mitään kuultu. Oli odotettu edes jotakin tietoa heistä kelin aikaan, mutta kun sitä ei kuulunut, päättelivät kyläläiset, että miehet olivat jääneet sinne kesäpyyntiinkin, jääneet sinne taas entisten takamaittensa isänniksi. Mutta asiasta ei julkisesti mitään puhuttu, siitä ei hiiskahdustakaan tahdottu päästää vieraitten eikä varsinkaan kruunun miesten korviin, — kylän miesväki oli pyyntimatkalla, muuta ei tiedetty…

— Mutta rupeaapa sieltä päin pian saapumaan sanomia Savon kautta, vastasi Martti epäillen. — Ja silloin puuttuu kyllä ukko-ruunu asiaan!

Martti oli Olavin linnassa viipyessään puhunut Kustaa Fincken kanssa tuosta kiperästä erämaakysymyksestä ja havainnut, että tämä tarmokas hallintomies ajoi intohimoisesti ja ollenkaan välittämättä vanhoista omistusoikeuksista savolaisten siirtymistä erämaille, ajoi kuninkaan tahtoa toteuttaakseen, mutta nähtävästi myös omasta halustaan. Näin hän oli aivan selvillä siitä, että tuo toimekas käskynhaltija ei suinkaan jätä sikseen hämäläisten väkivaltaista hyökkäystä hänen perustamainsa uutisasutusten kimppuun, vaan vaatii siitä piankin tiukat käräjät. Eikä Martti voinut olla kuvittelematta Kustaa-kuninkaan suuttumusta ja hänen rangaistuksensa ankaruutta.

Vielä levottomampana kuin metsäkylän omat asukkaat vietti Martti senvuoksi nämä keväiset odotuspäivänsä Vahvajärvellä, lumen vähitellen sulaessa metsistäkin ja järvenselkäin mustuessa. Hän rakenteli tuttavuutta kylän vanhusten ja naisten kanssa. Varsinkin hän tahtoi lähestyä noita omia sydänmaansukulaisiaan, joista vanhemmat vielä muistivat, kuinka Kurki-piispa aikoinaan oli heiltä ottanut mukaansa keltatukkaisen pojan ja siitä kasvattanut korkea-arvoisen pappismiehen — sen poika siis Martti oli! Hän tiedusteli heiltä yksityiskohdittain heimonsa menneitä tarinoita, jotka olivat siellä sukuperintönä isästä poikaan kulkeneet — kuunteli kertomuksia vanhan Karmalan pojista, joista toiset olivat kotona raataneet, toiset maailmaa kiertäneet, ja taas näiden pojista ja heidän taisteluistaan ja vaiheistaan… Ja sitä mukaa kuin hän niitä kuunteli, kiintyi hän yhä enemmän tähän kaukaiseen salosukuunsa ja tunsi yhä suurempaa myötätuntoa sitä kohtaan. Mutta samalla hän sitä murheellisemmin ajatteli sen nyt edessä olevia kohtaloita, valittaen katkerasti itsekseen, ettei hän ollut voinut pelastaa näitä omaisiaan toivottomuuden eikä omankädenoikeuden tielle joutumasta.

Noiden sukutarinain valossa ymmärsi Martti nyt myös paremmin salolle lähteneiden miesten vaikuttimet ja mielialat. Verellään ja miesten voimalla olivat heidän isänsä hankkineet omikseen nuo takamaat ja niitä sukupolvien halki puolustaneet, — nykyinen polvi ei katsonut voivansa luovuttaa pois tätä suvun omaisuutta eikä vanhaa, rakasta elinkeinoaan. Se piti oikeutenaan ja velvollisuutenaan sitä edelleen vaikkapa verellään puolustaa. Nämä takamaat olivat vuosisataisten ponnistusten tuloksia, siellä oli heillä isäinsä rakentamat saunat ja puhdistamat apajat, siellä näiden nurmettuneet hautakummut niiltä ajoilta, jolloin heimotaistelut kuumimmillaan riehuivat — he eivät voineet eikä tahtoneet niitä vieraille jättää. Sen Martti nyt jo itse ikäänkuin luonnossaan tunsi ja siksi täytti Kustaa Vaasan erämaaohjelma nyt hänenkin mielensä kaiholla ja syvällä katkeruudella.

Mutta Savon kautta ei kumminkaan sanoma tämän talven uusista erämaakahakoista Sysikorpeen saapunut. Vielä ei ollut jää järvistä sulanut eikä Martti toverineen — joka, vaikka velttona pirtissä lepäilikin, jo pitkästyi aikaansa täällä ilottomassa salokylässä — päässyt lähtemään Juuritaipaleesta, kun miesjoukko eräänä iltana suksiaan kantaen kahlasi esiin pohjoisesta, märästä metsästä ja hiljaa kuin hiipien hajaantui kylän taloihin. Kävi kuiske, levoton ja hätäinen, tuvasta tupaan: erämiehet ovat palanneet! Saunoja lämmitettiin sinä iltana pitkämatkaisten kylpeä, heille hellävaroen ruokia valmistettiin, mutta pitkään aikaan ei heidän matkastaan taikka sen tuloksista mitään kysytty. Eikä miehet itsekään siitä kertoneet. He istuivat vain ääneti ja allapäin tupainsa penkeillä, jalkainsa väliin tuijottaen, ja väistivät kotiväkensä katseitakin.

Vasta saunasta palattua ryhmittyi miesjoukko, jonka johtajaksi pian syrjäinenkin keksi Sillantaipaleen rotevan ja voimakkaan Eskon, vähitellen puhtaissa paidoissaan ja piikkoishousuissaan Jyrki-sedän suureen tupaan ja kävi siellä verkalleen raottamaan sanaista arkkuaan. Oli aluksi ilmeisesti vierottu Marttiakin ja hänen toveriaan, mutta kun viimemainittu jo oli kylkeistuvassa vaipunut levolle ja Jyrki itse toi Martin mukanaan väentupaan, ymmärsivät erämiehet voivansa asiastaan vapaasti kertoa kaupunkilaissukulaisenkin kuullen.

Heidän kertomuksensa oli, kuten jo eleistä ja ilmeistä oli voitu päättää, alakuloista ja ilotonta. Rohkealla mielellä ja lujalla päättäväisyydellä olivat miesjoukot kyllä lähteneet eri teitä tutuille kalajärvilleen, yhtyäkseen siellä tietyissä paikoissa. Olivat samonneet savolaisten lähimpiin siirtoloihin, käyneet käskijöinä heidän uudispirtteihinsä ja uhkaillen he olivat pakottaneet tungeksijat perheineen, peuroineen lähtemään pakosalle talven selkään. Itse olivat hämäläiset silloin noissa valkeaseinäisissä uudistaloissa ruvenneet isänniksi. Missä savolaiset yrittivät vastarintaa, siellä olivat tulokkaat käyneet tappeluun ja tuprauttaneet tuleen heidän rakennuksensa. Ja omat vanhat kalasaunansa olivat he hakeneet lahtien poukamista ja korjanneet uuteen kuntoon, niihin kesäksi pyyntivehkeineen palatakseen.

Mutta sitten olivat hämäläiset korvenlaitalaiset hiihtäneet kauemmaksi Nilakan ja Rautaveden rannoille ja siellä olivat he älynneet tulleensa jo liian myöhään pelastaakseen enää sikäläiset apajansa ja pyyntimaansa. Siellä olivat näet jo vastassa suuremmat, väekkäämmät uudiskylät kuin he olivat kuvitelleetkaan. Lyhytjalkaisia savolaisia oli sinne viime vuosina muuttanut jo sadoittain, heidän pirttejään savusi siellä vieri vieressään pitkin järven rantaa ja miehet olivat siellä, pakolaisten varoittamina, jo varustautuneet vastarintaan — niillehän oli oikein kruunun, puolesta hankittu pyssyt ja vehkeet. Olisihan siinä tappelemalla ehkä sentään voinut hävittää jonkun vankemmankin kylän, mutta neuvoteltuaan hämäläiset oivalsivat sen kuitenkin toivottomaksi, — aika oli rientänyt heistä edelle. Rauhan miehinä hiihtäjät senvuoksi kävivät kylään tiedustelemaan savolaisilta näiden samoin kuin omia oikeuksiaan. Uudiskylän miehet heille silloin osoittivat, että maat oli heille jo saroin jaettu, kiinnekirjoin annettu ja pysyvästi taattu eivätkä he aikoneet niiltä mihinkään lähteä. Ja tyhjin toimin, apein mielin oli hämäläisten lopulta ollut sieltä palattava — nämä heidän kaukaisimmat takamaansa olivat asutuksen voimalla jo lopullisesti menneet!

Näin miehet katkonaisesti ja mielenkarvaudella kertoivat. Lähemmillä kalarannoillaan he vielä palatessaan olivat viivähtäneet, ajaneet hirviä ja ampuneet metsoja ja valmistelleet itselleen satoisaa eräkesää. Mutta savolaisilta saapuneet uudet terveiset olivat panneet heiltä nämäkin tuumat lukkoon. Sillä nuo sisukkaat savimiehet uhkasivat valittaa heidän käynnistään kuninkaalle ja toimittaa aseväkeä eräjärville. Nyt eivät erämiehet tienneet miten olla, kuin elää —, täytyi palata, ylivoimaisena oli vanha kilpailija heidät nyt työntänyt takaisin.

Siitä oli mieli kipeä, siitä nuorten miesten sydän syttä sakeampi.
Eiväthän he edes olleet saaneet kunnialla tapellakaan!

Tällaiset olivat erämiesten tuomat uutiset, eikä ne vanhempia miehiä, jotka heitä olivat varoittaneet koko retkelle lähtemästä, edes hämmästyttäneetkään. Mutta murheellisia olivat nyt hekin: sinne meni miesten työtalvi, olisi edes se aika pyydetty teiriä ja ammuttu oravia kotisalosta ja vedetty tunkiota pihapelloille, — nyt oli tuloksena tuolta suurelta retkeltä vain muutamia näädänkiihtelyksiä ja kontillinen lintuja taloa kohti, — sekä kruunun vihat ja kostot!

— Siitä syntyy kai nyt tiukat käräjät, uikutti heti joku akoista, kun
Esko oli lopuksi kertonut heidän vaivaloisesta paluumatkastaan. —
Sinne teidät nyt viedään Jämsän kirkolle tuomarien eteen, — teidät ja
ehkä meidätkin!

— Mikä auttaa — olisitte edes jättäneet ne savolaispirtit polttamatta, ehkä olisitte siitä silloin hengissä selvinneet. — Näin jo Jyrkikin nuhteli.

— Henkemme me pidämme sittenkin, väitteli kuitenkin edelleen sisukas nuorukainen. — Eipä ole täällä salon ranta kaukana, jos ryttärit kylään tulevat.

— Mikä armo teillä nyt on siellä savolaisten salollakaan! huoahti
Jyrki-setä raskaasti, — vastassa on viha ja kosto sielläkin.

— Mepä painutaan vielä ohi savolaisten kylien niin kauas pohjoiseen korpeen, ettei yletä kruunun eikä Savon miehen käsi eikä pyssy. On siellä vielä autiota ryteikköä piillä metsistyväin miesten, ja kalaa ja riistaa on sielläkin.

— Ja kuka elättää sillaikaa perheet täällä kotikylillä, kuka kyntää pellot ja maksaa verot, — kuolema se on edessä meillä kaikilla!

Näin haikeaksi painui mieli metsäkylän väellä. Ei ollut auttanut enää miesten omakaan voima, niinkuin ennen isien aikana, tuhoon ja kurjuuteen se yritys oli vain kotikylänkin syössyt. Aika oli muuttunut, entiset neuvot pettivät, eikä uusia ollut. Neuvottomina ja avuttomina vaikenivat keskustelijat vähitellen Vahvajärven päätuvassa, osaamatta enää muuta, kuin jättää elämisensä salliman varaan, odottaa, mitä tuleva on.

Raskaalla mielellä oli Martti pöydän kulmalta kuunnellut erämiesten kertomuksia, todeten niiden lamauttavan vaikutuksen kotiväkeen, eikä hänkään ensi hetkellä käsittänyt muuta, kuin että väkivaltaan ryhtyneiden oli paettava laidattomille korpimaille välttääkseen esivallan säälimätöntä kuritusta. Mutta tarinan jatkuessa tuli hän ajatelleeksi sitäkin: ehkei ole toisten maille asettuneiden savolaistenkaan mieli nyt niin aivan kirkas, jatkuva heimoviha ei heidän uudisviljelyksiään auta, sen he käsittävät, — ehkä heidän kanssaan voitaisiin aikaansaada jonkinlainen sopimus, johon tämäntalvinen kahakka haudattaisiin. Hän siirrähti Eskon viereen istumaan ja kysyi:

— Miten oli savolaisten mieli, aikoivatkohan taas tulla anastamaan nämä teidän lähimmätkin takamaanne, joista heidän pirttinsä poltitte ja joissa saunanne korjasitte?

— Ei niiden hevillä tee sinne mieli palata, siksi lähelle hämäläisiä huomasivat he jo joutuneensa, vastasi Esko taas uhittelevana.

— Entäpä jos koetettaisiin saada heidän kanssaan sopimus näistä lähemmistä apajista ja riistamaista, jos teitä asettuisi puolikymmentä perhekuntaa sinne…? Kenties sille sopimukselle voisi saada kruununkin vahvistuksen.

Jo käännähti Jyrki-setäkin, puolittain toivoen, puolittain epäillen,
Martin puoleen:

— Vieläkö luulisit voivasi muuttaa kuninkaan mielen…? Minä en usko siitä mitään tulevan!

— En kuninkaan, vastasi Martti miettiväisenä, — mutta kenties olisi sittenkin joku mahdollisuus…

— Niin, — en takaa, mutta yrittäisin. Koettakaa te sopia asianne savolaisten kanssa, luvatkaa heille korvaus heidän pirteistään, — minä vielä kerran yritän Turussa.

Heikot oli Martilla menestyksen mahdollisuudet, sen hän tiesi, mutta hän ei raskinut olla näille heimolaisilleen antamatta edes pientä toivoa. Niin häntä kirveli katsella noiden kunnon miesten tuskaa, miesten, jotka salollaan elääkseen rehellisesti raatoivat. Hän tunsi kuninkaan leppymättömyyden ja jyrkkyyden tässä asiassa, häneen ei ollut yrittäminenkään vedota. Mutta entäpä jos Juhana-prinssi jäisi herttuaksi Suomeen, niinkuin hänen mielensä teki, — Martti tiesi kuninkaankin sitä vakavasti miettivän. Hänen herkässä mielessään löytäisi erämaalaisten hätä ehkä armoa… jos Martti sen hänelle kyllin selvästi ja väkevästi esittäisi. Olihan hänellä ja prinssillä yhteinen pieni salaisuuskin, — kireässä paikassa voisi Martti siihenkin vedota. Hän ei ollut siitä koskaan prinssille muistuttanut, mutta tiesi nuoren ruhtinaan sen kyllä muistavan. — Älä hätäile vielä, orpana, sinne pimeimpään takakorpeen, virkkoi hän senvuoksi epätoivon raivostamalle Eskolle. — Raatakaa täällä kotona nyt rauhassa, puskekaa peltoa, kunnes nähdään, miten asianne lopulta kääntyvät, lisäsi hän jo rohkaisten.

— Niin on minustakin tehtävä, säesti Jyrki-ukko. — Onpa aikaa takakorpeen paeta, jos nähdään siihen pakon tulevan.

Hiukan lievensi se toivon kipinä kyläläisten raskasta mieltä ja samalla kävi tämä nuori heimolainen, kuninkaan airut, heille entistä läheisemmäksi ja tuttavallisemmaksi. He tunsivat vaistomaisesti hänessä oman sukunsa juurta, johon miehet luottivat ja johon naiset mieltyivät. Ja entistä hupaisammin kuluivat nyt Martilta odotuksen päivät, eikä hän tulkkitoverinsakaan kärsimättömyydestä välittänyt.

Mutta kevätaurinko teki sillävälin tiukkaa työtä. Se oli jo sulattanut hanget katvepaikoistakin, pannut metsäpurot tulvilleen juoksemaan ja nämä taas höllensivät järvien jäitä, jotka päivä päivältä ohenivat ja haurastuivat. Kylän rannassa oli venheet jo tervattu, kutukalaa pyydettiin jokien suista rysillä ja katiskoilla ja rantapajut tekivät lehteä. Erään tuulisen yön jälkeen oli järven selkä auki ja sininen silmänkantamattomiin asti, ja lahdestakin ajautuivat jäätelit tiehensä. Silloin oli matkamiesten aika nousta venheeseen lähteäkseen jatkamaan keskeytynyttä taivaltaan.

Vahvajärven kylänrahvas kokoontui sekin vanhuksia ja lapsia myöten järven rantaan heitä saattelemaan ja siinä ne vielä viimeiset tarinat juteltiin. Martti lohdutteli yhä synkkinä pysyviä erämiehiä, jotka eivät taaskaan tänä keväänä olleet takamailleen päässeet, kehoitti heitä kotijärvestä ottamaan korvauksen siitä, mikä salojärvistä jäi saamatta, ja lisäämällä karjaa hankkimaan hyvityksen siitä, mitä erämatkoilla ennen oli lähtenyt hirviä ja näätiä. Aivan kaipauksella hänestä erosivat kylän emännätkin, joiden mielestä hänen neuvonsa olivat hyvät, ja kyseltyään hänen omia elämänsuunnitelmiaan he virkkoivat lähtevälle:

— Lue papiksi, Martti, ja tule sitten tänne meille kirkkoherraksi, siten saadaan mekin kerta pappilaamme oman pitäjän poika!

— Eipä tiedä miten käy, vastasi Martti reippaasti. — Veri kyllä tänne vetää, hyvinhän täällä viihtyisin…

Mutta siihen jo jyrähti Jyrki-setä, joka itse oli lupautunut Marttia kotijärven yli ja Päijänteen länsirantaan asti saattamaan ja nyt päättävästi asettui mela kädessä tervankullalta kimaltavan venheensä perään:

— Älkää porisko, akat, joutavia, nyt on jo aika heittää hyvästit ja nousta venheeseen.

Siitä syntyikin äkkilähtö ja pian loittoni kepeä alus rannasta, jonne kylän väki jäi hetkeksi katsomaan maailmalle taas poistuvaa ativopoikaansa. Ja Marttikin katseli, perähankaan soutamaan istahtaen, kaipauksella rannalle jääviä sukulaisiaan… Tosiaankin, olipa hänessä itsessäänkin joskus vilahtanut ajatus jäädä tänne rauhaisaan korven laitaan, perustaa tänne se pieni onnen sopukka… Hän tiesi isävainajallaan nuorena miehenä olleen samanlaisia mietteitä ja ymmärsi hyvin hänen silloiset mielialansa. Veri veti! Ja elämä olisi täällä niin rauhaisaa, turhaa huitomista vailla, täällä korven kätkössä!

Mutta olipa kuin perässä istuva äijä olisi lukenut nuo hänen äänettömät, häilyvät kaipauksen mietteensä, sillä yhtäkkiä hän sieltä virkkoi, ikäänkuin vastaten johonkin tehtyyn kysymykseen:

— Siitäpä tietysti sinun tulostasi tänne korpeen, papiksi tai muuksi.
Akkain houreita, niitä älä sinä haudo päässäsi!

— Miksi houreita, setä? kysyi hän, koettaen päästä ukon ajatuksenjuoksun jäljille.

— Tiedät sen itse. Et tänne sovellu, sukuusi et enää mahdu, vaikka luulisit nyt mahtuvasikin.

Tämä tuntui jo kuin nuhteelta, miltei loukkaavalta vieromiselta. Martti kysyikin melkein nyrpistyneenä:

— Olenko teidän mielestänne niin jo vieraantunut heimostani, että ette minua enää luoksenne tahdo?

— Olet, vastasi Jyrki-setä varmasti ja lujasti. — Et yksin sinä, vaan jo isäsi ja ne muut, jotka ovat täältä maailmalle lähteneet. Kenet kerran täältä maailma nykäisee sinne valtain pariin, se ei enää tänne juurru, turhaa yrittääkään! Tuntenet sen jo meidän sukumme tarinasta, vai etkö tunne?

Ukko rykäisi pari kertaa, katsoi kauas tuulen suuntaan, josta pilvi parastaikaa purjehti viistoon ylös taivaan rannalta, ja kertoi:

— Kun ensimmäisestä kotitalostamme Karmalasta poika oli joutunut maailmalle, herrasmieheksi, miekkamieheksi, voutimieheksi… yritti hän vanhana vielä juurtua tänne sukuunsa takaisin, mutta jäi sille sittenkin vieraaksi, ja kärsi siitä itse. Samoin kävi toisen polven vieraantuneelle vesalle, joka oli reistaillut melkein samanlaisia retkiä — ne ainekset eivät enää tänne sula. Syvä on juopa talonpojan ja herran välillä, se on täyttymätön! Toinen on määrätty pinnalla kellumaan, toinen syvällä raatamaan, toinen komentaa ja kiskoo ohjaksista, toinen vetää kuormaa kunnes nääntyy… Etkö tunne niitä molempia puunhaaroja, poika?

Mutta Martti ei ehtinyt siihen vastata. Sillä perässä istuvan äijän ääni oli jo kiihtynyt hänen puhuessaan, hänen silmänsä muljahtivat ja niiden katse tuntui kaukaiselta ja kovalta. Ja hän jatkoi yhtämittaa melkein käheästi:

— Minä olen nähnyt nämä molemmat haarukat aina vastakkain, toisen sortamassa, toisen valittamassa, ja näin tulee aina olemaan; aina kaunaa ja vihaa vastakkain, heltymistä tai sulautumista ei koskaan. Etkö näe, kuinka paljon tuo vastakkainen viha synnyttää vainoa, kateutta, katkeruutta, etkö näe sitä verta ja tuskaa…? Sehän on sitä ihmisten ikuista taistelua!

— En sitä huomaa, enkä tunne mitään vihaa ketään vastaan, virkkoi Martti, miltei säikähtäen setänsä haahmon muuttumista, — äijä oli nyt todella miltei loveen langenneen velhon näköinen. Martti muisti setäänsä mainittavan tietäjäksi ja hänestä tuntuivat nuo kovat sanat ja ennustukset aivan kuin häneen itseensä kohdistetuilta, kaameilta kiroilta. Mutta hän koetti tyynenä jatkaa: — Olihan isäni kansan mies…

— Niin hän luuli, niin luulet ehkä vielä sinäkin, veren voima voi toisinaan vielä vetää. Mutta sitä varo, olet herra, älä yritä enää talonpojan aisoihin. Kulje tietäsi, jolle olet joutunut, taikka sorru sille tiellesi, mutta älä yritä uraltasi takaisin, sen vain sinulle neuvon. Ja kuuntelepa tarkkaan omaakin sisustaasi, eiköhän vedä sinua Turku enemmän kuin Sysikorpi…?

Siinä kohden täytyi Martin rehellisesti myöntää setänsä olevan oikeassa. Ja ehkäpä muutenkin. Hänelle oli ukon puhuessa muistunut mieleen ylimystön mielialaa kuvaavat nuoren Klaus Flemingin sanat Helsingin kuninkaankartanossa, että talonpoikaa täytyy kohdella kovuudella ja kurilla. Ei se sula! Ja vaikkei hän ukon kaikkia väitteitä eikä varoituksia oikein ymmärtänytkään, tuntui hänestä tosiaankin nyt helpotukselta, kun hän tiesi tekevänsä taivalta taas läntistä maailmaa ja sen päämäärää, Suomen Turkua kohden. Täällä salon laidassa ajattelivat ihmiset vain takamaitaan ja taisteluaan niiden puolesta toisiaan, vouteja ja ryttäreitä vastaan, siellä sai joskus kuulla piispalassa tai Ericus-mestarin luona mietteitä, jotka nostivat ajatukset korkeampaan ilmakehään. Hän aikoi jo sedälleen ne mietteensä suoraan tunnustaakin.

Mutta peränpitäjän kasvoilta oli jo äskeinen ankaruus ja kiihko haihtunut ja hän viiletti nyt aivan rauhallisesti niemien ohi, missä kevään ensimmäinen vihreys arkaillen orasti, kaukaista rantaa kohden. Tulkki ja toinen saattomies, jotka rinnakkain soutivat etuhangalla, ja jotka hekin äsken olivat säikähtyneinä kuunnelleet ukon äänen kuin vihasta sorahtelevan ja nähneet hänen silmäinsä oudon loisteen, olivat sen taas unohtaneet ja syventyneet keskustelemaan kalaluodoista ja apajarannoista.

Martti jäi edelleen ajattelemaan Turkuaan. Sinne ovat ehkä jo kuningas ja prinssi palanneet Ahvenasta, siellä hän tapaa korkeat linnanherrat ja kirkonmiehet, siellä on hänen elämänsä taas jatkuva aloittamillaan raiteilla, eikä ehkä enää kauankaan yksin… Häntä melkein jo hymähdytti, kun hän muisteli äskeisiä hentomielisiä mietteitään — kylläpä olikin sedän varoitus ne nyt tyyten hänen mielestään karistanut!

Mutta taas hän huomasi perämiehen ikäänkuin seuranneen hänen ajatuksiaan. Ukko näet virkkoi hetken kuluttua:

— Turkuhan sinua vetää, poikani, siellä nyt ponnista puolestasi. Mutta kun tulet sinne Turkuun, mene piispan luo ja vie hänelle nähtäväksi tämä suvussamme säilynyt talonkirja — ehkä se voisi jotenkin auttaa meidän asiaamme. Se on entisajan piispan meille antama lahjakirja, vahvistakoon sen nyt nykyinen piispa jos voi! Ja ukko veti mekkonsa alta tuohikoteloon kätketyn vanhan pergamentin, jota hänen suvussaan oli kaikkien vainojen ja vaiheiden läpi uskollisesti säilytetty. Martti kävi sitä lukemaan. Siinä piispa Maunu Tavast lahjoitti ja takasi alusmailtaan Vahvajärveltä Juuritaipaleen uudisasukkaalle tämän tilan siihen kuuluvine takamaineen täydellisesti omaksi, takasipa sen verottomaksikin "ikuisiksi ajoiksi".

— Vanha ja arvokas paperi, virkkoi Martti kellastunutta lehtistä silmäiltyään ja sen viittansa alle pistettyään. — Sen toimitan kyllä heti piispalle ja koetan tehdä sen tehokkaaksi.

Vanha, arvokas paperi, lahjoitus ikuisiksi ajoiksi! mietti Martti itsekseen. Vahinko vain, että ne "ikuiset ajat" on sitten kumminkin uusi aika, jonka ohjaksiin nousi Kustaa Vaasan itsetietoinen, voimakas tahto, kumonnut ja mullistanut, — ei näkisi enää Maunu-piispakaan, jos hän nousisi haudastaan, vanhoista lahjasäädöksistään mitään voimassaolevaksi. Mutta näistä mietteistään ei nuori airut sedälleen mitään virkkanut.

Sillä vaikka tämä olikin äsken ikäänkuin sulkenut hänet pois suvustaan ja heittänyt erilleen maailmalle kulkemaan, tahtoi Martti puolestaan vielä yrittää viimeisensä tuottaakseen jotakin helpotusta tuohon sukunsa ainoaan, vaikeaan, suureen elämänkysymykseen, erämaan-asiaan. Sitäkin suorittaakseen hän nyt jo hartaasti kaipasi takaisin Turkuunsa ja souti voimakkain vedoin, joista hän tiesi jokaisen vievän häntä lähemmäs tuota päämaalia.

XXIV

Palattuaan matkoiltaan Turkuun toukokuun puolivälissä Martti Pietarinpoika lähti miltei ensi töikseen piispan luo ajamaan sysikorpelaisten sukulaistensa asiaa. Piispa oli työhuoneessaan ja Martti odotti kotvasen siellä Pyhän Lauritsan pappilan suuressa arkituvassa, jossa piispan nuorehko puoliso hääri hoitaen noin viisivuotiasta, vilkasliikkeistä poikaansa.

Mikael Agricola ei ollut näet, piispaksi nimitettynäkään, muuttanut asumaan vanhaan, paksumuuriseen, korkeaan mutta koleaan piispanlinnaan, joka ikäänkuin sotaiseen tarkoitukseen rakennettuna kohosi puoleksi raunioituneine torneineen tuomiokirkon itäpuolella. Se oli jo yli puolenkymmentä vuotta, piispa Martti Skytten kuolemasta saakka, ollut aivan kylmillä ja autiona eikä sitä oltu viimeisen tulipalon jälkeen, joka oli pahasti runnellut tämän, niinkuin Turun muutkin keskiaikaiset kirkolliset rakennukset, korjattukaan asuttavaan kuntoon. Korjattavissa se kyllä vielä olisi ollut ja olipa tuomiokapituli jo kerran suunnitellutkin tämän entisten kirkkoruhtinasten mahtavan hallintomajan kuntoonpanemista Turun piispoja varten. Mutta se työ oli sitten jäänyt; varoja oli nykyisellä kirkkohallinnolla liian vähän käytettävänään eikä uusi piispa ollut halunnutkaan asettua tuohon paavillisia mahtiaikoja liiaksi muistuttavaan linnaan. Hän jäi mieluummin asumaan toisella puolella tuomiokirkkoa olevaan, vaatimattomampaan anetaloonsa, jonka hän jo parikymmentä vuotta sitten oli, Wittenbergistä Suomeen nuorena maisterina palattuaan, saanut kuninkaalta lahjaksi ja jossa hän sitten oli vuodesta vuoteen suorittanut maansa kirkolle niin suuriarvoisia hiljaisia kirjallisia töitään. Näitä hän jatkoi siellä piispantoimensa ohessa yhä edelleenkin, johtaen niitä nuoria apulaisiaan, jotka hänelle raakatyön, pyhäin kirjain ensi käännöksen, suorittivat, eikä piispalan toimekas emäntä sallinut milloinkaan miestään näissä töissä häirittävän. Tunsipa nuori Marttikin teiniajoiltaan hyvin tuon uuraan, innostuneen työskentelyn, hänkin oli ollut mukana Agricolan johdolla suomentamassa muuatta lukua Mooseksen kirjoista ja oli siten tähän komentoon tottunut.

Mutta pian sieltä työhuoneesta jo tulikin pari kirjuriteiniä, paperikääröt kainalossaan, ja niiden perästä piispa itse reippaana ja vilkasliikkeisenä. Hän tunsi heti entisen oppilaansa ja apulaisensa, jonka joutumista pois lukuteiltä hän oli vilpittömästi surrut, ja vaikka sinne perhetupaan jo oli kertynyt odottavia asiamiehiä muitakin, otti hän Martin heti puheilleen. Martti esitti hänelle nyt setänsä antaman vanhan, piispallisen lahjakirjan ja kertoi salolais-sukulaistensa hädästä ja huolista siellä erämaan laidassa.

Mestari Mikael tutki mielenkiinnolla Maunu Tavastin yli sadan vuoden vanhaa lahjakirjaa, hymähti hyväntahtoisesti ja virkkoi:

— Meillä nykyajan piispoilla ei, kuten tiedät, ole eikä saakaan olla mitään valtaa vahvistaa tällaisia lahjakirjoja; se maallinen mahti on mennyt uskonpuhdistuksen mukana eikä kirkolla enää ole mitään maatiloja, joista se määräilisi, — kaikki on kruunun! Tämän paperin arvo on siis vain historiallinen — niin ikävää kuin se onkin sinun vahvajärveläisille omaisillesi. Sitä tietä ei tule heille valitettavasti mitään apua.

Ja kun Martti kertoi hämäläisten viimetalvisesta matkasta entisille takamailleen, kävi piispa vallan murheelliseksi ja virkkoi:

— Vai jo vei heidät sittenkin epätoivo omavaltaisuuksiin! Sitä jo pelkäsin ja sitä varoitin. Miten nyt luulet heitä voitavan auttaa? Koetimmehan jo syksyllä, — kuningas oli taipumaton, käsität kai, mitä hän nyt sanoo asiain uudesta käänteestä perille päästyään!

Hyvinhän Martti sen käsitti! Ei ollut mitään mahdollisuutta vaikuttaa kuninkaaseen eksyneiden sysikorpelaisten hyväksi. Haikealla mielellä piispakin huoahti:

— Ellei Juhana-prinssin kautta voitaisi heille jotakin armoa saada? virkahti Martti arasti, epäillen jo itsekin tätä viimeistä hätätietään.

— Nuoren Juhanan? toisti Mikael miettiväisenä ja vaikeni hetkeksi. — Niin, hänellä on herkkä sydän, mutta vähän vaikutusta. Kunpa toteutuisivat ne hänen laajat unelmansa!

Piispa tiesi, että kuninkaan palattua perheineen toukokuun alussa Ahvenasta Turkuun oli taas ollut puhetta Juhana-prinssin jäämisestä Suomeen herttuaksi ja että sitä kuningas erinäisistä perhesyistä yhä vakavasti ajatteli. Agricola oli alkuaan ollut verrattain välinpitämätön tätä hanketta kohtaan, mutta kuluneena talvena hän oli siihen vähän enemmän innostunut. Asiat oli saatu kulkemaan paljoa nopeammin, kun hallitus, joka niihin saattoi lähempää perehtyä, ne Suomessa ratkaisi, ja moni sitkeä kysymys oli näin saatu päätökseen. Kustaa-kuninkaan epäluuloisuus suomalaisia kohtaan ja hänen kärtyisäksi käynyt luonteensa oli toisaalta kyllä ollut vaivaksikin, mutta oman hallinnon tarpeellisuus Suomessa oli kuitenkin käynyt ilmeiseksi. Juhana-prinssi oli sitä paitsi tosiaankin monesti ilmaissut erikoisesti harrastavansa Suomen asioita, olipa hän osoittanut suopeutta kirkkoa ja kansaakin kohtaan, — monesta syystä hänen jäämisensä tänne olisi siis piispankin mielestä ollut suotavaa.

— Kunpa kuningas myönteisesti ratkaisisi prinssin usein uudistaman pyynnön! virkahti hän uudelleen, kotvan aprikoituaan tuota nuoren airuen hänessä taas virittämää ajatusta.

— Eikö voitaisi kuninkaaseen jollakin tavoin sen hyväksi vaikuttaa? puhui Martti, tällä kertaa etupäässä hätääntyneiden sukulaistensa asiaa ajatellen.

— Sitä olisi ehkä koetettava, myönsi piispa. — Vanha kuningas ei ole kovin suopea meitä Suomen kirkon edustajia kohtaan, mutta jos pyyntömme kävisi hänen omain mielialojensa suuntaan, niin se kenties jotakin vaikuttaisi.

— Tiedän sen, maisteri Härkäpää kertoo siitä minulle joka päivä ja Henrik Horn myös, puheli Agricola puolittain kuin itsekseen. — Yritystä ei ole laiminlyötävä, meidän kirkonmiestenkin on syytä käydä siitä kuninkaalle puhumassa. —

Nuoren airuen vierailu kypsytti siten piispassa päätöksen, jota hän jo ennen oli itsekseen harkinnut, ja hän oli siitä nyt Martille melkein kiitollinen. Erämaakysymys häipyi näihin laajempiin mietelmiin. Mutta kun Martti nousi lähteäkseen, virkkoi hänelle Mikael Agricola vielä ystävällisesti:

— Entä sinä itse, oletko lopullisesti jättänyt teinikoulumme jäädäksesi kuninkaan mieheksi?

— Vielä en sitä itsekään tiedä, vastasi Martti epävarmana. — En ole matkaltani palattuani paljoa tavannut kuningasta, en tiedä tarvitseeko hän minua enää…

— Niinkö epävarma on asemasi edelleen! ihmetteli piispa. — Entä se palkkio, jonka hän sinulle lupasi, kun sinut viime matkallesi lähetti?

— Kustaa-kuningas on kyllä hyvämuistinen, mutta hän unohtaa kuitenkin helposti pienet kiitollisuuden velvollisuudet. Sinun on muistutettava häntä hänen lupauksestaan, niin kaikki tekevät.

Martti ei vastannut. Hän oli tuntenut hiljaista pettymystä mielessään palattuaan Turkuun, jonka linnaan hän iloisena riensi ilmoittautumaan kuninkaalle ja tekemään selkoa matkastaan. Kustaa Vaasa ei ollut näet hänestä silloin ollut tietääkseenkään. Ukko oli taas pysytellyt perheensä luona sisähuoneissaan, hänellä oli nyt siellä toiset kirjuritkin käytettävänään, eikä Martti edes tiennyt, minkälaiseksi hänen asemansa linnassa muodostuisi. Siksi hän vaikeni ja hänen silmiinsä nousi alakuloinen ilme.

— Et ole iloinen nyt, niinkuin silloin Taivassalossa, jolloin ensiksi kuninkaan airueksi jouduit. Jos olet pettynyt, poikaseni, niin tiedät, että koulumme ja kirkkomme ovet ovat sinulle aina auki, avosylin otamme sinut sinne vastaan. Mutta tutki itseäsi, Martti, ja jos tahdot, tule uudelleen puheilleni.

Miettiväisenä ja raskasmielisenä käveli Martti Pyhän Lauritsan pappilasta kapeita kujasia pitkin vanhain, puoleksi raunioituneiden kirkollisten rakennusten välitse torille ja sillalle päin. Oli lauhkea, kirkas keväinen iltapäivä. Aurajoki hohteli siinä alla puhtoisena vyönä ja sen toisen rannan vielä rakentamattomat vainiot loistivat mitä helakimmassa vehreydessään. Luonnosta nousi kuin nuorta toivoa, mutta Martti tunsi mielensä syksyiseksi ja matalaksi… Eihän ollut paljon mitään toiveita, että hän voisi salosukulaisiaankaan auttaa. Ja itse hän tunsi taas olevansa kuin tienhaarassa…

Toisenlaiseksi hän oli kuvitellut paluunsa Turkuun pitkältä matkaltaan. Hänen mielessään oli väikkynyt Hannu Skotte, joka vuosi sitten toi kuninkaalle erään tämän mieleisen viestin. Tämä Turun poika oli saanut kauniit kiitokset ja talon kirkkokorttelista palkakseen — jotakin sellaista nyt Marttikin oli hiljaisissa unelmissaan odottanut. Oma talo, vaikkapa pienikin, pihapihlajoineen ja kaalimaineen, — siinäpä sopisi ruveta elämistä rakentamaan! Kirjurin paikka linnassa taikka miksei alivoudinkin tai lainlukijan, kuninkaan miekka vyöllä…! Suurenmoinen ei ollut se hänen tulevaisuuden unelmansa, mutta hänelle itselleen se oli kyllin kaunis… Mutta nyt…! Nyt hän ei palkkiokseen päässyt edes kuninkaan puheille, joka oli hänet matkalle lähettänyt, — täällä hän sai vain, tehtävänsä suoritettuaan, maleksia kuin orpo piru…

Tällainen pistävä oka rinnassaan laskeusi Martti torinlaitaa alaspäin sillalle. Sinne kokoontunut väkijoukko veti silloin hänen huomiotaan puoleensa. Ihmisparvi seisoi sillan kaiteeseen nojaten ja alempana ranta-aittojen laitureilla katsellen kaunista purjevenettä, joka juuri näkyi verkalleen luovivan jokea ylöspäin. Sehän on Juhana-prinssin uusi huvipursi, jonka hän on Ahvenassa ollessaan itselleen teettänyt… prinssi kai palaa joltakin huvimatkalta ja saattelee naisiaan tietenkin kaupungin rantaan. Aivan oikein… Jahti laski varovasti suolalaiturin päähän ja siitä nousi hienopukuisia miehiä ja naisia maihin.

Marttikin oli pysähtynyt sillan korvaan tätä komeaa maihinnousua katsomaan ja silmäili nyt siitä alempana aittasillalla tunkeilevaa, uteliasta Turun nuorisoa. Yhtäkkiä hän silloin hytkähti ja ikäänkuin heräsi. Hän oli tuossa väkijoukossa nähnyt tutun neidon, pienen keltatukkaisen typykän, joka koetti kurottautua varpailleen lähenevää kuninkaallista komeutta nähdäkseen… se oli hänen oma Kerttunsa! Martti hypähti alas sillalta rientääkseen aittalaiturille tyttöään tervehtimään. Mutta sinne laskeutuessaan hän vähitellen hiljensi askeleitaan ja pysähtyi lopulta väkijoukkoon…

Hän ei voinut eikä tahtonutkaan nyt tällä tavoin käydä Kerttunsa luo. Olihan hän luvannut tulla takaisin miehenä, joka voisi morsiamen kotiinsa korjata, ja minne hän vei hänet nyt…? Martti ei ollut Turkuun palattuaan vielä yrittänytkään Aningaisten kaupunginosaan, hän oli säästänyt tämän käyntinsä siksi, kunnes oli ollut kuninkaan puheilla ja saanut vastaisen asemansa selväksi. Hän oli niin varmasti odottanut tuota kuninkaallista palkintoa, — kunpa hän vain vanhuksen tapaisi! Mutta piispan sanat, että Kustaa-kuningas tällaisissa asioissa usein on huonomuistinen, oli nyt pannut hänet epäilemään kaikkea: Mitä hän Kertulle sanoo, miten aikomuksensa selittää… nämä epäilykset olivat hidastaneet hänen askeleitaan.

Prinssi oli sillävälin seuralaisineen jo noussut maihin, — niinpä niin, Kaarina Hannuntytärtä hän yhä saatteli, yhtä ihastuneena kuin talvella, ja Kaarina hymyili siinä hänelle yhtä ihanasti ja alistuvasti. Nyt he juuri, nuorina ja kukkivina kuin itse kevätpäivä, astuivat Martin ohitse… prinssi tunsi airuen, joka hänelle toisten tavoin paljasti päänsä, mutta tervehti häntä ikäänkuin korkealta ja virallisesti — tämäkö ruhtinas se muka puuttuisi hänen erämaahuoliinsa! Ei, mahdottomia hän oli tällä matkallaan joka suhteessa kuvitellut, kukapa muistaisi tai välittäisi hänestä, vähäpätöisestä kirjurinapulaisesta… hänen ei pitäisi koskaan kuvitella eikä toivoa mitään! Martti oli jo linnasta päin huomannut, että Juhana-prinssin ja Kaarina Hannuntyttären hyvät välit olivat ennallaan jatkuneet heti kun prinssi isänsä kanssa oli toukokuun alussa palannut Turkuun, vieläpä entistä avonaisemmin. — Kaipa on isäukko sen lemmensuhteen sittenkin sallinut ja suvainnut, ja jopa näytti hovikin siihen tottuneen ja alistuneen. Mutta turkulaisista, jotka tänä kauniina kevätpäivänä sen nyt taas ensi kerran silmäinsä edessä totesivat, se oli kovin mielenkiintoista. Siksi he tungeksivat rantalaitureilla, siksi he seurasivat sankkana joukkona ylhäisiä vieraita, kun nämä nousivat rannasta kaupunkiin.

Siinä mylläkässä häipyi Kerttu jälleen häntä etsivän nuorukaisen silmistä. Martin äskeinen pysähtymispäätös oli jo ruvennut horjumaan… pitihän hänen kuitenkin tavata tyttönsä ja puhua hänelle suoraan, mitäpä tuollainen sokkosillaolo maksoi… Mutta tuota tuttua keltaista tukkaa hän ei nyt enää nähnyt väen vilinässä, kuinka hän siinä hakevana harhailikin. Prinssi palasi alukseensa, joka jälleen hienossa iltatuulessa lähti lipumaan linnanlahtea kohti, väkijoukko sillalla hajaantui ja hän harhaili siinä pian yksin. Ja tuokion kuluttua hän yllätti itsensä kävelemästä Aningaisiin päin… Ei hän ollut aikonut sinne mennä, askeleet vain vetivät…

Mutta silloin Martti taas pysähtyi. Mitä hän nyt siellä tekee, mitä sanoo? Hän jo kuuli korvissaan Kyrön tiukan Elisa-emännän hänelle pilkallisella äänellä tiuskivan: minne sinä tytärtämme kosiskelet…! Uusi nöyrtyminen, uusi pettyminen taas edessä…!

Martti kääntyi häpeissään keskeltä taivaltaan ja palasi kuin paeten äskeisiä jälkiään takaisin. Unelmat pois — joku selvyys on saatava elämän uralle, joka hänestä nyt yhä jyrkemmin oli tienhaarassa. Pois unelmat — ehkä hän jo muutamain päiväin perästä taas resuteininä taivaltaakin Härkäpään kouluun, köyhäksi apupapiksi valmistuakseen…!

Martin askeleet laahustivat väsyneinä, kun hän ne taas suuntasi linnaan päin.

XXV

Vasta viikon, parin perästä Martti vihdoin kutsuttiin kuninkaan kansliaan kirjurintehtävun. Töitä oli taas kasaantunut, airueita oli lähetettävä matkalle.

Martti oli heti ensi tapaamalla yrittänyt kuninkaalle kertoa keväisestä matkastaan ja sen tuloksista, kääntääkseen huomion luvattuun palkintoonkin, mutta Kustaa-kuningas oli häntä tuskin kuunnellutkaan. Hän oli Martin mielestä viime talven varrella yhä vanhentunut, käynyt hitaammaksi ja hajamieliseksi, silmätkin näkyivät entisestään sumentuneen. Martin kertomusten johdosta hän oli vain murahtanut, että nehän ovat jo vanhoja asioita… nyt ovat taas uudet edessä — talvinen lupaus oli kuin olikin jäljettömiin unohtunut! Mielihaikealla oli Martti sen todennut ja huoahtaen tarttunut hanhensulkaansa…

Eräänä päivänä olivat, Martin kansliaan saapuessa, piispa Agricola ja hänen tuomiorovastinsa Knuutti Juhonpoika sekä jalosukuiset herrat Henrik Klaunpoika Horn ja Herman Fleming kuninkaan luona. Siellä näkyi olleen pitkähkö kiivaanlainen keskustelu; vanha kuningas oli ilmeisesti kiihdyksissään ja jonkun verran pohteissaan olivat Suomen herratkin. Viimemainitut tekivät jo lähtöä kuninkaan luota, mutta keskustelun viime lauseista Martti saattoi ymmärtää, että se oli taas koskenut rauhantarjousta Moskovan suuriruhtinaalle. Rajaneuvottelut olivat aloitettavat. Tuomiorovastin piti kuninkaan kirje mukanaan heti lähteä matkalle tsaarin luo Moskovaan asti valmistamaan maaperää, ja jos vastaus sieltä oli suopea, tuli varsinaisen rauhanlähetystön, johon kuningas jo aikaisemmin oli pyytänyt piispa Agricolaa, lähteä sinne lyömään kaupat kiinni. Kuningas tahtoi ennen kaikkea saada rauhan itäisellä rajallaan nyt pysyväksi ja varmaksi, ennenkuin hän lähtisi pois Suomesta, ja tässä kaikessa häntä Suomen herratkin kannattivat. Erimielisyyttä näkyi vain olleen esiintymistavasta, kuninkaan vastauksesta tsaarille — sen olisi varsinkin Henrik Klaunpoika halunnut vaativammaksi ja sisukkaammaksi, niinkuin asema ja aseiden menestys hänestä edellyttivät.

— Asia on siis sovittu, julisti kuningas lähteville herroille. — Te matkustatte nyt yhdessä, sinä Henrik Klaunpoika rajalle jatkamaan välirauhanneuvotteluja venäläisten sotapäällikköjen kanssa, ja sinä tuomiorovasti Canutus viemään kirjettämme tsaarille Moskovaan asti. Ja muistakaa: me tahdomme tänne rauhan, älkää siis ärsyttäkö vihollista, tinkikää häneltä mitä saatte, mutta pehmoisesti, ystävällisesti, se on tahtoni. Ja jouduttakaa minulle tietoja tuloksista, niitä odotan tästä maasta vihdoinkin päästäkseni.

Rauhan toiveet olivatkin nyt hyvät. Sitten kun venäläinen sotajoukko viime talvena oli lähtenyt Viipurin edustalta, jolloin se taaskin ryösti Karjalan puhtaaksi, ei vihollinen enää ollut yrittänytkään hyökätä ja Suomen rajaa vartioivan sotaväen mieslukua ja varustuksia oli sillävälin ehtimiseen lisätty ja parannettu. Sotatoimet olivat siten todellisuudessa keskeytyneet ja välirauhasta oli jo alustavasti neuvoteltu rajalla. Kuninkaan lähettämillä herroilla näytti siis olevan hyvät menestymisen edellytykset. Oli vain yksi vaikeus jäljellä, — siitä pääsi Martti pian selville, kun hän, neuvottelevain herrain poistuttua, taas rupesi kuninkaan kanssa työskentelemään.

Kirje tsaarille olisi nyt ollut saneltava, mutta kuningas käveli kauan rauhatonna edestakaisin, ennenkuin hän siihen ryhtyi. Hän tempaisi aina toisinaan erään pergamentin pöydältä, koetti sitä lukea, mutta silmät olivat heikot, hän viskasi sen pois ja käveli taas. Vihdoin hän heitti tuon kiusallisen kirjeen Martin käteen ja komensi: — Lue uudelleen, kuinka hävyttömästi siinä sanotaankaan, — lue tuosta kappale…!

Se kirje oli Moskovan suuriruhtinaalta, oli vastaus kuninkaan viimetalviseen kirjeeseen. Se oli taas sävyltään räikeä; siinä oli uusia syytöksiä Ruotsia vastaan rajarauhan rikkomisesta ja muusta, — tarjottua rauhaa ei tsaari torjunut, jospa ei juuri hyväksynytkään, — mutta varsinkin eräs kohta kirjeessä Kustaata sapetti. Se koski heidän, tsaarin ja kuninkaan, tasa-arvoisuutta, — Kustaa oli edellisessä kirjeessään siihen sovinnon hengessä viittaillut ja nyt tsaari kysyi — Martin piti lukea ääneensä sekin kohta:

"Mikä kuningas sinä luulet Ruotsissa olevasi? Missä oli isäsi kuninkaana? Itsehän sinä nuorempana kuljeskelit häränajajana…"

— Hä, kivahti kuningas, sanooko hän todella: "häränajajana?"— Ukko iski laihan nyrkkinsä pöytään: — Ei, Henrik Horn oli sittenkin oikeassa, tämä on hävyttömyys, johon ei voi vastata muuten kuin samalla mitalla… taikka sodalla…! Kohteleehan hän meitä kuin renkiään, — aivan niin, Henrik, vastaukseen tulta ja terästä! Tuntekoon hän meidän häränruoskamme nahoissaan…!

Kului kotvan, ennenkuin ukko siitä puuskastaan rauhoittui, mutta samalla hän iski kiinni kirjeen toiseen kohtaan:

— Vai haluat sinä, muka mahtava ruhtinas, kysellä, missä meidän isämme oli kuninkaana! Näytänkö sinulle, näytänkö, että mies, joka itse pystyttää valtaistuimensa, hän pystyy siltä myös naapureitaan komentamaan…!

Arkaan paikkaan se suuriruhtinaan kirjeen kohta oli Kustaata satuttanut. Hän oli aina kuohahtanut, jos hänet tai hänen sukunsa leimattiin nousukkaiksi ja jos heidän kuninkaallinen arvonsa tahdottiin tehdä kysymyksenalaiseksi. Melkein mitä tahansa hän saattoi sietää mieluummin kuin sitä, ja hän ihmetteli nyt vain sapekkaissa yksinpuheluissa itsekin, kuinka hän äsken, herrain kanssa tämän saman kirjeen johdosta neuvotellessaan, oli malttanut pysyä niin sävyisänä ja sovittavana. Nyt yksinäisyydessä hänellä luonto valtoinaan kuohahteli, hänen partansa tutisi, hänen vetiset silmänsä vallan pullistuivat päästä ja hän ärjähteli niin uhkaavasti, että pöydän ääressä hanhensulkaansa pyörittelevää kirjuria peloitti.

Mutta se vihanpuuska meni taaskin ohi. Hetken kuluttua kuningas istahti rehevänä ja rauhallisena, ikäänkuin taisteltuaan ja voitettuaan, taas selustuoliinsa ja virkkoi:

— Ei, nyt ei anneta kiihkolle valtaa. Viisas mies ei lyö tuollaisen typeryyden vuoksi päätään seinään. Hän nielee harminsa ja voittaa sillä tarkoituksensa…

Kuningas kävi taas sanelemaan jatkoa jo aloitettuun kirjeeseen. Sivuuttaen koko tuon henkilökohtaisen solvauksen hän saneli sen rauhallisesti ja asiallisesti. Mutta hän sylkäisi usein sanelunsa lomassa ja kivahti vieläkin pari kertaa pystyyn, ennenkuin hän tämän visaisen kirjeen laski käsistään ryssäntulkille toimitettavaksi. Sitten hän ei sitä enää tahtonut muistella, vaan siirtyi muihin asioihin.

Martin sormet olivat pysyneet kuumina, kun hän juoksutti kynäänsä kuninkaan sanellessa, sillä siinä ei nyt vitkasteltu. Eikä hän tuon kuumeisen työnsä varrella ehtinyt sen sisältöä paljoakaan aprikoida. Mutta muuten tuiman ja tulisen kuninkaan voimaa hillitä itsensä ja suuttumuksensa hän siinä kuitenkin melkein ihaili. Vanhuksen harras halu saada tämä aloittamansa sota lopetetuksi ja päästä rauhaan oli varmaankin rajaton, — Marttia aivan puistatti ajatus, että joku, johon vanhan kuninkaan kädet ulottuivat, olisi jotakin tuollaista edes vihjaissut.

Mutta kokonaan ei Kustaa Vaasa, tämän kirjeen käsistään saatuaankaan, ollut rauhoittunut. Sen saivat kylläkin tuntea sekä ne, jotka tänä aamuna kävivät hänen luonaan asioilla, että nekin oman maan miehet, joille hän nyt edelleen kirjeitä saneli, eikä säästynyt Marttikaan tänään, jos hänelle pieninkin virhe sattui, kuninkaallisilta letkauksilta.

Tämän mielialan vallitessa kansliahuoneessa tuotiin sinne taas uusi vieras. Martti katsoi kummissaan, melkeinpä hätääntyneenä, sitä tulijaa, — sehän oli Klaus Fleming, jonka hän keväällä oli jättänyt kauas Savon itärajalle suksimiesjoukkoaan johtamaan. Nuori ylimys oli nyt sieltä nähtävästi palannut toisia, mukavampia vesiteitä myöten kuin Martti itse ja saapui nyt tekemään kuninkaalle selkoa retkestään.

Kylmä oli tänään tämäkin vastaanotto, vaikka nuori Fleming kieltämättä oli suorittanut menestyksellisen ja tärkeän toimen noilla kaukaisilla rajamailla. Vihollinen oli sieltäkin työnnetty takaisin, rajaseutu oli partiolaisista vapaa ja olipa Kustaa Fincke saanut siellä jo alustavan välirauhankin solmituksi venäläisten senpuolisen päällikön kanssa. Tämä tulos ei tosin näyttänyt tyydyttävän nuorta soturia itseään, joka olisi tahtonut käydä hyökkäykseen, ja hän lisäsikin sen vuoksi kertomukseensa:

— Enemmän siellä olisi pitänyt ja voitu tehdä, mutta saapunut käsky katkaisi toimenpiteemme.

— Hyvä on, me olemme juuri Fincken saavuttamaan tulokseen tyytyväiset.
On siis nyt aivan rauhallista myöskin koko Savonmaassa?

— On, — ainakin sen itäpuolella. Mutta juuri ennen lähtöäni saapui Olavinlinnaan sanoma, että erämailla oli tapahtunut taas kahakoita savolaisten ja hämäläisten välillä.

— Taasko ne erämaat kummittelevat! kivahti kuningas. — Eikö ole
Fincke siellä vieläkään saanut järjestystä toimeen?

— Lienee jo saanutkin, selitti nuori Fleming. — Mutta joku hämäläisjoukko oli viime talvena hyökännyt polttaen ja hävittäen niille savolaisten uudisasutuksille, jotka heille äsken oli annettu.

— Hä… hyökänneet! Kapinaako, uppiniskaisuuttako taas niiden tollojen, niskuroivain talonpoikain puolelta! Kerro tarkemmin mitä tiedät!

— Tarkempaa en tiedä, linnaan oli vain joku valittaja saapunut, vastasi Klaus-herra. — Kustaa Fincken piti ottaa tapahtumasta selko ja ilmoittaa siitä tarkemmin.

— No, mitä tulet sitten meitä säikyttämään, kun et sen paremmin asiata tunne! murisi kuningas kiukustuneena. — Jos siellä talonpojat todella ovat nousseet käskyjämme vastustamaan, niin lähetämme sinne rankaisijat, jotka listivät heiltä päät kuin nauriilta. Sinä saat silloin lähteä sinne rankaisijaksi, sillä siihen sinä sovellut. Mutta parempia tietoja me tarvitsemme — odotamme Fincken ilmoitusta.

Kuningas oli tuokioksi taas tulistunut, mutta sekin puuska meni sentään odottamattoman helposti ohi. Hänellä näkyi noiden kaikkien toimien lisäksi olevan tänään vielä muitakin ajatuksia ja mietteitä, jotka hänet tällä kertaa täyttivät, — suurempia, tärkeämpiä, — koska hän noin kevyesti toistaiseksi sivuutti tämänkin hänelle niin aran erämaa-asian. Mutta Marttiin olivat nuo Klaus-herran tiedot ajaneet mitä suurimman levottomuuden ja hädän; hän saattoi niitä kuunnellessaan tuskin vaieten paikoillaan istua. Hänen korviaan kuumoitti, niissä soi vuoroin nuoren ylimyksen kertomus, vuoroin kuninkaan kiukkuinen uhkaus, ja hänen hengityksensä läähätti, kun hän koetti siinä asiaankuulumattomana painautua kirjoitustyöhönsä.

Jo Klaus-herran ilmestyminen takaisin tänne Turkuun, jossa hän viime talvena niin monella tavalla oli mellastellut ja Martinkin pientä onnea uhannut, vaikutti nuoreen kirjuriin kuin pahaenteinen jääviima. Alkaako se pelihtiminen taas? — sellainen synkkä ajatus lensi hänen päähänsä. Mutta kun Klaus-herra rupesi kertomaan hämäläisten hyökkäyksestä savolaisten uudiskyliin ja heidän tihutöistään siellä, silloin Martti oivalsi paholaisen olevan merrassa. Johan sähähtelikin kuningas siinä aivan silmittömästi — onneksipa ei ollut Klaus-herra ehtinyt kuulla asioista enempää. Eikä Marttikaan tietämästään hiiskunut, koetti vain ikäänkuin kätkeytyä ja kätkeä hätänsä työpöydän suojaan. Sillä hän käsitti, että Kustaa Finckeltä voi tulla — ja varmasti aikoinaan tuleekin — asiasta repäisevä kirje ja silloin — silloin Jumala armahtakoon Sysikorven sydäntyneitä miehiä!

Monet ajatukset ennättivät jo risteillä nuoren kirjurin mielessä, kun hän siinä kuunteli Klaus-herran tarinaa ja yritti sulallaan piirustella kirjaimia paperille… Pitäisi koettaa saada varoittava sana sinne korvenlaitaisille, että tietävät edes paeta… Mutta miten? Ja miten kieroksi muuttuukaan hänen oma asemansa, jos hänen apuyrityksensä tulevat selville — siinä kiehutaan ehkä vielä yhdessä liemessä salosukulaisten kanssa…! Suottapa eivät hänen korvansa kohisseet.

Mutta Kustaa-kuningas istui sillävälin, Klaus-herran lähdettyä, hiljaa ja miettiväisenä työtuolissaan. Hän näytti jo unohtaneen kaikki äskeiset harminsa ja kiivastuksensa, vihan piirteet olivat poissa hänen harmahtavilta kasvoiltaan ja niiden sijaan oli niille asettunut huolekas, syvän harkinnan ilme. Hän pohti ja punnitsi ilmeisesti jotakin asiaa, joka oli hänelle vielä suuriarvoisempi kuin tsaarin loukkaava kirje ja hämäläistalonpoikain hurjapäinen niskoittelu, — vai oliko ukko tosiaankin niin vanhentunut ja väsähtänyt, että hän kaikki unohtaen oli hervotonna tuolilleen nukahtaa?

Ei. Kotvan siinä silmät ummessa ja liikahtamatta istuttuaan hän äkkiä nousi, ojentausi koko vanhaan majesteettimaiseen suoraselkäisyyteensä, astui askeleen Martin pöydänpäätä lähemmäs ja virkkoi:

Kuninkaan ääni oli nyt selkeä ja varma. Olipa kuin tuo hänen äskeinen sisäinen taistelunsa olisi kypsyttänyt tai jouduttanut hänessä päätöksen, jota hän jo kauan oli kantanut mielessään. Kirje, jota hän nyt ryhtyi sanelemaan, oli hänen vanhimmalle pojalleen Eerikille, kotona Tukholmassa olevalle perintöruhtinaalle. Joskus ennenkin oli kuningas käyttänyt juuri Marttia, eikä ruotsalaisia kirjureitaan, apunaan näitä perhekirjeitään sanellessaan, kenties pitäen suomalaispoikaa niille asioille vieraampana ja vaarattomampana. Niinpä sai Martti nytkin kirjoittaa isäkuninkaan kirjeen kruununperijäpojalle.

Isä kertoi siinä aluksi kovasti väsyneensä ja rasittuneensa tällä pitkällisellä, vaivaloisella Suomen-matkallaan. Kertoi kärsineensä monenlaisia tuskia ja unettomuutta, kertoi näkönsä yhä enemmän hämärtyneen ja vanhuudenraihnauden muutenkin tuntuvasti voittavan, — eipä tiedä, koska 60-vuotiaan vanhuksen aika jättää. Näissä oloissa hän oli paljon ajatellut valtakuntansa ja sukunsa tulevaisuutta ja arvellut kuninkaallisen perheensä esiintyvän voimakkaampana, jos uuden kuninkaan rinnalla hänen nuoremmille veljilleen annetaan hoidettaviksi herttuakunnat, niin että he ovat askelta ylempänä muuta aatelia. Ja koska Juhana on mieltynyt Suomeen ja tahtoo jäädä tänne, on kuningas harkinnut parhaaksi antaa hänelle herttuakunnaksi Turunmaan ja muita osia Suomesta. Tätä ovat myöskin suomalaiset hartaasti pyytäneet, katsoen tämän kaukaisen maanosan menestykselle edullisimmaksi, että sitä lähempää hallitaan. Kuningas arveli, ettei tämä maan etua tarkoittava toimenpide ole vastenmielinen Eerikille, joka varmaankin mielellään näkee, että Juhana asuu täällä vähän loitompana Tukholmasta, ja oli hän sen vuoksi tahtonut hänelle ilmoittaa tästä päätöksestään, ennenkuin hän sen täällä julkaisee ja toimeenpanee.

Kuningas katsoi, näin saneltuaan, tiukasti kirjuriinsa, tutkiakseen, minkä vaikutuksen se häneen oli tekevä. Mutta Martti tunsi hänen katseensa hipiässään ja kirjoitti vain kylmästi, silmää räpäyttämättä, käden värähtämättä, vaikka hänen sisässään mielikuvat ja tunnelmat voimakkaasti syöksähtelivät ja ailahtivat. Kuninkaan siirryttyä lattialle kävelemään tunsi hän tuon tutkivan katseen selässäänkin, kunnes hän oli viimeisen sanan kirjoittanut ja sen hiekalla kuivannut. Silloin kuningas otti kirjeen haltuunsa ja jäi sitä vielä sormeilemaan. Mutta ennenkuin Martti, jonka päivätyö nyt vihdoinkin oli päättynyt, läksi kansliahuoneesta, jossa hän vielä järjesteli töitään, näki hän kuninkaan tempaisevan hanhensulan, piirtävän nimensä kirjeeseen ja lyövän sinettinsä sen alle. Martti poistui huoneesta ääneti kumartaen niinkuin tavallisesti, vaikka tämä työpäivä oli ollut hänelle tavattoman järkyttävä. Mutta kun hän ehti linnan arkitupaan, jonka nurkassa hänellä oli vuoteensa, vaatteensa ja arkkunsa, silloin hän tunsi poskensa palavan ja suonensa takoen tykyttävän, ja hän koetti niin kiireesti kuin mahdollista tyynnyttää ja selvittää ajatuksiaan.

— Jotakin on nyt tehtävä ja tehtävä heti! Mutta mitä, mistä päästä, — mikä tie vie pelastukseen ja onneen?

XXVI

Hitaasti kuluivat illan tunnit. Pitkät ajat oli Martti Pietarinpoika jo pohteisin poskin odottanut Juhana-prinssin makuuhuoneen oven edustalla Turun linnassa, — odotellut turhaan prinssin sieltä tulevaksi, ja odotteli yhä. Mutta oliko nuori ruhtinas tänään taas pitkistä ajoista syventynyt tähtitieteeseensä vai kirjoittiko hän runoja armaalleen, — itsepintaisesti hän nyt siellä viipyi. Eikä uskaltanut Martti kutsumatta käydä sisään huoneeseen.

Vihdoin sentään ovi aukeni ja sieltä astui nuori kuninkaanpoika, suomalaisen uuden ystävänsä Juho Vestgöten seurassa, molemmat hienoiksi suittuina ja puettuina, pitkävartiset ratsusaappaat jalassa, solkiniekat viitat hartioillaan — lähdössä ilmeisesti jollekin hauskalle ratsastusmatkalle. Hiukan kärsimättömänä prinssi poimutti otsaansa, kun Martti vastaan astuen hämmentyneenä rupesi hänelle sopertamaan jotakin pyyntöä.

— Puhu lyhyeen, meitä odotetaan, hän sanoi. — Muistan sinut hyvin
Pähkinälinnasta, koetan puhua puolestasi kuninkaalle.

— En pyydä mitään itselleni, vastasi Martti häpeissään. — Anon vain armoa muutamille köyhille sukulaisilleni, jotka ovat pahoin erehtyneet.

Poimut nuoren ruhtinaan otsalla syvenivät ja hän katsahti vallan kärsivän näköisenä seuratoveriinsa, kun Martti yhä hämmentyneenä ryhtyi tekemään selkoa tuosta kaukaisesta takamaan kahakasta ja hämäläisten omaistensa hädästä.

— Miten minä voisin puuttua noihin vaikeihin erämaa-asioihin? virkkoi hän kädellään torjuen.

— Herttua — mitä sammallat, Martti? Haluaisinhan kyllä tänne herttuaksi jäädä…

— Mutta onhan kuningas jo tehnyt päätöksensä! huudahti Martti ihmetellen, joskin samassa hätääntyen siitä, että ehkä oli puhunut luvattomia. — Ettekö vielä tiedä?

Nyt sai nuori Vestgöte, joka jaloluontoinen, ritarillinen mies viime aikoina oli liittynyt Juhanan alituiseksi seuratoveriksi, vuorostaan odottaa. Sillä prinssi vei, kiireensä unohtaen ja äärimmilleen jännittyneenä, suomalaisen kirjurin takaisin huoneeseensa eikähän Martin siellä auttanut muu kuin kertoa kaikki, minkä kirjuritoimessaan oli saanut tietää. Kuningas oli nähtävästi tahtonut säästää suostumuksenantonsa prinssille yllätyksenä johonkin sopivaan hetkeen ja Martti pyysi nyt hartaasti, ettei jalo kuninkaanpoika hänen varomattomuutensa ilmaisemalla tekisi häntä onnettomaksi.

— Ole huoletta, Martti, onhan meillä keskenämme jo ennestäänkin salaisuuksia! huudahti Juhana miltei kertojaan syliksi käyden uuden ilonsa huumauksessa. — Vai on ukko lopultakin suostunut, vai jo Eerikille asioista ilmoittanut — hyvä! Kauan olen häntä leiponut — mikä lie hänet nyt lopultakin siihen taivuttanut?

— En tiedä, vastasi Martti jo rohkaistuneena äskeisestä alakuloisuudestaan. — Tänä aamuna olivat piispa Mikael ja Henrik Klaunpoika kuninkaan luona, silloin oli varmaankin asioista puhe.

Juhana-prinssi ei ensinkään salannut Martilta suurta iloaan. Hän oli tätä ratkaisua niin kauan valmistellut; hänen turhamaiselle ja kunnianhimoiselle luonteelleen tämä herttuanarvo oli viime syksystä asti häikäisevänä tähtenä kangastanut, mutta sen toteutuminen oli ollut lujissa. Se lohkeaa siis viimeinkin!

— Ole huoletta, jatkoi hän tuokion kuluttua Martille, — minä en tietysti tiedä laatimastasi kirjeestä mitään ja Vestgöten vaiteliaisuudesta vastaan myös. Asiasta tehdään kai ilmoitus vasta jossakin virallisessa, kankeassa tilaisuudessa monien manausten ohessa. Mutta nyt me jo osaamme järjestää täällä olomme ja pyrkimyksemme.

Ja niissä huumeissaan hän oli jo taas syöksymässä ulos Vestgöten seurassa kauniin Kaarinansa luo, joka häntä ilmeisesti odotti. Mutta hän näki samassa Martin kysyvän, pyytävän katseen, pysähtyi ja virkkoi:

— Sinun pyyntösi toteutan ensimmäisenä herttuallisena toimenpiteenäni täällä, siitä ole varma. Minä tahdon alunpitäen saavuttaa täällä talonpoikainkin rakkauden — erehdyksen tehneet armahdetaan! Ja koska ne korven miehet ovat noin tuskissaan menetetyistä takamaistaan, niin koetetaan säilyttää heille ainakin osa heidän entisistä erämaistaan, — isämme ankaruus siinä kohden on ehkä kohtuuton.

Melkein juhlallisella hallitsijaneleellä, ikäänkuin jo uuteen herttuaalliseen arvoonsa astuneena, saneli Juhana nämä lupaukset Martille ja kysyi sitten komeasti:

— Mutta itsesihän on sinun saatava palkinto siitä, että ensimmäisenä toit meille tiedon kuninkaan päätöksestä. Mitä pyydät, sano!

Martilta huikeni maailma silmäin edestä — nyt oli siis se unelmain hetki tullut, jota hän niin usein oli itsekseen kuvitellut ja johon hän salaa oli valmistautunutkin. Hän vastasi arasti:

— Etkä tiedä, minne sen perustaisit, naurahti prinssi. — Tänne Turkuun tietysti! Lieneehän täällä vielä jäljellä joku vanhan kirkon anetalo taikka maakartano piispan pellolla tai luostarihaassa, — sellaisen sinulle lahjoitamme. Ja tietysti pysyt täällä palveluksessamme, sinua tarvitsemme kyllä uudessa hovissamme Turun linnassa, joka nyt uudestaan rakennetaan. Se on sovittu!

Nuori prinssi — Suomen vastainen herttua — olisi varmaankin siinä ilonsa huumauksessa ollut valmis lahjoittamaan pois mitä tahansa eikä se olisi hänestä ollut sittenkään liian suuri palkkio tuosta ratkaisevasta tiedosta. Ja kehoitettuaan Marttia juomaan tänä iltana kannun hänen kunniakseen riensi hän etuhuoneessa odottaneen seuralaisensa kanssa alas rappusia, ilmeisesti jakamaan ilonsa sen naisen kanssa, jonka hän oli muutenkin valinnut ilojensa ja surujensa jakajaksi ja jonka hän nyt piakkoin toivoi voivansa viedä puolisonaan Turun linnaan.

Martti päättikin juoda tänä iltana kannun, mutta sitä ennen hän astui reippaasti ja keveästi Aningaisten kaupunginosaan ja kiirehti sitä enemmän askeleitaan, kuta lähemmäs hän tuli Kyrön Heikin taloa.

XXVII

Sydänkesän ihanimmalla ajalla, kesäkuun lopulla, oli Martti Skytten ollut tapana piispanlinnassaan Turussa pitää suurenlaiset piispanpidot, joihin paikkakunnan sekä hengelliset että maallisetkin herrasväet kutsuttiin vieraiksi. Alkujaan lienee tämä tapa perustunut niihin komeihin juhliin, joita Suomen mahtavat paavilliset kirkkoruhtinaat samoihin aikoihin vuodesta viettivät luonnonkauniissa Kuusistossa ja sen upeissa linnansuojissa. Nyt Kuusisto oli jo lähes puolisataa vuotta ollut rauniona, Turun vanha piispanlinnakin oli nyt rauniona, mutta tätä kesäistä kirkkojuhlaa, johon nyt oli yhdistetty teinien papiksivihkiminen, vietti vielä Agricolakin, vaikka entistä paljoa vaatimattomammin, koruttomassa Lauritsan pappilassaan. Tänä vuonna oli Turussa yhä viipyvä kuningaskin lupautunut tulemaan mestari Mikaelin vieraaksi — ensi kerran Suomessa olonsa aikana — tähän kesäjuhlaan, joka siitä sai loistavamman leiman.

Aamupäivällä oli oltu kirkossa, jossa nuorten teinien vihkiäiset oli toimitettu ja jossa heille vuoroin piispa, vuoroin Ericus Härkäpää oli pitänyt saarnoja ja manauspuheita latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi. Kustaa-kuningaskin oli hoviseurueineen pistäytynyt kirkossa, kuullut siellä muun muassa mestari Eerikin suomalaisen teinisaarnan, josta hän ei ollut sanaakaan ymmärtänyt, ja kun hänet sieltä nyt saatettiin piispan asuntoon, ei hän ollut ihan parhaalla tuulellaan. Koko tämä paavillispohjainen juhla ja tuo oudonkielinen mongerrus saarnatuolista oli häntä tympäissyt. Hänessä oli taas herännyt vanha epäilys, että piispa Agricola sittenkin tavoittelee jotakin paavillista taikka omaperäistä kirkkomahtavuutta, — tämä epäilys oli siellä juhlapenkissä vaikuttanut häiritsevästi hänen mielialaansa ja muihin, parastaikaa hautomiinsa suunnitelmiin.

Oli kuuma poutapäivä, tuulen henkeäkään ei tuntunut, ja umpinaisessa, kapeakujaisessa kaupungissa oli ilma raskas ja pahalta lemahtava; aurinko heijasti melkein polttavana kirkkoa ympäröivistä, vanhoista kivirakennuksista, kirkon pimentoon tottuneet silmät vallan huikenivat siitä kirkkaasta valosta, joten vanhan kuninkaan täytyi kokonaan nojautua poikansa käsivarteen astuessaan toriaukean poikki Lauritsan anetaloon.

Mutta kun hän oli noussut viileän portaikon kautta sisälle tähän nykyiseen piispan asuntoon, häipyi hänestä pian tuo epäilysten ja väsymyksen tunne. Koti oli perin vaatimaton ja siisti, vailla kaikkea sitä loistoa ja prameutta, jota Kustaa oli kuvitellut siellä tapaavansa, — tavallinen, köyhä pappila. Talon emäntää tervehdittyään kuningas virkkoikin Agricolalle melkein ensi sanoikseen:

— Mihin käytät, mestari Mikael, suuret piispantulosi? Kotikomeuteen niitä et ainakaan näy tuhlaavan.

— Suomen piispain tulot eivät enää ole suuret, vastasi Agricola hiljaisesti, mutta ei vailla pientä kärkeä. — Papistomme on köyhä, sille menee suurin osa vielä peruuttamatta olevista piispan kymmenyksistä, joista muuten paljon jää saamattakin.

— Mutta kertyneehän niitä sentään ylijäämään asti sinullekin? tiukkasi kuningas epäluuloisena.

Piispa oli vienyt kuninkaan työhuoneeseensa ja näytti hänelle siellä suurehkon kirjastonsa. Mutta ennen kaikkea viittasi hän siihen pöytään, jolla olivat kaikki hänen kääntämänsä suomalaiset kirkolliskirjat siinä järjestyksessä kuin ne olivat ilmestyneet.

— Niiden painatus tulee kalliiksi, hän lisäsi, ja taas oli siinä huomautuksessa pieni, peitetty kärki. Kun Agricolan aapinen ja Uusi Testamentti oli Tukholmassa painettu, oli hän näet saanut siihen apurahan Kustaa kuninkaalta. Mutta nuo myöhemmin toimittamansa kirjat hänen oli täytynyt kustantaa itse omilla tuloillaan, — kuningas oli ilmeisesti kylmennyt hänen työlleen.

Mutta mainittua kärkeä ei Kustaa huomannut tai ollut huomaavinaan. Hän katseli noita outokielisiä, suomalaisia kirjoja, joista hän osan ennestään tunsi, Agricola kun oli ne hänelle lähettänyt kiitollisena saamastaan avusta, ja virkkoi:

— Aiotko toimittaa suomeksi kaikki, mitä on kirjoitettu ja painettu — sinullahan on suuret suunnitelmat, Mikael!

— Pieni alku on vasta tässä, mutta ison työn ja vaivan takana on ollut sekin. Eivät riitä varat eikä voimatkaan.

Lukumiehen hiljaisen, ahkeran uurastuksen jälki teki täällä joka tapauksessa työtä rakastavaan kuninkaaseen edullisen vaikutuksen. Mutta samalla edelleenkin hiukan vieraan. Siinä oli kaikessa tuossa piispan suomalaisessa touhunnassa kumminkin jotakin ikäänkuin hänestä erilleen pyrkivää, jotakin liian — suomalaista. Se oli kuninkaasta kaiketi sentään varsin vaaratonta, koska hän miltei ivaten kysäisi:

— Kunhan oppisivat aluksi papit, ehkä sitten oppisi kansakin… vähitellen, huoahti piispa, myöntäen kuninkaan osuneen arkaan paikkaan.

— Niin, niin, saattaa olla tälläkin väestöllä omat tarpeensa, myönteli siihen kuningas nyt, hyväntahtoisemmin, ikäänkuin samalla tunnustaen jotakin, mistä hän ei ennen Suomeen tuloaan ollut mitään tiennyt, mutta mistä hän nyt, vaikka haluttomasti, oli tullut vakuutetuksi.

Vieraita saapui sillävälin joukoittain piispalaan, täyttäen pian sen suuren arkituvan. Mutta kuningas viivähti vielä siellä piispan työhuoneessa, vaipuen hetkeksi omiin mietteihinsä. Hän kai siinä vielä kerran pohti ja punnitsi päätöstään, josta hän jo muutamia viikkoja sitten oli tehnyt ilmoituksen pojalleen Eerikille, mutta jota hän ei vielä ollut avoimesti eikä virallisesti julistanut. Hän oli aina vain empinyt, ja tänään hän taas oli empinyt entistä enemmän. Mutta hänen siinä istuessaan tuli Juhana-prinssi hänen luokseen ja kuiskasi kysyvännäköisenä hänelle jotakin. Kun Kustaa näki lemmikkipoikansa täällä taas tuttavallisesti seurustelevan suomalaisten sekä hengellisten että maallisten herrain kanssa, repäisi hän itsensä ikäänkuin irti jostakin painajaisesta ja virkkoi lempeästi:

— Niin, sen täytynee kai tapahtua. Maltahan vähän, poikani, tahdon vielä neuvotella näiden ymmärtäväin miesten kanssa.

Kuningas oli prinssin pyynnöstä päättänyt käyttää tätä tilaisuutta, jolloin Turun väestö oli runsaslukuisena koolla, ilmoittaakseen sille tärkeän päätöksensä. Tieto siitä, että Juhanasta oli tuleva Suomen herttua, sen hallitseva ruhtinas, oli kyllä jo huhuna levinnyt sangen yleisesti. Kuningas ei itsekään ollut pitänyt tätä päätöstään salassa ja Juhanallekin oli hän siitä jo puhunut, teroittaakseen pojalleen niitä ehtoja, joiden puitteissa hän oli valmis lemmikkipoikansa toivomuksen toteuttamaan. Ensiksi hän oli kuitenkin tahtonut odottaa rauhan solmintaa Venäjän kanssa, sotaa hän ei tahtonut pojalleen perinnöksi jättää. Mutta nyt oli juuri äsken Inkerin rajalta saapunut tieto, että siellä Alakylässä, minne Henrik Horn sitä varten oli matkustanut, oli jo välirauha saatu solmituksi, joten sekin este oli poissa.

Nuori prinssi oli kuitenkin levoton. Hän oli pettynyt eikä voinut nyt rauhoittua, ennenkuin kuningas on päätöksensä virallisesti julistanut. Hän liehui senvuoksi kärsimättömänä kuninkaan ympärillä, kiirehtien häntä piispan suurtupaan toimitusta suorittamaan.

— Odota hetki vielä siellä vierasten parissa, missä näyt hyvin viihtyvän, toisti kumminkin kuningas vielä, viitaten häntä poistumaan.

Kustaa tahtoi näet vielä näiden valistuneiden hengenmiesten kanssa neuvotella siitä, ketkä Suomen miehistä hän nimittäisi tänne jäävän alaikäisen poikansa alituisiksi neuvonantajiksi ja auttajiksi. Hän oli kyllä päättänyt antaa Juhanalle Ruotsistakin apuväkeä, m.m. luovuttaa hänelle oman, tottuneen kanslerinsa, mutta hän oivalsi hyvin, että tämän maan hallintoon tarvittiin sen omiakin miehiä, jotka tunsivat tarkoin sen olosuhteet.

— Yhdestä olen jo selvillä, virkkoi kuningas, esitettyään herroille asiansa.

— Henrik Klaunpojasta? arvaili Eerik Härkäpää, kuten aina hiukan hätäisenä.

— Niin, hänestä, myönsi kuningas. — Henrik Horn on luotettava mies, ymmärtävä ja harkitseva, nimittäin hallinnon asioissa enemmän kuin sodassa. Hän on yksi. Mutta kuka toiseksi — kaksi pitää neuvonantajia olla.

Läsnäolleet herrat katsoivat toisiaan ja sitten piispa Agricolaa; he kyllä tiesivät, kuka toiseksi olisi määrättävä, mutta tunsivat myös kuninkaan karsauden Mikaelia kohtaan, ja pitivät sen vuoksi, esimiehensä tahdon tuntien, ehdokkaansa omana tietonaan. Mutta Kustaa Vaasa arvasi heidän ajatuksensa ja heidän vaikenemisensakin syyn, sekä jatkoi:

— Sinua, Mikael Agricola, olemme tietysti ajatelleet, mutta sinuthan tarvitsemme toiseen toimeen; sinun on matkustettava Moskovaan meidän valtuutetuksemme rauhanteossa, ja siihen matkaan voi mennä pitempikin aika — Juhana tarvitsee neuvonantajaa heti.

Läsnäolleet herrat kyllä oivalsivat, ettei tämä suinkaan ollut ainoa syy piispan syrjäyttämiseen. Pohjalla oli ilmeisesti toinen vaikutin, Kustaa Vaasan karsaus Mikael Agricolan omapäistä ja omia teitään kulkevia pyrkimyksiä kohtaan, joita hän yhäkin oli vainuavinaan. Siksi hän heti rupesi tiedustelemaan toisia ehdokkaita Suomen tärkeimpäin vapaasukujen edustajia prinssin neuvonantajiksi. Mainittiin Klaus Kristerinpoika Horn, mainittiin Niilo Boije, mutta molemmat nämä ylimykset olivat tuonnoisten sotaisten harrastusten kautta, joita kuningas nyt pelkäsi, joutuneet hänen epäsuosioonsa.

— Kun eläisi vanha tukeni Erik Fleming! huoahti kuningas. — Tuoltapa tulee hänen poikansa, Klaus, mutta hän on vielä liian nuori.

Sieltä astuikin etuhuoneesta Klaus Eerikinpoika jymähtävin, sotilaallisin askelin kuningasta tervehtimään. Hän oli talvisten kolttostensa jälkeen äskeisellä suksiretkellään. Savoon saavuttanut takaisin kuninkaan suosion, ja leikkisästi tämä nyt hänelle virkkoi:

— Olet vielä liian nuori siihen tehtävään, josta tässä näiden herrain kanssa neuvottelemme. Mutta me tarvitsemme sinuakin kyllä moneen asiaan.

Klaus-herra oli äsken palannut kotoaan Kuitiasta, eikä vielä tiennyt niistä hankkeista, joita kuningas Suomen hallintoon nähden oli suunnitellut. Mutta hänellä paloikin nyt mieli taas sotaisille retkeilyille ja hän virkkoi reippaasti:

— Minullehan on jo eräs tehtävä luvattu. Kuinka käy rankaisuretken kapinoivain hämäläisten talonpoikain luo erämaan rajalle?

Vastenmielinen muisto näkyi palaavan vanhan kuninkaan mieleen. Hän virkkoi otsa rypyssä:

— Niin, ne niskurit, niitä olisi kyllä kuritettava. Mutta en ole saanut vielä Kustaa Finckeltä tarkempia tietoja asiasta.

— Olen valmis lähtemään, milloin tarvitaan, toisti Klaus-herra sotaintoisena.

— Hyvä, palataan siihen asiaan pian, sinä olet varmaankin tiukka mies talonpoikia kurittamaan. Mutta nyt meillä on täällä toinen neuvottelu kesken.

Klaus-herra poistui ja kuningas jäi taas keskustelemaan kirkon miesten kanssa. Hän muisti nyt erään toisen Fleming-suvun jäsenen, hiljaisen, harkitsevan miehen, josta hän täällä Suomessa oli saanut varsin edullisen käsityksen, — Hermanin, Louhisaaren herran, Hämeenlinnan toimeliaan päällikön. Hänestä ei ollut kirkon miehilläkään muuta kuin hyvää sanottavaa, ja kuningas lupasi ensi tilassa kutsua taas Hermanin puheilleen Turkuun.

Piispan suurtuvassa odotteli sillävälin suurilukuinen pitoyleisö, johon kuului pappeja, porvareita ja aatelismiehiä, kuninkaan saapumista — monet jo tiesivät, että siellä tulisi tapahtumaan jokin juhlallinen toimitus, jonka jälkeen vasta päästiin piispan emännän ruokapöytäin ääreen. Ja se odotus kävi sitä jännittävämmäksi, kuta kauemmin kuningas viipyi sisällä Agricolan työhuoneessa. Huhuttiinpa jo, että hän aikoisikin peruuttaa tai lykätä lupauksensa Juhana-prinssin nimittämisestä Suomen herttuaksi, ja juhlavieraat vaappuivat sen johdosta, niinkuin itse prinssikin, toivon ja pelon vaiheilla. Sillä tuo toivo saada prinssi Suomen ruhtinaaksi oli kaikissa piireissä yleinen.

Ainakin yhtä suurella jännityksellä kuin prinssi itse odotti tapahtuvaa ratkaisua siellä piispalan suurtuvan väkijoukossa kuninkaan kirjuri Martti Pietarinpoika; alituisesti hän, palavin silmin, jäntereet pingoittuneina, pälyi sisähuoneen ovelle, josta kuninkaan odotettiin saapuvan. Olihan hänelläkin siinä elämänsä ratkaisu kysymyksessä, onnensa, niinkuin prinssilläkin, tulevaisuutensa enemmän kuin hänellä…

Tämä päivä oli aamusta asti antanut hänen ajatuksilleen paljon askartelua. Hän oli kirkossa vakavana ja melkein kaihomielin katsellut ja kuunnellut, kuinka hänen teinitoverinsa, joiden vuosiluokkaan hänkin olisi kuulunut, nyt vihittiin papeiksi, ja olivat valmiit lähtemään elämäntyötään suorittamaan, ja hän oli itseltään kysynyt, onko hän, heistä syrjään jouduttuaan, uraltaan suistunut seikkailija… Ja nyt täällä piispalassa, jonne hänetkin oli vieraaksi kutsuttu, olivat nuo suurtuvan liitelevät huhut ja epäilykset käyneet häntä raatelemaan. Raukeaako taas kaikki?

Martti oli äskeisen, prinssille viemänsä viestin aiheuttaman ilonhurmeensa jälkeen jälleen saanut tuntea pettymyksiä, tuntea syvästi oman vähäpätöisyytensä, ja se varmuus, joka hänet täytti, kun hän erosi viimeisestä kohtauksestaan vastaisen herttuan kanssa, oli sitten jo melkoisesti ohennut. Kyrön Heikin talossa ei hänen tulevaisuudenkuvitelmiinsa suhtauduttu ollenkaan samalla luottavaisuudella, jolla hän itse niistä kertoi. "Missä on se sinun talosi", niin oli Kyrön eukko heti pisteliäästi kysellyt, "katsotaan nyt ensiksi, minkälainen se on ja mikä on virkasi prinssin hovissa, josta ei kukaan tiedä vielä mitään." Tällainen ryöppy oli jo melkoisesti jäähdyttänyt nuoren miehen tulisia toiveita, mutta olipa Elisa-emäntä samalla hänelle edelleen kehunut, että heidän tyttönsä ei ole köyhän teinikirjurin varassa, — hän näkyi yhä edelleen uskovan noihin talvisiin unelmiinsa Kuitian ylhäisen perijän suosiosta, eikä Martti itsekään ollut siitä asiasta aivan huoleton. Klaus-herra on taas Turussa… sen silmä voi uudelleen iskeä sievään porvaristyttöön…! Ja Kerttu itse, hän oli kyllä luottava ja rakas, mutta hän oli kuin hento vesa, jonka voimakkaampi tahto taisi helposti vääntää millaiseksi tahansa…

Kaikki riippuu siitä, kykeneekö Juhana-prinssi täyttämään lupauksensa, ja se taas riippuu kuninkaan päätöksen pitäväisyydestä, täksi päiväksi määrätystä ratkaisusta, — sen Martti nyt selvästi ja syvästi oivalsi. Ja siksi hänen silmänsä niin odottavina pälyivät sinne sisähuoneen ovelle, josta maan vaaria odotettiin.

Sieltä kirjastohuoneesta astui hetken kuluttua Eerik Härkäpää vieraiden luo suurtupaan. Martti ei voinut silloin hillitä jännitystään; hän riensi kuumeisena tämän entisen opettajansa luo, kyselläkseen häneltä kuulumisia kuninkaan neuvotteluista. Eerikki-maisterihan ei kuitenkaan tiennyt, miksi hänen entinen kelpo oppilaansa nyt oli niin levoton, ja luullen hänen huolehtivan vain erämaasukulaistensa kohtalosta, kertoi hän Martille äskeiset keskustelut kuninkaan ja nuoren Klaus Flemingin välillä tästä asiasta.

— Ikävä kyllä, näyttää todella siltä, kuin Klaus Eerikinpoika lähetettäisiin sinne sisämaahan kurittajaksi, valitti maisteri osaaottavana.

— Sekin vielä! huoahti Martti siihen aivan masentuneena, sillä tähän uutiseen hän ei toki ollut valmistunut.

— Niin, Klaus-herra on ankara talonpoikia kohtaan, ei hän noita erehtyneitä hämäläisparkoja säästä, totesi Härkäpää. — Oletko saanut heille edes varoittavaa sanaa?

Martti seisoi siinä vallan typertyneenä. Hän oli perustanut sukulaistensakin pelastuksentoiveet aivan toiseen laskelmaan, samaan ratkaisuun, jota tuvantäyteinen yleisö nyt niin jännityksellä odotti — pettivätkö nyt kaikki armahdus-unelmat! Jos prinssin nimitys Suomen herttuaksi raukeaa taikka vain lykkäytyykin, ehtii Fincken viesti varmasti perille ja Klaus Fleming lähtee silloin hurjine huovijoukkoineen rankaisemaan noita erämaanlaidan kovaosaisia talonpoikia, jotka eivät edes tiedä sitä varoa! Parhaassa tapauksessa hän saa tavata sukulaismiehensä vankeina täällä Turussa — ehkä itse heidän auttajanaan joutua heidän toverikseen tyrmään…

Tuossahan asteli juuri Klaus Fleming kannuksiaan kilistäen ylimysten parvessa. Mutta eipä ollut nyt nuori Kuitian junkkarikaan kovin voitonvarman näköinen; hän vältti ilmeisesti sitä seuraa, missä Juhana-prinssi tarinoi ja hänen katseensa näyttivät kiukkuisilta, kun hän sinnepäin silmäili… Tuossa sisukkaassa nuorukaisessa kytee siis ilmeisesti vielä se talvinen kauna prinssiä kohtaan, päätteli Martti mielessään, sama sappi, joka hänessä kuohahti Kankaisten häissä. Hän kantaa kyllä salavihaa herttuaakin kohtaan, joka hänet silloin, naissuosiosta kilpailtaessa, löi laudalta ja teki hänestä turkulaisten pilkanesineen, — sellaista sisua moinen isku polttaa kauan ja syvältä! Mutta Juhana-prinssi itsekin näytti tänään perin levottomalta ja alakuloiselta… onko hänellä jo tieto toiveittensa pettämisestä…?

Taas prinssi lähti ilmeisesti huolestuneena suurtuvasta piispan työhuoneeseen isänsä luo. Taas siellä kotvanen viivyttiin… ehkä taisteltiin siellä nyt viime taistelu kuninkaan sitkeitä epäilyksiä vastaan, jotka Marttikin hyvin tunsi, — voittaako siellä lopulta isänrakkaus vai valtiollinen varovaisuus?

Suurtuvan surina oli vähitellen vaimentunut, odotus ja jännitys oli siellä käynyt ylivoimaiseksi, keskustelut ja arvaamiset olivat tauonneet. Martista tuntui jo siltä, kuin kaikki olisi mennyttä. Hän lyyhähti istumaan salin etäisimpään nurkkaan ja katseli melkein tylsästi eteensä.

Silloin aukeni selälleen sisähuoneen ovi. Sieltä astui nyt vihdoinkin Kustaa Vaasa verkkaisena, vanhana ja harmaana, asteli tutisevin askelin odottavain pitovierasten keskelle valtaneuvostensa ja toisten neuvottelussa olleiden herrain seuraamana. Hänen rinnallaan käveli Juhana-prinssi nuorena, pystynä, verevänä kuin kevät syksyn rinnalla, ja kun kuningas asettui nojaamaan tuvan suuren pöydän ääreen, viittasi hän siihenkin poikansa viereensä.

Ei kuulunut hiiskahdustakaan äärimmilleen jännitetystä vierasjoukosta. Kuningaskin seisoi siinä kotvasen ääneti. Hän oli tänään entistä vanhettuneemman ja näivettyneemmän näköinen, hänen jalkansa eivät näyttäneet pöydän tuetta häntä kannattavan ja hänen hämärä katseensa ikäänkuin hapuili ympärilleen. Pariin kertaan hän yritti koroittaa äänensä, mutta se ei nyt tuntunut kurkusta lähtevän. Tuokion kuluttua hän kuitenkin kävi rauhallisesti puhumaan, aluksi hiljaisella, vavahtavalla, ikäänkuin vielä arkailevalla, mutta vähitellen varmistuvalla äänellä:

— Olemme nyt aikeissa jättää tämän maanosan, jossa lähes vuoden olemme viipyneet rajalla käydyn sodan vuoksi. Sen sodan olemme vihdoin saattaneet loppuunsa, välirauha on tehty ja pysyvää rauhaa valmistellaan. Me voimme siten levollisina palata valtakunnan asioita laajemmin valvomaan ja hoitamaan…

Pidätetyin hengityksin kuunteli Turun kansa tätä kuninkaallista esipuhetta, joka ei kuitenkaan vielä viitannut odotetun ratkaisun suuntaan. Martilla kohisi veri ohimoissa ja korvissa, niin että hän tuskin saattoi kuulla kuninkaan puhetta, joka pienen yskähdyksen jälkeen jatkui: — Ennen lähtöämme tahdomme käyttää tätä tilaisuutta, jossa teitä Suomen miehiä on joukko koolla, lausuaksemme teille jäähyväisemme. Vuosi sitten tähän maahan tullessamme emme sitä paljon tunteneet emmekä siihen ihastuneet. Olimme luulleet sen viljavaksi ja hyvinvoivaksi, mutta olemmekin huomanneet sen köyhäksi ja monien tarpeiden alaiseksi. Sikäli kuin nyt olemme tähän maahan ja sen umpimieliseen kansaan tutustuneet, olemme koettaneet näitä tarpeita auttaa ja tahdomme sen edelleenkin tehdä.

— Itsekö, ilmanko prinssin välitystä? kysyi Martti hätkähtelevässä mielessään. Ja kaikkien muidenkin katseissa kuvastui samaa kysymystä. Mutta kuningas jatkoi entistä värähtävämmällä äänellä:

— Sitä varten olemme tehneet päätöksemme, joka on meiltä vaatinut paljon taistelua ja jonka nyt tahdomme ilmaista, niin raskasta kuin se meille onkin. Helpottaaksemme tämän maan hallintoa sekä jotta sen asukkailla olisi, kenen puoleen kääntyä huolissaan ja tarpeissaan ja keneltä saada oikeutta, neuvoa ja apua, olemme päättäneet jättää poikamme tänne käskynhaltijaksi… tänne Suomen herttuaksi…

Nyt se laukesi. Kävi hiljainen humahdus, ikäänkuin helpotuksen huokaus, läpi suuren, väentäytisen salin. Tuntui, kuin mieliä painanut sulku olisi yhtäkkiä avattu. Mutta paikoiltaan ei vielä kukaan liikahtanut eikä ääneensä riemuaan ilmaissut, sillä kaikki ymmärsivät, että kuninkaan puhe oli kesken. Ainoastaan Juhana-prinssi notkisti kauniilla liikkeellä toisen polvensa kuninkaan edessä, ikäänkuin lausuakseen hänelle kiitoksensa ja vastaanottaakseen hänen käskynsä. Mutta se humaus, joka huoneen läpi kävi ja johon Martti Pietarinpojankin helpotuksenhuokaus sekoittui, oli kuitenkin niin voimakas, että kului tuokio, ennenkuin vanha kuningas sai puhettaan jatketuksi. Sillävälin hän istahti, mielenliikutuksensa herpaisemana, vieressään olevaan nojatuoliin, ja virkahti siitä, nyt melkein vihastuneella äänellä:

— Itse emme tänne tahtoisi jäädä, me ikävöimme täältä päinvastoin pois. Mutta poikamme Juhana on tähän valtakunnan osaan mieltynyt, ja haluaa ruveta hyväksenne työskentelemään; siksi olemme tahtoneet noudattaa hänen uudistettuja toivomuksiaan saada jäädä käskynhaltijaksi Suomeen, kuitenkin niin, että Ruotsin kuningas aina on hänen ja tämän niinkuin muittenkin läänitysten yliherra. Mutta teidän herranne ja ruhtinaanne on tästä päivästä alkaen Juhana, Suomen herttua.

Komealta kajahti tämä loppujulistus ja nuoren prinssin uusi arvonimi, — jo remahti äänekäs, hyväksyvä tervehdys salin eri kulmilta. Juhana itse oli noussut ja seisoi siinä nyt riemuaan salaamatta nuorena, voimakkaana ja voitollisena, vapain, kirkkain katsein ympärilleen silmäillen. Hän oli Suomessa-olonsa aikana paljon miehistynyt, hänen hartiansa olivat leventyneet, hänen vartensa oli vahvistunut ja liikkeensä varmistuneet — jopa varjosti hieno, punertava parranalkukin hänen siromuotoisia huuliaan. Ylpeydellä läsnäolevat suomalaiset häntä katselivat nuoren, voimakkaan hallitsijan perikuvana ja liikahtivat jo lähemmäs häntä onnitellakseen.

Mutta kuningas keskeytti ne liikkeet. Hänellä oli vieläkin jotain puhuttavaa. Hän selitti vielä, kuinka vaikea hänen oli erota pojastaan ja kuinka suuren uhrauksen ja suosionosoituksen hän oli tässä suomalaisten hyväksi tehnyt, toivoen ja vaatien, että he vuorostaan uskollisesti ja horjahtamatta hänen poikaansa ja tämän herttuallisia jälkeläisiä ikuisesti uskollisina palvelevat ja kannattavat. Lopuksi hän ilmoitti tämän säädöksensä laatineensa suuremmaksi vakuudeksi myöskin kirjallisesti ja antoi nyt kanslerinsa lukea ääneen sen valtiollisen asiakirjan, johon hän oli koonnut ytimen siitä, mitä hän tässä suullisesti oli Turun rahvaalle ilmoittanut.

— Niin olet nyt, lausui kuningas, kun kansleri oli lopettanut lukunsa, taas seisaalleen noustuaan ja poikansa puoleen kääntyen, — niin olet nyt, rakas poikani, Suomen herttua, mitä lähes vuoden olet uneksinut. Osoita nyt, että miehenä ja ruhtinaana osaat hoitaa saamaasi lääniä, hoitaa sitä itsellesi, tälle maalle, valtakunnalle ja suvullemme kunniaksi!

Siihen päättyi tuo odotettu ja toivottu toimitus. Piispa, valtaherrat ja kaikki muut järjestyksessä kävivät nyt vanhaa kuningasta ja nuorta herttuaa kiittämässä ja onnittelemassa. Äskeinen kiusallinen äänettömyys ja pingoittunut mieliala purkausi iloisten äänten monivaiheiseen, pursuavaan surinaan, joka nuoren Martin korvissa, kun hän kuin humaltuneena liikkui siinä hurisevassa joukossa, kajahti yhtä ihanalta kuin urkujen soitto eräänä talvipäivänä Turun tuomiokirkossa, jossa Viipurin vapautumista vietettiin.

Mutta tämän tohinan keskellä hän kuitenkin taas näki ja kuulikin. Hän näki, kuinka nuori prinssi äskeisen epävarmuutensa jälkeen siinä jälleen ikäänkuin elpyi, kasvoi ja sai käskijän, hallitsevan herttuan, sävyn ja eleet, vastaanottaessaan kaikkien hänen suosioonsa pyrkivien onnittelut. Ja hän kuuli, kuinka Ericus Härkäpää, iloinen kiilto silmissään, kuiskasi Agricolalle:

— Tämä vuosi on ollut vanhalle kuninkaalle opiksi. Tänne tullessaan hän ei meistä suomalaisista eikä meidän erikoistarpeistamme tahtonut tietää mitään, — ei hän olisi silloin meille lemmikkipoikaansa herttuaksi antanut!

— Ei, myönsi piispa hillitymmin, kuten aina. — Mutta täysin hän ei meihin vieläkään luota…

— Se on totta, sinä olet siitä elävä esimerkki Mutta sittenkin hän nyt käsittää ja myöntää, että Suomi on otettava lukuun toisella tavalla kuin ennen, että tämä maa menestyäkseen tarvitsee oman hallituksensa. Kuulitko: "Suomen herttua", siinähän jo Suomen nimi kaikuu erikoisena nimenä, omalla kaiullaan…

Huomasipa Martti Pietarinpoika senkin, että nuori Klaus Fleming viimeisten joukossa tuli kuningasta tervehtimään, sivuuttaen tahallaan prinssin. Hänelle kuningas virkkoi:

— Sinä, Klaus, jäät tietenkin nyt tänne Turkuun, jossa poikamme ympärille hovi keräytyy ja jossa tämän maan ylimyksillä epäilemättä on oleva paljon tehtävää.

— Teidän majesteettinne tietää parhaiten, kuinka onnistumaton minä olen hovimieheksi, — soturiksi sovin paremmin.

— Totta kyllä, hymähti kuningas hyväntahtoisesti. — Mutta onhan tässä maassa kai tehtäviä sellaisillekin…

— Niistä ja muista asioista saat nyt sopia poikani ja hänen neuvonantajainsa kanssa, ne kuuluvat nyt heille, — me matkustamme pois. Sittenhän saatte täällä itse hoitaa erämaa-asianne ja muut asianne, sitähän te suomalaiset olette toivoneetkin…

Kuninkaan äänessä oli hiukan syytöstä, hiukan kaunaa, joka jo kuitenkin oli kuin sulanut hetken yleiseen hyvänsävyisyyteen. Mutta Klaus Fleming ei näyttänyt tuota hyväntahtoisuutta ymmärtävän. Hän seisoi vakavana, melkein synkkänä kuninkaan edessä ja vastasi:

— En tiedä, mitä täällä toivotaan. Minä haluan vain miekallani palvella kuningasta ja sillävälin hoitaa maatilojani… Niitä viljelemään pyydän nyt saada vetäytyä.

— Hä, etkö olekaan sinä samassa ilon huumauksessa, jossa kaikki muut?
Etkö voi tarjota pojalleni miekkaasi ja apuasi?

— Hänellä on riittävästi muuta apua, tuskin hän minua tarvitsee. Äitimme vanhenee, tilamme ovat liian laajat naisen hoitaa, hän kaipaa minua jo tuekseen Paraisiin ja Siuntioon…

Kuningas katsoi kauan ja ihmetellen tätä nuorta ylimystä, parhaan suomalaisen apumiehensä rotevaa poikaa, jossa hän tiesi olevan paljon voimaa, mutta myös paljon itsepäisyyttä. Ja tyytymättömänä hän ärähti:

— Vieköön minut piru, jos pääsen teistä suomalaisista koskaan selville! Te ette näy tietävän, mitä te tahdotte silloinkaan, kun luulisi teitä parhaalla tavalla tyydytetyn. Täällä nyt toiset ulisevat iloaan ja ihastustaan päätöksemme johdosta, mutta tässä yksi jukuri sittenkin kantaa hapanta naamaa ja uhmailee…

— Mene maatiloillesi ja pysy siellä, kunnes sammalet päähäsi kasvaa! Me pidämme kyllä silmällä, rupeatko juonittelemaan meitä tai poikaamme vastaan!

Klaus Fleming kumarsi ääneti ja poistui kalpeana mutta pystypäisenä. Tuo kohtaus oli herättänyt lähinnä seisovain huomiota, Juhana-prinssikin oli kääntynyt katsomaan, mistä hänen isänsä näin äkkiä oli kiivastunut, — hän ei ensinkään ymmärtänyt kopeana poistuvan entisen toverinsa Klaus Eerikinpojan ilmeistä koppavuutta ja nyrpeyttä. Ja hän jäi siitä edelleenkin tietämättömäksi, sillä iloinen surina salissa sai samalla entistä äänekkäämmän voiman, kun piispa Agricola puolisoineen tuli ilmoittamaan, että vaatimaton ateria oli ruokahuoneeseen katettu.

Mutta Martti Pietarinpoika, joka oli läheltä kuullut kuninkaan ja Klaus-herran äskeisen keskustelun, ymmärsi hyvin koko tuon kohtauksen ja Klaus Flemingin itsepäisen kylmyyden syyn. Se kohdistui kyllä nuoreen prinssiin — Kuitian nouseva isäntä on pitkävihainen ja sydämikkö, kuten oli isänsäkin. Martti jo sääli suosijaansa herttuaa, joka oli joutunut tuon karhunpojan vihoihin. Mutta samalla hän rajattomasti riemuitsi tuosta äskeisestä keskustelusta: Klaus-herra on siis saanut potkut, Hämeen retkestä ei tule mitään, kuningas jättää senkin asian Suomen uuden herttuan hoidettavaksi!

Moni oli siinä huoneessa äsken huudahtanut: Eläköön prinssi Juhana, eläköön Suomen herttua! Mutta melkein äkkipäiseltä tuntui sittenkin, kun kuninkaallisen seurueen jo tehdessä lähtöä piispalan ruokahuoneeseen, nuori, innostunut ääni — se oli Martin — vielä kerran keskilattialta erityisellä painolla ja antautumisella heläytti:

XXVII

Eräänä kesäpäivänä levisi Turussa sanoma, että suomalainen kuninkaankirjuri ja airut, entinen turkulainen teini Martti Pietarinpoika, oli saanut palkkiokseen kuninkaalle ja nuorelle herttualle tekemistään palveluksista talon, Pyhän Annan suureen anetaloon kuuluvan pienehkön aputalon Mätäjärven puolelta. Sama huhu, joka aamupäivällä torinlaidassa ostoksiaan tekeväin emäntäin mukana kulona kulkeusi yli kaupungin, tiesi jo iltapäivällä senkin, että Martti aikoi piakkoin mennä naimisiin Köyhän-Kyrön tyttären kanssa. Mistä niinhyvin edellinen tieto, joka oli tosi, kuin jälkimäinen tieto, josta ei ollut vielä mitään lopullista varmuutta, oli lähtenyt liikkeelle, sitä ei Martti Pietarinpoika itsekään tiennyt. Mutta Turku olikin vielä siihen aikaan sellainen pikkukaupunki, jossa porvarit hetipaikalla tiesivät toistensa asiat, väliinpä jo ennen kuin asianomaiset itse.

Mutta Martille siitä tiedon levinnästä ei ollut vahinkoa. Sillä kun hän samana päivänä saapui Kyrölään morsiantaan tervehtimään, oli siellä vastaanotto varsin toisenlaista kuin edellisinä päivinä. Kerttu ei tosin itse sattunut kotiin, mutta Kertun äiti, tuo ennen niin jäykkä Elisa-muori, saatteli Marttia käsipuolesta perhepöytään, ja vakuutteli yhä uudelleen iloaan siitä, että heidän yhteinen harras toivomuksensa tosiaankin oli toteutunut, että poikaprinssi oli täyttänyt sen lupauksen, minkä isäkuningas oli unohtanut. Hän siisti tupansa niinkuin hyvällekin vieraalle ja syötti Martille hunajaleipiä ja simaa, jommoisia herkkuja hän siellä tuskin jouluksikaan oli saanut. Hyvänahkainen Kyrön Heikki itse toruskeli emäntäänsä, että mitä minä sanoin… ja kertoi, miten hän tänä aamuna sillankorvassa tapasi Paksujalan, joka kertoi… Ja kun Kerttu tuokion kuluttua palasi kotiin ja näki äitinsä Martin vieressä hunajaleipää syömässä, niin hän läimäytti kätensä yhteen ja kiirehti kaulaamaan ensiksi äitiään ja sitten Marttia.

— Nythän te olette taas hyvät ystävät kuin ennenkin vanhaan, ilkamoi
Kerttu.

— Mitäs muuta me ollaan koskaan oltu… vastasi äiti melkein kuin loukkaantuneena, — kuka pienistä selkkauksista…!

Ei niistä ainakaan Martti välittänyt. Siellä keskusteltiin sinä iltana jo kihlajaisista ja kuuliaisista, jotka kumminkin piti vähän lykätä, kun se vanha talo Mätäjärven rannalla oli korjauksen tarpeessa. Ja kun Martti teki lähtöä Aningaisista, pääsi Kerttu nyt hänen kanssaan kaupungille kävelemään, — sitä ei ollut Elisa-muori ennen koskaan sallinut.

He kävelivät kevyesti keikkuen ja viserrellen kuin lintupari, ja kun he tulivat Innamaan talon kohdalle, niin he yhtäkkiä päättivät käydä sisään kertomaan Valpuri-tädille onnestaan, — olihan heidän tätä toimekasta emäntää kiittäminen väliensä säilymisestä.

Valpuri onnittelikin ja kyseli ja neuvoi, ja kun hän kuuli, että häät oli lykättävä talonkorjuun vuoksi ehkä aina ensi kevääseen asti, asettui hän kädet lanteilla nuorten eteen ja virkkoi:

— Eikö teillä sen kiireempää olekaan yhteen, tiedättekö niin varmasti, ettei taas talven varrella voi tapahtua jotakin odottamatonta? Ei, suotta en täällä talossani toimittanut Kuitian herralle toista tyttöä, joka sekin kyllä jäi häneltä saamatta, — teidän on mentävä naimisiin heti, pappilaan ilmoittautumaan vielä tänä päivänä!

— Ole huoletta, se ehditään kyllä saada. Mätäjärven aputalon tunnen, sen perhetupa voidaan piankin saada korjatuksi, olkia katolle ja uuni paikoilleen, — muuta te ette aluksi tarvitsekaan. Ensi kuussa siellä jo asutte ja muokkaatte kaalimaan kylvettäväksi ensi keväänä!

— Kun sen saisi toimeen… ei ole meillä vielä pataa, ei vuodetta… hätäili Martti.

— Ne hankitaan. Minä käyn vielä tänä iltana puhuttelemassa Kyrön emäntää — mehän ollaan vanhat, hyvät naapurukset, vaikka tässä nyt tuli vähän kaunaa väliin —, liepäs ihme, jollemme me kaksi naista saisi teitä muutamassa viikossa yhteen! Joutukaa te vain kuulutusta ottamaan…

Valpuri suorastaan ajoi heidät pappilaan, sillä hän oli päättänyt toimeenpanna häät vielä ennen mätäkuuta, se oli hänelle ikäänkuin eräänlainen kunnianasia. Eikähän nuoret kuhertelijat suinkaan panneet vastaan, he tottelivat ja menivät suoraa päätä Innamaasta Turun kaupunginpappilaan naimailmoitusta tekemään, sillaikaa kuin Valpuri ihan lämpimiltään pistäysi pitkistä ajoista Kyrölään. Ja kun he pappilasta palasivat kivipuotien ohi, yhdessä katsellen, mitä heidän ensi hätään olisi sieltä uuteen pesäänsä hankittava, niin myyjättäret niistä nyökäyttivät heille ystävällisesti päätään, ikäänkuin todeten, että oikeinpahan kertoi huhu…

Martti olisi kyllä sitä kävelyä jatkanut pitempäänkin, mutta hänen täytyi tänään vielä joutua linnaan töihinsä, — erottava oli huomiseen. Sillä hänen oli kiireellä saatava valmiiksi eräs tärkeä kirjoitus, ennen kuin pika-airut illalla lähti linnasta liikkeelle.

Ja se oli vähän visainen työ. Piti pukea suomalaiseen asuun, suomalaiselle rahvaalle kaikkialla julkiluettavaksi, se kuninkaan julistus, jossa Kustaa Vaasa määräsi poikansa Juhanan Suomen herttuaksi — hänet ja hänen sukunsa "ikuisiksi ajoiksi". Ennen pitkää istuikin Martti taas vanhassa työhuoneessaan tämän työnsä ääressä, koettaen koota siihen ajatuksensa, jotka kuitenkin pyrkivät liitelemään omia teitään. Hitaanlaisesti siinä nyt siis vaikeat lauseet suomeksi vääntyivät.

Jo tuli herttua itse hänen työpöytänsä luo katsomaan käännöksen edistymistä. Hän oli siihen erityisesti kiintynyt, hän tahtoi välttämättä saada julistuksen suomenkielelläkin jo heti levitetyksi ja koetti nyt Martin olan takaa tavata hänen paperille piirtämiään suomalaisia sanoja, — paljoahan hän ei niistä ymmärtänyt, mutta jonkun sanan kumminkin. Ja Martin hanhensulan rapistessa hän istahti siihen viereen, heittäysi selkäkenoon ja virkkoi:

— Ilolla sitä kaikki tervehtivät, talonpojat, porvarit ja aatelisetkin, vastasi Martti aivan imartelematta.

— Ketä… niin, tiedän, paitsi Klaus Eerikinpoikaa. Kuule, miksi hän, vanha toverimme, meille on niin karsas, miksi ja mistä ajasta?

— Niin, — niin se on. — Pieni varjo himmensi hetkeksi
Juhana-herttuan kirkasta otsaa.

— Hän on visapää… mutta ei auta, me emme voi tässä asiassa häntä hyvittää…

Hetkeksi vain oli se varjo laskeutunut nuoren ruhtinaan kasvoille.
Kohta hän taas iloisempana jutteli:

— Kuulitko, että Klaus olisi tahtonut lähteä hämäläisiä rankaisemaan, — siitä ei onneksi tullut mitään.

— Ei, jumalankiitos, vastasi Martti huoahtaen. — Mutta he odottavat vielä hädässä ja tuskassa armahdustaan.

— Se on totta, nyt tahdomme sen lupauksemme täyttää. Kun tuot käännöksesi sisälle kansliaan, niin neuvotelkaamme Henrik Klaunpojan kanssa, mitä siinä asiassa on tehtävä.

Herttua meni, ja taas sujui Martilta työ nopeammin. Hän tahtoi näet nyt kiirehtiä siihen toiseen tehtävään, saadakseen, jos mahdollista, senkin kirjeen menemään vielä tänä iltana airuen mukana, jonka oli lähdettävä viemään kuninkaan julistusta kaikkiin Suomen linnoihin ja kaupunkeihin. Tunnin kuluttua hän jo riensikin siihen linnan pihasiipeen, jonka alakertaan Juhana-herttualle juuri parhaillaan kansliaa eli hallintohuoneistoa järjestettiin ja sisustettiin.

Kuninkaan omalla avulla ja johdolla oli näet herttua heti nimityksensä jälkeen saanut ruveta harjoittautumaan helpompiin hallintotehtäviin, ja sitä varten hänelle nyt parhaillaan kansliaa järjestettiin. Kuningas aikoi näet itse aivan lähipäivinä lähteä perheineen Ruotsiin, — hän odotteli nyt vain laivojaan, jotka olivat tulossa häntä sinne hakemaan, — ja Suomen asiat, hallinto ja veronkanto, olivat silloin jätettävät yksinomaan herttuan hoteille. Sitä varten oli Henrik Klaunpojan nyt herttuan neuvonantajana oltava joka päivä saapuvilla linnassa ja sitä varten oli Herman Flemingkin jo muuttanut Hämeenlinnasta Turkuun. Kansleri ja kirjurit olivat jo herttuan käytettävissä, mutta tärkeimmät asiat oli sentään kuningas vielä itse ratkaissut.

Siellä herttuan uudessa kansliassa oli Martin saapuessa useampiakin Suomen vallasherroja koolla. He olivat tulleet tapaamaan Henrik Klaunpoikaa, joka äsken oli palannut Inkeristä solmimasta välirauhaa ja joka sekä tämän ansionsa takia että muutenkin nyt yhä enemmän joutui Suomen miehistä keskeisimmäksi. Hänen mukanaan oli Viipurista palannut muutamia siellä rajanpuolustusta varten pari vuotta viipyneitä Turunmaan ja Länsi-Suomen aatelisherroja, Boijeja, Finckejä ja Ståhlarmeja, jotka nyt vihdoinkin, kun välirauha oli solmittu, olivat päässeet kotipuoleensa. Suurin osa aseväkeä oli tosin edelleen jätetty Viipuriin kaikkien tapausten varalta, Klaus Kristerinpoika Horn johtajanaan, mutta myöskin kuninkaan Suomeen tuoma ruotsalainen sotaväki oli jo päällikköjensä johdolla palaamassa Turkuun, jonne sitä näinä päivinä odotettiin.

Rintamalta palanneet soturit kertoivat siellä nyt Simo Tuomaanpojalle ja muille linnan herroille sodan viimeisistä vaiheista ja Viipurin asioista, ja Marttikin, joka edellisen synkän syksyn oli viettänyt Viipurin linnassa, pysähtyi hetkeksi niitä tarinoita kuuntelemaan. Sota oli, sitten kun venäläiset oli viime talvena saatu Suomesta pois, päättynyt vähitellen kuin nukkuvan rukous, mutta rajakahakkain ja epävarman tilanteen vuoksi oli siellä ollut oltava yhtämittaa varustuksissa koko kevät ja kesäkin välirauhan solmiamiseen asti.

— Ja kestääkö nyt se välirauha, kysyi Simo Tuomaanpoika Henrik
Hornilta, — vai vieläkö sinne on uudet yritykset tehtävä?

— Nyt kestää, vastasi Henrik varmasti. — Venäläisillä ei ole mitään halua sitä rikkoa, heillä on jo muuta tekemistä… eikä ole halua meilläkään!

— Ei lähde. Kuumaverisellä Sabelfanalla on nyt korkea sotilasvirka
Viipurissa, ja hän elää siellä tyytyväisenä.

Viipurista oli, kertoivat vieraat edelleen, vanha linnanvouti Maunu Niilonpoika, Ahtisten herra, jolle voudinvirka kuninkaan siellä viipyessä oli käynyt niin perin rasittavaksi, vihdoinkin päässyt reippaan Inga-rouvansa kanssa lähtemään kaivatulle kotitilalleen, Klaus Kristerinpoika oli siellä nyt linnanpäällikkönä. Ja Paavali Juusten oli korjannut linnasta emännäkseen uuteen, kolkkoon piispalaansa sen "erittäin suloisen immen", jota tavatakseen hän niin usein oli linnan arkituvassa iltojaan viettänyt.

Mielenkiinnolla kuunteli Martti näitä Viipurin tarinoita. Mutta se asia, jota varten hän oli kansliaan tullut, poltti häntä samalla — se oli nyt saatava päätökseen ajetuksi. Hän jättikin pian herttualle, joka sisähuoneessa neuvotteli kanslerinsa kanssa, äsken valmistuneen suomennoksensa ja kutsui sinne Juhanan käskystä hetken kuluttua Henrik Klaunpojankin, jolle hän lyhyesti kertoi erämaa-asiansa ja prinssin lupauksen armahtaa omavaltaisuuksiin eksyneet hämäläiset talonpojat. Martin ehdotus oli, että Kustaa Finckelle lähetettäisiin Savon uuteen linnaan kirje, jossa herttua ilmoittaisi saaneensa tietoonsa hämäläisten viimetalvisen hyökkäyksen savolaisten uudisasutuksille, mutta tehdystä anomuksesta päättäneensä antaa heille armon. Kustaa Fincke saa niin ollen antaa sen asian raueta ja koettaa sovinnossa järjestää siellä välit niin, että puheenaoleville hämäläisillekin jäisi jotakin heidän entisistä takamaistaan…

— Minkä neuvon annat minulle, Henrik Klaunpoika, tässä asiassa, joka on ensimmäisiä hallitustoimiani? kysyi nuori herttua hiukan levottomana Hornilta. Sillä lupauksestaan huolimatta ei hän siitä ratkaisusta ollut aivan varma.

— Tuleeko minun vastata, sen mukaan, mitä itse pidän oikeana ja parhaana, vai niinkuin luulen kuninkaan asiata katsovan? kysyi neuvonantaja varovasti.

— Ilmoita minulle oma vilpitön mielipiteesi, niinhän sinun on neuvonantajanani aina tehtävä.

— Silloin vastaan ilolla, että teidän ruhtinaallisen korkeutenne hellä sydän on tässä, armoon suostuen, osunut oikeaan. Erämaat ovat vakinaisesti asutettavat, mutta älkäämme ajako sitä niin kaavamaisesti, että talonpoikien elinkeinot yhtäkkiä häiriytyvät…

— Niin ollen, — kirjoita, Martti, kirje Finckelle niinkuin olit aikonut, huudahti herttua helpotuksella. Tässä oli ensimmäinen tapaus, jossa hän lähti toimimaan aivan ominpäin, vieläpä tietäen isänsä olevan toista mieltä, ja siksi se ratkaisu oli häntä painanut. Nyt, saatuaan kuninkaan määräämän neuvonantajansa puolelleen, hän tunsi mielensä keventyvän ja tunsi samalla tyydytystä siitä, että hän saattoi omankin ymmärryksensä ja oikeuskäsityksensä varassa ryhtyä hallitustehtäviin uudessa herttuakunnassaan.

Martti ei vitkastellut käydessään toteuttamaan herttuan lupausta ja käskyä. Sillaikaa kuin herrat jatkoivat kansliassa keskusteluaan, hän laati kirjeen Kustaa Finckelle valmiiksi ja ennen pitkää hän jo saattoi sen esittää herttuan allekirjoitettavaksi. Nuori prinssi luki sen ja piirusti kauniisti nimensä alle: Juhana, Suomen herttua… Mutta samassa syntyi siellä etuhuoneessa liikettä ja hälinää. Kaikki nousivat istuimiltaan kunnioittaen tervehtimään, — kuningas oli näet laskeutunut alas asuinkerroksestaan herttuan uuteen kansliaan katsomaan, kuinka siellä nyt työskennellään. Hän tervehti hyväntuulisena koossa olevia herroja, virkahtaen:

— Totta tosiaan, johan täällä herttuan kansliassa on koko Suomen ylimystö koolla. Hauskaa nähdä — näinkö aiottekin ryhtyä nyt tämän maan asioita hoitamaan? Suomalaiset herrainpäivät!

Ukko hymyili näin leikkisästi huudahtaessaan, mutta olipa vähän karkeakin hänen sanoissaan. Ja astuessaan poikansa pöydän luo hän jatkoi:

— Ja täällä jo tehtyjä päätöksiä allekirjoitetaan, — suomalainen hallitus! Mitä te olette siinä kirjoittaneet?

Martti oli karahtanut punaiseksi kasvoiltaan ja hiukan levotonna hypisteli herttuakin vielä edessään olevaa paperia, jonka tuoretta nimikirjoitusta hän parhaillaan hiekalla kuivali. Mutta Henrik Klaunpoika vastasi rauhallisesti: — Herttuallinen armahdus eräille erehtyneille, — hänen ensimmäinen armonosoituksensa Suomen herttuana!

— Vai armahdus, niissä asioissa on oltava varovaisia! Maata on lujalla kädellä hallittava, rikoksen tehneiden tulee saada rangaistuksensa, muuten heikkenee hallituksen valta.

— Mutta lempeydellä hankimme itsellemme ystäviä ja tuemme samalla valtaamme, vastasi siihen nyt nuori herttua.

Jo oli Martilla taas luonto lysähtää matalaksi. Karille tässä jouduttiin sittenkin, päätteli hän, kuninkaan kiivautta erämaa-asiassa muistellessaan. Kaikki meni hornaan!

Mutta ennenkuin prinssi oli ehtinyt ruveta Finckelle osoitettua kirjettä lukemaan, kysyttiin kuningasta etuhuoneeseen. Sinne oli saapunut kaukainen matkustaja, Kustaalle tervetullut vieras, — Turun tuomiorovasti Knuutti Juhonpoika. Hän oli juurikaan palannut Turkuun pitkältä, Moskovaan saakka tekemältään matkalta, ja saapui suoraa päätä linnaan tekemään kuninkaalle tiliä lähettilästoimestaan, — linnan juhlahuoneista oli hänet saatettu kuninkaan luo alas herttuan kansliaan. Tähän odotettuun vieraaseen ja hänen uutisiinsa kiintyi nyt vanhan kuninkaan koko huomio.

— Miten voi siis ystävämme tsaari? kyseli Kustaa heti ensi tervehdyksen jälkeen. — Hän on ollut meille kirjeissään usein sangen epäkohtelias ja töykeä, eikö hän sinua, meidän lähettilästämme, pidellyt siellä pahoin?

— Ei, hyvin minua pideltiin, niinkuin parasta vierasta ja kuninkaan lähettilästä tulee, vastasi melkein ylpeästi tuomiorovasti, joka tällä matkallaan ilmeisesti oli reipastunut. — Olin siellä tervetullut airut, sillä suuriruhtinas haluaa nyt hartaasti rauhaa ja rauhan valmisteluhan oli asianani.

— Joko hän on vihdoinkin kypsä? huudahti kuningas siihen riemastuneena. — Taisipa hän saada tarpeensa siitä viimetalvisesta hyökkäyksestä Viipuriin.

— Niin, ja siellä selkkautuvat nyt asiat toisilla rajoilla;
Liivinmaalle on lähetettävä aseväkeä, sotakin voi siellä pian puhjeta…

— Ja me pääsemme täällä pysyvään rauhaan! Parempaa tietoa et olisi voinut meille tuoda. Nyt me voimme täydessä levossa ja mielenrauhassa palata kotiin Suomesta, jossa tämä sota on tuottanut meille niin paljon huolta. Suuriruhtinas siis suostuu tarjottuun ehdotukseen pysyvän rauhan solmimisesta?

— Ilolla. Hän vain odottaa meidän rauhanneuvottelijoitamme Moskovaan, jossa rauha allekirjoitetaan ja sen vahvistukseksi ristiä suudellaan.

— Viekää sana Agricolalle, että hänen on sinne pian valmistauduttava, intoili vanha kuningas nyt vallan pohteissaan. — Ja me lähdemme Ruotsiin! Hoida sinä nyt vain, poikani, tämän maan hallintoa, niinkuin olet aloittanut neuvonantajaisi avulla, me emme niihin enää tahdo puuttua, — me odotamme täällä nyt vain laivojamme!

— Tule, Canutus! Sinä olet palannut pitkältä matkalta ja tarvitset jotain suuhusikin; maljan ääressä saat kertoa meille tarkemmin matkastasi. Tule, Juhana, sinäkin sinne vaakunasaliin, jonne nyt pöydät katetaan, ja tulkaa te muutkin Suomen miehet, tämä saapunut viesti on kannun arvoinen!

Siihen häipyi Kustaa-kuninkaan aikomus tutustua herttuan ensimmäiseen hallitustoimeen. Hän kävellä köpitti entistä reippaampana ja notkeampana tuomiorovastin rinnalla linnan juhlahuoneisiin ja sinne lähtivät vähitellen Suomen herratkin toinen toisensa perästä.

Mutta Martti Pietarinpoika sulki kansliassa kiireellä Kustaa Finckelle menevän kirjeen, kiinnitti siihen herttuallisen vahasinetin ja riensi viemään tämänkin kirjeen airuelle, joka juuri oli lähdössä matkalleen sisämaahan. Mutta vasta kun hän oli nähnyt pika-airuen linnan pihalla nousevan satulaan ja ajavan portista ulos, hän puolestaan hengähti keventyneenä ja päivätyöhönsä tyytyväisenä.

XXIX

Muutamia viikkoja pitempään kuin oli aikonut sai Kustaa-kuningas Turun linnassa odottaa Ruotsista häntä ja hänen hoviaan sekä sotaväkeään hakemaan saapuvia laivoja. Mutta ne odotuspäivät eivät nyt tuntuneet vanhasta kuninkaasta pitkiltä eikä hän käynyt kärsimättömäksi laivainsa viipymisestä. Sillä tyyntynein mielin, saatuaan tehtävänsä Suomessa hyvään päätökseen, hän nyt lepäsi nauttien sydänkesän herttaista suloa ja retkeillen perheensä kanssa jäähyväisvierailuilla Paraisten, Piikkiön ja Maskun herraskartanoissa, — pistäytyipä hän Taivassalossa asti vanhaa Mikael Karpalaista hyvästelemässä. Hartaammin kuin kuningas itse odotti nyt kotiinlähtöä nuori kuningatar, joka jo oli ruvennut pitkästymään tähän "maanpakolaisuuteen", ja kenties kaikista kärsimättömämmin katseli Juhana-herttua mereltä nousevia purjeita, päästäkseen jo yksin ja täysvaltaisena herttuakunnassaan ja Turun linnassa isännöimään.

Vihdoin olivatkin nyt odotetut laivat laskeneet linnan selälle ja Viipurista saapunut sotaväki oli niihin heti sijoitettu. Kaunis oli se heinäkuun poutapäivä, jona linnasta kannettiin kuninkaan tavaroita alas Vesiportille, minkä edustaiseen laituriin oli kytketty korkeakeulainen päällikkölaiva; helteessä hikosi tervattu kansi ja leppeästi leyhytteli heikko maatuuli sen levitettyjä purjeita. Lähdön hetki oli tullut.

Vesiportin laiturille kokoontuivat pian korkeita vieraita hyvästelemään Suomen vallassäätyjen ja porvariston edustajat, kirkon esipapit ja linnan väki. Kuningatar ja kuninkaalliset lapset riensivät edeltä ketterästi ja iloisina laivaan, viimeisenä käveli sinne kuningas itse Juhana-herttuan taluttamana. Sillaikaa kuin toiset laivat jo nostivat ankkurinsa ja lähtivät hiljaa loittonemaan linnan selälle pysähtyi hän kumminkin vielä laiturille kädestä hyvästelemään kaikkia saattajiaan. Kauimmin hän piteli Henrik Klaunpojan kättä, antaen hänelle poikaansa nähden vielä viimeiset neuvot ja puhuen:

— Näin olette siis, te suomalaiset ja sinä Juhana, tahtoneet, että minun on tänne jätettävä rakkaimpani. Neuvo häntä ja varjele, Henrik Klaunpoika…!

— Uskollisesti sen teen, lupasi vakavaryhtinen ylimys. Mutta kuningas jatkoi vielä:

— Uusi aika, jota olette toivoneet, alkaa nyt teille, minun, vanhan, lähtiessä. Käyttäkää sitä oikein tämän uuden herttuakunnan, mutta myöskin valtakunnan, onneksi, — sen eheyttä muistaen!

Kyyneleet valahtivat vanhuksen heikoista silmistä, kun hän poikaansa jäähyväisiksi syleili, valahtivat alas syväuurteisia poskia pitkin ja valkoiselle parralle saakka. Mutta säteilevänä, nuoruutta uhkuvana herttua auttoi isänsä laivaan, missä norja kuningatar otti hänet hellästi vastaan ja kävi häntä tukien taluttamaan.

Köydet irroitettiin ja verkalleen loittoni laiva laiturista, saaden vähitellen tuulta purjeisiinsa. Kotvan seisoivat rannalle jääneet Vesiportin edustalla katsellen etääntyviä aluksia ja nousivat sitten pienin parvin takaisin linnaan, josta kuului rakennusmiesten kirveiden kolinaa ja vasarain iskuja — siellä oli jo herttuan toimesta ryhdytty varustus- ja sisustustöihin hänen uutta hoviaan varten.

Ensi kiireellä siellä herttuan asuinhuoneiden vierelle sisustettiin huoneita hänen lemmittyään, Kaarina Hannuntytärtä, varten, jonka tiedettiin kuninkaan hiljaisella suostumuksella, joskin nimenomaisetta luvatta, piakkoin muuttavan herttuan luo linnaan. Mutta muitakin uudistuksia oli nuoren herttuan suunnitelman mukaan jo tekeillä tuohon vanhaan linnaan, jonka pihoilla nyt lautoja sahattiin ja jonka käytävissä kirvesmiehiä kuhisi.

Hetkisen katsoivat sitä uuden ajan ennettä myöskin kuningasta saattamassa olleet Turun kirkon esipapit, piispa Agricola, tuomiorovasti Canutus ja maisteri Eerik Härkäpää. Sitten lähtivät he kolmisin jalan astumaan kaunista rantatietä myöten linnasta kaupunkiin päin. Päivä oli helteisimmillään, kuuma oli pitkätakkisten siinä taivaltaa ja alituisesti ohi ratsastavat aatelisherrat ja huovijoukot tupruttivat lisäksi sakeita pölypilviä hiekkaiselta maantieltä. Mutta lakit kourassa astelevat hengen miehet eivät sitä huomanneet, he olivat taas vaipuneet verkkaisaan keskusteluun kirkkoaan ja työtään koskevista asioista, ja se kiinnitti kokonaan heidän huomionsa. Vihdoinkin he kumminkin, linnan portista kaupungin alueelle astuttuaan ja kivisillan korvaa lähestyessään, pysähtyivät joen äyräälle; pyyhkivät siinä hikeä otsaltaan ja istahtivat keskentekoisen rakennuskehän katveeseen hirsikasalle levähtämään. Heillä ei ollut tänään kiirettä mihinkään, päivän työ oli tehty, kuningas oli saatettu matkalle, — siellä välkkyivät vielä saarten lomissa loittonevat, valkoiset purjeet, — suloista oli siinä törmällä levätä.

— Uusi aika meille nyt siis alkaa, virkkoi piispa hiljaisella äänellä.
— Niinhän sanoi kuningaskin lähtiessään, vaikka hän ei siitä iloinnut.
Mitä tuo nyt tämä toivottu aika mukanaan niille, jotka sen saavat nähdä?

— Hyviä enteitä, tietysti, vastasi Härkäpää reippaasti, kuten aina. — Täällä onkin ilma ollut kauan painostava, ja varsinkin vanhan kuninkaan täällä viipyessä. Hän ei enää ymmärrä nousevan ajan henkeä eikä tarpeita, siksi hän ei ollut iloinen. Nuoret voimat astuvat nyt täällä aisoihin oman herttuamme johdolla, — miksi et ole sinä iloinen, veljeni Mikael?

Piispa ei vastannut, mutta tuomiorovasti, joka näytti olevan samassa raukeassa, miltei raskaassa mielialassa kuin Agricola, viittasi vastapäiseltä rannalta linnaan päin soutavaan venheeseen ja kysyi:

— Kaiketi Kaarina Hannuntyttären, — kiirepä sillä sinne todella näkyy olevan, vastasi Eerikkimaisteri. — Mutta olkoon nuorilla vapautensa, vaikka me emme sitä ymmärräkään, eihän se voine meiltä uuden ajan sarastusta sumentaa…!

— Eipä kyllä, myönsi rovasti. — Tulin vain ajatelleeksi, mikä on varsinainen, syvin syy siihen, että Suomi nyt on kohotettu herttuakunnaksi, että se on saanut tänne kuninkaanpojan ruhtinaakseen…

— Syitä on tietysti useampia, vastasi Ericus. — Nuoren prinssin kunnianhimo, vanhan kuninkaan halu hankkia arvoasemaa ja valtaa suvulleen, ehkä myös huolenpito tästä syrjäisestä maasta, jota on hankala Ruotsista asti hallita…

— Kaikki totta, myönsi rovasti. — Varsinainen, ratkaiseva syy on ehkä sittenkin kuninkaanpojan mieltyminen turkulaiseen porvaristyttäreen, hänen halunsa saada hänet emännäkseen Turun linnaan, — siksi hän luoksemme jää!

— Tarkoitat, — puuttui nyt piispa keskusteluun —, että nämä syyt tämän maanosan, Suomen, muuttuneeseen asemaan ovat aivan ulkonaiset, meistä itsestämme riippumattomat, ja että ne eivät sellaisina paljoa vaikuta oloihimme. Olet oikeassa, Canutus! Sen uudistuksen, jota me isänmaallemme toivoisimme, jota työllämme valmistelemme, sen pitäisi lähteä sisästä päin, omasta, itsetietoisesta halustamme. Mutta sellaista meillä ei vielä ole.

— Ei ole vielä, ennenkuin sitä kasvaa, myönsi maisteri. — Mutta hyväpä niinkin…

— Parasta toivokaamme, virkkoi piispa,—vaikka olemmekin sattumain varassa, jotka riippuvat meidän ulkopuolellamme olevista tekijöistä…

Kirkon esipapit unohtuivat pitkäksi hetkeksi siihen tiepuoleen, kauniille jokitörmälle, näin harvakseen tarinoimaan. Äkkiä kuului taas linnasta päin tulevalta tieltä monien kavioiden kopsetta ja vilkkaita, iloisia ääniä, — sieltä ajoi herttuan seurue, nuoria miehiä ja naisia, siloisiksi suituilla ratsuillaan hilpeästi keskustellen kaupunkiin päin. Hovihenkilöiden perässä saapui vielä muutamia torvensoittajiakin ja pillipiipareita. Herttuan rinnalla ratsasti siinä hänen lemmittynsä, kaunis Kaarina, verevänä ja notkeana. Mutta hän näytti nyt entistä pystypäisemmältä, oli jo kuin jotain kuninkaallista hänen niskansa asennossa, ja hänen suupielissään väreili jo vähän käskijän piirrettä. Ja ikäänkuin entistä kunnioittavammin jättäysivät toiset ratsastajat herttuasta ja hänen vierustoveristaan vähän jäljemmäs.

Kirkonmiehet nousivat herttuaa tervehtimään ja tämä pysähdytti heidän kohdallaan hevosensa, virkkaen hilpeästi:

— Teidän entisen oppilaanne, meidän herttuallisen kirjurimme, Martti
Pietarinpojan häihin. Viemme morsiamelle pienen häälahjan…

— Nytkö ne häät jo vietetään, ihmetteli piispakin. Hän oli kyllä Martilta itseltään kuullut, että Innamaan toimekas emäntä oli ottanut asian huolekseen, mutta eipä ollut hän uskonut kaiken niin nopeasti käyvän.

— Tänään tanssimme Martin häitä Kyrön Heikin pihalla lehmusten alla, siksi on meillä soittajatkin mukanamme, ja sitten saatamme nuoren parin uuteen kotiin, jutteli Juhana-prinssi nuorekkaana. — Valmistamme hänelle iloisen yllätyksen, eikö niin, piispa?

Iloisesti tarinoiden jatkoi herttuallinen seurue matkaansa Aningaisten kaupunginosaan päin. Ja ennen pitkää rupesi sieltä kaukaa kuulumaan huilun hilpeä ääni.

— Hän on sydämellinen nuorukainen, tämä kaunis herttuamme, virkkoi silloin taas Härkäpää innostuneena. Ja hän tahtoo olla kansan suosiossa, ja osaakin, — juuri sillä hän voittaa kaikkien sydämet. Hän on pian, saatte nähdä, todella Suomen herttua!

— Niin, toivokaamme, myönsi piispa. — Nuoressa prinssissä on paljon hyviä ituja, — vielä on hän leikkivä, hyväluontoinen lapsi.

— Muistan, ja toivon kaikkea onnea nyt alkaneelta uudelta ajalta. — Hän nousi samalla hirsikasalta, ja he lähtivät vihdoinkin jatkamaan matkaansa sillalle päin. Viimeinen purje oli jo aikoja sitten hävinnyt saarten taa ja rakennuskehän varjo venyi pitkäksi. — Mutta muistakaamme myös, jatkoi Agricola heidän astellessaan, että kansojen onni ei riipu sattumasta eikä yksityishenkilöstä, se riippuu niiden omasta elinvoimasta ja miten sitä kehitetään ja karaistaan. Tämä vaatii meiltä Suomessa sitkeää työtä, sitä on meidän taas huomenna tehtävä — uutta, nousevaa aikaa valmistaaksemme!

Kolmisin kävelivät näin Suomen henkisen elämän esipapit Turun kivisillan yli, kääntyen siitä vanhaa, raunioitunutta kirkkokorttelia kohti. Mutta joen takaa, Aningaisiin syntyvästä uudesta kaupunginosasta, toi lauhkea iltatuuli vielä toisinaan heidän korviinsa katkelmia huilujen pehmoisista, iloisista sävelistä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGAS SUOMESSA: HISTORIALLINEN ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.