The Project Gutenberg eBook of Lahjakas: Kertomus, by Lars Dilling

I. Haaaveiluja.
II. Kasvitiedettä.
III. Herroiksi ajamista.
IV. Alkeisopetuksia.
V. Toivehikkaita poikia.
VI. Ripillelaskijaiset.
VII. Leikkitulitus.
VIII. Kova kolaus.
IX. Suuria muutoksia.
X. Surujuhla.
XI. Ensi askel.
XII. Äidit.
XIII. Rantaporras vedetään pois.
XIV. Parisin elämää.
XV. Ranskalaista hajuainetta.
XVI. Pimeitä kesäpäiviä.
XVII. Koditon.
XVIII. Taas pois.
XIX. Juttuja näytösten välillä.
XX. Silkkilaahusten keskellä.
XXI. Timanttipuuterin silmään.
XXII. Viimeisen kerran tällä erällä.
XXIII. Vanhoja saatavia.
XXIV. Jäähyväiset.
XXV. Kotinurkissa.
XXVI. Muukalainen Israelissa.
XXVII. Ihana syksy.
XXVIII. Loppukuvaus.

Lorenz Falk oli hänen nimensä, ja hän oli syntynyt keskipalkoilla vuosisataamme, tätä vuosisataa, jota, niin kuin rakasta lasta ainakin, niin monella nimellä mainitaan; milloin sanotaan sitä keksintöjen vuosisadaksi, milloin salahankkeiden ja dynamiitin vuosisadaksi, mutta mitä tähän aikaan mieluummin olisi hermottomuuden ja morfinin vuosisadaksi nimitettävä.

Hän oli sangen lahjakas lapsi, ja se merkitsi siihen aikaan paljoa enemmän kuin nyt, kun kaikki lapset ovat siksi lahjakkaita, jotta pystyvät vanhemmilleen opettamaan, että kristinoppi on vanha, tuhma satu, että avioliitto ja kuningasvalta ovat vanhentuneita laitoksia ja että kaikki inhimillinen synti, murhe ja viheliäisyys poikkeuksetta seuraa mikrobeista ja bakterioista.

Hänen vanhempansa olivat tilanomistaja Hans Falk Falkestadissa ja hänen vaimonsa Beate Christensen, lomöläisen laivanisännän Christensenin tytär.

Isä oli mittava, karkealuinen mies, vähäsen köyryselkäinen niin kuin kaikki pitkät ihmiset, voimakas ja hyvänsävyinen, niin kuin kaikki väkevät tavallisesti ovat.

Äiti oli vähäinen ja hento, jotenkin kivulloinen, kasvot hienot, kalpeat, ja päässä pari semmoisia kauniita, vehreänharmaita silmiä, jotka toisinaan voivat näyttää niin ihmetyttävän lempeiltä ja toisinaan terävästi salamoida. Hän oli lujaluontoinen, tunnollinen ja ankara, ja jos hänessä joskus heikkoutta havaittiin, ilmaantui sitä, niin kuin kaikissa muissakin äideissä, ainoastaan lastansa, avioliittonsa ensimmäistä ja viimeistä kohtaan.

Vanhemmat, jotka ennen vanhan tilanomistaja Falkin kuolemaa olivat läheisessä pienessä kaupungissa asuneet, olivat sivistyneitä ihmisiä, jotka eivät ympärillä asuvain talonpoikain kanssa paljoa seurustelleet, eikä poikakaan, Lorenz, ylimalkaan mikään talonpoikaislapsi ollut.

Hän oli heikko hamasta syntymästään saakka, hieno, kalpea ja hento kuin äitinsä, ja silmänsäkin olivat yhtä kauniit vehreänharmaat. Suuri, käyrä sukunenä oli ainoa, minkä hän oli isältään perinyt.

Hän istui mieluummin hiljaa jossakin nurkassa ja luki romaaneja, ja jotenkin varhaisesta lapsuudestaan saakka hän suuresti rakasti näytelmätaidetta.

Ensi kertaa vanhempainsa kanssa pääkaupungissa käydessään hän näki "Fra Diavolo"-operan, ja kotiin palatessaan hän heti suulakalla liimasi arkin kirjoituspaperia päähänsä ja alkoi niin hurjasti ulvoa että äiti syöksähti sisään ja luuli hänen jalkansa taittaneen, kunnes hänelle selitettiin pojan näyttelevän italialaista talonpoikaistyttöä, joka lauloi erään arian.

Sen jälkeen hän kävi aina niitä näytelmiä katsomassa, joita kuljeksivat tanskalaiset näyttelijäseurat kaupungissa antoivat, ja näytteli sitten kappaleita pienessä nukketeaatterissa, jonka hän itse oli laitellut.

Hänen rakkain olinpaikkansa oli kylkirakennuksen iso sali, jota ainoastaan suuremmissa vieraspidoissa käytettiin. Huonekalut olivat vanhanaikuiset, mustaksi kiillotetut ja kultauksilla koristetut sekä päällystetyt heleänpunaisella tamastilla, ja suuret kullatut kuvastimet painoivat kaikkeen tähän komeuteen vielä sangen hienon leiman.

Täällä hän saattoi tuntikausia istuskella. Täällä eräässä nurkassa oli hänen nukketeatterinsa, ja väsyttyänsä paperinukilla näyttelemiseen, esiintyi hän itse näyttelijänä. Silloin hän istahti johonkuhun kullattuun nojatuoliin ja oli aina olevinansa joku ranskalainen kreivi tahi parooni, joka kuvitellun prinsessan tahi markisittaren kanssa keskusteli.

Hän oli näet täyttänyt päänsä Aleksanteri Dumasin ja Eugène Suesin
romaaneilla ja otti haaveiluihinsa aiheet "Kolmesta musketööristä",
"Kahdenkymmenen vuoden kuluttua" ynnä muista semmoisista ranskalaisten
Ludvigien turmeltuneen, mutta loistavan hovin kuvauksista.

Joka hänen ensin oli saattanut tällä tavalla ranskalaista kirjallisuutta ihailemaan, se oli emännöitsijä, neitsy Mikkelsen, nuori tyttö, hiukkasen neljännelläkymmenellä, joka oli Falkestadissa jo vanhan herran ajoilta asti ollut.

Neitsy Mikkelsen oli pieni pyylevä olento, jolla oli kähärät hiukset ja kellahtavan vaaleat pöhökasvot. Hän piti sinistä pumpulihametta ja valkeata keittiöesiliinaa, joka oli täpö täynnä nokitäpliä, ja kun hänellä oli ainaisena tapana nenänsä alustaa esiliinaansa pyyhkiä, kuului hänen jokapäiväiseen vaatteukseensa myös vakinaiset mustat viikset, jotka eivät juuri hänen kauneuttansa lisäämään sopivat olleet.

Vanhan herran aikana oli neitsy Mikkelsenin suotu kaunokirjallisuuttansa rauhassa ahmia; mutta nuoren herrasväen tultua ei hän enää patojansa hoidellessaan saanut häiritsemättä antautua noitten kiellettyjen ranskalaisten hedelmien nauttimiseen, ja kuultuaan rouva Falkin askeleet ruokasalista, täytyi hänen laittaa luettavansa lymyyn niitä sopimattomimpiinkin paikkoihin.

Nuori rouva, näet, tunki silmäyksiänsä joka paikkaan, ja eräänä päivänä hän keksi keittiössään kokonaisen lainakirjaston piilevän; siltä "Kuningattaren kaulanauha" oli hiililaatikossa, ja "Vicomte de Bragelonne" kätkettynä tyhjään liemimaljaan, ja kun hänen piti paistiin suolaa ottaman, silloin hän sai käteensä "Monte Criston kreivin".

Neitsyen kauhistunut naama heti ilmaisi, että hän se syyllinen oli, jonka tähden hän saikin ankaran manauksen tästä alkaen luopua semmoisista keittotaiteellisista tavattomuuksista.

Pikku Lorenz hämmästytti häntä kuitenkin heti sen jälkeen juuri hänen ollessaan keskellä erästä "Seitsemään kuolemansyntiin" kuuluvata, ja tämän vaitioloa ostaakseen hän sitten teki hänet rikostoverikseen ranskalaisessa kirjallisuudessa, jota he sen jälkeen yhdessä iloiten huvituksekseen nauttivat.

Päästyään iltapäivällä joutilaaksi, hiipi neitsy Mikkelsen aina suureen alatupaan Lorenzin luokse, jossa hän sitten tämän ääneensä lukiessa neulomuksineen istui.

Tätä vastaan ei rouva Falkilla mitään muistuttamista ollut; sillä hän aina evästi poikansa hyvillä, siveellisillä englantilaisilla lastenkirjoilla, jotka kuitenkin vaan näön vuoksi pöydällä selällään lepäsivät, ja kun hän jonkun kertasen tupaan astui ja löysi kumpaisenkin heistä kyyneliin saakka liikutettuna, luuli hän niin sydämellisesti säälityksi jotakuta kilttiä poikaa, joka niin kauniisti ja kärsivällisesti kuoli lumivalkeaan vuoteesensa raamatunlause huulillaan, eikä hänellä ollut siitä aavistustakaan, että sekä Lorenz että neitsy siinä istuivat sydän kurkussa peljäten, ettei urhoollinen d'Artagnan hyvään aikaan ennättäisikään takaisin jouduttaa niitä timantteja, jotka kevytmielinen kuningatar Anna itävaltalainen oli rakastajalleen Buckingbamin herttualle lahjoittanut.

Kun vanhemmat asuivat kaupungissa ennen kuin olivat sukutalon huostaansa ottaneet, oli hän käynyt Blombergin neitien tyttökoulua, johon pojatkin pääsivät, ja sitten kun he maalle muuttivat, oli äiti häntä vähäsen opettanut. Hän olikin niin heikko, eikä häntä saanutkaan liiaksi rasittaa. Nyt hän jo sentään oli niin vanha, että täydellä todella täytyi hänelle opettajaa kuulustella, ja seminarilainen Vindahl siksi otettiin.

Hän oli seurakunnan koulunopettaja; mutta hän oli iltapäivät joutilaana ja sai ravinnon ja asunnon Falkestadissa, kun pari tuntia päivässä Lorenzia opetti.

Hänen sydämessään hehkui ihanteellinen rakkaus, ja hän uskoi pian asiansa Lorenzille.

Ingeborg oli hänen rakkautensa esine, ja tämä asui jossakin Bergenin lähiseuduilla. Vindahl oli hänen opettajanansa ollut ja talletti hänen hiussuortuvaansa ja puserrettua ruusua, joka hänen ripille päästessään oli hänen kukkavihossaan ollut.

Joka vuosi hänen syntymäpäivänänsä lähetti Ingeborg hänelle onnittelukirjeen, oikein sydämellisen viattoman kirjeen, jossa ei rakkauden jälkiäkään havaittu. Vindahlilla oli jo pieni mytty näitä kirjeitä, ja kun hän kauniilla laulavalla bergeniläisellä painollaan näitä Lorenzille luki, istui tämä ja kuunteli hartaana.

Oli selvää, että hänenkin täytyi niin laittaa, että rakastuisi; mutta sangen vaikeata oli löytää joku, ketä sopisi haaveksimaan ruveta. Ainoa, jota siksi ajatella voi, oli hänen serkkunsa, Anette Norderud; mutta ensiksikin hän oli niin pieni, ja toiseksi ei hän ensinkään ollut romantillinen.

Kun hän joskus nukketeaatterissaan itkunäytelmiänsä hänelle näytteli, silloin tämä joko istui ja haukotteli taikkapa nauroi mitä liikuttavimmissa kohtauksissa, niin ettei hän Lorenzin mielestä miksikään ihailun esineeksi sopinut.

Hän uskoi asiansa neiti Mikkelsenille, joka kuitenkin hänelle selitti, että hän oli vielä liian pieni rakkautta ajattelemaan, jota vastaan hänen huomionsa erittäin siihen kiintyi, että seminarilaisella oli rakkauteen taipumusta.

Ei hän tähän asti vielä ollut tuota pientä, nilkkua koulunopettajaa kohtaan mitään myötätuntoisuutta tuntenut; mutta nyt tämä loisti hänen mielessään varsin toisessa valossa.

Neitsyellä itsellään oli sangen hellä sydän; mutta hänen samoin kuin Lorenzinkin oli ollut vallan vaikea löytää joku esine, koska ei lähiseuduilla keitään nuoria herroja ollut. Nyt hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi tavattuaan yhden onnettoman, jota lohduttaa voisi.

Se on naisen kaunistus, että hän niin mielellään tahtoo miestä silloin lohduttaa, kun tämä on onneton. Niin, onpa paljo naisia, jotka saattavat miehet oikein onnettomiksi — sen tähden vaan, että heitä sitten lohduttaa voisivat.

Neitsy Mikkelsen alkoi seminarilaista lähennellä. Hän lähetti päivällispöydän ääressä hänelle myötätuntoisia silmäyksiä ja antoi hänelle viisi katriniluumua liemeen, ja eräänä päivänä, kun tämä istui huvimajassa ja opetti Lorenzia, otti neitsy Mikkelsen työn mukaansa ja istahti heidän seuraansa.

Pian he olivat kuin vanhoja tuttavia. Lorenz oli yhdys-siteenä heidän välillään, heidän uskottunansa, jota lie kohtelivat yhdenikäisenä ystävänänsä, eivätkä minäkään lapsena, ja tästäpä tuli seuraukseksi, että hänen koko luonteensa jollakin tavalla muuttui vanhamaisiksi, hänellä kun ei sitä paitsi ollutkaan ketään samanikäistä leikkikumppalia, koska ei lähitienoilla semmoista ollut, ja jos olisi joku semmoinen ollutkin, niin ei hän luultavasti olisi siitä mitään piitannutkaan.

II.

Isä, tilanomistaja, oli melkein aina matkoilla, harjoitti vilja- ja hevoskauppaa ynnä muuta sellaista ja jätti talonhoidon isännöitsijälle. Rouva hoiti talouttaan ja otti vastaan vieraita, joita melkein joka päivä kaupungista tuli, ja Lorenz ylimalkaan sai tehdä, mitä itse tahtoi, sillä eipä hän Vindahlista juuri mitään piitannut.

Eräänä päivänä hän oli kaupungissa hammasta suustaan vedättämässä ollut.

"Gusta Londemunniin, perhelääkärimme tyttäreen. Oi, tämä on niin hauskaa, niin!"

"Niin, mutta ei se haittaa tee. Semmoisistapa minä juuri pidänkin. En minä voi suvaita pikku tyttöjä".

"Niin, näetkös, ei tohtori ollut silloin kotona, kun minä sinne menin, ja minä istuin hänen työhuoneessaan, ja sitten hän tuli sinne, leivoksia ja hilloa lautasella, ja sitten hän taputti minua päähän ja pyysi minua syömään. Oi, kuinka hän oli hieno ja suloinen, ja yks kaks, täällä rinnassani alkoi tuntua niin kummalliselta. Vaikuttiko Ingeborgikin sinun rinnassasi niin kummallisia tunteita?"

"Mutta en minä tahtonut syödä, ja kun hän minulta kysyi, miksi en syö, vastasin minä, että mieluummin ottaisin sen ruusun, joka hänen rinnassaan oli. Eikös se ollut sievästi sanottu? Ja sitte hän nauroi, mutta punastui myös; niin, Vindahl, hän punastui todellakin ja antoi minulle kukan ja sanoi, että nyt minun pitäisi syödä hillot ja leivokset, ja tiedätkös, mitä hän sitten teki?"

"Niin, ajattelepas, keskelle suuta. Se maistui paremmalta kuin kymmenen pönttöä hilloa. Kun tohtori tuli, niin minä jo silloin olin koko hammassäryn unhottanut; mutta hammas oli vedettävä kaikessa tapauksessa".

"Täällä — housuntaskussa. En tahtonut äidille sitä näyttää; mutta neitsy Mikkelsenille minä sen näytän".

"Neitsy Mikkelsen, tulkaa tänne, minulla on jotakin tärkeätä teille puhuttavana".

Neitsy tuli ylös, historia kerrottiin uudestaan, ja kaikki kolme seisoivat siinä ruusun hartaaseen ihmettelemiseen vaipuneina.

"Ei tuo poika elä vanhaksi", kuiskasi, neitsy hiljaa seminarilaiselle.
"Hän on vallan liiaksi viisas ijälleen".

"Niin, tottapa kai. Saat panna sen Snorre Sturlessonin Kuningassatujen väliin".

"Hyvä neitsy Mikkelsen, tepä saattaisitte istua päälle, te olette niin raskas".

"Minä saatan varsin hyvin sille istua", sanoi Vindahl, ja heittäytyi satukirjan päälle.

"Et sinä ole tarpeeksi raskas, Vindahl", sanoi Lorenz. "Mutta tiedänpä, mitä meidän on tekeminen. Me panemme neitsyen vielä lisäksi, sinun syliisi".

"No, herranen aika, jos sillä voimme lapselle jotakin iloa toimittaa, niin olkoon menneeksi minun puolestani", huudahti neitsy. "Jos vaan voitte minua kannatella, Vindahl."

Molemmat istuivat hetkisen äänettöminä; Lorenz seisoi ja tarkasteli syvämietteisesti heitä, ikään kuin olisi tieteellistä koetta tekemäisillään ollut.

Vindahl antoi kätensä hervottomina riippua molemmin puolin tuolia. Hän tunsi erinomaista halua kiertää toisen kätensä neitsyen pyöreän vyötäisen ympärille, mutta ei uskaltanut. Hänen sydämensä jyskytti, ja samanlainen tunne kuin silloinkin, kun hän ensi kerran oli Ingeborgin tähden rinnassansa ahdistusta tuntenut, valtasi taaskin hänet. Ja olipa nyt oikein täydellä todella neitsy Mikkelsen siinä hänen rintaansa ahdistamassa.

"Sellaiseksi veijariksi, kohteliaasti sanoakseni", vastasi neitsy ja lähetti olkapäänsä ylitse hänelle viekistelevän silmäyksen.

"Niin, totta tosiaan tuntuukin paremmalta", vastasi neitsy tykyttävin sydämin.

"Olisi parempi, että pitäisitte huolta padoistanne. Minä olen ympäri taloa teitä etsinyt, mutta en ole löytänyt muuta kuin yhden romaanin ruokakaapista ".

Neitsy kohotti itkien valkean esiliinan kasvoillensa ja onnistui sillä tavalla mustaamaan silmänsä ympärystät juuri kuin ensimmäinen lemmittävä toisen luokan teaatterissa ja lähti nyyhkyttäen alas keittiöön.

"Ei, istu hiljaa, Vindahl", sanoi Lorenz, "muuten kukka turmeltuu. Oli todellakin ikävää, että sinun, äiti, piti tänne tulla meitä häiritsemään; neitsy pusersi niin erinomaisen hyvin".

"Neitsy Mikkelsen, teidän täytyy tulla ylös Vindahlin luokse. Hän on niin kovin onneton".

Ingeborg oli kirjoittanut, iloisena ja onnellisena, juuri kuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa, menneensä kihloihin ja olevansa siitä varma, että Vindahlia ilahduttaisi kuulla hänen olevan kaupoissa kauniin ja kunnollisen nuoren miehen kanssa.

Häntäkö ilahduttaisi! No niin, ei hän tosin koskaan millään tavalla ollut häntä omakseen saavansa ajatellutkaan. Asuihan Ingeborg kaukana ylhäällä Bergenin lähellä ja hän täällä alhaalla Smaalenenissä, eikä hänellä ollut mitään onnellista tulevaisuuttakaan hänelle tarjottavana; mutta raskasta sentään oli tietää, että hän toisen omana oli.

"Kyllä kait; mutta hän oli varmaan liian nuori teille. Teidän täytyy saada ijäkkäämpi, järkevä vaimo".

"Elkää sanoko niin, Vindahl. Se on syntistä puhetta. Te kun juuri voisitte naisen onnelliseksi tehdä".

Neitsy seisoi hetkisen vaiti. Sitten hän tuli Kuningassatuja silmäilleeksi. Hän meni ja avasi kirjan.

"Ei ruusu ole vielä oikein pusertunut", sanoi hän. "Luulen, että minun tarvitsee vielä vähän sen painoksi istahtaa".

"Miksi ei? Lapsen tähden vaan. Tämähän on hänen ensimmäisen rakkautensa kukka, jota me hoidamme".

Seminarilainen oli jo istahtanut kirjalle. Neitsy asettui kainosti hänen syliinsä eikä niin täpärälle polvien päähän kuin viime kerralla.

Taaskin he istuivat hetkisen äänettöminä. Neitsy kuivasi liikutettuna nenänsä alustaa nokisella esiliinallaan.

"Eiköhän meidänkin kävisi tässä ensimmäisen rakkautemme kukkaa pusertaminen?"

"Tahdotteko — tahdotteko minut tehdä onnelliseksi? Minä tarvitsen niin hyvin vähäsen lohdutusta ja tukea nyt, kun Ingeborg on minut hyljännyt".

Neitsy kiersi ruumistaan puoleksi taaksepäin, laski kätensä Vindahlin kaulalle ja painoi huulensa hänen suutansa vasten.

Siinä he istuivat kauvan, onnellisina rakkaudessaan, nuoressa rakkaudessaan, mutta kuitenkin niin vanhassa, aina satuajalta saakka kestäneessä.

"On, Lorenz; nyt se on oikein pusertunut. Pidä se tarkassa tallessa!
Ruusu on rakkauden kukka."

"Se oli hauskaa," sanoi poika. "Jospa äiti vaan tietäisi, kuinka me täällä ylhäällä kasvitiedettä tutkimme!"

"Niin, jospa hän tietäisi!" lausui neitsy, veitikkamainen hymy nokisen suunsa ympärillä.

III.

He jäivät yöksi sinne, ja seuraavana aamupäivänä oli heitä kotiin saatettava vanhoilla, suurilla vaunuilla, jotka olivat niin raskaat, että niiden eteen täytyi kolmivaljakko panna, kun niin monta niihin istumaan meni, ja niihin sopikin varsin mukavasti kahdeksan henkeä.

Lorenz oli päässyt mukaan saadaksensa ajella; mutta ei hän sinne niinkään itse matkan vuoksi pyrkinyt. Hänellä oli omat tuumansa.

Palausmatkalla hän aikoi antaa Jens ajurin, joka ajajan sijalla istui uudessa sinisessä,hopealta heloittavilia napeilla varustetussa liverinutussaan, ajaa tohtori Londemannin talon ohitse, ja Gusta Londemann, joka tapansa mukaan aina akkunan pielessä istui ja korko-ompeluksia hypisteli, saisi silloin nähdä hänen siinä kaikessa loistossaan ajavan kuin pienen prinssin kolmivaljakolla. Se varmaankin hänessä kunnioitusta herättäisi.

Vieraat olivat saatetut kukin omiin asuntoihinsa, ja Lorenz istui yksinään ja rehenteli vaunuissa postitalon edustalla, sillä aikaa kun Jens oli kirjeitä ottamassa.

Jens oli juuri sijallensa ennättänyt, kun Lorenz alempana kadulla keksi ko'okkaan naisolennon.

"Joudu, Jens, ja aja isoa katua ylöspäin ennen kuin täti Norderud meidät huomaa!"

Täti Norderud viittasi käskien suurella ruskealla kädellään, ja heidän täytyi pysyä paikallaan.

Norderudin matami oli tilanomistaja Falkin sisar ja naimisissa rikkaan talonpojan, Ole Daniel Norderudin, kanssa. Itse hän eli yksinkertaisesti kuin tavallinen talonpoikaiseukko eikä pienestä, hienosta, kaupunkilaistapoja seuraavasta kälystänsä juuri paljoa välittänyt. Hän oli pitkä, karkealuinen, karkeapiirteinen nainen, isonenäinen kuin veljensäkin. Hänen pukunansa oli kotikutoinen hame, kudottu villasaali kahdesta kulmastaan vyötäisille solmittuna, ja suuri, musta olkihattu sekä muutamia kauheita vaatekukkia sen toisella puolella.

Hän talutti kädestä tytärtään, Anettea, joka oli pieni tyttö, vähää nuorempi Lorenzia. Anette oli oikeastaan hyvin herttainen tyttö paksuine, liinanvaaleine lettineen, jotka selkää pitkin alaspäin riippuivat, ja terveine, ahavoittuneine kasvoineen; mutta Lorenzin mielestä hän oli hirvittävän näköinen siinä seistessänsä jäykäksi tärkätyssä pumpulihameessaan, suuri punaruutuinen karttuunisäpsä päässään.

"Käypäs takapuolelle." sanoi hän Lorenzille, "Anette ja minä tulemme mukanasi Falkestadiin; sillä tavalla pääsemme kävelemästä enimmän osan tietä. Kotoa emme saa ainoatakaan hevosta näin keskellä elonkorjuuta; mutta ei teillä pidetä asianakaan ottaa niitä työstä kolme kappaletta, nähdäkseni. On ihmeellistä, että ette vaunujen eteen neljää valjastaneet ja panneet isännöitsijää vielä mustalla oriilla edellä ratsastamaan, sittenpä se vasta oikein kuninkaalliselta olisi näyttänyt".

"Kyllä vielä niinkin teemme", vastasi Lorenz, "että talonpoikaismuijat jotakin harmitellakseen saavat".

"Oletpa itsekin talonpojan lapsi, sinä nenäviisas nulikka, etkä hituistakaan muuta, vaikka äitisi mielellään silkissä käy ja luulottelee rouva olevansa."

"Äiti on paljoa parempi kuin sinä", sanoi Lorenz vihasta tulipunaisena.
"Usko pois, että minä vielä kotia päästyäni tämän hänelle kerron".

"Minä olen sitä itsekin hänelle jo usein sanonut. Mutta minäpä olen aika hölmö, joka istun tässä ja riitelen poikanulikkain kanssa. Aja kaupungista vanhan hautausmaan ohitse", sanoi hän ajajalle. "En minä halua pitkin katuja narrin tavoin ajella".

"Ei lapsilla ole mitään sanomista, silloin kun vanhempia ihmisiä saapuvilla on".

Lorenz oli aina miesmäisestä tädistänsä paljon pitänyt. Nyt hän suuttui häneen. Hän oli sentään iloinen, kun he pääsivät kaupungin lävitse kulkemasta. Ei iki maailmassa hän olisi suonut Gusta Londemannin häntä tämmöisessä seurassa näkevän.

Maantietä kuljettaessa Lorenz istui vaan jurrotteli, mutta Norderudin matami oli vaiti ja näytti miettiväiseltä. Anette teki onnistumattoman sovitusyrityksen itse syöden pipari kakku-ukolta jalat ja tarjoten yläruumista Lorenzille; mutta kylmästi halveksien tämä hyljäsi hänen jalomielisen tarjouksensa.

Kun he Falkestadiin saapuivat, oli rouva juuri tullut puutarhasta kukkia katkomasta ja seisoi rapulla.

"Sepä sopi oikein hyvin, että sait ajaa kotiin", sanoi rouva Falk. "Etkö halua tulla tupaan ja juoda kupin kahvia, ennen kuin jatkat matkaa, niin saavat lapsetkin sillä aikaa puutarhassa leikkiä".

"Voihan suvisin hyvin käyttää vaaleata hametta, ja täytyyhän päivänpaisteella pitää hansikkaita, jos ei halua käsiään rengin kouriksi saada".

"Olisithan voinut antaa pojan kotona olla. Hänellä on kylliksi suuria ajatuksia ennestäänkin, eikä sinun sopisi hänen turhamaisuuttaan yllytellä".

"Kyllä kait olisi poikaa huvittanut, kun olisi kaupungin lävitse kolmivaljakolla ajaa saanut, kuin ainakin joku keikari; mutta onnettomuudekseen hän kohtasi halpa-arvoisia sukulaisiaan, ja silloin hänen täytyi ajaa sivutietä".

"En minä häntä väärin arvostele; mutta sinä se olet, joka häntä väärin kasvatat. Niin, älä pahastu, Beate, saatatpa kyllä suvaita totuutta kuulla, se lausutaan hyvässä tarkoituksessa. Näetkös, me olemme rikkaita, siitä minä olen varma; mutta me kasvatamme Anettea juuri kuin köyhää torpantyttöä, ja hän on niin lapsellinen, ettei voi aavistaakaan meidän ainoana lapsenamme tulevansa näiden seutujen rikkaimpain naimapoikain haluttavaksi. Oletteko te rikkaita, sitä en minä tiedä. Teidän itsenne tähden sitä toivon; mutta minä pelkään, että jos te eteenkinpäin elätte niin suurellisesti ja jos ei veljeni tahdo pitää omaisuudestaan parempaa huolta kuin nyt, niin te alatte takaperin kulkea. Tämä on nyt minun mielipiteeni. Ja Lorenz, häntä kasvatetaan kuin pientä prinssiä, ja semmoinen hän luulottelee olevansakin. Hän saa menetellä omin päinsä, eikä kukaan häntä opeta. No, sepä ajaakin saman asian, jos hänestä maanviljelijä tulee; mutta siksi hän epäilemättä on liian hieno. Norderud on oikea hölmö, herra nähköön, tuskin osaa nimeänsä kirjoittaa; mutta hän hoitaa taloansa ja ymmärtää rahaa koota, ja sepä kuitenkin on pääasia tässä maailmassa".

"Olemmeko rikkaita vai emmekö, siitä en minä tiedä enempää kuin sinäkään", sanoi rouva Falk, "sillä ei mieheni milloinkaan anna minulle asioistansa pienintä aavistustakaan; mutta mitä Lorenzin kasvatukseen tulee, siitä ei minulla ole hituistakaan tunnonvaivaa. Ei ole monta lasta, joita pidettäisiin niin ahtaalla kuin häntä. Ettei hän ole mikään talonpoikaistollo, se kyllä on totta, sillä hän on hieno luonteeltaan, ja lahjakas hän on, ja kyllä hän lukee myöskin".

"Sinä näyt tietävän tässä talossa kaikki asiat paljoa paremmin kun me itse".

"Ehkäpä. Minä tunnen kumminkin Vindahlin ja tiedän, että Lorenz komentaa häntä, samoin kuin hän komentaa neitsyttä ja palveluspiikoja ja kaikkia muitakin tässä talossa".

"Ei Vindahl enää saatakaan vallan kauvoja hänen opettajanansa olla.
Hänpä onkin vaan seminarilainen, ja meidän täytyy saada lukenut mies".

"Niin, epäilemättä on Lorenzin lukeminen itsensä niin viisaaksi, että alkaa vanhempiansa halveksia".

"Beate", lausui Norderudin matami ja työnsi kahvikupit luotaan, "vaikka minä silloin tällöin sinulle mielipiteeni suoraan sanon, niin en sillä tarkoita sinua loukata, vaan kun teidän omaa hyväänne tarkoitan. Minä tiedän kyllä, että sinä olet kelpo ja ankara vaimo, joka talonsa järjestyksessä pitää, mutta te elätte kokonaan liiaksi suurellisesti, se on pää-asia. Kyllä sitä pääsee yhtä hyvin perille, vaikka ei niin herroiksi ajaisikaan".

"Olkaamme oikein avomielisiä, Beate, ja myöntäkäämme, että sekä sinä että minä olemme herrat talossamme. Norderud on nolla, herra nähköön, ja Falk, niin, hän on kyllä suuri, pitkä ja voimakas, mutta kun hänen pieni, hieno, kalpea vaimonsa lähettää hänelle pari silmäystä vehreistä silmistään, niin hän taivuttaa niskansa kuin taittunut akilea ja lausuu niin ja amen kaikkiin".

"Nyt on parasta meidän lähteä matkaamme. Minä luulen, että sinä olet saanut minusta tarpeesi tänään ".

"En; ei Lorenz huoli leikkiä muuta kuin teaattieria. Hän vaatii minua prinsessaa esittelemään, enkä minä sitä osaa".

"Et, tyttäreni; ei se meidän suvullemme sovellu", sanoi Norderudin matami, tarttui tyttärensä käteen ja meni tietä alaspäin.

Rouva Falk katseli vakavana heidän jälkeensä ja henkäsi vähän syvempään jälleen tupaan palatessaan.

IV.

Tilanomistaja oli tapansa mukaan paljon matkoilla, teki kauppaa ja keinotteli, ja oli kotona ollessaan kentiesi hiukkaista köyryselkäisempi kuin tavallisesti ja vaipui usein ajatuksiinsa.

"Falk", sanoi rouva eräänä päivänä, "sinä olet toisinaan niin kummallisen raskasmielinen. Onko sinulla jotakin murhetta, joka sinua rasittaa".

"Ei, mistä sinä semmoista luulet? Minähän olen onnellisin ihminen maailmassa".

"Sinä teet kauppaa ja keinottelet, mutta et milloinkaan anna minulle pienintäkään vihiä asioistasi".

"En minä niihin tahdo sekaantuakaan, mutta käypi niin ikäväksi nähdä sinua murheellisena".

"Päin vastoin, minäpä olen tyytyväinen ja onnellinen. Minun kauniimpana unelmanani on aina ollut tuoda sinut perheenäitinä tänne rakkaasen lapsuudenkotiini, ja onhan se nyt toteutetuksi tullut. Juuri sen tähden minä olen näinä vuosina aina tehnyt kauppaa ja keinotellut, että voisin sinulle ja Lorenzille turvallisen tulevaisuuden hankkia. Silloin, kuu me naimisiin menimme, et sinä, Beate, minusta niin paljoa pitänyt".

Lorenz tuli sisään. Hänen silmäinsä alustat olivat turvonneet ja itkusta jotenkin raukeat.

"Se tuntuu niin ikävältä, kun Vindahlin täytyy lähteä. Neitsy Mikkelsen puuhailee siellä ylhäällä ja latoo hänen tärkki paitojansa matkalaukkuun, ja me olemme itkeneet kaikin kolmisin".

"Saapa hän edullisemman paikan kansakoulunopettajana kaupungissa, ja hänellä on toiveita päästä pääkaupunkiin muuttamaan, eikä hän sitä paitsi tästä alkaen osaisi sinulle enää mitään opettaakaan. Muistapas vaan, että sinä nyt olet kolmentoista vuotias ja että sinun täytyy ruveta latinata lukemaan. Uusi kotiopettajasi, kandidaatti Finne, on kelpo mies, joka osaa sinulle kaikkia tarvittavia aineita opettaa ".

"Ei; kaikki ihmiset sanovat, että nuori patruuna Iversen on tyhmeliini, jolle isän täytyi kartano ostaa, kun ei hänestä mitään muuta tullut".

"Eikä sinun tarvitsekaan luulotella mikään patruuna olevasi", lausui isä. "Me olemme vaan halpoja talonpoikia".

"Saatpa suvaita sentään, että minä isoksi kasvettuani itseäni patruunaksi nimitytän. Minä olen Falkestadin vapaa omistaja, ymmärrätkös, ja vapaa maanomistaja, se on yhtä hyvä kuin aatelismies täällä köyhässä Norjassamme, jossa ei enää mitään muuta aatelia ole".

"Se on tuo hölppö neitsy Mikkelsen, joka kaikki nuo romaanihoureet on hänen päähänsä istuttanut. Onneksi saamme sentään taloomme järkevän miehen, joka saattaa oikkusi kitkeä".

Hän neuloi nappia Vindahlin paitaan, ja kyyneleet vierivät alaspäin hänen nokisia poskiansa pitkin, niin että hänen hyvänsävyisät, kalpean pöyheät kasvonsa olivat kartan näköisiksi käyneet.

"Älä sentään huoli noin itkeä, rakas Georgine. Käynhän minä täällä sinua tervehtimässä. Ennen lähtöäni minä kerron rouvalle, että me olemme kihloissa, ja kun sitten vuoden kuluttua, niin kuin toivon, saan paikan pääkaupungissa, niin voimme mennä naimisiin".

"Mutta siellä kansakouluissa on niin paljo nuoria opettajattaria. Kunpa vaan et niiden vuoksi minua unhottaisi".

"Et, se on kyllä hyvä, se; mutta en minä tyytyisi tuommoiseen ihanteelliseen rakkauteen".

Vindahl puristi häntä sydäntänsä vasten, painoi poskensa hänen poskeensa ja jäljensi kartan omaan parrattomaan naamaansa.

Sen jälkeen he kumpainenkin pyyhkivät kasvonsa kosteaan pyyhinliinaan ja menivät alas herrasväen luo kihlaustansa ilmoittamaan.

Tilanomistaja ja rouva joivat pullon samppanjat heidän maljoiksensa, ja Lorenzia, joka sai myös palasia ja tuli hyvin iloiseksi, huvitti tämä asia erinomaisesti aina siihen saakka, kun Vindahlin piti jäähyväiset lausua. Silloin hänen tuskansa taaskin valloilleen pääsi ja kun seminariiainen lähti, meni hän neitsyen kanssa, käsikkäin isoon saliin, jossa he sitten istuivat kumpikin kullatulla tuolillaan ja itkivät.

Uusi opettaja piti höyrylaivasta samoihin vaunuihin otettaman, joilla vanhaa saatettiin, ja kun tämä parin tunnin kuluttua saapui, tarkasteltiin häntä jännittyneellä uteliaisuudella.

Neitsy ja Lorenz tutkivat häntä ison salin valkeitten akkunaverhojen takaa, ja keittiön akkunassa olivat piiat yhdessä läjässä, Mari, tanakka keittäjä, keskellä, ja toisella puolen sisäpiika Tomine, pyylevä, pystynenäinen ja punakka, kiharahiuksinen kaunotar, ja toisella puolella karjapiika Birgit, jotenkin kaarevaksi laitettu tunturitynkkä, pukeutuneena pääasiallisesti kansallispukunsa jäännökseen, mustaan, puna- ja viheriäraitaiseen hameesen.

Kandidaatti Finne hyppäsi voitosta ylpeänä vaunuista. Hän tiesi hyvin piikain seisovan ja häntä katselevan; mutta hän oli siihen jo niin hyvin tottunut.

Hän oli pitkä, somakasvuinen mies, vähän lihomiseen taipuva. Kasvot olivat oluesta hiukkasen pöhistyneet; mutta sivulta katsoen olivat ääripiirteet kauniit, ja hänellä oli säkenöivän tummat silmät, musta kiharainen tukka ja pari paksuja mustia viiksiä. Puku oli muodin mukainen ja jotenkin komeanlainen.

"Vai niin, sinäkös olet minun uusi oppilaani?" lausui kotiopettaja ja taputti Lorenzia olkapäähän. "Meistä tulee ystävät; etpä näytä sentään varsin tuhmalta".

"Mutta epäilemättä laiska, juuri niin kuin minäkin olen ollut. Kaikki lahjakkaat ihmiset ovat semmoisia, ja sen tähden heistä harvoin mitään tulee".

Heti Lorenz alkoi hänestä pitää. Koko miehessä oli jotakin niin miellyttävän suloista, joka puoleensa veti.

Tomine palveli pöydässä ja punastui punaisia hiuskiharoitansa myöten joka kerta kohdatessaan kandidaatin terävän silmäyksen.

Neitsy Mikkelseniä ei näkynyt. Hän oli kammarinsa yksinäisyyteen vetäytynyt murheineen ja rasvaisine lainakirjasto-romaaneineen.

Aterian jälkeen Lorenz ja hänen opettajansa menivät ylös kamareihinsa, jotka vierekkäin olivat.

Muutamain kirjain ja vaatekappalten alta hän veti esiin pullon konjakkia, väkiviina-lampun ja sokerimytyn.

"Minä olen tottunut aina iltasilla juomaan lasin totia; sitä varten olen nyt ottanut mukaani aineksia toistaiseksi. Kun vähän paremmin tunnetuksi tulen, niin sinä kyllä pidät siitä huolen, että rouva minulle tarpeet huoltaa".

"Me teemme tähän sinulle vähän miedompaa, se on hauskempaa. Me käytämme vesilasiamme ja seottelemme paperiveitsellä".

Lorenz oli tavattoman palvelevainen, ja laitokset näyttivät hänestä oivallisilta.

"Ei, me oppineet miehet käsitämme asioita paljoa paremmin. Mutta hepä ovatkin tottuneet paremmin köyhiä lapsia opettamaan".

Vindahl raukka, hän oli jo kokonaan varjoon joutunut. Jopa Lorenz melkein häpesi hänen lähtiessään itkeneensä.

"Näetkös, minulla on omat periaatteeni. — Sytytäpäs papirossi, se maistuu niin mainion hyvältä totilasin ohella! — No mitäpä minun nyt piti sanomanikaan? Niin, se on nyt minun periaatteeni, että opettajan ja oppilaan kesken kaunis ja hyvä väli vallitkoot!. — Nyt vesi kiehuu. Tuopas nappo tänne; mutta pane sokeria ensin, muuten lasit särkyvät!"

Finne laittoi todit. Lorenz heittäytyi huolettomasti nojatuoliin ja veteli muutamia mehukkaita haikuja papirossista.

"Oikein. Minä vaan tahdon sanoa, että tuota se on naurettavaa tuo ankara kurinpito".

"Ei, se on luultavaa. Eikä se mitään hyödytäkään. Näetkös, ystäväni, muutaman vuoden kuluttua sinä olet patruuna, ja silloin minä yhä vieläkin olen köyhä opettaja, ja kun minä tulen sinua tervehtimään, otamme yhdessä lasin kuin vanhat ystävät ja kumppanukset ainakin".

"Onko tässä talossa yhtään kauniita tyttöjä?" kysyi Finne ja sytytti uuden papirossin.

"On, useampiakin. Keittiössä meillä on kolme. Sisäpiian te jo näittekin. Sitten on keittäjä, joka on oikein tanakka, ja sitten vielä karjapiika; mutta hän on niin paksu ".

"Kyllä hänellä on oikein hyvännäköiset kasvot, ja kun ei hän vaan ole varsin kovin nokinen, niin ei hän näytä niinkään rumalta".

"Täytyy saada hänet pesemään itseänsä. Sanopas minulle, Lorenz, oletko sinä milloinkaan rakastunut?"

"Kyllä, ihanteellisesti, niin kuin Vindahl sitä nimitti, Gusta
Londemanniin, perhelääkärimme tyttäreen ".

"Se on luultavaa. Poikana ollessani minäkin haaveksin semmoisia täysikasvuisia naisia — ihanteellisesti; mutta vuosien vieriessä ne haihtuvat".

"Sitten hän on tyhmeliini", sanoi Finne ja nousi ylös. "Mutta nytpä on jo aika mennä levolle".

Hän tunsi olevansa niin erinomaisen iloinen ja tyytyväinen, ja hänen silmänsä olivat kirkkaat ja loistavat; mutta kumminkin oli kaikki niin kummallisen hämärätä, eikä hän saattanut pitää tulta papirossissaankaan.

Hän tunsi päänsärkyä herätessään seuraavana aamuna; mutta se meni sikseen, kun hän oli kylmällä vedellä itsensä pessyt ja pukenut vaatteet ylleen.

"Äiti, usko pois, että Finne on erinomainen opettaja. Hänellä on omat periaatteensa, näetkös, joita hän opetuksessaan seuraa".

"Niin, alkeisopetuksia Finne sanoi niitten olleen. Minä olen siitä varma, että minä häneltä opin paljoa enemmän kuin Vindahlilta".

"Tämäpä onkin lukenut mies — vaikka Vindahlkin oli hyvin taitava. Meillä on muuten ollut yleensä hyvä onni saada sinulle oivallisia opettajia, poikaseni".

Nukketeaatteri oli pölyisenä ja halveksittuna nurkassa. Ei Lorenz esittänyt näytelmäkappaleita paperihenkilöillään eikä näytellyt kohtauksia ison salin kullatuilla tuoleillakaan. Hän häpesi sellaisia lapsellisuuksia.

Hän oli oppinut pitkät sarjat asioita näinä kahtena vuonna, joina Finne oli hänen kotiopettajanansa ollut.

Lorenz oli nyt viidentoista vanha, jotenkin pitkä ijälleen, ja vaikka hän nyt vielä eli niin sanottuja nulikkavuosiansa, huomattiin hänessä sangen vähän taikka ei ollenkaan konnankujeita, jotka kuitenkin tällä aikakaudella ovat tavallisia.

Mustan samettimekon ja kiiltonahkaisen vyön, jotka viime aikoina hänelle paljon surua olivat tuottaneet, hän oli nyt vaihtanut muodinmukaiseen vaatteukseen, irtonaiseen kaulukseen ja kaulahuiviin ja osaksi hän oli ruvennut Finnen sievää, vähän hervaantunutta käytöstapaa seuraamaan.

Kandidaatin kunniaksi täytyy kuitenkin sanoa, että hän oli oppilaalleen jotenkin runsaasti tietoja jakanut: sillä vaikka he viettivätkin kumppanuuden tapaista elämää, täytyi Lorenzin sentään aina säännöllisesti läksynsä oppia.

Finne oli sillä ajalla, minkä hän oli Falkestadissa viettänyt, varsin erinomaisella tavalla koko naispuolisen palvelusväen valtaansa saanut.

Ei punakaharainen Tominekaan enää punastunut, kun kandidaatti häneen silloin silmänsä iski, kun tämä pöydässä palveli. He harjoittivat nyt silmillänsä taukoomatonta sananlennättämistä aina silloin, kun ei neitsy Mikkelsen pöydän ääressä istunut ja rouva Falkin huomio oli ruokiin tarkistunut. Tilanomistaja ei milloinkaan mitään huomannut. Hän tuli päivä päivältä köyryselkäisemmäksi ja hajamielisemmäksi. Lorenz sitä vastaan tiesi kyllä hyvin, miten asian laita oli; mutta ei siitä mitään haittaa ollut. Finne oli hänelle opettanut, että miehet ovat lapsia ja naisten sydämet heidän leikkilelujansa, joilla he saattavat jonkun aikaa huvitella ja sitten heittää pois. Siitä ei mitään haittaa, vaikka ne särkyisivätkin. Keittäjä, Mari, oli ainoa, joka tähän saakka oli Finnen lumoavia ominaisuuksia vastustellut. Kun Finne eräänä päivänä oli partavettä alhaalta keittiöstä etsimässä, yritti hän Maria vyötäisiltä ottaa; mutta tämäpä antoi hänelle navakalla kädellään niin tuntuvan töyttäyksen, että kandidaatti kukertui lavitsalle ja loimautti kaikki lämpimän partavetensä uusille vaaleanharmaille housuilleen. Tämä voimannäytös ei sentään likimainkaan häntä yrityksistään peloittanut, vaan päin vastoin hänen lämpimiä tunteitaan tuota voimakasta hempukkaa kohtaan vielä enemmän tulistutti.

Neitsy Mikkelsen oli jo aikoja sitten hänen paulaansa langennut. Lorenz hämmästytti eräänä päivänä häntä juuri samallaisessa asemassa, missä hän seminarilaisen kanssa ennen kukkia pusersi. Heti virkosi pojassa taas entinen rakkaus vanhaa opettajaa kohtaan, ja hän vihastui heille kummallekin; mutta Finne ymmärsi heti hänet jälleen tyynnyttää; olihan Vindahl nyt saanut kauvan varrotun paikan pääkaupungin kansakoulussa eikä ollut pitkään aikaan itsestänsä mitään vihiä antanut, ja siitä neitsy oli ikävillään: ja sen vuoksi hän surevata vähän lohdutteli. Lorenz sai olla aivan levollinen. Eihän Vindahlilta häntä riistäisi. Mitä lohdutukseen tulee, niin oli seikka muuten varsin päinvastainen ollut. Finne itse oli, näet, teeskennellyt epätoivoinen olevansa, joka pääkaupunkilaista uskotonta naista suri. Ja eihän nyt neitsy hennonnut häneltä yhtä pienen pientä suukkosta kieltää, ja sitten hän otti vielä pari lisäksi. Siinä oli kaikki; mutta kun neitsy sitten, hyvän sydämensä vaatimuksesta, hänelle elinaikuiseksi lohduttajaksi tarjoutui, niin hän jyrkästi tämän hyljäsi. Ei hän milloinkaan voisi hänelle onnellista tulevaisuutta valmistaa, hän oli siksi liian kevytmielinen j.n.e. He olisivat vaan ystäviä, kuin veli ja sisar, ei mitään muuta. Neitsy kuljeksi syvästi huolissaan. Hän nuhteli siitä itseään, että oli uskoton ollut Vindahlille, josta hän sentään toden teolla piti, ja oli suutuksissaan kandidaatille; mutta kun tämä taas häneen hurmaavilla mustilla silmillään katsahti, silloin hän taas oli lumottu kuin kaniini lonkokäärmettä kohtaan. Hän itki usein kamarissaan; mutta ei hän itseänsä nokiseen esiliinaansa enää kuivaillut. Finne oli häntä siitä kieltänyt. Päin vastoin hän hankasi kalpeita kasvojaan saippualla ja pyyhinliinalla niin ankarasti, että hän toisinaan sai ruusuja poskiinsa noitten entisten nenänalaisten viiksiensä sijaan; ja ruusut kaunistivat häntä paremmin.

Norderudin matami oli sinne tullut juhlavalmituksissa avullisena ollakseen; sillä luonnollista oli, että silloin paljo vieraita tulisi.

Anette oli kotona. Hän oli vasta neljäntoista vanha ja laskettaisiin ripille vasta ensi vuonna.

Ei se piikoja ensinkään miellyttänyt, että Norderudin matami oli taloon tarkastuspoliisiksi tullut; sillä melkein semmoisena hän siellä esiintyi. Ei kukaan voinut olla varmassa turvassa hänen teräviltä silmäyksiltään.

Rouva Falk ei tosin taloudellisia velvollisuuksiaan laiminlyönyt. Kyllä hän piti kaikkia silmällä ja oli usein keittiössä; mutta kaikki se tapahtui paremmin ylhäisellä ja mahtavalla tavalla, ja sitä paitsi vieraat häntä usein pidättelivät.

Eräänä päivänä Norderudin matami tuli myöhään päivällispöytään. Hän oli leiponut tippaleipiä ja oli jotenkin ärtyisellä tuulella.

Parhaallaan hänelle liemiruokaa tarjotessaan lähetti Tomine silmillään sähkösanoman kandidaatille, joka heti siihen vastasi.

"Katso tehtävääsi!" sanoi hän tuimasti. "Sinä tarjoat nyt minulle etkä kandidaatille".

Neitsy Mikkelsen, joka oli silmät alas luotuina istunut, katsoi närkästyneenä heitä kumpaakin.

"Kyllä minä varsin hyvin ymmärrän, että teitä suututti, neitsy Mikkelsen", jatkoi Norderudin matami. "Niin ijäkkäästä, kihlatusta tytöstä, kuin te olette, täytyy tuommoisen kiekailemisen näkeminen sietämättömältä tuntua".

Ei kandidaatti lausunut sanaakaan, rouva Falk johti ujoillaan keskustelun muihin asioihin.

Iltasella seisoi keittäjä Mari yksinänsä keittiössä. Ruokakamarin ovi oli rakosellaan. Norderudin matami oli siellä sisällä.

Kandidaatti tuli itsellensä hiukkasen totivettä ottamaan. Neitsy hankki hänelle aina sokeria ja konjakkia. Väkiviina-lamppuansa ei hän enää käyttänyt Veden etsiminen antoi hänelle aina syytä alas keittiöön pistäytyä.

"Kyllä, ja niinpä saat sinä itsekin hiukkasen olla lämmin. Mari.
Tiedäthän, että minä sinua rakastan".

Hän kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, eikä Mari nyt vastustellutkaan yhtä paljon kuin ennen.

"Minä — minä tarvitsisin vaan vähäsen lämmintä vettä", jupisi Finne ja irroitti kätensä.

"Te varmaan tarvitsette paremmin vähän kylmää vettä — vereenne", sanoi matami. "Te olette varsin liiaksi lämmin".

"Minun mielestäni se on väärin. Teidän täytyisi ainakin kirjoittaa ja purkaa kaupat hänen kanssansa sitä ennen".

"No, mutta ettehän saata kahden kanssa yht'aikaa kihloissa olla. Taikka ehk'ette lienekään kihloissa kandidaatin kanssa?"

"Niin, että hän ja Tomine ovat sulhosilla, sen toki olette huomannut, ja nyt hänestä pian tulee hyvä ystävä Marinkin kanssa. En oikein tiedä, onko hän vielä karjapiiankin puoleen kääntynyt saadakseen koko palvelusväen huostaansa".

"Minun mielestäni te, neitsy Mikkelsen, olette vallan liiaksi hyvä ja kunnon tyttö tuolla tavalla käyttäytyäksenne".

"Kun Vindahl tulee, niin minä puhun hänelle ja sanon, että hänen täytyy teidät naida. Eihän teillä ole enää mitään varrottavana, kun hän on saanut hyvän paikan, ja olette kait tekin kodin alkajaisiksi jotain säästänyt".

"Kyllä, olenhan minä. Jos te ottaisitte hänelle pulmaksenne, niin olisitte oikein hyvä, matami Norderud. Minä huomaan, että olen menetellyt hirveän tuhmasti ja että Finne on kerrassaan aika lortti".

"Niin onkin. Kunpa ei hän vaan olisi poikaa turmion poluille vienyt. Se olisi pahinta. Niin, odottakaa vaan siksi, kunnes ripillelaskijaisista on päästy, silloin minä tahdon tässä talossa totuutta lukea".

Sen sanottuaan hän toivotti hyvää yötä ja meni. Seuraavana päivänä tuli pääkaupungista vieraita, jotka viipyivät Falkestadissa, kunnes ripillelaskijaiset olisivat menneet.

Tukkukauppias Verlund ja Falk olivat jo kauvan aikaa olleet kauppaliitossa, viljakaupoissa, ja kun Falkilaiset pääkaupungissa olivat, niin he aina asuivat Verlundilla. Sen vuoksi oli heitä nyt kutsuttu; mutta ei itse tukkukauppias nyt voinut vierailemaan päästä.

Rouva Verlund oli lyhyt, paksu nainen, mustan kiiltävät hiukset ohauksille ja korville sileiksi kammatut pienine reunanippuineen, juuri kuin pari nippasyrjäisestä kiiltokamritsista poimuteltua suruverhoa. Hänellä oli paksut, kultaiset korvakellukkaat, rintaneula, kultavitjat ja paksu kultainen rannerengas, ja hän oli pukeunut paksuun, ruuniin silkkihameesen.

Poika, joka oli vuotta vanhempi Lorenzia, oli nuori pääkaupunkilaisurho, sievässä, vaaleassa kesäpuvussa. Hän oli kaunis nuorukainen, tukka musta ja käherretty, sekä ylähuulessa vähäsen mustain viiksien oireita.

Nuoret herrat eivät olleet toisiansa nähneet sitten kun pieninä ollessaan, ja he tarkastelivat nyt toisiansa arvostelevilla silmäyksillä. Nähtävästi kummasteli Ferdinand, ettei Lorenz ollut paremmin talonpoikamainen, vaan melkein yhtäläinen keikari kuin hän itsekin.

"Paljo kiitoksia", vastasi Lorenz. "Emmekö lähde puistoon pienelle kävelyretkelle, sillä aikaa kuu naiset itseänsä vaatettavat?"

"Oh, herra nähköön, jo kauvan sitten. Finne ja minä otamme mieluisasti totilasin ja sikaarin joka ilta".

"Ei, niitä on Finnellä, mutta ei minulla. Minä tahdon sanoa sinulle, että minun sydämessäni on jo muutaman vuoden ihanteellinen rakkaus hehkunut".

"Kyllä, ja sen vuoksi minä nyt sen ilmoitankin, niin pian kuin täysikasvuisten lukuun pääsen. Sinä saat nähdä hänet ripillelaskijaisissa. Oikein herttainen tyttö — vähän vanhempi minua; mutta ei se mitään haittaa tee. Niin pian kuin olen ylioppilaaksi päässyt, julkaisemme kihlauksen".

"En, kiitoksia; mitä ihmettä nyt hyödyttää ylioppilaana olla tähän aikaan, kun joka ainoa tyhmeliini tahtoo lukea. Ei, minä antaudun käytölliselle tielle. Näetkös, ensi vuonna minä matkustan ulkomaille ja täydennän kielitaitoani, ja kotiin palattuani minä ryhdyn isäni kauppatoimeen".

"Kyllä minäkin koen niin toimittaa, että ulkomaanmatkalle pääsen, mutta en ennen kuin ylioppilaaksi päästyäni Mitä sinä toimittelet kotona ollessasi".

"Oh, enpä juuri mitään. Minun pitäisi tietysti auttaa isää konttooritoimissa, mutta ei siitä juuri mitään kartu. Aamupäivällähän täytyy vähäsen kävellä ja pelata piljarttia, ja iltasilla pistäydään kahviloissa. Talvisilla sitä paitsi menee aikaa tanssihuveissa ja tervehdyksillä käydessä ynnä vieraspidoissa, niin että melkein koko päiväkaudet niihin hupenevat. Saat vielä nähdä, kun olet ylioppilaaksi päässyt ja sinne tullut, että ajan pitkään väsyt niihin".

"Kyllä sitä itsekin luulen. Minä olen jo väsynyt siihenkin seurusteluun, jota me täällä vietämme".

Ja nämä molemmat toivehikkaat pojat antoivat väsyneinä silmälautainsa vaipua ja kuljeksivat käsi kädessä eteenpäin, tuprutellen sikaariansa, juuri kuin olisivat olleet pari pariisilaisveitikkaa maapihkalla päällystetyllä katukäytävällä.

"Me saatamme ylpeillä pojistamme", lausui rouva Verlund. "He ovat toisensa kaltaiset, ikään kuin veljiä olisivat, ja kauniita ja sieviä he ovat kumpainenkin".

"Se on varmaa. Ferdinandilla on erinomainen pää. Jos hän vaan tahtoisi hiukkasta enemmän työskennellä".

"Mutta näethän, että hän on niin nuori vielä. Lorenz on ahkera; mutta sitäpä tarvitaankin, koska hän aikoo lukea. Saatte nähdä, rouva Verlund, että meille kyllä tulee iloa pojistamme. Eihän meillä olekaan muuta kuin yksi kummallakin".

He seisoivat siellä ylpeinä ja onnellisina ja näkivät tulevaisuuden valoisana ja loistavana kuin auringonpaisteisen lokakuunpäivän syksyisessä loistossaan.

Eivät he sattuneet ajattelemaan, ettei siinä vielä ole riittämään saakka, että äiti poikansa hyväksi ainoastaan elää, vaan hänen usein täytyy myöskin taistella — vieläpä hänen tulevaisen onnensa tähden kuollakin.

VI.

Alkavan sunnuntain aurinko paistoi säteilevän kirkkaana. Isot vaunut olivat jo valmiina, mutta niiden eteen oli nyt vaan kaksi hevosta valjastettu. Ei oltu kolmea käytetty enää sen kerran jäljestä, kun Lorenz niillä yksinään oli herroiksi ajanut.

Lorenz nousi niihin vanhempineen ynnä rouva Verlund poikineen, ja seuraavissa vaunuissa ajoi Vindahl ja kandidaatti Finne Norderudin perheen kanssa. Herra Norderud oli pieni, vähäpätöinen mies, hiukkanen kuuvalon alkua päälaella ja punervan ruskea partareunus poskien ympärillä ja leuvan alla.

Rahvas kurkotteli kaulojansa heidän mennessään kirkon lattiata perälle päin. Lorenz näytti kauniilta uusissa mustissa vaatteissaan, ja hänen ylevät kasvonsa olivat vielä tavallista kalpeammat. Rouva Falk kulki miehensä rinnalla ja laahusti jäykkää mustaa silkkihametta jäljessään, ja rouva Verlund ällistytti rahvasta sinikiuhtavalla silkkihameellaan, joka oli melkoisella samettisummalla ja pitsimäärällä reunustettu, ja valkoisella hatullaan, jossa komea höyhentöyhtö heilui. Hän astui poikansa nojassa, joka toisen silmänsä eteen puristetun nelikulmaisen akkunalasin lävitse yleisöä ylevämmän ryhdillä tarkasteli.

Norderudin perhe esiintyi juhlakulussa paljoa kehnompana. Matami oli kohtuullisissa vaatteissa niin kuin ainakin, ja pikku Anette, joka ei viimeksi kuluneina vuosina ollut paljoa kasvanut, näytti jotenkin talonpoikamaiselta tärkätyssä, kotikutoisessa hameessaan ja kirjatuissa mamelukkihousuissaan, puhtaan talonpoikaistavan mukaan pitäen kokoon käärittyä valkeata nenäliinaa kädessään.

Lorenz tietysti istui ylinnä kirkossa. Se oli kunnia, joka aina oli parempain ihmisten lapsille säästetty.

Hän vastasi muuten hyvin papin kysymyksiin, ja koko meno kävi kauniisti ja juhlallisesti. Rouva Falk istui hiljaisena ja kalpeana, pää alaspäin vaipuneena, ja Norderudin matami itki koko saarnan ajan. Se oli ystävyyttä, jota hän katsoi olevansa velvollinen papille osoittamaan, samoin kuin teaatterissa näyttelijäin kehoitukseksi käsiä taputetaan.

"Neitsy Mikkelsen raukka ei saanut koko juhlallisuudesta mitään nähdä. Hänen täytyy keittiössä koko päivä hikoilla; mutta kun nyt ensi kerran teidän kanssanne kirkkoon ajan, Vindahl, silloinhan te ja hän olette ylkä ja morsian".

"Minkä tähden niin? Eihän teillä enää ole mitään vartoomista. Enpäs minä vaan uskaltaisi sillä tavalla morsiantani jättää, jos mies olisin. Hän on nainen, jota sietää omakseen tavotella; siliä hän on kelpo ihminen ja kodikas, eikä hänen säästönsäkään niin perin vähäiset ole. Olkaa varoillanne, ettei joku huimapää häntä teiltä sieppaa".

"Eipä ole mitään vaaraa", lausui Vindahl ja yritteli huolettomalta näyttää, mutta hänen silmänsä kääntyivät vasten tahtoakin Finneen päin.

"Älkää olko liian huolettomia; vaan toimittakaa niin, että ajoissa saatte hänestä varma olla".

"Minä tunnen sellaisia ihmisiä, jotka poimivat sekä kukkia että keittiökasvia", lausui matami.

Kandidaatti pureksi huuliansa, ja Vindahl loi matamiin kysyvän silmäyksen; mutta tämä sitoi parhaallaan Anetten leukanauhoja.

Päivälliselle tulivat ainoastaan omat sukulaiset ja läheisimmät tuttavat. Vieraat tulivat vasta iltapuoleen.

Neitsy pyyhki nenänsä alustaa ja seisoi siinä ihan samallaisena kuin kaksi vuotta sitten vanhoina rakkaine, hyvin tunnettuine viiksineen, joihin Vindahl painoi hellän suudelman, suureksi huviksi Marille sekä karjapiiallekin, joka oli astiainpesussa avullisena ja nyt päivän kunniaksi esiintyi korkeassa kauluksessaan ja täydellisessä kansallispuvussaan, eikä sen jäännöksessä.

"Huomenna, kun juhla on loppunut, minä keskustelen kanssasi", kuiskasi
Vindahl. "Täytyy häitämme tuumia".

Siellä olivat seudun kaikki ylhäisimmät, sekä maaherralaiset että pappilaiset ynnä nimismiehen perhe, ja läheisestä pienestä kaupungista oli myös useampia, muiden mukana tohtori Londemann ja hänen tyttärensä Gusta sekä rouva Falkin parhaat naisystävät, Binbergin neidit, apteekkari Binberg-vainajan tyttäret.

Kaikki toivat mukanaan joko suurempia tahi pienempiä myttyjä, joita Lorenz sai asianomaisten ystävyyden osoitteeksi perhettä kohtaan, useampia tusinoita rintaneuloja ja mansetinnappeja, kirjattuja tohveleita ja housunkannikkeita koko elinajakseen ja melkoiset määrät muita joko hyödyllisempiä tahi hyödyttömämpiä antimia, joilla ripillelaskettua tavallisesti yllätetään, sekä suuret joukot kauniisti sidottuja siveellisiä kirjoja, joita he eivät milloinkaan lue.

Isossa salissa istuivat naiset kullatuille vanhanaikaisille tuoleille latoutuneina, ja maaherranrouva ja papinrouva vallitsivat sohvalla, edellinen laihana ja ylevänä, kultajuotteinen lornetti nenällä ja ruunista silkkinauhoista ja pronssituista viinirypäleistä koottu hiuspukine päässä, jälkimmäinen talleroisena ja punaposkisena mustine sarvikaiteisine nenälasineen ja päähineenä liehuvilla nauhoilla varustettu valkea pitsimyssy sekä kolme ruusunnuppua kummallakin korvalla. Rouva Verlund oli tunkeutunut ihan heidän lähelleen nojatuoliin, jossa hän istui ja mitä kohteliaimmin hymyili, sinikiuhtava hansikka ainoastaan toisessa kädessään, jotta kaikki saattaisivat toisesta hänen paksut kultasormuksensa nähdä.

Tuonnemmaksi taffelipianon ääreen olivat nuoret naiset kokoontuneet Binbergin neitien ja Gusta Londemannin ympärille, ja muutamia naapuriston hyvinvoipia talonemäntiä istui ujoillaan rivissä ovensuussa pidellen kokoonkäärittyjä nenäliinoja paljaissa käsissään, joka heidän vakaumuksensa mukaan hyvää kasvatusta osoitti.

Rouva Falk oli esimiehenä kahvipöydän ääressä, ja vanha Gunhild kaupungin hienoin passari, tarjoili ympäriinsä teetä ja kahvia Tominen kanssa. Sellaista ylellisyyttä, kuin vahtimestari on, ei täällä tunnettu.

Norderudin matami kävi ympäriinsä ujojen talonpoikaiseukkojen joukossa ja yllytteli heitä itsemurhan tekoon tyrkyttämällä heille kohtuuttoman suuria määriä kotona leivottuja pikkuleipiä. Onneksi oli heillä kumminkin sen verta älyä mukanansa, että huomasivat niistä jonkun osan jälkeläistensä hyödyksi taskuihinsa tunkea.

Likööriä ja sikaareja tarjottiin herroille puutarhamajassa. Maaherra kulki ympäriinsä ritaritähti napinreijässä ja oli ystävällinen, ja pastori keskusteli hyväntahtoisesti alentuvaisen äänellä seminarilaisen, Vindahlin, kanssa.

Tilanomistaja, jonka selkä nyt oli suorempi kuin tavallisesti, esiintyi oivallisena isäntänä, ja muutkin herrat keskustelivat jotenkin vilkkaasti.

Finne, Lorenz ja Ferdinand seisoivat ison salin avonaisella ovella ja arvostelivat naisia.

Gusta Londemann istui juuri pianon ääressä ja oli soittoa alottamaisillaan. Hän oli säteilevän kaunis hiukset paksut ja vaaleanpunervat ja vielä kokonainen seppele heloittavia ruusuja niiden loistoa lisäämässä ja sininen silkkihame verhoili lainehtivilla poimuillaan hänen upeata vartaloansa.

"Mutta hän on vallan liiaksi vanha sinulle", lausui Finne. "Kun sinä siihen ikään ennätät, että saatat naimisiin mennä, silloin hän on jo kuihtunut. Minulle hän paljoa paremmin vaimoksi soveltuisi, ja tottapa hän lienee rikaskin".

"Kukas tuo pieni tyttö on, joka noin ujona ja yksinään tuolla nurkassa seisoo?" kysyi Ferdinand.

"Hän on minun serkkuni, Anette Norderud. Täällä onkin vaan täysikasvuista väkeä, niin ettei täällä ole mitään seuraa hänelle".

Ferdinand meni Anetten luokse, joka häntä hämillään tarkasteli, ja kandidaatti astui Gusta Londemannin viereen kääntääkseen hänen nuottilehtiänsä.

"Pyydän esitellä itseni teille. Nimeni on Ferdinand Verlund. Minulla on kait kunnia tutustua neiti Norderudiin?"

"Mutta kyllä illallisen jälkeen tulee hauskempaa. Kyllä kait täällä tanssitaankin?"

"Mielevä ei hän ainakaan ole", ajatteli Ferdinand, "mutta eivätpä ne rikkaat perijättäret yleensä juuri semmoisia olekaan."

Kandidaatti Finne käänteli Gusta Londemannin nuotti lehtiä. Hän nojasi kättään tuolinkarmiin, ja joka kerta, kun hän eteenpäin kumartui, joutui Gusta Londemann melkein lepäämään hänen rintaansa vasten, ja Gusta Londemann tunsi poskeensa hänen lämpimät henkäyksensä.

"Sinun kätesi vapisevat niin, Gusta kulta", sanoi Amalie Binberg. "Etkä sinä soita niin hyvin kuin tavallisesti. Olet totta tosiaan heikkohermoinen".

"Niin, vallankin tässä pianon ääressä, kun olemme tähän näin liiaksi lähekkäin tunkeutuneet", lausui Hilda Binberg.

Binbergin neidet olivat kaupungin teräväkieliä, sukkelia, mutta ilkeitä. He olivat kappaleen neljännelläkymmenellä; mutta vaikka olivatkin jotenkin varakkaita, eivät he vielä kuitenkaan kihloissa olleet, ja heillä oli sangen hyvät toivonaiheet vastaisuudessakin yhä semmoisina säilyvänsä. He olivat kaupungin muotilehtiä ja hämmästyttivät tänään yleisöä esiintyen kultakirjaisissa zuavilaisvaipoissaan ja tukkapönkeissään sekä kullan hohtavissa hiusverkoissaan.

"Minä esittelen, että tekisimme pienen kierroksen puutarhassa", lausui kandidaatti. "Näin syksyiseen aikaan se on rikkaimmaasa väriloistossaan. Kukkien laita on samoin kuin naistenkin. Ne ovat kauneimpia keskikesän jälkeen".

"Niin, minä olen huomannut kandidaatin ihastelevan täysin puhjenneita ruusuja".

Nuoriso virtasi ulos puutarhaan, talonpoikaiseukot seurasivat ujona parvena jäljessä.

"Toivoisin illalliseen päästävän, joutuaksemme kotiin", sanoi maaherran rouva. "Meidän virkamiesten on, paha kyllä, pakko näyttäytyä kaikenmoisissa mahdollisissa piireissä kansan suosiota voittaaksemme".

"Pääkaupungissa voi valita seuransa", sanoi rouva Verlund. "Me seurustelemme ainoastaan hienoissa piireissä".

"Vai niin, tosiaanko?" lausui maaherran rouva nuivasti ja tarkasteli häntä kultalornettinsa lävitse.

Kandidaatti Finne ja neiti Londemann, jotka etunenässä kulkivat, poikkesivat erääsen syrjäiseen lehtokujaan ja erosivat seurasta.

"Nyt menee Finne ja panee Gusta Londemanninkin pään pyörälle. Mutta annahan päivän ehtoolle ehtiä, niin minä hänet kutsun tänne sireenimajaan ja ilmoitan rakkauteni. Minä uskon, että hän kyllä tietää pitää patruunaa parempana kuin köyhää kandidaattia".

Kandidaatti ja neiti Londemann menivät innokkaasti keskustellen yhä etäämmälle lehtokujaan. Jälkimmäinen piteli toisella kädellään silkkihamettansa ylhäällä ja näytteli kahta keimeän pientä, sinistä silkkikenkäänsä.

Nyt ei Lorenz voinut heitä enää nähdä. He olivat jo joutuneet puistoraivaukselle puutarhan äärimmäiseen laitaan saakka.

VII.

Ruokasalissa oli katettuna pitkä pöytä, joka nääntyi kaikenmoisten mahdollisten ruokalajien painon alla ja kaikkialla viereisissä huoneissa oli voileipäpöytiä valkoisine liinoineen ja viinipullo keskellä.

Maaherran rouva ja papin rouva purjehtivat ensin pöydän ääreen itseänsä ruoalla varustamaan, ja heidän jäljessänsä rouva Verlund, joka riippui maaherran rouvan hameessa kuin kymmenvuotias tyttö. Sen jälkeen tuli muutamia kaupunkilaisrouvia sekä Binbergin neidet ynnä neiti Londemann. Norderudin matami näki sangen paljon vaivaa saadakseen ujot talonpoikais-eukot ensiksikin pöydän ääreen ja sitten ottamaan jotakin syödäkseen, kunnes viimeinkin joku ijähtänyt vaimo, jolla oli harmaat viikset ja useita syyliä kasvoissa, alkoi ryntäysretken, jonka jälkeen kaikki urhoollisesti jäljessä seurasivat.

Kun herrat olivat osansa ottaneet, istahtivat vanhemmat ison pöydän ääreen, ja nuoremmat asettuivat pienempäin ympärille. Herrat palvelivat vahtimestareina, ja vanha Gunhild ja Tomine hilasivat suurta paistikulhoa, joka tarumaisen pikaisesti tyhjennettiin.

Päällisruoka-pöytä oli katettu isoon saliin, ja siinä oli lukematon määrä torttuja, hyytelöitä, räämejä, putinkeja ynnä muita suunvoiteita tarjolla. Samppanjaa juotiin siihen aikaan päällisruokain eikä paistin sekaan.

Pappi asettui ison salin ovelle ja pyysi sananvuoroa. Vieraat virtasivat kokoon ja seisoivat odottavaisina suut torttuja täynnä, ahkeroiden tasapainossa pysyäkseen lautasillaan seisovain samppanjalasien turvaamiseksi.

Papin rouva oli heltynyt. Hän oli nyt aina näinä seitsemänäkolmatta vuonna, mitkä he naimisissa olivat olleet, kuullut saman puheen kaikissa paremmissa ripillelaskijaisissa; mutta aina hän siinä sentään uutta kaunista havaitsi, ja tuon ja tämän mahtikohdan ajalla hän loi ympärilleen puhuvan silmäyksen.

Norderudin matamikin oli heltyneenä, ja olisi vieläkin heltyneempi ollut, jos ei hän olisi sellaista vaivaa nähnyt noiden ujojen talonpoikaiseukkojen tähden, joita hänen toden teolla täytyi oikein hilata päällisruoan ääreen, josta he aina karkasivat.

Puheen loputtua alkoi vierasten yhteinen pyhiinvaellus, ensiksi tuonne Lorenzin luo, kilistämään hänen kanssansa, ja sitten hänen vanhempainsa luokse.

Kandidaatti Finne oli Gusta Londemannin kavalieri. Hän toi hänelle torttuja ja jäätelöä kelpo annoksia, jotka hänen huultensa hehkuun sulivat.

Rouva Verlund uskoi maaherran rouvalle ja papin rouvalle, että molemmat puheet olivat niin hyvät.

Tilanomistaja kiitti ja esitti maljan maaherralle ja papille, jotka saapuvilla-olollaan tälle yksinkertaiselle perhejuhlalle loiston antoivat.

Seminarilainen Vindahl nilkutti ympäri vierasjoukkoa ja jakeli vaatimattomalla runoilijansävyllä ripillelasketun kunniaksi sepitettyä lauluansa.

Gusta Londemann istahti pianon ääreen ja säesti, ja seurue lauloi moniäänisesti tätä yksiäänistä laulua. Norderudin matamin ääni kuului kaikkein muiden ylinnä, aivan samoin kuin kirkossakin.

Neitsy Mikkelsen, joka nyt oli päivätyönsä lopettanut, seisoi puhtaaksi pestynä ja upeana ovella ja silmäili ihaillen ylkäänsä.

Sitten seurasi koko sarja puheita ja jono monenmoisilla erinomaisilla ominaisuuksilla lahjoitettuja erinomaisia miehiä ja naisia. Oikein on kummallista, miten lukemattomat joukot kelpo ihmisiä päällisruokain ääressä tavataan. Saattaisipa uskoa, että sekä isäntä ja emäntä että heidän kaikki lapsensa ja lähimmät sukulaisensa ynnä useimmat muut seuraan kuuluvat ovat tähän syntiseen maailmaan jo ennen syntiinlankeemista tulleet, joten ei heillä siis ole hituistakaan osaa siinä rikoksessa, minkä Eeva äiti teki, silloin kun hän liikapalakseen päällisruokaa paratiisissa söi, niin kunniallisia ja jaloja ja kelpo ihmisiä he ovat — sen illan.

Kandidaatti Finne ja Binbergin neidet sekä neiti Londemann seisoivat ja nauraa hikersivät nurkassa sekä arvostelivat puheita.

Samppanja oli kiivennyt hänen päähänsä ja antanut rohkeutta. Hänen täytyi ja hän tahtoi puhutella Gusta Londemannia tänä iltana.

Onneksi pastori alkoi pitkänlaisen puheen Lorenzin opettajille, niille miehille, jotka niin taitavasti olivat johtaneet hänen ensimmäisiä askeleitaan tässä maailmassa, ja kun Finne, lasia etsien, varpaillaan hiipi pöydän äärestä toiseen, luikahti Lorenz neiden luokse.

"Niin, minulla on oikein tärkeätä puhumista. Tulkaa kanssani sireenimajaan. Minun täytyy puhua teille".

"Pyytäkää häntä puistoon ja vartoamaan teitä siellä, niin peijaamme häntä".

Kun malja oli juotu, hiipi Lorenz puutarhaan ja istahti tykyttävin sydämin sireenimajaan.

Oli jo jotenkin hämärä, eikä siinä muuten olisi mitään varjoa keskustelupaikaksi ollutkaan, sillä siinä oli vaan muutamia nuoria pensaita, jotka olivat kehään istutetut, niin että aukko johti suoraan nurmikolle, joka kukkapenkereineen oli verannan edustalla.

Hellät tunteet olivat niin kokonaan Lorenzin vallanneet, ettei hän ensinkään keksinyt muutamia kummallisia, valkeita esineitä, jotka olivat keskelle nurmikkoa pystytetyt, siihen missä lipputankokin seisoi.

Heti sen jäljestä hän näki Finnen tulevan valaistun verannan kautta ja katoavan puistoon päin.

Siunaaman aikaa sen jälkeen tuli Gusta Londemann verannalle ja leikitteli köynnöskasveilla juuri kuin hajamielinen. Hän oli heittänyt saalin olkapäilleen ja kannatteli toisella kädellään hameensa laahusta.

Kunpa nyt vaan eivät Binbergin neiditkin tulisi ulos itseänsä tuuletuttamaan.

Ei, onneksi eivät tulleet. Hän katselee varovaisesti ympärilleen ja kiitää joutuisasti lehtimajaan päin.

Hänen päätänsä kuumotti. Ilma oli kukkain tuoksusta niin raskasta, ja nyt se tuli vielä raskaammaksi siitä hajuaineen tuoksusta, jota Gusta Londemannin kahisevasta silkkihameesta virtasi.

Se oli nyt ensimmäinen hajuainetta tuoksuva silkkihame, joka hänelle tässä elämässä päänkivistystä tuotti.

Paha kyllä, on tässä maailmassa monta hajuainetta tuoksuvaa silkkihametta ja paljo päänkivistystä.

Hänen täytyi sanoa "te". Hän tunsi, ettei Lorenz enää mikään lapsi ollut.

"Enpä tuumi mitään muuta, kuin että rakastan teitä, Gusta, että olen teitä rakastanut jo hamasta lapsuudestani saakka, siitä saakka, kun ensi kerran minulle suudelman ja ruusun annoitte, jonka viimeksi mainitun olen pusertanut, ja että minä teitä aina rakastan, teitä, enkä ketään muuta".

"En, Gusta, minä olen hurmaantunut vaan rakkaudesta teihin. Teidän täytyy tulla omakseni, tulla minun vaimokseni!"

"Finnenkö kanssa? Niin, hän on melkein kihloissa kaikkien tyttöjen kanssa, jotka vaan tielleen sattuvat".

"Ei, en minä tahdo hänestä mitään haastella. Minä tahdon puhua vaan teistä, teistä, jota minä rakastan enemmän kuin omaa henkeäni".

Hän vaipui polvilleen hänen eteensä ja suuteli suutelemistaan hänen kättänsä.

"Lorenz, tule järkiisi, istu penkille jälleen. Vieraita alkaa verannalle tulla".

"Tahdotteko nyt antaa minulle suudelman, niin kuin silloinkin, kun vielä pieni poika olin.'" sanoi hän ja kiersi kätensä hänen vyötäisilleen.

"Se on vaan Jens ajaja, joka tulee lippua alas korjaamaan. Minä näen hänen liverinsä napit".

Gusta teki vaan heikosti vastarintaa. Lorenz jo kärventeli pitkällä suudelmallaan hänen huuliansa.

Vieraat ryntäsivät puutarhaan, ja kokonainen kimppu raketteja kohosi ilmaan ja varisi kultasateena sieltä alas puihin.

Gusta ja Lorenz hypähtivät parkaisten ylös ja jäivät kauhistuneina seisomaan keskelle lehtimajaa komean, punertavan bengalitulen kirkkaimpaan valoon.

Se oli Norderudin matami, joka tahtoi sukulaisiaan hämmästyttää pienellä ilotulituksella ja joka oli käskenyt Jens ajurin illallisen aikana tarpeelliset varustukset tekemään ja päällisruoan jälkeen ne sytyttämään.

Naurua ja kikerrystä kuului vierasten joukosta; mutta Gusta Londemann oli tyttö, joka ei äkkiä hämilleen joutunut.

Lorenz vaipui polvilleen. Gusta rupesi oikein veistotaiteelliseen asentoon, otti ruususeppeleen hapsiltaan ja laski sen hänen päähänsä.

"Eihän tässä maailmassa saata enää mitään uskoa", vastasi maaherran rouva ja varisti huolellisena ruunia silkkinyöriänsä ja pronssittuja viinirypäleitään.

"Se oli todeltakin odottamatonta", sanoi Amalie Binberg. "Emme olisi likimainkaan niin hämmästyneet, jos te, herra Finne, olisitte kuvauksessa päähenkilönä ollut; mutta että tuo poika —?"

"Luultavasti rakkauden jumalatarta, joka seppelöitsee nuorta miestä", vastasi kandidaatti.

"Se tehtävä soveltuu mainiosti hänelle", sanoi Amalie. "Kun hän kerran miehen saapi, niin kylläpä hän myöskin hänet seppelöitsee".

Gusta ja Lorenz olivat lähteneet lehtimajasta ja seisoivat nyt muiden joukossa ja katselivat loppunumeroa, aurinkoa ynnä erivärisiä tähtiä.

Heti sen jälkeen lähtivät maaherralaiset ja pappilaiset liikkeelle, ja muutkin vieraat lausuivat jäähyväisensä vähitellen.

Ei tullut tanssista puhettakaan aterian jälkeen. Ferdinand Verlund teki tosin ehdoituksen siihen suuntaan; mutta Gusta Londemann halusi jo viimeinkin päästä kotiin, ja Binbergin neitien piti mennä tohtorilaisten vaunuissa, niin että heidän täytyi seurata mukana. Finne oli huonolla tuulella, ja Lorenz oli iloinen päästessään lepoon omaan huoneesensa.

"Tuhansia kiitoksia kaikesta avusta", lausui rouva Falk matamille. "Ja suurimmat kiitokset siitä kauniista ilotulituksesta. Sinäkö sekin olit, joka kuvaelman aatteen keksit?"

"En, se oli vallan odottamaton kohtaus, jonka Lorenz itse oli järjestänyt", vastasi matami nuivasti.

"Sinähän aina kehut, että hän on niin lahjakas, ja totta olet siinä puhunutkin".

Juhla oli päättynyt, kynttilät olivat kruunuista sammutetut ja herrasväki oli levolle mennyt.

Keittiössä palvelusväki pesi laseja ja söi päällisruokain jäännöksiä; ulkona puutarhassa käyskentelivät seminarilainen Vindahl ja neitsy Mikkelsen käsi kädessä ja suunnittelivat tulevaisuustuumiansa, ja kandidaatti Finne riippui paitahihasillaan puoleksi ulkona avonaisesta akkunasta ja vihelteli.

VIII.

Puutarhan käytävät olivat lumilatkua täynnä, ja tuolla suurella nurmikolla, joka alkoi viheriöidä, oli vielä muutamia valkeita lumilaattoja.

Joulun aikana oli seminarilainen Vindahl neitsy Mikkelsenin morsiamenaan kotiinsa vienyt.

Häät, jotka olivat hyvin juhlalliset, vietettiin Falkestadissa, Kaikki tilanomistajan tuttavat olivat kauniita lahjoja antaneet; Norderudin matamilta, joka nyt oli yhtä käytännöllinen kuin muulloinkin, oli nuori pari saanut makuuvaatteet.

Kandidaatti Finne oli muuttanut kaupunkiin, jossa hän vuokrasi huoneen ja eli Gusta Londemannin sulhasuudella. Kihlaus julkaistiin uudenvuoden aikana, heti sen jälkeen, kun hän oli Falkestadin jättänyt.

Norderudin matami oli saanut niin vaikutetuksi, että hänet irti sanottiin, ja silloin päätettiin, että Lorenz lähetettäisiin pääkaupunkiin ja pantaisiin latinakouluun.

Rouva Falkin silmät olivat auenneet, ja hän alkoi havaita, ettei kandidaatti ollut sovelias opettaja hänen pojalleen.

Niin pian kuin Finne oli palkattomaksi joutunut, kosi hän virallisesti neiti Londemannia ja sai hänen myöntymyksensä.

Gusta oli siksi viisas, ettei pitänyt Lorenzin lapsellista ihastusta minkään arvoisena, ja hän iloitsi siitä, että hänen kihlauksensa Finnen kanssa oli omiansa tuota kuvaelmakepposta unhotuksiin saattamaan; sillä hänen kekseliäisyydestään huolimatta olivat Binbergin neidet ja jotkut muut hyvänsuovat sielut tuota lehtimajan kohtausta sillä tavalla selitelleet, että se melkein todellisessa valossaan ilmi tuli.

Kihlauksensa jälkeen kiusaili Finne toisinaan morsiantansa Lorenzin rakkaudella; mutta silloin hän vuorostaan sai muutamia hyväntahtoisia viittauksia punatukkaisesta Tominesta, jotka häneltä suun tukkivat.

Kuultuaan neiti Londemannin kihlauksesta kerrottavan, meni Lorenz omaan huoneesensa, otti puserretun ruusunsa ruusunkarvaisesta kotelosta, jossa sitä säilytettiin, ja polki sen muruiksi jaloillaan.

Hän luuli sydänvamman saavansa taikka jotakin muuta semmoista; mutta kun ei häneltä sen jälkeen unta eikä ruokahaluakaan puuttunut eikä edes tuntenut pakkoa runovärsyjäkään kirjoitella unohti hän huolensa pian.

Eikä se Gusta Londemann toden teolla niin erinomaisen kaunis ollutkaan — vallan liiaksi valkeaverinen ja melkein punatukkainen.

Ei hänellä ollut juuri paljoa tekemistä siihen aikaan, jonka tähden hän lueskeli Dickensin romaaneja ja Erik Baghin runoja ja lauluja.

Eräänä päivänä, kun vanhemmat olivat poissa, veti hän nukketeaatterin nurkastansa päivänvaloon, puhdisti pölyn kulisseista ja paperinäyttelijöistä ja asetti ne jälleen isoon saliin vanhalle paikalleen, sekä antoi taasen näytelmiä yksinänsä lukittujen ovien takana, juuri kuin Baijerin kuningas.

Siellä salissa oli niin kylmä, että hänen sormensa kohmettuivat; mutta vähitellen hän itsensä lämpimäksi näytteli.

Siellä nähtiin ivallinen huvinäytelmä, jossa kandidaatti Finne ja Gusta Londemann olivat päähenkilöinä ja piiat ensimmäisenä, toisena ja kolmantena rakastajattarena. Edellinen päähenkilö petti jälkimmäisen neljässä ensimmäisessä näytöksessä, ja viidennessä hänen täytyi naida keittäjä Mari, joka häntä pieksi, ja Gusta meni luostariin — vanhain neitien turvapaikkaan — jossa hän heittäytyi kahvijuopoksi ja kielikelloksi.

Aihe ei enää ollut aistikas eikä juonikaan hienosti suunniteltu, mutta häntä sekä huvitti että lohdutti sillä tavalta kuvina rangaista näitä kumpaakin petturia, jotka hänen ensimmäisen rakkautensa unelman ruhjoneet olivat.

Sitten hän antoi useampia samallaisia näytelmiä, aina lukittujen ovien takana; sillä eihän sopinut kenenkään tietää, että hän, joka nyt jo oli iso mies, vielä semmoisia lasten leikkiä harjoitteli.

Äiti näki kyllä, että nukketeaatteri oli jälleen esille otettu; mutta ei hän ollut sitä huomaavinansakaan.

Hän kun sai oleksia aina niin yksinään! Täytyipä hänellä jotakin aikansa kuluksi olla. Nyt hän jo pian oli kaupunkiin menevä ja lukuja alkava, ja silloin hän kyllä saisi vakavampia asioita miettiäkseen.

Eräänä pimeänä kevätpäivänä rouva istui yksinään salissa. Lorenz oli nukketeaattereineen lukon takana, ja tilanomistaja viipyi kaupungissa.

Kait se oli tuo kolkko ilma, joka hänessä semmoista vaikutti. Hän oli aina niin heikkohermoinen.

Hän kuuli vaunujen tulevan. Se oli kaiketi hänen miehensä. Nyt kuului askeleita etehisestä, ne olivat hänen; mutta ne olivat nyt tavallista raskaampia.

Ovi temmattiin auki, ja hän hoippuroitsi huoneesen ja vaipui tuolille, hän, tuo voimakas mies, ja nyyhkytti kuin lapsi.

"Minä olen häviöön syösty", ähkyi hän. "Kaikki on mennyttä. Tukkukauppias Verlund on halvaukseen kuollut eikä hänen omaisuutensa riitä hänen äärettömiin velkoihinsa, ja minä olen useampien tuhansien takauksessa, jota paitsi minulla vielä muutenkin on velkoja. Juuri nyt minä luulin, että hän saattaisi minua auttaa, ja silloin hän minut päätäpahkaa onnettomuuden kuiluun vetää".

"Onnettomuus on siis kumminkin tullut. Minä olen sitä kauvan odottanut.
Kestä se kuin ainakin mies, minäkin naisena tahdon sen kestää".

Hän talutti hänet sohvaan, pani tyynyn hänen päänsä alle ja kuivasi kylmää hikeä hänen otsastaan.

"Kas niin, lepää nyt rauhassa", sanoi hän ja taputti häntä kuin lasta.
"Minä menen hetkeksi pois, mutta en viivy kovin kauvoja".

"Hänellä on hyvä sydän, ja hän on ainoa, joka saattaa meitä auttaa ja neuvoa?".

Se oli suuri, matala huone, jonka kattoa hirret kannattivat, ja seinät öljymaalilla sivellyt. Vaaleat koivuiset huonekalut olivat kotikutoisella viheriällä kankaalla päällystetyt, ja kotikutoiset matot peittivät lattiat. Matalat akkunat olivat ruukkukasvia täynnä, ja seinillä riippui mahonkipuitteissaan muutamia vallan jokapäiväisiä raamatullisia kuvia. Kaikki oli kohtuullista ja talonpoikaista, mutta siistiä ja kestävätä.

Matami kutoi paksusääristä, harmaata villasukkaa, Norderud veteli savuja hopeahelaisesta merenvahapiipustaan, ja Anette istui virkkuineen akkunan pielessä.

"Jalkaisinko ja tämmöisellä säällä! Sitten on jotakin erinomaista tapahtunut".

Hän riensi eteiseen ja kohtasi rouva Falkin, joka tuli kalpeana ja sateesta likomärkänä.

"Herranen aika, Beate, mitä on tapahtunut? Ja olet noin märkänä, raukka. Martine, Martine, riennä laittamaan pannu tulelle, hyvää kahvia!"

Ja hän auttoi ystävällisesti kälynsä viitan riisumista, taputti häntä olkapäähän ja vei hänet huoneesen.

"Kas niin, istupas nyt tähän sohvaan ja kerro kaikki minulle. Anette, parasta on, että sinä menet omaan huoneesesi".

"Me muutamme sinne. Täällä Norderudissa on kaikki niin vanhaa ja hävinnyttä, että on hyvä saada kunnollinen talo asuakseen; ja jos Anette kerran miehen saapi, ja sen hän kyllä saakin, niin silloin me saatamme tämän vanhan könsämme korjata ja muuttaa tänne jälleen. Ei meidän sukutalomme saa huutokauppa-vasaran alle eikä vieraisiin käsiin joutua, niin kauvan kun Ragnhild Falk elää ja hänellä on sen verta omaa kuin nytkin. Älä itke, Beate, kaikki voi jälleen hyväksi kääntyä".

"Jumala sinua siunatkoon, Ragnhild, sinä olet aina niin järkevä ja hyvä, kun apua tarvitaan".

"Ette ole tähän asti paljoakaan minun apuani tarvinneet, ja minä toivon, että te eteenkin päin omin apuinne toimeen tulette. Olettehan nuoria ja ravakoita kumpainenkin. Jäähän teille kuitenkin niin paljo jäljelle, että voitte Kristianiassa pientä kauppaa alkaa, ja sillä tavalla te pääsette erillenne, täkäläisistä seurusteluista. Ehkä veljestäni tulee hyvä kauppamies; maanviljelijäksi ei hän ole koskaan kelvannut. Siellä sinä myös voit Lorenzia silmällä pitää. Jos hän olisi siellä saanut yksikseen olla ja lukea ja kuvitella tilanomistajaksi tulevansa, niin olisi hänestä luultavasti hylkiö tullut. Nyt hänestä saattaa kentiesi säällinen ihminen tulla. Kas niin, tässäpä onkin Martine kahvineen. Otapas nyt oiva kupillinen! Se lämmittää".

"Ja kun sinä olet vähäsen levähtänyt, Beate, niin minä kyyditsen sinut kotiisi veljeni luokse. Hän kyllä tarvitsee sinua luonansa kotona".

Vähän ajan kuluttua ajoi rouva Falk Norderudin matamin kanssa
Norderudin vanhalla jikillä takaisin Falkestadiin.

Rouva Falk ei nyt tosin herroiksi ajanut; mutta hän ajoi turvallisena, sillä Norderudin matami piti itse ohjia voimakkaissa käsissään.

IX.

Kristianiassa oli erään pikkukadun varrella nelikerroksinen kulmatalo, jonka alikerroksessa oli kaksi puotia.

Rouva Verlund seisoi puodissaan myymäpöydän takana lyhyenä ja paksuna mustankiiltävine hiuksineen, jotka nuhille olivat ohauksien verhoksi liistaroidut; korvissa riippuivat vielä vanhat paksut kultakellukkaat ja vanhan mustan silkkihameensa hän oli ylleen pukenut.

Oven ulkopuolelle pysähtyi tyttö lapsivaunuineen, joissa hyvinvoipa poikanen loikoi ja luurengasta pureksi. Pyylevä, hyvästi puettu rouva astui puotiin.

"Jumal' antakoon, rouva Vindahl; oletteko ulkona huvikävelyllä pienokaisenne kanssa? Mikä hänen nimensä on?"

"Gaston", vastasi rouva Georgine Vindahl, syntyisin Mikkelsen, ja lausui tuon ranskalaisen nimen jotenkin leveällä norjalaisella painolla.

"Niin, minä olen nähnyt sen eräässä ranskalaisessa romaanissa. Minä ostaisin vähäsen sukkalankaa, No, miten kauppa käy, rouva Verlund?"

"Kyllä, kiitoksia, oikein hyvin, ja minun täytyykin ansaita, sillä
Ferdinandin tarpeisin tarvitaan paljo rahaa".

"On; hän on siellä nyt jo piakkoin vuoden ollut. Näettehän, että kun Verlund oli kuollut ja minä olin saanut asioita järjestykseen ja näin, että tämä pieni kauppa, jonka olin alkanut, kävi näin hyvin, näytti minusta vääryydeltä, että pojan täytyisi täällä kotona oleksia, ja niin minä annoin hänen matkustaa Parisiin kieliä oppimaan, ja se tulee maksamaan, sen saatte uskoa. Hän maksaa kuukausittain enemmän kuin sata frankkia eräälle hienolle naiselle pelkästä opetuksesta. Hän, näette, käy lukemassa erään hienon naisen luona, sillä hän väittää naisilta parhaiten opittavan, ja se saattaa hyvin mahdollista ollakin. Kaikki, mitä voin kokoon haalia, minä lähetän hänelle. Itse en kuluta juuri mitään, en edes vaatteissakaan, sillä minulla on niin monta vanhaa silkkihametta, joita minä nyt kulutan."

"Kyllä, minulla on huone tässä puodin takana, ja minä makaan keittiössä. Täällä saatte nähdä kaikki".

Se oli pimeä, pihanpuoleinen huone, täpö täynnä monenmoisia suuria, kallisarvoisia, mutta kuluneita huonekaluja, kadonneen loiston jäännöksiä.

"En minä täällä oleksikaan muulloin kuin iltasilla, ja silloin olen jo niin väsyksissä, että heti panen levolle. Mutta kun Ferdinand tulee kotiin ja on saanut hyvän paikan — ja semmoisen hän kyllä saa, nyt kun hän niin hyvin kieliä taitaa — niin me vuokraamme asunnon ylemmästä kerroksesta, niin kuin Falkilaisetkin, ja laitamme sen hauskaksi".

"Heilläpä voikin rouva itse huoneitaan hoitaa. Onhan hänellä mies joka liikkeestä huolta pitää".

"Hän tahtoisi niin halukkaasti auttaa miestänsä puodissa, mutta ei häntä sinne lasketa. Ja kyllä hän onkin liiaksi hieno ja hento siellä juuston hajussa seisomaan ja silavaa punnitsemaan".

"Sangen etevä", vastasi rouva Vindahl. "Hän olikin niin lahjakas jo pikku poikana ollessaan. Silloin hän jo näytteli kauniimpia kappaleita nukketeaatterissaan. Nyt hänen pitäisi suvella tuleman ylioppilaaksi, ja hän ottaa jo paljo osaa ylioppilas-juhliin. Hän kirjoittelee niin mukavia ja hauskoja värsyjä ja laulaa sekä pitää puheita".

"Niin, Jumalan kiitos, meillä on siis iloa lapsistamme, sekä rouva Falkilla että minulla, vaikka meillä onkin tässä maailmassa paljo murhetta ollut".

"Ei, sitä Liinaa, sitä Liinaa! Nyt hän seisoo ja lavertelee toisen pilan kanssa ja antaa lapsen luurenkaansa katuojaan viskata. Hyvästi, rouva Verlund, sanokaa terveisiä rouva Falkille. Ei minulla ole tänään aikaa sinne ylös hänen luoksensa mennä".

Jotenkin avarassa huoneessa olivat Falkestadin ison salin vanhanaikuiset kullatut huonekalut järjestyksessään. Ne olivat kentiesi kylläkin liian suuret ja kömpelöt tavalliseen kaupunkilaishuoneesen; mutta sekä huonekalut että suuri kynttiläkruunu tekivät huoneen sangen komean näköiseksi. Lorenz istui nurkassa kirjoituspöydän ääressä. Hän oli tullut paria vuotta vanhemmaksi, mutta ei ollut juuri paljoa muuttunut. Kasvojen piirteet olivat vähäistä paremmin vakaantuneet, ja nenän alle oli pari orastavaa viiksien alkua hienoa varjoansa levittänyt.

"Onhan täällä sievää", sanoi Amalie, kun he olivat huoneesen astuneet.
"Eihän täällä niin köyhältä näytä".

Hänen kauniit vehreänharmaat silmänsä olivat kentiesi vähän synkkämielisemmiksi tulleet ja kasvot kalpeammiksi entisestään; muuten hän oli yhtä hieno, hento ja kauniisti puettu kuin ennenkin hyvinä päivinään.

"Hyvää päivää, Beate kulta, miten jaksat? Herranen aika, miten suuria muutoksia on tapahtunut näinä viimeksi kuluneina vuosina, joina emme ole toisiamme nähneet; mutta meitä ilahuttaa sentään, että sinulla on näinkin hauska koti. Oli tosiaankin vaikeata löytää tätä katua. Me olemme, näetkös, tottuneet kulkemaan vaan paremmilla kaduilla; mutta minä sanoin Hildalle, että se olisi sekä väärin että häpeällistä, että me olisimme Kristianiassa emmekä kävisi sinua tervehtimässä. Juuri nyt saattaa sinulle olla hauskaa nähdä, etteivät vanhat ystäväsi ole sinua unhottaneet".

"Te teitte sangen kauniisti tänne tullessanne", vastasi rouva Falk vähäsen nuivasti.

"Siellä kotikaupungissa, näet, he juoruavat niin paljon yhtä ja toista, ja siellä he myös puhuivat, että te eläisitte täällä niin niukoissa varoissa", sanoi Hilda ja korjasi kuvastimen edessä parisilaista hattuansa oikeaan asentoon.

"Ei meidän. Jumalan kiitos, ole tarvinnut turvautua kehenkään vanhoista ystävistämme, ja minä toivon, ettei meidän vastaisuudessakaan tarvitse sitä tehdä".

"Niin, se on totta tosiaankin parasta", sanoi Amalie ja suori päällyshameensa paria atlaskaista ruususolmua.

"Niin, ja vanha tohtori kuoli kuukauden kuluttua häiden jälkeen. Eikä hänen jälkeensä jäänyt tutuistakaan muuta omaisuutta, kuin pieni talo sisustuksineen. Siinä Finne pettyi. Herra tiesi, millä he elänevät, ja Finne on niin taipuvainen juomaan. Hän istuu ravintolassa päiväkaudet".

"Kaikki sanovat, että hän on niin toivehikas. Saat vielä nähdä, Beate, että hänestä tulee suuri kirjailija. Ajattelepas, silloin saat nähdä hänen nimensä sanomalehdissä. En voi unhottaa sitä, kun isä kuoli. Silloin 'Tilskueren' sisälsi niin kauniin pikku pätkän hautauksesta. Me olemme leikanneet sen irti ja säilytämme sitä".

"Nyt hänen täytyy ensin toimittaa tutkintonsa suoritetuiksi. Sitten on hänellä vasta aikaa ajatella, miksi hän rupeaa".

"Hän onkin vielä niin nuori. Ja miehesi, miten hän uudessa tilassaan viihtyy?"

"Hän työskentelee ja puuhaa aamusta iltaan saakka. Hänellä on vaan pieni poika apunansa".

"Mutta nyt meidän täytyy mennä", sanoi Hilda. "Me seisomme tässä ja viivytämme sinua juuri päivällisen aikana. Hyvästi!"

"Hyvästi, rakas Beate", sanoi Amalie. "Me tahtoisimme niin mielellämme kutsua sinut luoksemme kylpemään viikoksi taikka niin kesän kuluessa, mutta meillä, paha kyllä, on niin pula tiloista".

"Ei, eikä, suoraan puhuen, sinullekaan olisi hauskaa tulla sinne meidän pieneen juorukaupunkiimme sellaisten olosuhteiden aikana, joissa nyt elät. Hyvästi, sano terveisiä miehellesi ja pojallesi".

"Hän on yhtä ylpeä kuin aina ennenkin", sanoi Hilda, kun he ulos olivat tulleet. "Eikä luotua sanaakaan virkannut meidän uusista hameistamme. Minä luulin niiden näkemisen häntä huvittavan, mutta ei hän tietysti meille sitä iloa suonut, että olisi sanonut: ne ovat kauniit".

Hän oli paljon muuttunut. Selkä oli entistä enemmän köyristynyt, hiukset harmaantuneet, ja hän näytti väsyneeltä.

"Kävivät. He olivat niin ystävällisiä ja sääliväisiä, että minua toden teolla halutti heidät rapuista alas nakata".

"Sinä siitä enemmän saat kärsiä. Minusta tuntuu niin pahalta nähdä sinun päiväkaudet siellä epäterveellisessä puodissa puuhailevan, ja minä täällä ylhäällä oleksin kuin kuningatar. Saattaisithan sinä antaa minun vähäsen itseäsi auttaa".

"Mutta jos sinä sairastuisit ja kuolisit pois, silloin minunkin täytyisi sitä kestää. Silloin olisi parempi, että siihen jo tottunut olisin. Ei meillä ole mitään muuta, millä elää, ja täytyyhän Lorenzin päästä maailmassa eteenpäin. Siihen kuluu monta vuotta, ennen kuin hän voi leipänsä ansaita".

"Vait, tuolla hän tulee. Älkäämme siitä enempää puhuko. Jumalan avulla minä kyllä voin elää ja teidän molempain puolesta työskennellä".

Päivällisen jälkeen Lorenz jäi yksinänsä huoneesen; hän meni ja avasi akkunan.

"Isä saisi hyvin heittää pois tuon rasvaisen esivaatteensa, ennen kuin tulee tähän huoneesen", sanoi hän. "Vanhan juuston haju löyhkää täällä joka paikassa".

Äiti puuhaili keittiössä astiain pesussa, ja alhaalla ummehtuneessa puodissa seisoi isä köyryselkäisenä ja myi eltaantunutta silavaa.

Lunta oli levinnyt paksuksi peitteeksi kaikille haudoille ja kimalteli loistavan valkeana auringon paisteessa.

Kappelin ovet olivat auki. Molemmin puolin oli suuria kuusennäreitä pystytettyinä, ja pilputtuja kuusenhavuja oli sisäänkäytävän eteen hajoitettu.

Mustapukuisia palvelustyttöjä ja pari liverivaatteista palvelijaa tuli kantaen salvetteihin ja paksuihin villahuiveihin käärittyjä seppeleitä; mutta ilma oli niin kylmä, että kukat paleltuivat niin pian kuin ne esille otettiin, ja suuret komeat kallat kutistuivat kokoon ja riippuivat kellertävänruskeina ja lakastuivat vehreiden lehtien väliin.

Keskellä kappelin lattiata oli seppeleillä ja kukkavihkoilla peitetty arkku, ja toisia seppeleitä ja kukkakimppuja surupukuiset naiset siihen herkeämättä kiinnittelivät.

Norderudin matami seisoi jäykkänä ja vakaisena, mutta muuten tavallisessa tajussaan arkun vieressä pienen pöydän ääressä, otti käyntikortit seppeleistä ja antoi kullekin piioista kuoreen pistetyn mustareunaisen kortin, johon oli painettu:

Ensimmäisellä penkillä arkun yläpuolella istuivat rouva Falk, rouva Verlund ja rouva Vindahl, kaikki kolme mustiin pukeuneina. Rouva Falk piti melkein koko ajan nenäliinaa kasvojensa edessä ja nyyhkytti. Molemmat toiset rouvat itkivät äänettä ja taputtelivat lohdutellen häntä olkapäähän.

Lorenz istui hänen vieressään kalpeana ja vakavana. Hän oli sievä surussaankin hienoissa mustissa hansikkaissaan ja uudessa ylioppilaslakissaan, jonka pitkä silkkitupsu riippui toiselta puolella kuin raskas musta höyhentöyhtö.

Hän mietti, mietti niin paljon istuessaan siellä kappelissa isänsä arkun vieressä. Hän näki hänet selvästi, tuon mittavan, voimakkaan miehen, joka päivä päivältä köyryselkäisemmäksi kävi ja jonka askeleet puodin ja asunnon välisiä rappusia astuessa yhä raskaammiksi muuttuivat, siksi kunnes ei hän lopulta enää kyennyt sinne alas menemään. Silloin täytyi äidin mennä hänen sijaansa. Siellä oli niin kylmä, niin kouristelevan kylmä siellä alhaalla, ja hänen hienot kätensä tulivat turpeiksi ja punaisiksi; mutta täytyihän hänen hoitaa liikettä, ja sairasta hän myöskin hoiti. Joka hetkisen kuluttua hän juoksi ylös nähdäkseen, puuttuisiko häneltä mitään. Ja kun hän iltasella oli puodin sulkenut ja tullut ylös väsyneenä ja nääntyneenä, niin — hän valvoi yönsä.

Ja Lorenz, mitä hän teki? Ei niin mitään. Et hän ollut sen jälkeen juuri mitään tehnyt, kun oli ylioppilaaksi päässyt. Ylioppilas-aikansa alussa, niin kauvan kuin isä terveenä oli, täytyihän hänen levätä tutkintojensa jäljestä. Sillä tavalla hän kulutteli kaiket päivät ja mittaili katuja, ja iltasilla hän oli "Ylioppilaskunnassa". Hän kuului jo sikäläisten johtajien joukkoon. Olipa hän kirjoittanut jo oivallisen tulijaisrunon ja pitänyt monta puhetta, ja nyt joulun edellä piti teaatterinäytäntökin toimitettaman. Hän oli luvannut alkajaissanat kirjoittaa, ja hänen piti yhtenä jäsenenä erästä kappalettakin näyttelemän.

Mutta sitten isä sairastui. Se oli harmillista, sangen harmillista. Nyt hänen täytyi olla kotona suuremman osan päivää eikä saattanut enää iltasilla "Ylioppilaskunnassakaan" käydä.

Hän istui kotona ja yritteli lukea hiukkasen ja kirjoitella hiukkasen; mutta eipä se tahtonut menestyä. Silloin tällöin hän tirkisti isän huoneesen, antoi hänelle vettä ja lääkkeitä ja korjasi vähän hänen päänalaistansakin. Siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä: mutta isä oli kiitollinen ja katseli poikaansa mitä lempeimmin silmin. Sitten tuli jouluaamu, ja kun kellot parhaallaan aamusaarnaan kutsuivat, silloin hänen hellä silmäyksensä viimeisen kerran hyväili vaimoa ja poikaa, ja silmät sulkeutuivat viimeiseen uneen.

Lorenz oli vieläkin ne näkevinänsä istuessaan siellä kappelissa äitinsä vieressä. Nyt hän oli äidin ainoa tuki, ja nyt hänen pitäisi myöskin työhön ryhtyä, niin ettei äidin enää kauvoja tarvitsisi siellä siivottomassa puodissa seisoa.

Lorenz silitteli hansikkaitansa ja pani ylioppilaslakkinsa suoraan. Oli sentään sangen hauskaa tällä tavalla murhenäytelmässä päähenkilönä olla, kulkea lähinnä arkkua papin rinnalla ja seisoa alhaalla haudan reunalla ja puristaa kaikkien vierasten käsiä.

Jospa edes tulisi paljo hänen ylioppilas-tovereitaan, niin että saattojoukko oikein pitkäksi venyisi!

Vindahl nilkutti äänetönnä ympäriinsä ja jakeli mustareunaiselle paperille painettua huolirunoa, urkuri soitti virren alkusäveleitä ja orpokodin lapset lauloivat, ja sitten pappi piti puheen.

Kyllä se oli tosiaankin hyvä puhe; mutta ei siitä Lorenz juuri paljoa kuullut. Ei hän voinut pitää ajatuksiansa koossa. Hän mietti niin paljon, niin mielettömän paljon.

Loppuvirsi oli veisattu, vasituiset kantajat nukkavieruisine, korkeine hattuineen kohottivat arkkua, ja sitten tuo synkkä jono lähti liikkumaan alaspäin pitkin auringonpaisteisia käytäviä, ja lumi narisi saattojoukon jalkojen alla.

Lorenz ja hänen äitinsä sekä Norderudin puolisot nousivat katettuihin vaunuihin — ylellisyys, jota he eivät olleet itselleen suoneet, sitten kun Falkestadissa asuessaan.

Murhekodissa nautittiin sitten yksinkertainen päivällinen. Sukulaisia paitsi ei siellä ollut keitään muita kuin Vindahlilaiset ja rouva Verlund.

Rouva Vindahl oli keittiössä ja laittoi ruokia, ja kun hän sitten istui pöydän ääreen taaskin pari pieniä nokiviiksiä nenänsä alla, ei Lorenz voinut muuta tehdä kuin ajatella niitä menneitä aikoja, jolloin tämä neitsy Mikkelseninä Falkestadissa oli kihloissa seminarilaisen kanssa. Jotain muutakin, mikä niitä aikoja muistutti, oli nyt nähtävänä, sillä Tomine palveli pöydässä. Nyt, kun rouva Falkin täytyi aina puodissa seisoa, oli piika tarpeen, ja kun Tomine oli vapaana, oli hän halukas entisen paikkansa ottamaan.

Päivällisen jälkeen Vindahlilaiset menivät kotiinsa katsomaan pikku Gastonia, joka ei ollut terve, ja rouva Verlund vetäytyi jälleen puotiinsa. Hän oli äskettäin saanut kirjeen Ferdinandilta, jota seuraavan kuun kuluessa kotiin varrottiin. Liike kävi huononpuoleisesti, niin ettei ollut varaa häntä siellä pitempää aikaa pitää, ja kyllä kait hän nyt jo oli kieltä kylliksi oppinutkin.

Lorenz oli mennyt omaan huoneesensa, ja nojatuolissa veti Ole Daniel
Norderud päivällisuntansa.

"Sinä katsoit minun käsiäni, Ragnhild. Eivät ne nyt enää ole niin valkoiset kuin silloin, kun Falkestadissa kukkia katkoin puutarha-hansikkaat käsissäni".

"Eihän käy koko ikäänsä silkkihansikkaissa heleillä kukkasilla kulkeminen", sanoi matami. "Minä pidän sinusta enemmän semmoisena kuin nyt olet".

"Hyvä oli, että Hans kuoli jouluaamuna, ettei minun tarvinnut mennä puotiin, vaan sain juhlapäivät levätä ja itkuni itkeä".

"Toden teolla; niin, jospa vaan niin hyvin kävisi. Kunpa hän myös toden teolla tahtoisi noista kirjoitteluistaankin luopua".

"Sitä ei hän voi. Hänen teoksistaan pidetään niin paljo ylioppilaspiireissä, ja kaikki sanovat, että hän on niin lahjakas".

"Niinkö? Sepä onkin loistava elämänrata täällä Norjassa! Ei, anna hänen suorittaa lainopillinen tutkintonsa ja mennä johonkin piirikuntaan sekä ruveta virkamieheksi. Se on sentään paljoa varmempi, säännöllisempi toimi, kuin kierrellä siellä ja täällä ja olla älyniekkana kaiken ikänsä. Minä olen pari sellaista tuntenut. He ovat huonointa roskaväkeä kuin mitä olla saattaa".

"Nyt sinä olet liian ankara. Heidän joukossaan saattaa olla myös kunnollisia ihmisiä; mutta suoraan sanoen minäkin mieluummin soisin, että Lorenz koko kirjailijatoimen sikseen heittäisi. Sillä alalla on vaikea jotakin säällistä toimeen saada".

"Anette ja minä haastelemme niin usein hänestä. Tyttö pitää aina kiinteästi hänen puoltansa".

"On, ja kelpo tyttö myös. Nyt, kun isä ja minä poissa olemme, hän hoitaa koko taloutta".

Norderudilaiset matkustivat iltajunassa. Lorenz ja rouva Falk saattoivat heitä rautatien asemalle, ja sieltä äiti ja poika käsikkäin palasivat kotiinsa.

Lunta oli paksulta kaduilla ja raskasta oli käydä sekä kouristelevan kylmä; mutta heidän huoneessaan oli lämmintä ja hauskaa.

Tomine oli tehnyt tulen uuniin ja sytyttänyt pari lamppua, ja tässä kirkkaassa valossa kiilsivät kullatut huonekalut ja kynttiläkruunun särmiöt kuin juhlassa.

He olivat molemmat niin kauniita ja sieviä siinä seistessään, poika seurustelupuvussa ja äiti aistikkaassa suruvaatteuksessa, kivihiili-koristus kaulassaan ja päävaatteus mustista helmistä, jotka lampun valossa kimeltelivät.

"Nyt me olemme yksinäiset, vallan yksinäiset", sanoi äiti ja silitteli poikansa tummia hiuksia.

"Me tulemme niin hyvin toimeen yksinämme, äiti. Onhan meillä kaunis kotimme, jossa kaikki on niin lämmintä ja valoisata ja hauskaa".

"Mutta jos sinä nyt jäisit yksiksesi, vallan yksiksesi, poikaseni, niin minä pelkään, ettet sinä tulisi toimeen, ja silloin kotikin häviäisi".

"Et sinä saa minua niin pian jättää, äiti. Sinun täytyy täällä elää minun kanssani, kunnes tulen suureksi ja ylistellyksi, niin että minä voin sinulle hauskan kodin hankkia. Hyvää yötä, äiti!"

"Hyvää yötä, Lorenz, nuku makeasti ja uneksi suloisesti. Unelmat kuuluvat nuoruuteen".

Huomenna ei hän enää saisi surrakaan rauhassa. Hänen täytyisi jälleen alkaa iloton, jokapäiväinen taistelunsa, taistelu poikansa tulevaisuuden puolesta.

XI.

Kaikki viisi kaasukruunua olivat sytytetyt Ylioppilasyhdistyksen isossa salissa, ja lattialla oli useampia penkkiriviä naisia täynnä.

Nyt oli annettava näytelmä, johon katsojiksi pääsivät kaikki yliopistolaiset naisten sekä tuttaviensa kanssa, ja enemmistö oli naisia. Ei heidän mielestään ole mikään niin hauskaa kuin nähdä ylioppilaitten näyttelevän. Silloin he uskaltavat hauskaa pitää ja oikein sydämensä pohjasta nauraa, muuten ei Kristianian yleisö ole mikään kiitollinen, yleisö. Mieluummin se näkee sen, mikä ei ole hyvää jossakin näytelmässä.

Molemmista ahtaista vaatetuskammioista, jotka näyttämön takana ovat, toinen lähti matkaansa toisen tieltä ja riiteli ihomaalista, tekoviikseistä ja täytepumpuleista. Ylioppilas-näyttelijät eivät, näet, milloinkaan voi riittävästi täytepumpuleita saada. Rakastajatar niitä läjittäin tarvitsee turnyyrikseen ja rinnakseen, rakastaja koivikseen sekä ilveilijä vatsakseen.

Ensimmäinen rakastajatar, Henrik Meydling, käveli ympäriinsä täysissä tamineissaan, laahaavassa punaisessa kallikohameessaan, ja veteli savuja pitkästä piipusta manaillen hiusten kähertäjää, joka ei aikanansa hänen tekotukkaansa tuonut, ja avomieli, nuori keltanokka, istui alushameessaan vaatettajan, matami Veiden, kuristeltavana.

"Ei muu auta, Pedersen, teidän täytyy tulla hoikemmaksi, vaikka hiisi perisi. Minä saan hävetä, jos te astutte näyttämölle vyötäisiltänne paksuna kuin oluttynnyri. Kas niin, nouskaa nyt ylös, niin saatte pienen korvatyynyn taaksenne. Minä otin sen mukaani, koska johtokunnalla aina on niin kamalan niukalta täytepumpulia. Nostakaa nyt hameenne ylemmäksi, niin että minä saan sen kiinni sitoa".

"Kyllä minä sen itsekin sidon", sanoi Pedersen ja meni ujosti tuonnemmaksi nurkkaan.

"Luuletko sinä minun voivan selvänä näytellä? Kut, kut", sanoi hän ja pisteli Pederseniä kylkeen.

"Antakaapas hänen olla rauhassa, Bilskau", varoitteli matami Veide.
"Näettehän, että hän on siveä tyttö".

"Kähertäjän täytyy välttämättömästi tulla meidän naisten luokse. Meidän on astuminen esiin ensi näytöksessä".

"Tepä nyt pääni kokonaan pyörälle panette. Enhän minä voi kaikista huolta pitää".

"Minä tulen, minä tulen. Olkaa hiljaa, niin saatte kaikki, mitä tarvitsette".

Hän antoi muutamia käskyjä ja meni taaskin näyttämölle tirkistelemään esiripun reiästä.

Siellä istui rouva Falk silmät alaspäin luotuina ja leikki ujoillaan ohjelmallansa. Hän tunsi olevan useita, jotka häntä kiikareillaan tähystelivät. Hänpä se oli kappaleen tekijän äiti. Hänen vieressään istui rouva Verlund sinikiuhtavassa silkkikameessaan, samassa, joka oli hänen yllään Lorenz Falkin ripillelaskijaisissakin ollut. Nyt oli hame jo vähän haljastunut, ja niinpä hän oli itsekin, eukko raukka. Ferdinand seisoi penkin päässä ja kiikaroitsi naisia. Hän oli eilen Parisista tullut. Ei Lorenzkaan vielä ollut häntä puhutella saanut. Hänellä oli heloittavan punainen kaulahuivi ja ulkomaalainen, vähäsen nukkavieru puku. Hänen kasvonsa olivat vielä kauniit, mutta hiukkasen pöhistyneet, ja Lorenz sattui vastoin tahtoansakin ajattelemaan Finneä, semmoisena kuin tämä ensi kerran Falkestadiin tuli. Mutta sielläpä istui Finnekin — miten hänen hiuksensa olivat harmaantuneet! — rouva hänen vieressään. Sepä oli kauheata, miten Gusta Londemannin ruumis oli laventunut! Etäämpänä salissa istuivat Vindahl ja hänen rouvansa. Hekin olivat tulleet Lorenzin ensi askelta näkemään.

Uvertyyri soitettiin. Hän vetäytyi takaperin kulissien väliin. Esirippu oli nostettava.

Kappaleen ensimmäisessä kohtauksessa esiytyivät Meydling ja Pedersen, molemmat naisina. Yleisö oli mitä mainioimmalla tuulella, ja kun Pedersen, joka seisoi siellä ujona ja viatonna valkeassa hameessaan, suunsa avasi ja pari peruslauselmaansa mainitsi, rehahtivat ensimmäiset yhteisnaurut ilmoille.

Meydling meni; neiti Pedersen haasteli kotvasen yksinään, ja sitten Lorenz Falk astui näyttämölle. Hän näytteli keikarina. Se osa sopi hänelle erinomaisen hyvin, ja hän sai innokkaita käsientaputuksia sekä kappaleen tekijänä että näyttelijänä. Hänellä oli rakkauskohtaus avomielen kanssa, ja tämä lepäsi hellästi hänen rinnallaan, selin yleisöä kohden. Yhtäkkiä hänen takapuolensa muuttui tavattoman litteäksi. Kovaa naurun kikerrystä kuului. Hän astui pari askelta. Hillitsemätöntä naurua kaikui salissa. Siinä se kelletti matami Veiden tyyny keskellä näyttämöä. Pedersen katseli kauhistuneena hetkisen tuota pudonnutta vahvikettaan — turnyyri ei silloin vielä ollut keksittynä — kumartui kiireesti, kaappasi sen kainaloonsa ja syöksähti ulos.

Ei yleisö nauranut enää, se hurmaantuneena oikein ulvoi; ja kun sitten Lorenz taasen lausui: "Hän on kuin hento kuusi tunturin huipulla", ei tuntunut ilo lopulleen joutuvan.

Yleisö oli innostunut heti alussa, nauru ja kättentaputukset seurasivat myötäänsä kappaleen kulkua, ja niin se oli suosion saavuttanut.

Pedersen sai veljenosan suosiosta. Kun hän jälleen astui esiin paremmin varustettuine vahvikkeineen, otettiin häntä vastaan kuin itse Kristina Nilssonia.

Ainoa, jota tämä onnettomuus kaiveli, oli matami Veide. Hän istui itkien vaatetushuoneessa ja sanoi, että häpeä oli hänen, ja vannoi kovasti ja kalliisti, ettei Pedersen niin kauvan kuin hän, itse matami Veide, eli, milloinkaan enää itse saisi takavarustuksiaan kiinni sitoa.

Nyt alkoi yleisö ulos virtailla. Ainoastaan muutamia ylioppilaita ja näyttelijäin läheisimmät tuttavat olivat jäljellä ja vartoilivat joukoissa taiteilijoita, jotka tulivat alas näytelmäpuvuissaan. Naiset tietysti saivat osakseen suurinta huomiota ja jotenkin julkeata armastelua.

Ei Lorenzkaan ollut pukuansa muuttanut. Hän oli vaan suuret irtonaisviiksensä pois jättänyt, ja siinä hän seisoi keikaripuvussaan, joka hänelle sopi mainion hyvin, ja sai onnentoivotuksia joka haaralta. Hänpä se illan sankari nyt olikin.

Rouva Falk seisoi poikansa rinnalla, ja ilo oli hänen poskiinsa hienoa punaa levittänyt.

Tämä juhlallisesti valaistu sali, tämä loistava yleisö, joka riemuitsevin "hyvä"-huudoin hänen poikansa nimeä matki, nämä mielistelyt ja nämä lämpimät kädenpuristukset, kaikki tuntuivat hänelle kuin kauniilta unelta.

Nyt oli jo kappale syksyä kulunut, ja pian oli jo vuosi siitä vierryt, kun hänen miehensä kuoli, ja tämä ilta oli päivänvälähdys hänen synkässä elämässään.

"Onnittelen, ystäväni! No, minua se ilahuttaa, kun entinen oppilaani minulle kunniata tuottaa. Mutta sinun täytyy tervehtiä vaimoanikin, ensimmäistä rakastettuasi. Eikös hän ole herttainen, mitä? Sinä saat olla minulle kiitollinen, kun hänet sinulta riistin. Olisipa kait hauskaa ollut, jos hän olisi täällä morsiamenasi tänä iltana ollut, ja sinä olisit häntä näytelmän jälkeen suudella saanut", lisäsi hän hiljemmin.

Lorenz puristi hämillään Gustan kättä. Häntä hävetti, että tämä lihava, punatukkainen nainen, kasvot näppyjä täynnä, oli kerran hänen nuoruutensa ihanteena ollut.

"Meidän täytyy toisiamme useammin tavata", jatkoi Finne. "Mekin olemme tänne pääkaupunkiin muuttaneet. Gusta pitää asuma- ja hoitolaitosta, mutta ei hänellä ole ainoatakaan asujaa eikä hoidettavaa, ja minä annan kieliopetusta, mutta ei minulla ole ainoatakaan oppilasta. Sillä tavalla, näetkös, me tulemme mainiosti toimeen. Kas, täällähän onkin pelkkiä vanhoja tuttavia! Hyvää iltaa, hyvää iltaa, rouva Vindahl, mitenkäs nyt hurisee?"

"Lorenz tietysti jää hetkiseksi tänne", sanoi Finne. "Näytännön jälkeen aina seuraa juhla. Minä käyn siihen osalliseksi vanhana ystävänäsi ja opettajanasi".

"Mutta, Finne, enhän minä saata yksinäni kotiin mennä", sanoi hänen vaimonsa.

"Sinä menet muun herrasväen seurassa torille, ja siitä voit sitten ajurin ottaa. Nuori herra Verlund tietysti seuraa naisia. Ettekä te sitä paitsi olekaan yliopistolaisia, jonka tähden nämä pyhät salit ovat teiltä suljetut. Tule nyt, Lorenz, niin menemme ravintolaan ja juomme veljenmaljat. Hyvästi, hyvät naiset ja herrat!"

Ferdinand ei näyttänyt oikein tyytyväiseltä äitinsä ja rouva Falkin kanssa kulkeissaan. Rouva Finne meni Vindahlilaisten seurassa.

"Minä teen vaan pienen kierroksen ja hengitän raitista ilmaa. Ilma on niin kaunis. En minä ole tottunut näin varhain levolle menemään".

Rouva Falk vaipui levottomaan unenhorrokseen ja heräsi usein. Hän kuuli kellon lyövän 12, 1, 2 ja 3, eikä vieläkään Lorenzia kotiin kuulunut.

Viimeinkin kuului rapuista raskaita askeleita. Ei hän tullut yksinänsä, siellä oli joku hänen kanssansa.

Hän kuuli hänen hapuilevan ruokahuoneessa, ja hän puki kiireesti vähän vaatteita ylleen ja lähti huoneesta.

"Onko hänkin täällä? Saat sanoa hänelle, ettemme täällä pidä mitään ravintolaa. Laita hänet paikalla täältä pois, muuten minä sen teen, ja tule sisään ja pane levolle!"

Vehreänharmaista silmistä välähti kirkas salama. Ei hän ollut semmoisena ennen äitiänsä nähnyt.

"Olisinpa sen saattanut uskoakin", sanoi Finne, "ettemme pisaraakaan olutta saisi. Naisten täytyy aina suutaan käyttää. Gusta on ihan samanlainen. No, meidän täytyy kait taipua ylivallan alle. Hyvää yötä, hyvää yötä. Se ensi askel onnistui tavattoman loistavasti".

"Kyllä, kaikki ovat siitä samaa mieltä, että se ensi askel onnistui tavattoman loistavasti", tuumiskeli Lorenz riisuessaan.

Hän joi kaksi lasillista vettä, meni levolle ja tunsi päätänsä kivistävän.

XII.

Myöhään illalla jouluajan lähetessä rouva Falk istui huoneessaan ja ompeli. Hän oli jo aikoja sitten puodin sulkenut, mutta ei mielinyt levolle mennä, ennen kuin Lorenz kotiin tulisi.

Näinä kuukausina, sen jälkeen kun hänen näytelmänsä oli niin loistavasti onnistunut, oli hän viipynyt kaupungilla joka ainoan illan.

Milloin oli näytelmiä, harjoituksia ja johtokunnan kokouksia Ylioppilasyhdistyksessä, milloin taas lahjamyyntejä, milloin tanssihuvia ja yksityisiä seurusteluja.

Nuori kirjailija, joka oli niin lahjakas, joka osasi niin sukkelasti kirjoittaa, niin mainiosti näytellä ja niin hauskasti kupletteja ja lauluja laulaa, oli kaikkialla suosittu ja hyvin haluttu vieras, vallan liiaksi haluttu, ajatteli rouva Falk hiljaisena itsekseen; mutta eihän millään tavalla äidin käynyt sanallakaan moittiminen sitä elämätä, jota hän vietti.

Eipä hän milloinkaan itseänsä humalaan juonut eikä huonoja seuroja etsinyt, ja kaikki ihmiset häntä niin onnelliseksi ylistelivät, kun hänellä niin lahjakas poika oli.

Armeliaat ylhäiset rouvat, jotka toimikunnissa olivat Lorenziin tutustuneet, tulivat häneltä voita ostamaan, ja nuoret naiset, joiden haaveilun esineeksi hän oli ylioppilas-näytelmissä tullut, tekivät tikustakin asian puotiin pistäytyäkseen ainoastaan Lorenz Falkin äitiä näkemään.

Entäs tutkintovalmistelut? No, niistä nyt ei, paha kyllä, juuri mitään tullut, ja kauvan varmaan tulisi aikaa kulumaan, ennen kuin hän saattaisi jotakin ansaitsemista ajatella. Nyt hän sitä vastaan ainoastaan kulutti jotenkin paljon.

"Minä näin teiltä valoa, rouva Falk, ja sen vuoksi teki mieleni tulla istumaan ja vähäsen pakinoimaan, jos ei se teille vaivaksi olisi. Te vartootte kait Lorenzia, ja minä Ferdinandia".

"Niin, he ovatkin aika heittiöitä molemmat kuluttelemaan kaupungilla kaiket iltansa".

"Se käy kyllä laatuun teidän pojaltanne, sillä hänpä on aina hienoissa seuroissa; mutta minä olen peloillani Ferdinandin vuoksi. Hän käy ja kiertelee kaiket päivät paikkaa etsien; mutta kun hän illalla kotiin palajaa, on hän toisinaan hieman humalassa, ei paljoa, rouva Falk, minä vakuutan teitä siitä, eikä hän koskaan ole epäkohtelias eikä törkeä, niin kuin monet muut, vaan hän menee aina siivosti levolle. Ja niin kiitollinen kuin hän on jok'ainoasta killingistä, minkä saa! Tänään hän sai kymmenen krunnua maksaakseen etukäteen asioitsijalle, joka on luvannut hänelle paikkaa kuulustella. Hän laski niin hellästi kätensä kaulalleni ja suuteli minua. Ei hän ole ilkeä, vähän vaan kevytmielinen, ja kun hän nyt paikan saa, niin saatte nähdä, että kaikki vielä hyväksi kääntyy. Vähäsen surua täytyy lasten silloin tällöin tuottaa: mutta sittenpä heistä taas iloakin saadaan".

"Minä se olen. Siunatkoon, poikani — Ferdinand — eihän toki liene mitään tuhmuuksia tehnyt?"

"Ei, mutta — hän on kovin sairaana — hän makaa eräässä ravintolassa tuolla sivullapäin, jos haluatte kanssani tulla".

Hän puki kiireesti päällysvaatteet yllensä ja seurasi häntä. He pysähtyivät erään vanhan, matala-akkunaisen huoneen eteen. Kello oli yli kahdentoista, niin että se jo oli suljettu; mutta sisäpuolelta loisti valo, ja poliisi koputti.

Vanhanpuoleinen nainen, kengät lätsällään ja hiukset kuin hottentotin päässä, avasi oven. He astuivat suureen huoneesen, jossa pitkin lattiata oli pieniä pöytäkuluja ja tuolirania ja ummehtunutta viinan hajua sekä vanhaa tupakansavua tukehduttamaan saakka.

Rouva Verlund nojautui horjuen pöytää vasten. Silmät tuijottivat, suu jäi auki rempalleen. Hän olisi niin mielellään itkenyt, mutta ei voinut. Viimein hän sanoi kolkosti ja soinnuttomasti:

"Ei; miten saatatte, rouva hyvä, semmoista luulotella? Hän tuli vaan juomaan lasin olutta, eikä hän todellakaan ollut mitään sitä ennen nauttinut, sen voi varsin selvästi nähdä; hän oli niin selvä, että oikein hauskaa oli häntä katsella".

Ferdinand oli kyllä istunut ja juonut siellä yhtä niittaa aamusta alkaen, mutta ei hän uskaltanut sitä niin sanoa, että poliisi sen olisi kuullut: ja olisihan ollut syntiä hänen siivolle äidilleen semmoista ilmoitellakin.

"Jumalan kiitos, sitten on se sydänhalvaus ollut, joka hänet on lopettanut. Hän tunsi kait kipua ohitse kulkeissaan. Eihän muuten lienee ollut hänen tapansa milloinkaan ennen tänne poiketa?"

"Niin; mutta rouva kait itsekin hyvin ymmärtää, etten minä saata hänen antaa täällä yötä maata. Tässä talossa asuu yksi palkkakantaja, ja minä olen puhunut siitä hänelle, niin että hänen käsirattaansa ovat jo valmiina".

"Kiitoksia! Niin, parasta kyllä on viedä hänet kotiin, nyt kun on niin pimeä, ettei kukaan näe".

Ulkona vihmoi vettä. Kaasulyhdyt seisoivat ja vilkkuivat unisina kuin sumussa, ja kaduilla oli ohut kerros likaista lumilatkua.

Palkkakantaja astuskeli raskaasti ja kyyryselkäisenä vaivalloisesti työntäen rattaita edellään. Vanha hevosloimi oli alle levitetty ja risainen tervavaate peitoksi. Semmoiset ne Ferdinand Verlundin paarivaatteet olivat.

Poliisi ja hottentottinainen seisoivat rapulla ja katselivat heidän jälkeensä.

"Jumalan kiitos! Ehkä konstaapeli halunnee juoda lasin totia näin kostealla ilmalla? Minun täytyy, hiisi vieköön, itsellenikin virkistykseksi pisarainen laittaa. Minä tulin niin hämmästyneeksi. On niin ikävätä, kun jotakin semmoista tapahtuu näin säädyllisessä talossa".

Molemmat menivät sisään, ja palkkakantaja kulki raskaine kuormineen eteenpäin ja katosi usvaan.

Lorenz seisoi ja hapuili portin avainta. Kun hän katsahti taaksensa, seisoi rouva Verlund juuri hänen takanansa.

Kun Lorenz tuli äitinsä luokse, istui tämä vielä neulomassa. Kalpeana ja vavisten hän heittäytyi äitinsä kaulaan.

"Kyllä; hän on näinä viime aikoina ollut niin hurja juomaan, etten minä halunnut ensinkään hänen kanssansa seurustella. Hän tahtoi viedä minut mukanansa muutamiin huokeisin kapakoihin, sillä niissä saa enemmän rahallansa, sanoi hän. Minä tapasin hänet aamulla. Silloin hän minulle näytti kymmentä kruunua ja sanoi, että hän nyt laittaa itsensä oikein juhla humalaan".

"Lorenz — et sinä — sinä saa milloinkaan minulle tuommoista surua tuottaa. Se minut tappaisi".

"Seuraelämä on vaarallista elämää, poikaseni. Alkoihan Ferdinand sillä tapaa, hänkin. Ajattelepas, jos sinullekin lopuksi niin kävisi!"

"Ei, äiti, siitä saat huoletta olla. Mutta emmekö mene alas tuokioksi rouva Verlundin luokse?"

Lamppu loi himmeätä valoansa tuohon suureen matalaan huoneesen, joka oli täpö täynnä kuluneita huonekaluja.

Haalakanvehreällä sametilla verhotussa sohvassa lepäsi Ferdinand suoraksi oikaistuna parisilaisessa vaatteuksessaan korupunaisine kaulahuivineen ja näytti nukkuvan. Eivät hänen kauniit kasvonsa olleet paljoakaan kalpeammat entistään, ja mustat hiukset olivat siististi kammatut. Äiti istui hänen päänsä kohdalla; kädet lepäsivät yhteen puristettuina edessä hiukikuluneella silkkihameella, ja päätään hän hiljaisesti eteen ja taaksepäin huojutteli, niin että paksut kultaiset korvakellukkaat heiluivat, ja oikeastaan mitään ajattelematta hän tuijotteli ylös ilmaan. Hän käänsi vähäsen päätänsä heidän huoneesen tullessaan.

"Niin, se on totta, se on todellakin totta, rouva Falk. Hän on kuollut, minun poikani, kuollut juuri nyt, kun hän olisi paikan saanut ja äitiänsä vähän auttanut Tämä kaikki tuntuu minusta kuin pahalta unelta: mutta tämä on kumminkin totta. Oi, jospa vaan voisin vähäsen, edes vähäsen itkeä!"

"Ette, kiitoksia, ette mitään tänä iltana. Minun luullakseni on parasta, että minä ja Ferdinand saamme nyt kahden olla. En minä saa häntä enää kauvoja luonani pitää. Sen tähden minä nyt istun tässä hänen vuoteensa ääressä niin kuin silloinkin, kun hän vielä pieni oli, ja ehkä minä sitten voisin itkeä vähäsen. Sitä minä vaan nyt toivon".

"Ei hän ollut tänä iltana humalassa. Ei, ei vähääkään, ja siitä minä olen niin iloinen. Hän sairastui kadulla, ja sitten hän meni sinne — sinne ravintolaan lepäämään. Ei hänellä ollut tapana muutoin siellä koskaan käydä — ei koskaan! Niin sanoi rouva siellä — siellä ravintolassa, ja siitä minä olen niin iloinen".

"Hän on kaunis, minun poikani, eikös niin? Ja niin hyvä kuin hän oli! Muistattehan, että niinä kerroin, miten lempeästi hän minua tänä aamuna ennen lähtöänsä suuteli? Siitä minä olen niin iloinen".

Hänellä oli nyt tällä hetkellä niin paljon surua, että hän vaan ajatteli, mistä kaikesta hän saattoi iloinen olla.

Kun Lorenz äidillensä hyvää yötä lausui, loi tämä kyyneleisen silmäyksensä niin kummallisesti häneen. Lorenz luuli siinä jotakin nuhdetta havaitsevansa.

Hän viipyi tosin iltasilla kauvan ulkona; mutta eipä hän milloinkaan itseänsä humalaan juonut. Ei hän tosin mitään lukenut — mutta kirjoittelipa hän sen sijaan, ja eikä hän tosin mitään ansainnutkaan, mutta ansaitsihan äiti — sillä äitipä työtäkin teki, eikä hän sitä tehnyt.

Ja niinhän kaikki vanhemmat tekevät, siksi kunnes lapset itse voivat itsestänsä huolta pitää, ja sitten eivät he vanhemmistansa mitään piittaa.

Mutta eipä hän semmoinen olisi. Oi, äidille hän kaikki niin hyvin laittaisi, kun vaan ensin — kuuluisaksi tulisi. Ja siihen hän nukkui.

Rouva Falk makasi kauvan valveillaan ja ajatteli Ferdinandia. Niin huono ei sentään hänen poikansa ollut, ja siitä voi hän iloinen olla.

XIII.

Hän oli saanut suuren kehoituksen, suurimman kehoituksen, mikä Norjassa nuorelle "toivehikkaalle" kirjailijalle annetaan. Hän oli saanut 400 kruunua matkarahoja.

Hän oli suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon, oli kolmenkolmatta vanha eikä huolinut lainopillisia kirjoja ostaa. Hän oli liian lahjakas lukujansa jatkamaan. Sitä kaikki ihmiset sanoivat, vieläpä pari professoriakin, ja täytyipä hänen sitten itsekin sitä uskoa.

"On koko joukot lahjakkaita ihmisiä, joista ei tässä maailmassa milloinkaan tule mitään muuta kuin filosofian kandidaatteja ja lahjakkaita", sanoi Norderudin matami.

Rouva Falk ajatteli myös jotakin sinne päin hiljaa itseksensä; mutta mitäpä siitä hyötyä oli? Olihan Lorenz saanut matkarahat. Niitähän saattoi ainoastaan matkustukseen käyttää; hänen täytyi siis matkustaa; mutta tietysti täytyi niiden lisäksi vielä enemmän rahoja hankkia.

Hänelle onnistui saada toimeen ylioppilas-näytelmä jossakin teaatterissa. Huone oli täpö täynnä ja mieltymys myrskyilevä, ja hän sai pari tuhatta kruunua kokoon. Se tuki kassaa; hän laittausi hyvään vaatteesen, ja lähtöpäivä määrättiin.

Suuri matka-arkku oli keskellä lattiata, ja tuoleilla äsken silitettyjä paitoja, sukkia, pari uutta vaatekertaa ja rouva Falkin iso valokuva leikkauksilla koristetuissa puitteissa.

Lorenz istui ja järjesti suosituskirjeitänsä; rouva Falk sääli vaatteita matka-arkkuun, ja rouva Verlund katseli syrjästä.

Hän oli niin laihtunut ja rypistynyt, ja kiiltävän mustiin hiuksiin oli jo useita harmaita juovia ilmaantunut.

"Siunatkoon sentään, miten tämä minulle Ferdinandia muistuttaa! Juuri noin minäkin puuhasin ja säälin hänen tavaroitaan. Nyt on jo enemmän kuin vuosi kulunut siitä, kun hän kuoli. Luuletteko, rouva Falk, että minä nyt jo saatan surun heittää? Niin, surupuvun, minä tarkoitan. Surun minä kyllä saan aina pitää".

"Minä sanon teille, että minun täytyy ottaa pitääkseni ruuni hameeni. Tämä tuskin pysyy koossa enää, eikä minulla ole varaa ostaa minkäänmoista uutta mustaa hametta. Kaikki, mitä saan kokoon haalituksi, menee Ferdinandin velkain maksuksi. Yhtä päätä tulee Ranskasta uusia laskuja. Kovin kalliiksi tulee elää ulkomailla, Lorenz".

Rouva Falk laski juuri paitaa matka-arkkuun. Pari kyyneltä putosi sen laskoksiin.

Lorenz näki sen ja painoi päänsä alaspäin, Herra nähköön, mitä tuolla rouva Verlundilla tehdäänkin täällä ylhäällä tänä iltana myötäänsä istumassa ja poikaansa muistuttelemassa? Eipä hän ollutkaan Ferdinandin kaltainen muuten kuin siinä, että hänkin matkustaa ulkomaille, ja samoinhan tekevät niin monet muutkin, eikä hän matkustanutkaan äitinsä rahoilla. Itsepä hän ne oli ansainnut.

Onneksi Vindahlilaiset tulivat samassa. Entinen neitsy Mikkelsen oli paljon hyvään päin muuttunut. Ei hän ollut enää kalpea, eikä hänessä enää liikalihaakaan ollut; pyylevä hän sentään oli ja punaposkinen.

He istuivat ja pakisivat hetkisen aikaa, siksi kunnes matka-arkku oli täyteen ladottu. Kun rouva Falk kiersi arkun lukkoon ja antoi huoaten avaimen Lorenzille, nousivat he ja aikoivat lähteä.

"Minä autan äitiäsi, niin hyvin kuin kykenen, sillä aikaa, kun sinä poissa olet, ja jos jotakin tapahtuisi, niin minä siitä heti sinulle kirjoitan".

"Eihän sitä koskaan tiedä. Äitisi on heikko ja riutunut raskaasta työstä, johon ei hän ole tottunut, ja murhekin on avullisena häntä murtamassa ollut; mutta hän on lujatahtoinen ja pysyy kohdallaan. Hän on niitä, jotka samoavat eteenpäin kunnes kaatuvat".

Ei sopisi antaa hänen sillä tavalla samota eteenpäin siihen asti, kunnes kaatuu. Mutta eipä hän sitä ole aikonutkaan. Kun hän nyt vaan — —.

"Hyvää yötä, Lorenz!" sanoi rouva Verlund. "Hyvästi, ja onnea matkalle!
En minä tule huomenna höyrylaivalle. Minä olen liian kehnoissa
vaatteissa, ja sitten minä vielä pelkään, että joutuisin liiaksi paljon
Ferdinandia ajattelemaan".

Lorenz makasi valveillaan kauvan sinä iltana, ja loistavia tulevaisuudenkuvia oli hänen mielensä täynnä. Päivänpaahteinen etelämaa hehkui miellyttävänä hänen mielikuvituksissaan. Parisi häntä luoksensa viittoi, Parisi, maailmankaupunki, pitkine bulevardeineen, loistavine linnoineen ja kauniine naisineen. Mutta kaiken tämän ihanuuden keskeltä nousi yhä taukoamatta hänen sielunsa silmäin eteen uusi taulu, synkkä, kolkko taulu. Siinä oli Ferdinand Verlundin kalpea ruumis, joka pitkänänsä sohvassa lepäsi, silmät kiini suljettuina, ja hänen vieressään istui äiti hiukikuluneessa mustassa silkkihameessaan ja huojutteli päätänsä, niin että kultaiset korvakellukkaat heiluivat.

Hän kääntyi vuoteessaan ja yritti jotakin muuta ajatella; mutta tämä kuva oli hänen silmissään vielä sittenkin, niin selvänä, niin selvänä kuin valokuva.

Lorenz käveli ympäriinsä laivasillalla komeassa matkapuvussaan ja lausui jäähyväisiä tuttavilleen.

Siellä oli saapuvilla paljo hänen tuttaviansa. Vindahlilaiset ja
Finneläisetkin muiden joukossa.

Rouva Gusta Finnellä, syntyisin Londemann, oli suuri kukkavihko, jonka hän keimeilevästi hymyillen Lorenzille tarjosi. Lorenz kiitti häntä teeskennellyllä ystävällisyydellä. Arvoisa rouva näyttikin niin anteeksiantamattoman rumalta seisoessaan siinä synkkämielisessä aamuhämärässä lihavana ja punatukkaisena, kasvot näppylöitä täpö täynnä. Ja entäs mies hänen rinnallaan! Varmaankaan ei hän ollut viime yön humalasta itseänsä oikein selväksi nukkunut; sillä hän oli niin inhottava rähnys ja tihrusilmäinen.

Askel oli astuttu ja porras hänen ja entisyyden väliltä katkaistu ja nyt alkoi matka ulos avaraan maailmaan. Hän oli polttanut kirjansa, heittänyt lukunsa, elämän täysi tosi oli alkava. Nyt saataisiin nähdä, kykenisikö hän niillä suurilla lahjoiillansa, joilla hän niin paljon oli keimaillut, mihinkään muuhun, kuin ylioppilasilveitä kirjoittelemaan ja taiteenharrastelijain teaattereissa loistavia osia näyttelemään.

Mutta ei hän tämän hetken vakaisuutta nyt kuitenkaan miettimään joutunut. Hän oli vaan iloinen, iloinen siitä, että hän pääsi ulkomaille ja hiukkasen ympärilleen näkemään.

Tosin hän tunsi vähäsen ahdistusta rinnassaan, kun hän äitiänsä tarkasteli.

Hän seisoi siellä hienona, kalpeana surupuvussaan, niin kuin ainakin, ja koki hymyillä; mutta kyyneleitä valui hänen poskiansa pitkin.

Hän mietti, että hänen kentiesi pitäisi oleman ylpeä ja iloinen, mutta kumminkin hän oli niin murheellinen, niin sanomattoman murheellinen. Hän oli siitä peloissaan, millainen Lorenz silloin olisi, kun hän matkaltaan takaisin palajaa.

Täytyisikö hänen kentiesi nähdä hänet takaisin saavansa samanmoisena kuin Ferdinand Verlund oli, sielun ja ruumiin puolesta turmeltuneena?

Lorenz heilutti hattuansa, ja rouva Falk käytti nenäliinaansa kahdella tavalla. Hänen täytyi sitä heiluttaa ja sillä hänen täytyi kyyneleitänsäkin kuivata.

Höyrylaiva eteni etenemistään. Nyt äiti oli yksinään. Hän olisi niin mielellään häntä rintaansa vasten puristanut ja pyytänyt, ettei hän jättäisi häntä; mutta nyt se oli jo liian myöhäistä.

Rouva Falk toivoi tällä hetkellä, että hänellä olisi ollut semmoinen poika, joka ei olisi niin lahjakas ollut.

XIV.

Oli huone sisustetussa asuntohotellissa erään bulevardin varrella. Se oli varustettu mataloilla, topatuilla parisilaisilla huonekaluilla, ja uuninreunalla oli tuo välttämätön "reunustus", kaksi haarakasta kynttilänjalkaa ja kello, jotka jokaista ranskalaista huonetta kaunistavat, herttuattaren hovisalista portinvartijan komeroon saakka.

Nojatuolissa loikoi nuori mies pitkällään. Kasvot olivat kalpeat ja vähäsen väsyneen näköiset, hiukset viimeisen muodin mukaan otsalle kammatut ja lyhyiksi leikatut, ja suuren, mutta somamuotoisen nenän alla pilkisteli pari hienoja, vähän punertavia viiksiä, joiden päät olivat unkarilaisella partavoiteella vahatut.

Hän oli illallisia varten valmiiksi puettu, valkea huivi kaulassaan, mutta oli ylleen heittänyt ruunista sametista laitellun ja keltaisella atlaskavuorilla varustetun aamunutun, joka edestä paksuilla keltaisilla silkkinauhoilla kiinnitettiin.

"Niin, nythän on kaunis Toukokuun ilma, ja näin kylmä täällä lämpimässä etelässäkin!"

"Aijon, nyt on matami de Pontjoien vierailu-ilta. Hän loukkaantuu niin pahasti, jos ei hänen luoksensa mennä".

"Sepä oli ikävää! Minä ajattelin, että menisimme Valentinoon tänä iltana. Clarisse tulee tänne minua ottamaan".

"Ei, hyvä mr. Vibertin, se on vallan mahdotonta. Eikä minulla sitä paitsi ole yhtään rahaakaan".

"Minä olen Clarisselle luvannut illallisen tänä iltana. Hän istuu ja puuhailee kukkineen päiväkaudet. Hän on useammin kuin kerran vaan minua auttanut, kun olen pulassa ollut".

"Siitä minä olen kovin pahoillani; mutta ei minulla ole ainoatakaan sou'ta. Minä olen kirjoittanut rahaa äidiltäni. Olen tuhlannut tavattoman paljon tänä talvena".

"Te olette paljon ottanut osaa seuraelämään, ja olette paljon huvitelleet yhdessä Colomben kanssa".

"Mutta minäpä tiedän. Korot tuskin riittävät hänen vaatteukseensa vuoden kuluessa".

"Ette suinkaan; jos minä nain, niin minä otan rikkaan. Muuten pidän
Clarissen. Hän on kiltti ja järkevä tyttö".

"Kuulin portinvartijalta poikani täällä olevan. Saanko luvan astua huoneesen?"

"Onkin niin vaikeata kapuilla niitä monia rappuja. Me istumme mieluummin täältä, jos mr. Falk suvaitsee. Oli varsin odottamatonta tavata sinut täällä tähän aikaan päivästä".

"Minä söin päivällistä tässä lähellä erään ystävättären luona, ja minä luulin sinulle aina iloista olevan äitiäsi tavata", sanoi hän hieman nuhdellen. "Meidän täytyy kuitenkin mennä ylös sinun huoneesesi. Minulla on jotakin sinulle puhuttavaa".

"Sitten on minun meneminen edellä katsomaan, onko siellä kaikki järjestyksessä".

"Ei tarvitse", sanoi hän nuivasti. "Minä tulen samassa sinun kanssasi.
Hyvästi, mr. Falk!"

Tämä ymmärsi tarkoituksen ja meni alas ovenvartijan luokse ja pyysi, että tämä Clarissen ohjaisi hänen huoneesensa, jos hän tulisi.

Lorenz istui hetkisen mietteissään, sytytti papirossin ja puhalteli savurenkaita ilmaan.

Madame Vibertin astui taas huoneesen. Hän oli toisen hansikkaansa lattialle pudottanut.

Kun hän meni käytävää pitkin poikansa käsivarteen nojaten, niin hänen samettikaapunsa melkein liipasi nuorta tyttöä, joka oli tieltä pois seinän viereen vetäytynyt ja katseli häntä.

Tuolla pienellä kukkakauppiattarella oli sangen kauniit, mutta muuten tavalliset kasvot, ja hän oli sievässä, tummassa puvussa.

Hän seisoi ja siveli hansikkaitansa ja kiristeli hampaitansa itkua pidelläkseen, ja hänen rintansa aaltoili rajusti.

Madame Vibertin tarkasteli häntä terävillä silmäyksillä. Mr. Vibertin astui nuivana ja tyynenä äitinsä rinnalla. Lorenz loi silmänsä maata kohden.

Kun madame Vibertin oli häneen selkänsä kääntänyt, syöksyi Clarisse rajusti ylöspäin rappuja myöten.

"En minä häntä tuntenut", vastasi hänen poikansa. "Tässä hotellissa tulee ja menee niin paljo ihmisiä".

Clarisse seisoi Lorenzin huoneessa keskellä lattiata, kun he jälleen sinne palasivat.

"Oi, kuinka hän oli kaunis, tuo sinun äitisi. Minun teki niin kovin mieleni häntä suudella, mutta sen sijaan minun täytyi pahantekijättären tavoin seistä siinä silmät maahan luotuina. Enkä minä kuitenkaan ole mitään muilta rikosta tehnyt kuin sinua rakastanut. Charles, minä tahdon tulla sinun vaimoksesi".

"Kas niin, ole nyt järkevä. Minä menen nyt alas ja tuon isännältä puollon samppanjata, niin pääsemme paremmalle tuulelle. Eihän teidän tarvinne iltamaan mennä ennen kuin kymmeneltä", sanoi hän Lorenzille.

Clarisse itki, Vibertin oli nyreä, ja Lorenz istui mietteisinsä vaipuneena ja tuskin lasiinsa koski.

Häntä hävetti tämä elämä, jota täällä, vietti. Tätäkö varten hän oli matkarahat saanut ajelehtaaksensa täällä kaikissa kahviloissa ja tanssihuveissa maineeltaan epäiltäväin naisten ja henttutarjokasten seurassa taikka vaihtelevaisuuden vuoksi myöhäiseen yöhön hienomman maailman iltamissa keimaillakseen ja sitten puolipäivään saakka maatakseen.

Tämmöistäkö se matka oli, jonka pitäisi virkistäväisesti hänen sieluunsa vaikuttaman niin kuin kylpymatkan sairaasen; jonka pitäisi uusia näkyaloja hänen silmäiltäväkseen avaaman ja antaman hänelle uusia, tuoreita ja raittiita mielivaikutteita, joita hän sitten paperille panisi?

Entäs paperit? Niin, ne olivat vielä kirjoituspöydällä kirjoittamattomina. Hän oli niin usein aikonut uutta teosta aloittaa, kirjoittaa oikein suurta näytelmäkappaletta, oikein mahtikappaletta alusta loppuun saakka; mutta ei hän saanut kokoon mitään aatteita.

Hän oli tullut tylsämieliseksi ja vaiveroiseksi. Toisinaan hän halveksi itseänsä, mutta ei hänellä ollut tarpeeksi luonteen pontevuutta tästä itseänsä irottaakseen.

Ja nyt olivat hänen varansakin loppuun hipuneet. Nyt hänen olisi eläminen niillä rahoilla, joita hänen äitinsä niin vaivalloisesti kokoon haali.

Miten katala ja kevytmielinen hän olikin! Yhtä kevytmielinen kuin tuo rakastunut pari, joka velaksi samppanjaa joi, vaikka ei heillä ollut rahaa illallistakaan hankkiakseen.

"Parasta on, että eroamme", sanoi luutnantti. "Me kaikki kolme olemme kaikkea muuta, vaan ei rakastettavia. Ja minä kun juuri olin siitä iloinnut, että nyt saisin oikein hauskan illan nähdä! Sekin jo oli ikävää, että äidin piti tänne nenänsä pistää. Minä huomasin hänen nuhtelevasta silmäyksestään, että hän jotakin pahaa aavisti. Hyvää yötä nyt! Emme tahdo teitä kauvemmin viivytellä. Toivon teille oikein hauskaa illanviettoa!"

He lähtivät, ja Lorenz heitti yltään keltaisen samettinuttunsa ja puki päälleen hännystakin.

Hansikkaita ottaessaan tuli hän katsahtaneeksi isoa valokuvaa, joka leikkauksilla kaunistetuissa puitteissaan pöydällä oli.

Se oli hänen äitinsä kuva. Kasvojen piirteet olivat lempeät, mutta hänen mielestään oli katseessa jotakin nuhtelevaista.

Hän huokasi pukeutuessaan pitkäliepeiseen kauhtanaansa. Sitten hän nosti kauluksen korvilleen, pisti kätensä taskuihin ja astui ulos sateesen. Seurustelusalit häntä viittoivat.

XV.

Punainen silkkipaperi-suojus oli säästäväisyyslampun päällä ja nojatuolit puoliympyrässä uunin edessä. Matami de Pontjoie rehenteli suuressa nojatuolissa. Hän oli kookas nainen, kasvot puuterista harmaana kuin myllymiehen, ja hänen avara pukunsa oli punaisenruunia samettia, kaunisteltuna keltaisilla pitseillä, sekä muutamia samanvärisiä höyhentöyhtöjä päässä.

Hänen tuolinsa takana seisoi monsieur de Pontjoie, joka, samoin kuin kaikki muutkin ranskalaiset aviomiehet, näytteli alamaisen osaa seurustelusalissa, jossa hän esiintyi vaimonsa palvelevana kavalierina, lievää sanaa käyttääksemme. Muuten käytettiin "Anatolea" paremmin palvelijana eli juoksupoikana ja lähetettiin milloin minnekin sekä mahdollisille että mahdottomille toimille.

Hän oli heikko mies, kasvot ryppyiset ja kellahtavat ynnä pari pieniä, mustia piikkiviiksiä nenän alla.

Siellä oli pari rouvaa naitaviksi valmistuneitten tyttäriensä kanssa, yksi paroonin-armo — semmoiset ovat aina seurustelusalien parhaimpia koristeita — sekä kirjallisuutta harrastava nainen, hiukset lyhyiksi leikattuina ja silmälasit nenällä. Sitä paitsi oli siellä ruotsalainen laulajatar, Malin Jönsson, pitkä, vaaleaverinen pohjoismainen kaunotar, joka Parisissa sivistymässä venyi: sillä ruotsalaiset laulajattaret tahtovat olla aina niin uusimuotisia.

Madame de Pontjoien heikkouksiin kuului taiteilijain ja kirjallisuutta rakastavain henkilöitten helliminen, varsinkin jos nämä ulkomaalaisia olivat. Sen tähden hän myös oli neiti Jönssonin kautta Lorenz Falkinkin saanut seurustelusalinsa kaunistukseksi vetäneeksi, ja kaunistus hän huomattavan ulkomuotonsa puolesta todella olikin.

Seuran miehisinä jäseninä oli kaksi vanhanpuoleista herrasmiestä, kummallakin ritarinauha napinreiässä ja "de" nimen edellä, ja pari nuorta serkkua, molemmat sangen siivoja nuorukaisia, jotka mielellään halusivat hervaantuneilta näyttää.

Oviverhojen aukosta, jotka syrjään olivat vedetyt, nähtiin ruokasaliin, jossa mademoiselle Angélique teepöydän ääressä puuhaili, ja taampaa häämötti madamen erityinen huone vaaleanharmaine huonekaluineen, pikkupöytineen ja sarjahyllyineen, joille pikkutavaroita oli ladeltu.

"Terve tuloa!" huudahti madame, kun Lorenz saliin astui. "Teitte kauniisti, monsieur Falk, että näin rumalla säällä tänne pistäydyitte. Anatole, tuopas tuoli monsieurille!"

Hän oli mustahapsinen ja mustasilmäinen nuori immyt, pukeutunut laahaavaan vaaleankeltaiseen silkkihameesen, ja kasvavia ruusuja rinnassaan.

Hän oli reipas, kukoistava ja turmeltumaton, samoin kuin kaikki muutkin hyvin kasvatetut ranskalaiset nuoret naiset, joita äiti aina tarkimmalla silmällä valvoo, kunnes he naiduiksi tulevat. Silloin he saavat vapautensa, ja silloin he sitä käyttävätkin — usein.

"Anatole, tuo kaksi kynttilää tähän pienelle pöydälle ja anna jakkara minulle!"

Madame nojautui tuolillaan taaksepäin ja rypisti miettiväisesti silmäkulmansa. Muutkin naiset kokivat hartailta näyttää.

Naiset haukottelivat viuhkojensa takana ja herrat leikkivät välinpitämättöminä kokoon painettavilla hatuillaan, ja onneton Anatole seisoi väsymyksestä vaipumaisillaan vaimonsa tuolin takana.

Vihdoinkin hän lopetti. Kaikki hengittivät huokeammasti ja taputtivat käsiänsä innokkaasti, luultavasti siitä syystä, että se nyt viimeinkin loppui.

Sitten levähdettiin tuokio ja keskusteltiin. Puhuttiin taiteesta, musiikista ja teaattereista.

Angélique oli erittäin kiintynyt teaattereihin, joita hän ainoastaan nimeksi tunsi. Hän sai käydä vaan operassa ja Fraçaisessa.

"Ja sitten olemme tänne saaneet kelpo amerikalaisen sirkuksen", sanoi
Jacques serkku. "Se avataan huomenna".

"Mutta minä tunnen erään taideratsastajattaren", sanoi Jacques itseensä tyytyväisenä.

"Hyvät herrat", sanoi madame, "ei mitään sanakiistaa! Asia saattaa silmänräpäyksessä ratkaistuksi tulla. Anatole, pue yllesi ja mene kuulustamaan, miten asianlaita on!"

"Kyllä, tietysti, niinä, minä kävelen — niin mielelläni", sammalsi hän epäröivänä ja vetäytyi pois.

"Aijotteko harjoitella aviomiehen tointen varalle?" sanoi hän hymyillen. "Se on vaikea asema, niin kuin tässä talossa näette. Suokaa mieluummin minun palvelijattarenanne olla ja tarjota teille! Kaksi palaa sokeria, niinkö, ja vähä rommia sekaan? Ja täällä on nisuleipää, jota itse olen leiponut".

"Ei, menkäämme mieluummin tuonne madamen erikoishuoneesen. Hänen alttoäänensä kuuluu etäälle kauniimmalta, ja sitten saatamme myös — pakista hiukkasen. Se on luultavasti aria, joka kestää puolen tuntia".

"Epämusikaalinen raakalainen!" sanoi hän ja pudisti mustakutrista päätänsä. "Muuten ei minua itseänikään nuo nurinniskaiset taidekappaleet miellytä".

Hän kääntyi ympäri sievästi potkaisten pitkää laahustansa ja astui mainittuun huoneesen, jossa hän istahti eräälle puhville oven taakse nurkkaan. Lorenz asettui matalalle tuolille hänen viereensä.

Uunin reunalla palavien lamppujen helakat suojukset kuulottivat himmeätä valoa huoneesen, yltä ympäriinsä vaaseissa lemuavat tuoreet kukat täyttivät sen tuoksullaan, ja pitkästä, keltaisesta silkkilaahuksesta, joka kasalla hänen jalkainsa edessä oli, virtasi paksulta hajuainetta.

"Kertokaa minulle jotakin Norjasta, teidän kylmästä isänmaastanne, jossa ihmiset jäävuorilla istuvat ja talikynttilöitä syövät".

"Ei, minä olen tylsämielinen, oikein onnellinen tylsiö. Tämmöiseltä mahtaa morfinihumalaisenkin olo tuntua, Samallaisen unelman näin jo ennenkin, varhaisimman nuoruuteni aikana. Silloinkin tuoksui vierestäni silkkihameesta tämmöistä hajuainetta, ja minä pidin pehmeätä kättä omassani — näin, kuin nytkin".

"Sen tähden — kun — en minä tiedä; mutta minä olen niin paljon kuullut ja lukenut rakkaudesta, ja kasvatuslaitoksessa me nuoret tytöt puhuimme siitä niin usein, ja nyt — nyt minä pelkään teitä rakastavani".

"Mutta Angélique, rakastanhan minäkin teitä, rakastan niin tulisesti, etten ketään muuta naista vielä milloinkaan ole niin rakastanut".

Lorenz kietoi kätensä hänen vyötäisilleen, ja hän vuorostaan nojasi päätänsä hänen olkaansa vastaan.

"Kyllä minä sitten hänestä paljon pidän ja hänelle oikein hyväksi tyttäreksi rupean".

"Käykäämme saliin", sanoi hän. "Ei meidän olisi sopinut täällä näin kauvoja istua".

"Niin, menkäämme saliin", sanoi Lorenz. "Ilmassa on niin paksulta hajuainetta. Olen päänkivistystä saanut".

"Näytätte todellakin kalpealta. Raitis ilma tekee teille hyvää. Hyvää yötä, ja terve tuloa ensi lauvantaina!"

"Me näemme taas pian toisemme", kuiskasi hän jäähyväisiksi Angéliquen kättä puristaessaan.

"Olipa onni, että vielä teidät tapasin", sanoi Anatole innokkaasti. "Se huvittaa vaimoani. Ei herroista kumpainenkaan oikein tietänyt. Sirkus avataan vasta kahdeksan päivän kuluttua".

Mutta ei Lorenz häntä kuunnellut; hän riensi rappuja alas. Hän tarvitsi raitista ilmaa.

Kihlannut tuommoisen hajuainetta tuoksuvan parisilaisnuken. Ja tämmöinen hänen nyt pitäisi kotiinsa viedä, kotiinsa, joka hänen mielestään tähän parisilaiseen keimeään loistoon verraten niin köyhältä ja haljastuneelta tuntui.

Mainiostipa hän sinne alakerroksen voipuotiin keltaisine silkkihameineen soveltuisikin!

Se oli Vindahlin käsialaa. Postivekseli oli siellä sisällä, ja kirjeen sisältö oli surullinen, kovin surullinen.

Rouva Falk oli sairaana, arveluttavasti sairaana, ja puoti suljettuna. Rahat, jotka hän lähetti, olivat Norderudilaisilta lainatut. Lorenzin täytyi heti kotiin palata. Höyrylaiva lähti Havresta muutaman päivän kuluttua.

Eipä sentään. Hän oli vapisevalla kädellään jälkimaineeksi piirtänyt:
"Terveisiä äidiltäsi".

Hän vaipui nojatuoliin ja istui siinä somassa iltamapuvussaan, ranskalaisen ylellisyyden keskellä, ja tuijotteli eteensä.

Hänen täytyi siis kotiin lähteä, kotiin, murheesen, kaipaukseen ja kuolemata näkemään, ainoatakaan niistä suurista lupauksista täyttämättä, joita oli antanut.

Kaikki oli mennyttä, säteilevä parisilaisunelma kauniine naisineen, kuohuvine samppanjoineen ja huumaavine kukkatuoksuineen.

XVI.

Vanhanaikaiset huonekalut olivat entisessä asennossaan ja kynttiläkruunun särmiöt säteilivät ilta-auringon valossa niin kuin ennenkin, mutta huone oli kuitenkin toisenmoisen asun saanut.

Sänky oli sinne nurkkaan muutettu, ja sali oli sairashuoneeksi laitettu; sillä täällä oli niin hauskaa ja viivakasta.

Rouva Falkin hieno pää lepäsi tyynyillä. Silmät olivat ylen loistaviksi muuttuneet ja kädet valkoisiksi, ylen valkoisiksi.

Tuonnempana akkunan ääressä istui nuori, kaunis impi kohtuullisessa, mutta somassa tummassa puvussa. Kasvot olivat verevät ja kukoistavat, ja paksut, vaaleat hiukset kiertelivät suurina lettinä hänen päänsä ympärillä.

Rouva Falk henkäsi syvään ja lepäsi hetkisen puoleksi tunteetonna, lakanan pitseillä leikitellen.

Anette kohensi hänen päänalaistansa, siveli hajuvedellä hänen otsaansa ja meni taaskin akkunan luo.

"Minä menen tuokioksi tänne toiseen huoneesen, täti. Parasta on, että saatte jonkun aikaa kahden olla".

Kahden vehreänharmaan silmäparin katseet sulivat kyynelten lävitse säteillen tuokioksi yhteen, ja samassa oli ikävöidyn pojan pää sairaan päänalaiseen hautautuneena, ja tämän laiha, vapiseva käsi siveli hänen tummia hiuksiansa.

Sitten hän vei kätensä hänen leukansa alle ja kohotti tulleen kasvoja omiansa kohden.

"Anna katsoakseni sinua! Ei — etpä ole Ferdinandin kaltainen —
Jumalan kiitos!"

"Sen tähden, että minä olin kylliksi sydämetön siellä tuhlaavaisesti elääkseni, enkä ajatellut sinun täältä kotona sairaana olevasi ja työtä tekeväsi".

"Nyt en minä enää jaksa. Nyt sinun täytyy itse työtä tehdä. Oletpa kait jo sitä suurta kappalettasi kirjoittaa aloittanut? Ehkä se jo valmiskin on? Oi, Lorenz, olisi niin hauskaa, jos sinä minun vielä eläissäni jotakin ansaita voisit, niin että siitä varma olisin, ettei sinun nyt tarvitse puutetta kärsiä, kun minä pois menen, sinun, joka hemmottelulla niin pilattu olet. Olethan toki jotakin kirjoittanut?"

Pojan pää vaipui alaspäin. Ei hän saattanut nyt juuri hänen kuolinvuoteensa ääressä hänelle valehdella.

"Äiti, et sinä saa minua jättää. Nyt olisi meidän niin hyvä yhdessä elää; minä rupean nyt ahkeraksi ja teen työtä meidän molempain puolestamme. Sinä olet sitä jo kylliksi kauvan tehnyt".

"Olisipa kyllä hauskaa vielä vähän aikaa sinun kanssasi elää. Enkä minä vielä niin vanhakaan ole. Mutta oi, tämä talvi on ollut niin pitkä ja ikävä. Rouva Verlund ja minä olemme yhdessä iltasilla istuneet ja itkeneet".

"Nyt minä olen tyytyväinen, nyt sinä saatat minun luonani olla ja silmäni sulkea, ja minulla on siis kaikin puolin hyvä olla. Makaanhan minä täällä sohvassa kuin kuningatar, ja minua on erinomaisen hyvin hoidettu. Norderudin täti on aina saapuvilla, kun vaan apua tarvitaan. Anette matkusti tänne heti, kun minä sairastuin. Anette, etkös tahdo tänne Lorenzia tervehtimään tulla?"

"Hän on minulle kuin oma tytär ollut", sanoi rouva Falk ja loi hellän katseen nuoreen impeen. "Hänen tultuansa on täällä meillä päivänpaistetta ollut".

"Mutta nyt sinä olet väsynyt, täti; nyt sinun täytyy vähän levähtää.
Sinä olet ylen paljon puhunut".

Anette siirtyi töinensä tuonnemmaksi akkunan eteen. Lorenz istahti hänen viereensä ja katseli hänen käsiänsä, jotka niin ahkerasti virkkauksessa liikkuivat.

Anette kohotti päätänsä, mutta loi silmänsä jälleen alaspäin ja punastui.

"Sitten on jo paljo aikaa kulunut, kun viimeksi juttelimme. Silloin sinä olit pieni tyttö —"

"Joka ei osaa prinsessan osia näytellä hänkään. Siellä kaukana
Parisissa sinä kait olet todellisia prinsessoja nähnyt?"

"Niin, naisten laita on samoin kuin kovin tuoksuvain loistokukkienkin. Ne huumaavat aluksi, mutta sitten niihin ikävystytään, ja sitten saapi niistä päänkivistystä."

"Ei, jutelkaa vaan, lapset, minua ilahduttaa nähdä teitä niin yhdessä istumassa".

Se oli pieni, lihava herra, kasvot kalpeat ja parrattomat, niin kuin useimmilla näyttelijöillä tapaa olla. Hänellä oli komea puku, vaaleat hansikkaat ja korkea hattu.

"Minulla kait on kunnia herra kirjailija Falkia puhutella?" sanoi hän köpenhaminalaisella murteellaan.

"Minun nimeni on Stegerup ja olen täällä oleksivan tanskalaisen näyttelijäseuran johtaja. Minä mieluisasti tahtoisin teiltä pienen ilvenäytelmän tilata, semmoisen oikein hauskan, pienen ilvenäytelmän. johon kupletteja ja pukuja ja muuta semmoista kuuluisi, jonkunlaisen naurukappaleen, niin, kyllä te ymmärrätte. Olettehan semmoisia Parisissa paljon nähnyt?"

"Kyllä valmistuu", sanoi Lorenz reippaasti. Hänet oli vallannut semmoinen erinomainen halu työtä tehdä, äidilleen iloa tuottaa — viimeistä iloa.

"Äiti, minä olen uutta työtä saanut. Minä ansaitsen neljäsataa kruunua kahdeksassa päivässä".

"Jos semmoista riittää, niin pian voit miljoonain omistajaksi päästä", sanoi äiti hymyillen.

Lorenz oli niin innokas. Hän neuloi vihon konseptipaperia yhteen, otti uuden kynän ja alkoi luonnoksiaan tehdä.

Aatteita ilmaantui, näytökset liittyivät toisiinsa, ja sukkeluuksia ja sujuvia kupletteja oli siinä oikein satamalta vaan.

Sillä tavalla hän istui kaiket päivät tuonnempana nurkassa kirjoituspöytänsä ääressä, äidin siinä vieressä vuoteessaan niin tyytyväisenä levätessä; Anette istui virkkuineen entisellä paikallaan akkunan edessä.

Kentiesi työ sen tähden niin keveästi sujui, kun kahden rakastavaisen naisen silmäykset hänen kirjoittaessaan häntä hyväilivät.

Kappale oli valmistunut ja tilaajalle annettu. Se oli hyvä, oikein hyvä, mutta — se oli vaan ylioppilas-ilveilyä, ei mitään muuta, eikä siinä hituistakaan edistyksen jälkiä havaittu.

Hän makasi illalla ja painot epätoivoisena polttavata päätään päänalaiseen.

Eikö hän sitten milloinkaan pitemmälle pääsisi, vaan pitäisikö hänen lahjakkaaksi tai teon tavoittelijaksi ikuisesti jäädä? Ja kumminkin hän tunsi itsessään runoilijan hengen asustavan.

XVII.

Rouva Falk oli onnellinen ja tyytyväinen, sillä olipa hänen poikansa osoittanut rahoja kokoomaan kykenevänsä: mutta päivä päivältä hän kävi yhä heikommaksi.

Lorenz ja Anette, jotka yön olivat valvoneet, olivat tuokioksi huoneisinsa lepäämään menneet. Norderudin matami, joka myös oli sairasta katsomaan tullut, istui yksinänsä hänen luonaan.

"Ragnhild", sanoi rouva Falk, "nyt, minun pois mentyäni Lorenz jääpi yksinäiseksi maailmaan. Älä sinä häntä turvattomaksi heitä. Hän tarvitsee vähän tukea. Hän on niin heikko".

"Minä lupaan sinulle, että minä häntä silmällä pidän, missä ikään hän kulkeekin, ja parhaimman kykyni mukaan häntä autan. Hän on veljeni ainoa lapsi, ja minä toivon, ettei Falkien suku häneen sammu. Ehkä hän vielä Falkestadin isännäksikin saattaa päästä. Hänessä on paljo hyvää. Se vaan on hänen suurin vikansa, että hän on lahjakas".

"Tähän aikaan on niin muodin mukaista olla lahjakas. Lahjakkaana oleminen on niin hienoa; mutta ne ovat harvat, joilla on todellisia lahjoja. Kaikki nuoret herrat ovat leikin vuoksi kirjailijoita ja taideniekkoja olevinansa, kunnes he itsekin uskovat älyniekoiksi tulleensa, eivätkä he lopuksi kuitenkaan muuta ole kuin kohtalaisia, ja kohtalainen taiteilija on surkuteltavin, mitä olla saattaa".

"Uskotko sinä siis, ettei hänestä iki päivinä mitään tule?" kysyi rouva
Falk vapisevalla äänellä.

"En minä sitä tiedä, aika on sen näyttävä ja ehkä piankin, ja toivokaamme sitä molemmin; mutta yhden ammatin minä tiedän, mihin hän kelpaa, eikä se hulluinta laatua olisikaan".

Valoisa hymy levisi rouva Falkin kasvoille. Sitten hän lepäsi hetkisen hiljaa ja hengitti raskaasti.

Norderudin matami sovitti tyynyn hänen allensa, meni sitten toiseen huoneesen ja herätti Lorenzin.

"Jos haluat vielä kerran elämässä äitisi nähdä, niin tule saliin. Ei hänellä enää pitkältä aikaa jäljellä ole".

Rouva Falk lepäsi hiljaisena, kädet ristiin puristettuina, ja näytti nukkuvan.

Norderudin matami oli asettunut päänalaisen kohdalle, ja Lorenz istui vuoteen ääressä. Anette seisoi hänen vieressään. Hän oli sattumalta tullut kätensä Lorenzin kaulalle laskeneeksi, ja tämä nojasi päätään hänen rintaansa vasten ja nyyhkytti.

"Älä itke, Lorenz! Minä olen niin väsynyt, että lepo tuntuu minulle niin suloiselta, ja ovathan täti ja Anette sinun luonasi. He ovat niin hyviä ja helläsydämisiä. Jumala teitä kaikkia siunatkoon!"

Sitten hän taas sulki silmänsä, pää vaipui alaspäin olkapäätä kohden, ja hiljainen hengähdys tuli vaaleiden huulien välistä.

Hän heittäytyi vuoteelle ja tarttui kuolleen käteen. Se oli kylmä ja kankea.

Ei hän tiennyt, kuinka kauvan hän siinä oli istunut. Kaikki oli hänestä kuin unta vaan.

Pienen bergeniläisen silmissä kiilui kyyneleitä, kun hän entisen oppilaansa luokse nilkutti ja antoi hänelle kirjeen, joka sisälsi tekijäpalkkion teaatterin johtajalta.

"Kas niin, rupeapas nyt mieheksi jälleen, ystäväni, meillä on paljo asioita huolehdittavana. Meidän täytyy saada lääkärintodistus, ilmoittaa kuolemantapaus jako-oikeuteen, ja sitten on myöskin — arkku ostettava".

Siinä hän lepäsi niin kauniina, rouva Falk, hienoine, kalpeine kasvoineen ja melkein hymyhuulin. Hän oli puettu kirjailtuihin morsiusvaatteisinsa ja piteli kukkavihkoa käsissään, mirtin-oksia oli hänen päänsä ympärille asetettuina.

Rouva Vindahl seisoi salissa surupuvussaan ja itki. Hänen mukanansa oli pikku Gaston, joka lujasti piteli äitinsä hameesta kiinni ja katseli ympärilleen suurella, kummastelevalla silmäparillaan.

Tuolilla istui rouva Verlund pukeutuneena yhteen vanhoista silkkihameistaan ja huojutteli päätään, niin että pitkät kultaiset korvakellukkaat heiluivat.

"Herra nähköön, miksi en minä se ollut, joka täältä olisin saanut pois lähteä?"

Sitten hän otti hattunsa ja meni Vindahlin kanssa ensimmäisellä kirjailijapalkkiollansa äidilleen ruumisarkkua ostamaan.

Se oli äidin palkkio siitä, että hän sillä tavalla poikansa eduksi oli taistellut.

Lorenzin piti jälkeenpäin lähtemän ja jonkun ajan Falkestadissa viipymän. Hänen tarvitsi vähäsen levossa olla. Hän oli niin väsynyt ja heikkohermoinen, että hän vapisi kuin vanhus.

Hän käveli ympäriinsä asunnossaan, jossa kaikki oli epäjärjestyksessä ja akkunainverhotkin pois otetut. Muutamia huonekaluja olivat Norderudilaiset ostaneet, loput piti huutokaupalla myytämän.

Tomine oli itkien hänen matka-arkkunsa valmiiksi täyttänyt. Nyt hän oli valmis avaraan maailmaan matkustamaan.

Finne tuli hänelle jäähyväisiä sanomaan. Hän näytti vielä renttumaisemmaksi tulleen, ja kasvonsakin olivat vallan sinervänpunerviksi käyneet.

"Minä mielelläni tarjoisin sinulle kodin luonamme, sillä onhan meillä muitakin hoitolaisia; mutta sinunlaisellesi vanhalle ystävälle en saata laitostamme esittää, Gusta käypi vuosi vuodelta yhä niuhemmaksi ja lihavammaksi, vaikka me, hiisi vieköön, elämme sangen laihasti. Jos minä itsekin vaan muuttaa voisin, niin maksaisinpa puolen kuukauden vuokran ja lähtisin huomenispäivänä".

"Kyllä, sitä voisit kyllä kahdestikin sanoa. Entäs aina itse? Mihinkäs sinä aijot siirtyä?"

"Huutokauppa tuottaa kyllä niin paljon, että saatan ulkomaan-matkan tehdä. Minun täytyy täältä pois päästä ja uusia aatteita saada".

"Kyllä se on surkuteltavaa, kun täytyy aatteillaan elää. Se on melkein yhtä epävarma elämänrata kuin minunkin, kun, näet, minun olisi yksityisopetusta antaminen enkä ainoatakaan oppilasta saa. Mahtaa tuntua helkatin raskaalta myydä kykyänsä viidenkymmenen kruunun mukaan arkilta ja olla henkevänä viidessä näytöksessä saadakseen 10 prosenttia tyhjän huoneen puhtaasta voitosta".

"Se on luistinrata. Toisinaan siinä sangen hyvin ja huokeasti mennään; mutta toisinaan siinä helposti kuperkeikkakin tehdään".

Vindahl tuli kuulustamaan, tahtoisiko Lorenz heidän luonansa tämän illan viettää.

Rouva Vindahl kyllä vieläkin luki romaaneja, mutta hän hoiti myös talouttaan, eikä hänellä enää nokiviiksiäkään nenänsä alla ollut. Ne ainakin oli Finne hänellä poistumaan saanut.

Hän puuhaili siellä illallispöydän kattamisessa, ja sitten hän riisui pikku Gastonin.

"Jumala siunatkoon isää ja äitiä ja Lorenz Falkia, joka on äitinsä menettänyt".

Lorenzin pää vaipui alaspäin. Semmoinen musertava tuska valtasi hänet.
Hän toivoi voivansa itkeä; mutta sitäpä hän ei voinut tehdä.

Juuri tässä hauskassa kodissa hän tunsi, minkä suuren tappion hän oli kärsinyt.

Kyllä hän oli silloinkin surullinen ollut, kun isä kuoli; mutta tuo kookas, kyyristynyt, miettivä mies oli aina etäämmällä hänestä ollut. Äiti se oli, joka hellänä ja lempeänä aina oli hänen rinnallaan ollut ja häntä kotona suojellut.

Nyt ei hänellä enää ollut lämmintä, pientä kotia, johon olisi silloin paeta saattanut, kun oli maailman myrskyissä harhailemiseen väsynyt.

XVIII.

Hän ajoi tuon pienen kaupungin lävitse, jossa kaikki oli melkein entisellään; pienet, vaaleiksi maalatut puurakennukset ja suuret puutarhat katujen varsilla olivat vielä samanlaiset kuin ennenkin.

Siellä oli tohtori Londemanninkin entinen talo; mutta ei Gusta nyt enää akkunassa istunut. Siihen oli uutta väkeä muuttanut. Binbergiläisillä sitä vastaan oli kaikki entisellään. Molemmat neidet istuivat muodinmukaisissa parisilaispuvuissaan akkunaruudun takana. He kurkottelivat kaulojansa Lorenzin siitä ohitse ajaessa, nyykähyttelivät päätään ylen ystävällisesti ja hymyilivät, niin että pari riviä uusia tekohampaita selvästi näkyi.

Omituisia tunteita liikkui hänessä, kun hän lehtokujaa pitkin vanhaan lapsuudenkotiinsa ajoi.

Niin kauniina ja upeana siinä näkyi tuo suuri, valkea päärakennus ja soma listeaita puutarhan ympärillä sekä pitkä lippusalko, johon lippu oli hänelle tervetuliaisiksi liehumaan hinattu.

Ole Daniel pitkine piippuineen seisoi ovella ja puristi sydämellisesti hänen kättänsä, ja vierashuoneessa matami ja Anette ystävällisesti häntä vastaan tulivat.

Lorenz katseli ympärilleen. Kaikki oli niin toisellaista. Kun hän avasi "ison salin" oven, näkyi se olevan tyhjä. Norderudilaiset eivät olleet huolineet sitä huonekaluilla varustaa. Heillä oli huoneita kylliksi muutenkin.

"Sinun mielestäsi on kait täällä nyt kaikki kehnonlaista, kun olet ranskalaiseen komeuteen tottunut", sanoi Norderudin matami: "mutta saatpa sentään kokea täällä jonkun osan suveasi viihtyä. Sinun tarvitsee levossa ja rauhassa vähän aikaa olla. Mihin sitte aijot ryhtyä?"

"Mutta minun kappaleeni ovat sangen suurta suosiota voittaneet, ja sanomalehdet sanovat, että minulla on loistava tulevaisuus".

"Tulevaisuus on Jumalan kädessä. Mutta ei siitä sentään kannata tämän enempää puhua, ei ainakaan tällä kerralla".

Kahvia juotuaan hän vähän käveli puutarhassa ja meni sireenimajaan. Ne olivat jo suuriksi kasvaneet nuo pienet pensaat. Hän istahti penkille, samalle penkille, jossa hän oli Gusta Londemannin kanssa istunut ja hänen sinisen silkkihameensa hajuaineesta hurmaantunut. Siitä hän tuli ajatelleeksi erästä toistakin silkkihametta, joka myöskin hajuainetta tuoksui. Angélique. Tämän oli hän surunsa aikana jo melkein unhottanut ja toivoi, että Angéliquekin puolestaan hänet unhottanut olisi.

Anette istui penkillä ja potki toisella jalallaan hiekkaa huviksensa, juuri samalla tavalla kuin pienenä tyttönäkin ollessaan.

Hän katsahti ylöspäin ystävällisesti hymyillen ja punastui hieman, kun
Lorenz lähestyi.

Hän oli oikein kaunis. Surupuku soveltui hänelle mainiosti, ja sen ohella hänen valkea ihonsa ja vaaleat hiuksensa huomattavimmin näkyivät.

Hän huokui terveyttä, eloa ja puhtautta; ainoastaan ilman kukkastuoksua oli hänen ympärillään, eikä mitään hajuainetta; sillä se menee päähän.

"Minä kävelen täällä ja elähdytän vanhoja muistoja, lapsuudenajan suloisia muistoja. En minä silloin uneksinut näin köyhänä ja koditonna täällä vanhalla sukutilallani kuljeksia saavani".

"— jotka mielellään ottaisivat tämmöisen kauniin talon, aijoit kait sanoa".

"Kiitoksia, en minä huoli kaupanpäällisinä mennä, ja sen vuoksi en huoli naimisiinkaan mennä".

"Niin, minä olen taivaan lintu, jolla ei mitään paikkaa ole, mihin päänsä kallistaisi".

"Etkös muista, mihin pääsi oli silloin kallistettuna, kun äitisi kuolinvuoteen ääressä itkit?"

"Sen tiedän. En milloinkaan unhota, miten hyvä sinä äiti raukalle olit hänen viimeisinä päivinään", sanoi hän ja kääntyi Anetteen päin.

Huoneesensa päästyään Anette heittäytyi sohvaan ja peitti kasvonsa käsillään.

"Etkös luule minun jo kauvan sitten huomanneeni, että sinä hänestä pidät?"

"Kyllä, äiti, sitä kyllä luulen, ja niin olen tehnytkin siitä saakka, kun vielä pieni tyttö olin; mutta ei hän ole milloinkaan minusta välittänyt eikä nytkään minusta mitään piittaa".

"Ehkä aika vielä kerran hänen silmänsä avaa; antaa hänen vaan mennä vielä matkoihinsa, antaa hänen vaan oikein tarpeeksensa siellä suuressa avarassa maailmassa yltä ympäriinsä temmeltää, niin saat nähdä, että hän on sangen iloinen, kun saapi kotiin tulla ja löytää Uskollisen sydämen, jota vasten saa päänsä kallistaa".

"Jos hän matkustaa pois, niin ei hän milloinkaan takaisin palaja", jupisi Anette.

"Me kumpikin rukoilemme Jumalalta hänelle onnellista tulevaisuutta", sanoi Norderudin matami. "Herramme ohjaa kaikki parhain päin".

Päivät kuluivat edelleen siellä rauhallisessa ja yksinäisessä
Falkestadissa.

Aluksi tuntui Lorenzista suloiselta rauhassa olla; mutta vähitellen se väsyttäväksi kävi, sillä täällä ei ollut ketään, johon liittyä voisi.

Ole Daniel oli hyvänsävyinen ja ystävällinen ihminen, mutta ei ollenkaan henkevä eikä hupaisa; matamia hän oli aina sekä hieman pelännyt että kunnioittanut ja samalla jonkunmoista vastenmielisyyttä häntä kohtaan tuntenut, ja Anetteen hän kyllä mielellään olisi liittynyt; mutta tämä oli aina sanaton ja ujo ja näytti häntä karttelevan.

Lorenz istuskelikin sen tähden useimmin yksinänsä kohtalaisessa huoneessaan, puisevilla koivuisilla huonekaluilla sisustetussa kylmässä arkihuoneessa.

Syksy läheni. Illat tulivat pitkiksi ja pimeiksi, tuuli huojutteli puita, sade pieksi akkunanruutuja, ja pieni lamppu valaisi huonetta.

Lorenz halusi takaisin suuriin kaupunkeihin, joissa kaasuvalo silmiä huikaisee ja ihmisiä katukäytävillä virtailee; hän halusi seurustelusaleihin, joita kynttiläkruunut, kukat ja matalat, hyllyvät huonekalut somistavat.

"Parasta on, että taas vähäksi aikaa pois matkustat", sanoi hän. "Onhan sinulla itselläsikin vähän rahoja, ja jos enemmän tarvitset, niin lopuksi autamme sinua. Sinä olet vallan pilattu lapsi, joka et kylliksesi ole namusia saanut. Matkusta nyt ja syö niitä oikein tarpeeksesi, niin saat nähdä, miten hyvältä maistuu kotiin päästä ja syödä vähäsen kohtuullista talonpojan ruokaa".

Seuraavana päivänä Lorenz kokosi tavaransa matka-arkkuun ja valmistautui matkaan.

"Hyvästi, Anette, ja kiitoksia kaikesta ystävyydestäsi! Jos minä kauvan poissa viipyisin, niin kyllähän sinä pidät vähän huolta haudasta, niin ettei se hoidotta jää. Sinä tosin et ole niin usein pääkaupungissa sentään ollutkaan".

"Mutta nyt on minulla syytä sinne matkustaa. Ole siitä varma, että se säännöllisesti hoidetuksi tulee".

"Silloinhan sinä joskus tulet minuakin ajatelleeksi. On hyvä. tietää, etten ole kotimaassani kokonaan unhotettu".

"Minä pelkään, että sinä tulet harvemmin meitä ajatelleeksi", sanoi
Norderudin matami.

"Koti vetää aina jollakin tavalla puoleensa. Minä tunnen sen siltä ajalta, minkä Ranskassa olin".

Alempana tiellä hän vielä kerran taaksepäin kääntyi ja hattuansa heilutti.

Norderudin matami vastasi heilutukseen: mutta Anette piti nenäliinaa silmäinsä edessä ja itki.

XIX.

Yli kolmenkymmenen vuoden hän oli jo ennättänyt, ja mitä hänestä oli muuten tullut?

Lahjakas ja toivehikas, ei mitään muuta, ja se on surkuteltavata, kun mies on jo neljännelläkymmenellä ja vielä sittenkin ainoastaan toivehikas on.

Hän oli paljon matkustanut ja tietysti Italiassakin ollut. Kun kirjailijaksi, "opetellaan" niin kuin käsityöläis-kielellä sanotaan, niin täytyy aina Italiaan matkustaa.

Niin, olihan hänellä se rahasumma, minkä huonekalujen huutokauppa oli tuottanut; sitten hän lainasi vähän Norderudilaisilta, ja sitä paitsi hän silloin tällöin kirjoitti jonkun pikku luonnoksen, matkamuistelman, ulkomaankirjeen tahi muuta sellaista.

Sitä paitsi hän oli kirjoittanut erään pitemmänkin kertomuksen, italialaisnovellin, sepustuksen Roomasta ja Monte Pinciosta, Maccheronista ja Fontana Trevistä, Lazzaroneista, Napolista, Osteriasta, Vendettasta, Carissima miasta y.m. Sankarittaren nimi oli Giocama , ja hänellä tietysti oli tulta sydämessä, hehkua silmissä ja väkipuukko vyöllä.

Tämä oli ylimalkaan sanoen näppärä ja sievä tyttö, joka ei kenenkään vahingoksi korttakaan ristiin pannut; mutta kumminkin hänen kimppuunsa hyökkäsi koko joukko armottomia arvostelijoita, jotka hänen italialaisen pukunsa riistivät ja häntä sekä asianomaista kirjailijata arvoisissa aamu ja iltanumeroissa näytteillä pitivät sekä muille samanmoisille varoitukseksi useitten palstojen mittaisissa kirjallisuusarvosteluissaan häntä julkisesti ruoskivat.

Häntä olisi saattanut Johannaksi juuri yhtä hyvin kuin Giovannaksikin nimittää; sillä eipä hän ollut mikään muu kuin tavallinen halpa-arvoinen norjalainen tehtaantyttö, joka naamiaisia varten hankitusta vaatevarastosta oli itselleen pitkäraitaisen hameen ja italialaiselle välttämättömän päähineen vuokrannut. Hän oli mauton, hengetön ja tuhma, eikä hänessä todellista mitään muuta ollut kuin tuo liikatunteinen, kömpelö sukkeluus, j.n.e. aina loppumattomiin.

Niin, te hyvin tiedätte, miten herrat arvostelijat saattavat turvattomaan kirjailija raukkaan iskeytyä. Ja he saattavat ollakin kuinka kauhean hävyttömiä tahtovat vaan, sillä salanimisiä ja loukkaamattomiapa he itse ovat.

Lorenz Falk oli jo kirjailijapalkkion taskuunsa pistänyt, eivätkä nämä ilmoitukset hänen rauhaansa häirinneet.

Sillä olipa hän poissa näitä kotimaassa kestäviä jankutuksia kuuntelemasta, ja kylläpä vielä hyväksymistäkin seuraisi. Hänellä oli ainakin yksi ehto mainioksi norjalaiseksi kirjailijaksi tullakseen. Hän oleksi myötäänsä ulkomailla.

Hän oli päivänpaahteisen Italian jättänyt, oli läpi hupaisan Saksanmaan kuljeksinut, jossa ihmiset seideleillä isoiksi imetetään ja iloisilta näyttävät, ja nyt hän oli Tanskaan, kuninkaan omaan Kyöpenhaminaan joutunut.

Nyt oli suuri juhla Larsenin huoneistossa S:t Annæ Pladsin varrella; lausuntoa, kuvaelmia, musiikkia ja seuranäytelmä armeliaisuustarkoitusta varten.

Pieni näyttämö oli salin toiseen päähän kyhätty, ja tämän alapuolella oli piano.

Sali oli täynnä naisia komeissa tanssijaispuvuissaan, sillä lopuksi oli tanssittava, ja ympärillä seinänvierillä seisoivat herrat hännystakeissaan ja valkeissa kaulaliinoissaan, kokoon painettavat hatut kainaloissaan.

Ensimmäisten tuolirivien äärimmäisillä sijoilla istui kaksi nuorta naista, molemmat säteileviä kaunottaria. Toinen oli paroonitar Olga Vildenberg, pitkä ja solakka, kutrit sysimustat ja á la Titus kammatut, sekä kasvoissa puuteria paksulta. Hänen hameensa oli keltaista plyysiä ja laahus samanväristä kirjosilkkiä, vuorina vaaleansinistä atlaskaa, sekä töyhtö hiuksissa. Hänen ystävättärensä, Ellen von Feldau, kenraalitar Feldaun tytär, oli hurmaavan kaunis vaaleaverinen impi vaaleanpunaiseen silkkiin pukeuneena ja sammalruusuja rinnassaan.

Äiti, kenraalitar ylevä vanhanpuoleinen nainen, istui siinä vieressä, ja tuonnempana parooni Vildenberg, vanha keikari, jolla oli dannebroginauha napinreiässä, punaiset kasvot ja paksut, valkeat viikset.

Hän oli nuoren vaimonsa, rikkaan tukkukauppiaan tyttären, rahain tähden nainut, ja tämä taas oli hänet arvonimen vuoksi ottanut; tämä on vanha historia, mutta aina se kuitenkin uutena pysyy.

Nämä molemmat nuoret naiset kiikaroitsivat ahkerasti nuorta herraa, joka kuvastinseinän vieressä näyttämön lähellä seisoi.

Se oli Lorenz hyvin tunnetuine, ylevine, kalpeine kasvoineen, jotka kentiesi olivat hiukkaista täyteläisemmiksi tulleet, samoin kuin vaaleanpunervat viiksetkin vähäistä suuremmiksi, ja vielä hän oli itselleen kasvattanut tumman leukaparrankin, joka Henrik neljännen tapaan oli suipuksi keritty. Hänen pukunsa oli sangen huolellinen, niin kuin ainakin: kameliakukka oli napinreiässä ja valkeat kädet ilman hansikkaita viimeisen parisilaisen muodin mukaan.

"Kyllä, ja niin huomiota herättävä. Näkee heti, ettei hän tanskalainen ole".

"Uskallanko kysyä, kuka se onnellinen tahi onneton on, joka noin ankaran naisten kiikaroiminen esineeksi on joutunut?" kysyi patooni ja kumartui kenraalitarta kohden.

"Minun mielestäni hän paremmin näyttää ranskalaiseen lähettiläskuntaan kuuluvalta".

"Vallan paikalle osattu", lausui kenraalitar ja sovitteli tähystintä silmäinsä eteen. "Paroonin lausunnot ovat aina niin sattuvia".

"Kyllä; tällä kerralla ei hän niin tuhmasti puhunutkaan. Kuules, Mogens, sinun täytyy siitä huolta pitää, että hän meille esitellyksi tulee".

"Saman arvoista. Aina hän sentään kauniina pysyy. — Ihailijaisi joukossa, kultaseni".

"Sitä pahempi, ettei heissä ole ainoatakaan, josta vähääkään välittäisin", jupisi paroonitar Olga.

"Ehkäpä tuo nuori norjalainen silmäisi edessä armon löytäisi", sanoi parooni.

"Oikein, olisikin suloista, kun vaan yksi olisi, jolle tarvitsisi mustasukkainen olla", lisäsi parooni.

"Herranen aika, Mogens, sinähän minua aina mitättömänä lapsena pidät, ja pitäisihän sen sinua ilahduttaa, kun tyttärelläsi monta ihailijaa on".

"Mutta oletkos varma siitä, että hän heti paikalla sinun jalkaisi eteen heittäytyy, Olga?" kysyi neiti von Feldau.

"Siunatkoon, Ellen, kuinka sinä saatat semmoisia puhua?" huudahti kenraalitar ja veti valkean kasmirisaalinsa olkapäilleen. "Paroonittarella on ihan vastustamaton lumousvoima. Nähdä hänet on sama kuin rakastua häneen".

"Mutta miehenipä näkee minut joka päivä, mutta siitä on sentään jo herran aikoja kulunut, kun hän minua ihaili".

"Ja entäs polvistunut ritari", sanoi paroonitar, "ei hänen olisi sentään sopinut trikoossa esiintyä!"

"Vait, pikku Ellen; minun nuoruuteni aikoina eivät nuoret tytöt semmoisia haastelleet", sanoi kenraalitar ja pudisti nuhdellen hiusvaatetuksensa sinikiuhtavia töyhtöjä.

"Hän takistuu aina ulkomaalaisiin, mutta ei sittenkään saa ainoatakaan noista pitkistä tyttäristään kaupaksi käymään".

"Tuo nuori mies on jo hyvin suosittu seurapiireissä", sanoi kenraalitar. "Hän on ollut kahden ministerinkin luona".

"Se on kauheata, miten kaikki naiset häntä kiikaroivat", sanoi parooni.
"Tiettyä on, että hän on kappaleen tekijä".

"Hän sietää sitä vallan tyynenä", lausui paroonitar Olga. "Hän on luultavasti jo tämmöiseen töllistelemiseen tottunut".

Samassa aukeni pieni ovi näyttämön vierestä, ja nainen tuli sieltä esille, pakka nuotteja kainalossaan.

Hän lienee hyvinkin jo vähän yli kolmenkymmenen ikävuotensa ollut; kasvot olivat hienot ja kalpeat, ja pari mustia silmiä vilkkui kultajuottoisten nenälasien takana. Hänen mustille hiuksilleen, jotka ohauksilta olivat hiukkasen harmaahtaviksi käyneet, oli timanttipuuteria seulottu, ja merisinervästä atlaskasta ja tulipunaisesta, kullalla kirjaillusta silkistä sommiteltu puku liittyi hyvin hänen somamuotoiseen keskivartaloonsa ja lisäsi hänen etelämaista kauneuttaan.

"Suvaitkaatte kysyäni, herra eversti Brennemann, kuulutteko toimikuntaan?" kysyi hän.

"Täytyy sanoani, että tämä on oivallisesti järjestetty! Vai tahtonetteko, että minun on yksinäni pianon ääreen marssiminen, ja kuka sitten nuottilehtiä kääntää?"

"Toivon kuitenkin voivani teille mainion kavalierin toimittaa", sanoi eversti sievästi. "Suvaitkaa esitelläkseni: Näyteltävän kappaleen tekijä herra Lorenz Falk — rakastettava mukasoittajamme rouva Stein".

Lorenz Falk vei hänet ensimmäisten istuinrivien ohitse pianon ääreen ja istahti tuolille hänen taaksensa.

Yleisö vartosi jännittyneenä. Rouva Stein riisui hansikkaansa, avasi nuottikirjansa ja soitti tottumuksensa mukaan mestarintapaisella taidolla alkukappaleen.

XX.

Sitten seurasi myrskyisiä suosion-osoituksia. Hyvää taiteellisuutta tavoitteleva ilvenäytelmä, hyvät taiteenharrastelijat ja hyvin esitetty yleisölle, joka myös joko enemmän tahi vähemmän oli tuolla onnettomalla muotisairaudella, taiteenharrastelulla, saastutettu, — olihan siis luonnollista, että kappale miellytti.

Lorenz Falk nousi paikaltansa rouva Steinin takaa, joka mukasäveleitä kupletteihin soitti, ja kumarsi pari kertaa. Suurta iloa. Naiset heiluttivat pitsitettyjä nenäliinojansa, ja pari innostuneinta heistä repi rintakukkasensakin irralleen ja viskasi ne hänelle. Hän kumarsi taaskin pari kertaa, sitten kun ensin oli kukat keräillyt, ja tarttui sitten rouva Steinin käteen, hänet jälleen taiteilijain huoneesen taluttaakseen.

Yleisö oli noussut. Oli lähdettävä alas ruokasaleihin siksi aikaa, kun sali tanssia varten tyhjennettäisiin.

Falkin ja rouva Steinin täytyi tuokioksi pysähtyä. Edellisen ympärille tunkeili tiheältä esittelyä haluavia.

"Meidän naisissa hehkuu harras halu teidän tuttavuuteenne päästä!" sanoi parooni kohteliaasti. "Toivon teidän ja rouva Steinin iloksemme meidän seurassamme illallista nauttivan".

"Herra nähköön, totta kait. Se on onni, jota teiltä moni kadehtii, herra Falk, vaikka minä pelkään, että se kuitenkin teille onnettomuudeksi kääntyy".

"Olkoon niin, jalo vanhus, mutta olkaa sentään varoillanne.
Paroonittarella on musta silmäpari —".

"Minä tiedän useampiakin vaarallisen mustia silmiä", puuttui paroonikin puheesen, "kaksin kerroin vaarallisia, sillä ne ovat aina aseilla varustetut — nenäkakkuloilla".

"Tulkaa, lähtekäämme!" sanoi rouva Stein ja tarttui Falkin käteen. "Nyt alkaa paroonikin vaaralliseksi käydä".

"Kävelkäämme vähäsen huviksemme, ennen kuin ruokasaliin menemme", sanoi rouva Stein. "Ylpeilen siitä, että saan yksin teitä viisi minuuttia pitää. Sitten teidän ympärillenne kokoonnutaan kuin koiralauma lihakokkareesta tappelemaan. Hoh hoh, kylläpä teille on suitsutettu! Ettekö ole iloinen, häh?"

"Sanotte sitä niin nuivasti, No niin, olette tietysti tällaisiin mielen-osoituksiin jo tottunut!"

"Kyllä, joka kerta, kun vaan taiteenharrastelijana esiinnyn. Mutta kun jotakin säällistä tehdä yritän, ei se menesty".

"Mutta teidän täytyy toimittaa suurempi teos, kuuletteko — teidän, joka niin lahjakas olette".

"Se on surkuteltavinta, mitä tässä maailmassa olla saattaa. Se mielipide on minussa vakaantunut".

"Mutta entäs ilta, semmoinen kuin tämä? Saattaako mitään ihanampaa ajatella?"

"Tämäpä on todellakin hullunkurista", sanoi rouva Stein ja katsoi häntä kasvoihin salamoivilla, mustilla silmillään kultalornettinsa takaa; "me olemme näin vähän aikaa toisiamme tunteneet ja juttelemme sentään kuin vanhat ystävät".

"Kyllä, minä olen todellakin ylen ystävällinen, mutta ei siitä mitään haittaa. Ette siitä sen keimeämmäksi tule kuin jo olette".

"Niin, teille saatan vapaasti puhua, sillä ette ole näitä tavallisia jokapäiväisiä ihmisiä. Tiedättekö, minkä tähden teistä niin paljon pidän?"

"Me olemme toisiamme vasta niin vähän aikaa tunteneetkin. Saatanhan minä vielä —".

"Ei; jättäkää se tekemättä, niin olette oikein hyvä. Olen aina toivonut saavani hyvän ystävän, jonka kanssa saattaisi niin jutella, ettei siltä tarvitsisi toiseensa rakastuneena olla; sillä silloin todellakin ajan mittaan tuohon rakastamiseen ikävystytään".

"Jos sen tiedätte, niin olemme samaa mieltä. Mutta minulle on, sitä pahempi, pari kertaa sattunut, että olen tavannut ihmisen, josta olen sangen paljon pitänyt — ystävänä. Mutta silloin tämä onneton on tullut ja rakastunut minuun".

"Niinpä niinkin, mitä muuta pitäisi turvattoman naisraukan teidän luullaksenne tekemän? Sulhanen on nuorelle leskelle melkein välttämätön omaisuus. Olenhan minä vielä vallan liiaksi iloluontoinen luostariin mennäkseni. Minä tahdon vielä jonkun aikaa nuoruuttani nauttia, tahdon huvitella, vieraisilla ja tanssihuveissa, teaattereissa ja konserteissa käydä, mutta enhän saata yksinäni kulkea. Sen tähden on minun joko istuminen kotona taikka täytyy hankkiani vartijatar, joku vanha äkäsisuinen neiti taikka köyhänkopea rouva, eikä se todellakaan hauskaa ole, eikä minulla semmoisiin varaakaan ole".

"Ei, ei, ja siinä tapauksessa käykin sekä suloisemmaksi että halvemmaksi pitää sulhanen, joka mukana teaatterissa kulkee ja pääsyliput maksaa —".

"— Niin, ja illalliset myös. Oh, enpä tiedä mitään hauskempaa kuin syödä illallista à Portassa, sitten kun kuninkaallisen teaatterin näytäntö on päättynyt".

"Ette suinkaan, siksi olette liian viisas, toivoakseni. Edellinen sai eron puoli vuotta sitten".

"Viisi vuotta. Minä tein järkiperäisen naimiskaupan. Mieheni oli vanha, närkäs ja luulevainen, niin ettei elämäni hänen eläessään ensinkään hauskaa ollut, ja sen vuoksi minä mielelläni tahtoisin nyt vapaana ollessani vähäsen hauskaakin pitää. Hän jätti jälkeensä pienen pääoman, niin että sen nojalla säästäen voin toimeen tulla ja rakasta musiikkiani harjoittaa. Sitä minä enin maailmassa rakastan. — Mutta täällähän me seisomme ja illallisen vallan unhotamme", huudahti rouva Stein ja katsahti ympärilleen tyhjässä salissa. "Kaikki ihmiset ovat jo alas aterioimaan menneet. Onneksi sentään parooni meille kyllä tilaa säästää".

He olivat eräässä sivuhuoneessa seisoneet, Lorenz Falk kuvastimen edessä olevalla pöydällä puoleksi istuen ja rouva Stein akkunan puitteen nojalla suurta tulipunaista viuhkaansa heilutellen.

Ruokasali oli täpö täynnä. Kauloja kurkoteltiin heitä kohden joka pöydän äärestä, mistä he ohitse menivät.

Parooni istui ja viittoi salvetilla ja osoitti pöydän nojalle kallistettua paria tuolia.

"Kas tänne, tätä tietä! Tepä olette itseänne odotella antaneet, arvoisa herrasväki! Kananpojat jäähtyvät ja samppanja lämpenee, siitä puhumattakaan, että naiset ovat odotuksesta kuolemaisillaan ja purkavat vihaansa minua ja tätä kamarijunkkari raukkaa vastaan".

"Parooni on aina niin pisteliäs", sanoi kenraalitar ja pudisti päätänsä lempeästi nuhdellen.

"Ja nyt heti tutustuksiin. Niin, rouva Stein tuntee koko seuran. Tämä on illan ylistetty sankari, herra Falk — minun vaimoni; kenraalitar von Feldau, neiti Ellen von Feldau ja kamarijunkkari von Eisenfeldt".

Hän oli pieni, hento herra, hiukset hyvin käherretyt, ääni vaiveroinen ja viikset hienot ja vaaleankellahtavat.

Lorenz Falk istui paroonittaren viereen; rouva Stein oli hänen toisella puolellaan ja neiti von Feldau vastapäätä.

"Mitä pidätte, herra Falk, Kyöpenhaminasta?" kysyi paroonitar keskustelun johdannoksi.

Se oli sama ainainen asia, jota häneltä jo niin monta kertaa ennenkin oli kysytty.

"Lumoava," vastasi hän. "En tiedä ainoatakaan toista kaupunkia, jossa paremmin viihtyisin. Ja erittäinkin seuraelämä täällä tuntuu minusta niin miellyttävältä".

"En niin paljoa kuin täällä. Ehkä sentään Parisissa. Roomassa kävin enimmäkseen museoissa ja taiteilijain työhuoneissa, ja Saksassa vietin ylioppilaselämää olutkapakoissa".

"Ei, minä viihdynkin paljoa paremmin esimerkiksi tässä valaistussa salissa, jossa kukat tuoksuvat ja samppanja kuohuu, kauniit naiset komeissa puvuissaan loistelevat sekä kaikkialta ympäriltäni tätä vilkasta, hupaisata keskustelua kuulen. Voitteko, rouva Stein, ajatella kauniimpaa musiikkia, kuin tämä rattoisa lasien, veitsien ja lautasten kilinä".

"Molemmat ovat hyvät", sammalsi kamarijunkkari. "Minä puolestani äänestäisin sinfoniakonserttia ensiksi ja sen loputtua lautaskonserttia, hi, hi hi".

"Kamarijunkkari on aina niin mielevä", sanoi kenraalitar ja heilutteli kohteliaasti sinikiuhtavia töyhtöjänsä.

Musiikkia oli jo alkanut ylhäältä kaikua, illallinen oli lopetettu ja naiset parhaallaan kiskoivat pitkiä hansikoita käsiinsä.

Parooni talutti kenraalitarta; heidän jäljessään tuli Falk, paroonitar toisessa ja rouva Stein toisessa kainalossaan, ja jonon loppupäänä kulkivat kamarijunkkari ja neiti von Feldau.

Samppanja ja lämpö olivat Falkin päähän kiivenneet, niin ettei hän nyt ollutkaan yhtä kalpea kuin tavallisesti.

Hän tunsi pehmeän käden puristusta kumpaankin kylkeensä ja astui keskellä kahden mustan, salamoivan silmäparin kaksinkertaista tulta, ja koko ilma hänen ympärillään tuoksui vienoa hajuainetta.

Naisten raskaat silkkilaahukset lakasivat matoilla peitetyitä rappuja heidän jäljessään.

Ja sitten, kun hän tanssisaliin ennätti, niissä naiset parvittain seisoivat, mitkä kauheat kasat laahuksia hänen ympärillään olikaan, kokonaisia pieniä silkki- ja samettivuoria, jotka kaikilla taivaankaaren väreillä loistivat!

Tuskin hän silkkilaahuksilta voi jalkojansa siirtää. Kunpa ei hän vaan niihin kompastuisi!

XXI.

"Minun mielestäni on kaksi ensimmäistä näytöstä oivallista; mutta älkää minun arvostelustani niin paljoa piitatko, sillä se on puolueellinen. Tiedättehän, että minä olen teidän hartaimpia ihailijoitanne. Mutta toimittakaa niin, että loppu pian valmistuu. Ajatelkaapas, nyt on puoli vuotta siitä kulunut, kun armeliaisuusjuhlassa tutustuimme. Muistatteko minun silloin sanoneeni, että teidän olisi suurempi teos valmistaminen?"

Rouva Stein istui nojatuolissa ja piteli käsikirjoitusta pitkissä valkoisissa käsissään.

Oltiin rouva Steinin vierassalissa, joka oli keimeä ja vallan omituinen, niin kuin hän itsekin.

Keskellä lattiata oli piano suuren viuhkapalmun varjossa, kaikki huonekalut vinossa ja kaikkialla huoneissa siellä täällä mataloita tuolia, pieniä sammalvehreitä pöytiä, kaikellaisia pikku tavaroita täpö täynnä, ja kirjailtuja puhveja pitkine sammalvehreine silkkihapsuiaeen. Ovien ja akkunain verhot olivat persialaista mallia, seinillä vihkottain viuhkoja ja riikinkukon sulkia, ja joka pöydällä kukkivia kasveja, jotka huonetta paksulla hyvänhajuisella tuoksulla täyttivät.

Kaikki oli järjestetty miellyttävimpään epäjärjestykseen, ja omistajatar soveltui mainion hyvin tämän haaveellisen ympäristönsä keskukseksi, semmoisena kuin hän nytkin istui kultakirjaisine tohveleineen, jotka pitkäkarvaiseen sammnalvehreään angoramattoon hautautuneet olivat.

Jonkunlainen aamuhame pehmeätä vaatetta turkkilaiseen malliin, purpuravärisine käännöksineen ja taskuineen, purpuravärisellä pitkätupsuisella silkkinyörillä vyötäisille sidottuna, verhoili löysillä poimuillaan hänen somamuotoista vartaloansa, ja lyhyiksi leikatuissa hapsissa oli ruusunsolmi rääminkeltaisista pitseistä ja purpurapunaisesta atlaskanauhasta.

"Ja jos sen nyt valmiiksi saisittekin, niin ette sitä voi ennen esitetyksi saada kuin syksyllä vasta, Näytäntökautta on jo niin pitkältä kulunut".

"Niin, lauvantaina on taas päivällisille meneminen — oh, miten olen näihin alinomaisiin päivällisiin väsynyt! — mutta minä toivon myös, että nämä ovat viimeiset tänä talvikautena".

"Kyllä, se tapahtuu tyttärensä kihlauksen johdosta", vastasi hän vähän hämillään.

"Totta kait. Onpa hän kaunis impi, ja vielä — hän on rikas. Hän on satatuhatta kruunua isältänsä perinyt".

"Ahaa, me katsomme etuamme vanhoilla päivillämme. No, se minua muuten ilahduttaa, että te olette järkevämpi kuin olen luullutkaan. Ja mitä paroonitar kihlauksesta sanoo?"

"Niin, paroonitar Vildenberg, tietysti. Olettehan te koko talvikauden hänen julkinen ihailijansa ollut".

"Paroonitar on kunnioitettava nainen. Hän on vaan nuori, iloinen ja varomaton, niin kuin — monet muutkin".

"Kyllä niin, aivan oikein sanottu; minä olen hyvin varomattomasti menetellyt, kun olen sillä tavalla yksinäni teidän seurassanne konserteissa, à Portassa ynnä muualta kulkenut. Ihmiset ovat juorunneet meidän kihloissa olevamme".

"Ovatpa he sanoneet meidän salanaimisissakin olevamme", lisäsi Lorenz; "ja minä olen vastannut asian niin olevankin, mutta ensi viikolla eriävämme."

"Niin", vastasi rouva Stein, keveästi huokaisten, "nytpä ensi viikolla on meidän eriäminenkin. Sitten ne loppuvat nuo suloiset kahdenkeskiset hetkemme".

Rouva Stein kohotti päätänsä ja katsoi Lorenz Falkia vasten kasvoja, ja hänen silmänsä salamoivat kultapinsenetsien takaa.

"Siitähän me jo ensi kertaa tavatessamme sovimme, ettei siitä mitään tulisi".

"Niin oikein, enkä minä saata mitään suloisempaa väliä ajatellakaan kuin tämä intohimoista vapaa keskinäinen ystävyytemme, enkä sen tähden ole siitä mitään piitannutkaan, vaikka kaikessa viattomuudessanne paroonitartakin mielistellyt olette: mutta en voi, vilpittömästi lausuen, siitä iloita, että nyt olette mennyt ja kihlat solminnut. Nythän meidän keskinäinen välimme kokonaan purkautuu".

"Tiedätte sangen hyvin, että nuo harmaat kähärät ohuuksillanne teille erinomaisesti soveltuvat. Senpä tähden tuota timanttipuuteriannekin noin suuressa määrässä hiuksiinne kylvätte, että vielä harmaammiksi tulisivat". "Mutta ei sentään ole niin helppoa varakkaisin naimisiin päästä".

"Mutta todistaahan koko teidän elintapanne varallisuutta. Te asutte hienossa asuntolaitoksessa ja esiinnytte sanalla sanoen hienona miehenä".

"Eihän siltä tarvitse niin rikas olla, kunhan vaan osaa asioistaan huolta pitää. Sitä paitsi minulla on siellä kotona sukulaisia, jotka tarpeen tullessa minua rahoilla auttavat".

Rouva Stein nousi ja antoi käsikirjoituksen hänelle takaisin. Sitten hän kumartui häntä kohden, laski kätensä hänen olalleen, pudisti kaunista päätänsä, niin että timantti puuteria alas varisi, ja tarkasteli häntä vienosuruisilla silmäyksillä:

"Tämä oli siis jäähyväisvierailu. Sinäkin, poikaseni Brutus! Nyt olen siis jälleen yksinäinen".

"Älkää nyt olko katkera! Tiedätte sangen hyvin paremmin ystävänäni kuin kavalierinani olleenne, ja, enkös minä ole teille äidillinen ystävätär ollut? Luulitteko, että olisitte teostanne niin pitkältä valmiiksi saanut, jos en aina olisi teitä kirjoittamaan kehoitellut?"

"En, vallan oikein lausuttu, ja sen tähden aina olenkin teille kiitollinen. Minä toivon, että vielä eteenkin päin voimme toisiamme ystävinä kohdata".

Rouva Stein sulki oven hänen jälkeensä. Sitten hän meni pianon ääreen ja jäi siihen ajatuksiinsa vaipuneena istumaan; kädet lepäsivät soittimilla, mutta ei siltä soittoa kuulunut.

Hänellä oli komea, vanhanaikuisilla huonekaluilla sisustettu asumus, jonka seinillä perheen muotokuvat riippuivat.

Nyt olikin juuri vierailuaika. Kamarijunkkari Eisenfeldt istui vierassalissa naisten seurassa.

Kun Falk astui huoneesen, meni Ellen häntä vastaan; kamarijunkkari nousi myös ja puristi kumartuen hänen kättänsä.

"Muulloin ovat kihlaukset tavallisesti jo aikoja edeltäpäin arvatut", sanoi kenraalitar.

"Niin, totta kyllä on herra Falkinkin jo arveltu kihloissa olevan, mutta — ei neiti von Feldaun kanssa".

"Suoraan sanoen tuon kaunoisen lesken, rouva Steinin kanssa", sammalsi kamarijunkkari.

"Hän on omituinen nainen ja käytöstavaltaan jotenkin vapaa", sanoi kenraalitar. "Luultavasti se on ihmisten juoruille aihetta antanut".

"Lorenz ja minä olemme jo kauvan toisestamme pitäneet. Minä miellyin häneen jo ensimäisessä silmänräpäyksessä, kun hänet armeliaisuushuvissa näin", sanoi Ellen säteilevin silmin. "Sitten olemme parooni Vildenbergin luona niin usein toisemme nähneet. Hän teeskenteli paroonittaren ihailija olevansa, sentähden vaan, että saisi minua siellä kohdata".

"Vai niin, herra vävyni; näyttääpä siltä kuin olisitte oikea don Juan", sanoi kenraalitar ja uhkaili häntä sukkavartaallaan. "Niin, herra nähköön, nuorukaisten täytyy hurjailla. Minun mieheni, kenraali, oli myös nuoruudessaan ollut osallinen kaikenmoisissa kelpo kepposissa, ja hänestä tuli sentään erinomainen aviomies".

"Ja ihmisiä huvittaa niin mainiosti juosta ja juoruta ja perättömiä laverrella", sanoi Falk.

"Eivätpä totta tosiaan herrat ole hituistakaan parempia", huudahti neiti von Feldau.

"Äläpäs toki keskustelussa kiivastu!" varoitteli kenraalitar. "Täällä on lämpöä muutenkin, Aurinko paahtaa vallan kauheasti".

"Niin, ja herra Falk istuu keskellä päivänpaistetta", lisäsi kamarijunkkari. "Hänen oikea puolensa säkenöitsee juuri kuin olisi priljantteja siihen seulottu".

"Olette, hyvä neiti, varmaankin päätänne herra Falkin olkaa vasten nojannut", myhäili kamarijunkkari.

"En milloinkaan käytä tuota vanhanaikuista korutavaraa", jupisi Ellen, ja veri alkoi hänen päähänsä kohota.

"Luultavasti minä olen sitä saanut jostakusta naisesta, joka teaatterissa on vieressäni istunut", sanoi Falk, teeskennellen levollinen olevansa.

"Kyllä kait, sitä saakin niin helposti", sanoi kamarijunkkari. "Rouva Stein oli kerran minun pöytätoverinani, ja sitten oli hännystakkini kuin kuuralla peitetty. Se nainen ei timanttipuuteriansa säästele".

Ellen puri huuliansa ja selaili joitakin muotilehtiä. Kenraalittaren sukkavartaat liikkuivat muodon vuoksi vaan.

Kamarijunkkari nousi ja aikoi lähteä. "Kello on jo niin paljon, ja minulla on vielä pari vierailua tehtävänä. Täytyy, paha kyllä, naisille jäähyväiset lausuani".

"Hyvästi, hyvästi", sanoi kenraalitar. "Toivon ilokseni teidät täällä lauvantaina näkeväni".

Falk saattoi häntä etehiseen. Ellen meni omaan pieneen kammioonsa. Siellä hän seisoi akkunan ääressä kukkasryhmään päin kumartuneena ja itki. Falk meni hänen luoksensa.

"Se poistuu parhaiten pienellä suudelmalla", vastasi Falk ja painoi huulensa hänen ruusunpunervaan silmälautaansa.

"Jos on vieläkin timanttipuuteria silmässäsi, niin täytyy se sieltä pois toimittaa", sanoi hän ja suuteli taas häntä.

Ellen kohotti nuoruutta kukkivat kasvonsa häntä kohden ja hymyili kyyneleet silmissään.

XXII.

Lorenz Falk kohotti samppanjalasiansa taaskin maljaa esittääksensä, kolmatta näillä päivällisillä.

Se oli Vildenbergin paroonin ja paroonittaren malja, joiden kodissa hän tänä talvena oli niin monta suloista hetkeä viettänyt ja jossa hän oli tulevata vaimoansa tuntemaan ja rakastamaan oppinut. Kun tämä nyt luultavasti oli viimeinen kerta tällä erällä, minkä he yhdessä olivat, tahtoi hän paroonille ja paroonittarelle sydämellisimmät kiitoksensa kaikesta osoitetusta ystävällisyydestä lausua.

Malja juotiin suurella innostuksella. Hyvillä päivällisillä ollaan aina innostuneita.

Parooni ja paroonitar kohottelivat samppanjalasejansa ja nyökäyttelivät hymyillen joka suunnalle.

Oli onneksi, että paroonittaren naama oli niin paksuun puuteroitu, muuten hän varmaankin olisi hyvin punastunut ollut; sillä hän tunsi veren päähänsä kohonneen.

Kamarijunkkari Eisenfeldt kumartui pöytäkumppanittarensa puoleen ja kuiskasi vaiveroisella äänellään:

"Sen maljan olisi paroonitar yksin ansainnut. Todellakin se on hän, joka herra Falkille on enimmän ystävällisyyttä osoittanut".

"Minä pyydän teitä, arvoisat naiset, hyvät herrat, tyhjentämään lasin erään rakkaan poissa olevan onneksi", jatkoi kamarijunkkari, yhtä hiljaisesti kuin äskenkin, naiseensa kääntyen. "Leskirouva Steinin malja!"

Juusto ja jäätelö oli jo syöty. Nyt ei pöydällä enää jäljellä muuta ollut kuin joitakuita puoleksi tyhjennettyjä laseja, muutamia päällisruoka-asetteja viinirypäle-korsineen ja omenankuorineen sekä muutamia ruokalistoja, joissa kullatut kirjaimet ja viinitäplät rinnakkain loistivat.

Herrat pistivät kuverttikukkasensa napinreikiin, naiset kiinnittivät ne rintaansa ja napittivat hansikkaansa.

Kenraalitar tarttui paroonin käsivarteen, ja seura lähti parittain vierassaliin. Sitten useammat herrat vetäytyivät tupakkahuoneesen, ja muutamat nuoret naiset, paroonitar etunenässä, menivät Ellenin kammioon, jossa he papirossinsa sytyttivät.

Lorenz oli kätensä Ellenin vyötäisille kiertänyt, ja tämä tuprutteli keimeänä papirossiaan ja puhalteli savua hänen kasvoihinsa.

Hän oli oikein sievä yksinkertaisessa valkeassa silkkipuvussaan, vihkonen tuoreita kielokukkia rinnassaan.

"Kylläpä vaan tämä on hienoa, tämä meidän aikainen nuorisomme! Jos minä nuorena tyttönä olisin noin höyryveturin tavalla äitini läsnä ollessa tuprutella uskaltanut, niin olisinpa totta tosiaan korvapuustin saanut".

"Ne ovat nuo mielevät rouvat, jotka esimerkillään edellä käyvät", sanoi
Ellen, luoden veitikkamaisen silmäyksen paroonittareen.

Kun kahvia oli tarjottu, meni Ellen pianon ääreen laulaakseen pari duettia kamarijunkkarin kanssa. Kenraalitar, parooni ja pari vanhanpuoleista naista istuivat pelipöydän ääreen.

Paroonitar Olga oli asettunut vierassalin nurkkaan. Hän viittasi
Lorenzia viuhkallansa.

"Istahtakaapas nyt tähän ja olkaa hieman rakastettava! Tämä on luultavasti viimeinen kerta, minkä tällä erällä yhdessä olemme. Pyökki on jo puhjennut, emmekä mekään sitten enää Kyöpenhaminassa huoli kauvoja viivytellä".

"Me matkustamme Modumiin Norjaan. Minua niin haluttaa nähdä Norjan lumituntureita. Ne kuuluvat olevan niin kauniita ja kylmiä — juuri kuin te itse".

"Enpä ole kumpaistakaan. Tiedättehän Islannista, että useimmat jäätunturit ovat tuliperäisiä".

"Sammuneita tulivuoria", sanoi paroonitar olkapäitään nytkäisten. "Ei näy tulta, savua vaan, ja siitä mustaa itsensä".

"Minä luulin paroonittaren maininneen, että meidän piti rakastettavia olemaa näin viimeistä kertaa yhdessä ollessamme".

"Eipä tämä, toivoakseni, sentään viimeinen kerta liene. Kyllä me vielä toisemme tapaamme. Missä kesänne vietätte?"

"Minä matkustan ensin vähäksi aikaa Skåneen pariin maakartanoon ja sitten olen Klampenborgissa. Kenraalitar on sieltä huvilan vuokrannut, ja minä asun kylpylaitoksen ravintolassa".

"Kylläpä nekin kait joulun edellä pidetään. Minä tahdon ensin uuden kappaleeni näyttämölle saada".

Kamarijunkkari oli laulunsa lopettanut ja tuli sinne heidän luoksensa.
Keskustelu tuli yleiseksi.

Falk astuskeli yksinänsä Leveetäkatua ja Kuninkaan Uudentorin poikitse sikaariansa poltellen.

Herrain puolella ei ollut pöytäin ympärillä enää sijaa, eikä häntä haluttanut minnekään istahtaa. Sitä paitsi oli siellä niin kuuma ja tupakansavua paksulta. Hän meni siis oikealle, naisten kahvihuoneesen, joka oli melkein tyhjä, ja kun kello jo oli yli 11, sai hän sikaarinsakin pitää.

Falk tunsi sangen hyvin tuon valkean niskan ja takaraivan lyhyiksi leikattuine tummine hiuksineen.

"Niin, tosiaankin minä se olen, leski raukka, joka täällä yksinäni ja hyljättynä istun ja kehnoa voileipääni syön. Olen teaatterissa ollut yksinäni, vallan yksinäni, ja olen käskenyt piikani tulla minua täältä puoli kahdeltatoista noutamaan. Ei minua, nimittäin, haluttanut nälkäisenä levolle mennä, sillä, miten tiedätte, ei minulla ole mitään säännöllistä taloudenpitoa. Ei tämä tietysti ollut sopivata minulle tulla tänne ilman herraseuraa, mutta tämä hirveä rouva Stein on tehnyt niin paljon muutakin sopimatonta, että hiukkanen enemmän tahi vähemmän on siinä sangen arvotonta. No, mitä siinä keskellä lattiata seisotte? Ettekö saata tähän pöydän ääreen istahtaa, vai eikö se kentiesi ole sopivata?"

"Vai niin, siellä te olette samppanjassa uinut, ja sillä aikaa minä olen kyyneleistä juomaani juonut".

"Kuuletteko, mitä vanhus sanoo? Niin, minä olen todellakin juonut surun pilsneriä hyvin korkeasta lasista, ja nyt minä istun täällä surussa ja —".

"Vallan niin", sanoi rouva Stein. "Siinä on minun koko lohdutukseni. Kas niin, älkää siellä nyt enää seisoko ja kihlatulta näyttäkö, vaan istukaa, ihminen!"

"Viimeksi teidän seurassanne oltuani oli morsiameni siitä syystä mustasukkainen, että minun olkapäässäni oli hiukkanen teidän timanttipuuterianne".

"Herranen aika, istukaa siis kaikin mokomin pöydän toiselle puolelle, niin etten teitä saastuta! Poika raukka, joko nyt niin tohvelin alla olette! Oi, miten minua huvittaisi nähdä teitä oikein kunnollisena aviomiehenä!"

"Minä toivon siinä hyvin suoriutuvani. Mutta emmekö ota vähän virvoituksia?"

"Kiitoksia, lasi sherrykobbelia ei tekisi pahaa", "Kuuletko, Kaspar, lasi sherrykobbelia ja toinen totia!"

Falk istui toiselle puolen pöytää ja tarkasteli rouva Steiniä, joka supisti verevät huulensa torven ympärille ja imi itseensä tuota kylmää juomaa.

"Hän on sentään sangen kaunis". "Kyllä, oikein sanottu, jotakin semmoista se oli, ja minä onnittelen tulevata miestänne".

Samassa astui kamarijunkkari Eisenfeldt kahvilaan. Hän ensin säpsähti vähäsen takaperin ja kumarsi sitten ivallisesti hymyillen.

"Miten näette", vastasi Falk lyhyesti, "Ja aina naisten seurassa. Niin, herrat runoilijat ovat onnellisia. He perhosina yhdestä kukkasesta toiseen liehuvat".

"Äsken olitte herra Falkin kanssa riemujuhlassa, hyvä kamarijunkkari", sanoi rouva Stein. "Tämä on jäähyväisjuhla. Näettehän, että kestitys on kohtuullista".

"Sittenpä sopinee minunkin teille jäähyväiseni lausua. Matkustan aamulla varhain linnaväkeni luokse".

"Oh, en muistanutkaan, että kamarijunkkari luutnanttikin on. Vai niin, te matkustatte? Sepä oli ikävätä!"

"Ette siis voi hänelle kertoa minut ja herra Falkin yhdessä nähneenne.
Niin, ehkä kävisi laatuun lähettää hänelle sähkösanoma".

"Rouva Stein on aina hieman ilkeä", sanoi kamarijunkkari, hovihymy huulillaan. "Muuten minä neiden kyllä syksyllä tapaan. Silloinkin on vielä aikaa hänelle tämä kauhistava salaisuus kertoa".

"Rouva Stein, te olette kauhea! Mutta en milloinkaan naisten kanssa ottele. Pakenen siis ja jätän kiistakentän teille. Hyvästi, hyvä rouva, ja hauskaa kesää! Hyvästi, herra Falk. Niin, nyt emme kait niin pian toisiamme tavanne?"

"Emme", sanoi Falk ja nousi nuivasti kumartaen. "Minä toivon tämän olevan viimeisen kerran tällä erällä".

Rouva Stein laski kätensä pöydälle ja tähysteli Falkia kultakakkuloittensa lävitse.

"Älkäähän nyt toki noin hirveän onnettomalta tämän kohtauksen tähden näyttäkö. Eipä hän neiti Elleniä kohtaa ennen kuin syksyllä, ja voittehan jo huomenna hänelle tämän suuren syntinne tunnustaa ja — anteeksi saada. Tästä tulee vaan pieni vaihdos kihlaviikon imelyydessä".

Hän kulki Falkin edellä salin lävitse, jossa Gianelli heille kohteliaimmat jäähyväisensä lähetti.

Falk avasi hänelle oven, ja hän astui katukäytävälle. Palvelustyttö astui jäljessä.

Tuonnempana, Kuninkaan Uudellatorilla, kiersi hän kätensä Falkin käsivarteen — viimeisen kerran tällä erällä.

XXIII.

Syyskuun aurinko paahtoi polttavan kuumana; sillä ei tullut tuulen hengähdystäkään salmelta, joka tyynenä vaan ja peilikirkkaana loisti, ja alhaalla rantatiellä tuprusi tomupilviä vaunujenpyöristä, niin että kutistellut puu raukat pienissä puutarhoissa huviloiden edessä olivat varsin harmaiksi puuteroittuina lehdet riipallaan.

Pitkä tie Klampenborgiin tultaessa konserttisalin edustalla oli vallan typö tyhjä, ja huvilatkin alas laskettuina akkunanverhoineen näyttivät kaikki kuin myytäviltä. Kentiesi asukkaat lienevät hiukan siimestä etsiäkseen noihin punaisiksi maalattuihin lautasuojuksiin paenneet, joiden tarkoituksensa mukaan pitäisi huvihuoneita oleman, mutta jotka eivät syrjäiselle voi ainoastaan pelkän huvin vuoksi rakennetuilta näyttää.

Kylpylaitoksen ravintolan verannalla olivat pöydät katettuina; mutta ei siellä mitään muita eläviä olennoita näkynyt kuin melkoinen parvi varpusia ja pari passaria, jotka kuumuuden rasittamina pylväitä vasten nojasivat ja salveteilla itseänsä viuhkoivat.

Neljän aikaan alkoi kuitenkin muutamia päivällisvieraita saapua. Kaikki he verannalle pöydän ääreen asettuivat, sillä ruokasalissa oli vallan tukahduttavan kuuma. Kenraalitar von Feldau ja neiti tulivat läheisestä huvilastansa ja istuivat verannalle hekin.

Kamarijunkkari Eisenfeldt nousi erään pöydän äärestä ja riensi naisten luokse.

"Kiitoksia! Hyvää päivää, rouva kenraalitar, hyvää päivää, armas neiti, miten voitte?"

"Kiitoksia, mainiosti; eikä meidän sitä tarvinne kamarijunkkarilta kysyäkään. Näyttehän olevan kuin elävä terveys itse ja ahavoittunut kuin intiaani". "Istutte täällä niin yksinänne?"

"Hän on kovassa jännityksessä näinä päivinä ollut", sanoi kenraalitar. "On uuden näytelmäkappaleensa lähettänyt sekä Kyöpenhaminan kuninkaalliseen että Kristianian teaatteriin ja vartoo nyt juuri vastausta".

"Liian paljon", sanoi kenraalitar. "Siitä vaan ruvetaan liian suuria vartoomaan. Kunpa ei vaan erehdyttäisi".

Kamarijunkkari rupesi hennoille jaloilleen hennon herrassauvansa nojalle ja koki välinpitämättömältä näyttää sekä tokasi:

"En ole nähnyt Falkia sitten kuin edellisenä iltana ennen linnaväkeen lähtöäni".

"Ja sitten myöhempäänkin illalla vielä. A Portassa — rouva Steinin seurassa".

"Minä vakuutan, hyvät naiset, kunniasanallani, se on totta. Heiliä oli vallan varmaan jonkunlaiset jäähyväiskestit siellä, ja molemmat he totiansa joivat. En tosiaankaan muista, polttiko rouva Stein paperossia, mutta molemmat he kuitenkin jotenkin riemastuneita olivat".

"Jospa sen olisin ennemmin tiennyt! Ihan kihlaajaispäivänä! Mutta ei sitä sikseen heitetäkään".

"Siinä paha, missä panetellaan", sanoi kamarijunkkari. "Tuollapa hän tuleekin. Minä menen tieheni, etten häiriöksi olisi".

Falk oli niin omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän kamarijunkkaria huomannutkaan.

"Herran tähden, hillitse itseäsi, Ellen!" sanoi kenraalitar. "Älkäämme tässä näytelmiä kaikkien ihmisten nähtäviksi laitelko".

"Ei, äiti, minä olen rauhallinen, vallan rauhallinen", sanoi Ellen hiljaa ja puristi huulensa yhteen.

"Mutta mikä teitä nyt vaivaa, Falk, kun niin totiselta näytätte?" kysyi kenraalitar.

"No, sepä oli ikävä seikka", sanoi Ellen iloisena, saadessaan vihaansa purkaa. "Nyt saavat sitten ihmiset noitten sanomalehtien loppumattomien ylistyslaulujen johdosta jotakin juorutaksensa".

"Minä luulen parhaaksi matkustaa vähäksi aikaa Kyöpenhaminasta pois. Kaikki nämä sääliväiset silmäykset ja surkuttelevat kysymykset tekisivät minut heikkohermoiseksi".

"Mutta syökäämme nyt sentään päivällisemme, Vaikka, herra nähköön, minun ei ollenkaan nälkä ole".

Ei kukaan huomannut, että kolmihenkinen seurue, kaksi naista ja yksi herra, kulki ohitse, ennen kuin terävä nais-ääni ranskaksi lausui:

Lorenz Falk kohotti silmänsä lautasestaan ja muuttui ensin vallan vaaleaksi ja sitten heti tulipunaiseksi.

Madame de Pontjoie seisoi hänen edessään, mittavana ja pyylevänä, naama valkeaksi puuteroituna, kuin joku pöppö, mustan pitsipilven varjossa tavattoman suureen tulipunaiseen päivänvarjoonsa nojautuen. Hänen vieressään seisoi Angélique yksinkertaisessa matkapuvussaan. Hänen kasvonsa olivat vähäsen nuoruutensa kukoistusta menettäneet ja saaneet puuteria sijaan, ja laihemmaksi hän oli myöskin tullut; mutta kaunis hän vieläkin oli. Anatole pysytteliihe tapansa mukaan takapuolella, vanha Anatole raukka, keveänä ja arkana ryppyisine, kellahtavine kasvoineen ja mustine piikkiviiksineen.

"Monsieur Falk, tunnettehan vielä vanhat ystävänne?" sanoi madame ranskaksi ja astui lähemmäksi.

"Anteeksi, rouva, että teitä häiritsen", sanoi madame de Pontjoie kenraalittaren puoleen kääntyen. "Mutta ymmärrättehän ranskaa, eikö niin?"

"Suvaitsetteko istuani? Puh, en luullut täällä Tanskassa näin kuuman olevan. Anatole, hanki tuoli minulle!"

Falk oli Angéliquelle tuolinsa tarjonnut. Tämä loi häneen salamoivan silmäyksen. Sitten hän istui hiljaa, silmät maahan luotuina.

Kenraalitar ja Ellen istuivat ujoillaan, ja tuonnempana pöytänsä ääressä istui kamarijunkkari uteliaana kaulaansa kurkotellen.

"Ajatelkaas, rouva kenraalitar", jatkoi madame de Pontjoie sujuvalla parisilaismurteellaan, "olimme päättäneet tänä kesänä matkustaa sen sijaan, että olisimme jossakin ranskalaisessa kylpypaikassa venyneet. Menimme Norjaan —".

"Vait, Anatole! No niin, me kyselimme mr. Falkia Kristianiansa — semmoisissa pikkukaupungeissa näet koko maailma toinen toisensa tuntee — mutta sanottiin hänen Kyöpenhaminassa oleksivan; päätimme palata Kvöpenhaminan kautta. Hotel d'Angleterressä kerrottiin hänen täällä Klampenborgissa olevan".

"Sitten matkustamme Klampenborgiin, sanoin minä", vakuutteli herra de
Pontjoie riemuiten.

"Vait, Anatole! No niin, viimeinkin olemme teidät löytäneet, ilkeä karkuri. Minkä tähden lähditte Parisista meillä jäähyväisillä käymättä?"

"Kyllä, sen kuulimme hotellissa. Mutta olisittehan kumminkin kirjoittaa voinut".

"Ja nyt, kun näin monen vuoden kuluttua jälleen Angéliquen tapaatte, eikö teillä ole edes ainoatakaan ystävällistä sanaa hänelle lausuttavana? Hän on koko tämän ajan teitä uskollisesti odotellut".

"Hätimitenkö!" huudahti madame de Pontjoie. "Ah, ystäväni. Angélique uskoi heti tämän salaisuuden vanhemmillensa, ja te, rouva kenraalitar, joka luultavasti olette herra Falkin sukulainen, saatte myöskin sen tietää. Hän kihlasi minun tyttäreni lähtönsä edellisenä iltana".

"Ei, tämä menee liian pitkälle", huudahti kenraalitar ja keräili vaivoin kaikki kouluranskansa jäännökset kokoon. "Madame, herra Falk on kihloissa minun tyttäreni kanssa".

" Oli, äiti", sanoi Ellen ranskaksi ja nousi kalman kalpeana. " Emme ole enää. Herra Falk" lisäsi hän vapisevalla äänellä tanskaksi ja kääntyi häntä kohden; "vaikkei tätäkään kolttosta olisi tullut, olisin kuitenkin päättänyt teistä erot tehdä. En milloinkaan olisi voinut sellaiseen mieheen luottaa, jolla juuri samana iltana, jona kihlaajaisiamme vietimme, oli sovittu salakohtaus vanhan lemmittynsä kanssa".

"Ei maksa vaivaa tässä itseänsä puolustella, Minä pyydän palvelijalla lähettää sormuksenne takaisin. En mielelläni huolisi tämmöistä tehtävätä tässä kaikkien vierasten nähden suorittaa".

"Äiti, tule, lähtekäämme pois. En jaksa tässä enää seistä. Olen pyörtymäisilläni".

He vaihtoivat asianmukaiset jäähyväiset Pontjoien perheen kanssa ja poistuivat ravintolan taitse päästäksensä käymästä pöytäin ohitse.

"Nyt olemme kahdenkesken, hyvä herra", sanoi madame de Pontjoie. "Nyt on meillä lasku suoritettavana".

"Ei tässä ole mitään laskua suoritettavana", sanoi Angélique ja sekaantui vasta ensi kerran keskusteluun. "Herra Falk huvitteliihe muutama vuosi sitten kokemattomalla naissydämellä leikkien ja unhotti sitten koko seikan, miten ainakin lapsellisen kujeen. Se minua kovin surettaa, että olen ollut liiaksi viaton samoin tehdäkseni. Nyt tahdomme koko asian unhottaa".

"Ei minulla ole mitään herra Falkille puhuttavaa, äiti. Vuokratkaamme nyt vaan huone täältä ravintolasta. Minun tarvitsee vähän levätä".

"Vait, Anatole! Angélique puhui oikein. Ei meillä ole mitään teille puhuttavaa, mr. Falk. Hyvästi, monsieur; olette huonosti meidän vierasvaraisuutemme palkinnut. Anatole, etsipäs viinuri!"

Falk seisoi siinä eikä voinut suustaan saada sanaakaan. Hänen kurkkunsa kutistui kokoon, ja hän teki ainoastaan jäykän kumarruksen, kun he ravintolahuoneesen astuivat.

Mitään syytä tietämättä johti hän askeleitaan Eläintarhaan ja kulki kauvaksi metsään, jossa hän istahti yksinäiselle penkille, ja ajatukset kiersivät hurjassa sekasotkussa ympäri hänen päätänsä.

Hän oli näiden monien silkkilaahusten keskellä liian paljon elämöinyt; hänen jalkansa olivat niihin takertunut, ja se on vaarallista.

XXIV.

Ovenvartijalta hän kuuli ranskalaisen perheen jo takaisin
Kyöpenhaminaan lähteneen.

Hän meni kiireesti huoneesensa, pani kihlasormuksensa koteloon ja lähetti sen palvelijalla kenraalittaren asuntoon.

Palattuansa kertoi tämä herrasväen parhaallaan tavaroita kokoon säälineen. Piika oli sanonut kenraalittaren ja neiden Jyllantiin matkustavan ja käyvän kenraalittaren sisarta tervehtimään, jolla siellä oli maatila.

Siinä oli Ellenin sormus ja muutamia kultakapineita, joita hän oli
Ellenille lahjoittanut.

Falk viskasi ne kaikki matka-arkkuunsa ja aikoi sinne tavaroitansa latoa. Sitten hän soitti palvelijata, tilasi Iaskunsa seuraavaksi aamuksi sekä heti lasin totia. Ruoka ei häntä maittanut.

Hän sytytti sikaarin, istui avoimen akkunan eteen ja katseli salmelle, joka siellä peilikirkkaana ja tyynenä loisti; ja alhaalta konserttisalista kuului heikkoja sävelkatkelmia hänen korviinsa.

Siis täytyi hänen taas täältä luopua ja kääntää selkänsä tälle pienelle, ystävälliselle Tanskalle, jossa hän niin monta suloista hetkeä oli viettänyt ja kauniimmat tulevaisuutensa unelmat uneksinut.

Nyt hänen taas oli tuonne kylmään, kolkkoon Norjaan palaaminen. Kyllä hän oli aikonut siellä kotomaassaan pistäytyä; mutta ylisteltynä kirjailijana ja rikkaana, onnellisena aviomiehenä rakastettavan vaimon rinnalla hän silloin oli kulkevansa kuvitellut.

Nyt se oli kukistunut tuo kaunis unelmalinna, ja itse hän sureskellen sen raunioilla istui.

Hän oli pohjoismainen perho raukka, joka oli etelään hämmentynyt ja siellä kukkain tuoksussa hurmaantunut. Sitten hän oli johonkin ylhäiseen saliin joutunut ja kynttilätä liian lähelle liehuellut. Eikä hänellä siis enää muuta tehtävää ollut, kuin palaneine siipineen kotiin laahustella ja pohjolan pitkään yöhön kuolla.

Niin, kotiin Norjaan hänen siis täytyi lähteä. Ei ollut muuta valittavana, Kyöpenhaminassa ei hän jaksaisi olla, eikä ollut varoja uudestaan eteläänkään päin matkustaa.

Sopisihan keskustella Norderudilaisten kanssa. Heidän täytyisi vielä kerran häntä auttaa, se oli ainoa keino; ja jos eivät sitä tekisi, niin saisi hän sinne kotiin kuolemaan jäädä.

Siellä Kristianian hautausmaalla oli hänelle tila vanhempainsa rinnalla. Se oli ainoa maaturve, mitä hänen omaansa isänmaassa oli. Ei siinä sitä paljoa ollut; mutta totta puhuen se se juuri olikin, mitä hän tarvitsi.

Vihdoin hän meni levolle; mutta levottomana hän siinä itseänsä edes ja takaisin viskoi eikä voinut nukkua.

Aamupäivällä hän ajoi Kyöpenhaminaan ja meni rouva Steinin luokse. Tämä oli ainoa, jolle hän jäähyväiset tahtoi lausua.

Hän oli juuri äsken maalta kaupunkiin muuttanut ja otti vieraansa vastaan sammalvehreässä vierassalissaan.

"Mutta herra nähköön, miltä te näytätte, mies! Mikä teitä vaivaa? Ovathan kasvonne valkeat kuin juuri äsken puuteroidun Vildenbergin paroonittaren!"

Falk istui ja kertoi hänelle kaikki. Hänen äänensä oli vakainen ja matala, juuri kuin unissaan puhuvan.

"Ystävä raukka!" sanoi rouva Stein, kun Falk oli lopettanut. "Onpas teille onnettomuuksia oikein satamalla tullut, enkä minäkään ole teidän eroonne vallan syytön. Kyllä minä arvelin, että kamarijunkkari salaisuudet kielittelisi".

"Ja sitten tuli vielä Pontjoien perhe lisäksi. Kaikki näyttivät ikään kuin liittoon minua vastaan lyöttäytyneen".

"Ikävintä oli, ettei teoksestanne huolittu. Minä olin jo ennakolta iloinnut, miten saisin parketilla istua ja tekijätä esille huutaa, ja silloin olisin teille pitkillä ruusunsolmuisilla dannebroginauhoilla varustetun laakeriseppeleen viskannut".

"Ne saattavat vielä uudelleen viheriöidä. Matkustakaa nyt kotiinne Norjaan, levätkää tarpeeksenne, rauhoittakaa mielenne ja aloittakaa sitten taas työnne. Ei kukaan tule runoilijaksi ilman taistelua".

"En ole milloinkaan taistellut. Minä olen koko ikäni ihmelapsi ollut, jota yleisö ja sanomalehdet ovat hemmotelleet, niin kauvan kuin olen kilttinä taiteenharrastelija-poikana pysynyt; mutta niin pian kuin olen täysin varttuneeksi kirjailijaksi pyrkinyt ja suurempaa teosta yrittänyt, silloin on minulle läimäyksiä jaettu ja häpeänurkassa seisotettu. Mutta nyt olen pelkäksi taiteenharrastelijaksi jo liian vanha. Minä tahdon toisella tiellä lahjojani koetella".

"En, voinhan mieluummin morfinijuopoksi tahi juoppolallukseksi ruveta.
Ehkä voin sillä tiellä pitemmälle päästä".

"Hyi, ettekö häpeä tuollaisia puhua! Ja nyt, kun kotiinne Norjaan matkustatte, en enää saata teitä silmälläkään pitää".

"Niin, jos olisin tänne Kyöpenhaminaan jäänyt, niin olisimmehan saattaneet entisen ystävyysliittomme jälleen uudistaa".

"Teidän puoleltanne ei tosin mitään estettä olisi; mutta oletteko siitä varma, että minä yhtä vapaa olisin?"

"Hänen nimensä on Blistrup ja hän on tukkukauppias. Sangen kaunis, pieni mies, valkoverinen ja sievistelty — näköjään vallan kuin kamarijunkkari Eisenfeldt — ja hyvissä varoissa. Sitä paitsi hän ihailee minua, ja se on enemmän kuin mitä te teette, ja väittää, ettei hän saata ilman minua elää, ja sitä te voitte vallan hyvin, ja sen tähden olen häntä armahtanut".

"Kyllä, ja se mielipide on minussa yhä paremmin vakautunut, ettei turvattoman naisen ole hyvä yksinänsä vaeltaa —"

"Yksinänsä elämän lävitse vaeltaa, niin kauniisti minä ajattelin sanoa, mutta te seoititte siihen tuota ravintola-jokapäiväisyyttänne. Te olette runollisuudesta köyhin runoilija, mitä milloinkaan olen tuntenut".

"Niin, tämä on sitten kait peruuttamattomasti viimeinen kerta. Minä olisin niin mieluisasti teitä höyrylaivaan saattanut ja kukkavihkonkin antanut; mutta itse huomaatte, että kun ollaan kihloissa j.n.e."

"Mutta vartokaapas vähäsen, kukka teidän täytyy kuitenkin jäähyväisiksi saada".

"Kas tässä, ottakaapas tämä ja pankaa rintaanne! Kun se on lakastunut, silloin olette kyllä jo minutkin unhottanut".

"Koettakaa nyt vaan mitä pikemmin täältä suoriutua, muuten pelkään itkutuulelle tulevamme, molemmin".

Falk katsoi ovella mennessään vielä kerran taaksensa. Rouva Stein veti kiihkeästi oviverhoja eteen. Hänen tummissa silmissään loisti kyyneleitä, jotka kultapuitteisten nenäkakkulain takaa poskille vierähtelivät.

Hän tahtoi ajoissa laivaan ehtiä, päästäksensä lähtiessään tuttavia tapaamasta. Hänen tavaransa olivat jo aamulla sinne kannetut.

Rannemmalla, Amaliankadulla, hän kohtasi kamarijunkkari Eisenfeldtin ja paroonitar Vildenbergin, jotka innokkaasti haastellen astuivat.

Kamarijunkkari tervehti tapansa mukaan, kohteliaimmasti hymyillen. Paroonitar tuskin viitsi välinpitämättömästi hieman päätään nyykäyttää; sillä niin hartaasti hän näytti keskusteluun kiintyneenä olevansa, ettei edes huomiotansa Lorenziin luonut, vaikka tämä melkein hiipasi hänen silkkiviittaansa ja tunsi ohitse mennessään hänen vaatteidensa hajun tuoksuvan.

Kun laiva lähti rannasta, nousi hän kannelle, seisoi peräpuolella ja katseli lakeata, hedelmällistä Seelantia.

Siellä se oli Kyöpenhamina, iloinen, hupaisa Kyöpenhamina. Marmorikirkon suuri kattokupu kuvautui pilvetöntä taivasta vastaan, ja venäläisen kirkon kullatut pallot säteilivät auringon paisteessa. Siellä näkyi pitkänä viivana Pitkälinja, jolla hän niin monta kertaa oli huvikseen kävellyt, useimmiten naisten seurassa, ja tuonnempana, samalla puolella, oli rannikko ynnä Skovshoved ja Taarbäkke, jossa kalastajain majat ja uusimuotiset huvilat vehreiden pyökkipuiden väliltä hymyillen pilkistelivät.

XXV.

Laivareitti Kristianiaan tultaessa on kauneudestaan tunnettu, ja kauniina näkyy kaupunkikin, tummannsinertävät tunturit takanaan ja edustalla nuo monilukuiset kauniit saaret ynnä niille seulotut haaveelliset huvilat, jotka tähän kaikkeen niin etelämaalaiselta näyttävän leiman painavat.

Kun sumu paksuna ja raskaana verhoo kaupunkia ja kaikki on harmaata ja märkää, kosteata ja kylmää, silloin se varsin toiselta näyttää, ja jos vielä sen lisäksi katselija Lorenz Falkin tapaan on synkällä, harmaalla tuulella, silloin tämä kaikki näyttää sangen synkältä ja kolkolta, ja tämmöiseltä se kaupunki sittenkin näyttää, kun jo on maalle astuttu, Ei kuulu katukaupustelijain iloisia huutoja niin kuin muissa suurissa kaupungeissa, ja kaikki ihmiset näyttävät niin yksitotisilta, niin hirveän yksitotisilta. He tervehtivät toisiansa juuri kuin hautaajaisissa olisivat, ja puhuvat kadulla aina pidätetyllä äänellä.

Ranskalainen, joka Kristianiassa kävi, väitti vielä kaupungin koirainkin niin yksivakaisia olleen, etteivät uskaltaneet avoimella kadulla haukkuakaan, jotteivät olisi pahennusta herättäneet.

Pari tuttavaa tuli häntä vastaan. He mittailivat katseillaan häntä kiireestä kantapäihin saakka ja nostivat vastenmielisesti hattuansa sellaisella kasvojen sävyllä, ikään kuin olisivat siitä loukkaantuneita olleet, että hän oli takaisin palannut.

Hän oli tavaransa laivaan jättänyt ja kuljeskeli nyt eteenpäin ilman mitään päämäärää. Hän aikoi mennä johonkin ravintolaan majaa pitämään, mihin sattuisi vaan.

Hän katseli ympärilleen joka suunnalle, ja yhtäkkiä hänen silmänsä keksivät nimikilven, joka oli porttiin maalattu.

Se oli tietysti Gusta Londemann. Herranen aika, vai niin, vieläkö hänellä nytkin asumavieraita oli! Lieneekö hän leskeksi jäänyt? Olisipa sentään hauskaa nähdä, miten siellä eletään. Saattoipa hän yhtä hyvin asua siellä kuin muuallakin. Pääsisipä silloin ainakin tuttavain seuraan.

Ei siellä paikat juuri siistittä näyttäneet, ja rappukäytäväkin oli pimeä ja likainen.

Laapottelevia askeleita kuului sisäpuolelta, ja niitä seurasi koko joukko poljeksivia lasten jalkoja.

Lihava nainen, kähäräiset, punakeltaiset suortuvat otsalle kammattuina, avasi oven. Hänen takanansa näkyi lauma punatukkaisia tyttöjä, jokaisella siirapilla voideltu leipäpala kädessään.

"Kyllä, vallan hyvin, sievästi kalustettu huone ja ravintoa ja hoitoa joko osaksi tahi kokonaan, hyvää, voimakasta jokapäiväistä ruokaa ja perheen seuraakin, jos halutaan. Lyhyeksi vai pitemmäksikö ajaksi?"

"Tehkää hyvin ja käykää saliin. Menkää kamariinne, pikku tytöt, älkääkä siinä tiellä todistelko ja siirapillanne vierasta herraa tahratko! Tehkää niin hyvin!"

Nainen avasi oven ja kehoitti häntä pimeään huonoilmaiseen ruokasaliin astumaan.

Hän oli tullut vähäistä kookkaammaksi sitten viime erän; mutta nuo punertavat kasvot ja näppylät olivat melkein samallaiset kuin ennenkin. Hän oli pukeutunut mustaan pitsitettyyn hameesen ja kaljuun samettiliiviin, jossa oli löysä atlaskalisäsi etupuolella ja suuri reikä kyynäspäässä. Pari lätsälleen poljettuja tohveleita ja virkattu vaaleansinervä pitkä saali olivat hänen pukunsa täydennyksenä.

Tämä tarttui häneen, veti lähemmäksi akkunaa ja löi sitten käsiänsä yhteen.

Finne tuli saliin syöksyen ja näytti rähjäisissä harmaissa vaatteissaan jotenkin rahjaantuneelta. Toisessa kädessään oli rikkinäinen tuolin selkälauta ja toisessa katkennut jalka.

Hän heitti tuolinjäännökset lattialle, riensi hänen luokseen ja syleili häntä.

"Olin juuri puita hakkaamassa. Nykyään me poltamme vaan mahonkia muitten polttopuiden puutteessa. Näinä viimeksi kuluneina päivinä olemme vanhoilla tuoleilla ruokaa keittäneet, ensi viikolla aijon Gustan pianolla lämmitellä. Ei se enää soitettavaksikaan kelpaa".

"Hyi, Finne, sinä aina niin hirveästi liiottelet ja pelkkiä vastenmielisyyksiä juoruat", nuhteli rouva.

"Niin, oikein, Gusta, me annamme nyt surun lentää ja juomme tervetuliaismaljat Lorenzin kanssa. Kuules, poikaseni, etköhän voisi minulle olutpullon hintaa lainata? Ei minulla ole yhtään pieniä rahoja?"

"Tuhat kiitosta. Niin, kun minä pullosta puhun, niin tietysti kahta tarkoitan. Gusta juo mielellään lasin hänkin. Isabella, menepäs tuomaan kaksi pulloa olutta isälle!"

"Tässä näet vanhimman tyttäreni. Minulla on kuusi tyttöä, ja kaikki punatukkaisia ja rumia. Eikö se ole ihmeellistä, mitä? Minä olen totta sanoen ollut kaunis mies, eikä Gustakaan nuoruutensa aikana niin rumalta näyttänyt".

"Niin Gusta, ei sinun sentään tarvitse siitä liian itserakkaaksi käydä. En kuullut kenenkään muun sinua niin kauniina pitävän, kuin Lorenzin, ja hänkin oli siihen aikaan vielä niin nuori, ettei asiata paremmin ymmärtänyt".

Samassa palasi lapsi olvineen, kaksi suurta, rumaa norjalaista kokopulloa ilman nimilippua; ne hän laski ruokapöydälle, jolla vielä äskeisen aterian ajalta likainen liina leivänmurujen peitossa virui.

Finne kaatoi, ja hän sekä rouva tyhjensivät lasinsa kumpainenkin.
Lorenz vaan kostutti huuliansa.

"Niin, sinä oletkin aina tavoiltasi niin hieno ollut ja olet kait ulkomailla vielä hienommaksi tullut. Pelkään, että sinun olosi täällä luotinamme käypi kovin kehnoksi".

"Siunatkoon sinua, Gusta; totta kait vanhaa ystävätä kohtaan täytyy rehellinen olla! Näetkös, meillä on kolme täydessä hoidossa, kaksi puotityttöä ja näivetystautia kituva ylioppilas. Näistä kolmesta syntisestä elää koko perhe, kahdeksan henkeä, ja silloin tällöin vielä piikakin, jos satumme niin onnellisia olemaan, että semmoista saamme kahdeksan päivää pitää; pitempää aikaa eivät ne meillä milloinkaan viivy".

"Oli, enpä minä puolestani niin arka ole", sanoi Lorenz ja nousi. "Minä menen ulos, tuotan palkkakantajalla tavarani tänne ja tulen hetkisen kuluttua takaisin".

"Ehkä te haluatte vähän ennakolta", sanoi hän ja tarjosi Finnelle paria kymmenen kruunun seteliä.

"Ja hyvää, voimakasta jokapäiväistä ruokaa sekä perheen seuraakin", jätkytteli Finne, meni samassa ja täytti olutlasinsa, jolla aikaa pikku Isabella myös Lorenzin lasista jäännöksen tyhjensi.

Hän hengitti ikään kuin huokeammin sen porttien sisäpuolelle päästyänsä. Siellä oli kaikki niin hiljaista ja kaunista. Hän meni lehtokujaa ylöspäin ja antoi silmäyksiensä liidellä pitkin haudoilta haudoille, jotka kaikki järjestään olivat hyvin laiteltuja kukkakumpuja, rakkailla käsillä hoidettuja.

Vaikka jo olikin myöhäinen vuodenaika, loisteli täällä sentään kaikkialla runsas kukkalaiho, ja metsän viiniköynnöksen lehdet komeilivat pengermäin laiteilla veripunaisessa väriloistossaan.

Nyt piti hänen jo pian haudalle joutua; mutta: missä se nyt olikaan?
Oikein, tuolla; mutta sepä nyt oli vallan toisellaiseksi laiteltu.

Ympärillä oli kivikehys ja valettu ristikkoaitaus, ja keskellä korkea, kiillotettu kivipatsas, jossa kullatuilla kirjaimilla loisti:

Ja alle olivat syntymä- ja kuolinpäivät ynnä vuodet merkityt. Kuhunkin neljään nurkkaan oli korkearunkoinen ruusupuu istutettu, ja niiden juurilla kukki punaisia, valkeita ja sinikiuhtavia astereita. Itseä hautapatsasta ympäröivät kristtorni- ja georginiköynnökset, ja haudalla oli pari kaunista kukkavihkoa.

Sehän oli kuin juhlaksi koristettu. Ja jopa hän muistikin, että juuri äskettäin oli hänen äitinsä syntymäpäivä ollut, Olihan se patsaasenkin merkittynä.

Eipä häntä siis oltu vallan unhotettu, äiti raukkaa. Rakkaat kädet, naisen kädet varmaan, olivat haudan täksi juhlapäiväksi koristaneet.

Ei se voinut kukaan muu olla kuin Norderudin Anette, joka tätä oli muistanut. Ja yhtäkkiä tämä hänen silmäinsä eteen selvisikin, tämä nuori impi, vaaleaverisenä, lempeänä ja ystävällisenä. Hän oli koko tämän kuvan siellä etelässä monien silkkilaahusten keskellä kadottanut. Nyt hän oli jälleen hänet täällä hautausmaalla löytänyt.

Falk avasi ristikkoaitauksen portin ja istahti pienelle penkille, joka oli haudan äärellä.

Tietysti ne olivat Norderudilaiset, jotka, tämän kauniin muistomerkinkin olivat tähän hankkineet. Itse ei hän ollut mitään tehnyt eikä voinutkaan mitään tehdä, ei mitään muuta kuin itkeä rakkaitansa, jotka hänen hyväkseen siihen asti olivat työtä tehneet, kunnes menehtyivät.

Hetken aikaa istuttuansa hän tunsi käden hiljaa olkapäätänsä koskettavan. Hän kohotti päätänsä.

Rouva Verlund seisoi aitauksen ulkopuolella. Lorenz tunsi hänet heti, vaikka hänen mustankiiltävät hiuksensa olivat vallan harmaiksi muuttuneet; mutta hän oli sievä, ja pukunansa oli säällinen musta villahame, eikä vanha silkkirääsy niin kuin ennen.

"Herranen aika, se oli Lorenz sittenkin! Minä olen usein teitä muistellut, sillä minä poikkeen tähänkin joka kerta tuolla ylempänä Ferdinandin luona käydessäni, ja siellä minä joka päivä olen. Se on ainoa ilo, mitä minulla on, kun saan hänen hautaansa katsella. Tuolla hän lepää ylempänä kummulla, minun poikani, ja siellä on hänellä kaikki niin hienoa. Siellä ylhäällä onkin hienoin osa; ja ne ovat kaikki pelkkiä ylhäisiä, jotka siellä lepäävät; sillä siellä tulevat haudat kaksihintaisiksi, koska ne siellä täytyy kallioon särkeä; mutta siellä he sitten lepäävätkin niin kuivalla ja niin hyvin. Ja sitten minä olen vielä niin kauniin semmoisen marmoriristinkin ostanut, jossa on kyyhkynen päällä ja avoin kirja alla, johon hänen nimensä on kullatuilla kirjaimilla piirretty. Mutta kallis oli sekin".

"Kyllä, Jumalan kiitos; pieni kauppani kannattaa oikein hyvin, enkä minä nyt paljoa mitään tarvitsekaan, minä yksinäinen nainen. Siksipä Ferdinand saakin niin hienosti levätä, ja siitä minä ylpeilen".

Eukko raukka, ei hänellä mitään muuta ollut, minkä hyväksi elää, kuin poikansa, poika vielä nytkin, vaikka hän jo kuollutkin oli.

"Mutta teidän vanhemmillannekin on oikein kaunis hauta," jatkoi rouva Verlund. "Se on neiti Norderud, joka sitä hoitaa. Minä näin hänet täällä pari päivää sitten. Hän on oikein herttainen tyttö ja erinomaisen nuorelta hän vielä näyttää, vaikka varmaan jo lähellä kolmeakymmentä onkin. Niin, valkoveriset ihmiset pysyvät aina niin kauniina. Tietysti te menette Falkestadiin sukulaisianne tervehtimään?"

"No niin, me tapaamme kyllä toisemme useamminkin. Teidän täytyy tulla tänne ylös Ferdinandia tervehtimään. Siellä on hänellä niin hienoa, niin hienoa. Hyvästi siihen asti!"

Hän nyykäytti päätänsä, niin että paksut kultaiset korvakellukkaat heilahtivat, ja mennä piipersi pois hautain välitse.

Matkalla hän pistäysi Vindahlilaisia tervehtimään. He asuivat entisessä paikassaan, ja heidän kodissaan oli kaikki siistiä ja säädyllistä.

Rouva Vindahl istui salissa neulomus polvillaan ja tutki rasvaista lainakirjasto-romaaniansa, ja pikku Gaston, joka oli jo suureksi pojaksi ylennyt, pinnisteli läksyjä päähänsä. Vindahl tuli nilkuttain sivuhuoneesta ja puristi hänen kättänsä.

"Terve tultuasi takaisin! Oh, hoh, miten sinä olet vanhentunut, ja näytät niin hivuneelta!"

"Niin, vuosien jäljet tuntuvat meissä kaikissa; vaikka ei samaa käy sinun rouvastasi sanominen. Hän kukkii kuin ruusu".

"Niin, Georgine on hyvin pysynyt voimissaan, ja hän on kelpo vaimo, vaikka hän vielä nytkin romaanejansa tutkii. Niin, nythän sinä kait piakkoin kirjoitat aika paksun sepustuksen, jota hän saattaa lukea?"

"Oh, minä tosiaankin olen jo kirjoitukseni kirjoittanut", vastasi
Lorenz synkästi.

"Oh, joutavia! Kuules, Georgine, tuopas lasi viiniä meille, niin saamme jutella vähäsen; ja sinä Gaston, saat vähäksi aikaa kävelemään mennä".

He istuivat kauvan yhdessä, ja Lorenz kertoili vanhoille tuttavilleen pimentyneet tulevaisuutensa toiveet.

Kuin Lorenz lähti ja he olivat häntä ulos saattaneet, sanoi Vindahl vaimollensa:

"Tänä iltana minä kirjoitan Norderudin matamille, että hänen täytyy tänne tulla. Hän on ainoa, joka nämä seikat selvittää saattaa. Finneläisten luona ei hän saa asua. Finne saattaisi hänestä piankin juoppolalluksen tehdä".

Helteistä paistinkäryä oli etehinen täynnä, ja ruokasalin rakoselleen olevasta ovesta hän näki Finnen ja lasten sekä asumavierasten likaisella liinalla katetun pöydän ympärillä istuvan ja syövän illallista, johon myöskin olutta ja viinaa kuului.

Ei Falk huolinut ollenkaan syödä, vaan meni suoraa päätä huoneesensa ja sanoi väsynyt olevansa sekä haluavansa levolle mennä.

Hän lukitsi oven ja avasi matka-arkkunsa vähän vaatteita esille ottaaksensa. Silloin hän sai käteensä äitinsä valokuvan veistoksilla kaunistettuine kehyksineen. Se oli koko matkan hänen mukanansa ollut.

XXVI.

Seuraavana päivänä oli ennakolta maksetuilla rahoilla rouva Finnen vuokrakodissa oikein juhlapäivällinen laitettu: lientä, paistia ja putinkia; moista juhlallisuutta eivät asumavieraat vielä milloinkaan ennen olleet nähneet.

Rouva Finnen vaatetus oli tavallistaan huolellisemmin suoritettu. Otsasuortuvat olivat aamulla kuumalla kivikynällä käherretyt ja kaljun samettiliivin kyynärpäässä ollut reikä kiinni parsittu. Kaikki hänen punatukkaiset pikku tyttönsä istuivat puhtaiksi pestyinä pöydän ääressä korjaillen sangen ahnaasti ruokaa puoleensa, ja molemmat puotitytöt, jotka luulivat talossa syntymäpäivän olevan, istuivat punehtuneina pyhähameissaan ja hyvän käytöstapansa osoitteeksi pitelevät kahvelia harritettujen hyppöstensä nenissä. Ylioppilas, hyvin kasvatettujen norjalaisten nuorukaisten perikuva, jotka kaikkia ihmisiä verivihollisinaan kohtelevat, istui kalpeana ja äänetönnä sekä tunki loukatun näköisenä tarumaisia osuuksia paistia ruumiisensa.

Finne, joka oli muutamia ryyppyjä ruoan lisäksi kallistanut, oli juhlatuulella ja näytteli isännän osaa sangen loistavasti. Ensin hän loistavalla puhetaidollaan esitti Lorenzin maljan, joka ei asianomaista kunniavierasta sentään likipitäinkään miellyttänyt. Sitten hän kääntyi toisen puotitytön puoleen.

Neiti Pedersen otti olutlasin harritettuihin hyppösiinsä, nyykkäsi ujosti ja kastoi huulensa päitä olueen kuin kanarialintu, nyykkäsi taaskin ujosti ja laski lasin pois.

"En koskaan pidä puheita muuten kuin ahtaimmassa tarpeessa", vastani Falk; "ja minun mielestäni on jotenkin joutavata toiseksi ruveta toisensa maljoja juoniaan, missä vaan parikin ihmistä koolla istuu".

"Siitä saapi koko seurustelu paljoa juhlallisemman muodon. Minä olin ajatellut aamupäivällä sinun kunniaksesi runonkin kirjoittaa, mutta ei henki ottanut minua innostuttaaksensa".

"Finne on, näette, aina seuramies ollut", sanoi rouva Finne ja tarkasteli häntä ylpeillen.

"Herra kandidaatti Klemmesen, suotteko minulle ilon juoda lasin kunniaksenne?" sanoi Finne majesteetillisen vakavana.

Ylioppilas kohotti äkäisesti lasiansa, kolautti sitä lujasti pöytään, nosti sitten nenänsä korkeudelle, nyykkäsi päätään niuhasti ja joi. Sitten hän uudelleen haistoi lasia, nyykkäsi niuhasti, kolautti pöytään ja laski vihdoin lasin siihen.

Kun tämä pitkällinen meno, joka on kohteliaisuuden korkein määrä, oli päättynyt, alkoi herra Klemmesen jälleen oikein tukahduttavalla vimmalla putinkia ahmia, eikä sitten silmäystään lautasesta kääntänyt, ennen kuin aterian loppupuolella, jolloin hän kävi "vastavieraisille" ja joi Finnen kunniaksi, oikein takitilaisesti kaikki äsken tehdyt temput jäljitellen.

Nyt oli Finne tuntehikkaalle tuulelle tullut. Hän kohotti säröistä olutlasiansa, ikään kuin se olisi pikari täynnänsä kuohuvata samppanjaa ollut, ja otti esittääksensä vaimonsa maljan, rakkaan, uskollisen vaimonsa, joka lempeänä ja ystävällisenä hänen rinnallansa elämän taisteluissa oli seisonut, joka hänelle lauman armaita tyttösiä oli lahjoittanut ja joka hyvänä enkelinä oli häntä tässä yksinkertaisessa, mutta hauskassa kodissa suojellut.

Rouva Gustakin oli kovin heltynyt ja pyyhki silmiään virkatun, pitkän saalinsa hapsuilla, jolla aikaa hänen toivehikkaat tyttärensä käyttivät yleistä hämmennystä hyväkseen ja naappasivat putingin jäännökset hyppösiinsä ja pistivät suuhunsa.

Koko seurue nousi ja joi rouvan kunniaksi, paitsi herra Klemmesen, joka äkäisenä kaappasi lasinsa ja poistui pöydän äärestä, Lorenz luuli hänen loukkaantuneena aikovan tiehensä mennä; mutta silloin hän keksi ylioppilaan marssivan ruokapöydän ympäritse rouva Finnen luokse hänen lasiansa kilistämään, jonka jälkeen hän taasen juhlallisen vakavana paikallensa samosi ja vaipui puhtaaksi kaavittua päällisruokalautastansa tarkastelemaan.

Vihdoinkin noustiin aterialta. Puoti tytöt menivät puotiinsa ja herra Klemmesen vetäytyi kammioonsa. "Minulla on oikein kelpo asumavieraita, eikös niin?" sanoi Finne ja tarttui sydämellisesti Falkin käsivarteen. "Molemmat naiset ovat herttaisia tyttöjä, ja ylioppilas on rakastettava nuorukainen hänkin. Hän on vaan vähän hiljainen ja umpimielinen, ennen kuin häntä tunteinaan oppii; mutta hän on olentotapansa puolesta tavattoman hyvin kasvatettu ja sangen miellyttävä, sanalla sanoen oikein kelpo norjalainen".

Finne longahti mielihyvillään sohvaan, ja heti sen jälkeen hän jo kuorsasi kuin höyrykone.

Lorenz meni kammioonsa ja istui akkunan pieleen, josta hän hajamielisenä alas kadulle tirkisteli, kunnes hämärtää alkoi.

Finne tuli sisään. Hän oli itsensä selväksi nukkunut, oli viluissaan ja haukotteli.

"Sinun täytyy, poikaseni, minulle olutputelin hinta lainata; tuo suolainen pesulatku, jota Gusta liemikeitokseksi nimittää, minua niin vietävästi janottaa. Hänellä on rahat, mutta ei anna minulle äyriäkään; menin sen tähden Klemmesenin luokse häneltä lainatakseni, mutta ei hänellä raukalla tietysti ropoakaan minulle antaa ollut. Jos hänelle olutta tarjoo, niin hän imee kuin juottovasikka, mutta ei itse tarjoo mitään, ei sikunatippaakaan".

Kun hän oli rahat saanut, lähetettiin Isabella, niin kuin ennenkin, isälle olutta tuomaan.

Itseänsä oluella vähän virkistettyään kävi Finne vilkkaammaksi ja esitteli Lorenzille, että he tänä iltana Ylioppilas-yhdistykseen menisivät.

"Nyt on Lokakuun toinen päivä, yhdistyksen perustuspäivä, miten hyvin muistat. Siellä nautitaan kuutonen, esitetään näytelmä ja juodaan punssia päälle. Kuutosesta emme huoli; en milloinkaan saata nauttia illallista hyvän päivällisen syötyäni; mutta, hauskaa olisi nähdä, miten ylioppilaat nyt näyttelevät".

Lorenz suostui ilomielin tähän ehdotukseen. Jo se ajatuskin häntä kauhistutti, että hänen olisi pakko iltansa viettää Olsenin ja Pedersenin neitien sekä tuon hyvin kasvatetun herra Klemmesenin seurassa.

Finne näytti nyt sangen siistiltä kasvonsa pestyään ja päänsä kammattuaan sekä puettuaan yllensä puhtaan paidan ja nukkavierut mustat vaatteensa.

Varsin omituiset tunteet liikkuivat Lorenzissa hänen astuskellessaan Ylioppilas-yhdistyksen huoneuksen leveitä kivirappusia ylöspäin. Näissä saleissa hän oli ensimmäiset voittoriemunsa viettänyt, täältä hänen iloisimmat nuoruutensa muistot johtuivat.

Etehiseen hän jo kuuli siellä salissa kuutospöytäin ääressä laulettavan. Sitten seurasivat nuo välttämättömät eläköönhuudot ja nuo välttämättömät kättenpaukutukset, juuri samoin kuin ennenkin.

He menivät erääsen lukukammioon odottelemaan, kunnes kuutonen päättyisi ja sali ennätettäisiin näyttelemistä varten järjestää. Lorenz katseli ympärilleen: vallan uppo outoja kasvoja. Entisinä aikoina hän joka ainoan tunsi. Hänet valtasi semmoinen käsittämätön halu joku vanha tuttava kohdata, saada oikein lämmin kädenpuristus ja sydämellinen tervehdys; mutta ei kukaan hänestä välittänyt.

Nyt ovi aukeni. Joukko herroja hännystakeissaan ja valkeissa kaulahuiveissaan tuli salista. Niin, siinäpä vihdoinkin oli vanha ystävä, Henrik Meydling, ensimmäinen rakastajatar hänen ensimmäisessä ylioppilas-ilveilyssään.

"Hyvää iltaa", sanoi Meydling, ja hänen naamansa sävystä päättäen tuntui Lorenz hänen mielestään vaan pari päivää poissa viipyneen. "Oletkos jo palannut takaisin Norjaan?"

"Olen, miten näet, ja nyt olisi minusta hauskaa vanhoja ystäviäni tervehtiä".

"Ei, silta näyttää. Sanos minulle, missä Bilskau, meidän vanha ilveilijämme on?"

"No, hepä ovat surullisen lopun kumpainenkin saaneet. Niin, he olivatkin niin lahjakkaita molemmat; mutta et sinä ole semmoinen koskaan ollut, Meydling".

"En, enkä minä sen tähden ole pitemmälle ennättänytkään kuin apurahain
nauttijaksi ja Ylioppilasyhdistyksen puheenjohtajaksi", vastasi
Meydling nuivasti. "Mutta ei minulla ole aikaa tässä enää seisoskella.
Hyvästi!"

Nyt alkoi keltanokkia saliin tulvata ja istumaan asettua. Pitkän odotuksen ja pitkän soittokappaleen jäljestä, joka viimeksi mainittu oli uudestaan soitettava, näytteleminen vihdoinkin alkoi.

Se sujui vilkkaasti ja hauskasti, vallan samoin kuin entisinäkin aikoina, ja kappaleen tekijä, joka mukana näytteli ja näytteli mainiosti, huudettiin esille — vallan samoin kuin ennenkin.

Sitten seurasi punssipöytä, mutta ei samallainen kuin ennen. Toimikunta sai virassaan vanhentuneen teekattilan, jossa oli lämmintä vettä, sekä kaksi pulloa konjakkia totilaitoksia varten; soittajat ja näyttelijät kutsuttiin toisen pöydän ääreen, ja yleisö osti seltterivettä ja totia parilta pöppöpäiseltä poikanulikalta, jotka tarjousta hoitivat ja aina jotakin semmoista antoivat, mitä ei tilattukaan oltu.

"Takapajulle jäävät vanhat jumalat", sanoi Finne, kun he puolen tiimaa odoteltuaan vihdoinkin olivat vähän suun kostuketta saaneet. "Missä on yhdistyksen pitkä pöytä juhlallisine punssimaljoineen, jonka ympärillä istuttiin ja yhtä paljo päälleen kuin sisäänsäkin kaadeltiin?"

"Viinayhtiö on ne ylisille vienyt, ja yhdistys juo luvatonta totia. Ensi vuonaa se pian aikaa luvattomasta anniskelusta oikeuteen haastetaan ja pakotetaan marjamehuja ja kirsikkahilloa juhlissansa tarjoomaan, juuri kuin lastenhuveissa nuorena ollessani. Me elämme vapaassa maassa, sanon minä!"

Puheenjohtaja piti päivän kunniaksi puheen, saman minkä kuutosenkin
ääressä; ja sitten laulettiin juhlaruno, sama mikä kuutosenkin ääressä.
Sitten pidettiin puheita soittokunnalle ja näyttelijöille. Kaikki ne
Lorenz jo ulkoa osasi.

"Siinä menettelee puheenjohtaja säädyttömästi, kun ei edes parilla sanalla sinua jälleen kotimaahasi tervetulleeksi toivota", sanoi Finne. "Olethan sinä kumminkin tuommoinen yhdistyksen entinen kelpo jäsen".

"Ole rauhassa, Finne, minä mieluummin olen sitä kunniata vailla.
Näetkös, että minä olen muukalainen Israelissa".

Sitten juotiin kappaleen tekijän malja, ja loppumattoman riemun vallitessa häntä kullatulla tuolilla kannettiin.

Falk meni kirjailijan luokse, joka oli nuori mies, kasvot kauniit ja rehelliset.

"Suvaitkaa surkutellakseni teitä! Me olemme onnettomuuden osaveljiä
Minäkin olen, nähkääs, ylioppilaskirjailija ollut".

"Minulla on tietysti ilo tuntea herra Falk, kuulemaini mukaan? Kaikki teidän näytelmäkappaleenne ovat arkistossamme tallella".

"Ovatko todellakin? Minä luulin ne jo aikoja sitten hylkypapereina rakennusrahaston hyväksi myydyksi".

"Olette, herra Falk, ivallinen tapanne mukaan. No, mitä näytelmästä pidätte?"

"Minä olen suorittanut filosofian kandidaattitutkinnon enkä aijo enää lukujani jatkaa".

"Kyllä niin, minua on neuvottu näyttelijäuralle antautumaan. Minkä ammatin te puolestanne minulle soveliaimpana pidätte?"

"Niin, näyttelijöinä esiintyväin taiteenharrastelijain jäljestä en ole minkään muun nähnyt myrskyilevämpiä suosionosoituksia yleisöltä niittävän kuin säveleitä jätkyttelevien klownien hevosteaattereissa. Jos te voisitte opetella päällänne seisomaan ja tyhjille pulloilla kastrullien mukasoitolla Carneval de Veniseä puhaltamaan, niin luulisin sitä parhaimmin palkitsevaksi taiteenhaaraksi, minkä harjoitukseen elämänne pyhittää saattaisitte".

"Tule, Finne, lähdetään pois!" sanoi Falk. "Minä olen tästä mokomasta ilveilystä jo tarpeeni saanut. Nuori kirjailija loukkaantui ja luuli minun häntä ivailla tahtovani; mutta muutaman vuoden kuluttua hän sanani todeksi myöntää. Tämä ikuinen kykyjen liehakoiminen minua ärsyttää. Täällä on aina joku uusi kirjava taiteentavoittelija-pallo lahjoja täynnä, jonka nämä yhdistyspojat ensin korkealle ilmaan viskaavat ja sitten antavat lokaan pudota".

Heidän kotiin palatessaan rouva Finne avasi oven ja vei riemuiten
Lorenzin ruokasaliin.

Samassa tuokiossa Lorenz tunsi nämä teräväpiirteiset kasvot, ja niiden keskellä Falkin suvun somapiirteisen suuren nenän.

"Terve tultuasi jälleen vanhaan Norjaan, poikaseni", lausui hän ja puristi lämpimästi hänen kättänsä, ja pari kyyneltä vierähti hänen kurttuisille poskilleen. "Suopas itseäsi hieman katsellani!"

Hän piti hänen kättänsä omassaan ja veti häntä lähemmäksi kattolampun kohdalle.

"No, vähäsen olet nokaltasi kalpeammaksi käynyt; mutta kyllä se siellä raittiissa maalais-ilmassa sinusta parannetaan. Huomenna sinä tulet minun kanssani Falkestadiin".

"Ei mitään vastaväitteitä! Sinä tiedät, ettei semmoisista ole silloin mitään hyötyä, kun minä ohjissa olen. Muistatko sitä kolmivaljakolla ajamistasi? Silloin sinun sittenkin täytyi sitä tietä ajaa, mitä Norderudin täti tahtoi, ja kotiin pääsit oikein säällisesti, vaikka et isoa katua ajaa saanutkaan. Kas niin, mene levolle nyt! Huomenna saamme puhua".

Norderudin matami laski vankan kätensä hänen olalleen ja työnsi hänet salista etehiseen.

XXVII.

Falkestadin vaunut odottelivat laivasillalla. Jens ajaja istui jäykkänä ja tanakkana uudessa liverissään ajajan sijalla. Hän oli näiden monien vuosien vieriessä vanhana talon kaluna aina virassansa pysynyt, vaikka ei hän niin hirveän vanha vielä sentään ollut: sillä hän oli taloon vallan nuorena tullut. Nyt viimeksi kuluneina vuosina hän oli siellä onnellisena aviomiehenä punatukkaisen Tominen rinnalla elänyt. He asuivat eräässä läheisessä mökissä; ja aina kun talossa jotain juhlantapaista vietettiin, silloin Tominekin siellä aina auttelemassa oli.

Lorenz ja Norderudin matami istuivat vaunuihin ja ajoivat kaupungin pääkatua ylöspäin. Kaikissa akkunoissa näkyi kurkistelevia päitä — pikkukaupungeissa kurkistellaan aina niin, milloin vaunut kulkevat vaan — ja monien muitten joukosta Lorenz tunsi Binbergin neitienkin kasvot. Ne olivat kokoon kutistuneet juuri kuin muumiot, eivätkä siis paljoakaan muuttuneet.

Nyt he ennättivät maantielle, tälle leveälle, kauniille tielle, joka tämän seudun lävitse kulki, tämän seudun, mikä on Smaalenenin aukeimpia ja hedelmällisimpiä ja ikään kuin täyteen seulottu valkeiksi maalatuita, hyvin asuttuja talonpoikaistaloja, pieniä metsätilkkuja, koivulehtoja ja lehtokujia, ja siellä täällä peilikirkas lampi tahi suurempi järvi.

Aurinko paistoi lempeästi ja lämpimästi, ja syksy oli reimalla siveltimellään metsän mitä hohtavimpiin väreihin maalannut, punervaksi, keltaiseksi ja viheriäksi sekä kaikellaiseksi muuksi; aina sen mukaan, olivatko ne koivuja, vaahteria tahi pihlajia, jotka tummanvehreiden havupuiden välillä kuurupiilosia leikkivät.

"Täällä hengittää helpommin kuin siellä tukahduttavassa kaupungin ilmassa. Olin tukehtua siellä rouva Finnen vuokrakodissa", sanoi Norderudin matami.

"Kyllä, siellä olikin ilma paljoa pilaantuneempaa kuin muuten tavallisesti", vastasi Lorenz. "Jos olisi siellä kauvemmin viipynyt, niin loppunsa varmaan löytänyt olisi".

"Sitä itsekin ajattelin, ja sen tähden tahdoin sinut sieltä mahdollisimman pikaisesti pois saada".

Lorenz kääntyi tätiänsä kohden ja katsoi ystävällisesti häntä silmiin, ja siinä hän tuli huomanneeksi, etteivät ne muutokset niinkään pienet olleet, mitkä hänen koko olennossaan olivat tapahtuneet. Hänen pukunsa oli tosin yksinkertainen ja tumma nyt niin kuin ennenkin; mutta sekä kangas että kuosi olivat sievät ja todistivat varallisuutta.

"Sanos minulle, täti, eräs asia, joka minua kummastuttaa, se nimittäin, mikset sinä sanallakaan ole minulta kysynyt, mihin toimeen nyt aijon ryhtyä?"

"No mitäpä sitten hyödyttäisikään sinua semmoisilla kysymyksillä kiusata?"

"Surullista on, kun mies vielä tällä ijällään näkee tulevaisuutensa näin musertavan toivottomana ja pimeänä edessään".

"Tulevaisuus on Jumalan kädessä, poikaseni", lausui Norderudin matami lempeästi. "Tähän aikaan on kyllä niin uusimuotista sanoa, ettei mitään Jumalata olekaan; mutta kyllä hän sentään siellä ylhäällä hallitsee, ja kun meistä kaikki pimeimmältä näyttää, silloin hän aina meille pienen kynttiläntynkän sytyttää ja oikean tien osoittaa".

"Herranen aika, noin kauniina ja komeanako se tuolla auringon paisteessa loistaa? Luulen, että se on äskettäin maalattu".

"Kyllä, se on siistitty sekä sisältä että ulkoa, ja niin on
Norderudissakin tehty. Me vanhukset muutamine sinne uudeksivuodeksi".

"Kyllä, voithan hyvin käsittää, ettei niin kaunis ja rikas tyttö vanhaksipiiaksi jouda".

"Ei, kaupungista on; mutta meillä on niin kelvollinen työnjohtaja, joka saattaa siksi auttaa, kunnes hän itse on vähäsen ennättänyt maanviljelykseen perehtyä; ja kun on talo semmoinen kuin Falkestad velatonna ja vielä korkoja muutama tuhat vuodessa, niin saattaapa sillä aina toimeen tulla, vaikka ei olisikaan niin tavattoman taitava maata viljelemään. Ja ovatpa nuoret sitä paitsi lähellä minua ja Ole Danielia, ja me saatamme heitä työllä ja neuvoilla auttaa".

Anette seisoi rapulla ja heilutti kaikin voimin nenäliinaansa, ja hänen takanansa näkyi Ole Daniel hopeahelaisine merenvahapiippuineen, ja parin piian uteliaat kasvot pilkistelivät keittiön akkunaruutujen takana. Unionimerkillä kaunistettu suuri lippu liehui rattoisasti tuulessa, ja alempana puutarhan vanhassa pihlajassa tiukutteli koko parvi varpusia oikein sydämensä halusta.

Norderudin matami vei riemuiten veljensäpojan saliin, jossa kahvipöytä oli katettuna, kori nääntymäisillään kotona leivottujen nisuleipäin alla ja Falkin suvun vanhoja hopeakaluja ikään kuin näytteille ladottuina.

Huonekalut olivat uudet ja sievät; seiniin oli uusia tauluja pantu ja brysseliläiset matot lattialle.

Lorenzin mielestä tuntui siltä kuin olisi vaan pari päivää siitä kulunut, kun hän viimeksi oli Anetten nähnyt; sillä niin samallaiselta hän näytti tuossa terveenä ja punaruusuisena seistessään paksut, vaaleat hiuspalmikot pään ympärille kierrettyinä, yllään tummansininen puku kultareunaisine kaulaharsoineen ja edessään pieni sirotekoinen esiliina, johon ruusunnuppuja ja kultalehtiä oli ompelemalla kuvailtu. Hän oli niitten tuoksuvain kukkasten kaltainen, jotka kaukana sydänmailla kasvavat ja joita pitkät puut päivänpaahteelta ja tuulilta suojelevat. Siksipä eivät ne niin pian lakastutaan, koska ne varjossa kasvavat.

Lorenz tunsi niin kummallista tukehduttamista kaulakuopassaan joka kerta, kun hän Anettea katsahti ja tuli sitä ajatelleeksi, että hän nyt piakkoin toisen omaksi joutuisi.

"Nyt sinun täytyy Lorenzille iso sali näyttää, Anette; häntä kait huvittanee sitä jälleen katsella".

"Ole Daniel, sinäpä nyt aika tollo olet! Etkö voi käsittää, että heidän nyt täytyy kahden olla?"

Anette ja Lorenz astuivat yhdessä pitkän käytävän lävitse ja tulivat isoon saliin.

Tämä se oli, se vanha iso sali nuorennetussa muodossaan; sillä isot kuvastimet olivat uudestaan kullatut, samoin vanhanaikaiset huonekalut, jotka nyt olivat punaiset silkkipäällykset saaneet. Vanha kynttiläkruunukin riippui siellä niin kuin ennenkin ja soi lasisärmiöittensä auringonvalossa kimallella.

"Kyllä, tiedäthän sinä, että me ostimme huonekalut tätivainajan jälkeen ja olemme ne puhdistuttaneet. Ja katsos tänne, Lorenz, täällä on sinun nukketeaatterisikin vanhassa nurkassaan. Minä löysin sen ylisiltä eräästä hinkalosta ja puhdistin tomut siitä. Koristukset ja nuket ovat vallan eheät; mutta ne ovat kovin kellastuneet".

Lorenz vaipui kullatulle tuolille, peitti kasvonsa käsillään ja itki.
Anette seisoi äänettä kyynelsilmin hänen vieressään.

"Oi, Anette, parempi olisi ollut, etten milloinkaan olisi takaisin tullut enkä kaunista nuoruuteni kotia enää nähnyt. Olen tuntenut itseni vallan toiseksi ihmiseksi tällä lyhyellä ajalla, minkä täällä olen ollut; ja nyt minä koditonna ja rauhatonna jälleen pois ajetaan".

"Jäädäkö tänne, kun sinä naimisiin menet!" puhkesi hän sanomaan ja kohotti päätänsä.

"En minä milloinkaan mene naimisiin muiden kuin sinun kanssasi, Lorenz!
Nyt sen tiedät".

"Minä olen aina sinusta pitänyt, aina siitä saakka, kun vielä pieni tyttö olin enkä osannut prinsessaa näytellä; mutta nyt minä mielelläni sitäkin koettaisin, jos se sinua ilahduttaa voisi", sanoi hän ja hypisteli kultakirjaista esiliinaansa.

Lorenz kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja antoi raskaan päänsä hänen olkaansa vasten vaipua. Ei hän oikein tiennyt nauroiko vai itkikö. Ehkä siinä tuli kumpaakin. Kauvan he siinä niin istuivat, aina siihen saakka, kunnes ovi hiljaa avattiin ja Norderudin matami pilkisti siitä.

"Täällä oltiin niin hiljaa — no, viimeinkin ovat hänen silmänsä auvenneet! Se on vallan hirveätä, miten tuollaiset viisaat ihmiset saattavat siinä niin tuhmia olla, mikä heidän omaa hyväänsä koskee! Ole Daniel, nyt saat tulla, ja sano myös yksin tein Tominelle, että hän tuokoon pullon samppanjaa isoon saliin; kyllä mekin komeilla osaamme, kun tahdomme vaan, sillä nyt me juomme kihlaajaismaljat".

"Onko tämä sinun mielestäsi liian aikaista, hyvä lapsi? Minun mielestäni sinä olet kylliksi kauvan odotellut, kyllä vaan!"

Ei Anette vastannut mitään, piti vaan Falkin kättä omassaan, kun he yhdessä pöydän ääreen menivät, missä Tomine, nyt Jens ajajan vaimo, ilosta ratkeemaisillaan laseja täytteli.

Sen jälkeen käyskelivät äsken kihlautuneet puutarhassa, jossa he sireenimajan penkille istahtivat.

"Kas tässä, Anette, on sinulle sormus. Ei tähän ole päivää merkitty. Sitä on vähän käytetty, mutta ei se uutta huonompi ole; tahdotko tätä pitää?"

"Kyllä minä", vastasi Anette. "Minä tiedän sinun siellä Kyöpenhaminassa olleesi kihloissa kreivittären taikka paroonittaren kanssa, taikka mikä hän nyt oikein lienee ollutkaan; mutta sen saan hyvänäni pitää. Me naiset, me vartoomme, jos nimittäin oman päämme pitää saamme, kunnes oikea mielitietty tulee; mutta te miehet koettelette kaikki —".

"— Ja valitsemme parhaan", puuttui Lorenz puheesen. "Norderudin täti, taikka äiti, niin kuin nyt häntä nimittää saan, sanoi oikein, että minä olen hirveän sokea ollut, kun olen onneani etsimässä ympäri maailmaa ajelehtanut, vaikka sen olisin jo aikoja sitten täältä kotoa löytänyt. Saattaako ajatella kauniimpaa luontoa kuin mitä täällä on? Nyt en huolisi Seelannin valoisiin pyökkimetsiinkään tätä vaihtaa. Kaikki ympärillämme huokuu rauhaa".

"Katso, miten ihanasti aurinko laskee ja suopi säteidensä tuohon kellertävään koivumetsään loistaa. Se loistaa juuri kuin kultaa olisi".

"Kyllä, mutta syksyllä saattaa sulonsa olla silläkin. Meidän kesämme on myöskin mennyt, Anette; mutta siitä olen varma, että me saamme ihanan syksyn", vastasi Lorenz ja kiersi kätensä hänen vyötäisillensä.

XXVIII.

Pari vuotta on kulunut: ja ne kuluvatkin silloin niin pian, kun onnellisia ollaan.

Taaskin on lokakuu kulumassa. Metsä on kirjavassa väriloistossaan: syysaurinko paistaa ison salin akkunoista sisään, ja sen säteet kimaltelevat kynttiläkruunun särmiöissä ja raskaissa hopeakannuissa, jotka tänne katetulla kahvipöydällä seistä törröttävät; sillä nyt on suuri juhla talossa.

Falkestadin nuori, vapaa omistaja Hans Falk, vanhempainsa, talonomistajan ja filosofian kandidaatin Lorenz Falkin ja hänen vaimonsa Anetten, omaa sukuansa Norderudin, poika viettää näet tänään toista syntymäpäiväänsä.

Falk ja Anette viettivät häänsä viimeisen edellisenä vuonna uudenvuoden aikaan, ja lokakuussa nuori Falk tuli maailmaan.

Lorenz Falkista on tullut vakava perheen isä. Hän on kasvattanut suuren parran, mutta pitänyt vatsansa pienenä, työskentelee innokkaasti maanviljelyksessä; on selväpiirteisenä oikeiston miehenä suurkäräjiin valituksi tulemaisillaan eikä enää näytelmäkappalten kirjoituksissa puuhaile.

Hän yritti poikansa syntymäpäivän kunniaksi nukketeaatterissaan pienen juhlanäytännön antaa; mutta nuori Hans Falk osoitti koko näytelmätaidetta niin suuresti halveksivansa, että potkasi nurin erään linnamaalauksen ja puri pään ensimmäiseltä rakastajattarelta, josta Norderudin matami saa aihetta päätellä, ettei hän milloinkaan tule teaatteritoimiin antaumaan.

Nykyään hän rehentelee mummonsa sylissä, suuri kakku kummassakin kädessään ja ahtaa sitä itseensä, niin että muruset hänen ympärilleen singahtelevat. Ja ylimalkaan ei hänellä vielä mitään muuta selväpiirteistä taipumusta näy olevankaan, kuin tunkea kaikki suuhunsa, mitä vaan käsiinsä saa.

Eikä hän vielä mikään puhetaiturikaan ole, sillä hänen koko sanavarastonansa on vaan nämä kolme sanaa: "ä", "i" ja "muh".

Että nämä kaksi edellistä sanaa ovat äitiä ja isää merkitsevinään, siinä ei ole epäilemisen aihettakaan; mutta viimeisen selittäminen on oppineiden kesken paljon kiistaa synnyttänyt, Lorenz väittää, nimittäin, että "muh" lastenkielen yleisen sanakirjan mukaan merkitsee "lehmää;" mutta Norderudin matami sitä vastaan uskaltaisi valallaankin todistaa sillä tässä tapauksessa "mummoa" tarkoitettavan.

Tätä tärkeätä kysymystä harkitsee tässä kahvipöydän ääressä parhaallaan seura, johon kuuluvat nuoren perillisen sekä omat että hänen äitinsä vanhemmat ynnä Vindahlin perhe ja kandidaatti Finne, joka kuukauden päivät on Falkestadissa vieraisilla ollut, jolla aikaa Gusta rouva on kotona ja hoitaa asumavieraita ja punatukkaisia pikku tyttöjään. Hän on Falkilta uudet vaatteet saanut ja on elämässään hyvin säännöllinen täällä maalla ollessaan, luultavasti sen tähden, että hän kavahtaa Norderudin matamia, joka melkein joka päivä Falkestadiin pistäytyy, enimmäkseen varta vasten lemmikkiänsä, pikku Hansia, tervehtimään.

"Siunattu ruokahalu hänellä on —", sanoi Norderudin matami ja silmäili ylpeänä tyttärensä poikaa.

"Katsos tänne, näetkös?" sanoi isoisä ja piti kiiltävää kahdenkruunun kappaletta pojan edessä.

Lapsi luopui molemmista kakuistaan ja tarttui rahaan, jonka hän samassa tuokiossa suuhunsa pisti.

"Eilen hän nielasi kaksi kymmenäyriä, ja tänään hän, herra varjelkoon, tahtoo koko puolen taaleria lotkasta", sanoi Norderudin matami ja otti kahdenkruunun rahan hänen suustansa. "Hän on jo ihan hulluna rahan himosta. Ihan sinun kaltaisesi, Ole Daniel".

"Ja nyt hän näyttää noin onnettomalta, kun sinä sen häneltä riistit", sanoi äiti.

"Kyllä, hän on Ole Danielin näköinen, se on selvä kuin päivä", sanoi matami. "Lahjakasta ei pojasta, Jumalan kiitos, kumminkaan tule!"

Herra Falk nuorempi potkasi juonikkaasti jalallaan ja löi mummoa likaisella teelusikalla.

"Mutta eipä sentään kaikki lahjakkuus männikköön mene", sanoi Finne. "Muistatkos, Lorenz, miten sitä lahjakasta ylioppilasta vertasit kirjavaan kummipalloon, jonka yleisö ensin korkealle ilmaan viskaa ja sitten antaa likaan pudota. Niin ei kuitenkaan sinulle tapahtunut. Sinä olet pikemmin kuin lehmä viheriälle niitylle pudonnut".

"Kyllä minäkin olisin likaan pudonnut, jos eivät rakkaat naisten kädet olisi minua kiinni ottaneet", vastasi Falk ja ojensi vaimolleen toisen ja anopilleen toisen kätensä.

Norderudin matami puristi niin, että oikein kipeältä kävi; mutta se oli vaan hyvää tarkoittava kädenpuristus.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAHJAKAS: KERTOMUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.