The Project Gutenberg eBook of Kevään ajoilta: Jutelmia, by Samuli Suomalainen

Opin teille.
Tavallinen tarina.
Lakko.
"Konnoilla".
Ukko Grahn.
Tiililotjassa.
Sennoilla.
Pane soimaan!
Raketti.

Oli kevät-lukukausi 1862. Pietarin Suomalaisten silloisessa ainoassa koulussa, kirkkokoulussa, oli uskonnontunti poikaosaston ylimmällä, kolmannella, luokalla. Opettajana oli seurakunnan apulainen, pastori Kaarlo August Skutnabb, muutama vuosi sitten papiksi vihitty nuori mies. Tunnilta lähtiessään kutsui hän kolme eturivin ensimmäistä oppilasta tulemaan luokseen tänään kello 2, koulun päätyttyä. Sanomme heitä tässä edempänä vain Fredrikiksi, Anteroksi ja Juhoksi.

Kaikki, mikä vähänkin poikkeaa koulun tavallisesta, virallisesta, menosta, vaikuttaa oppilaasen sähköisesti: se herättää hänen uteliaisuuttaan tai vetää puoleensa, hänen vilkkaimman huomion varsinkin, jos opettajalla on jotain yksityistä asiata hänelle. Tuommoinen tuttavallinen kohtelu tuntuu oppilaasta varsin hyvältä, siinä kun on palanen luottamusta häntä kohtaan, ja sellaista pitää koululainen erinomaisen suuressa arvossa.

Niin nämäkin kolme eturivin miestä tunsivat erityistä mielihyvää pastorin kutsumuksen johdosta ja rupesivat heti arvelemaan ja arvailemaan, mitähän hänellä lienee asiata. Luokkatoverit kerääntyivät heidän ympärilleen, ja oli siinä kuhinaa ja kyselyä ja epätietoisia vastauksia. Se vaan on varma, että nuo kolme olivat päivän sankareita.

Kaikki nuo kolme olivat melkein yhdenikäisiä, 12-13 vuoden tienoissa. Vanhin heistä, Juho, puutarhurin poika Krestovskin saarelta, oli hyvin jänteä pikkumies, kasvot laihat, erittäin tarkkapiirteiset, suu aina jonkinlaisessa jännityksessä, ikäänkuin joka hetki olisi mitä tärkeätä päättämässä. — Toiset, Fredrik ja Antero, olivat melkein yhden- ikäiset, kultasepän-sällin poikia kumpikin. (Anteron isä oli jo aikaa sitten kuollut.) He olivat naapurusten lapsia ja pienestä pitäin kasvaneet yhdessä. Ilojansa olivat keskenään jakaneet, yhdessä pieniä surujansa kantaneet; yksistä puolin aina muitten ahdistaessa, mutta kahden kesken väliin jankaten, väliin otellenkin, niinkuin hyväin ystäväin siihen aikaan tapa oli. Ottelun ja kinastuksen jälkeen jyräiltiin tietysti pari päivää ja kärsittiin kummallakin puolen sanomatonta ikävää, tietäen kyllä, että jo se toisenkin sydän on sulanut, mutta odotellen vain, että toinen ottaisi ensimmäisen askelen. Ja milloin sen otti toinen, milloin toinen, ja sitten lyötiin sovinnon kättä, ja poissa oli kuin pyyhkäistynä yrmeät välit.

Fredrik oli rotevarakenteinen, kätevä, käytännöllinen ja kieleltään ketterä, ja näillä ominaisuuksillaan hän useinkin auttoi pulasta Anteron. Viimeksi mainittu taas oli hieveröinen, epäkäytännöllinen ja samalla taipuvainen haaveiluun. Kun Anteron mieli oli lannistunut jostain vastoinkäymisestä — ja niitähän on lapsillekin mitattu maailmassa, kullekin leiviskäänsä myöten, — silloin rohkaisi häntä Fredrik ja sai hänet jälleen entisilleen. Kun Anteron haaveilu välistä läikähti hempeämielisyyteen, silloin hänet jälleen herätti tolille Fredrikin järkevyys, joskus ivakin. Fredrikin järkeily puolestaan menetti usein kylmyytensä ystävänsä sydämmellisyyden hehkussa, ja reippaan, välistä rajun luonteen purkaukset talttuivat toisen säveyteen. Näin nämä kaksi ystävystä alinomaa tarvitsivat toisiansa, tukivat ja kannattivat toinen toistaan. Kuinka loitos toisistanne, eri haaroille maailmaan, lienee kohtalo teidät sittemmin heittänytkään, te vanhat lapsuuden ystävät? Elämän huolten paino, jota ette lapsina osanneet aavistaakaan, on teitä kumpiakin koetellut; sen ainakin tiedän… Molemmat pitivät suuressa arvossa uskollista, vaikka hieman umpimielistä ystäväänsä, Juhoa, joka puolestaan hänkin oli kiintynyt lujilla siteillä edellisiin. Hänen teki hyvää olla heidän seurassaan. Hän nauroi Fredrikin poikamaisille sanansutkauksille ja mitä hullunkurisimmille vehkeille niin, että vettä kiertyi silmiin, ja vuoroin hän taas kernaasti seurasi Anteron mielikuvituksen huimia, pilventakaisia lentoja. Ja silloin puristui Juhon suu entistä jänteämmälle, ja hänen pienet silmänsä iskivät tulta.

Kello löi kaksi. Koulun vahtimestari Lauri — ennättänenkö sinustakin piirtää kuvasen, sinä vanha, stereotyyppinen äijä, koukkuselkä, nuuskarasioinesi ja pölyriepuinesi, josta niin moni vallaton poika aikoinaan sai huiskauksen, kiidellessään pulpettien ylitse ja alitse ennen tuntien alkua!… — Lauri nykäisi kellon kahvasta, josta vaskilangat johtivat sekä ala- että yläkertaan. Hetken perästä kuului melua joka luokalta. Tuokion kuluttua oli jälleen kaikki hiljaa: pidettiin iltarukousta. Mutta sen perästä alkoi jyry jälleen, tuo tuttava, hauska, vapautta tietävä jyry, jossa on palanen huolten helpotuksen huokausta ja palanen kodin, jospa köyhänkin, riemukasta tervehtimistä. Ken hennoisi, ken voisi estää tuota suluistansa päässyttä nuoruuden, vilkkauden, huolettomuuden koskea pauhaamasta!

Juho, Fredrik ja Antero riensivät pastori Skutnahbin asunnolle. Joukko tovereita seurasi heitä aina ovelle asti, ja vasta sitten kuin ovi oli noitten kolmen jäljessä sulkeutunut, läksivät toverit verkalleen astumaan kotejansa kohti.

— Se on jo vuuvven vanha asia! — huudettiin vastaan. Koulupojilla ja koulutytöillä on välistä hyvin tarkkoja tietoja opettajainsa interiöreistä.

— No niin, — jatkoi tietäjä — hää ko on kihloiss', nii tahtoo tiettää kihlasormuksii ja kyssyy nyt Fredrikin papalt', kui paljo sellaiset tulis maksamaa.

— Oo vait, — keskeytettiin häntä taas monelta taholta. — Häll' on kihlasormus jo sormessaa. Et sie sitä oo huomant? Ja mitäs varte hän ois kussunt' Anteroo ja Juhhoo?

— No nii… Antero… — epäröi tietäjä, huomattuaan joutuvansa ahtaalle — Antero ja Fredrik, ainaha ne on muutennii yhess' just' ko vaunupari, ja niillä se sanoi inspehtor Slöörkii.

— Nyt män' myttyy Sinkkosen meiningit! Mitä noist' tuollaisist' turhist' juttuloist'! — nauroivat muut.

— No, no; peräst' nähhää! — koetteli tietäjä vielä pelastaa menetettyä asiaansa.

Sinkkonen oli toperaa miestä, ja pieni kahakka olisi tietenkin syntynyt, mutta äkkiä huusi joku:

Siihen aikaan olivat tappelut eri koulujen välillä hyvin yleisiä, ja ne suoritettiin kello 2:n jälkeen, jolloin kaikki koulut päättyivät. Minkä tähden tapeltiin, sitä ei tiennyt kukaan, mutta polvesta polveen kulki vaan Suomen kirkkokoulun pojissa se perimätieto, että ruotsalaisia poikia piti antaa selkään sekä hyvällä että pahalla säällä. Ruotsin kirkkokoulun pojilla oli tietysti yhtä varma vakaumus asian tarpeellisuudesta suomalaisten poikain suhteen. Siis tapeltiin. Ja oli tuossa alituisessa sotakannassa oikea järjestyskin ja kuri, lait ja reglementit: kahakoista ei saanut puhua kotona mitään; kuhmuista ja naarmuista piti, jos tiedusteltiin, antaa diplomaatillinen selitys, jonka keksiminen oli jätetty asianomaisen oman näppäryyden varaan; kannella koulussa tappelusta kadulla luettiin häpeäksi; myllerryksessä ei saanut kukaan huutaa toveria oikealta nimeltä, jott'ei vihollinen julkeudessansa kenties tekisi paljastuksia inspehtorin kansliaan, jossa ollaan niin taipuvaisia nostamaan melua tuollaisista pienistä asioista ja panemaan vireille suunnattoman pikaisia käräjäjuttuja. Joukkoanomuksia sitä vastoin, koulut koulua vastaan, ei milloinkaan tehty. Joskus vallitsi suloinen rauha Suomalaisten ja Ruotsalaisten kesken, ja silloin pidettiin yhteisinä vihollisina "siirappipoikia" (paatoshnikkoja), joiksi sanottiin lähitteillä asuvain keisarillisten tallirenkien poikia. Harvemmin sodittiin samalla kadulla sijaitsevain reformilaisten koulun tai lutherilaisen Pietari-Paavalin koulun oppilaitten kanssa.

Tänään oli taistelu Ruotsalaisten kanssa ilmiliekissä. Kukako voitti? Sotaonni on valitettavasti niin vaihtelevainen. Fredrik oli nyt poissa, — luultavasti saivat tällä erää Suomalaiset selkäänsä.

Epäjärjestyksen estämiseksi kaduilla oli ainakin suomalaisessa koulussa jo Uno Cygnaeus'en ajoista tapana jakaa pojat eri joukkoihin, aina sitä myöten, missä tienoin kaupunkia asuivat. Kunkin joukon oli määrä, koulusta päästyä, kulkea joku vissi matka yhdessä, kaksi miestä rivissä, johdattajana joku vanhempi oppilas. Tavallisesti oli viisi joukkoa. Kuudennen joukon muodostivat "sisarien uottajat", s.o. ne, joitten sisaret kävivät koulua saman rakennuksen yläkerrassa, ja jotka kulkivat sisariensa saattajina. Tämä joukkoihin jakaminen tarkoitti tosin hyvää, mutta ei ollut aivan oikeaan osattua, siten kun pojat juuri pysyivät yhdessä ja niin muodoin olivat aina valmiita yksissä neuvoin ja yhteisvoimin harjoittamaan tuota miehekkyyden osoituksena pidettyä tappelemisen taitoa. Ja kun ottelu oli oteltava, silloin unohti johdattaja virkansa ja ammattinsa rauhan ja järjestyksen valvojana ja esiintyi useinkin pahimpana tappelupukarina. Eikä milloinkaan sattunut, että johdattaja olisi kahakan jälkeisenä päivänä ilmiantanut inspehtorille, mitä tapahtunut oli.

— Sanokaas, nuoret ystävät, — puhui hän; — mihinkä te aiotte ryhtyä, päätettyänne koulunkäyntinne? Ja siihenhän ei enää pitkää aikaa kulu.

Samaa kysymystä oli kunkin kotona pohdittu jo monta kertaa ennenkin. Pojat olivat monasti arkaillen tiedustelleet vanhemmiltaan, olisiko mitään mahdollisuutta päästä jatkamaan lukuja, johon heillä kullakin olisi ollut niin palava halu. Mutta keskustelujen tulos oli ollut joka kerta sama, yhtä tuskallinen ja masentava kuin monille sadoille muillekin: ei ole varoja, poika kullat, ei ole varoja. Kipeästi oli tämä aina koskenut lapsiin, vielä kipeämmin kenties vanhempiin. Mutta mitäs tehdä? Suomalaisia kouluja ei Pietarissa ollut muita kuin 3-luokkainen kirkkokoulu, jossa moni poika, edes jotain oppia saadakseen, kävi 4, mitäpä 5:kin vuotta, istuen niistä uskollisesti pari kolme ylimmällä luokalla. Muissa kouluissa oli liian kalliit maksut, vapaaoppilaiksi pääsivät vain ne, joilla oli mahtavia puolustajia, mutta mistäs meikäläinen ne otti?…

Pian oli kuluva kouluajan ihana, huoleton aika; pian on poikasten lähdettävä lentämään pesästä, ulos maailmaan, mutta tuo maailma, jolla ei tähän asti ääriä ollut, alkoi kuvastella yhä ahtaammissa piireissä, kunnes yksi ainoa sola enää oli näkyvissä, ja sen perässä kuulsi himmeissä, ilottomissa kirjaimissa: oppiin!

Kangastiko pastori Skutnabbin kysymyksessä joku taikavoima, joka jälleen laajentaisi solan?…

— Minut pannaan oppiin, — vastasi Fredrik, eikä kuulunut hänen äänessään tuota tavallista reippautta.

— Olen usein ajatellut teitä, rakkaat ystävät. Käsityöläisen toimi on kyllä kunniakasta ja ansaitsee suuremmankin arvon kuin sen osalle tavallisesti tuleekaan. Mutta raskasta se on; sitä ei käy kieltäminen. Ja kun Jumala on teille antanut hyvät luonnonlahjat, niin olen ajatellut, eikö teidän olisi tilaisuutta jatkaa lukujanne. Täällä Pietarissa se kohdannee suuriakin vaikeuksia, mutta kuinkahan olisi, jos teidät voisi saada — Suomeen?

Sinnekö, vanhempain kotimaahan, josta niin paljo ihanata oli heille usein haasteltu, ja jonka pelkkä nimikin jo kajahti niin tutulle, niin armaalle? Sinnekö, järvien rannoille, metsäin syliin, vuorille, laaksoloihin, niityille, pelloille? Sinnekö, missä isä ja äiti lassa olivat paimenessa käyneet, missä poikaset illoin pääsevät ratsastamaan, hevosia hakoihin vieden? Sinnekö, missä jouluaattona oljet lattialla kahisevat, ja jouluvirsiä veisataan, ja aamuyöstä lähdetään köröttämään kirkkoon, tiukuja ja kulkusia vempeleessä? Sinnekö, mistä tulevat nuoret papit ja muut Suomen herrat, joilla ei ole suuressa Pietarissakaan vertoja, — sinne, missä kaikki on niin täydellistä, ehjää, turvallista, missä ei ole mielivaltaa, ei köyhän sortoa, ei lahjomista, niinkuin täällä, — sinne, missä talonpojat ovat täydellisyyden esikuvia, vakavia, karaistuja, käteviä, jotka osaavat itse tehdä kaikki, puulusikasta ruveten kirkkorekiin ja rattaisiin asti, ja joista joku sarkatakki, huopahattu rahtimies joskus oli käväissyt heillä, tuoden terveisiä vanhempain kotipuolelta?

Päästä joskus Suomeen, vaikkapa vaan pistäymällä, — se oli meille
suomalaisille pojille aina ollut mitä suloisimpain unelmain aiheena.
Lapsesta pitäin oli Suomi meille kaukainen, ikävöitty, ihana onnen maa.
Milloin, milloin pääsisi Suomeen? Pääsneekö milloinkaan…

Ja nyt oli pastori Skutnabb maininnut ajatelleensa, että he pääsisivät sinne, ei ainoastaan käymään, vaan kouluunkin!

Pastori selitti, että vasta neljä vuotta sitten oli avattu Suomen ensimmäinen suomenkielinen koulu Jyväskylän kaupungissa, täydellinen oppilaitos, josta oppilaat pääsevät Helsingin yliopistoon. Jyväskylä on pieni maaseutu-kaupunki, jossa elämä on peräti huokeata, niin että köyhänkin olisi mahdollista suorittaa alkeiskurssinsa siellä. Ja kun kerran ylioppilaaksi pääsee, kyllä sitten on tilaisuutta itse hankkimaan itselleen varoja opintojen jatkamista varten.

— Näin olen ajatellut, — jatkoi Skutnabb. — Mitäs arvelette itse? —
Eikö teidän tekisi mieli Suomeen?

Pojat olivat haltioissaan. He vilkaisivat vuoroin toisiinsa, vuoroin opettajaansa, joka oli puhunut jotain niin äärettömän hyvää. Juhon jänteät piirteet vetäytyivät entistään kireämmälle ja silmät hehkuivat. Antero haaveili jo sitä hetkeä, jolloin hän on nuorena pappina tullut syntymä-seurakunnassaan käymään ja saarnaa ensi kertaa tuossa vanhassa tutussa kirkossa, ja äiti itkien kuuntelee hänen sanojansa. Fredrik ajatteli, ensi hurmauksen jälkeen, mitähän tietä Jyväskylään oikein mennäänkään…

Mielihyvällä, ääneti katseli Skutnabb poikia, joitten kasvoilla asui niin paljon uuden, ennen aavistamattoman toivon väläyksiä.

— Niin, kyllä minä tiedän, mitä tarkoitat, — virkkoi Skutnabb. —
Tässä on mietittävä, mistä varoja saadaan. Viekäähän nyt terveisiä
minulta vanhemmillenne ja pyytäkää heitä käymään huomenna luonani.
Saamme lähemmin keskustella.

Pojat nousivat. Tavallista hartaammin raapaisivat he jalkaansa, hyvästi sanoessaan ja kiitellessään. Ja sitten kotia, kotia, minkä suinkin jalat kannattivat, kertomaan jotain uutta, tavatonta.

Tämä oli ensimmäinen alku Pietarin vähävaraisten suomalaisten poikain lähdölle Jyväskylän alkeis-opistoon, Suomen silloiseen ainoaan suomenkieliseen kouluun.

Noista kolmesta läksi Jyväskylän alkeisopistoon ensimmäisenä Antero syksyllä 1863. Hänelle kävi opin teille lähteminen mahdolliseksi ainoastaan sen kautta, että kirkkokoulun silloinen inspehtori, filosofian maisteri, nyttemmin hovineuvos, Kaarlo Aleksander Slöör hankki hänelle varoja aina yliopistoon saakka.

Siitä pitäin sai Jyväskylän alkeis-opisto harva se vuosi oppilaita
Pietarista, jopa syvemmältäkin Inkerinmaalta.

Oli varhainen aamu maaliskuun lopulla 1854. Raskaana ja harmaana painoi taivas keisarien kaupunkia, seuloen sen yli veden- ja lumensekaista sohjua. Neva "kulki", s.o. tuo uljas, vuolas, leveä virta, oli muutama päivä sitten katkaissut jäiset kahleensa ja iloisena viskeli niitä nyt pinnallaan, kiivaasti kiidätellen niitä Suomenlahteen. Mereltä puhalsi kostea tuuli, vilutautien, katarrien, keuhkotautien kolkko liittolainen. Ja samallaisena, yhtä tuhokkaana se vieläkin keväisin kulkee yli Pietarin suunnattoman kaupungin…

Viisikerroksisen kivitalon portista Hernekadulla astui ulos muuan pariskunta. Vaimo, noin 35 vuoden iässä, oli puettu yksinkertaisesti, mutta erittäin siististi. Tottuneen Pietarilaisen silmä olisi hänet heti tuntenut suomalaisen (tai saksalaisen) käsityöläisen vaimoksi. Hän talutti miestään, joka oli puettu talvitamineisin, kaula ja melkein koko kasvot paksun huivin suojassa. Mies oli nähtävästi sairas, minkä jo hänen pöhöttyneistä kasvoistaan ja hengenahdistuksestaankin huomasi. Iälleen oli hän neljänkymmenen maissa.

— Istuhan tuohon levähtämään — sanoi vaimo, taluttaen miehensä istumaan toiselle portinpielen suojuskivistä. — Minä haen isvossikan. Lineikalla kai sinun on mukavampi?

[Siihen aikaan oli ajureilla kahdenlaisia, yhden hevosen vedettäviä ajoneuvoja. Lineikka nimiset olivat samallaisia kuin nykyisetkin. Troskiksi taas sanottiin omituisia, nelipyöräisiä rattaita, joissa yhden-istuttava takasija oli yhteydessä kuskin-istuimen kanssa. Näissä ajoneuvoissa istui takasijalla-olija kyllä päin hevoseen, mutta jalat toiselle tai toiselle sivulle; toinen kyydittävistä istui poikkipuolin.]

Vaimo huusi ajuria, noita sen-aikuisia, kurjista hevosistaan tunnetuita "vanjkkoja". Tuokion kuluttua oli heitä koko liuta vaimon ympärillä.

— Älkää uskoko tuota, rouva! Ontuva sill' on koni. Ei se perille jaksa. Tielle uupuu.

Taas kilpailu ryssäin kesken, jossa kukin ensin koetti kiskaista niin suuren hinnan kuin mahdollista, kunnes pari kolme vihdoin suostui 40:een kopekkaan.

Vihdoin sai vaimo yhden heistä ajamaan portille, missä sairas tyyneesti istui odottelemassa.

Tämän suomalaisen pariskunnan elämänhistoria on varsin lyhyt ja mutkaton. Se sopisi melkein sanasta sanaan tuhansiin silloisiin Pietarin Suomalaisiin.

Mies oli kasvavana poikana tuotu Pietariin. Torppa oli näet pieni, lapsia paljo, pitäjä köyhänpuoleinen. Kovaahan se on renkinäkin olo. Kruununvouti tosin kuuluu tahtoneen meidän Aatua hevospojaksi, mutta ties kanssa, uskaltaneeko sinne lasta panna, kun sanotaan voudin olevan niin häijyn. Eikä ne siellä ole muutkaan kauan kestäneet; minkä kuukaus, sen uusi renkipoika.

— Niin, niin — puheli äiti — ja pienihän se on kovin Aatu poika vielä. Eihän sitä miten vielä ihmisiin.

— Ihmisiin, — tokaisi isä. — Ihmisiin sitä piti minunkin lähteä, enkä ollut vielä niinkään vanha kuin Aatu, ja tässäpä sitä sentään…

Isä pysähtyi. Pienestä hatarasta akkunasta, jonka alaruutu oli rievulla tukittu, tuiskahti lunta akkunalaudalle.

— … ja tässäpä sitä sentään… — toisti äiti itsekseen, tukkien riepua tiviimmälle.

Olipa palanen katkeruutta noissa äidin äänettömissä sanoissa, mutta tuokion se vain kesti, lyhyen silmänräpäyksen. Lapsi kätkyessä rupesi itkemään. Äiti riensi sitä viihdyttämään. Hänen maailmansa oli hetkeksi laajennut. Hän oli elänyt elämänsä, niinkuin ihminen välistä elää, silmänräpäyksessä uudestaan kaikkine vähine iloineen, vaatimattomine toiveineen ja monine pettymyksineen. Nyt hän oli jälleen nykyisessä pienessä maailmassaan. Hän vaali rintalastaan. Tämä oli hänelle kaikki kaikessa. Pieni oli hänen maailmansa, mutta äärettömän ihana.

— Niinhän ne haastelivat kirkkomiehet tässä äsken, — katkaisi naapurin emäntä äänettömyyden, — että kirkolla oli viime sunnuntaina ollut se Tiittanen vaimonsa kanssa.

— Se kultaseppä Pietarista. Kuuluu olevan varakas mies, upporikas. Kertoivat, että olisi hänellä oikein oma makasiini, vai mikä se lie, lähellä keisarin hovia taikka Iisakin kirkkoa, ja oikein hoviin se kuuluu tekevän työtäkin, itse keisarinnalle kaikki sormukset tekee ja rannerenkaat ja otsalehdet. Kuusitoista sälliä on työssä ja neljä opinpoikaa.

— Sama mies. Ja kuulehan, kun rouvalla oli silkkileninki päällä ja revonnahkaiset turkit, ja viisi kultasormusta kädessä. Seppäskä sanoi lukeneensa. Ja tuomisia kun kuuluu tuoneen kotiansa — hyväinen aika!…

— Äläs muuta. Johan minä sanoin sille Tiittasen emännälle silloin kuin rupesivat poikaa Pietariin hommaamaan, ja kun muori itki ja itki ja päivitteli. Älä sinä yhtään itke, minä sanoin. Mitäpäs siitä pojasta täälläkään tulee? minä sanoin. Niin, mutta sinne ryssien sekaan, sanoi Tiittaska. Älä sinä sitä sure, minä sanoin. Onhan siellä Suomalaisilla oma kirkko ja omat papit. Ja sama Jumala se on siellä kuin täälläkin, minä sanoin. On siellä niin monesta pojasta mies tullut, ja tulee sinunkin pojastasi, jos mielen päässään pitänee, minä sanoin. Ja eikös tullut?

— Ettäkö meidänkin Aatua sitten? — lausui äiti arasti ja silitteli
Aatun valkoista tukkaa.

— Niin, kuulehan sinä! Vielä se haasteli Seppäskä, että Tiittanen aikoo ostaa Römperiltä Leppäkontion hovin ja muuttaa jonkun vuoden perästä kokonaan Suomeen.

— Ettäkö aina Pietariin asti Aatu poikaa? — puheli äiti, hiljalleen hyväillen lastaan.

— Ja nyt se Tiittanen kuuluu ottavan äitinsä luokseen Pietariin jo tänä talvena.

— Vai niin? Vai äitinsä… Sittenhän olisi meidänkin Aatulla turvaa.
Vedämmehän me Tiittasen emännän kanssa vähän niinkuin sukulaisiksi.
Mutta kukas sen tietää, huolisko Tiittanen tästä! Hieveröinen on poika
vähän, eikä se terveyskään kovin…

— Minäpä pistäyn tänään vielä Seppäskän luona. Kotiahan tässä täytyy lähteäkin. Hän käkesi huomenna käymään Tiittasessa. Seppäskässä on näet vähän hierojan vikaa, ja Tiittanen kuuluu sanoneen, että jos ei Suomen viina ja Suomen sauna tautia paranna, niin sitten se on kuolemaksi. Seppäskä käy nyt häntä hieromassa joka toinen päivä. Olis täällä meidän pitäjässä muitakin hierojia, hohhoi-ja, mutta eihän sitä kellä sellaisia hyppysiä ole kuin hänellä. Saisihan se Seppäskä kysäistä siellä, tarvittaisiko uutta opinpoikaa, ja kyllähän minä sitten taas pistäyn täällä… E-hei, mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Hyvästi jääkää, ja kiitos kahvilta. Suur kiitos!

Ensi keväänä, ensimmäisillä ratastiloilla läksi Kotilainen, vanha ja kokenut rahtimies, Pietariin tavaroita hakemaan pitäjän silloiselle ainoalle maakauppiaalle. Tyhjinään läksi Kotilainen, eikä tuossa rattailla Aatu poika sanottavasti painanut.

Äiti oli pojan lähtiessä itkenyt ja itkenyt ja valittanut. Äiti parka! Palanen hänen yksinkertaisesta, mutta silti ei vähemmin hellästä sydämmestään oli reväisty irti. Lieneekö aika sitä sittemmin ehjentänyt!…

Pietariin Aatu joutui, mutta Tiittasella oloa ei kauan kestänyt. Tiittanen kuoli kesken puuhiaan, ja hänen työpajansa joutui toisen omaksi. Tiittasen äiti kuoli pian hänkin, tottumattomana Pietarin epäterveelliseen ilmaan. Leski joutui vuoden perästä naimisiin erään suutarimestarin kanssa.

Monen pitkän kuukauden perästä saapui tieto siitä Aatun kotia. Silloin näet ei ollut säännöllistä postikulkua syrjäisiin maaseutuihin: minkähän sattumoisin, rahtimiesten mukana, sai tietoja kotiansa lähettäneeksi.

Sama Jumala oli kumminkin siellä, niinkuin täälläkin. Kovaa sai Aatu kokea, mutta mielen hän piti päässään, ja vähitellen tuli hänestä sälli. Sen pitemmälle hän ei päässyt. Äidin salaiset unelmat omasta makasiinista, vai mikä se oli, lähellä keisarin hovia tai Iisakin kirkkoa, jäivät toteutumatta. Hän on jo monta vuotta levännyt Savitaipaleen pitäjän hautausmaalla, ja Aatu ajaa nyt vaimonsa kera Marian hospitaaliin.

Isä oli Virolahden pitäjässä aikoinaan kuuluisa pitäjänseppä ja laajalti tunnettu eläintautien parantaja. (Vielä muutama vuosi sitten muistelivat siellä vanhat ihmiset Virojoen äyräällä "sepän mäkeä".) Mutta ahtaaksi alkoi käydä kuuluisan sepänkin talo. Raskasta oli palvelus maalla ja palkat niukat siihen aikaan, tämän vuosisadan ensimmäisillä vuosikymmenillä. Pietarissa sen sijaan kuului saavan kuukaudessa sen, minkä täällä koko vuodessa. Riittäisi palkasta kenties moniahta rupla isälle ja joku hamekangas äidille ja nuoremmalle siskolle.

Vanhaksihan alkaa jo käydäkin isä. Ei enää kilkahtele vasara hänen kädessään niin nopeasti kuin ennen ja niin näppärästi. Ennen, heidän lassa ollessa, ei osannut kukaan takoa niinkuin isä. Hänen vasaransa se keikkui alaisimella niin keveästi ja vallattomasti. Usein sitä tyttöset vuoteessaan kuuntelivat syys-illoin, kun isän piti kiireitä töitään suoritella aina myöhään yöhön, ja näkivät akkunaan säkenien huimaa kieppumista ylös synkkää taivasta vastaan. Vuoroin lauloi vasara virttä: "Yks päivä parempi", ja jok'ainoa sana kuului aivan selvästi; vuoroin se taas myötäänsä hoki: "Urpalan hovviin uuvvet rattaat, Urpalan hovviin uuvvet rattaat. Joko sait? En viel. Joko sait? En viel. Mutta nyt, nyt, nyt!" Tyttöset arvuuttelivat toisilleen, mitä isän vasara milloinkin haastoi tai lauloi. Välistä osasivat kumpikin ihan samaan; välistä taas oli toinen kuulevinaan: "Koko maailm' iloit' mahtaa", toinen: "Minä seison korkialla vuorella". Silloin nauraa sihistelivät tyttöset, pistäen päänsä huppuun peiton alle. Ja usein äiti toiselta puolen tupaa torui: "jos etten te nyt nuku siellä, hailakat!" Mutta joskus tuli äkkiä ankara tuulenpuuska. Se kieputti ja tuiversi säkeniä niin armottomasti, ja nyt vonkui vasara pajassa ja ulvahteli. Silloin johtui mieleen taas tuo hirmuinen tapaus Miehikkälän sydänmailla viime talvena, jolloin raivoisa susi oli repinyt Takamäen emännän, tämän palatessa kirkolta. Silloin alkoi tyttöjä hirvittää. He hyyristyivät likemmälle toisiaan, mutta peiton allekin kuului pajasta: "Takamäen Eevastiina, susi tuli vastaan, susi tuli vastaan." Huh!

Veljet eivät olisi mielellään tahtoneet laskea kotoa pois lempisiskoaan, "öttytyttöä", joksi he häntä yhä vieläkin sanoivat hänen ensimmäisten puheyritystensä aikuisella sanalla, vaikka tyttö oli jo 18 vuotta. Mutta täytyi veljienkin vihdoin taipua "öttytytön" lujan tahdon alle: hän tahtoi hänkin omalta osaltaan auttaa isää, jonka voimat jo alkavat vähetä. Sisaren toivottomuutta hälvensi hieman se uusi hamekangas, joka kenties liikeneisi palkasta siellä suuressa kaupungissa.

Itkeä tihustellen hiljakseen, valmisteli äiti tytärtään matkalle, mutta entistään paljoa hervottomampana kuului näinä päivinä kalke isän pajasta, ja entistänsä harvemmin nyt haasteli vanha seppä.

— Käydäänpäs vähän täällä aitassa, — sanoi äiti välistä tyttärelleen.

Kauan he tavallisesti viipyivät sillä tiellä. Aitan portaille he jäivät istumaan, ja monet neuvot siinä äiti painoi tyttärensä mieleen. Ne olivat samoja yksinkertaisia neuvoja, joilla niin moni äiti Suomessa on lastaan opastellut maailman teille, niitä neuvoja, joitten pohjasävelenä on "se yksi tarpeellinen", ja jotka eivät elämässä milloinkaan petä.

Ja niin tuli päivä, jolloin "öttytytön" oli määrä lähteä matkalle rahtimiehen rattailla. Oli vähän ollut puhetta siitä, että olisi lähtenyt Pitkäpaadesta halkojaalalla, mutta veljet olivat kerrassaan panneet vastaan. "Mitenkä sitä lasta nyt sinne meren myrskyihin!" olivat he sanoneet.

Sinä päivänä oli sepällä ollut alinomaa asiata tupaan: milloin oli unohtanut sinne silmälasinsa, raskassankaiset, joissa nauha yhdisti sankain päitä toisiinsa, milloin piipun, semmoisen äkkiväärän, jota seppä muulloin ei milloinkaan pajassaan käyttänyt. Ja mitenkä se vanha passarikin siellä pajassa oli käynyt niin veltoksi saranoiltaan! Piti tulla tupaan ja ottaa se uusi passari elikkä sirkkeli, niinkuin sitä saksaksi sanotaan, ja Saksan se oli työtäkin. Lähtiessään takaisin pajaansa, kysyi ukko ovelta, noin ohi mennen, että totta kai sitä munavoita oli pantu eväsnyyttiin.

— Eipäs se isä tänään pajassa kestä, — sanoi sisko jonkun ajan perästä. — Jo tulee taas. Lieneekö mitä unohtanut?

Ei ollut mitään unohtanut. Muistaessaan kysyi vaan, oliko se uusi linkkuveitsi pantu mukaan.

Koko seuraavan yön teki seppä poikineen pajassa työtä. Olihan niin kova kiire niillä uusilla viikatteilla sinne Alfthaniin, ei nyt juuri hengenhätää, mutta mitä niitä turhaan viivytteleekään? Mistä lie saanutkaan vanha kapteeni tuollaisen uuden, kummallisen mallin, vähän vaikeatekoisenkin…

Orpo sisko ei uskaltanut maata yksin: vasara kertoi taas niin kummallisen selvästi siitä Takamäen emännästä. Äidin piti tulla hänen viereensä. Siinä he molemmat itkivät hiljaa ja toisiltaan salaa. Tyttönen nukkui viimein, mutta kauan aikaa vielä valvoili äiti, seuraten ajatuksissaan "öttytyttöänsä", siunasi ja Herraa hänen oppaakseen rukoili.

Onnellisesti saapui tyttö Pietariin ja sai paikan jossakin saksalaisessa perheessä. Monta kovaa oli hänellä kestettävänä tuolla vieraassa, suunnattomassa kaupungissa. Mutta vähitellen hänkin tottui uusiin oloihin.

Kauan kesti siskon odotella uutta hamekangasta, mutta pääsiäisen tienoissa sen toivat Miehikkälän rahtimiehet, toivat siskolle sekä äidille.

Useampain vuosien perästä kohtasivat "öttytyttö" ja Aatu toisensa yhteisen tuttavansa perheessä. Seuraavana kesänä kävivät he pariskuntana Suomessa vanhan sepän talossa. Äiti oli vielä elossa, sisar naimisissa, mutta seppä oli jo puolentoista vuotta maannut maan mullassa.

Veden- ja lumensekaista sohjua seuloo taivas keisarien kaupungin päälle, ja vaikeasti vetää rattaita ajurin laiha hevonen.

— Onko sinun hyvin vaikea olla? — kysyy vaimo, kuullessaan katkonnaista hengitystä.

— Ei tässä hätää vielä, — vakuuttelee mies, — Jokos tämä on
Anitshkinan silta?

— Et taida enää, ukko kulta, nähdä Pietarin kaunista kaupunkia, — virkkaa vaimo, ja hänen äänensä värähtää hieman.

Miks' ei valitusta, miks' ei napisemista? Kuinka voivat he pysyä niin tyyneinä, ja kumpikin on jotenkin varma siitä, että he viimeistä kertaa istuvat rinnatusten! Mistä tämä voima tuossa suomalaisessa käsityöläisessä ja hänen vaimossaan, tämä voima katsoa kuolemaa silmiin niin rohkeasti? Yksinkertaisten, oppimattomain äitienkö kylvämät siemenet ovat hedelmää kantaneet?

— Niinkuin ennenkin on puhetta ollut, älä sinä hylkää sitä kortteria, vaan pidä siinä asukkaita. Saat ainakin itse pojan kanssa asua ilmaiseksi. Nämä nykyiset asukkaat ovatkin varsin sopivia. Kyllähän se Kaulio välistä vähän remuaa, kun on saanut hattuunsa, mutta eihän siitäkään sen suurempaa haittaa.

— Kovin jää pieneksi vielä Antero poika, — virkkaa äiti, ja kummallisesti kouristaa sydän-alaa.

— Älä yhtään sure, eukko kulta; kyllä teistä Jumala murheen pitää.
Kenenkäpäs turvissa sitä mekään olemme eteenpäin päässeet?

— Istuva työ, huono verenkierto ja tämä onneton ilman-ala, — sanoi hän huonolla, saksanvoittoisella venäjänkielellä.

Lääkäri pyöritti päätään ja taputti niin sääliväisesti vaimoa olalle.

Kahden viikon perästä seisoo vaimo avonaisen haudan ääressä Mitrofanin suomalaisella hautausmaalla. Leskenä hän siinä seisoo, mustissaan, pieni neljän vuoden vanha poikanen sylissään. Poika pitää äitiä kaulasta ja painaa päätänsä hänen olkaansa vasten.

Tämä on lapsuuden muistelma. Se herää henkiin joka kerta kuin sanomalehdissä luen työlakoista meillä tai muualla. Kerron sen semmoisenaan kuin se lähes neljäkymmentä ajast'aikaa sitten painui lapsen mieleen.

Nevan vasen ranta, varsinaisesta kaupungista ylöspäin, muodostaa suunnattoman tehdaskaupungin. Heti Nevskin luostarin ja kasakkain kasarmin takaisesta kaupunginrajasta (silloisesta) ruveten, lähtee loppumaton jono suuria tehtaita, kruunun sekä yksityisten. Niitten ympärillä oli siihen aikaan melkein yksinomaa työväen asunnoita, joitten yksitoikkoisuutta ja yksinkertaisuutta tuon tuostakin keskeytti joku upeampi talo tai rukoushuone, "säässynä", tai puoti tai kapakka.

Eri tienoita tässä tehdaskaupungissa nimitettiin tehtaita myöten. Pietarin Suomalaiset, joita siellä asui ja edelleen asuu suurissa määrin, käyttivät venäläisiä nimityksiä, omilla päätelisillään. Niinpä asui Sutinen Stekljannoilla (lasitehtaan seudussa); Pettinen oli muuttanut Farforovoille (poslinitehtaan läheisyyteen); viime sunnuntaina kuulutettiin ukko Nion poikaa sieltä Sukunoilta (rautavalimojen tienoilta) j.n.e.

Pienenä koulupoikana oleskelin kesälomalla 1860 jonkun aikaa muutamain suomalaisten koulutoverieni luona Sukunoilla. Sinne muistelmani vie.

Moniaan pyssynkantaman päässä meidän asunnostamme oli muuan suuri kruununtehdas, jossa kävi työssä sadottain miehiä, naisia ja lapsia. Suomalaisia ei siinä tehtaassa muistaakseni ollut.

Eräänä iltana kerrottiin, että sanotussa tehtaassa oli tapahtunut "bunt", kapina. Työväki oli ruvennut vaatimaan palkanlisäystä ja uhannut jäädä pois, ellei palkkaa koroteta. Tehtaan isännöitsijä tai hoitaja, upraviiteli, oli sättinyt työväen ensin pahanpäiväiseksi ja uhannut puolestaan väkipakolla saada heidät työhön. Työväki oli taipumaton, ja huomenna piti asia ratkaistaman.

Huomis-aamuna oli koko Sukunoi liikkeellä. Puheen-alaisen tehtaan portti oli suljettu. Edustalla kihisi työväkeä, miestä, naista, lasta, asiaan kuuluvia ja asiaan kuulumattomia, viimeksi mainittujen joukossa pivollinen meitä, suomalaisia poikia. Työkansa oli hajaantunut useampiin ryhmiin, ja niissä keskusteltiin vilkkaasti, tunnettuun venäläiseen tapaan, jossa keskusteluun on osallisena ei ainoastaan suu, vaan koko ruumis raajoineen, yksin sormennenätkin.

Meitä läheni muuan venäläinen poika, tuttu jollekulle meidän joukossa — lastenhan tuttavapiiri on suunnaton. — Hän kuului tuon kapinoivan tehtaan väkeen.

— Meidän väki pitää bunttia, — sanoi hän varsin huoletonna, niinkuin ei asia olisi häntä liikuttanutkaan.

Vähän ajan perästä näkyi muutamia työmiehiä juoksevan kasarmilta päin. He tulivat hengästyneinä ja katosivat lakkolaisten joukkoon. Tuokion kuluttua syntyi työväessä levottomuutta, ja kaikki loivat silmänsä sinne päin, mistä äskeiset miehet olivat tulleet.

Maantietä myöten, rajaportilta päin, läheni tehdasta parvi kasakoita, noin 30 miestä, kaksi kussakin rivissä. Eivät olleet aromaan ruskea-ihoiset pojat tällä erää ratsuillaan, pitkät piikit mukanaan, hosurit vyöllä ja luodikot seljässä. Jalkaisin he tulivat, kädessä maan kuulu nagaikka, pamppu.

Sydäntä vihlaisi niin kummallisesti, katsellessamme tuota omituista arolaisparvea, käskyille sokeasti kuuliaista. Oliko se nyt määrätty pyöveliksi?

Sanaakaan sanomatta väistyi väki kahden puolen tietä, sallien rauhassa kulkea välitsensä tuon joukon… ei eläviä ihmis-olentoja, vaan ihmiskoneita, joista jokainen liikkui ihan samalla tapaa, samat käsien heilaukset; ei rävähdä yhdenkään silmä, ei elähdä ainoakaan kasvonpiirre.

Tehtaan portin kohdalla tämä koneisto kääntyi vasemmalle. Portti ulvahti ja narahti ilkeästi ja nielaisi sen.

Lyhyt, tuskallinen epätietoisuuden hetki seurasi nyt. Lakkolaiset olivat ääneti. Odotusta täynnä oli muukin joukko.

Äkkiä kuului jälleen ilkeä ulvahdus ja narahdus. Portin molemmat puoliskot lensivät ryminällä selko seljälleen. Joku päällysmies, yllään aitovenäläinen "paddjofka" ja rinnassa samallainen vaskilaatta kuin poliseilla, astui kiireisesti ulos maantielle ja alkoi huutaen ja huitoen puhutella lakkolaisia. Eikä se oikeastaan ollut mitään puhuttelua, vaan jonkinlaista epämääräistä, kestävää kirkumista, joka turhaan koetti tyhjentää venäläisten sättimäsanain loppumatonta varastoa, tuota varastoa, josta tshort ja djävol (piru ja perkele) ovat kaikkein hienoimpia ja karkeammat aivan eläimellisen raakoja. Tämä pitkällinen, äänen vahvuudessa yhä kasvava kirkuminen päättyi vihdoin käheään huutoon:

Silloin kuului huikea, kimeä kiljahdus, sellainen, jonka koirilleen päästää ilveksenpyytäjä, huomattuaan vasta sataneessa vidissä pedon jäljet.

Avonaisesta portista syöksähti kasakkain parvi työväen päälle, niinkuin syöksee lauma nälkäisiä susia lammaskatraan kimppuun.

Itkien ja vavisten katselimme tuota näytelmää jonkun matkan päästä. Paheni siihen silloin lapsen mieli, ja ilkeänä painajaisena se minua vieläkin usein vaivaa.

Lukija, joka on jaksanut seurata jutelmaa tähän asti, kysäisee kaiketi kummastellen, miksikä työväki niin hervottomana antoi piestä itseänsä, tai miksikä se odotteli rääkkäystä eikä lähtenyt ajoissa karkuun, nähtyänsä kasakkain tulevan. Näihin kysymyksiin olen itsekin turhaan koettanut saada vastausta. Olisiko kenties venäläiseen kansaan kautta vuosisatain imeytynyt käsitys ruoskasta ja raipasta, tuo käsitys, josta valistuneet venäläiset kirjailijat usein murheella mainitsevat, mutta jolla nykyisessäkin sivistyneessä yleisössä Yenäjällä on paljo kannattajia, — olisiko kenties sillä ollut tässä jonkunlainen rooli?…

Arvoitukseksi niinikään jää minulle, kuinka me, pienet pojat, säilyimme eheinä tuossa kauheassa mylläkässä. Ikä ja puvut kenties ilmoittivat, ett'emme olleet tehtaalaisia, mutta kuinka sittenkin saatoimme välttää joutumasta ihan ihmisten jalkoihin, — en ymmärrä vieläkään.

Ja jälleen marssi ohitsemme, nyt päinvastaiseen suuntaan kuin äsken, parvi ihmiskoneita, joista jokainen liikkui ihan samalla tavalla, samat käsien heilaukset; ei rävähdä yhdenkään silmä, ei elähdä ainoakaan kasvonpiirre. Tuonne he vihdoin katoavat kasarmilleen päin. Sinne päästyään kaiketi alkavat haastella äskeisestä huntista: mies se, joka parhaiten oli osannut nagaikkaansa käyttäen, ja nuori Mitjkahan se huimemmin muita oli sivallellut, mielessään kai tän-aamuinen tapaus kasarmissa; hän oli näet tänä aamuna jostain rikoksesta saanut viisikolmatta raipan-iskua.

Ja sitten käypi illastamaan tämä lauma, tyyneenä ja huoletonna. Ei nukuta vielä iltahuudon jälkeen kesäisenä yönä aromaan ruskea-ihoisia poikia. Balalaikka otetaan esille, ja huimasti tanssivat pihalla "kasakkaa" äskeinen aliupseeri ja nuori Mitjka.

Mutta tehtaan edustalla oli väkeä vielä ennallaan. Onnahtelevia, veristä päätään tai jäseniään piteleviä miehiä ja naisia kulki puoleen ja toiseen, horjahdellen, itkien, kiroillen. Muu kansa katseli heitä, voivotteli ääneensä ja silmiänsä risti.

Eri ryhmiä oli muodostunut maantielle ja tien varsille, ja jokaisen ryhmän keskustana oli joku raukka, joka ei enää omin voimin kyennyt liikkumaan.

Me lähenimme yhtä sellaista ryhmää tehtaan puoleisen maantien-ojan partaalla. Ojan pohjalla makasi vanhanläntä vaimo tainnoksissa ja hengitti paha-enteisellä korinalla. Hänen ääressään, kummallakin puolen, oli polvillansa kaksi nuorta, noin 18-20 vuoden iässä olevaa tyttöä, jotka nyyhkien ja sydäntä vihlovilla huudoilla koettivat henkiin herättää kasakkain raatelemaa äitiänsä.

Huomeneltain palajaa rääkätty väki kaiketi työhön, ken kykenee. Päällysmies, joku urjadnikka tai upraviiteli tai sotskoi, ottaa heidät vastaan samallaisilla kauniilla sanoilla kuin heidän osakseen tänäänkin tuli. Ja miehet ja vaimot ja lapset kumartavat päällysmiestä "vöitä möiten" ja menevät kukin osastoonsa ja ristivät silmänsä. Ja siellä asettuu rauhoitettu elävä kone voidellun kuolleen koneen ääreen. Suunnattomat höyrykoneet alakerrassa ulvahtavat, tuhannet akselit elähtävät kaikissa viidessä tai kuudessa kerroksessa. Hihnat kiinnitetään rattailleen, ja päätä huimaava, korvia särkevä kolina alkaa käydä. Mutta pilviä tavoittelevasta piipusta syöksee korkeuteen paksuja savupilviä, yhtyen vihdoin satoihin muihin samallaisiin, kunnes utuiseen verhoon viimein kietoutuu kauniin Nevan rannat virstain ja taas virstain alalla.

Viikon perästä ajaa kahdet komeat kaleskat tehtaan portista sisään. Upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi rientävät kilvan laskemaan alas astinlaudat tehtaan pelottaville tarkastajille. Pyylevänä, uljaana astuu ensimmäisistä kaleskoista alas lihava kenraali, toisista hieman laihempi luutnantti. Jumaloivan kunnioittavassa asennossa, lakit kourassa, seisovat korkeain esimiestensä edessä nuo kolme alamaistensa hirmua.

— Miten on? — kuuluu kenraalin komentava tiedustelu. Ja se lausutaan sellaisella äänenpainolla, ja sitä seuraa niin masentava, tulta iskevä katse, ett'ei sellaiseen vielä milloinkaan ole muuta vastausta tullut kuin:

Lähdetään tehtaan konttorille päin, kenraali edellä, luutnantti hänen vasemmalla puolellaan, puoli askelta taampana, mutta arvoisana takajoukkona, lakit kourassa ja vartalo jumaloivan kunnioittavassa asennossa, kulkee upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi.

Viimeksi mainitut saavat konttorissa ensin ankarat nuhteet siitä, että "buntin" ensinkään sallittiin syntyä.

— Vait! — jyrähtää esivallan huuto niin kovaa, että akkunassa lasit tärähtää. — Minä tiedän kaikki. Jos vielä kerran tapahtuu jotain tällaista, niin kavahtakaa itseänne! Minun ei ole tapana laskea leikkiä.

Upraviiteli kääntyy urjadnikkaan, silmillään toistaen hänelle kenraalin ankarat sanat.

Urjadnikka kääntyy sotskoihin, ääneti hänelle tiedoksi tehden saman julistuksen. Ja kovin tekisi urjadnikan mieli liittää vahvistukseksi jokunen kaunis sana tuosta suunnattomasta sanavarastosta.

Mutta sotskoi parka on jo kauan aikaa vavisten itsekseen rukoillut, että pyhä Miikkula, ihmeittentekijä, veisi ohitse myrskyn ja tuuliaispään.

— Yksi sananen vaan teidän ylhäisyytenne, — sanoo arasti upraviiteli, pää kallellaan ja suu sanomattoman makeassa asennossa.

— Sallikaa, teidän ylhäisyytenne, pitää huomenna tehtaalla juhlallinen jumalanpalvelus, ristinkulun ja laulajain kanssa.

— Ettekö suvaitsisi hiukan haukata? Matka on pitkä ja tiet pölyiset ja tällainen helle sitten…

— Hm. Olkoon menneeksi — sanoo kenraali armollisesti ja lisää sitten adjutantilleen:

— Comment? — kysäisee kenraali ja, vastausta odottamatta, lähtee viereiseen huoneesen, jonka ovella upraviiteli ja urjadnikka ja sotskoi seisovat jumaloivan kunnioittavassa asennossa.

Pöytä notkuu venäläisestä "sakuskasta": viinat, viinit, sammet, kaviarit, lohet, parsat, hanhi, ulkolaisilla lisillään, osterit, samppanjat.

Urjadnikka ja sotskoi eivät ole rohjenneet tulla sisään; he ovat jääneet etuhuoneesen. Upraviiteli yksin katselee, mitenkä mieluisia ovat ylhäisille virvoitukset.

Etuhuoneesta kuuluu liikettä ja puhetta. Upraviiteli rientää sinne ja palajaa pian takaisin, levottomuus kasvoillaan.

— Käytiin ilmoittamassa, teidän ylhäisyytenne, että muuan vaimo, tehtaan työväkeä, on kuollut. Meillä on sellainen järjestys, että jos joku sairastuu, tai, älä Herra saata, kuolee, niin samassa on annettava konttoriin tieto.

— On kaksi tytärtä, teidän ylhäisyytenne, toinen 18, toinen 20 vuotta vanha.

— Se on hyvä. Järjestys ennen kaikkea, — puhuu kenraali, hotkien ostereita.

Lieneekö Konnoita enää Pietarissa olemassakaan, en varmaan tiedä. Vanhat Pietarilaiset tuon nimen kyllä tuntevat, ja vastenmielisiä muistoja se heissä aina herättää.

Konnoi oli oikeastaan hevostori, syrjässä keskikaupungista, jonkun matkan päässä Nevskin luostarista. Se oli pysyväin hevosmarkkinain paikka ja semmoisenaan hyvin tunnettu Suomen rahtimiehillekin, jotka kävivät Pietarissa. Pahalta soivan nimensä sai se siitä, että siellä pantiin toimeen sen-aikuiset barbaariset rangaistukset.

Verisiin näytelmiin Konnoilla ei meitä lapsia kotoa koskaan laskettu, mutta usein me, kouristuvin sydämmin ja johonkin sohvannurkkaan hyyristyneinä, illan hämärissä kuuntelimme silminnäkijäin kertomuksia niistä. Eikä sinne mielikään tehnyt, sillä siksi hirveitä olivat jo kertomuksetkin. Sen sijaan osuimme välistä näkemään sitä kamalata kulkuetta, jossa vankeja kuljetettiin Konnoille. Nelipyöräisille suurille rattaille asetetulla korkealla lavalla istui onneton, joskus useampiakin, takaperin, kädet seljän taakse sidottuina. Sotaväkeä kulki edessä ja sivuilla ja takana, suuren väenpaljouden seuratessa kummallakin puolen, kadun käytävillä. Kovin tarkasti tähystelimme silloin joka puolelle, eikö missään näkyisi kaleskoita, kaksi harmaata hevosta edessä, kuski kultareunaisessa kauhtanassa… Oli näet Pietarissa kansalla aikoinaan semmoinen luulo, että jos keisari sattuu tulemaan tällaista Konnoille kulkevaa saattoa vastaan, niin saa vanki heti armon. Voi kuitenkin, jos nyt sattuisi keisari tulemaan!…

Viimeisen kertomuksen noista auto-daféoista Konnoilla kuulin noin 35 vuotta sitten eräässä Inkerinmaan pappilassa.

Seurakunnan kirkkoherra oli takavuosina palvellut Pietarin suomalaisessa seurakunnassa apulaisena ja — Venäjän lakien mukaan — ollut virkansa puolesta tuomarin ja lääkärin kanssa läsnä eräässä rangaistus-tilaisuudessa. Tuomittuna oli näet silloin muuan Inkerin Suomalainen, lutherilainen.

Tuomion luettua oli pyöveli, punapaita, — entisiä pahantekijöitä, jotka itse olivat aikoinaan saaneet samallaisen rangaistuksen, mutta sitten päässeet pyövelin ammattiin — astunut tuomarin ja lääkärin eteen ja röyhkeästi kysynyt: "Tapanko minä hänet tuohon paikkaan?" Nuhdellen häntä moisesta julmuudesta, olivat herrat pistäneet hänen kouraansa muutaman setelin ja pyytämällä pyytäneet häntä säälimään vankia. Pyöveli oli irvistäen kätkenyt rahat poveensa ja luvannut "armahtaa" häntä. Lupauksensa hän oli pitänytkin: moni sivallus tuolla hirveällä kurittimella, kolmihaaraisella, leveäsiimaisella ruoskalla, oli vain keveästi pyyhkäissyt onnetonta…

Tämä oli viimeisiä verisiä näytelmiä Konnoilla. Jonkun vuoden perästä sääsi suuri Aleksander II lain, joka lakkautti ruumiillisen rangaistuksen Venäjän keisarikunnassa. Todellisuudessa se ei vielä kumminkaan ole kokonaan poistettu. Yleinen rikoslaki tosin ei enää sellaiseen tuomitse, sotaväessä on entinen suunnaton rääkkäys lakannut, kouluissa ei ole enää vitsa opettajan ja kasvattajan alituisena ja useimmiten väärinkäytettynä apulaisena. Kunnanhallituksilla sitä vastoin — vankihuoneista ja rangaistuskomppanioista puhumattakaan — on yhä vieläkin oikeus tuomita ruumiilliseen rangaistukseen. Ja niinpä vielä tänäkin päivänä vinkuu raipat maaseuduilla koko tuossa suunnattomassa keisarikunnassa. Kansa huokaa tiedottomuuden pimeydessä, valistuksen ensimmäisten alkeittenkin puutteessa, ja kunnanhallitusten ja maalaispäällikköjen mielivalta heiluttaa huljaa sen ylitse…

Nykymaailmaa sanotaan, ja syystäkin, tuollaiseksi "nivellioimisen" maailmaksi, joka koettaa muovaella kaikki ihmiset jotenkin samaan malliin, konemaisiksi. Ja siinä se merkillisesti onnistuukin. Itsenäisiä, omaperäisiä luonteita näkee nyt yhä harvemmin. Samaa valitetaan meillä ja samaa kaikkialla.

Ihmiskunta on kuin yksi ainoa suuri puutarha, jota hoidetaan tuskallisen tarkalla huolella: jos yksikään puu pyrkisi muista toisenlaiseksi, omituisemmaksi, niin kyllä puutarhurit kätyreineen pitävät huolta, ett'ei se tapahdu. Pensaat leikellään ja keritään joko tasapäisiksi tai suppilomaisiksi tahi puolipyöreiksi, mutta samallaisia niitten olla pitää, ihan samallaisia. Jos luonnon luoma, nopeasti juokseva puro sattuisi tuon rabatin tai tämän rundelin kohdalle, niin se johdetaan uusille urille, tai viedään sen vesi kulkemaan maanalaisia ojia myöten. Suunnitelmaa vaan ei saa loukata, sillä se on puutarhurien yleisessä kokouksessa tehty ja sommiteltu ja äänten enemmistöllä ratkaistu, ja esivalta on sen vahvistanut.

Ennen vanhaan oli ihmiskunta kuin yksi ainoa humiseva salo. Siinä oli päivänpuoleisilla rinteillä halmeita, joissa kultainen vilja lainehti, ja siinä oli marjaisia ahoja ja mökkejä honkain keskellä. Mutta tämän ympärillä ja välissä ja edessä ja takana humisi salo, salo vapaa ja ääretön, joka puhalsi kultturin ylitse raikkaita henkäyksiään, sitä puhdistaen ja sen elinvoimia virkistäen. Sellaisella salolla kohosi moni honka ylös pyörryttävään korkeuteen. Mitä enemmän sitä myrskyt nuorena taivuttelivat, sitä lujemmin se vaan juurillaan juuttui kotoiseen maaperään, kunnes vihdoin kokkolintukin sen latvaan pesänsä rakensi. Sellaisella salolla välkkyi tyynipintaisia lampia, joitten kuvastimessa katselivat koivut ja haavat toisiansa ja itseänsä, mutta kukin omassa asennossaan ja vapaassa muodossaan. Sellaisella salolla…

Mutta eihän ollut aikomukseni aloittaa tuota vanhaa uutta virttä, joka entistä kiittää ja nykyistä laittaa. Sitä paitsi: kaikki vertauksethan ontuvat, ja minun vertaukseni puutarhasta ja salomaasta ontuu, huomaan ma, pahasti sekin. Eikä ole aikomukseni ottaa sankarikseni mitään salolla kasvanutta mastopuutakaan.

Varmaa vaan on, että itsenäisiä, omaperäisiä ihmisiä, niin sanottuja originaaleja, kaikkine ansioineen ja vikoineen, löytyy nyt maailmassa paljoa vähemmin kuin ennen.

Pietarin Suomalaiset ovat nykyjään "nivellioituneet" jo hekin, mutta 50- ja 60-luvulla oli heidänkin joukossaan varsin huomattavia originaaleja. Tuossa ne taas kulkevat ohitseni, nuo rakkaat, hauskat, supisuomalaiset ystävät, ja vanha sydän lämpenee, heitä katsellessani: jäntevä kirkkoherra Kaarlo Sirén; seurakunnan suntio Israel Kössi, mies peukalon pituinen; paljon hyvää nauttinut ja paljon kovaa kärsinyt suutarimestari Kristerson; kirkkokoulun vanha vahtimestari Lauri, joka tuskin koskaan lie ollut muuna kuin harmaapäisenä ja tutisevana ukkona, ja hänen uljas, kaartilaismainen, hyvin-arvoisa puolisonsa Mari Matvevna; Gostinnoi dvorin kauppias, Pietarin suurimpia humoristeja, suutarimestari Lange; vaskiseppä, litteraati Carl Pydén; varakas sangviiniko, valumestari Manninen; hieno, aristokraatinen kultaseppä-mestari Vänttinen…

Ja unohtaisinko sinut, vanha ystävä Grahn, sinut, jonka elämässä, täynnä puutetta ja levotonta hapuilemista, oli ainakin yksi onnellinen, täysin onnellinen päivä, jolloin sait olla Suomen "studenttina"! Muista ystävistä saanen kenties tilaisuutta näissä jutelmissa vielä puhua. Tämän jutelmani pyhitän sinulle.

Ukko Grahn — en tiedä, miksikä häntä sanottiin ukko Grahniksi, sillä ei hän ikänsä puolesta vielä oikeastaan tuota nimeä olisi ansainnut — ukko Grahn oli neulaseppä. Nykyjään, höyryllä käypien tehtaitten aikana, lienee koko ammattikunta jo olemattomissa. Hän oli, niinkuin lukemattomat muut, tullut poikasena Suomesta sinne ja pantu, arvatenkin sattumoisin, ilman pitkiä tiedusteluja, oppiin ensimmäiselle mestarille, joka tarvitsi opinpoikaa.

Sälli hänestä tuli, luultavasti hyväkin, niinkuin useimmista Suomalaisista siellä. Vielä vuosikymmen sitten olivat suomalaiset käsityöläiset erinomaisen suuressa arvossa Pietarissa. Suomalaisten rehellisyyttä ja taitoa oli ryssäin pakostakin tunnustaminen. [Lieneekö viime aikoma suomisyöjäin parjaukset ja yllytykset saaneet jotain muutosta tässä kohden aikoin, en osaa sanoa.] Mutta neulasepän ammattiin ei Grahn ollut luotu. Hän oli joutunut väärälle uralle. Hänelle ei ollut suotuna sitä onnellista sattumaa, niinkuin monelle muulle, että pappi tai nimismies tai muu hänen kotipitäjässään olisi huomannut pojan terävän älyn ja vilkkaan mielikuvituksen ja loppumattoman lukuhalun ja koettanut saada häntä kouluun. Hänestä tuli neulaseppä, mutta, siitä olen vakuutettu, opin tietä käytyänsä olisi hänestä tullut etevä pedagogi ja kirjailija, jolla olisi ollut sulka vuoroin kuin sametti, vuoroin herhiläisiä täynnä.

Niitä löytyy maailmassa niin paljo toisaanne kutsutuita ja toisaanne osuneita olentoja. Sattumatako sekin vain?…

Jo opinpoikana käytti Grahn kaiket väliajat omin päin oppimiseen, mikäli sen-aikuinen suomalainen kirjallisuus myöten antoi. Hänellä oli kumminkin se erinomainen onni, että oppi muitakin kieliä. Hän puhui, vähäisellä suomalaisella murteella, kolmea vierasta kieltä, saksaa, ruotsia ja venättä.

Omasta kokemuksestaan hän tiesi, kuinka suunnattoman paljo ihmiseltä puuttuu, kun hän on tiedon alkeitakaan vailla, ja näin heräsi hänessä vastustamaton halu päästä opettamaan seurakuntalaistensa pieniä lapsia. Näissä pyrinnöissä hän sai suurta kannatusta isälliseltä ystävältään, kirkkoherra Siréniltä.

Tästä merkillisestä patriarkasta kenties edempänä enemmän. Olkoon tässä vaan mainittu, että hän oli valpas sielunpaimen, erinomainen järjestyksen mies. Hän saattoi Pietarin suomalaisen Marian seurakunnan kukoistavaan taloudelliseen asemaan, jossa se vieläkin on. Sirén, joka kirjevaihdossa Lönnrotin kanssa käytti välistä nimimerkkiä Karl Suomalainen, oli innokas suomalaisuuden ystävä, yksi niitä "vanhoja rehellisiä", Uno Oygnaeus'en asetoveri seurakunnan ensimmäisen ja kymmeniä vuosia ainoan koulun järjestämisessä. Harvinaisen tarmokas hän oli, mutta itsepäinen, suomalaisesti itsepäinen, kenties vähän enemmänkin, kiivas ja lempeä samalla hetkellä, kitsas tässä ja antelias seuraavassa silmänräpäyksessä, aristokraati ja demokraati yhdellä haavaa. Miekkoinen, ken hänen suosiossaan oli, ja voi sitä, ken ukon armot menetti!

Sirén tunsi Grahnin hyvät lahjat ja vilkkaan luonteen jo rippikoulusta ruveten. Siitä pitäin oli hän kannatellut Grahnin lukuharrastuksia neuvoilla, vähin rahoillakin. Siréniä miellytti tuo omin päin opiskeleva suomalainen käsityöläinen, ja niinpä piti hän Grahnia erityisenä suosikkinaan ja kasvattinaan. Ja siinäkin oli Sirénillä oma kurssinsa: väliin hän neuvoi, opasteli, auttoi, väliin taas, aivan odottamatta, torui ja masensi ihan maan tasalle. Grahnin kerran arasti lausuma toivomus, jollakin tavoin päästä opettamaan Pietarin Suomalaisten lapsia, ei ollut ensinkään odottamaton ukolle, sillä hän piti erittäin hellää huolta seurakuntansa kouluista, ensinnäkin kirkkokoulusta, jossa, paitsi tavallisia kansakoulun aineita, opetettiin saksan- ja venäjänkieltä, ja samoin sunnuntaikoulusta, jossa suomalaisille opinpojille annettiin opetusta luvussa, kirjoituksessa ja laskennossa. Mutta samalla kuin Grahnin toivomus oli hänelle mieluista, katsoi hän tarpeelliseksi nöyryyttää suosikkiansa oikein perin pohjin, osoittamalla, kuinka vähän tietoja hänellä, opettajaksi pyrkijällä, oikeastaan oli. Hän rupesi tutkimaan Grahnia, ja siinä kävi, niinkuin käy tänäkin päivänä jokaisen, jota tutkija tahtoo kolhaista: tutkittava esiintyy sangen nolona. Ja Grahn joutui tässä tutkinnossa niin surkeasti ymmälle, että mies paralle kiertyi kyyneleet silmiin.

— Niin, niin, Grahn, hyvä ystävä, — puhui Sirén, päätään nyökytellen tapansa mukaan, — siinä näet nyt, kuinka vähän sinä itse tiedät ja ettäs paljon tarvitset vielä lisää. Ja niin se on jokaisen ihmisen. Minä olen vanha ja harmaapää, mutta tarvitsen joka päivä oppia. Eikä tuo taas ole yhtään mistään kotoisin, ettäs itket siinä ja tillität. Mikä Suomalainen sinä olet? Pure hammasta ja ponnista kahta enemmin ja lue ja opi. Mutta mitä nyt sinun opetustoimeesi tulee, — lisäsi Sirén ja astui Grahnin luokse, — niin kyllä minä otan sinut apuopettajaksi tänne meidän sunnuntaikouluun jo ensi sunnuntaista. Toimita tehtäväsi visusti. Aloita työsi aina hiljaisella huokauksella Jumalan tykö ja päätä toimesi samalla tavoin; silloin pitää sinulla oleman siunausta työssäsi, joka on oleva hyödyksi meidän kansalaisille ja kunniaksi Jumalalle. Kuinkasta veisaamme: "Ann' minun viriäst' kaikk' virkan' työt tääll' tehdä… O Herra armos lain', Ett asian' toimitan Juur toimellisest' ain' Ja sinua kunnioitan." Muista se: "joka vähän päälle on uskollinen, hän pannaan paljon päälle."

Sirén syleili holhottiaan, ja se, joka nyt sai kyyneleitä silmiinsä, oli Sirén.

Grahn antautui kaikella lämpöisen sydämmensä voimalla tähän uuteen sivutehtäväänsä. Niin, sivutoimi se kyllä oli, mutta senpä ympärillä pyörivät yhtä mittaa hänen ajatuksensa viikon varrella: mitenkä tuo ja tuo seikka olisi saatava pojille oikein selväksi, ja eikö tuota kovan onnen kertotaulua saisi vähän helpommin heidän päähänsä. Noin se pitäisi käydä, niinkuin nupin lyöminen stiftiin, noin, noin, noin. Ja väliin kävi vasara hyvinkin huimaa vauhtia, mutta kun ei stifti yksinomaa ollut hänen huomionsa esineenä, niin usein, valitettavasti liiankin usein, luiskahti vasara hieman vinoon, ja silloin tuli — "suutari". Nämä "suutarit" tekivät sen, että viikon palkka oli tällä erää pienempi, eikä erotusta suinkaan korvannut se 50 kopekan palkka, mikä sunnuntaikoulusta maksettiin kolmen tunnin työstä.

Pienempi oli palkka tällä erää, eikä se enää entiselleen kohonnutkaan. Se ammatti, johon Grahn oli perin pohjin valmistunut, alkoi tuntua hänestä yhä enemmän vastenmieliseltä, ja siihen ammattiin, johon hän antautui kaikella rakkaudella, puuttui häneltä tarpeeksi edellytyksiä, voidakseen uhrata koko aikansa ja voimansa siihen. Se jokapäiväinen leipä, se jokapäiväinen leipä!

Emäntä, hiljainen ja vaatimaton, oli ensi alussa mielissään miehensä menestyksestä: eihän vainkaan ole jokapäiväinen ilmiö se, että sällismies pääsee opettajaksi. Entistä huolellisemmin hän silitti sunnuntaiksi miehelleen kauluksen ja maniskan ja valvoi, että parta tuli hyvin ajetuksi. Grahn oli aamulla itse kiilloittanut saappaansa, mutta — hyväinen aika — kapithan niissä olivat jääneet ihan harmaiksi! Kylläpä ne suutarin opinpojat siellä koulussa nauraisivat makeasti! Frans, kiltti poika! Ota joutuun ja kiilloita papan saappaat uudestaan; missä ei tule oikein kiiltäväksi, niin puhalla siihen ja sysää sitten taas harjalla. Entäs takki! Ethän sinä, pappa parka, ole sitä harjannut ensinkään! Harjasit muka! Kyllä te, opettajat, vaan ette osaa pitää ensinkään huolta ulkonaisesta ihmisestänne.

Ovessa vielä pistettiin maniskan nauhat takana kauluksen alle: muutoinhan olet justiin kuin se Tarponen, jolla nauhat aina törröttää niskassa kuin mitkäkin…

— Kyllä sillä meidän papalla on työtä ja puuhaa! Ei näet sunnuntainakaan saa lepoa, kun pitää olla opettajana.

Ensi alussa hän piti satunnaisena sitä seikkaa, että viikon palkka oli vähentynyt. Hänen täytyi keksiä erityisiä keinoja, saadakseen tulot ja menot pysymään tasapainossa. Ajan pitkään ei se kumminkaan onnistunut. Puotiin alkoi keräytyä velkaa, sillimuijalle samoin. Päälle päätteeksi nousivat hinnat Sennoilla [Heinätorilla, kaupungin suurimmalla kauppatorilla] sanomattomasti. Leipäkin vielä kallistui: ennen maksoi naula 1 1/2 kopekkaa, nyt 2. Miehen uusi, kunniakas ammatti alkoi kadottamistaan kadottaa viehätysvoimaansa käytännöllisen vaimon silmissä. Voi kuitenkin, että siitä meidän papasta piti tulla opettaja!

— Mitä se oppi sitten ihmistä auttaa, — puheli hän välistä naapurin emännälle, Heiskaskalle, — kun se ei anna edes suolaakaan leivän päälle!

Hän puheli siitä joskus hienoilla viittauksilla miehelleen, mutta Grahn, ideaalien mies, vakuutti tekevänsä maailmassa paljoa enemmän hyötyä opettajana kuin neulaseppänä.

— Mutta sinulla on perhe, joka myös tarvitsee yhtä ja toista, vaimo ja lapset.

Tuo oli korkea valtti Grahnillekin. Hän mietti hetken ja vastasi pateetillisesti:

— Lapsetko? Lapset ovat Herran lahjat, mamma kulta, — mutta lisäsi sitten kotvasen kuluttua, — voinhan minä jättää sen toisen kahvikupin pois, ja voin minä Millerin sijasta polttaa Tulinoviakin. Sillä tavoin säästetään, näet sä, ja säästäväisyys on yks' suuri avu ihmisessä, sillä Syrak sanoo…

Länteen Pietarista, Suomenlahdesta pistävän leveän poukaman rannalla sijaitsee suuri Lahdenkylä. Sen väestö on suomalaista, mutta kylä on rakennettu, niinkuin muutkin suomalaiset kylät Inkerinmaalla, venäläiseen tapaan: kahden puolen leveätä raittia, katua, ovat talot asettuneet rinnakkain. Kustakin talosta antaa kadulle asuinrakennuksen pääty sekä laipio portteineen. Pihan ympärillä on navetta, tallit ja muut ulkohuoneet, ja näitten takana alkaa peruna- ja kaalimaat y.m.

Kerran aamupäivällä alussa heinäkuuta 1869 astui kylään Petrovskin puolelta kaksi nuorukaista. Lakeistaan oli heidät helppo tuntea suomalaisiksi ylioppilaiksi. Toinen oli laiha, kalpeanläntä, silmälasit silmillä, ruskeat viikset ja pieni piikkiparta. Toinen oli varsin hyvänvoivan näköinen, melkein pullea kasvoiltaan, sileäleukainen, vasemman käden sakarissa kimalteleva timanttisormus. He olivat pietarilaisia kumpikin, s.o. Pietarissa syntyneitä. Nyt olivat he kansatieteellisellä matkalla.

Toinen heistä elää vielä. Toinen on jo aikaa sitten maannut Helsingin vanhalla hautausmaalla. Viimeksi mainitussa ylioppilaassa oli runoilijan alkua, mutta ensi yrityksiin hänen runoilunsa jäi. Savokarjalaisten ensimmäisessä albumissa on häneltä muutamia sieviä lyyrillisiä runoja, nimimerkillä K. Huusi. Sillä nimellä esiintyköön hän tässäkin. Kumppaliaan puhutteli hän Anteroksi.

Kappaleen matkaa kuljettuaan pysähtyivät he erään talon kohdalle, jonka avonaisessa akkunassa istui vanhanpuoleinen talonpoikais-eukko.

— Ah opettajaa! A vot ko työ määtte täst' etteepäi, nii sitt' tullee ensiks' kauppapuot, semmoine nyt melatsnoi lafka [ruoka- ja rihkamapuoti], ja sen vieress' on ruohonpäine kartano, nii siin' se opettaja ellääkii, ei siin' ruohonpäisess', a siell' pihan puolell' on toine kartano, niin vot siin' justii hää ellääkii.

— A mitäs herroi työ ootta, älkää pahaks panko? — uteli vaimo. —
Oottaks työ niit' poträssikköi [urakkamiehiä]?

— Ahaa, studenttiloi; vot nii! A mie ko luulin ens' hättää teit' niiks' poträätymiehiks. Niit' käi täss' viime viikoll' monnee errää. Tulliitha ne tuppaakii, mut pittiit niin pahhaa, niin pahnaa siivoo! Eikä hyö suomiikaa haastana kui minkä rummii sannoi vaa. Venättäsä vaa viskeliit.

— Myökö? Kyll' meill' miehet venättä ossaat, mut myö, vaimoväk', no sen verran vaa, jott'ei hurma myyvvyks saa. Marjon ja liuhkin [kerman] kaupass' toimee tullaa mitenkute, a mitäs myö muust'? Kyll'hä ne vällii nauraat meill' ja tshuhonkoiks haukkuut. A nää niinko saksalaiset herrasväet tääll' maahoviloiss' ja tuoll' Petrovskoiss' ja Jelaginass', sinne ko marjoi konsa käyt kaupa ja muuta mitä pittää, nii hyö ei naura. Sen näkkee simpaikass', mitk'on oikiita herrasväkkee, niinko parempii ihmisii. A ettäks työ käy tuppaa, Suomen herrat? Mie teill' kohvit keittäsin; mie tiijän, Suomen herrat päiväll' eivät tsaijuu juo.

— Kiitoksia paljo! Kyllä me päivemmällä käymme teillä ja muissakin taloissa. Nyt meidän pitäisi ensin tavata se opettaja.

— No kui tahotta; ko ei nyt, nii sitt' perästpäi. Miun miehein se on kylän staarosta, vai kui niit' siell Suomess' kussutaa? Vanhimmaks vai miks?

Ylioppilaitten ei ollut vaikea löytää ukko Grahnin asuntoa. Sen "ruohonpäise" talon pihalta astuivat he pienen tuparakennuksen eteiseen ja pysähtyivät. Tuvasta kuului määränperäisiä vasaran nakutuksia.

Tupa oli pieni, yksi akkuna vasemmalla sivulla, kaksi perällä. Sisustus oli hyvin yksinkertainen. Ensi silmäykseltä jo huomasi, ett'ei naisen käsi ollut täällä käynyt järjestelemässä. Vasemman akkunan luona, matalalla puutuolilla, omituisen alaisimen ääressä istui noin 55 vuoden vanha mies, vaskisankaiset lasit silmillä. Se oli Grahn. Hän kääntyi ja katsahti tulijoihin lasiensa yli ja siristi silmiänsä. Pian oli hän tuntenut vieraat.

Ja ukko Grahn hyppäsi pystyyn keveänä kuin sylfidi. (Sylfidi ei olisi kumminkaan kaatanut tuoliansa kumoon!) Ilosta loistavin, sanokaamme hehkuvin, silmin ja vapisevalla äänellä tervehti hän tulijoita.

— Terve, herrat! Tuhannesti terve! Mistä tulleekaan minulle se ilo, että saan tässä mökissäni tervehtiä kahta Suomen studenttia, vanhoja rakkaita ystäviä? Istumaan, istumaan, olkaa hyvä! Täällä on, niinkuin näette, kaikki siinä kunnossa kuin vanhan pojan asunnossa ainakin, taikka, paremmin sanoen, tällaisen suottalesken kuin minä. No sitähän se minun uneni viime yönä merkitsi! Olin olevinani ukko Sirén vainaan puheilla… Mutta istukaahan toki, hyvät herrat… tuo sohva on vanhuuttaan vähän heikko yhdeltä jalaltaan, mutta tänne näin, tänne näin… Niin, olin istuvinani vainaan luona hänen kabinetissaan. Äkkiä nousee vainaa ylös, nostaa sormensa ja sanoo: "Grahn, Grahn! Tänäpänä pitää senkaltaista sun tykönäsi oleman, jotas et ajatellutkaan ole." Aamulla olin tässä jo pahoilla mielin, että mikä se minulle nyt tapahtuu, — minä, näettekös, uskon unia, minä, — mutta tätähän se tiesi, juuri tätä. Ei siis mitään pahaa, vaan hyvää, kaikkein parasta. Grahn tervehtii majassaan kahta Suomen studenttia. Ja kuinka te olette voineet? Voi kuinka siitä on jo pitkä aika, kun viimeksi tavattiin! Ja kuinka vanhemmat jaksavat? Kuinka se sentään on riemullista nähdä, että meidän Pietarin Suomalaisten keskuudesta on noussut kaksi kaunista tainta, Suomen akademian studentteja!

Grahn oli puhunut kaiken tämän milt'ei yhdellä hengenvedolla. Vuodet olivat häntä kuluttaneet ja lunta hänen tukkaansa ja partaansa sirottaneet, mutta entinen vilkkaus oli jäljellä. Sanotaan entusiastien väsähtyvän ennen pitkää. Ei ainakaan Grahn tuota sääntöä vahvistanut.

— Kuudes vuosi on kulumassa siitä kuin Sirén vainaa toimitti tämän paikan minulle. Niin, täällähän minä elelen, matkani päässä. Tätä minä olin ikäni toivonut ja haaveillut, ja perillä on ukko nyt.

— Tiedättehän te, — huokasi Grahn, — ett'ei se opettajan toimi mitään ruusuilla tanssimista ole. Mitenkäs sitä latinaksi sanotaankaan… Sirén vainaahan se usein sitä toisteli… qveppiter juppiter pedagogiam, vai miten se lienee? Mutta saapihan tehdä työtä lasten kanssa, kansan lasten kanssa, ja se on pääasia. Mitäs näistä tämän maailman hyvyyksistä?

— Niin, — vastasi hän. — Minulla on tässä niin kovin pieni tupa asuttavanani… Ja siksi toiseksi tämä koulumestarin palkka… hätinä yhdelle riittää… Poika ja tytär alkavat jo vähitellen, Jumalan kiitos, panna omaa jalkaa pöydän alle… Ja vaimoni… no hän erinomaisen energillinen ihminen… kenraalska Schubert tarvitsi välttämättömästi taloudenhoidossa varmaa ja luotettavaa apulaista… Kenraalska Schubert on nimittäin hyvä ystävä rouva Sirénin kanssa ja jäseniä siinä rouvasväen seurassa…

— Te olitte jotain kalkuttelemassa täällä meidän tullessamme, — keskeytti Antero.

— Lupa-aikoina tässä vielä ajan kuluksi stiftejä kalkuttelen. Nykyjään on meidän työ jo lamassa. Tupakkarahat tuolla parahiksi ansaitsee.

— Mutta — puuttui Grahn taas äkkiä puhumaan — minähän tässä soitan suutani enkä muista vieraanvaraisuutta nimeksikään. Kuulkaa nyt, hyvät herrat! Saanko minä tarjota teille murkinaa? Mutta sen sanon edeltä kättä, ett'ei minulla ole muuta kuin leipää, silliä ja hapanmaitoa. Voin hyvyyttä en takaa.

— Kas se on oikein! Aivan kuin Elias Lönnrot, ihan justiin kuin Elias Lönnrot! Minä näin ukon kerran Sirén vainaan luona; herttainen mies, tuo suuri mies. Jaa, hyvät herrat, minä olen saanut kätellä Lönnrotia. Ihan tätä kättä on Elias Lönnrot puristanut, ja kuivettukoon tämä käsi, jos milloinkaan lakkaan Elias Lönnrotia rakastamasta ja kunnioittamasta!…

Siinä oli jotain lapsellisen kaunista, tuossa kylän-opettajan innostelussa. Mitä tuosta, jos syötkin leipää ja silliä etkä ota taataksesi voin hyvyyttä? Onhan Elias Lönnrot kerran puristanut kättäsi!

Itse keitti Grahn tuliaisjuoman, puuhaten ja hääräten aivan suunnattomasti. Lastut olivat märänlaisia, valkea ei ottanut oikein viritäkseen; piti puhallella yllykkeeksi. Grahn puhalteli posket pullollaan aivan vimmatusti, mutta pian joutuivat Kuusi ja Antero avuksi. Kesken puhalluksiaan haasteli Grahn, kuinka tämä nyt on vallan nurinkurista, että vieraat kahvia keittävät, mutta vieraitten mielestä tämä oli tavattoman hauskaa. Ja valtava kävi silloin kohina ja puhina opettajan takassa.

Seinäkaapista otti Grahn esille kuppivarastonsa, parahiksi kolme paria, yksi kuppi tosin korvaa vailla, sillä kissa, pakana, oli eilen keikkuessaan viskannut kupin lattialle. Niin, pokkailee tuossa vielä, junkkari, häntä pystyssä, eikä ole niitä miehiäkään… Kermakannussa ei ollut korvaa eikä paljo nokkaakaan; kermaa piti kaataa siitä erityisellä näppärällä tempulla laidasta. Lusikoita oli kaksi, ja ne annettiin tietysti vieraille; isäntä itse hämmenteli korvatonta kuppiaan kahvelilla, hieman nolona, mutta mainiolla tuulella.

— Parbleu! — huudahti Grahn, pannen liikkeelle viimeisetkin franskansa. — Parbleu! Tämä on oikeata studentti-elämää, stu-dent-ti-elämää, — uudisti hän, nauttien joka tavusta tuossa niin ihanalle soivassa sanassa.

— Kun tässä nyt kerran nautitaan tällaista akademillista vapautta, — sanoi Kuusi, — niin sallinette meidän heittää takit pois.

— On siinä akademillisessa vapaudessa sentään jos jonkinlaisia puolia, — jutteli Antero. — Minä muistan, tässä toissa vuonna yhtyi meitä neljä miestä yhdeksi asuinkunnaksi. Päivälliset söimme muualla, mutta aamiaiset ja illalliset oli meidän määrä hommata itse. Yksi meistä oli kotoisin Pieksämäeltä…

— Pieksämäkeläisiä sanottiin ennen vanhaan piimäpuntareiksi, — nauroi
Grahn.

— Niin niitä nytkin sanotaan. Hänelle oli kotoa pantu mukaan hirmuisen suuri sianpöysti, ja sen nojaanhan me rakensimme koko kuppikunnan menestyksen.

— Torilta ostatettiin matamilla voita ja leipää, ja sianlihan mukana piti tietysti olla sinappia kanssa. Näin sitä eleltiin ilman huolta huomisesta pari viikkoa. Illoin, aamuin syötiin voitaleipää ja Pieksämäen lihavata pöystiä ja pantiin sinappia päälle. Palan painikkeeksi oli väliin piimää, sitä Helsingin pitkää piimää, tiedättehän…

— Kyllä, kyllä minä tunnen tuon herkun, jota ei huoli kuin ottaa päästä kiinni, niin se tulee perässä vaikka minne.

— Juuri sitä. Väliin taas tuotettiin olutta Jeremohvin, sen ryssän, lafkasta.

— Mutta vähitellen alkoi voipytystä tulla pohja näkyviin, pöystistä piti jo leikellä niitä makeimpia paloja, luun läheltä, eikä kummakaan, sillä hävityksen työssä auttoi meitä yksi ja toinen kuppikuntaan kuulumatonkin civis.

— Ylioppilaitten yhteinen nimi on civis, — selitti Kuusi, — jokainen ylioppilas on civis, oikeastaan civis academicus, s.o. yliopiston jäsen, akademian kansalainen.

— Pahinta oli se, että samaan aikaan kuin muonat alkoivat tehdä lähtöään, olivat rahatkin tiessään. Sellaista sattuu, näet, välistä.

— Ja lopulta ei ollut jäljellä kuin leipää ja sinappia, eikä silloin muuta neuvoksi kuin otettiin leipää ja pantiin sinappia päälle.

— Sinappia leivän päälle. Voi pakana!… Mutta mahtaa teidän vaan olla hauska siellä Helsingissä!

— Mitä joutavia? Tälläpä nyt sitten väli, jos olisikin joskus niukemmalla muonalla! Mutta olla Suomen studentti, lakissa lyyry, niin — antakaas, kun taas katselen sitä — tuollainen ikuisen hengenvoiman emblema vai symboli, miten sitä oikein sanotaankaan… ja studeerata, studeerata kaikkia tieteitä, syventyä asiain ytimeen ja saada tietoja, paljo tietoja kaikilta aloilta, — kuinka ihanata! Käydä professorien luennoilla ja tehdä muistiinpanoja ja kantaa kirjastoista kotia kirjoja tuommoisia kantamuksia… sitten omassa kammiossa istua näitten paksujen kirjain ääressä… niitä on pöydällä, tuolilla, täytyy sängyllekin nostaa joku hyvin paksu teos, ja sitten tutkia tuosta ja tuosta ja tuosta ja tuumia ja mietiskellä otsa rypyssä, kunnes vihdoin se asia on selvillä… ja sitten taas uuteen, taas uuteen… Se on elämää se! Sitten käydään tutkinnot, filosofian maisterin ja filosofian tohtorin, ja sitten jakamaan muille, minkä ennättää. Ja hätäkös on jakaa, kun on mistä jakaa! Se on ihanaa…

Vanha entusiasti oli haltioissaan, ja tarkkaan, vakavina kuuntelivat häntä ylioppilaat.

— Kyllä niinkin, mutta katsokaas — ja Grahnin ääni aleni, — kaskenkin kaadantaan tarvitaan voimia, mutta niitä puuttuu Grahnilta. Minulla ei ole kirvestä, jolla kaataisin; vesurilla vaan katkon minkä vähän jaksan.

Ylioppilaat katsahtivat toisiinsa. Saavatko he aikoinaan kirveen, vai vesuriko vaan on oleva heillä aseena?…

Kylän pienen ravintolan, "trahteerin", edustalla istui illemmalla samana päivänä tuuhean tammen alla opettaja Grahn kahden ylioppilaan kanssa. Viimeksi mainitut olivat kutsuneet aamuisen isäntänsä illanviettoon, jonka olivat koettaneet saada niin helsinkiläiseksi kuin Lahdenkylän venäläiselle ravintolalle suinkin oli mahdollista: tuutinki, iltaruoka ja kahvia avec. Se oli sen ajan tapaa.

— Tällaista se mahtaa olla elämä siellä akademiassa, — puheli Grahn. — Päivät työssä, mutta illalla unohdetaan päivän helteet ja istutaan jossakin hyvien ystäväin parissa ja haastellaan yhteisistä toiveista ja iloista ja Suomenmaan tulevaisuudesta ja väliin lauletaan, ja tammi heilauttelee latvaansa, niinkuin tässäkin… puhtaasti suomalaisessa maaperässä tämäkin on kasvanut.

— Joutavia! — sanoi hän sitten. — Teillä on aina kesä. Suomen ylioppilailla on aina kesä. He ovat kesän lapsia, joitten ei syksyä sillen tunteman pidä. Eläkööt Suomen ylioppilaat! Heidän maljansa!

— Kiitoksia paljo! — sanoi Ruusi, — mutta ennen kaikkea eläköön ahkera ja omaa voittoa pyytämätön työ isänmaan hyväksi, ja koska tämä Inkerikin on palanen suomalaista isänmaata, sillä kansahan isänmaan muodostaa eikä rajat, niin omistan tämän maljan herra Grahnille. Eläköön innokas opettaja!

— Tämä on liikaa, hyvät herrat, — puhui hän väräjävällä äänellä, ja lasi piti sitä iloa hänen kädessään. — Pitipäs vaan sattua minulle onnellinen päivä, kolmasti onnellinen: saada vieraakseeni Suomen studentteja, olla heidän vieraanaan ja sitten kuulla heidän rakkaudella puhuvan ukko Grahnista, tästä vanhasta koulumestarista, joka on kyllä koettanut parastaan, mutta ei se pelkkä koetuskaan sitä yksistään tee. Wallin kertoo, että ennenkuin arabialainen lähtee pitkälle erämaan matkalle, tunnustelee hän, onko hänen kamelinsa kyttyrässä rasvaa tarpeeksi. Kasvattakaa, nuoret miehet, kamelinne kyttyrää lihavaksi; siihen on teillä tilaisuutta, — mutta ukko Grahnin kamelilla ei ole kyttyrässään rasvaa ollutkaan kuin hiukan vaan… ja loppuun… loppuun näkyy sekin vähä jo hupenevan.

— Ei mitään murheellisia muistelmia nyt, — sanoi Ruusi. — Olkaamme iloisia, toivossa iloisia!

— Niinkuin studentit, niinkuin Suomen studentit! — huudahti Grahn, ja apeus oli kuin pyyhkäisty pois.

— Mutta kuulkaas nyt — jatkoi Kuusi, joka alkoi jo huomattavasti vilkastua. — Mieleeni johtuu yksi ajatus, joka ei liene hullumpia. Mitäs sanoisitte, jos herra Grahn vielä jonakin kauniina päivänä suorittaisi — ylioppilastutkinnon?

— Terve ensin! Maljanne! — Ja nyt alkoi Kuusin crescendo. — Te luulette minun puhuvan pilaa. Mutta älkääs!

Ja nyt tapahtui, mitä nuorukaiselle usein tapahtuu. Hän saa kiinni jostakin kauniista aatteesta, jonka toteuttaminen on peräti mahdotonta. Mutta olisipa hauskaa, jos se onnistuisi. Ja onko se sitten niin mahdotonta? Siinä on ensinnäkin tuo seikka… oikeastaan varsin vähäpätöinen. Sitten tuo… hm… se on vähän pahempikin este, mutta kenties se saataisiin syrjään tuolla tavalla tai, vielä paremmin, näin… kyllä, ihan varmaan. Kaksi "varmaa" voittoa on siis jo saatu. Nuorukainen käy niistä yhä rohkeammaksi. Hän viehättyy aatteestaan ja tuntee siipiensä alla yhä enemmän ilmaa. Hän uskoo jo itsekin kaunista hourettaan. Ja näin hän rientää voitosta niin toiseen, kunnes on sankarina saapunut määränsä päähän.

Lennä, lennä, nuori mieli! Uinaile ja haaveile hetkinen keskellä elämän niin kolkkoa yksitoikkoisuutta! Pakene tuokioksi sinne, missä on pelkkää ikuista ihanuutta ja totuutta ja rakkautta! Sinun on siellä niin hyvä olla. Palajat pian taas, palajat tuskain ja kärsimysten maailmaan, mutta olethan toki kerran, lyhyen silmänräpäyksen, nauttinut niin puhdasta ja armasta. Suloinen maininki tuudittelee sua, pettynyttäkin, vielä kauan senjälkeen. Ja kenties sait sittenkin tuolta matkaltasi mukaasi jotain,

Lennä, nuori mieli, lennä! Tulee aika, jolloin entisen rajattoman mielikuvituksesi ala käy ahtaammaksi. Koetat vielä lentoon pyrähtää, mutta turhaan, sinä siipirikkoinen kotka! Sinun täytyy pysyä tässä todellisuuksien jäytävässä maailmassa viimeiseen kirvoitukseesi asti…

Ruusin aate ei ollut mitään korkealentoista; se oli mielijohde, oikku, mutta mahdoton haave silti. Hän viehättyi siitä kumminkin ja rupesi todistamaan, kuinka helposti se oikeastaan olisi saavutettavissa. Antero tunsi Kuusin luonteen. Olisi ollut armotonta pysäytellä hänen lentoansa, ja olipa niin ja näin, ett'ei hän itsekin joutunut Kuusin hypnosin alaiseksi. Häntä huvitti kovin se huima meno, jolla Kuusi katkoi pahimmatkin esteet.

Grahn osasi saksaa, ruotsia ja venättä. Siltä puolen siis asia selvä. Vähän kielioppia vaan, mutta se on mitätön asia. Terve! Latina sitten… no niin… se on varsin paha pykälä, mutta kun lukee vaan pääasiat, pääasiat, nähkääs, jonkun semmoisen peiakkaan johdolla, joka tuntee kaikki "knopit" — ja sellaisia peiakkaita löytyy kyllä — niin vuodessa on kymnaasin kurssi päätetty. Eläköön latina! Terve! — Matematika taas, no sellaiselle päälle kuin Grahnin, se on pelkkää leikintekoa. (Grahn kysäisi ohi mennen, miksikä laskentoa välistä sanotaan matematikaksi ja väliin aritmetikaksi.) Trigonometriassa taas on selvät kaavat Schulténin logaritmitauluissa: ei muuta kuin "puottaa" vaan. Eikös ole, Antero? No niin. Ja Antero saa olla herra Grahnin opettajana matematikassa. Eläköön! Terve!

— Terve! — sanoivat toisetkin ja kilistivät lasejansa. Tammi humahti heidän päänsä päällä…

— Historiassa, — jatkoi Kuusi loistavin silmin — on herra Grahnilla paremmat tiedot kuin meillä, ainakin paremmat kuin sinulla, Antero, joka alinomaa mulle valitat huonoa muistoasi. Mikähän sinusta, mies parasta, huonolla muistollasi mahtaa tullakaan! Terve! — huudahti Kuusi, käyden yhä iloisemmaksi ja kovempiääniseksi.

Grahn oli täydellisesti hypnotioitu. Nuo monenlaiset kirjat ne olivat Kuusin puhuessa lennelleet hänen sielunsa silmäin edessä keveinä kuin keijukaiset, hauskoina lukea ja helppoina käsittää. Ettäkö häntä vanhaa miestä kohtaisi tuo suuri onni: päästä Suomen stu-den-tiksi!… Vanha sydän löi niin kiivaasti, mutta niin keveästi… Ja hän saisi päähänsä lakin, jossa olisi lyyry, juuri tuollainen emblema tai symboli vai kuinka sitä sanottanee…

— Mutta — sanoi Grahn äkkiä, huolestuneena, — vielähän jäi pois yksi asia!

— Jaa, jaa, — puheli Kuusi voitostaan riemuissansa. — Kahden vuoden perästä luemme sanomalehdissä: ylioppilastutkinnon suorittivat eilen: … se ja se ja se ja se ja koulumestari Alfred Grahn Inkerinmaalta. Terve!

— Alfred Grahn Inkerinmaalta, — toisti hän toistamiseen ja nauroi ja itki yhteen menoon.

— Ja nyt juodaan veljenmaljat! — huusi Kuusi niin kovaa, että uninen passari, joka istui loitompana, pyyheliina olallaan, kavahti pystyyn ja juoksi sipsuttaen herrain luokse, tiedustaen, mitä pitää.

— Nitshevoo! Stupai! [Ei mitään. Mene!] — selitti Kuusi ja jatkoi. — Niin, nyt juodaan veljenmaljat. Suomen ylioppilaitten ei sovi teititellä toisiansa. Terve!

Jos vielä rahtunenkaan olisi Grahnissa ollut epäilystä, niin haihtui sekin vähä, kun Kuusi rupesi juurta jaksain kuvailemaan, kuinka siellä yliopistossa ylioppilaiksi pyrkijät, päätetyn tutkinnon jälkeen, kutsutaan tiedekuntain istuntosaliin, kuinka tutkijakunnan puheenjohtaja, professori Cleve, pitää heille tervetuliaispuheen (Antero muisti kyllä, että Cleven aineet oli äskeisestä ainetten kilpajuoksusta jääneet kokonaan pois), ja millä jyryllä vasta leivotut rientävät kultaseppäin luo ostamaan lyyryjä ja sitten lakkeja.

— Voi pakana sentään! — huudahti Grahn ilon huumauksessa. Ei hän enää ollut Lahdella, vaan Helsingissä ja kyseli kultasepältä, paljonko tuollainen lyyry maksaa.

— Kas niin, — määräili ylipäällikkö. — Pane päähäs, Grahn, tämä lakki! Antero, pane päähäs Grahnin hattu! Minä olisin antanut omanikin veli Grahnille, mutta se olisi hänelle liian suuri. Iso pää, nähkääs, vähä mieltä… Jaa, veli Grahn, — jatkoi Kuusi juhlallisesti eikä hän yhtään tällä haavaa epäillyt, ett'ei Grahn ole vast'ikään suorittanut ylioppilastutkintoa. — Veli Grahn! Sinä olet nyt ylioppilas eli, niinkuin itse vanhan tavan mukaan mieluummin sanot, studentti, joka merkitsee tutkiskeleva, joka tulee latinalaisesta sanasta studeo, studere, joka on suomeksi: tutkiskella. Pidä huolta, ettäs teet lakillesi kunniata! Se on valkoinen ja puhtoinen, ja samoin pitää Suomen ylioppilaan elämän ja kaikkein hänen pyrintöjensä oleman aivan valkoisia, sillä se on puhtauden merkki, tuo valkoinen lakki, ja niinkuin se on valkoinen, niin pitää sinunkin oleman va-va-valkoisen.

Kuusi oli ilmeisesti väsähtynyt, mutta Grahnille kävi täysiarvoisesta kullasta kaikki, mitä hän tänä iltana Suomen studenttien suusta kuuli.

— Minä en ole mikään puhuja, — vakuutti Kuusi, sangen tarpeettomasti, — mutta minä pyydän ja vaadin, että Antero pitää puheen, ja kun hän pitää puheen, niin meidän pitää saada nähdä, että se on puhe, sillä hän osaa pitää hyviä puheita. Minä muistan, kun hänen kerran piti pitää puhe…

— Ei tässä mitään puheita enää tarvita, — vastasi Antero, — sillä tämä ihana kesäinen ilta itsessään ja nämä kolme Suomen ylioppilasta ovat kaikkein paras puhe. Nyt lähdemme tuonne rannalle Suomenlahden, vastaan-ottamaan nousevaa päivää. Kas tuolta koillisesta sarastaa aamu.

— Niin, sinne lähtee tästä ko-ko-kolme Suomen studenttia! — suostui
Kuusi.

— Niin, kolme Suomen stu-dent-tia, — vahvisti Grahn, otti lakin käsiinsä ja ihaili lyyryä hetken aikaa. Vihdoin painoi hän lakin päähänsä uljaasen, keikailevaan asentoon.

Lahden rannalla istuu kivillä kolme Suomen ylioppilasta. Onnellisin on heistä Grahn.

Rasvatyyneenä kuultaa merenpinta. Kaukana molahtaa hauki tai haukkoo ilmaa vallaton särki, tehden virejä veteen. Pohjoisempana lepikossa laulaa vielä viimeisiä säveleitään satakieli. Kaukana Suomenlahden vastaisella rannalla kohoaa idän hiilakkata taivasta vastaan kuuluisa Tuutarin mäki. Sieltä kirkastuu taivas, puhdas ja pilvetön, hohtaa purppurassa ensin ja pukeutuu kultaan sitten, meren syvyyksiä myöten julistaen päivän ruhtinattaren tuloa, Jelaginan niemekkeillä kukkuu käki, pyhä lintu.

Rannalla on vene. Ystävykset lykkäävät sen vesille ja astuvat siihen. Parilla airon vedolla poistuu vene hyvän matkaa rannasta, kauniita laineita sivuillensa jättäen. Äsköinen kuohuileva innostus on antanut sijaa hiljaiselle hyvälle ololle. Siinä he haastelevat, Suomenmaata muistellen ja parasta sen tulevaisuudelle toivoen…

Kaksi heistä ei nähnyt isänmaan taivaan synkistyvän. Kolmannen on vielä määrä surra kansansa sydänsuruja. — — —

Vene ei liiku. Tyyni on meri. Grahn katselee veneen laidan yli alas veteen. Hän näkee siellä harmaassa päässä valkoisen ylioppilaslakin: keväinen unelma seppelöi syksyistä todellisuutta…

Grahn parka! Näinkö lyhyt oli sun kaunis unesi?… Mutta olihan se niin kaunis!…

Unen helmassa lepäjää vielä komea kaupunki. Siellä täällä vaan joku myöhästynyt vaeltaja kiiruhtaa kotiansa tai joku hämärä, epäiltävä henkilö koettaa puikahdella syrjäkatuja pitkin, välttääkseen polisimiesten huomiota. Siellä täällä torkkuu ajuri troskainsa peräistuimella, ja laiha hevonen, alahuuli lerpallaan, torkkuu sekin. Kaukana kuuluu rattaiden kolinaa: toksovalainen maitomuija siellä kuormallaan kulkee, ennättääkseen tuonne kauas Kolomnan puolelle.

Kaupungin duuman, maistratin, tornissa vedetään äkkiä ylös muutama musta pallo. Ne tietävät tulipaloa. Tuokion perästä kiitää ratsumies pitkin puulla laskettua Nevskin katua, kiiltävä vaskikypärä päässä. Se on palokunnan tiedustaja, esiratsastaja. Kohta hänen perässään ajaa palokunta neli-, kolmi- ja kaksivaljakoilla ruiskuineen, tynnyreineen, tikapuineen, hevoset kaikki yhdenkarvaisia, miehet totisina, tuimannäköisinä, harmaat takit yllä ja vaskikypärät päässä. Kumeasti kolisevat raskaat rattaat (siihen aikaan vielä ilman linjaaleja) puisella kadulla. [Suuri osa Pietarin pääkatua, Nevskin "prospektia", on laskettu kuusitahkoisilla, 8-12 tuumaisilla pölkyillä.] Uninen ajuri kavahtaa pystyyn; hänen laiha hevosensa hörhistää korviaan ja kadehtien katselee uljaita, hyvin syötetyitä kruununhevosia: tekisihän sitä tässä työtä toinenkin, jos olisi ruokaa piisalle asti.

Muutamasta portista pilkistää ulos piharenki, haukotellen ja niskaansa raapien.

Eikä viitsi mies edes astua ulos kadulle, nähdäkseen duuman torniin vedetyistä palloista, missä kaupungin-osassa tulipalo on. Eihän se ole omassa eikä naapuritalossakaan.

— Käskis tässä vielä tiedustelemaan, missä palaa, kun on tulipaloja harva se päivä, välistä kahdestikin yhtenä päivänä.

Hän vetäytyy porttikäytävään ja menee vahtikojuunsa, pimeään, kylmään, likaiseen. Se ei suuresti eroa koirankoppelista muun kuin kokonsa puolesta.

— Ei ole kiirettä. Tänään on gardavoina (polisimiehenä) Jermolai, ja Jermolai on hyvä mies: hänelle kun pistät riunan [10 kopekkaa] kopraan, niin hunsvotiksi vaan sanoo ja roistoksi ja ohi menee. Se on hyvä mies.

Mutta tuolla toisella kadulla on polisina hirmuinen mies, Arteemi. Hän on jo monasti panettanut piharengin tshastiin [vahtikonttoriin] ja toimittanut hänelle viisikolmatta.

Piharenki kiiruhtaa kadulle jo ennen Arteemin tuloa ja lakaisee täyttä vauhtia, nostattaen paksuja pölypilviä. Keväinen aurinko kimaltelee kirkkojen ja tornien kullatuilla katoilla, pistäytyypä alas kaduillekin, missä korkeilta kivikartanoilta niin alas pääsee. Siellä, mihin ei päivä osu, kiirii pöly sakeina parvina ylös, laskeutuakseen hetken päästä jälleen, mutta yhä laajemmalle, yhä laajemmalle. Minne taas aurinko pääsee säteitään heittämään, siellä astuu jokainen pölynhitunenkin näkyviin. Kuinka niitten on tuskallista olla, kun valo paljastaa kaikki niitten saastat ja loat! Ne kimmurtelevat ja kiertelevät ja epätoivoisessa vimmassa käärmeilevät syrjään, syrjään pois tulisen, kirvelevän valon tieltä, siimekseen. Siellä ei heitä kukaan näe; siellä saa rauhassa myrkyttää ja tappaa! Niin, kas tuolla aukaisee pian nuorukainen jälleen akkunansa, hengittääkseen aamun raitista ilmaa, — kiiruhtakaa sinne valmiiksi akkunalaudalle ja tunkeutukaa ensimmäisten hengenvetojen mukana hänen rintaansa! Oletteko nyt tyytyväisiä, te hornan henkien orjat, pimeyden palvelevaiset peikot tuossa suuressa, kauniissa kaupungissa?… Voinetko, aurinko armas, voinetko milloinkaan saada näkyville kaikkea sitä kurjuutta ja kehnoutta, millä itsekkäisyys, voiton ja vallan himo ja heikomman sortaminen niin suurella menestyksellä asioitansa ajaa? Voinetko milloinkaan tuoda valoosi kaikki ne kärsimykset ja tuskat, joissa heidän uhrinsa taistelevat kovia taistelujaan, epätoivoisia? Vai loppumattomiinko sun säteittesi tielle korkeita kartanoita rakennellaan?

Suomen kirkkokartanon sisäpihalta astui kadulle nuori, vaaleaverinen mies, silmälasit silmillä. Hänen yllään oli hartioille keveästi viskattu levätti, jonka alta rinnalla näkyi lumivalkoinen papinkaulus mustalla talaalla. [Inkerinmaan ev. lutherilaisten pappien puku.] Uninen portinvartija nousi penkiltään pystyyn ja paljasti kohteliaasti päänsä.

Nuoren papin perässä kulki venäläinen talonpoika, niinivirsut, laptit, jalassa. Sekä jalkineet että koko pukukin lakkia myöten olivat punervassa tomussa. Hänet oli helppo tuntea lotjamieheksi noilta suurilta, paljon vetäviltä tiililotjilta, harkoilta, joita Nevalla kuljetetaan hinaajalaivain perässä, mutta kanavissa sauvomalla.

— Onko sinne hyvinkin pitkä matka? — kysyi pastori huonolla venäjänkielellä.

— Nikák njets [ei suinkaan], — vastasi toinen, lakkiaan kohottaen. — Pieni pyöräys vaan. Tästä ensin Nevskiä myöten Anitshkinan sillalle, siitä oikeaan Semenovskin sillalle ja siinä sillan korvassa se sitten justiin onkin.

Sen verran tunsi pastori jo Pietarin kaupunkia ja sen verran venäläistä musikkaa, että hän arvasi matkan — aivan oikein — jotenkin pitkäksi.

Hän käski musikan tilata ajurin. Uninen "Vanjkka" heräsi kutsusta, kiipesi etuistuimelle ja ajoi heidän luokseen. Hän huomasi edullisen hetken olevan käsissä: muita ajureita ei ollut, siis piti kiskaista kolminkertainen hinta. Lotjamies rupesi tinkimään, mutta vaikeni äkkiä, saatuaan ajurilta salaperäisen silmän-iskun.

Lotjamies kursaili kauan aikaa, ennenkuin suostui istumaan hengellisen herran viereen. Hän sovitti itsensä vihdoin, niin kapeana kuin suinkin, puoleksi istuvaan, puoleksi seisovaan asentoon.

Kauan kesti ajoa, kunnes rattaat vihdoinkin pysähtyivät Fontankan varrella erään tiililotjan kohdalle.

— Olkaa hyvä, astukaa vähän edemmäs, tuon toisen rantalaudan kohdalle, — sanoi lotjamies, jääden itse vielä ajurin kanssa jotain haastelemaan.

Ajuri pisti hänen kouraansa vaskirahan, hyvikkeeksi siitä, ett'ei viimeksi mainittu äskön ollut jatkanut tinkimistään. Kätyri sai mielestään liian vähän ja lausui hänelle pari kolme aitovenäläistä "hyväilysanaa". Ajuri käänsi hevosensa ja tervehti toveriaan yhtä armaasti.

Lotjamies pudotti roimahousujensa taskuun ajurilta saamansa kolmen kopekan rahan ja kiirehti pastorin jälkeen.

— Tänne näin, tänne näin, olkaa hyvä! — huusi hän pastorille, joka jo oli ennättänyt mennä ohi oikean kohdan.

Kanavan laidassa oli kaksi lotjaa rinnatusten. Saattaja astui kapeita lautoja myöten ensimmäisen yli toiseen. Pastori seurasi perässä.

Hän meni lotjan peräkannelle ja laskeusi siellä pienenpuoleisesta aukosta alas jonkinlaiseen kajutantapaiseen. Kajutasta alkoi kuulua ääniä. Vähän ajan perästä tuli sieltä ylös muutamia vielä likaisempia lotjamiehiä. Haukotellen he katsoivat unisilla silmillään vierasta pappia. Saattaja tuli hänkin ylös.

— Olkaa hyvä, käykää tänne! Sairas on täällä. Kyllähän tässä on vähän ahtaanlaista, mutta mitäs tehdä!

Vaivoin astui pastori kajutan kapeasta aukosta alas. Hänen valoon tottuneet silmänsä eivät ensi alussa osanneet oikein erottaa esineitä tässä matalassa komerossa. Perällä oli kyllä kaksi parin neliökorttelin suuruista akkunaruutua, mutta kovin riittämätön oli niittenkin päästämä valo ulkoa tulleelle. Keskellä kajuttaa oli pieni pöytä ja siinä tietysti ryssälle niin rakas samovaari (teekeittiö), teekannu ja pari lasia, ilman vateja ja lusikoita. Seinuksilla oli kolmella puolen laveri, johon 5-6 miestä saattoi sopia makaamaan. Likaiset ryysyt peittivät laverin.

Perimmäisellä vuoteentapaisella makasi kalpea mies. Pastori astui hänen luokseen.

Sairas oli noin 30 vuoden maissa. Hän oli tavattoman laiha ja kalpea; poskipäät vaan punoittivat ja yhdessä palavain silmäin ja tempovan hengityksen kanssa tiesivät kovaa kuumetta. Hänen yllään oli samallainen puku kuin muillakin lotjamiehillä, päällystakkia vaan vailla. Pieluksen alla — ainoan koko komerossa — oli joku ruskea esine. Pastorin silmä oli jo alkanut tottua hämärään. Hän katsoi tarkemmin tuota esinettä ja huomasi sen olevan nahkakantisen Uuden Testamentin.

— Sairas olen enkä tältä vuoteelta enää nousekaan. Nyt on jonkun aikaa tuntunut vähän helpommalta, mutta pian palajaa tuskat taas. Huominen päivä minulle tuskin enää koittaa.

Sairas ei puhunut tavallisen, oppimattoman työmiehen tavalla. Sen huomasi pastori kohta ja seurasi erityisellä mielenkiinnolla hänen heikkoa, mutta selvää puhettansa.

— Minun on sääli teitä, pastori, — jatkoi sairas, — että olen vaivannut teitä tämän pitkän matkan tähän, lian ja saastan sekaan.

— Älä välitä siitä, rakas veli; minulle tämä on rakasta tointa; olen onnellinen, jos voin sinua tukea ja lohduttaa.

— Min, pastori; sitä minä teiltä juuri pyydänkin ja sitä varten olen rohjennut kutsua teitä. Minä tarvitsen paljon anteeksiantamusta.

Ja niin alkoi tässä hämärässä kajutassa hiljainen keskustelu sairaan ja papin välillä. Tämä oli yksi niitä ratkaisevia hetkiä elämässä, jolloin ihminen tietää jättävänsä tänne kaikki, joko elämän täynnä työtä ja työn hedelmää tai elämän täynnä nautintoja ja hyviä päiviä tahi elämän täynnä taisteluita ja tuskaa. Ja niin erillaisena tuo hetki lyö! Kelle silloin aukenee uusi, tuntematon maailma valotonna, kammottavana, kelle kirkkaana, ihanana… Toinen on toivonut sitä koko elämänsä, kuni armasta päivän nousua ja nyt, nyt, kun uudelle taipaleelle olisi lähdettävä, kauhistuu äkkiä, ja hänestä tuntuu kuin kaikki, mistä ennen oli kiinni pitänyt, nyt kerrassaan pettäisi. Jalkain alla ennen niin luja maa huojuu ja horjahtelee. Toinen on kauhistuksella ajatellut lähtönsä hetkeä ja koettanut saada sitä mielestään yhä kauemmas ja kauemmas, mutta nyt, nyt tuntee äkkiä ennen käsittämättömän rohkeuden ja rauhan. Toinen näkee odotustensa ihanan täyttämyksen lähenevän; toiselle lyö kaikki pimeäksi. Kuinka erillaista, kuinka erillaista!… Ja ken ottaa tutkiaksensa, mitä kaikkea on aikoinaan liikkunut siinä sydämmessä, joka nyt viimeisiä kertojaan sykähtelee? Miekkoinen, ken viimeiset huolensa ja toivonsa voi uskoa ystävälle, tuttavalle, maanmiehelle, jolla on rahtunenkaan lapsen-uskoa sydämmessään…

— Minä näen pieluksesi alla Uuden Testamentin. Oletko viljellyt
Jumalan sanaa?

— On ollut aikoja, jolloin olen ahkerastikin lukenut sitä, ja on kulunut vuosikausia, ett'en ole kirjaa avannutkaan. Kun minulla on ollut hyviä päiviä ja huoletonta aikaa, silloin olen unohtanut tämän kirjan. — Sairas otti sen vapiseviin käsiinsä. — Ja kun kovin raskasta on ollut ja vaikeata, en ole siihen silloinkaan kajonnut. Mitä lienevät muut maailmassa kokeneet, en tiedä, mutta itsessäni olen ainakin huomannut sen, että ylenpalttisessa onnessa, niinkuin ponnettomassa kurjuudessakin ihmiseltä puuttuu voimaa uskomaan ja rakastamaan.

— Pastori hyvä! Minä soisin nyt, ett'ei minulla tätä kolmen vuosikymmenen pituista elämää olisi ollutkaan, vaan että olisin lapsi jälleen ja tietäisin ja uskoisin vaan sen, mitä ennen lassa äidiltäni opin.

Sairas loi kuumeisen katseensa pappiin, ikäänkuin tiedustellen, mitä muuta vielä tarvittaisiinkaan, ja vastasi sitten tyyneesti:

Aamun aurinko heitti säteitään kajutan kapeista akkunoista sisään. Ne lankesivat sairaan kasvoille.

Hän makasi siinä entistään levollisempana. Hengitys vaan oli yhtä tempovaa kuin ennenkin.

— Olisiko sinulla jotain erityistä sanottavaa? — kysyi pastori hetkisen kuluttua.

— Ei mitään varsinaista, vaikka elämäni on ollutkin sangen kirjavaa. Yksi asia minua kumminkin painaa. En ole vuosikausiin antanut itsestäni mitään tietoa äidilleni. Minulla ei ole ollut siihen rohkeutta. Valehdella hänelle en ole voinut; sanoa suoraan, kuinka kurjaa elämäni on ollut, väliin kovassa työssä, väliin juopumuksen huumauksessa, — se olisi saattanut hänelle vaan mielipahaa. Siksi olen ollut kokonaan kirjoittamatta. Se on pelkurimaisuutta, sen tiedän, mutta sellainen heikko raukka olen ikäni ollut. Nyt tunnen sydämmessäni sekä rauhaa että rohkeutta; nyt olisin valmis kirjoittamaan, mutta se on liian myöhäistä nyt. Pastori, elääkö teidän äitinne?

— Sitten rohkenen pyytää teitä kirjoittamaan äidilleni minun viimeiset terveiseni. Minä olen varma, että hän antaa minulle anteeksi, niinkuin Jumalakin on tehnyt. Minä koetan muutamin piirtein kertoa teille elämäni vaiheet. Minulla, sen tunnen, on vielä muutama hetki jäljellä.

Hän oli varakkaan talollisen poika Savosta. Kävi Kuopion ala-alkeiskoulun ja pari luokkaa ylä-alkeiskoulua siellä. Joutui sitten huonojen toverien seuraan, jossa hän, muutoinkin heikkoluontoinen nuorukainen, horjahti ja joutui väärille teille. Ja sitten seurasi tuo elämässä niin tavallinen, mutkikas, alas alhoihin viepä tie, jota niin moni nuorukainen on käynyt, väliin päästen jonkun kummun kuvetta kiipeämään vähän korkeammalle, mutta sitten taas joutuen yhä alemmas, sydämmessä ainainen poltto ja tuska. Ei siinä tarvitse olla varsinaisia pahantekoja, rikoksia maallisia lakeja vastaan, mutta sittenkin on siinä niin paljon ulkonaista sekä sisällistä rappiota, että sellainen elämä tuntuu yhdeltä ainoalta suurelta rikokselta. Ja lopulti se lamaa miehessä viimeisenkin tarmon ja tympeyttää elämäntoivon ja elämänhalun.

Isä kuoli aikaisin. Talo jäi hoitajaa vaille. Poika joutui maailman teille, ollen milloin käräjäkirjurina, milloin polisina, milloin rantajätkänä. Kurjuus alkoi varsinkin siitä pitäin kuin hän viisi vuotta sitten päätyi Pietariin.

Varsinaiset, taitavat työntekijät saavat Pietarissa kyllä toimeentulonsa. Seikkailijat ja hämärät olennot, joitten onnistuu saada "tuttavuuksia", voivat joksikin aikaa päästä hyvinkin helpoille päiville, varsinkin kun eivät pidä perinjuurista rehellisyyttä minään välttämättömänä hyveenä. Mutta rehellinen mies, joka ilman varsinaisia toimeentulon edellytyksiä aikoo siellä elättää itseänsä satunnaisilla töillä, joutuu ehdottomasti kurjuuteen.

Monien seikkailujen perästä tuli hän eräässä syrjäisessä ravintolassa Viipurinpuoleisessa kaupungin-osassa ("Viipurporin puolella", niinkuin Pietarin Suomalaiset sanovat) tuttavuuteen kahden varsin omituisen ja epäiltävän miehen kanssa. Nämä tarjosivat hänelle palvelusta kahden nuoren venäläisen herran luona, "hyvin ylhäistä sukua". Tehtävänä olisi vain kiilloittaa kengät, puhdistaa vaatteet ja viedä aamulla samovaari sisään, muuta ei juuri mitään, sillä herrat ovat ainoastaan yötä kotonaan. Palkkaa 15 ruplaa kuukaudessa. Hän suostui ja, leivätönnä, koditonna, suostui mielelläänkin.

Ensi alussa oli hän varsin tyytyväinen paikkaansa. Vähitellen alkoi hänen isäntäinsä luona käydä vieraita, jotka tulivat myöhään illalla ja lähtivät pois vasta aamuyöstä. Vieraitten joukossa oli erittäin hienosti puettuja herroja ja naisia, mutta oli sellaisiakin, joita ulkoasunsa puolesta sanotaan "puolivillaisiksi". Omituiselta hänestä tuntui, että vieraat ja isännät nimittelivät toisiansa ristimänimiltä, usein ilmeisesti tekaistuillakin. Kokouksia yösydännä ruvettiin pitämään yhä useammin. Keskusteluja pidettiin vuoroin franskankielellä, jota kertoja ei lainkaan ymmärtänyt, vuoroin venäjäksi, jota hän oli jonkun verran oppinut. Kokoontuneet haastelivat kyllä enimmäkseen hiljaisella äänellä, mutta väliin innostuivat he, ja silloin kuuli hän eteisen takana olevaan komeroonsa usein mainittavan "kolmatta osastoa" ja "Trepowia".

Muilta saman talon palvelijoilta rupesi hän tiedustelemaan, mitä tuo kolmas osasto on, ja mikä mies on Trepow. Siinä hän sai tietää, että kolmas osasto on se toimituskunta keisarin kansliassa, jonka tehtäviin kuuluu salaisten valtiovehkeitten ilmi saaminen ja joka laajan tiedustelujärjestelmänsä kautta pitää silmällä kaikkia, vähänkin epäiltäviä henkilöitä. Samoin sai hän kuulla, että Trepow oli silloinen Pietarin yli-polisimestari, erinomaisen valpas ja tarmokas mies. "Mitähän väkeä ne sinun herrasi oikeastaan ovatkaan?" oli muuan vanha palvelija sanonut. "Kun eivät vaan olisi nihilistejä. Katso vaan, ett'es joudu kiikkiin. Jos pölisi saa heistä vihiä, niin olet myöty mies sinäkin. Ja jos taas ilmoittamaan menisit, niin pian sun päiväsi olisivat luetut."

Nihilistejä! Tuo sana soi niin kamalalta hänestä. Mitähän, jos hän todellakin palvelee sellaisia herroja, jotka väjyvät hallitsijan henkeä, tuon suuren hallitsijan, joka rakkaudellaan ja oikeusmielisyydellään on hankkinut itselleen niin kuluttamattoman muiston Suomenkin kansan sydämmessä?

Samassa määrin kuin kokoukset kävivät yhä tiheämmiksi, yhä salaperäisemmiksi, samassa määrin kasvoi hänen levottomuutensa. Päivä päivältä vakaantui hän siinä tiedossa, että hän oli joutunut sellaisten palvelukseen, joilla ei ollut hyvä mielessä.

Kerran oli jälleen kokous; tavallista enemmän oli tullut sinne vieraita, varsin kirjava joukko. Hänet lähetettiin illalla myöhään kolmelle eri haaralle kaupunkia viemään jotain kummallisen salaperäistä, peitetyin sanoin lausuttavaa viestiä. Kotia hän ei saanut tulla ennenkuin klo 2 aamulla. Sanomaton tuska valtasi hänet. Hän kulki katuja myöten melkein kuin unissaan, tietämättänsä minne. Pää humisi niin omituisesti. Äkkiä hän katsahti ylös ja huomasi amiraliteetin kaupungin-osan palotornin. Samassa talossa — iski hänen mieleensä — asuu yli-polisimestarikin. Hän joudutti askeleitaan sinne. Tuntui kuin olisi joku sisällinen ääni kuiskinut hänelle: joudu, joudu; muutoin on liian myöhäistä! Vahtimiehen kysymyksiä kuulematta juoksi hän portaita ylös, syöksi ensimmäiseen huoneesen ja huusi: joutukaa, joutukaa, ennenkuin on liian myöhäistä! Häntä luultiin mielipuoleksi tai ainakin juopuneeksi, mutta pian huomattiin, ett'ei hän ollut kumpaakaan. Ruvettiin tiedustamaan, miksi hän oli saapunut yli-polisimestarin kansliaan. Nyt vasta hän toipui ja rauhoittui vähitellen. Hän sanoi tahtovansa puhutella itse yli-polisimestaria eikä suostunut millään keinoin ilmaisemaan muille, mitä hänellä oli sanottavaa, Hänelle ilmoitettiin, että nyt on mahdoton tavata yli-polisimestaria, ja suostuttiin vihdoin saattamaan hänet ali-polisimestarin luo.

Tälle hän kertoi juurta jaksain kaikki, mitä tiesi isäntäväestään, ja ilmaisi epäilevänsä heitä pahoista aikeista. Ali-polisimestari naurahteli ensin miehen murretulle venäjänkielelle, mutta rupesi yhä tarkemmin kuuntelemaan hänen kertomustansa. Kuultuansa tän-öisestä kokouksesta, muuttui hän äkkiä totiseksi ja soitti kiivaasti kelloa. Polisieversti astui sisään. Ali-polisimestari veti hänet syrjään ja keskusteli hänen kanssaan kotvasen aikaa. Eversti läksi kiirein askelin pois.

— Minä olen sinulle suuressa kiitollisuuden velassa, — sanoi hän. — Ole rauhassa. Sinulle ei tehdä mitään pahaa, mutta sinun pitää olla hyvin varovainen. Parasta on, kun lähdet jo tänään yöjunalla Moskovaan päin, muutoin en takaa, miten sinun käy. Ei suinkaan sinulla ole matkarahoja. Kas tässä, — lisäsi hän ja ojensi minulle 25-ruplan paperin.

— Suokaa anteeksi, — vastasin minä. — Minä en ole tehnyt ilmiantoani palkinnon toivossa, vaan omantuntoni pakosta.

— Entä sitten? Pidätkö vääränä ottaa vastaan matkarahoja? — kummasteli hän.

— Kummallista väkeä te olette, te Suomalaiset! — tiuskasi hän puoleksi leikillään, puoleksi suuttuneena. — Etpä kumminkaan voi minua estää panemasta sinulle saattajaa asemalle.

Valepukuisen polisimiehen seurassa läksin sitten Moskovan rautatien-asemalle. Polisimiehellä oli minulle piletti valmiina Bibinskin kaupunkiin.

— Ole varovainen matkallasi, — neuvoi pölisi erotessamme. —
Täällä liikkuu paljo taskuvarkaita. Väentungoksessa saattaa varas
huomaamattasi pistää kätensä taskuusi ja viedä viimeiset rahasi.
Esimerkiksi tällä tavalla.

Vaunussa istuessani pistin käteni taskuuni, koetellakseni, ovatko vähät rahani tallella. Hämmästyin suuresti, löydettyäni sieltä 25-ruplan setelin. Ali-polisimestari oli sittenkin pakottanut minulle tuon "matkarahan". Kovasti poltti kättäni tämä raha. Minun teki mieleni antaa se jollekin toiselle tai viskata akkunasta ulos, mutta minussa ei ollut siveellistä rohkeutta siihen. Eikä se raha mitään siunausta minulle tuonutkaan, sillä Ribinskissä rupesin jälleen juomaan, kunnes taas olin puilla paljailla.

— Olivatko isäntäni todellakin nihilistejä vai kuuluivatko johonkin muuhun salaiseen seuraan, siitä en ole milloinkaan varmaa tietoa saanut.

Sairas oli kertonut tähän asti tavattoman vilkkaasti, melkein kiihkoisesti. Nyt alkoi hän väsähtyä.

— Monen kärsimyksen perästä, — jatkoi hän, kuumeen yhä yltyessä, — sain työtä eräällä jauholotjalla, jolla saavuin Uuden Laatokan kaupunkiin. Siellä palkkauduin tähän tiilibarkkaan.

— Ja nyt on tarinani lopussa, — sanoi hän tuokion kuluttua. — Ja lopussa on nyt kaikkikin. Yölliset tuskat tuntuvat palajavan.

— Se olisi aivan turhaa. Heikko olen ruumiiltani ollut pienestä pitäin. Juopumus ja säännötön elämä ovat tärvelleet terveyteni aivan pilalle, ja tässä lotjamiehen ammatissa sain viimeisen iskuni. Kaksi yötä ja yhden päivän sauvoimme tätä raskasta tiilibarkkaa yhtä mittaa, ja eilen illalla tunsin äkkiä kuin olisi rinnan-alustassa jotain revennyt. Sitä seurasi kovat tuskat ja muutama verikohtaus. Aamuyöstä rupesi helpottamaan, mutta nyt alkaa poltto jälleen.

— Ja nyt, — puhui sairas yhä hiljenevällä äänellä. — Nyt olisi minulla vielä viimeinen pyyntö. En ole ollut Herran Ehtoollisella siitä pitäin kuin ensi kerran notkistin polveni alttarin edessä. Voitteko antaa?

— "Tulkaat Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja Minä tahdon teitä virvoittaa"; niin sanoo Herra, — vastasi pastori. — Sinä olet raskautettu ja uupunut ja olet istahtanut iankaikkisesti virvoittavan lähteen luo. Se on sinua virvoittava.

Siinä makasi sortunut mies. Hän oli pian maksava maailmalle viimeisen veronsa. Hän ei maailmalta enää mitään toivonut eikä mitään vaatinut. Hän ei sitä kiittänyt, ei laittanut. Hän tiesi olleensa oman onnensa seppä. Nyt tunsi hän olevansa äärettömän onnellinen: hän oli saanut armon.

— … kätkeköön sinun sielus ja ruumiis iankaikkiseen elämään… — kuuluivat papin sanat.

Äkkiä laajeni tuo matala maja, puhdistui ja kirkastui. Se on nyt helluntailakea, kotoinen pirtti kaukana kauniissa Savonmaassa. Avatusta akkunasta tuoksuaa koivujen tuores ja mäntyjen raikas, pihkainen haju. Päivä paistaa kirkkaasti, ja ulos ihanaan maailmaan katselee akkunasta punainen neilikan kukka valkoisesta tuokkosestaan. Lehditetyllä lattialla on kätkyt, ja siinä vakainen nukkuu; vieressä istuu mummo ja lukee nahkakantista Uutta Testamenttia. Mutta ulkona pääskynen leikillään leikkelee hurmaavan köykäistä ilmaa. Ei se nyt ruokaansa hanki eikä pesäänsä aineksia kokoile; muutoin se vaan ilmassa leijaa, autuaana siinä tiedossa, että se on niin vapaa, niin rajattomasti vapaa… Rippikirkkoon on lähtenyt talonväki. Vanha provasti siellä Herran temppelissä apulaisensa, oman poikansa, kanssa jakaa Herran Ehtoollista.

Pastori astui hiljaa ylös kannelle. Äsköinen saattaja kiiruhti hänen luokseen.

Mikä tarkoitus ja tehtävä oli tällä, vasta sammuneella elämällä, vai oliko sillä mitään sellaista? Kuuluiko sekin välttämättömänä osana tuohon ihmeelliseen, tutkimattomaan maailmanjärjestykseen, vai oliko se tuommoinen satunnainen, säännötön, kivulloinen liikavesa vain?

Sennoi, suunnattoman laaja tori Pietarin tärkeimmän kauppakadun, Sadowajan, varrella, lienee alkujaan ollut yksinomaa heinätori, niinkuin sen nimikin osoittaa: Sennaja ploshtshadj, josta suomalainen muodostus Sennoi. Yhtä osaa siitä käytetään vieläkin heinätorina, mutta suurin osa on kaikenlaisten ruokatavarain ja taloustarpeitten kauppapaikkana. Se on jaettu useampiin osastoihin, joissa kummallakin puolen pää- ja sivukäytäviä seisoi ainakin ennen vanhaan avaroita telttoja tai lautakojuja. Samallaisten tavarain myömälät olivat aina samassa rivissä eli "räädyssä". Niinpä oli siellä kalarääty, linturääty, vihannesten eli ruohorääty, sillirääty, kukkain ja marjain rääty. Aivan eri osaston muodosti puu-, poslini- sekä rauta- ja läkkiastiain kauppa.

Jos torielämä yleensäkin tarjoaa varsin opettavan kuvauksen kaupungin sisäisestä elämästä, niin liiatenkin on laita sellainen suurissa maailmankaupungeissa. Toreilla esiintyy elämä jokapäiväisyydessään, arkitamineissaan elikkä, niinkuin suomalainen sananlasku sattuvasti sanoo, "riihen remputtimissa eikä kirkon kemputtimissa".

Sennoilla kihisi kauppa kuumimmillaan. Huomenna oli sunnuntai, ja ken vaan kykeni, koetti saada pyhäisiksi atrioikseen jotain edes vähäsen tavallisuudesta poikkeavaa. Rikkaiden kokit ja emäntäpiiat ja kyökkipalvelijat kulkivat käytävältä käytävälle, valikoiden ja tinkien — kauppa ryssän kanssa ilman tinkimistä ei ole ajateltavissakaan, — kovin paljoa kumminkaan välittämättä hintain kalleudesta: ostivat parhainta, mitä löytyi. Vähempi-varaiset sitä vastoin ja köyhät tutkistelivat ja tiedustelivat, milloin hyvästi, milloin pahasti siunaten sitä hintain ylenpalttisuutta.

Rikkaitten, niinkuin köyhäinkin ostajain välitse puikahteli omituisia olentoja, enemmän tai vähemmän huonoissa vaatteissa. He pysähtyivät teltan tai kojun eteen, jokunen pujahti sisäänkin, ja ristittyään silmänsä, pyysivät puolilaulavalla äänellä almua tai sanaakaan sanomatta seisoivat odotellen. Erityisellä lautasella vähän perempänä oli varustettuna kasallinen puolenkopekan, rossan, rahoja, ja konemaisesti pisti joku myöjistä pyytävälle rossan kouraan. Ainoastaan tottuneen Pietarilaisen silmä osasi erottaa, ken niistä oli todella tarvitsevainen, ken taas tuon suuren kaupungin kuuluisia ammattikerjäläisiä. — Kerjääminen oli Pietarissa siihen aikaan, niinkuin nytkin, ankarasti kielletty, ja siinä toimessa tavattu otettiin kiinni ja tuomittiin vankeuteen tai yleiseen työhön. Sellainen oli laki, mutta siitä huolimatta kukoisti kerjäläisyys ja semminkin ammattikerjäläisyys täydessä loistossaan. Ja tuskin lienee laita siellä tänäkään päivänä parempi.

Anttoska eli täydellisemmin madam Anttonen, suutarimestarin vaimo Keski-Mesanskoilta oli ruohoräädyssä ostelemassa kurkkuja. Ketterällä kielellään hän häikäilemättä lasketteli murrettua, suomenvoittoista venättänsä.

— Kakstoista kopekkaa, madam, — vastasi lakkiansa nostaen lihava "ruohomies", pitkä, harmaa parta leuassa ja epäiltävän valkoinen, aina rinnalle ulottuva esiliina edessä.

— Nikák njets! (En suinkaan!) — vastasi myöjä tyyneesti. —
Kakstoista kopekkaa justiin.

Tuo "jeibohu" on oikeastaan vannomista Jumalan nimeen, mutta se on käynyt Venäläiselle niin köykäiseksi sanaksi, että hän käyttää sitä milloin hyvänsä, tarpeessa ja useimmiten tarpeetta, tosissaan ja leikillään. Suomalainen "Jumal'auta" on kamalan vakava sana ja, kevytmielisesti käytettynä, kuuluu pintaa karmivalta, mutta ryssä, varsinkin sivistymätön, paiskaa "jeibohunsa" joka paikkaan. Kauppias-musikan jeibohua ei usko kukaan, eikä hän todenteolla sellaista vaadikaan. Kaikista vähimmin hän uskoo sitä itse.

— Kymmenen kopekkaa, kuulithan! Ei minulla ole aikaa tässä taratella sinun kanssasi.

— Tonttu sun tuttavaa olkoon! — virkkoi matami suomeksi itsekseen. — Anna tänne kymmenikkö! — lisäsi hän venäjäksi, — mutta älä pane mädänneitä.

— Johan te nyt! — sanoi ryssä, oikein loukkautuneena moisesta epäluulosta, ja viskasi silmänräpäyksessä kymmenen kurkkua matamin koriin.

— Vai et sinä näe? — tiuskaisi toinen, ottaen koristaan pikkuruisen, puoleksi mädänneen kurkun ja nostaen sitä melkein myöjän nenän alle. — Mitäs tämä sitten on?

— Hospodi! (Hyvä isä.) Pitipäs tuosta tulla risti! — huokasi ryssä itsekseen, tavattuna kiinni vääryydestä. — Sattuuhan sitä vahingoissa, — virkkoi hän ääneen. — Tuoss' on! — lisäsi hän ja heittää sinkautti äkäisesti paremman kurkun matamin koriin.

— Ah ti turák, nastajássi turák! (Tomppeli, aika tomppeli) — torueli
Anttoska, lukiessaan myöjälle rahoja.

— Kyl niilen kans vaan on tekemiist, — sanoi äkkiä ääni takana jotenkin puhtaalla Iitin murteella.

Pietarin Suomalaisten murre on varsin omituista sekaannusta eri murteista. Viipurin murre on siinä vallan päällä, mutta on saanut epäiltäväksi liittolaisekseen venäläisen sihisevän s-äänteen. Sen ohessa liittyy siihen puhujan kotitienoota tai vanhempien murretta myöten milloin palanen hämäläistä, milloin savolaista, milloin mitäkin. Anttoska haastoi puhdasta pietarilaista, jos sen puhtaudesta voi puhetta olla.

— Kas, työks siin oottaki, Annivanna! — sanoi Anttoska, nähdessään vanhan ystävänsä, matami Kaulion, kultasepänsällin emännän Mutshnoi pereulkasta (poikkikadulta). — Ihan noihe kans on helisemäss'. Meill' on nyt ykstoist' sallii, vaikka se ykstoistaas on reissunt' Suomee, ja viis opinpoikaa ja ne syyvvä murtaat kolm' kertaa päiväss', ja koffit sitt' viel' ja muut tieveet. Enkä mie ymmärrä kuin ne ihmiset jaksaat nii hirmuisest' syyvväkkää. Ja kaikk' on nyt nii kallist', nii kallist', nii, nii, nii… Onha teill' leipämiehii ja?

— Onhan meilläkih kaks eläjää kotoo ja muualt' viel' käyp' kaks sällii siint' Breitfuusin verstast'. Kaikk' kallistuu viikost viikkoh, mut eihän niilen kanss' voi vähävälii ruokarahoist' riilellä.

— Tuoss'han se menee, — huokasi matami Kaulio. — Olhan se, hospitaalist' päästyäh, par' viikkoo ihlan juomata, mut täss' toiss' sunnuntakin pääs' taas makuh.

— Niinhän se pääs, siell' Matikaisen häiss'; se Matikain on sielt' meilän puolelt'. Viime viikoll' joi taas kaks päivää.

— Jaa, se on yks merkillinen ihme ja kumma sen juomisen kans. Ja kuulittaks työ kuin se käi sen Viitasen Vanjan kans?

— Yökvist isse kuulutti viime pyhän', mie olin kirkoss'. Huonon käytöksen tähe, sanoi, Suomeen lähetetty sananvalaja [kirjasinvalaja] Johannes Viitanen.

— Käihän se meill' täss' toiss' päivän'. Itki muori rukka nii, ett' olj siihe paikkaa sullaa, ja valitti, ett'ei oo häll' olt' illoo pojastaa.

Tätä "Suomeen lähetystä" pidetään Pietarin Suomalaisten kesken mitä suurimpana häpeänä. Alkusyynä siihen on kaikkein useimmissa tapauksissa juopumus. Juomari sanotaan ennen pitkää irti työpaikastaan. Siitä seuraa taloudellinen rappio. Pianpa puuttuu häneltä varoja asunnon ja ravinnon maksamiseen. Ei aikaakaan, niin käy passikin yliaikaiseksi, eikä ole millä sen uudistaisi. Suomen Passitoimistosta eli, niinkuin sitä useimmin sanotaan, Suomen Passikonttorista, saadaan pari kertaa "kontramarkka", s.o. parin kuukauden pitennetty ololippu, mutta pian käy sekin voimattomaksi. Vakinaista asuntoa ei sellaiselle henkilölle kukaan uskalla antaa. Hän rentustelee milloin missäkin, kärsii kurjuutta, näkee nälkää, mutta — juopottelee, näin toteuttaen tuota vanhaa sananpartta: viinaa aina saa, mutta vaikeampaa on se leivän saanti. Päihtyneenä hän joutuu vihdoin pölisin käsiin. Ruvetaan tiedustelemaan miehen asuntoa. Ei ole sellaista. Silloin on laki lyhyt ja selvä: mies lähetetään kruununkyydillä kotipitäjäänsä tai isänsä tai vaikkapa vaarinsa kotipitäjään, jossa hän itse kenties ei ole milloinkaan käynyt, mutta jonne hän nyt viedään nimismiehen ja vaivaishoidon lähemmän käsittelyn alaiseksi.

Tuskin lienee Suomessa, ainakaan Itä-Suomessa, pitäjää, jossa ei nimismiehet ja vaivaishoidon esimiehet olisi olleet tekemisissä tällaisten lähetettyjen kanssa. Nimismies tarkastaa hänen vankipassinsa ja päästää hänet vapaaksi, neuvoen ensi työksi vaivaishoidon esimiehen puheille. Tämä toimittaa hänelle sopivaa työtä tai jättää hänen oman harkintansa varaan "vapaan elinkeinon" harjoittamisen. Harva noista lähetetyistä kumminkaan pysyväisesti kotimaahansa jää. Kaikkein useampain mieli palaa yhä takaisin Egyptin lihapatain ääreen. Osoitettuaan nuhteetonta käytöstä jonkun aikaa, saavat he työkirjan, vaeltavat sen kanssa muuanne ja hankkivat itselleen vihdoin matkapassin Venäjälle. Sinne he taas rientävät, mutta usein, hyvin usein käy niin, että he joutuvat entiseen kurjuuteen ja — lähetetään uudestaan Suomeen.

Viitasen lesken kovaa surua valitellessaan olivat rouvat siirtyneet ruohoräädystä silliräätyyn ja saapuneet sen ja yhden sivukäytävän risteyksiin. Tälle sivukäytävälle oli asettunut lihanmyöjiä, "lihamiehiä", edessään likaiset lihakorit maassa, jousipuntarit kädessä ja vyöllä esiliinat, jotka joskus kenties olivat olleet valkoisia.

— No nii, — sanoi Anttoska, — tuosha niit' on taas, niit' lainrikkojii. Ohan se lihan myönti kovast' kielletty tääll' Sennoill', mut mitäs nuo sellaisist' välittäät? Ja Herra ties, millaist' tavaraa ne ihmisill' oikei myövätkää! Yhen kerran mie ostin noilt' pahuksilt' palan lihhaa kissall' — muistattaks työ sitä meijän mustaa kaunista kissaa! Nappa-vainaahan sen miull' toi sielt' Parkalast', maahovist' — nii uskottaks työ? kissa tuli ihan kippiiks! Luulin jo henkesä heittävän. Ihan sääl' käyp' ihmisparkoi, jotka heilt' osteloot lihhaa.

— Äläst' muuta virka! — vahvisti matami Kaulio. — Mut mitäst' se ryssän musikka siit' välii pitää, mitä se syöp'. Meitill' Suomalaisill' on kuitenkin se hyvä puol', että puhlast' myö tahlotah, vaikka muuten olis kuinka yksinkertaist'.

Samassa syntyi lihanmyöjäin kesken tavaton kiire: kukin tarttui kourin koriinsa ja kantoi tavaransa juoksujalassa sivukäytävän päähän, jossa he lymysivät viimeisten lautakojujen taakse.

Pitkin silliräätyä astui verkalleen glasnoi, jonkinlainen julkinen tarkastaja, helposti tunnettava korkeasta, hopeareunuksisesta lippulakistaan. Kookkaana ja mahtavana hän kulki sillimuijain ja sillinassakkain välitse, syvästi tuntien personallisen tärkeytensä ja virkansa mahdin. Hän tiesi kaupustelijain tuossa hänen kummallakin puolellaan katselevan häntä pelvolla ja vavistuksella, ja se teki hänen niin hyvää. Oli vainenkin tuossa miehessä palanen, eli eihän juuri Tamerlania, niin ainakin jonkunlaista Kiivan tai Bukaran kaania.

Näin tervehtivät häntä sillimuijat ääneen, mutta sydämmessään he lisäsivät: "mene hiiteen, niin pääset kotiasi". Mutta kaani kuuli vaan orjamaista kunnioitusta ja imartelua ja tervehti vuoroonsa, päätään hiukan kääntämällä vuoroin oikealle, vuoroin vasemmalle ja silmäluomiaan hiukan liikutellen.

Hän tuli sivukäytävälle, missä äsköiset lihamiehet olivat seisoneet, ja astui sen poikki pää pystyssä. Jos hän olisi vilkaissut sivuillensa maahan, olisi hän nähnyt lihamuruja ja luusiruja, joita oli koreista karissut. Ja jos hän olisi katsahtanut vasemmalle, sivukäytävän päähän, olisi hän nähnyt lihamiesten kurkistelevan lautakojujen takaa, suut sellaisessa irvessä kuin ainoastaan raa'alla musikalla voi olla.

Mutta miks'ei tämä "tarkastaja" sitten tarkastanut? Niin, sanokaas se! Niitä löytyy sellaisia näkijöitä, jotka eivät näe. Luin kerran eräässä venäläisessä lehdessä tällaisen palasen:

Muuan herra oli sattumoisin nähnyt suuren saapas-lähetyksen, joka oli tilattu johonkin kruununlaitokseen. Hän huomasi saappaitten olevan aivan kelvottomia ja mainitsi tuosta urakoitsijalle.

— Te olette lystikäs veitikka! — sanoi hän ja löi kysyjää tuttavallisesti olalle.

Glasnoi kulki pääkäytävän päähän, kääntyi sieltä muille käytäville ja astui siellä mahtavana ja ylpeänä, oman arvonsa tietoisuudessa. Ja sielläkin myöjät tervehtivät häntä suullaan ja lähettivät häntä sydämmessänsä hiiteen.

Lihamiehet palasivat heti kohta paikoilleen ja möivät jälleen lihoja, joista Anttoskan kissakin voi tulla kipeäksi ja kääntyä ihan henkiheitoksi.

Matamit Anttonen ja Kaulio olivat tulleet räädyn päähän ja saapuneet
Obuhovan prospektille. Sen päässä häämöittää kaukana Moskovan
tulliportti, josta jonkun matkaa tännempänä, hieman oikealla, on
Suomalaisten hautausmaa, Mitrofaani.

Omituinen saattojoukko kulki samalla heidän ohitsensa. Laiha hevonen veti nelipyöräisiä rattaita, joitten päällä oli toista syltä pitkä, paria kyynärää leveä ja yhtä korkea, umpinainen rautalaatikko, peräseinässä lukollinen ovi, varustettu nelisnurkkaisella rautaristikolla. Ajurina oli joku sotamiehen tapainen äijä, mutta vaunujen perässä kulki varsinainen sotamies pyssy olalla ja nahkalaukku seljässä, samallainen kuin postiljoneilla.

— Kassokaas, tuoss' viijää taas vankia viimeiseen lepopaikkaan,
Mitrofaanii, — sanoi matami Anttonen.

— Oonhan mie mont' kertaa nähny tuollaisii vankvaunuloi. Oon mie sattunt olemaa Mitrofaanissakkii, kun niit' on sinne tult. Sotamies kussuu ensistäi Kastegrenin, jaa niin, Kaipaneha se siell' nyt on hautuumaan peräänkassojana, kussuu hänet vaunuloihe luo, avaa oven, kirstu veetää ulos, ja Kaipane kiruttaa sitt' kuitin sotamiehen kirjaan, että on muka vastaan ottant sellaise ja sellaise. Ja tuo tuoss' on ihan vissii Suomalaisii. Jahkas mie käyn kysymäss'. Pitäkääs työ sill'aikaa miun koriain.

— Etkös sinä kuule, mitä sulta kysytään? — tiuskaisi matami. — Onko se suomalainen vanki?

— Johan mie arvasin, — puheli hän, — Suomalainen se on. Voi sentää tätäkii asiaa: rauvoiss' ja rautalukkoloihe takan' olj elläissää, ja rautaisess' vaunuss' lukon takan' ja sotamies peräss' viel' hautaanki viijää. Pelkääköhä ne pakanat, että hää heilt' vieläkii karkais?

— No äläst muuta virka! Kepeät mullat sille raukalle! Pääshän vaivoistah viimmenkih.

— Keppiit mullat, sanon mieki. Siell' saat nyt rauhan, siell' Mitrofaaniss'. Maaks' muutut sie, ja maaks ne muuttuut siun tuomaris' ja.

— Meilän lapset kiusas tän-aarnun', että pitäs huomenna lähtemän Mitrofaanih käymäh. Ja pitäshän sinne lähtemänkih vähän eles puhlast' ilmaa hengittäh.

— No niin sitä meinattii meilläi. Sielhä sitt' tavataa. Hyväst' nyt! Pittää viel' käyvvä kassomass' Ripatin nuorta muijaa. Kuulittaks työ, ett' siell' on vierait' Saksanmaalt?

— Hyvä isä sentäh! Sanokai ny' hyvin pal terveyksii sinne. Miekih tulisin, mutt' en joula.

Elokuun ilta alkoi hämärtää. Sadovajakadun kihisevä liike ei ollut enää niin huimaavaa. Yksi ja toinen suuri makasiini suljettiin. Kaupustelijat katujen varsilla alkoivat viedä pois kantopöytiänsä. Gostinnoi dvorin, Marian ja Apraksinin linjain suunnattoman pitkissä pylväskäytävissä ei enää tehty niin kiihkeätä kauppaa. Pitkä, helteinen päivä oli kyllästynyt levottomaan puuhaan ja pauhinaan ja alkoi jo kaivata rauhaa ja hiljaisuutta.

Kaksi siististi puettua herrasmiestä astui komeaan ravintolaan Sadovajan varrella, lähellä Nevskiä. Alakerran tilavassa eteisessä, missä vaatenaulakot seisoivat, hyppäsi hopeapäärmeiseen takkiin puettu sveitsari heitä vastaan, kohottaen lakkiansa ja syvään kumartaen.

— Eipä ole näkynyt teitä pitkään aikaan meillä, Karl Matveitsh, — virkkoi hän, auttaen päällystakkia pois. — Ja te, Andrei Andreitsh — haasteli hän toiselle — olette tänä kesänä käynyt Suomessa, kuulin. Olette lihonneet, jeibohu.

Herrat nousivat komeita, matolla katettuja portaita ylös toiseen kerrokseen, belétageen. Sveitsari juoksi heidän edelleen ja kiljasi:

Ravintolan salista ilmestyi samassa frakkipukuinen passari, tuota tunnettua lakeijatyyppiä: pitkänläntä, pulleahko, mutta kalpea mies, tuuheat poskiparrat, leuka sileä. Hän kumarsi syvään hänkin.

— Tehkää hyvin, Karl Matveitsh, Andrei Andreitsh, — puheli hän; — viheriä kabinetti on vapaa.

Herrat astuivat salin perässä olevaan kaksiakkunaiseen huoneesen, joka oli verhottu paksuilla vehreillä tapeteilla. Pehmeitten sohvain ja nojatuolien päällys, niinkuin oviverhotkin, olivat samanväristä, paksua samettia. Lattiaa peitti paksu matto, jossa ei astujan askel päässyt ensinkään kuuluville.

Herrat vajosivat pehmoisin tuoleihin. Passari odotteli kunnioittavassa asennossa käskyjä.

— Stepán! — sanoi toinen tulleista, — toimita meille kalkkunanpaistia lisien kanssa, niinkuin kyllä tiedät, ja anna alle sakuskaksi voileipiä ja kaviaaria, mutta voileipiä voin kanssa, ymmärräthän, eikä, teidän tavalla, ilman voita.

— Ymmärrän, Karl Matveitsh: na finski manjeer, — vastasi palvelija myhähtäen, jolloin hänen suupielensä ja korvapielensä tervehtivät toisiansa varsin tuttavallisesti.

— Heti paikalla! — sanoi Stepán, pyörähtäen nokkelasti kantapäällään. Saman uljaan pyöräyksen vauhdissa meni hän sitten yhtä mittaa aina ovelle asti, mutta sattui siinä kyynäspäällään tyrkkäämään toista, nuorempaa passaria, joka paraillaan oli kantamassa taritinta. Kirpeästi kiljasivat siinä lasit ja teekannut.

Vasta tulleet vieraat olivat suomalaisia käsityöläismestareita. Toinen oli juveliseppä Soikkanen, toinen hopeaseppä Noponen, kumpikin noin 40 vuoden iässä.

[Pietarin oloja tuntemattomalle lukijalle lienee tarpeellista huomauttaa, että Pietarissa tehdään erotus juvelisepän eli, niinkuin Suomalaiset siellä sanovat, juveliirin, ja kultasepän välillä. Edellisen toimena on jalokivi-teoksien valmistaminen; jälkimmäinen tekee pelkkiä kultaesineitä. Juvelisepät kuuluivat ennen vanhaan taiteilijoihin, ja sanotaan heidän 20- ja 30-luvulla käyneen kolmikolkkaiset hatut päässä ja miekat vyöllä.]

Kuinka lienee suomalaisten käsityöläisten kohtalo nyt, sittenkuin Venäläiset kaikkialla ovat ruvenneet meille pahansuoviksi, en osaa sanoa, mutta vielä kymmenkunta vuotta sitten olivat suomalaiset käsityöläiset siellä erittäin suuressa arvossa. Suomalaisten teokset olivat yleensä tunnetut somuudestaan ja samalla kestävyydestään. Niissä ei ollut "fuskia". Suomalainen rehellisyys oli sananpartena ja on varmaankin saanut kauniin maineensa säilyttää tähän päivään asti.

Äänettömin askelin tuli Stepán sisään, heitti yhdellä ainoalla ovelalla kädenkeikauksella liinan pöydälle, pyörähti pois ja palasi silmänräpäyksen perästä taritin kädessä. Silmänräpäys vielä, ja pöydälle ilmestyi ilman vähintäkään kolinaa ja kilinää kaksi kuverttia ja tilattu sakuska.

— Kannapas kalkkunan kanssa tänne puolikas Marsalaa, mutta sitä, ymmärräthän.

— Älä huoli yhtään! — vastasi Soikkanen. — Tänään oli mulla hyvänlainen päivä, sillä paitsi niitä kahtatuhatta, mitkä kumpikin saimme tänään Morosowilta, kävi aamulla meillä se vanha tuttava Tiflisistä, se… se… ja tonttuko hänen nimeänsä muistaa… Tship… Tshap…

— Eikä se niinkään ole! Kas tässä hänen korttinsa:
Tship-hai-tshi-li-dse. No on sekin nimi!

— Tehtiin seitsemänkin. Ja senvuoksi tässä vähän kannattaa… No niin, sinähän vasta kävit Suomessa, — jatkoi Soikkanen, riputtaen sipulia kaviaarin päälle. — Mitä Suomeen kuuluu?

— Vanha rauha, — vastasi Noponen, — ja rauha ennen kaikkea. Veikkonen sentään sitä suloista elämää siellä Suomessa! Kaikki niin tuttua, yksin kivet ja kannotkin, ja se vanha kotimökki lahden kainalossa ja toisella rannalla kirkko ja pappila ja…

— Mutta siellä ei ole viheriäisiä kabinetteja eikä kaviaaria eikä
Marsalaa, — naurahti Soikkanen, silmää iskien.

— Palttua minä antaisin näille Egyptin lihapadoille. Pääsis kerran vielä sinne oikein olemaan ja elämään! Aatteles: uutisleipää ja vasta kirnuttua voita!

— Ja ihan siellä ovat ihmisetkin toisellaisia kuin täällä. Työtä sielläkin tehdään, hiki hatussa, mutta ei siellä ole tätä alituista häärinää ja puuhaa, niinkuin henkensä edestä. Väsyttää tämä välistä.

Ja Noponen heittäytyi tuolinsa nojaan ja viskasi puoliharmissaan servettinsä pöydälle.

— Väsyttää välistä minuakin, — myönsi Soikkanen. — Ja eiköhän täältä sentään päästäne hiljan valeen Suomeen!

— Hm! Kun oikein juurta jaksain juttelen, niin onhan ne tilanpaperit jo tulleet kuvernööristä nimismiehelle, joka on asiatani siellä ajanut.

— Aina vähän. Jonkun vuoden pidän vielä verstaata, ja sitten pois omaan maahan. Siksi varttuu Jaakko poikakin koulu-ikään. Viipurin lyseoon hänet panen, ja enköhän eläne niin kauan vielä, että näen hänet pappina, liperit kaulassa? Itse emme ole oppia saaneet, mutta saakoot lapset, ja pappina minä Jaakon vielä tahdon nähdä.

— Pappina tai muuna, sama se, kunhan tulisi kunnon mies ja Suomen mies, — sanoi Noponen. — Merkillistä, kuinka niissä Suomen oppineissa on paljo sellaista, mikä puoleensa vetää. Oma kai se siinä voiton muista vie.

— Kelpo miehiä ne ovat. Kunpa olisi ne taloudelliset seikat heillä vähän paremmalla kannalla! Monikin saa tapella opintovelkainsa kanssa harmaisinsa asti.

— Lienee sinultakin moniahta satanen liiennyt yhdelle ja toiselle opintien lyhentämiseksi.

— Entäs sinulta sitten? Mutta mitäpäs tuosta nyt! Ei ne hukassa silti ole. Mutta missä viipyy Stepán? Stepán!

Soikkanen otti pullon käteensä, kohotti sen valoa kohti ja katseli tuntijan silmillä sisällystä sekä etikettiä.

Kotvan aikaa vielä haastelivat sitten ystävykset toimistaan ja toiveistaan, joitten lopputuloksena oli oma "maatilkku" omassa synnyinmaassa. Soikkanen lämpeni ja innostui ennen kylmempi-veristä ystäväänsä, eikä aikaakaan, niin rakenteli hän pientä, hyvin pientä höyrypurtta, tuommoista kolibria, jolla sitten pääsee Saimaalle kalaretkelle ja syksyllä jänisjahtiin, evästä mukana ja hauskassa seurassa. Rantakalaa… tai nuotiolla paistettu jänis, noin savikuoressa ja sisusta täynnä voita, ja iloinen seura, vanhoja tuttavia, ja Jaakko ylioppilaslakki päässä ja…

Samassa astui kaksi vierasta herraa viheriään kabinettiin, mutta tuskin he olivat tulleet kynnyksen yli, niin jo ennätti Stepán edelle ja virkkoi, kohteliaasti osoittaen toista huonetta:

— Vai niin — sanoi toinen tulleista kumppanilleen suomeksi, — täällä näkyy olevan suljettu seura.

— Ei, hyvät herrat! Tämä ei ole mikään suljettu seura. Täss' on meitä vaan kaksi Suomalaista Pietarista, ja koska tekin kuulutte olevan Suomalaisia, vaikka minä jo päältä päin näin, että te olette Suomesta, niin olisi meille erinomaisen mieluista, jos tahtoisitte tehdä meille sen kunnian, että ilahduttaisitte meitä läsnäolollanne ja siis…

— Kiitoksia paljo! — vastasi toinen vieraista. — Sehän on meille erittäin hauskaa.

— Minä olen juveliiri Soikkanen, vaikka ne pyrkivät vääntelemään minun nimeäni Soikkeliniksi, ja tämä on hopeaseppä Noponen, josta myös vanhan hullun tavan mukaan välistä väännetään Nopain. Tämä on semmoinen jörö Joroisista, mutta paras mies maailmassa muutoin. Eikö niin, Noponen?

Tulleet esittivät itsensä. Toinen, pitkä ja solakka, erittäin huolellisesti puettu herra, oli medisinan kandidaati Pakkanen. Hän oli reipas liikkeiltään ja puhui rohkeasti ja kovalla äänellä. Toinen oli filosofian maisteri Räty, pieni, kuihtuneen näköinen nuori mies, silmälasit silmillä, hieman huolimaton puvussaan ja välistä hajamielinen, juuri sitä tyyppiä, jota Pietarin Suomalaiset, puoleksi kiittäen, puoleksi ivaten, sanovat "Suomen maistereiksi".

Viimeksi mainittu oli vast'ikään palannut Pietariin pitkältä tutkimusretkeltään Ostjakkien maasta. Hänen lapsuutensa ystävä Pakkanen oli tullut tänne häntä vastaan.

Pakkanen ja Räty olivat puoli tuntia sitten poikenneet tähän ravintolaan haukkaamaan. Istuessaan tuolla salissa, olivat he iloksensa kuulleet tästä kamarista suomea ja, helposti ymmärrettävistä syistä, tahtoneet nähdä maanmiehiänsä.

— Olemme pari päivää olleet täällä Pietarissa, — jatkoi Pakkanen, — ja katselleet kaupunkia ja sen merkillisyyksiä. Olisimme kernaasti käyneet talvipalatsissakin, mutta sinne kuuluu olevan vaikea päästä.

— Kuinka kauan viivytte vielä, hyvät herrat, Pietarissa? — kysyi
Soikkanen.

— Huomenna kello 11 aamulla on teillä pääsyliput, — sanoi Soikkanen päättävästi. — Eikö niin Noponen?

— Antakaa minun toimia, jos suvaitsette, — vastasi Soikkanen. — Täällä Pietarissa muuttuu moni, hyvinkin pulmallinen asia peräti selväksi, kun on vaan täti niemen päässä.

— "Täti niemen päässä", — toisti Räty, ja otti kiireesti muistikirjansa esille. — Se on erinomaisen hauska sananparsi. Pitää panna muistiin. "Täti niemen päässä", hm, kuinka somasti sanottu!

— Sellainen on täällä tarpeen kaikkialla. Tällä kertaa on tätinä muuan vanha, virasta eronnut kenraali, joka väliin on teettänyt minulla töitä.

— Mitäpä siitä nyt puhutaan! Summa vaan se, että hänen veljensä poika palvelee hovinkansliassa, ja huomenna on teillä, hyvät herrat, pääsyliput kello 11.

— Tuhannet kiitokset! Tämähän oli todella onnen sattuma, että kohtasimme teidät, — sanoi Pakkanen.

— Hauskinta se on meille, Noposelle ja minulle, — puhui Soikkanen, heltyneenä, — hauskinta meille nähdä kaukaisia ja, tonttu vieköön, sittenkin niin läheisiä vieraita. Se on nähkääs, hyvät herrat, sellaista laitaa, että kun me täällä tapaamme jonkun Suomesta tulleen, niin se on sama kuin panisi takkavalkean tuvassa loimoamaan. Eikös niin, Noponen?

— Justiin niin, — myönsi Noponen. — Se on kuin valkea takassa ja olkia lattialla.

Ja sitten alkoi vilkas keskustelu kaikille rakkaasta aineesta, Suomen maasta ja Suomen kansasta. Vilkasta se oli ja toivoa täynnä: Suomen tulevaisuuden taivaalla ei silloin vielä pilviä ollut…

Stepán ilmaantui äkkiä, kuni satujen "Mennä ei niin kunne", ja asetti pöydälle sampanjaa. Kukaan ei ollut huomannut Soikkasen, kesken keskustelua, pienellä viittauksella antaneen siitä käskyn passarille. Stepán varustihe avaamaan sampanjapulloa asianmukaisella paukauksella, mutta harmikseen täytyi hänen, Soikkasen viittausta noudattaen, luopua tuosta erinomaisen nokkeluuden näytteestä. Hiljaa aukeni pullo ja kihisten ja helmeillen valui etelän vaahtoava juoma laseihin.

— Sallikaa, hyvät herrat, — lausui Soikkanen asiaan kuuluvalla ponnella — tervehtiä tässä kotimaan oppineita miehiä, joita harvinainen onni on ohjannut meidän seuraamme, jossa meidän on ilo nähdä teitä, jotka…

— Mutta mitenkäs tämä!… — lausui kainoluontoinen Räty — tämähän on aivan liikaa, sillä eihän se millään muotoa… sillä eihän se… — Eikä maisteri parka lopulti tiennyt itsekään, mitä hän oikeastaan tahtoi sanoa.

Noponen tahtoi auttaa uutta ystäväänsä pulasta ja rupesi puhumaan tiflisiläisestä ostajasta, jonka kanssa Soikkanen oli tänään tehnyt seitsemäntuhatta, ja jonka nimi oli Tshiphaitshilidse. Tuo nimi käänsi Rädyn huomion heti puoleensa. Hän kirjoitti nimen muistiinsa, iloiten suuresti, että oli jälleen tavannut tuollaisen -dse päätteisen sanan. Samassa rupesi hän selittämään Noposelle, kuinka tuo kaukaasialaisten vuoriheimojen kielissä löytyvä pääte -dse hänen luullaksensa on samallainen kotiperän pääte kuin suomalaisissa kielissä -nen ja -la, skandinavilaisissa -son ja -sen ja slavilaisissa -ow ja -jew. Noponen kuunteli hartaalla kunnioituksella tuota selitystä, vaikka hän sielunsa takimmaisissa komeroissa salaa ajatteli: mitähän hyötyä tuommoisista tiedoista oikeastaan ihmiselle olla mahtaa! Osoittaakseen kumminkin olevansa harras sanankuulija, sanoi hän ääneen:

— Jaa, se on merkillistä, kuinka kummallisia nimiä löytyy maailmassa.
Minä tunnen erään kijeviläisen kauppiaan, jonka nimi on Krzhesh.

Tähän odottamattomaan keikaukseen kielitieteellisessä tutkimuksessa ei
Räty osannut sanoa muuta kuin:

Yleinen keskustelu siirtyi vähitellen pääkaupungin kirjavaan elämään ja Pietarin Suomalaisten oloihin, siitä vihdoin yksityisseikkoihin ja lopulti hupaisiin jutelmiin. Ulkoa kuului myötäänsä rattaiden ja vaunujen kolinaa ja raitiovaunun kellon kilkauksia. Näihin rämeisin ja kirkeihin ääniin sekaantui italialaisen positivin (sermankan) huilutus. Jonkun avonaisen puodin edustalla veivasi se uskollisesti Lucian finaalia. Soikkanen naputteli melodiaa sormillaan pöytään. Äkkiä keskeytyi soitto. Soikkanen napsautti vielä muutaman tahdin tuota tuttua säveltä, mutta pysähtyi hänkin.

— Kas! — sanoi Noponen; — mikäs sen ruikutuksen niin rutosti leikkasi poikki?

— No sama se, — puhui Soikkanen, — on meillä täällä parempaakin musikkia. Stepán! Stepán!

Soikkanen tarkoitti orkestrionia, itsestään soivaa konetta, joista paraimmat todella muistuttavat orkestria, ja joita on melkein jok'ainoassa venäläisessä ravintolassa. (Venäläiset sanovat niitä uruiksi.)

— Huomenna on suuri prasnikka. Kello 8:n jälkeen ei ole lupa soittaa mitään musikkia, ja kello käy jo yhdeksättä.

— Pane soimaan, sanon minä! — käski Soikkanen armottoman vakavana ja määränperäisesti, peukalo olan yli sojossa saliin päin, missä orkestrion seisoi.

— Ivan Ivanitsh! — tiedusteli Soikkanen, istuen järkähtämättä entisessä asennossaan. — Miks'ei sermankka soita?

— Se ei kuulu minuun! Pane soimaan! Meillä on kaksi vierasta, filosofski doktor ja meditsinski doktor. Persitski marsh!

Ja peukalo oli taipumattomasti entisessä tilassa, niinkuin sotamarsalkan sauva.

— Polisi ei kuulu minuun, ja sinun niskasi on jotain sellaista, joka ei myöskään kuulu minuun. Persitski marsh ensin ja sitten Il Trovatore, tiedäthän, rulla n:o 8.

Hovimestari tunsi liiankin hyvin Soikkasen: ellei hänen vaatimukseensa nyt suostu, niin vaatii tuo hirmuinen mies vielä orkestrionin soittamaan koko pitkän repertoirinsa alusta loppuun.

— Mitäs tehdä! — sanoi Ivan Ivanitsh huo'aten ja olkapäitään kohauttaen, — tuli mitä tuli.

Hetken perästä tärähti salista Straussin marssi, joka siihen aikaan oli yleensä muodissa. Sen jälkeen seurasi Manricon ja Azucenan duettino vankilakohtauksesta. Koko ajan nakutteli Soikkanen hiljalleen nojatuolin laitaan, jopa hyrähtikin välisti: "siellä sä laulat kuin muinoin mulle".

Lieneekö hän tarkoittanut näillä sanoilla Manricon ja Azucenan surkeata kohtaloa, vai Ivan Ivanitsh'in niskaa, on vaikea päättää, mutta niin hän vaan sanoi. Ja Noponen vahvisti:

— Mutta, — alkoi hyväsydämminen Räty hätäillä, — mitäs, jos tuo Ivan
Ivanitsh parka todellakin joutuu tekemisiin polisin kanssa?

— Sen huomaa, että olette vielä outoja täällä. Uskokaa minua: kyllä hänelläkin on täti niemen päässä.

— Hm, — sanoi viaton Räty. — Kylläpä täällä polisit ovat erittäin, erittäin ystävällistä väkeä.

Leikattiin vuosiluku 1863. Puolassa leimusi kapina. Pietarissa vallitsi jonkinlainen levottomuus, joka levisi kaikkiin säätyihin ja ikäluokkiin. Kasvavat pojatkaan eivät siitä osattomiksi jääneet. Politiikaa tehtiin kaikkialla.

Kymmenkunta virstaa Pietarista pohjoiseen, Ohta-nimisen kaupungin-osan takana, on Venäjän kruunulla suuri kruutimylly eli -tehdas. Sen nimi "Parahavoi" on kyllä tuttu Pietarin Suomalaisillekin. Tehtaan ympärillä on useampia neliövirstoja täyttävä lakea keto, ja siinä seisoo, jommoisenkin matkan päässä toisistaan, suuria, valkoisiksi maalatuita, kivisiä kruutikellareita.

Moniahta virsta kruutimyllystä kaakkoiseen on Zhernovkan ja Malinovkan kylät. Näitten välillä, Nevaan laskevan joen varrella, kohoili, ainakin siihen aikaan, jonkun venäläisen ruhtinaan — muistaakseni Besobrasow'in — huvilinna suuren, silloin jo jotensakin rappeutuneen puiston ympäröimänä.

Parin pyssynkantaman päässä linnasta seisoi silloiseen aikaan tuuheitten puitten suojassa muuan vanha, kaksikerroksinen, suuri puinen kartano.

Sanottuna vuonna vietin kesääni eräässä suomalaisessa perheessä, joka oli kesäksi muuttanut Zhernovkan kylään. Sinne oli useita muitakin Pietarin suomalaisia perheitä siirtynyt "maahoviin", kuten Pietarissa sanotaan.

Seuraelämä oli sangen vilkasta ja vapaata, ja me, pojat, saimme olla mukana kaikkialla. Puheen-aiheena oli tietysti usein Puolan kapina ja sen kukistaminen.

Vasta mainittua puurakennusta tuuheitten puitten suojassa katseltiin sangen epäluuloisin silmin. Siinä asui muuan "ksends", s.o. puolalainen katolinen pappi. Harvoin hän näyttäytyi ihmisten ilmoille. Tuossa suunnattomassa rakennuksessa hän asuskeli emännöitsijänsä ja parin, niinkuin sanottiin, sukulaisensa kanssa. Alakerroksen akkunoissa olivat luukut kiinni yötä ja päivää.

Puolalainen pappi moisessa rakennuksessa kapinan aikana — olihan siinä jo yksistäänkin aihetta salaperäisille huhuille. Mistä hän oli, milloin tänne tullut, mikä hänen nimensä oli, — sitä ei tiennyt kukaan. Miksikä hän niin huolellisesti karttoi ihmisiä? Mitä hän teki niin suurella talolla? Miksi olivat alakerroksen akkunat aina luukkujen peitossa?

Vanha Maksim, lihankauppias eli, kuten Pietarin Suomalaiset sanovat, "lihamies", joka muutaman kerran viikossa tuli Ohdalta myömään maahovilaisille lihaa, jutteli eräänä aamuna vilkkaalla tavallaan tähän suuntaan:

— Ei, ei ole, ei vainkaan ole laita ihan oikea tuossa ksendsin talossa. Nähkääs, hyvät ihmiset: eihän siellä muka muita asu, kuin tuo kaljupää patalakki pappi — eikä se semmoinen ole pappi eikä pippi eikä mikään; suoraan sanoen ihan Tatarilainen, semmoinen, jolta saatte ostaa halatteja; — ja sitten tuo kämäleuka, rouva vai mikä lieneekään, — voi, hyvät isät, sitäkin ämmää: riitelee ja rätisee ja pihisee ja tinkii, niin että älä Herra saata! Uskokaa minua: kun tulee tässä syksypimeät, niin luudan varrella hän lentää savupiipusta hiiteen — Jumal' anna syntin' anteeks'! — lentää. Niin, ja sitten vielä kolmantena se linnunpeljätti, se pitkä roikale, joka ei milloinkaan näytä ihmisille naamaansa —, studentti muka —; kerran vaan pahus osui tielleni kyökissä, mutt'en silloinkaan ennättänyt nähdä koko otuksesta muuta kuin toisen takajalan — älkää pahaksi panko, Anna Karlovna, sattui sana vähän pahanpuoleinen. — No niin, niin! Kolme heitä on lintua siellä, kolme muka, mutta jos nuo helkutin kyyhkyläiset kolmisin syödä hotkisivat kaiken sen ylenpalttisen lihan paljouden, mikä minultakin ostetaan tuohon hiton kattilaan, — suokaa anteeksi, Anna Karlovna, en noidu enää, en — sanon vaan, että jos ne itse mättäisivät senkin korvennettaviin mahoihinsa kaiken sen lihan, minkä ostavat — puoleksi kerjäämällä, se kämäleuka — niin olisivat ne jo aikaa sitten olleet säpäleinä, niin meinaten, että olisivat sata kertaa ennättäneet siihen paikkaan pakahtua. Toissa päivänä, esimerkiksi, käskivät tuoda 17 naulaa fileetä; tänään kelpasi kaksi isoa vasikanpaistia. Sanokaa nyt, onkos nämä kolmen hengen portsuja! — Ei ole laita siinä talossa oikea. Ja samaa haastoi Petrushka, kalamies. Jos puolen puudan verran kaloja viet, sanoo, niin sitten ei kämäleuka muuta kuin tinkii, sanoo, mutta jos vähemmän on altaassa, niin on silmät repiä päästä, sanoo. —

Maksim jatkoi puhettansa vielä kauan aikaa tähän tapaan, kaikenlaisilla sivuharppauksilla ja lisäyksillä. Pääasia selvisi kumminkin jokaiselle: ksendsin talossa oli salaisia asukkaita. Ja ketäpä ne muita saattoivat olla kuin Puolan kapinallisia, insurgenttejä, pakolaisia tietenkin?

Huomenna kuiskailtiin kylässä jo yleensä suuresta joukosta Puolan insurgenttejä, jotka piileskelevät talon alakerroksessa. Seuraavana iltana kertoi joku kuulleensa haastettavan, että se ja se oli eräänä yönä nähnyt tulen välkähtelevän suljettujen akkunaluukkujen välitse.

Sanalla sanoen: salaperäinen talo tuuheitten puitten suojassa oli tullut kahta salaperäisemmäksi ja kammottavammaksi.

Meille, pojille, oli siinä valmis rosvoromaani, tuommoinen "Verinen käsi" tai "Maan-alaisen komeron salaisuus" tai muuta sellaista.

Oliko noissa huhuissa minkä verran perää, ja oliko perää lainkaan, sitä en ota ratkaistakseni, mutta jotain salaperäistä tuossa talossa vaan oli. — Siitä en pääse vielä nytkään, kun joskus mieleeni johtuu tuo synkkä, vanhan-aikuinen kartano tuuheitten puitten suojassa, niinkin tuuheitten, että päivä tuskin milloinkaan pääsi sen akkunoihin paistamaan. Vielä nytkin, sitä muistellessani, heräjää minussa sen-aikuisia omituisia kammon tunteita.

Ruhtinaan suuri puisto oli alati maahovilaisten käytettävissä, ja sinne läksimme taas kävelemään, suuressa seurassa; me, pojat, tietysti mukana.

Tuommoinen lämmin, pimeä elokuun ilta on jo muutoinkin omiansa herättämään salaperäisyyden tunnelmaa, saatikka nyt, kun kävelimme lähellä tuota aaveen-omaista ksendsin taloa! — Tuollahan sen vanhan-aikuinen katto hämäränä haamoitti lounaista, hieman kuulakampaa taivasta kohti.

Puheen-aihe kääntyi aivan itsestään Puolan insurgentteihin ja ksendsiin ja hänen monilukuisiin asukkaisinsa tuolla alakerroksessa, jossa luukut aina olivat akkunain edessä. Pietarissa oli viime aikoina ollut tuhkatiheään tulipaloja, useinkin monta yhtaikaa. Enimmäkseen ne olivat murhapolttoja, ja niistä syytettiin Puolalaisia ja nihilistejä.

Täällä me nyt kuljimme tuon kamalan talon lähitteillä. Ties mitä väkeä sen alakerroksessa asuu… Ties mitä kaikkea heillä on mielessä… — Kruutikellareitakin on läheisyydessä niin monta…

Olimme kävellessämme siksi edenneet puiston tiheämmistä osista, että joku noita valkoisia kellareita jo alkoi kuultaa taivaanrantaa vastaan.

— Miks'ei heillä voisi olla tarkoituksena räjäyttää kruutikellarit ilmaan? — arveli suomalaisen kirkkokoulun opettaja Glantz.

— Niin, miks'ei? — virkkoi vilkkaasti rouva Paajanen, kuiskaten melkein hänkin. — Miks'ei he voisi räjäyttää kruutikellareita yhtä hyvin kuin poltella ihmisten kartanoita keskellä Pietaria?

— Eikä tarvitsisikaan, — sanoi kolmas vähän äänekkäämmin, varomaton, — eikä tarvita…

— … eikä tarvitsisikaan muuta kuin yksi ainoa kellari lentäisi ilmaan, — muut kyllä seuraisivat perässä.

— Ei tuo nyt sentään niin per'perää kävisi, — epäili konttoristi
Naukkarinen. — Onhan kellarien väliä sentään joku puoli virstaa.

— Hyväinen aika! Ettekö muista, mitenkä kävi vuonna 60? Tehtaalla räjähti vain yksi ainoa kuivatus-uuni, mutta kumminkin meni aina Nevan toisella puolella akkunat säpäleiksi jok'ikisessä talossa rannalla.

— Muistan minäkin sen — vahvisti joku. — Me satuimme juuri silloin olemaan Hiekoilla, 8:nnella kadulla, Pitkän Heikin syntymäpäivillä, sen hopeasepän. Pamaukset kuuluivat sinne astikka. Kas niin, sanoi suutarimestari Kristerson, heti kuin ensi kerran jyrähti. — Kas niin! Nyt on Parahavoilla jotain tapahtunut. Ja parin tunnin perästä tuli Vänttinen, joka silloin asui Smolnassa, ja kertoi, että siellä päin oli kuin mikä Jerusalemin hävitys: kaikki ruudut rannanpuoleisissa taloissa rikki; huutoa ja melua ja riitaa ja tinkimistä lasimiesten kanssa. Niitä oli sinne saapunut Wasili-Ostrowasta asti, ja nekös lurjukset koettivat kiskoa ja nylkeä, minkä suinkin jaksoivat!

— No niin, — sanoi epäileväinen Naukkarinen, — olkoon menneeksi, että jos yksi kellari räjähtää, niin saattaa läheinenkin kellari särkyä, mutta ei silti ole sanottu, että tämä toinenkin lentää ilmaan.

— Miksikäs ei? Katsokaas, jos esimerkiksi tuo kellari tuossa
Zhernowkan takana sattuisi räjähtämään, silloin menisi yhteen turmioon
Zhernowkat ja Malinowkat, ja samaa tietä menisi ainakin lähimmät
kellarit.

— Ne menisi ja ne menisi tuhoon ja turmioon ja joka paikkaan — matki Naukkarinen — mutta eiväthän ne silti ilmaan rä-jäh-täi-si. Ymmärrättekö te erotusta särkymisen ja räjähtämisen välillä?

— Ymmärrän liiankin hyvin. Mutta te ette lainkaan näy käsittävän sitä yksinkertaista asiaa, että jos kerran kruutikellari räjähtää, silloin kruutijyväset kuu-me-ne-vat silmänräpäyksessä ja silloin…

Keskustelusta oli koitumaisillaan laveakin väittely, koskapa esille alkoi jo tulla tieteellisiäkin kysymyksiä. Seurakin oli — kuinkas muutoin! — juuri jakaantumaisillaan kahteen puolueesen, kun Ivan Petrovitsh, muuan nuori venäläinen arkitehti, huudahti:

Ja aivan oikein: kaunis, sinertävä tulikuula lensi taivaalla. Kokoansa se oli ilotulituksissa tavallisen raketin suuruinen. Verraten verkalleen se liikkui, lyhkäinen, säihkyvä pyrstö perässään, ihanasti kirkastaen tietään pimeällä taivaalla.

Olin nähnyt raketteja kaikenlaisia, suurissa kansanjuhlissa, komeita, räiskyviä, tuhansien ihmisten paukuttaessa käsiään. Tällaisen raketin, kaukana suuren maailman humusta, illan taivaalla, — sellaisen näin ensi kertaa.

Lapsuuden muistoista on moni himmennyt, useampi kokonaan sammunut, mutta ei milloinkaan mene mielestäni tuo odottamaton, ihana valo-ilmiö lämpöisenä elokuun iltana.

Tätä mieluista tunnelmaa ei kumminkaan kestänyt kuin yhden ainoan silmänräpäyksen; sen sijalle astui toinen, ahdistava ja tuskallinen.

— Huomaatteko, — puheli äskeinen raketin keksijä — huomaatteko, mistä raketti on lähtenyt?

Siitä ei saattanut kenkään olla epätiedossa. Raketin kulkema kaari osoitti ilmeisesti sen lähteneen tuosta kovan onnen talosta tuuheitten puitten suojassa.

Äänetön säikäys valtasi kaikki. Raketti yöllä salaperäisestä, kapinallisten asustamasta talosta… Mikä mahtoikaan olla tarkoituksena sillä?…

— Katsokaa, katsokaa! — puheli hän kuiskaamalla. — Tuonnehan se lentää, tuonne aivan kruutikellariin!

Ja aivan oikein. Raketti oli alkanut laskeutua ja kulki nyt juuri äsken mainittua, Zhernovkan takaista kruutikellaria kohti.

Kukaan ei puhunut mitään, mutta kaikilla oli selvänä tämä: Puolalaisilla insurgenteillä on aikomuksena räjäyttää raketilla kruutikellari ilmaan…

Hengitystään pidättäen seisoi kukin yhdessä kohdin ja seurasi silmillään raketin kulkua.

Kamalan tarkasti se oli suunnattu… se kallistui kallistumistaan kruutikellaria kohti ja katosi viimein sen taakse, muutamien mielestä sen viereen.

Kauhistuneina odotimme jotain hirmuista näytelmää… Nyt… nyt juuri leimahtaa suunnaton tulikieli, ja sitten kuuluu kauhea räjäys ja sitten…

Attentaati ei ollut onnistunut; se oli ilmeistä, ja jokainen alkoi hengittää helpommin.

Noin kolme, mitäpä neljä sekuntia sen jälkeen kuin raketti oli kadonnut näkyvistä, kuului hiljainen, kumea jyräys, ja samassa vavahti maa hieman jalkaimme alla.

Eikä ollut tuo pelkkää mielenkuvitusta, sen vakuutan. Me tunsimme sen jokainen. Tämäkin silmänräpäys on yksi noita kulumattomia lapsuuden muistoja. Muistan vielä niin selvään, missä tuo tapahtui: muistan tien, muistan pienen, puisen sillan, jonka korvalla seisoimme juuri kuin täräys tuntui.

Sanaakaan sanomatta läksimme kiirein askelin kulkemaan kylää kohti, edellämme raketin keksijä, Ivan Petrovitsh.

— Joutukaa, joutukaa! — puheli hän salaperäisellä äänellä, niinkuin polisipäällikkö, joka on päässyt suuren salaliiton jäljille ja aikoo yllättää pahantekijät. — Joutukaa! Minä aion ryhtyä toimiin.

Ivan Petrovitsh'ista oli, en tiedä miten, äkkiä tullut meidän kaikkien isällinen ystävä, tuki ja turva. Hän oli muutamassa tuokiossa saanut meidän kaikkien rajattoman luottamuksen.

— Joutukaa! — kiirehti hän. — Tultuamme kylään, menen heti ilmoittamaan asian isälleni. Sitten herätän kylän talonpojat, valitsen heistä rohkeimmat ja rotevimmat, ja niin lähden heidän kanssaan pitkin tuon kaivannon kumpaakin vartta, tuon, joka vie kruutikellarille. Siellä täytyy olla noita sen ja sen vietäviä pahantekijöitä.

Situationi oli hiukan muuttunut. Ensimmäinen säikäys oli nyt ohitse. Ei enää peljätty kruutikellarin remahtamista; ajateltiin vaan pahantekijäin kiinnisaamista.

Suuri joukko talonpoikia on kokoontunut arkitehdin maahovin edustalle, aseina viikatteita, heinähankoja, seipäitä ja sen semmoisia. (Pyssymiehiä ei ollut talonpojissa eikä maahovilaisissakaan.) Ivan Petrovitsh'in johdolla sitten lähtee tämä joukko liikkeelle hiljaa, hyvin hiljaa. Tuonne he sukeltavat sankkaan heinikkoon ja katoavat pian näkyvistä. Jonkun hetken perästä alkaa kellarilta päin kuulua melua, huutoja, voivotuksia… Kellarin luona seisova vahtimies laukaisee kiväärinsä. Se on hätäsignaali. Toisilta kellareilta vastataan, ja ennen pitkää on tehtaalta saapunut kruunun patrulli Zhernowkaan. Samaan aikaan on Ivan Petrovitsh saapunut talonpoikineen, mukanaan puolenkymmentä vangittua puolalaista insurgenttiä. Ivan Petrovitsh'illa on tietysti otsassa haava, väliaikaisesti nenäliinalla sidottu. Patrullin päällikkö ja Ivan Petrovitsh keskustelevat tuolla syrjässä kahden kesken, mutta äkkiä komennetaan sekä sotamiehet että talonpojat pikamarssissa ruhtinaan puistoon. Siellä piiritetään ksendsin talo, ja jok'ainoa kapinallinen saatetaan asianomaiseen paikkaan.

Koko tämän suunnitelman tekemiseen oli tietysti mennyt vähemmän aikaa kuin sen kertomiseen.

Me, pojat, olimme tähän saakka olleet kaikilla retkillä mukana, mutta nyt ei meistä huolittu.

— Nuoret herrat! — puheli Ivan Petrovitsh meille kohteliaasti. — Rohkeutta teiltä ei puutu, sen tiedän, mutta nyt kysytään kestävyyttä ja ruumiillisia voimia. Hiis ties, kuinka suuri lauma noita roistoja siellä onkaan, ja mitä lieneekään heillä aseina! Minä en uskalla ottaa päälleni edesvastausta kaikesta siitä, mitä teille mahdollisesti saattaisi tapahtua. Mieleni on paha, mutta en uskalla.

Muussa tapauksessa olisimme kenties olleet vähemmin hyvillämme moisesta holhojaksi määräytymisestä, mutta nyt vastaanotimme tuomiomme sankarin suusta, sankarin, joka seisoi yli meidän arvostelumme. Ja ellen minä nyt kokonaan väärin muista, ei tuo tuomio meille näin yön selkään kovin vastenmielinen ollutkaan.

— Hyvästi vähäksi aikaa! — virkkoi Ivan Petrovitsh, nosti kohteliaasti hattuansa ja kiiruhti asuntoonsa. Näimme hänen pitkän, solakan vartalonsa astuvan tien poikki. Pikku portti narahti kahdesti.

Ruvettiin keskustelemaan siitä, mitä onnistumisen mahdollisuuksia arkitehdin johtamalla joukolla oli oleva.

— Minä en usko, että koko hommasta lähtee mitään, — sanoi
Naukkarinen, epäilijä ja inttäjä.

— No te nyt ette yleensä usko mitään, — tokaisi heti hänen ystävänsä
Glantz.

— Uskon ainakin sen, että teidän uskonne saattaa teidät tällä kertaa häpeään.

— Mutta tottahan se raketti nyt jostain tuli! — arveli Pietarin lääkeakademian oppilas Tiainen.

— Mitä se minuun kuuluu? — vastasi Naukkarinen, tuskastuneena Tiaisen sangen järkevästä ajatuksesta.

— Minä en väittele enkä riitele, mutta sen minä vaan sanon, että Ivan Petrovitsh hosuu tuulta, ymmärrättekö? Luuletteko te todellakin, että insurgenit, jos he kerran yrittivät ampua raketin tuohon kellariin, että he nyt istua kykkivät tuolla kaivannon varsilla ja odottelevat, milloin joku herra Ivan Petrovitsh unisten talonpoikain kanssa suvaitsee tulla koppaamaan heitä niskasta kiinni ja viemään suoraa päätä Siperiaan, Jakutskiin, nähkääs, Sahalinin saarelle? Ettekö te nyt käsitä, että se on sulaa mielettömyyttä?

— Jaa, jaa, — puheli Tiainen. — Minä sanon vaan, että tottahan se raketti jostain tuli, vai mitä, herra Naukkarinen?

— Teidän kysymyksenne, herra tohtori, — vastasi puhuteltu pisteliäästi — on täynnä mitä huomattavinta syvämielisyyttä, ja sallikaa minun vastata teille: jaa, jaa, epäilemättä se jostain tuli.

Lehmusten latvat elähtivät. Nevalta alkoi puhaltaa kostea merituuli, jokaiselle Pietarilaiselle niin ylen hyvin tunnettu. On kuin kylmä, hikinen käsi pyyhkäisisi poskea… Se tunkee paksunkin vaatteen läpi. Se on salapurija, tuo tuuli. Siinä on suota, siinä on horkkaa…

Tämä kostea merituuli ja Naukkarisen äsköinen epäilys vaikuttivat suurimpaan osaan seuraa jotenkin lamauttavasti.

Meille, "nuorille herroille", huomautettiin merituulen vahingollisuudesta ylipäänsä ja vilustumisen mahdollisuudesta erittäin.

Me vakuutimme, niinkuin siinä iässä vakuutellaan, ett'ei meitä ensinkään viluta eikä väsytä, mutta kuinka olikaan — me siirryimme sittenkin vähitellen ullakkokamariimme.

Luonto rupesi vaatimaan omaansa. Hiljaa haastellen kävimme vuoteisimme. Tuo ilkeä tuuli oli jo ennättänyt käväistä ullakollakin. Hurstit tuntuivat kosteilta. Huh! Kolkkoa… Peite vedettiin leukaan saakka. Sieltä, peiton suojasta, kuiskailtiin vielä kotvanen, mutta pian — onnellinen, armas aika! — pian olimme unohtaneet raketit ja ryövärit ja insurgentit ja räjäykset.

Aamulla heräsimme tavallista myöhemmin. Ensimmäisiä tehtäviämme oli tietysti rientää alas tiedustelemaan, kuinka Ivan Petrovitsh'in yritys oli onnistunut.

Ovi ruokasaliin oli avoinna. Sieltä kuului iloista puhetta. Kuulin sieltä tutun, rakkaan äänen. Perheen isäntä oli siellä; hän oli yöllä saapunut kaupungista kotia.

Tämän perheen-isännän nimeä mainitsen ja olen aina mainitseva mitä syvimmällä kunnioituksella. Suomalaisen kirjallisuuden historiassa on hänellä oleva pysyvä sija. Siihen aikaan vielä, jolloin suomalainen kirjakieli oli kapaloissaan, jolloin paino-olot olivat ahtaat, — siihen aikaan rohkeni hän julaista suomenkielisiä novelleja itse Venäjän pääkaupungissa. Minua kohtaan hän oli aina hellä opettaja ja isällinen ystävä. Toistakymmentä vuotta on kulunut siitä, kuin yhdessä hänen lastensa kanssa kannoimme vainajan hänen viimeiseen majaansa Jaakkiman kalmistossa.

Tämä mies oli Thomas Friman, joka noin 40 vuotta oli Pietarin suomalaisen seurakunnan palveluksessa kirkkokoulun opettajana, sittemmin sen tirehtöörinä, kirkonkokousten esimiehenä y.m.

— Hyvää huomenta! — huusi hän herttaisella tavallaan, nähtyään meidät. — Onko eilinen raketti antanut teille yhtään yörauhaa? Viime yönä, kaupungista tullessani, kuulin kaikki ne hirmut, mitä tapahtunut oli.

Tuo miehekäs, iloinen ääni teki kerrassaan elähdyttävän vaikutuksen. Viime yön tapaukset ne tuntuivat nyt pahalta unelta vain; kaikki aaveen-omaisuus niistä oli kadonnut… yöllisestä säikäyksestä ei enää jälkeäkään. Ei suinkaan ukko Friman olisi ollut noin iloinen ja leikkisä, jos jotain peljättävää olisi ollut ja vieläkin olisi.

Kahvipöydässä saimme kuulla, että Ivan Petrovitsh'in hanke oli rauennut tyhjiin hänen isänsä kiellon tähden.

Ivan Petrovitsh'in isä oli yksi noita Nikolain aikuisia, virkaeron ottaneita venäläisiä kenraaleja, jotka siihen aikaan vielä olivat sangen tavallisia ilmiöitä Pietarissa. Ne olivat varsin arvoisan näköisiä herroja, yllään uniformu, jaloissa punaraitaiset "sanomattomat" ja kaulassa musta huivi niin tiukalla, että oli vaikea käsittää, mitenkä he ensinkään saattoivat hengittää. He kampasivat hivuksensa korvallisilta ohimoille ja ajoivat leukansa sileäksi, niin että tuuheat, hirveän tuuheat viikset kiivaalla keikauksella yhtyivät poskipartoihin, luoden kasvoihin ankaran, komentavan asun. Sanalla sanoen, ne olivat tuommoisia Eupatoria- tai Balaklava-tyyppejä.

Kuultuaan poikansa raportin raketista ja maan täräyksestä ja kaivannon varsilla mahdollisesti piilevistä insurgenteistä, oli ukko kavahtanut istuvilleen ja kysäissyt jyrisevällä äänellä, niinkuin ainoastaan sen-aikuiset kenraalit osasivat kysyä:

Ja se on suomeksi niin paljon kuin: Kuinkas te uskallatte puhua? Tiedättekös te, kuka minä jo olen, ja tiedättekös te, mitä te ette vielä ole?

Säikähtämättä tätä jyräystä, oli Ivan Petrovitsh uudestaan kertonut kaikki, mitä sinä iltana oli nähty ja kuultu.

Ivan Petrovitsh oli vakuuttanut, ett'ei hän ollut juonut kuin jonkun lasin sampanjaa ja nekin aamupuolella Palkinassa [kuuluisa ravintola Pietarissa], aamiaisilla Leonid Vsevolodovitsh'in, serkkunsa, sen kyrassiiri-kornetin, kanssa, joka piti läksiäisiä ennen lähtöänsä Tashkentiin. Siihen oli isä puoliunisena virkkanut:

— Se on oikein, että poika lähtee todelliseen palvelukseen eikä toimita tyhjiä kyrassiireissa. Hänestä tulee vielä hyvä upseeri, ja kyllä hän vielä joskus maailmassa pehmittää sen punatukkaisen John Bull'in [Englannin] luut, senkin pahuksen.

Ivan Petrovitsh oli vielä kerran koettanut saada isäänsä taivutetuksi sotatuumaansa, mutta ukko oli lopulta suuttunut ja sanonut:

Ja tuossa käskyssä oli taas ollut niin suuri palanen Balaklavaa ja
Eupatoriaa, että Ivan Petrovitsh'in täytyi jättää sotaretkensä sikseen.

Kaiken tämän oli hän yöllä kertonut häntä odottelevalle seuralle, kertonut Venäläisen avomielisyydellä, jospa myös jonkinmoisilla hienoilla viittauksillakin muutamain isäin tuittupäisyyteen.

— Mutta mitäs te luulette tuosta raketista? — kysäisin Frimanilta, vakuutettuna siitä, että tässä, niinkuin muussakin asiassa, saan häneltä parhaan selvityksen. — Oliko se mikään paha yritys?

— Kyllä minä ymmärrän teidän säikähdyksenne eilen, ja joka tapauksessa se oli…

— Ahaa! Fomá Gustavitsh! Hyvää huomenta! — huusi vanha kenraali avonaisen akkunan takaa. — Toitteko eilen Ruski Invalidin [sota-asiain lehti] kaupungista?

Ja vanha sotilas astui sisään, lihavana, pyylevänä, kilisevin kannuksin, Yrjön ristin nauha valkoisella uniformulla.

— Ahaa — sanoi hän, osoittaen kahvikattilaa. — Teillä vaan on aina tuo Finljandija. He-he-he!

Hänellä oli tapana sanoa kaikkia suomalaisia tapoja yhteisellä nimityksellä Finljandija (Suomi). Niinpä kahvinkin juontia. Hän tietysti, rento-venäläisenä, joi tavallisesti teetä.

— Kiitos, kiitos! Kuulittehan te, Fomá Gustavitsh, eilisistä kummituksista? Meidän Vanja se herätti minut yöllä kaikenlaisilla raketeilla ja insurgenteillä. Poika oli Leonidin kanssa istunut liian kauan Palkinassa. He-he-he!

Ja nyt me olimme pelkkää korvaa kaikki tyyni, niin suuret kuin pienetkin. Vanha kenraali oikein hellitti tuota hirmuista, mustaa kaulustaan.

— Katsokaa, — alkoi ukko Friman — tuo raketti ei ollut eikä voi olla muu kuin meteori.

— Avaruudessa kiertää ääretön joukko suurempia ja pienempiä kiviä. Kun ne sattuvat niin lähelle maata, että joutuvat maan vetovoiman piiriin, kiitävät ne maata kohti ja, ilmakerrokseen tultuaan, syttyvät sekä usein sulavat, ennenkuin pääsevät maan pinnalle. Välistä kumminkin ovat ne niin suuria, että ennättävät sulamatta tulla maahan. Semmoisia on löydetty Venäjälläkin ja säilytetään Pietarin museossa.

— Stoi, stoi! — huusi kenraali. — Semmoisiako kuin tuolla Kunstkammerissa? [Luonnon-opillisen museon kansan-omainen nimitys; väännös saksasta.] Semmoisiako, joita löydettiin takavuosina Donin kasakkain maasta?

— Mutta — jatkoi ukko Pjotr Filaretovitsh — mutta puhuihan se meidän Vanja jotain täräyksestä ja maan järäyksestä ja muusta väräyksestä, he-he-he!

— Sattuu niinkin, että tämmöinen meteori, maahan tullessaan, räjähtää ja synnyttää juuri tuollaisia järäyksiä ja täräyksiä.

Minun ei tarvitse sanoakaan, että vanha, hyvä opettaja Friman oli noussut silmissämme entistä korkeammalle.

— Raketti on minun mielestäni tällä tavoin helposti selitetty. Mutta mitä tulee tuohon omituiseen taloon tuolla puistossa ja siihen mahdollisuuteen, että siellä kenties olisi insurg…

Pjotr Filaretovitsh'ilta kirposi äkkiä teevati pöydälle jotenkin kimeällä kilinällä.

— Fomá Gustavitsh! — lausui hän kiireesti, vilaisten varsin epäluuloisesti meihin, nuorempaan polveen. — Minulla olisi jotain sanomista teille. Jos sallitte, niin menemme teidän kabinettiinne.

Ja vanhat herrat nousivat, mennäksensä isännän työkammioon. Ovella tietysti kursailtiin kotvasen aikaa, kumpainenko edellä menisi, kunnes molemmat hyökkäsivät yhtä haavaa, vatsat vastatusten, ja vieläkin toisillensa kumarrellen.

Emme koskaan saaneet tietää, mitä he siellä haastelivat, sillä emme katsoneet sopivaksi sellaista udella.

Mutta ksendsin talo tuolla tuuheitten puitten suojassa jäi kuin jäikin salaperäisyyden varjoon, ja sellaisena se muistossani aina säilyy…

Tuokion perästä kuuluivat kannukset kilahtavan. Kabinetin ovi aukeni, ja Pjotr Filaredovitsh astui ulos, isännän saattamana.

— Fomá Gustavitsh! Mikä sen tontun nimi olikaan taas? Matadori… ei se ollut niin…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEVÄÄN AJOILTA: JUTELMIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kevään ajoilta: Jutelmia

KEVÄÄN AJOILTA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE