The Project Gutenberg eBook of Pieni palvelustyttö
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Pieni palvelustyttö

Author: Amy Le Feuvre

Translator: Theodolinda Hahnsson

Release date: April 23, 2020 [eBook #61897]

Language: Finnish

Credits: Anna Siren and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI PALVELUSTYTTÖ ***


E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen



PIENI PALVELUSTYTTÖ

Kirj.

AMY LE FEUVRE

Suomentanut

Th. Yrjö-Koskinen [Theodolinda Hahnsson]





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1909.




SISÄLLYS.

 1. Ensimmäinen askel palveluksen saamiseksi.
 2. Tätini palveluksessa.
 3. Olen valmis palvelukseen.
 4. Maantienlokaa.
 5. Liikanaista uskollisuutta.
 6. Lähetyssukka.
 7. Eräs toveri.
 8. Todellinen pieni lähetyssaarnaaja.
 9. Takaisin Lontooseen.
10. Sairas kapteeni.
11. Pieni sankaritar.
12. Sairaskäyntejä.
13. Kolehti.




ENSIMMÄINEN LUKU.

Ensimmäinen askel palveluksen saamiseksi.


Hän istui Bone Alleyn varrella erään talon oven kynnyksellä. Hänen
ympäristönsä oli sellainen, jommoista näillä seuduilla Lontoossa
köyhien kortteleissa näkee joka päivä; eikä hän itse myöskään
herättänyt mitään huomiota tässä ympäristössä. Kymmenestä hänen
ohitsensa kulkevasta henkilöstä olisi yhdeksän mennyt menojaan suomatta
hänelle silmäystäkään.

Hän oli puettu ruskeaan hameeseen, mustaan liiviin sekä virttyneeseen
siniseen huopahattuun, johon oli koristeeksi pantu musta nauhasolmuke
sekä harmaa likainen variksensulka. Hän oli kietonut käsivartensa
polviensa ympäri, ja jalat, joissa oli rikkinäiset kengät, lepäsivät
jonkunlaisen appelsiininkuorista ja rikkinäisistä pulloista sekä
tinasohjosta muodostuneen läjän päällä. Hänen silmänsä olivat siniset
ja suuret, ja hänen hiuksensa, jotka olivat epämääräisen ruskeata
väriä, riippuivat oikosina suortuvina hänen hentojen vilustuneiden
kasvojensa ympärillä. Mutta hän oli uneksija. Tarkka tutkija olisi
havainnut, että hänen sielunsa oli kaukana hänen ympäristöstään. Äkkiä
ilmaantui hymyily hänen huulilleen ja silmiin syntyi loiste sellainen,
ettei mikään Bone Alley'ssa voinut sitä aiheuttaa. "Greeta, sinä
kiipeät liian korkealle, tule alas!"

Hän oli tottunut juttelemaan oman itsensä kanssa. Hänen läheisyydessään
ei ollut ketään. Etäämpänä seisoi posetiivin soittaja muutamien
tanssivien lasten ympäröimänä.

"Paras että lähdet liikkeelle, Greeta", jatkoi hän. "Täti varmaankin jo
pian sinua huutaa."

Hitaasti hän nousi istualta, ja sitten kuin hän oli oikaissut laihat
jäsenensä, rupesi hän astelemaan ylös jyrkkiä portaita myöten. Ylös
ja yhä ylöspäin kolmea pitkää porrasosastoa pitkin. Erilaisia löyhkiä
tunkeili ulos niistä monista ovista, joiden ohitse hän asteli, ja
helposti saattoi arvata, mitä tointa oli kullakin asukkaalla, jolle
nuo ovet kuuluivat. Suovan, paistetun sianlihan ja kalan haju tunkeusi
esiin. Melkein kaikkialla keitettiin ja paistettiin, sillä kello oli
yksi, ja siis oli päivällisaika.

Ylimmäisessä kerroksessa seisahtui Greeta hengähtämään, ei sen vuoksi,
että hän olisi ollut hengästynyt, sillä hänen sekä keuhkonsa että
sydämmensä olivat aivan terveet, mutta hänen omat sanansa antoivat
tähän selityksen.

"Nyt, Greeta, et sano sanaakaan, kun hän alkaa -- et sanaakaan, sillä
silloin et saa toiste mennä ulos jälleen!"

Hän aukaisi nopeasti oven ja meni sisälle. Tämä oli köyhä asunto, mutta
siisti. Ikkunan ääreen sijoitetussa vuoteessa istui viallinen nainen
ahkerasti kutoen sukkaa. Hän katsoi vihaisin katsein tyttöä, ja hänen
äänensä oli ärtyisän pistävä, kun hän virkkoi:

"Kuinka kauan minun pitää sinua odottaman, sitä juuri tahtoisin tietää?
Katso tulta, sinä laiska letukka! Sinä et ole minulle suuremmaksi
hyödyksi nyt, kuin silloin, jolloin olit koulussa. Mitä sinä olet
tehnyt? Minä kudon ja teen työtä kaikin voimin, pitääkseni sinua
vaatteissa ja elättääkseni sinua, ja sinä vain juokset ulkona kaduilla
aamusta iltaan. Sinä olet posetiivin ympärillä tanssinut, siitä vetoa
pitäisin! Oi, jospa minä vielä voisin jalkojani käyttää, niin kyllä
minä sinulle soittaisin toista pilliä!"

Greeta ei vastannut mitään, mutta suurella melulla hän laittoi uuniin
tulta ja rupesi valmistamaan päivällistä, perunoita ja silliä sekä
kupillisen teetä. Rouva Perkins yhä jatkoi syytöksiään tyttöä kohtaan
ja valituksiaan, mutta Greeta näytti häntä tuskin kuulevan. Hän pesi
astioita ja hellaa, toi lisää villalankaa piironginlaatikosta, ja kun
hän oli tädilleen sen antanut, läheni hän ovea.

"Mihinkä sinä menet?" kysyi rouva Perkins. "Minä tahdon sinua viemään
kääröä puotiin, ja rouva Jones on ollut täällä pyytämässä, että sinä
vähäksi aikaa tulisit hoitamaan hänen lastansa. Hänen täytyy mennä
sairashuoneeseen silmiensä tähden."

"Minä menen hänen luokseen heti", sanoi Greeta iloisesti, "ja sitten
olen valmis viemään teidän käärönne."

Hän juoksi alas portaita ja tapasi siinä suuren hartevan vaimon, joka
juuri aukaisi suunsa huutaakseen häntä.

"Minä tulen, rouva Jones, minuako te aioitte huutaa? Missä on Artturi?
Pitääkö minun mennä ulos hänen kanssaan?"

Artturi oli iso kaksivuotias poika ja hyvin raskas, mutta Greeta nosti
hänet syliinsä ja kantoi hänet alas portaita. Tultuansa kadulle hän
laski pojan taas kävelemään.

"Meidän täytyy mennä rouva Creekin luo", sanoi tyttö. "Minä halajan
saada puhua hänen kanssaan."

Artturi oli siihen tyytyväinen ja tallusteli mielihyvissään Greetan
rinnalla.

Greeta meni kappaleen matkaa eteenpäin ja poikkesi sitten kadun
kulmauksesta suuremmalle kadulle, jossa hän seisattui pienen
vaatimattoman karamellipuodin luona.

Tämä oli siisti ja miellyttävä pieni puoti; ja myymäpöydän takana
istui pieni ilomielinen nainen, silmälasit päässä ja työkori vieressä.
Mitenkä rouva Creek saattoi viihtyä tällaisessa seudussa, sitä moni
ihmetteli. Häntä itseään lapset ihailivat melkein yhtä paljon kuin
hänen karamellejaan. Hänellä ei ollut mitään omaisuutta, vaan hän
elätti itseään ompelemalla varakkaammille naapureilleen. Ikkunaan
ripustetussa nimikilvessä ilmoitettiin suurilla kirjaimilla:

    "OMPELUA VASTAAN OTETAAN."

Mutta rouva Creek käytti neulaansa moneen erilaiseen ompelukseen --
pienistä housuista alkaen hattujen vaatetukseen ja sukkien parsimiseen.
Hän ja Greeta olivat hyviä ystäviä. Hän tiesi, että vaikka tytön rampa
täti olikin kunnioitettava ja ahkera nainen, hän kuitenkin oli ankara,
ja vaikea oli häntä tyydyttää. Hän tiesi senkin, että vaikka Greeta
aina iloisesti ja alttiisti tätiänsä palveli, niin hän ei kuitenkaan
milloinkaan häneltä hyvää sanaa saanut.

"Olkaa niin hyvä", alkoi Greeta, pitäen pikku pojan kädestä kiinni, "ja
antakaa viiden pennin kaakku tälle Artturille. Ja tahdotteko, rouva,
olla niin hyvä, ja sitten vielä kerran kertoa minulle, mitenkä te ensi
kerran pääsitte palvelukseen?"

"Jumala siunatkoon sinun pikku sydäntäsi! Istu tuohon, tuon tyhjän
laatikon päälle. Tuossa on kaakku. Oi miten kauniiksi tuo pieni poika
on kasvanut!"

Sitten hän nuhtelevasti ravisti päätään Greetalle.

"Sinulla ei ole oikeutta haluta kiellettyä hedelmää, rakas lapsi.
Tätisi tarvitsee sinua, hän ei voi avuttasi tulla toimeen, ja hän on
sen sinulle sanonut."

"Niin on", sanoi Greeta, jonka kellertävät posket hieman punastuivat;
mutta säteilevin silmin hän sanoi: "Minä kuitenkin uneksin siitä
lakkaamatta, ja voihan se tapahtua joskus. Opettajatar sanoi pyhänä,
että voi rukoilla Jumalalta kaikkea, -- ja minä rukoilen -- rukoilen
häntä ohjaamaan asiani niin. Kertokaa minulle vaatteistanne, rouva
Creek. Se kuului kovin ihastuttavalta."

Rouva Creek nauroi.

"Minä muistelen, että niin oli minunkin mielestäni. Ensimmäinen
palveluspaikkani oli pappilassa, jossa olin sisäkkönä, enkä minä voinut
nukkua yöllä, pelkästä ihastuksesta, kun tuota ajattelin. Minulla oli
kaksi sinipunervaa pumpulileninkiä, joihin oli painettu valkoisia
satakaunoja, ja sitten minulla oli neljä valkoista esiliinaa ja
kaksi paria uusia kenkiä ja yksi pari puolikenkiä ja kolme valkoista
myssyä ja musta olkihattu nauhoineen ja valkoinen olkihattu pyhänä
käytettäväksi ja harmaa puolivillainen leninki ja musta kaunis
päällysnuttu -- -- --"

Hän keskeytti hetkiseksi puheensa, ja Greeta huokasi hieman.

"Oi", sanoi hän ristissä käsin, "kuinka rikas teidän tätinne mahtoi
olla! Kuinka ihastuttavaa ajatella, että nuo kaikki olivat oikein
teidän omianne! Oi, olkaa niin hyvä ja jatkakaa! Kertokaa miltä tuntui,
kun saitte käydä mattoja pitkin."

"Ne olivat pehmeät ja hauskat", sanoi rouva miettiväisenä, "ja
lastenkamari suurine uuneineen ja kirkkaine messinkisuojuksineen, ja
taulut ja leikkikalut ja punaiseksi maalattu keinutuoli punaisine
tyynyineen -- näen ne kaikki edessäni nyt. Lapsenhoitaja oli pitkä
ja ankara, mutta pikku tytöt, niitä oli kolme, olivat aina valmiit
kanssani leikkimään. Ja minun oli tapana kiikuttaa heitä keinussa, joka
oli ruohopihassa, ja auttaa heitä puhdistamaan pupuhäkkejänsä. Se oli
iloinen aika, ja minä olin silloin onnellinen ja iloinen tyttö."

Greeta koetti tukehuttaa nyyhkytystä, mutta rouva Creek katsoi häneen
ja huomasi, että kyyneleet virtailivat hänen poskiansa pitkin.

"Se tuntuu minusta niinkuin olisi taivaassa", sanoi tyttö, pyyhkien
kätensä selkäpuolella kyyneleet silmistään ja ottaen Artturin
syliinsä, sillä poika rupesi käymään levottomaksi. "Kuinka vähällä
tulisi toimeen, jos olisi oikein varovainen? Riittäisikö yksi
pumpulivaatekerta? Sopisihan sitä pestä joka ilta maatapannessa,
ainakin voisi ottaa likatäplät pois?"

Rouva Creek pudisti päätään.

"Jos tahdot hienon paikan herrasväen luona, niin sinulla tulee olla
jonkunlaiset myötäjäiset", sanoi rouva itsetietoisesti.

"Ikäänkuin naimisiin mennessä", virkkoi Greeta huoaten.

"Mutta", sanoi rouva, "ei ole monella sellaista onnea kuin minulla oli,
minä olin maantyttö, näetkö, ja isäni oli puutarharenkinä linnassa."

Greetan muoto kävi surulliseksi.

"Ei minulla kaiketi ole mitään toivoa, vai mitä luulette? Hyvä rouva,
olen säästänyt muutamia pennejä, jotka olen rehellisesti ansainnut,
mutta odottakaa, minä katson -- paljonko tarvitsee yhteen pukuun?
Riittääkö markka viisikymmentä penniä?"

Hän otti puserostaan esiin likaisen rievun, johon hän oli solminut
rahansa, ja laski, että niitä oli viisikymmentä penniä.

Rouva Creek noikkasi hymyillen.

"Siinä, lapseni, on hyvä alku. Kentiesi silloin, kun tätisi sinua ei
enää tarvitse, sinulla on koko sievä summa."

Greetan kasvot saivat iloisen ilmeen.

"Ja miten te kiinnititte myssynne, sanokaa? Oliko teillä pitemmät
hiukset kuin minulla?"

"Oli niinkin, taisipa minulla olla vahva, kaunis tukka siihen aikaan,
ja minä palmikoitsin hiukseni kauniisti palmikkoihin, ja minulla oli
sievä matala säpsä, eikä tuollainen papukaijan muotoinen myssy, joita
tytöt tähän aikaan käyttävät."

"Puhukaa nyt vielä jotakin huoneista, jos olisitte niin hyvä."

Rouva Creek alkoi kertomuksensa, joita tyttö oli monta monituista
kertaa jo ennen kuullut, mutta hän kuunteli suu auki ja silmät
loistavina siksi, että muutamat ostajat tulivat puotiin heitä
keskeyttämään. Oli lauantai ja työväki oli saanut palkkansa, ja
nyt täytyi rouva Creekin jättää syrjään entiset muistonsa ja ottaa
huomioonsa nykyhetken vaatimukset ja velvollisuudet. Kun Greeta oli
vähän aikaa odottanut, poistui hän hitain askelin.

Eräs laiha tyttö tapasi hänet heti puodin ulkopuolella.

"Hoi Greeta! En ole tavannut sinua vuosikausiin!"

"Missä olet ollut?" kysyi Greeta.

"Olen ollut kenkätehtaassa, ja meidän Emmamme on mennyt orjuuteen."

"Onko hän? Mihinkä? Minä toivoisin saavani tehdä samoin!"

"Te olette yksinkertaisia molemmat. Minä menisin orjantyöhön! En, sitä
en minä tekisi."

"Mihinkä Emma on mennyt?"

"Sianteurastajalle, ja hänen emäntänsä löi häntä kenkäharjalla viime
lauvantaina. Minä toivoisin, että hän olisi minua lyönyt!"

"Kun minä menen palvelukseen", sanoi Greeta, pannen päänsä pystyyn,
"niin menen oikealle herrasväelle, joka ei puotia pidä."

"Minä alkaisin Buckingham Palacestä", sanoi tehtaan tyttö musertavin
katsein, "mutta kentiesi se ei sinulle olisi tarpeeksi hienoa!"

Greeta käänsi hänelle heti selkänsä. Hän meni pienen turvattinsa kanssa
eräälle suurelle kadulle, jonka varrella oli puoteja pitkä rivi,
ja tyttö näytti pojalle silloin tällöin joitakuita silmiinpistäviä
esineitä, joita näkyi ikkunoissa, mutta enimmiten hän ääneti seurasi
omaa ajatusjuoksuaan. Vihdoin hän seisahtui erään vaatekaupan eteen.
Hän oli huviksensa usein kuvitellut tulleensa ulos, taskussa kukkaro
täynnä rahoja, joilla hän ostaisi myötäjäisiä -- ja nyt hän ei voinut
olla tätä huvia taas toistamatta.

"Valikoitse nyt, Greeta. Tuolla on pumpulikankaita sekä punaisia
että sinisiä, vaikka ei sinipunervia, sellaisia kuin rouva Creekillä
oli. Mutta tuolla, tuolla nurkassa on kaunista raitaista, sinä
tulisit oikein hienoksi siinä. Ja oi, niin kauniita myssyjä, oikein
reikäompelulla koristettuja, ja ne maksavat vain 30 penniä!"

Hän vaikeni ja katseli halajavin silmin myssyjä.

"Jos minä vain saisin koettaa yhtä, saadakseni nähdä miltä se näyttää!
Mutta miksikä en ostaisi sellaista? Noh, tule Artturi, minä ostan sen
tuossa tuokiossa!"

Hän astui puotiin ikäänkuin joku herttuatar. Ja kaupanteko se vasta
olikin Greetan mielestä oikein hauskaa. "Ne ovat ainoat tilaisuudet,
jolloin ihmiset ovat kohteliaita", oli hänen tapana sanoa. "He eivät
huuda eivätkä toru minua, ja tämä synnyttää minussa tunteen, että olen
ikäänkuin heitä mahtavampi."

"Minä pyydän saada nähdä muutamia noista säpsistä", sanoi hän,
istahtaen tiskin vieressä olevalle tuolille. "Minä tarkoitan noita
myssyjä palvelijoita varten."

"Tässä", sanoi eräs nuori neiti kohteliaasti, "on yksi laji hyvin
halpoja, jotka juuri olemme saaneet kauppaan."

"Toivottavasti ne kestävät pesua", sanoi Greeta nostaen yhtä
sormenpäällään. "Kun lakaisee huoneita, tulee säpsä likaiseksi", lisäsi
hän, ravistaen päätään asiantuntijan näköisenä.

"Kyllä, ne kestävät kyllä pesua, katsokaa, kun tämän ryppynauhan vetää
suoraan, tulee se aivan sileäksi. Katsokaa, näin!"

Greeta katsoi sitä ja ponnisti voimiaan voidaksensa olla ihmettelyään
osottamatta.

"Tämähän on ikäänkuin Jack laatikossa", ajatteli hän; mutta ääneensä
hän sanoi:

"Minä otan yhden, koetteeksi, nähdäkseni mitä siitä pidän. Olen
erittäin tarkka myssyjeni suhteen."

Puotineiti koetti salata hymyilyään, sillä välin kuin hän kääröä
valmisti. Kun Greeta oli myssynsä maksanut, lähti hän pois ihan
tyytyväisenä.

"Tämä on ensimmäinen askel palveluksen saamista varten", sanoi hän ihan
ääneensä, "mutta minä en vain käsitä, missä minä sitä koettelisin.
Tädillä on meidän ainoa peilimme, enkä minä tästä tahtoisi puhua rouva
Creekille -- hän pitäisi minua yksinkertaisena."

Hän meni kotiin Artturin kanssa, ja jätettyään pojan tämän äidille,
kiipesi hän jälleen ylös noita jyrkkiä portaita pitkin. Hän pisti
myssynsä taskuunsa ja astui sisälle vastaanottamaan tätinsä tavallisen
tervehdyksen:

"Missä olet ollut, sinä kelvoton tyttö? Tässä on pakettini ollut
valmiina sinua odottamassa kokonaisen tunnin, ja puut ovat melkein
loppuun asti palaneet eikä vesi teepannussa vielä läheskään kiehu!"

"Olen ollut ulkona Artturin kanssa. Laitan tulen heti paikalla."

Ei kauan viipynytkään, ennenkuin valkea leimusi takassa, ja muutamaa
minuuttia myöhemmin lähti Greeta viemään tädin työtä erääseen Cityssä
olevaan puotiin. Täti varoitti häntä olemasta siellä kauan, ja tyttö
riensi eteenpäin pitkin vilkkaita katuja; koko tien hän vaivasi päätään
tuumaamalla kuinka ja missä hän saisi tilaisuuden koettaa lumivalkoista
säpsäänsä pörröiseen kampaamattomaan päähänsä.

Paketin hän jätti määrättyyn paikkaan ja sai kaksi markkaa
viisikymmentä penniä, jotka hän huolellisesti sitoi punaisen
kaulaliinansa kulmaan. Kotimatkallaan näki hän edessään rikkarattaat,
jotka herättivät hänen huomiotansa sen vuoksi, että siinä kaalilehtien
välissä näkyi jokin kiiltävä esine. Greetalla oli hyvät silmät, ja hän
havaitsi heti, että se oli peilinpala.

"Juuri mitä sinä Greeta tarvitset", sanoi hän. "Jos tuon voit saada,
olet tosiaankin onnellinen tyttö."

Hän läheni ajajaa Lontoon lapsen koko varmuudella.

"Hoi, herrani! Olkaa hyvä ja antakaa minun nähdä tuota peililasia, minä
niin mielelläni sen tahtoisin."

Mies katsoi ensin häneen ja sitten peilinpalaseen. Sitten hän nauroi
sanoen: "Se ei näytä teille mitään kaunotarta."

"Ei", sanoi Greeta vakavasti, "mutta se auttaa minua panemaan hattuni
oikein päähäni."

Mies seisautti rattaansa, otti lapiolla peilinpalan ulos ja antoi
sen tytölle. Greeta kiitteli iloissaan lahjasta, ja pistettyään sen
nuttunsa alle piiloon, lähti hän kotiin sitä kiirettä, ettei rouva
Perkinsilläkään ollut mitään moitittavaa, kun hän palasi.

Oli pyhä-aamu, ja Greeta nousi aikaisin makuulta, sillä hänellä oli
paljon tehtävää, ennenkuin hän sai lähteä ulos, ja hän kävi aina
pyhäkoulussa, joka oli lähitteellä, sekä meni säännöllisesti kirkkoon
aamupäivällä joka sunnuntai. Sitten hän istui tätinsä luona sisällä
koko jäljelläolevan päivän. Pyhä-iltapäivinä tulivat rouva Perkinsin
ystävät tavallisesti hänen luoksensa vieraisille, ja silloin tarjottiin
teetä, ja Greeta oli tarjoilijana ja kuunteli heidän keskusteluaan
mieltymyksellä, vaikka ei hänen milloinkaan annettu ottaa siihen osaa.

Hän meni tänä aamuna pyhäkouluun iloisessa ja onnellisessa
mielentilassa. Hyvän palveluspaikan mahdollisuus aina kohdistui hänen
opettajattareensa, neiti Gregoryyn, ja Greeta oli mielessään luonut
monta kummallista kuvitelmaa tuosta nuoresta neidosta -- miten hän
eräänä pyhänä sanoisi: "Greeta, olen kauan ajatellut, että sinusta
tulisi minulle hyvä, pieni palvelija. Nyt olen siitä varma. Minä
käyn sinun tätisi luona, ja sitten ostan sinulle uudet vaatteet, ja
tulevalla viikolla sinä pääset minun luokseni."

Toisinaan Greetan ajatukset lensivät vielä korkeammalle. Neiti
Gregory sanoisi hänelle: "Greeta, minä aion ostaa maalla talon, se on
eräs pappila, ja minä olen myöskin ostanut kirkon. Siellä on kaunis
puutarha, jossa on kukkia ja hedelmäpuita, sinä pääset minun kanssani
ja saat tulla pieneksi palvelustytökseni."

Pelkäänpä että Greetan ajatukset usein olivat läksyistä kaukana.
Kaikessa salaisuudessa hän intohimoisesti rakasti opettajatartansa,
mutta totta puhuen piti neiti Gregory häntä tyhmänä oppilaana, joka
oli tarkkaamattomampi kuin muut ja epäilemättä vähimmän huvitettu
opinnoista.

Mutta tänään tyttö jo alusta alkaen oli tarkkaavainen. Päivän tekstissä
puhuttiin pienestä tytöstä, joka oli vankina Naemanilla ja kertoi
Naemanin vaimolle siitä suuresta profeetasta, joka saattoi parantaa
hänen miehensä. Greeta kuunteli silmät suurina ja suu auki.

Neiti Gregory lopetti näillä sanoin:

"Te näette tästä, lapset, kuinka paljon hyvää pieni palvelustyttö voi
saada toimeen. Hän oli ryöstetty pois kodistaan ja ystävistään ja olisi
luonnollisesti kyllä saattanut olla äreä ja epäystävällinen eikä altis
auttamaan, mutta hän päinvastoin halusi auttaa isäntäänsä ja toivoi
hänen paranemistaan".

"Arvaahan sen", huokaili Greeta, "hän mahtoi olla hirveän iloinen
saadessaan jättää kodin, kun pääsi palvelukseen!"

Hänen äänessään oli jotakin, joka herätti neiti Gregoryn huomiota. Hän
katsoi tyttöön sanoen:

"Ei yhdenkään pienen tytön pidä toivoa pois vanhempiensa luota. Hyvät
pienet tytöt eivät sitä tee."

Greeta katsoi alas hämillään. Hänen sivukumppaninsa tuuppasi häntä
kyynäspäällään.

"Se oli sinulle, Greeta!" kuiskasi hän.

Greeta antoi hänelle kiivaan tuuppauksen takaisin, ja tämä tuotti
hänelle uudestaan nuhteita opettajattarelta; ja kun opetustunti oli
loppunut ja lapset poistuivat, sai Greeta jäädä jälkeen.

"Etkö tahdo rakastaa Jeesusta, Greeta, ja koettaa tehdä hänen
tahtoansa", sanoi opettajatar surullisella äänellä.

Greeta katsoi lattiaan eikä puhunut mitään.

Neiti Gregory jatkoi: "Olen monta kertaa toivonut, että sinä enemmän
rakastaisit raamattua, Greeta. Sinä näytät aina ajattelevan jotakin
muuta. Etkö sinä pidä raamatun kertomuksista?"

"Kyllä, kun niissä puhutaan palvelustytöistä", vastasi Greeta
katsahtaen neitiin iloisesti hymyillen.

"Vai niin, pidätkö sinä niistä? Miksi niin? Ethän sinä ole
palveluksessa, vai miten?"

"En, neiti hyvä. Minä asun tätini luona ja autan häntä."

"Silloinhan sinun tulisi olla onnellinen pieni tyttö, koska sinulla on
hauska koti, josta sinun ei tarvitse mennä pois elatustasi etsimään.
Yksinäisillä palvelijoilla on sangen vaikeat tehtävät, ei sinun pidä
sellaiseksi toivoman."

"Mutta minä toivon hyvää palveluspaikkaa oikean herrasväen luona",
sanoi Greeta vakaasti.

Neiti pudisti päätään.

"Sinun tulee oppia koko paljon, ennenkuin voit saada sellaisen paikan."

"Mutta tyttö, josta raamatussa mainitaan, tuli suorastaan sellaiseen
paikkaan. Opettaja sanoi, että hänen emäntänsä oli sekä ylhäinen että
rikas. Minä tahtoisin sellaisen rouvan palvelukseen."

Opettajatar hymyili.

"No niin", sanoi neiti, "saattaahan tapahtua, että sinä joskus pääset
palvelukseen, ja vaikkapa tulisit pienimpään puotiin, voit sinä siellä
palvella Jumalaa yhtähyvin kun komeassa linnassakin. Älä odota mitään
suurta, vaan ole uskollinen vähässä. Seuraa nyt muita kirkkoon. Minä
tulen heti jäljessä."

Greetan toiveet olivat jälleen musertuneet.

"Ei sinun puuhistasi ole mihinkään, Greeta", mutisi hän. "Opettaja ei
milloinkaan aio sinua auttaa, hän pitää sinua liian huonona."

Hän meni kirkkoon, ja kun hän kumartui rukoukseen ennen
jumalanpalveluksen alkua, kuiskasi hän:

"Oi Jumala! Sinä ymmärrät minua, vaikka opettaja ei sitä tee. Ole
niin hyvä ja keksi minulle paikka, yhtä hyvä kuin se oli siellä
spitaalitautisen kapteenin luona, ja anna minulle vaatteita, ja anna
tätini laskea minut menemään. Jeesuksen Kristuksen tähden. Amen."

Sitten nosti hän päänsä, ja hänen silmistään loisti uusi toivo.

"Jumala on sen paremmin tekevä kuin opettaja. Hän on varmaan kuullut
minua tänään, koska rukoilin häntä kirkossa."

Hän läksi lohdutettuna kotiin, ja koko päivän hänen ahkerat aivonsa
tekivät työtä, ajatellen tuota pientä vangittua tyttöä.

"Minä tahtoisin tehdä jotakin yhtä suurta. Kun ensimmäisen
palveluspaikan saan, niin minä koetan. Minä otan semmoisen
palveluspaikan, jossa on sairas herra, ja minä puhun hänelle sitten --
niin, minä puhun hänelle sitten niistä pillereistä, jotka paransivat
tädin serkun, ja jos hän käyttäisi niitä ja paranisi, niin olisin minä
puolestani tehnyt jotakin suurta. Tietysti se ei olisi samaa, kuin
puhua profeetasta, mutta opettaja sanoo, ettei nyt enään löydy mitään
profeettoja. Mutta palveluksessa on helppo tehdä suuria asioita. Ellen
minä milloinkaan palveluspaikkaa saa, niin ei noita asioita kannata
ajatellakaan."

Ja niin kului sunnuntai toivon ja pelon tunteitten vaihdellessa.
Greetalla ei kertaakaan ollut tilaisuutta katsella kallisarvoista
myssyänsä, mutta jo tieto siitä, että se hänellä oli, tuotti hänelle
sanomattoman ilon.




TOINEN LUKU.

Tätini palveluksessa.


Hän heräsi aikaisin seuraavana aamuna, ja kuullessaan tädin raskaasti
hengittävän, tiesi hän hänen nukkuvan. Greeta nousi istumaan
vuoteessansa ja olisi mielellään vetänyt ylös uutimen, mutta hän ei
uskaltanut hiipiä lattian poikki. Täti heräsi hyvin helposti, mutta
ainoa tilaisuus, jolloin Greeta sai olla ihan häiritsemättä, oli tädin
nukkuessa.

Niin nopeasti kuin mahdollista asetti hän peilinpalasen seinää
vasten ja pani myssyn päähänsä. Tämä oli jotenkin vaikea tehtävä.
Ensiksi hänen piti panna hiuksensa nutturalle, mutta ne olivat
aivan liian lyhyet kestämään koossa, niin että myssy olisi pysynyt
lujasti paikallaan. Hiusten päät pistivät aina sieltä täältä esiin,
ja hän kiinnitti ne muutamalla hiusneulalla, mutta myssy meni aina
pahemmin vinoon. Väsymättömällä kärsivällisyydellä hän sen vihdoin
sai tyydyttävään kuntoon ja katseli itseään ihastuksella pienessä
kuvastimessansa.

"Niin", sanoi hän aivan ääneensä, tyytyväisenä nyökähyttäen päätänsä.
"Sinä olet ihan kuin ensiluokan palvelija. Oikein hieno oletkin, ja
sinä voit varsin hyvin avata oven herttualle. Tulkaa sisään, olkaa
hyvä. Ilmoitan rouvalle, että olette täällä. Oi sentään!"

Hän heilautti niin vilkkaasti päätään, että säpsä irtaantui ja lensi
kauas lattialle, samalla kun tädin äreä ääni kuului huutavan:

"Mitä ihmettä sinä teet, Greeta? Oletko tullut hulluksi? Miksikä sinä
noin itseäsi laittelet tähän aikaan aamusta?"

Greetan posket kävivät tulipunaisiksi, ja hän piiloutui peittonsa alle.

"Oletko sinä hullu?" toisti täti. "Sano minulle, mitä teit! Aivan olit
apinan näköinen, kun sinulla oli jotakin valkoista hupsumaista pääsi
päällä! Puhu heti, kelvoton!"

Mutta Greeta oli häpeän ja hämmennyksen valtaamana. "Minä luulen että
uneksin, täti. Ainakin teidän sopii luulla niin -- -- minä -- minä
leikin, että olin olevinani palvelija."

Hän teki tunnustuksensa katuvaisella äänellä.

"Pieni hupsu!" Täti käänsi itseään vuoteessa ja nukkui. Greeta ei
liikahtanut, ennenkuin kirkonkello löi seitsemän; silloin hän nousi
huoaten ja tallensi peilinpalan sekä säpsänsä patjan alle vuoteeseensa.
Tämä oli hänen tavallinen talletuspaikkansa, ja se oli saanut ottaa
vastaan monta kummallista esinettä aina silloin tällöin. Puettuaan
vaatteet yllensä hän lähti tuomaan heidän maitonsa, jota tarvittiin
aamiaiseksi, ja nyt hän käytti tilaisuutta mennäksensä eräälle
hiljaiselle, siivolle kadulle, jossa palvelijattaret tähän aikaan
pesivät portaita. Tämä katu -- Nelsonkatu -- veti häntä puoleensa
siitä syystä, että hän saattoi tarkastaa niitä erilaisia myssyjä
ja esiliinoja, joita palvelijattaret käyttivät. Olipa hän välistä
niinkin onnellinen, että sai jutella näitten kadehdittavien nuorten
palvelijattarien kanssa. Tänä aamuna hän puhutteli erästä äsken
tullutta n:o 6:ssa. Greeta oli nähnyt monta uutta tyttöä noilla
portailla. Muutamat olivat olleet paikassaan joitakin viikkoja, toiset
ainoastaan muutaman päivän. Hän erotti aina uudet siitä, että heillä
oli puhtaat hameet ja hyvin kammatut hiukset, mutta tämä oli hänen
mielestään tavallista siistimpi ja hienompi. Hänellä oli punaiset
hiukset ja punaiselta hohtavat posket, ja hänen hameensa oli enemmän
rouva Creekin sinipunervan hameen näköinen kuin toiset, joita Greeta
tähän asti oli nähnyt.

"Te olette uusi palvelija", sanoi Greeta.

Tyttö kääntyi ja katsoi häneen.

"Kuka sinä olet?"

Hän ei juuri epäkohteliaasti tätä sanonut, mutta vähän uteliaasti.
Greeta oli saanut pitää hyvänään ylenkatsetta ja monet tiuskaukset
noilta tytöiltä, niin ettei hän nytkään muuta odottanut.

"Minä", sanoi hän, katsellen ihastuksella kysyjään, "minä aion mennä
palvelukseen jonakin päivänä ja kuljen sen vuoksi tällä kadulla ja
katselen, missä talossa minä halukkaimmin tahtoisin palvella. Kuka
tässä asuu? Asuuko täällä joku muu kuin se rouva, joka aina toruu?"

"Se on kyllä minun rouvani, sillä minä tulin tänne entispäivän
edellisenä päivänä, enkä ole vielä kertaakaan osannut tehdä hänen
mielikseen. Täällä asuu kaksi herraa ja yksi nainen, jotka antavat
soittotunteja."

"Oi", huokasi Greeta, laskien maitoruukkunsa alas portaille ja molemmat
käsivartensa kupeilleen. "Jos minä vain voisin saada palveluspaikan,
silloin vasta olisin onnellinen!"

"Olen Kentistä", selitti punatukkainen. "Mutta minun mielestäni maalla
oli liika hiljaista, ja siksi minun teki mieleni tulla Lontooseen. Niin
minä tulinkin tänne setäni sisarpuolen luo."

"Mutta parhaat paikat varmaankin ovat maalla", sanoi Greeta. "Minä
tahtoisin paljon halukkaammin palvella maalla, siellä on paljon
helpompi pitää myssyjänsä ja esiliinojaan puhtaana -- niin sanoo rouva
Creek."

"Sinä olet minusta kummallinen otus", sanoi punatukkainen ja tuijotti
hämmästyneenä Greetaan. Silloin kuului auki olevasta ikkunasta ääni
huutavan:

"Liisa, Liisa! Tule heti!"

Hän syöksähti sisälle pesusoikkoineen ja harjoineen. Greeta kulki
eteenpäin.

"Ei", sanoi hän, "en minä tahdo Liisan paikkaa!"

Kohta tämän jälkeen hän lähti taas rouva Creekin puotiin.

"Minä luulen, rouva", sanoi hän, "että jos joku tahtoisi tulla puhumaan
tädin kanssa, niin hän kyllä antaisi minun mennä. Siellä on alakerrassa
tyttö, joka auttaisi häntä 50 pennistä viikossa. Jos minä pääsisin
pois, niin totta kaiketi minä niin paljon ansaitsisin?"

"Kyllä, lapseni, ja koko joukon enemmänkin."

"No sittenhän minä voisin palkata tytön, ja täti saisi hyvän hoidon.
Oi, olkaa rouva niin hyvä, että tulette puhumaan tädin kanssa asiasta."

Rouva Creek teki kieltävän liikkeen.

"En voi itse sitä tehdä, mutta voisihan puhua sen rouvan kanssa, jonka
piiriin tämä kuuluu."

"Hän ei ole kiltti", sanoi Greeta. "Täti ei tahdo laskea häntä sisään.
Hän sanoo, että se rouva puhuu niin paljon uskonnosta. Hän antoi
tädille kerran kirjoituksen, jonka nimi oli 'Onnellinen raajarikko', ja
täti sanoi, että hän tahtoi tehdä hänestä pilkkaa."

"Ah", sanoi rouva Creek huoaten, "sinun tätisi ei ole vielä havainnut,
että onnea usein nähdään juuri niillä, joilla meidän mielestämme on
vähiten ilon aihetta. Sinun tätisi, lapseni, voisi paremmin, jos
hänelläkin olisi enemmän uskontoa."

Greeta kumartui eteenpäin ja sanoi kuiskaavalla äänellä:

"Hän ei pidä Jumalasta, hyvä rouva, ja se on suora totuus! Kun ajettiin
hänen ylitsensä ja hänen jalkansa meni niin pilalle, ettei hän enään
milloinkaan saattanut kävellä, silloin hän lakkasi rukoilemasta."

"Vaivainen hän! En ole milloinkaan tuntenut tätiäsi, hän oli rampa jo
kun minä tänne tulin, ja hän piti ovensa suljettuna melkein kaikilta.
Mutta se, joka Kaikkivaltiaan ulos sulkee, se itseltään myöskin sulkee
pois päivän valon."

Greeta noikkasi.

"Siksipä minäkin tahtoisin hänet jättää ja mennä palvelukseen.
Oletteko, rouva, kuullut eräästä spitaalitautisesta kapteenista
raamatussa ja pienestä palvelustytöstä?"

"Olen kyllä. Sinä tarkoitat Naemania."

"Niin, semmoinen nimi hänellä oli, ja minä haluaisin saada samanlaisen
paikan. Ajattelen, että tyttö ei ollut minua vanhempi, ja nähkääs
kuinka paljon hyvää hän teki. Minä aion tehdä myöskin koko joukon
hyvää, jahka minä pääsen palvelukseen!"

Rouva Creek katseli hetkisen ääneti tytön suuria, vakavia silmiä.
Sitten hän laski kädestään sukan, jota hän paraikaa oli parsinut, ja
naputti sormustimellaan myymälän pöytään.

"Kuules nyt, mitä minä sanon, Greeta. Sinulla on nyt paikka, ja paikka
sellainen, johon kaikkivaltias Jumala on sinun asettanut. Sinä olet
pieni palvelija ramman luona, joka ei voi vuoteestaan liikahtaa. Sano
minulle nyt, mitä hyvää olet hänelle tehnyt?"

Greeta katsoi ihan hämmästyneenä rouvaan. "Mutta rouva hyvä, tätihän on
minun tätini, enkä minä ole hänen palveluksessaan."

"Kyllä, lapseni, olet kuin oletkin. Sinä palvelet häntä päivästä
päivään. Oletko koskaan koettanut tehdä häntä vähän onnellisemmaksi?
Oletko kertonut hänelle, mitä pyhäkoulussa olet kuullut, jotta hän
saisi tietää, että Jumala häntä vielä rakastaa?"

Greeta hengähti syvään.

"Minä en milloinkaan puhu hänelle muuta, kuin mitä minun
välttämättömästi tulee puhua."

Tavallisuuden mukaan uudet kauppatuttavat keskeyttivät puheen; mutta
Greeta lähti karamellipuodista, ja uudet ajatukset pyörivät hänen
pienessä päässään.

"On aivan niin kuin opettaja sanoi sinulle, Greeta -- sinä katsot liian
korkealle ja unohdat hoitaa sitä pientä, mikä on edessäsi. Mutta voi,
mikä ihmeellinen ajatus, että olen palveluksessa tätini luona! Jos hän
olisi oikea emäntä, mahtaisinkohan silloin enemmän hänestä pitää? --"

Hän kulki syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Mitähän se raamatun pieni palvelustyttö olisi mahtanut tehdä, jos hän
olisi ollut tädin luona. Mutta raajarikkoja varten ei löydy mitään
parannuskeinoa, minun tietääkseni, muuten minä kyllä voisin tehdä
hänelle jotakin hyvää."

Hän meni erään kukanmyyjän ohitse, joka tarjoili kaupaksi orvokkeja.
Äkkiä juolahti hänen mieleensä hyvä ajatus.

Hän etsi hameensa taskusta muutamia kalliita pennejänsä, valitsi
vihkosen orvokkeja, maksoi siitä viisi penniä ja kiirehti kotiin.

Sisään tultuansa hän näki tätinsä makaavan työtään koskematta. Tämä oli
niin ihan outo näkö, että Greeta joutui aivan hämilleen.

Hän meni ääneti, hiljaa lattian poikki tädin vuoteelle asti.

"Olen tuonut muutamia orvokkeja teille, täti. Ne tuoksuvat oikein
hyvältä."

Rouva Perkins kääntyi vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
kuihtuneet.

"Olen saanut jälleen tuon kummallisen kivun kylkeeni, Greeta", mutisi
hän. "Pane muutama tippa konjakkia lämpimään veteen ja anna minulle."

Greeta laski pois kukkavihon ja kiirehti ruokakaapin luo, jossa
konjakkipullo säilytettiin. Ei sitä usein käytetty -- olkoon se sanottu
rouva Perkinsin kunniaksi.

Greetalla oli pian lämmin juoma tädilleen valmiina.

Rouva Perkins tuli paremmaksi heti, kun hän oli sitä nauttinut, ja
saattoi jälleen kohota istumaan vuoteeseensa.

"Se tuli niin äkkiä", selitti hän, "ja minulla on koko joukko työtä
tehtävänä. Tule tänne, Greeta, anna minulle villat. Puhuitko sinä
jotakin orvokeista? Mistä ne sait?"

"Minä ostin ne, täti."

"Ostit orvokkeja!" Rouva Perkinsin ääni muuttui heti. "Voi sinua pahaa,
tuhlaavaista tyttöä. Ja mistä sinä rahat sait? Minä makaan täällä työtä
tehden aamusta iltaan, ja sinä kuljet kaduilla ja ostat kukkasia kuten
ylhäiset naiset! Sinun tulisi hävetä!"

Greeta seisoi siinä nopolla nokin.

"Ostin ne teille", sanoi hän hiljaa. "Luulin teidän pitävän niiden
tuoksusta."

Rouva Perkins nauroi ivallisesti.

"Hyvin todenmukaista. Älä minulle useampia valheita latele. Ostit ne
minulle, todellakin! Koska sinä jotakin sellaista olisit tehnyt? Ennen
taivas putoaisi alas, kuin sinä ajattelisit sairasta tätiäsi. Sinä
otat vastaan hänen rahansa ja hänen ruokansa ja ne vaatteet, jotka hän
sinulle antaa, ja nurkuilet kaikesta, mitä sinun tulee tehdä hänen
puolestaan. Oi, jos sinun joskus täytyy kadottaa jalkasi ja maata
kovalla vuoteella, niin kannattaisipa sinunkin sitte kokea, miltä
tuntuu, kun kiittämätön tyttö sinua auttaa."

Greetan kasvot kävivät nyrpeiksi. Hän ei koettanut puhua tädin
kanssa eikä puolustella itseään, mutta hän ajatteli, ettei hän enään
milloinkaan voisi olla tädille ystävällinen. Hän rupesi valmistamaan
teetä ja viskasi kukat lattialle.

Tämä antoi aihetta uusiin nuhteisiin, ja rouva Perkins määräsi heti,
että kukat pantaisiin veteen ja asetettaisiin ikkunalaudalle.

"Minä toivon, että olet ne saanut rehellisellä tavalla, mutta sitä ei
ole hyvä sanoa. Minä tahdon niitä nyt kuitenkin käyttää hyväkseni,
koska ne nyt kerran täällä ovat."

Greeta heräsi yöllä tädin huudosta.

"Voi, se on taas se vanha kipu! Se syntyi varmaankin ruoasta, jonka
söin. Oi voi, voi! Tunnen ikäänkuin kuolisin!"

"Hieronko teitä?" kysyi Greeta.

Niin pian kuin täti oli kipeä ja avuton, valtasi Greetan aina säälin
tunne häntä kohtaan.

Rouva Perkins antoi hänen hieroa kylkeänsä, joi taas vähän konjakkia
ja vettä ja tuli levollisemmaksi jälleen. Greeta istui hänen vuoteensa
ääreen ja katseli häntä.

"Ah", sanoi rouva Perkins huoaten. "Minä luulen, että päiväni ovat
luetut. Nämät vaivat ovat liian vaikeat, ne merkitsevät jotakin. Mutta
jos minä kuolen, niin ei kukaan minua kaipaa."

"Minä kaipaan teitä, täti", sanoi Greeta vilpittömästi. "Ja minä olen
ajatellut, että tulisin teille paremmaksi vast'edes. Ja minä kerron
teille kaikkea mitä kuulen pyhäkoulussa, ja kaikkea, joka tekisi teitä
onnellisemmaksi."

Rouva Perkins huokasi ja ravisti epäillen päätänsä.

"Ei mikään voi tehdä minua onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta sinulla on
tulevaisuus edessäsi, Greeta."

"Niin", sanoi Greeta nöyrästi, mutta jotenkin päättävästi, "minä olen
päättänyt tehdä teille hyvää, samoin kuin se pieni palvelustyttö teki
sille spitaalitautiselle kapteenille. Ja sitten minä kerron teille
kaikkea mitä minä kuulen, ja te saatte sitten poimia siitä itseänne
varten mitä sopii teille ja mikä teidän mieltänne tyynnyttää."

"En tahdo kuulla mitään uskonnosta", sanoi rouva Perkins katkeralla
äänellä. "Jos Jumalaa löytyy, niin on hän minua huonosti kohdellut, en
tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan!"

"Jumala teitä rakastaa, sanoo rouva Creek", selitti Greeta pelkäämättä.
Hän istui yhä vielä laidalla vuoteen jalkopäässä ja tuijotti tätiin,
mutta nyt hänen silmänsä saivat uneksivan katseen. "Kaikissa
tapauksissa ei teitä ole ruoskittu ja pilkattu eikä ristiinnaulittu,
niinkuin Jeesukselle tehtiin, ja kuitenkin Jumala häntä rakasti, sanoo
opettaja."

"Mene maata, lapsi, äläkä pane päätäni aivan pyörälle puheillasi",
vastasi rouva Perkins ärtyisesti.

Greeta totteli heti. Kun hän aamulla heräsi, oli hänen tätinsä
tavallisissa voimissaan, ja heidän yöllinen keskustelunsa tuntui
ikäänkuin unelta. Ei kumpikaan maininnut siitä mitään, ja heidän
elämänsä kulki tavallista rataansa seuraavaan sunnuntaihin asti.

Greeta lähti tänä aamuna pyhäkouluun, tehden lujan päätöksen ahkerasti
toimivissa aivoissaan.

Hän jäi toisten lasten mentyä vielä kouluun.

"Minä pyydän saada kysyä jotakin opettajalta."

"Sittepä voit tulla mukanani kirkkoon. Meillä on hyvää aikaa ja voimme
jäädä vielä hetkeksi istumaan. Mitä nyt tahdot tietää?"

"Tahdon vain kysyä teiltä, opettaja, että eikö nykyaikana ole mitään
keinoa, millä rampaa saattaisi parantaa, samaten kuin spitaalitautinen
kapteeni parannettiin, hän josta raamatussa puhutaan?"

"Vai niin, sinä tarkoitat Naemania! Ei, Jumala ei anna sellaisten
ihmeitten enää tapahtua, niitä ei enään tarvita."

Greetan kasvot kävivät alakuloisen näköisiksi.

"Siis ei voi tehdä mitään hyvää raajarikko raukoille enään?"

"Kyllä varmaan", vastasi neiti Gregory, ja samalla hänen kasvonsa
saivat valoisan ja ilostuneen sävyn. "Heidän sydämmensä voidaan tehdä
terveeksi ja onnelliseksi, ja sehän meissä on paras osa. Me ajattelemme
paljon ruumistamme, sen kipuja ja tuskia, mutta se on vain verho tahi
häkki, missä sielu asuu. Kuljin eilen hyvin ahdasta ja pimeää katua
ja havaitsin erään ikkunan ulkopuolella rastaan häkissään laulelevan
niin iloisesti ja kauniisti, ikäänkuin se olisi ollut metsässä puun
oksalla luonnon ihanan vehreyden ympäröimänä. Tiedätkö missä rastaat
tavallisesti asuvat, Greeta? Maalla, kukkien ja kasteesta kimaltelevan
ruohon ympäröiminä ja vapaassa raittiissa ilmassa, yläpuolellaan
taivaan avara sininen kaarros, ja yltympärillä muita lintuja, joiden
parissa voivat riemuita päivät pitkät. Sepä on maailma, joka voi
synnyttää iloista laulua -- mutta tuo lintu, josta mainitsin, oli
ahdettu häkkiin, joka ympärimitaten oli vain jalan suuruinen, eikä
se nähnyt häkistään muuta kuin nokea, tomua ja sumua ja kuuli vain
riitelevien ja hoilaavien miesten ja naisten ääniä, tai lasten, jotka
väliin viskasivat häkkiä kohti kiviä, osuakseen lintuun. Kuitenkin
kaikesta huolimatta se lauloi iloisesti, aivan kuin olisi ollut maalla
vapauttaan nauttimassa. Se lauloi, koska sillä oli terve ja onnellinen
sydän. Ja jos meillä on rampa ruumis, saattaa meillä kuitenkin olla
laulava sydän."

"Mitenkä niin?" sanoi Greeta suurin silmin ja vielä suuremmin ajatuksin.

"Rukoilemalla Jeesusta, että hän tulisi sydämmeemme valmistamaan sitä
laulavaksi. Oletko koskaan tuntenut Jeesuksen tulevan sinun sydämmeesi?"

"Minä rukoilen häntä", sanoi Greeta miettivästi, "mutta minä en voi
toivoa että hän tahtoisi asua sydämmessäni. Ei se ole mikään sopiva
paikka hänelle. Täti sanoo, että minä olen paha tyttö."

"Jos sydämmesi olisikin paha, Greeta, niin Jeesus voi sen puhdistaa
valkoisemmaksi kuin lumi. Jeesus tahtoo sen tehdä, jos annat sydämmesi
hänelle. Hän itse tekee sydämmesi sopivaksi ottamaan hänet vastaan, ja
jos hän pysyy meissä, niin meille on sanottu, että me kannamme paljon
hedelmiä. Jos Jeesus saa ottaa sinut hoitoonsa, niin hän auttaa sinua
tulemaan hyväksi tytöksi."

"Minä toivon, että hän sen tekisi", sanoi Greeta päättävästi.

"Langetkaamme siis tässä polvillemme ja rukoilkaamme häntä yhdessä, ja
muista, että hän vain odottaa saada sinua kuulla ja vastata sinulle."

Greeta painoi alas päänsä ja ummisti silmänsä.

"Minä rukoilen sinua, Herra Jeesus, ottamaan sydämmeni ja puhdistamaan
sen, ja minä rukoilen sinua tulemaan siihen sisälle ja tekemään sen
laulavaksi, ja sitten minä annan sen sinulle, kuten opettaja sanoo,
että minun tulee tehdä. Ja minä rukoilen sinua, auta minua tulemaan
hyväksi, sillä minä olen kovin paha."

Tyhjässä koulusalissa oli aivan hiljaista. Silloin neiti Gregory
rukoili ääneensä pienen oppilaansa puolesta, että hänen Vapahtajansa
varjelisi häntä ja tekisi hänet totiseksi ja uskolliseksi
opetuslapseksensa. Kun he nousivat, oli Greetan kasvoissa levollinen,
vakava ilme.

"Minä en enään koskaan tahdo olla paha", vakuutti hän.

Neiti Gregory hymyili ja kehoitti häntä tulemaan mukaansa kirkkoon.

Matkalla hän vielä puhui vakaita sanoja Greetalle, koettaen osottaa,
kuinka heikko hän oli itsessään, mutta kuinka väkevä hänen Vapahtajansa
oli.

Kun Greeta oli tullut kotiin ja istui aterialla tätinsä vieressä,
syöden lampaanlapaa, joka oli tässä köyhässä kodissa harvinainen
herkku, ajatteli hän, mitenkä hän käytännössä voisi toteuttaa mitä
oli kuullut. Se oli sangen vaikeaa. Rouva Perkinsin mieliala oli aina
sunnuntaisin ärtyisempi kuin muina viikonpäivinä. Hänellä oli silloin
enemmän aikaa valitella vaivojansa, ja hänen kielellään ei milloinkaan
ollut sabbattilepoa, joskin käsillä sitä oli.

"Täti", sanoi Greeta vihdoin, urhealla voimien ponnistuksella,
"tunnetko milloinkaan laulamisen halua?"

"Joko sinä taas tuot esiin nenäkkäisyyksiäsi?" vastasi täti äreästi.

"Oi en! En tahdo ensinkään olla nenäkäs. Opettaja puhui minulle, että
kipeässä ruumiissa saattaa olla laulava sydän."

"Vai niin", sanoi rouva Perkins vähän ivallisesti. "Odottakoon
opettajasi, kunnes hän saa kipeän ruumiin, ja katsokoon sitten,
laulaako hän."

"Minä luulen, että hän sen tekisi", sanoi Greeta miettivästi. "Hän
sanoi miten se tapahtuu: tulee rukoilla, että Jeesus tulisi sydämmeen,
ja silloin hän tekee sydämmen laulavaksi."

Rouva Perkins tirskahti ylenkatseellisesti.

Greeta rohkaisi mielensä ja jatkoi:

"Minä kysyin häneltä, voisiko tehdä jotakin hyvää sellaisille
sairaille, joita lääkärit eivät voi parantaa, ja hän vastasi: 'Kyllä,
heidän sydämmensä saattavat tulla terveiksi ja onnellisiksi. Se tuntuu
niin elvyttävältä, eikö tunnukin? Minä luulin, että kuulisitte siitä
mielellänne."

"Kiitän nöyrimmästi", vastasi täti ivallisesti.

Nyt syntyi äänettömyys. Ateria oli lopussa. Greeta pesi astiat ja
siivosi huoneen. Täti istui vuoteessaan patjojen nojassa ja luki erästä
sunnuntailehteä, mutta äkki-arvaamatta hän huikeasti huudahti.

"Se on tuo vanha kipu jälleen! Oi, oi! mitä minun pitää tehdä? Se repii
sisuksiani kuten kravun saksilla!"

"Minä annan vähän konjakkia", sanoi Greeta.

Mutta täti ei tahtonut mitään. Hän valitti ja vaikeroitsi ja alkoi
puhua sekavasti.

"Se on sydän, minä tiedän sen -- minä kuolen pian. -- Onnellinen sydän
-- niin, se on kaunista puhetta -- laulaa -- minä muistan sen kun kävin
pyhäkoulua -- silloin osasin laulaa -- minä lauloin parhaimmin kaikista
-- miten se olikaan?"

"Sun ristis olkoon sauvanan', tukena heikkoudessan', sun veres sielun
puhdistus, sun kuolos uskon uudistus!"

"Mitä sinä sanoit, Greeta, Jumalan rakkaudesta? Voi, voi! Oi, hae
lääkäri, joudu, joudu!"

Hänen kasvonsa vääntyivät kouristuksista, ja Greeta riensi ulos
huoneesta.

"Rouva Jones!" huusi hän tämän oven takana. "Menkää tädin luo, hän on
kuolemaisillaan. Minä juoksen lääkäriä noutamaan."

Ei kulunut monta hetkeä, ennenkuin hän jo palasi, tuoden mukanaan
lähellä asuvan lääkärin. Mutta rouva Perkins ei enään lääkäriä
tarvinnut. Ja ensi kerran elämässään Greeta sai kokea, minkälainen
hirveä ja odottamaton vieras kuolema joskus voi olla.




KOLMAS LUKU.

"Olen valmis palvelukseen."


Seuraavat päivät olivat synkkiä Greetalle. Rouva Jones osottautui
ystäväksi hädässä. Hän otti tytön huoneeseensa ja piti hänestä
sellaista huolta, jota ei Greeta milloinkaan ennen ollut saanut kokea.
Tyttö oli kiitollinen, mutta hän ei tullut lohdutetuksi, ennenkuin oli
saanut käydä tervehtimässä rouva Creekiä.

"On oikein hirveätä, rouva hyvä, että monta kertaa olen toivonut tädin
kuolemaa! Minä maatessani yöllä ajattelen sitä ja muistan kuinka olin
itsepäinen, juro ja nenäkäs -- ja nyt hän on poissa. Ja oi, hyvä rouva!
Missä hän on?"

Rouva Creek oli hetken ääneti ja sanoi sitten hiljaa:

"Sinä annoit hänelle viestin Jumalalta, rakas lapsi. Hänen viimeiset
ajatuksensa olivat Jumalassa ja hänen rakkaudessaan. Ehkä hän armoa
anoen korotti rukouksensa armahtavan Isän luo. Se laulu, jonka sanoit
hänen lausuneen, osottaisi sitä:

    "-- -- -- Sun veres sielun puhdistus,
    sun kuolos uskon uudistus!

"Nämät sanat ovat mahdollisesti herättäneet vakavia ajatuksia hänessä ja
sitten myöskin saattaneet hänet rukoilemaan. On hyvin merkillistä, että
hän juuri silloin muisti tuota värsyä. Mutta oi, Greeta, rakas lapseni,
älä lykkää Jumalan rauhan etsimistä siihen hetkeen asti, jolloin
hän sinua kutsuu! Hänen kutsuntansa tulee välistä ihan hirvittävän
äkki-arvaamatta."

Greeta noikkasi.

"En aio enään milloinkaan sanoa pahaa sanaakaan kenellekkään, rouva
hyvä, jotta eivät kuolisi, ennenkuin ehdin pyytää heiltä anteeksi."

"Tuo on suuremmoinen päätös", sanoi rouva Creek, "mutta se on vain
liian suuri voidaksesi sitä pitää, ellet rukoile Jumalaa avuksesi."

"Herra auttakoon minua, amen", sanoi Greeta innokkaasti. Ja pari kertaa
syvästi huoattuaan, jatkoi hän:

"Rouva Jones toivoo, että minä jäisin hänen luokseen hoitamaan
Artturia, ja lupaa antaa minulle vaatteita ja ruokaa -- mutta minä
kovin toivon palvelukseen."

"Minä tiedän sen, lapsi, mutta sinun on hyvin vaikea nyt juuri saada
palvelusta."

"Oi, hyvä rouva, luuletteko, että Jumala vastaa rukoukseeni? Olen niin
äärettömän usein rukoillut häntä antamaan minulle palveluspaikan, mutta
minä toivon, etten ole ollut syypää tätini kuolemaan."

Hän vaikeni pelästyneenä tätä ajatellessaan; mutta aina ystävällinen
rouva Creek tyynnytti hänet.

"Jumalalla on meidän henkemme käsissään, Greeta, eikä kenelläkään
muulla. Hän otti pois tätisi, mutta minä kuitenkin epäilen, ettet sinä
nyt voi saada hyvää palveluspaikkaa."

"Miksikä niin?"

"Ensiksikään ei sinulla ole sellaisia vaatteita, että voisit niitä
käyttää hienossa perheessä, ja niitten hankkiminen maksaa paljon. Ja
sitten sinulla ei ole minkäänlaista kasvatusta. Jos voisit ensin päästä
johonkin talouskouluun --"

"Sitä en tahdo! En tahdo mennä mihinkään laitokseen tahi sellaiseen
opistoon. Minä tunnen monta palvelustyttöä, ja ne kyllä auttavat minua."

Greeta ei ollut tottunut siekailemaan toimissansa. Hän saattoi tätinsä
hautaan kolmen muun naisen kanssa, jotka häntä kohtaan tunsivat sääliä,
ja palattuaan hautausmaalta, pani hän kokoon vaatteensa, jätti huoneen
avaimen isännälle ja lähti rouva Jonesin luo.

Jo seuraavana päivänä hän meni Nelsonkadulle ja alkoi vilkkaan
keskustelun punatukkaisen palvelijan kanssa, hänen, joka asui N:o 6:ssa.

"Minä otan paikan niin pian kuin saan, mutta en minä tahdo palvella
tämän kadun varrella."

"Sepä paha, sillä N:o 14:ssä on palvelustyttö, joka juuri aikoo
muuttaa, koska hän menee naimisiin, ja teidän olisi sopinut pyrkiä
sinne."

Greeta sai iloisen päähänpiston.

"Onko se tuo, joka tuolla 14:ssä portaita pesee?"

Hän sai tietää, että se oli sama tyttö, ja nyt hän marssi sinne
oikopäätä tuttavuutta virittämään.

"Olen kuullut, että aiotte muuttaa. Kuinka pian?"

Tyttö kääntyi Greetaan päin. Hänellä oli pienet sievät kasvot,
mutta hänen pukunsa, vyöliinansa ja säpsänsä olivat arveluttavan
likaisenharmaat.

"Niin, minä muutan, Jumalan kiitos!" vastasi hän. "Mitä teidän sen
kanssa on tekemistä?"

Greeta ei kiinnittänyt silmiänsä hänen kasvoihinsa, vaan hänen
pukuunsa. Hän teki laskujansa ja mutisi hiljaa:

"Ole varovainen, Greeta! Kaksi parsintaa selässä, yksi läpi
kyynärpäässä ja virttynyt!"

Sitten hän ääneensä sanoi:

"Kuinka paljon tahdotte pumpulihameestanne? Ja tahdotteko myydä sen?"

"Myydä tämä! Oletteko aivan mieletön?"

"Mutta ette suinkaan käytä tuota hametta, kun naimisiin menette; ja
minä olen varma siitä, että se sopisi minulle. Minä tahdon antaa teille
kaksi markkaa seitsemänkymmentäviisi penniä siitä, ja se on jotenkin
hyvä hinta."

Tyttö näytti suuttuneelta.

"Kyllä minä tämän hyvinkin saatan myydä, minä muutan huomenna."

"Mutta sen täytyy olla pestynä."

"Hoh, minä en sitä pese, saatte sen semmoisenaan kuin se on."

"75 penniä vähennetään sitten hinnasta."

Kauppa tehtiin; ja myöhään seuraavana iltana Greeta tuli
karamellipuotiin ihan innostuneena.

"Tässä nyt olen, rouvaseni, ja minulla on kaksi pumpulihametta,
jotka sain neljällä markalla seitsemälläkymmenellä viidellä pennillä
yhteensä. Toinen on likainen ja toinen puhdas. Ne tarvitsevat vain
vähän korjausta. Kuten tiedätte, sain minä tädin perintöä 15 markkaa,
paitsi niitä seitsemää, joilla rouva Jones osti minulle mustan pukuni,
ja hän antoi minulle mustan hatunkin, niin että nyt on jäljellä 10
markkaa 25 penniä kenkiin, päällysnuttuun, esiliinoihin ja yhteen
säpsään lisäksi. Sanokaa nyt, luuletteko että sitten olen riittävästi
puettu?"

Rouva Creek katseli toimekasta tyttöä hymyillen, mutta melkein
kunnioituksella.

"Näen, että olet vahvasti päättänyt mennä palvelukseen, ja minäkin
tahdon auttaa sinua vähän. Anna tänne hameesi, niin katson niitä.
Jos saat vaatetuksen, niin ei kulune pitkää aikaa, ennenkuin saat
paikankin."

Kahden viikon perästä Greeta suureksi ilokseen ja mielihyväkseen sai
nähdä yksinkertaisen vaatevarastonsa valmiina säilytys-arkussaan. Rouva
Jones oli ollut hänelle hyvin ystävällinen ja antanut koko joukon
sellaisia vaatteita, joita hän ei enään käyttänyt. Rouva Creek oli
sitten kääntänyt ja laittanut ne sopiviksi Greetalle, niin että ne
näyttivät oikein siisteiltä.

"Sinun täytyy myöskin ajatella alusvaatteita eikä ainoastaan
ulkokuorta. Sinä tarvitset vahvat, lämpimät alusvaatteet ja hyvin
parsitut sukat, jotka pitävät jalkasi lämpiminä kylmimmässäkin ilmassa."

"Niin kyllä, hyvä rouva", sanoi Greeta nöyrästi, ja sitten hän
huolestuneena lisäsi:

"Ja rouva kulta, minä olen koettanut panna ylös tukkani. Olen katsellut
Nelsonkadun tyttöjä. Useimmilla niistä on ollut käherretty otsatukka,
mutta minä en millään keinoin saa tukkaani käheräksi. Olen koettanut
paperoita hiuksiani, mutta en kaiketi osaa sitä oikein tehdä, ja
käherryspihdit maksavat paljon."

"Kuuleppas Greeta, saat luottaa minun sanoihini. Kampaa sinä hiuksesi
sileiksi. Herrasväki pitää siitä paljon enemmän. Palmikoitse ne ja
aseta kauniille solmulle niskaan. Nuot kähärätukat ovat vain tomun
säiliöitä ja niiden hoito vie paljon aikaa."

"Mutta minä tahtoisin näyttää hienolta; en minä tahtoisi näyttää Noan
arkin aikuiselta palvelustytöltä. Rouva Jones sanoo, että tyttöjen
tulee tehdä voitavansa näyttääksensä sieviltä. Tuollainen kähärätukka
sopii niin hyvin säpsään."

"Koeta sinä ensin minun tapaani. Minulla on ollut hienoja
palveluspaikkoja, ja tiedän, että parhaat palvelustytöt ovat olleet
vaatimattomimmat ja yksinkertaisimmat."

Greeta siis vähitellen jätti koko hiusten kähertämisen tuumat. Hän
ilmaantui taas eräänä päivänä Nelsonkadulle puhumaan punatukkaisen
ystävänsä kanssa.

"Nyt olen valmis palveluspaikkaan", sanoi hän itsetietoisesti.

"N:o 9:ssä on paikka yksinäiselle palvelijalle."

"Kuka siellä asuu?"

"Eräs leski ja hänen kuusi lastansa."

"Oi minun päiviäni, sinne en minä kelpaa. Mitä yksinäisen palvelijan
tulee tehdä, Elisa?"

"Melkeinpä kaikkea -- pestä, silittää, huuhtoa portaita ja laittaa
ruokaa ja parikymmentä muuta asiaa sitä paitsi."

Greeta teki vastenmielisyyttä osottavan liikkeen.

"Minä en luule, että menen N:o 9:ään. Minä tahtoisin asua suuremman
kadun varrella kuin tämä on. Minä etsin taloa, jossa on puutarha."

"Miksikä et mennyt välitystoimistoon, sinne minä aioin mennä, mutta
minun setäni yksipäisesti tahtoi minut tänne."

"Mitä on välitystoimisto? Onko se semmoinen, jossa ihmisiä naitetaan,
vai kuinka?"

"Ei ikään, sinä tyhmyri! Sinä kirjoitat nimesi sinne ja sanot mitä
osaat tehdä, ja kun sinne sitten tulee joku rouva, niin ne jättävät
hänelle sinun nimesi, ja hän etsii sinut, ja jos hän sinusta pitää,
niin hän sinut ottaa."

Greetan silmät loistivat.

"Se on mainiota! Sinne menen jo tänään iltapäivällä ja otan parhaan
mustan pukuni ylleni. Missä sellainen toimisto on?"

"Se tyttö, joka tuli N:o 14:ään juuri vastikään, sanoo että se on
Munkkikadun N:o 54:ssä."

Greeta pani numeron muistiinsa ja meni kotiin riemastuneessa
mielentilassa. Hän ei puhunut aikeestaan rouva Creekille, sillä
hän epäili, ettei rouva olisi sitä hyväksynyt. Ja siinä hän arvasi
oikein, sillä rouva Creek oli siinä suhteessa vanhanaikuinen, eikä
hänellä ollut paljon luottamusta välitystoimistoihin. Hän oli sanonut
puhuneensa Greetasta sekä raamattunaiselle että sairaanhoitajattarelle,
ja he olivat luvanneet Greetaa muistaa, kun kuulisivat, että joku
sopiva paikka olisi saatavana. Mutta Greetan mielestä odotus tuli
pitkäksi, ja hän päätti ottaa tulevaisuutensa omiin ohjiinsa. Otettuaan
yllensä mustan pukunsa ja hattunsa ilmoitti hän rouva Jonesille, että
hän aikoi lähteä ulos itsellensä etsimään paikkaa.

"No minä toivotan sinulle onnea matkallesi", sanoi tuo ystävällinen
vaimo, "muista sanoa, että sinulla on hyvä taipumus lapsia hoitamaan.
Minä saatan suosittaa sinua siinä kohden, sillä sinä olet hoitanut
Artturia siitä asti kun hän sai ensimmäiset hampaansa."

Greeta lähti hyvin tyytyväisenä. Hän katseli kuvaansa kauppapuotien
suurissa ikkunoissa.

"Sinä olet oikein aistikas, Greeta!" huudahti hän. "Sinä sovit oikein
hyvin hienoon palveluspaikkaan. Ja katso nyt, että sellaisen saat!"

Helposti hän löysi osotetun numeron. Se oli puoti, jossa myytiin
saksalaisia villavaatteita, ja ikkunassa oli iso kortti, jossa
ilmoitettiin, että siinä oli "palvelijatartoimisto".

Greeta astui rohkeasti sisään ja kääntyi puotipöydän takana olevan
ankaran näköisen naisen puoleen.

"Olen tullut tänne kuulustelemaan, olisiko palveluspaikkaa tarjolla?"

"Minkälaista paikkaa? Oletteko ennen palvellut?"

"En, tämä on ensimmäinen palveluspaikkani, ja minulle on hyvin tärkeätä
saada oikein hyvä paikka."

"No mitä te sitten osaatte tehdä?"

Ei pientäkään hymyilyä voinut huomata kysyjän huulilla. Greeta hengähti
syvään. Hän oli niin usein lukenut läksynsä, ettei häneltä nyt
vastausta puuttunut.

"Minä osaan pestä lattioita ja uuninsuojuksia, kohentaa vuoteita, pestä
ikkunoita, lakaista ja tomuttaa ja hoitaa lapsia ja keittää perunoita
ja sisälmysmuhennosta ja lampaanjalkoja ja paistaa lihaa ja silliä ja
laittaa teetä ja velliä ja lämpimiä juomia konjakista ja vedestä ja
auttaa raajarikkoja ja juosta asioilla ja pestä vaatteita ja
ja -- -- --"

"On siinä kyllin. Entä nimenne?"

"Margareeta Perkins."

"Teidän ikänne?"

"Kolmetoista vuotta."

Eräs toinen vakavannäköinen nainen tuli sisälle.

"Siellä on rouva, joka tahtoisi tytön", sanoi hän hiljaa. "Hän ei sano
välittävänsä siitä, vaikka ei tyttö juuri mitään osaisi. Kutsunko hänet
sisälle tätä katsomaan?"

Greeta punastui ilosta. Kun hän sitten vietiin puodin vieressä olevaan
pieneen huoneeseen ja näki edessään pitkän, mustaan pukuun puetun
naisen, tunsi hän, että tämä hetki hänen elämälleen oli tähdellinen.

"Onko tämä siivo tyttö, neiti Shipsby?"

Greeta ei antanut neiti Shipsbylle aikaa vastata.

"Olen täydellisesti siivo", sanoi hän. "Haen palveluspaikkaa, kun
tätini on kuollut. Suuri joukko ihmisiä tuntee minut."

Rouva katsoi häneen vakavin silmin.

"Olet hyvin pieni; oletko vahva?"

"Olen täydellisen vahva, hyvä rouva. Sanokaapas minulle, onko teillä
sairas mies? Minä etsin sellaista paikkaa, jossa saisin auttaa rouvaa,
jolla on sairas mies. Mutta minä voin hoitaa lapsianne myöskin. Minulla
on erittäin hyvä kyky hoitaa pieniä lapsia, jos ei minun vaan tarvitse
pitää sylissäni enempää kuin yhtä."

Neiti Shipsby kääntyi poispäin, ja rouva katsoi tyytymättömänä Greetaan.

"Olen yksinäinen nainen ja toivon saavani siistin, rehellisen, kunnon
tytön, joka hoitaa tehtävänsä ja osaa pitää kielensä aisoissa."

Greeta ei ollut vähintäkään hämillään.

"Minä en puhu, jollei minun tarvitse puhua. Mutta hyvä rouva,
minkälaisessa kodissa te asutte? Onko siellä puutarha ja onko siellä
mattoja portailla? Minä toivoisin oikein hienoa paikkaa."

"Neiti Shipsby!" Vieras neiti sanoi sanansa jotenkin terävällä äänellä.
-- "Tuo tyttö ei kelpaa minulle; hän on joko äärettömän nenäkäs taikka
vähämielinen."

Greeta vietiin ulos huoneesta, eikä hän aavistanutkaan tehneensä mitään
sopimatonta. Neiti Shipsby neuvoi häntä:

"Jos tahdot paikkaa, niin sinun tulee käyttäytyä kunnioittavasti ja
nöyrästi. Istu täällä ja odota, jos joku toinen sattuisi tulemaan."

Greeta istui äänetönnä eräälle lavitsalle. Hän näki koko joukon
naishenkilöitä tulevan ja menevän, ja häntä itseään esitettiin erään
tullivirkamiehen rouvalle, maustekauppiaan rouvalle sekä nuorelle
morsiamelle, joka juuri aikoi naimisiin erään kaasulaitoksen
konemestarin kanssa; mutta hän kieltäytyi aivan levollisesti menemästä
kenellekkään heistä palvelukseen, vakuuttaen aivan vakaasti: "Minä
tahdon oikein hienon palveluspaikan hienossa talossa."

Vihdoin loppui Shipsbyn neitien kärsivällisyys.

"Sinä sanot, ettei sinulla ole mitään kokemusta sekä ettet ole
ennen palvellut. Sinun tulisi kiitollisuudella ottaa vastaan mikä
palveluspaikka tahansa, saadaksesi siinä oppia ja kokemusta. Sinulla
ei ole mitään suosituksia ja kuitenkin odotat saavasi ensiluokan
palveluspaikkoja. Se on tosiaankin naurettavaa. Sinä olet oikeastaan
vielä aivan liian pieni ja nuori saadaksesi palveluspaikkaa ensinkään."

Greetan mieli kävi ensi kerran hänen elämässään alakuloiseksi, mutta
hän jäi istumaan nurkkaansa. Toisia palvelustyttöjä siellä meni ja
tuli, mutta ei kukaan ollut niin pieni kuin hän. Vähän huoaten hän
nousi istualta.

"Ehkä minä huomenna tulen takaisin", sanoi hän. "Kyllä täytyy löytyä
muutamia hyviä paikkoja vapaina, ja minä aion saada yhden niistä."

Hän meni aivan levollisena matkoihinsa, ja Shipsbyn neidet olivat
tyytyväisiä, kun hänestä pääsivät.

Mutta Greetan jouduttua ulos täyttivät hänen silmänsä suuret kyyneleet,
jotka vierivät alas pitkin poskia.

"Greeta, sinun tulisi hävetä itseäsi, iso lapsi kun itket! Sinulla on
vaatteesi, ja sinä luonnollisesti kyllä saat paikan."

Hän hieroi kiivaasti silmiänsä ja hämmästyi, kun hän aivan vieressään
kuuli äänen:

"Mitä sanot, pikku tyttö? Etkö voi saada paikkaa?"

Kummastuneena siitä, että joku oli kuullut hänen sanansa, katsoi Greeta
puhujaan.

Tämä oli nuori, surupukuun puettu nainen, ja Greeta mielestään ei ollut
milloinkaan nähnyt niin ystävällisiä kasvoja.

"Oi rouva hyvä", hän melkein huusi, "ettekö tarvitsisi palvelijatarta?
Minä niin hirveän mielelläni tahtoisin tulla teille."

Nainen hymyili. "Minä juuri aion mennä palvelijatartoimistoon
saadakseni tytön sieltä, mutta luulenpa, että sinä olet liian pieni."

"Sitä ne sanovat", vastasi Greeta vähän nyyhkyttäen. "Mutta jos he
vain tietäisivät, mitä minä osaan tehdä. Minä osaan pestä lattioita ja
puhdistaa uuninsuojuksia, kohentaa vuoteita, ja pestä ikkunoita -- --"

Hän toisti koko pitkän luettelonsa uudistetuin toivein, nähdessään,
että vieras nainen osotti hänelle myötätuntoisuutta.

"Ja rakas rouvani", kiirehti hän lisäämään, "minä en siitä välitä,
vaikka teillä ei olisikaan puutarhaa, mutta minä palvelen teitä
uskollisesti, missä ikänä asuttekin."

"Emme voi seisoa täällä kadulla puhumassa. Seuraa minua, niin menen
neiti Shipsbyn luo ja kyselen häneltä sinusta."

Greeta seurasi häntä silmät loistavina ja posket punoittavina.

"Me emme tiedä hänestä mitään, neiti Churchhill", ilmoitti neiti
Shipsby, kun häneltä Greetasta kysyttiin. "Hän tuli tänne noin ehkä
tunti sitten, ja me tulimme ajatelleeksi, että lieneekö hän oikein --
oikein selväjärkinen --"

Neiti Churchhill katsoi pienen tytön innokkaisiin kasvoihin.

"Siitä, ei ole mitään epäilemistä", sanoi hän hymyillen.

"Asian laita on sellainen, että sisareni ja minä olemme ostaneet
pienen huvilan maalta, ja nyt tahtoisimme saada sinne mukaamme siivon,
hyvämaineisen tytön."

"Oi, hyvä rouva", virkkoi tuo parantumaton Greeta, "se on juuri sopiva
paikka minulle. Rouva Creek sanoo, että maalla on niin puhdasta, ja
minun täytyy olla kovin varovainen myssyjeni ja esiliinojeni suhteen.
Oi minä pyydän, koettakaa minua, että näette, enkö kelpaa teille."

Neiti Churchhill hymyili taas ja kyseli häneltä, oliko hänellä mitään
suosituksia, ja keskustelu päättyi siten, että Greeta vei hänet suoraan
rouva Creekin karamellipuotiin.

"Rouva Creek voi sanoa teille kaikkea mitä minusta tahdotte tietää,
ja hän myöskin ymmärtää, mikä on hyvä palveluspaikka, sillä hän on
palvellut pappilassa. Minä arvaan, ettei teillä ole mitään pappilaa
eikä kirkkoa myöskään."

Neiti Churchhillin silmät kävivät kosteiksi.

"Minä tiedän, millaista on työ kirkon palveluksessa, sillä isäni oli
pappina East End'issä, ja hän kuoli liiasta rasituksesta kuukausi
sitten."

Hänen äänensä oli ystävällinen, ja Greeta noikkasi osotteeksi, että hän
käsitti asian.

"Minäkin olen saanut kokea, mitä kuolemantapaus on", sanoi Greeta. "Se
on hirveätä! Tätini kuoli, ja nyt minä olen ihan yksin maailmassa."

Kun he tulivat perille puotiin, sanoi neiti Churchhill, että Greeta
jäisi ulos odottamaan.

"Minä tahdon kahdenkeskistä keskustelua rouva Creekin kanssa."

Greeta kulki edestakaisin kadulla lujin askelin.

"Nyt sen olet tehnyt, Greeta, sinä olet löytänyt oikein hienon paikan,
ja se on käynyt niin näpsästi ja mukavasti kuin vain on mahdollista."

Hän tapasi muutamia vanhoja tuttaviansa, jotka huusivat hänelle:

"Greeta hoi, aiotko kirkkoon keskellä viikkoa? Vai oletko ollut
kemuissa?"

"Minä menen palvelukseen", vastasi Greeta pää pystyssä.

    "Oo ho, sinä vaivainen!"

Sitten he rupesivat pyörimään ympäri, laulaen:

    "Raskas työ on sotilaan ja meripojan sorjan,
    raskahinta kaikista on olo pikku orjan.
    Raukka keittää, puhdistaa ja juoksee, nostaa,
    kantaa, rouva soittaa, elämöi ja aina torat antaa."

Greeta kääntyi suuttuneena heidän puoleensa.

"Pitäkää suunne kiinni. Minä lähden maalle, ja kun te joskus teette
huviretken ulos kaupungista, muistakaa silloin minua. Minä en poimi
kukkia ja syö omenia, luumuja ja karhunmaaramia ainoastaan yhtenä
päivänä vuodessa, vaan ihan koko vuoden ja kaiket päivät. Minä saan
asua humalatarhassa eikä minun milloinkaan enään tarvitse syödä norssia
eikä silliä, sillä minä syön mansikoita ja luumuja ja rypäleitä, kunnes
saan niistä aivan kylläkseni."

"No Greeta", huudahti hänelle eräs pieni poika, "missä sinä tulet
asumaan? Kauppamatkueessako?"

"Valkoisessa talossa", jatkoi Greeta, ihan lämpimänä innostuksesta,
"jossa seinät ovat ruusuilla verhotut ja ovet viheriäiset, ja puutarha
on täynnä orvokkeja ja liljoja ja päivänkakkaroita, ja siellä on lampi,
jossa joutsenet uivat, ja vieläpä suihkulähdekin."

"Soh, mene tiehesi!"

Muutama kourallinen lokaa viskattiin häntä kohti, mutta hän hypähti
äkkiä sivullepäin ja joutui neiti Churchhillin syliin.

"Suotteko, että tulen teille?"

"Aion puhua pyhäkoulu-opettajasi kanssa. Minä tunnen häntä vähäsen.
Rouva Creek sinua kiittää, Greeta, mutta ymmärräthän, että hän on
minulle aivan vieras."

"Hän on oikein hyvä rouva, on totta tosiaankin."

"En sitä epäile. Minä kirjoitan sinulle sitten kun olen puhunut neiti
Gregoryn kanssa. Hyvästi, Greeta."

Neiti Churchhill meni, ja Greeta riensi karamellipuotiin, jonne hän
jäi puoleksi tunniksi puhumaan siitä erinomaisesta onnesta, joka
mahdollisesti tulisi hänen osakseen.




NELJÄS LUKU.

Maantienlokaa.


Oli lauhkea iltapäivä helmikuun loppupuolella, kun Greeta tuli
Sundalen asemalle. Hän näkyi olevan ainoa matkustaja, joka tässä astui
alas Lontoon junasta. Eräs kantaja, joka yksin seisoi junasillalla
ottaaksensa vastaan tulijoita, tarttui hänen pieneen matka-arkkuunsa,
katsoen häneen leveästi hymähtäen.

"Minulle on maksettu, jotta ottaisin tämän, neiti. Mihinkä menette?
Ette kaiketi ole näiltä seuduin, vai kuinka?"

"Minä menen palveluspaikkaani."

Greeta ei ensinkään ujostellut. Matka oli ollut ihastuttava. Rouvat
Jones ja Creek olivat molemmat ottaneet aikaa saattaaksensa hänet
asemalle, ja heidät hyvästi jättäessään oli hän saanut kummaltakin
lahjan. Rouva Jones oli antanut hänelle kauniin ompelurasian, johon
oli maalattu monta kaunista kukkaa, ja rouva Creek oli lahjoittanut
hänelle tukevan hyvän sateenvarjon. Greetan mielestä ei löytynyt häntä
onnellisempaa tyttöä. Ei yksikään pilvi tulevaisuutta varjostanut. Nyt
hän katsoi kantajaan niin säteilevin silmin, että kantajan ehdottomasti
täytyi yhtä iloisesti katsoa häneen.

"No missä siis on palveluspaikkanne?"

"Huvila Ivyssä -- neiti Churchhillien luona."

"Vai niin, niitten molempien neitien luona, jotka tulivat tänne
entismaanantaina. Odottakaa vähän, niin minä tuon rattaani ja saatan
teidät. Tästä on ainoastaan kymmenen minuutin matka."

Neljännestunnin kuluttua Greeta seisoi uuden kotinsa edustalla.
Kentiesi ei se varsin vastannut sitä ihannetta, jota hän oli
kuvitellut. Tämä oli pieni punaisista tiilistä tehty rakennus,
jota ympäröi vähäinen kasvitarha pensaineen ja puineen. Olkia ja
sanomalehtiä oli ylt'ympärille viskelty, ikkunat olivat ilman uutimia,
ja avoimesta portista näkyi joukko pakkalaatikoita ja huonekaluja,
jotka täyttivät porstuan.

Greeta astui sisään hymyilevän varmana, mutta seisahtui äkkiä sen näön
vuoksi, joka häntä kohtasi. Lattialla aivan portaitten vieressä istui
neiti Churchhill hiukset hajallaan ja nenäliina silmien edessä.

Kun hän näki Greetan, nousi hän äkkiä.

"Ah Greeta, mehän olemme kokonaan sinut unohtaneet! Tule sisälle. Onko
tuo sinun matka-arkkusi? Mitä teille tulee? Viisikymmentä penniä.
Kiitos; laskekaa se tuohon. No hyvä päivää, Greeta. Täällä on kaikki
mullin mallin. Nyt sinun täytyy meitä auttaa, sillä tuskin tiedämme
mistä alkaa, ja minulla on niin kova hammassärky."

Hän koetti puhua iloisesti, mutta Greetan vilkas katse havaitsi heti
hänen tukalan tilansa.

"Te olette, neiti, itkenyt. Minä kovin säälin teitä, mutta oletteko
koettanut ruskeata paperia, johon on pantu vähän etikkaa ja pippuria?
Tädin mielestä se lievitti erinomaisesti hänen kasvojensa särkyä, ja
rouva Jones kastoi paperin viinaan ja sanoi sen tekevän hyvää."

Neiti Churchhill rupesi nauramaan; Greetan osaaottavaisuus hänen
hammassärkyynsä, heti kun hän oli astunut talon kynnyksen yli,
miellytti ja lohdutti neitiä.

"Joyce!" huudahti hän. "Meidän pieni tyttömme on tullut."

Portaita alas tuli tummahiuksinen nuori tyttö. Hänellä oli esiliina
mustaa pukua suojaamassa, ja hame oli kiinnitetty ylös. Hän tervehti
ystävällisesti Greetaa.

"Täällä on paljon tehtävää, joten sinun täytyy meitä auttaa niin pian
kuin voit. Vaimon, joka täällä oli puhdistamassa, täytyi jo aikaisin
aamulla lähteä pois. Sinun huoneesi on valmis. Voimmeko viedä ylös
arkkusi? No sehän on aivan pieni; jos sinä otat kiinni toisesta
kädensijasta, niin minä kyllä otan toisesta."

He tulivat pieneen huoneeseen, ja Greeta katsoi ihastuneena
ympärilleen, mutta pisimmän aikaa hänen katseensa viipyi pienessä
pöydässä, jonka päällä oli peili.

"Minä niin kovin ajattelin sitä, saisinkohan peilin", sanoi hän hyvin
tuttavallisesti nuorimmalle neiti Churchhillille. "Nähkääs, minä olen
hyvin tarkka myssyjeni suhteen."

"Tietysti", vastasi Joyce. "Ota nyt takki päältäsi ja tule pian alas,
me juomme kohta teetä."

"Helena hyvä", sanoi hän, tultuansa siskonsa luo, "minkä erinomaisen
olennon sinä olet löytänyt!"

"Hän on omituinen, mutta minä toivon, että hän osottaa olevansa
kodin aarre. Älä naura häntä, Joyce, hän ottaa elämän tosi vakavalta
kannalta. Hän on jo tehnyt minulle hyvää. Tunsin itseni niin
onnettomaksi, ennenkuin hän tuli."

"Rakas Helena raukka, sinä olet aivan näännyksissä. Pane ovi lukkoon
ja istu tänne, me voimme kaikki paremmin, kun saamme kupillisen teetä.
Kuuleppas, miten tuli räiskyy kyökissä! Eikö se sinua vähän ilahuta?"

"Me emme mitenkään saa kaikkia huonekalujamme mahtumaan näihin
huoneisiin", huokaili Helena. "Meidän olisi pitänyt myydä enemmän ja
ottaa vähemmän mukaamme."

"En sano sinulle sanaakaan, ennenkuin olemme juoneet teetä."

Joyce meni laulaen kyökkiin, mutta palasi pian sisarensa luo.

"Meillä ei ole tippaakaan maitoa talossa. Unhotin sen kokonaan."

"Talonpoikaistalo ei ole kaukana, lähetä Greeta sinne."

"Kyllä, sen teenkin."

Joyce juoksi ylös portaita. Hän tapasi Greetan, joka oli levittänyt
eteensä toisen pumpulihameistaan ja katseli sitä ihastellen.

"Minä aion juuri ottaa sen ylleni, neiti."

"Sitä ei sinun tarvitse tehdä tänä iltana. Pane esiliina eteesi, niin
on kaikki hyvin. Mutta kaikkein ensiksi tahdon, että juokset tuonne
talonpoikaistaloon tuomaan maitoa. Minä osotan sinulle tien. Pane hattu
päähäsi jälleen ja koeta kiirehtiä."

Greeta totteli, ja Joyce saattoi hänet portille asti, josta hän osotti
hänelle veräjää toisella puolen tietä.

"Mene tuosta veräjästä polulle, joka vie tuon kentän yli; mene
sitten toisesta veräjästä, niin olet perillä. Pyydä rouva Greeniltä
ruukullinen maitoa, ja sano hänelle, kuka sinut lähetti. Ymmärrätkö?"

"Kyllä, neiti."

Greeta meni iloisena ja mielessään mahtavana.

Hän viipyi kauan, mutta tuli vihdoin takaisin hyvin vakavan näköisenä.

"Tule sisälle, missä on maito?" kysyi Joyce, joka ovessa tuli häntä
vastaan.

"Voi, neiti, ei minulla olekkaan."

"Miksi ei? Oletko sen kaatanut? Mikä nyt on?"

Vastauksen sijasta Greeta vähän nosti hameensa liepeitä ja näytti
jalkaansa, joka oli ihan loassa.

"Minun täytyi palata takaisin, se oli ihan hirvittävää! En ole
milloinkaan nähnyt sellaista lokaa -- en milloinkaan! Ei se ole
sellaista lokaa, kuin se, mihin minä olen tottunut; tämä tarttuu
kiinni! Ja se tuli joka askeleelta pahemmaksi, ei mikään hevonen olisi
siitä päässyt läpi."

Joyce tuijotti häneen hämmästyneenä, mutta sitten hän kadotti
kärsivällisyytensä.

"Sinä tyhmä tyttö! Ei täällä maalla auta pelätä lokaa. Täällä me
odotamme maitoa, jotta saisimme juoda teetä. Kuinka sinä luulet meidän
saavan maitomme? Ellet sinä sitä tuo, täytyy minun mennä."

Kyyneleet, jotka olivat vuotamaisillaan, tulvasivat nyt virtana hänen
silmistään.

"Neiti, nämät ovat minun parhaat kenkäni, ja ne maksavat 6 markkaa,
mutta kyllä minä koetan uudestaan."

Greeta nielasi kyyneleensä ja lähti.

Joyce meni sisarensa luo puoleksi nauraen ja puoleksi suuttuneena.

"Hän ajattelee vain vaatteitansa. Jospa hän itse voisi nähdä,
minkälainen variksenpelätti hän on."

"Oh, ole vaiti, Joyce. En ollenkaan pidä häntä rumana. Hän on laiha
ja hänen ihonsa keltainen, niinkuin useimpien Lontoon lasten, mutta
hänellä on pienet sievät kasvot. Nyt ehtii tulla pimeä, ennenkuin hän
pääsee kotiin, ellei hän hyvin kiirehdi. Enpä olisi luullut hänen lokaa
säikähtävän."

Greeta paralla oli suuremmat pelästyksen aiheet kestettävänä kuin loka,
ja kun hän vihdoin palasi tuoden maitoruukkunsa, oli hänen hattunsa
vinossa, hänen musta hameensa loan peittämänä ja hän itse aivan
pelästyksestä uuvuksissa.

Joyce otti maitoruukun hänen kädestään ja meni kyökkiin sanaa
sanomatta; mutta Helenan kävi tyttöä sääli.

"Mikä sinun on, Greeta? Sinä näytät niin pelästyneeltä."

"Oi neiti, en ole ennen koskaan ollut talonpoikaistalossa. Minä kuljin
loassa, vaikka olin vähällä upota siihen, ja sitten tulin erään veräjän
luo, ja kun olin mennyt sen läpi, oi, neiti, silloin olin keskellä
eläinnäyttelyä! Ne olivat ihan villejä, vaikka pienempiä kuin ennen
olen nähnyt, eivätkä ne olleet teljettyinä suuriin häkkeihin. Siellä
oli suuria ruskeita sarvipääsonneja, jotka juoksivat perässäni, ja
siellä oli sikoja ja siellä oli lampaita ja suuria valkoisia hanhia
ja koira, joka haukkui kuin olisi ollut hullu ja koetti irtautua
kahlevitjoistansa, ja siellä oli ilkeitä kalkkunoita, joita en
milloinkaan ennen ole nähnyt elävinä, vaan ainoastaan puodeissa
riippumassa myytäväksi joulunaikana, mutta minä tunsin ne punaisista
heltoista. Ja voi sitä hirveätä meteliä, jota ne minulle pitivät!
Se olisi voinut pelästyttää itse kuninkaankin! Kaikki ne juoksivat
perässäni, niin, sen ne todellakin tekivät, neiti, ja sitten siellä
oli ankkoja ja kanoja sadottain, jotka juoksivat jaloissani. Rakas
neiti, minä tiesin olevani vaarassa, mutta minä tein velvollisuuteni
uskollisesti ja ajattelin teidän maitoanne. Mutta siinä sitkeässä
loassa ja kukkojen ja kanojen ja kalkkunain ja sonnien ympäröimänä ja
kaikkien muitten villien eläinten hätyyttämänä minä lankesin pitkää
pituuttani myöten, ja silloin luulin olevani mennyttä kalua. Minä
huusin ja huusin, mutta silloin tuli mies juosten luokseni, ja hän
otti maitoruukun ja oli niin hyvä, että hän itse meni noutamaan maidon
ja käski minun odottaa portin ulkopuolella. Ja neiti, eikö ole yhtään
poliisia maalla, sillä Lontoossa ei mitään sellaista sallittaisi; nehän
juoksevat kaikki valloillaan eikä kukaan voi estää niitä hyökkäämästä
meidän päällemme. Ja neiti, täytyykö minun joka päivä mennä sinne
maitoa noutamaan?"

Greeta oli aivan hengästynyt. Hän oli melkein mielettömäksi pelästynyt.

Helena koetti peittää hymyilyänsä ja vastasi ystävällisesti:

"Me unohdimme, että sinä olit pieni kaupungintyttö. Emme huoli lähettää
sinua enään, ennenkuin olet ehtinyt tottua maanteihin ja tapoihin. En
luule, että eläimet olisivat sinua vahingoittaneet, mutta kyllä minä
ymmärrän, että se vaaralliselta näytti. Mene nyt ylös kuivaamaan ja
harjaamaan hamettasi ja ota toiset kengät, ja tule sitten alas teetä
juomaan."

Greeta parka meni ylös portaita huolestuneempana, mutta myöskin
viisastuneempana kuin hän oli ollut alas tullessaan. Hän ravisti
päätään, nähdessään kuvansa peilissä.

"Sinun vaatteesi menevät pilalle, Greeta, eikä sulla ole yhtään rahoja,
millä uusia ostaisit. Minä melkein luulen, etten pidä maaseudusta."

Mutta hetken perästä, kun hän asetti myssyn päähänsä, katosivat kaikki
surut sen iloisen tunteen johdosta, että hänellä nyt oli oikeus käyttää
tätä päähinettä.

Hän meni alas hymysuin, ja kun hän oli asettunut sievään, valoisaan
kyökkiin, joka tosin oli pieni, mutta siisti, silloin hän jälleen
kiitti hyvää onneansa. Joyce havaitsi, että hän oli hyvänä apuna,
kun kaikki oli pantava kuntoon; ja kun Greeta tänä iltana laski
päänsä levolle, lisäsi hän tavalliseen iltarukoukseensa: "Minä kiitän
sinua, Jumala, joka johdatit minun tänne ja annoit minulle oikean
palveluspaikan. Ja minä tahdon koettaa tehdä velvollisuuteni sinua ja
neitejäni kohtaan. Ja auta sinä minua sitä tekemään Jeesuksen tähden.
Amen."

Greetan ehkä onnellisin hetki oli silloin, kun hän seuraavana aamuna
seisoi valmiiksi puettuna puhtaaseen pumpulipukuunsa. Mitäpä haittasi,
jos se olikin virttynyt ja vanha! Se oli tärkätty ja kahisi, kun hän
liikkui.

"Se kahisee kuin silkki", sanoi hän itsekseen, juostessaan alas
portaita; ja hän liikkuikin oikeastaan yhtä itsetietoisena kuin
prinsessa silkissään.

Greeta raukka ei milloinkaan ennen ollut omistanut pukua, jota saattoi
pestä. Kun vedestä oli puutetta ja saippua ja sooda oli laskuun
otettava, niin oli selvää, että pestävä puku -- sillä puvuthan niin
helposti likaantuvat -- oli liian suuri ylellisyys hänelle. Tyttö, joka
meni ensikerran tanssijaisiin, ei voinut enemmän varoa pukuaan, kuin
Greeta virttynyttä pumpulihamettaan tänä aamuna.

Joyce, joka oli tullut alas auttaaksensa häntä eineen valmistamisessa,
palasi sisarensa luo naurusta melkein tukehtumaisillaan. "Helena, sinun
pikku tyttösi tulee minun kuolemakseni!"

"Mitä hän nyt on tehnyt?"

"Hän on asettanut sanomalehtiä koko arvokkaan itsensä ympäri
varjellaksensa hamettansa ja esiliinaansa. Hän on ikäänkuin kulkeva
Times'in [englantilainen suuri päivälehti] painos! Ja kun minä tein
muistutuksen tuota vastaan, sanoi hän, että hiilet ja kyökin takka
likaisivat hänen vaatteensa. Etkö kuule, kuinka rapisee, kun hän
liikkuu?"

Helena nauroi sydämmellisesti.

"Älä loukkaa hänen tunteitansa. Minä arvaan, ettei hänellä milloinkaan
ole ollut pumpulihametta. Hän tottuu siihen pian, ja oikeastaan meidän
tulee kehoittavaisesti kohdella sellaista erinomaista puhtautta."
Muutamissa päivissä oli Ivyn huvila tullut täyteen kuntoon. Sekä
Helena että Joyce pitivät huoneistaan; vaikka ne olivat pienet,
tuntuivat ne kuitenkin hauskoilta ja lämpimiltä. Ja Greetan ilo oli
suuri, kun portaille pantiin matot. Hänellä oli harras mielenkiinto
kaikkeen, mikä häntä ympäröitsi, ja pian hän ajatuksissaan otti niihin
omistus-oikeudenkin.

Puhuessaan hän sanoi: _minun_ kyökkini, _minun_ pannuni, minä lakaisen
lattiani, minä tomutan ruokasalini. Kaikki ylä- ja alakerrassa kuului
hänelle; ja minun taloni, minun puutarhani ja minun neitini olivat
aina ne asiat, joista hän jutteli jonkun ohikulkevan kanssa. Hän
käsitti, että hänellä oli paljon opittavaa; mutta hän oli niin altis
koettamaan tehdä neitiensä mieliksi, että Joyce, joka oli ottanut hänet
opetettavakseen, antoi anteeksi hänen taitamattomuutensa ja ennusti
sisarelleen, että vaikka tyttö tätänykyä oli hiomaton jalokivi, niin
hän kerran vielä osottautuisi painoisensa kullan verraksi.

Rouva Creek odotti Greetan ensi kirjettä.

Tyttö oli oppinut kansakoulussa sekä lukemaan että kirjoittamaan, ja
vaikka kirje, kun se saapui, oli täynnä mustepilkkuja ja tahroja, oli
se kuitenkin aivan selvää käsialaa.

    "Rakas rouva Creek!

    Minä nyt kirjoitan teille, sillä nyt on sunnuntai ja minä olen
    ollut kirkossa, ja minä tahdon antaa teille tiedon, että maalla
    ei ole ensinkään puhdasta, vaan oikein likaista, sillä minä en
    milloinkaan ole Lontoossa nähnyt sellaista likaa. Täällä ei
    ole mitään lamppuja eikä puoteja, joten täytyy langeta ojaan
    tai kuoppaan pimeän tultua, eikä mikään poliisi tule auttamaan
    ylös, sillä niitä täällä ei ole. Vanhat ukot käyttävät paitojaan
    takkiensa päällä, kun kirkkoon tulevat. Talonpoikaistalojen
    ympärillä on villieläimiä, joitten välitse täytyy tungeksia,
    ja ne koettavat kaikki estää ihmisiä pääsemästä talon ovelle.
    Ja lehmät ja vihaiset sonnit kulkevat teillä kaiket päivät. Ei
    missään ole puoteja. Minulla on hieno paikka ja minä syön voita
    joka päivä. Minulla on monta sataa kapinetta, joita minun tulee
    pitää järjestyksessä. Minä kuljen matoilla joka päivä. Olen
    kaatanut teetä esiliinalleni ja koetan pitää itseäni puhtaana.
    Täällä on enemmän sellaisia esineitä, jotka likaavat, kuin meidän
    huoneessamme Lontoossa oli. Minun neitini ovat hienoja naisia.
    Minä voin hyvin ja toivon teille samaa.

    Ystävänne

                                           Margareeta Perkins."

    "J.K. Tulevana sunnuntaina lähden pyhäkouluun. Olkaa niin hyvä ja
    sanokaa terveisiä rouva Jonesille."

"Niin, niin", sanoi rouva Creek, pannen kirjettä kokoon ja ottaen
silmälasit päästään. "Tytöt tähän aikaan ovat toisenlaisia kuin minun
nuorena ollessani. Maalla liian likaista hänelle! Mitä nyt vielä! Ei
sanaakaan puhtaasta, suloisesta ilmasta ja sinisestä taivaasta ja
laulavista linnuista, viheriästä ruohosta, puista ja pensaista. Hänen
silmänsä ei kohoudu yli loan. Minä häpeän hänen puolestaan -- häpeän
totta tosiaankin!"




VIIDES LUKU.

Liikanaista uskollisuutta.


"Greeta, Joyce neiti ja minä lähdemme matkalle ja viivymme poissa
toiseen päivään. Olemme paljon miettineet, mitä tekisimme sinun
suhteesi, mutta rouva Timson, lähin naapurimme, on ystävällisesti
luvannut, että saat maata hänen luonaan. Luulen melkein parhaaksi, että
lukitsemme talon ovet ja annamme sinun olla hänen luonansa koko ajan."

Mutta siitä ei Greeta pitänyt. Nythän hänellä oli tilaisuus osottaa
uskollisuuttaan.

"Oi neiti hyvä, minulla on niin paljon puhdistettavaa. Kyllä minä
olen oikein varovainen ja pidän huolta kaikesta. Joyce neiti on minua
opettanut puhdistamaan minun messinkiluukkujani vieraskamarissamme, ja
sitten minun täytyy pestä kaappieni hyllyt, ja sitten minulla on kaksi
esiliinaa pestävänä, ja sitäpaitsi, neiti, täytyy täällä olla joku,
joka varjelee taloa, jos sattuisi tulemaan varkaita."

"Emme pelkää varkaita täällä", sanoi Helena hymyillen, "sitäpaitsi
onhan meillä Albert Edvard, jonka voimme sitoa koppinsa viereen taloa
vahtimaan."

Albert Edvard oli uusi tulokas, mäyräkoira, jonka neidit olivat saaneet
pastorilta lahjaksi, ja se oli hyvin valveilla oleva vartija. Greeta
ja koira olivat hyviä ystäviä ja heillä oli monet yhteiset suosikit ja
vastenmielisyyden esineet.

"Niin, neiti, Albert Edvard ja minä pidämme hyvän huolen kaikesta."

Vihdoin tehtiin sopimus molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Greeta sai
luvan viipyä huvilassa kello neljään iltapäivällä, mutta silloin hänen
tuli mennä rouva Timsonille.

Hän seisoi portin luona itsetietoisena ja onnellisena tyttönä, kun
hänen neitinsä seuraavana aamuna lähtivät matkalle. Hän seisoi siinä
niin kauan kuin hän heidät saattoi nähdä ja viipyi vielä vähän aikaa
puutarhassa katselemassa kukkaryhmää, jossa oli ihan lumivalkoisia
kukkia. Niitä nimitettiin lumipisaroiksi, ja ne olivat ainoat, jotka
enään kukkivat.

Rouva Creek oli väärässä, kun luuli, ettei Greeta ymmärtänyt panna
arvoa luonnon ihanuuteen. Se vaikutti häneen vähitellen, mutta
varmasti. Joka aamu, kun hän katseli ulos ikkunastaan, oli hänen tapana
sanoa itsekseen:

"Kuules Greeta, mikähän sinut näin onnelliseksi tekee? Se on tuo
ääretön avaruus, jonka näet edessäsi, koko tasanko ja taivas -- oi,
koko Lontoo ei voisi täyttää sitä, se on niin suuri!"

Nyt katsellessaan lumipisaroita hän taas sanoi: "Ne pitävät itsensä
puhtaina, Greeta, vahinko ettet sinä voi olla enemmän niitten näköinen,
ne ovat valkoiset kuin posliini. Olen iloinen, ettei minun tarvitse
tomuttaa niitä joka aamu. Minä varmaankin taittaisin niitten varret.
Tahtoisinpa, että rouva Creek näkisi, minkälaisia kukkia minulla täällä
on, tarvitsematta niistä penniäkään maksaa."

Sitten hän meni sisälle. Puutarha oli kaunis, mutta sitä hän ei
voinut tomuttaa ja pestä, ja sepä nyt tällä haavaa oli hänen tärkein
tehtävänsä ja ilonsa.

Päivä meni liiankin pian, kun hänellä oli niin paljon tehtävää, ja
kello neljä hän lukitsi ulkoportin, jätti Albert Edvardin kyökkiin
ja muutamia luita sen eteen lautaselle. Kun hän tuli Timsonille,
istui rouva miehensä kanssa teepöydän ääressä. John Timson oli
kuorma-ajuri ja ajoi joka päivä asemalle, joka oli penikulman päässä
hänen kodistaan. Hän oli pieni hiljainen mies, joka mielellään pani
muistiinsa seudun juoruttelut ja vei ne sitten taas eteenpäin.

Hänen vaimonsa saattoi hänet kokonaan varjoon, kun he olivat yhdessä.
Hän oli päätä pitempi miestään ja hyvin puhelias, vaikka se puhelu ei
aina ollut juuri erittäin ilostuttavaa laatua. Heillä ei ollut lapsia,
ja rouva Timson oli iloinen, kun sai lisätä pieniä tulojansa olemalla
apuna naapuritaloissa pesemässä ja siivoomassa. Hän pesi Churchhillin
neideille, ja Greetan paljon kiitetyt pumpulipuvut hän sai hoteisiinsa,
kun ne piti puhdistettaman hienoiksi.

"Tulkaa sisälle ja istukaa, tyttöseni", sanoi hän Greetalle. "Olen
teitä odottanut pitkän aikaa. Mitä teille nyt oikein kuuluu? Parempaa
arvatenkin kuin minulle. Sillä minun elämäni on pelkkää työtä ja työtä
ja työtä, vaikka kädet ja jalat särkevät. Ja jos minä lakia laatisin,
niin laatisin sellaisen, että sairaat saisivat istua alallaan ja
terveet tekisivät työtä."

Hänen miehensä iski veitikkamaisesti silmää Greetalle.

"Sinä tarkoitat tietysti minua, vaimo; mutta minä olen työssä koko
päivän."

"Sinä? Sinä istut vaunuissasi kuten herttua ja juonittelet ihmisten
kanssa, niin ettei tiedä onko puheesi totta vai valhetta. Minä se
työssä olen kaiket päivät."

"Minä pidän työstä", sanoi Greeta yksinkertaisesti, "mutta minä olenkin
voimakkaampi kuin te."

"Olette niinkin. Muistan vielä, miten tyttönä tein työtä, mutta ajat
ovat muuttuneet, ja minä menen vähitellen hautaani."

"Olen lukinnut talon", sanoi Greeta aivan äkkipäätä. "Luuletteko että
se on varmassa turvassa?"

"Yhtä varmassa kun kello taskussani", sanoi ajuri.

Hänen vaimonsa ravisti päätään hänelle.

"Muistatko sitä hirveätä murhaa, joka tapahtui Ballin kartanossa pari
vuotta takaperin? Siellä oli nuori tyttö yksin kotona, ja mustalaiset
tekivät murhan. Kaksi naiseksi puettua miestä tuli sisälle, ne sanoivat
tahtovansa ennustaa hänelle, ja tyttö raukka huusi apua, ja silloin he
hänet tappoivat."

Greetan silmät suurenivat. Hän oli tottunut Lontoon murhiin ja
hirmuisuuksiin, mutta hän luuli, että maalla oltaisiin niistä vapaat.

"En minä pelkää, kun minulla on Albert Edvard toverina", sanoi hän
reippaasti. "Minä olisin mielelläni maannut yksin talossani tänä yönä.
Albert Edvard voi tappaa vaikka minkä varkaan, joka tahtoisi tulla
sisään; minä tiedän, että se kyllä voi."

Kun tämä aine kerran oli tullut puheeksi, oli rouva Timsonilla
loppumattomia muistoja kerrottavana murhista ja varkauksista ja muusta
semmoisesta, kunnes hänen miehensä ehätti väliin.

"Soh, vaimo, anna tämän nyt jo riittää. Kohta nuori tyttö ei uskalla
nukkua ensi yönä. Hän särpii tuon kaiken sisäänsä kuten vettä."

"En minä pelkää", vakuutti Greeta uudestaan. "Minä rukoilen Jumalaa
minua varjelemaan, ja minä uskon, että hän sen tekee."

Hän nukkui hyvin, huolimatta rouva Timsonin kertomuksista, ja tuskin
hänellä oli aikaa odottaa aamiaista, niin kiire hänellä oli Ivyn
huvilaan.

"Minun neitini tulevat kotiin kello kolmeksi, ja siksi minun vielä
pitää saada huoneeni tomutetuiksi ja lakaistuiksi, ja sitten Albert
Edvard odottaa minua."

Hän juoksi kotiin kevein sydämmin ja havaitsi perille tultuaan, että
kirjeitten kantaja oli tuonut kaksi kirjettä, mutta että kaikki
muuten oli paikallaan. Hän teki työtä oikein ilomielin, mutta kello
kaksitoista hänet keskeytti porttikellon soitto. Kun hän tuli alas,
astui häntä vastaan pitkä nainen, jolla oli käskevä käytös ja hyvin
karkea ääni.

Hän kysyi, olivatko Churchhillin neidit kotona.

Nyt oli neiti Churchhillin viimeinen varoitus Greetalle ollut:

"Sinä et saa taloon laskea ketään, Greeta. Sinä et voi olla tarpeeksi
varovainen. Jos joku tulee tänne, niin sano, että olemme poissa."

Sen vuoksi Greeta, katseltuaan epäilevin silmin naista, vastasi:

"Minun neitini ovat poissa iltapäivään asti."

"Sepä harmillista! Mutta onhan heidän täytynyt saada kirjeeni. Minä
menen sisälle odottamaan. Minun matka-arkkuni on asemalla ja tuodaan
perästäpäin."

Greetan pää oli niin täynnä niitä juttuja, joita hän oli kuullut
edellisenä päivänä, että hän mutisi itsekseen:

"Se on varas, Greeta, valepukuun puettu varas, joka pyrkii sisälle. Ole
nyt rohkea ja tee velvollisuutesi."

Hän veti hitaasti oven kiinni.

"Ei, minä en aio laskea teitä sisälle; ja ellette heti lähde pois, niin
minä huudan Albert Edvardia."

"Sinä hävytön tyttö! Tiedätkö, kuka minä olen? Neiti Alicia Allandale.
Kuinka sinä uskallat sulkea oven suoraan nenäni edessä? Juuri kaunis
vastaanotto, kun tulen tänne tervehtimään sisarentyttäriäni. Laske
minut sisälle heti paikalla!"

Neiti Allandale oli vahvempi kuin Greeta. Kun tyttö havaitsi, ettei
hän voinut sulkea ovea, rupesi hän huutamaan Albert Edvardia; mutta
oi, vaikka hän jo kuuli koiran kyökissä haukkuvan, oli kuitenkin
kaksi suljettua ovea heidän välillänsä. "Te menette nyt heti paikalla
täältä", huusi Greeta. "Minä ymmärrän teidän vehkeenne. Te ette pääse
sisälle, sanon minä -- ei vaikka kuolisin."

Vieras nainen ei puhunut sanaakaan, mutta hän tuuppasi pois Greetan
sellaisella vauhdilla, että tyttö lensi kuten pallo vastakkaiseen
seinään. Sitten hän suoraa päätä meni vieraskamariin, Greeta kiirehti
kyökkiin, sai Albert Edvardin mukaansa ja vei sen ovelle, missä se
haukkui ja mörisi. Hän aikoi juuri avata oven ja usuttaa koiran kohti
kutsumatonta vierasta, kun toinen ajatus juolahti hänen mieleensä. Oven
avain oli Greetan puolella, hän väänsi oven lukkoon, ja niin oli vieras
nainen sisään salvattu. Greeta veti syvään henkeänsä. "Nyt minä menen
tuomaan poliisin, jos löydän jonkun; mutta miten tuhma sinä Greeta
oletkin! Hänpä voi mennä ulos ikkunasta ja ottaa mukaansa posliinit ja
kirjat. Tänne, Albert Edvard! Sinä jäät tänne ja olet vahtina akkunan
alla, ja jos tuo mies taikka nainen, en tiedä kumpi hän on, näyttää
kantapäänsä ikkunan ulkopuolella, niin kaappaa niihin kiinni oikein
lujasti, poikaseni!"

Albert Edvard oli erittäin iloinen saadessaan totella. Se asettui
ikkunain alle, ja alituisella murinallaan osotti se vakaasti tahtovansa
vartioida emäntiensä omaisuutta.

Greeta kiirehti eteenpäin tietä pitkin, ensin Timsonin rouvan luo, joka
sattui olemaan poissa; sitten tuli häntä vastaan tiellä eräs seppä.

"Kuulkaa, hyvä herra, voitteko ottaa kiinni varkaan? En tiedä mistä
saisin poliisin, mutta te näytätte minusta vahvalta mieheltä. Minä
olen sulkenut hänet sisään, hän on naisen puvussa. Oi tulkaa kanssani,
kiirehtikää, hyvä herrani! Hän ehkä rikkoo posliinit, kun huomaa ettei
hän pääse ulos."

Sepän muoto osotti kummastusta, mutta hän seurasi Greetaa.

"Sinä olet reipas pieni tyttö, joka olet vanginnut varkaan", sanoi hän.
"Puhu, miten se tapahtui."

Greeta alkoi kertomuksensa; mutta kun he lähestyivät Ivyn huvilaa,
lannistui hänen rohkeutensa, sillä hän näki Albert Edvardin tiellä
purevan ja repivän jotakin, jota se piti suussaan.

"Hän on mennyt matkoihinsa, me tulemme liian myöhään", huudahti Greeta.

Hän kumartui koiraa kohti, ja näki, että naisen kenkä oli sen
hampaissa. Silloin hän katsoi koiraan, ikäänkuin kysyen, mitä se oli
tehnyt.

"Ettehän usko, että tuo on tappanut ja syönyt hänet?"

Vierashuone oli tyhjä ja ikkuna auki. Seppä ei ollut asiasta
millänsäkään.

"Teidän vieraanne piti vastaanottonne liian lämpimänä, tyttöseni.
Katsokaa, onko jotakin poissa. Ei näytä siltä kuin hän täältä olisi
mitään ottanut."

Greeta tarkasti kaikkea huoneessa.

"Ei, kaikki on kyllä paikallaan. Eihän vain Albert Edvard ole -- --"

Seppä nauroi sydämmestään.

"En minä usko, että koira on hänet niellyt, tyttöseni, en, sitä en
todellakaan luule. Pidä kenkä, niin panemme poliisin häntä etsimään.
Pelkäätkö olla yksin?"

"En vähääkään! Hän älköön vain uskaltako näyttää nenäänsä täällä
kertaakaan enään minun ja Albert Edvardin luona."

Kun Churchhillin neidit palasivat kotiin, luuli Greeta, että hän nyt
oikein oli osottanut olevansa, mitä hän aina oli toivonut -- oikea
sankaritar.

"Ja Greeta, jos sinä vain olisit saanut hänet pidätetyksi ja saanut
jättää hänet poliisille, niin olisi nimesi tullut sanomalehtiin; ja
mitä sinä silloin olisit tuntenut!"

Hän kertoi neideille juttunsa vähän sekavasti, mutta hyvin
itsetietoisesti.

"Minkä sanoit hänen nimensä olleen? Sehän oli Alicia täti! Oliko hän
kirjoittanut? Oi Greeta, mitä sinä olet tehnyt?"

Joyce rupesi nauramaan ja Greeta itkemään.

"Oi neiti, hän oli niin pitkä ja hänen äänensä niin karkea."

"Tietysti", sanoi Joyce, "hän on vanha omituinen nainen, joka pitää
yllätyksistä. No mitä hän kirjoittaa, Helena? Älä noin vakavalta näytä."

Helena kurkoitti hänelle kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:

    "Rakkaat sisarentyttäreni!

    Koska minä oleskelen ainoastaan viiden penikulman päässä teidän
    uudesta kodistanne, en voi kieltäytyä ilosta tulla teitä
    katsomaan ja aion viipyä luonanne vuorokauden. En ole pitkään
    aikaan antanut teille mitään lahjaa, mutta tahdon nyt odottaa,
    kunnes omin silmin saan nähdä, mitä tarvitsette. Odottakaa minua
    puoli kahdentoista junalla.

    Teidän harras tätinne

                                            Alicia Allandale."

Joyce luki tämän ääneensä.

Greetan kasvot ansaitsivat katsomista, kun hän kuunteli kirjettä ja
rupesi käsittämään, miten loukkaavasti hän oli käyttäytynyt. Ojentaen
repaleiksi revittyä kenkää sanoi hän juhlallisen surullisella äänellä:

"Ja tämä on kaikki, mitä hänestä on jäljellä."

Sekä Helena että Joyce käsittivät aseman hullunkurisuuden ja nauroivat
ääneensä.

Mutta he olivat kuitenkin täyttä totta pahoillaan; ja Greeta raukka
oli pudota romahtanut korkealta sankaritarpylväältään, muuttuen aivan
tyhmäksi, pieneksi ja taitamattomaksi palvelustytöksi, joka vietti
loppupäivän itkien ja valitellen.

Seuraavana aamuna Helena sai näin kuuluvan kirjeen:

    "Rakas sisarentyttäreni!

    Minä jouduin eilen suunnattoman hävyttömyyden ja nöyryytyksen
    esineeksi teidän taitamattoman palvelustyttönne tähden,
    joka ei millään ehdolla laskenut minua sisään eikä tahtonut
    kuunnella minun selityksiäni, joten minä olen päättänyt, etten
    enään koskaan aseta itseäni sellaiseen asemaan. En ymmärrä,
    mistä mokoman tytön olette saaneet, taikka minkälaisen
    kasvatuksen hänelle olette antaneet. Minä otaksun, että hän
    kuuluu ihmiskunnan alimpaan luokkaan ja melkeinpä on villien
    rajalla; ainakaan en minä milloinkaan ole moista kohdannut.
    Hän ei ainoastaan teljennyt minua sisään huoneeseen, vaan
    päällisen päätteeksi vielä toi sinne kurjan kylänrakin, jonka
    hän suorastaan usutti päälleni. Minun hameeni on repaleina
    ja nilkkani rikkipurtuina. Olen nyt lääkärinhoidossa. Pitkä
    aika kulunee, ennenkuin vapaaehtoisesti tarjoudun tulemaan
    vieraaksenne.

    Sinun harras tätisi

                                         Alicia Allandale."

"Greeta on liikanaisen uskollinen", mutisi Helena.

"Hänellä on enemmän sydäntä kuin päätä", sanoi Joyce. "No niin, lohduta
itseäsi Helena, me kyllä olemme kadottaneet pienen avunsaannin, joka
juuri nyt olisi ollut meille tarpeen. Sinun täytyy nyt kirjoittaa
hänelle selitys tästä asiasta, mutta hän ei milloinkaan ole antava
anteeksi eikä unohtava sitä."

Eikä Alicia neiti sitä tehnytkään.

Mitä Greetaan tulee, niin hänen suuret ajatuksensa itsestään raukesivat
hyvin mitättömiksi. Hän rupesi oppimaan elämän läksyjä ja havaitsi,
etteivät hänen mielipiteensä aina olleet ehdottomasti luotettavat.

"Sinä olet pudonnut, Greeta", sanoi hän itsekseen, "mutta muista, ettet
kiipeä niin korkealle tulevalla kertaa. Voi minun päiviäni, minä toivon
vain, ettei mikään todellinen varas tulisi ensi kerralla, sillä minä
olen vakuutettu, että hänet silloin aivan kohteliaasti kutsuisin sisään
ja olisin niin ystävällinen hänelle, että hän piankin korjaisi pois
talosta kaikki mitä täällä on."




KUUDES LUKU.

"Lähetyssukka."


Greeta oli ollut lähetyskokouksessa koulusalissa. Tämä kokous oli
pidetty varta vasten lapsille, ja eräs Indiasta tullut lähetyssaarnaaja
oli puhunut.

"Tunnetteko kaikki Jeesusta?" oli hän kysynyt.

Lukien kaikkien silmistä myöntävän vastauksen, jatkoi hän: "Onnelliset
lapset, jotka tiedätte, että teillä on Vapahtaja ja ystävä kanssanne
joka päivä. On satoja ja tuhansia, joilla ei ole sitä tietoa. Ettekö
tahtoisi auttaa heitä sitä saamaan? Ei ole yhtään niin pientä, joka
ei voisi olla lähetystyöhön osallinen, ja minä toivon, että muutamat
teistä ovat lähetystyössä täällä kotona. Muistakaa sitä pientä
vangittua tyttöä, joka puhui isännälleen ainoasta, joka saattoi hänet
pelastaa. Täällä kotona on monta, jotka tarvitsevat suuren lääkärin
apua tullaksensa terveiksi. Puhukaa toisten kanssa Jeesuksesta. Ellette
puhu hänestä täällä kotona omassa maassanne, ette myöskään milloinkaan
voi sitä tehdä pakanain joukossa heidän maassaan. Me toivomme, että
puhuisitte Vapahtajasta; me toivomme, että rukoilisitte häntä pakana
raukkojen puolesta, ja me toivomme, että antaisitte rahojanne avuksi,
jotta voitaisiin lähettää lähetyssaarnaajia pakanoitten luo heitä
opettamaan. Rukous, rahat ja saarnat saattavat pakanat Jeesuksen luo,
pankaa se mieleenne."

Greeta läksi kotiin ajatustensa valtaamana. Kun Helena kysyi,
pitikö hän saarnasta, vastasi hän: "Pidin kyllä." Sitten hän hetken
äänettömyyden perästä sanoi aivan äkki-arvaamatta: "Minä otaksun, ettei
neidillä koskaan ole täällä mitään sairasta herraa asumassa."

"Ei, mitenkä niin?"

"Minun oli tapana ajatella, etten tahtoisi palveluspaikkaa, jossa ei
olisi ketään sairasta herraa, mutta sitten en voinut saada sellaista,
ja sitten tulitte te, neiti, ja niin tulin tänne."

Helena katsoi vähän kummeksien häneen.

"Miksi sinä tahdoit sellaista paikkaa, jossa olisi sairas herra?"

"Tullakseni semmoiseksi kuin se pieni tyttö, josta raamatussa
kerrotaan. Minä ajattelen, että ehkä voisin auttaa häntä, niinkuin se
tyttö teki."

"Mutta Greeta, ei sinun tarvitse odottaa sellaista tilaisuutta", sanoi
Helena ystävällisesti. "Löytyy aina ihmisiä, jotka apua tarvitsevat.
Löytyypä jo meidän kylässämmekin -- ihmisiä, joiden tarvitsee saada
tietää, että Vapahtaja tahtoo parantaa heidän sielunsa, vaikkapa
ruumiista ei olisikaan kysymystä."

"Löytyykö ihmisiä, joilla on sairas sielu?"

"Kyllä sellaisia löytyy. Sielu, joka ei ole vastaanottanut Jeesusta, on
aina kuolemansairas."

Greeta rupesi tätä miettimään.

"Minä aion ajatella lähetyssaarnaajan sanoja", lausui hän hetken
perästä. "Ja tiedättekö, neiti, että minä olen jo alkanut sitä toista,
josta hän puhui."

"Mitä se sitten on?"

"Olen ruvennut rukoilemaan."

"Minua ilahuttaa kuulla, että rukoilet. Muista rukoilla joka päivä."

"Lähetyssaarnaaja puhui epäjumalista, joita pakanat palvelevat. Hän
sanoi, että ne ovat kuurot, mutta Jumala ei ole."

"Niin oikein."

"Ja siksi, neiti, en aio rukoilla Jumalaa muuta kuin kerran. Kotiin
tultuani kokouksesta lankesin polvilleni ja rukoilin häntä pelastamaan
jok'ikisen pakanan, eikä Jumala ole kuuro, ja sen vuoksi en enään aio
häneltä rukoilla samaa asiaa uudestaan."

Helena katsoi Greetaan, mutta ei puhunut mitään, ja kun Joyce nyt tuli
sisälle, keskeytyi keskustelu.

Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli eräs rihkamakauppias soittamaan
ovikelloa, ja Greeta aukaisi hänelle.

"Emme tarvitse mitään", sanoi hän, vaan katseli samalla uteliaasti
kauppiaan tavaroita.

"Älkää sanoko niin, kultaseni, vaalea nauhansolmuke myssyssä koristaisi
mainiosti kauniita kasvojanne. Katsokaa tätä sinistä nauhaa, kolme
kyynärää 75 pennistä. Melkeinpä ilmaiseksi sen saatte. Mitä, annatteko
sen takaisin minulle? Niin, niin, minä näen, että olette ymmärtäväinen
tyttö, joka ei huoli koreuksista. Minulla on kirja tahi parikin, joiden
voin vakuuttaa sopivan teille; tai ehkä haluatte taulua? Katsokaa tätä.
Tämä on uskonnollista laatua ja erittäin sopiva sairashuoneeseen."

"Se on Kristus, joka kolkuttaa ovea", sanoi Greeta iloisesti noikaten.

"Niin taitaa olla; ja se maksaa ainoastaan yhden markan ja
viisikymmentä penniä. Hän on paljon enemmän arvoinen, eikö olekkin?"

Greeta rypisti kulmakarvojaan, hän oli pahoillaan tuosta sopimattomasta
puheesta.

"Te puhutte Kristuksesta, ja hän kolkuttaa meidän sielumme ovelle."

"Ei minun ovelleni", sanoi tuo vanha mies, "en minä huoli sellaisista.
Ei minulla ole mitään sielua -- en usko semmoisia olevankaan."

Greeta tuijotti kauhistuneena häneen.

"Syntyessänne se teillä oli; mihinkä olette sen kadottanut?"

Hän pöyhi tukkaansa ja katsoi hymyillen tyttöön.

"Mitäs te olette tehnyt sielullenne?" kysyi hän.

Greeta vastasi hiljaisella äänellä:

"Olen antanut sen Herralle Jeesukselle. Opettajatar pyhäkoulussa on
minulle neuvonut, kuinka se tapahtuu."

Nyt syntyi hetken äänettömyys, ja Greeta otti tilaisuudesta vaarin,
sanoakseen:

"Minun neitini sanoi minulle, että löytyy sieluja ihan
kuolemansairaita. Ehkä teidän on melkein kuollut -- mutta ei sentään
kokonaan."

"Hyvin luultavaa", kuului vastaus.

"Ettekö tahtoisi, että se jälleen tulisi eläväksi?"

Greetan silmät loistivat sellaisesta valosta, että se heijastui vanhan
miehenkin silmissä.

"Mitenkä se kävisi päinsä?" kysyi hän.

Greeta osotti taulua.

"Rukoilkaa häntä tulemaan sisälle. Jos hän saa siellä asua, niin hän
tekee sielunne eläväksi jälleen, neiti on niin sanonut."

"Soo, vai niin", sanoi kauppias syvään huoaten. "No hyvästi sitten,
koska ette mitään tahdo ostaa."

Mutta Greeta tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja piti hänestä kiinni.

"Kuulkaa, minä pyydän teitä! Minä annan parannuskeinon teille
sieluanne varten. Älkää menkö minua kuulematta. Minä koetan olla
lähetyssaarnaajana täällä kotona, ja teille on juuri sopiva puhua,
sillä tehän olette melkein pakana. Kuulkaa nyt minua, sillä minä en aio
antaa teidän lähteä. Muistatteko sitä pientä tyttöä raamatussa, joka
lähetti parannettavaksi isäntänsä, spitaalitautisen kapteenin? Minä
aion lähettää teidät, ja teidän täytyy mennä. Tietysti te sen teette.
Kukapa tahtoisi pitää sairasta, kuollutta sielua, jos sen voi saada
eläväksi jälleen? Te lähdette, kuuletteko minua?"

"Kyllä, kyllä, siunattu tyttö. Minkälainen kieli hänellä on. Hänestä
tulee kohta hyvä saarnaaja."

Kelloa soitettiin ja Greeta tiesi, että hänen tuli kutsua noudattaa.

"Hyvästi", sanoi hän ja äänensä soi vähän pettyneeltä. "Mutta minä
sanon, että jos te saatte sielunne parannetuksi, niin tulkaa takaisin
ja kertokaa siitä minulle."

"Sen teen."

Kauppias meni päätään pudistellen; ja niin loppui Greetan ensimmäinen
saarna. Hän oli hyvin ääneti koko päivän ja kulki ajatuksiinsa
vaipuneena.

Joku aika tämän jälkeen hänet kutsuttiin Helenan huoneeseen
vastaanottamaan ensimmäistä neljännestä vuosipalkastaan. Se oli tärkeä
päivä hänen elämässään. Hän katseli rahaa, jota hän nyt piti kädessään.
Se oli kahdenkymmenen markan kultaraha.

Hän ei vielä milloinkaan elämässään ollut kultarahaa kädessään pitänyt.
Hänen tätinsä rahat olivat aina olleet hopeata.

"Olen jotenkin tyytyväinen sinuun, Greeta", sanoi Helena, "mutta
tietysti sinulla vielä on paljon opittavaa. Sinä olet kovin meluisa,
puhut liian paljon ja rikot myöskin liian paljon. Kaikesta sellaisesta
sinun tulee koettaa parantaa itseäsi. Minä tiedän, että sinä koetat
tehdä velvollisuutesi uskollisesti; rukoile Jumalalta apua päästäksesi
noista vioista."

"Kyllä, neiti", sanoi Greeta, joka todellakin alkoi oppia nöyryyttä.
Sitten huudahti hän vilkkaasti: "Oi, neiti, ei minulla ole milloinkaan
ollut näin paljon rahaa, jota olisin voinut sanoa omakseni. Saanko ne
käyttää aivan niin kuin tahdon?"

"Minä luulen parhaaksi, että panet säästöön toisen puolen, sillä
sinä tarvitset pian uudet kengät. Sinun tulee käyttää säästäväisesti
rahojasi."

Vähäinen pettymyksen varjo kuvastui Greetan kasvoissa. Hän meni
rahoineen ylös kammioonsa.

"Nyt, Greeta, älä ole tyhmä", neuvoi hän itseänsä. "Sinä teet kuten
neitisi käskee. Täällä maalla kuluu paljon kenkiä."

Hän käänteli ja väänteli rahaansa. "Kymmenen markkaa kenkiin ja muuhun
tarpeelliseen, ja kymmenen tehdäkseni lähetyssaarnaajan käskyn mukaan.
Minä pyydän huomenna neitiä antamaan minulle tämän rahan hopeassa.
Mutta, oi, niin ihanaa omistaa kultaa, joka on oikein omaani!"

Seuraavana päivänä hän sai rahansa vaihdetuksi, mutta hän tunsi surua
sydämmessään sitä tehdessään. Hänestä tuntui, että hän oli sen saanut
vain kadottaaksensa sen heti. Mutta kun hän oli etsinyt esiin vanhan
sukan ja laskenut siihen kymmenen markkaansa, tuli hänen kasvoihinsa
jälleen onnellinen ilme. Vähän vaivalloisesti hän sai kirjoitetuksi
paperiliuskalle, jonka hän rahansa keralla pisti sukkaan: "Margareeta
Perkins hänen lähetyssukkansa". Ja pantuansa sukan tukevasti solmuun,
laski hän sen matka-arkkunsa pohjalle.

"No Greeta", sanoi hän syvästi huoaten, "nyt olet päässyt alkuun,
muista myöskin että jatkat ja että et puhu asiasta mitään. Ja sitten
jonakin päivänä menet papin luo ja lasket sukan täynnä kultaa hänen
jalkojensa eteen, hänen käytettäväksensä villiä pakanoita varten. Oi,
siitäpä tulee ihanaa!"

Eräänä iltapuolena Joyce tuli kyökkiin, jossa Greeta paraikaa puhdisti
takkaa.

"Greeta, sinun olisi mentävä meidän asiallemme. Sinulle tekee hyvää
päästä ulos vähän, on niin kaunis ilma. Lähetämme sinut Mallowin
kartanoon. Sinun on kuljettava peltojen ja niittyjen yli koko matka,
mutta et saata eksyä, sillä siinä on hyvä poljettu polku. Jätä tämä
kirje rouva Websterille ja odota vastausta, jonka tuot meille. Me
pyydämme hänen miestään hankkimaan meille puita."

Greeta laittoi itsensä kiireesti kuntoon; Albert Edvard seurasi häntä,
kuten luonnollista oli.

Tyttö tunsi itsensä onnelliseksi, kun hän tuli ulos suloiseen
kevätilmaan ja auringonpaisteeseen.

"Oi", sanoi hän, hengähtäen syvään, "minusta tuntuu kuin voisin juoda
tätä ilmaa, oikein janoan sitä."

Ensimmäisen vainion yli hän oli päässyt ilman mitään seikkailua. Toinen
oli täynnä mullikoita ja vasikoita. Greetan sydän sykki kiivaasti;
hän ei vielä voinut olla pelkäämättä elukoita. Hän katseli varovasti
lakeuden ylitse ja odotti, kunnes lähimmät olivat kulkeneet etäämmälle.
Silloin hän, koettaen olla mahdollisimman rohkea, sanoi Albert
Edvardille:

"Kuules, sinun tulee nyt olla hyvin levollinen. Jos sinä haukut,
tulevat ne päällemme -- minä tiedän, että niin käy. Seuraa minua".

Albert Edvard totteli heti heiluttaen häntäänsä, mutta vilkui sivulle
päin vasikoihin. Äkkiä kaksi niistä kääntyi katsomaan Greetaan.

"Voi minun päiviäni! Ne tulevat! Minä kirkasen!"

Hän lähti pakoon täyttä kyytiä. Albert Edvard katsoi nyt olevansa vapaa
kaikista siteistä ja hyökkäsi kiivaasti haukkuen lähimpänä olevaa
mullikkaa vastaan.

Tuossa tuokiossa olivat ne kaikki liikkeellä, ja miten Greeta pääsi
niityn poikki kaatumatta kumoon ja joutumatta elukkain jalkoihin, sitä
hän ei milloinkaan voinut käsittää.

Mutta hän seisahtui tykyttävin sydämmin veräjän toisella puolen ja
nosti katseensa taivasta kohti.

"Oi hyvä Jumala, minä rukoilen, että varjelisit minua. Pelkään
hirveästi noita mullikoita. Kuule minua Jeesuksen tähden. Amen."

Sitten hän katsoi ympärilleen ajatellen: "Mitä vaaroja minulla tällä
vainiolla lienee odotettavana."

Hän seisoi kuin lumottuna pelkästä ihmettelystä ja ihastuksesta. Kenttä
oli täynnä lampaita ja pieniä karitsoita. Greeta ei milloinkaan ennen
ollut nähnyt karitsojen leikkivän, ja hän katseli niitä nyt ilosta
säteilevin silmin. Sillä välin Albert Edvard vilkui vuoroin Greetaan
ja vuoroin lampaisiin. Jospa vain olisi saanut luvan ajaa niitä takaa!
Mutta sen omatunto sanoi, ettei se ollut luvallista.

"En koskaan, koskaan ole nähnyt tuollaisia pieniä kultusia! Oi, Greeta,
nyt olet tullut sellaiselle paikalle, että kyllä kannattaa vähän
pelkoa kärsiä siitä hyvästä. Voi noita pieniä herttaisia elukoita! On
ikäänkuin näkisi kauniin kuvakirjan, kun on niitten keskellä!"

Leivonen lensi hänen edestään ylös ilmoihin iloisesti liverrellen. Ei
näyttänyt tulevan loppua uusista ilonaiheista tänä iltapäivänä. Hän
viipyi pitkän ajan siellä aurinkoisella niityllä. Mutta seuraavalla
kentällä oli taas uusia ilonaiheita, joiden nautintoa häiritsi
ainoastaan pari etäisessä nurkassa laiduntavaa hevosta. Täällä kasvoi
puron reunalla joukottain keltaesiköitä. Ilosta huudahtaen Greeta
juoksi niitä poimimaan. Kun hän oli poiminut ensimmäisen kourallisen ja
ihastellut niitten tuoksua, puristi ja suuteli hän niitä intoisesti.

"En ole koskaan nähnyt niitten kasvavan noin itsestään nurmikolla. Oi
jospa nyt rouva Creek ja rouva Jones ja Artturi olisivat täällä! Tämäpä
vasta on oikeata maalla oloa!"

Hän poimi suuren kukkavihon ja jatkoi sitten matkaansa. Albert
Edvard ei pannut mitään arvoa keltaesikköihin; se nuuski pensastosta
kaniineja, pitäen sitä huvinaan.

Greeta pysähtyi vielä vähän, ennenkuin hän tuli Mallowin kartanoon,
erään pienen tupasen luo, joka sijaitsi kentän nurkassa. Juuri ohi
mennessään hän kuuli jonkun huutavan. Uteliaisuudesta hän pisti päänsä
ovesta sisään ja näki siellä vanhan miehen, joka koetti tehdä tulta
takkaan.

"Tarvitsetteko apua?"

Ukko kääntyi Greetaa kohti ja katseli häntä.

"Billiä minä tarvitsen", sanoi hän ärtyisästi, "Billiä, joka kartanossa
työtä tekee. Hän sanoi tulevansa kotiin keittämään perunoitani, ja nyt
on kello jo yli neljä. En saanut niitä päivälliseksi ja nyt tahdon
muutamia teeni kanssa, ja minä panin pannun tulelle, ja nyt perunat
ovat palaneet. Voi kuitenkin! Minä olen vanha yksinäinen mies, joka ei
kelpaa mihinkään!"

Greetan nopea silmä näki pannun kumossa takalla. Hän astui tupaan ja
korjasi sen paikoilleen.

"Minä kuorin teille muutaman perunan ja keitän ne tuota hätää", sanoi
hän ukkoa tyydyttäen. "Istukaa rauhassa vain, minä näen missä ne ovat,
ne ovat tuolla kaapin päällä kopassa. Voi sentään, kuinka täällä on
likaista! Kuka teidän huoneenne siivossa pitää?"

Vanhus rupesi itkemään.

"Jane raukkahan sen teki, mutta nyt hän on ollut kuolleena jo kuusi
kuukautta, eikä täällä ole naapuria lähempänä kuin kartanossa. Bill
kyllä tekee mitä hän osaa, mutta hänen sormensa ovat vähän kömpelöt,
ja minä olen aivan leinin lyömä. Kiitos nyt, rakas lapseni. Te olette
varmaankin vieras näillä paikoilla, vai mitä?"

"Minä olen neitieni luona Ivyn huvilassa", sanoi Greeta, samalla kuin
hän kiireesti kuori perunoita ja pisteli niitä pataan. "Minä tulen
Lontoosta; mutta voi, miten ihanaa on olla maalla tänään!"

"Kuinka niin?"

"Kuinka niin! Aurinko paistaa ja karitsat leikkivät ja keltaesiköt
ovat puhjenneet. Katsokaa minun kukkiani! Oletteko milloinkaan nähnyt
sellaisia kukkia? Ihmiset ripustavat niitä ylt'ympäri erään mustan
olennon Lontoossa -- hänen syntymäpäivänään luullakseni. Siitä minä
ne tunnenkin. Beckyfield [Field, suomeksi kenttä] on hänen nimensä.
Kummallista, että hänen nimensä on jonkunlainen kenttä, sitä en ole
milloinkaan ennen tullut huomanneeksi. Sillä kaiketi on jotakin
tekemistä keltaesikköjen kanssa. Teidän tulisi lähteä ulos; se
virkistäisi ja reipastuttaisi teitä. Tänään on niin iloista ja hupaista
ulkona. Linnut laulavat ja lentävät monen penikulman korkeuteen päämme
ylitse. No sanokaa nyt, mistä saan vettä, niin panen padan tulelle."

"Ulkopuolella on pumppu."

Greeta löysi pumpun ja pani padan tulelle.

"Minä pyydän neitejä laskemaan minut tänne jonakin päivänä", sanoi
tyttö tuttavallisesti noikaten. "Minä voisin kertoa teille jotakin
uutta Lontoosta."

"Niin, tule takaisin, lapsi kulta. Minä olen yksinäinen vanha mies,
eikä kukaan tule tänne."

"Hyvä, minä tulen."

Hän meni niin kiireesti ovea kohti, että hän melkein juoksi erään
pitkän nuorukaisen syliin, joka juuri astui ovesta sisään.

Ujosteleminen ei kuulunut Greetan luonteeseen.

"Minä otaksun, että te olette Bill", sanoi hän omituisin katsein. "Olen
tehnyt, mitä olisi ollut teidän velvollisuutenne tehdä. Teidän vanha
isänne tarvitsee jonkun, joka häntä hoitaa. Miksi ette pidä huonetta
siistinä? Täällä on niin likaista kuin Lontoossa. Olkaa niin hyvä ja
laittakaa täällä oikein siivoa siksi kunnes jälleen tänne tulen."

Hän lähti tiehensä ja Albert Edvard seurasi häntä. Bill katsoi
ällistellen hänen jälkeensä.




SEITSEMÄS LUKU.

Eräs toveri.


Vihdoinkin Greeta ennätti Mallowin kartanoon, ja hän oli iloinen siitä,
että sai nähdä portin, joka ei vienyt karjapihaan, vaan suoraa päätä
itse rakennukselle. Vaaleaverinen, ruusuposkinen tyttö, samanikäinen
kuin hän itse, avasi hänelle oven, kertoen että kaikki olivat menneet
torille ja hän oli yksin kotona.

Greeta oli harmissaan.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän nyrpeästi.

"Minä palvelen täällä."

"Todellakin? No sitten on paras että jätän tämän kirjeen sinulle, jotta
annat sen emännällesi; hän saa sitten lähettää vastauksen. Onko tämä
ensimmäinen palveluspaikkasi?"

"On, mutta onko sinulla palveluspaikkaa?"

"Minulla on palveluspaikka Churchhillin neitien luona. He asuvat Ivy
huvilassa. He ovat oikein hienoja naisia; ja minä tulen Lontoosta."

"No mitäs sanot?"

Tyttö tuijotti Greetaan, ikäänkuin hän olisi tullut ulkomailta.

"Niin, niin", jatkoi Greeta, nostaen leukansa ilmaan, "minä olen nähnyt
suuren osan Lontoosta, liiankin paljon, ja sitten päätin hankkia
itselleni paikan maalla, ja täällä nyt olen. Etkö sinä käytä säpsää?"

"En, me emme täällä kartanossa niitä sellaisia käytä. Mutta minulla on
sisko, jolla on hieno palveluspaikka, ja hän kyllä pitää myssyjä."

"Vai niin", sanoi Greeta hieman alentuvaisesti. "Niitten puhtaana pito
vaatii paljon vaivaa. Minun nimeni on Margareeta Perkins. Mikä on sinun
nimesi?"

"Ellen Tate. Minun kotini on kylässä ja minä tulin tänne neljä
kuukautta sitten."

"Etkö pidä tästä?"

"En, minä tahdon kaupunkiin. Kerro nyt jotakin Lontoosta. Siellä on
penikulmittain puoteja, eikö niin?"

"On, penikulmat penikulmien perästä, mutta maalla on paljon hauskempi."

"Ei totta tosiaankaan."

"Täytyy maksaa kaikesta Lontoossa, mutta maalla saa paljon ilmaiseksi.
Täällä poimin tikkuja tulta tehdäkseni, mutta Lontoossa minun täytyy
niistä maksaa. Katso näitä keltaesikköjä! En ole mitään niistä
maksanut. Lontoossa ne maksaisivat vähintäin markan. Ja Joyce neiti
tuli eräänä päivänä sisälle, kädet täynnä vesinenättiä. Täällä hän
sai sitä vapaasti poimia, mutta Lontoossa siitä olisi täytynyt maksaa
rahaa."

"Niin, rahaa tarvitaan, jos Lontooseen menee; minä tiedän sen."

"Onko sinulla monta ystävää?" Greeta odotti innokkaasti vastausta.

"Minulla? Ei minulla ole ketään."

"Tahdotko minut ystäväksesi? Minä luulen, että pitäisin sinusta.
Me olemme molemmat palveluksessa ja melkein samanikäisiä. Minä
tahtoisin ystävän, joka olisi näiltä seuduin, ja minä luulen, että me
viihtyisimme hyvin yhdessä."

Ellen näytti tulevan hyvin iloiseksi.

"Minä pitäisin hirveästi sinusta, sillä sinä kertoisit minulle
Lontoosta. Mutta minä päivinä sinä pääset ulos? Minä voisin tulla sinua
vastaan jonakin keskiviikkona."

"Kyllä minä kysyn neideiltäni ja annan sinulle sitten tiedon. Mutta
minun täytyy nyt mennä, sillä pitää toimittaa teeni valmiiksi."

Greeta tuli onnellisesti kotiin ilman mitään seikkailuja ja hyvin
hyvällä mielellä.

"Neiti", sanoi hän Helenalle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa,
"minä olen saanut kaksi uutta tuttavaa tänä päivänä -- toinen on vanha
mies ja toinen minun ikäiseni tyttö, joka palvelee. Ja, neiti, minä
tahtoisin niin mielelläni tavata ne jälleen, ja se palvelustyttö ja
minä aiomme tulla ystäviksi. En minä ole täällä saanut ystäviä, sillä
täällä kylässä ei ole palvelustyttöjä muualla kuin pappilassa, ja ne
ovat kovin ylpeitä. Minä toivon, ettei teillä ole mitään sitä vastaan,
neiti, ja ajattelin pyytää teiltä, että saisin kutsua Elleniä teetä
juomaan minun kyökkiini. En minä pyydä, että te antaisitte hänelle
teetä, mutta minä voisin aivan hyvin jakaa teeni hänen kanssaan.
Voinhan syödä vähän runsaammin päivälliseksi sen sijasta, eikä hänen
tarvitse mitään huomata, kun ei minulla ole ruokahalua."

Greeta vaikeni saadaksensa hengähtää.

"Minua todellakin ilahuttaisi se, että saisit ystävän, jos hän on
vakava, hyvä tyttö. Minä tahtoisin ensin ottaa vähän selkoa hänestä.
Hän siis palvelee rouva Websterin luona?"

"Niin, neiti. Hän näyttää olevan hyvin hauska tyttö; mutta tietysti
minä voisin opettaa hänelle paljon. Hän ei käytä myssyjä, mutta eihän
hän palvelekaan oikein hienojen naisten luona. Ellei hän näytä olevan
sellainen, josta minä pidän, sitten kuin olen oppinut häntä tuntemaan,
niin minä koetan opettaa häntä tulemaan toisenlaiseksi, mutta, neiti,
ellei hän tahdo muuttua, silloin minä hänet jätän."

Helena hymyili, niinkuin hän tavallisesti teki Greetan laverrellessa.

Mutta ystävyys syntyi molempien tyttöjen kesken, ja Greeta ja Ellen
kävivät toistensa luona ja menivät toisinaan yhdessä kävelemään.

"Olisipa maksun arvoista", sanoi Joyce eräänä iltapäivänä sisarelleen,
kun Ellen oli tullut teelle kyökkiin, "saada kuulla, mitä he toisilleen
juttelevat. Greetan kieli ei hetkeäkään pysy alallaan; mitäpä heillä on
niin paljon puhumista?"

Jos hän olisikin voinut heitä kuulla --

"Ymmärräthän, Ellen, että minä tein päätökseni heti paikalla, kun
herra puhui, että minä tulisin lähetyssaarnaajaksi, jahka tulen
täysikäiseksi."

"Mutta siihen tarvitset kasvatusta, eikö niin? Ja mitenkä pääset meren
ylitse? Ja mitä sinä teet, kun kerran olet sinne päässyt?"

"No tuo käy kaikki hyvin helposti. Kaikkein ensiksi täytyy vakaasti
päättää mennä; aivan niinkuin minä tein palvelukseen mennessäni.
Sitten täytyy hankkia itsellensä vaatteita, aivan niin kuin minä tein.
Mutta Helena neiti on sanonut, että siellä, missä pakanat asuvat, on
hyvin lämmin, eivätkä he käytä paljon vaatteita -- ei mitään, joka on
mainitsemisen arvoista. Niin että minä uskallan väittää, että se asia
kyllä hyvin suoriutuu. Ehkä tarvitsen kolme pumpulipukua, ja yksi hattu
kestäisi pitkän ajan -- eikä yhtään päällysnuttua, se, näetkö, olisi
hyvä säästö."

"Mutta mitä sinä tekisit, kun olet sinne saapunut?" kysyi Ellen jälleen.

"Minä ottaisin raamattuni kainalooni ja kokoisin heidät ympärilleni,
aivan rauhallisesti. En minä kärsisi mitään tungeksimista ja
tappelemista. Sitte lukisin heille Jeesuksesta."

"Eikö mitään muuta?"

"No niin", sanoi Greeta miettien, "minä luulen, että sanoisin heille
hyvin varmasti, että Jeesus kuoli, jotta he pääsisivät taivaaseen. Minä
sanoisin, että hän rakasti heitä sekä että heidän täytyy tulla hyviksi,
ja että hän tahtoo heitä siihen auttaa, jos he häntä rukoilevat, aivan
niinkuin hän on tehnyt minulle."

"Ja sitten?"

"No", sanoi Greeta yhä yhtä miettivänä, "minä otaksun, että he
tekisivät kysymyksiä, ja sitten me kentiesi voisimme veisata jonkun
virren, samaten kuin katusaarnaajat Lontoossa tekevät, ja sitten
lopettaisin sillä kertaa. En luule, että se kävisi kovin vaikeaksi,
Ellen -- ei, jos oikein päättää."

"Mutta minä olen kuullut, että kansa meren toisella puolen ei puhu
meidän kieltämme eikä voi sitä ymmärtää enemmän kuin eräs ranskalainen,
joka tuli meidän kyläämme kerran."

Greeta näytti nolostuneelta.

"En ole koskaan kuullut, että pakanat puhuvat ranskaa. Minä toivon,
etteivät ne puhukaan. Eivät suinkaan ne siihen kykene. He ovat, Ellen,
oppimattomia vaivaisia, sellaisia he ovat, eikä heillä olisi kyllin
ymmärrystä puhuakseen vieraita kieliä -- sitä osaavat ainoastaan
hienosti kasvatetut herrat ja naiset."

Näin puhuessaan sai hän jälleen iloisen mielensä takaisin, kunnes hänen
muistiinsa äkkiä juolahti, että hän Lontoossa oli nähnyt repaleisia
kerjäläisiä, jotka puhuivat vieraita kieliä.

"Kaikissa tapauksissa on se niin, että jos he puhuvat ranskaa, niin
minunkin täytyy sitä oppia. On oikein kummallista, miten paljon oppii,
kun tulee aikaihmiseksi. Melkein kaikki on silloin helppoa; ja minä
pyydän Jumalaa minua auttamaan, kuten hän aina useimmiten tekeekin."

Ellen oli vielä epäilevällä kannalla.

"En minä juuri usko, että sinä voisit sitä tehdä, Greeta. Ei kuulu
siltä, kuin siitä todellisuudessa voisi mitään tulla. Olen kuullut niin
vähän pakanoista, mutta nehän elävät jalopeurain ja tiikerien parissa,
eikös niin? Ja sitten olen kuullut sanottavan, että ne syövätkin toinen
toisensa elävältä."

"En minä ole mitään sellaista kuullut", sanoi Greeta suurella
varmuudella, tahtomatta luopua aikeestaan. "Minä luulen, että nuot
kertomukset ovat vain sepitetyt juttukirjoja varten. Lähetyssaarnaaja,
joka oli täällä joku päivä sitten, nimitti pakanoita olentoraukoiksi,
jotka istuvat pimeydessä ja huutavat valoa. Ja hän sanoi, että meidän
tulee sitä heille viedä."

"Kun tulet täysi-ikäiseksi, etkö palvele sitten enää?"

"En tiedä oikein. Näetkö, minä en tunne niin hyvin lähetyssaarnaajia.
Muutamat heistä menevät ehkä vähäksi aikaa pakanamaihin ja tulevat
sitten jälleen takaisin. Ja elleivät minun neitini kuole, niin en usko,
että milloinkaan hennoisin heidät jättää. Mutta se nyt ei voisikaan
tapahtua, ennenkuin olen aikaihminen, ja silloin, Ellen, ovat minun
neitini hyvin vanhat -- ja ehkä kuolevat, -- mutta sitä minä en tahdo
ajatella."

"Sinä olet kummallinen tyttö", sanoi Ellen. "En ole milloinkaan nähnyt
niin kummallista kuin sinä olet."

Eräänä päivänä oli Ellenillä suuri uutinen kerrottavana Greetalle.

"Minun emäntäni saa vuokralaisen -- erään rouvan, joka on sairas.
Hän tulee asumaan meille koko kuukaudeksi, ja minut pannaan häntä
palvelemaan."

"Oohoh", sanoi Greeta syvästi huoaten. "Onpa vahinko, ettei se ole
mikään sairas kapteeni!"

"Kuinka niin?"

"Tuleeko hän yksin, eikö hänellä ole sairasta miestä?"

"Ei ole. Ei minua haluttaisi olla kahden sairaan apulaisena -- yksikin
on jo tarpeeksi vaivalloinen, enkä minä tiedä, miten siinä tulen
toimeen."

"Älähän nyt", sanoi Greeta ikäänkuin nuhdellen, "tuo sairas rouva on
sellainen ihminen, jolle sinun tulee koettaa tehdä hyvää. Oi Ellen, se
on ihanaa! Sinä voit tulla samanlaiseksi kuin se pieni tyttö raamatussa
-- hän palveli erästä rouvaa ja auttoi rouvan miestä parantumaan, ja
hänestä puhuttiin kaikkialla. Sinä voit käsittää, kuinka suuressa
arvossa häntä pidettiin, kun hänet pantiin raamattuun! Minä toivoisin
olevani sinun sijassasi! Vain vähän aikaa, ymmärrätkö, vain nähdäkseni,
mitä voisin tehdä."

"En voi mitenkään käsittää, mitä sinä tarkoitat", sanoi Ellen. "Mitäpä
minä voisin tehdä rouvalle muuta, kuin mitä hän käskee ja tahtoo minua
tekemään."

"Odota sinä vain ja katso."

Greeta noikkasi salaperäisesti. Hän jatkoi: "Minun Helena neitini on
sanonut, että löytyy ihmisiä, joitten sielu on sairas, aivan niin kuin
niitäkin, joitten ruumis on sairas. Ja minun opettajani Lontoossa
sanoi ihan samaa, paitsi että hän sielun sijasta sanoi sydän. Mutta
minä luulen, että sillä on sama merkitys. Ja katso, Ellen, meidän
tulee kertoa heille, mihin heidän on mentävä tullaksensa terveiksi, ja
sitten he menevät. Eihän se raamatun pieni tyttökään muuta tehnyt, eikä
meidänkään tarvitse tehdä sen enempää. Ota selkoa siitä, miten sairaan
rouvasi laita on, ja puhu sitten asiasta minulle, minä sanon sinulle
kyllä, miten sinun tulee menetellä."

Ellen pudisti päätään.

"Minä en aio tehdä muuta, kuin auttaa häntä missä hän tahtoo", sanoi
hän yksipäisesti.

He eivät tavanneet toisiansa, ennenkuin kahden viikon kuluttua, ja
silloin oli Ellenillä koko varasto uutisia kerrottavana.

"Hän on leski ja surupuvussa ja hyvin kalpea; ja hänellä on
päänkivistystä ja hän makaa melkein aina sohvalla ja hänen muotonsa on
jäykkä ja harvoin hän nauraa, mutta hän puhuu emäntäni kanssa. Hän ei
minulle milloinkaan puhu mitään, enkä minä puhu hänelle."

"Se on vahinko", sanoi Greeta miettivästi. "Etkö voi kysyä häneltä,
saatatko tehdä jotakin hänen päänsärkynsä parantamiseksi. Kysy, Ellen,
minä pyydän sinua!"

"Hän lukee paljon, ja hänellä on koko joukko kirjoja, joten hän tietää
paljon enemmän kuin minä päänkivusta ja kaikesta muusta."

"Mutta kysy häneltä", kehoitti Greeta.

Ellen ei tahtonut mitään luvata, mutta eräänä iltapäivänä lähetettiin
Greeta asialle kartanoon; ja suureksi ilokseen näki hän tuon sairaan
rouvan istuvan puutarhassa. Greetan täytyi kulkea hänen ohitsensa
mennessänsä taloon.

Greeta käytti heti tilaisuutta.

"Hyvää päivää, rouva."

Puhuteltu katsoi ylös. Hänellä oli helmassaan kirja, ja toinen makasi
maassa hänen jalkojensa edessä. Hän näytti väsyneeltä ja onnettomalta.
Hän katsoi Greetaan sanomatta mitään, ja Greeta kiirehti tavallisuuden
mukaan esittämään itseänsä:

"Jos suvaitsette, tahdon ilmoittaa että nimeni on Margareeta Perkins
-- olen Ellenin ystävä. Ehkä olette kuullut hänen puhuvan minusta.
Minä palvelen neitieni luona Ivyn huvilassa. Ja minä pyydän kysyä,
onko teillä päänsärkyä tänään? Ja oletteko kuullut, että paras keino
päänsärkyä vastaan on, että kastaa nenäliinan kiehuvaan veteen ja
hautoo päätään sillä. Minun tädilläni oli tapana tehdä niin, kun
hänellä oli kova päänkivistys. Päänsärky on jotakin, joka ei minua
milloinkaan vaivaa, mutta se mahtaa olla hyvin vaikeaa, ja minua oikein
huolestuttaa teidän tähtenne."

Oli mahdoton suuttua Greetalle, siinä kuin hän seisoi päätään
käännellen hyvin juhlallisen näköisenä.

Rouva Dale hymyili tuolle pienelle kummalliselle olennolle, joka
seisoi hänen edessään, ja ihmetteli, miten hän saattoi olla noin
osaaottavainen hänen asioihinsa.

"En tiennyt, että päänkivistykseni oli puheenaineena muitten kesken",
sanoi hän, "mutta olen hyvin kiitollinen ystävällisestä neuvostasi.
Olen koettanut lämmintä vettä ennen. En minä aina tunne päänsärkyä --
jos se olisikin ainoa, mistä kärsin, olisin onnellinen."

Hän mutisi nuot viimeiset sanat ikäänkuin itsekseen, mutta Greetan
hieno kuulo sai niistä kuitenkin selvän.

"Oi, rouvani, minä olen niin huolissani teidän tähtenne. Minä olen itse
hyvin onnellinen ja tekisin mielelläni mitä voisin teidän tähtenne."

Taaskin rouva katsoi häneen surullisesti hymyillen.

"Jos sinä saat elää, pikku tyttöni, niin saat kokea, että löytyy
elämässä paljon vaikeampaa kuin päänsärky. Toivon, ettei sinun koskaan
tarvitse kärsiä sydänsurua, joka usein aiheuttaa tuon taudin."

Hän otti kirjan jälleen käteensä, ja hänen käytöksessään oli jotakin,
joka vaikutti Greetaankin. Hän meni pois taloon ja esitti asiansa
Ellenille.

"Ja kuuleppas, Ellen", sanoi hän kuiskaten, "minä olen nähnyt hänet ja
puhunut hänen kanssaan, ja asia on niin, kuin minä ajattelin. Hänellä
on kipeä sydän, ja sinun ja minun täytyy katsoa, että hän täällä
ollessaan paranee."

Ei ollut tilaisuutta pitempään keskusteluun, sillä rouva Webster tuli.
Hän oli ystävällinen, hyvänluontoinen nainen, joka piti Greetasta.

"Neiti Churchhill on hyvä nainen", sanoi hän. "Hän on lähettänyt
minulle isoäitinsä reseptin, parantaaksensa hermovävähdyksiäni. Olkaa
hyvä ja viekää hänelle kunnioittavat tervehdykseni ja kiitokseni.
Kaikki ylhäiset naiset eivät suinkaan viitsisi huolia ihmisten
vaivoista, niin että koettaisivat niitä parantaa."

Greeta palasi kotiin pää täynnä ajatuksia. Illalla, ennen maatapanon
aikaa, kun astiat jo olivat pestyt ja kyökki siistitty, tuli Joyce
hänen luoksensa ja löysi hänet syvästi tutkimassa keittokirjaa. Hänen
edessään oli paperi-arkki, kynä, mustepullo ja raamattu.

"Mitä teet, Greeta?"

Greeta katsoi ylös hymyillen tavallista iloista hymyilyään.

"Minä koetan kirjoittaa reseptiä sille sairaalle rouvalle, joka on
Mallowin kartanossa. Minä tahtoisin tehdä sen oikein hyvin. Tulin
ajatelleeksi sitä, kun Helena neiti lähetti reseptin rouva Websterille.
Ellen ei näytä voivan mitään sanoa. Minä arvelen sen tulevan siitä,
ettei hän ole syntynyt ja kasvatettu Lontoossa!"

"Ja mitä tuo kummallinen resepti sisältää? Kuinka rouva tuli sinulta
sitä pyytäneeksi? Tapasitko hänet tänään?"

"Tapasin. Hän istui puutarhassa, ja vaihdoimme muutamia sanoja. Minä
luulin hänen kärsivän päänkivistyksestä, mutta sitten hän sanoi,
ettei se ollut sitä, ja kun hän kertoi mitä se oli, niin minä niin
hämmennyin, etten voinut keksiä sopivia sanoja vastaukseksi, ja sitten
ajattelin, että Ellenin kautta lähettäisin hänelle reseptin."

"Mitä lähettäisit?"

"Parannuskeinon särkevää sydäntä varten, neiti. Keittokirja ja raamattu
ovat minulla siihen apuna."

Joyce lähti pois.

"Helena", sanoi hän, tullessaan pieneen vieraskammioon sisarensa luo,
"luulen parhaaksi, että sinä otat vähän selkoa Greetan toimista.
Minä en käsitä hänen jumaluus-oppiansa, minä tunnustan, että se
käy yli minun ymmärrykseni. Mutta hän aikoo antaa rouva Websterin
vuokralaiselle jotakin siitä, eikä se suinkaan tapahtune oikeaoppiseen
tapaan."

Helena katsoi sisareensa.

"Sinä teet aina pilkkaa pikku Greetastani, Joyce, mutta voinpa sanoa,
että hyvin usein joudun häpeämään itseäni, kun näen hänen vakavuutensa."

"No niin, mene itse katsomaan, mitä hän par'aikaa tekee, sillä hänen
omituisuutensa voisi toisinaan tuottaa ikävyyksiä."

Helena meni kyökkiin. Hän tuli hetken perästä takaisin, kokoon
puristettu paperi kädessään.

"En minä tahdo aina vakoilla hänen toimiaan. Se ei oikeastaan kuulu
meihin, ja hänen toimensa ovat todellakin aina hyvin viattomia. Siksipä
en kysynyt häneltä mitään; mutta hän näytti minulle tämän, kysyen
oliko kirjoitus oikein kunnollista, ja minä sanoin, että se oli oikein
kiltisti kirjoitettu. Tämän hän on kirjoittanut puhtaaksi."

Joyce otti paperin ja luki:

    "Ainekset.

    Te pysytte levollisena ja panette kaiken tarmonne siihen. Ensiksi
    te polvistutte ja rukoilette Jeesusta Kristusta hoitamaan
    sydäntänne ja tekemään sen terveeksi. Sitten annatte sydämmenne
    hänelle varjeltavaksi, sillä raamattu sanoo: 'Poikani, anna
    minulle sydämmesi.' Silloin hän sen pesee 'lumivalkoiseksi',
    kuten virressä sanotaan, ja kun hän on sen pessyt oikein
    puhtaaksi, silloin hän tulee sinne asumaan, kuten hän on sanonut:
    'katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun
    ääneni ja avaa oven, hänen luoksensa minä tahdon mennä sisälle'.
    Silloin sairas sydän rupeaa laulamaan, sillä se on silloin
    onnellinen.

    Tämä resepti on aina tehnyt vaikutuksen.

    Aika: noin puoli tuntia."

Joyce katsoi sisartansa, ja Helena katsoi häneen äänetönnä.

"Minä nimitän tätä kunnioituksen puutteeksi."

"Ei hän ole tarkoittanut mitään sellaista. Hän on tarkkaan ajatellut
jokaista lausetta. Hän kysyi minulta aikaa mitä suurimmalla
vakavuudella. Minä en voinut sanoa mitään."

"Se on melkein nerokasta. Mitäpä hänestä tulleekaan, Helena?"

"En tiedä, mutta kyllä hän on yksi Jeesuksen pienistä -- -- siitä olen
vakuutettu."

"Jos hän tahtoo sen perille lähettää, niin käske hänen ainakin pyyhkiä
pois aika. Se tuntuu melkein herjaamiselta. Minä tahdon itse sanoa
sen hänelle." Joyce meni kyökkiin. Greeta oli juuri valmis lähtemään
yläkertaan pannakseen maata.

"Greeta, älä laske leikkiä niin vakavista asioista kuin ihmisen
uudestisyntymisestä, jonka Herra itse vaikuttaa."

Greeta kääntyi Joycen puoleen aivan kauhistuneen näköisenä.

"Oi neiti, sitä en ole milloinkaan tehnyt."

"Mutta sinä olet kirjoittanut, että se voi tapahtua puolessa tunnissa.
Tiedätkö, että löytyy ihmisiä, jotka koko elämänsä ajan etsivät rauhaa
sieluillensa? Siinä on suuri työ."

Greeta oli ääneti vähän aikaa; sitten rupesivat suuret, raskaat
kyyneleet vierimään hänen silmistään poskia pitkin alas.

"Oi, neiti, minä luulin että Jeesus Kristus aina on lähellä.
Opettajatar sanoi, ettei meidän milloinkaan tarvitse odottaa. Ja
minä ajattelin, että rouvalla mahdollisesti olisi niin paljon muuta
tekemistä, ettei hän sitä huomaisi. Minä en tahtonut laskea leikkiä,
neiti, en todellakaan tahtonut."

"Sinä et voi sellaista sitoa määrä-aikaan, se on suorastaan
kunnioituksen puutetta", sanoi Joyce eikä ollut huomaavinaan hänen
kyyneleitänsä.

"En minäkään ollut opettajan luona kauvempaa kuin puolen tuntia",
nyyhkytti Greeta. "Minä jäin muiden jälkeen eräänä pyhänä ja pyysin
häntä puhutella. Mutta en huoli puhua ajasta mitään, jos neiti niin
toivoo. Mutta enkö saa sanoa, että siinä ei kulu pitkää aikaa, jos koko
sielullamme pyrimme siihen?"

"Sinä olet hyvin pieni tyttö lähettääksesi sellaisia sanoja
aikaihmisille", sanoi Joyce katsoen häneen vakavasti.

Mutta Greetan kasvot loistivat samassa silmänräpäyksessä niin
säteilevästä ilosta, että Joyce täydellisesti hämmentyi.

"Niin, neiti, aivan kuin se pieni tyttö, josta raamatussa puhutaan,
joka lähetti spitaalitautisen kapteenin parannettavaksi!"

Joyce jätti hänet.

"Greeta", sanoi hän sisarelleen, "on paljon korkeammalla asteella kuin
minä."




KAHDEKSAS LUKU.

Todellinen pieni sisälähetyssaarnaaja.


Rouva Dale hämmästyi koko lailla, kun hän eräänä aamuna löysi
aamiaispöydältään jotenkin ryppyisen kirjeen huonosti kirjoitettuine
osotteineen:

    "Rouva Websterin vuokralaiselle.

    Ellenin ystävältä, joka puhui kanssanne toissa tiistaina.
    Kunnioituksella ja paljon terveisiä."

Hän hämmästyi vielä enemmän, kun hän aukaisi ja luki Greetan lähettämän
reseptin.

Mutta hän ei sitä lukenut ainoastaan yhden kerran eikä kaksi kertaa,
vaan hän näytti miettivän ja harkitsevan joka sanaa tarkasti; hiljaa,
vähitellen hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Pienen palvelustytön harras osanotto hänen kohtaloonsa ei ensinkään
tuntunut hänestä tunkeilevalta; se päinvastoin liikutti hänen
sydäntänsä, joka tähän asti oli ollut kirvelevää katkeruutta täynnä.

Kun Ellen tuli sisälle korjaamaan ruokaa aamiaispöydältä, sanoi hän
tytölle:

"Onko pieni ystäväsi antanut tämän kirjeen sinulle, minulle
annettavaksi?"

Ellen punastui ja vastasi vähän hermostuneesti:

"On, rouva, minä toivon, että suotte hänelle anteeksi, jos hän on
kirjoittanut jotakin sopimatonta, sillä Greeta on toisenlainen kuin
kaikki muut näillä seuduin. Hän, nähkääs, on Lontoosta."

"Minä näen sen", sanoi rouva Dale ystävällisesti. "Jos hän tulee
tänne sinua tervehtimään, niin minä mielelläni vähän juttelisin hänen
kanssaan."

"Jaha, kiitoksia, rouva."

Ellen vähän hämmentyneenä meni huoneesta, mutta palasi hetken perästä.

"Tahtoisitteko olla niin hyvä, rouva, ettette emännälleni puhuisi
mitään siitä, että olen antanut teille Greetalta kirjeen. Hän saattaisi
pitää sitä tunkeilemisena, ja minä sanoin Greetalle, että se sitä
olikin."

Rouva Dale lupasi hymyillen, ettei hän mitään kertoisi. Kaksi päivää
myöhemmin Greeta tuli häntä vastaan tiellä. Hänellä oli munakori
käsivarrellaan.

Greeta tervehti leveästi hymyillen, ja rouva Dale pidätti hänet sanoen:

"Kiitoksia siitä, mitä minulle lähetit muutama päivä sitten.
Ihmettelen, miten johduit sitä tekemään?"

"Niin, rouva", vastasi hän kiihkeästi, "minä tiesin teidän haluavan
saada sitä, mikä tekisi sydämmellenne hyvää. Sanoittehan minulle,
että sydämmenne oli kipeä, vai kuinka? Ja minä olen päättänyt koettaa
olla samanlainen kuin pieni vangittu tyttö raamatussa. Mutta hänellä
oli sairas kapteeni autettavana, enkä minä ole tavannut ketään
sellaista. Eikä tähän aikaan löydy enään profeettoja -- vaan ainoastaan
lääkäreitä; eivätkä he näytä itsekään olevan varmoja siitä, että
voivat parantaa kaikki sairaat, jotka heille tuodaan. Ja sitten,
tietääkö rouva, tunsin itseni hyvin alakuloiseksi. Mutta sitten eräs
lähetyssaarnaaja sanoi minulle, ja samoin minun neitinikin on sanonut,
että löytyy ihmisiä, jotka eivät tiedä mihin menisivät saadaksensa
sielunsa eli sydämmensä parannetuksi. Ja sitten, hyvä rouva, minä
ajattelin, että mielelläni sanoisin heille sen. Ja minä toivon oikein
hartaasti, että teidän sydämmenne pian tulee aivan terveeksi."

Hänen suuret siniset silmänsä ilmaisivat niin suurta vakavuutta ja
uskollisuutta, että rouva Dale ei hennonnut pysäyttää hänen intoansa.

Hän meni äkkiä pois, puhumatta sen enempää; ja Greeta seisoi tuijottaen
hänen jälkeensä.

"Oi, hän on hyvä rouva, minä toivon, että hän pian paranee."

Greeta tuli hyvin iloiseksi, kun hän muutamia päiviä myöhemmin kuuli,
että Churchhillin neidet aikoivat käydä vierailulla rouva Websterin
vuokralaisen luona. Heidän palattuaan hän rohkaisi mielensä, kysyen
Helena neidiltä, oliko rouva ollut kotona.

"Oli", vastasi Helena. "Ja minulle vielä selveni, että hän on tuntenut
isäni. Tämä rouva oli muutamia vuosia sitten yksi niistä, jotka
opettivat hänen pyhäkoulussaan. Sitten hän meni naimisiin, ja hänellä
on ollut koko joukko vastoinkäymisiä ja murheita. Hän on tullut maalle
terveyttänsä vahvistamaan."

Helena ei kertonut rouva Dalen elämänvaiheista Greetalle. Rouva Dale
oli mennyt naimisiin ilman rakkautta, vain saadaksensa kodin. Pian
hän havaitsi, että miehensä oli jumalankieltäjä ja juomari, joka teki
kodin sanomattoman onnettomaksi. Kolme hänen neljästä lapsestansa kuoli
pienenä. Hänen ainoa jäljellä oleva poikansa alkoi jo neljäntoista
vuotiaana näyttää taipumusta juoppouteen ja erotettiin kahdesta
eri koulusta. Hän otti pojan mukaansa ulkomaille, ja siellä hän
seitsemäntoistavuotisena, aivan rappiotilassa kuoli, vähemmän suruksi
kuin helpotukseksi äidillensä. Silloin hän palasi miehensä luo, ja oli
nyt ainoastaan muutaman kuukauden ollut leskenä.

Hän sanoi Helenalle hyvin surullisesti:

"Elämäni näyttää olevan lopussa, sillä kaiken, mikä elämän tekee
onnelliseksi, olen kadottanut. Minulla ei ole sukulaisia, ei mitään
uskontoa, ei mitään toivoa; minä luen kirjoja ja mietin niitä, mutta
nekin minua rupeavat väsyttämään."

"Ei mikään ole loputonta", sanoi Helena hiljaa. "Elämä on täynnä yhä
uusia alkuja -- eiköhän niin?"

"Ah, se on vain puhetta -- pelkkää typeryyttä", sanoi rouva Dale vähän
kärsimättömästi. "Minä en milloinkaan voi alkaa uudestaan."

"Mutta Jumala voi."

Helena ei saattanut olla tekemättä tuota muistutusta.

Rouva Dale katsoi häneen.

"Minä olen kadottanut uskoni Jumalaan, ja kuitenkin --"

Hän meni kirjoituspöytänsä luo ja otti siitä paperin, jonka hän
kurkotti Helenalle.

Se oli Greetan resepti.

"Hymyilkää tälle, jos tahdotte, mutta se on tuottanut minulle niin
suunnattoman paljon muistoja, etten minä uskalla väittää, ettei ole
Jumalaa. Minä luulen, että tämä on erään teillä palvelevan pienen tytön
tuote. Oliko se hänen oma ajatuksensa?"

"Kokonaan; mutta tuossa pienessä viestissä on suuria totuuksia, rouva
Dale."

"Niin on", sanoi rouva Dale, joka sitten rupesi puhumaan muista
asioista.

"Greeta", sanoi Helena kotimatkalla sisarelleen, "on todellinen pieni
sisälähetyssaarnaaja. Olkoon hänen käytöksensä kuinka kummallinen
hyvänsä, niin on hänellä kuitenkin ne ominaisuudet, joita tarvitaan
menestymistä varten, nimittäin intoa ja kestäväisyyttä."

"Niin", sanoi Joyce, "mutta me olemme ottaneet hänet pieneksi
palvelustytöksemme, emmekä lähetyssaarnaajaksi. Kuitenkin minun
täytyy myöntää, että hän osottaa intoa ja kestäväisyyttä meidän
palveluksessamme myöskin. Hänen lattiaharjansa rapina saattaisi kuulua
melkein kilometrin päähän."

Kevät muuttui vähitellen kesäksi, ja kun heinä juuri oli tehty, kohtasi
Greetaa suuri suru.

Hän oli käynyt asialla eräänä päivänä, ja kun hän toi teen sisälle,
olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Helena kirjoitti kirjeitä,
joitten piti mennä iltapostissa, mutta kun Joyce teen juotuansa tuli
kyökkiin, istui Greeta rahilla lieden luona esiliina silmien edessä, ja
koko ruumis vavahteli nyyhkytyksistä.

"No mikä nyt on?" kysyi Joyce vähän terävästi. "Oletko rikkonut
jotakin?"

Greeta nousi jakkaraltaan ja katsoi hyvin surullisena Joyceen.

"En, neiti, minä itse olen saanut syvän surun, jota en milloinkaan, en
milloinkaan voi voittaa."

Joyce istahti kyökin pöydän syrjälle ja valmistautui pitempään
keskusteluun. Hän piti todellisesti Greetasta, mutta hän ei samalla
myötätuntoisuudella ottanut osaa hänen tuumiinsa kuin Helena.

"No, Greeta, mitä se nyt on? Onko joku kuollut?"

"Ei, jotakin paljon pahempaa. Ystäväni on minut hylännyt."

"Hyvä lapsi, sepä oli ikävä! Joku lontoolainen ystäväkö?"

"Ei, neiti. Ellen, joka on kartanossa."

"Ethän sinä häntä ole kauan tuntenut. Mutta miksi hän on sinut
hylännyt?"

Greeta pyyhki silmiänsä esiliinallaan; ja sitten tuli selitys, jota
nyyhkytykset yhä seurasivat.

"Se on niin, neiti, -- se on niin äkkiä yllättänyt minut, että tunnen
itseni ikäänkuin sokeaksi sitä ajatellessani. Minä ja Ellen olimme
tehneet ystävyyden liiton koko elämäksemme. Minä rupesin saamaan hänet
mieltymään pakanain asiaan, ja hän antoi minulle joku päivä sitten 25
penniä lähetyssukkaani. Meidän piti kasvaa yhdessä, ja minä kerroin
hänelle kaikkea. Ja kun te ja Helena neiti olisitte kuolleet, niin
meillä oli aikomus lähteä Lontooseen ja valmistautua lähetystyöhön.
Niin me olimme suostuneet, neiti. En minä koskaan ole unohtanut Elleniä
rukouksissani -- en kertaakaan -- ja kun minä sanon 'Isä meidän',
ajattelen Elleniä ja minua. Ymmärrättehän, neiti, kun meitä on kaksi,
tuntuu se lause niin selvältä. En ole koskaan ymmärtänyt, keitä
tarkoitettiin, kun sanottiin 'meidän'. Ja minun ja Ellenin sydämmet
olivat aivan kuin luodut toisiansa varten. Minä sanon usein hänelle:
'Ellen', sanon minä, 'sinä kuuntelet ja minä puhun; eikö se ole niin
kuin ollakkin pitää?' Ja hän sanoi aina, 'on', sitten kuin minä olin
opettanut häntä niin tekemään. Ja minä olin ajatellut, neiti, että te
olisitte antanut minun lähteä kuorma-ajurin mukana jonakin päivänä
kaupunkiin, niin minä olisin ostanut oikein kauniin myssyn Ellenille
ja lahjoittanut sen hänelle. Olen aina sanonut, että säpsä kaunistaisi
häntä. No niin, neiti, minä menin kylään tänään, pannakseni teidän
kirjeenne postiin, ja minä kuljin niittypolkua, sillä se on lyhempi
eikä siellä ollut härkiä, ja silloin näin Ellenin istuvan porraspuulla.
Nuori mies seisoi hänen vieressään. Minä menin hänen luoksensa juuri
niinkuin tapani aina on; mutta silloin tuo nuori mies sanoi suoraan
vasten silmiäni: 'Mikä variksenpelätti tuo on, Ellen?' Ja Ellen nauroi,
vaikka hän samalla kävikin tulipunaiseksi kasvoistaan. 'Se on Greeta
Perkins', sanoi hän, 'hän palvelee Ivyn huvilassa.' 'Olen Ellenin
ystävä', sanoin minä, ja katsoin terävästi häntä silmiin. 'Ja Ellen,
minä tahdon sanoa sinulle sanan.' Ellen kiekahutti päätään, tiedättekös
neiti, ja sanoi: 'Olen estetty tänään, etkö sitä näe?' 'Minä näen,
että sinä täällä istut joutilaana, vieraan nuoren miehen parissa',
sanoin minä. Silloin hän kääntyi minuun ihan suuttuneena ja sanoi:
'Mene sinä tiehesi äläkä huoli siitä, mitä minä teen. Ei minulla ole
mitään halua seurustella sinun kanssasi enään'. Ja sitten hän nauroi ja
poika nauroi myöskin, ja minä sanoin: 'Onko tarkoituksesi tehdä loppu
meidän ystävyydestämme, Ellen?' Hän noikkasi, ja minä tulin kotiin
särjetyin sydämmin. Hän on vieras, joka tuli auttamaan herra Websteriä
heinänteossa; ja Ellen rupeaa heti hyviin väleihin hänen kanssaan ja
jättää minut. En minä olisi voinut uskoa, että hän minulle nauraisi --
en olisi sitä uskonut -- ja kaikki tulevat vuotemme, jotka meidän piti
yhdessä viettää -- ne ovat nyt menneet hukkaan, eikä hän pidä enään
minusta. Ei minulla ole ainoatakaan ystävää koko avarassa maailmassa,
ja voi, neiti, minä en milloinkaan olisi voinut uskoa, että Ellen olisi
saattanut tehdä niin!"

"No Greeta, ei siitä ole niin suurta haittaa. Lohduta mielesi! Tuo
nuori mies lähtee pian tältä seudulta pois, ja Ellen tulee silloin
luoksesi jälleen."

"Ei koskaan, neiti, ei koskaan! Minä en häntä pyytäisikään. Minä en
milloinkaan enään voisi häneen luottaa."

"No sitten ei sinulla ole mitään vahinkoa, vaikka sellainen ystävä
onkin mennyt. Maailmassa löytyy toisia tyttöjä, yhtä hauskoja kuin hän."

"Mutta minä pidin hänestä niin paljon", nyyhkytti Greeta. "En
voi milloinkaan tulla ystäväksi kenenkään muun kanssa. Hän oli
palvelustyttö samoin kuin minäkin, ja meillä oli niin paljon yhteistä,
ja me saatoimme puhua emännistämme, ja mitä meillä oli päivälliseksi,
ja mitä vaikeuksia meillä oli uunin tähden, ja kissoista ja koirista ja
hiiristä; oi ei, neiti, minä en milloinkaan voi löytää toista Elleniä,
ja hän on särkenyt sydämmeni!"

Ei Joyce eikä Helena voinut häntä lohduttaa. Hän itki sinä iltana
kunnes nukkui. Ja Ellenin uskottomuus raskautti häntä joka päivä ja
joka hetki.

"Mitä se sinua hyödyttää, että tuolla tavalla yhä suret", sanoi hän
itselleen eräänä kauniina kesäkuun päivänä. "Parempi on, että teet kuin
Albert Edvard, ettet puhu mitään huolistasi, jotka sinua kohtaavat.
Se syö ja makaa eikä ajattele pettymyksiään. Ja sitäpaitsi ei löydy
ketään, joka huolii siitä, onko sydämmesi särkynyt vai ei. Aurinko
loistaa yhtä kirkkaasti ja kukkaset yhä kasvavat, eikä kesä muutu
talveksi vilvoittaaksensa sinun tunteitasi. Sinua on häpeämättömästi
kohdeltu, se on kyllä tosi, mutta päätä, että kuljet tietäsi yksin,
kunnes tulet aikaihmiseksi. On kummallista, miten paljon ihminen voi
tehdä, kun hän oikein päättää!"

Ja sitten kuin Greeta oli tehnyt tämän päätöksen, osotti hän iloansa
oikein spartalaiseen tapaan; mutta hänen valoisa hymyilynsä oli
muuttunut kovaksi irvistykseksi, eikä Joyce kauemmin jaksanut sitä
nähdä.

"Oi, Greeta hyvä, älä irvistä noin!" huudahti hän; ja Greetan urheus
lannistui heti.

"Oi, neiti, minä vain koetan olla iloinen. En aio itkeä enään."

"Sepä on hauskaa kuulla. Ellen ei ansaitse sitä, että häntä niin paljon
suret; mutta ei sinun sentähden pidä alituisesti nauraa. Ei se ole
luonnollista."

"Ei, neiti, ei olekkaan. Minä näennäisesti koetan nauraa, vaikka
sisällisesti itken. Mutta pian se ehkä onnistuu paremmin, kun minä
oikein täyttä totta koetan."

Kaivatessaan Ellenin seuraa, kääntyi hänen koko huomionsa vanhaan Job
Somersiin, ja milloin hänellä oli vapaa iltapäivä, vietti hän sen aina
ukon tuvassa, jota hän siivosi ja puhdisti.

"Ja neiti", sanoi hän Helenalle, "me rukoilemme vähän yhdessä, ja se
on hyvin lohduttavaa. Sillä hänellä on ollut paljon huolia, vanhalla
mies paralla, melkein yhtä paljon kuin hänen nimikollaan raamatussa.
Me luemme hänestä, ja mitä ei voi sovittaa tuohon vanhaan mieheen, se
sopii minulle, ja niin tuntuu ikäänkuin jokaikinen luku olisi juuri
kirjoitettu meitä varten."

"Mutta Greeta", sanoi Helena, "minä en luule, että huokaus ja huolten
valitteleminen on miksikään hyväksi teille kummallekkaan. Minä luulin,
että sinä tahdoit tulla Jumalan sanansaattajaksi, joka tahtoo lohduttaa
ja rohkaista toisia ihmisiä."

Greeta katsoi Helenaan ääneti ja poistui sitten sanaakaan sanomatta.
Mutta hän oli läksynsä oppinut; ja seuraavalla kerralla, kun hän meni
Jobia katsomaan, pani hän sen käytäntöön.

"Hyvää päivää, herra Somers. Kuinka voitte? Huononlaisestiko? Mutta
minun mielestäni te olette hiukan terveemmän näköinen."

"En ole", sanoi vanhus päätään pudistaen; "en tule koskaan paremmaksi,
ja Bill on ruvennut käymään lauluharjoituksissa illoin. Sanovat hänellä
olevan kauniin äänen, mutta minun on hirveän ikävä istua täällä yksin.
Aivan yksin!"

"Niin kai, mutta, herra Somers, minä en aio huokailla enkä valittaa
nyt enään. Minä olen ollut paha tyttö, sillä olen unhottanut, miksi
aion tulla täysi-ikäisenä. Ja minä olen kokonaan unohtanut laulavan
sydämmen, joka teidän täytyy hankkia itsellenne niin pian kuin suinkin."

"Mitä ihmeellistä se on? Jos Bill luulee osaavansa laulaa, niin hänen
vanha isänsä ei sen vuoksi siihen pysty."

"Kyllä, siihenpä te juuri pystyttekin, ja se minun olisi pitänyt
sanoa teille jo aikoja sitten. Mutta minä olin liian kiintynyt omiin
huoliini. Tunnettehan te todellakin kipua sydämmessänne, eikö niin?"

"Tunnen, tyttöseni, se on varma."

"Siis minä tahdon teille sanoa, miten siitä pääsette. Te annatte
sydämmenne vain Jeesukselle Kristukselle, niin hän sen kyllä parantaa.
Katsokaa, asia on tällainen: Kun hän tuli maailmaan, kuten muistatte,
kulki hän ympäri ja paransi sairaita ihmisiä. Jos hänen luoksensa
tuli joku, jolla oli sairas ruumis, niin hän sen paransi. Nyt meidän
päivinämme hän kulkee ympäri ja parantaa sairaita sieluja. Tietysti
me emme näe hänen sitä tekevän; se tapahtuu niin ääneti ja hiljaa,
mutta hän tekee sen kaikissa tapauksissa. No, ettekö tahtoisikin saada
sieluanne parannetuksi?"

"Ei minun sielussani ole mitään vikaa", vastasi vanhus ärtyisesti.

"Oi, herra Somers, siinä se vika juuri on. Sielunne tai sydämmenne,
se on juuri sama asia. Te sanoitte, että se on sairas. Löytyy koko
joukko ihmisiä, joitten sielu on sairas, eikä niitä varten löydy mitään
parantavia lääkkeitä, sillä Jeesus Kristus ei tahdo, että kukaan muu
kuin hän itse niitä parantaisi. No, kukahan ottaa teidän sielunne
hoitoonsa, herra Somers?"

"Minä itse", vastasi vanhus reippaasti, "se on minun asiani eikä
kenenkään muun."

"Luulenpa, että se on sangen vaikea tehtävä teille", sanoi Greeta
päätään pudistaen. "Minä luulen, että siellä tarvitaan suuremmoinen
puhdistus, niin kuin tässä huoneessakin, jonka minä olen tehnyt niin
siistiksi ja puhtaaksi. Minusta näyttää", jatkoi hän, "ikäänkuin
sielut olisivat huoneitten kaltaisia. Ne eivät ole sopivia asunnoiksi,
ennenkuin Herra saa ne puhdistaa sisältä ja ulkoa, tomuttaa ja pestä
pois kaiken lian, niin, panna toimeen oikein perinpohjaisen siivouksen.
Ja arvelenpa, että vielä sittenkin, kun hän niissä asuu, hänen täytyy
niitä siivota ja puhdistaa joka päivä. On aina niin paljon tomua, likaa
ja kaikenlaista roskaa, joka lentää sisään ovista ja ikkunoista, ja jos
päiväkin menisi ohitse ilman puhdistusta, niin uskallan sanoa, että
siellä juuri olisi ihana siivo."

"Sinä olet kummallinen pieni tyttö", sanoi Job, "en voi oikein seurata
sinun puhettasi!"

"Minä kerron vain tavasta, millä teidän sielunne voi tulla terveeksi
ja onnelliseksi", toisti Greeta. "Jos Jeesus asuu sydämmessänne, niin
tiedän, että voitte erittäin hyvin."

Bill astui sisään ja keskustelu keskeytyi. Hän katsoi Greetaan
hyväntahtoisesti hymyillen.

"Sinä olet kelpo tyttö", sanoi hän, "olet siistinyt tupamme kauniiksi."

"Niin, te täällä siivottomuutta teette, sitten kuin minä olen
lähtenyt", sanoi Greeta nostaen leukansa pystyyn. "En käsitä, miten
saatte huoneen niin likaiseksi."

Hän osoitti aina jonkunlaista etevämmyyttä Billiä kohtaan. Bill
näytti hänestä niin karkealta ja kömpelöltä, että hän menetti
kärsivällisyytensä hänen suhteensa. Nyt Bill seisoi keskilattialla suu
auki, ja kihnuttaen molemmilla karkeilla käsillään paksua tukkaansa hän
jupisi:

"Meillä pitäisi olla täällä naisväkeä panemassa kuntoon ja pitämässä
järjestystä."

"Ei", sanoi hänen isänsä, "me tulemme hyvin toimeen ilman niitä."

"Kyllä tulettekin", sanoi Greeta rohkaisevasti, samalla kun hän
valmistautui lähtemään; "ja minä palaan pian taas luoksenne, herra
Somers. Tehkää niin, kuin minä olen sanonut teille! Se on varsin
helppoa, kun vaan oikein päätätte."




YHDEKSÄS LUKU.

Takaisin Lontooseen.


Eräänä maanantai-aamuna Greeta keitti vadelmahyytelöä Helenan johdolla.
Joyce oli lähtenyt viikonpäiviksi muutamien ystävien luo, ja Helena
oli yksin kotona. Hän oli juuri lähtenyt kyökistä ja mennyt ylös
portaita tuodaksensa muutamia pergamenttikappaleita hyytelöpönttöjen
peitteeksi, kun Greeta kuuli hirveän rominan ja sen perästä raskaan
putoamisen. Greeta syöksähti ulos kyökistä ja näki kauhistuksekseen,
että hänen neitinsä oli syöksynyt alas portaita ja pudotessaan lyönyt
päänsä laudoituksen nurkkaan. Hän makasi tainnoksissa, ja veri tippui
hiljakseen päässä olevasta haavasta. Silmänräpäykseksi Greeta kadotti
kaiken ajatusvoimansa. Hän hyökkäsi ulos portille huutaen: "Auttakaa!
Murha! Varkaita! Tulipalo!"

Ei kukaan kuullut hänen huutoansa, "ja", sanoi hän jäljestäpäin,
"hyvä se oli, sillä minä huusin pelkkiä valheita. Oikeat sanat eivät
tahtoneet tulla esille, vaikka kuinka olisin koettanut. Minä olin niin
pelästynyt ja tiesin, että oli tapahtunut mitä pahinta, ja siksi en
tahtonut löytää tarpeeksi voimakkaita sanoja kauhistukselleni."

Kun ei mitään apua tullut, tointui hän jälleen ja koetti nostaa
Helenaa lattialta, mutta havaitsi, ettei hän jaksanut. Sen sijasta
hän meni tuomaan lämmintä vettä ja sienen, jolla hän hautoi haavaa;
ja sidottuansa suuren nenäliinan haavan kohdalle ja pantuansa tyynyn
Helena neidin pään alle, juoksi hän ulos. Albert Edvard syöksyi hänen
mukaansa iloisesti haukkuen, mutta se lähetettiin heti takaisin.

"Jää neidin luo, sinä paha koira, siksi kunnes tohtori tulee."

Albert Edvard lähti takaisin ja pani häveten maata Helenan jalkojen
juureen. Greeta riensi rouva Timsonin luo, joka onneksi oli kotona.

"No hyvänen aika!" huudahti hän kuultuaan asian laidan; "minä heti
menen hänen luoksensa, sen raukan. Paras on, että tuot lääkärin
niin pian kuin mahdollista, sillä minä tiedän, että ihminen voi
verenvuodatuksesta kuolla, ellei saa apua. Tohtori Nairns asuu lähinnä,
mutta hänenkin luoksensa on kokonainen penikulma. Juokse Bedfordille,
hän ehkä lähettää poikansa hevosella. Mutta mitä teetkin, niin joudu,
Greeta."

Sitä ei tarvinnut muistuttaa Greetalle. Hän meni matkaan kuten
tuulispää; mutta oi, Bedford itse ja kaikki hänen miehensä olivat
ulkona leikkuupellolla.

"Osaatko ratsastaa, tyttöseni?" sanoi rouva Bedford. "Meillä on poni
tallissa. Minä voin panna säkin sen selkään, ja sinä saat sen lainata
aivan mielellään."

Greeta meni talliin ja katseli pelästyneenä valkoista ponia.

"Voinko toista vertaa nopeammin päästä perille tuolla?"

"Kyllä tietysti. Katsos tässä, pian panemme suitset sen suuhun. Mutta,
siunatkoon sinua, tyttö, ethän sinä tuolla tavalla saata lähteä
Ferndaleen ilman hattua!"

Greeta tapaili huolestuneena kädellään myssyänsä, mutta rouva Bedford
sieppasi erään hatun ja painoi tytön päähän sen. Sitten auttoi hän
Greetaa istuutumaan ponin selkään. Mutta se oli hirveä silmänräpäys
tälle tottumattomalle ratsastajattarelle, kun hevonen lähti liikkeelle;
ja ennenkuin oli ehditty veräjälle, oli hevonen jo ruvennut juoksemaan
täyttä laukkaa, viskaten Greetan suin päin vanhaan olkiläjään. Hän
nousi heti jaloilleen. Paitsi kovaa tärähdystä oli hän muuten ihan
loukkautumaton, mutta häntä ei mikään enää olisi saanut uudestaan
astumaan hevosen selkään.

"En ole saanut sääriä ratsastamista varten", selitti hän, "ja nyt en
tahdo hetkeäkään hukata enään, vaan juoksen suoraa päätä tohtorin luo."

Ja pois hän syöksähti, pieni kummallinen olento pumpulihameessa,
vyöliina edessä ja hattu päähän painettuna. Hän huomasi piankin, että
liian suuri vauhti oli erehdys, sillä siten hän ei kestäisi päähän
asti, ja sen vuoksi hän nyt kulki tasaista vauhtia. Oi miten hirveän
pitkä tie tämä oli! Aurinko paahtoi, ja Greeta pelkäsi, että hänen
voimansa loppuisivat ja hän nääntyisi hengästyksestä. Yhäti hän pyrki
eteenpäin, ja vihdoin hän kohotti taivasta kohti hikipisaroista kosteat
kasvonsa:

"Oi Jumala, minä rukoilen sinua, auta minua kestämään loppuun asti,
sillä onhan kysymys minun neitini hengestä. Minä rukoilen sinua, tee
tie lyhemmäksi taikka minun jalkani väkevämmiksi!"

Juuri silloin tuo armottomasti polttava aurinko piiloutui molemmin
puolin tietä kasvavan metsän varjoon; oliko se vastaus hänen
rukoukseensa? Greeta uskoi sen ja hymyili tyytyväisenä, samalla kuin
hän rivakasti jatkoi matkaansa. Vihdoin hän pääsi kaupunkiin. Ihmiset
töllistelivät häntä, kun hän tuli suurelle kadulle läähättävänä ja
tomuisena. Ainoastaan kerran hän seisahtui saadaksensa selvää tohtorin
asunnosta.

Mutta kun hän sinne pääsi perille, niin hän tuskin saattoi
tehdä asiastaan selvää. Onneksi oli tohtori juuri palannut
sairaskäynneiltänsä ja tuli nyt itse tapaamaan tyttöä.

"Oletko tullut Sundalesta? Sinne on hyvin pitkä matka. Joku tapaturma?
Vai niin. Levähdä nyt, tyttöseni, istu tuohon!"

Greeta hoiperteli puolelta toiselle.

"Herra tohtori", läähätti hän, "minun jalkani ovat aivan poissa
suunniltaan."

Hän ei muistanut enään mitään, sillä hän kaatui lattialle tainnoksiin;
ja kesti hyvän aikaa, ennenkuin tohtori sai hänet jälleen tointumaan.

Niin pian kuin tyttö saattoi kertoa, mitä oli tapahtunut, käski tohtori
heti valjastaa hevosen, antoi Greetan nousta rattaille viereensä ja
kiirehti sitten Sundaleen.

Alussa Greeta tunsi itsensä niin uupuneeksi, ettei hän jaksanut puhua
mitään, mutta pian kyllä hän jälleen saavutti entisen puhetaitonsa.

"Te käsitätte, tohtori, että hevonen olisi tuonut minut pikemmin
perille, mutta en minä ole kasvatettu ratsastajaksi, sillä minä tulen
Lontoosta, herra tohtori, ja siellä käytetään hevosia tavallisesti
vaunujen edessä. Jos olisin tietänyt, että ratsastustaitoa tarvitaan,
kun ollaan palveluksessa, niin minä olisin koettanut sitä oppia. Olen
nähnyt sirkustyttöjä, jotka eivät pitäneet ratsastusta ollenkaan
vaikeana, mutta minä en Lontoossa sattunut tutustumaan hevosväkeen.
Minun olisi tullut pidättää ponia, mutta se otti sellaisen harppauksen,
että en joutunut mitään ajattelemaankaan, ennenkuin makasin
olkiläjässä. Kunpa nyt vaan neitini ei olisi kuollut!"

Kiihkeä nyyhkytys katkaisi hänen puheensa. Tohtori Nairns koetti
hymyillen lohduttaa häntä.

"Minä uskallan vakuuttaa, että me tapaamme hänet pystyssä ja
reippaana", sanoi hän. "Ehkä hän oli vain hetkeksi pyörtynyt."

Greetan kasvot kävivät heti iloisiksi.

"Niinkö luulette, tohtori? Ehkä olette oikeassa; mutta se oli hirveä
näkö. Oletteko nähnyt monta tainnoksissa olevaa naista, tohtori?
Voivatko he nousta ylös seuraavana päivänä, ikäänkuin ei mitään olisi
tapahtunut?"

"Kyllä välistä."

"Mahtanee olla hirveän hauskaa osata tehdä ihmisiä terveeksi", jatkoi
Greeta. "Te teette aivan samoin kuin Herran Jeesuksen oli tapana tehdä.
Nyt hän on jättänyt ihmisten sairaat ruumiit teille, eikö niin, herra
tohtori? Ja sillä välin hän hoitaa heidän sairaita sielujansa. Ja minä
koetan myöskin auttaa. Ei tarvitse olla erittäin taitava mennäksensä
noutamaan lääkäriä tahi sanomaan mistä se on löydettävä; mutta minä
koetan sanoa heille, mihin heidän on meneminen saadaksensa parannusta
kipeille sydämmillensä, ja sen semmoista, ja tohtori, eikö se ole hyvä,
ettei Herra asu kokonaisen penikulman päässä meistä kuten te?"

Tohtori Nairns teki sen havainnon, että hänellä oli "omituinen pikku
luonne" vieressään. Mutta Greetan yksinkertainen usko liikutti häntä,
samoin kuin kaikkia muitakin, joiden kanssa tyttö joutui tekemisiin.
Tohtori ei tiuskaissut hänelle, vaan antoi hänen rauhassa jutella, ja
niin he vähitellen tulivat Sundaleen.

He tapasivat Helenan vielä tainnoksissa, mutta rouva Timsonin oli
onnistunut saada hänet ruokasalin sohvalle, ja tohtorin avulla he nyt
kantoivat hänet yläkertaan hänen omaan huoneeseensa ja omaan vuoteeseen.

"Aivotärähdys", sanoi tohtori, kun hän oli sairasta tutkinut. "Sinun
täytyy sähköttää hänen sisarelleen ja pyytää häntä kotiin. Paras on
myöskin hankkia tänne sairaanhoitajatar", sanoi hän Greetalle. Mutta
tätä toista käskyä Greeta pani vastaan.

"Herra tohtori, minä olen paras sairaanhoitaja, ja jos Joyce neiti
tulee kotiin, niin hoidamme hänet mainiosti. Minä olen hoitanut tätiä,
joka oli raajarikko, aina siitä asti kuin olin pieni lapsi, ja minä
tein kaikkea hänen puolestaan. Hän ei milloinkaan kyennyt kävelemään,
ei milloinkaan, tohtori."

"No niin, hyvä on", sanoi tohtori. "Lähetä noutamaan hänen sisartaan,
niin hän saa asiasta päättää."

Nyt sähkötettiin Joyce neidille, ja hän tuli kotiin jo samana
iltana. Sitten seurasi muutamia levottomia päiviä ja öitä. Greeta
näytti parhaimmat ominaisuutensa. Joyce kielsi häntä puhumasta
sairashuoneessa, ja kun hänen pieni liikkuva kielensä oli vaiti,
osottautui hän hiljaiseksi ja taitavaksi sairaanhoitajaksi. Helenan
parantuminen kävi hitaasti. Kun hän sen verran voimistui, että saattoi
olla ylhäällä vuoteestaan, määräsi lääkäri ilmanmuutosta. Sisarukset
miettivät sinne ja tänne, miten heidän varansa menoihin nähden
riittäisivät, ja lopulta he päättivät lähteä Bournemouthiin.

Kun päätös oli tehty, tahtoi Joyce keskustella Greetan kanssa.

"Ei meillä ole varoja ottaa sinua mukaan, Greeta, ja sinä olet liian
nuori jäämään tänne yksin. Me aiomme lukita asuntomme. Nyt on kysymys
vain siitä, mihin sinun jättäisimme?"

Greeta parka seisoi siinä aivan alakuloisena.

Joyce jatkoi:

"Sinä olet ollut pieni uskollinen ja hyvä palvelustyttö, emmekä me
tahdo sinua kadottaa. Olemme ajatelleet, että sinä mahdollisesti
satunnaisesti saisit paikan jonkun luona siksi aikaa kuin me olemme
poissa -- ja nyt olemme saaneet tietoomme sellaisen paikan. Rouva Dale,
joka kävi luonamme eilen, palaa Lontooseen ja on tarjoutunut ottamaan
sinut mukaansa. Jos tahdot lähteä hänen kanssaan, niin hän haluaisi
tavata sinua tänään iltapäivällä. Me ajattelimme, että sinä ehkä
mielelläsi tahtoisit tavata Lontoon ystäviäsi jälleen. Ja kun sitten
palaamme takaisin, tulee sinun olla täällä meitä vastassa."

"Voi neiti, kuinka kauan te viivytte poissa?"

"Kaksi kuukautta mahdollisesti. Emme tiedä aivan varmaan."

"Mutta, neiti, tahtooko rouva Dale, että minä hänen ruokansa valmistan?
Tiedättehän, etten minä vielä ole niin taitava; te laitatte aina itse
pasteijat ja makeisleivokset."

"En luule, että sinua ruoanlaittoon käytetään."

"Kyllä koetan, neiti, parastani." Greeta oli hyvin vakava, ja vielä
vakavammalta hän näytti, kun hän lähti Mallowin kartanoon. Hän ei ollut
käynyt siellä sitten kuin Ellen oli käyttäytynyt niin pahoin häntä
kohtaan, ja hän mietti, mitä hän sanoisi, jos tapaisivat toisensa.

Tiellä hän kohtasi vanhan Job Somersin, joka tulla kompuroitsi kahden
kepin nojalla muutaman askelen päässä tuvastaan.

Albert Edvard, joka tavallisuuden mukaan seurasi Greetaa, teki hurjan
hyökkäyksen ukon jalkoja kohti, mutta se oli vain tuttavallisuutta, ja
vanhus tervehti sitä iloisesti hymyillen.

"Se on pieni oiva koira, ja minä ilostun aina nähdessäni sen, sillä
silloin tiedän, että minun säntillinen pieni siivoojani ei ole kaukana."

"Minä lähden takaisin Lontooseen", sanoi Greeta vakavasti. "Tuskin
tiedän, mitä minulle nyt tapahtuu. Tämä on semmoinen kolaus, josta
en vielä ole selvinnyt. Minun neitini lähtevät pois eivätkä tarvitse
minua; ja kaksi kuukautta on pitkä aika, herra Somers, ja minusta on
hyvin vaikea tehdä työtä toisessa paikassa."

"Rakas lapsi!" huudahti vanhus, "Bill ja minä tulemme paljon sinua
kaipaamaan. Eilen viimeiseksi hän sanoi, että hän ehkä joskus pyytäisi
sinua jäämään meille ainiaaksi. Hän pitää paljon siisteydestä ja
hienoudesta."

Greetan ajatukset olivat niin kiinnitetyt hänen elämänsä uuteen
vaiheeseen, ettei hän käsittänyt ukon puheen täydellistä merkitystä.

"Bill saa itse pitää tuvan siistinä, siksi kunnes palaan takaisin",
sanoi hän. "Minä tulen sanomaan teille jäähyväiset, ennenkuin menen,
mutta nyt, herra Somers, täytyy minun kiirehtiä rouva Dalen luo."

Kun hän saapui kartanoon, avasi Ellen hänelle oven. Hetkisen molemmat
tytöt katselivat toisiaan ääneti, mutta Ellenin posket olivat
tulipunaiset, ja uhmaavasti päätään nytkähyttäen hän koetti peitellä
nähtävää hämmennystään.

Greeta sitävastoin seisoi siinä pää pystyssä ja sanoi äänellä, varmalla
niinkuin kallio:

"Minä pyydän tavata rouva Dalea."

Sanaa sanomatta Ellen vei hänet rouva Dalen huoneeseen.

Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan.

"Neitisi ovat kaiketi puhuneet sinulle, Greeta, minun tuumistani, vai
miten? Tahtoisitko lähteä mukaani?"

"Kyllä, hyvä rouva, mutta minkälaiseen toimeen? Tahdon halukkaammin
tulla teidän luoksenne kuin kenenkään muun."

"Minulla on vanhanpuoleinen palvelija, joka toivoisi saavansa tytön
avukseen. Ei sinun tarvitse ensinkään olla kyökissä muuten, paitsi
ruoka-aikoina. Minä tahdon vakavan, siivon tytön, joka tekee mitä
käsketään, ja minä otan mielelläni sinut niiksi kahdeksi kuukaudeksi,
joina neitisi ovat poissa. Sitten minä luultavasti lähden ulkomaille."

"Minä luulen, että olen vakava", sanoi Greeta miettivästi. Hän ei
luottanut itseensä nyt aivan yhtä varmasti kuin ennen. "Ja kyllä minä
koetan olla vaiti. Neitini sanovat, että kieleni on minun pahin vikani,
kun minä niin paljon puhun, mutta minä koetan olla sanomatta mitään
toisille, jos te niin tahdotte. Ja minä lupaan, etten teille puhu
mitään, ennenkuin te ensin puhuttelette minua. Minä luulen, että jos
niin päätän tehdä, niin minä myöskin voin päätökseni perille viedä."

"Siitä olen vakuutettu", sanoi rouva Dale ystävällisesti. "Kuulin,
että neitisi lähtevät jo tulevalla viikolla. Minä lähden kaupunkiin
torstaina ja toivon, että silloin tulet mukaani."

"Kiitoksia, rouva. Kyllä minä todellakin tahdon sitten koettaa
parastani."

Greeta lähti huoneesta eikä nähnyt varjoakaan Ellenistä, ennenkuin hän
tuli puutarhan veräjälle; mutta siinä seisoi hänen entinen ystävänsä,
jonka muoto ilmaisi, että häntä suuresti hävetti.

"Sinä voit hyvin jäädä minun luokseni tänään, Greeta", mutisi hän.

Greeta seisoi paikallaan ja katseli häntä vakavin ilmein.

"Minä lähden takaisin Lontooseen", sanoi hän juhlallisesti, "nyt
sanon sinulle hyvästi, Ellen. Minä toivon sinulle kaikkea hyvää ja
myöskin sitä, ettet milloinkaan saisi sellaista ystävää, joka on sinun
tapaisesi. Minä annan anteeksi, että minusta luovuit, mutta minulla ei
enään ole sinulle mitään sanomista."

"Se oli kaikkityyni Ned Thorpen syy", sanoi Ellen innokkaasti. "Ja hän
on nyt poissa, Greeta, eikä palaa enää, ja minä olen kuullut, että hän
pian menee naimisiin. Ja minä olen niin pahoillani, Greeta, sillä minä
pidin sinusta enemmän kuin kenestäkään muusta tytöstä, joita tunnen."

Greetan vanha auringonpaisteinen hymy palasi heti takaisin.

"Ajatteletko todellakin niin, Ellen? Oi kuinka olen iloinen! Tahdotko
todellakin tulla ystäväkseni jälleen?"

"Niin totta kuin tässä seison", vakuutti Ellen. "Ja minä olen kovin
pahoillani siitä, että lähdet Lontooseen. Minä toivoisin, että rouva
Dale ottaisi minut myöskin mukaansa. Etkö voi pyytää, että hän sen
tekisi? Sinä ja minä sopisimme hänelle hyvin."

Greetan silmät loistivat.

"Kyllä sopisimme; mutta hänellä on toisia palvelustyttöjä, Ellen, ja
minä olen aivan kauhistuksissani, sillä en minä ole koskaan ollut
yhdessä oikeitten palvelustyttöjen kanssa ennen, eikä minulla ole
aavistusta siitä, minkälaisia ne ovat. Oi Ellen, kuinka iloinen olen
siitä, että me taas olemme ystäviä!"

Ja ihastuksissaan Greeta syleili Elleniä ja suuteli häntä, ja sitten he
lupasivat kirjoittaa toisilleen ainakin joka pyhä.

Greetasta tuntui kuin hän olisi kävellyt ilmassa, niin keveä oli hänen
sydämmensä sinä iltapäivänä.

"Suokaa anteeksi, neiti", sanoi hän Helenalle. "Minä olen niin
kiihtyneessä tilassa, että teidän ei pidä panna pahaksenne, jos minä
nauran. Ellen on selvittänyt asiat ja nyt olemme samalla kannalla kuin
ennen, ja tiedättekös neiti, minun sydämmeni on ihan tulvillaan. Se
on ollut niin tyhjä siitä asti kuin Ellen minut hylkäsi. Ja kuulkaas
neiti, rouva Dale ottaa minut mukaansa tulevana torstaina."

Seuraavalla viikolla Greetan oli hyvin kiire. Oli niin paljon, jota
tuli laittaa kuntoon. Eräänä päivänä hän meni vanhan Jobin luo
jäähyväisvierailulle, kuten oli luvannut, ja silloin tuli häntä vastaan
sama vanha rihkamakauppias, jonka kanssa hän kerran ennen oli puhunut
vakavia sanoja. Nyt hän iloksensa sai kuulla, että ne sanat olivat
itäneet ja juurtuneet.

"Te sanoitte minulle, että palaisin kertomaan teille, jos vanha kuollut
sieluni tulisi eläväksi jälleen", sanoi hän. "Minä tuskin uskoin,
että minulla olisikaan sielua, ennenkuin te sen minulle kerroitte;
mutta siinä kun kuljin tietäni eteenpäin, oli ajatukseni lakkaamatta
kiinni siinä, mitä olitte puhunut, enkä saanut yöllä unta. Seuraavana
päivänä ja vielä sen jälkeisenäkin olin synkkä ja alakuloinen, sillä
minä ajattelin äitiäni, joka oli maannut haudattuna kirkkomaassa jo
kolmekymmentä vuotta tahi enemmänkin; hän oli hyvin jumalinen ihminen.
Ja minä rupesin muistelemaan raamatunlauseita, joita hänen oli tapana
minulle lukea. 'Tulkaa minun tyköni -- -- -- ja minä tahdon antaa
teille levon' -- tämä oli yksi niistä. Ja sitten te minulle sanoitte:
'teidän tulee mennä sinne, missä saatte sielullenne parannusta',
niin sanoitte; ja sitten toissa viikolla eräs naapuri vei minut
mukaansa lähetyskirkkoon, ja silloin tuo kaikki taas tuli eteeni, ja
kun kauan olin vastustellut ja taistellut, antauduin vihdoinkin ja
lankesin polvilleni ja rukoilin: 'Herra, armahda minua syntistä ja
pelasta onneton vanha sieluni'. Ja tyttöseni, hän kuuli minua, kuuli
tosiaankin, ja se on ihmeellistä; ja minä uskon, että hän varjelee
minua ja sieluani aina siksi, kunnes kuolema meidät erottaa, ja silloin
hän ottaa minun sieluni luokseen taivaaseen."

"Oi!" huudahti Greeta huoaten ihmetyksestä ja ilosta. "Olen
sanomattoman iloinen. Sanoinhan, että tulisitte onnelliseksi, enkö
sanonutkin?"

"Sanoitte", vastasi vanha kauppias. "Olen teille hyvin kiitollinen,
rakas lapseni, ja vieläkin kiitollisempi, jos tahdotte silloin tällöin
jonkun rukouksen rukoilla puolestani, että Herra auttaisi minua
kulkemaan hänen teillään, etten hänen sanaansa häpäisisi."

Näin sanottuaan hän nosti taakkansa selkäänsä ja lähti matkoihinsa.

Greeta ei tästä puhunut kenellekkään mitään, mutta hänen muotonsa
oli niin ilosta säteilevä, että Joyce aivan tyytymättömänä virkkoi
sisarelleen:

"Luulenpa, että Greeta on aivan tyytyväinen saadessaan jättää meidät.
Luultavasti hän haluaa päästä takaisin Lontooseen. Hän on pieni
kiittämätön olento, joka ei muista, mitä kaikkea olemme tehneet hänen
puolestaan!"

Mutta jos Joyce olisi kuullut, mitä Greeta jutteli itsekseen ja Albert
Edvardille viimeisenä iltana kyökissä, niin hän ei olisi niin ankaraa
tuomiota lausunut.

"Miltä sinusta tuntuu, Albert Edvard? Nyt on loppu ja alku taas, eikö
olekkin? Ja minä olen kovin pahoillani lopusta. Minä olen aina halunnut
maalle, ja nyt se on tullut ja mennyt yhtä nopeasti. Sinun on helppo
ottaa asiat noin levollisesti. Neidit ottavat sinut mukaansa, mutta he
eivät tarvitse minua, ja minä tulen heitä hirveästi kaipaamaan."

Pieni nyyhkytys keskeytti hänen puheensa. Sitten hän jatkoi: "Mutta en
minä huoli olla levoton. Ellen ja minä olemme ystäviä jälleen, ja tuo
vanha kauppias on tehnyt, mitä minä pyysin, ja minä saan tavata rouva
Creekin jälleen, ja minä pidän uudesta emännästäni. Ja Lontoo on hyvin
kotoinen kuitenkin, ja sinä ja minä pääsemme pian jälleen kotiin, ja
Albert Edvard, jos sinä tottelet neuvoani, niin teet siten kuin minäkin
aion: etsit esiin parhaan puolen kaikesta. Ja nyt emme enään huoli
ajatella huomista jäähyväishetkeä, sillä muuten minä rupean itkemään ja
ulvomaan jo kauan sitä ennen."




KYMMENES LUKU.

Sairas kapteeni.


"Niin, rouva Creek, minä tässä olen, juuri minä! Kuinkas te voitte?
Ettekö ihmettele, että minä nyt olen täällä? Enkö olekkin kasvanut?
Olenko siistin näköinen? Minä toivon, että siltä näytän, sillä minä
olen pukenut ylleni pyhäpukuni, kun tulin teitä tervehtimään."

Greeta se oli, joka puhui. Hän seisoi tuossa pienessä
karamellipuodissa, ja hänestä tuntui, nähdessään rouva Creekin
ompeluvasuineen myymäpöydän takana, ikäänkuin hän olisi tässä ollut
eilen.

Rouva Creek pani pois silmälasinsa ja riensi nurkkasestansa
tervehtimään ja syleilemään Greetaa. "Rakas pikku ystäväni! Kukapa
olisi sitä voinut uskoa? Minä aina tunsin sydämmessäni, Greeta,
että sinun kävisi hyvin. Sinä olit niin vahvasti päättänyt mennä
palvelukseen. Sinähän olet tullut oikein lihavaksi ja saanut ruusuja
poskillesi. Annas kun oikein katselen sinua!"

Greeta kesti hyvin tarkastuksen. Hän oli puettu mustaan pukuun;
valkoinen liina oli kaulassa ja valkoinen hattu päässä.

Hän ei ollut kaunis eikä voinut siksi tullakkaan; mutta hän oli terve,
iloinen ja onnellinen -- ja rouva Creek noikkasi hänelle tyytyväisesti
hymyillen.

"Noh, kerro nyt minulle, miten olet tullut takaisin Lontooseen? Sinun
täytyy tulla sisään minun pieneen vieraskammiooni ja juoda kanssani
kuppi teetä, se on juuri valmista."

Hän vei vieraansa somaan puodintakaiseen huoneeseen, jossa kaikki
oli kiiltävän tomutonta ja siistiä. Loimuava tuli paloi uunissa,
ja juovikas kissa oikoili matolla uunin edessä. Greeta rupesi heti
tekemään selkoa itsestään ja vaiheistaan.

"Olen jo ollut viikon Lontoossa", sanoi hän, "enkä ole nähnyt niin
kaunista taloa kuin rouvani talo on. En olisi milloinkaan voinut uskoa,
että sellaiseen taloon olisin päässyt. Se on täynnä tauluja ja verhoja
ja posliinia, ja siinä on kolme porraskäytävää ja kaikissa on mattoja,
ja siellä on Lucy, taloudenhoitajatar, ja Nesbitt, sisäkkö, ja minä
sisäkön apulaisena. Hän on hyvin vakava eikä pidä siitä, että minä
puhun paljon, ja hän on niin erinomaisen siisti ja säntillinen, että
minun on vaikea tehdä hänen mielikseen, mutta Lucy on hirveän kiltti
ja minun rouvani on hyvin ystävällinen. Ja tämä on minun iltapäiväni,
jolloin minä saan mennä ulos, ja rouva on antanut minulle kaksi
pumpulipukua. Hän sanoi, että hän tahtoo nähdä minut siistinä, ja Lucyn
sisarentytär ompelee ne minulle."

"Vai niin, sinullehan käy mainion hyvin", sanoi rouva Creek
rohkaisevasti, kun Greeta rupesi hengästymään. "Olen aina sanonut, että
muutamat tytöt menevät yhä eteenpäin, kun toiset sitä vastoin menevät
taaksepäin, ja tavallisesti riippuu heistä itsestään, mihin päin heidän
matkansa käy. No miten sinä hoidat rahojasi, lapseni?"

"Minä", sanoi Greeta vähän itsetietoisesti, "en käytä rahoistani
muuta kuin sen verran, mitä välttämättömästi tarvitsen. Minä säästän
hitaasti, mutta varmasti."

"Se on hyvä, Greeta, sillä saattaahan tulla aika, jolloin sinä niitä
tarvitset; sairautta tai vanhuuden aika --"

"Eihän toki, hyvä rouva, en milloinkaan ole ajatellut itseäni." Greeta
näytti ihan loukkaantuneelta. "Ei, minä en milloinkaan saattaisi olla
niin ahne. Muille minä tietysti -- -- No niin, en voi siitä kertoa
teille, mutta minä säästän kuitenkin yhä edelleen. Minä olen niin
päättänyt."

"No olet kai iloinen, kun olet jälleen päässyt Lontooseen?"

"Minä sekä olen enkä ole. On niin hauskaa maalla, kun on kaikkien
ihmisten tuttava. Katsokaas, siellä meidän kylässä ei ole ainoatakaan
ihmistä, joka ei tunne minua ja sano minulle hyvää päivää taikka hyvää
iltaa. Me olemme maalla kuten yksi ainoa suuri perhe; siellä on niin
vähän ihmisiä, että kaikki tuntevat toinen toisensa, mutta täällä
Lontoossa olen vain kuin kärpänen. Täällä on liian monta sellaista kuin
minä, jotta kukaan viitsisi kiinnittää huomiota minuun. Oi, minä pidän
maalla olosta. Mutta siellä ei ole niin siistiä kuin olla pitäisi,
eikä siellä ole vesirattaita eikä roskarattaita eikä kadunlakaisijoita
teillä, ja se on aivan hirveätä kengille. Mutta kun tulin tänne
Lontooseen takaisin ja näin puodit ja kansan ja hevoset ja vaunut, niin
olisinpa tahtonut syleillä kaikkia, niin iloiseksi kävin, kun näin ne
kaikki jälleen. Ja kuinka rouva Jones voi ja Artturi? Tapaatteko heitä
joskus?"

"Kyllä välistä. Sinun täytyy pujahtaa heidän luoksensa hetkiseksi, jos
saat aikaa."

"Kyllä pujahdankin; mutta oi, rouva Creek, kuinka olen iloinen
siitä, että sain oikein hyvän palveluspaikan! Tiedättekö, Nesbitt
aikoo opettaa minua pöydässä tarjoilemaan. Minä vapisen jo sitä
ajatellessanikin, mutta minä koetan parastani, ja jos minä osaan
pidellä vateja oikein siivosti, lyömättä niitä rikki, niin tunnen
itseni vallan mahtavaksi!"

Tämä oli oikein hauska vierailu. Greeta juoksi sieltä rouva Jonesin
luo, ja sekä rouva että poika ottivat hänet ilolla vastaan. Palattuansa
rouva Dalen taloon, vakuutti Greeta Nesbittille, että on hyvin hauskaa
käydä tervehtimässä vanhoja ystäviä.

"Sillä tiedättekö, Nesbitt, minun mieleeni muistuu, minkälainen minä
olin vuosi takaperin, ja sitten katson itseäni ja sanon: Oh, Greeta,
sinä olit hirveän tavallinen tyttö, kun ensin menit palvelukseen! Sinä
et tietänyt mitään etkä ollut mitään nähnyt, mutta nyt sinä tiedät
paljon taloudenhoitoon kuuluvia asioita. Ja minä olen kovin iloinen
siitä, etten nyt asu Bone Alleyssa."

Greeta ei paljon nähnyt rouvaansa. Rouva Dale oli paljon ulkona ja otti
usein vieraita vastaan; mutta eräänä päivänä hän lähetti pyytämään
Greetaa luokseen. Hänellä oli taas tavallinen päänsärkynsä ja hän
makasi pimeässä huoneessa.

"Greeta, minä muistan, että sinä kerran puhuit hautomisesta lämpimällä
vedellä. Voisitkohan hankkia minulle lämmintä vettä ja koettaa, olisiko
siitä apua. Koska Nesbitt on ulkona tänään iltapäivällä, niin täytyy
minun turvautua sinuun!"

Greeta oli ihastunut kunniasta, joka hänelle tapahtui. Hän lähti ja
palasi muutaman hetken perästä, ja kun hän hautoi emäntänsä päätä,
sanoi hän hiljaa:

"Toivoisin tietäväni varman parannuskeinon teidän päänsärkyänne
vastaan. Olette saanut sydämmenne terveeksi, mutta pää on vaikeampi."

"En usko saaneeni sydäntäni terveeksi", sanoi rouva Dale vienosti
hymyillen.

Greeta katsoi häneen vakavasti.

"Ja minä kun luulin! Uskoin, että toivoitte saavanne sen terveeksi, ja
senpä vuoksi kerroin teille keinon."

"Niin, mutta minä en ole seurannut sinun neuvojasi, Greeta."

Greeta näytti surulliselta, mutta kerrankin hän jäi sanoja vaille.

Rouva Dale jatkoi:

"Sairaan täytyy aina luottaa lääkäriinsä, eikö niin? Ja hänen täytyy
mielellään ottaa niitä lääkkeitä, joita hänelle annetaan."

"Tietysti, hyvä rouva."

"Mutta löytyy ihmisiä, Greeta, joiden on vaikea palata takaisin siihen
uskoon, joka heillä on ennen ollut. He tahtoisivat mieluummin itse
parantaa itsensä, jos vain tietäisivät miten. He eivät voi luopua
omista ponnistuksistansa ja olla tekemättä mitään."

"Aivan samoin kuin spitaalinen kapteeni", sanoi Greeta miettivästi.
"Hän suuttui, kun häntä käskettiin ainoastaan pesemään itseänsä."

"Sinä olet hyvin perehtynyt raamattuusi", sanoi rouva Dale huoaten.

"Onko pää nyt vähän parempi?"

"Luulen että se on vähän parempi, mutta minä en jaksa puhua enään.
Uskotko, Greeta, että sielujen lääkäri tahtoisi ottaa parantaakseen
sairaan, joka on häntä vastustanut -- pilkannut häntä -- sairaan,
joka kerran on ottanut hänet vastaan ja sitten jättänyt asiansa hänen
vihollistensa haltuun?"

Greeta rypisteli kulmakarvojaan ja näytti hämmentyneeltä.

"Hän ei milloinkaan lähetä pois sitä, joka häntä etsii, vai mitä
luulette, hyvä rouva? Muistan erään raamatunlauseen, jossa sanotaan:
'Terveet eivät tarvitse lääkäriä, vaan sairaat'".

"Siinä on kylläksi, Greeta. Kiitoksia, jätä minut nyt."

Greeta läksi ulos huoneesta siinä mielessä, että hänen emäntänsä sairas
sydän ei vielä ollut saanut apua.

"Ei hän vain ole tehnyt, mitä minä pyysin häntä tekemään", sanoi hän
itsekseen; ja kun hän sinä iltana polvistui rukoukseen vuoteensa
ääreen, hän tavallisiin rukouksiinsa lisäsi vielä: "Ja minä rukoilen
sinua, Jumala, jos se on sinun tahtosi, että osottaisit minun
emännälleni tien Jeesuksen luo, sillä näyttääpä siltä, kuin hän ei
vielä olisi Vapahtajaansa löytänyt!"

Muutamia päiviä myöhemmin Nesbitt kertoi Greetalle, että vierashuone
asetettaisiin kuntoon.

"Rouvan veljenpoika, ainoa sukulainen, joka rouvalla on, palaa kotiin
Intiasta. Hänet on lähetetty kotiin, sillä hän on sairas."

"Luulenpa että pidän sairaista ihmisistä", sanoi Greeta; "niiden
parissa tunnen olevani kotona. Nähkääs, minä olen hoitanut sairasta
tätiäni koko elämäni ajan, ja minä tiedän vähän, miten sairaita
hoidetaan."

"Sinulla ei tule olemaan mitään tekemistä tämän sairaan herran kanssa",
sanoi Nesbitt musertavalla äänellä.

Mutta Greeta ei antanut niin pian masentaa itseänsä. Hän yhä
kiihtyvällä innolla ajatuksissaan seurasi odotettua vierasta, ja
saatuansa kuulla hänen nimensä -- kapteeni d'Arcy -- seisoi hän
ihmettelystä ihan mykkänä.

"Mikä sinun on?" kysyi Lucy hyväntahtoisesti, kun he kolmisin istuivat
kyökissä ja Nesbitt juuri oli maininnut rouva Dalen veljenpojan nimen.

Greeta henkäsi syvään ja laski pois suklaatikupin, jonka hän juuri
aikoi viedä huulilleen.

"Olen uneksinut ja yhä uneksinut ja toivonut saavani paikan, jossa
löytyisi sairas kapteeni -- ja nyt, kun se vihdoinkin on tapahtunut,
niin tuskin tiedän, mitenkä tämän voin käsittää!"

"Sinulla on päässäsi koko joukko tyhmyyksiä, jotka pitäisi nuijittaman
sieltä ulos."

"No, Nesbitt, anna hänen puhua. Minusta on hauska kuunnella häntä",
sanoi Lucy. "Kerro nyt, miksikä sinä niin paljon pidät sairaista
herroista?"

"Siksi", sanoi Greeta vakavasti, "että minä kuulin kerrottavan
eräästä pienestä palvelustytöstä raamatussa, ja hän oli minusta
niin puoleensavetävä. Siinä ei puhuttu paljon hänen muodostaan eikä
vaatteistaan eikä siitä, minkälainen koti hänellä oli, mutta siitä
kerrottiin, mitä hän teki. Ja minä olen aina tuuminut itsekseni, että
jos minä jolloinkin saisin sellaisen paikan kuin hänellä oli, niin
minä koettaisin, enkö voisi tehdä samoin kuin hän. Ja" -- tässä Greeta
alensi äänensä kuiskaukseksi -- "hän palveli erästä rouvaa ja siellä
oli _sairas kapteeni_ talossa."

"No mitä sitten tapahtui?" sanoi Lucy nauraen.

Nesbitt katsoi häneen nuhtelevin silmin, mutta kello soi ja hänen
täytyi lähteä emäntänsä luo.

Greeta tuskin huomasi, että hän lähti. "Sillä sairaalla kapteenilla
oli parantumaton tauti", jatkoi hän juhlallisella äänellä, "ja pieni
palvelustyttö teki hänet terveeksi siten, että hän neuvoi häntä
menemään sen luokse, joka osasi hänet parantaa."

"Luulen kuulleeni tuon kertomuksen", sanoi Lucy välinpitämättömästi.
"Eikö hän ollutkin spitaalitautinen, ja hän lähti kaiketi Elisan luo?"

"Kyllä niin, mutta tyttö hänet lähetti."

"En huomaa mitään viisautta siinä kertomuksessa", vastasi Lucy
haukotellen. "Sinä tulet liian mietiskeleväksi lukiessasi alituisesti
raamattuasi, Greeta."

Greeta ei puhunut enään mitään, mutta hän odotti kiihkoisasti kapteenin
tuloa seuraavana päivänä. Kapteeni astui vaunuistaan palvelijansa,
sotamiehen avulla ja näytti kovin kuihtuneelta. Palvelija, nimeltä
Tom Bennett, oli mieluisa uusi tulokas. Hän oli iloinen ja leikkisä
ja herraansa hyvin kiintynyt ja tiesi koko joukon juttuja kapteenin
urhoudesta ja kestävyydestä. Varsinkin kertomus erään tiikerin
vangitsemisesta innostutti kaikkia kolmea palvelijatarta niin, että he
sitä äännähtämättä kuuntelivat. Greeta oli kovin utelias ja teki monta
kysymystä, jotka huvittivat Tom Bennettiä.

"Herra Bennett, oletteko milloinkaan nähnyt pakanaa taikka jotakuta
lähetyssaarnaajaa?" kysyi tyttö.

"Olenhan toki", vastasi tämä hymyillen. "Jokainen mustahan on pakana,
ja niitä on yllin kyllin siellä, mistä me tulemme."

"Mitä kieltä he puhuvat, englanninkieltäkö?"

"He mongertavat kaikenlaista sekasotkua; hindukieltä tavallisesti,
mutta yleensä on heidän kielensä niin sekotettua, että minä en vain
heitä ymmärrä."

Greeta tuli alakuloiseksi. "Ja te olette nähnyt lähetyssaarnaajan?"

"Olen. Onko hän luulonne mukaan kummitus? Minä en juuri pidä heistä
lukua eikä kapteeni myöskään, niin että meillä ei ollut paljon
tekemistä heidän kanssaan. He ovat jonkunlaisia pappeja, joilla on
kirkkoja ja kouluja aivan kuin meillä täällä Englannissa."

"Mutta", sanoi Greeta vähän epäillen, "löytyy myöskin
naislähetyssaarnaajia Intiassa, minä tiedän, että niitä löytyy."

"Te olette ihan oikeassa, olen nähnyt muutamia. Mutta ne pysyvät
kouluissaan eivätkä muuten ole kapteenin suosiossa eivätkä minunkaan."

Hän nauroi puhuessaan.

Greeta oli vaiti, mutta hän ajatteli sitä enemmän. Sitten tuli päivä,
jolloin hän itse sai tavata kapteeni d'Arcyn.

Nesbitt oli ulkona ja Greeta kantoi teetarjottimen kirjastoon. Rouva
Dale oli poissa asioitansa hoitamassa, ja hänen veljenpoikansa makasi
sohvalla uunin edessä vaippa levitettynä jalkojen peitoksi. Greeta
katseli häntä kunnioituksella ja vavistuksella; mutta ei hänen entisten
emäntäinsä eikä Nesbittin kasvatus voinut estää häntä alkamasta
keskustelua jokaisen kanssa, jonka pariin hän joutui.

"Minä toivon, herrani, että olette nyt parempi", sanoi hän, samalla
kuin hän varovasti asetti tarjottimen pöydälle.

Kapteeni d'Arcy kääntyi ja katsoi häneen väsyneellä ja hämmästyneellä
katseella, joka kuitenkin pian muuttui aivan leikilliseksi.

"Kiitos, minä voin mainiosti", sanoi hän.

"Jos minä voisin tehdä jotakin, joka saattaisi teidät paremmaksi, niin
tekisin sen mielelläni", jatkoi Greeta katsellen häntä huolestuneilla
ja vakavilla silmillä.

"Pelkäänpä, että sinä et kykene siihen", vastasi hän huvitettuna,
"ellet voi antaa minulle uutta sisäpuolta. Intia turmelee miehen
ruoansulatuskyvyn, ja se tekee hänelle monta kepposta."

Greetan siniset silmät oikein säkenöitsivät ihastuksesta.

"Oi herra kapteeni, minä tiedän, kuka voi antaa teille uuden sisustan.
Minä tunnen juuri sen oikean. Saanko sanoa sen teille?"

Vastausta odottamatta hän jatkoi -- "Se on Herra Jeesus. Hän sanoo,
että hän antaa meille uuden sydämmen, jos me rukoilemme sitä häneltä.
Jos hänen luoksensa menette, niin hän laittaa teidän sydämmenne ihan
terveeksi. Hän sen todellakin tekee, sillä minä tunnen paljon ihmisiä,
joiden sydän on parantunut, ja minä olen itse jättänyt sydämmeni
hänelle, ja hän on tehnyt minut terveeksi. Suokaa anteeksi, hyvä herra,
mutta minä soisin niin mielelläni teidän parantuvan, ja näyttää siltä,
kuin teillä olisi juuri oikea kipu. Meidän sisustamme Herra tahtookin
parantaa. Sillä raamattu sanoo: Minä tahdon antaa teille uuden sydämmen
ja uuden hengen."

Hän vaikeni hengittääksensä, ja kapteeni d'Arcy oli niin hämmentynyt,
ettei hän saanut vastatuksi sanaakaan.

Greeta oli sanonut, mitä hänellä oli sanottavaa, ja läksi pois omasta
rohkeudestaan kiihtyneenä ja vapisevana.

"Nyt sen olet tehnyt, Greeta. Olet sanonut, mihin hänen tulee mennä.
Hänen sairas sydämmensä se tekee ruumiinkin kipeäksi -- hänpä sen sanoi
minulle. Oi, minä toivon, että hän menee ja tulee terveeksi."

Mutta kyökissä hän ei sanaakaan puhunut keskustelustaan kapteenin
kanssa. Sen hän piti omana asianansa. Hän oli saanut toivomansa
tilaisuuden ja käyttänyt sitä.

"Nyt olen tuon raamatun tytön kaltainen", sanoi hän iloisesti
itsekseen. "Hän sanoi sairaalle kapteenille, mihin hänen tuli mennä,
ja sen olen minäkin tehnyt, enempää en voi. Mutta mahtaneeko hän mennä
apua etsimään?"

"Alice täti", sanoi kapteeni d'Arcy saman päivän iltapuolella, "sinulla
on merkillinen palvelustyttö talossasi."

"Sinä tarkoitat Greetaa", sanoi rouva Dale hymyillen. "Minä myönnän,
että hän näyttää kummalliselta, mutta hän on hiomaton jalokivi, Harry.
Hän on totinen, uskollinen sielu, joka panee kaiken voimansa siihen
työhön, mikä hänellä on tehtävänä. Hän ei oikeastaan kuulu minun
talonväkeeni; minä olen ottanut hänet ollakseni avuksi muutamille
ystävilleni, jotka ovat kotoaan poissa. Muistatko erästä pastori
Churchhilliä East End'issä? Minä autoin häntä hänen työssään, monta,
monta vuotta sitten."

"Minä muistan aikaisimmista lapsuudenajoistani kaksi pientä tyttöä,
jotka kävivät joskus juomassa teetä luonasi. Joy eli Joyce oli
luullakseni toisen nimi. Hän ja minä lupasimme toisillemme ikuista
ystävyyttä tai jotakin sellaista. Missä he nyt ovat?"

"Isä kuoli joku aika sitten, ja kuten luulen, jätti hän heidät
hyvin niukkoihin varoihin. He ovat ostaneet pienen huvilan maalta,
ja Greeta on heidän palvelustyttönsä. Minä asuin kesällä eräässä
talonpoikaistalossa heidän läheisyydessään ja uudistin silloin
tuttavuutemme. Nykyään he ovat Bournemouthissa, sillä Helena Churchhill
on ollut sairas ja tarvitsi ilmanalan muutosta. He lukitsivat
huvilansa, ja minä lupasin ottaa Greetan huostaani siksi aikaa."

"Onko hän tulemaisillaan pyhimykseksi, vai onko hän yksinkertainen?"
kysyi kapteeni d'Arcy veltolla äänellä.

Hänen tätinsä katsoi häneen terävin katsein.

"Onko hän puhunut kanssasi? Hänen on vaikea pitää kieltänsä aisoissa,
mutta ei hän tarkoita mitään pahaa."

Kapteeni d'Arcy naurahti.

"Hän seisoi tuossa teetarjottimensa ääressä ja saarnasi minulle
lyhyimmän ja suorasukaisimman saarnan, minkä milloinkaan olen kuullut;
mutta se äkkiarvaamaton tapa, jolla hän ryhtyi aineeseensa, oli melkein
hämmästyttävä."

Rouva Dalen kasvoihin ilmaantui vakava sävy.

"Olen pahoillani, että hän vaivasi sinua, Harry; minun täytyy myöntää,
että hänen uutteruutensa välistä käy hienotunteisuuden rajojen
yli. Mutta hänen vaikuttimensa on hyvä, ja hän on vienyt minut
takaisin sellaisten asiain käsittelyyn, jotka jo aikoja sitten olin
välinpitämättömästi jättänyt."

Rouva Dalen täytyi ponnistaa voimansa sanoakseen nämät muutamat sanat.
Hänen veljenpoikansa vihelsi hiljaa.

"Hän on alkuperäinen ja omituinen", sanoi kapteeni. "Älä kiellä häntä
puhumasta, täti. Minua huvittaa nähdä, kuinka hän aikoo lopullisesti
selittää alotetun aineensa."

"En luule, että saat kuulla enempää siitä. Mikäli olen hänestä saanut
selkoa, olen käsittänyt, että hän tarjoo viestinsä ja sitte jättää
asian silleen. Hän varmaan ei aio sinua enään vaivata."




YHDESTOISTA LUKU.

Pieni sankaritar.


Kapteeni d'Arcy ei nähnyt Greetaa muutamaan viikkoon. Hänen terveytensä
vahvistui ja voimansa karttuivat jotenkin pian, ja eräänä päivänä hän
tuli kirjastohuoneeseen, jossa Greeta paraikaa sytytti tulta uuniin.

"Halloo", sanoi kapteeni, "onko sinulla vielä joku saarna minulle
valmiina?"

Greeta nousi pystyyn aivan vakavana.

"Suokaa anteeksi, herra kapteeni, mutta minulla ei ole mitään saarnoja."

"Saarnasithan sinä minulle viime kerralla tavatessamme."

Greetan posket kävivät tulipunaisiksi.

"Hyvä herra, minä en osaa saarnata. En ole koskaan oppinut
mitään; mutta kun tulen täysi-ikäiseksi, silloin toivon pääseväni
lähetystyöhön."

"Sitä en ihmettele. Kumma vain, ettet jo ole matkalla siihen toimeen."

"Enkö ole teidän mielestänne vielä liian nuori?"

"Sinä et ole liian nuori saarnaamaan täällä kotona. Sanoppas minulle,
mitä hyvää luulet lähetyssaarnaajien tekevän pakanamailla? Pakanat ovat
paljon onnellisempia, jos saavat elää rauhassa."

"Mutta hyvä herra, hehän kertovat pakanoille Jeesuksesta! Ne
eivät tiedä, että hän on kuollut heidän puolestaan -- niin sanoi
lähetyssaarnaaja lähetyskokouksessa."

"No miksikä niitten sitten täytyy se tietää?"

Greetan muoto muuttui hyvin vakavaksi.

"Heillä on oikeus saada kuulla se, herra kapteeni. Ja Vapahtaja sanoo,
että heidän pitää se tietämän."

Ei ollut monta, jotka voittivat väittelyssä kapteeni d'Arcyn; hän
vihelsi ja lähti huoneesta.

"Hän ei ole yksinkertainen", mutisi hän.

Greetan keskustelut Tom Bennettin kanssa olivat pitemmät ja vähemmän
tyydyttävät. Bennettin oli tapana hyväntahtoisen leikillisesti
tervehtiä Greetaa aamusin, sanoen jotenkin tähän tapaan: "Hyvää
huomenta, neiti lähetyssaarnaaja. Oletteko ostanut matkalipun Intiaan
vai Afrikaan?" taikka: "Oletteko nähnyt jonkun pakanan tänään, neiti
Greeta? Toivoisin, että voisin hankkia teille jonkun mustan. Ehkä
semmoinen löytyy eläintieteellisessä museossa. Miksi ette mene sinne
kysymään?"

Greetalla ei ollut kylliksi viisautta ollakseen vaiti; hän tarttui
kohta keskusteluun ja kiivastui niin, että Lucynkin täytyi käskeä häntä
tyyntymään.

Vihdoin hän kokemuksesta oppi, että kaikki puheet olivat Tomiin nähden
tuhlattua tavaraa.

"Minä en aio väitellä enään", sanoi hän eräänä päivänä, "sillä te
nauratte kaikkea, herra Bennett. Vahinko, ettette te syntynyt pakanana,
sillä te näytte kovasti pitävän heidän pimeydestään. Mutta minä en
aio ajatuksiani sen vuoksi muuttaa, että te niitä nauratte. Ja jos
minä kerran isoksi tulen, niin minä lähden Intiaan, ja minä kerron
pakanoille, mitä te olette sanonut heistä -- etteivät he tarvitse
raamattuja."

"Eikö mitä, kyllä he pitävät niistä", sanoi pahankurinen Tom, "he
syövät ne suuhunsa ja pyytävät enemmän."

"Ja minä", sanoi Greeta huolimatta hänen sutkahuksistaan, "olisin
mieluummin meidän musta kissamme, jolla ei ole mitään ymmärrystä, kuin
te, joka ymmärrätte mitä sanotaan, mutta vain aina teette pilkkaa
kaikesta. Enkä minä tahdo enään puhua kanssanne. En minä ole suuttunut,
mutta minun tulee teitä sääli, ja minä toivon, että te ette enään puhu
minulle muusta kuin päivän tapahtumista, ja silloin ei meidän tarvitse
kiistellä keskenämme."

Tätä päätöstä hän tarkoin noudatti, ja sitten tuli jälleen rauha
kyökkiin.

Kapteeni d'Arcy oli nyt toipumassa, ja eräänä päivänä hänen
palvelijansa astui kyökkiin hyvin mahtava ilme kasvoissaan.

"Kapteeni ja minä olemme olleet sotilasvirastossa ja kapteeni sai
vastataksensa koko joukon kysymyksiä, jotka koskivat meidän retkeämme
pakanain vuoristossa. Olen jo kertonut teille, että olimme juuri
lähteneet palaamaan, kun majurimme kuoli ja kapteeni sairastui. Herrat
näyttivät olevan hyvin huvitettuja siitä, mitä me teimme siellä
ulkomailla, ja kapteenin tulee nyt kirjoittaa kertomus siitä. Hän on
täynnä intoa ja aikoo varmaan kirjoittaa kaikki nämät seuraavat viikot
-- muistakaa minun sanani ja uskokaa pois!"

Bennettin sanat näkyivät käyvän toteen. Kapteeni d'Arcy vietti päivänsä
kirjastossa, kirjoittaen ja jäljentäen papereitansa sotilasvirastolle.
Hänen tätinsä koetti asettua vastarintaan eräänä iltana hyvää yötä
sanoessaan, kun kapteeni vakuutti, että hänellä vielä oli monen tunnin
työ tehtävänä, ennenkuin hän joutuisi levolle.

"Sinä et milloinkaan saa voimiasi takaisin sillä tavalla, Harry", sanoi
hän.

"Rakas täti, minä olen niin joustava kuin viulun kieli. Mutta minä
luulen, että saan työni tänä iltana valmiiksi."

Kaksi tuntia myöhemmin hän lopetti viimeisen arkkinsa ja viimeisen
sikaarinsa.

"Kas noin", sanoi hän noustessaan kirjoituspöytänsä äärestä ja viskaten
sikaarinpätkänsä paperikoppaan. "Nyt on vihdoinkin kaikki tehty, ja nyt
lähden maata!"

Hän laski kirjoituksensa asiapaperilippaaseensa, jonka hän asetti
hyllylle, ja sitten kuin hän oli sammuttanut kaasun, lähti hän kevein
sydämmin ylös portaita.

Tuli kirjastohuoneen uunissa rupesi jo sammumaan eikä enään levittänyt
loistetta huoneeseen; ja kuitenkin ilmaantui pieni liekki, joka tanssi
ja liehui niin, että se vähitellen valaisi koko huoneen. Se ei tullut
uunista, vaan paperikopasta. Kapteeni d'Arcyn sikaari oli sytyttänyt
muutamia paperinpalasia, ja siinä oli alku suurempaan tulipaloon.
Hitaasti paloi paperikorin sisällys, sitten itse kori, ja sitten syttyi
sen lähellä oleva uudin. Koko talonväki oli syvässä unessa. Ei sattunut
poliisikaan huomaamaan ja hälyyttämään, ja niin pääsi tuli leviämään
hitaasti, mutta varmasti.

Greeta makasi Nesbittin kanssa eräässä ullakkohuoneessa ja heräsi
äkkipäätä äänekkäistä huudoista, joita kadulta kuului. Hän istahti
vuoteelle ja tuuppasi Nesbittiä kylkeen.

"Nesbitt, meidän katumme varrella on tuli irti, kuule kuinka huudetaan."

Nesbitt juoksi ikkunan luo, mutta vetäytyi samassa taapäin
kauhistuneena.

"Se on meidän talomme! Se palaa! Herätä Lucy ja paetkaamme pian!"

Samassa silmänräpäyksessä kuului kapteeni d'Arcyn ääni alakerroksesta,
ja pelästyneet palvelustytöt syöksyivät portaita alas.

Sankka savu tunkeutui ulos kirjastohuoneen ovesta, mutta portaat ja
etehinen olivat tulesta vapaat, ja kaikki pääsivät vahingoittumatta
ulos kadulle. Mutta heidän pukunsa olivat hyvin omituista laatua.
Rouva Dale oli kääriytynyt turkkiinsa, mutta Nesbittillä ja Lucyllä
oli vain ohuet sadetakit yllään, kun sitä vastoin Greeta, joka ensi
sijassa oli ajatellut rakasta sukkaansa, ei ollut ehtinyt siepata
muuta ylleen kuin päällyspeitteensä. Palokuntalaiset olivat jo tulleet
paikalle ja olivat täydessä työssä. Kirjasto sijaitsi kadun puolella,
ja liekit tunkeutuivat ulos ikkunasta. Eräs vastapäätä asuva naapuri
tarjoutui antamaan rouva Dalelle tilapäisen olinpaikan, ja rouva Dale
sanoi, kääntyen veljenpoikansa puoleen, joka näytti olevan aivan poissa
suunniltaan:

"Meidän tulee kiittää Jumalaa siitä, että olemme kaikki pelastuneet."

Kapteeni d'Arcy mutisi selitykseksi levottomuuteensa, että hänen
paperinsa olivat asiakirjalippaassa. "Minä antaisin 300 markkaa, jos
saisin ne pelastetuiksi!"

"Mihinkä ne jätit?"

"Kulmahyllylle kirjakaapin viereen!"

"Pelkäänpä, että ne ovat turmion omat. Se oli ikävä asia sinulle!"

Sitten rouva Dale huusi palvelustyttöjänsä ja lähti vastapäätä olevaan
taloon.

Mutta Greeta ei seurannut mukana, hän oli kuullut kapteenin sanat
tädilleen.

"Greeta", mutisi hän, "sinun pitää mennä ne tuomaan; päätä se."

Ja ihan ääneti hiipi hän palavaan taloon. Eräs palokuntalainen näki
hänet ja kohotti varoitushuudon. Jokaista värisytti, kun kuultiin,
että ihminen oli sisällä rakennuksessa. Muutaman hetken kaikki
seisoivat äänettömässä odotuksessa, toivoen että hän näkyisi jälleen.
Sisäänkäytävä oli täynnä savua, ja ruiskunletku oli lakkaamatta
suunnattu sinnepäin. Eräs palokuntalainen syöksyi sisään ja ylös
portaita, saapuen juuri viimeisessä hetkessä, sillä palavasta,
sauhun täyttämästä kirjastosta hoiperteli ulos pieni olento, joka
ikäänkuin kivi lysähti hänen jalkojensa eteen. Kantaen häntä
sylissään palokuntalainen palasi kansanjoukkoon, joka kajahutti
äänekkäät hurraahuudot -- huudot, jotka saivat rouva Dalen ja hänen
veljenpoikansa akkunan luo, ihmettelemään mitä nyt oli tapahtunut.

Nesbitt tuli juosten sisälle ilmoittamaan heille asiasta.

"Oi hyvä rouvani, Greeta on palanut ihan kuoliaaksi!"

Se oli hämmästyttävä sanoma; mutta kun rouva Dale sai nähdä tuon
mustuneen, tunnottomassa tilassa olevan pienen olennon, pelkäsi hän,
että Nesbittin ilmoitus mahdollisesti oli tosi. Toisessa kädessä Greeta
vielä piteli sukkaansa, ja toisessa hänellä oli kapteeni d'Arcyn
asiapaperilipas.

Nuori kapteeni otti sen häneltä liikutettuna.

"Mikä pieni sankaritar! Hän kuuli varmaan, mitä puhuin tädille, ja meni
suoraa päätä lipasta tuomaan."

Greeta vietiin ajoneuvoissa lähimpään sairaalaan, ja kapteeni d'Arcy
itse saattoi hänet sinne.

Uupuneena mielenliikutuksesta rouva Dale istahti tuolille ja rupesi
itkemään. Nesbitt läheni häntä osottaakseen myötätuntoisuuttaan, josta
kumminkaan ei juuri voinut lohdutusta olla.

"Lucy ja minä olemme aina sanoneet, että hän on vallan luonnottoman
hyvä. Sanotaan, että joka nuorena kuolee, saa kaiken hyvyytensä noin
yhdessä koossa, niin sanoakseni. En ole koskaan tavannut nuorta tyttöä,
joka olisi niin yksinkertainen ja vakava uskossaan, ja me olemme aina
sanoneet, että hän varmaankin kuolee aikaisin. Niin niitten aina
käy, tuollaisten tyttöjen, mutta tämä on niin hirveä loppu meidän
mielestämme. Minä luulen todellakin, ettei hänessä ollut henkeä, kun
hän kannettiin ulos. Hän varmaankin tukehtui, kun hän kaatui, ja se
ehkä olikin armo."

"Uskollinen kuolemaan asti", puhui rouva Dale ikäänkuin itsekseen,
koettaen tyynnyttää mieltänsä. "Oi Greeta, kuinka sinä olet saanut
meidät kaikki häpeämään!"

Muutama tunti myöhemmin oli tuli sammutettu ja väki hajonnut.
Ainoastaan kaksi palokuntalaista ja poliisi jäivät vielä vartioimaan
taloa.

Aikaisin aamun koittaessa palasi kapteeni d'Arcy tätinsä luo.

"Hän elää, täti, mutta palohaavat ovat vaikeat. Pelkäänpä, ettei hän
jaksa toipua."

Sama mielipide oli myöskin hänen hoitajillaan ja lääkäreillä. Monta
vuorokautta hän makasi kuumeessa ja houreissa; mutta eräänä päivänä hän
heräsi horrostilastaan ja rupesi kysymään, missä hän oli.

"Sairashuoneessa", toisti hän heikosti saatuansa vastauksen. "Onko
rouva ottanut toisen tytön minun sijaani? Mikä minua vaivaa?"

"Sinä olet saanut palohaavoja", sanoi hoitajatar ystävällisesti, "mutta
sinä olet nyt parempi. Älä muistele sitä enään."

Greeta liikutteli levottomasti päätään tyynyllä, ja sitten hän nosti
toisen kääreissä olevan kätensä sitä koskettelemaan.

"Pääni tuntuu niin alastomalta; missä ovat hiukseni? Oletteko kerinneet
pääni, niinkuin kuritushuoneen naisille tehdään?"

Pelästynyt katse näkyi hänen silmissään, ja hoitajatar ihmetteli hänen
turhamaisuuttaan.

"Sinun hiuksesi paloivat, ja ne täytyi leikata."

Greeta katsoi häneen nähtävän tyytymättömänä; sitten kyyneleet
rupesivat virtailemaan hänen poskiaan pitkin.

"Kuinka minä nyt saatan kiinnittää myssyni?" nyyhkytti hän. "Olin juuri
saanut ne istumaan niin hyvin päässäni. En voi milloinkaan päästä
takaisin palveluspaikkaani. Jos hiukseni ovat poissa, niin minä en voi
käyttää myssyjä, eikä minun rouvani tahdo tyttöä, jolla ei ole myssyä."

"Kuules nyt", sanoi hoitajatar vakavasti, "jätä nyt myssyt ja
hiuksesi pois ajatuksistasi. Kestää koko pitkän ajan ennenkuin tulet
palvelukseen kykeneväksi, ja ennen sitä -- kuka tietää? -- Ehkä
hiuksesi siksi ovat kasvaneet, ja silloin olet jälleen samanlainen kuin
ennenkin. Juo nyt kupillinen lihalientä ja makaa ääneti."

Greeta pani maata väsyneenä ja alistuneena. Tämä oli ainoa valitus,
joka hänen huuliltaan lähti. Aina sen mukaan kuin hänen voimansa
lisääntyivät, palasi myöskin hänen raitis luontonsa takaisin,
ja hän tuli pian iloisen hymynsä ja omituisen puhelunsa kautta
sairaanhoitajien suosikiksi. Ensimmäisenä lauantaina sen jälkeen kuin
hän oli herännyt tuntoihinsa jälleen, tuli hänelle vieras. Kapteeni
d'Arcy itse astui sairassaliin. Tämä oli suuremmoisin hetki Greetan
elämässä, ja vaikka kivut olivatkin tuskalliset, hohti ilon välähdys
hänen kasvoistaan.

"No Greeta", sanoi kapteeni, "minun mielestäni oli velvollisuuteni
itse tulla sinua kiittämään siitä, mitä minun puolestani olet tehnyt.
Terveytesi edistyy toivoakseni."

"Kyllä; mutta suokaa anteeksi että kysyn, kadotinko sukkani? Olen
maannut sitä ajatellen, mutta olen varma siitä, että se oli kädessäni."

Kapteeni d'Arcy hymyili.

"Oli, minä luulen että se on tätini tallessa. Kyllä se oikein oli sinun
kädessäsi."

"Sitten vielä, suokaa anteeksi kapteeni, mutta pelastuivatko paperinne?"

"Pelastuivat kaikki tyyni. Niiden hukka olisi ollut äärettömän suuri
vahinko minulle; ja minä olen sinulle sydämmestäni kiitollinen."

Hän otti povitaskustaan kolme sadan markan seteliä ja laski ne Greetan
päänalukselle.

Greetan kasvot kävivät tulipunaisiksi.

"Kiitoksia, kapteeni, en minä tahdo mitään rahoja. Oi, ette suinkaan
luullut minun tehneeni sitä rahojen vuoksi?"

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Sen aiheutti pieninkin asia tähän
aikaan.

"En, tietysti en", kiirehti kapteeni d'Arcy vastaamaan. "Mutta
minun täytyy matkustaa pois, Greeta, ja minun teki mieleni antaa
sinulle pieni lahja ennen lähtöäni. Tiedäthän, että minä olin tulen
irtipääsemiseen syypää; ja aivan varmaan oli sekin minun syyni, että
sinä olit kadottamaisillasi henkesi. Sinä teet minulle todellisen ilon,
jos tahdot ottaa nämät vastaan."

Greetan säteilevä hymyily näyttäytyi nyt koko loistossaan.

"Minä kiitän teitä, kapteeni. Kyllä minä ne otan sukkaani varten, se
on ihastuttavan hauskaa. Ja olkaa niin hyvä ja sanokaa, matkustatteko
takaisin Intiaan?"

"En vielä juuri, minä aion käydä tervehtimässä muutamia ystäviä ensin."

"Muistan aina teitä", sanoi Greeta vakavalla äänellä. "Olen aina
halannut tavata teitä, mutta en voinut milloinkaan uskoa, että se
todella tapahtuisi. Ja kapteeni, minä toivon, että sanoin oikeat sanat,
kun ensi kerran näin teidät. Minun oli niin kiire saada ne sanotuksi,
että kentiesi käytin vääriä sanoja."

"Oi ei, sinun saarnasi oli kyllä oikea", sanoi nuori mies, katsellen
häntä tällä kerralla ilman tavallista leikillistä ilmettänsä. "Minä
koetan, Greeta, painaa muistiini jokainoan sanan. En voi koskaan sanoa,
etten tiedä mihin minun tulee mennä, saadakseni uuden sydämmen. En ole
vielä saanut, mutta siitä jo olen varma, että tulisin paremmaksi, jos
sen saisin."

Greeta katsoi häneen hämmästyneenä.

"Se sairas kapteeni, josta raamatussa kerrotaan -- hän, joka niin äkkiä
parantui, hän se sai minut ajattelemaan, että tekin samoin voisitte
parantua. Olen aina toivonut, että minä olisin ollut tuo pieni tyttö;
ja kun sitten todellisuudessa satuin tapaamaan sairaan kapteenin, tulin
niin suunnattoman iloiseksi, että sydämmeni oli pakahtua!"

"Eräs sairas kapteeni raamatussa", sanoi kapteeni d'Arcy katsoen
miettivästi Greetaan. "Kukahan se lienee ollut?"

"Se oli spitaalitautinen kapteeni, ja tyttö oli hänen vaimonsa
kammarineitsyenä, ja hän sanoi, että kapteeni menisi Elisan luo
parantuakseen, ja hän meni, ja hänelle sanottiin, että hän pesisi
itsensä, mutta hän ei tahtonut, mutta sitten hän sentään pesi ja tuli
aivan terveenä kotiin."

"Hauska kertomus! Luuletko minun tarvitsevan pesua?" Taaskin näkyi
leikillinen katse kapteenin silmissä.

"Minä luulen, että teidän sydämmenne sitä tarvitsee. Te sanoitte, että
sisäpuolenne oli hirveän huono, ettekö niin sanonut?"

"Sanoinko? No niin, Greeta; jos jolloinkin seuraan sinun neuvoasi,
annan sinulle siitä tiedon. Laita nyt, että tulet pian terveeksi. Onko
sinulla nyt kaikkea, mitä toivot?"

Greeta hymyili.

"Kiitos, kapteeni, kyllä minulla on kaikkea."

"Se on hyvä; hyvästi."

Hän noikkasi tytölle ja läksi.

Greeta makasi ja piteli käärityillä sormillaan seteleitään. Kun
hoitajatar tuli hänen luokseen, sanoi hän:

"Neiti, en ole aivan varma näöstäni vielä. Kuinka monta penniä nämät
paperit sisältävät?"

Greeta ei tahtonut näyttää tietämättömyyttään setelien arvosta. Hän ei
eläessään ollut seteleitä nähnyt.

"Pennejä!" nauroi sairaanhoitajatar; "markkoja tarkoitat. Siinä sinulla
on kolmesataa markkaa, Greeta. Panenko minä ne sinulle talteen?"

Greeta makasi ääneti pelkästä hämmästyksestä.

"Mutta siinäpä on enemmän kuin koko vuoden palkkani! Oi, mitenkä hän
saattoi antaa minulle niin paljon! Oi, miten sukkani nyt tulee täyteen!"

Hän vaipui ajattelemaan rakasta sukkaansa, ja kun kääreet piti
uudistettaman, sanoi hän itsekseen:

"Muista nyt, Greeta, että ajattelet sukkaasi; se kyllä vaikuttaa, ettet
niin paljon huomaa kipujasi. Ja ajattele sitä hetkeä, jona kulta vierii
ulos ja sinä saat jättää sen lähetyssaarnaajan käsiin!"




KAHDESTOISTA LUKU.

Sairaskäyntejä.


Oli muitakin kuin kapteeni d'Arcy, jotka tulivat Greetaa tervehtimään
sairashuoneeseen. Rouva Dale ja Lucy sekä rouva Creek. Nesbitt selitti,
että sairashuone aina sai hänet vapisemaan kuin haavanlehti, eikä hän
ollut sairashuoneessa käynyt aina siitä asti kuin hänen äitinsä oli
siellä kuollut; mutta Greeta olikin aivan tyytyväinen tervehdykseen.
Hän piti enimmän Lucysta, ja tällä olikin koko joukko uutisia
kerrottavana.

"Niin, me olemme päässeet taloon jälleen takaisin, ja ainoastaan
kirjasto onkin turmeltunut perin pohjin. Sen minä sanon, että vesi
teki enemmän vahinkoa kuin tuli. Jospa näkisit sisäänkäytävän ja
portaat! Kullatut kuvat ja matot ovat ihan turmeltuneet. Tietysti vettä
tarvittiin valkean sammuttamiseen, niin että eihän ole oikeus valittaa,
mutta kyllä tulee maksamaan koko sievän summan, kun tuota kaikkea on
korjattava, paneelit ja seinät ja muut semmoiset. Minä jään yksin
kotiin hoitamaan taloa, sillä rouva Dale lähtee ulkomaille pian, ja hän
ottaa Nesbittin mukaansa."

"Ja mihinkä minä joudun, kun täältä pääsen?"

"Takaisin omille neideillesi, etkö tahdokkin? Mutta minä toivon, että
ehdit meille ennen rouva Dalen lähtöä, jos kiirehdit tulemaan terveeksi
ja reippaaksi jälleen."

Greeta näytti epäilevältä.

"Nahka estää, Lucy. Kestää niin kauan ennenkuin se tulee uudestaan.
Ja minun jalkani ovat niin tuskallisen kipeät. Tuntuu siltä, kuin en
milloinkaan enään voisi niitä taivuttaa."

"Herra Bennett on matkustanut kapteenin kanssa pois, ja hänen
mielestään sinä olet oikein urhea tyttö. Miksi sinä tuon urhotyön teit?
Muutamat paperit eivät ole sen arvoiset, että niiden tähden kannattaisi
polttaa itseänsä kuoliaaksi."

"Minun täytyi se tehdä", vastasi Greeta vakavasti. "Luulenpa, että
tekisin sen huomenna jälleen, Lucy, jos sama asia uudestaan tapahtuisi.
Minun täytyi jotakin tehdä tuon kapteenin hyväksi, ja hän tarvitsi ne
paperinsa niin tärkeästi."

"Sinä olet kummallinen pieni olento! Herra Bennett sanoi, että hän
tietysti pelastaisi pienen lapsen, sillä tunteehan sen, että sillä on
joku arvo, parempi kuin kapteenin papereilla, sanoi hän, sillä ne eivät
ole muuta kuin paperia ja mustetta, eikä niiden tähden kannata uhrata
lihaa ja verta. Ihmiset vain nauravat sitä, sanoi hän, joka sellaisia
tuhmuuksia tekee."

"Minä en paljoakaan välitä siitä, mitä herra Bennett sanoo", vastasi
Greeta, nostaen leukansa pystyyn tavalliseen tapaansa, "hän puhuu niin
rumasti lähetyssaarnaajista ja pakanoista. Minä arvelen, että hänen
tapansa on sellainen ja että hän on sellaisen kasvatuksen saanut, mutta
kaikissa tapauksissa on hirveätä kuunnella häntä. Hän sanoo, että hän
olisi mennyt tuleen pelastaaksensa lapsen, mutta minä tiedän, ettei hän
sitä olisi tehnyt pelastaaksensa pakanaa. Ja pakana on yhtä hyvä kuin
lapsi, Lucy; se on ihan sama asia!"

"En tiedä niistä paljon mitään", tunnusti Lucy, "mutta minä ja Nesbitt
kaipaamme herra Bennettiä. Hän oli niin hauska nuori mies."

Rouva Creek tuli ja itki nähdessään Greetan.

"Mielestäni tuntuu ikäänkuin kuuluisit minulle, rakas lapseni, niin
todellakin, ja minä olin niin ylpeä siitä, että sinä olit saanut oikein
hyvän paikan; ja nyt olet viskattu takaisin jälleen sinne missä ennen
olit. Olen surrut ja surrut, siksi että huomasin minkälainen paha
muija minä olen, sillä Kaikkivaltias pitää huolen omistaan, eikä ole
luultavaa, että hän sinuakaan unhottaa."

"Ei, sen minäkin uskon", sanoi Greeta loistavin silmin; "ja tiedättekös
rouva Creek, minä rukoilen häneltä tuhansia asioita tässä maatessani.
Pelkään, että väsytän häntä kovin, mutta minä rukoilen, että hän
ei kuuntelisi sellaista, mitä hän ei hyväksy, ja minä koetan olla
pyytämättä samaa asiaa kahta kertaa."

Kun Greeta rupesi paranemaan, alkoi hänessä samalla herätä
myötätuntoisuus hänen kärsiviä kumppaneitaan kohtaan.

Lähimmässä vuoteessa makasi nuori nainen, jonka jalka oli poikki. Hän
oli kovin huolissaan kodistaan ja lapsistaan, ja Greeta kuunteli eräänä
päivänä hänen keskusteluaan erään vanhanpuoleisen naisen kanssa, joka
makasi Greetan vuoteen vieressä toisella puolella.

"Pidä lepoa niin kauan kuin saat ja ole iloinen siitä. Kuka lapsiasi
hoitaa?"

"Minun kälyni. Hän tuli Kentistä, ja hän on kelvollinen ja hyvä
ihminen. Mutta minä halajan saada nähdä nuorintani. Hän on ainoastaan
kymmenen kuukauden ikäinen."

"No eihän teillä ole oikeastaan mitään huolehtimisen syytä. Katsokaa
minua. Minä kiitän Jumalaa joka päivä siitä, että putosin portailta
ja nyrjähytin olkapääni. Nähkääs, minä olen lähes neljänkymmenvuotias
ja olen synnyttänyt ja kasvattanut neljätoista lasta ja tehnyt
ankarasti työtä koko elinaikani, pessyt ja puhdistanut muille. En vielä
milloinkaan näinä kaikkina vuosina ole maannut sairaana eikä minua
koskaan niin ole hoivattu kuin nyt täällä. Minä nautin äärettömästi
tästä levosta. Olenhan minä joskus pyhinä käynyt puistoissa, mutta
siinä on sitte aina lapset ympärillä nykimässä, ja täytyy miestäkin
pitää varalla, ettei hän kurkista liian syvälle lasiin. Kaikkina
näinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olen ollut naimisissa, en ole
milloinkaan maannut hiljaa vuoteessa mitään tekemättä. Oi, tämä on
oikein kuin taivaan esimakua!"

Hän laski päänsä jälleen päänalukselle ja huokasi tyytyväisyydestä. --
Greeta katsoi häneen hymyillen.

"Minä ajattelen, että Jumala havaitsi teidän tarvitsevan lepoa, ja sen
vuoksi olette tullut tänne."

"Minä en tarvitse mitään lepoa", vastasi nuori vaimo; "minä tarvitsen
Jackini ja pienokaiseni. Siellä on nyt Martta nuuskimassa kaikkia
laatikoitani ja siivoomassa arkkujani, kuten hän sanoo, ja minä en
sitten löydä mitään, kun kotia palaan."

"Älkää huolehtiko", sanoi Greeta, noikaten hänelle rohkaisevasti.
"Parempi on siivota kuin panna toimeen epäjärjestystä. Kentiesi te
kotiin palatessanne saatte nähdä kotinne koristettuna ja hienoksi
siistittynä tervetuliaisiksenne. Älkää nähkö pahinta kaikessa, vaan
ajatelkaa sitä mikä on parasta ja jättäkää ikävät syrjään. Minä olen
päättänyt aina kuvitella kaikkein parasta. Ja niin teenkin. Minun
oli tapanani uneksia, ennenkuin tulin palvelukseen, että minä kerran
pääsisin palvelemaan oikein hienoja neitosia, ja että asuisin talossa,
jossa oli tauluja ja mattoja, ja että minulla olisi tarpeeksi hiiliä
lämmittämistä varten, -- ja niin on kaikki tapahtunut. Ja jos te
tuumaatte itseksenne ja kuvittelette miten kaikki tulee olemaan,
kun kotiin palaatte, niin se lohduttaa ja hauskuuttaa oloanne
ihmeellisesti. Saanko kuvata teille, miten kaikki käy?"

Odottamatta hänen suostumustansa Greeta alkoi: "Näin se on. Te tulette,
ajatte kotiin ajurin vaunuissa pitkin katuja aivan kuten herttua, ja
teidän naapurinne pistävät päänsä ulos akkunoista ja katsovat, kuka
siellä tulee ajaen niin hienosti, ja sitten teidän miehenne nostaa
teidät hellästi alas vaunuista ja vie teidät sisälle, ja siellä kaikki
pienokaiset tulevat teitä vastaan kasvot puhtaiksi pestyinä, hiukset
sileiksi kammattuina ja parhaat vaatteet yllä, ja Marttakin tulee
hymyillen teitä vastaan, ja huone on niin hienoksi siivottu kuin jos
olisi pyhä, ja siellä on katettuna komea teepöytä, jossa on merirapuja
ja vesinenättiä ja kentiesi myöskin korinttikaakku, ja teidät pannaan
istumaan nojatuoliin, ja kaikki kilvan palvelevat teitä, ja miehenne
sanoo: Kuules vaimoni, me olemme kovin iloisia siitä, että saimme sinut
jälleen! Me emme täydellisesti tunteneet arvoasi ennenkuin nyt, kun
olet ollut meiltä poissa!"

Vaimo parka rupesi itkemään, mutta tunsi kuitenkin mielensä
lohdutetuksi.

"Te esitätte asian juuri niin kuin se on", sanoi hän ihmetellen ja
pyyhkien silmiänsä. "Niin, kyllä on ihanata päästä kotiin jälleen! Minä
koetan sitä ajatella."

Greetalla oli sana sanottavana myöskin lääkäreilleen.

Yksi heistä onnitteli häntä eräänä aamuna siitä, että hän oli
parantumassa.

"Teillä on mainio ruumiinrakennus", sanoi hän. "Olen nähnyt monta,
jotka eivät ole kestäneet lievempiäkään palohaavojen tuottamia kipuja,
vaan ovat siihen menehtyneet."

"Suokaa anteeksi, tohtori, onko menehtyminen samaa kuin kuolema?
Minä en milloinkaan olisi sitä ajatellut, sillä minä aion ruveta
lähetyssaarnaajaksi, kun tulen täysikäiseksi. Minä tiedän, että Jumala
sen tahtoo, ja hän pitää kyllä huolen siitä, etten kuole, ennenkuin
siksi olen tullut."

Tohtori katseli häntä hymyillen.

Greeta jatkoi vakaasti, kiinnittäen silmänsä tohtoriin.

"Minä arvelen, että tunnette suurta pettymystä, tohtori, jos ette saa
ihmisiä paranemaan?"

"Niin, kyllä kaiketi."

"Se mahtaa olla hyvin suuri koettelemus teille. Minun tulee teitä
sääli, kun aamuisin teette kierroksenne sairashuoneissa ja havaitsette,
että lääkkeenne ei ole tehnyt toivottua vaikutusta. Ei suinkaan
Lontoossa ole ainoatakaan lääkäriä, joka olisi varma siitä, että hän
voi sairaat parantaa?"

"Ei, jos sairaus on päässyt liian pitkälle kehittymään tai jos se on
parantumatonta laatua."

"Niin", sanoi Greeta, ja uneksiva katse ilmestyi hänen sinisiin
silmiinsä; "ja minä otaksun, että löytyy sellaisia, jotka huolettomina
jättävät sielunsa sairaiksi, kunnes tauti on päässyt liian pitkälle.
Senpävuoksi juuri minä kiirehtisin pakanain luo."

"Mitä niille sitten teet?"

"Aion ainoastaan kertoa heille, kuka voi heidän sielunsa parantaa.
Tuntuu minusta oikein hirveältä, että muutamien niistä täytyy odottaa
siksi, kunnes pääsen heidän luoksensa."

"Vai niin, sinä aiot tulla saarnaajaksi? Oletko sinä
pelastusarmeijalainen?"

"En, herra tohtori, olen palvelustyttö."

Ja Greeta nosti jälleen leukansa pystyyn. Jos hän olisi ollut
herttuatar, ei hän olisi voinut itsetietoisemmin sitä ilmaista.

"Ja minulla on oikein hyvä palveluspaikka", jatkoi hän, hiukan nyökäten
päätänsä tohtorille, "ja minä olen erittäin halukas pääsemään sinne
takaisin niin pian kuin suinkin."

"No me koetamme saada sinut terveeksi mahdollisimman pian; mutta minä
luulen, että jos olisin sinun sijassasi, niin minä jäisin paikalleni ja
jättäisin pakanat omiin oloihinsa."

"Mutta juuri pakanoitten tähdenhän minä tahdon elää." Sitten hän äkkiä
vaihtoi puheainetta.

"Te lääkärit kai ette milloinkaan itse ole sairaita?"

"Toisinaan mekin olemme", vastasi tohtori nauraen.

"En ole milloinkaan kuullut raamatussa puhuttavan sairaasta tohtorista.
Sairaista kapteeneista ja kuninkaista ja naisista ja tavallisesta
kansasta yleensä, mutta ei kenestäkään lääkäristä, sitä minä en
ainakaan voi muistaa. Mutta minä kuvittelen, tohtori, että teidän
sielunne ovat yhtäläisiä kuin muittenkin ihmisten, ja niitä te ette voi
parantaa; vai voitteko?"

"Me luulemme osaavamme", sanoi tohtori naurahtaen.

"Niin", sanoi Greeta, päätään ravistaen, "mutta ettepä osaa kuitenkaan.
Sitä ei osaa kukaan muu kuin Jeesus Kristus; raamattu sanoo niin. Hän
etsii sieluja, eikä hän anna kenenkään muun sekaantua työhönsä. Minä
välistä ajattelen, että lienee suuremmoista olla lääkärinä, sillä te ja
Herra olette yhteistyössä; hän antaa teille ruumiit parannettavaksi ja
hoitaa itse sielut. Mutta suokaa anteeksi, tohtori, minä totta tosiaan
uskon teidän erehtyvän, jos luulette voivanne itse parantaa sielunne."

"Vai niin", sanoi tohtori, nousten lähtemään, "ehkä minä erehdyn.
Koetan ajatella sitä asiaa."

Greetalla oli iloinen päivä silloin, kun siteet otettiin pois hänen
oikeasta kädestään ja käsivarrestaan. Hän pyysi heti hoitajattarelta
mustetta ja paperia.

"Minulla on niin monta ystävää, neiti hyvä, joille minun täytyy
ilmoittaa, kuinka voin. Ja ne, jotka ovat maalla, haluavat kirjeitä,
sen voin teille vakuuttaa. Oi, kun minä ensin olin lähtenyt Lontoosta,
kysyin joka kerta postimieheltä, eikö hänellä ollut kirjettä minulle,
kysyin siihen asti, että vihdoin sain kirjeen, ja silloin olin sekä
iloinen että ylpeä, uskotteko sen?"

Ensimmäisen kirjeensä hän kirjoitti Ellenille. Se kuului näin:

    "Rakas ystäväni Ellen! Toivon että olet terve. Minä en voi
    sanoa, että olen oikein terve vielä. Olet kai kuullut minusta
    puhuttavan. Minua on kohdannut tapaturma, se johtui siitä, että
    juoksin palavasta huoneesta tuomaan asiakirjalipasta, ja tuli
    tarttui minuun ja minä kaaduin ja vietiin sairashuoneeseen. Tuli
    on jotakin hirvittävää, Ellen, ja ellei minun olisi pitänyt
    elää pakanain tähden, joitten luo minä aion mennä, niin luulen,
    että olisin kuollut siihen paikkaan, johon kaaduin. Mutta nyt
    paranemiseni edistyy, ja minä pidän vuoteestani, ja tohtorit ja
    hoitajat ovat kilttejä, mutta hiukseni ovat leikatut, ja siitä
    olen pahoillani myssyjeni tähden. Minä ajattelen ja ajattelen,
    Ellen, miten minun pitää tehdä, ja minä aion kiinnittää myssyni
    kummilla, jota ostetaan pulloissa. Ja nyt, Ellen, pyydän sinua
    oitis kirjoittamaan minulle, sillä minä tahtoisin kuulla miten
    herra Job jaksaa, ja tervehdi häntä minulta, ja pidä minusta
    uskollisesti kuten ystävä, Ellen, ja minä en milloinkaan tahdo
    muuta ystävää kuin sinut.

    Rouva Banner, joka makaa viereisessä vuoteessa, lähtee huomenna
    kotiin, ja minä ehkä tulevalla viikolla. Minä toivon pääseväni
    takaisin neitieni luo pian. Oletko ollut missään sairashuoneessa,
    Ellen? Se on suuri valkoinen huone täynnä vuoteita ja
    sairaanhoitajia, ja jokaisen vuoteen yläpuolella on seinässä
    kortti, joka kertoo kaikille, kuinka sairas kukin on, ja taulu,
    joka ilmoittaa lämpömäärän, joka menee ylöspäin ja alaspäin,
    kuten sanovat, sillä he tekevät sen lyijykynällä, mutta minä en
    tunne mitään lämpömäärää, en tunne mitään muuta kuin ennenkään.
    Ja tohtorit tulevat ja menevät joka päivä, ja niitä on sadottain.
    Lontoossa on joukottain tohtoreja, kun on sairas; ja ne
    tunkeilevat saadaksensa sairasta nähdä, mutta minä pidän heistä
    ja hymyilen heille enkä puhu mitään. Nyt minun täytyy sanoa
    sinulle hyvästi, Ellen, olen sinun rakas, uskollinen ystäväsi

                                                 Greeta."

    "J.K. Toivon ettet ole unohtanut pakanoita."

Viimeinen, joka tuli tapaamaan Greetaa, ennenkuin hän lähti
sairashuoneesta, oli Joyce.

Se oli iloinen yllätys Greetalle, mutta Joyce ihan hämmästyi, kun hän
näki tytön pienet, läpihohtavat, laihat kasvot.

"Oi Greeta, sinusta tuskin mitään enään on jäljellä! Minulle sanottiin,
että sinä nyt olet parantunut, mutta kyllä vielä pitkä aika kuluu,
ennenkuin jaksat ruveta työtä tekemään."

"Viimeinen emäntäni on matkustanut ulkomaille, neiti, ja hän sanoi,
että minä voisin auttaa Lucya talon hoitamisessa, kunnes te minua
jälleen tarvitsette. Palaatteko jo pian maalle?"

"Ei vielä. Helena neiti ja minä aiomme vielä käydä muutamien tuttavien
luona sitä ennen. Meillä ei ole mitään kiirettä kotiin. Meidän kävi
mielemme niin pahaksi, kun saimme kuulla, mitä sinulle oli tapahtunut,
mutta samalla olimme oikein ylpeät sinusta. Olen ollut vieraana samassa
talossa kuin kapteeni d'Arcy, ja hän kertoi koko tapauksen."

"Tunnetteko minun kapteenini, neiti?" kysyi Greeta innokkaasti. "Hän
tuli tänne minua tervehtimään eräänä päivänä. Hän on siivo herra,
paljon siivompi kuin hänen palvelijansa, herra Bennett."

"Kuinka sinä voit ajatella mitään työtä, sinä pieni raukka?" Joyce
katseli häntä säälivin silmin. "Olen varma siitä, että olet tullut
paljon pienemmäksi entisestä. Et näytä siltä, kuin voisit mihinkään
ryhtyä."

"Oi neiti, minun hiukseni minut sellaiseksi tekevät", selitti Greeta
surullisena. "Kun minä saan myssyni takaisin, tulen isoksi jälleen.
Minä niin odotan sitä aikaa, jolloin saan sen päähäni. Olen mielestäni
aivan pukematon ilman sitä."

Joyce nauroi.

"Minä luulen, että sinun täytyy ensin päästä johonkin toipumuskotiin,
ennenkuin rupeat ajattelemaan myssyjäsi. Minäpä puhun sisareni kanssa
asiasta."

Greeta ei näyttänyt olevan varsin tyytyväinen sellaiseen
tulevaisuussuunnitelmaan. "Suokaa anteeksi, neiti, mutta minä en pidä
tuollaisista kodeista ja sen semmoisista. Olen kuullut, että niissä
on paljon kaikenlaisia sääntöjä, enkä minä voi kärsiä sääntöjä,
ainakaan kun ne ovat kirjoitetut suurilla kirjaimilla. Minä tulen
terveeksi ja voimakkaaksi ja jaksan pian tehdä työtä, kun vain pääsen
täältä pois. Minun on hyvä olla täällä, mutta ruoka on niin ja näin,
sitä on tavallisesti kupeissa. Väliin ajattelen, että makkara tahi
syltynpalanen maistuisi mainion hyvältä."

Sitten hän kysyi Helenaa.

"Onko hän oikein terve jälleen? Olen iloinen, että hän on terve, sillä
se vasta oli hirveätä, kun hän siinä makasi tuperruksissa! Sitä en
milloinkaan voi unhottaa. Ja oi miten iloiseksi tulen, kun jälleen saan
palata kotiin maalle. Minä olen aivan samaa mieltä kuin rouva Creek,
että se kokonaan voittaa Lontoon."

"Onpa hauskaa, että niin ajattelet. Nyt minun täytyy lähteä. Me
kirjoitamme sinulle, kun jälleen palaamme kotiin. Olemme suostuneet
siitä rouva Dalen kanssa. Hyvästi."

Joyce kurkotti kätensä hyvästiksi, ja Greeta puristi sitä
kunnioittavasti.

"Tuntuu minusta kuin olisin hieno neiti, kun minun neitini antavat
minulle kätensä", sanoi hän jäljestäpäin hoitajattarelle.




KOLMASTOISTA LUKU.

Kolehti.


"Lucy, Lucy! Luuletteko, että minä saan lähteä kokoukseen tänä iltana?
Neljä lähetyssaarnaajaa pitää puheita, se on ilmoituksessa, ja sali on
ainoastaan kahden katukulman päässä täältä!"

Greeta tuli aivan hengästyneenä kertomaan uutisiansa kyökkiin,
herättäen Lucyn hänen iltapäiväunestaan.

"Voi sitä tyttöä, minkälaista melua!" huudahti Lucy nyrpeänä. "Tietysti
sinä saat mennä, jos haluat. Minä kyllä lähden muutamien ystävien luo,
mutta tulen aikaisin kotiin."

Kaksi viikkoa oli kulunut siitä kuin Greeta jätti sairashuoneen,
ja ensi viikolla hänen piti palata Sundaleen. Hiukset olivat vielä
hänelle suurena koettelemuksena, ja käsissä ja käsivarsissa näkyi
tulen jättämiä arpia. Mutta hänen hyvä luontonsa näytti olevan
palovakuutettu, ja kun Lucy välistä surkutteli häntä, sanoi hän
rohkeasti:

"En ole milloinkaan ollut kaunotar, enkä minä aio valittaa. Minä pidän
itseni puhtaana ja siistinä enkä huoli muusta."

Nyt hän oli intoa täynnä lähetyskokouksen tähden -- eikä ollut
kummakaan, sillä hän aikoi ottaa sinne mukaansa säästönsä. Hän oli
setelinsä vaihtanut kultaan; sukka oli melkein täynnä hopea- ja
kuparirahoja. Kokous alkoi kello 7, mutta jo kuudelta seisoi Greeta
kokoushuoneen ulkopuolella odottamassa, että ovet avattaisiin.
Säteilevä ilme kasvoissaan hän asettui salin penkille istumaan,
uskollisesti pidellen kallista sukkaansa päällysnuttunsa alla, jotta ei
mikään pahansuopa ihminen sitä näkisi ja tempaisi hänen kädestään.

Oli paljon väkeä kokouksessa, sillä se oli vuosikokous, ja puhujien
joukosta Greeta tunsi muutamia pappeja. Ensimmäisistä puhujista
ei hänellä ollut mitään iloa, sillä hän ei ymmärtänyt heidän
selostuksiansa ja tiedonantojansa; mutta kun lähetyssaarnaajat
rupesivat puhumaan, silloin Greeta todella innokkaasti seurasi
esitystä. Hän kuunteli tarkkaavasti joka sanaa. Jos kertomukset
huvittivat kuulijoita, nauroi Greetakin sydämmensä pohjasta, jos taas
jotakin surullista kerrottiin, täyttyivät hänen silmänsä suurista,
raskaista kyynelistä.

Kun vihdoin laulettiin virsi ja kolehtia ruvettiin kantamaan, silloin
hänen ilomaljansa oli täynnä.

Hämmästykseksi ja tyytymättömyydeksi sille ujolle nuorelle miehelle,
joka kolehtilautasta kantoi, otti Greeta hitaasti ja varovasti esiin
nuttunsa alta mustan sukkansa ja laski sen rahojen päälle.

"Se on minun sukkani, nuori mies", sanoi hän kiireesti, mutta niin
ääneensä, että lähellä olevat selvästi kuulivat hänen sanansa. "Ottakaa
se mukaanne, mutta älkää hukatko sitä, sillä se on hyvin raskas!"

Nuori mies seisoi hetkisen epäilevänä; mutta Greetan uhkaava muoto ja
varoittavat kuiskeet saivat hänet pakenemaan tytön luota niin pian kuin
suinkin.

"Te ette saa sitä koskea, nuori mies! Se on annettava
lähetyssaarnaajille, että he vievät sen pakanoille. Se on minun
sukkani, sanon minä! Te ette saa pistää sormianne siihen, sillä se on
minun sukkani, ja minä pidän teitä silmällä!"

Hänen silmänsä todellakin seurasivat nuorta miestä ympäri koko salin;
mutta sitten vietiin kolehti erääseen sivuhuoneeseen. Kun Greeta vielä
oli viipynyt muutaman hetken sen jälkeen kuin kokous oli lopussa,
läheni hän vihdoin hitaasti ovea.

"Mitä sinä odotat?" kysyi hän itseltään melkein suuttuneena. "Sinä olet
antanut sukkasi ja sillä hyvä. Tahtoisitko että kaikki tulisivat sinua
kiittämään? Sinä olet oikea tyhmyri, se sinä olet."

Hän seisoi oven kynnyksellä, kun käsi laskeutui hänen olalleen. Hän
katsahti ylös ja näki huonosti puetun naisen seisovan vieressään.

"Minä istuin takananne ja näin teidän laskevan sukkanne lautaselle",
sanoi hän ystävällisesti. "Onko teillä mitään sitä vastaan, että kysyn
mitä siinä oli?"

"Minun säästöjäni", sanoi Greeta vähän ujosti. "Minä olen jo kauan,
nähkääs, halunnut päästä tällaiseen kokoukseen ja sillä välin olen
säästänyt sitä varten."

"Kuinkahan paljon te olette säästänyt?"

"Olen saanut pari kertaa lahjan, nähkääs, yksi oli oikein suuri --
koko 300 markkaa -- se vaikuttaa sen, että summaa karttui niin paljon;
mutta minun neitini tahtoivat, että minä ostaisin vähän vaatteita, ja
senvuoksi en ole itse voinut säästää kuin 75 markkaa ja 68 penniä."

"Kuinka suuri palkka teillä on?"

"Minä saan 140 markkaa tänä vuonna."

Rouva lähti. Hänellä itsellänsä oli 14,400 markan tulot, ja hän oli
antanut 15 markkaa. Rahat olivat hänen jumalansa, hän ei tahtonut
niitä käyttää edes itseänsä varten. Häntä oli kehoitettu menemään
veljenpoikaansa kuulemaan, joka oli lähetyssaarnaaja -- ja hän oli
melkein katunut, että oli antanut hetken tunteen vaikuttaa itseensä
niin, että antoi 15 markkaa, kun 50 pennissäkin olisi ollut hänen
mielestään tarpeeksi. Mutta Greetan riemu ja tyytyväisyys, kun hän oli
antanut sukkansa, oli liikuttanut häntä. Hän häpesi, kun hän vertaili
molempia lahjoja ja molempien lahjojen antajien tuloja toisiinsa.
Tultuansa kotiinsa hän lähetti nimettömän rahaosotuksen, jolla
lähetysseura sai nostaa 2000 markkaa, eikä kukaan tietänyt, että pieni
palvelustyttö oli tähän antanut aihetta.

Greeta pysähytettiin vielä kerran, ja tällä kertaa eräs pappi häntä
puhutteli.

"Oletko sinä se pieni tyttö, joka antoi 375 markkaa sukassa
lähetykselle?"

Greeta oikein hohti tyytyväisyydestä.

"Kyllä, hyvä herrani, mutta siinä oli vielä enemmän -- 375 markkaa ja
68 penniä. Toivon että se nuori mies ei mitään pudottanut. Hän näytti
niin pelästyneeltä."

"Onko sukalla mitään historiaa?" kysyi pappi hymyillen.

Greeta tuijotti häneen ja vastasi vähän ylenkatseellisesti:

"Mitä vielä. Ei sukalla ole mitään historiaa. Sitä on ainoastaan
kuninkailla ja kuningattarilla, sellaisilla joista minä luin koulussa."

"Mutta mistä sinä olet saanut niin paljon rahaa?"

"Osan olen saanut lahjaksi sairaalta kapteenilta ja loput olen itse
säästänyt."

"Kuinka kauan sinä olet harrastanut lähetystyötä?"

"Oi, hyvin kauan, aina siitä asti kuin vuosi takaperin olin eräässä
lähetyskokouksessa. Minä aion itse tulla lähetyssaarnaajaksi kerran,
mutta --" tässä hän sai pelästyneen ilmeen kasvoihinsa -- "mutta ei
suinkaan minun milloinkaan tarvitse astua lavalle puhumaan, kuten nämät
täällä tekevät; täytyykö minun?"

"Sinun tulee tehdä paljon vaikeampaakin, jos tulet
lähetyssaarnaajaksi", sanoi pappi hymyillen. "Miksi tahdot tulla
lähetyssaarnaajaksi?"

"Pakanain tähden, hyvä herra, kun ne eivät tiedä mitään, ja
lähetyssaarnaajat sanovat, etteivät joudu käymään kaikkien luona."

"Ei, me emme voi sitä tehdä", sanoi pappi alakuloisena.

"Sanokaapas minulle, herrani, oletteko ollut pakanain parissa?"

"Olen ollut Intiassa viisitoista vuotta."

"Oohoo!" Greetan ääni ilmaisi sekä pelkoa että ihastusta. "Mutta ette
ollut puhujana siellä toisten joukossa."

"En, minä kuuntelin niitä, jotka olivat uudempia ja nuorempia kuin
minä, ja mielestäni oli hyvä kuunnella heitä."

"Oi herra pastori", sanoi Greeta loistavin silmin ja punastuvin poskin,
"en ole milloinkaan nähnyt pakanaa, mutta lähetyssaarnaaja on melkein
yhtä hyvä; tahtoisitteko antaa minulle kättä?"

"Aivan mielelläni."

Greeta tunsi itsensä niin onnelliseksi, kuin jos hän olisi kätellyt
kuningatarta.

"Paljon kiitoksia, herra pastori; ja olkaa hyvä ja sanokaa, onko
missään pakanoita, jotka puhuvat englanninkieltä siellä, mihin minun
täytyy mennä, sillä minä en ole kasvatettu puhumaan ranskaa ja
sellaista."

"Minun mielestäni sinä saisit tyytyä puhumaan pakanoille täällä
kotimaassa. Niitä on yllin kyllin, tyttöseni. Ehkäpä Jumala näyttää,
että parhaiten voit häntä palvella täällä. Ja jos sinä lähetät säästösi
muitten avuksi, jotka pakanamaihin lähtevät, niin sinä otat osaa
suureen evankeliumin levitystyöhön kaikessa maailmassa."

Greeta painoi alas päänsä.

"Olen päättänyt mennä pakanamaille ja minä toivon, että saan mukaani
erään ystävän, jonka nimi on Ellen. Mutta jos Jumala ei pidä minua
sopivana, niin hän sen kyllä ilmoittaa tavalla tai toisella."

Ja sitten Greeta lähti hymyilevin kasvoin, mutta surullisin sydämmin.

"Sukkaan kokoominen on hyvä apu", mutisi hän, "mutta siinä ei ole
puoleksikaan sitä, mitä minä haluan tehdä, sillä minä tahdon tehdä niin
paljon kuin voin enkä niin vähän kuin mahdollista."

Hän oli tavattoman äänetön, tullessaan kotiin Lucyn luo, ja kun hän
pani maata, vieri hänen silmistään muutamia kyyneleitä.

"Sinusta tuntuu tyhjältä, Greeta", mutisi hän nyyhkytystensä kesken.
"Tiedän minä syynkin, sinä kaipaat sukkaasi -- tuntuu siltä, kuin
olisi täällä käynyt kuolema huoneessa, -- mutta tuo on vain tuhmuutta!
Ajattele sinä, mihinkä se on mennyt ja mitä kaikkea sinun rahasi saavat
aikaan. Ja jos sinusta tuntuu tyhjältä ilman sukkaa, niin ota toinen ja
rupea sitä täyttämään huomenna!"

Tämän päätöksen tehtyään hän lohdutettuna vaipui unen helmoihin.

       *       *       *       *       *

Neljä vuotta sen jälkeen kuin Greeta oli palannut Lontoosta Ivyn
huvilaan, näemme hänen eräänä kauniina iltapäivänä seisovan puutarhassa
omenapuun suojassa kuunnellen kirkonkellojen juhlallista ääntä.

Albert Edvard istuu takajaloillaan ja katselee tarkkaavasti tyttöä.
Mutta siinä on myöskin voimakas, nuori mies, jonka silmät ovat häneen
kiinnitetyt, eikä hän ole pakotettu äänettömänä tyttöä katselemaan,
sillä hänellä on kieli, millä voi puhua.

"Greeta"!

Greeta hätkähti ja punastui samassa niin, että tuli melkein kauniiksi.

"Noh, Bill, miksi minua seuraat? Minä näin sinut kirkossa vähän aikaa
sitten, ja siinähän on kyllin yhdeksi päiväksi."

"Isä on lähettänyt minut", sanoi hän vähän ujosti. "Hän haluaisi kuulla
jotakin häistä."

"Voithan sinä kertoa hänelle niistä", sanoi Greeta katsellen puussa
nuokkuvia valkoisia ja punaisia omenankukkia. "Sinä tiedät, miltä Joyce
neiti näytti, eikä löydy koko maailmassa toista kapteenia, joka voisi
kapteeni d'Arcyn voittaa. Nyt minun täytyy lähteä sisälle ilostuttamaan
Helena neitiä. Hän on mennyt huoneeseensa itkeäkseen tarpeeksi. Minä
tulin tänne, kun vaunut vierivät pois, vieden heidät mukanaan."

"Mitä sinä ajattelit?"

"Minä ajattelin sitä, miten he molemmat puristivat minun käsiäni",
vastasi Greeta, ja innostunut hymyily päilyi hänen huulillaan.
"Olenko kertonut sinulle, että he pyysivät minua mukaansa Intiaan?
Minä kuvittelin ennen, että menisin sinne lähetyssaarnaajana, kun
täysikasvuiseksi tulisin, ja nyt näytti siltä, kuin Jumala olisi
antanut minulle tilaisuuden; mutta olen saanut oppia toista, ja
koska Helena neiti nyt on kovin luuvalon vaivaama, en aio häntä
jättää. Hän ja minä keskustelimme paljon täällä eräänä päivänä. On
muutamia, joitten on sallittu puhua ihmisille täällä kotona, ja
toisia, joitten tulee lähteä ulkomaille, ja kunhan me vaan puhumme
toisillemme Jeesuksesta ja voimme tarjota auttavaa kättä, teemme
Jumalalle otollista työtä, missä olemmekin. Minä olen vain taitamaton,
sivistymätön tyttö, mutta minä rupean käsittämään, etten ole niin
taitava kuin ennen luulin olevani. Ja Vapahtajamme on sanonut:
'Seuratkaa minua ja minä teen teistä ihmiskalastajia'; ja jos Joyce
neiti ja hänen kapteeninsa seuraavat häntä Intiaan, niin minä
voin seurata häntä täällä Sundalessa. En tahdo milloinkaan lakata
ajattelemasta pakanoita, Bill. He ovat, niin sanoakseni, kapaloidut
minun sydämmeni ympäri, ja minä tahdon yhä edelleenkin koota heille ja
rukoilla heidän puolestaan. Mutta minä koetan tehdä velvollisuuteni
neitiäni kohtaan ja olla uskollinen pienessä --"

Bill kuunteli häntä ääneti näin pitkälle, mutta nyt hän kurkotti
kätensä Greetalle.

"Tule, Greeta", sanoi hän, tarkoittavasti silmää iskien; "tule ja tee
velvollisuutesi minua kohtaan. Olen sinua odottanut koko tämän vuoden,
ja isä kaipaa sinua niin hirveästi!"

Greeta pudisti päätään, mutta hänen silmiinsä tuli uusi loiste.

"Sinun täytyy odottaa vielä vähän kauvemmin, Bill. Minun neitini on
sanonut, että hän tulevana vuonna muuttaa erään sukulaisen luo, ja
silloin minä olen vapaa."

"Lupaatko varmasti, Greeta, että tulevana vuonna tulet? Nuo hääkellot
soivat minun päässäni ja sydämmessäni tänään."

"Jos sinä ja minä koetamme tehdä Jumalalle otollista työtä yhdessä,
Bill, niin tahdon tulla luoksesi silloin."

Greeta puhui kuiskaavalla äänellä, mutta Bill veti hänet luokseen.

"Tyttöni, sinä olet osottanut isälle ja minulle tien taivaaseen, eikä
ole luultavaa, että minä tahtoisin tehdä sitä, mikä sotii Herran tahtoa
vastaan."

Greetan silmät täyttyivät kyynelistä.

"Oi Bill, mitä luulet kapteeni d'Arcyn sanoneen minulle tänään, kun
hän puristi kättäni? Hän katsoi minuun ja sanoi: 'Hyvästi, Greeta.
Minä saan sinua kiittää paljosta hyvästä, mutta parhaan päivätyön teit
silloin, kun annoit minulle tuon sanoman, ensikerran kuin kohtasimme
toisemme. Sinä sanoit sairaalle kapteenille, mihin hänen tuli mennä
tullaksensa terveeksi, ja vaikka kesti kaksitoista kuukautta, ennenkuin
hän lopullisesti teki päätöksensä, niin hän kuitenkin vihdoin sen teki
ja saa nyt kokonaan kiittää sinua siitä, että hän on parantunut.' Nämät
ovat hänen omat sanansa, ja minä itken, kun noita sanoja muistan, sillä
ne tekevät minut niin äärettömän onnelliseksi. Minä rukoilin Jumalaa,
ennenkuin palvelukseen menin, että saisin auttaa sairasta kapteenia, ja
tällä tavalla hän on vastannut rukoukseeni!"





*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI PALVELUSTYTTÖ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.