E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

RAKKAUS ON NOPEAMPI PIIROISEN PÄSSIÄKIN

Kertomus Korpivaaran Tutjunpohjaan tulleesta miljoonaperinnöstä

Kirj.

TIITUS [Ilmari Kivinen]

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1920.

I

Jyrki Mutasen talo on siellä Hukansalon perukoilla, niin että sinne tulee Korpivaaran Tutjunpohjastakin kymmenisen virstaa. Poliisikonstaapeli Tuomas Kontkanen oli harmistunut, kun täytyi nimismiehen käskystä lähteä jumppaisemaan semmoista matkaa ja aivan tyhjää emätöntä hamuilemaan, niinkuin nyt sitä Heikki Piiparista, sitä hieroja Piipariskan poikaa, joka oli ollut laivamiehenä "Mainingissa" ja sitten ruvennut viinankauppiaaksi, mutta täytyi sitä näön vuoksi lähteä, vaikka arvasihan sen etukäteen, että siinäkö ne nyt olisivat Heikki Piipariset niin otettavissa kuin rukkaset naulasta.

Eikäpähän siitä ollut, tästä nimittäin Heikki Piiparisesta, mitään kuulunutkaan. Kaiketi se oli lähtenyt kaupunkiin viinamatkoilleen. Siellähän ne maksavat enemmän limonaatipullollisesta, jos se on hyvästi puhdistettua.

Tuomas Kontkanen jatkoi matkaa Jyrki Mutasen taloon asti, mutta siinä hän päätti kääntyä takaisin. Saapihan sille nimismiehelle sanoa käyneensä Rumpsun kulmalla asti, jos se sitä kysyy. Ei siellä Rumpsussa kuitenkaan ole sen paremmat näkemiset kuin tähänkään asti, etenkin kun kuuluu Lassi Kettunenkin siirtäneen sen viinatehtaansa Sarkkisenlammin taakse.

Jyrki Mutasen tuvassa oli talon koko miesväki koolla alusvaatteisillaan, istuen miettiväisinä mikä missäkin, ukko-Jyrki itse sekä pojat Iivo, Otukka ja Petukka. Ne olivat tietysti odottamassa saunaan käskyä, koska näkyi sauna lämmitetyn.

— Päiviä, sanoi poliisi.

— Päiviä, vastasi ukko-Jyrki kotvasen kuluttua, ja Iivo, Otukka ja
Petukka vastasivat puolestaan kukin aikanansa.

Poliisi istuutui ovenpuolimmaisen ikkunan poskeen ja oikaisi lapikkaanvarsiaan. Silloin hän huomasi jaloistaan irronneen suuren savikokkareen, työnsi sen siisteyden nimessä kengänkannalla penkin alle ja arveli:

— Mistähän sitä tällä Hukansalon tiellä aina niin jumalattomasti tuota rapaa riittänee, vaikka ei ole satanut pitkään aikaan?

— Näkyyhän siinä sitä riittävän, myönsi Jyrki Mutanen.

— Riittää sitä, murahtivat Iivo ja Otukka kumpikin vuorostaan, ja
Petukkakin sanoi:

— Riittääpä vainenkin.

Keskustelu ei tahtonut ottaa lähteäkseen oikein rentonaan. Talon miehet vastailivat yksikantaan ja tuntuivat olevan jollain tavoin kuin varuillaan. Poliisin saapuminen näin äkiksestään tänne salolle vähän epäilytti, vaikka ei pelkoon mitään varsinaista aihettakaan ollut, nyt kun se Lassi Kettunenkin oli hävinnyt näiltä mailta.

Puheltiin siinä vähin vuodentulosta. Se oli ollut keskulainen, mutta mitä ohriin tuli, niin huomautti ukko-Jyrki:

— Kehnostako lie vain tullut otriin ruostetta.

— Vai ruostetta.

— Ruostetta.

Iivo selitteli asiaa:

— Puidessa näet jyvä lentää ruumenien mukana, ja kun tarkastelee sitä sisältä, niin se on sydämetön… ihan musta.

— Kato kehvetti! ihmetteli poliisi Kontkanen. — Ei sitä tuolla Tutjunpohjan puolessa ollut otrassa mitään vikaa, enempää kuin muissakaan eloissa.

Mutta Otukkakin todisti:

— Musta ja sydämetön on piru sisästä… näet se otranjyvä… ja ruumenien mukana se lentää.

— Lentääpä vainenkin, vastasi Petukka, nuorin Mutasen pojista.

Poliisi muisti nyt Mustankankaan Sorjoselta kuulemansa asian ja kysyi:

— Onkohan täällä päin eilen illalla missä palettu, kun mainitsi se
Mustankankaan Sorjonen, että oli näkynyt tulipalon kajastus täältä
Hukansalolta päin?

Mutaset ymmärsivät nyt, että se olikin poliisi sen tulipalon johdosta liikkeellä, ja ukko-Jyrki ilmoitti:

— Ka sehän se palahti sen Asko Lappalaisen perikunnan mökki siellä
Rumpsussa… oltiin siellä meiltäkin.

— Mikähän tuon poltti?

— Hukkuset lapset vain olivat kotona, niin oli se vähämielinen poika puhaltanut hellasta tulen päreeseen ja sitten sätkännyt uunilla oleviin pellaviin… siitä oli sitten tuli levinnyt tupakkaorsiin, niin että pian oli koko mökki tulessa.

— Ja se paloi pohjiaan myöten?

— Urkon… ei jäänyt kuin se saunanröttelö, joka on siellä notkossa.

— Joo, sauna jäi, vakuutti Otukka, ja Petukka sanoi:

— Jäipä vainenkin.

Piika Riitta, joka pistäytyi ovipielessä ottamassa sen vasikkojen sangon, kertoi:

— Ei olisi älyttykään, mutta se Tutjunpohjan Piiroisen Annastiina huusi, että tulkaa sukkelaan Lappalaisen mökille, siellä paletaan.

— Joo, Annastiina sen ensiksi älysi, myönsi Iivo Mutanen, ja veli
Otukka todisti samaa, veli Petukan vahvistaessa loukostaan:

— Älysipä vainenkin.

— Mitenkäs se Annastiina oli sinne joutunut? hoksasi poliisi kysyä.

Miehet eivät jostakin syystä olleet kuulevinaan kysymystä, mutta piika-Riitta ilmoitti ulosmennessään:

— Se oli piian kanssa hakemassa lampaita täältä salolta.

— Vai jo se Simo Piiroinenkin on käskenyt hakea lampaat pihaan, sanoi poliisi. Sitten hän kysyi:

— Saikohan tuo sen mustankirjavan pässinkin kiinni, vai jäikö se metsään niinkuin viime syksynäkin?

Ukko-Jyrki oli lähtenyt ajamaan sikaa porstuasta. Iivo vastasi talon puolesta:

— Jääneen kuuluu se pässi taas saamatta.

— Vai jäi se taaskin. Tapattaisin minä Simo Piiroisena koko peuran.

— Olisi se jäänyt talveksi metsään viime vuonnakin, jollen minä olisi sitä Petukan kanssa kiinni ottanut, kertoi Otukka.

Petukka selitti aikamiehen äänellä:

— Se jää semmoinen pässi akkaväeltä aina kiinnisaamatta… ja se ryöstäytyy akkaväeltä irti, jos saisivatkin kiinni. Puskea tärähdyttää takapuoliin ja pääsee silloin irti. Vaan mies kun oikein täyttä väkeä puhaltaa perässä eikä anna petolaiselle hengenvetoaikaa, niin jo pitää antautua… perhanan.

— Antautua sen pitää miehelle, myönsi poliisi.

Ja ajatellen, minkälainen työpaikka sillä Annastiina-raiskalla on mahtanut olla siitä pässistä, kysyi hän:

— Eikös se pyytänyt täältä Mutasesta miestä avuksi, jotta olisi saanut sen pässin kiinni… Annastiina?

Mutasen pojat katsoa muljauttivat toisiinsa. Sitten Otukka tunnusti:

— Lähettihän se piian pyytämään, mutta ei meiltä joudettu.

Petukka miehevästi rähähti:

— Ja kehnopa häntä lekkaskoon joka syksy mieron pässien hännässä!
Tulkoon Simo Piiroinen itse lekkasemaan, tai lähettäköön vaikka rengin.

Iivo oli ottanut piippunsa naulassa riippuvien housujensa taskusta ja alkoi rassailla sitä. Puolustaakseen talonväen menettelyä selitti hän:

— Nämä kun olivat olleet ahdosta puimassa, niin olivat väsyksissä, Otukka ja Petukka… minä olisin muuten lähtenyt, mutta kun oli tuo lapikas hiertänyt kantapäätä, niin ei kärsinyt juosta, ja ukko-Jyrki taas on liian vanha juoksemaan pässiä kiinni.

— Onhan se jo liian vanha pässin kanssa kilpasille, ukko-Jyrki, myönsi poliisi Kontkanenkin.

Sitten hän herkesi vähän leikkisäksi, iski silmää Iivo Mutaselle ja sanoi:

— Vaikka eipä se olisi tainnut huoliakaan ukko-Jyristä juoksemaan, Annastiina. — Tätähän se tietysti Iivoa lähetti hakemaankin, mutta kova lykky kun oli tältä kantapään hiertänyt.

Iivoa tämä leikki oikeastaan kyllä miellytti. Mutta kun hän ei tahtonut sitä näyttää ja kun hän sitäpaitsi, tiesi poliisinkin hienostelleen Annastiinaa, niin torjui hän Tuomas Kontkasen puheen:

— Mitäpäs se minusta, Annastiina. Tämän poliisin kanssahan se oli ollut laskiaistakin ajamassa siellä Kiiessalon Surakan tansseissa… ja juttuavathan ne muutakin.

— Juttuavat ne… tiesi myöskin Otukka, ja Petukka vahvisti asian päätökseen:

— Juttuavatpa vainenkin.

Erinäisistä syistä ei poliisista ollut mieleen, että Annastiina Piiroisen ja hänen nimensä vedettiin toistensa yhteyteen… varsinkaan nyt enää, kun poliisi oli suorastaan kartellut Annastiinaa. Melkein jyrkästi hän vakuutti:

— Tyhjää puhuvat, jos puhunevatkaan. Ei ole nähtykään toisiamme, Annastiina Piiroinen ja minä, kuin milloin lie ennen juhannusta sattumalta kirkolla… eikä ole meillä toisissamme mitään näkemistäkään. Vaan jos jotkut akanpahukset joskus ovat luulleet saavansa jostain päästä kiinni, niin siitä kun ei tule loppua nyhtämälläkään…

Vaiettiin hieman noloina. Mutasen pojat nojailivat kyynäspäillä polviinsa ja syljeskelivät paljaitten jalkojensa väliin, ajatellen, että mitähän se tuo Kontkanen niin älähti joutavasta leikistä?

Tuomas Kontkanenkin huomasi tuohahtaneensa aiheettomasti ja alkoi parannella asiaa. Suutaan vähän nauruun vetäen päästi hän taas puheen leikinkantaan:

— Vaikka mikäpäs siinä, jos olisin paikalle sattunut… olisin minä toki juossut pässin kiinni Annastiinalle. Hyvä ihminenhän se on Annastiinakin.

— Ka, hyvä, sanoi Iivo Mutanen.

— Eihän siinä erikoisempia virheitä… todisti Otukka Mutanen.

Ja Petukka Mutanen, miehekästä rintaääntä tavoitellen, harvakseltaan jurahdutti:

— Ei ole huohmattu virheitä… erityisempiä.

— Vaikka onkin ukko Piiroinen vähän semmoinen huono saarnamies, lausui
Iivo vähäisen vaitiolon jälkeen.

Siihen ei oikeastaan ollut mitään vastaanväittämistä. Otukka hieroi vasemmalla jalkapohjalla oikeata säärtään ja myönsi:

— Onhan se — tämä Simo Piiroinen — enemmän semmoinen ruokalepomies.

Tuomas Kontkanenkaan ei tahtonut kiistää yleisesti tunnettua tosiasiaa ja sanoi siis:

— Niin vain.

— Niin vainenkin, kuului Petukan jurahdus hämärtyvästä tuvannurkasta.

Mustunut seinäkello Otukan pään yläpuolella alkoi uhista ja löi sitten viisi kertaa särkyneellä äänellä.

— Vai polttivat ne penskat sen Lappalaisen perikunnan mökin, sanoi poliisi.

— Polttivat.

— Eihän se tietysti ollut missään vakuutuksissa?

— Vieläpä se missä! kielsi Iivo Mutanen.

— No jo tuli vakainen vahinko.

— Tuli… kokonainen sarkapakkakin kuuluu palaneen.

— Sekö Pekka Turuselta ostettu?

— Se.

— Katohhan!

Mutta Tuomas Kontkanen oli huomannut, että kello jo on viisi.

Hän nousi lähteäkseen ja arveli:

— Pitää tästä lähteä kävellä kankuttamaan, niin että ennättää tästä vaikka tuonne Mustankankaan Ratilaiseen yöksi.

Mutasen veljekset katsoa muljauttivat merkitsevästi toisiinsa.

— Ennättäähän tästä vielä… päivännäöllä, myönsi Otukka.

Painaessaan lakin päähänsä tiedusteli poliisi:

— Ei ole tainnut näkyä sitä Heikki Piiparista näillä mailla?

— Ei ole tainnut näkyä, arveli Iivo kaikkien puolesta.

Poliisin mentyä katsoa irvottivat Mutasen pojat toisiinsa merkitsevästi alta kulmien.

— Sitäpäs se tuo poliisi Kontkanen sitä Mustankankaan Ratilaisen
Iitaa…

— Ka mitäs sitten.

— Sitäpä vainenkin.

II

Siellä Pötkänlahden kestikievarin tupapuolen penkillä makaili pari kulkevaista.

Toinen kyllä oli tunnettu mies, sen hieroja Piipariskan poika Heikki Piiparinen sieltä Korpivaaran Tutjunpohjan puolesta, sama, joka oli ollut ennen laivamiehenä siinä "Maininki"-laivassa, mutta toinen mikä lienee ollut maankiertäjä. Ei se ollut ainakaan täältä puolen kotoisin. Näytti vähän rosmonsekaiseltakin. Se oli niin mustapäinenkin, että eikö liene ollut mustilaisen sukumannia.

Oli myöhäinen syksy-yö.

Pöydän kulmalla ikkunan edessä paloi katkuttava läkkilampun rähjä. Kievarin piika oli tuvanviereiseen nukkumapöksäänsä mennessään sanonut, että antaa sen palaa siinä, jotta näkee posti tulla sisään, kun se yöllä poikkeaa tähän hevostaan syöttämään.

Heikki Piiparisella, joka makaili selällään uuninpuolimmaisessa päässä penkkiä, oli laukkunsa päänaluksena. Se mustapäinen taas oli vääntänyt harmaan sarkapalttoon päänsä alle penkin toiseen päähän.

Heikki Piiparista olisi nukuttanut, mutta ei oikein uskaltanut nukkua, kun oli kahdenkesken tuvassa tuommoisen rosmonnäköisen kanssa. Kuka sen tietää, vaikka olisi kurkun puukolla katkaissut ja sitten ryöstänyt paljaaksi.

Mustatukkaista sitävastoin ei näyttänyt nukuttavan. Taisi olla vähän viinoissa, kun tuntui semmoista hajua huoneessa. Se puheli yhtä ja toista, mistä Heikki Piiparinen ei unimielissään oikein selvää saanut eikä paljon välittänytkään, ja jonkun kerran vähän laulahtaa hörähtelikin matalalla äänellä.

— Jokohan lie kellot missä asti? tiedusteli se viimein Heikki
Piipariselta.

Heikki kaivoi kellon taskustaan, sihtaili sitä puolipimeässä ja ilmoitti:

— Johan tuo taitaa olla ensimmäisellä tunnilla… puolimaissa.

— Vai jo se…

"Nuotioilla nokisilla ongelmoita aprikoi",

hörähti taas maankiertäjä.

Sitten alkoi jatkaa laiskansitkaa tarinoimistaan:

— On niillä oltu niilläkin… nuotioilla nokisilla. Voi pirulainen, kun joutuu yksinään korvessa, monen peninkuorman päässä ihmisten ilmoilta, nukkumaan nuotiolla, niinkuin tuolla Venäjän puolellakin, niin alkaa siinä aatella jos vaikka mitä, niin ettei itsekään ymmärrä… kummalta se tuntuu. Ei piruvie juohdu akat eikä yöjalkareissut mieleenkään…

Samassa alkoi kuulua postinkellon harvakseen kalahtelua ensin kauempaa ja sitten lähempää.

— Taitaa olla tulossa posti, huomautti maankiertäjä.

— Taitaapa olla, murahti Heikki Piiparinen.

Sitten kuului jo kärrien ratinakin karkeasoraiselta maantieltä, ja posti kääntyi pihaan.

Muutamien minuuttien kuluttua kuuluivat postinkuljettaja Panhelaisen askeleet pimeässä porstuassa, ja sitten tuli sisään Panhelainen kantaen vasemmassa kädessään suurta ja oikeassa pienempää postilaukkua, jotka asetti seinää vasten nojalleen pöydän ääreen.

Postinkuljettaja väänsi läkkituikun palamaan isommalla liekillä, riisui turkkinsa ovenpielessä olevaan naulaan ja kävi jysähdyttämässä piian nukkumapöksän ovelle.

Piika tuli alushameisillaan ja alkoi unentohjakassa hommata kahvia postinkuljettajalle.

— Pane siihen pannuun vettä yksin tein minullekin asti, sanoi mustatukkainen maankiertäjä penkin päästä.

Piika lisäsi vettä pannuun puoli kauhallista ja alkoi tuhertaa tulta pannun alle.

Postinkuljettaja vilkaisi puhujaan, mutta kun ei tuntenut, niin ei ruvennut puheisiinkaan, vaan otti pienemmästä laukustaan pari lehteä, joista toisen, kievariin jäävän, pani pöydälle, ja toista alkoi silmäillä kahvia odotellessaan.

— Joko sitä miten aikaisin kaupungista lähdettiin? kysyi mustatukkainen maankiertäjä.

Panhelainen luki loppuun alkamansa uutisen ja vastasi sitten:

— Siinä yhdeksän korvissa.

— No ei siinä sitten ole jären kovasti hevosta kiusattu, arveli mustatukkainen.

— Ka kun kahdesti viikossa ajella nytkyttelee kuuden peninkuorman matkan edestakaisin hevosella, niin ei suinkaan siinä kannata lentää kuin pasassierijuna, huomautti piika pannen peltilusikalla kahvia pannuun.

— Eipä sitten, myönsi toinen.

Piika asetteli kahvikuppeja pöydälle.

— Näkyykö niissä lehdissä mitä? kysyi Heikki Piiparinen vääntäytyen istumaan penkille ja hieroen rystysillä silmiään.

— Kuuluu tulevan iso Ameriikan perintö Suomeen, mainitsi postinkuljettaja.

Heikki Piiparinen näki, että piika pani vain kahdet kupit pöydälle, ja sanoi:

— Olisin minäkin ottanut sitä hörönlöröä, jos vain pannusta riittää.

Piika pani kolmannet kupit edellisten viereen ja sanoi:

— Riittää siitä.

— Vai isot perinnöt, jatkoi Piiparinen. — Ei taida sentään satalukuja tuhansia tulla?

— Satojako tuhansia… mitäs ne nyt Ameriikan perinnöksi — vaikka olisihan sitä köyhälle siinäkin, myönsi Panhelainen. — Vaan tässä se onkin eri posaus, kun miljoona kuuluu sitä tulevan täksi Suomen rahaksi muutettuna.

— Vai ihan miljoonissa… kuka lienee niin rikas kuolija ollut, seisoneeko siinä lehdessä?

— On tässä nimikin… m-r Joh-n Piiroinen, kotoisin Kuopion läänistä.

— Se on sitten niinkuin tästä meidän läänistäkin, totesi Heikki
Piiparinen.

Se mustatukkainen maankiertäjä oli kopeloinut palttoonsa sisuksia ja löytänyt sieltä pullon. Nyt hän koetteli sen korkkia ja tiedusteli:

— Ei sattune näillä toisilla vierailla olemaan sitä ilokammarin avainta?

Postinkuljettaja Panhelainen ja Heikki Piiparinen olivat kyllä syrjäsilmällä huomanneet tuntemattoman yövieraan puuhat, vaikka eivät olleetkaan näkevinään. Postinkuljettaja kaiveli taskujaan ja löysi linkkuveitsen, jossa oli korkkiruuvikin.

Mustatukkainen avasi korkin, kaatoi kuppiinsa aika lorauksen ja kysyi toisilta:

— Miltähän tuo mahtaisi vieraassa suussa maistua?

Postinkuljettaja vähän näönvuoksi mutisi, että minkähän tuo syömättömään sydämeen tekisi, mutta otti kuitenkin, ja otti Heikki Piiparinenkin.

Maistettiin.

— Hähhäh… miehellenpäs oli, sanoi vanha piika kun kukkoa pussasi, tunnusti harvasanainen postinkuljettaja viinan voiman ja naurahti vähän.

Tultiin siitä jonkinverran tuttavallisemmiksi. Otettiin puolikupposet pohjaan, otettiinpa toisetkin. Postinkuljettaja Panhelainen maksoi piialle koko pannullisesta, ja piika meni pöksäänsä nukkumista jatkamaan.

Heikki Piiparisen korvalliset jo alkoivat vähän punoittaa.

Siihen äskeiseen Amerikan perintöön palaten hän sanoi:

— Kukahan lie sen miljoonan saanut… mistä siinä lehdessä sitä juttua oli, vai eivätkö olle vielä perilliset tiedossa?

— On tässä mainittu, että "vainajan lähin perillinen on hänen veljensä Simo Piiroinen Korpivaaran pitäjän Tutjunpohjan kylästä", luki postinkuljettaja lehdestä.

Heikki Piiparinen oli juuri hörppäämässä väkevästi höystetystä kupistaan. Niin häntä uutinen ällistytti, että osa ryypystä meni väärään kurkkuun.

Ryittyään ja kakisteltuaan aikansa, jolloin osa kädessä vielä olevan kupin sisällöstä läikkyi lattialle, puhkesi hän puhumaan:

— No voi sun vitjoissa kiinnipidettävä pirunpoika…

— Tuota… sattuuko olemaan tunnettu, se Simo Piiroinen, meinaan? kysyi postinkuljettaja.

— Tunnettuko? No se nyt olisi ihmettä, jollei olisi tunnettu tämä Korpivaaran Tutjunpohjan Simo Piiroinen… kun olen hänellä renkinäkin ollut. No voi sun vietävä, kun veteli sitä lökkäpöksyä, vetipä perhana niinkuin venemiestä…

— Jos nyt sattuu olemaan sama mies? epäili postinkuljettaja.

— Samako… kun kerran Korpivaaran Tutjunpohjasta lienee, niin totta hitto se sama mies on, kun ei muita Piiroisia koko kylässä olekaan.

— Onkos sillä sukulaisia Ameriikassa? kysyi Panhelainen, ja ryyppäsi taas.

Heikki Piiparinen alkoi jo olla vähän nousussa. Simo Piiroisen tuttavuuskin luontoa nosti. Melkein kuin retuamalla hän selitti Panhelaiselle:

— Ei sillä muualla sukua taida paljon ollakaan, mutta mikä sitä on, niin siellä se Ameriikassa on… siellä sen poikakin on, se Konsta Piiroinen, joka teki lapsen sille Riitta Tolvaselle, mikä nyt on akkana sillä Hirvolanniemen Pekka Turusella. Siitä on jo puolenkymmentä vuotta, kun se teki sen lapsen sille, ja se Konsta hävisi sitten samoihin aikoihin ja kuului menneen Ameriikkaan. Mutta ei suinkaan siltä Konstalta olisi perintöjä jäänyt… ei se ollut sen sortin miehiäkään. Mitenkäs siinä lehdessä luettiin sen vainajan nimi?

Panhelainen avasi lehden, etsi uutisen ja luki:

— "M-r Joh-n Piiroinen…"

— Ai perhana, sehän on sen veli, sen Simo Piiroisen nimittäin, vaikka on muuttanut vähän nimeään, niin että en ensin huomannut… sillä on, tällä Simo Piiroisella, ollut vanhempi veli Ameriikassa, minkä lienee ollut kolme — neljäkymmentä vuotta, niin että on alkanut unohtua koko mies, kun ei ole paljon tietoakaan itsestään antanut. Ja sen nimi kuuluu olleen Jussi Piiroinen, — elikkä nyt niinkuin Joh-n, herroiksi haastaen. Ja onhan ne olleet tietävinään, että se olisi päässyt varakkaaksi siellä Ameriikassa. Sama, sama kehno se on! Voipas halvattu… ja nyt tuli Piiroisesta pohatta — paljonko siinä luettiin, että siltä jäi?

— Melkein yksi miljoona, Suomen rahassa… niin tähän on painettu.

— No voi sun hitto…

— Onkos sillä paljon perillisiä, tällä Simo Piiroisella? kysyi postinkuljettaja ja katsoi kelloaan.

— Ka se poika, Konsta, joka on tietymättömissä, ja sitten ei ole muita kuin yksi aikaihminen tyttö, Annastiina nimeltään.

— Ei ole vielä naimisiin joutunut?

— Ei ole joutunut. Vaikka onhan niitä yrityksiäkin ollut… eikä tyttö näoltäänkään sen rumempi ole kuin muutkaan. Sitä ensin katasteli vähän se Iivo Mutanen, sen Jyrki Mutasen vanhin poika, joka nyt asuu siellä Hukansalolla, mutta mistä lie työlästynyt, kun heitti silleen. Ja kertovathan ne aikanaan sen Piippuvaaran Aapeli Kasurisenkin sitä aikoneen, siihen aikaan kun se joutui leskeksi ja lainasi rahoja sille Simo Piiroiselle, mutta ei se Kasurinen sitä ainakaan enää, koska kuuluu kovistelevan Simo Piiroista siitä saatavastaan. Viimeksi kuuluu se poliisi Tuomas Kontkanen völjäilleen sitä Annastiinaa tanssipaikoissa, mutta huolineeko tuo poliisi Kontkanenkaan sitä, kun on se Piiroinen köyhtynyt, niin että saa Kontkanen parempiakin… se onkin pulska mies, se Kontkanen, me ollaan vanhoja tuttuja. Se on ollut kaupungissakin poliisina ja vallesmannilla apulaisena. Voipi siitä tulla vielä vakinainenkin vallesmanni.

— Tulkoon hänestä vaikka ruununvouti, mutta jos siitä Simo Piiroisesta kerran miljuneeri tulee, niin ei se anna Annastiinaansa poliisille… eikä muille Kontkasille. Saa se silloin oikeita herrojakin — ja valikoimalla saa panna sittenkin, takasi Panhelainen, joka jo rupesi tulemaan puheliaaksi.

— Niinhän se kyllä on, saakeli, se on rikas sitten, hoksasi Heikki
Piiparinen.

Mustapäinen maankiertäjä alkoi olla jo hyvässä humalassa. Oli jo käynyt pari kertaa kopeloimassa piian makuupöksän ovella, mutta se oli sisäpuolelta rampissa.

Hän taas heiluskeli pullo kädessä pöydän ääressä ja retusi:

— Mikäs se on tämän taannoisen makuukaverin nimi?

— Minä olen yksi Heikki Piiparinen, esitteli tämä.

— Kuule sinä Heikki Piiparinen, sinä taidat olla ylpeänsorttinen mies, rähisi mustapäinen. Et sinä silloin paljon sanaa antanut, kun tuossa samalla penkillä röhötettiin.

— Niin, kun nukutti… puolustautui Piiparinen.

— Ei tämä ole ylpeänsorttinen, todisti Panhelainen. Tämä on hyvin höyli ja nöyrä… ollaan lapsuuden tuttuja, niin että kyllä minä tiedän, valehteli postinkuljettaja.

— Mikäs sinun postisäkin paimenen nimi sitten on? kyseli maankiertäjä.

— Niitä minä olen Papelonsaaren Panhelaisia.

— Pape… papa… papatuksen papelaisia, matki humalainen. — Vieläkö sinä postimestari tahtoisit tätä ilolinnun lirahdusta?

— Eiköpä tuo alkane jo piisata… jos vielä päähän nousee, kainosteli postinkuljettaja, mutta ojensi kuitenkin samalla kuppinsa.

— Niin, vedä vain henkeesi, kun saat, ei tätä kapustalla annetakaan… ja tuossa on sinullekin, Heikki Piiparinen… piianperhana pisti oven ramppiin, mutta kyllä minä sen vielä aukaisen.

Panhelainen alkoi jo tehdä lähtöä.

— Minä taidankin päästä tässä postin kyydissä tuonne Korpivaaran tienhaaraan? kysyi Heikki Piiparinen.

— Mikäs, onhan siinä kärrissä tilaa kahdellekin, lupasi Panhelainen.

— Hitonkos kiire teillä on, kielteli humalainen maankiertäjä. — Vielä täällä on putelissa tippa ja lorahdus joka miehelle.

— Kiitoksia… tulee jo liikaa, pitää tästä lähteä… hyvästi nyt ja suurkiitokset, toimitti postinkuljettaja, joka oli saanut turkin ylleen ja läksi kantamaan laukkuja kärryille.

— Suurkiitosta, sanoi Heikki Piiparinenkin.

— Eihän se olisi tehnyt suurkiitostakaan, hyvä vain, että kelpasi… mutta minä en saakuti olla lähde tänä yönä tästä tuvasta muuten kuin liestymällä, retusi putelimies.

* * * * *

— Kehno, kun onkin pimeä yö, sanoi Heikki Piiparinen pihalla.

— Onhan se näin syksyllä, vastasi Panhelainen tunkien suitsia hevosensa suuhun.

Ja kun oli onnellisesti päästy kuoppaisilta kujasilta maantielle, sanoi hän:

— Mikä lie ollut se mies tuolla kievarin tuvassa? Heikki Piiparinen arveli:

— Taisi se olla jokin keljun konsteilla eläjä… mutta hyvä sillä oli viina.

— Hyvä oli viina, vahvisti postinkuljettaja Panhelainenkin.

— Minä nimittäin tunnen nämä viinat, huomautti Heikki Piiparinen.

III

Poliisi Tuomas Kontkanen oli ennättänyt Mustankankaan Ratilaiseen parahiksi kylpemään… olivat näet lämmittäneet Ratilaisessakin saunan. Poliisi olikin ottanut ukko Ratilaisen kanssa oikein emälöylyn, ja sitten oli vähän viinojakin maisteltu isännän kanssa siinä toissa vuonna rakennetussa uudessa porstuanperäkamarissa.

Siellä oli Ratilainen tiedustellut, että:

— Onko siinä perää, kun ne valehtelevat, että sinä sille Simo
Piiroiselle vävyksi?

Mutta poliisi oli varmasti väittänyt:

— Valetta se on alusta loppuun… kuka hänen sitten lienee muninutkin.

Ratilainen myönsi:

— Sitähän minä, että valettahan se… jos lienee sen Piipariskan keittämää.

— Voipi se olla Piipariskankin… mistäs sinä olet näin hyvää viinaa saanut?

Ratilainen ei kuitenkaan halunnut selitellä poliisille, vaikka olikin hyvä tuttava.

— Ainahan sitä sattuu saamaan, kun pitää varansa.

Tuomas Kontkanen nukkui yön talossa. Aamulla toi talon tytär Iita vieraalle kahvia kamariin.

— Missäs se isäntä on, kun ei tule yhdessä juomaan kahvia? kysyi Tuomas Kontkanen, joka juuri oli pukeutunut. — Tuli tässä nukutuksi vähän herroiksi… se eilinen kova löylykö lienee nukuttanut…

— Isä joi jo kahvit… taitaa olla nyt tallissa. Ottaisit siitä sitä rinkelin kakeroakin, kun ei ole parempia vehnäsiä.

Poliisi hörppi kahvia.

— Tuletkos sinä pyhänä sinne nuorisoseuran iltamaan? kysyi hän.

Iita silitteli esiliinaansa kämmenellä.

— Eihän tuota tiedä vielä… piiatkin taitavat mennä rippikirkkoon.

— Kyllä ne sieltä siksi jo ovat takaisin, sanoi Kontkanen.

Iita kaasi toisen kupin.

Sitten hän kainosteli:

— Mitäpäs siellä tämmöiset salon tötteröt… onhan siellä parempiakin.

— Niinkö ketä?

— No vaikkapa se tuusniemeläinen kiertokoulun opettajatar… taikka joku muu… arveli Iita Ratilainen.

Poliisi Kontkanen tiesi olevansa viaton tuusniemeläiseen kiertokoulunopettajaan nähden, joten hän vastasi:

— Kukapahan tuosta nyt… liikkaava kötys koko tuusniemeläinen.

— Kuuluupa osaavan silti tanssia, niin ettei liikkaamista yhtään huomaa, kertoi Iita.

— Ka en tiedä… en ole häntä tanssittanut, sanoi Tuomas Kontkanen.

Iita Ratilainen tunsi punastuvansa sanoessaan:

— Mutta se Piiroisen Annastiina ei liikkaa enempää tanssiessaan kuin kävellessäänkään.

Poliisi Kontkanen ei vastannut ihan heti. Hän vilkaisi ulos ikkunasta pihalle, oliko se loisen poika vielä ikkunan kohdalla olevilla tikapuilla, joka siellä äsken rimpuili.

Sitten hän sanoi:

— Vähättelen minä koko Piiroisen Annastiinaan…

Iita pisti väliin:

— Etpäs kuulu vielä äsken vähätelleen!

— Vaikka keikkuisi kuin enkeli! takasi Kontkanen.

Ja karkoittaakseen kaikki epäluulot jatkoi hän:

— En minä ole mennyt ennenkään toisen huttuvatiin lusikkaani pistämään. Sillä kun kerran Annastiinalla jo on valittunsa, niin antaapa heidän olla häiringittä.

Iita katsoi vähän kysyvästi, niin poliisi selitti:

— Tuolla se on ollut Hukansalolla taas sen Iivo Mutasen kanssa pelehtimässä… Itsensä on pitänyt taas Annastiinan lähteä salolta lampaita hakemaan, ja sitten on muka Mutasen Iivon kanssa otettu pässiä kiinni… vaan arvaat sen kiinniottamisen, kun kuuluu pässi vieläkin olevan metsässä… tuskin olivat kerjenneet sinne Lappalaisen mökin palollekaan, vaikka ihan melkein äärellään oli öyhynnyt.

Nyt täytyi jo Iita Ratilaisenkin uskoa, ettei Tuomas Kontkasella ja Annastiina Piiroisella ainakaan enää mitään välejä ollut… jos lienee tosissaan ollutkaan.

Niin että kun Iita yritti ottaa kahvitarjotinta pöydältä ja poliisi silloin koppasi häntä vyötäreistä, ei hän erikoisemmin vastustellutkaan, mutta sanoi kuitenkin:

— Älähän nyt… pudotat vielä tuon rikan.

— Tätä hyvää sitä ei kun puristelee, sanoi poliisi hellästi.

Samassa kuului askeleita porstuasta.

Iita riuhtaisihe ja suhahti:

— Päästä irti… älyävät!

Tuomas Kontkanen päästikin irti, mutta askeleet eivät tulleetkaan kamariin vaan häipyivät kuistille.

— No tuletkos sinä sitten iltamaan? kysyi poliisi, katsoi kelloaan ja sanoi:

— Kyllä minun nyt pitää lähteä laputtamaan suden ravia.

— Pitänee tuota yrittää tulla… jos isä laskee, lupasi Iita.

— Kyllä se laskee isä, oli poliisi Tuomas Kontkanen varma asiasta.

* * * * *

Poliisi Kontkanen, joka ei ollut päässyt lähtemään talosta, ennenkuin oli syönyt uunipaistia ja niitä eilen paistettuja piiraita, käveli hyvällä tuulella Tutjunpohjaan vievää metsätietä pitkin. Ilma oli kuulakka ja raikas, niinkuin se oli enimmäkseen tänä syksynä ollut, rapakoitakaan ei täällä kuivalla, kumisevalla kangastiellä ollut, ja mehukas uunipaisti tuntui lämmittävästi soutelevan suonissa. Aamullinen pieni päänkivistyskin haihtui pian. Se vain vähän harmitti, kun oli pitänyt käydä siellä Hukansalon perukalla asti, Mutasessa. Olisihan hän voinut saman tiedon saada, vaikka olisi pysähtynyt Mustankankaan Ratilaiseenkin. Hiidestäkö se nimismies olisi tiennyt, missä asti hän on käynyt.

Petronlahden Kiimalaiseen kääntyvän jalkapolun lähellä poliisi Kontkanen huomasi jonkun miehen poikkeavan tieltä metsään. Ei hän olisi sitä sen enempää ajatellutkaan, mutta sitten tuntui mies laukkuineen selkäpuolelta tutulta.

— Heikki Piiparisen pirulainenhan se on! äsähti poliisi.

Kontkanen harmistui uudelleen Heikkiin, joka oli hänelle joutavat jalkajuonet tuottanut.

— Sattuipas pakana kohdalle!

Poliisi pyörsi tieltä metsään. Se oli tällä kohdalla harvaa petäjikköä, niin että hän näki hyvästi, miten Piiparinen puikki pakoon puiden välitse kumartuen pari kertaa ottamaan maasta lakkinsa, jonka oksat olivat pyyhkäisseet päästä.

— Kuule, älä juokse, turjake! huusi poliisi vihaisesti, mutta Heikki
Piiparinen ei ollut kuulevinaankaan.

Poliisi oli kuitenkin parempi juoksija. Viiden minuutin kuluttua tavoitti hän Heikki Piiparisen pienellä aukeamalla, josta oli hakattu halkoja. Piiparinen istui kaikessa rauhassa muutamalla tasaisella kivellä ja tervehti Kontkasta:

— Ka, poliisi Kontkanenhan se on… minä jo tuolla metsässä arvelinkin, että juosseeko kuka perässä, kun oli kuin olisi risujen räiskettä kuulunut takaapäin.

— Etkös sinä kuullut, kun minä huusin? kysyi poliisi äkäisesti.

— En kuullut, kielsi Piiparinen vilpittömästi, mutta poliisi sanoi:

— Älä valehtele.

— Ei, en minä kuullut… tai kyllä minusta kuulosti jotain hoihkausta ilmassa, mutta se tuntui kuuluvan niinkuin tuolta Petronlahdesta päin.

— Älä siinä kärsääsi rässää… kyllä minä sinut tunnen! ärähti poliisi vihoissaan.

Mutta Heikki Piiparinen jatkoi yhtä lauhkeasti kuin ennenkin:

— Joo… onhan me tämän poliisi Kontkasen kanssa jo siksi kauan toisiamme haisteltu, että kyllä me tunnetaan toisemme… tuli niin kehnon lämmin tuossa juostessa, jotta tuo hikikin näet valuu kuin mustilaisen lapsesta kylvettäessä.

— Kukas sinun käski lähteä juoksemaan? Mikä paha omatunto sinulla on, kun alat metsään juosta, kun poliisi tiellä vastaan tulee?

— He he… enhän minä poliisia… mitäpäs minä siitä, hymähteli Heikki
Piiparinen ja kuivaili hikeä kasvoiltaan takinhihaansa.

— No senkös täytinen sinua juoksutti?

Poliisi Kontkanen oli jo menettää lopunkin kärsivällisyydestään.

Heikki Piiparinen leperteli:

— Se kun näet joskus lapsettaa aikuista miestäkin… niinkuin nyt tätä minuakin… mikä lienee ollut mehtikana tuolla tien varressa kanervikossa, niin tämäkös nimittäin lähtee juoksemaan pakoon, ja toinen siipi rupsottaa niin vaivaisesti, että minä luulin sen vialliseksi. Arvelin, että jos lienee vaikka Kiimalaisen Iisakki sitä ampunut, ja se on siltä vaivaisena häipynyt metsään… minä läksin perästä juoksemaan… arvelin, että saahan tuon rääpyksen sulin käsin kiinni… vaan tässä aholla se yhden äkin kohosi siivilleen ja läksi lentää louhottamaan… pettihän perkule, hehe! Tottapa sillä oli ollut poikue siinä tienvieressä.

— Älä valehtele! Missäs se sinun laukkusi on? Heikki Piiparinen vähän kuin ihmeissään katsoi poliisiin, että mitä se puhuu.

— Mikä laukku?

— Se laukku, mikä sinulla oli selässäsi. Kyllä minä sen näin.

Heikki Piiparinen tapasi ihan vaistomaisesti selkäänsä. Ei siellä ollut laukkua.

— No niinpähän on pudonnut kehveli… niin on tipahtanut kuin linnun tipaus lennossa… mistä sen nyt enää löytää täällä korvessa.

— Se on löytäminen!

Poliisi Kontkanen sanoi sen ihan jyrkästi.

Heikki Piiparinen se taas, toimessaan:

— Pitäisihän sen löytyä… se oli hyvä laukku vielä… no kaikkiaan, kun on luiskahtanut laukku harteilta, niin etten huomannutkaan. Vaan kun se oli tyhjä laukku, niin eihän siinä kiireessä sitä tuntenut.

— Tyhjä!

Poliisi murahti halveksivasti.

Sitten hän julmistui.

— Kuule, Heikki Piiparinen, älä sinä ronklaa…!

Ja petäjikkö näet kajahti, kun hän ärjäisi:

— Älä sinä ronklaa! Kuuletko, Heikki Piiparinen! Hae käsiin se laukku!

Nyt jo pöyhistäytyi Heikki Piiparinenkin:

— Älä karju, kuullaan tässä vähemmälläkin!

Mutta poliisi siitä sydäntyi vielä enemmän.

— Karjunpas! Ala kömpiä siitä ylös, vai pitääkö sinut nostaa!

Heikki Piiparinen sanoi:

— Pääsen minä tästä nostamattasikin… vaikka senkö helvetin kentraali sinä luulet olevasi minua komentamaan!

— Olen minä! äyhkäisi poliisi.

Miehet seisoivat punoittaen ja uhkaavina vastakkain kuin kaksi tappelunhaluista kukkoa. Eikä ollut muita näkijöitä kuin orava, joka viekkaan näköisenä kurkisti läheisen petäjän oksalta. Poliisi oli niin kiihtynyt, ettei huomannut nenänsä päässä kiiluvaa kirkasta vesitippaa.

— Niistäisit edes tuon nenäsi ja kohentaisit pöksyjäsi, kun sinulla on kerran miehen äänikin, tuhahti Heikki Piiparinen ilkeästi.

— Älä tolita, kuule! huusi Kontkanen. — Luuletko sinä tästä pullikoimalla pääseväsi!

Torailtiin vielä aikansa. Mutta lopuksi oli Heikki Piiparisen kuitenkin lähdettävä kävelemään Tuomas Kontkasen kanssa samoja jälkiä kuin oli tultukin.

Pianhan se löytyi se laukkukin, kun ei Heikki Piiparisella ollut kiireessään ollut aikaa sitä sen paremmin kätkeä. Muutaman katajapehkon juurelle oli vain saanut sen survaistuksi. Mutta toinen kantoremeli näkyi, ja poliisi Kontkanen vetäisi siitä koko laukun esille.

Laukussa oli viinaa yhdeksän limonaatipullollista.

— Ähäh! ilkkui; poliisi. — Mitäs nyt sanot, Heikki Piiparinen!

— Ka, mitäs tässä… hävettää vain vähän… niinkuin Hartikaista hyvä ruoka, myönsi Piiparinen, joka taas oli muuttunut nöyräksi ja mukavaksi mieheksi.

— Ei siitä sitten muuta kuin lähdetään tarinoimaan vallesmannin kanssa, ilmoitti poliisi.

— Sopiihan se, vaikka vallesmanninkin luokse, myöntyi Heikki
Piiparinen alttiisti.

Ja katsellen maassa vielä olevaa laukkuaan epäröi hän:

— Mutta kun tässä on kaksi herraa, niin kumpikos se kontin kantaa?

Poliisi harkitsi asian:

— Kanna vain sinä, kun olet tottunut sitä ennenkin kantamaan.

— Joo, no siinä katsannossa… myönsi Piiparinen nostaen laukun selkäänsä.

Mutta mahdollisen karkausyrityksen varalta huomautti poliisi Kontkanen:

— Jos vielä yrität mehtikanan perässä juoksemaan, niin näit jo itsekin, että kyllä minä sinut kiinni saan.

— Tokko tuo enää näyttäytynee koko mehtikana, epäili Heikki Piiparinen.

— Niin, no, minä vain siltä varalta.

Petronlahden Kiimalaiseen poikkeavan jalkapolun risteyksestä on talotonta taivalta Korpivaaran kirkolle päin vielä kolmisen kilometriä.

Sitä väliä nyt poliisi ja pidätetty astua juippasivat. Melkein rinnakkain muutoin, mutta poliisi noin raon verran jäljempänä.

Oltiin ääneti muutama minuutti.

Sitten alkoi Heikki Piiparinen rakentaa kanssapuhetta:

— Kenenkähän se oli se halkopino siellä metsässä…? aprikoi hän kuin itsekseen.

Poliisi ei vastannut, vai lieneekö oikein tarkoin tajunnutkaan toisen sanoja, omissa ajatuksissaan kun oli.

Sentähden vastasikin Piiparinen itse:

— Kyllä kai se oli sen Petronlahden Kiimalaisen halkopino, kun oli niin siististi tehtykin… niin oli latjattu halot tasaisesti ja säntilleen kuin nuo tulitikut lootaansa.

Poliisi ei vieläkään puhunut mitään.

Käveltiin.

— Tuli tuon tupakankin nälkä, alkoi Piiparinen taas. — En ole polttanutkaan kuin kaksi rossia koko päivässä… vaan ei taida olla lupa…?

Poliisista se oli yhdentekevää:

— Kukas sinua on kieltänyt, murahti hän.

— Jos hänen pistäisi savuamaan sitten… vaikka eivät nuo itikat enää hätyytäkään, tuumi Piiparinen.

Piiparinen pysähtyi, kaivoi laatikon taskustaan ja otti tupakan.
Poliisi oli myös pysähtynyt ja katsoi kelloaan.

Piiparinen sytytti tupakan ja yritti pistää tupakkalaatikon takaisin taskuunsa, mutta pysähdytti sitten kätensä ja sanoi:

— Olisin tarjonnut poliisillekin, vaan mahtaneeko passata?

— Olisihan noita ollut itsellänikin… vaan voihan tuon ottaa, kun tarjotaan, sanoi poliisi ja otti tupakan Piiparisen laatikosta.

Ja sytytettyään sen ja imaistuaan pari savua kysyi hän:

— Sieltäkö sinä Kettusen puodista olet näitä ostanut?

— Kaupungista nämä kyllä ovat ostettuja… vaikka onhan niitä samoja
Kettusellakin.

Alettiin taas astua remppaista, vaikka hitaammin. Oli kuin olisi muutama riuku pudonnut molempia erottavasta veräjästä.

— Tuli näet kirkas päivä kumminkin, vaikka oli semmoinen usma aamulla, sanoi Piiparinen.

— Oli se aika sakea usma, myönsi poliisi. — Varsinkin noilla alavammilla paikoilla.

Käveltiin.

— Vari tulee, kun tuo päiväkin paistaa, sanoi Heikki Piiparinen pyyhkäisten kämmenellä otsaansa.

— Niin se paahtaa kuin kesällä.

— Minulla se on semmoinen nahka, että kun pääsevät hikireijät kerran auki, niin sitten sitä lorottaa vettä kuin seulasta, selitti Piiparinen. — Aivan on paitakin tarttunut selkään kiinni.

Ja sitten alkoi hän poliisia imarrellen muistella sitä äskeistä kilpajuoksua:

— Vaikka eihän tuo ole niin jären ihme, jos hiki tuli siinä juoksun töminässä… kun en piisannut tälle poliisille, vaikka niin pistelin että ikenet irvissä. En minä ollut luullutkaan tätä poliisia semmoiseksi pekunaksi!

Poliisia vähän kainostutti kehuminen:

— En minä enää ole niin hyvä kintuistani kuin poikasena. Silloin kun sitä jonkun kerran mennä viileteltiin, niin kyllä piti tukan olla suorana.

Heikki Piiparinen jatkoi poliisin kehumista taitavasti, ikäänkuin väkinäisesti, niinkuin olisi hänen ollut pakko vastoin tahtoaankin ihailla Kontkasen vikkelyyttä.

— Ei se ole ihme, että on tuo valtio tämän Kontkasen poliisiksi asettanut, kun se saa kiinni kenenkä vain tahtoo.

Poliisi tupakoi vaiteliaana, mutta äskeinen närkästys oli kokonaan haihtunut. Häntä melkein jo harmitti, että hänen täytyi viran puolesta viedä Heikki Piiparinen nimismiehen kynsiin. Lopuksi ei hän voinutkaan olla sanomatta:

— Kehnoko se on sinutkin riivannut viinankauppiaaksi, vaikka sinulla on ollut vakinainen virka siellä Maininki-laivassa?

Heikillä oli jo selitys valmiiksi haudottuna.

— Eihän tähän olisi pitänyt kietoutua, mutta kun tuolla Pötkänlahden kestikievarissa oli semmoinen tuntematon mustapinta mies, joka narrasi… sanoi, ettei hän uskalla itse tulla kaupittelemaan tänne Korpivaaran puolelle, kun täällä on semmoiset poliisitkin, että näkevät korttelinverran harmaan kiven sisään ja tavoittavat kiinni kovimmankin juoksijan.

Tuomas Kontkasesta tuntui tämä selitys kyllä jossain määrin uskottavaltakin. Hän nimittäin sattumalta tiesi, että siellä Pötkänlahden puolella oli kierrellyt semmoinen mustaverinen mies, joka oli myyskennellyt viinoja ja jota epäiltiin pienistä varkauksistakin.

— Pakkokos sitä on antaa kaikenlaisten kulkijain narrata itseään pahuuden tekoon, nuhteli poliisi Heikki Piiparista, joka myönnytteli:

— Eihän se pakko… mutta kun se on tuo liha heikko.

Ja osoittaakseen, ettei hän ollut läpeensä turmeltunut, jatkoi hän:

— Mutta se tuo tämä henki se kyllä olisi altis…

Sillävälin oli Heikki Piiparinen ahkerasti punonut mielessään pelastusköyttä. Nyt oli aika ruveta tunnustelemaan, tokko se kestäisi.

— Siellä minä samalla reissulla, siellä Pötkänlahden kievarissa, satuin kuulemaan vähän kummempia uutisia…

Poliisi odotteli, että mitähän nuo olisivat, eikä siis vastannut.

Piiparinen toivoi, että poliisi kysyisi, mitä hän oli kuullut, mutta kun ei poliisi sitä tehnyt, niin jatkoi hän tuokion kuluttua:

— Kuulinpa saakeli vie semmoisia asioita, että jos minä ne tässä laulaisin, niin taitaisi tämä poliisi Kontkanenkin antaa minulle pienen palkinnon.

— Ohoh! sanoi poliisi puoleksi ivallisesti, puoleksi epäluuloisesti. Ja yllyttääkseen toista paljastamaan salaisuutensa tuumi hän kuin välinpitämättömästi:

— Taidat sinä tietää kaksi asiaa, mutta minä tiedän kolmannenkin.

— Sattuupa olemaan tietämättä semmoinen asia, joka voisi tehdä vaikka tästä poliisi Kontkasesta iankaikkisen pohatan, jos vain saisi sen aikanaan tietoonsa.

Poliisi silmäili syrjäkariin Heikkiä. Saattoi olla, että Piiparinen vain tyhjää purpatti, mutta sen äänessä oli kuitenkin jotain, joka teki poliisin vähän epävarmaksi.

Heikki Piiparinen näki, että poliisi jo oli kahdenvaiheilla. Päättäen takoa raudan kuumana ollessa pysähtyi hän, katsoi poliisia suoraan silmiin ja sanoi rutosti:

— Jos sinusta muutamassa viikossa tulee koko Korpivaaran… eikö juutas, koko läänin, koko tämän tavattoman Kuopion läänin rikkaimman miehen vävypoika, niin onko se niin, että tämä viinajuttu jää silleen ja minä saan markan joka sadasta, mikä sinulle tulee?

Poliisi Kontkanen katsoa töllötti tyhmistyneen näköisenä Heikki Piipariseen. Heikin riemuitseva ääni ja voitonvarma katse hämmensi hänet.

Mutta hän epäili kuitenkin jotain ansaa. Jos se vielä narraa hänet ja sitten kertoo nimismiehelle ja muille, että Tuomas Kontkanen olisi antanut lahjoa itsensä. Saattaa se senkin tehdä, kostoksi.

Mitä enemmän poliisi sitä ajatteli, sitä todennäköisemmältä se tuntui.
Tämä on kavala ja kiero mies, tämä, Piiparinen.

— Noh? kysyi Heikki Piiparinen.

— Jos sinä luulit olevasi viisain Piipariskan lapsista, niin vielä se oli viisaampi, joka räkätiinuun hukkui, vastasi poliisi.

— Olkoon sitten, sanoi Heikki lisäten melkein uhkaavasti:

— Älä sitten syytä minua, muutamien päivien perästä, kun asia tulee muidenkin tietoon… vaan silloin sinä jo saat pyyhkiä p—si.

Käveltiin eteenpäin. Vaikeneminen oli melkein synkkä.

— Ei muuten, mutta vain lystinpäiten, sanoi poliisi tarjoten Heikki Piipariselle tupakan siellä Kakkulanmäen päällä heidän istuuduttuaan lepäämään tien vieressä olevalle leveälle, tasaiselle kivelle, jolla pakanat kuuluivat ennen uhranneen. — Olisihan tuo mukava kuulla, minkä arvoinen se sinun uutisesi on.

— Onko se niin, että tämä viina-asia sikseen, ja markka sadasta, jos minä olen puhunut totta? tiukkasi Piiparinen.

— Jospa sinä petät? epäili poliisi.

— Pirunkos hyöty minulla siitä olisi? kysyi toinen.

Piiparinen ei tosiaankaan näyttänyt huomanneen asian sitä puolta. Eikä poliisi pitänyt tarpeellisena sitä selvittää.

— Muuten vain… jotta saisit sotkea jälkesi.

— Onhan sinulla minun laukkuni täysineen panttina. — Saat pitää sen, jollet muuten usko… ennätäthän sinä minua sillä sitten jälkeenkinpäin.

Jauhettiin sopimusta. Vielä se oli poliisi Kontkasen puolelta leikkiä olevinaan, mutta lopuksi hän sanoi:

— No anna paukahtaa sitten, niin nähdään…

Heikki Piiparisella ei nyt ollut erityistä kiirettä. Hiljalleen vain tupakoi ja huomautti:

— On sitä tälläkin kivellä tainnut istua ukkoa jos akkaakin jalkojaan lepuuttamassa… maailman alusta lukien. Ei näet ole päässyt koko kiven pinta yhtään sammalta kasvamaan.

Poliisi Kontkanen synkistyi. Jokohan tuo Piiparisen piru sittenkin piti häntä narrinaan?

— Tuota… vieläkö sinulla on ollut mitä välitystä sen Piiroisen
Annastiinan suhteen? kysyi Piiparinen.

— Mitäs se tähän kuuluu?

— No kuuluupahan vain.

Poliisi sanoi:

— Ei ole… jos lie ollut ennenkään.

Heikki Piiparinen tupakoi.

Sitten hän sanoi harvakseen:

— Kun olisi ollut, niin ei sinun nyt tarvitsisi pitkään enää poliisina olla…

IV

Poliisi Kontkanen oli kuullut sen Heikki Piiparisen suuren uutisen, ja suurihan se olikin. Oli hän sen lopuksi uskonutkin, kun toinen oli vannonut ja vakuuttanut ja kertonut asian perusteellisesti.

— Nyt kun osaat viisaasti ahvierata ja ornierata ja kiehität asian umpeen, ennenkuin sana leviää Tutjunpohjaan, niin jopa on kehno, ettet sinä tässä…

— Vaan jospa ne sen jo tietävät? tuskaili poliisi. Ja itsekseen hän juonitteli:

— Senkö hitto minut sotki siihen Mustankankaan Ratilaisen tyttöön… eto känttyrään!

— Mistä ne sen tietävät… kun se oli "Savo-Karjalassa" se kirjoitus, ja kun ei koko Tutjunpohjaan tule kuin muutama Turun Lehti ja Vipunen. Mutta saavathan ne sen kuulla kaupungissa ja kukaties kirkonkylälläkin käydessään, kun vielä joku päivä tulee. Ja eikös ne lähetä vallesmannillekin kirjettä sieltä lääninkansselista? Mutta nyt ei sitä vielä täällä saloperukoilla tiedä muut kuin sinä ja minä.

— Missähän se on Annastiina… olisiko kotonaan, vai jos lienee lähtenyt takaisin Hukansalolle sitä pässiä kiinniottamaan, oppaili poliisi.

— Olisit nyt ottanut sen pässin yksintein kiinni, kun kerran olit siellä Jyrki Mutasessa asti Hukansalolla, niin siinä olisi sinulla ollut semmoiset viemiset Annastiinalle, että olisit päässyt langanpäästä kiinni, sanoi Heikki Piiparinen.

— Voipihan sen ottaa vieläkin kiinni, arveli poliisi.

— Voipihan sen… ja kiinni se on otettava, vahvisti Heikki Piiparinen.

Ja katsoen asian lopullisesti päätetyksi ilmoitti hän toisenkin uutisensa:

— Se on nyt siellä Roivaan mökillä hierotuttamassa itseään sillä Piipariskalla… tällä nimittäin minun äidilläni, se Annastiina. Niin oli kovasti ruvennut selkää repimään ja vasenta jalkaa kolottamaan siellä salolla juostessa, että ei enää kunnolla kävelemään päässyt. Eikö liene mitä reumatistia… sanoi olleen jalkojensa märkinä koko ajan.

— No jopa sattui hyvästi, iloitsi poliisi. — Ihan se vetää kuin meidän puolta!

— Vetää se… lähdetään nyt sukkelaan sinne Roivaan mökille.

Kiireesti läksivät miehet salopolkuja oikasemaan Roivaan mökille.

— Osaatkohan sinä nyt oikein hyvästi järjestellä…? kysyi Heikki
Piiparinen.

— Kyllä minä osaan… ja kun sanon oikein, niinkuin se on, niin kyllä se Annastiina on minulle aina ollut suosiollinen… olisin minä sen jo ennenkin saanut.

Ja tahtoen kohentaa arvoaan Heikki Piiparisen silmissä sanoi poliisi:

— Ja Annastiinan minä olisin lopuksi muutenkin ottanut… se oli niin sottailtu.

— Hyh… vai olisit sinä ottanut Annastiinan muutenkin… no sittenhän se sopii niinkuin suutarin näppi sinne…

Poliisi Kontkanen vilkaisi Heikkiin, että puhuukohan se taas pilkalla. Mutta Heikki joudutti askeleitaan ja käveli edellä, niin ettei siitä saanut oikein selvää.

* * * * *

Suutari Roivaan mökki on ummelleen neljä vanhaa virstaa Hukansalolle päin sen tien varressa, joka Hukansalolta vie kaupunkiin päin yhtyen valtamaantiehen. Ei siellä olekaan muita kuin se Roivaan mökki. Jos olisi kulkenut ajotietä pitkin, niin olisi pitänyt kiertää Mustankankaan Ratilaisen kautta, mutta miehet oikaisivat metsäpolkuja, niin että matka lyheni puolella.

Kun Heikki Piiparinen tuli takaisin Roivaan mökille, josta aamulla oli lähtenyt, hieroi Piipariska taas Annastiinaa, joka ähkyen ja välistä valitellen makasi Roivaan sängyssä.

— Joko sinä ennätit käydä Hukansalon Mutasessa asti? ihmetteli
Piipariska.

— Johan minä, sanoi Heikki. — Pistelin noita oikoteitä, niin pääsin pikemmin.

— Joko ne… ohhoh kun viileksii pahasti… joko ne olivat saaneet sen pässin kiinni, ne Mutasen pojat? tiedusteli Annastiina.

— Eivät kuulu perustavan Piiroisen pässeistä enempää kuin lampaistakaan, murahti Heikki Piiparinen.

Ja ikäänkuin synkistyen Mutasen poikien kelvottomuutta hän jatkoi:

— Ei ne siellä kuin istuivat hännällään tuvan penkillä ja irvottivat, niin että tupakkasylki leualle valui… siinä on sitten jonninjoutavia miehiä, ne Mutasen veljekset. Ei ne kuin nauraa irvottivat sillekin, kun minä kerroin tämän Annastiinan niin kipeytyneen siellä salolla telkutessaan, ettei kotiinsa asti päässyt.

Piipariska paineli jotakin kohtaa kipeästä jalasta peukaloillaan.

— Voi voi voi, valitteli Annastiina. — Älkää hyvä Piipariska…

— Koskeeko siihen vielä? kysyi hieroja.

— Koskee siihen… se on niin hellänä jotta oikein.

— Siinä on näet se taudin solmu, selitti Piipariska. — Antaahan kun minä hellävaroen nyplöttelen tuosta ympäriltä.

Heikki Piiparinen pani tupakaksi.

Annastiina huokaili sängyssä Piipariskan kynsissä.

Vihdoin hän valittavalla äänellä sanoi:

— En olisi uskonut noita Mutasen poikia niin… ottivat ne viime vuonnakin kiinni saman pässin, itse tarjoutuivat avuksi, eivätkä huolineet rahastakaan, vaikka minä olisin heidän vaivansa maksanut.

Heikki Piiparinen tupakoi äänettömänä.

— Olisi edes lähtenyt se Iivo… kun ollaan rippikoulutovereitakin… eihän se ennen ollut niin piittaamaton.

— Iivoko? rykäisi Heikki Piiparinen, joka taas sai langan päästä kiinni. — Vai Iivo… toisti hän kuin säälien Annastiinan sokeutta.

Ja avatakseen toisen silmät jatkoi hän ääntään koroittaen, harvakseltaan:

— Se on niin, niinkuin nyt esimerkiksi tämä Iivo, esimerkiksi nyt tämä Iivo Mutanen, niin eihän siinä ole muuta mieheksi sanottavaa kuin suuret luut, eikä ne paljon maksa — luut, meinaan. Neljin pennin kilolta kuuluvat maksavan kaupungissa Vainikaisen makasiinimiehet… luista. Niin ettei siinä vielä paljon Iivonkaan kokoisesta maksettaisi. Nousisiko markkaan koko mies?

Piipariska höristeli korviaan. Hänestä alkoi tuntua, että tässä oli jotain takana, mutta ei päässyt vielä selville, mitä.

Hänen poikansa sillä välin jatkoi, nyt jo kuin saarnaten:

— Luita, luita on Iivossa… ja siinä nahka päällä, jota kylvettää, milloin elävät enemmän kiusaavat. Ei siitä maksa puhuakaan. Kun minä kuulin; että Iivolla ja tällä Annastiinalla silloin yhteen aikaan oli vähän niinkuin… niinkuin sympaattisia asioita, niin minä jo arvelin, että kun varjelisi vakainen luoja Annastiinan siitä talosta.

— Mitäs se nyt tämä Heikki… häpeili Annastiina. — Eihän meillä
Iivon kanssa mitä…

Mutta Heikki ei ollut kuulevinaan. Hän paasasi ankarasti:

— Jo pääsi itku tältä äitimuoriltakin, kun kuuli mieron hölynä, että sinä katsahdat Iivon puoleen… itku pääsi Piipariskalta, vaikka ei ole itkenyt minun muistini aikana, ja sen sanoi minullekin, että soisi hän ennen Annastiinan kuolevan kuin semmoiseen onnettomuuteen joutuvan…

Piipariska tiesi ja muisti varmasti, ettei hän ollut milloinkaan semmoisen asian tähden itkenyt eikä sinnepäin puhunutkaan — olisi päinvastoin ollut hyvinkin innostunut toimittamaan Iivo Mutasta ja Annastiina Piiroista toisilleen, jos olisi hänen apuaan puolelta taikka toiselta pyydetty — mutta kun hän nyt alkoi hämärästi aavistaa, että Heikki-pojan paasauksella oli jokin tietty ja tarkka päämaalinsa, jota hänen ei ollut vielä sallittu nähdä, niin alkoi hän melkein kiihtyneesti selittää:

— Niin minä itkin… niin itketti että silmiä kirveli. Kun tämä Annastiina on aina tuntunut minusta kuin omalta lapselta — voi hyvä isä tokiinsa kun minä olen sinua pienenä monta kertaa sylissäni pitänyt — niin oikein rintaan pisti, kun ajattelin…

Heikki ei kuitenkaan antanut hänen jatkaa, koska pelkäsi, että äitimuori asioista tietämättömänä voisi puhua sitä kuin ei pitäisikään. Sentähden hän ylensi äänensä ja keskeytti:

— Ei sitä ole siihen taloon miniäksi menemistä. Huoneetkin ovat ihan seisontasonnalla. Ja köyhyys siitä lopuksi tulee, kun eivät aikuiset miehet muuta tee kuin syövät ja makaavat…

Ja juovat viinaa, ajatteli hän vielä sanoa, mutta jätti sen kuitenkin sanomatta. Sensijaan hän jatkoi:

— Ne ovat nyt taas rahoissaan, kun saivat virmalta neljättätuhatta siitä metsäpalstastaan, mutta annahan, kun Iivo ja Otukka muutamia kaupunkireissuja tekevät ja elävät yhtä rentonaan kuin viime kerrallakin, niin katsotaanhan, miten pitkälle nekään rahat riittävät.

— Kaksi lasia kuuluvat särkeneen seurahuoneenkin lasiovesta, ja seitsemättäkymmentä olivat saaneet maksaa, tiesi Piipariska.

— Niin, ja vielä kaksikymmentä markkaa sille ovenvartijalle, jottei se poliisia hakisi, lisäsi Heikki. — Tiesinhän minä sen, kun olin silloin laivamiehenä, ja satuttiin olemaan kaupungin rannassa.

Tuli pieni keskeytys sen johdosta, että Annastiinan oli käännyttävä vatsalleen, missä puuhassa Piipariska häntä avusti. Mutasen pojat alkoivatkin jo olla valmiiksi haukutut.

— Ei, ei se huoli Annastiina Iivo Mutasesta, vakuutti Piipariska sellaisella äänellä, jolla pieniä lapsia hyvitellään. — Vai huolitko, Annastiina?

— Enkä huoli! kuului tyynyn sisältä, jolla Annastiinan pää oli.

Heikki Piiparinen lepäsi tyytyväisenä. Asia oli sitämyöten selvä. Nyt ei ollut jäljellä kuin se Piippuvaaran Aapeli Kasurinen — kaiken varalta pitää haukkua sekin pois tieltä, mutta se oli helppo tehtävä, semminkin kun melkein varmalta näytti, että se aikoi sitä Mönkkösen rikasta leskeä.

— Mitenkäs se jaksaa se Simo Piiroinen itse? kysyi Heikki Piiparinen
Annastiinalta.

— Jaksaahan se… isä. Terveenä on ollut, vastasi Annastiina, käännettyään päätään sen verran sivulle, että voi puhua selvästi.

— Se on semmoinen terveverinen mies, selitti Heikki Piiparinen. —
Eikös se ole jo yli kuudenkymmenen?

— Onhan se.

— Sitähän minäkin muistelin, että yli kuudenkymmenen sen jo pitäisi olla, kun se on vähän vanhempi sitä Petronlahden ukko Kiimalaista, joka toissa talvena täytti kuusikymmentä.

Ja siirtyen asiaan kysyi Heikki Piiparinen:

— Joko se on ruvennut velkomaan se Kasurisen Aapeli sitä saatavaansa?

Annastiinan ei olisi tehnyt mieli puhua tästä ikävästä asiasta, mutta kun ei voinut näin suoraan kysymykseen vastaamattakaan olla, niin sanoi hän:

— Kuuluuhan se ruvenneen.

Äidilleen, Piipariskalle, muka selitellen haasteli Heikki:

— Se aikoo ottaa akakseen sen Mönkkösen lesken, kuuluu, ja nyt se kiristää pois joka rahapennin, mikä sillä on saamisia. Jumalinen on hänkin olevinaan, mutta…

Heikki Piiparisella olisi ollut Aapeli Kasurisesta paljonkin sanottavaa, mutta samassa aukeni ovi, ja poliisi Kontkanen astui mökkiin, kumartaen päätään, ettei löisi otsaansa kamanaan.

— Päiviä, sanoi poliisi.

Piipariska oli niin hätäytynyt, että häneltä kädet hervahtivat. Mistä se tuo poliisi putosi… ne ovat ne Heikin pullotkin ihan näköisällä siellä porstuakonttorin lattialla, ja mihin lienee sen laukkunsakin heittänyt? Vaikka olisi aivan tuossa ovenpielessä.

Mutta vilkaistessaan poikansa kasvoihin ja nähtyään, ettei Heikki ollut milläänkään, tuli Piipariska levollisemmaksi. Kyllä se tuo Heikki tietää…

— Täällähän se on tämä Heikki Piiparinenkin, sanoi poliisi, pisti kättä Heikille ja istahti hänen viereensä.

— Täällähän minä, murahti Heikki.

— Kuka se on? suhahti Annastiina.

— Poliisi Kontkanen, supatti Piipariska hänen korvaansa. Uunin nurkka tuli näet eteen, niin ettei Annastiina voinut vierasta nähdä.

— Pitäisi nostaa peitettä ylemmäksi, kuiskasi Annastiina häpeillen alastomuuttaan. Heikki Piiparisesta ei hän ollut niin välittänyt, kun se Heikki oli heillä renkinäkin ollut.

— Onko se matka minnekä? kysyi Heikki Piiparinen.

— Eipähän etemmäksi kuin tuonne Hukansalon perukoille, selitti poliisi ennakolta sovitun suunnitelman mukaan. — Pitäisi käydä ottamassa selvää, vieläkö se Lassi Kettunen on siellä Rumpsussa, kun se kuuluu siellä keitelleen.

— Vai Lassi Kettusta…

— Lassi.

Vaiettiin. Ei jaksanut Piipariskakaan mitään sanoa.

— Ei taida ollakaan suutari Roivas kotosalla? kysyi poliisi.

— Eihän se… se meni sen Piiroisen piian apuna viemään lampaita, kun tuli tämä Annastiina kipeäksi, selitti Heikki.

— Missäs se on, se Annastiina? kysyi poliisi ja ryästeli vähän.

— Ka tuollahan se äitivanha hieroo sitä Roivaan sängyssä.

— Ähää, vai sattui se Annastiinakin tänne! ihmetteli poliisi Kontkanen.

Ja koroittaen ääntään sanoi hän:

— Päivää, Annastiina!

— Päivää, vastasi Annastiina häveliäästi, nykäisten peitettä ylemmäksi.

Mutta kun hän jalan raapaisusta kuuli, että Tuomas Kontkanen aikoi tulla häntä kädestä tervehtimään, huudahti hän hätäisesti:

— Ei saa tulla, minua hierotaan.

Heikki Piiparinen rauhoitti:

— Ei se tulekaan… uskoohan tämä poliisi Kontkanen, kun kuulee
Annastiinan äänenkin.

Poliisikin vakuutti:

— Uskonhan minä… toki minä Annastiinan äänen tunnen.

Heikki Piiparinen ilmoitti:

— Tuntee toki tämä poliisi Annastiinan äänen uunin takaakin…

Auttaakseen asiaa vähän eteenpäin jatkoi hän:

— Mutta jos olisi ollut Iivo Mutanen, niin ei se olisi tuntenut äänestä Annastiinaa… puhumattakaan vaikka tuosta Aapeli Kasurisesta… se on vähän huonokuuloinenkin vasemmalta korvaltaan, koko köntys.

Poliisista oli tämä vähän liiaksi kiirehtimistä. Palauttaakseen asian säännölliselle ladulleen kysyi hän:

— Mikäs sille Annastiinalle tuli, kun piti kesken matkan ruveta hierotuttamaan?

Piipariskasta oli mieleen, että puhe oli kääntynyt Lassi Kettusen viinankeitosta ja muista arkaluontoisista asioista Annastiinaan. Hän alkoi kerkeästi selittää:

— Minkä lienee tähän leinin ampunut siellä salolla, kun sai kintut märkinä juoksennella päiväkaudet… lampaita ajelemassa. Mutta kyllä tästä taas terve tulee, kun minä oikein hieron ja koplottelen ja sitten annan hyvät löylyt hauteiden kanssa tuolla ukko Roivaan saunakuopassa.

— Tuleehan siitä terve Annastiina, myönsi poliisikin.

Ja päästäkseen takaisin ladulle kysyi hän:

— Hyvinkö ne antautuivat, ne lampaat?

Annastiina kuuli kysymyksen olevan hänelle osoitetun:

— Antautuivathan ne lampaat… mutta se iso pässi jäi taas saamatta kiinni, kun ei jaksettu piian kanssa juosta sitä uuvuksiin.

— Ähäh… vai jäi se iso pässi taas kiinnisaamatta, kummasteli poliisi. — Sekö, joka viime syksynäkin?

— Se sama.

— Vai taas se rietas… se pyrkii tuo vanha pässi metsistymään, kun saa olla koko kesän valtoinaan salolla, selitti Tuomas Kontkanen. Sitten hän jatkoi:

— Olisit pyytänyt Mutasesta miehiä avuksi.

— Vai jo ne läksivät miehet Mutasesta! rähähti Piipariska. — Kun eivät näet sorkkaansa liikauttaneet, vaikka olisi Annastiina polvillaan rukoillut.

Seurasi pieni vaikeneminen ratkaisun edellä.

Sitten poliisi:

— No jopa ovat miehiä…

Ja Heikki Piiparinen:

— Niinhän ne ovat Mutasessa… mutta olisipa sattunut vaikka tämä poliisi Kontkanen silloin sinne salolle, niin jo olisi pitänyt pässin antautua.

Vahvistukseksi hän lisäsi:

— Kuuluu olevan hyvä juoksemaan, tämä Kontkanen. Eikö liene ottanut juoksemalla kiinni joskus noita viinankauppiaitakin?

Poliisi ja Heikki Piiparinen iskivät tälle puheelle silmää hyvässä yhteisymmärryksessä ja vetivät suutaan salaiseen nauruun.

Piipariska oli lopullisesti huomannut, ettei tässä ollut mitään vaaraa.
Hän sanoi:

— Kun uskaltaisi keittää höyräyttää kahvit noista ukko Roivaan kahvijauhoista, koska sattui poliisikin vieraaksi… antaahan se sitten Annastiina Roivaalle kahvipapuja sijaan.

— Annan minä… keitetään vain kahvit, lupasi Annastiina.

— Antaahan se Annastiina papuja… ja ottaahan se tämä poliisi pässin kiinni, kun kerran on sinne salolle menossa, sanoi Heikki Piiparinen.

— Otan minä sen, jos vaan saan toisen miehen kiertämään sitä pässiä, lupasi Tuomas Kontkanen.

— Siinä sen nyt kuulet, Annastiina! riemuitsi Heikki Piiparinen. —
Tämä poliisi lupaa ottaa sen pässin kiinni.

— Hyväinen aika… eihän sitä nyt tarvitse… kyllähän isä lähettää miehet… sanoi Annastiina.

Mutta Heikki Piiparinen julisti:

— Anna sinä Annastiina tämän poliisi Tuomas Kontkasen ottaa se pässi kiinni, niin se on sitten kerrankin kiinni.

— Kun saisi jostain vielä toisen miehen, niin saisi pikemmin ajetuksi pässin umpikujaan, aprikoi Kontkanen.

Johon Heikki Piiparinen rennosti laukaisi:

— Ka onhan tässä tämä minä… kyllä minä joudan.

— No sitten on asia sitä myöten selvä, päätti poliisi.

Ja Heikki Piiparinen löi kämmenellä lapikkaansa varteen, läiskäytti, ja huudahti:

— No sattui tulemaan toki oikea mies oikeaan aikaan, minkä tälle
Annastiinallekin pässin kiinniottaja!

Piipariska jo hommasi lieden ääressä ukko Roivaan mustakylkisen kahvipannun kanssa. Kuullessaan Heikin viime sanat vilkaisi hän salavihkaa poikaansa kuin ohjeita pyytäen, ja Heikki vastasi hänelle salaisella, melkein vihaisella päännyökkäyksellä, joka tuntui sanovan:

— No etkö sinä vieläkään älyä!

Alkoihan se Piipariska vähitellen älytä, vaikka vielä hämärästi, kun asia oli hänelle niin outoa ja yhtäkkistä.

Niin että kun Heikki Piiparinen ylisti poliisia Annastiinalle:

— Siinä sen näet, Annastiina, että on se tämä Tuomas Kontkanen toista kuin joku Mutasen poika…

Niin oli Piipariska jo valmis astumaan harppauksen pitemmälle:

— Saisi tästä poliisi Kontkasesta kunnollisen pässinkiinniottajan, jos tämä kehen suostuisi.

— Jaa, mutta ei se olekaan kenenkä tahansa otettavissa, tokaisi Heikki
Piiparinen. — On sitä koettanut tuo Mustankankaan Ratilainenkin
kiehittää sille tyttärelleen, mutta eipäs ole ollut tietääkseenkään
Tuomas Kontkanen.

Annastiina alkoi aavistaa jotain, vaikka ei vielä kaikkea ymmärtänytkään. Hän punastui ja kuunteli jännittyneenä.

— Sianpakana telläytyy veräjästä sisään! huusi Heikki Piiparinen ja törmäsi ulos. Hänen kantapäillään pyörähti Piipariskakin porstuaan.

Poliisi Tuomas Kontkanen astui ukko Roivaan vuoteen ääreen ja sanoi
Annastiinalle:

— Eihän me ole vielä kättäkään annettu.

Annastiinan paljas käsivarsi pistäytyi kainostellen esiin peiton alta, jonka hän oli kohottanut leukaansa asti. Poliisi pisti kättä ja kysyi:

— Vieläkö sinua kolottaa?

— Kolottaahan se vähän… vastasi Annastiina miltei kuiskaamalla.

— Voipas tokiinsa, päivitteli poliisi osaaottavasti ja silitteli hellästi Annastiinan tukkaa. Annastiinalle ihan vedet silmiin herahtivat. Eihän se ollut ennen ollut näin, tämä Tuomas…

— Kyllä minä otan pässin kiinni, vakuutti Tuomas Kontkanen.

Hän kerrassaan julmistui ja uhkasi:

— Vaikka juoskoon petolainen Mikkelin lääniin, niin aina minä olen hännässä!

— Kiitos! kuiskasi Annastiina. — Mutta sinulle tuli siitä nyt paljon vaivaa…

— Vaivaako… mitäs niistä. Juoksisin minä sinun lampaasikin kiinni, vaikka olisi koko katras karannut hiiteen!

Tämähän jo oli melkein kuin suora rakkaudentunnustus. Annastiina tunsi olevansa syvästi järkkynyt eikä osannut sanoa mitään.

Samassa tuli Piipariska sisään ja kerkesi parahiksi nostaa pannun tulelta, kun se rupesi kuohumaan.

Piipariska tiesi nyt niin paljon kuin hänen tarvitsikin tietää. Perinnöstä ei sentään Heikki Piiparinen äidilleenkään vielä mitään ilmoittanut.

— Pysy siellä vain sängyssä, sanoi Piipariska, kun Annastiina pyysi hamettaan ja röijyään. — Kyllä minä tuon sinulle sänkyyn.

— Onhan tässä passareita, vaikka olisi rinsessa, sanoi Heikki
Piiparinen, joka myöskin oli tullut jo sisään.

Ja Annastiinalle silmää iskien lisäsi hän:

— Jos olisi kenellä semmoinen ukko kuin vaikkapa tämä Tuomas
Kontkanen, niin se joka aamu kantaisi akalleen kahvit sänkyyn.

Annastiina ei ollut ymmärtävinään, mutta nauraa hekahti kuitenkin onnellisena.

— Niitä onkin vähemmäkseen niin sopuluontoisia miehiä kuin tämä Kontkanen, jatkoi Heikki Piiparinen kehumistaan, ja Piipariska huokasi melkein haikeasti:

— Harvassa… harvassa niitä on, niin hyviä miehiä. Pässinkin ottaa kiinni…

— Ottaa! jyrähdytti Heikki Piiparinen jyrkästi.

— Otettavahan se on, pässi, ettei jää talveksi metsään, sanoi poliisi
Kontkanen vaatimattomasti.

Yleisen tyytyväisyyden vallitessa juotiin Piipariskan keittämät väkevät kahvit.

Kun miehet olivat työntyneet taipaleelle, sanoi Piipariska:

— No nyt sinä saat iloita, Annastiina, kun Tuomas Kontkanen läksi meidän Heikin kanssa ottamaan pässiä kiinni!

V

Piippuvaaran Aapeli Kasurisella oli ollut se Hirvolanniemen Pekka Turunen puhemiehenä, kun he olivat käyneet kosimassa sitä Mönkkösen leskeä. Ja hyvinhän se asia luonnisti, reten!

Mikäs siinä!

Ei tarvinnut Aapeli Kasurisen paljon suutaankaan avata, kun Pekka Turunen oikein lasketteli, päästi sekaisin totta ja leikkiä, niin että morsianta vuoroin itketti ja vuoroin nauratti. Niin lasketteli, päästi sekaisin totta ja leikkiä, taisipa päästää sekaisin totta ja vähän valhettakin. Ei kuitenkaan kovin paljon sitä viimemainittua, noin vain puheen koristukseksi, niinkuin sitä pääsee, lörähtelee, kaikenlaisiin muihinkin, vähemmänkin tärkeisiin puheisiin aina ja kaikkialla avarassa maakunnassa.

Hyvin luonnisti. Läksi ihan lemmessä se Mönkkösen leski.

Nyt he, sulhasmies ja puhemies, ajaa köröttelivät kohti kaupunkia kihlojen ostoon. Eihän sitä nyt olisi siinä sulhasta ja puhemiestä yhdessä tarvittu, virallisesti. Olisi se osannut Aapeli Kasurinen ostaa kihlat omin päinkin, mutta pyysihän kumminkin Pekka Turusta seurakseen. Oli huvempi ajaa pitkä matka, ja turvallisempikin, jos sattuisi takaisintulo pimeäksi ajaksi. Niissä Honkalammin pahamaineisissa mäkilöissä on ainakin ennen matkustavaisia ryövätty.

Oli maisteltukin matkalla, ei kuitenkaan paljoa… vain sen verran, että puhe luisti.

— Kultakello ja hopiaperät! hihkaisi joskus Aapeli Kasurinen.

— Ja silkkihuivi, lisäsi Pekka Turunen.

— Eikö siinä ole arvolliset lahjat vaikka Mönkkösen leskelle? tiukkasi sulhanen.

— No jo toki. Ei ole ollutkaan ennen Mönkkösen leskellä kultakelloa, miellytteli puhemies.

— Eikä hopiaperiä… sitä minäkin! Mutta nyt se saa ne. Perhanan hyvästi sinä ne asiat maalasit, kuule Pekka Turunen!

— No, mitäs siitä… naurahteli puhemies mielissään.

— Pappihan sinusta kehnosta olisi pitänyt tulla! Poiketaanko me tuohon
Pötkänlahden kievariin?

— Minusta nähden.

— Ja eikä poiketakaan. Kiire se on naimahommissa. Kyllä tämä ruuna jaksaa vetää loppuun asti, päätti Kasurinen.

Aapeli Kasurinen huimasi ruunaa ohjasperillä ja huilautti pitkäveteisen:

— Hevo-neee…eee!

Ruuna olisi totuttuun tapaan poikennut väkisinkin kievariin, mutta
Aapeli Kasurinen pakotti sen takaisin maantielle ja antoi piiskasta.

— Sinäkö tässä vai minä, senkin koni! Alatko ravata, taikka…!

Valjakan mäki on viimeinen suurempi mäki ennen kaupunkia. Ruunan junnatessa kuormaansa ylös mäkeä, huudahti Aapeli Kasurinen taas:

— No kohta saa sitten Mönkkösen leski semmoiset kihlat, että jo pitää koko huoneen välkkyä, kultakellon ja hopiaperät… hei, ruuna, vieläkö sinä olet aisoissa!

— Onnea vain ja lykkyä! kuului ivallinen ääni takaapäin.

— Kuka se huusi? kysyi Kasurinen.

Sulhanen ja puhemies kääntyivät katsomaan taakseen. Pekka Turunen sanoi:

— Se on Hukansalon Iivo Mutanen, ukko Jyrki Mutasen poika. Millä pahuuksen ajalla se on tuonne taakse ilmestynyt?

Iivo Mutanen se kyllä olikin. Oli lähtenyt asioilleen kaupunkiin ja ajella nytkytellyt jo parisen kilometriä aivan heidän perässään, kuullen melkein kaiken mitä he kovaäänisesti olivat puhelleet.

Nyt se siellä kökötteli irvistellen kärryissään hattureuhka silmillä.
Ja kun näki, että hänet oli huomattu, huusi taas:

— No minnekäs sinä sen Piiroisen Annastiinan hylkäsit? Vai eikö se huolinutkaan sinusta?

— Sano syötävälle, että jätit sen hänelle itselleen, neuvoi aulis puhemies.

— Minä jätin sen sinulle, Annastiinan… eivät ne ole muille kuin Mutasille ennenkään toisten tähteet kelvanneet! huusi Aapeli Kasurinen kiukusta punoittaen.

Se oli letkaus Iivon omasta äidistä, Kaisa Romppas-vainajasta, jolla oli ollut yksinäinen lapsi, ennenkuin se meni Jyrki Mutaselle, vaikka se lapsi oli kyllä kuollut jo ennen äidin naimisiinmenoa.

Kun Mutasen poikiin eivät kuitenkaan vähät pysty, niin vastasi Iivo
Mutanen vain yhä irvoitellen:

— Kiitos vain, kelpaahan ne köyhälle rikkaan tähteetkin… jollet vain silmiä ole vienyt!

Se oli siitä Mönkkösen leskestä! Eihän se nyt tosin aivan silmäpuoli ole, mutta kieltämättä on hänen toinen silmänsä aika himmeä.

— P—leen rutjake! kirosi jo Aapeli Kasurinen, vaikka häntä pidettiinkin jonkinverran jumalisuuteen taipuvana.

Sitten hän kiljaisi:

— Saat kuin saatkin Annastiinan, ei siitä näy enää huolivan muutkaan… mutta varaa kanssa appiukollesi ylihuomiseksi kahdeksansataa markkaa… jos meinaat saada Piiroisen talorötiskössä kotivävynä asua.

Hevonen oli nyt päässyt mäen päälle. Vihastunut Kasurinen sivalteli piiskalla ruunaansa ja ajoi täyttä lentoa kaupunkiin asti jättäen irvistelevän Iivo Mutasen huononpäiväisine hevosineen kauas jäljellepäin.

— Muistaa se vielä nuo puheensa, Iivo Mutanen! uhkasi Aapeli Kasurinen äkeissään ajaessaan tulliportista sisään.

Iivo Mutanen toimitteli kaupungissa asioitaan ja yritti Seurahuoneellakin pistäytyä, mutta ovenvartija tunsi hänet siitä entisestä asiasta, jolloin Iivo oli humalapäissään rähjännyt ja särkenyt kaksi ruutua Seurahuoneen ovesta, niin ettei Iivo päässytkään sinne "Roistolan" puolelle 75 pennin tuutingeita juomaan.

Sitten muisti hän käydä "Savo-Karjalan" konttorissa viemässä sen Sinkkosen lesken ilmoituksen, jonka Sinkkosen leski oli Pötkänlahden kievarissa jättänyt hänen toimitettavakseen.

— Oletteko te Pötkänlahdesta? kysyi ilmoitusta vastaanottava konttorineiti, jolla oli vanha täti Pötkänlahdessa.

— Eikä… minä kyllä olen sieltä Korpivaarasta, selitti Iivo Mutanen.

— Korpivaarasta… mitenkäs… kuulkaas, faktori! huusi neiti viereiseen huoneeseen.

— Jahah! kuului sieltä miehen ääni.

— Eikös se suuri miljoonaperintö tullut juuri Korpivaaraan?

— Sinnehän se tuli, vastasi faktori mennen sitten leveitä paperiarkkeja kädessään kirjapainon puolelle.

— Miljoonaperintö… kenellekäs se? ällisteli Iivo Mutanen ja jäi suu auki seisomaan.

— En minä muista nimeä, mutta äskenhän se oli lehdessä… minäpä katson, sanoi neiti hyväntahtoisesti.

Neiti selaili lehtiä. Iivo seisoi suu yhä auki. Hattukin oli, reuhkana, pudonnut kädestä lattialle.

— Niin, tässä se on, sanoi neiti.

Sitten lukaisi hän uutisen läpi ja selitti:

— Se on tullut yhdelle Simo Piiroiselle Korpivaaran Tutjunpohjasta. Siltä on kuollut Amerikassa sukulainen jolta on jäänyt miljoonan suuruinen perintö…

Iivo ei ollut jälkeenpäin oikein selvillä siitä, mitenkä hän oli tullut alas kirjapainon ahtaista ja jyrkistä portaista.

Annastiina oli siis miljoonamiehen perillinen. Eikä sitä tiennyt vielä
Korpivaarassa kukaan, ei edes Annastiina itsekään.

Neljännestunnin käveli hän kuin pienessä humalassa yhtä epätasaista, hyvin erikokoisilla mukulakivillä laskettua katua ylös, toista alas.

Sitten poikkesi hän kultasepän liikkeeseen.

Sieltä tullessaan oli hänellä taskussaan naisten kultakello sirossa paperiin käärityssä kotelossa.

Ja sitten tuli Iivo Mutaselle kiire kotiinsa.

Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen olivat vieneet väsyneen, yltäpäältä vaahdossa olevan ruunansa majataloon, antaneet sille syömistä ja juomista ja syöneet itsekin vankan päivällisen Hiltusen ruokalassa. Olivat käyneet katsomassa laivoja rannassa ja junaa asemalla, ja läksivät vihdoin kihlojen ostoon.

Kun kultaseppä teki pientä pakettiaan, kysyi hän näpelöidessään sitä kiinni:

— Mistäspäin isännät ovat kotoisin?

— Tuoltapa vain Korpivaarasta.

— No sinnehän tuli Amerikasta oikein julma perintö…

* * * * *

Ylimalkaan lähtee hyvin harvoin kaksi samoilla mattisenlahtelaisilla kärryillä kulkevaa isäntämiestä kaupungista niin vähäpuheisina kuin Aapeli Kasurinen ja Pekka Turunen.

Äänettöminä kävelivät he kultasepästä majataloon, kävelivät peräkkäin,
Aapeli Kasurinen vähän edellä.

Vaiteliaina valjastivat he hevosen kartellen katsahtamasta toistensa silmiin.

Kerran vain, kun hevonen ei tahtonut ottaa suitsia suuhunsa, karjahti
Kasurinen kiroten:

— Mitäs siinä luimistelet, s—nan kahmu, ja päätäsi kääntelet!

Sitten lähdettiin yhtä tuppisuina ajamaan kohti kotimaata, Korpivaaran
Tutjunpohjaa.

Pekka Turusella oli hyvin vaivattu olo. Hän tunsi vaistomaisesti, että Aapeli Kasurinen pitää häntä ikäänkuin jollain tavoin syypäänä tapahtuneeseen, ja olisi mielellään halunnut puolustautua, mutta ei tiennyt, miten aloittaisi. Eikä Pekka Turunen väärässä ollutkaan. Tällä hetkellä kantoi Aapeli Kasurinen katkeraa vihaa hänen päällensä. Mutta hän murjotti ääneti, uhallakin. Hän oli päättänyt, että antaa nyt Pekka Turusen aloittaa, kehvelin. Kyllä hän, Aapeli Kasurinen, sitten sanoo.

Kolmisen kilometriä kaupungista ajettua aukesi rinnustin.

— Ptruu, rinnustin aukesi! huusi Pekka Turunen.

Hevonen pysähtyi.

— Kehnoakos sinä sitä sitten niin huonosti kiinnitit! tuhahti Aapeli
Kasurinen ihan vihassa. Pätö asiasta!

Pekka Turunen tiesi sitoneensa rinnustimen aivan niinkuin se oli sidottavakin, mutta saattaahan se silti aueta, kun niikseen sattuu. Hän ei kuitenkaan viitsinyt ruveta riitelemään moisesta vähäpätöisyydestä, vaan hyppäsi alas kärryiltä, kiinnitti rinnustimen uudelleen, tällä kertaa niin tiukkaan, että tiesi varmasti sen kestävän vaikka Kuopioon asti, ja nousi sitten taas kärryille.

Ajettiin. Äänettömyys kävi yhä painostavammaksi. Se kävi ihan sietämättömäksi.

— No on sillä Simo Piiroisella nyt näistä puolin tuota rahaa enemmän kuin jollakin toisella muuta paperia, aloitti Pekka Turunen äkkiä.

— On! äyskäisi Aapeli Kasurinen heti. — Sitävartenko sinä sitä Annastiinaa oletkin muille toimittanut ja minulle vain Mönkkösen leskeä tyrkyttänyt?

— Ka…! ällisteli Pekka Turunen keksimättä heti vastausta tähän hyökkäykseen.

Mutta Aapeli Kasurinen, vihasta tuhisten, hyökkäsi edelleen:

— Vai itsellesikö sinä sitä, akallinen mies? Taidat luulla, että kun sinulla on Konsta Piiroisen äpäräpoika elättinä, niin sinäkin siltä tiimalta pääset miljuneeriksi!

— Ka… aloitti Pekka Turunen taas, mutta Aapeli Kasurinen ärjäisi:

— Kakata, mitä kakatat… sinun syytäsi tämä on, koko soppa!

— Älähän nyt… itsehän sinä…

— Älä valehtele, sinäpäs sitä tyrkytit ja tyrkytit sitä Mönkkösen leskeä!

— Niin, mutta itsehän sinä sen päätit ottaa… ei suinkaan sinua, aikuista miestä, väkisin saa naitetuksi…

— Mutta sinä tyrkytit , p—le! karjaisi Aapeli Kasurinen niin, että kaiku honkametsästä vastaan rähähti. — Sinä tyrkytit ja sanoit, että mitäs siitä Annastiinasta, köyhästä , siinä on Mönkkösen leski, rikas , ja tyrkytit ja tyrkytit ja puhemieheksi telläännyit, tyrkytit saakeli minulle sitä silmäpuoltasi… sanoit, ettei se ole silmäpuoli… näkee muka toisellakin silmällä melkein yhtä hyvin… ei se sillä mitään näe, silmäpuoli se piru on ei siitä mihinkään pääse, riiteli sulhasmies Kasurinen katkerasti, ääni kiukusta vapisten.

— No vaikkapa ei nyt sentään sanoisi ihan silmäpuoleksikaan… koetti hämilleen joutunut puhemies lieventää asiaa.

Mutta Aapeli Kasurinen ärjyi:

— Soppasilmä sillä on… luuletko sinä, että minä en sitä ole nähnyt!

Ja ajatellessaan, millaisen rikkauden perijättäreksi Annastiina nyt joutuu, etoi hänen sydäntään niin, että melkein itketti.

— Voi vaivattu sentään… ja kun minä olen sitä Annastiinaa jo kauan katsellut ja aikonut.

Mitä enemmän hän nyt muisteli Annastiinaa, sitä katkerammalta tuntui hänen menetyksensä.

— Siinä olisi ollut niin siisti ja sopuluontoinen ihminen
Piippuvaaraan emännäksi, ja sydämestään niin hellä, että oikein…

Puhemiehenkin täytyi myöntää:

— Onhan se kyllä niinkuin sydämen puolesta… mutta mitä tähän
Mönkkösen leskeen tulee, niin kyllähän…

— Suusi kiinni koko akasta! ähisi Aapeli Kasurinen.

Puhemies Pekka Turunen oli ymmärtäväinen mies, ja hänen täytyi myöntää, kun asiaa puolueettomasti ajatteli, että Aapeli Kasurisella oli syytä suuttumukseensa. Kaikesta päättäen olisi Annastiina hänelle tullut, kun Aapeli Kasurisella oli vankka talo, eikä ollut vielä lopen vanha mieskään. Olihan tämä Aapelikin tosin jonkinverran rokonrikkoma, mutta eihän sillä tarvinnutkaan nyt varakkaalla isäntämiehellä olla posket kuin maitovauvalla.

— Tässä kyllä vielä, alkoi Pekka Turunen jonkin ajan kuluttua… tässä kyllä vielä keino keksitään.

Ja ryhtyen tekemään tarkemmin selkoa suunnitelmistaan sanoi hän:

— Mikäs pakko sinun on sitä Mönkkösen leskeä ottaa, kun ei ole vielä kihlatkaan annettu?

Aapeli Kasurinen puri vielä hammasta, mutta vaikeni. Ei enää joka sanaan vastaan noitunut.

— Ei ole kihlat vielä annettu… eikä ole oikeastaan puhuttukaan kuin sinne päin. Mitäs siitä.

Aapeli Kasurinen vaikeni.

Pekka Turunen hautoi nyt asiaa. Mitä enemmän hän sitä hautoi, sitä selvemmältä hänestä alkoi näyttää, ettei Mönkkösen lesken kosiminen oikeastaan vaikuttanut asiaan mitään, kun ei ollut vielä kihloja annettu.

— Se olisi ollut toinen tapaus, jos meillä olisi ollut kihlat mukana ja Mönkkösen leski olisi ottanut ne vastaan… mutta mitkä hiton kihlajaiset nämä nyt muka olivat, kun ei ollut kihloja eikä mitään. Eihän sitä sillä tavalla…

Ja lohduttautuakseen Mönkkösen leskenkin tunteisiin nähden selitti hän:

— Eikä se tietysti voi Mönkkösenkään leski ottaa asiaa todesta, niinkauan kuin ei ole kihloja annettu… enemmänhän se piti sitä vielä leikkinä… — niinkuin mekin oltiin leikin haminassa… nauratteli vain Mönkkösen leski ja sanoi, että sittenhän tuon näkee, kunhan ensin kihlatkin näkee…

Aapeli Kasurista alkoi tämä puhe rauhoittaa. Asia ei näyttänyt enää toivottomalta. Päästäkseen sovinnollisen ajatuksenvaihdon alkuun ja samalla kuin pyytääkseen anteeksi äskeisiä pahoja sanojaan huomautti hän murahtaen:

— Näkyy se nyt tuo rinnustin pysyvän kiinni, kun panit sen paremmin…

— Kyllä se nyt pysyy, vahvisti Pekka Turunen mielissään siitä, että sopu ja rauha alkoi jälleen rakentua.

Sitten hän lausui lopullisesti ratkaisevan sanan siitä Mönkkösen lesken asiasta:

— Niin että kun sinä et vie sille kihloja, niin ei hänelläkään siihen enää ole mitään sanomista.

Aapeli Kasurista kuitenkin vielä vähän epäilytti:

— Vaikka kyllähän se selvästi siltä näytti, että se oli tulemassa, se
Mönkkösen leski…

Mutta Pekka Turunen huudahti ihmetellen:

— Mitenkäs se sinulle tulisi, kun et sinä vain anna hänelle kihloja!

Sitä myöten tuntui asia selvältä.

Aapeli Kasurisesta oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan. Syksyiset heleänväriset vaaratkin tuolla Rutakon puolella paistoivat taas niin kauniisti iltapäiväauringossa. Tie oli tasainen ja mäetön täällä laajalla kangasmaalla, ja hevonen juoksi hereästi kotiin päin.

Oli jo päästy niin pitkälle, että neuvoteltiin siitä, miten Annastiinan kosimisessa voitaisiin soveliaimman menetellä.

— Minä kun olen sitä Simo Piiroista siitä velastaankin hätyytellyt, päivitteli Aapeli Kasurinen tyhmyyttään.

Puhemies kaiveli nenäänsä.

Sitten hän ilmoitti:

— Se on oikeastaan sen parempi, että olit sitä säikytellyt siitä saatavastasi… niin sinulla on nyt sitä parempi ajaa sinne sanomaan, että se oli vain semmoista leikkiä… jotta näet sait käydä useammin Annastiinaa katsomassa.

Aapeli Kasurisesta tuntui tämmöinen selitys hiukan epäilyttävältä.

— Jospa se ei usko… se Simo Piiroinen?

Mutta puhemies oli vakuutettu asiastaan:

— Uskoo se… se on semmoinen tyhmänsekainen mies… semmoinen kopsaan valettu, tämän ymmärryksensä puolesta nimittäin.

Ja samassa kirkastui asia hänelle koko yksinkertaisessa selkeydessään.

— Kyllä uskoo sitten ainakin, kun sanot, että jätät koko perimisen silleen! huudahti hän riemuiten. — Se on ollut siitä kovassa kiipelissä, niin että se tieto tulee kuin taivaanpankolta.

Aapeli Kasurinenkin sanoi:

— Olen minä sitä tässä itsekin ajatellut, että siitä päästä se on hyvä lähteä sitä asiaa juohtamaan…

Puhemies huomautti:

— On se semmoinen ilosanoma koko Piiroisen väelle… ja kun siihen sitten…

Voimakkaasti ääntään koroittaen ja kämmenellään nahkaiseen polvipeitteeseen läiskyttäen vannoi Pekka Turunen:

— Siihen kun sitten piruvie sökkäät vielä kultakellot ja silkkihuivit Annastiinan kopraan, niin ei siinä sitten ole puhemiehellä paljon sanomista! Antaa mennä kaikki yhdessä hötäkässä, niin se on sitten lukossa.

— Pitää sinun kuitenkin laatia vähän niinkuin esipuhetta… jotta tulevat noin niinkuin vastaanottavaisiksi, huomautti Aapeli Kasurinen.

— No tiettypä se. Pitäähän siinä olla alkulause eli johdatus, asian merkityksen ja tärkeyden mukaan, myönsi puhemies itsestään selvän seikan.

Äkkiä kuitenkin Aapeli Kasurinen säikähti:

— Mutta jospa ne jo tietävät… siitä perinnöstä! Puhemies rauhoitti:

— Hiidestäkö ne sen vielä tietäisivät? Ei olisi tietty mekään, jollei olisi kaupungissa käyty.

— Kunpa oli se Iivo Mutasen pahulainen siellä kaupungissa, synkistyi
Kasurinen.

— Eihän se Iivo käynyt kihlojen ostossa, niin että mistäs hän sen olisi kuullut!

— Niin, se on kyllä totta… mistäs se sen…

— Kun aivan sattumalta tuli se kultaseppä meillekin sanoneeksi.

Pekka Turunen punoi juonen lankoja yhä taitavammiksi.

— Me ei ole kuultu mitään koko perinnöstä, eikä uskota sittenkään, kun milloin kuullaan… kuule, Kasurinen, me ei olla käyty edes koko kaupungissa!

Aapeli Kasurinen nyökäytti päätään osoitukseksi, että hän oli täydellisesti ymmärtänyt.

— Ja jos vaikka sattuisi se Iivo Mutanen milloin sanomaan, että me oltiin kaupungissa, niin se pitää tehdä valehtelijaksi ja sanoa sen olleen kaupunkimatkallaan niin humalassa, että se on voinut luulla vaikka tuota ukko Kilpeläistä taikka Mustankankaan Ratilaista sinuksi.

Aapeli Kasurisen naama loisti tyytyväisyydestä. Kuinka kaikki kävi selväksi ja mutkattomaksi, kun Pekka Turunen sai järjestellä asiat mielensä mukaan!

— Mutta mitenkäs minä selitän nämä kihlat…?

— Jotta ne ovat sinulla?

— Niin.

— Mitäs selittämistä siinä on… sinä kun olet niin kauan ajatellut tätä Annastiinaa, niin sinulla on ollut kihlatkin jo vuosikausia valmiiksi ostettuina.

— Ka niin… mutta jos sattuisi joskus kuulumaan jotain siitä, että me ollaan käyty Mönkkösen lesken puheilla?

Pekka Turunen huitaisi halveksivasti kädellään:

— Ei toki se Mönkkösen leski niin älytön ole, että siitä kenellekään mitään puhuu, kun näkee, ettet sinä häntä huolinutkaan… ja siksi toiseksi, saammehan me sanoa, että oltiin lehmää ostelemassa, mutta ei tullut kauppoja.

Aapeli Kasurinen tunsi, että asia oli nyt oikealla ja onnellisella tolalla. Kiitollisena hän huudahti:

— Oli se sentään pirun hyvä asia, että se kultaseppä huomasi mainita siitä Ameriikan perinnöstä!

— Oli se! murahti Pekka Turunen tyytyväisenä.

VI

Oli se aika mötäkkä Hukansalolla Rumpsun perukalla, kun viinakauppias Heikki Piiparinen ja poliisikonstaapeli Tuomas Kontkanen ottivat kiinni Simo Piiroisen pässiä. Pässin olinpaikka löytyi kyllä helposti, kun Lappalaisen pennut, jotka olivat olleet sienestämässä, sattuivat tulemaan vastaan ja kertoivat nähneensä pässin, mutta kiinniotosta tuli urakka. Heikki Piiparinen kaarsi aina kauempaa ja ajeli pässiä kohti poliisia, joka oli katajapehkojen takana piilossa ja sieltä hyökkäsi pässin lähestyessä, mutta monta yritystä saatiin tehdä, ennenkuin poliisin onnistui päästä pässiin käsiksi. Siinä menivät nurin poliisi jos pässikin, mutta poliisi ennätti saada pässin koivesta kiinni, ja kyllä se sitten pysyi. Pässi kiinnitettiin Heikki Piiparisen nahkaremelillä ja lähdettiin sitä juonittelemisestaan ja vastaanharaamisestaan huolimatta kuljettamaan pois salolta.

Lappalaisen perikunnan mökin raunioilla levähdettiin. Poliisi kuivaili hikeä otsaltaan ja noitui pässiä.

Sitten hän sanoi:

— Pitää saada hevonen vaikka tuolta Mutasesta, niin viedään pakana hevosella kotiinsa. Käy sinä Heikki Piiparinen pyytämässä hevosta lainaksi ja kuljeta pässi Tutjunpohjaan… minä lähden nyt oikaisemaan sajon poikki Roivaan mökille Annastiinan luo.

— Mihinkäs tämä pässi siksi aikaa pannaan?

— Onhan tuolla tuo sauna palamatta. Teilataan paholainen saunaan ja pannaan pönkä ovelle, niin kyllä pysyy.

Pässi työnnettiin sisään saunan matalasta ovesta, jolloin Heikki
Piiparinen totesi:

— Näkyy siellä olevan vanhoja vastojakin… syököön niitä joutessaan, juuttaan riista!

* * * * *

Heikki Piiparisen tullessa Jyrki Mutasen talolle pyllötti Otukka kontillaan kaivon kannella onkien kappaa, joka oli päässyt irti koukustaan ja pudonnut kaivoon. Nähdessään Piiparisen kysyi Otukka:

— Mistäpäin sinä kävelet?

— Tuolta minä tulen Sarkkisenlammilta päin, valehteli Heikki
Piiparinen välinpitämättömästi.

Otukka arveli käsittävänsä asian, koska tiesi, että Lassi Kettunen oli siirtänyt viinatehtaansa Sarkkisenlammin taakse ja Heikki Piiparinen oli välimmiten toiminut Lassi Kettusen kauppamatkustajana. Mutta kun talossa tällä hetkellä oli tarpeeksi suoraan Lassi Kettuselta ostettua ainetta, ei Otukka halunnut, että Heikki Piiparinen nyt ryhtyisi tarjoilemaan tavaraansa, ja kääntääkseen puheen suuntaa sanoi hän:

— Se poliisi Kontkanen kuuluu sinua kyselevän… kävi meilläkin.

— Vai kyselee se poliisi Kontkanen, vastasi Heikki Piiparinen vain.
Sitten hän kertoi:

— Satuin saamaan sen Simo Piiroisen pässin kiinni tuolla Rumpsussa, niin arvelin kysyä, että saisiko teiltä hevosta, jotta veisin yksin tein sen pässin Piiroiseen, kun sattuu olemaan muutenkin asiaa Tutjunpohjaan.

— Vai sait sinä sen pässin kiinni, sanoi Otukka nostaen kappaa kaivosta. — Taisit saada juosta lämpimiksesi?

— Eipä tuota erikoisemmin…

Otukka kaatoi veden kapasta kaivon viereen, suinaili kappaa ja sanoi:

— Se on niin laho koko kappa, että eikö pitäne tehdä uusi.

Heikki Piipariselle hän sitten arveli:

— Joutaneeko tuota meiltä hevosta, kun Iivokin on kaupungissa, ja tamma taas olisi kengitettävä.

— Vai kaupunkiin se Iivo taas läksi, kummeksi Heikki Piiparinen. —
Tänäänkö se sieltä takaisin tulee?

— Eikö tuo tulle tänäpäivänä.

Auttaakseen Heikki Piiparista toisen talon kustannuksella neuvoi Otukka sitten:

— Vaan tuolta Jussi Variksesta ne kyllä antavat hevosen.

— Voivathan ne ehkä antaa Variksesta hevosta, toivoi Heikkikin.

Heikki Piiparinen läksi pyytämään hevosta Jussi Variksesta. Mennessään hän kysyi:

— Ukko Jyrkikö se tähän on tehnyt uuden veräjän?

— Ukko, vastasi Otukka päätään kääntämättä lähtien viemään kaivonkappaa tupaan. Puolivälissä pihamaata hän kuitenkin muisti, ettei Heikki Piiparisella ollutkaan pässiä matkassaan, ja huusi:

— Missäs sinulla on se pässi?

— Sinne minä sen salpasin Lappalaisen mökin saunaan, vastasi Heikki
Piiparinen riihen luota.

Vähää myöhemmin ajoi Iivo Mutanen hyvää vauhtia vajan eteen ja alkoi riisua hevosta. Mutta saatuaan hevosen pois ajokärryjen edestä työnsi hän sen yhtä kyytiä lavakärryjen aisoihin, kahmaisi jostakin sylyyksen heiniä kärryjen pohjalle ja kiljaisi sitten:

— Petukka!

Otukka oli tullut rappusille seisomaan ja ihmettelemään, että mitä se tuosta konista uudelleen valjastaa. Hän sanoi:

— Missä lie Petukka… mitä sinä sillä?

— Sen on Petukan virkailematta lähdettävä minun kanssa ottamaan kiinni sitä Simo Piiroisen pässiä.

Ukko Jyrkikin oli tullut tuvasta huudon kuullessaan ja seisoi alushoususillaan portailla Otukan vieressä. Nähdessään Iivon hommat ei hän voinut olla Otukalta kysymättä:

— Onkohan se humalassa, tuo Iivo!

Otukka katseli Iivoa, joka juuri kantoi liiteristä pitkää nuoraa lavakärryihin, ja arveli sitten:

— Ei se oikein humalaiselta näytä.

Sitten hän huusi velimiehelle:

— Mitäs sinä siitä pässistä?

— Ei se sinuun kuulu… nyt on kiire. Pirussako se on se Petukka?

— Se on kiinni jo, se pässi, ilmoitti Otukka.

— Häh?

— Heikki Piiparinen oli tässä justiinsa ja sanoi ottaneensa pässin kiinni ja läksi pyytämään Jussi Variksesta hevosta.

Iivo kuunteli suu auki.

Sitten hän kirosi:

— Perr…

Ja huusi sitten:

— Oliko sillä se pässi matkassaan?

— Kuuluu pistäneen sen sinne Lappalaisen saunaan.

Iivo hyppäsi hajareisin seisomaan lavakärryihin, huitaisi hevosta ohjasperillä ja huusi:

— Hyvästi!

— P—a evääksi! toivotti veli Otukka.

Ukko Jyrille lausui hän arvelunaan:

— Taisi se sittenkin olla humalassa.

VII

Suutari Roivaan palatessa mökilleen istuivat Annastiina ja Piipariska pöydän ääressä kahvia juoden.

Roivas ripusti hattunsa naulaan ja sanoi:

— Terveisiä Tutjunpohjasta… johan tämä Annastiina pääsee taas omilla jaloillaan kävelemään.

— Tuleehan tästä vielä kävelijä, Annastiinasta, sanoi Piipariska. —
Mikäs siinä… parhaillaan olevasta tytöstä.

Piipariska pani kupit pöydälle Roivastakin varten ja kehoitti:

— Tule pois Roivaskin juomaan omia kahviasi.

— Vieläköhän tuota menisi, esteli Roivas näön vuoksi. — Poikkesin tullessa tuolla Mertasen mökillä, niin siellä Mertasen akka keitti kahvit.

— Niissäkö se on se ukko Mertanen yhä entisissä voimissaan? tiedusteli Piipariska kaataessaan pienestä mustasta pannusta kahvia Roivaan kuppiin.

Roivas hörppi kahvia ja vastasi vähän ajan perästä:

— Niissähän se vain tahtoo olla… ei kuole eikä parane.

Ja tuokion kuluttua ilmoitti hän:

— Sillä on ruvennut laskeutumaan veri jalkoihin… eikö liene pahentunutta verta, kun niin pöhöttää. Suonetkin ovat kaikki turvoksissa.

— Sillä on jo pitkät ajat tahtonut pysähtyä ruoka sydämeen, sillä ukko Mertasella, selitti Piipariska. — Eikö tuo liene siitä alkuisin koko vaiva.

— Voipihan se olla siitäkin, myönsi Roivas.

Piipariska kaasi toista kuppia mökin isännälle ja sanoi:

— Älä sinä Roivas suutu, vaikka me olemme täällä juoneet sinun kahviasi… Annastiina on luvannut toimittaa papuja sijaan.

— Ainahan niistä… alkoi Roivas, mutta Annastiina keskeytti:

— Älysivätkö ne siellä meillä antaa edes kahvia tälle Roivaalle?

Roivas todisti:

— Jo toki… antoivat ne kahvit jos muutkin ruoat…

— Sitähän minä, ettei se Piiroisen emäntä ole ennenkään vieraita kahvittelematta jättänyt, pisti Piipariska väliin.

Annastiina kysyi:

— Mitäs se isä sanoi, kun ei pässiä ollut?

Roivas ryästeli ja myönsi:

— Olihan se äkäinen aluksi, mutta kun minä sanoin, että mitenkäs se kipeä ihminen — tämä Annastiina — kykenee semmoiseen, niinkuin nyt villin pässin kiinniottoon, niin eihän se sitten siitä sen enempää.

Ja käytyään sylkäisemässä uunin eteen ilmoitti Roivas:

— Nousviikolla sanoi Piiroinen itse lähtevänsä rengin kanssa ottamaan kiinni sitä pässiä… lupasi ottaa vaikka ampumalla… sanoi tapattavansa sen kumminkin, kun siitä on jokavuotinen mieliharmi.

Silloin kertoi Piipariska, että poliisi Kontkanen ja Heikki Piiparinen ovat jo pässin kiinniotossa, ja lisäsi:

— Sitä minä olen tässä toimittanut tälle Annastiinalle, että saat sinä siitä Tuomas Kontkasesta semmoisen miehen, ettei siitä enää parane. Mutasenkaan pojat eivät viitsineet yrittääkään, vaikka olivat ihan äärellään, mutta tämä poliisi kun sattui kuulemaan asiasta, niin paikalla oli valmis. Etkös usko Roivaskin, ettei tämä Annastiina mistään parempaa miestä saisi?

Roivas kun tiesi, että se poliisi Kontkanen oikeastaan katseli Mustankankaan Ratilaisen Iitaa, ei oikein osannut vastata. Sentähden ei hän ollut kuulevinaan koko kysymystä, vaan arveli:

— Olisiko ruveta saunan lämmitykseen… vaan jos pitänee kantaa retuuttaa purolta asti vettä, kun on niin vähissä kaivosta.

Annastiina kainosteli:

— Mitäs se tämä Piipariska tyhjiä… tokko tuo Tuomas Kontkanen minusta huolisikaan…

— Tuossapa tuo näkyy tulevan itse, ilmoitti Piipariska. — Niin että kysytään häneltä…

— Ei saa joutavaa…! huudahti Annastiina hätäissään. — Luulee vielä että…

Samassa astui poliisi Kontkanen sisään ja sanoi:

— Jopahan näkyy tämä Roivaskin ennättäneen takaisin.

* * * * *

Piipariska oli äkkiä keittää pyöräyttänyt uudet kahvit poliisia varten.
Niitä nyt juotiin.

— Vai puuttui pässi kiinni? kysyi Roivas.

— Puuttui… mutta osasi se juoksuttaa, eto elävä! Vaan kun minä lopuksi suutuin ja laskettelin perässä oikein täyttä väkeä, niin eivät siinä pässinkään kintut riittäneet.

— Olisi sitä kelvannut katsoa, kun se pässi ja tämä poliisi… ihasteli Piipariska. — Vai Mutasesta se Heikki läksi hevosta hakemaan… antanevatko nuo Mutaset edes hevostakaan, epäili hän sitten.

— Jolleivät anna, niin antaa ainakin Jussi Varis, arveli poliisi.

Roivaskin myönsi:

— Antaahan se Jussi.

Vaiettiin.

Sitten sanoi Piipariska:

— Onhan se toimen mies, tämä poliisi Kontkanen, mutta eipähän ole vielä saanut hankituksi itselleen sitä emäntää.

Annastiina oli hämillään.

Poliisi Kontkanen laski kahvikupin pöydälle, pyyhki suutaan kädenselkään ja sanoi:

— Eihän tuota ole vielä ennättänyt hankkia.

— Vaikka johan se olisi aika… ehkä, myönsi hän sitten, ja Piipariska kiiruhti vakuuttamaan:

— Olisipa hyvinkin… eikös se ole tämä poliisi jo kolmissakymmenissä?

— Niissä main, myönsi Tuomas Kontkanen.

Roivaskin silloin huomautti:

— Jopa tuo olisi sitten aika ottaa poliisinkin eukko… niskaansa huokumaan.

— Kun olisi kuka, joka huolisi, arveli poliisi katsellen kenkiensä kärkiä.

— On niitä, on niitä! vakuutti Piipariska innokkaasti silmäten salavihkaa Annastiinaan, joka oli tullut tulipunaiseksi ja tuijotti lattialla olevaan russakkaan, joka uteliaana ja vikkelänä oli uskaltanut esille raostaan ja heilutteli tuntosarviaan.

— Onhan sitä yhteiskunnassa… tätä vaimoa, vakuutti Roivas, ja
Piipariska riensi täydentämään:

— On sitä… ei se kesken lopu, jos vain tyytyy tavalliseen oikeaan ihmiseen, eikä tavoittele semmoisia ylettömiä, joita ei ole olemassakaan.

Roivas sylkäisi ja selitti:

— Kuuluu pirukin ennen etsineen metsästä sellaisia puita, jotka eivät olleet suoria eivätkä vääriä, vaan ei kuulu löytäneen.

Poliisi Kontkanen arveli:

— Eihän ne ole suuret valikoimiset meikäläisellä… kun vain yhdyttäisi jonkun, joka huolisi.

Silloin katsoi Piipariska hetken tulleen tehdä jyrkkä ratkaisu:

— No tässä on tämä Annastiina Piiroinen… kysy nyt vaikka häneltä, huolisiko hän.

Poliisi koputteli kengänpohjillaan lattiaan, katsahti sitten
Annastiinaan ja kysyi:

— Mitä sanonee sitten tämä Annastiina… huolineeko tästä minusta?

Oli pitkä äänettömyys. Kaikki katselivat lattiaan.

Vihdoin sanoi Annastiina hiljaa:

— Tietäähän tämä Tuomas, että huolinhan minä…

Ja taas vaiettiin.

* * * * *

— Jos lähtisit Piipariska minun avukseni kantamaan vettä purolta, kun on tuo kaivokin ehtynyt, niin panisi vaikka tuon saunarötiskön lämmitä, jotta saisi muuttaa pyhäksi puhtaan paidan, esitti Roivas.

Annastiinan ja Tuomas Kontkasen jäätyä kahdenkesken sanoi Kontkanen:

— Mitäs sinä siihen sanot, jos nyt yksin tein lähdetään suoraan kirkolle panemaan kuulutuksiin?

— Kuulutuksiinko? hämmästyi Annastiina. — Mitenkäs sitä näin äkiksestään…?

— Mitäs se enää pitkittämisestä paranee… onhan me jo toisiamme katseltu niin pitkään, ettei se enää siitään muutu.

— Niin, mutta olisi pitänyt sanoa kotona… arveli Annastiina epätietoisena.

— Minkätähden? Aikainen ihminenhän sinä olet, saat tehdä tässä asiassa mitä tahdot, houkutteli poliisi.

— Senpuolesta… mutta tuntuu vähän oudolta, kun näin rutosti…

Poliisi katsoi ulos ikkunasta, ja nähdessään Piipariskan ja Roivaan mennä lynkkäisevän alas purolle kantaen korennosta olkapäillään vesikorvoa, siirtyi hän Annastiinan viereen penkille ja kietaisi kätensä hänen vyötäisilleen.

* * * * *

Suostuihan se toki, Annastiina. Näin alkoi asia oikeastaan hänestäkin tuntua hauskemmalta. Hän tiesi, että ihmiset olivat häntä selän takana ivanneet ja säälineet, että poliisi Kontkanen muka ei ole hänestä huolinutkaan.

Saavat nyt nähdä!

Hyvämieli ihan hykähdytti Annastiinaa.

— No lähdetään sitten vain kuulutukselle, koska sinä Tuomas tahdot.

— Lähdetään. Otetaan Pekka Turusesta hevonen ja ajetaan niin, että rapa roiskuu lepästä leppään! huusi poliisi Tuomas Kontkanen riemuissaan.

* * * * *

— No minnekkäs ne nyt läksivät! huusi Piipariska ihmeissään saunan ovelta.

— Minä lähden viemään tätä Annastiinaa kotiinsa, selitti Kontkanen. —
Pitää ottaa hevonen, ei se vielä jaksa niin pitkää matkaa kävellä.

— Älkäähän nyt… minnekkä teillä semmoinen kiire… hätäili Piipariska, joka olisi toivonut, että Annastiina olisi jäänyt huomisaamuun, päästäkseen sitten hänen kanssaan Tutjunpohjaan.

Mutta Annastiina sanoi:

— Kyllä minun nyt pitää joutua pihaan, kun olen niin kauan täällä viipynyt. Piipariskan pitää tulla sitten huomenna meille!

— Ja saapi käskeä Heikki Piiparisen tulla mukaan, jollei ole jäänyt pässiä viedessään jo sinne Tutjunpohjaan yöksi, lisäsi poliisi Kontkanen.

Onnellinen pari läksi kiireenvilkkaa kävelemään Hirvolanniemeen päin.

Sattui toki olemaan kirkkaan kuutamon aika, niin ettei tehnyt mitään, vaikka menisi myöhäisempäänkin, ennenkuin kirkonkylälle ehtisi.

— Sitten vielä ennättää aamulla käydä pappilassa, sanoi Tuomas Kontkanen, joka oli ottanut Annastiinan vasemman käden omaan oikeaansa, heidän siinä kävellessä jykevän hongikon halki kulkevaa tietä, joka menee Hirvolanniemelle.

Poliisi Kontkanen heilutteli leikillisesti Annastiinan kättä, ja
Annastiinan kasvot säteilivät.

* * * * *

Roivas oli jo kylpenyt, ja Piipariska oli par'aikaa saunassa, kun
Heikki Piiparinen ilmestyi Roivaan mökille ja kertoi:

— Saatiinhan me se pässi kyllä poliisi Kontkasen kanssa kiinni ja pistettiin sinne Lappalaisen saunaan, paksu halko vielä pöngäksi ovelle, mutta kun minä tulen Jussi Variksen hevosella saunalle, niin ovi on auki ja pässistä ei näy saparoakaan… kukahan pirulainen sen sitten lienee ennättänyt sillä aikaa varastaa?

— Jospa se on saanut pusketuksi jotenkuten auki sen oven ja karannut taas salolle, arveli Roivas.

— Ei se olisi saanut sitä ovea millään pelillä auki… ja sitäpaitsi siinä oli tuoreet kärrynjäljet ja kasa lämpimiä hevosenkakaroita ihan saunan oven edessä, ilmoitti Heikki Piiparinen.

VIII

Annastiina Piiroisen ja poliisi Tuomas Kontkasen lähestyessä sitä Korpivaaran Hirvolanniemen Pekka Turusen taloa oli sille Pekka Turusen vaimon Riitta Tolvasen viisivuotiaalle pojalle Kustille, sille samalle, jonka sen Tutjunpohjan Simo Piiroisen poika Konsta Piiroinen — elikkä nyt niinkuin tämän Annastiinan veli — oli tehnyt Riitta Tolvaselle vähää ennen kuin hävisi maasta, juuri tapahtunut rötös.

Se oli se Kusti seisonut uunin edessä ja viskellyt lattialla olevia roskia ja lastuja palavaan pätsiin, kun se rötös oli tapahtunut. Se oli Kusti jäänyt seisomaan uunin eteen, silmät naljallaan ja jalat vähän harallaan eikä ollut niinä miehinäkään, mutta vanhaemäntä, Pekka Turusen äiti, joka oli navetanpuolimaisen ikkunan ääressä soudattamassa sitä Riitta Tolvasen nuorempaa lasta, minkä miniänsä oli tehnyt tälle Pekka Turuselle itselleen, oli kuullut äänestä ja nähnyt Kustin muistakin meiningeistä, että niin se vain taas kävi.

Vaikka se vanhaemäntä olikin ollut poikansa naimiskauppaa vastaan, kun se otti Riitta Tolvasen välittämättä siitä, että tämä oli "palkinnon juossut" tyttö, niin ei se kuitenkaan kohdellut pahasti Kustia. Oli pikemminkin ottanut sen ikäänkuin omaksi nimikokseen ja pesi aina sen housutkin, milloin vahinko tuli, mikä muuten pyrki tulemaan harva se päivä.

Mutta nyt vanhaemäntä suuttui.

Vast'ikään päivällä oli hän pessyt Kustin toiset pöksyt, jotka paraikaa riippuivat uunin kupeella kuivamassa, ja silloin oli hän taas uhannut, niinkuin oli uhannut lukemattomia kertoja ennenkin, että annahan olla, jos sinä vakainen poika vielä kerran tämän teet, niin kylmässä vedessä, tuolla räystään alla olevassa korvossa minä sinun kinttusi pesen, pesen koko pojan, niin että muistat yhden kerran kylpeneesi.

— Vai jo sinä pakanan eväs ryvetit ne paremmatkin housusi, vaikka on sinulle seitsemänkymmentätuhatta kertaa sanottu, että jollet sinä herkeä siitä tavasta, niin kummat tulee! Annan minä sinulle rapakintulle semmoisen kylvetyksen… meneppäs ja ryvetä toiset pöksyt samana päivänä, ikäänkuin ei tässä minulla olisi muuta tekemistä kuin sinun pöksyjäsi ja rötöksiäsi pestä — vaikka saa tässä tehdä puskuta aamusta iltaan työtä, niin että väkkärämylly pyllyn edessä pyörisi…

Eikä se vanhaemäntä nyt tyhjää uhkaillutkaan. Kesken saarnaansa törmäsi hän ylös kätkyen äärestä ja kaapaisi vihaisesti Kustia kohti.

Silloin se Kusti älähti ja läksi pinttelemään ovesta ulos, mutta rappusilla sai vanhaemäntä häntä tukkapäästä kiinni, ja sinne räystään alla olevalle vesikorvolle se nyt tuli lähtö.

Ja ihan näet repimällä kiskoi vanhaemäntä paidan ja housut Kustilta ja armotta nosti hänet hyvineen huonoineen kylmään veteen.

Oli siinä rähäkkä.

Kusti kirkui niinkuin olisi sikaa pistetty ja räiskytti hurjasti vettä, ja vanhaemäntä huuhteli häntä vain armotta vesikorvossa ja säksätti:

— Vai vielä sinä vihollisen kuvainen minutkin kastelet… minä kun sinua oikein läväytän takapuolille, niin tokko herkeät roiskuttamasta… läväytänkö, säväytänkö?!

Annastiina ja Tuomas Kontkanen kuulivat melun lähestyessään kujasia myöten taloa, ja Kontkanen huomautti:

— Taitavat antaa sille Kustille tasapään taputusta, kun kuuluu tuollainen mökä.

Heidän tultuaan pihaan navetan ja tallin välisestä solasta näkivät he vanhanemännän täydessä taistelussa, kuulivat hänen yhä kovasti riitelevän, ja samassa kuului kämmenenkin läiskähdys paljaaseen paikkaan.

— Uskotkos, jokos nyt uskot, jokos uskot nyt, häh? Annanko vielä toisen takakakkaran, vai joko alat vähemmällä uskoa?

Annastiina ja Tuomas Kontkanen pysähtyivät sen verran syrjemmälle toimitusta katsomaan, ettei vesi päälle räiskynyt.

Ja vanhaemäntä riiteli:

— Otanko vielä korvistasi kiinni ja painanko umpisukkulaan, niin että kuplat pinnalle nousevat, vai joko uskot ilman sitä?

Tuomas Kontkanen muisteli:

— Joka uskoo ja kastetaan…

Sitten kysyi hän:

— Kotonakos se on Pekka?

Vanhaemäntä ei torailultaan kuullut koko kysymystä taikka ei ollut kuulevinaan, vaan räkätti Kustille:

— Ja ala nyt pinkaista sukkelaan tupaan ja pane tuo paita päällesi ja kiipeä uunille lämmittelemään, ja muistakin se, että se oli viimeinen kerta… tuolla opotan lähteessä minä sinut vastakerralla uitan, naru kaulassa…

* * * * *

Kusti kollotteli yksitoikkoista itkua uunilla, jonne oli paitasillaan kiivennyt. Hän olikin saanut kylvetyksen, joka kyllä pysyisi mielessä tuotatuonnemmaksi. Vanhaemäntä oli huuhdellut hänen housunsa samassa vedessä kuin Kustin itsensäkin, vääntänyt niistä veden ja ripustanut ne uunin kupeelle toisten housujen viereen kuivamaan.

Sitten huusi hän uunille:

— Herkeätkö volisemasta… herätät vielä tuon lapsen. Minä kun piiskat haen ja yhdenkerran piiskaan sinut siitä voimastasi…

Kusti jo hiljensikin kollotustaan ja lopetti sen sitten kokonaan löydettyään uunilta ne Ate Kirkisen lapikkaat, jotka Ate oli aamulla tervannut ja nostanut uunille kuivamaan. Kusti nuuhki lapikkaita, jotka haisivat hänestä hyvältä. Terva oli jo melkein kuivanut, ja hän alkoi koetella lapikkaita jalkoihinsa, mutta varret olivat niin pitkät, etteivät jalat ylettyneet pohjaan asti.

* * * * *

Vasta nyt vanhaemäntä huomasi tai oli huomaavinaan vieraat, jotka olivat käyneet penkille istumaan, ja tervehti heitä. Piiroiset eivät hänestä olleet mieluisia vieraita tuon Kustin tähden, kun ei Simo Piiroinen ollut suostunut maksamaan eläkettä Kustista, vaikka se oli hänen poikansa poika, mutta syytönhän se tämä Annastiina oli oikeastaan siihen, mitä hänen isänsä ja veljensä olivat tehneet, niin ettei myöskään sopinut nurjaa mieltä vieraille näyttää. Vanhaemäntä kyllä mielessään vähän kummeksi tätä vierailua, etenkin kun toisena oli poliisi Kontkanen, mutta ei ruvennut mitään siitä kyselemäänkään. Arvelihan vain, että tottapa puhuvat asiansa itse.

— Kotonakos se on isäntä? uudisti Tuomas Kontkanen taannoisen kysymyksensä.

— Ei ole kotona… minne lienee lähtenyt asioille sen Piippuvaaran Kasurisen kanssa, eikä ole vieläkään kotiutunut, vastasi vanhaemäntä ja kysyi sitten Annastiinalta:

— Terveenäkös teillä siellä Tutjunpohjassa on oltu?

— Terveinähän siellä on oltu, vastasi Annastiina.

Ja poliisi selitti:

— Terveinähän siellä ne vanhukset… mutta tämän Annastiinanhan sen näet tuolla salolla lampaidenhakumatkalla tapasi semmoinen tauti, ettei kotiinsa päässyt… miten lienee sisuksensa vikuuttanut niin pahasti, että minä läksin tätä viemään kirkolle tohtoroitavaksi, kun kuuluu tohtorilla huomenna olevan vastaanotto…

Vanhaemäntä alkoi hyssytellä lasta, joka oli ruvennut kitisemään, ja kysyi:

— Mikäs tälle Annastiinalle sitten oikein mahtoi tulla?

— Pässiä kiinnitavoitellessa miten lienevät sisussuonet venähtäneet, kertoi poliisi Kontkanen.

— Vai semmoinen sattui.

— Semmoinen.

Tuomas Kontkanen vilkaisi salavihkaa Annastiinaan ja jatkoi:

— Satuin olemaan siellä Hukansalolla — Jyrki Mutasessa — kun olin kävellyt sitä Lassi Kettusen viinatehdasta etsimässä, niin tämä Annastiina pyysi, että enkö minä lähtisi saattamaan häntä tohtoriin.

— Eivätkös ne antaneet Jyrki Mutasesta hevosta? kysäisi vanhaemäntä.

— Ei toki pyydettykään, kun olivat niin jaloja, etteivät lähteneet edes Annastiinan avuksi pässiä kiinniottamaan… sinne jäi salolle koko pässi, kertoi poliisi.

— Vai eivät saaneet pässiä kiinni?

— Eivät… mitäs ne, paljaat naiseläjät, kun tämä Annastiinakin kipeytyi.

Sitten ilmoitti Tuomas Kontkanen asiansa:

— Sitävartenhan me oikeastaan poikettiin tänne että kysymään, saisiko teiltä hevosta huomiseen, jotta päästäisiin sinne tohtoriin. Vaan eihän sitä taida saada nyt, kun ei sattunut isäntäkään pihaan?

Vanhaemäntä vaikeni kotvasen, mutta ei sentään voinut olla lopuksi sanomatta:

— Saaneehan tuon hevosen minunkin luvallani, mutta kyytimiestä ei ole antaa, kun se Ate Kirkinenkin minne lienee lähtenyt kylälle.

Siihen poliisi vastasi:

— Onhan sitä tässä kyytimiestä minussakin Annastiinalle, kun vain neuvotte, mikä hevonen ja kärryt saadaan ottaa.

* * * * *

Jo nousi syysillan kuu, kun Annastiina ja Tuomas Kontkanen läksivät hyvää vauhtia ajamaan Hirvolanniemestä kirkolle päin. Oli lämmin ilta, alavammilla paikoilla vain tuli vastaan kuin viileä ilmajoki, jonka poikki nopeasti sukellettiin. Komeana nousi kuu yli Rutakon metsäisten vaarojen ja hopeoi koko Korpivaaran pitäjän.

— Minä panen käteni tänne sinun selkäsi taakse, ettei hakkaa tuonne takalautaan, sanoi Tuomas Kontkanen. Sitten hän heläytti hevoselle:

— Hei tamma, vai mikä ruuna sinä olet, annappas huhkia!

Ja muistellen kosimista Roivaan mökissä sanoi hän:

— Oikein se sanoi tuo Roivas, että eukko se on otettava niskaansa huokumaan, ennenkuin vanhenee… lämmin sinulla onkin minun selkäni takana nukkua, Annastiina!

— Hi hi… naurahti Annastiina kainostellen.

Sitten hän kipristeli vähän ja pyysi:

— Älä kutkuttele sieltä kainalosta.

— En minä kutkuttele, lupasi poliisi Kontkanen.

Ja onnensa yltäkylläisyydessä hän huudahti:

— Sitten on tavara tallella, kuin autuaalla aitassaan!

IX

Simo Piiroisen talo Tutjunpohjassa on aivan sen pitkän Tutjunlahden viimeisessä perukassa. Korpivaaran kirkonkylältä Tutjunpohjaan vievä salolaisten kärrytie kierrättelee melkein samanlaisissa mutkissa ja polvekkeissa halki metsien, poikki alavien, pahaista jussinpartaa kasvavien niittyjen, ahojen kupeitse ja louhikkojen lomitse, kuin tiestä milloin kauempana, milloin lähempänä oleva matalan, tuulisilla säillä vaaleanharmaan Tutjunlahden rantaviivakin.

Tutjunlahden pohjukassa tämä tie kulkee aivan Piiroisen talon riihen sivuitse ja jatkuu sitten korpia kohti, milloin parempana, milloin huonompana Mustankankaan maille ja Hukansalon erämaiseen hiljaisuuteen, häipyen vihdoin Rumpsun perukoilla, missä se vielä on jonkinlaisena karjapolkuna havaittavissa, tykkänään olemattomiin.

On päästy lauantaihin Tutjunpohjassakin, iltapäivään. Simo Piiroinen itse on lähtenyt korjaamaan sitä Rätkylänniityn aitaa, emäntä on ruvennut lois-Henriikan kanssa piirasten tekoon tuvassa. Henriikan lapset ovat kiivenneet lämpiämässä olevalle uunille, leikkivät siellä päreillä ja rytkyillä sekä hokevat:

"Hospoti pokkaa, pojat syövät rokkaa…"

On siihen jatkokin, vähemmän kaunis, mutta sitä ei uskalla nyt hoilottaa, kun emäntä itse on kuulemassa. Palavassa uunissa paukahtelevat kuusipuut, leivinpöydältä kuuluu yhtämittainen taputus ja piiraspaalikkain kalahtelu, kun taikina muokataan ohkaisiksi piiraankuorilettusiksi, ja tuvassa on herttainen lämmin ja kotoinen, leipäinen tuoksu.

* * * * *

Iivo Mutanen oli talonväen huomaamatta ajanut pihaan, pysäyttänyt hevosensa navetan eteen, ja tuli tupaan. Hän riisui villaista kaulahuiviaan, jota hän melkein kesälläkin piti, vähän auki, istuutui penkille oven lähelle, katseli ympärilleen ja huomautti:

— On taidettu ruveta piiraisten tekoon?

Emäntä, joka oli ollut selin oveen leivinpöydän ääressä, käänsi päätään ja sanoi:

— Kah, Mutasen Iivohan se on.

Emäntä pyyhkäisi jauhoista kättään esiliinaan ja kävi pistämässä vieraalle kättä.

— Terveeksi, mitä sinne Hukansalolle kuuluu.

— Rauha, kiitoksia.

Sitten palasi emäntä jatkamaan työtään ja selitti:

— Arveltiin tässä Henriikan kanssa pyöräyttää piiraat, kun oli uuni muutenkin lämmitettävä.

Iivo pani tupakaksi, poltteli ja syljeskeli. Vihdoin hän kysyi:

— Paniko se pakkanen täällä Tutjunpohjassa potatinvarsia?

Emäntä ripoitteli vakasta lisää jauhoja pöydälle ja ilmoitti:

— Eihän se asiaksi asti… taikka kuuluuhan se tuolla Rantalassa vähin näpistelleen, vaan ei siitä tainnut enää suurempaa vahinkoa olla.

— Meillä siellä Hukansalolla se ei toki käynyt edes senvertaa että takapuoliaan pyyhkeilemässä… halla, kehaisi Iivo.

— Vai ei ensinkään.

— Ei.

Tahtomatta kuitenkaan kaunistella vuodentuloa paremmaksi
Hukansalollakaan kuin se ansaitsi lisäsi Iivo sitten:

— Mutta otriin siellä tuli kovasti ruostetta.

— Kahohhan!

— Niin tuli… niiltäkin Lappalaisen perillisiltä tärveli koko otrapellon, ja lieneekö tuota meilläkään jäänyt kuvan siemeneksi.

— No kaikkiaan… minkäslaiset teillä oli kaurat?

— Onhan ne.

— Jos pistäisit Henriikka kahvipannun tulelle, sanoi emäntä. — Minä alan tässä näitä jo ummistella.

Vaiettiin vähäksi aikaa. Henriikka kaatoi korvosta vettä pannuun ja emäntä ummisti piiraita. Henriikan lapset pudottivat pärekimpun uunilta, ja silloin Henriikka kiljaisi:

— No nyt nuo sikiöt kaatavat koko tuvan nurin… oletteko siivolla siellä, taikka minä kiskaisen kintuista alas, niin että pään pitää kolista.

— Menisitte lapset vaikka rantaan viemään sen porstuassa olevan putsin likoamaan… mutta pankaa kivi sisään, ettei tuuli vie, neuvoi emäntä.

Lapset läksivät meluten ulos, Iivo Mutanen tupakoi kyynärpäät polvien varassa ja kysyi:

— Kotonakos se on se Annastiina?

— Sinne se oli jäänyt Roivaan mökille hierotuttamaan, mutta oli lähettänyt Roivaan mukana sanan, että kyllä hän viimeistään huomenna tulee kotiin, kertoi emäntä.

— Toin sen teidän pässinne, murahti Iivo.

— Vai toi se Iivo pässin, ihasteli emäntä. — Piiroinen itse jo arvelikin, että pitänee lähteä nousviikolla rengin kanssa sitä hakemaan.

— Tuolla se on kärryillä, ilmoitti Iivo.

— No se nyt oli hyvä, että saatiin pässikin kotiin. Jos menisit Henriikka ja huutaisit Maikon läävästä ja pistäisitte sen pässin karsinaan, toimitteli emäntä. — On siitä nyt ollut sinulle vaivaa…

— Mitäpäs tämä… tämänvertainen, murahti Iivo.

Henriikka meni.

— Olisi ollut asiaakin vähän sille Annastiinalle, murahti Iivo jäätyään kahden kesken emännän kanssa. Vaan voipihan sen jättää toiseen kertaan, kun ei sattunut pihaan…

— Sieltäkö sinä tavoitit Rumpsusta sen pässin?

— Sieltä. Arvelin, että vien hänet yksintein perille asti, niin ei ole
Simo Piiroisella siitä vaivoja.

Emäntä oli suosiollinen Iivolle, kun tämä oli tuonut pässin kotiin.
Kävi noutamassa oikein vehnästä aitasta.

— Kävin tuolla kaupungissakin, murahti Iivo.

— Vai kaupungissa kävit!

— Kaupungissa.

— Kuuluuko sinne mitä?

— Eihän tuota tullut kuulluksi… Aapeli Kasurinenkin siellä näkyi olleen.

— Vai oli Aapelikin!

— Oli.

Emäntä pani jauhoja kahvipannuun.

Iivo seurasi alta kulmien kahvipuuhia ja ilmoitti:

— Sanoi se — Aapeli Kasurinen — panevansa sen saamisensa hakuun, jollei Simo Piiroinen toimita huomenna rahoja.

Emäntä vähän kuin hätkähti. Kotvaseen ei hän sanonut mitään, selvitteli vain kahviaan. Iivo pani kuitenkin merkille, että emäntä pyyhki pari kertaa silmiään.

Iivo ei pitänyt kiirettä, vaan antoi asian vaikuttaa.

— Mistähän se Piiroinen siihen rahat ottaa? huokaili emäntä viimein. On niin huono aika, maamiehelle. Joko pitänee vanhoilla päivillään joutua mierolle…

Ja pannessaan kuppeja pöydälle jatkoi hän:

— On sillä nyt kiire niillä rahoillaan… Aapeli Kasurisella. Luulisi hänellä olevan tuota rahaa liikenemäänkin.

— Ahne se on, järäytti Iivo.

Ja jatkoi sitten:

— Eikö liene se Mönkkösen leskikin sitä yllyttänyt, kun se aikoo ottaa sen akakseen, se Aapeli.

— Vai sitä se Aapeli…

— Sitä.

Emäntä oli kaatanut kahvia ja leikannut neljä paksua vehnäspalasta. Hän kehoitti vierasta:

— Ottaisit nyt Iivo kahvia… ei tässä tiedä, pitkäänkö saakaan enää omassa tuvassaan kahvia keittää.

— Olisipa tässä välttänyt kahvittakin, sanoi Iivo astuessaan pöydän ääreen.

Juotuaan ensimmäisen kupin oikaisi hän vähän selkäänsä, nosti vasemman jalkansa oikealle polvelle ja jyräytti:

— Arvelin tässä… kun sattuu olemaan vähän rahapennilöitä… että jos toisin huomenna sen kahdeksansataa Simo Piiroiselle ja sanoisin, että työnnä se Aapeli Kasurisen kulkkuun, kun se tulee velkomaan…

Piiroisen emäntä ei ollut uskoa korviaan.

Kun hän vihdoin käsitti, että Iivo puhui tosissaan, sanoi hän:

— Ei sitä tiedä, mistä se Herra kulloinkin avun lähettää.

— Lähettäähän se… milloin mistäkin, jurahti Iivo.

Piiroisen emäntä oli niin hyvillä mielin, ettei tiennyt, mihin oikein ryhtyä. Ummisti pari piirasta, kaatoi Iivolle kahvia jo kolmannen kupin ja leikkasi lisää vehnästä.

— Iivossa… Iivossa lähetti Herra avun Simo Piiroiselle, vakuutteli hän hartaasti ja kiitollisena.

— Pitää tässä lähteä ajelemaan, että ennättää yöksi kotiinsa, sanoi
Iivo juotuaan kolmannen kupin.

— Onko sinulla niin kiire? päivitteli emäntä. — Tässä meillä olisi kohta piiraatkin joutuneet… kun sattui tulemaan kerran meillekin tämmöinen vieras kuin tämä Iivo… eikö tuo alkane Simo Piiroinenkin pian vetäytyä sieltä pihaan.

— Onhan tässä jo tullut istutuksi… tulenpahan huomenna uudestaan, niin tuon ne rahat, murahteli Iivo Mutanen alkaen tehdä lähtöä.

— No voi sitä Iivoa… hykerteli emäntä hyvillä mielin.

Mutta noustuaan seisomaan ja pantuaan jo hatun päähänsä sanoi Iivo
Mutanen verkalleen:

— Semmoistahan minulla olisi ollut asiaa sille Annastiinalle — vaan ei sattunut kotosalle — että olisiko tuo välittänyt tämmöisistä kaupunkituliaisista?

Näin sanottuaan kaivoi hän taskustaan pienen rasian ja pani sen pöydännurkalle jääden sitten seisomaan keskelle lattiaa.

Emäntä katseli rasiaa ja sanoi:

— Onpas siinä korea loota… mitä hänessä mahtanee olla?

— Saa sitä katsoa, lupasi Iivo seisoen hattu päässä. Emäntä pyyhkäisi käsiään, otti kotelon varovaisesti hyppysiinsä ja kopeloi sitä.

— Kyllä on korea… kultapuustaimet kannessa ja kaikki…

— Kun painaa sitä syrjässä olevaa napukkaa, niin se tulee auki, selitti Iivo.

— Hyvä isä… kello! huudahti emäntä. — Taitaa olla ihan kultakello…

— Kultakellona se kultaseppä sen minulle möi… murahti Iivo katsellen tuvan peräseinällä olevan seinäkellon mustunutta, savuttunutta taulua.

— Mutta mitäs… mitenkäs… eihän tämä… tapaili emäntä tuntien olevansa sekaisin päästään. — Että ihan kultakello… mitenkäs sitä… että Annastiina…

Iivo katsoa muljautti emäntään viisaan näköisenä. Sitten naulitsi hän taas katseensa seinäkellon tauluun, jonka lasilla varustetusta ala-aukosta näki, miten messinkinen heiluri lekkasi harvakantaan edestakaisin.

— Se on siinä suhteessa… sanoi Iivo. — Siinä suhteessa… että jos
Annastiinan tekee mieli ottaa kultakello…

Emäntä alkoi nyt käsittää asian:

— Olisikos tämä… niinkuin että suoraan sanoen — kihloiksi…?

— Sitähän se taitaisi olla tarkoittavinaan… huolineeko sitten
Annastiina näistä salolaisten kelloista? arveli Iivo.

Emäntä oli pannut rasian pöydälle jättäen kuitenkin kannen auki, ja mennyt penkille istumaan, kädet sylissä.

Vallitsi joltisenkin pitkä äänettömyys. Iivo seisoi entisellä paikallaan keskellä lattiaa, hattu valmiiksi päässä.

Vihdoin emäntä sanoi:

— Omahan se on asiansa… Annastiinan… kukas häntä voi pakottaa vasten mieltään… mutta minkä minä häntä tunnen niin kyllä hän ottaa kihlat… Iivolta.

Ja kun ei Iivo siihen vielä mitään virkkanut, jatkoi emäntä:

— Ei sitä Annastiina etsimälläkään parempaa miestä löytäisi.

Iivo näytti tuumiskelevan ja kysyi sitten:

— Saaneeko jäädä sillä puheella tuo kello sitten tänne huomiseen, vai vienenkö vielä pois?

— Saat sen jättää sillä puheella, lupasi emäntä. Mitäs sitä kahtakäteen kuljettelemaan, jos se kerran on tänne jääpä. Minä pistän sen piirongin ylälootaan, niin annan sen huomenna Annastiinalle, kun tulee kotiin… tai annat itse, jos tulet huomenna.

— Samahan se on, kuka sen antaa, sanoi Iivo.

Hän oli jo menossa, kun emäntä kysyi:

— Saapiko tästä jo kertoa itselleen Simo Piiroiselle, vai jätetäänkö siihen asti, kun Annastiinakin on tullut kotiin?

Iivo pysähtyi ovella, veti suutaan vähän nauruun ja sanoi:

— Kerkeäähän se kuulla sen huomennakin… niinkuin niistä rahoistakin.

Emäntä nauraa hekautti:

— No olkoon sitten salassa Simoltakin huomiseen… se on aina semmoinen tuppisuu murjake itsekin, niin kostetaan nyt…

Ajellessaan Hukansalolle päin tiesi Iivo asiansa nyt varmaksi ja ajatteli:

— Kelpasipas kultakello emännälle… kelpaa se silloin Annastiinalle itselleenkin.

X

Kun Simo Piiroinen lauantai-iltana aidanpanosta saavuttuaan oli kuullut, että pässi oli jo kotona ja että Iivo Mutanen oli sen tuonut, sanoi hän vain:

— Vai jo on pässi kotona.

Sitten hän enempää puhumatta otti teurastuspuukkonsa ja meni ja tappoi pässin. Paloiteltuaan sen toi hän pari lihakappaletta emännälle ja sanoi:

— Laita hänestä vaikka uunipaistia aamuksi.

Sitten läksi Simo Piiroinen saunaan.

Illalla maata mennessään ja poltettuaan viimeisen piipullisen kopisteli hän porot sängyn vieressä lattialla olevaan pieneen, rytkyläiseltä ostettuun savikuppiin ja arveli:

— Ei se pässi juoksuta enää ketään Hukansalolla.

Näin sanottuaan kääntyi hän seinään päin, kohensi tyynyä päänsä alla ja nukkui.

Oli sunnuntai, puolenpäivän aika.

Aamiainen oli syöty jo aikaisin, tupa oli siistitty ja havuja pantu uunin eteen. Vallitsi pyhäinen rauha. Isäntä Simo Piiroinen istui pöydän päässä ja selaili almanakkaa, lois-Henriikka kampasi karsinapenkillä lastensa päitä. Emäntä oli taloustoimissaan toisessa tuvassa. Silloin ajoivat pihaan Aapeli Kasurinen Piippuvaarasta ja hänen puhemiehensä Pekka Turunen.

Simo Piiroinen katsoi ulos ikkunasta ja tunsi tulijat. Otaksuen Kasurisen tulevan nyt oikein vieraanmiehen kanssa puhumaan siitä saamisestaan olisi hän mieluimmin pujahtanut piiloon… mennyt vaikka riiheen tai saunaan nukkumaan siihen asti kunnes epämieluiset vieraat olisivat lähteneet, mutta se ei käynyt enää päinsä. Kun ei muutakaan ollut tehtävissä, jäi Simo Piiroinen istumaan paikoilleen ja arveli, että tulkoot sitten, mitäpäs tässä.

Vieraat astuivatkin jo tupaan. Emäntäkin oli juuri ennättänyt tulla toisesta tuvasta, ja Pekka Turunen tervehti, että:

— Täällähän se on emäntäkin.

— Mihinkäs se uuni tuvasta pääsee, arveli emäntä, kätteli ja käski istumaan. Simo Piiroinenkin nousi tervehtimään.

Vieraat istuivat ja katselivat ympärilleen. Henriikka kampasi nuorimpaansa, ja Aapeli Kasurinen tiedusteli:

— Löytyykö mitä?

— Ainahan sitä vähin, sanoi Henriikka, ja Pekka Turunen kysyi:

— Paljonko sillä tällä Henriikalla on niitä pentuja?

— Viisihän näitä vasta, ilmoitti Henriikka.

Aapeli Kasurinen katseli lapsia koettaen arvostella mielessään heidän ikäänsä ja arveli sitten:

— Taitaa tehdä tämä Henriikka lapsen joka otrille?

Emäntä myönsi, että:

— Osapuilleen… ja naurahti vähän. Pekka Turunen totesi:

— Onhan sillä lasta kuin urkupilliä, tällä Henriikalla… toinen toistaan matalampia.

— Hyvätkö siellä tuli Hirvolanniemellä kasvut? kysyi Simo Piiroinen jotain sanoakseen, ja Pekka Turunen ilmoitti:

— Tulihan ne… kasvullisuuden puolesta… mutta nyt kun on ollut syksyllä tämmöisiä lämpimiä sateettomia päiviä, niin noihin juurikasveihin pyrki sikiämään tuota lehtimatoa… paikoin oli sitä niin jumalattomasti, että söivät hienommat lehtiosat pois nauriista ja lantuista… ja noista turnipsistakin… ihan panivat raasuiksi, kehnot, niin ettei jäänyt kuin ruodit jäljelle.

— Vai söivät niin tarkkaan.

— Söivät.

— Tokkos kaalit säilyivät?

— Saatiinhan nuo sentään kaalit tarkalla vahdinpidolla varjelluiksi.

Aapeli Kasurinen sitten kysyi Simo Piiroiselta:

— Hyväkös se tuli sinulle vuosi?

Simo Piiroinen katsoa muljautti raskaasti kysyjään. Hän luuli arvaavansa tarkoituksen. Jos hän sanoo, että hyvä, niin Aapeli Kasurinen tahtoo antaa ymmärtää, että "etpäs maksa velkojasi, vaikka olet hyvän vuoden saanut". Jos taas moittii vuodentuloa huonoksi, niin on Kasurisella sen parempi syy karhuta pois saamisensa häviöön menevästä talosta.

Siitä syystä Simo Piiroinen vastasikin vältellen:

— Eihän tuota nyt taida osata sanoa kummallekaan päin.

Emäntä, joka oli alkanut kahvia puuhata, oli käsittänyt Aapeli
Kasurisen tarkoitukset aivan samalla tavalla. Missä se nyt viipyy, se
Iivo Mutanen? Nyt sen pitäisi olla tässä.

Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi kävi emännän huolestuminen. Hän alkoi jo arvella, että taisi Iivo Mutanen eilen illalla pilkoillaan narrata. Taikka vaikkapa ei olisi sitäkään tehnyt, mutta jos on kääntänyt päänsä yönseutuna. Tai sitten on ukko Jyrki kieltänyt antamasta rahoja.

Emännästä alkoi, mitä enemmän hän asiaa ajatteli, tuntua yhä varmemmalta, että ukko Jyrin syytä tämä on. Ja hän äkäili ajatuksissaan Jyrki Mutaselle:

— Paholaisen ukko, kun et edes kuolekaan! Mikähän sitä kahmua oikein hengissä pitänee?

Välistä taas pilkahti mieleen epäilys, että jos se sittenkin on alkanut peruutua koko kaupoista, se Iivo. Mutta toiselta puolen: olihan se vast'ikään, eilen illalla, jättänyt kalliin kultakellon kihloiksi. Mikäs sen mielen nyt olisi yhdessä yössä muuttanut?

— Missäs teidän Annastiina on? kuuli emäntä Pekka Turusen kysyvän.

Emäntä havahtui kuin unesta ja sanoi:

— Siellähän se on ollut Roivaan mökillä hierotuttamassa itseään
Piipariskalla, kun oli kipeytynyt lampaidenhakumatkalla tuolla
Hukansalolla, mutta johan sen pitäisi ruveta tänä päivänä kotiutumaan.

— Vai ei sattunut Annastiina kotiin, sanoi Aapeli Kasurinen pettyneenä.

— Ei.

Aapeli Kasurinen harkitsi asiaa ja tuli siihen tulokseen, ettei aikaa ollut menetettävänä. Täytyi vain ryhtyä toimeen, vaikk'ei Annastiina kotona ollutkaan. Saattaa tulla yhdenkin päivän myöhästymisestä katuminen.

Hän iski siis merkitsevästi silmää Pekka Turuselle, ja puhemies antoi päännyökkäyksellä merkin, että hän oli ymmärtänyt ja oli samaa mieltä kuin Kasurinenkin.

Hän aloitti siis:

— Vai lampaita se Annastiina on ollut hakemassa… saiko tuo nuo kaikki kotiin?

— Ei se saanut pässiä kiinni, mutta toi toki tuo Iivo Mutanen eilen sen pässin… tässä olisikin ollut niin paljon muuta murhetta ja tekemistä, että ei olisi oikein joudettu itse lähteä sitä pässiä metsästämään, selitti emäntä.

Aapeli Kasurinen jonkin verran synkistyi, kun kuuli Iivo Mutasen tehneen palveluksen talolle, mutta Pekka Turunen jatkoi asian taitavaa kehittelemistä:

— Onhan sitä tässä talon pidossa jos mitäkin huolta ja murhetta, varsinkin jos milloin asiat ronklaavat, niin etteivät tahdo mennä niinkuin pitäisi… kun on esimerkiksi semmoinen ökätalo kuin tuolla Aapeli Kasurisella, niin on sillä isännällä tietämistä…

Piiroisen emäntä ja isäntä luulivat taas käsittävänsä tarkoituksen: sitä se nyt valmistelee, että täytyy periä saatavansakin pois, kun on niin paljon huolia ja vastuksia.

— Kun ei se Iivo Mutanen nyt ikänä tule! tuskitteli emäntä itsekseen.

Ja katkeruudesta särähtelevällä äänellä sanoi hän:

— Mikäpäs se on Aapeli Kasurisella eläessä… rikkaalla… ei muuta kuin olla ja köllehtiä. Toista se on köyhällä ja velkaisella.

— Onhan tällä Aapelilla varallisuutta, kehui puhemies ottaen tilaisuudesta vaarin. — Mutta se tällä on vajanaista, kun on leskimies ja emännätön talo…

— Siinäpähän tuo on mennyt, kehaisi sulhasmies vuorostaan näyttääkseen, ettei hän sentään ollut niin akkaväen vaivainen.

— Paremminhan se kumminkin luistaa, työ ja muu meininki, kun on emäntäkin talossa.

Piiroiset arvasivat, että tämä tarkoittaa sitä Mönkkösen leskeä… rikasta. Emäntää harmitti, että vieraat nyt rupeavat täällä sillä kehumaan, eikä voinut olla pistelemättä.

— Eihän sen tarvitsisi Kasurisen tulijain puutteessa akatta olla… onhan sitä aina tarjokasta, rikkaalla… ottipa häntä sitten tytöstä taikka leskestä!

Leskestä! Pekka Turunen ja Aapeli Kasurinen katsoa muljauttivat toisiinsa ja totesivat, että se oli nyt siitä Mönkkösen leskestä. Molemmat olivat yksimieliset siitä, että tässä oli ruvettava rivakammin asiaa ajamaan ja ennenkaikkea saatava Mönkkösen leski pois päiväjärjestyksestä.

Puhemies valjastikin jo suunsa ilmoittaakseen, että ei se Aapeli Kasurinen nyt ainakaan leskistä huoli — eikä tarvitse huolia, mutta samassa kuului kärryjen jyrinää ilmoittaen uusien vieraiden saapumisen.

— Sieltäpähän tulee se Mutasen Iivo! pääsi emännältä iloinen huudahdus. — Mutta kukas se on tuo toinen?

— Näkyy olevan Särkilammin Teppo Kiiskinen, ilmoitti Henriikka.

— Niin, Teppo Kiiskinenhän se onkin.

— Minulla olisi sinulle vähän kahdenkeskistä, sanoi Aapeli Kasurinen rutosti nousten seisomaan, sillä hän tahtoi saada asian päätökseen, ennenkuin Mutasen Iivo, irvisko, ennättäisi sotkea sen.

— Mennään tuonne kamariin, sanoi Simo Piiroinen ajatellen, että nyt se sitten paukahduttaa sen velkomisensa.

Miehet menivät porstuanperäkamariin, ja puhemies Pekka Turunen kävi nyt suoraan asiaan käsiksi.

* * * * *

Simo Piiroinen tunsi suurta helpotusta. Hyvinhän tämä nyt menikin.
Velasta ei mitään puhetta, ja varakas mies vävyksi.

Ja kun ei Annastiina ollut vastustellut silloin, kun oli aikaisemmin ollut puhetta siitä mahdollisuudesta, että hän joutuisi emännäksi Piippuvaaran Kasuriseen, niin katsoi hän voivansa hyvällä omallatunnolla luvata:

— Mitäpäs siinä olisi minulla vastaan… ja Annastiinan minä kyllä tiedän suostuvan… niin että olkoon vain minun puolestani.

— Annatko kättä päälle? kysyi Aapeli Kasurinen innostuneena.

— Raahtiihan tätä, sanoi Simo Piiroinen ja ojensi kämmenensä.

* * * * *

Sillävälin olivat Iivo Mutanen ja hänen puhemiehensä Teppo Kiiskinen tulleet tupaan.

— Eikös se ole Piippuvaaran Aapeli Kasurisen hevonen, joka on tuolla aidassa kiinni? kysyi Iivo Mutanen tupaan tultuaan.

Emäntä sanoi, että senhän se, ja ilmoitti, että vieraat juuri läksivät isännän kanssa kamariin.

— Taitavat olla sillä asialla? sanoi Iivo Mutanen, ja emäntäkin arveli, että sillä kai ne ovat.

— No kyllä ne nyt saavat sen toimitukseen! takasi Iivo Mutanen reilusti.

Piiroisen emännällä oli nyt keveä mieli ja hyvä olla. On se sentään mies, tuo Iivo, vaikka sitä jotkut syyttä suotta moittivat. Emäntä alkoi heti kantaa päivällistä pöytään, latoi sinne piiraat, uunipaistit, kiisselit ja rusinasopat, ja kun Aapeli Kasurinenkin ja Pekka Turunen samassa palasivat isännän kanssa tupaan, niin käski emäntä kaikkia puoliselle.

Miesväki asettui pöytään. Iivo Mutanen huomasi, ettei Aapeli Kasurinen, joka näytti olevan erikoisen hyvällä tuulella, ollut häntä paljon näkevinäänkään, mutta hän irvotti vain rauhallisesti ja odotteli aikaansa.

— Kiitoksia vain siitä pässin tuomisesta, sanoi Simo Piiroinen Iivolle. — Siinä se nyt on pässi edessäsi vadissa, niin että ota hänestä itsestään palkkasi.

— Tuli kyllä syötyä pihasta lähtiessä, kertoi Iivo Mutanen, mutta pitäneehän tätä pässiä maistaa.

— Minulla tämä onkin ensimmäinen vero tänä päivänä, ilmoitti Teppo Kiiskinen. — Maha jo taisi arvella, että onko kurkku hirtetty, kun ei ruokaa saanut.

— Kuuluu se Lappalaisen mökki palaneen siellä Rumpsussa, sanoi Simo
Piiroinen.

— Öyhähtihän se, vakuutti Iivo Mutanen, ja puhtaaksi menikin.

— Tuli siinä sitten kurssi lutikoillenkin, otaksui Teppo Kiiskinen.

— Tuli.

Nyt tulivat tupaan Piipariskakin ja Heikki Piiparinen, jotka Annastiina oli eilen illalla kutsunut. Nähdessään Piipariskan huudahti emäntä:

— No siinähän se on tämä Piipariskakin… minnekkäs se Annastiina on jäänyt?

Piipariskasta oli vähän kummaa, ettei Annastiina vielä ollut kotiutunut, mutta kun häntä ei haluttanut ruveta selvityksiin, niin vastasi hän vain:

— Eikö tuo tulle sieltä perästäpäin, kunhan kerkeää.

Emäntä päätteli tämän johdosta, että Annastiina on poikennut
Tiilikaisen mökille niitä kehruuksia tietämään, ja sanoi Heikki
Piipariselle:

— Käy sinä Heikki kanssa yhteen pöytään.

— Näkyy olevan ruotsi ruualla, tuumi Heikki Piiparinen. — Mahtuneeko tuohon enää, kun on niin monta ruumiillista miestä.

— Lyödään liha tiukempaan, niin ainahan siihen rakoon vielä yksi laiha mahtuu, sanoi Teppo Kiiskinen.

— Ota sinäkin Heikki Piiparinen tuota karkulipässiä, kehoitti isäntä.

— Vai jo se on kotona… kadonnut lammas, ihmetteli Heikki Piiparinen, ja emäntä ilmoitti uunin luota:

— On se nyt… tuohan se Iivo Mutanen sen toi.

— Vai tämä livo se toi pässin, sanoi Heikki Piiparinen vain.

Piipariska oli mennyt lieden ääreen ja alkanut lämmitellä kohmettuneita käsiään.

— Siellä on tainnut ruveta tuulemaan, kysyi emäntä.

— Yltymässäpäinhän se on, myönsi Piipariska. — Onkin kohta semmoinen nujakka, etteivät köyhät pysy pystyssä muuten kuin kivi kainalossa.

Ja paistattaen luisevia käsiään tulen hohteessa, valitti hän:

— Lieneekö pohjatuulta, kun oli niin kylmää, että oli koko ruumis kontistua, vaikka kovasti käveltiin.

Teppo Kiiskinen selitti rusinasoppansa ääressä:

— Se on tuo pohjatuuli aina kylmää… tuulipa se sitten idästä taikka lännestä.

* * * * *

Oli syöty, oli röyhtäyteltykin.

Miehet istuivat mikä missäkin penkeillä ja tupakoivat sekä muljauttivat toisiinsa silloin tällöin puoleksi äkäisen, puoleksi epäluuloisen katseen, nimittäin Aapeli Kasurinen ja Turunen toiselta ja Iivo Mutanen toiselta puolen. Teppo Kiiskinen ja Heikki Piiparinen pysyttelivät enemmän puolueettomina ja odottivat levollisesti tapahtumien kehitystä.

— Ei sitä Annastiinaa vain kuulu, huomautti Aapeli Kasurinen viimein.

Sanoi ja sylkäistä töpsäytti.

— Eihän tuota kuulu, päivitteli emäntä. — Missähän se mahtaa oikein viipyä?

Siihen ei kukaan vastannut.

Viimein sanoi Teppo Kiiskinen vakavasti:

— Tällä tuntuu olevan oikein ikävä Annastiinaa… tällä Aapeli
Kasurisella.

Aapeli Kasurinen ei vielä vastannut. Mutta hän punastui uhkaavasti.

— Jos sillä lienee hyvinkin kiireellistä asiaa Annastiinalle, arveli Iivo Mutanen naama ärsyttävässä irvessä. — Mutta taitaa olla niin kahdenkeskistä, ettei sitä saa sivulliset kuunnella.

Emäntä hymähti Iivon puheille. Osaa se tuo Mutasen Iivo!

Mutta Aapeli Kasurisen kärsivällisyys oli joutunut liian kovalle koetukselle eikä kestänyt enää.

Hän kaivoi jonkin paketin povitaskustaan ja rasian liiviensä taskusta, pani ne pöydälle ja sanoi mahtipontisesti:

— Saa sen kuulla sivullekin… ei siinä ole mitään estettä enää… tässä se on minun asiani!

— Silkkihuivi ja kultakello, selitti Pekka Turunen.

Vaiettiin. Emäntä oli ällistyneimmän näköinen.

— Voipas hitto, sanoi Teppo Kiiskinen viimein. — Nehän on oikeat kihlat.

— Joo… kihlathan ne, myönsi Iivo Mutanen.

Ja sitten hän järäytti merkitsevällä äänenpainolla:

— Mönkkösen lesken kihlat.

— Älä valehtele! huusi Aapeli Kasurinen, ja Iivo Mutanen vakuutti:

— En minä valehtelekaan.

Tuvassa alkoi olla levotonta liikehtimistä. Miehet raapivat lapikkaanpohjillaan permantoa ja syljeskelivät ahkerasti ja hankasivat taas lapikkaanpohjilla syljen pois, Henriikan lapset pilkistelivät uunin loukosta, Piipariska siunaili hiljaa, ja emäntä kaatoi hermostuksissaan kahvipannun, jonka ääressä hän äkkiä oli ruvennut puuhailemaan. Kaikki vesi kaatui kahvipannusta liedelle, niin että poro tuprusi ja höyry kohosi pilvenä ylös.

— Itse minä kuulin omin korvin kaupunkimatkalla, kun sinä kehuit ostavasi Mönkkösen leskelle kultakellon ja hopiaperät ja silkkihuivin, selitteli Iivo Mutanen painavasti. — Katsotaanpas, onko tuossa kellossa hopeaperät, niin nähdään.

Iivo yritti nousta, mutta Aapeli Kasurinen kirosi:

— Perr… nykäise vaikka sormenpäilläsi minun tavaroitani, niin saat turpaasi, niin että tupa helähtää.

— No olkoon sitten, kun et uskalla näyttää, sanoi Iivo Mutanen. — Ja Annastiinan lupasit antaa vaikka minulle, kun et kuulu huolivan toisten tähteistä, jauhoi hän edelleen ilkeästi virnotellen.

— Kaikki valehtelet, ryökäle! huusi Aapeli Kasurinen. — Minä en ole sinua millään kaupunkireissulla nähnytkään…

— Minäpä näin sinut, ivaili Iivo, eikä siitä mahdotonta kaukaa olekkaan. Muistaa kai tämä Pekka Turunen?

— Olipa tuo nyt miten tahansa, sai Pekka Turunen sanoneeksi, niin mitäs niistä nyt enää, kun Annastiina kerran on luvattu tälle Aapeli Kasuriselle.

— Hyvä isä sentään, ihanhan tässä menee pää sekaisin kuin Haminan kaupunki, valitteli emäntä.

— Eipäs ole luvattu Aapeli Kasuriselle, järäytti Iivo Mutanen painokkaasti. — Siinä sinä laskit niin pitkän valheen kuin tästä Hirvolanniemeen edestakaisin. Minullepas on Annastiina luvattu!

— Älä valehtele, hylky! huusi Aapeli Kasurinen.

Mutta silloin emäntä todisti kovalla ja kimakalla äänellä:

— Ei se valehtelekaan, Iivo Mutanen. — Iivolle menee Annastiina, ja Iivolta on Annastiinalla jo kihlakellokin… vaikka paikalla käyn hakemassa piironginlootasta, jollette usko.

Aapeli Kasurinen kuunteli tätä ilmoitusta suu auki.

Sitten hän huusi:

— Hoi, Simo Piiroinen, sano sinä nyt, kun olet isäntä talossasi, kuka tässä on oikea sulhanen!

Mutta silloin huomattiin, ettei Simo Piiroinen ollutkaan tuvassa.
Kuultuaan emäntänsä ilmoituksen, että Annastiinalla oli jo kihlat Iivo
Mutaselta, oli hän vähin äänin pujahtanut ulos ovesta.

— No minne se Simo nyt katosi! huusi kiihtynyt Aapeli Kasurinen. —
Tämäpähän vasta oikea kettujen kiies on tämä talo! Juokse sinä Pekka
Turunen etsimään isäntää.

— Selvitään tässä isännättäkin, sanoi emäntä, mutta Pekka Turunen läksi kuitenkin etsimään Simo Piiroista huudellen ulkona:

— Hoi Simo! Mihinkä sinä hävisit?

Silloin sanoi emäntä lujasti ja topakasti:

— Se on nyt uskominen, kun minä sanon! Minä olen ottanut kihlat
Iivolta Annastiinalle, ja jos Annastiinalla ei itsellään ole mitään
Iivoa vastaan, niin kyllä minä olen sanani kokoinen.

Aapeli Kasurinen ähkyi harmaana kasvoiltaan, ja Heikki Piiparinen huomautti rauhallisesti:

— Taisi tulla syöneeksi liian lujasti pässipaistia, tämä Aapeli
Kasurinen, kun noin ähkii.

Mutta Aapeli Kasurinen ähisi:

— Näytän minä teille… koko Piiroisen matkueelle!

Pekka Turunen oli huudellen etsinyt Simo Piiroista ympäri taloa ja pihaa. Vihdoin löysi hän isännän tallin takaa kiusaantuneen näköisenä seisomasta.

Nähtyään, että hänet oli löydetty, mutisi Simo Piiroinen:

— Piti lähteä vähän jäähdyttelemään… kun siellä oli niin vari, siellä tuvassa.

— Tule hiidessä tupaan selvittämään tämä soppa, huusi Pekka Turunen ja alkoi raahata vähän väkistelevää Simo Piiroista muassaan.

Heidän astuessaan sisään huusi Aapeli Kasurinen:

— Mitä h—tin rinkitanssia tämä on? Annatko sinä Annastiinan minulle vai et?

Simo Piiroinen hikoili.

— Ka… enhän minä häntä väkisten… en minä tiennyt, että hänellä oli jo toiset kihlat…

— Ethän sinä tiennyt, matki Aapeli Kasurinen vihoissaan. — Et sinä tiennyt… mutta tiedätkös sinä Simo Piiroinen, mikä tämä on?

Aapeli Kasurinen kaivoi velkakirjan taskustaan, piti sitä ylhäällä ilmassa ja huusi:

— Tiedätkös sinä edes sitäkään, milloin jaksat tämän lunastaa?

Nyt oli saapunut Iivo Mutasen suuri hetki, se hetki, jota hän oli odotellut.

Hän kaivoi taskustaan tukun seteleitä, vei ne emännälle ja sanoi, jyräytti kovalla äänellä:

— Antakaa nämä Simo Piiroiselle ja käskekää sen tellätä ne tuon
Kasurisen kulkkuun… että se kerrankin saa mahansa täyteen!

Nopeajärkinen Pekka Turunen oli heti huomannut, että Aapeli Kasurinen oli tärvelemäisillään kaikki toiveensa, kun ryhtyi tällä tärkeällä hetkellä uhkailemaan saatavallaan, ja kun hän sitten vielä näki, että Simo Piiroiselle oli odottamatta ilmestynyt rahatkin velkakirjan lunastusta varten, niin hyppäsi hän Aapeli Kasurisen viereen ja kuiskasi tälle jotain korvaan.

Aapeli Kasurinen murahti, mitä, sitä eivät muut kuulleet, ja Pekka
Turunen kuiskaili taas hänen korvaansa.

Sitten nousi Aapeli Kasurinen seisomaan ja sanoi:

— Sinä kai luulet, Simo Piiroinen, että minä sitä Annastiinaa rahojen tähden… mutta nyt sinä saatkin nähdä, mikä mies minä olen!

Aapeli Kasurinen repi velkakirjan kappaleiksi ja kävi heittämässä paperipalat lieteen, jossa ne heti leimahtivat tuleen.

Simo Piiroinen se vain seisoi hölmönä keskellä tupaa rahat kädessä. Hänestä oli käsittämätöntä, minkätähden hän oli saanut rahat, ja vielä käsittämättömämpää, minkätähden Kasurinen poltti velkakirjan.

— Ja nyt ei siitä velasta puhuta sen enempää, sanoi Aapeli Kasurinen.
— Ja Iivo Mutaselle saat antaa takaisin setelirepaleensa!

Aapeli Kasurinen tempaisi rahat Simo Piiroisen kädestä, astui penkillä istuvan Iivo Mutasen eteen, paiskasi rahat päin hänen naamaansa ja huusi:

— Korjaa roskasi!

Iivo Mutanen keräili sata- ja viisikymmenmarkkaset lattialta, laski ne kahteen kertaan, pisti poveensa ja hyppäsi sitten tasajalassa Aapeli Kasurisen eteen kiljaisten:

— Sinäkö syötävä tässä tulet minun silmilleni paiskelemaan!

— Minä! karjaisi Kasurinen.

— Menkää hyvät miehet erottamaan, ennenkuin rupeavat tappelemaan! huusi emäntä hätäissään.

— Antaapa heidän koitella, sanoi Teppo Kiiskinen.

— Vai sinä paholaisen rokonrikkoma tässä vielä Annastiinankin veisit… ikäänkuin ei sinulle välttäisi se silmäpuoli Mönkkösen leski… mokomallekin pirun kanssa samalla rokkariihellä olleelle kahmulle! ärjyi Iivo Mutanen vihanvimmassa, ja hänen pienet silmänsä tuikkivat peloittavan punaisina.

Ja Heikki Piiparinen selitti lempeästi, hartaasti, harvakseen jurnutellen:

— Onhan tälle… tälle Aapeli Kasuriselle, rakas Luoja kolme hyväätyötä tehnyt: luonut, lunastanut ja rotierannut…

— Sen kun kerran paiskaan kuonoosi…! ärjyi Iivo Mutanen, mutta
Aapeli Kasurinen kiukusta puhisten, varoitti:

— Älä luule, etteivät puut piisaa kirstunlaudoiksesi, vaikka vielä pitempikin olisit! Sanonko minä sinulle vielä toisenkin sanan…?

— Puhu vain kuin vertaisellesi! huusi Iivo Mutanen ja tölmäisi äkkiä
Aapeli Kasurista rintaan.

Silloin Aapeli Kasurisen vanhat, kauan uinuneet tappeluvaistot heräsivät, ja hän hihkaisi:

— Vai rupeat sinä tosiaankin tappelemaan… katso sitten miten autuas lentää!

Aapeli Kasurinen tarrautui Iivo Mutaseen rinnuksiin, ja Teppo Kiiskinen huomautti:

— Nyt se kohta nähdään, kummanko paidassa kaulus kestää.

— Hyvä isä… menkää hätään miehet, ennenkuin tappavat toisensa! parkui emäntä, mutta Teppo Kiiskinen varoitti:

— Älkää menkö miehet… siinä voi joutua rutistukseen!

Aapeli Kasurinen ja Iivo Mutanen rynnistelivät ja tappelivat. Naiset parkuivat. Henriikan lapset olivat paenneet uunille.

Iivo Mutanen ponnisteli hirmuisesti ja huusi:

— Nyt kun minä mätkäisen sinut, niin sinusta ei jää kuin märkä sija lattialle…

— Ja paha haju taivaalle… lisäsi Heikki Piiparinen rniettiväisesti.

Silloin aukeni tuvan ovi, ja Annastiina astui sisään.

Nähdessään tappelun pysähtyi hän hämmästyneenä ja kysyi:

— Mikä metakka tämä on?

— Sulhaset tässä vain tanssivat, kun morsian on poissa, selitti Heikki
Piiparinen, ja Teppo Kiiskinen huusi tappelijoille:

— Nyt metsot yrittäkää, kun koppelo katsoo päältä!

Huomattuaan Annastiinan lopettivat Iivo Mutanen ja Aapeli Kasurinen tappelun ja irtautuivat toisistaan hengästyneinä ja pieksettyinä.

— Oli siinä oikein rakkauden ryske, ihasteli Heikki Piiparinen.

Mutta Teppo Kiiskinen sanoi:

— Kenenkäs se nyt osaa tämä Annastiina ottaa, kun kumpikin henkiin jäivät?

Poliisi Tuomas Kontkanen, joka oli jäänyt sitomaan hevosen aitaan ja panemaan sille heiniä eteen, astui nyt tupaan. Heikki Piiparinen tuumi:

— Aina ne nuo poliisitkin vasta sitten tulevat, kun tappelu on lopussa.

Päästyään yleisestä hälinästä sen verran selville, että Iivo Mutanen ja Aapeli Kasurinen olivat tapelleet Annastiinan takia, sanoi poliisi Kontkanen rauhallisesti:

— Olisitte vain jatkaneet tappelua… meidät kuulutettiin tänään
Annastiinan kanssa.

— Onko se totta, Annastiina? sai emäntä Piiroinen viimein kysyneeksi.

— Totta se on… mitäs valehtelemista siinä olisi, vastasi Annastiina.

— Se on sitten niinkuin kolmas sulhanen tänä päivänä, laski Heikki
Piiparinen, ja Teppo Kiiskinen esitti:

— Taitaa tulla sitten uusi tappelu.

Seurasi melkein minuutin pituinen äänettömyys.

— No sait sinä sitten Simo Piiroinen arvohenkilön sillä miljoonallasi, kun yhden poliisikonstaapelin vävypojaksesi, sanoi Aapeli Kasurinen viimein ivallisesti.

— Onhan siinä hintaa… poliisille, murahti Iivo Mutanen.

— Häh… millä miljoonalla? kyseli Simo Piiroinen älyttömänä.

— Et ole tainnut kuullakaan vielä, että Jussi-veljesi on kuollut Ameriikassa ja jättänyt sinulle miljoonan perintöä? alkoi Pekka Turunen kertoa.

Kun Pekka Turunen oli kertonut kaiken mitä tiesi, pyörähteli Simo
Piiroinen sekaisin päästään pöydän luona ja höpisi:

— Miljoona… miljoona perintöä…

Emäntä ja Annastiina eivät kyenneet sanomaan mitään.

Vihdoin emäntä pudisteli itseään kuin olisi unesta herännyt, nousi ja käveli ulos. Takaisin tullessaan oli hänellä kädessään pieni kotelo, jonka ojensi Iivo Mutaselle sanoen:

— He, Iivo, kellosi!

Iivo Mutanen pisti kellon taskuunsa ja arveli:

— Taitaa tästä joutaa taas kotiinsa.

Iivo läksi, eikä kukaan häntä pidättänyt, ja Teppo Kiiskinen seurasi häntä.

Mutta Simo Piiroinen pyörähteli yhä vielä kuin sokea, joka ei tiedä, minne päin lähteä kävelemään, ja hänen huulensa höpisivät:

— Miljoona… miljoona…

— Vai on tämä appiukko saanut semmoisen perinnön, ällisteli poliisi
Tuomas Kontkanen.

Kukaan ei ollut huomannut, milloin ovenpieleen oli ilmestynyt rahille istumaan tuntematon, mustanpuhuva mies.

Se istui siinä pyöritellen lakkia kädessään ja seuraten tarkkaavaisena tapahtumia.

Viimein hän sanoi Heikki Piipariseen katsoen:

— Eikös tämä ole se sama mies, jonka kanssa muutama yö sitten köllöteltiin samalla penkillä siellä Pötkänlahden kestikievarin tuvassa?

Heikki Piiparinen katsoi tarkemmin — oli jo alkanut hämärtää — ja myönsi:

— Joo… silloin kun se postinkuljettaja Panhelainen luki lehdessä siitä tämän Simo Piiroisen miljoonaperinnöstä.

— Lukihan se lehdestä, mutta valhetta se kuuluukin olleen. Nyt on lehdessä tarkempia tietoja, ettei sitä perintöä olekaan kuin muutama kymmenen tuhatta… ja sekin lankeaa joka penni vainajan leskelle… sillä on näet akka Ameriikassa.

— Älä valehtele! huusi poliisi Kontkanen tuntemattomalle, mutta tämä kaivoi lehden taskustaan ja sanoi:

— Saahan tämän lukea… tähän se on painettu.

Poliisi otti lehden vapisevin käsin, luki ja sanoi:

— Voipas vaivattu… niin näkyy olevan. Sitten antoi hän muidenkin lukea uutisen.

— Lähtään, sanoi Aapeli Kasurinen Pekka Turuselle.

— Siellä on sinunkin hevosesi tuolla pihalla, Pekka Turunen, muisti
Tuomas Kontkanen. — Ota se sieltä.

— Ennätätte vielä valvonta-ajalla Mönkkösen lesken luo, huomautti
Heikki Piiparinen.

Sitten katsoi hän vähän uteliaana poliisi Kontkaseen ja kysyi:

— Entäs sitten?

Poliisi raapaisi korvallistaan ja sanoi:

— Tottapa se oli näin menevä.