The Project Gutenberg eBook of Kuningas Eerik ja lainsuojattomat: Historiallinen romaani. Edellinen osa, by Bernhard Severin Ingemann

Själlannin koillisella rannikolla, noin puoli peninkulmaa Gilleleijestä, on Sjöborgin kylä. Usein sattuu täällä lapion- ja aurankärki kilahtamaan vanhojen rakennusten peruskiviin, ja täällä näkee jätteitä kivitetyistä kaupunginkaduista, joiden nimiä ei kukaan enää muista, ja joilla nyt vilja itää ja karja käyskentelee laitumella. Vielä kolmannentoista vuosisadan loppupuolella oli täällä pieni kauppakaupunki, joka oli rakennettu ikivanhan Sjöborgin raunioille. Mäen töyrällä, melkein umpeen kasvaneen Sjöborgjärven kaislikossa, on vielä maassa jätteitä ikivanhoista harmaakivimuureista. Täällä oli ennen vahva ja hyvin varustettu Sjöborgin linna, missä kolmannellatoista ja neljännellätoista vuosisadalla säilytettiin kaikki tärkeät valtiovangit. Sitä kohtaa, mille linna oli rakennettu, ympäröi siihen aikaan järvi joka puolelta, muodostaen siten luonnolliset varustukset, joten kaivetut linnanhaudat olivat tarpeettomat. Linnaa ympäröivät maavallitukset; se oli rakennettu suurista, louhituista harmaakivistä ja varustettu vahvalla neliskulmaisella tornilla, missä vaarallisimmat valtiovangit säilytettiin. Syvässä tornikellarissa oli ilma ummehtunutta ja pilaantunutta, eikä sinne tunkeutunut ainoatakaan valonsädettä; mutta tornin ylin vankilahuone sai ilmaa ja valoa pienestä, pyöreästä ristikko-ikkunasta, joka oli kahdeksantoista kyynärän korkeudella maasta. Tässä ylimmässä tornihuoneessa vartioitiin vielä vuoden 1295 loppupuolella Stig-marskin liittoutuneisiin kuuluvaa huomattavimpaa osanottajaa: mahtavaa ja levotonta arkkipiispa Jens Grandia. Hänet oli vangittu kuningas Eerik Menvedin alaikäisenä ollessa osallisuudesta Eerik Silmänräpyttäjän murhaan, sekä lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien suojaamisesta.

Tällä vaarallisella papilla oli paljon liittolaisia Tanskassa, sekä mahtavia ystäviä niin hyvin Euroopan maallisten ruhtinaiden joukossa kuin paavillisessa hovissa. Tuon kuuluisaksi tulleen Veilesäädöksen: Cum ecclesia Dacianan [Tanskan kansalaiset; ensimäiset sanat säädöksessä, jolla se vahvistettiin] mukaan: mistä muuten oli johtunut niin paljon haitallisia riitaisuuksia kuninkaan ja Tanskan papiston kesken, täytyi rangaista kansaa ja maata interdiktillä, jolloin koko maassa jumalanpalvelukset kiellettiin heti kun kuningas tai maallinen oikeus vangitsi jonkun piispan. Tätä säädöstä ei kuitenkaan ollut noudatettu arkkipiispa Grandia vangittaessa. Ei ainoastaan rakkaus isänmaahan tai pelko sen jumalattomuuden, yleisen turvattomuuden ja sekasorron seurauksista, jonka tämänlainen rangaistus aiheuttaisi, vaan myöskin peläten kansan suuttumusta ja maallista valtaa, oli suurin osa Tanskan papistoa lähettänyt anomuskirjoituksen paaville, missä he rukoilivat tämän tuhoatuottavan rangaistuksen peruuttamista. Kirkkojen sulkeminen olisi papistolle itselleen ollut mitä vaarallisinta aikana, jolloin kuninkaanmurhan tuottama suuttumus ei vielä ollut laimennut, ja kansan ärsytetyt intohimot niin usein puhkesivat väkivaltaisuuksiin ja verisiin temmellyksiin. Tämä tärkeä asia oli kauan aikaa ratkaisematta. Jumalanpalveluksia jatkettiin tavallisuuden mukaan; mutta yleisesti pelättiin, että ellei arkkipiispaa pian vapautettaisi paavi panisi interdiktin täytäntöön: jolloin mitä suurin onnettomuus kohtasi maata.

Kuningas Eerik Menved oli nyt saavuttanut täysi-ikäisyytensä, hän oli täyttänyt 21 vuotta. Hän oli elänyt lapsuuden, jonka täytyi pian kypsyttää hänet mieheksi sekä kehittää hänen harvinaisten luonnonlahjojensa omituisuuden. Tuo kuningasvallan väkivaltainen solvaaminen, jonka todistajana hän lapsena oli ollut, oli antanut hänen oikeusinnolleen jonkunlaisen kiivauden ja intohimon sävyn, ja samalla se oli herättänyt hänessä aikaisin oman arvonsa tuntemisen. Aikakauden ritarillinen henki oli myöskin voimakkaasti vaikuttanut häneen; hänen huolenpitonsa valtaistuimen loiston ja vallan säilyttämisestä oli monen mielestä välttämätöntä valtioviisautta näinä vaarallisina aikoina; mutta hänen luontaisen vilkkautensa yhteydessä, tämä huolenpito kruunun loistosta teki hänet taipuvaiseksi komeilemiseen ja pintapuolisuuteen, josta häntä usein moitittiin, ja jota pidettiin turhamaisuutena ja tyhjänä koreilemishaluna. Se vakavuus, millä hän vastaanotti kuningasvaltikan, ilmaisi kuitenkin hänen lujan ja järkkymättömän tahtonsa, jonka onnettomuudet jo aikaisin olivat karaisseet, ja se rohkeus, millä hän laati ensimäisen, itsenäisen kuningaskäskynsä, ilmaisi kuningassielun, joka tunsi olevansa samaa maata suuren iso-isänsä ja esikuvansa, Valdemar Seierin, kanssa. Eerik Menvedin ensimäinen kuningasteko oli koe puolustaa majesteetin valtaa ja arvoa maailman mahtavinta hallitsijaa vastaan, joka pyhän Pietarin valtaistuimelta hallitsi sekä kuninkaita että kaikkia kristikunnan kansoja. Tämän uskalsi nuori kuningas aikana, jolloin hänen oma persoonallinen onnensa suureksi osaksi oli riippuvainen paavillisesta hovista. Hän oli lähettänyt vanhimman ja kokeneimman neuvonantajansa, valtaneuvos Jon Litlen, yhdessä drotsi Hesselin kanssa Roomaan, puolustamaan oikeutettuna hätäpuolustuksena sitä rikkomusta hengellistä säätyä vastaan, mihin oli täytynyt turvautua arkkipiispan suhteen sekä vaatimaan paavin itsensä tuomitsemaan hänet majesteettirikoksentekijänä. Mutta paitsi tätä, tärkeää tehtävää oli vanhalla valtaneuvoksella vielä toinenkin, joka minä muuna aikana tahansa ei olisi tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia, mutta jonka onnistuminen nyt oli yhtä epävarmaa kuin se oli tärkeää kuninkaalle. Hänen piti nimittäin saada paavilta, ja mitä pikemmin kotiin lähettää, tuo kauan luvattu sukulaisuusdispensi [dispensi = erikois-vapautus], jonka kautta vasta kuningas oli oikeutettu naimaan Ruotsin kauniin prinsessa Ingeborgin, jonka kanssa hän oli ollut kihloissa jo lapsesta asti, ja jota hän kauan oli rakastanut sisarellisena sukulaisena, mutta johon hän nyt tunsi kiintyneensä nuoruudenrakkauden koko kiihkeydellä ja voimalla.

Sillä aikaa kun Tanskan lähettiläät pidätettiin paavillisessa hovissa laajojen tutkimuksien ja hämärien tekosyiden nojalla, oli Tanskaan lähetetty paavillinen nuntius, arkkirovasti Isarnus, uhkaamaan Tanskan nuorta kuningasta ehdottomalla pannaanjulistuksella ja interdektillä, ellei hän viipymättä vapauttaisi arkkipiispaa. Viekas arkkirovasti ei tuonut paavilta kuninkaalle minkäänlaista kirjallista sanaa dispensista ja naimasuostumuksesta; mutta suullisesti hän puhui siitä hyvin kierrellen, ja oli jotensakin selvää, että tahdottiin käyttää hyväksi kuninkaan kiihkeyttä tässä sydänasiassa, saamalla hänet mukautumaan paavilliseen mahtisanaan sekä vapauttamaan Sjöborgin hengellisen valtio vangin.

Mutta tämänlainen menettely ei suinkaan miellyttänyt nuorta, kiivasta kuningasta, se vain yllytti häntä uhmailemaan paavillista istuinta, josta voi olla mitä vaarallisimmat seuraukset sekä hänelle itselleen että valtakunnalle. Vielä oli asia ratkaisematta. Mitä pelottavimmin uhkauksin oli kardinaali poistunut Tanskasta ja matkustanut Lyybekkiin.

Ylpeä arkkipiispa Grand, joka yksin oli syypää tähän jännitykseen ja uhkaavaan vaaraan, istui yhä vielä ankarassa vankeudessaan. Vankeusaikansa ensimäiset 36 viikkoa hän oli istunut kahlehdittuna pimeässä, syvässä tornikellossa, kärsien suurta tuskaa, vaikka useimmat vapauttivatkin kuninkaan osallisuudesta tähän kovuuteen. Arkkipiispan vankeustoveri, petollinen ja ilkeämielinen Jaakko-rovasti, joka sairauden nojalla päästettiin vankeudesta, oli heti tätä sääliä hyväkseen käyttäen paennut Roomaan, missä hän innokkaasti työskenteli kuningasta vastaan, pannen kaikki keinonsa liikkeelle arkkipiispan vapauttamiseksi ja yhteisen koston saavuttamiseksi.

Edellisenä jouluna oli kuningas ollut Sjöborgissa ja itse tarjonnut arkkipiispalle sovintoa, jos hän suostuisi luopumaan arkkipiispanistuimestaan, jättämään valtakunnan ja vannoisi olevansa kostamatta ja yhtymättä valtakunnan vihollisiin. Huolimatta siitä ylimielisestä uhkamielisyydestä ja ivasta, millä piispa oli torjunut tämän sovintotarjouksen, oli hänen vankeutensa kuitenkin kuninkaan käskystä tehty helpommaksi; hänet oli muutettu siihen tornihuoneeseen, missä hän nyt asui, siellä häneltä ei ainakaan puuttunut valoa ja raitista ilmaa, vaikka häntä vielä kahlehdittunakin mitä ankarimmin vartioitiin. Mutta niinpian kun kuningas oli linnasta lähtenyt, tuli vangin tila täälläkin sangen kurjaksi. Uusi linnan vouti, Jesper Mogensen, oli tunnettu saituudestaan, julmuudestaan ja mielisteleväisyydestään. Kuninkaan veljen, junkkari Kristofferin, sanottiin suurimmaksi osaksi olleen syypäänä siihen kovuuteen, jolla arkkipiispaa kohdeltiin, vaikka prinssi joka tilaisuudessa moitti kuninkaan käytöstä tässä asiassa, kehoittaen kaikkiin uhrauksiin ja nöyrryytyksiin, ettei vain jouduttaisi huonoihin väleihin kirkon ja paavillisen hovin kanssa.

Eräänä lokakuun iltana astui Sjöborgin linnanvouti, kokin ja vanhan vanginvartijan seuraamana ylös kiertoportaita, jotka veivät arkkipiispan vankilaan ja sen yläpuolella olevaan vahtihuoneeseen. Voimakas valo salalyhdystä, jota kokki piteli ilmassa, valaisi linnanvoudin kasvot ja vartalon. Hän oli pienenläntä mies, jonka roistonkasvoilla sydämetön kovuus ja vahingoniloinen häijyys yhdistyivät petolliseen, tekopyhään ilmeeseen. Matalan, ruman otsan peitti karvainen lakki. Hänellä oli yllään lyhyt, likainen lammasnahkaturkki, ja hänen suuret, raudoitetut saappaansa kolisivat kiviportaissa. Hän näytti olevan äärimmilleen kiukustunut ja levoton. "Senkin saatanallinen olento! Jumalaton ruumis!" murisi hän. "Onko hän paholaisen kanssa tekemisissä, kun eivät jalkaraudat eikä kahleet enää tepsi?"

"Olenhan minä sen teille jo sanonut", vastasi paksu pulleaposkinen kokki hyvin merkitsevän näköisenä. "Hän puhelee näkymättömien henkien kanssa, eikä kukaan tornivartijoista uskalla enää olla hänen luonaan. Hän on yhtä varmasti liitossa paholaisen kanssa kuin minä olen teidän kanssanne, kuitenkin sillä eroituksella, ettei hän minun laillani voi sanoa itseään irti palveluksesta. Muistanettehan te, että minä olen sanonut itseni irti ajoissa, ja olen vapaa menemään, milloin haluan, tänään tai huomenna? Pahus tänne enää jääköön kauemmaksi, koska — — koska hän jo kerran on täällä, olin vähällä sanoa."

"Loruja, Martti, sinun pitää jäädä tänne siksi kunnes saan toisen keittäjän; olethan sen luvannut minulle. Mutta mistä ovat nuo puheet hänen noituudestaan saaneet alkunsa?"

"Ne ovat aivan tosia!" sanoi kokki — "Ei leukaan sen täydellisemmin tunne tätä mustaa taitoa. Tiedättehän te itse, että junkkari Kristofferin miehet löysivät lainsuojattomien kirjeiden joukosta loihtujenkirjan, silloin kun he penkoivat arkkipiispan salaisuuksia Lundin sakaristossa. Kirja poltti heidän sormiaan ja kuuluu hävinneen heiltä aivan käsistä. Tuollainen perkeleenkirja palaa aina omistajalleen takaisin. Ei se vielä ole hänellä, siitä olen varma, mutta pelkäänpä hänen osaavan sen ulkoa. Hän kuuluu ahkerasti tutkineen sitä Lundissa, ja osaahan hän kaikki pakanalliset ja kreikkalaiset kirjansa paremmin ulkoa kuin isämeitänsä, senkin jumalaton koira!"

"Sinä olet oikeassa, Martti! Hän on saatanallinen ihminen, eikä häntä osaa kyllin tarkasti vartioida. Hänen kirottua oppiaan minä en ole koskaan voinut sietää." Tässä linnanvouti jäi miettiväisenä seisomaan arkkipiispan vankilaan vievän oven kohdalle.

"Niin, olkaa vain varuillanne, isäntä!" jatkoi kokki. "Hän täyttää pian koko talon perkeleellisillä kujeillaan, ja saattaa meidät kaikki helvettiin ellei hänen vankilaansa puhdisteta ja hänelle anneta parempaa ruokaa ja juomaa. Minun puolestani hän kyllä saa kuolla nälkään ja mädätä likaisuuteensa: se olisi kuitenkin tuhat kertaa parempi mokomalle kirotulle maankavaltajalle ja noitamestarille. Mutta kun paholainen on talossa, lienee viisainta muistella omia pikkusyntejään eikä kohdella pahemmin vangittua paholaista, kuin mitä toivoisi hänen meitä kohtelevan —"

"Pötyä, Martti! Ei paholainen ole meidän lähimäisemme", keskeytti linnanvouti hänet epäluuloisen näköisenä. "Jos en itse olisi kuullut sinun toruvan ja sättivän tuota kirottua arkkipiispaa, niin luulisinpä melkein sinun olevan liitossa hänen kanssaan."

"Ei, isäntä! Siihen en ainakaan rupeaisi. Ennen olen liitossa vaikka itse Belzebubin kanssa, ja sen voivat tornivahditkin todistaa. Ei kellään heistä ole suurempaa iloa hänen kiusaamisestaan ja pilkkaamisestaan kuin minulla. Silloin kun hänen täytyi sian tavoin juoda ummehtunutta vettä ja syödä homehtunutta leipää tuolla alhaalla, lauloin minä juomalauluja keittiössä ja avasin ikkunan, että hän saisi tuntea paistinhajun, joka tuoksahti hänen nenäänsä. Enkä minä koskaan astu hänen ovensa ohi, laulamatta yhtä ja toista, joka voisi suututtaa häntä. Keväällä minä tekasin laulun vapaudesta ja toukokuun vihreydestä; se häntä erityisesti harmittaa. Kuulkaamme nyt, isäntä", ja hän lauloi ääneen vankilanoven ulkopuolella:

"Niin hyvä on vapaana olla.
Kevätniittyjä kierrellä, kaartaa.
Ohi tornin lintunen lentää,
Tule mukaani, vanki, jos voit!
Pois Hammerhuusiin ma riennän,
On Rönne mun matkani pää."

"Oletko sinä järkesi menettänyt, Martti?" keskeytti hänet linnanvouti.
"Taitaisitpa kehoittaa häntä pakenemaan Bornholmilla olevaan linnaansa?"

"Kyllä se jää häneltä tekemättä ainakin niinkauan kuin hän tuolla makaa. Ettekö kuullut miten syvään hän huokasi? Se oli vain harmista ja suuttumuksesta. Voihan pieninkin lintunen lentää keväällä hänen linnaansa pesimään, mutta hän vain ei voi liikuttaa kättä eikä jalkaa. Tuon laulun minä sepitin vartavasten kiusatakseni ja suututtaakseni häntä."

"Siinä olit oikeassa, Martti. Kyllä se häntä harmitti", sanoi linnanvouti tyytyväisenä. "Sinä olet rehellinen mies. Ahah, nyt kuulin itsekin hänen huokaavan. Mutta sellaisia lauluja ei sinun kuitenkaan pitäisi laulaa hänelle. Niistä hän saa päähänsä vain turhia suunnitelmia ja elohopeaa jalkoihinsa. Tiedänhän minä että sinä, Martti, olet kelpo ja hyväntahtoinen mies, kunhan vain et olisi hieman yksinkertainen. Jos piispa ymmärtäisi noituutta, niin ei hän varmaankaan olisi näin kauan täällä pysynyt. Minä pikemmin luulisin hänen olevan hiukan päästä vialla."

"Varokaa vain itseänne, isäntä, se mies ei piru vieköön ole hullu. Ei ole yhtään piispaa koko maassa, joka panisi hänet pussiin latinassa."

"Vähät minä siitä onko hän hullu tai viisas", murahti linnanvouti astuen rappuja ylös vahtihuoneeseen. Hän avasi oven siihen huoneeseen, joka sijaitsi ylinnä tornissa, aivan arkkipiispan vankilan yläpuolella. Täällä oli aina kaksi vartijaa vartioimassa, jotka pitivät vankia silmällä lattiassa olevan kolon kautta. Sitäpaitsi oli vielä öisin kaksi muuta vartijaa huoneessa vangin luona, istuen hänen päänahaksensa vieressä, missä ne olivat hänen ainaisena kiusanaan, estäen usein puheellaan hänet nukkumasta. Mutta tuo äskettäin levinnyt huhu arkkipiispan noitumistaidosta oli saattanut koko talonväen säikähdyksiin, niin ettei kukaan senjälkeen uskaltanut öiseen aikaan olla hänen luonaan. Kun linnanvouti astui ullakkohuoneeseen, istuivat siellä olevat vahtisoturit lautapelin ääressä arpanappulaa heitellen. Nämä piilottivat äkkiä arpanappulat ja nousivat kunnioittaen seisomaan.

"Tässäpäs minulla vasta on oiva vartio", murahti linnanvouti. "Sillä aikaa kun te täällä pelaatte, annatte te arkkipiispan tuolla alhaalla heittää teistä arpaa paholaisen kanssa. Minä kehoitan teitä pitämään häntä tarkasti silmällä. Jos hän pääsee teiltä karkuun, niin voitte olla yhtä varmat hirsipuusta kuin olisi teillä jo nuoransilmukka kaulanne ympärillä, ja selvä ilma jalkojenne alla. No antaapas olla, katsotaanpa mitä hän siellä hommailee!" Näin sanoen linnanvouti kumartui lattiassa olevan kolon kohdalle. "Luulenpa hänen nukkuvan", kuiskasi hän, "hän makaa aivan liikkumatonna selällään."

"Siihen hän on melkein kahleittensa pakoittama, ja senkinvuoksi, ettei menehtyisi löyhkään", sanoi kokki.

"No niin", vastasi linnanvouti, "eivät mitkään keinot ole halveksittavia, jos ne vain voivat pelastaa sielun kadotuksesta. Katsokaapas, juuri senvuoksi minä annan tuon paatuneen syntisen maata tuolla alhaalla vuoteellaan aivan niinkuin hän itse sen on valmistanut omassa epäsiisteydessään. Vain yksinkertaiset ihmiset voivat sitä kutsua julmuudeksi. Kuinka kauan luulet sinä paatuneimmankaan syntisen kestävän moista vankeutta mieltään muuttamatta ja ryömimättä ristin luo?"

"No, siinä te, isäntä, olette totisesti oikeassa. Te olette hurskaasti ja isällisesti ottanut hänet huostaanne, vieläpä te jalomielisyydessänne saatatte itsenne, kuninkaan vihan ja epäsuosion alaiseksi, ainoastaan harjoittaessanne totista kristillistä hyväntekeväisyyttä koettaessanne pelastaa vangitun sielua. Mutta hän ei taida siitä suuriakaan välittää. Hänen vastahakoisuudellaan ei ole vertaa. Voitteko uskoa, isäntä, että huolimatta kaikesta siitä minkä teette hänen käännyttämisekseen, kiroaa hän teitä kuitenkin joka hetki, toivoen teidän saavan kärsiä tuhat kertaa enemmän tuskia kuin mitä te pelkästä kristillisestä rakkaudesta annatte tulla täällä hänen osakseen."

"Sen kyllä uskon, Martti. Tuollaisilta ihmisiltä ei koskaan voi odottaa kiitollisuutta. Mutta onpa tuo ullakon katto totisesti kurjassa kunnossa", mutisi vouti vilkaisten ympärilleen. "Avotaivaan alla ei hänen sentään anneta maata; se voisi käydä vaaralliseksi."

"Sellaisena se on teidän määräyksestänne", jatkoi kokki teeskennellyllä äänellä ja töllisteli yksinkertainen ilme kasvoillaan katossa oleviin reikiin. "Muutenhan ei voisi sataa sen kirotun paholaisen päälle. Eipä hän taida päästä lentämään lepakkojen kanssa katon läpi, ja yökylminä on piskuinen sade- ja raekuuro sangen terveellinen keino saamaan hänet synnintuntoon."

"No niin, se on totta, olenhan itse tavallani sen niin määrännyt. Mutta kaikella täytyy olla määränsä, ei saa näyttää siltä, että minä tahallani annan katon rappeutua. Pahoilla kielillä on muutenkin tarpeeksi juoruilemista. Huomenna on katto korjattava. Muutamia pienempiä reikiä voitte jättää jälelle, ne eivät pistä silmään. Raitis ilma on terveellistä, ovatpa vähäinen sade ja lumikin hyödyksi. Katsokaas lapseni, ei putoa yksikään sadepisara maahan, tulematta keinoksi, joka edistää paatuneen syntisen käännyttämistä."

"Voi hyvä isäntä", huudahti Martti liikutuksesta värähtelevällä äänellä pannen kätensä ristiin, "teistä olisi helposti voinut tulla piispa; te puhutte usein niin mieltäylentävästi ja liikuttavasti, että kyyneleet kohoavat silmiini."

"No niin!" vastasi linnanvouti itserakkaasti hymyillen. "Minutkin oli kerran määrätty hengelliseen säätyyn, mutta vaikka en saanutkaan tonsuuria, niin opinhan minä kuitenkin monta hauskaa ja hyödyllistä totuutta, ja täytyyhän myös osata käyttää niitä elämässä itsensä ja lähimäistensä pelastukseksi."

"Niin, niin, isäntä", jatkoi Martti hartaan näköisenä. "Kunpa vain voisi sanoa sen yhtä hyvällä omallatunnolla kuin te. Taitaapa kyllä olla teidän hurskaalle kristilliselle mielellenne ja herkälle sielullenne kovinkin raskas tehtävä tuollaisena verikoirana ja pyövelinä ärsytellä vankiraukkaa. Sellainen hyveellinen verikoira ja pyöveli —"

"Suus kiinni, Martti", keskeytti hänet linnanvouti. "Sellaisia sanoja et saa käyttää isännästäsi, vaikka tarkoittaisitkin hyvää. Mutta kuuletteko, nyt sieltä alhaalta kuuluu puhelemista. Voitko kuulla mitä hän sanoo? Luulenpa hänen mötisevän kreikkaa tai latinaa."

Kokki heittäytyi vatsalleen lattialle ja asetti korvansa kolon kohdalle. "Jes siunatkoon!" kuiskasi hän, näyttäen aivan pelästyneeltä. "Hän manaa esiin Aristotelesta, paholaisen koulumestaria, usuttaen hänet teidän kimppuunne. Hän vakuuttaa teidän olevan täysin kypsyneen hänen kouluunsa."

"Vai niin! Sepä on juuri hänen kaltaistaan, senkin jumalaton koira! Mutta minä luulen kuulevani sieltä toisenkin äänen! Martti, ei suinkaan kukaan ole hänen luonaan?"

Martti kuunteli uudestaan. "Jumala auttakoon! Kuulitteko sen?" kuiskasi hän ja ponnahti pystyyn pelästyneen näköisenä, vilkaisten samalla ovelle ikäänkuin aikoen siitä paeta.

"Pankaa itse korvanne koloon, herra, niin saattehan kuulla. Voi, armias Jumala meitä varjelkoon. Paholainen on kaikesta päättäen hänen luonaan. Puolen yön aikaan se kuuluu tulevan hakemaan teidät, jos te ette anna hänen hyvälle ystävälleen arkkipiispalle paistia, viiniä, ja puhtaita vaatteita. Kuulkaapas vain itse!"

Linnanvouti heitti epäilevän silmäyksen kokkiin, mutta asetti kuitenkin korvansa koloon, pitäen samalla silmällä Marttia sekä pelästyneitä vartijoita. Hän ei ollut kauan maannut tässä asennossa, ennenkuin hän yhtäkkiä ponnahti ylös aivan kuolonkalpeana, sillä nimi Jasper Mogensen kaikui oudosti, hillityn ja luonnottoman naurun säestämänä, aivan kuin jostakin syvästä rotkosta, eikä ääni ollenkaan ollut arkkipiispan äänen kaltainen.

"Kuulitteko nyt sen, isäntä?" sanoi Martti. "Tuota, joka nyt kutsuu teitä, minä en totisesti haluaisi nähdä likempää."

"Jasper Mogensen!" kuului nyt sama kauhistava ääni aivan kuin hänen jalkojensa alta, ja niin kovaa, että kaikki voivat sen kuulla. "Kestitse minun korkeasti oppinutta mestariani ja kumppaniani, taikka taitan minä sinun niskasi ja väännän sinun tekopyhän sielusi nurin!"

Tämän korisevan äänen kuullessaan vartijat heittäytyivät pitkälleen, lattialle ja rukoilivat Ave Mariansa. Linnanvouti vapisi ja tutisi, mutta Martin pulleat posket olivat tulipunaiset ja hänen silmistään tihkui vettä kuin jostakin salaisesta ponnistuksista, ja samalla hän puristi yhteen huulensa, seisoen aivan kuin pelästyksen lamauttamana.

"No saakoon hän sitten sen mitä pyydetään", sammalsi linnanvouti. "Jos täällä ovat moiset temput kyseessä, ei junkkari Kristoffer eikä kukaan muukaan voi vaatia että minä tässä asettaisin sekä sieluni että ruumiini vaaranalaiseksi. Anna sinä vain piispan herkutella, Martti, anna hänen syödä ja juoda itsensä vaikka kuoliaaksi, jos se häntä miellyttää. Mutta pakenemaan häntä ei päästetä, vaikka hänellä olisi tuhat paholaista auttajana."

"Sen estäminen taitaa tulla teille kovinkin vaikeaksi, hyvä isäntä", vastusteli Martti muka huolestuneena. "Tuonlaiselle mylvijälle ei liene kovinkaan vaikeaa lentää avaimen reijästä piispa mukanaan."

"Sen tahdon nähdä ennenkuin sen uskon", sanoi linnanvouti, joka näytti toipuneen pelostaan. "Kyllähän sinä, Martti, olet kelpo mies, mutta taidatpa olla hiukan taikauskoinen ja yksinkertainen. Luulenpa tässä muuten olevan jonkin kepposen tekeillä; mutta sen minä sanon sekä sinulle että teille toisille: jos huomaan petollisuutta tai että jokin teistä on vähimmänkin osallinen näihin pirunjuoniin, niin saatte sen kalliisti maksaa. Teidät poltetaan elävältä tai kidutetaan niin totta kuin laki ja oikeus vallitsevat maassa."

"Sen minä sanon teille", jatkoi linnanvouti, "ei tämä ole muuta kuin pelkkää kujeilemista ja petkutusta. Koetellakseni häntä tuolla alhaalla minä tahdon jonkun aikaa antaa hänelle hyvää ruokaa sekä annan puhdistaa hänen huoneensa. Mutta jos hän panee toimeen vielä muita kepposia niin joutuu hän taas takaisin koiranluolaan. Ja sen minä sanon teille, miehet, että jos joku teistä uskaltaa auttaa hänet pakoon, niin hirtetään teidät joka mies. Saatte nyt kaikki kolme valvoa täällä tämän yön."

"Oi, voi, emme me uskalla, ankara isäntä!" rukoili vanha vartiamies. "Jos paholainen mellastelee täällä tornissa, niin me emme uskalla olla täällä ilman Martti-mestaria. Eikö hän saa jäädä istumaan luoksemme?"

"No, jää sitten noiden typerien miesten luo täksi yöksi, Martti", sanoi linnanvouti. "Sinä olet kuitenkin heistä järkevin. Minä kyllä siitä palkitsen sinut, ja huomenna kyllä toimitan tänne miehiä, jotka eivät pelkää."

"Se on minulle yhdentekevää", vastasi Martti rohkeasti. "Kyllä minä pidän miehet virkeinä tämän yötä. Sen, jolla on hyvä omatunto, niinkuin teillä ja minulla, ei tarvitse pelätä pirunvehkeilyjä."

"Se oli oikein sanottu, Martti. Mutta saata nyt minut ensin alas portaita. Äsken kumartuessani alkoi minua hiukan pyörryttää. Ja sinä voitkin samalla tuoda ruokaa ja juomaa vangille ja teille kaikille."

"Tulkaa, isäntä, ja ottakaa minua käsivarresta", sanoi Martti ja seurasi linnanvoutia ovelle. "Nyt on kaikki hiljaista ja järjestyksessä", jatkoi hän heidän astuessaan alas portaita. "Kyllä minä sen jo aavistin, vastapalvelus on aina tarpeen. Saattepahan nähdä meidän tässä lopuksi niin tottuvan pirunvehkeilyihin, että kaikki kohta sujuu aivan kuin itsestään. Ja miksei voisi tulla toimeen parin, kolmen pikkupirun kanssa, jos ne vain tahtovat käyttäytyä siivosti ja säädyllisesti ja elää kanssamme kristillisessä sovussa ja rauhassa."

Saatettuaan linnanvoudin alas, juoksi Martti heti huoneeseensa ja sieltä keittiöön ja varastohuoneeseen. Pian hän taas astui ylös torninrappusia, mukanaan vaatemytty, kaksi ruokakoria, pari pulloa ja ruukkua ja astui sisään noiden kolmen vartijan luo. "Vie sinä, Matti, ruoka ja viini koiralle tuonne alas", sanoi hän vanhalle vahtimiehelle, "mutta elä vain varasta siitä mitään mennessäsi. Isäntä käski siellä tekemään perinpohjaisen puhdistuksen. Hänen ovellaan on nyt vartija yötä päivää, niin ettei sinun tarvitse kuormittaa kaikkea rautaa hänen päälleen. Me toiset sillaikaa hiukan virkistämme vaivaista ruumistamme. Katsokaapas, miehet, minulla on tässä sekä simaa, että saksalaista olutta! Mene nyt vain, Matti! Kyllä me jätämme sinullekin osasi, jos vain tulet selvänä takaisin."

Vanhus silmäili mennessään ahnaasti viiniä ja herkullisia ruokia, joita hänen piti kantaa vangille. Kyökkimestari Martti kattoi nyt näppärästi pöydän ja alkoi uutterasti ryypiskellä nuorten vanginvartijoiden kanssa. Eräs heistä oli ollut sotapalveluksessa ja kutsutti itseään senvuoksi ratsumies Niiloksi, hän oli hyvin ahne väkeville juomille, josta hänen nenänsä oli alkanut aikatavalla punoittaa. Toinen heistä oli arka ja varovainen mies, hänen katseensa oli viekas ja ahne; hän istui arpanopat kädessä laskien montako äyrityistä hän oli voittanut toveriltaan.

"Sinäpä vasta olet kelpo mies, Martti", sanoi ratsumies Niilo, työntästen lakin ylemmäksi ruskettuneilta sotaisennäköisiltä kasvoiltaan. Sitten hän tyhjensi yhdellä siemauksella simapikarinsa ja tarttui oluthaarikkaan. "Kyllä sinä näyt tietävän mitä vahtituvassa tarvitaan silloin kun silmät ovat pidettävät auki ja mieli rohkeana. Sieluni autuuden kautta, vartioisinpa mieluummin leirissä kokonaista armeijaa sotavankeja kuin istuisin täällä, varsinkin jos tuo kirottu piispa harjoittaa noituutta ja muita pirunvehkeitä. Miten luulet sen asian laidan olevan, Martti?"

"Oh, se ei kuulu meille maallikoille", vastasi Martti. "Minä en tunne en valkoista enkä mustaa noituutta. Mutta sen minä tiedän, sipiskööt ja supiskoot minun puolestani tästälähin siellä alhaalla miten paljon haluavat, minä en ainakaan liikahda paikaltani. Kun me emme pistä nenäämme sinne, vaan hoidamme tehtävämme, niin me saamme kyllä olla rauhassa ja voimme istua täällä kuin Aaprahamin helmassa. No, juo Niilo! Mitä sinä, Yrjö, siinä kuhnustelet?" sanoi hän arpanappuloita laskevalle miehelle. "Arpapeli näkyy olevan sinulle mieluisempaa kuin rehellinen ja viaton juominen. No, Jumala paratkoon, kullakin ihmisellä on omat mielitekonsa tässä maailmassa. Mutta katsos, veli veikkonen, täytyy välistä ulvoa susienkin kanssa. Laula ja juo nyt ensiksi meidän kanssamme, niin sitten me pelaamme sinun kanssasi! Kiiltäviä hopearahoja meillä kyllä on riittävästi!" Näin sanoessaan iloinen kokki heitti kourallisen hopearahoja pöydälle ja alkoi laulaa vallatonta juomalaulua. Vanginvartija Yrjö katseli ahnain silmin hopearahoja ja helisteli arpanappuloita. "Emmekö voisi ensin pelata, hyvä Martti", sanoi hän ystävällisesti ja hymyili viekkaasti, "voimmehan sitten jälestäpäin laulaa ja juoda. Uskallatko korkeimman tikin yhdestä hopeaäyristä?"

"Vaikka kahdestakymmenestä, jos tarvitaan", rastasi Martti. "Mutta minä välitän viis sinun arpapelistäsi ennenkuin olen saanut kieleni kostutetuksi. Katsos, kieli on maailman merkillisimpiä kappaleita, ja sietääpä senvuoksi sitä hiukan lellitellä. Se piskuinen kappale voi mullistella kokonaiset maat ja valtakunnat. Taidanpa jo olla hiukan hutikassa, mutta sinä et ole vielä tyhjentänyt ainoaakaan pikarillista. Sen, jonka kanssa minä alan rahasta pelata, täytyy olla yhtä iloisen silmistään kuin minä olen. Tiedäthän sinä sen, että samanikäiset lapset sopivammin leikkivät keskenään, eikä pelissä saa pettää toisiaan."

"No, anna sitten tänne puoli haarikallista olutta, jos se ei ole liian voimakasta", sanoi varovainen Yrjö. "Sima kohoaa heti päähäni. Jos aikoo pelata, niin täytyy ainakin osata laskea kuuteen asti. Emme suinkaan me täällä istu juodaksemme itseämme juovuksiin."

"Yhtähyvin voimme juoda kuin pelata", vastasi Martti, "mutta olkoon se minun asiani. Minä tunnen sekä humalan että oluen, ja tiedän myöskin minkä neljä miestä kestävät, elleivät ole akkoja."

He joivat, ja Martti kaatoi yhä lisää. "Tahdotteko kuulla uutisia, miehet", jatkoi hän kovaäänisesti, heittäytyessään istumaan käsivarret nojaten pöytään. "Me saamme pian odottaa kuningasta tänne linnaan. Silloin täällä ei ole puutetta juomarahoista, ja silloin täällä sima ja viini ja saksalainen olut virtaavat kuin itse siunatussa paratiisissa."

"Mitä sanotte, kuningasko!" huudahti ratsumies Niilo. "Silloinpa täällä juhlitaan ja metsästetään. Hän kyllä aina toimittaa metsästäjillekin tekemistä."

"Saattepa nähdä, että silloin piispa vapautetaan", sanoi vanginvartija Yrjö arpanappuloitaan pyöritellen. "Ei hän nyt sentään liene niin hullu, että tälläkin kertaa ärsyttelee kuningasta niinkuin teki viimein."

"Saatte, nähdä että sen hän kyllä uskaltaa", vastasi kokki. "Se mies ei välitä ei kuninkaista eikä keisareista, ja jos siinä on perää, että Rooman paavi on hänen puolellaan, niin voi kuningas vielä joutua tappiolle."

"Mitä paavi voi meidän kuninkaallemme?" kysyi ratsumies Niilo. "Onhan hän, pahus vieköön, aina Roomalais-maassa asti, toisella puolen suurta valtamerta, eikä hänellä ole ratsumiehiä eikä sotalaivoja tänne lähettää."

"Mutta onpa hänellä jotakin, joka on vieläkin terävempää", sanoi Martti. "Onpa hänellä pari avainta, niin pari avainta, ja nepä johonkin kelpaavat. Sata miestä ei jaksa niitä kantaa, ja niillä hän voi sulkea ja avata sekä taivaan että helvetin joillekin meistä, aina sen mukaan miten milloinkin haluaa. Helvetinportit hän mielellään jättää auki, sillä siinä on aina niin suuri liike; mutta taivaanportin hän sulkee, häpeä sanoa, aina iltasin ja pistää avaimen päänalukseksensa alle."

"Mutta sehän on pyhällä Pietarilla?" intti ratsumies Niilo. "Eikö hän seiso siellä vartioimassa öin ja päivin?"

"Siinä olet aivan oikeassa, Niilo; mutta pyhä Pietari on paavin serkku. Sitäpaitsi paavi pistää hänet taskuunsa ja ottaa häneltä joka ilta pimeän tullessa pois avaimen, niinkuin linnanvouti sinulta. Paavi on muuten meidän Herramme käskynhaltija, niinkuin tiedät, ja kun hän suuttuu, voi hän yhdellä ainoalla sanalla sulkea koko maan kirkot ja tuomita meidät kaikki luinemme ja lihoinemme, vieläpä sielummekin kaupanpäälle paholaisen valtaan."

"Herra varjelkoon!" huudahti Niilo tehden ristinmerkin. "Ja sinä luulet hänen uskaltavan tehdä tämän meidän kuninkaallemme ja tämän maan kristityille?"

"Sanotaanpa hänen ankarasti uhkailevan. Kunhan edes paholainen veisi muassaan kirotun piispan tuolta alhaalta! Hän on syyllinen kaikkeen tähän onnettomuuteen. Olisi parempi maalle ja valtakunnalle, jos hän aikoja sitten olisi livistänyt tiehensä."

"Niinkö arvelet, Martti? Mutta silloinhan on typerää pitää miestä vankilassa."

"Se on kuninkaan yksityisasia", vastasi Martti. "Hän kyllä tietää mitä tekee, ja hänellä lienee siihen omat syynsä. Taisipa olla piispallakin oma osansa Finnerupin jutussa, silloin kun ottivat hengiltä kuninkaan isän. Vaikk'ei tuo Eerik Silmänräpyttäjä suurenkaan arvoinen ollut; mutta hän oli kuitenkin kuningas ja salaliitto oli kyllä olemassa. Herra varjelkoon minun sitä puolustamasta. Eikä kukaan myöskään voi moittia meidän kuningastamme siitä, ettei hän voi antaa anteeksi piispalle. Mutta se nyt on varmaa, että maalle olisi suurempi hyöty siitä jos kuningas olisi vähemmän ankara, ja paholainen veisi piispan."

Heidän näin puhellessaan palasi vanha vanginvartija puolihumaltuneena takaisin ja heittäytyi pitkäkseen pöydän vieressä olevalle penkille.

"Kas vain, Matti, miten poskesi ovat alkaneet punoittaa", sanoi kokki hymyillen. "Oletpa tainnut lakkia piispalta viinin — se oli oikein! Kuka tietää, vaikka se olisi ollut myrkytetty."

"Kuolema ja kirous! Mitä sinä sanot, Martti!" soperteli vanhus kauhistuneena ja sylkäsi. "Minä en ole maistellut tippaakaan hänen viinistään. Ei sinun tarvitse minua härnätä!"

"Ole sinä vain rauhassa, ukkoseni!" lohdutteli Martti, — "itsekin siitä join portaita noustessani. No, oliko hän mielissään muutoksesta?"

"Hän ei sanonut sanaakaan, toveri! Ennen se koira antaa pistää itsensä vartaaseen kuin sanoisi sanankaan sinulle. Hän kai luulikin minun tuoneen hänelle myrkkyä. Mutta kuolema ja kirous!" keskeytti hän ja sylkäsi taas — "en olisi sentään ikinä uskonut —"

"Ole vain levollinen, Matti! Ethän sinä ole maistellut tippaakaan. Mutta huuhdoppas sinä tuolla kurkkusi, voin vakuuttaa sinulle sen olevan terveellistä. Ja nyt minä vielä laulan teille hauskan laulun, josta voi piispallekin olla hyötyä."

Vankina hämähäkin verkossa on Sjöborgilla kärpänen. Vielä uhmaten uskaltaa uhkailla, vaikka jo kiinni on siivet sen. Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan kehno kärpänen verkossaan!

Hyvinvointinsa päivinä istahti se jo nenälle kuninkaan, ja sinne se jättää uskalsi mik' ei miellytä milloinkaan. Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan kehno kärpänen verkossaan!

"Mikä laulu tuokin on?" kysyi ratsumies Niilo, — "sitä en ole ennen kuullut."

"Se on pilkkalaulu piispasta tuolla alhaalla", — vastasi Martti, "ja sen minä olen itse sepittänyt. Katsokaas, härnätäkseni häntä oikein aikatavalla, ja pilkatakseni hänen oppiaan, olen pistänyt siihen mausteeksi hiukan latinaakin. Sen olen oppinut isä Yrjänältä." Ja nyt hän jatkoi:

"Crimen laesae Majestatis"! [Majesteettirikos] nyt verkko se palkakseen jää. "Custodibus inebriatis" [Kun vahdit ovat päihtyneet] Ketut ketuilla metsästää. Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan kehno kärpänen verkossaan!

Kokin näin laulaessa kovaäänisesti, kuului kahleitten helinää arkkipiispan vankilasta, jolloin molemmat puoleksi päihtyneet vanginvartijat hypähtivät ylös, ja Yrjö, joka vielä oli selvä, mutta joka ei ollut kuunnellut laulua, käytti tilaisuutta hyväkseen puhaltaakseen muutaman kokin hopearahoista taskuunsa. "Antaa sen koiran kulutella kahleitaan", sanoi Martti jääden rauhassa istumaan. "Hän kuuli kyllä minun pilkkaavan häntä laulullani ja se häntä harmitti; mutta se on hänelle vain hyväksi."

"Sinä olet oikeassa, Martti!" sanoi ratsumies Niilo, kurkistaessaan alas lattiakolon kautta. "Hän riuhtoo kahleitaan kuin riivattu. Usko pois, sinun latinantaitosi häntä suututti. Mutta eipä se haitaksi ole — antaapa hänen vain kuulla, ettemme me maallikotkaan aivan oppimattomina elele."

"Tulkaa toverit, juomaan!" huusi kokki ja jatkoi laulamistaan, alkaen samalla hoiperrellen kävellä lattialla niinkuin olisi ollut aivan juovuksissa:

Hei, hei, sinä uhmaava vanki linnunlaulun sä tunnet, mi soi? Jospa unhoitit myös latinankin et onnea löytää sä voi! Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan kehno kärpänen verkossaan! Linnun myötäkö viestin viedä? Rooman porttiinko johtaisi tie? Tai minne ei suuntasi tiedä, sama taival sen takaisin vie. Uhmailkoon vaan ja suriskoon vaan kehno kärpänen verkossaan.

Viimeistä värssyä laulaessaan hän heittäytyi pitkälleen arkkipiispan vankilan kolon kohdalle ja tirkisti sinne alas.

"Tuo petollinen kokki on lähetetty tänne, minua kiduttamaan!" kuuli hän vangin syvään huoaten kuiskaavan.

lauloi Martti täyttä kurkkua, ja noustuaan hoiperrellen hän yhä uudelleen lauloi loppusäettä, mihin vahtimiehet ääneen nauraen yhtyivät.

"Oletpa aikatavalla päissäsi, Martti!" sammalteli ratsumies Niilo kellahtaessaan pöydän alle. "Etkö ollenkaan hoksaa, että me olemme täällä vartioimassa emmekä kapakassa." — Sen sanottuaan sotamies painoi raskaan päänsä alasvierineelle oluthaarikalle ja nukkui siihen.

"Mutta minne ratsumies Niilo hävisi?" soperteli vanha torninvartija, joka jo oli ehtinyt tyhjentää kokonaisen suuren ruukullisen voimakkaasti päihdyttävää saksilaista olutta. "Annanpa vaikka hirttää itseni, jos hänet saan näkyviini."

"Hohhoi, se juoppolalli kuorsaa jo pöydän alla!" vastasi Yrjö. — "tepä vasta olette oivallisia vartijoita. Minä tässä saan ainoana selvänä vartioida kaikkien teidän edestänne. — Hei, Martti, ollaanpas me järkeviä, ja pitäkäämme vaari toimestamme! Täällä sinun hopearahasi likoavat oluessa ja simassa. Pannaan pöytä puhtaaksi, niin saamme heittää niistä arpaa! Se, jolle lankee korkein arpa, pistää rahat taskuunsa. Saat kernaasti heittää ensiksi."

"Sanasta miestä!" vastasi Martti. "Mutta ilman vilppiä ja petosta." Hän otti arpanopat ja heitti. "Jos osaat laskea, niin laske", sammalteli hän niihin katsomatta. "Kaksi, kolme — vain seitsemän sinä sait", sanoi Yrjö vetästen nopeasti arpanopat itselleen. "Katsoppas, nyt minä viskasin", hän pyöritteli noppia, asettaen ne osoittamaan korkean luvun. "Voittanut! Rahat ovat minun! Katso itse!" Hän vetää rahat itselleen.

"Kyllä minä sinuun luotan, — sinä olet rehellinen mies!" vastasi Martti ja täytti hoiperrellen hänen haarikkansa. "Rahat ovat sinun. Mutta nyt sinun täytyy, autuuteni kautta, juoda myöskin minun lemmittyni malja, sitten minä menen nukkumaan. Juo se malja pohjaan asti, muuten sinä olet roisto, joka täällä istut vain minua nylkemässä."

"Hyvä on, Martti-poikani! Kauniin Gilleleijen Kaarinan malja! Näetkös nyt, enkö minä ole rehellinen." sanoi Yrjö ja tyhjensi haarikan yhdellä kulauksella. "Nyt ei ole enää tippaakaan jälellä."

"Se oli oikein! Oletpa sentään kunnon mies", änkytti kokki ja kellahti lattialle, missä hän pian kuorsasi kaikkia muita äänekkäämmin.

"Senkin pöllöpää", murisi Yrjö, joka myöskin tunsi päänsä raskaaksi. "Häntä voi vetää nenästä niin paljon kuin vain tahtoo." Hetken kuluttua oli hänkin painanut päänsä käsivarsiensa varaan ja nukkunut. Kun hän alkoi kuorsata, nousi Martti Madsven aivan selvänä ja katseli tarkasti himmeän lampun Valossa kolmea nukkuvaa vahtimiestä. Heti kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että he nukkuivat sikeästi, hiipi hän hiljaa lattiassa olevalle kololle, josta hän katseli alas vankiin. "Arvoisa herra!" kuiskasi hän. "Nyt minä olen juottanut heidät kaikki kolme pähkähumalaan. He nukkuvat kuin kivet. Teidän ei tarvitse epäillä minua. Minä olen aina ollut teille uskollinen. Minun on täytynyt kiusata ja pilkata teitä vain pettääkseni noita toisia. Minä olen valmis lähtemään teidän asioillenne, minne vain käskette."

"Totisesti, sieluni autuuden kautta!" vastasi kokki. "Te olette pelastanut minun henkeni, ja salannut sen minkä kyllä tiedätte. Senvuoksi olenkin luvannut pyhälle Martinukselle pelastaa teidän henkenne maksakoon mitä hyvänsä."

"Jumalan nimeen! Tahdonpa siis uskoa sanaasi", sanoi vanki. "Jos tahdot pelastaa henkeni, niin mene Kauppiassatamaan minun kaniikkini, Hans Kodisen, luo ja neuvottele hänen kanssaan! Pyydä hänen hankkimaan minulle kynän ja mustetta, viilan ja köysitikapuut."

"Hans Rodis on Esromissa, herra", vastasi kokki. "Hän pyysi minun toimittamaan tämän pienen makkaran teidän hurskaisiin käsiinne. Jos voitte kahleiltanne, niin asettakaa kätenne tänne kolon kohdalle! Kas vain, miten hyvästi se siitä mahtuikin!"

Näin sanoessaan Martti työnsi reijän läpi ohkosen kokoonkierretyn kääryn, joka oli piiloitettu makkarannahkaan. Siihen oli kiinnitetty nuora, jonka avulla hän nyt laski sen alas.

"Minä sain sen!" kuului vangin ääni alhaalta. "Kiitetty olkoon kuninkaitten Herra! Minun uskollinen palvelijani lähettää minulle sen mitä tarvitsen. Elä irroita nuoraa", jatkoi hän vähän ajan kuluttua. "Aseta lamppu kolon kohdalle! Vain yksi ainoa valonsäde!" Kokki totteli hiljaa ja ääneti. "Minä kirjoitan pari tärkeää sanaa päämiehelleni Hammerhuusiin, toimitatko sinä kirjeen uskollisesti hänen käteensä?"

"Sinun palkkasi pitää oleman runsas sekä maassa että taivaassa; valoa vain lisää!"

"Kaikki on jo edeltäpäin puhuttu!" kuiskasi kokki ja piteli lamppua kolon lähellä. "Kunhan vain Hammerhuusiin voi luottaa. Sitten vasta kun taas näette minut, on aika käsissä. Käyttäkää vain viilaa hyvin varovasti. Me pidämme kaniikin kanssa huolen muusta. Niilo Brock ystävineen auttaa meitä. Kysten Juhana ja Ola Ark ovat mukana. Olkaa vain rohkealla mielellä, herra! Minuun te voitte luottaa. Mutta kiirehtikää! Nuo juopporallit alkavat jo liikutella jäseniään, pelkään heidän heräävän."

"Vielä vain silmänräpäys!" kuiskasi vanki. "Vedä nuorasta, se on valmis", jatkoi hän hetken kuluttua. Martti vetäsi äkkiä ylös nuorassa riippuvan makkaransuolen, missä hän huomasi kokoonkierretyn pergamenttilehden. Hän pisti sen huolellisesti piiloon. "Hiljaa, nyt ne heräävät!" kuiskasi hän. "Minun täytyy taas alkaa mellastella." Tämän sanottuaan paksu kokki pyöritteli itsensä pitkin lattiaa puoleksi humaltuneiden heräävien vartijoiden luo ja alkoi kaikin voimin tuupiskella heitä. "Hihhei, nyt pehmitetään lihaa", huusi hän, "ja nyt survotaan pippuria! Mikä kokkare täällä puurossa on? Se on survottava rikki."

"Voi, voi! Oletko tullut hulluksi, Martti! Minähän tässä olen!" huusi ratsumies Niilo.

"Mitä turhia tässä sopotatte", jatkoi Martti husien ympärilleen. "Minä en ole hullu enkä päissäni, mutta tänne minä en pahus vie, enää jää. Vai tahdotteko te puurokokkareet olla mestarikokkia viisaampia? Luuletteko te saavanne minut uskomaan, että ratsumiehiä on padassani?" Hän huusi ja räyhäsi kuin päihtynyt ja työntäistyään lampun pöydältä, hän horjui ulos tornihuoneesta ja kompuroi alas rappusia. Kun torninvartijat aamulla selvisivät oli Martti kadonnut eikä häntä löydetty mistään koko linnasta.

TOINEN LUKU.

Auringon noustessa asteli reipas, pyylevä kokki suuri kyhmysauva kädessä, kahden matkamiehen seurassa, Esromjärven rannalla olevan metsän halki. Oli sumuinen aamu. Suurissa parvissa ja äänekkäästi kirkuen lensivät villihanhet pitkin järvenpintaa, ja aamutuuli kieritteli lehmuksen kirjavia lehtiä tietä pitkin. Kokki ja hänen seuralaisensa astuivat ääneti ja nopein askelin eteenpäin, ja kun aurinko nyt alkoi hajotella kylmää aamusumua, rykäsi Martti ja rupesi laulamaan iloista kansanlaulua. Hänen seuralaisinaan oli kaksi leveäharteista miestä, joilla likaisten nahkatakkiensa peittona oli punaiset sarkanutut, leveät miekat ja tikarit riippuivat heidän paksuista vöistään, jotka samalla näyttivät olevan heidän rahakukkaroinaan. He näyttivät karanneilta tai matkapassin saaneilta sotureilta. Heillä oli samanlaiset viikset kuin kuninkaallisilla ratsumiehillä; mutta he näyttivät jo pitemmän aikaa laiminlyöneen puhtauden ja siisteyden vähimmätkin vaatimukset. Heidän juopottelusta pöhöttyneistä kasvoistaan huomasi, etteivät he pitkiin aikoihin olleet kunnollisesti nukkuneet tai levänneet rauhassa yötänsä. Selässä heillä oli suuret kääröt kallisarvoisia vaatteita, joiden välistä pisti esiin savustettuja siankinkkuja ja muita ruokatavaroita, Heidän pitkä, sotkuinen tukkansa liehui heidän hartioillaan. He olivat molemmat niin tummatukkaisia ja -ihoisia, ja olivat molemmat niin tuiki vähän tanskalaisen näköisiä, että heitä olisi luullut ulkomaalaisiksi, ellei heidän murteensa olisi ilmaissut heidän olevan lålantilaisia talonpoikia, jotka eivät ainakaan ensimäisessä polvessa voineet todistaa varmaa vendiläistä syntyperäänsä. Pisin heistä oli silmäpuoli, ja toisella oli suuri naarmu suun ja nenän välillä, ja hänen vinosti ulkonevat kulmahampaansa tekivät hänet ahnaan villisian näköiseksi.

Nuo kolme matkamiestä vilkaisivat vähänväliä taakseen ikäänkuin olisivat pelänneet takaa-ajajia; mutta he näkivät vain Esromin luostarin terävän valkean päädyn, jonka ohi he äsken olivat kulkeneet.

"Kiitos nyt Teille hyvästä seurasta", sanoi Martti-kokki ja pysähtyi metsässä olevaan tienhaaraan. "Taitaapa olla viisainta, että ainakin aluksi eroamme. Olettehan ymmärtäneet minut? Te piilottelette Gilleleijan seudulla ja vahditte joka yö kunnes näette mustalippuisen laivan. Silloin otatte Jepen venheen ja soudatte minut maihin. Pitäkää samalla tarkasti silmällä kaikkea, mitä täällä tapahtuu, ja pankaa muistiin ketä menee linnaan ja ketä sieltä tulee! Saatte varmasti sen minkä Niilo Brock ja arkkipiispa ovat luvanneet palkaksenne, mutta muistakaa myöskin ettette toimi ominpäin. Väkivallalla te ette kuitenkaan saa häntä sieltä, ja jos kuningas ja marski Olavinpoika tulevat tänne tänään tai huomenna, niin voidaan teidät pian hirttää, ja siten teette tyhjäksi koko puuhamme."

"Pahus vieköön! Se olkoon oma asiamme, Martti kissansilmä!" sanoi yksisilmäinen mies. "Kyllä Kysten Juhana tietää mitä tekee. Yhden ainoan typerän teon olen tehnyt eläessäni, ja se oli sinä pääsiäisiltana jolloin pakenin marskin luota ja löin sen hurskaan papin kuoliaaksi. Löinpä vain pienen kolon hänen otsaansa, mutta oli se siksi suuri, että hänen sielunsa mahtui siitä pujahtamaan ulos. Ei saisi kajota pyhiin miehiin. Senvuoksi saankin nyt kuhnustella elämäni loppuun yksisilmäisenä. Toisen silmäni menetin paholaiselle samana pyhäiltana, enkä minä kuitenkaan ensi kertaa tapellut kapakassa. Mutta minä vannoinkin silloin pyhän Neitsyen ja pyhän Joosepin kautta eläväni siitä lähtien vanhurskaasti ja etten ikinä nostaisi kättäni muuta kuin maallikoita vastaan."

"Se oli hurskas ajatus", sanoi Martti. "Jos vain et olisi sellainen verikoira ja miestappaja niin luulisinpä sinun vielä voivan tulla hurskaaksikin, vaikka joskus hiukan rosvoilisit ja ryöstäisitkin."

"No siitä ei ole pelkoa", vasta silmäpuoli. "Minulla on täällä villapaitani alla suosituskirje arkkipiispalta, ja se minua auttaa, vaikka koko maailma syöksisi helvettiin. Minä olenkin monta vuotta uskollisesti palvellut arkkipiispa Jens Grandia sekä päivin että öin. Henkeni uhalla olen usein puoliyön aikaan kaivanut kuninkaan mädänneet ystävät ylös hautausmaasta sekä heittänyt heidät roistojen kuoppaan. Senvuoksi onkin hurskas arkkipiispa vapauttanut minut paastosta — ja antanut minulle synninpäästön kymmenen vuoden ajaksi; eikä hän ole liioin säästellyt hopeaäyrejäänkään. Pitääkö minun sallia että sellainen mies suletaan vankilaan, ja monelta kunnon mieheltä riistetään heidän toimeentulonsa? Mitä sanot siihen, Ola Ark, kärsimmekö tätä kauemmin? Onko mestari Grand ansainnut sen meiltä?"

"Loruja, Kyste! Ei kukaan ole käskenyt teidän sellaista kärsimään ja heittämään häntä oman onnensa nojaan!" keskeytti hänet Martti. "Me tahdomme kaikki vapauttaa hänet, mutta emme typerien härkäpäiden lailla, jotka tahtovat puskea ovet auki paksulla otsallaan. Ei täällä väkivallalla päästä pitkälle. Tehkää nyt vain niinkuin sanoin ja säästäkää rohkeutenne siksi kunnes se on tarpeen."

"Kyllä Martti on oikeassa, Kyste", aikoi nyt toinen Islantilainen puhua irvistellen pahasti ulkonevilla hampaillaan. "Sinä olet hullu härkä, joka aina tahdot puskea sarvillasi. Mikä kiire meillä on häntä vapauttaa? Onhan kyllä totta että hän oli hyvä ja antelias jumalanmies vallassa ollessaan, mutta Sjöborgiin jouduttuaan emme ole paljoakaan kuulleet hänestä, emmekä saaneet äyrityistäkään hänen anteliaasta kädestään."

"Senkin typerä turska!" vastasi Kysten Juhana kiivastuen. "Etkö usko siihen mitä rehellinen Martti piispan nimessä on meille luvannut? Heti kun olemme vapauttaneet hänet, olemme, me hänen käskyläisinään Bornholmissa, ja meillä on lupa tehdä niin monta ryöstöretkeä kuin haluamme kuninkaan maille."

"Top tykkönään, ystävä kulta!" oikaisi häntä Martti. "Niin kauan vain kun kuningas ja piispa ovat riidassa keskenään, sallii hän teidän harjoittaa tätä ammattia. Vain kirkon ja hurskaan herran palveluksessa voi se jonkun aikaa olla sallittua; sittemmin te saatte tyytyä siihen mitä hän teille antaa omastaan ja saatte pysytellä nahoissanne. Ennen vuotta ja päivää te voitte jo olla rikkaita poikia. Mutta nyt matkaan ja elkää nyt muilta uhkayrityksiltä unohtako mitä olette luvanneet. Minä en enää pitemmältä huoli teitä mukaani. Jos sattuvat näkemään minut teidänlaisessa ihanassa seurassa, niin voivat helposti hirttää minut teidän mukananne kunniallisen toveruuden vuoksi!"

"Kas vain, vai aiotko sinä ruveta ylvästelemään, Martti Paistivarras!" sanoi silmäpuoli. "Vieläkö sinun pitäisi olla suuremmassakin arvossa, senkin paistinkääntäjä! — Mutta hiljaa! Mitä se oli? Onko näin aikaisin metsästäjiä liikkeellä?"

Kuului samassa läheltä metsästystorvien ääniä ja lukuisien hevosten ja koirien melua. Kolme matkamiestä astuivat vielä pari nopeaa askelta eteenpäin, mutta hypähtivät sitten äkkiä kukin omalle taholleen.

"Kuolema ja kirous! Kuningas ja koko hänen hoviseurueensa!" huudahti Martti ja piiloutui tien viereen suuren pyökkipuun taakse; hänen epäilyttävät seuralaisensa hiipivät tiheiden orjantappurapensaiden suojaan.

Suuri metsästysseurue läheni. Ensimäisenä ratsasti kuningas drotsin ja marskin välissä. Nuori ritarillinen kuningas oli uljaan näköinen istuessaan korkean maidonkarvaisen ratsunsa selässä, joka näytti ylpeänä kantavan kuormaansa, astellen usein siroja tanssiaskeleita, joihin se oli tottunut kilpa-ajoissa ja turnajaisissa. Sen päitset ja satulavaate kimaltelivat kultaa ja kalliita kiviä. Se ei totellut muita pakkokeinoja kuin silkkiohjaksia, joista kuningas sitä ohjaili. Kuninkaan kultakannusten pienimmästäkin kosketuksesta se nousi takajaloilleen, ja kaikille muille paitsi kuninkaalle itselleen näytti olevan vaarallista uhkapeliä yritellä ohjata ylevää eläintä. Kuningas itse oli kaunis nuorukainen, jonka rohkeilla, viekkailla, kasvoilla oli melkein liian ankara ilme. Kuitenkin hänen pitkät, riippuvat kultakiharansa loivat niille lempeyden, niin että hän usein muistutti sen Vapahtajamme rakkaimman opetuslapsen kuvaa, joka nojasi päätään mestarinsa rintaa vasten. Nuorella kuninkaalla oli ritarillisen arvokas käytös, ja sitä enensi vielä se häikäisevä ulkonainen komeus, joka ei oikein näyttänyt soveltuvan metsästysretkelle. Hänen hattunsa korkea, valkoinen töyhtö säteili pienistä hopeatähdistä, ja hänen vihreä, kärpännahoilla reunustettu metsästystakkinsa oli niin rikkaasti koristettu silkkileijonilla ja kultasydämillä, että se melkein muistutti kimaltelevaa haarniskaa.

Tämä loisto, jota nuori kuningas näytti suosivan, ulottui myöskin hänen seurueeseensa. Drotsi, Åke Johnson, joka ratsasti kuninkaan oikealla puolen, näytti olevan kuningas Eerikin ikäinen, hän ei ollut vielä täyttänyt kahtakymmentätoista ikävuottaan. Hän oli lapsuudesta asti ollut kuninkaan leikkitoveri ja uskottu, ollen vieläkin kuninkaan lähin ystävä. Drotsi Åken kasvoilla oli lempeä, mutta melkein synkkämielinen ilme, joka teki hänet vanhemman näköiseksi kuin kuningas. Hän oli heittänyt tummansinisen vaippansa vaahtoilevan hevosensa selän peitteeksi, ja hänen komealle silkkitakilleen oli räiskynyt vaahtoa kuninkaan levottomasta ratsusta, jonka lähellä hän ratsasti ja jota hän näytti pitävän tarkasti silmällä.

Marski Niilo Olavinpoika, joka ratsasti kuninkaan vasemmalla puolen, oli kookas, voimakasrakenteinen mies, hiukan yli kolmenkymmenen vuoden, kasvonsa olivat hurjan sotilaan, ryhtinsä ylpeän itserakas. Lähinnä drotsia hän oli kuninkaan tärkein mies, ollen tavattoman toimelias ja pelkäämätön herra. Mutta hänen kasvoillaan oli jonkinlainen kovuuden ja ylimielisyyden ilme, mikä tavallisesti loukkasi niiden vapaudentuntoa ja itserakkautta, jotka eivät tunteneet olevansa häntä voimakkaampia. Sekä kuningas että drotsi Åke, jotka huoletta voivat kilpailla hänen kanssaan ritarillisessa miehuudessa, ollen paljon yläpuolella häntä hienoudessa ja viisaudessa, tunsivat usein hänen tyhmänrohkean ja sivistymättömän olentonsa loukkaavan heitä, josta hän itse kuitenkin oli niin tietämätön, että häntä suuresti ihmetytti kun hän typerällä raakuudellaan ja itserakkaudellaan työnsi sekä ystävät että viholliset luotaan.

Muiden kuninkaan seurueeseen kuuluvien herrojen joukossa veti suurta huomiota puoleensa kaksi saksalaista mestarilaulajaa, mestari Rumelant Schwabista sekä mestari Poppe Väkevä. Mestari Rumelant oli pienikasvuinen, mutta hänen kasvonsa olivat eloisat ja vilkkaat; hän väitteli mielellään kovaäänisesti ja kiivaasti, mieluimmin jumaluusopillisista asioista, joissa hänellä oli omat, hyvin omituiset mielipiteensä. Hänen maamiehensä Poppe oli liikanimensä veroinen; hänellä oli oikea sankarivartalo, ja hänen tukkansa ja partansa oli pikimusta. Hän usein ulkomuodollaan peloitti naisia ja lapsia, jotka luulivat häntä noidaksi; hänen puheensa oli voimakasta ja painokasta kuin sotapäällikön. Hän ratsasti laihalla, harmaalla hevosella, ja hänen hattunsa koristeena oli aina musta höyhen, jota surunmerkkiä hän vaati muiden huomaamaan ja kunnioittamaan.

Nämä kaksi muukalaista herraa olivat jonkun aikaa oleskelleet arvossa pidettyinä vieraina nuoren kuninkaan luona, joka itse oli tieteellisesti sivistynyt, pitäen erityisen suuressa arvossa eteviä taiteilijoita ja tiedemiehiä. He seurasivat häntä nyt tälle metsästysretkelle kuuluisan tanskalaisen filosoofin Petrus de Dacian kanssa, jota pidettiin aikansa etevimpänä laskumiehenä ja astronoomina, ollen yhtä tunnettu henkisestä oppineisuudestaan kuin hienosta kaunopuheliaisuudestaan sekä perinpohjaisista tiedoistaan kreikkalaisessa ja latinalaisessa filologiassa. Hänellä oli yllään musta kaniikkipuku, ja hän ratsasti aivan hiljaa molempien saksalaisten mestarilaulajien keskessä, ollen aina välittäjänä, kun nämä innostuksissaan tulivat liian kiivaiksi ja olivat vähällä ruveta koviksi toisilleen. Hän oli vielä nuori mies. Saksassa matkustaessaan hän oli oppinut tuntemaan pyhyydestään kuuluisan nunnan, Kristiina Stambelin Kölnissä, ja se ihastus millä hän aina mainitsi tämän naisen, olisi voinut herättää epäluuloja salaisesta rakkaudesta, ellei hän sekä kirjoituksissaan että puheissaan olisi vielä suuremmalla ihastuksella ylistänyt siunatun neitsyt Marian ihanuutta, sekä korottanut hänet kaikkien pyhimysten yläpuolelle. Lumoavalla kaunopuheliaisuudella hän oli todistanut, että se suuri armo ja luottamus, jonka Herra oli osoittanut Pietarille uskoessaan hänen huostaansa seurakunnan, oli kuitenkin vieläkin suuremmassa määrässä suotu lempeälle apostoli Johannekselle, joka Herran rakkaimpana opetuslapsena sai olla pyhän Neitsyen suojelijana ja puolustajana. Hänen kiivas, teolooginen riitansa tästä asiasta oppineen ja kuuluisan Aldobradinus Popparonus Venensin kanssa oli suureksi osaksi aiheuttanut sen kunnioituksen, mikä oli tullut hänen osakseen oppineessa maailmassa. Vain silloin kun tuli puheeksi tämä hänen lempiaineensa, voi hän kiivastua ja suuttua; muuten oli hänen puheensa tyyntä, harkittua ja selvää. Tuo hiljainen voima, joka loisti hänen suurista, hiukan haaveksivista silmistään, herätti, hänen vaatimattomuudestaan huolimatta, aina ystävällistä osanottoa ja luottamusta. Muuten hän oli aivan vapaa turhantarkkuudesta ja tiedoillaan ylvästelemisestä, joka oli niin tavallista hänen aikakautensa oppineille.

Kuningas ja hänen seurueensa lähestyivät nyt tienhaaraa ja sitä puuta, jonka taakse Martti-mestari oli piiloutunut; tältä paikalta avautui mitä ihanin näköala Esromjärvelle. "Seis!" huusi kuningas ja hypähti ratsunsa selästä. "Tässäpä ihana paikka! Tänne me pysähdymme aamiaista syömään. Tätä tietähän heidän täytyy tulla Örekrogista?"

"Aivan varmasti, herra kuningas!" vastasi marski Olavin poika, jolloin hän ja drotsi myöskin laskeutuivat ratsujensa selästä, jättäen ne kuninkaan ratsupojille. "Tästä kulkee valtatie Esromiin ja Sjöborgiin. Mutta jos oikein tunnen markkreivin, niin hän ei ratsasta Örekrogin läpi ennen kuin siellä kaikki tytöt ovat valveilla ja voivat ihailla hänen kauneuttaan ja ratsastustaitoaan. Hänellä on yhä vielä mielessään kaikenlaiset turhat rakkausseikkailut."

"Sanotteko te rakkautta turhaksi, urhokas marskini?" keskeytti hänet kuningas. "Unohdatteko te, että minä olen sulhasmies, enkä toivoakseni ole kaikkein kylmäkiskoisempia?"

"Sulhasmies? Herra kuningas!" vastasi marski. "Meillä Tanskassa sanotaan sulhasmieheksi vasta hääpäivänä, ja ennen sen saapumista voi paljon tapahtua?"

"Paljon?" toisti kuningas, ja hänen iloisille, vilkkaille kasvoilleen levisi äkkiä totinen ja ankara ilme. "No niin! Paljon voi tapahtua vähässä ajassa. Mutta, jos aika tehdään minulle liian pitkäksi, voi se päivä, jota ikävöin, koittaa milloin vain tahdon."

"Siitä Jumala ja pyhä Neitsyt meitä varjelkoon!" huudahti drotsi Åke puoliääneen ja loi nuoreen kuninkaaseensa katseen, missä levottomuus ja sydämellisin osanotto kuvastuivat.

"Anna torvensoittajien alkaa soittaa, Åke", keskeytti kuningas nämä lausunnot, jotka eivät olleet hänelle mieluisia. "Tänään saamme kauniin päivän, alkakaamme se iloisesti!"

Drotsin viittauksesta alkoivat torvensoittajat, jotka seurasivat metsästysseuruetta, puhaltaa kuninkaan lempikappaletta, yleisesti tunnettua laulua Axel Thordsonista ja kauniista Valborgista.

"No niin, sävel on kyllä kaunis, vaikkei erityisen iloinen", sanoi kuningas. "Missä ovat Rumelant ja Poppe? Vahinko, etteivät he osaa laulaa tanskankielellä. Näihin säveleihin eivät myöskään heidän monimutkaiset mestarilaulunsa sovellu."

"He väittelevät taas hengellisistä asioista", sanoi marski. "Heidän paikkansa olisi paremminkin pappeinkokouksessa kuin metsästysretkellä."

"Kuunnellaanpas toki kuitenkin kerran heitä!" sanoi kuningas. "Uskallanpa lyödä vetoa siitä, että mestari Poppe on oikeassa, vaikka mestari Rumelant voittaisikin tässä sanakiistassa."

Aamiaispöytää katettiin matalalla halkopinolla, ja soiton jatkuessa kuningas kuunteli molempien kiivaiden saksalaisten väittelyä. Nämä seisoivat äänekkäästi puhellen hevostensa vieressä, joita he pitelivät suitsista; totinen mestari Petrus istui hiljaa ja tarkkaavaisena hevosensa selässä, katsellen järvelle.

"Minä tahdon puolustaa väitettäsi koko papiston ja kristikunnan oikeauskoisten sielujen kuullen", intoili pieni, kiivas Rumelant lyöden piiskanvarrellaan miekkaansa. "Meidän syntimme takaavat meille totisesti paremminkin paratiisin autuuden kuin meidän mitättömät hyveemme, niin totta kuin pyhän Neitsyen esirukouksilla on minkäänlaista merkitystä. Eikä sitä voi kutsua annoksi, jos hän meille armon hankkii; sen rakkauden ja kiitollisuuden hän on suorastaan velkaa meille meidän syntiemme tähden. Sillä kunniastaan ja loistostaan hänen on kiittäminen vain maailman syntiä eikä sen hyveitä."

"Peijakas! Mihin te oikeastaan pyritte, rakas mestari Rumelant?" huudahti pitkä mestari Poppe. "Mitä kunniaa pyhällä Neitsyellä on meidän syntisyydestämme? Siitä ei ole meillä itsellä eikä muillakaan kunniaa."

"Eikö ole? Rikkiviisas herrani!" huudahti hänen vastustajansa. "Se asia on selvempi kuin aurinko. Emmehän me voi kehua täydellisyyttämme muuta kuin puutteellisuuttamme. Olisiko pyhä Neitsyt milloinkaan tullut siksi mitä on, ellei Aatami ja Eeva, ja me kaikki heidän kanssaan, olisi langenneet syntiin?"

"Siis hänen on kiittäminen ihmisten syntiä kunniastaan ja ihanuudestaan, ja siis täytyy hänen olla hyvin kiittämätön ellei hän ota suojaansa kaikkia syntisiä, saattamalla heitä samanlaiseen kunniaan ja ihanuuteen meidän syntiemme tähden."

"Te saatatte minut hulluksi, mestari Rumelant!" huudahti Poppe kuvastuen ja polkasi jalallaan maahan. "Minä en nyt tiedä mitä vastaisin teille. Mutta sieluni kautta, te olette väärässä, ja sen minä kunnon saksalaisena tahdon todistaa teille hyvällä miekallani, jos sen sallitte. No, jos minä nyt tekisin sen synnin, että löisin teidät kuoliaaksi tähän paikkaan, täytyisikö pyhän Neitsyen senvuoksi korottaa minut kunniaan ja ihanuuteen? Tai olisiko se niin mitätön synti, ettei sitä voitaisi lukea minulle suureksi ansioksi?"

"Kakkaat herrat!" keskeytti heidät mestari Petrus vakavana. "Elkää puhuko jumalallisista asioista rikkiviisaasti eikä kiihtynein mielin, kaikkein vähiten meidän rakkaasta, pyhästä neitsyestämme, joka on itse kirkkaus ja taivaantyyneys. Mestari Poppe, te sekotatte ruumiilliset aseet taivaallisiin, ja te, mestari Rumelant, asetatte pimeyden valon lähteen sijalle, antaessanne kaiken ihanuuden virrata maailman synneistä, Jumalan valtakunnan suuren, käsittämättömän armorikkauden sijaan."

"Minä luulen ymmärtäneeni noiden oppineiden herrojen väittelevän synnistä ja armahduksesta", sanoi kuningas, istuutuessaan drotsi Åken kanssa vähän syrjemmäksi eräälle puun kannolle. "No niin, sitä voisi jatkaa äärettömän laajaksi, ja sitä asiaa on minunkin ajateltava kun nyt aijon Sjöborgiin."

"Niin, kuninkaani", vastasi Åke ja katseli kuninkaan jaloja kasvoja sydämellisellä osanotolla. "Jos ajattelemme miten suuren armon tarpeessa kukin olemme, niin täytyisi meidän pikemminkin voida antaa anteeksi vihollisillemme kuin langettaa heistä ankara tuomio."

"Hänelle, jota tarkoitat, minä en ikinä voi antaa anteeksi", keskeytti kuningas hänet kiivaasti. "Hän istui ylinnä isäni salamurhaajien neuvottelussa — istukoon hän senvuoksi alinna valtakuntani rikollisten joukossa. Ellei paavi tahdo häntä tuomita, niin minä teen sen itse. Hänen vertansa minä en halua; mutta koko ikänsä hän olkoon kunniaton ja lainsuojaa vailla."

"Oikeudenmukaisesti voi kuitenkin ainoastaan paavi tuomita hänet, minun kuninkaani!" huomautti Åke. "Ja niin kauan kuin hän istuu täällä vangittuna, ei hän voi puolustaa asiaansa oikean tuomioistuimen edessä; senvuoksi olisi minun mielestäni kohtuullista —"

"Ei, Åke!" keskeytti kuningas hänet — "ei ole viisasta eikä oikeudenmukaista päästää irti tätä vangittua murhaajaa, että hän valheella itsensä vapauttaisi ja tulisi kunnioitetuksi samanmielistensä parissa; viisasta se olisi vain minun oman rauhani ja onneni saavuttamiseksi" —

"Ja myöskin maan ja valtakunnan", vastasi Åke. "Se on ainakin varmaa, herra kuningas, että niin kauan kuin tämä vaarallinen vanki istuu Sjöborgissa, ei drotsi Hesselin eikä valtaneuvos Litlen onnistu saada teidän naimasopimuksenne lupakirjaa. Ja jos oikein ymmärsin viekkaan Isarnuksen viittaukset, niin oli hänellä jo salainen valtakirja paavilta panna täytäntöön onneton Veilesäädös sekä teitä että koko valtakuntaa vastaan."

"Ja jos niin olisi", sanoi kuningas nousten, "niin luuletko sinä todellakin minun ja valtakunnan senkautta joutuvan kirotuiksi? Uskaltaisivatko Tanskan piispat ja papit toteuttaa interdiktin heidän kuningastaan ja kansalaisiaan vastaan? Olethan sinä itse, rakas Åke, minulle osoittamasi uskollisuuden tähden, ollut kaksi vuotta arkkipiispan pannaan julistamana, ja olethan siltä pysynyt terveenä ja hyvissä voimissa? Onko ainoakaan pappi Tanskassa uskaltanut sulkea sinulta kirkonovea, kun olet astunut sinne minun rinnallani, tai kieltänyt sinulta ehtoollisen minun läsnäollessani?"

"Mutta pyhä isä ei olekaan vielä vahvistanut minun kiroustani", vastasi Åke. "Ja kuitenkin, herra kuningas, minua värisyttää sitä ajatellessakin: moni rehellinen kansalainen luo minuun katseen, joka surettaa ja melkein kauhistuttaa minua. Pannansäde on hirvittävä vangitun rikollisenkin kädessä — minut se olisi maahan nujertanut, ellei minulla olisi sitä toivoa, ettei vanhurskas Jumala taivaassa välitä kuningasmurhaajan kirouksista. Pyhä isä on sen varmasti poistava minun oikean asiani ja teidän rukouksenne tähden."

"Se hänen täytyy tehdä!" huudahti kuningas kiihkeästi. "Muuten minä opetan sinut uhmaamaan vääryyden valtaa. Ehkäpä piakkoin sekä minä että koko Tanskan kansa joudumme saman kohtalon alaiseksi, rakas Åke. Mutta, jos Jumala ja pyhä Neitsyt sen suovat, ei se saa meitä lannistetuksi eikä saatetuksi häviöön — siitä uskallan antaa vaikka henkeni ja kruununi." — —

"Taivaan Jumalan nimessä, jalo herrani ja kuninkaani!" huudahti Åke pelästyneenä, mutta hän ei saanut enempää sanotuksi, sillä kuningas viittasi hänelle nopeasti huomattuaan samassa pyöreät, punakat kasvot, jotka jännitetyn tarkkaavasti kuuntelivat sen puun takaa, jonka vieressä he seisoivat. "Kuka siellä?" kysyi kuningas. "Se ei ole meidän metsästäjiämme! Seisotko sinä siellä urkkimassa, mies?"

"Mitä herroilla on asiaa?" sanoi Martti astuen esiin. "Minä luulin teidän puhuneen minulle. Katsokaas, minä olen huono kuuloinen, niin että jos teillä on minulle asiaa, saatte huutaa kovaa."

"Kuka sinä olet?" kysyi Åke kovalla äänellä, luoden häneen samalla tutkivan katseen. "Mitä sinä täällä teet, roisto?"

"Rosvotko?" sanoi kokki tekeytyen tyhmän näköiseksi. "En minä teitä rosvoksi luullut. Mutta enpä tahdo kieltää, että hiukan pelästyin hevosianne, enkä juuri mielinyt tyhjävatsaisena tulla vastaanne."

"Hyvä Jumala, miesparka on hullu", sanoi kuningas. "Åke, anna hänen mennä rauhassa. Jos hän kuulikin keskustelumme, niin ei siitä ole vahinkoa."

"Kyllä, herrat, nälkäiset hevoset merkitsevät jotakin, korkea herra!" jatkoi Martti katsellen kuningasta huomattavan osanottavasti. "Valkoinen hevonen merkitsee voittoa ja pikaista tuomiota Herran vihollisille — sanoo isä Yrjänä" —

"Sitä parempi!" sanoi kuningas vilkkaasti ja antoi hänelle pari kultarahaa. "Mene Jumalan nimeen! Sinä sanoit yksinkertaisuudessasi totuuden: valkoinen hevonen on minun."

"Mutta veripunainen merkitsee kapinaa — ja keltainen ruttotautia", jatkoi Martti ja hän näytti olevan liikutettu vastaanottaessaan kuninkaan lahjan ja suudellessaan hänen kättään. "Katsokaa senvuoksi minä pelästyin kun näin teidän noiden kahden elukan välissä. — Muuten minä olen raihnainen syntinen. Minä olen pyhiinvaellusmatkalla omieni ja muiden syntien tähden, ja nyt minä tahdon rukoilla teidänkin edestänne, korkea herra." Näin sanoen hän astui nopeasti tien yli ja oli kadonnut metsään.

"Mitä hän tarkoitti punaisella ja keltaisella hevosella?" kysyi kuningas vakavana. "Hurskaat luostariherrat tekevät kansan taikauskoiseksi meidän suhteemme."

"Se mies ei ollut hullu eikä kuuro", vastasi Åke. "Hän tahtoi vain sanoa jotakin mieliksi Teille, päästäkseen vapaaksi. Nuo maankulkijat eivät katso lempein silmin meidän ankaraa marskiamme; tuon punaisen ratsun, jolla hän tänään ratsastaa, hän muuten pari päivää sitten vaihtoi teidän veljeltänne, junkkari Kristofferilta. Minun keltainen hevoseni on kaikkialla tunnettu, ja senjälkeen kun tulin pannaanjulistetuksi olen minä kansan silmissä täydellinen rutto ja onnettomuus teidän rinnallanne."

Nämä vakavat mietteet kokin puheiden johdosta keskeytti äkkiä metsäkoirien melu, niiden hyökätessä äänekkäästi haukkuen tiheään orjantappurapensaikkoon. "Metsäriistaa!" huusivat metsästäjät. Mutta odotettujen metsäotusten sijaan juoksivat molemmat piiloutuneet pakolaiset ulos pensaikosta. He olivat heittäneet yltään talonpoikaistakit ja mytyt selästään pelastaakseen kepeissä asenutuissaan pakenemalla; mutta näin he ilmaisivat itsensä ja herättivät epäluuloja. Marskin käskystä otettiin heidät heti kiinni ja tuotiin metsästysseurueen eteen.

"Mitä tämä on?" huudahti kuningas säpsähtäen. "Olemmeko täällä ihmismetsästyksellä! Mitä tämä merkitsee?"

"Pari karannutta lålantilaista ratsumiestämme, herra kuningas. Minä tunnen heidät: olen jo kauan etsinyt näitä miehiä. Juuri näitä Lålannin kreivi on antanut ajaa takaa rosvoina ja murhaajina."

"Viekää heidät sitten Flynderborgiin tuomiotaan odottamaan!" käski kuningas. "Mitä tekemistä heillä on täällä? Kuulusteltakoon heitä tarkasti!"

Hämmästyneet pakolaiset vietiin heti syrjään sidottaviksi ja linnaan kuletettaviksi. He olivat tähän asti seisoneet hiljaa ja alakuloisina, mutta kun he huomasivat, että heidät sidottaisiin, alkoivat he heti tehdä mitä hurjinta ja epätoivoisinta vastarintaa. He haavoittivat miekoillaan kolmea kuninkaan metsästäjistä, ja siitä syntyneen huudon ja melun aikana riistäytyivät he äkkiä irti ja syöksyivät järveen. Pari metsästäjää ratsasti heti heidän jälestään, ja joukko villihanhen metsästykseen tottuneita koiria usutettiin heidän päälleen; mutta pakolaiset uivat niin nopeasti ja taitavasti veden alla, ettei kukaan huomannut heitä ennenkuin he jo olivat vastakkaisella rannalla, missä he nopeasti katosivat metsään.

Kuningas oli seurueineen mennyt alas rantaan tätä ihmettä katsomaan. Annettiin muutaman metsästäjän ratsastaen kiertää järven toiselle puolelle, jos mahdollisesti saisivat kiinni karkulaiset. Drotsi Åke olisi myöskin tahtonut lähettää muutaman metsästäjän kiinniottamaan tuota kuuroutta teeskentelevää miestä, jonka hän varmasti uskoi olleen tekemisissä näiden vaarallisten pakolaisten kanssa.

"Ei", sanoi kuningas, "häntä ei saa ajaa takaa. Sille jolle minä hetki sitten annoin hopeaa, minä en heti pane rautoja käsiin."

Palattiin taas katetun aamiaispöydän luo. Heti kun oli virkistäydytty noustiin ratsujen selkään ja aijottiin jatkaa matkaa, mutta samassa kuului metsästystorven ääniä Örekrogiin vievältä tieltä, ja kolme ruhtinaallisesti puettua herraa, muutaman ritarin ja metsästäjän seuraamana, lähestyi heitä täyttä nelistä. Ne olivat kuninkaan veli, junkkari Kristoffer, Brandenburgin nuori markkreivi Waldemar, joka paraillaan vieraili kuninkaan luona, sekä Meklenburgin urhea kreivi Henrik, joka äskettäin oli astunut sotapäällikkönä kuninkaan palvelukseen. He palasivat Örekrogista, missä prinssi Kristoffer kuminkaan puolesta oli vastaanottanut kuninkaallisen lähetystön Ruotsista. Sanottiin markkreivin muka huvitteluhalusta seuranneen häntä ja ihaillakseen kaunista seutua; mutta hän oli lähtenyt sinne itseasiassa vain prinssi Kristofferin kehoituksesta, joka hyvin kiihkeästi toivoi nuorta markkreiviä ystäväkseen. Prinssi näytti olevan aivan eroamaton hänestä ja vei hänet usein mukanaan matkoilleen, kun hänet, omien hartaiden toivomustensa mukaan, lähetettiin kuninkaan asioille, jolloin hänellä oli tilaisuus esiintyä hyvin mahtipontisena toimittaessaan yhtä ja toista kuninkaan nimessä.

Prinssi Kristoffer eli junkkari, niinkuin häntä yleisemmin kutsuttiin, oli kahta vuotta nuorempi veljeään kuningasta. Vaikka hän oli kookas ja voimakas, ei hänen ruumiinrakenteensa ollut läheskään niin sopusuhtainen kuin kuninkaan. Hänen pitkänomaisilla, karkeapiirteisillä kasvoillaan, joita paksu, musta ja riippuva tukka ympäröi, oli synkkä, melkein vaaniva ilme, joka herätti epäluottamusta, muistuttaen kansalle liiankin paljon hänen vihattua ja murhattua isäänsä. Hänen veljensä, kuningas, muistutti sensijaan enemmän äitiään, kaunista, viisasta Agnes-kuningatarta, joka kuninkaan alaikäisyyden aikana suurimmaksi osaksi oli johtanut valtakunnanholhoushallitusta, mutta nyt eli onnellista yksityiselämää toisen puolisonsa, Holsteinin kreivi Gerhardin kanssa Nyköpingin linnassa. Sitä kansansuosiota, jonka ritarillinen kuningas Eerik Menved jo lapsuudessaan oli saavuttanut, ei veli näkynyt suovan hänelle, ja moni luuli prinssin salaa koettavan voittaa itselleen mahtavaa puoluetta maassa. Siinä tapauksessa, että valtaistuin joutuisi vapaaksi, hän kyllä tänä hetkenä oli se kuninkaallinen prinssi, joka ensimäiseksi voi toivoa tulevansa valituksi kruununperilliseksi; mutta siihen ei ollut minkäänlaisia toiveita. Joskin arkkipiispan vankeuden johdosta oli ollut erimielisyyttä veljesten välillä, niin ei kuningas kuitenkaan vähääkään epäillyt veljeään; päinvastoin hän sai kuninkaalta yhä lisää luottamustoimia ja hänelle uskottiin suuria läänityksiä valtakunnassa. Mutta drotsi Åke epäili suuresti prinssin kunnianhimoisia ja petollisia aikeita; ja drotsin epäilykset Kristofferin suhteen pikemmin kasvoivat kuin vähenivät kun hän huomasi sen teeskennellyn innon, millä prinssi oli ottavinaan osaa kuninkaan naimis-asiaan. Sekä tästä kuninkaalle niin tärkeästä asiasta, että Ruotsin kuninkaan Birgerin naimisesta kuninkaan ja Kristofferin sisaren, prinsessa Mereten kanssa neuvoteltiin näihin aikoihin ahkerasti Ruotsin ja Tanskan hoveissa. Viisitoistavuotias Ruotsin kuningas oli kokonaan riippuvainen valtakunnanneuvostostaan, jonka jäsenten mielipiteet olivat mitä erilaisimmat, ja drotsi Åke pelkäsi prinssi Kristofferin matkustaneen ruotsalaista lähetystöä vastaan ainoastaan, jos mahdollista, vaikeuttaakseen tätä kahdenkertaista liittoa. Mutta peläten saavansa aikaan vaarallisen riitaisuuden veljien välille, ei Åke uskaltanut ilmaista kuninkaalle epäluulojaan. Kuningas ei vähääkään epäillyt veljeään, päinvastoin hänen mielestään Kristofferin kohteliaisuus ruotsalaista lähetystöä kohtaan oli osoite hänen veljellisestä osanotostaan. Hän vastaanotti nyt veljensä ja markkreivin mitä suurimmalla ystävyydellä, ja tervehdittyään heitä sekä reipasta Henrik-kreiviä, kääntyi hän ruotsalaisen lähetystön puoleen, jotka muutaman tanskalaisen ritarin kanssa seurasivat ruhtinaallisia herroja. Mielihyvällä kuningas tervehti kookasta ruotsalaista lähettilästä, kuningas Birgerin uskollista neuvonantajaa, Ruotsin viisasta valtionhoitajaa ja marskia, ritari Torkkeli Knuutinpoikaa. Hän oli kookas keski-ikäinen mies, jonka kasvot olivat vakavat ja jalopiirteiset. Mutta melkein jonkinlaisella levottomuudella tarkasteli kuningas hänen seuralaistaan, kuihtunutta kalpeaa vanhusta, jonka kylmillä, viekkailla kasvoilla väreili ainainen hymy, ja jonka harmaista tuiottavista kamelikurjen silmistä kuvasti ilkeämielisen vaaniva katse. Tämä mies oli ruotsalainen valtaneuvos ja drotsi, herra Juhana Brunke, joka lähinnä Torkkeli Knuutinpoikaa oli Ruotsin tärkein valtiomies, ja näkyi olevan yhtä hyvissä kirjoissa heikon kuningas Birgerin kuin hänen kunnianhimoisten veljiensä luona, joiden kunkin heikkoudet hän tunsi, osaten ne käyttää omaksi edukseen.

Kun kuningas oli tervehtinyt näitä herroja, keskeytti hän metsästyksen ja lähti heidän kanssaan Esromin luostariin, missä hän heti puhui lähetystön kanssa ja vastaanotti kirjeet kuningas Birgeriltä, prinsessa Ingeborgilta ja sisareltaan Meretelta, joka aikaisemman sopimuksen mukaan, Ruotsin tulevana kuningattarena, sai kasvatuksensa ruotsalaisessa hovissa. Luettuaan kirjeet näytti kuningas hyvin iloiselta ja tyytyväiseltä. Se into, millä hän kiirehti häitään, toivoen ne vietettäviksi seuraavana kesänä, oli otettu mitä suurimmalla mielihyvällä vastaan ruotsalaisessa kuningasperheessä, ja prinsessa Ingeborgin kirje huokui hellintä rakkautta ja kiintymystä. Ne esteet ja vastaväitteet, jotka lähettiläät suullisesti lisäsivät, koskivat etupäässä selkkausta paavillisen hovin kanssa sekä puuttuvaa sukulaisuusdispensia, jota kuningas rakkausinnossaan ei katsonut niin tärkeäksi kuin se oikeastaan todellisuudessa oli. Hän pyysi lähettiläitä vierailemaan luokseen pariksi viikoksi, jona aikana hän toivoi saavansa kaikki esteet poistetuiksi. Ilta vietettiin iloisesti metsästellen, ja illalla palasi kuningas koko suuri seurue muassaan Sjöborgiin. Samana päivänä oli sinne saapunut suurissa kuormavaunuissa kuninkaallinen keittiö ja siihen kuuluva palvelijakunta.

Vanha vankilinna näytti nyt muuttuneen kuninkaalliseksi huvilinnaksi. Suuret salit loistivat ruhtinaallisen komeina, niistä kajahteli se melu ja hälinä joka aina seuraa hovielämää. Paitsi tornihuoneita olivat linnan lukuisat huoneet vähän aikaa sitten korjatut asuinhuoneiksi. Linnan sopiva asema metsästämiseen katsoen ei kuitenkaan ollut ainoana syynä kuninkaan tänne tuloon. Metsästäessään hän oli usein ennenkin viipynyt muutaman päivän tässä linnassa; mutta tällä kertaa hän näytti aikovan viipyä täällä kuukauden tai kauemminkin. Hänellä oli tärkeimmät miehensä mukanaan, ja vaikka hän usein oli metsästämässä ei hän kuitenkaan antanut tärkeiden hallitusasioiden odottaa. Hän työskenteli usein myöhään yöhön salakammiossaan; sekä drotsi Åke että marski vastaanottivat joka päivä tärkeitä käskyjä, jotka koskivat valtakunnan oikeushoitoa, sotalaitosta ja maan porvarillisia asioita; päivittäin saapui ja lähti viestejä kuninkaallisille linnanpäälliköille ja kaupunginvoudeille ympäri maata, ja usein saapui kuninkaalle tärkeitä kirjeitä vierailta mailta. Kuningas ei kysellyt koskaan vangitusta arkkipiispasta, jota hän ei ollut muistavinaan. Jonkinlaisen sovinnon aikaansaaminen tämän tärkeän vangin kanssa oli kuitenkin epäilemättä kuninkaan Sjöborgissa oleskelun salaisena tarkoituksena. Nyt jos koskaan oli tärkeää saada tämä kiusallinen asia ratkaistuksi, joka ei ainoastaan ollut hänen häittensä esteenä, vaan uhkasi tulla suuresti vaaralliseksi koko maalle; mutta tätä kuninkaan täällä oleskelun syytä ei saisi kukaan huomata, kaikkein vähiten vangittu arkkipiispa itse, joka senkautta voisi jännittää vaatimuksensa hyvinkin korkealle. Kuningas ei näyttänyt vielä itsekään tehneen tässä asiassa ratkaisevaa päätöstä. Vaikkei kostonhimo milloinkaan ollut kuulunut hänen heikkouksiinsa, hän päinvastoin useimmiten osoitti mitä ylevintä jalomielisyyttä, niin oli tuo tärisyttävä muisto hänen isänsä kuolemasta tehnyt hänet katkeraksi ja kovaksi jokaista kohtaan, joka oli ollut liitossa kuninkaanmurhaajien kanssa, eikä hänelle ollut mahdollista ottaa ensimäistä askelta arkipiispa Grandin kanssa sopiakseen. Kuningas näytti odottavan uhkamielisen vangin itse ensiksi pyytävän tavata häntä ja nöyrästi tunnustettuaan rikoksensa anovan sovintoa. Tämä ei kuitenkaan tapahtunut, ja viikko kului toisensa jälkeen. Päivittäin kasvoi Sjöborgissa vieraitten luku. Brandenburgin markkreivin sekä ruotsalaisten lähettiläiden läsnäolo, samoinkuin koko iloinen metsästysseurue ja junkkari Kristofferin hoviseura, aikaansaivat muuten niin autiossa linnassa elämän ja iloisuuden, joka oli melkein liian räikeänä vastakohtana sen vakavalle tarkoitukselle ja niille monille synkille muistoille, jotka liittyivät paikkaan.

KOLMAS LUKU.

Eräänä marraskuun aamuna kulki omituinen seurue Sjöborgin linnaan. Muutamista hansalaisista kauppalaivoista, jotka olivat ankkuroineet satamaan, oli noussut maihin joukko outoja merimiehiä, jotka Rostokin kaupungin lippu etumaisena, yllä komeat merimiespuvut, suuret miekat vyöllä, lähestyivät linnaa, rumpujen ja huilujen vihlovasti soittaessa. Saattueen etunenässä astui pitkä, pyylevä mies, yllään hienosta verasta tehty väljä porvariviitta, joka oli kallisarvoisilla nahoilla reunustettu. Mies oli Rostokin rikkain kauppias Berner Kopman, jonka usein näki Skanörin ja Falsterbon markkinoilla, minne hän aina toi suurimmat varastot verkaa ja muita kalleuksia. Hän oli yleisesti tunnettu ylpeileväksi ja ylimieliseksi käytökseltään, koettaen rehentelevällä komeudellaan esiintyä jonkinlaisena rahakuninkaana ja porvarillisena ruhtinaana. Hänen vieressään asteli melkein yhtä tunnettu Henrik Gullandsfar Visbystä, ollen myöskin yksi rikkaimmista hansalaisista kauppiaista, oli hän samalla hieno, valtioviisas välittäjä Hansakaupunkien ja pohjoismaalaisten ruhtinaiden asioissa. He ilmoittautuivat linnaan hansalaisina lähettiläinä, ja heidät kutsuttiin suureen parvekesaliin, jotavastoin heidän seurueensa jäi odottamaan linnantupaan.

Kuninkaalla ja vierailla kauppamiehillä oli drotsin ja valtaneuvosten läsnäollessa pitkä neuvottelu, minkä kestäessä erittäinkin Berner Kopman oli kovaääninen, pannen kuninkaan kärsivällisyyden harvinaisen kovalle koetukselle. Niihin huomattaviin laajoihin kauppaetuoikeuksiin, jotka kuningas neljä vuotta sitten oli suonut hansalaisille kaupungeille, sekä vielä edellisenä vuonna Nyborgissa laajentanut, eivät rostokkilaiset olleet tyytyväisiä; he vaativat samaa tullivapautta sillinpyynnissä Tanskassa, kuin äskettäin Norjan kuningas heille oli suonut, sekä myöskin vahvistusta itse ottamaansa oikeuteen langettaa laivoillaan kuolemantuomio ja panna täytäntöön lyybekkiläinen laki jokaisen tanskalaisen alamaisen suhteen, joka loukattuaan heitä joutui heidän käsiinsä. Samoin olivat kaikki vendiläiset kaupungit, Meklenburgin ja Lyybekin kauppiaat yksimielisesti, omin neuvoin ja ilman mitään eroitusta, päättäneet antaa hirttää jokaisen ritarin tai aatelismiehen, joka linnoistaan Saksassa saattoi tiet epävarmoiksi.

"Jo riittää", keskeytti kuningas koko neuvottelun ja nousi kiivaasti. "Tahdoinpa vain tietää miten pitkälle voisitte mennä hävyttömissä vaatimuksissanne, senvuoksi sallin teidän puhua loppuun. Tässä saatte minun vastaukseni. Sen minkä viime vuonna teille lupasin, olen tähän asti pitänyt; jos ette siihen tyydy, niin voinevat tanskalaisetkin kerran oppia hakemaan mitä tarvitsevat vierailta mailta. — Kun meidän vieraitamme ja muukalaisia täällä maassa loukataan, on heillä oikeus valittaa: tässä maassa vallitsee laki ja oikeus. Mutta ne, jotka omin päin harjoittavat oikeutta tanskalaisella maalla tai tanskalaisilla vesillä, heidät tuomitaan väkivallantekijöinä ja ryöväreinä Tanskan lain ja oikeuden mukaan, olkoot he ritareita tai porvareita, tanskalaisia tai muukalaisia." Sen sanottuaan kuningas käänsi kauppiaslähettiläille selkänsä, ja välittämättä heidän suuttumuksestaan poistui kuningas ruhtinaallisten vieraittensa luo, jotka odottivat häntä metsästysretkelle. Hän jätti drotsille huolenpidon hansalaisten porvarien kestitsemisestä.

Katkeroituneet kauppamiehet poistuivat silmänräpäyksessä linnasta seuralaistensa kanssa, jotka linnantuvassa juomisesta olivat hiukan päihtyneet, mutta joilta marski, kauppamiesten vieläkin suuremmaksi kiusaksi, oli riisunut aseet, koska he käyttäytyivät sopimattomasti ottamalla itselleen hurjan ylimielisesti vapauksia, jotka sotivat lakia ja hyvää käytöstä vastaan. Heidän aseensa annettiin kuitenkin heille takaisin rannassa, jonne drotsi Åke muutamien ritarien kanssa kylmänkohteliaasti saattoi heidät, osaksi myöskin suojellakseen heitä sinne kokoontuneelta kansanjoukolta, joka pilkaten ja nauraen oli ympäröinyt humaltuneen laivaväen. Rantaan mennessä eivät kiukustuneet hansalaiset puhuneet sanaakaan; mutta mahtavan kauppiaskuninkaan kasvot hehkuivat tulipunaisina, ja Henrik Gullandsfar hymyili rauhallisen kylmästi.

Kun nuo molemmat hienot kauppaherrat ja heidän hoipertelevat seuralaisensa olivat astuneet veneeseen, ja se työnnettiin maasta laivaan soudettavaksi, kohotti paksu rostokkilainen äkkiä äänensä ja huusi vihansa vimmassa: "Viekää kuningas Eerik Eerikinpojalle meidän jäähyväistervehdyksemme, herra drotsi! Sanokaa hänelle, että minä. Berner Kopman Rostokista, sekä Henrik Gullandsfar Visbystä, meidän omassa ja mahtavan Hansaliiton nimessä vaadimme hänet taisteluun elämästä ja kuolemasta vapautemme ja jalon porvaristomme vihollisena."

Henrik Gullandsfar työntäsi pelästyneenä kyynäspäällään virkaveljeään; mutta ylpeä, tulinen rostokkilainen jatkoi: "Sanokaa Tanskan kuninkaalle, että se pilkallinen ylenkatse, millä hän tänään meitä kohteli, tulee hänelle vielä kalliiksi, niin totta kuin nimeni on rikas Berner Kopman, ja niin totta kuin minä olen mies, joka voin kysyä mitä tämä maa ja valtakunta maksaa, ja monenko punnan arvoinen kuningas on silloin kun pyhä pannansäde häälyy hänen päänsä päällä."

"Sellaiset terveiset ja puheet voitte itse viedä minun herralleni ja kuninkaalleni", vastasi drotsi, "jos tahdotte palata Rostokiin kädet selän taa sidottuina, kuin raivohullu." Näin sanoen hän käänsi ylönkatseellisesti rostokkilaisille selkänsä ja palasi ritareineen takaisin Sjöborgiin. Hän saavutti pian kuninkaan ja metsästysseurueen, mutta ei maininnut mitään kauppiaan typeristä uhkauksista, jotka eivät hänestä olleet minkään arvoisia, mutta ne olivat hänelle kuitenkin selvänä osoituksena näiden rahaylimysten sietämättömästä ylimielisyydestä ja siitä julkeasta rohkeudesta, mihin kuninkaan kireä suhde paavilliseen hoviin yllytti hänen jokaisen kiukustuneen ja ilkeämielisen vihollisensa.

Rasittavan metsästyksen päätyttyä ratsasti kuningas illalla takaisin Sjöborgiin, ja drotsi Åke ratsasti häntä lähinnä. Oli jo aivan pimeä. Metsätiellä pyöritteli kylmä pohjatuuli kellastuneita lehtiä heidän ympärillään. Kuu nousi nyt metsän takaa, luoden kuulakan valonsa paljaiden oksien lomitse, pilvien liidellessä levottomina sen ohitse. Heidän takanaan ratsasti marski Olavinpoika Meklenburgin kreivi Henrikin ja ruotsalaisen valtaneuvoksen välillä, jonka kotimatkalle lähtö oli päätetty seuraavaksi päiväksi. Pari metsästäjää seurasi heitä, mukanaan ammuttu riista. Muu osa metsästysseuruetta oli jäänyt jälkeen Esromin luostariin. Kuningas oli koko päivän ollut harvinaisen hiljainen, samoin myöskin drotsi Åke. Ruotsalaisten lähettiläiden saavuttua oli joka päivä turhaan odotettu tietoja kuninkaalliselta lähetystöltä paavin hovista. Kuningas ei ollut vielä ryhtynyt minkäänlaisiin sovintokeskusteluihin vangitun arkkipiispan kanssa. Ruotsalaiset lähettiläät eivät voineet enää siirtää lähtöpäiväänsä, ja ne esteet, jotka olivat olemassa kuninkaan naimiselle, eivät suinkaan olleet poistetut. Kuningas ja hänen uskollinen Åkensa ratsastivat ääneti vieretysten, molemmat miettivät samaa asiaa, mutta ei kumpikaan heistä halunnut sitä sanoin kosketella. Oli onneton pyhän Cecilian päivä, joka aina tuskallisesti muistutti kuningasta hänen isänsä kamalasta murhasta Finnerupin ladossa. Marski Olavinpoika ei näyttänyt muistavan mikä päivä oli; hän laski iloista leikkiä tapansa mukaan saksalaisen ja ruotsalaisen herran kanssa, ylistellen sitä hurskasta ja säästäväistä tapaa, millä kuningas Birgerin opettaja, Carolus Tydsker, pari vuotta siten oli parantanut nuoren kuninkaansa. Hän oli tehnyt kuninkaan puolesta saman lupauksen kolmelle pyhimykselle yhtaikaa, ja oli sitten arvanheitolla määrännyt mille näistä hyvistä pyhimyksistä lupaus oli maksettava. "Minä olen sittemmin ajatellut", lisäsi marski hymyillen, "että eiköhän ollut karjalaisten voittaminen samassa kaupassa, taisi sekin olla pyhän Eerikin ihmetöitä, siinä tapauksessa toki myönnän Carl Tydskerin kullanarvoiseksi." Tällä sopimattomalla ivallaan loukkasi marski samalla kertaa sekä, saksalaisen että ruotsalaisen herran kansallistuntoa, vaikkei hän itse sitä vähintäkään aavistanut.

"Kun me maanmiesteni kanssa palvelemme teidän kuninkaitanne täällä Pohjolassa, herra marski", vastasi loukkaantunut kreivi Henrik, "niin minun mielestäni me ansaitsemme siitä kiitoksen eikä pilkkaa, joko sitten palvelemme heitä rukouksin tai miekalla." Näin sanoessaan hän helähytti jotensakin kovasti miekkaansa.

Marski oli hyvin hämmästyneen näköinen ja vaikeni; mutta hän tuli vieläkin hämmästyneemmäksi kun myöskin; Torkkeli Knuutinpoika antoi hänelle vakavan vastauksen. "Oliko teidän mielestänne minun voittoni uljaista karjalaisista ihme, herra marski!" sanoi ruotsalainen herra rauhallisesti hymyillen. "Kaikki on ihmettä, jos niin tahdotte: ilman taivaallista apua ei saavuteta ainoaakaan voittoa maailmassa — sen täytyi teidän voittorikkaan kuningas Waldemarinnekin tunnustaa; mutta se ei suinkaan vähennä hänen kunniaansa. Minun mielestäni oli tuo taivaallisen lipun tuottama Volmartaistelun voitto hänen ihanin sankariseppeleensä. Meidän aikanamme on vaikeampi seppeleitä saavuttaa, herra marski. Me emme senvuoksi tahdo ryöstää toisiltamme sitä kunniaa, jonka olemme kunniakkaasti voittaneet."

"Mutta taivaan Isän nimessä", huudahti marski silmät suurina ja posket hehkuvina. "Enhän minä, taivaan nimessä, ole tahtonut loukata en teitä enkä uljasta Henrik kreiviä. Minä en ymmärrä koko asiaa", jatkoi hän kiivaasti. "Jos olisin yhtä tuittupäinen kuin muut, niin kävisi kaikki päinmäntyyn."

Kreivi Henrik ei voinut pidättää hyväntahtoista hymyilyä, niin hullunkurisen vastakkaisia olivat marskin sanat ja äkänen ääni. Väärinkäsitys oli pian sovittu ja nyt alettiin puhella entisistä ja nykyisistä sotatapahtumista. Kovaääninen marski alkoi kertoa taistelusta Stig-marskin kanssa ja Hjelmin valloituksesta, missä hän itse oli ollut mukana David Thorstensonin lipun alla, eikä hän ollenkaan tullut ajatelleeksi että juuri tänä iltana nämä asiat herättivät katkeria muistoja kuninkaassa.

"Mutta uskaliasta Stig-marskia te ette saaneet kiinni ei elävänä eikä kuolleena", sanoi kreivi Henrik, "hänen katoamisestaan kerrotaan ihmeellisiä tarinoita."

"Sekä hänen elämänsä että kuolemansa on kiedottu täydelliseen hämärään", huomautti ruotsalainen herra. "Meilläkin on hänen nimellään peloittava kaiku."

"Hän oli kuitenkin suuri sotapäällikkö", sanoi kreivi Henrik — "antaisinpa paljon, jos olisin saanut nähdä hänet. Oliko hän ritari Brockin tai Langelannin herttuan mittainen?"

"Hän oli komeamman näköinen kuin Niilo Brocke ja herttua Pitkäsääri, vaikkei hän ollutkaan aivan heidän mittaisensa; siinä suhteessa ehkä sekä te että minä olisimme olleet hänen kaltaisiaan; mutta kyllä hän vain oli helvetillinen mies: enpä usko Saksassa tai Ruotsissa olleen hänen vertaistaan."

"Emmepä juuri voi kehuskella niin suuresti kunnioitetusta kuningasmurhaajasta", sanoi kreivi Henrik loukkaantuneena, "mutta minä en ainakaan pyri hänen kaltaisekseen."

"Mutta hyvä Isä, olenko taas puhunut sopimattomasti?" huudahti marski hämillään. "Luuletteko minun toivoneen mitään sen hartaammin kuin että olisin saanut rusentaa hänen kirotun otsaluunsa? Voinhan minä siltä, loukkaamatta ketään, sanoa, ettette te eikä marski Torkkeli Knuutinpoika ole nähneet hänen kaltaistaan."

"Siitä saamme sekä minä että kreivi Henrik kiittää Jumalaa", sanoi ruotsalainen herra totisena. "Se maa, joka on äitinä sellaiselle urholle, saa helposti maksaa äidinylpeytensä elämällään. On meilläkin joskus rajuilmoja, herra marski, ja sen pahempi, senjälkeen on aina tulvia ja haaksirikkoja. Samaten lienee täälläkin? Minä luulen Tanskan saaneen kalliisti ostaa sen kokemuksen, sillä uhkarohkea käsi voi lyödä syvemmän haavan kansan sydämeen kuin kokonainen vuosisata kykenee parantamaan."

Kaikki vaikenivat alakuloisina. Kuningas oli kuullut mitä hänen takanaan puhuttiin ja hän huokasi syvään. "Tänä yönä juuri sen lupasin, Åke", sanoi hän hiljaa. "Nyt minä olen jo yhdeksän vuotta kantanut Tanskan kruunua, enkä vielä ole täyttänyt mitä lupasin, silloin kun hänet viimeksi näin."

"Kenen, minun herrani ja kuninkaani?" kysyi Åke, joka ei ollut kuullut kaikkia sanoja.

"Minun murhatun isäni", sanoi kuningas. "Etkö sinä muista, kun hänen kirstunkanttaan kohotettiin Viborgin tuomiokirkossa ja sakramentit asetettiin hänen veriselle rinnalleen. Minä sanoin hänelle silloin viimeiset hyvästit. Vain kaikkitietävä Jumala kuuli minun lupaukseni, ja sen minä varmasti pidän vaikka henkeni kaupalla."

"Silloin olitte te, samoinkuin minäkin alaikäinen, herra kuningas!" sanoi Åke — "Jos teidän lupauksenne vainajalle ei ollut kristillinen eikä hurskas, niin voitte te nyt täysi-ikäisenä ritarina ja kuninkaana peruuttaa sen."

Kuningas vaikeni. Kuu valaisi hänen jalon vartalonsa, ja istuessaan siinä solakkana ja hiljaisena ylpeän juoksijansa selässä, valkoinen sulka hatussa ja purppuraviitta hartioilla, oli hän melkein ritarillisen pyhän Yrjänän näköinen, joka työntää keihästään lohikäärmeen kitaan; hänen uljaat kasvonsa olivat kalpeat ja niistä kuvasti jalo suuttumus. "Minkä lupasin vainajalle, sen pidän", sanoi hän hetken vaiti oltuaan. "Viisas kuningas hajottaa jumalattomat" — —

Kuninkaan sanoessa nämä sanat, suhahti nuoli aivan hänen rintansa ohitse, takertuen drotsi Åken vaippaan.

"Murhaaja! Petturi!" huusi kuningas paljastaen miekkansa ja hilliten vaivoin levotonta ratsuaan. Åke syöksyi heti paljastettu miekka kädessä sille puolen tietä, josta nuoli oli ammuttu; toiset herrat riensivät hämmästyneinä avuksi. "Nuoli — Sala-ampuja — Petturi!" huusivat he kilpaa ja katselivat joka suunnalle kuun valaisemalle tielle, mutta eivät nähneet ainoatakaan ihmistä.

"Kirotut petturit!" huusi nyt marski Olavinpoika äkkiä, ja ratsasti vasemmalle puolen tietä olevaan pensaikkoon, missä hän näki jotakin valkoista liikkuvan. Sieltä kuului ikäänkuin vienon naisäänen huutoa. Marskin hevonen hypähti syrjään. Samassa juoksi kaksi nuorta talonpoikaispukuista tyttöä tien yli, heidän pitkät, vaaleat lettinsä liehuivat tuulessa ja he pitelivät toisiaan kädestä. Heidän jälestään juoksi kookas sankarivartaloinen mies esiin, asettuen paljastettu miekka kädessä marskin ja pakenevien väliin.

"Tässä minä olen!" huusi mies. — "Minä ammuin — minä, Mads Jude. En minä aijo jäniksen lailla livistää tieheni. Antaa tyttöjen mennä! — eivät he ole mitään tehneet — mutta minä uskallan otella teidän kaikkien kanssa." Näin sanoessaan hän heilutti hurjasti miekkaansa ja haavoitti marskin hevosta kuonoon. Hevonen nousi korskuen takajaloilleen. "Kirottu saatana!" huusi marski Olavinpoika ja hosui turhaan uhkarohkeaa sankarioliota. "Antaudu tai olet kuoleman oma!"

Kuningas oli halunnut ratsastaa pensaikkoon, mistä melu kuului ja mistä hän näki miekkojen välkkyvän, mutta Åke ja ruotsalainen lähettiläs koettivat häntä siitä estää. Sillaikaa oli kreivi Henrik metsästäjien kanssa saartanut pensaikon ja lähettänyt muutaman metsästäjän ottamaan kiinni pakolaiset. Marski oli laskeutunut levottoman ratsunsa selästä. "Heitä miekkasi pois, typerä saatana, etkö näe olevasi saarrettu?" huusi hän pitkälle juutilaiselle miehelle.

"En totisesti heitä", huusi mies. "Stig-marskin miestä ei elävänä vangita. — Pidä vain puoliasi, päällikkö kulta. Saatpa tuntea mihin Mads Jude kykenee.": Ja nyt hän hyökkäsi raivoisana marskin kimppuun; mutta sotaisa marski oli häntä taitavampi aseiden käytössä, ja lyhyen epätoivoisen taistelun jälkeen kaatui raivostunut mies pää rusennettuna maahan. Hän nousi vielä puoleksi ylös ja tarttui molemmin käsin päähänsä. — "Se oli sinun tähtesi, Elsa kulta!" ähkyi hän. "Antakaa minun isäntäni lasten paeta! Te saatte kernaasti", — Enempää hän ei saanut sanotuksi, hän päästi haavoitetun päänsä ja vaipui hengetönnä pitkäkseen.

Samassa ratsasti kuningas seurueineen paikalle. Muutamat metsästäjistä olivat ottaneet kiinni pakenevat tytöt ja tuoneet heidät vangittuina kuninkaan seurueen keskeen. Kaikki katselivat heitä ihmetellen. Siinä kuutamossa seisoessaan he muistuttivat satujen prinsessoita; talonpoikaistytön puku ei voinut salata heidän hienoa ihoansa ja harvinaista kauneuttansa; pitempi heistä, joka samalla näytti olevan vanhempi, piteli ikäänkuin suojellen pienempää, hyvin levottoman näköistä tyttöä kädestä; hän oli itse kalpea ja tyyni. Syvän tuskan valtaamana hän katseli kuollutta asemiestä, eikä näyttänyt huomaavan ympärillä olijoita. Nuorempi tyttö näytti sekä pelästyneeltä että uteliaalta; vaikka hän ei enää ollut lapsi, hän näytti olevan seitsemän- tai kahdeksantoistavuotinen, käyttäytyi hän kuitenkin hyvin lapsellisesti: hän piiloutui itkien sisarensa taakse kuninkaalta ja hänen miehiltään, mutta sieltä hän kuitenkin hyvin jännitettynä tarkasteli komeasti puettuja ratsumiehiä.

"Astukaa esiin! Ketä te olette?" kysyi kuningas ja ratsasti heitä lähemmäksi.

Nuorempi piilottautui ja näytti aikovan paeta; mutta vanhempi piteli kiinni hänen kädestään ja kääntyi rauhallisesti kuninkaaseen, luoden häneen suurten tummansinisten silmiensä katseen: "Kuningas Eerik Eerikin poika!" sanoi hän. "Sinun vihollisesi lapset ovat sinun käsissäsi. Me olemme orpoja, kaikkien hylkäämiä. Ei kukaan koko Tanskassa uskalla ottaa meitä kattonsa alle — meidän viimeisen ystävämme ja suojelijamme ovat sinun miehesi murhanneet. Meidän isämme oli onneton, lainsuojaton Stig-marski" — —

"Marski Stigin tyttäret! Kuninkaanmurhaajan lapset!" huudahti kuningas, heittäen heihin kiukustuneen katseen. "Hm, te tahdoitte siis täydentää isänne pahanteon? Te kiertelette maita sala-ampujien ja kuninkaanmurhaajien kanssa" — —

"Me olemme viattomia, kuningas Eerik!" sanoi vanhin ja painoi kätensä sydämelleen, "Jumala suokoon sinulle anteeksi! Herran on kosto. — Me tahdomme vain pois sinun valtakunnastasi" — —

"Ja senvuoksi tahdoitte lähettää minut pois tästä maailmasta?" keskeytti kuningas hänet. "Viekää heidät Kallunborgin linnaan", sanoi hän metsästäjille. "Heidän asiaansa on tutkittava. Jos he ovat syyttömiä, saavat he poistua valtakunnasta. Viekää heidät pois! Minä en tahdo nähdä heitä." Näin sanoen hän käänsi hevosensa, päästäkseen näkemästä noita onnettomia tyttöjä, jotka silmänräpäyksen ajaksi olivat saaneet hänet vihansa valtaan.

Ei kukaan ollut suuremmalla osanotolla katsellut vangituita tyttöjä kuin Drotsi Åke. "Herra kuningas!" sanoi hän hiljaa "mitä syytä viattomilla tytöillä on" — —

"Siihenkö ettei nuoli tappanut ketään meistä?" keskeytti kuningas hänet nopeasti. "No niin, siihen lienevät he olleet syyttömät. Suden penikoihin ei ole luottamista. Heitä kohdeltakoon oikeuden mukaisesti. — Pois täältä!"

"Antakaa minun kuitenkin saattaa heidät, herra kuningas", alkoi Åke taas puhua. "Jos ritarintyttäret viedään vankilaan, niin sallittakoon heille kuitenkin ritarillinen suojelus matkalle."

"Hyvä on, te seuraatte heitä, drotsi!" vastasi kuningas ääneen. "Heitä on kohdeltava ritarillisella kunnioituksella. Te vastaatte heistä kunniasanallanne." Näin sanoen kuningas kannusti levotonta ratsuaan ja ajoi nelistäen pois marskin ja ruotsalaisten herrojen kanssa. Muu seurue ratsasti hiukan jälempänä, lukuunottamatta drotsia ja neljää metsästäjää.

Molemmat vangitut tytöt seisoivat äänettöminä kuutamossa metsästäjien keskellä. Vanhin ei päästänyt nuorimman kättä; hän oli lähestynyt kaatuneen asemiehen ruumista ja kumartui polvistuen hänen päänsä ylitse. Drotsi Åke oli laskeutunut hevosensa selästä; hän seisoi aivan lähellä tyttöä, pidellen hevostaan suitsista ja nojaten käsivarrellaan satulaan. Polvistuvan tytön katseleminen oli muuttanut hänet kuin kuvapatsaaksi. Hän ei huomannut nuoremman tytön levottomia liikkeitä; hänen katseensa viivähti vain polvistuneessa tytössä. Tyttö oli hänestä kuin ihana osanottava enkeli, joka rukoili syntisen sielun puolesta. Hän näki kyyneleen kimaltelevan tytön poskelle eikä hän voinut kauempaa pidättää osanottoaan. "Ole rauhassa, jalo neito!" huudahti hän. "Teille ei tule mitään pahaa tapahtumaan. Tuo mies, jonka kuolemaa nyt itkette, on ehkä ollut teille uskollinen; mutta jos hän ei ollut mielipuolisuuden sokaisema, niin kaatui hän täällä suurena rikollisena. Herra häntä armahtakoon teidän rukoustenne tähden! Viekää kuollut Esromiin", — sanoi hän kahdelle metsästäjistä —. "Pyytäkää minun nimessäni luostarin esimiehen hautaamaan hänet kristillisesti sekä pitämään sielumessun hänen edestään! Te toiset seuraatte meitä!"

"Sallikaa minun viedä teidät turvalliseen suojaan!" jatkoi Åke. "Te ette voi poistua maasta ennenkuin teidän asianne on laillisesti tutkittu. Mutta kunniasanani kautta: Kuningas Eerik ei unhoita teidän isänne tähden mihin teidän syntyperänne ja sukupuolenne hänet velvoittaa."

"Olemmeko me todellakin teidän vankejanne, herra ritari?" sanoi vanhempi sisarista. "Viekää meidät, sitten pyhän Neitsyen nimessä vankilaamme! Luvatkaa minulle kuitenkin ettei meitä eroiteta, ja elkää olko kova minun sisar paralleni!"

"En teille enkä teidän sisarellenne, jalo neiti. Teidän ei tarvitse pelätä kovaa kohtelua, ja jos te — niinkuin varmasti toivon — voitte todistaa syyttömyytenne niin ei teidän vankeutenne ole pitkä-aikainen."

"Meidän henkemme ja vapautemme on Jumalan eikä ihmisten kädessä", vastasi vanhempi sisar surumielisen rauhallisesti. "Tässä maailmassa ei meillä enää ole ystäviä; meidän isämme halvin asepalvelija heitti henkensä meidän edestämme. Se, jolle isäni antoi ritarilyönnin, jätti meidät oman onnemme turviin —" lisäsi hän hiljemmin.

Vieläkin hellemmällä osanotolla katseli drotsi Åke hiljaista, kalpeaa neitosta, ja se jalo tuska, joka ilmeni tytön kasvoilla, ja jonka tunne hänen hyljätystä asemastaan oli herättänyt, vihlasi syvästi tunteellisen drotsin sydäntä. "Minä tahdon olla teidän ystävänne ja suojelijanne koko elämäni ajan", huudahti hän syvästi liikutettuna. "Sen minä lupaan ritarikunniani kautta."

"Siitä palkitkoon teitä Jumala ja pyhä Neitsyt!" vastasi kaunis vanki. "Te näytätte tarkoittavan meidän parastamme. Mutta, jos te olette Eerik kuninkaan ystävä, niin te varmasti vihaatte meitä meidän isämme tähden!"

"Kyllä minä olen kuningas Eerikin ystävä", sanoi Åke, ja hänen poskensa hehkuivat — "mutta en minä senvuoksi voi vihata teitä —, jos te, niinkuin varmasti uskon, olette viattomia äskeiseen tapahtumaan täällä. Ritarina ja kristittynä minä olen sitäpaitsi velvollinen lohduttamaan ja auttamaan teitä ja kaikkia turvattomia."

Drotsin kehoituksesta oli molempien äsken poistuneiden metsästäjien hevoset talutettu esiin ja satulat olivat asetetut niin, että neitoset voivat mukavasti istua niillä poikittain. Nuorin sisar nostettiin ensin satulaan. Hän ei ollut vielä puhunut sanaakaan, vaan oli hyvin levottoman näköisenä katsellut joka taholle, ja hän näytti olevan hyvin vaihtelevien mielialojen vallassa. Väliin hän näytti olevan alakuloisena ja itkuun valmiina; väliin hänen kauniit silmänsä säihkyivät ja hän näytti aikovan rohkeasti paeta; väliin hän taas loi nuoreen, kohteliaaseen ritariin ja molempiin metsästäjiin ylpeän valtiaskatseen, niinkuin tarvitsisi hänen vain käskeä tullakseen totelluksi. Vasta satulassa istuessaan hän näytti olevan tyytyväinen ja melkein iloinen. "No, ajetaan nyt kovaa", sanoi hän iloisena —

"Hevonen vaikka ois' pieni ja laiha
Niin parempi on ratsain kulkea kuin käydä."

"Jos tämä herra on meidän ritarimme ja suojelijamme, niin onhan hänen velvollisuutensa silloin huolehtia meistä. Kuninkaallisessa linnassa heidän täytyy osata kohdella meitä kuninkaallisesti."

"Jumala auttakoon meidät siitä linnasta, jonne menemme vierailemaan", huokaili sisar. "Mutta ole sinä iloinen, Rikke pieni, jokainen hiuskarvamme on Jumalan kädessä." Näin sanoessaan antoi hänkin auttaa itsensä satulaan, ja pian ratsasti drotsi Åke, kahden metsästäjän seuraamana, molempien kauniiden vankiensa keskessä Esromin metsän läpi.

He ratsastivat hetken ääneti synkkää metsätietä. Vanhempi sisar istui alakuloisen näköisenä, näyttäen vaipuneen surumielisiin ajatuksiin, mutta kun he tulivat aukeammalle paikalle, ja hän voi esteettä nähdä suuren, kirkkaan tähtitaivaan, kohotti hän päänsä, ja aroista sinisilmistä kajasti tähtienvalo, samalla kuin tunnonrauhan ja kuolemattomuudentoivon kaunis ilme kirkasti hänen kasvonsa. "Miten ihana ja suuri sentään on Jumalan taivas", huudahti hän lempeästi liikutettuna "tuolla ylhäällä Jumalan luona ei kukaan enää ole lainsuojaton ja onneton."

"Eikä ainoakaan sielu syrjäytetty armon ja rakkauden lähteeltä", lisäsi nuori, pannaanjulistettu drotsi, muistellen surumielisesti kirkosta erottamistaan, mikä tahtoi häntä usein liiaksikin painostaa. "Mutta myöskin täällä, jalo neiti!" jatkoi hän rauhallisesti, "myöskin täällä voi Jumalan valtakunta lähestyä meitä; rukoilemmehan sitä häneltä joka päivä. Eikä meitä auta, että etsimme rauhan taivaasta, ennenkuin sen saavutamme täällä itse; mutta minä uskonkin Jumalan valtakunnan olevan kaikkialla."

"Varmasti te olette oikeassa!" sanoi hiljainen tyttö liikutettuna ja katseli häntä ystävällisen osanottavasti. "Luulen teidän kokeneen suruja, jalo ritari, mutta Kristus ja pyhä Neitsyt ovat antaneet teille voiman voittaa pahan hyvällä. Sen minä kuulen teidän äänestänne, ja näen teidän katseestanne, vaikka olettekin ankara ja miehekäs ritari."

"Jumala suokoon, että te olisitte oikeassa ainakin mitä siihen voittoon tulee, hurskas neito!" vastasi Åke. "Mutta maailman pahuus on niin suuri, ettei ainoakaan ritari voi kehua voittaneensa sitä; ei sitä voi edes jaloin kuningas omassa valtakunnassaan, tuskinpa omassa sydämessäänkään."

"Kyllä sentään omassa sydämessään!" sanoi neitonen — "mutta te olette oikeassa: valta ei ole hänen vaan armahtavan Jumalan." He ratsastivat taas vähän aikaa ääneti ja lähestyivät Esromin luostaria. "Nuori Eerik kuningas oli hyvän näköinen", alkoi vanhempi neitosista taas puhua, "vaikka hän puhuttelikin ankarasti meitä, en minä kuitenkaan voinut pelätä häntä. Hän ei voinut kieltää meiltä oikeutta, ainoastaan sillätavoin sopii kuninkaan osoittaa vihaansa."

"Minun herra kuninkaani on kiivas", vastasi Åke, "hän on ankara ja oikeutta rakastava, ja tuskinpa koko kristikunnassa ainoakaan ritari uskollisemmin täyttää kaikki jalot ritarilupaukset."

"Jos se on totta", huudahti neito huoahtaen, "niin olkoon Herra kiitetty siitäkin onnettomuudesta, joka nyt saattoi meidät hänen tielleen! Jos minä itse olinkin syypää uskollisen kasvatusisämme kuolemaan", lisäsi hän hetken vaiettuaan, "niin hänen verensä ei ainakaan tule minun pääni päälle."

"Mitä sillä tarkoitatte, jalo neito?" kysyi Åke säpsähtäen — "minä en ymmärrä teitä."

"Jos minun isäni uskollinen palvelija olisi osunut siihen mihin tähtäsi", vastasi neito, "niin olisi nyt teillä ja kuningas Eerikin ystävillä suurempi suru kuin meillä. Hänen nuolensa ei milloinkaan sivuuttanut lentävää kotkaa." Hän vaikeni, ikäänkuin epäröiden puhuisiko enempää. "Kuitenkin — teidän täytyy se tietää — jos ei minun sisareni olisi huutanut, tai minä en olisi töytäissyt ampujaa käsivarteen, niin hän olisi jäänyt eloon ja vienyt meidät varmaan suojapaikkaan, sillaikaa kun te suritte kuninkaanne kuolemaa. Mutta kiitetty olkoon pyhä Cecilia! Parempi oli kuitenkin näin, vaikkei kuningas Eerik olisikaan niin hyvä ja oikeutta harrastava kuin te sanotte."

"Totisesti, jalo neito", huudahti Åke hämmästyneenä, "te olette torjunut mitä suurimman onnettomuuden! Arvasitteko te tuon hurjan ihmisen aikeet?"

"Minä tiesin hänen vannoneen kuninkaan kuoleman meidän isämme tähden — ja hän olisi kyllä kerran pitänyt sanansa. Hankkiakseen meidän kuolleelle isällemme haudanrauhan, on hän itse murhannut morsiamensa, ja siitä saakka on hänen järkensä ollut sekaisin; mutta isännälleen ja hänen lapsilleen oli hän uskollinen kuolemaansa asti. Hän aikoi paeta meidän kanssamme pois maasta; metsästysseuran saapuessa me piilouduimme. Hän tunsi lominkaan ja tarttui heti suureen jousipyssyynsä. — Jumala hänen sieluaan armahtakoon!" — Hän vaikeni ja purskahti itkuun.

"Teillä on ollut julma saattaja", sanoi Åke hiljaisella äänellä. "Elkää itkekö hänen kuolemaansa! — Hän kaatui pahaan tekoonsa. Vaikka tiesitte hänen verisen aikeensa, vapautti Jumala kuitenkin teidän hurskaan sielunne osallisuudesta hänen rikokseensa, ja kuningas saa kiittää teitä elämästään. Kunpa vain ette koskaan olisi tiennyt mielipuolen ajatuksia! — Teidän ei olisi pitänyt uskoa minulle niin vaarallisia tietoja."

Veri kohosi Åken poskille ja hän oli vähän aikaa vaiti. "Mielipuoli mies oli siis teidän ainoa ystävänne ja suojelijanne", alkoi hän taas puhua, "teidän täytyi siis tuntea hänen kirottu kostonaikeensa, voidaksenne tehdä se tyhjäksi! Jos teillä vain olisi muita todistajia teidän suhteestanne häneen kuin te itse ja teidän sisarenne! — Minä uskallan kuitenkin vahvistaa teidän todistuksenne miekallani ja verelläni; olkaa rauhassa! Jos Jumala suo, ei teidän milloinkaan tarvitse paeta Tanskasta, Sensijaan, että minun nyt täytyy viedä teidät vankeuteen, pitäisi minun kuninkaani olla teille kiitollisen."

"Sitä me emme milloinkaan voi odottaa kuningas Eerik Kristofferinpojan pojalta", vastasi Margareta. "Stig-marskin lapsilta ovat kaikki ovet ja sydämet lukitut. Jos vain kuningas soisi meille vapauden lähteä täältä, niin kiittäisimme häntä ja rukoilisimme hänen puolestaan maanpakolaisuudessamme. Maailma on suuri — ja onhan kristittyjä ihmisiä muissakin maissa."

"Rohkeutta vain, Margareta!" huudahti nyt nuorempi sisar, joka levottoman näköisenä ja säihkyvin silmin oli tarkasti kuunnellut heidän keskusteluaan. "Jos kuningas Eerik on niin oikeuttaharrastava ja ritarillinen herra kuin miltä hän näytti, ja tämä hyvä ritari vakuuttaa — niin ei siitä voi olla minkäänlaista epäilystä. Hän varmasti vapauttaa meidät ja antaa meille perintötilamme takaisin korvaten kuninkaallisesti kärsimämme vahingot."

"Oi, rakkahin sisareni!" vastasi Margareta alakuloisena. "Sitä minkä me olemme menettäneet ei voida kullalla eikä kalleuksilla korvata. Meidän ei pidä etsiä enää sitä onnea ja kunniaa, jonka maailma ja sen kuninkaat antavat, vaan sitä, joka on korkeampaa" — —

"Te kyllä kuulette, herra ritari, että minun hurskas sisareni on jo puoleksi pyhimys", sanoi nuorempi sisarista, iloisesti leikitellen kimaltelevalla rubiininauhalla, jonka hän tähän asti oli peittänyt kaulahuivillaan. "Jos te uljaana ritarina lupaatte puolustaa oikeuksiamme, niin hän varmasti rukoilee teidän edestänne luostarissa. Jos minä vielä kerran teidän puolustuksenne kautta pääsen siihen kunniaan ja loistoon, mihin olen syntynyt ja luotu; niin en minäkään unhoita teitä onnessani."

Drotsi Åke säpsähti; hän vastasi tähän puhutteluun ääneti kumartaen, ja ratsasti hiljaa syrjään, antaen sisarten ratsastaa vierekkäin.

"Hiljaa, hiljaa, Rikke!" kuiskasi Margareta, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi sisaren puhuessa. "Sinä et itse tiedä mitä puhut; mutta sinä häväiset meidät tuon vieraan herran kuullen."

"Kyllä minä tiedän mitä sanon", vastasi oikullinen neito heitellen niskojaan. "Äitini oli Litlesukua; sekä hänen että Hviden heimo on samaa sukua kuninkaan kanssa. Jos sinä et tahdo kehuskella kuningasverestäsi, niin ainakin minä; se on aina kuitenkin vettä sameampaa. Jo aikaisin kuulin sanottavan: ei ainoallakaan ritarintyttärellä Tanskan valtakunnassa ole ollut suurempaa miestä isänään."

"Oi, se suuruus oli meidän onnettomuutemme", huokasi Margareta hiljaa. "Taivaallisen Isän nimessä, rakkahin siskoni, elä ikinä toista kellenkään koko maailmassa, minkä äsken sanoit! Elä kysy minkävuoksi! Minä en voi ikinä sitä sinulle sanoa — mutta kiitä Jumalaa, ettet tiedä kaikkea."

"Joko sinä taas puhut arvoituksiasi?" sanoi sisar ärtyisesti ja katseli häntä uteliain katsein, "mitä ihmeessä sinä voit tietää, jota minä en tiedä. Jos sinä vain et sano minulle kaikkea, kun olemme kahden kesken, niin minä en koskaan enää voi sinua rakastaa yhtäpaljon kuin ennen. — Kyllä sinäkin osaat olla kärsimätön, vaikka, muuten olet niin hyvä ja hurskas."

Sillä aikaa kuin sisaret näin juttelivat, veti hevoskavioiden töminä ja kovaääninen puhe Åken huomion puoleensa. He ratsastivat juuri Esromin luostarin portin ohitse, josta hän näki joukon herroja ritarillisissa puvuissa ratsastavan mukanaan muutamia hengellisiä herroja. Sieltä tulivat junkkari Kristoffer ja Branderburgin markkreivi sekä ruotsalainen lähettiläs Brunke ynnä Esromin apotti, jotka useiden pappien ja ritarien seuraamina saattoivat ylhäistä, muukalaisen näköistä, hengellistä herraa, jonka arvoastetta osoitti hänen punainen kardinaalihattunsa. Åke tunsi heti paavin lähettilään, arkkirovasti Isarnuksen, joka kuukausi sitten oli jättänyt kuninkaan ja valtaneuvoston mennäkseen Lyybekkiin, uhaten lähtiessään palaavansa pian takaisin Tanskaan ratkaisemaan paavillisella valtakirjalla kuninkaan ja arkkipiispan välisen asian. Tämän mahtavan prelaatin näkeminen lamautti drotsi Åken jonkinlaisella pelolla, eikä hän aavistanut mitään hyvää. Eikä häntä miellyttänyt myöskään että Isarnus saapui prinssi Kristofferin seurassa. Hän ei halunnut kohdata heitä ja aikoi nopeasti kääntyä sivutielle; mutta kaksi ratsastavaa talonpoikaistyttöä ritarin ja kahden kuninkaallisen metsästäjän saattamina oli siksi harvinainen näky, ettei se jäänyt prinssiltä huomaamatta; parin ritarin seuraamana hän ratsasti nopeasti katsomaan ketä he olivat.

"Kas vain! Drotsi Åke!" huudahti prinssi ivallisesti. "Meidän ankara ritarilakiensaarnaajamme on ryöstänyt kaksi kaunista tyttöä yhdellä kertaa. Olisitte sentään voinut tyytyä yhteen. Jos näin oikein, ovat nuo kauniit lapset hiukan muuta kuin miltä tahtovat näyttää. Sanokaa suoraan, ketä he ovat?"

"Stig-marskin onnettomat tyttäret, korkea-arvoisa junkkari!" vastasi Åke. "Minä saatan heidät kuninkaan käskystä valtiovankeina Kallundborgiin."

"Kuninkaanmurhaajien käärmeensukua!" huudahti prinssi, ja sävähti samassa hehkuvanpunaiseksi. "Hyvä, se oli oiva saalis! Heitä heidät koiranluolaan! He eivät saa ikinä enää nähdä päivänvaloa — sen minä lupaan heille."

Nuorin sisar huudahti pelästyneenä tuon hurjan uhkauksen kuullessaan, mutta vanhin koetti saada hänet vaikenemaan tyynnyttämällä häntä.

"Heitä on kohdeltava oikeudenmukaisesti ja kaikella ritarillisella kunnioituksella", sanoi Åke rauhallisesti. "Se on minun kuninkaani tahto ja ehdoton käsky, jota minä aijon tarkasti noudattaa."

"Herra drotsi, minä olen Kallundborgin linnan päällysmies!" huudahti prinssi suuttuneena. "Minä huolehdin niistä vangeista, jotka sinne lähetetään. Ratsasta heidän mukanaan, Palle! Ilmoita linnanpäällikölle minun tahtoni! Te vastaatte minulle siitä, että niitä totellaan!" Hän sanoi vielä muutaman sanan eräälle seuralaisistaan, mutta niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä kuullut. Sen sanottuaan hän käänsi hevosensa ja ratsasti takaisin seurueensa luo. He erosivat kukin omalle taholleen; mutta se prinssin ritareista, jolle hän oli kuiskannut, liittyi drotsi Åkeen ja hänen vankiensa seuraan.

Tämä vastenmielinen seuralainen oli paksu, lyhytkaulainen herra, jonka sinipunervien täysikuukasvojen vastenmielinen ilme oli raaka ja aistillinen. Häntä kutsuttiin yleisesti herra Palleksi, ja hän herätti huomiota kallisarvoisella, mutta mauttomalla puvullaan, koettaen komeudessa kilpailla itse kuninkaan kanssa. Teeskennellen nuorekasta vallattomuutta hän koetti salata ikäänsä, joka jo läheni viiskymmenlukua. Hän oli vielä naimaton, mutta väsymätön kosija, joka tahtoi esiintyä uhkeana ritarina ja kaikensäätyisten kaunotarten väsymättömänä voittajana. Hän ei ollut kuninkaan suosiossa, ja oli senvuoksi liittynyt prinssi Kristofferin seurueeseen hänen kamaripalvelijanaan. Kansan kesken hän oli huonossa maineessa niiden monien vähemmin arvokkaiden seikkailujen, tähden, joista kansa olikin sepitellyt pilkkalauluja. Hän ratsasti hetken aikaa ääneti drotsi Åken rinnalla ja häntä näytti harmittavan tämä odottamaton matka. Myöskin Åke vaikeni ja jatkoi matkaa häneen katsomatta.

"Ehkä minun läsnäoloni on teille vaivaksi, herra drotsi!" keskeytti viimeinkin herra Palle äänettömyyden — "Eipä ollut tämä matka minullekaan mieleen. Junkkari oli tänään pahalla tuulellaan, eikä hän silloin kärsi minkäänlaista vastaansanomista; olisinpa muuten toivonut vapautusta näin vastenmielisestä tehtävästä. Kyllähän minä sen tiedän, että kun te toimitte kuninkaan nimessä, voin minä junkkarin puolesta silloin yhtä hyvin jäädä kotiin."

"Totta puhuen, ritari Palle, se on minunkin mielipiteeni!" vastasi Åke välinpitämättömällä äänellä ja kiirehti hevostaan.

"Minulle on samantekevää miten lempeästi tai ankarasti teidän vankejanne, kohdellaan", jatkoi herra Palle, "mutta ymmärrättehän toki itsekin, että jos minä en toimita herrani käskyä Kallundborgin linnanherralle, niin joudun varmasti junkkarin vihoihin, ja sitä en totisesti halua muutaman maankuleksijan tähden."

"Te ette luultavasti kuullut, kun minä mainitsin noille herroille näiden naisten nimen ja syntyperän?" kysyi Åke hiljentäen ratsunsa kulkua, ja mittaili uhkaavin katsein raakaa seuralaistaan. "Heidän syntyperästäänkin huolimatta te olette velvollinen osoittamaan kunnioitusta näille kunniallisille tanskalaisille tytöille, ja tällä kertaa minä olen heidän suojelijansa kaikkia mahdollisia loukkauksia vastaan."

"Ai, ai! Te olette hiukan kiihkeä, herra drotsi!" vastasi Palle. "Kuka ajattelee näiden kauniiden lasten loukkaamista? Eihän se heitä halvenna, vaikka he ovatkin juoksennelleet ympäri maata paljasjaloin; nythän heidät kuletetaan säätynsä mukaisesti kunnialliseen valtiovankilaan. Näyttääpä siltä kuin olisivat kauniit vangit vastapalkaksi vanginneet meidän ritarillisen drotsimme."

Tuo hävytön solvaus kohotti veren Åken poskille. "Teidän luvallanne, herra Palle", sanoi hän vaivoin hilliten vihaansa — "tästä kulkee tie Kallundborgiin; se on kyllin pitkä ja leveä meille kaikille, eikä meidän tarvitse olla toistemme tiellä. Tahdotteko te ratsastaa edellä tai jälessä, me asetamme kulkumme sen mukaan. Mutta jos tahdotte pitemmältä kunnioittaa meitä seurallanne, niin saatte käyttäytyä kunnollisesti tai — te ymmärrätte minut —" hän löi miekkaansa ja vaikeni.

"Ohhoh! Siis edellä tai jälestä tai kohteliaasti keskellä — muuten miekat esille! No niin, siinä neljä valittavaa ehtoa!" vastasi Palle. "Minä valitsen teidän luvallanne kolmannen, kultaisena keskitienä, ja aijon kaikessa rauhassa jäädä näin mieluisan seuran keskeen. En ole vielä oikein kunnollisesti nähnytkään kauniita neitosia." Tämän sanoessaan hän ratsasti sisarten väliin tervehtäen heitä ja tarkasteli heitä rivolla katseellaan. "Mitä ihmettä tämä merkitsee?" huudahti hän yhtäkkiä hyvin hämmästyneenä katsellessaan nuorimpaan sisarista. "Neiti Gunilla! Tapaanko teidät täällä? Pitelettekö te nyt drotsiakin narrinanne? Uskotteletteko te nyt heille olevanne Stig-marskin tytär? Viimevuonna te olitte vain Hedegårdin lammaspaimenen tytär."

"Niin olin silloin", vastasi Ulrika nauraen. "Laulussa 'herra Palle kosii kuskiaan', on minun nimeni vieläkin Gunilla. Oletteko koskaan kuullut sitä, herra Palle? Minä laulan mielelläni sen teille; se on hyvin hauska."

Jos ei herra Palle ollut ennestään punainen kasvoista, niin ainakin tuli hän siksi nyt. Hän oli äärimmilleen kiukustunut. Noiden pienten veitikkamaisten kasvojen näkeminen näytti vaikuttaneen niin voimakkaasti häneen, ettei hän uskaltanut purkaa vihaansa; hän kannusti hevostaan ja oli vähällä ratsastaa neidot ojaan kiitäessään äkkiä heidän ohitseen.

"Mitä tämä merkitsee? Tunnetteko tämän herran, jalo neito?" kysyi Åke ihmetellen.

"Kyllä, jotenkin hyvin", vastasi Ulrika nauraen. "Olenpa kerran tehnyt hiukan pilaa hänestä."

"Minun rakas sisareni käyttäytyi ajattelemattoman uhkarohkeasti", keskeytti Margareta-neito hänet. "Herra Palle oli kauan kiusannut häntä, eikä hän uskonut muulla tavalla voivansa vapautua hänen tungettelevaisuudestaan; mutta se oli kuitenkin väärin tehty. Hän joutui senkautta kaikkien pilkan ja naurun esineeksi, ja ellette voi sitä estää, niin hän varmasti kostaa meille."

"Mutta mitä te sitten teitte?" kysyi Åke. Ulrika nauroi ja aikoi kertoa, mutta sisar tarttui häntä käsivarteen. "Jumalan nimessä, rakas Ulrika! Tuossa hän taas on", kuiskasi hän ja Ulrika vaikeni.

Herra Palle oli pysäyttänyt hevosensa ja liittyi nyt taas heihin. Hän näkyi täydelleen rauhoittuneen. Hän selitteli Åkelle, ettei hän mitenkään toivonut tämänlaisille vangeille kovaa kohtelua, vaan päinvastoin hän tahtoisi, jos se oli mahdollista, vapauttaa heidät kokonaan vankeudesta. "Minä olen nähnyt heidät ennenkin", lisäsi hän, "ja jos minä olisin tiennyt ketä he olivat, niin eivät he nyt olisi matkalla vankilaan." Vähän senjälkeen hän ratsasti taas naisten luo. "Senkin pieni veitikka, neiti Gunilla!" kuiskasi hän. "Elkää enää puhuko siitä kirotusta asiasta! En minä teille pahaa tarkoittanut. Jos minä olisin tiennyt teidän olevan jalosyntyisen ritarintyttären, niin minä olisin tarjonnut teille käteni ja sydämeni suurimmalla kunnioituksella. — Jos vielä voisi se onni tulla osakseni, että teidän kauniit silmänne suopeudella minua katselisivat" — —

"Mua kuulkaa, te ritari Palle!
Tähän pyyntööni suostukaa:
Kun messu on laulettu,
heti vaunuuni joutukaa!"

"Elkää laulako sitä kirottua laulua, ihanin neiti!" keskeytti hänet Palle. "Minä en tahdo kostaa teille, — mutta uskokaa minua kaikkein suloisin neiti!"

"Sitten puki hän ajopojan siniverkahan kaunoisaan, ja itse neiti Gunilla oli läsnä ja toimessaan",

"Vaietkaa jo! Enhän sano enää sanaakaan, pieni Gunillaveitikka!" keskeytti Palle hänet taas. "Mutta jos tietäisitte miten suuresti teitä rakastan ja kunnioitan." — —

"Oli rikas ritari Palle joka vaunuihin kiiruhti, ja tuo rikas ritari Palle ajopoikaamme suuteli.

Oli itse neiti Gunilla
joka hepoa ohjasi,
ja se on totta min' kerron:
hän armaasti hymyili."

"Haa, odottakaa, sen häväistyksen saatte totisesti maksaa", kuiskasi Palle kiukustuneena. "Te laulatte kauniisti", sanoi hän ääneen, "osaatteko laulun loppuun asti! — Jos vielä laulatte yhden ainoankin värssyn", kuiskasi hän, "niin saatte sen kalliisti maksaa."

"Ole vaiti, Jumalan nimessä, rakkahin sisareni!" rukoili Margareta, ja
Ulrika vaikeni.

Herra Palle ratsasti nyt Åken rinnalla eikä ruvennut enää puheisiin vangittujen sisarusten kanssa. Hän oli ääneti ja suuttuneen näköinen. Suureksi harmikseen hän oli huomannut drotsin koettavan peittää hymyään, ja metsästäjät, jotka seurasivat heitä, nauroivat ja kuiskasivat tavalla, joka kyllin selvästi osoitti heidän tuntevan laulun Pallesta ja hänen onnistumattomasta rakkausseikkailustaan. Molemmat nuoret metsästäjät olivat hyvin kiintyneet drotsiin; he huomasivat selvästi miten vähän tervetullut herra Pallen seura oli hänelle, ja he alkoivat nyt, niinkuin ennenkin kuluttaa aikaansa hyräilemällä laulua urhoollisesta ritari Helmer Sinisestä. Yhdessä niistä monista väkivaltaisista otteluista, jotka olivat lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien aseman seurauksena, oli ritari Helmer Sininen kaatanut herra Pallen enon. Senvuoksi oli herra Palle kuuden veljensä avustamana kauan aikaa väkivaltaisesti ahdistanut Helmer Sinistä, kunnes tämä kunniallisessa hätäpuolustuksessa kaatoi kaikki kuusi veljestä ja pakoitti herra Pallen antamaan oman sisarensa hänelle puolisoksi, joka jo kauan ennen näitä riitaisuuksia oli ollut kihloissa urhean ritarin kanssa. Tämä tapahtuma, joka ei suinkaan ollut herra Pallelle kunniaksi, oli herättänyt yleistä huomiota, ja melkein jokainen nuori mies osasi ulkoa urhean ritari Helmerin kunniaksi sepitetyn kansanlaulun. Ei ainoastaan kuningas ja ritaristo olleet vapauttaneet ritari Helmeriä kaikesta, edesvastuusta, vaan sen lisäksi hän oli kuninkaan erikoinen suosikki. Herra Palle kuuli laulun loppusäkeen:

Hän loi taakseen metsästäjiin vihasta säihkyvän katseen; mutta metsästäjät eivät olleet sitä huomaavinaan, ja yksi heistä lauloi nyt ääneen:

"On paras ja vakavin neuvoni tää
Pois riennä, pois, älä tänne jää —
niin hyvin hän satulassa istuu."

"Teidän metsästäjänne, herra drotsi, tahtovat karkoittaa minut pois ilkeällä laulullaan", sanoi herra Palle kääntyen Äkeen. "Oletteko te tai tämä kaunis neitonen antanut heille siihen kehoituksen."

"Te ette taida erikoisesti laulua rakastaa, herra Palle!" vastasi Åke.
"Se on vahinko. Iloiset miehet tahtovat tehdä matkamme lyhemmäksi."

"Jos oikein kuulen", murisi Palle, "niin voi se laulu yhdelle ja toiselle lyhentää tien taivaan valtakuntaan ellei heti lakkaa."

"Niinkö arvelette?" vastasi Åke välinpitämättömästi. "Jos haluatte seurata meitä, niin saatte pitää hyvänänne iloisuutemme. Laulakaa kiireesti laulu loppuun, pojat!" huusi hän metsästäjille, "muuten herra Palle suuttuu." Ja nyt lauloivat metsästäjät iloisesti:

"Kuolema ja kirous!" huusi nyt herra Palle paljastaen miekkansa. "Jos kerran tahdotte laulaa taistelusta, niin saatte sen myös tuntea." Samassa hän oli kääntänyt hevosensa ja hyökännyt raivostuneena metsästäjien kimppuun, joille hän ei antanut aikaa puolustautumiseen ennenkuin hänen miekkansa oli tunkeutunut heidän takkiensa läpi, haavoittaen heitä lievästi. Mutta suuttuneina tästä äkkinäisestä hyökkäyksestä olivat metsästäjät vetäisseet esille pitkät metsästyspuukkonsa uhaten veristä kostoa. Heidän näin melutessaan huudahti neiti Ulrika hädissään ja vanhin sisar kalpeni. "Seis, miehet!" huusi Åke astuen Pallen ja kiukustuneiden metsästäjien väliin. "Ei kelpaa kaksi yhtä vastaan. Minä ratkaisen yksin tämän asian herra Pallen kanssa." Drotsi oli paljastanut miekkansa odottaen vastustajansa kääntyvän häneen päin; mutta nyt näytti siltä kuin herra Pallen hevonen olisi äkkiä pelästynyt ja pillastunut; se kiiti Esromiin vievää tietä katkeroituneen herransa kanssa, joka kiroillen heilutti miekkaansa päänsä yli. Tämän nähdessään metsästäjätkin unohtivat haavansa ja nauroivat ääneen. Myöskin Ulrika-neito nauroi, ja heti kun metsästäjien haavat olivat sidotut, jatkettiin matkaa, mutta toiseen suuntaan kuin minne oli aijottu. "Taisinpa kuulla väärin", sanoi drotsi Åke metsästäjille, "tuskin käski kuningas meidän viedä nämä naiset Kallundborgiin, vaan pikemmin Vordingborgiin. Siellä hän itse hallitsee eikä junkkari Kristoffer. Jos hän olisi toisin tarkoittanut, tapahtukoon tämä minun edesvastuullani." Kun hän nyt kääntyi sivutielle, ratsasti pitkä talonpoikaispukuinen metsästäjä pienellä talonpoikaishevosella ilman satulaa tienvieressä olevasta pensaikosta ja katosi äkkiä metsään. "Kagge!" Huudahti Ulrika iloisesti ja tarttui sisartaan käsivarteen. Vanhempi antoi hänelle varoittavan viittauksen, jolloin hän vaikeni, mutta katseli usein levottomana ympärilleen.

Drotsi Åke oli säpsähtäen kuullut tuon huudahduksen. Nimi Kagge oli hänelle liiankin tuttu marski Stigin päivistä saakka sekä kuninkaanmurhan ankarien tutkimusten jälkeen. Eräs tämänniminen aatelinen aseenkantaja oli ollut Eerik Silmänräpyttäjän murhaajien joukossa Finnerupin ladossa; hän oli muiden lainsuojattomien seurassa paennut Norjaan ja hänen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty astumasta tanskalaiselle alueelle. Jos hän siitä huolimatta kuului vangittujen neitojen seurueeseen, voi tämä heidän yhteytensä yhden vaarallisimman maankavaltajan kanssa mitä suurimmassa määrin vaikeuttaa heidän asiaansa. Tämä sattuma varoitti drotsia olemaan tarkemman heidän vartioimisessaan. Alakuloisena ja ääneti jatkoi hän matkaa.

NELJÄS LUKU

Sillaikaa ratsasti junkkari Kristoffer seurueineen Sjöborgiin. Muukalaisen prelaatin [prelaatti = korkea-arvoinen pappi] mukavuudeksi ratsastettiin hiljalleen. Se salaperäinen merkitseväisyys, millä kardinaali Isarnus paavillisena lähettiläänä oli osannut ympäröidä itsensä, ja se varovaisuus, millä hän vältti kaikki tungettelevat kysymykset, oli saattanut prinssin tuskalliseen jännitykseen, jota hän turhaan koetti peittää. Isarnus oli suuressa arvossa pidetty pappi, ja hän eli sillä komeudella, joka vastasi hänen korkeaa arvoaan kirkollisena ruhtinaana. Hänen ylellisesti puetut palvelijansa seurasivat kunnioittavan matkan päässä hänen jälestään samoinkuin hänen famuluksensa [famulus: apulainen] ja kirjurinsa; lähinnä häntä ratsasti Esromin apotti sekä kaksi muukalaista veljeskuntalaista. Näiden kahden maalaisensa ja apotin kanssa hän puhui vuoroon italian ja latinan kieltä. Puhuessaan prinssin tai markkreivin kanssa hän puhui lyhyesti melkein käsittämätöntä saksaa: ja hän näytti käyttävän hyväkseen tätä yhteisen keskustelukielen puutetta ryhtymättä ollenkaan keskusteluihin joihin hänen mielestään oli viisainta olla yhtymättä. Tärkeimpien asioiden käsittelyssä hän käytti famulustaan tulkkinaan. Kaikkialla missä tämä mahtava prelaatti esiintyi maassa, oli hän pelonalaisen kunnioituksen esineenä. Hänen punaisen kardinaalihattunsa outo näkeminen vaikutti kansaan kuin pyrstötähden ilmestyminen, ja sitä pidettiin yhtä paha-enteisenä kuin tuota pelottavaa taivaan tulimerkkiä. Jopa jotkut yksinkertaiset talonpojat luulivat häntä itse paaviksi, joka nyt oli tullut Tanskaan panemaan kuninkaan pois hallituksesta sekä julistamaan koko kansan pannaan; pelästyneet talonpojat ja varsinkin vanhat vaimot polvistuivatkin senvuoksi enemmän pelosta kuin hartaudesta hänet nähdessään. Hänen pitkänomaisilla, keltaisilla ja liikkumattomilla kasvoillaan ja uhkaavalla, kylmällä katseellaan oli, yhteydessä tuon ennakolta saadun käsityksen kanssa hänen melkein yliluonnollisesta, salaperäisestä voimastaan, melkein kivettävän Medusa-pään vaikutus. "Rakas, herra paavi, elkää saattako meitä onnettomuuteen!" valittivat usein hänen tiellään polvistuvat sairaat ja vaivaiset. Hän ei ymmärtänyt heitä, eikä hänen ohuvilta, yhteenpuristuneilta huuliltaan kuulunut sanaakaan; hän kohotti vain kylmän näköisenä käsivartensa, ja kolmella sormellaan, joissa komeat sormukset kimaltelivat, viittasi hän heidän paljastettujen päidensä yli siunauksen äänettömän merkin, jonka nämä pelkäsivät pian muuttuvan kiroukseksi. Sillä papiston oma pelko, sekä heidän innokkaat kehoituksensa kääntymykseen, olivat pian tehneet tunnetuiksi ne uhkaukset, jotka hän oli lausunut kuninkaalle viimeksi valtakunnasta poistuessaan.

Tämän hengellisen kansanpelottimen kanssa lähestyi junkkari Kristoffer nyt Sjöborgia. Koetettuaan turhaan voittaa salaperäisen arkkipiispan luottamuksen, oli junkkari vetäytynyt syrjään ja jättänyt paikkansa kardinaalin vieressä Esromin apotille ja molemmille vieraille hengellisille herroille, jotka keskustelivat hänen kanssaan latinaksi filosoofisista ja teoloogisista asioista. Reipas, iloinen markkreivi, ratsasti ritari Helmer Sinisen rinnalla puhellen innokkaasti taisteluretkistä ja turnajaisista. Junkkari antoi myöskin heidän ratsastaa ohitseen, jääden yksin jälkeen ruotsalaisen valtaneuvoksen, drotsi Brunken, kanssa, jolle hänellä näkyi olevan tärkeä sana sanottava ennenkuin he saapuivat Sjöborgiin.

"Nyt te arvattavasti siirrätte kotimatkanne, herra drotsi!" — sanoi prinssi tuttavallisesti. "Tämän salaperäisen vieraan käynti voi olla yhtä suuresta merkityksestä teidän kuninkaallenne ja Ruotsin valtaneuvostolle kuin meille."

"Ehkäpä se täällä saa aikaan suurempia muutoksia kuin herrat toivovatkaan" — vastasi drotsi Brunke epämääräisesti. "Mitä te muuten arvelette, jalosukuinen herra junkkari?"

"Tuo punareunainen pilvi on varmasti täynnä pyhiä salamansäteitä", jatkoi prinssi viitaten kardinaaliin, jonka punainen hattu vilkkui puiden lomitse kuutamossa. "Jos minun uhkarohkea veljeni nyt ei myönny, on onnettomuus ovella. Sellaiset seuraukset ovat kaikilla puolinaisilla toimintaohjeilla. Mahtava valtiovanki on ajoissa haudattava tai päästettävä vapaaksi. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne, herra drotsi?"

"Usein se voi olla viisainta, arvoisa herra!" vastasi Brunke. "Kuollut ei voi syyttää, ja ylevästi vapautettu ei sitä tahdo."

"Te tiedätte mitä pakolaista tarkoitan", jatkoi prinssi. "Nyt hänet ehkä vapautetaan, ja hän on silloin vaarallisempi kuin koskaan ennen — tai rajuilma Roomasta puhkeaa, josta hän on niin suurella äänellä kerskannut. Hän oli jo melkein haudattu; siitä minä olin pitänyt huolen, vaikka vähän siitä sain kiitosta osakseni; turhasta säälistä hänet taas nostettiin haudasta; säälien sairasta pappia he tyhmyydessään vapauttivat piispan kätyrin, niin että hän pääsi pakenemaan ja yllyttämään taivaan ja maan meidän onnettomuudeksemme. Minä kehoitin ajoissa sovintoon: mutta silloin kun ankaruus olisi ollut tarpeen oltiin heikkoja, ja nyt, kun sovinnollisuus olisi viisainta, ollaan ankaria ja jyrkkiä. Minun neuvojani ei milloinkaan otettu kuuleviin korviin; minä sain vain vihan ja kiittämättömyyden palkakseni. Luulenpa nyt kuitenkin ihmisten silmien aukeavan, samoin myöskin teidän nuoren kuninkaanne, jos hän tahtoo seurata viisainta neuvonantajaansa."

"Hyvin mahdollista, jalosukuinen prinssi!" vastasi Brunke viekkaasti hymyillen. "Minä en vielä kuitenkaan huomaa vaaraa, ja vaikka olisinkin niin onnellinen, että näkisin sen ja ymmärtäisin teidät — niinkauan kun Torkkeli Knuutinpoika on valtakunnanhoitaja ja niin suuressa suosiossa ja arvossa" — — hän vaikeni olkapäitään kohauttaen.

"Hän kohoaa vain suistuakseen", jatkoi prinssi. "Antakaa nyt vain hänen voittaa myöskin veljeni suosio! — Se ei kohota hänen luottamustaan teidän valtaneuvostossanne. Hän kaivaa jo itselleen hautansa ystävyyssuhteellaan teidän vaarallisien herttuoittenne kanssa sekä sillä korkealla lankoudella, josta huhuillaan."

"Voihan olla mahdollista, korkea herra", vastasi Brunke ilkeästi nauraen, "ettei hänen kehuttu viisautensa ole kovinkaan suuren arvoinen. Kyllä hätä neuvot keksii. Jos teidän kuninkaallinen veljenne ei vain olisi niin kärsimätön rakastaja, ja meidän kaunis prinsessamme olisi häneen vähemmän kiintynyt".

"Lastenpäähänpistoja!" keskeytti hänet prinssi. "Tässä täytyy ainoastaan valtioviisauden vallita, eikä lapsellisten hassutusten. Teidän nuori kuninkaanne ei liioin kiirehdi naimistaan, ja siinä hän tekee viisaasti. Meidän kesken puhuen, Brunke!" kuiskasi hän tuttavallisesti ja melkein pysähdyttäen hevosensa. "Minun sisareni ei ole sovelias puoliso teidän kuninkaallenne, ja hänen tunteellinen sisarensa vieläkin vähemmän minun veljelleni. Tämä kaksinkertainen yhdysside tulee vahingolliseksi molemmille valtakunnille. Te joudutte helposti osallisiksi meidän onnettomasta suhteestamme paavilliseen hoviin, ja jos vihamielisyys teidän kuninkaanne ja hänen veljiensä välillä puhkeaa ilmiriitaan, niin ei ole epäilystäkään kenen puolelle prinsessa Ingeborg, kuningattarena, kehoittaa minun rakastetun veljeni asestamaan Tanskaa: tiedättehän itse paremmin kuin minä, että hän rakastaa paljon enemmän sotaista herttua Eerikkiä kuin kruunattua veljeään."

"Totisesti, minä ihailen teidän valtioviisauttanne, korkea-arvoisa herra!" vastasi Brunke imarrellen, vaikka hänen viekas katseensa näytti oivaltaneen prinssin salaisimmat ajatukset. "Te olette yhtä viekas kuin ylevä: te asetatte Tanskan ja Ruotsin onnen tärkeämmiksi kuin teidän oman sisarenne ja veljenne yksityiset sydänasiat. Siitä minä tunnen teidän ylevän ruhtinaallisen henkenne, joka asettuu pikkumaisten perhesuhteiden yläpuolelle. Mutta totta puhuen, minä en käsitä miten tämä kaksinkertainen liitto voitaisiin estää tai peruuttaa ilman rauhanrikkomusta. — Niinkauan kuin teidän kuninkaallisella veljellänne on täällä valta ja hän vain seuraa omaa tahtoaan" — —

"Odottakaa, Brunke!" kuiskasi prinssi. "Se vieras, jonka me tuomme tänä iltana hänen luokseen, muuttaa pian asioiden tilan tässä maassa. Minua itseänikin värisyttävät nämä tulevat tapahtumat; mutta entiselleen ei myöskään voida jäädä. Teidän nuori kuninkaanne tarvitsee myöskin viisaan neuvonantajan, joka hänen nimessään voi hallita maata ja kansaa. Siihen ei kukaan sovi teitä paremmin. Toimikaa, urhokas Brunke, jos joudutte vaaraan, niin voitte luottaa minuun." —

"Piiloittakaamme nämä asiat salakammioon, arvoisa herra!" kuiskasi Brunke ja katseli varovaisesti ympärilleen. "Sanotaan, että metsällä ja maallakin on korvat. Ehkä olisi viisainta, jos minä tästälähtien esiintyisin muka ollen armollisen herrani epäsuosiossa" —

"Oikein, Brunke! Vastustakaa minua huomenna päivällispöydässä kuninkaan kuullen, minä sanon teille sanan, josta te teeskentelette suuttuvanne."

"Jokaisen julkisesti minulle lausumanne epäsuosiollisen sanan, ylhäinen herrani, pidän minä salaisen suosionne osoitteena. Sen ainakin voin luvata teille", lisäsi hän nopeasti kuiskaavalla äänellä, pidellen kättä suun edessä "että kumpaakin naima-asiaa viivytellään niin kauan kuin suinkin. Mitä minuun itseeni tulee luotan minä teidän ruhtinaalliseen sanaanne."

"Tuossa on käteni, ovela Brunke", vastasi prinssi ojentaen hänelle kätensä. "Mutta nyt saamme kiirehtiä. Kardinaali on jo järven rannalla." Molemmat kannustivat ratsujaan ja saavuttivat pian muun seurueen järvenrannalla, jonne oli rakennettu lauttaussilta silloisen vilkkaan liikenteen vuoksi. Heidän siinä seisoessaan tuli ritari Palle ratsastaen täyttä nelistä ja kertoi aivan hengästyneenä prinssille drotsin ja hänen molempien metsästäjiensä hyökänneen hänen kimppuunsa yhtaikaa.

"Hyvä, sepä oivallista", vastasi prinssi tyytyväisenä. "Tämän epäritarillisen tekonsa saa drotsi vielä kalliisti maksaa. Voitte kai valallanne todistaa mitä sanotte. Palle? Muuten ei sitä kukaan usko".

"Valallako?" toisti Palle hehkuvin poskin koettaen peittää hämilläoloaan. "Joka ei tahdo uskoa minua, olkoon pahus vie, uskomatta. Minä olen luvannut olla vannomatta ja kiroamatta."

"Mene sitten helvettiin puheinesi!" murisi prinssi suuttuneena ja kääntyi häneen selin.

Palattuaan Sjöborgin linnaan oli kuningas Eerik sulkeutunut salakammioonsa, vaipuen siellä vakaviin mietteisiin sen hengenvaaran johdosta, mistä hän äsken oli pelastunut, ja hänestä tuntui kuin pyhän Cecilian yö olisi määrätty hänelle ja koko hänen suvulleen onnettomuutta ja vaaraa tuottavaksi. Hän näki nyt jo toisen kerran pahantekijöitä Sjöborgin seudulla; hän oli senvuoksi käskenyt marski Olavinpojan tarkasti tutkimaan Esromia ympäröivän metsäseudun. Mutta luottamuksensa kansan rakkauteen oli kuitenkin pian karkoittanut nuoren kuninkaan mielestä synkät ajatukset. Hän oli antanut kutsua ruotsalaisen marski Torkkeli Knuutinpojan salakammioonsa, ja hän puheli nyt rauhallisesti ja avomielisesti tämän uljaan herran kanssa siitä Tanskan ja Ruotsin välisestä onnellisesta liitosta, joka nykyään täytti kuninkaan sielun kokonaan ja mihin hänen sydämensä niin innokkaasti otti osaa.

Torkkeli Knuutinpoika oli komea mies, hiukan yli neljänkymmenen. Hänen tummanruskea tukkansa oli ennenaikoja harmaantunut, ja hän näytti miehekkäällä sielunvoimalla saavuttaneen sen itsensähillitsemisen, minkä hän sekä tunsi että osasi arvossa pitää. Hän oli tuntuvalla vaikutusvallallaan valtiomiehenä ja valtionhoitajana saavuttanut yleisen kunnioituksen sekä isänmaassaan että muukalaisissa hoveissa. Vallan ja arvon kunnianhimoinen tavoittelu kuvastui hänen tulisesta katseestaan. Hänen kasvojensa jalo, voimakas ilme ilmaisi lujaa itseluottamusta ja kaikkien niiden pikkumaisten keinojen ylenkatsomista, joilla vähemmin lahjakkaat valtiomiehet usein koettavat peittää todellisen valtioviisauden puutettaan. Istuessaan siinä vastapäätä nuorta kuningasta, yllään sininen ritaripuku, kaulassa komea kunniaketju, ja puhellessaan vapaasti ja osanottavasti hänen kanssaan, olisi voinut luulla hänen olevan kuningas Eerikin isällisen ystävän tai sukulaisen, ellei hän, kaikkea sitä kunnioitusta vaariinottaen, mihin nuorukaisen ylhäinen asema hänet velvoitti, ilman minkäänlaista mielistelyä olisi osannut vastaanottaa kuninkaan hänelle suoman luottamuksen, ilmaisten sen ohella harrasta ihailua, joka ei suinkaan vähentänyt hänen arvoaan muukalaisen kuninkaan lähettiläänä.

Vaikka Torkkeli Knuutinpoika Ruotsin valtionhoitajana kuningas Birgerin ja valtakunnanneuvoston puolesta oli valtuutettu myöntymään Tanskan kuninkaan toiveeseen hänen häittensä määräämiseksi seuraavaksi kevääksi, oli se kuitenkin sillä tärkeällä ehdolla, että paavillinen dispensi siksi ajaksi saavutettaisiin. Mutta se kiihkeys millä kuningas aina väisti luotaan kaikki esteet, oli pakoittanut tähän asti valtakunnanhoitajan esittämään nämä ehdot niin lempein sanoin kuin mahdollista. Nyt hän taas mainitsi ne, ottaen samalla puheeksi vangitun arkkipiispan asian.

Veri kohosi nuoren kuninkaan poskille ja hän vaikeni äkkiä. Hän näytti taistelevan kovaa sisäistä taistelua. Hän katseli pari kertaa taakseen, ikäänkuin jotakin kaivaten; viimeinkin kiintyi hänen katseensa huomattavalla mielihyvällä ja tyytyväisyydellä Torkkeli Knuutinpojan viisaisiin rehellisiin kasvoihin. "Minä kiitän tulevaa veljeäni ja lankoani onnelliseksi", sanoi hän, "kun hänellä on teidänlaisenne mies ystävänä ja neuvonantajana. Mitä vanha valtaneuvos Jon ja minun rakas drotsi Hesselini olivat minulle lapsuudestani asti, olette te nyt hänelle. Selkkaukset paavillisen hovin kanssa ovat pitkäksi aikaa riistäneet minulta paraimmat ja kokeneimmat neuvonantajani. Minun rakkaalla drotsi Åkellani ei ole enempää kokemusta kuin minulla itsellänikään. — Minä luotan teihin, uljas marski Knuutinpoika. Jos minä olisin teidän herranne ja kuninkaanne, mitä te silloin neuvoisitte minun tekemään tässä tärkeässä asiassa?"

"Tavata vanki ja kuulla hänen puolustuksensa — ilman kiihkoa, kaikkein armollisin herra!" vastasi ruotsalainen valtiomies —. "Minun tietääkseni hän ei ole ainoastaan tehnyt vääryyttä, vaan myöskin kärsinyt vääryyttä; sillä pitkällinen ja kova vankeus on kärsimys, ja rangaistus, joka vasta laillisesti langetetun tuomion jälkeen on oikeudenmukainen."

"Teinkö siis väärin antaessani vangita valtiorikoksentekijän, joka oli osallinen isäni murhaan — kamalaan kuninkaanmurhaan?" sanoi Eerik kiivaasti ja nousi. "Olisiko minun pitänyt antaa hänen vapaasti paeta ja kiihoittaa kansaa vastaani senvuoksi, ettei hän ollut paavin tai vertaistensa tuomitsema? Voinko antaa kanoonisen lain määrätä, kun se tahtoo vapauttaa kapinoitsijan ja kuninkaanmurhaajan?"

"Herra kuningas, lienee ollut välttämätöntä, että te ehkäisitte hänen pakonsa ja valtiorikolliset aikeensa", vastasi Torkkeli Knuutinpoika, joka oli noussut yhtaikaa kuninkaan kanssa, "jos teillä ei silloin ollut aikaa hankkia siihen paavillista suostumusta. Mutta anteeksi, teidän armonne, jokaisen tarpeettoman ankaruuden tätä vielä tuomitsematonta valtiovankia vastaan olisin minä, teidän neuvonantajananne, vapaasti ja avonaisesti leimannut yhtä vaaralliseksi kuin kohtuuttomaksi."

"Minun tieteni hän ei ole saanut kovaa kohtelua osakseen", vastasi kuningas. "Sitä tapaa millä meneteltiin häntä vangittaessa minä suuresti paheksuin, ja sitä, mitä tapahtui täällä minun alaikäisyyteni aikoina, minä en hyväksynyt. Urhokkaan drotsi Thorstensonin panin senvuoksi viralta — minä kadotin hänessä uskollisen, vaikka ehkä liian ankaran ja innokkaan ystävän; mutta omalle veljelleni olen antanut ankarat nuhteet. Ilkeämielisen valtiorikoksellisen tähden on häiritsevää erimielisyyttä tullut minun ja veljeni välille, joka syvästi surettaa minua ja voi koitua vaaralliseksi maalle ja valtakunnalle. Voiko kohtuudella vaatia minulta enempää?"

"Jalo herra ja kuningas!" alkoi Torkkeli Knuutinpoika lämmöllä puhua. "Te suotte minulle luottamuksen, jota minä suuresti pidän arvossa, tuntien ansaitsemattomaksi sen kautta saamani kunnianosoitteen. Minä voin, Jumalalle kiitos, vapaasti ja avomielisesti siihen vastata: minä toivon, että teidän ja minun kuninkaani välinen kaksinkertainen sukulaisside on solmiva teidän kesken pysyvän liiton; mutta minä en tahdo väärinkäyttää teidän luottamustanne. Elkää uskoko minulle mitään sellaista, jalo herra, jota toivoisitte etten minä tietäisi, jos minun joskus, siitä Jumala varjelkoon meitä, uskollisuudesta omaa kuningastani ja isänmaatani vastaan, täytyisi tulia teidän ja Tanskanmaan viholliseksi! Siinäkin asemassa ollen minun täytyisi kunnioittaa ja ihailla teidän ylevää luonnettanne, ja minä tiedän, että te ette käsitä minua väärin."

"En, herra Torkkeli Knuutinpoika!" vastasi kuningas ojentaen hänelle kätensä "Joskin teidän tänään tai huomenna, uskollisena ruotsalaisena valtiomiehenä, täytyisi olla minun viholliseni, niin minä en kuitenkaan käsittäisi väärin teidän sydäntänne ja ritarillista mieltänne. Teidän kunnioituksenne on minulle suuriarvoinen. Vastatkaa minulle vapaasti! Uskotteko te minun tässä asiassa toimineeni väärin?"

"Kyllä, herra kuningas!" vastasi marski Knuutinpoika. "Antakaa siis minun vastaukseni olla kysymyksenä, mihin te paraiten voitte itse vastata! Jos valtaneuvos Jon ja drotsi Hessel olisivat olleet teidän luonanne tänä aikana, uskotteko te, että te silloinkin olisitte siirtänyt niin kauvaksi sen sovinnon tarjouksen, jonka minä kuitenkin arvelen olleen päätarkoituksena teidän harvinaisen pitkään oleskeluunne täällä?"

"Ei minun, vaan vangitun rikoksellisen tulee ottaa ensimäinen askel sovintoon", vastasi kuningas. "Mutta nyt olen minä ikävystynyt tähän pitkään odotukseen. Tässä, minulla on valmis sovintoehdoitus, jonka olen antanut drotsin laatia. Huomenna tahdon tavata vangin" —

"Miksei vielä tänä iltana, jalo kuningas!" sanoi marski Knuutinpoika. "Jos te olette valmis sovintoon, niin silloin te sallitte minun onnellisena hetkenä olla neuvonantajanne. Teidän oman hartaimman toiveenne täyttyminen on ehkä lähemmässä yhteydessä tähän yritykseen kuin itse uskotte" —

"Hyvä on! Tahdon nähdä hänet vielä tänä iltana — vielä tällä hetkellä", sanoi kuningas ja vetosi kellonnauhasta. Kamaripalvelija astui sisään. "Sano linnanvoudille, että vangittu arkkipiispa tuodaan tänne!" Kamaripalvelija kumarsi ja poistui. Kuningas heittäytyi tuoliinsa vaipuen syviin ajatuksiin. Torkkeli Knuutinpoika aikoi poistua.

"Ei, jääkää! Minä pyydän teitä!" sanoi kuningas ja vaikeni taas hetkeksi, "tänä yönä isäni murhattiin", — alkoi hän puhua liikutuksesta väräjävin äänin. "Se mies, jota nyt odotan, oli murhaajien ensimäinen neuvonantaja. Teidän tulee olla todistamassa, etten minä ole kostonhaluinen enkä vääryyttä rakastava; mutta teidän tulee myöskin nähdä, etten minä oman korkeimman onneni tähden silmänräpäykseksikään voi alentaa itseäni ja unohtaa mihin minua se kruunu velvoittaa, jota kannan. Lukekaa! Vain näillä ehdoilla hän vapautetaan." Näin sanoen hän ojensi valtionhoitajalle pöydällä olevan kirjoitetun pergamenttilehden. Torkkeli Knuutinpoika luki sen hiljaa, ja kuningas tarkasti hänen kasvonilmeitään hänen lukiessaan. "No, mitä sanotte?" kysyi hän kiivaasti. "Eikö minun vaatimukseni ole kohtuullinen ja oikeutettu, — valtakunnan ja kruunun turvallisuutta — sovintoa kirkon kanssa — kuuliaisuutta maanlaeille niin kauan kuin hän on minun alamaiseni, — omassa asiassani minä en tahdo tuomita — majesteettirikoksentekijänä tuomitkoot hänet paavi."

"Minun täytyy tunnustaa, herra kuningas, teidän vaatimustenne olleen lempeämmät kuin olin odottanut. Jos teidän syytöksenne häntä vastaan ovat täydellisesti oikeutetut, niin tahtoisin sanoa tätä sovintoa ylevämieliseksi — ja kuitenkin — mahtava herra — kuitenkin minä epäilen hänen allekirjoittavan sitä: Luopuminen Hammerhuusista" —

"Siitä linnasta hänen täytyy luopua", keskeytti hänet kuningas. "Maankavaltajalla ei ole oikeutta omistaa linnaa maassa. Vaikka hän istuisi pyhän Pietarin istuimella — niin hän on minun alamaiseni."

"Se on kohtuullista, herra kuningas! Siihen uhraukseen vapautensa edestä tulee hänen suostua; mutta seitsemäs pykälä, anteeksi Teidän armonne, se näkyy sotivan hänen kirkolle ja pyhälle isälle antamaansa kuuliaisuuskäskyä vastaan: niin kauan kuin häntä paavillisella käskykirjeellä ei ole eroitettu virastaan, ei kukaan voi estää häntä käyttämästä kirkon oikeutta ketä kohtaan hän tahtoo, eikä hänen siihen tarvitse pyytää kuninkaan tai minkään maallisen vallan suostumusta."

"Siihen hänet pakoitetaan", huudahti kuningas Eerik kiivaasti, "niinkauan kun minä olen kuningas ei kellään pahantekijällä ole oikeutta uhata minua eikä minun alamaisiani väärillä pannanjulistuksilla ja helvetin tuskilla. Kaikkivaltias Jumala on asettanut minut tänne suojelemaan kansaani ja sen vapautta; ja sitä oikeutta eivät kaikki maailman piispat riistä minulta. Teoistani minä vastaan kaikkivaltiaalle Jumalalle sekä kansalleni ja jokaiselle kunnialliselle ritarille." Näin sanoen hän vetäsi taas kiivaasti kellonnuorasta.

"Sytyttäkää kaikki kynttilät ritarisalissa!" käski kuningas. "Antakaa alimarskin koota koko hovi ja kaikki linnassa olevat ritarit! Asettakaa minun valtaistuin-tuolini ritarisalin päähän!" Kuninkaan viittauksesta kamaripalvelija poistui nopeasti.

"Te hätäilette, suurvaltaisin herra", sanoi Torkkeli Knuutinpoika. "Elkää antako yhtymisenne tämän vaarallisen papin kanssa tapahtua julkisesti, hän voi väärinkäyttää sen teidän vahingoksenne ja onnettomuudeksenne!"

"Minun asiani ei kammo valoa", vastasi kuningas. "Minun sanottavani katkerimmalle veriviholliselleni uskallan minä lausua uskollisen kansani ja koko Tanskan ritariston kuullen. Petturin lupaukset vaativat todistajien läsnäoloa."

"Mutta varovaisuus ja — suokaa anteeksi suoruuteni, armollisin herra! — valtioviisaus vaativat niin harvoja todistajia kuin mahdollista", vastusti Torkkeli Knuutinpoika levottoman osanottavasti. Hän aikoi sanoa enemmän; mutta nyt aukeni ovi, ja kookkaan vangitun arkkipiispa Grandin näkeminen sai hänet vaikenemaan.

Linnanvoudin ja kolmen tornivartijan sekä kahden asestetun sotamiehen saattamana, astui ylpeä prelaatti kuninkaan salakammion kynnyksen yli, tuijottaen hurjasti eteensä, ja kiinnittämättä katsettaan mihinkään erityiseen esineeseen. Hänellä oli yllään valkoinen sistersiennikaapu, ilman minkäänlaisia piispallisia arvomerkkiä; hänen ylpeät kasvonsa olivat kalpeat ja laihtuneet; hänen partansa oli leikattu; hän oli avopäin, ja tonsuuria ympäröi kiehkura harvaa harmaata tukkaa. Hän liikkui hitaasti, ja jokainen askel näytti tuottavan hänelle tuskaa; mutta hän näytti koettavan tukahuttaa ruumiilliset tuskansa, ettei ulkomuotonsa herättäisi sääliä.

Hänet nähdessään kuningas astui ehdottomasti askeleen taapäin, ja surumielisen osanoton tunne ilmeni hänen katseestaan, mutta samassa kohosi uljaille kuningaskasvoille vihan puna muistaessaan isänsä murhan ja tämän miehen osallisuuden maan ja kansan onnettomuuteen.

"Te voitte mennä!" sanoi hän linnanvoudille ja vartijoille. He tottelivat, ja ritarisalin avatusta ovesta, joka heti suljettiin, näki kuningas lukuisan joukon ritareita ja hoviväkeä, jotka jännityksellä ja uteliaina tuijottivat salakammion ovelle, mistä he olivat nähneet vangitun arkkipiispan vietävän sisään.

Ylpeä vanki oli jäänyt seisomaan kahden askeleen päähän ovelta, eikä ollut vielä suonut kuninkaalle ainoatakaan katsetta eikä tervehtinyt häntä. Hän seisoi liikkumattomana kuin rautapatsas, ja kylmä, harhaileva katse näytti nyt vasta saavan eloa, kun se äkkiä oudosti leimahtaen kiintyi hopeakrusifiksiin [krusifiksi = ristiinnaulitun Jeesuksen kuva], joka oli hyllyllä kuninkaan rukousjakkaran yläpuolella, hänen kypäränsä vieressä.

"Te seisotte teidän herranne ja kuninkaanne edessä, arkkipiispa Grand!" alkoi nyt kuningas Eerik puhua, mutta vaikeni taas voittaakseen vangin raa'an röyhkeyden herättämän suuttumuksen.

"Niin, aivan oikein! Minä seison taivaallisen Herrani ja kuninkaani edessä", vastasi arkkipiispa pannen kätensä ristiin, ja kääntämättä katsettaan krusifiksista. "Hän on langettava tuomionsa minun ja tämän maailman itsevaltiaiden välillä."

"Te seisotte myöskin teidän maallisen herranne ja kuninkaanne edessä" — jatkoi Eerik, "te seisotte tämän maan ja valtakunnan laillisen hallitsijan edessä. Te saatte viimeisenä tuomiopäivänä vastata siitä, mitä olette rikkonut minua ja Tanskanmaan kruunua vastaan — mutta ensiksi täällä — niin totta kuin oikeutta, on olemassa maan päällä — ensiksi täällä! Minä olen lähettänyt valituksen teidän rikoksestanne pyhän Pietarin tuomioistuimelle; pyhä isä on kehoittanut minua päästämään teidät vapaaksi, että hän saisi kuulla teidän puolustuksenne tai tunnustuksenne —"

"Miksi te sitten ette ole totellut, kuningas Eerik!" keskeytti vanki hänet, ja käänsi nyt vasta ylpeän katseensa kuninkaaseen. "Vai viivyttelettekö te siksi kunnes pyhä pannansäde sulattaa kruunun päästänne?"

"Yksin kaikkivaltias Jumala määrää miten kauan minä kannan kruunuani", vastasi kuningas, "ilman hänen kaikkivoipaa tahtoaan ei mikään voima maailmassa voi minua vahingoittaa." Hän vaikeni hetkeksi. "Kun me päästämme vapauteen vaarallisen rikoksellisen", jatkoi hän rauhallisemmin, "täytyy hänen antaa meille takuu ja vakuus puolestaan. Alhaisimmallakin rikoksellisella on oikeus puolustaa itseään, mutta, ei tehdä uusia rikoksia tuomarinsa luo mennessään. Jos hänelle vielä on omatunto ja kunnia pyhä, ja me tahdomme uskoa häneen, niin hän voi vannoa. Jos hän ei sitä tahdo, niin silloin voidaan häntä kuulustella vankilassa, ja hän saa puolustautua kahleissaan."

"Mitä takuuksia ja lupauksia vaatii kuningas Eerik Eerikinpoika sen vangin vapauttamiseksi, jonka hän laittomasti ja tuomiotta, vastoin Jumalan lakia ja kanoonista oikeutta, antoi vangita ja rääkätä?" kysyi arkkipiispa katkerasti.

"Siitä millä oikeudella teidät vangittiin, vastaan minä meidän suurelle Tuomarillemme tuolla ylhäällä", vastasi kuningas kohottaen kätensä. "Nyt on vain kysymys siitä millä oikeudella ja millä ehdoilla teidät voidaan vapauttaa, senvuoksi minä annoin kutsua teidät. Tietäkää siis, arkkipiispa Grand! Vaikka te varmasti olitte osallinen minun isäni murhaan — ja vaikka minä kammoon teitä katkerimpana verivihollisenani ja suurimpana maankavaltajana Tanskassa, niin minä en kuitenkaan pelkää irroittaa teidän rikoksellisia käsiänne silloin kun kohtuus sen vaatii. Mutta täällä te ette saa kohottaa kättänne tai ääntänne majesteettia eikä kruunua vastaan. Ennenkuin te jätätte nämä muurit, täytyy teidän autuutenne valalla Jumalan ja Tanskan ritariston edessä luvata mitä minä, kruunun ja kansan suojelijana, olen vaativa. Kun te olette lukenut vapauttamisenne ehdot ja suostutte vannomaan valan minun valtaistuimeni edessä kaikkien minun miesteni kuullen, niin voi teidän vankeutenne vielä tänä hetkenä lakata." Kuninkaan viittauksesta ojensi Torkkeli Knuutinpoika arkkipiispalle pergamenttilehden, ja asetti kynttilät häntä lähemmäksi.

Vastaanottaessaan lehden, vapisivat ylpeän vangin kädet, ja lukeminen oli hänelle huomattava rasitus; kuitenkin näytti siltä kuin hänen voimansa ja uhkansa olisi kasvanut mitä pitemmälle hän luki, mutta luettuaan loppuun hymyili hän ivallisesti ja rutisti pergamentin kädessään. "Jättäisinkö kostamatta häväistykseni", huusi hän, "sitoisinko itse kieleni, ettei se saisi julistaa teille iankaikkista kuolemaa ja kirousta — luopuisinko viimeisestä maallisesta puolustusaseestani — alistaisinko pyhän kirkon oikeuden maallisen itsevaltiaan mielisuosion alaiseksi! Ei, kuningas Eerik Eerikinpoika! Minä olen vielä voideltu ja vihitty arkkipiispa, jolla on oikeus siunata tai kirota se kruunu, jota kannat. Näissä kahleissanikin minä voin yhdellä sanalla pudistaa kruunun sinun päästäsi. Minun ruumiini on sinun vallassasi, tyranni, mutta elävän Jumalan nimessä, ei kuitenkaan minun vapaa kuolematon henkeni. Ennenkuin minä suostun yhteenkään näistä kohdista, saat sinä pyöveliesi kanssa riistää joka jäsenen minun ruumiistani irti, niinkuin minä tällä helvetinsopimuksella rikkirevin kaiken yhteyden sinun ja tämän maailman itsevaltiaiden kanssa." Näin sanottuaan hän repi rikki asiakirjan kuninkaan nähden, ja heitti palaset lattialle polkien niitä niin että kahleet kalisivat.

"Mielipuoli!" huusi kuningas katkeroituneena. "Jää sitten vankilaasi ja uhmaile minua siellä kuolinpäivääsi saakka! Minä en vapauta sinua sieltä ennenkuin sinä olet valallasi vahvistanut jokaisen sanan jonka nyt jalkoihisi poleksit, vaikka senvuoksi joutuisinkin satakertaa paavin pannaan." Tämän sanottuaan kuningas vetäsi kiivaasti kellonnauhasta. Ritarisalin ovi avattiin, ja alimarski ilmestyi ovelle. "Vahdit!" käski kuningas. "Vanki viedään takaisin vankilaan."

Salakammiosta kuuluva kovaääninen puhuminen oli herättänyt levottomuutta kuninkaan ritareissa ja hovimiehissä, jotka tiesivät hänen olevan melkein yksin peloittavan valtiovangin kanssa. Kun ovet nyt avattiin, kiirehtivät kaikki sinne kuin peläten onnettomuuden tapahtuneen.

"Takaisin!" käski kuningas, ja kaikki tottelivat. Mutta ritarisalin ovi jäi puoleksi auki, ja ennenkuin vahdit saapuivat vankia hakemaan oli arkkipiispa Grand tehnyt uskaliaan päätöksen. Hän sieppasi äkkiä krusifiksin, johon hän niin kauan oli tuijottanut, ja tämä pyhä merkki kädessään, jota kaikkien täytyi kumartaa, hän astui pitkin, voimakkain askelin keskelle ritarisalia; siellä hän pysähtyi ja kääntyi äkkiä kuninkaaseen päin, joka seisoi hämmästyneenä tätä näkyä katsellen kynnyksellä ja näytti juuri aikovan käskeä vankia kiinniottamaan.

"Anathema!" [anathema = kirous] huusi arkkipiispa hirvittävällä äänellä ja kohotti kahlehdituilla käsillään krusifiksin. "Tanskan kuningas Eerik Eerikinpoika! Minä lausun kirouksensanan sinun ylitsesi. Minä julistan sinulle ja jokaiselle täällä läsnäolevalle kristitylle, että sinä olet laskettu kirkon suureen pannaan" —

"Mitä? Häpeämätön! Ottakaa hänet kiinni — kapula suuhun!" huusi kuningas astuen kynnyksen yli.

"Anathema!" huusi arkkipiispa vieläkin kovemmin. "Joka koskee minuun, hän on kirottu. Sinä olet poistettu uskovaisten yhteydestä. Kuningas Eerik, sinun valtasi ei ulotu enää ainoaankaan kristittyyn. Pyhän virkani voimalla, ja pyhän Paavalin apostolisella vallalla, jätän minä sinut, Jumalan ja kirkon vihollisena, perkeleelle ja lihan turmelukselle." Sen sanottuaan hän viittasi krusifiksilla kolmisäteisen salamanmerkin ilmaan ja loi ympärilleen leimuavan katseen.

Kaikki seisoivat kuin kivettyneinä pelästyksestä. Kuningas aikoi taas puhua, mutta hän oli valahtanut kuolonkalpeaksi, ja suuttumus näytti tukahuttaneen hänen äänensä. Ennenkuin hän tointui puhumaan, alkoi arkkipiispa taas huutaa kovalla äänellä, kääntyen ritarien ja hoviseurueen puoleen. "Paetkaa kristityt! Jättäkää tämä ruttotautinen! Elkää saastuttako sielujanne kanssakäymisellä tämän kirotun kanssa! Kirottu on se käsi, joka antaa hänelle ravintoa — kirottu se palvelija joka kantaa hänellä vettä tai hänelle tulta laittaa — kirottu se kieli, joka häntä sanoilla lohduttaa, niinkauan kuin hänen sielunsa on saatanan hallussa. Sen, joka vielä kymmenen päivän kuluttaa palvelee tai tottelee tätä kirkon vihollista, luovutan minä hänen kanssaan saatanalle ja lihan turmelukselle, että henki autuaaksi tulisi Herramme Jeesuksen tulemisen päivänä. Amen!" Tämän sanottuaan hän kumarsi, suuteli krusifiksia ja ojensi sen linnankappalaiselle, joka vapisevana seisoi häntä lähinnä kuninkaan miehistä, ja nyt polvistuneena tuskaisen näköisenä painoi tätä kamalasti väärinkäytettyä siunauksen merkkiä sydämelleen. "Ja nyt, pannaanjulistettu kuningas!" lisäsi arkkipiispa, riemuitsevilla kasvoillaan ylpeä marttyyrinilme, repäisten samalla vaipan laihalta rinnaltaan. "Anna nyt, jos uskallat, pyöveliesi rikkirepiä sen kirkon voidellun, joka julisti sinulle Herran tuomion. Minun ruumiini on kyllä sinun vallassasi; mutta Jumalan on henki, ja hänen on valta ja voima nyt ja iankaikkisesti."

Salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Hämmästyneiden ritarien kasvoilla ilmeni mitä suurin pelko, ja heidän katseensa oli tuskallisen osanottavasti kiintynyt heidän pannaanjulistettuun kuninkaaseensa. Näytti hetkeksi siltä, kuin pannansäde todellisen salaman voimalla olisi sattunut nuoreen kuninkaaseen ja lamauttanut hänen voimansa; hän oli horjahtanut taapäin, ja piteli kiinni ovenpielestä; mutta nyt hän kokosi kaiken voimansa ja astui varmoin askelin ritariensa joukkoon. "Kuninkaanmurhaaja seisoo keskellämme ja tahtoo jättää meidät perkeleelle, jonka oma hän itse on", huudahti hän mitä kiivaimman vihan vallassa. "Se, joka itse on tuomittu, uskaltaa julistaa Jumalan tuomioita ihmisille. Tänä onnettomana pyhän Cecilian yönä huutaa minun isäni veri maasta, syyttäen tätä pahantekijää Jumalan valtaistuimen edessä. Jo aikoja sitten olisi pyöveli saanut katkaista hänen kaulansa, ja nyt hän tahtoo täällä tuomita ja kirota meidät; hän tahtoisi murhata minun kuninkaallisen sieluni, jos se olisi hänen vallassaan; mutta ei, jokainen sana, jonka hän on sanonut, on kuollut ja voimaton; hänen kirouksensa sinkoaa takaisin hänen syylliseen päähänsä. Pyhä isä tuomitkoon asiamme; vain sen pannan, jonka kristikunnan isä vahvistaa, tunnustaa Tanskan kuningas päteväksi. Pois petturi!"

Ritarit ja hovimiehet näyttivät nyt vasta nämä kuninkaan sanat kuultuaan uskaltavan hengittää; he katselivat häneen luottamuksella ja rakkaudella, mutta näyttivät vielä kuitenkin epäröivän, eikä kukaan näyttänyt uskaltavan ryhtyä peloittavaan vankiin, joka seisoi ylpeänä heidän keskellään, ja näytti kopeilevan siitä henkisestä vallasta, jolla hän vielä kahlehdittunakin voi hallita.

"Pois pahantekijä!" toisti kuningas. "Hän ei näe päivänvaloa ennenkuin hän on peruuttanut tämän tehottoman pannan. Vahti! Henkivartijat! Miksi viivyttelette? Ovatko tämän petturin sanat lamauttaneet teidät? Ettekö uskalla totella kuningastanne?"

Vahdit ja henkivartijat ympäröivät nyt arkkipiispan kuitenkin huomattavan levottomina. Peloittava vanki jäi liikkumattomana seisomaan, katse suunnattuna kattoon, eikä kukaan uskaltanut vielä käydä häneen käsiksi. Mutta silloin alkoi kuningas taas puhua. "Vielä minä kannan kruunua ja valtikkaa", huudahti hän, "ja minä tahdon suojella itseäni ja uskollisia alamaisiani tältä hirviöltä. Minä olen vannonut isäni verisen pään ääressä suojella kruunun ja majesteetin loukkaamattomuutta, tulkoon hyökkäykset hengelliseltä tai maalliselta taholta, ja — kaikkien pyhimysten nimessä — minä aijon sen valani pitää. Jos Tanskan uskollinen kansa ja sen jalo ritaristo ei tahdo pelkäämättä auttaa minua taistelussani totuuden ja oikeuden puolesta, niin on tanskalainen uskollisuus tästälähin joutuva pilkan esineeksi ja tanskalainen rohkeus ivan alaiseksi. Tekö olisitte uskollisia, urhokkaita Tanskan miehiä, jotka annatte mielipuolen majesteettirikoksentekijän solvata kuningastanne?"

Nyt näytti viimeinenkin pelko ja epäilys kadonneen hänen ritareistaan ja hovimiehistään. Meluavat hyväksymishuudot kaikuivat salissa. Turhaan arkkipiispa koetti saada ääntään kuuluviin. Suuttumus häneen oli yleinen, ja vähääkään arastelematta tarttuivat nyt vahdit häneen viedäkseen hänet takaisin vankilaan. Mutta ennenkuin he ehtivät ovelle, avattiin se, ja prinssi Kristoffer sekä Brandenburgin markkreivi paavillinen lähettiläs keskellään astuivat sisään, hengellisen ja maallisen seurueensa saattamina. Kaikki säpsähtivät nähdessään kookkaan, muukalaisen prelaatin. Tämä astui ylpeänä prinssin ja markkreivin edellä, tervehtien ääneti ja itsetietoisesti kuningasta ja ritaristoa, luullen hyväksymishuutojen, jotka kaikuivat hänen sisääntullessaan, mutta nyt äkkiä vaikenivat, tarkoittaneen häntä; hän näytti säpsähtävän huomatessaan kahlehditun, sistersiennipukuisen vangin, jota oltiin poisviemässä. Hän viittasi, ja vartijat astuivat syrjään. Vangittu arkkipiispa tunsi äkkiä olevansa vapautettu sotilaitten lujista käsistä. "Gloria in exelsis!" [= kunnia korkeudessa] huusi Grand kohottaen kahlehditut kätensä ja polvistui kardinaalin jalkoihin. — "Ole siunattu, sinä Herran sanansaattaja!" jatkoi hän latinaksi. "Katsokaa miten arkkipiispaa Tanskassa kohdellaan! Katso ja tuomitse pyhän Isän nimessä, sinä hänen ylhäinen lähettinsä! Minä olen pyhän virkani nojalla julistanut tämän julkean kuninkaan kirkon pannan, koska hän on uhmaillut Jumalan lakia ja kanoonista oikeutta. Teidän ylhäisyytenne, vahvistakaa se pyhän isän nimessä, tai saatte nähdä arkkipiispa Grandin kuolevan tähän teidän jalkoihinne suuttumuksesta ja häpeästä."

"Nouse ylös, kunnianarvoisa veli, ja ole turvassa!" vastasi Isarnus myöskin latinaksi ja auttoi polvistuvan arkkipiispan nousemaan "Minä tuon mukanani hänen pyhyytensä valtakirjan: Cum Ecclesia Dacianan constutionin julkaisemiseen. — Lukekaa tämä asiakirja maan kielellä kuninkaalle ja hänen miehilleen, arvoisa apotti Magnus!" Näin sanoen hän ojensi paavillisella sinetillä varustetun, suuren pergamenttikirjeen Esromin vanhalle apotille, joka oli saattanut hänet tänne. Apotti avasi sen vapisevin käsin, mutta silmättyään siihen, valahti vuolas kyynelvirta hänen kurttuisille poskilleen. "Minä en voi", änkytti vanhus, "hän on minun herrani ja kuninkaani. Minä vannotan teitä, herra, armiaan Jumalan nimessä, elkää käyttäkö sitä valtaa, mikä teille tässä on annettu, meidän kuninkaamme ja maamme turmioksi! Tämä asia vaatii mitä tarkinta miettimistä; tämä valtakirja ei myöskään ole pätevä." Nämä viimeiset sanat hän sanoi latinaksi, ja kardinaali näytti säpsähtävän.

Paavillisen lähettilään äkillinen esiintyminen näin tärkeänä hetkenä, hänen outo ulkonäkönsä sekä hänen salaperäinen käytöksensä ja vieras kieli, jota puhuttiin, oli taas lamauttanut kaikki tuskallisella pelolla, saattaen jokaisen sanattomaksi. Itse kuningaskin näytti hetkeksi kadottaneen varmuutensa kun kaikkien huomio oli kääntynyt tähän peloitta vaan vieraaseen. Nyt astui kuningas pari askelta eteenpäin ja aikoi muutamin voimakkain sanoin osoittaa olevansa täällä valtias; mutta samassa riisti kahlehdittu arkkipiispa asiakirjan apotin vapisevasta kädestä. "Tässä on paavillisen pannan ja interdiktin valtakirja", huusi hän. "Herra olkoon kiitetty! Hänen tuomionsa on vanhurskas. Pankaa täytäntöön valtakirjanne, kunnianarvoisa herra! Anathema ja kirkon kirous kuninkaan ja tämän hänen rikostoverinsa ylitse!" Näin sanoen hän kohotti kahlehditun kätensä sekä kuningasta että prinssi Kristofferia kohti, jota tämä äkkinäinen ja odottamaton kohtaus näytti suuresti pelästyttäneen.

"Ei sanaakaan enää täällä, pikaisen kuolemanrangaistuksen uhalla, julkea konna!" huudahti kuningas voimakkaalla äänellä katkerimman suuttumuksen valtaamana. "Henkivartijat, viekää mielipuoli pahantekijä vankilaan! Poistukaa kaikki täältä! Me tahdomme valtaneuvostossa tutkia minkä valtakirjan nojalla tämä herra voi neuvotella Tanskan kuninkaan kanssa. Kun hän haluaa ja se on meille soveliasta, vastaanotamme me hänet salakammiossamme." Näin sanoen kuningas poistui salakammioonsa. Ei kuulunut ainoaakaan sanaa ritarisalista; itse arkkipiispakin näki parhaaksi vaieta, kun kaksi henkivartijaa vartijoiden kanssa astuivat esiin viedäkseen hänet ulos salista. Kaikki ritarit ja hoviherrat, samoinkuin prinssi Kristoffer seurueineen poistuivat ääneti sieltä. Vain vartiossa olevat henkivartijat jäivät jälelle; he tarttuivat keihäisiinsä ja asettuivat tavallisille paikoilleen kuninkaallisten huoneiden oville. Myöskin apotti Magnus oli poistunut salista, joten kardinaali Isarnus seisoi nyt melkein yksin keskellä lattiaa amanuensinsa ja tulkkinsa kanssa. Hän katseli ihmetellen ympärilleen, äkkiä tyhjentyneeseen saliin. Sitten vasta kun hän tulkkinsa kautta oli ilmoittautunut henkivartiopäällikölle ja pyytänyt päästä kuninkaan puheille, vastaanotettiin hänet niillä kunnianosoituksilla, jotka paavillisen lähettilään arvo-asema vaati. Hänet ilmoitettiin heti, ja vähän senjälkeen oli hänellä tulkkinsa avulla salainen keskustelu kuninkaan kanssa.

VIIDES LUKU

Äskeisen tapahtuman johdosta olivat kaikki mitä suurimmassa jännityksessä, ja linnassa vallitsi tuskastuttava hiljaisuus. Muukalainen prelaatti poistui kuninkaan salakammiosta vasta myöhään yöllä. Kuningas ei näyttäytynyt; mutta hänen käskystään oli hovisääntöjä mitä ankarimmasti noudatettava. Vieraalle kardinaalille ja hänen seurueelleen varustettiin huoneet pitempiaikaista oleskelua varten; häntä kunnioitettiin kuin ruhtinaallista vierasta. Ruotsalaisten lähettiläiden matka siirrettiin. Seuraavana päivänä oli taas kuninkaalla pitempi salainen keskustelu paavillisen lähettilään kanssa. Tämän herran oleskelu linnassa ja hänen peloittava valtakirjansa oli karkoittanut kaiken hauskuuden ja iloisuuden sieltä.

Drotsi Åke ei ollut vielä seuraavanakaan iltana palannut Stig-marskin vangittuja tyttäriä saattamasta Hän oli onnellisesti saattanut heidät Vordingborgin kuninkaankartanoon; mutta aikoessaan ratsastaa heidän jälestään holvattuun porttikäytävään, oli hänen päälleen hyökätty takaapäin; tuntematon käsi oli haavoittanut häntä vaarallisesti, ja hänet kannettiin tiedottomana kuninkaankartanoon. Sillaikaa hänen metsästäjänsä turhaan etsivät salakavalaa vihollista, jonka he luulivat tunteneensa samaksi pitkäksi, talonpoikaispukuiseksi mieheksi, joka pienellä työhevosella ilman satulaa oli usein ratsastanut heidän ohitseen, mutta joka aina oli kadonnut yhtä pian kuin oli ilmestynytkin, näyttäen arvattavasti salateitä seuranneen heidän jälkiään tänne Esromista.

Vordingborgin linnanherra oli hyvin pelästyneenä vastaanottanut vaarallisesti haavoitetun ritarin, jonka hän heti tunsi nuoreksi drotsiksi, kuninkaan suosikiksi. Heti kun drotsi Åke oli tullut tajuihinsa, ilmoitti hän linnanherralle ketä naiset olivat, ja että heidät täällä säilytettäisiin valtiovankeina, joiden turvallisuudesta hänen tuli vastata. Heidän oleskelunsa täällä oli saatettava heille niin mukavaksi kuin mahdollista oli tällaisissa olosuhteissa. Linnanherra antoi heti sulkea portit ja asetettuaan vartijat annettiin vieraitten liikkua vapaasti sisemmällä pihalla. Kuninkaalle ilmoitettiin tapahtumasta pikaviestillä.

Sjöborgissa rauhoittui mieliala kun kuningas kolmantena päivänä ilmestyi päivällisille, missä hän rauhallisen ja iloisen näköisenä istui veljensä Kristofferin ja paavillisen lähettilään välissä. Heidän salaiset keskustelunsa näyttivät aikaansaaneen rauhallisen käänteen, ja luotettiin kuninkaan laajoihin tietoihin ja valtioviisauteen. Sanottiin paavillisen lähettilään erinomaisesti viihtyvän pohjoisessa ilmanalassa: eikä hänelle olisi vastenmielistä kokonaan asettua tänne, sitten kun kuningas oli sopinut paavillisen hovin kanssa, ja Lundin arkkipiispan istuin Jens Grandin erotettua joutuisi avonaiseksi. Arveltiin kuninkaan keskustelun salaperäisen Isarnuksen kanssa etupäässä koskeneen arkkipiispan viraltapanoa ja hänen omavaltaisen pannaanjulistuksensa peruuttamista, ja toivottiin varmasti kardinaalin suostuvan näihin arkkipiispan vapauttamis-ehtoihin, ennenkuin kuningas täytti paavilliset vaatimukset. Kului muutamia päiviä, eikä ratkaisevaa päätöstä näyttänyt syntyvän. Vangitun arkkipiispan asemassa ei tapahtunut minkäänlaista muutosta: häntä vartioitiin tarkasti.

Huolimatta siitä, ettei kuningas itse eikä hänen uskolliset miehensä pitäneet katkeroituneen arkkipiispan pannaanjulistusta pätevänä, ennenkuin paavi sen oli muodollisesti vahvistanut, oli tämä hämmästyttävä teko kuitenkin tapahtunut ja niin julkisesti, ettei se voinut jäädä kansalle tuntemattomaksi. Pian kierteli huhu ympäri maan pelästyttäen väestön. Uhkaukset niille, jotka eivät kymmenen päivän kuluessa kieltäytyneet kuningasta auttamasta ja hänen kanssaan seurustelemasta, huolestutti useita heikkosieluisia; ja näinä päivinä pakeni moni kuninkaan palvelija ja sotamies Sjöborgista. Ne jutut, joita kerrottiin hengellisen vangin noitumistaidosta, lisäsivät vielä enemmän hänen vartijoidensa pelkoa. Kuullessaan öiseen aikaan vähänkin omituisemman äänen vankilasta, hiipivät vartijat paikoiltaan, ja töin tuskin rohkeimmat sotilaatkaan uskalsivat viipyä oven ulkopuolella, missä he usein väräjävin äänin lauloivat urheita sotalauluja rohkaistakseen itseään. Vankia vartioitiin yhä tarkemmin, sillä hyvin huolestuttava huhu oli tehnyt tämän valppauden vieläkin tarpeellisemmaksi. Muutamat Gilleleijestä olevat kalastajat, jotka olivat tuoneet kaloja Sjöborgiin, olivat kertoneet keittiössä nähneensä erään oudon laivan purjehtivan edestakaisin rannikolla. Miehistönä näytti olevan kalastajia, jotka päivin askartelivat pitkääsiimaa ja koukkuja laskien; mutta öisin he hiipivät maihin, ja usein nähtiin valepukuisen ritarin ja epäilyttävän näköisten miesten hiipivän linnan lähistöllä. Nämä huhut eivät olleet joutuneet kuninkaan eikä marskin korviin, mutta kuitenkin annettiin käsky, että vankilan vartijoita oli lisättävä kaksinkertaisesti, ja linnanvoudin tuli hengellään vastata vangin varmasta vartioimisesta. Kansa uskoi, että kuningas aikoi nyt tuomita hänet kuolemaan ja antaisi teloittaa hänet.

Pelästyneen ja suuttuneen näköisenä sekä väsyneenä kokonaisen yön valvomisesta, astui linnanvouti eräänä aamuna alas vankilatornista, avaimet kädessään. "Kaikki ihmiset ovat kun riivattuja", mutisi hän. "Minä saan tässä valvoa kuoliaaksi tuon kirotun saatanan tähden."

"Niin, enkös sitä jo sanonut, isäntä? Hän saattaa lopulta meidät kaikki hulluiksi", kuuli hän iloisen, tutun äänen sanovan, ja Martti Madsven seisoi hänen edessään hämärän porraskäytävän alipäässä.

"Martti, senkin hullu maankuleksija, sinäkö siellä olet?" huudahti linnanvouti. "Missä ihmeessä sinä olet ollut? Sanottiin sinun tulleen hulluksi, ja nyt ne ovat täällä kohta hulluja jok'ikinen, toinen toisensa jälestä livistää tiehensä. — Puhu, mies! Missä pahuksen pesässä olet sinä piileskellyt?"

"Voi, rakas isäntä!" huokaili Martti. "Kiittäkää te pyhää Hubertia siitä, että olette niin hurskas ja siivo! Elkää tuomitko minun laistani vaivaista maailmanlasta, joka on saanut kärsiä kovia vaivoja syntiensä tähden! Olettehan te huomannut, että minä aina laulan ja tanssin, enkä ole näihin asti pientä humalaakaan kammonnut. Mutta pyhän Veitin päivänä täytyy olla varuillaan. — Jumalattomuuteni rangaistukseksi riivasi minut humalapäisenä tuo onneton pyhän Veitintanssi, ja minä jo luulin olevani pakoitettu tanssimaan koko vuoden, joka ennen on niin monelle syntisraukalle sattunut. Mutta olisittekohan te tai joku muu hurskas ihminen rukoillut minun puolestani: sillä minä pääsin siitä parissa viikossa. Mutta koko tänä aikana minä en ole tiennyt mistään mitään, minä olen vain tanssinut ympäri maata, niin että tuskin enää koossa pysyn."

"Vai niin!" vastasi linnanvouti ja loi häneen epäluuloisen katseen. "Sitäkö tautia olet sairastellut? Se on hyvin harvinainen tauti, ja monet väittävät sen olevankin vain puhetta ja taikauskoa."

"Rakkahin isäntä! Ettekö te muista miten Klaus Pelimannin kävi viime vuonna? Hän ei lakannut tanssimasta ennenkuin kaatui kuolleena Sjöborgin kadulle."

"Niin, se oli kyllä totta. Hän tuli todellakin hulluksi pyhän Veitin päivänä. Mutta ethän sinä Veitin päivänä tehnyt koiranjuoniasi ja juossut pois tornista vartijoiden luota. Puhu suoraan, Martti! Etkö sinä ole antanut piispan viekotella itseäsi juoksemaan hänen asioillaan? Näenpä kyllä, että olet aikalailla juoksennellut ympäri, ja jos nyt haluat tulla hirtetyksi palveluksistasi, niin tuletpa juuri aikanaan tänne. Sekä kuningas että marski ovat täällä, ja minkä toinen tuomitsee, sen panee toinen heti täytäntöön."

"Rakas, hyvä isäntä! Mitä ajattelettekaan minusta?" vastasi Martti ja oli olevinaan hyvin kauhistuneen näköinen. "Jos minä olisin juoksennellut tuollaisen maankavaltajan asioilla, niin olisinhan pähkähullu kun nyt tulisin tänne hirtettäväksi. Ei, senhän te toki ymmärrätte, isäntä, etten minä ole niin kirotun tyhmä. Totta puhuen, minä olin sinä ihana aikatavalla päissäni; en nyt varmasti muista oliko silloin pyhän Veitin päivä; mutta siitä saakka en ole ollut selväpäinen. "— Minä olen, kuten jo sanoin, kierrellyt maita kuin hullu. Nyt vasta olen vähän selvinnyt ja löysin taas tien Sjöborgiin. Täällähän kuningas ja piispa kuuluvat aivan hurjasti riidelleen. Sanokaa vain, jos voin olla teille joksikin avuksi! "— Minä tahtoisin nyt suurimmalla halulla taittaa piispalta niskaluun, jos vain sillä voisin pelastaa kuninkaan ja maan. Jos te epäilette minun rehellisyyttäni, niin pyytäisin vain hakea tavarani ja sanon sitten nöyrimmästi teille hyvästi!"

"Ei, jää sinä tänne, niinä luotan sinun rehellisiin kasvoihisi, Martti!" sanoi linnanvouti nopeasti ja loi häneen terävän katseen. Samassa näytti rohkea ajatus välähtäneen hänen hätääntyneen pyövelinsielunsa läpi. "Sinä et ole milloinkaan ollut minulle tarpeellisempi kuin juuri nyt. Minun uusi keittäjäni on myöskin karannut; minulla on enää jälellä vain yksi vartija. Minun täytyy itse ehtiä kaikkialle."

"Eihän sellaista voi vaatia keltään kristityltä ihmiseltä, isäntä.
Tuskinpa paholainenkaan ottaisi sitä niskoilleen."

"Päihtynyt ja hullu, sinä varmasti olet", mutisi linnanvouti ja katseli häntä yhä tarkasti. "Hm! Enpä ole tätä ennen kuullut päihtymyksen niin kauan kestävän. Pyhän Veitintanssi? Se on sairautta niinkuin muukin hulluus; mutta sairautensa on kullakin ihmisellä — ja mitä siinä tilassa tekee, siitä ei kykene vastaamaan. Hm! Koska nyt taas olet selvinnyt, Martti, niin minä otan sinut palvelukseeni. Päivin sinua tarvitaan keittiössä — ja öisin — no niin, siitä voimme puhua myöhemmin. Vanha vartijamme Matti ei enää kelpaa mihinkään! Hän on nyt saanut sisarenpoikansa avukseen, mutta minä en luota myöskään heihin; ja nuo pöllöt sotamiehet pelkäävät tulevansa hulluiksi tai noidutuiksi."

"Jos voin auttaa teitä yövalvomisessa, niin teen sen mielelläni", sanoi Martti. "Minä niin kernaasti teen hiukan kiusaa piispalle. Mutta enpä vain kehoittaisi teitä panemaan minua hänen huonevartijakseen. Sillä jos pyhän Veitintanssi saisi minut taas valtoihinsa, niin minä voisin tanssia hänet kuoliaaksi. Se on jonkinlaista vetotautia, niinkuin tiedätte, ja jos minä silloin saan jonkun käsiini, niin niinä voin kuristaa hänet hengiltä."

"Hyvä on, Martti, en minä sitä pelkää. Olethan sinä nyt aivan terve ja järjissäsi", murisi linnanvouti ilkeästi hymyillen. "Minun täytyy saada jokin ihminen avukseni, muuten tulen itse hulluksi. Toinen onnettomuus seuraa toista. Kuningas on kiivas, eikä hän välitä paljon junkkari Kristofferistakaan. Ja paljonko tässä tarvitaan ennenkuin joutuu onnettomuuteen kun on paholaista vartioitava ja siitä ankaroille herroille tili tehtävä. Nyt ne lisäksi alkavat juoruilla tuosta kirotusta laivasta Gilleleijessä, joka siellä purjehtii edestakaisin tahtoen auttaa piispaa pakenemaan."

Martti kalpeni. "Herra varjelkoon! Kuka sellaista puhuu?" huudahti hän hätäisesti. "Totisesti, te olette oikeassa, isäntä, paras on olla varuillaan. Mutta hullua koiraa on yhtä vaarallista päästää irti kuin sitoa."

"Minä saan maksaa hengelläni, jos hän pakenee, Martti, sen on kuningas minulle kaikkeinarmollisimmasti ilmoittanut. — Kuninkaan väen pitäisi vartioida häntä, mutta minä en luota heihin. Minä kulen täällä aina henkihieverissä. Nyt minä tahdon luottaa sinuun, tule mukaani!" Näin sanoen hätääntynyt linnanvouti tarttui häntä käsipuoleen ja veti hänet mukanaan pihan yli keittiöön. Oli kaunis, kirkas talviaamu. Edellisenä yönä oli ollut siksi kova pakkanen, että osa Sjöborgin järveä oli jotensakin vahvaksi jäätynyt. Kun linnanvouti ja kokki astuivat pihan yli, näkivät he kuninkaan metsästäjien ja hevosten odottavan linnanportaiden edessä, minne myöskin kuninkaalliset vaunut ajettiin. "Minne nyt on matka?" kysyi linnanvouti.

"Me lähdemme ajometsästykselle kuninkaan kanssa Tikjöbiin", vastasi eräs metsästäjistä. "Suuri Rooman herra aikoo Esromiin; hän ajaa hiljaa, tai on hänet sinne käsin kannettava."

"Milloinka te palaatte?" kysyi linnanvouti. "Sitä minä en tiedä", vastasi metsästäjä. "Huomenna ainakin me menemme kuninkaan kanssa Esromiin. Sanovat siellä silloin olevan tärkeän neuvottelun."

"Silloin on tuon tornissaistujan elämä tai kuolema kysymyksessä", mutisi linnanvouti viitaten vankilatorniin. Martti-kokki tuli tarkkaavaiseksi ja pysähtyi; mutta kun samassa linnanrappusille johtava ovi avattiin, ja kuningas, prinssi Kristoffer, sekä myöskin marski, molemmat ruotsalaiset herrat ja joukko ritareita, nousivat ratsujensa selkään, kiirehti Martti keittiön ovelle, minne hän jäi puoleksi piiloutuneena seisomaan. Kuningas ja hänen seurueensa odottivat hiljaa, ja palvelijat kumartivat syvästi kun myöskin kardinaali Isarnus famuluksensa ja hengellisen seurueensa saattamana astui alas linnan portaita, asettuen kuninkaallisiin vaunuihin. Metsästystorvien iloisesti soidessa ratsasti seurue ulos linnanportista, kuningas ja kreivi Henrik etumaisina. Martti-kokki jäi seisomaan keittiön ovelle. Hän oli katsellut ihaillen ja pelokkaasti nuorta ritarillista kuningasta, ja hän näytti sydämessään kamppailevan salaista taistelua, katseensa siirtyessä kauniista pois ratsastavasta kuningasnuorukaisesta synkkään vankilatorniin, mistä hän luuli kuulevansa etäisen, tukahutetun huokauksen. Hän ei kuullut, vaikka linnanvouti jo pari kertaa oli kutsunut häntä. Nyt hän karkeasti kiroillen huusi häntä uudelleen. Kokki pyyhkäsi nopeasti kädellään kasvojaan, ja alotti sitten kimakalla äänellään yhden iloisimmista kansanlauluistaan, astuessaan nauraen ja leikkiä laskien väen luo keittiöön. Jälellä olevan osan päivästä oli Sjöborgin linnassa hiljaista kuin luostarissa. Illemmalla näytti linnanvouti olevan harvinaisen hyvällä tuulella ja hän kestitsi kotiutunutta Martti-ystäväänsä pikarillisella hyvää viiniä, jonka oli hakenut kuninkaan matka varastosta. Ennenkuin hän istui juomapöytään, oli hän itse käynyt tarkastamassa, että vaarallinen valtiovanki oli hyvässä tallessa, katsoen myöskin että vanha tornivartija ja hänen toverinsa sekä vartijat vankilanoven ulkopuolella olivat paikoillaan. Kun hän oli vahvistanut itseään muutamalla pikarillisella viiniä, alkoi hän huojentaa huoliaan kokille: "Minä olen onneton mies", huokaili hän, "minä en ole saanut unta silmiini kolmeen yöhön. Joka kerta sulettuani silmäni tuntuu minusta kuin piispa olisi paennut ja minä heiluisin hirsipuussa. Eipä taida olla kuninkaallakaan parempaa oloa", jatkoi hän, "jos hän nyt tuomitsee hänet, paavia ja papistoa kuulematta, niin joutuuhan itse ja koko maa onnettomuuteen; ja yhtä hullua en, jos hän pääsee täältä elävänä. — Uneksinpa eräänä yönä piispan hirttäytyneen kaularautaansa; oi, Jumal' auttakoon, se olisi ollut hyvä!"

"Olipa se hurskas toivomus, isäntä!" vastasi Martti. "Taitaisittepa kernaasti olla hiukan avuksikin jos vain saisitte unenne toteutumaan? Tietysti, rakas isäntä, kaikessa hurskaudessa ja rauhassa, enkä minä ainakaan moittisi teitä siitä: olisihan se teidän asemassanne hätäpuolustus, sekä suuri hyvänteko maalle ja valtakunnalle — eikö totta?"

"Oletko hullu, Martti! Sen saisin maksaa hengelläni", mutisi linnanvouti. "Minun puolestani hän saa hirttää itsensä milloin haluaa, kunhan vain minä en siitä tiedä. Jospa joku kunnon ystävä häntä hiukan avustaisi. — No, niin, se voisi, niinkuin jo sanoit, pelastaa maan ja valtakunnan suuresta onnettomuudesta, ja sillä voisi ansaita suuren kuninkaallisen palkinnon. Mutta kiitänpä Jumalaani ja Luojaani, jos tässä voin oman henkeni pelastaa. — Jospa löytäisin edes yhden luotettavan ihmisen, joka uskaltaisi olla vartioimassa häntä tänä yönä, niin saisin nukkua rauhallisesti. Uskaltaisitkohan sinä, Martti?"

"No miksi en minä, kunhan vain saan hyvän maksun. Jos hän alkaisi olla minulle liian vaivaksi, niin helppohan hänelle on antaa korville, eikä sitä kukaan huomaa."

"Hiljaa, enhän minä sitä tarkoittanut. Pyhä Gertrud varjelkoon minua yllyttämästä ketään sellaiseen tekoon, vaikka se olisikin koko maan ja valtakunnan pelastus, ja josta köyhä mies voisi tulla onnelliseksi koko elämänsä ajaksi! — Ei, en minä sitä tarkoittanut, uskaltaisitko sinä antaa minun lukita sinut sinne yöksi hänen kanssaan?"

"Ettette suutu minulle, ettekä myöskään aseta minua syytteeseen, jos ette huomenna tapaisi meitä samassa tilassa kuin tänä iltana —"

"Ole höpisemättä, Martti. Minulle on yhdentekevää millaisina teidät tapaan. Minä maksan sinulle kymmenen hopea äyriä jokaisesta yöstä, jonka valvot hänen luonaan ja sata viimeisestä — —"

"Mutta, jos nyt tuo hurskas herra, jollakin taikakeinollaan pääsisi pakenemaan, niin kai minua syytettäisiin siitä että hän pääsi vapauteen?"

"Ha, ha, oletpa sinä aika irvihammas, Martti!" mutisi linnanvouti, ilkeästi nauraen. "Se vapaus, jonka sinä voit hänelle antaa senjälkeen kun minä olen lukinnut oven sinun jälkeesi, ei häiritse minun yörauhaani. Onhan aivan selvää", jatkoi hän luoden Marttiin levottomasti tarkastavan katseen, "että sinun täytyy antaa minun ensin tarkastaa vaatteesi tullakseni vakuutetuksi siitä, ettei sinulla ole viilaa tai muita työaseita mukanasi? Niihin varovaisuuskeinoihin minä olen aina ryhtynyt kun olen pannut jonkun häntä vartioimaan."

"Sehän on selvä. Te olette tunnontarkka mies!" näin sanoen riisui
Martti takin yltään ja käänsi nurin kaikki taskut. "Mutta tottapuhuen,
isäntä, se ei käy päinsä. Jos sattuisi taas tuo kirottu pyhä
Veitintanssi minut riivaamaan" —

"Mutta isäntä hyvä, minä olen niin tuittupäinen, ja piispa on minulle vihainen vanhoista ajoista asti. Minä olen niin usein häntä härnäillyt, niinkuin kyllä tiedätte, ja jos hänen päähänsä pistäisi suututtaa minua tai hyökätä kimppuuni ja minä olisin pakotettu puolustamaan, niin syntyisi siitä pian sellainen mellakka, että vartijat ja koko talonväki joutuisivat jalkeille."

"Ei se mitään tee. Sinä olet rohkea mies, Martti! Tule! Vahdin ei tarvitse seisoa liian lähellä ovea häiritsemässä sinun ja piispan yörauhaa. Jos joudut hänen kanssaan oppineeseen väittelyyn elämästä kuoleman jälkeen — niin ei sen tarvitse joutua maallikkojen korviin. Juo vielä pikarillinen viiniä — ja tule sitten! Minä tarvitsen rauhaa ja piispa myöskin." Martti nyökäytti ja joi.

Jesper Mogensenin karkeilla tekopyhillä kasvoilla oli liettävä hymy kun hän lyhty kädessä kulki Martin edeltä ylös vankilanportaita. Hän pysähtyi pari kertaa levottomana ja piteli lyhtyä Martin kasvoja vasten, joka tyytyväisenä seurasi häntä. "Sinä olet niin tyytyväisen näköinen kuin olisit matkalla öisiin kemuihin", mutisi hän. "Astu edeltä, minä en siedä sinun tassuttelevan jälestäni."

Martti totteli ja oli hyvin totisen näköinen. "Elkää vain antako vahdin aavistaa mitään", kuiskasi hän ja osoitti nuoraa, jonka hän oli köyttänyt vyötäistensä ympäri.

Linnanvouti nyökäytti hänelle rauhoittuneen näköisenä. Hän käski vahdin poistua kauemmaksi ovelta; sitten hän avasi sen puoleksi ja kurkisti lyhdyn avulla sisään. Nähtyään vangin makaavan rauhallisesti, kädet kahleissa, työnsi hän Martin sisään. "Hyvää rauhallista yötä!" sanoi hän ilkeästi hymyillen ja paukahutti oven kiinni hänen jälestään. Hän pani tarkasti telkeet ovelle ja astui alas torninportaita. Lähin vartija huomasi hänen usein katsovan taakseen niinkuin pelkäisi hän jonkun seuraavan häntä tai niinkuin olisi hänen omien askeltensa kaiku herättänyt hänessä epäluuloja. "Typerä saatana!" mutisi hän. "Vastatkoon itse teoistaan, — mitä se minuun kuuluu?"

Kun Martti Madsvend oli työnnetty pimeään vankilaan, jäi hän ääneti seisomaan siksi kunnes lukkojen ja telkeiden synnyttämä melu oli tauonnut ja hän oli kuullut linnanvoudin rautakantapäiden kumean äänen häipyvän porraskäytävään; silloin vasta hän läheni vangin vuodetta aikoen puhua; mutta samassa hän kuuli laulua ja kovaäänistä puhetta päänsä päältä; vankilan yläpuolella olevassa ullakkohuoneessa vietti vanha torninvartija Matti hauskaa iltaa sisarenpoikiensa ja vartijoiksi asetettujen nuorten talonpoikien kanssa. Martti jäi ääneti seisomaan ja kuunteli. Heidän änkyttävä puheensa ja uninen laulunsa ilmaisi hänelle siman ja saksilaisen oluen, jonka hän salaa oli kantanut sinne, maistuneen heille makealta. Katossa olevasta kolosta lankesi heidän lampustaan valonsäde arkkipiispan vuoteelle, valaisten hänen soikeat, kalpeat kasvonsa. Hän makasi silmät ummessa, aivan liikahtamatta, ja näytti nukkuvan raskaasti. Martti istuutui kostealle kivipermannolle, eikä häirinnyt hänen lepoaan, ennenkuin ullakkohuoneessa juopottelevien melu oli lakannut ja hän yön hiljaisuudessa voi kuulla heidän kuorsaamisensa. "Nukutteko te, arvoisa herra?" kuiskasi hän nyt ja nousi.

"En, sinä Herran uskollinen palvelija!" vastasi arkkipiispa heikolla äänellä ja kohotti päätään. "Minä ja Herran kosto olemme vain nukkuvinamme siksi asti kunnes aika on herätä ja toimia."

"Nyt on meidän aika livistää tiehemme", jatkoi Martti — "onko täällä kaikki valmiina?"

"Jo aikoja sitten. Sinä viivyit kauan; sekin oli Jumalan tahdosta: vielä kahleissanikin minä olin Herran rankaisevana vitsana. Mutta kyllä minä melkein varmasti uskoin sinun pettäneen minut tai että olit joutunut kiinni —"

"Siis, te kunnianarvoisa herra, luulitte minua ketuksi tai lampaaksi.
Onko teillä nuoraportaat?"

"Tässä, mutta ole varovainen, Martti. Sido se kiinni paksuimpaan rautatankoon; se on lujassa. Ota pois ne toiset, ne ovat viilatut poikki — mutta hiljaa. Kahleet saan itse irroitetuiksi. Sinun viilasi oli tylsä; mutta Herra sen teroitti minun kädessäni; hänen enkelinsä ovat saattaneet minun viholliseni sekä kuuroiksi että sokeiksi."

"Mutta nyt se vasta vaikein solmu on sidottava, hurskas herra!" kuiskasi Martti hymyillen viekkaasti. "Saadaan nyt nähdä auttaako Herran enkeli teitä edelleenkin. Ylös ikkunalle lienee hän opettanut teidän kiipeämään; mutta alas torninmuurille on kahdeksantoista kyynärää, ja sitten on vielä se kirottu linnanmuuri. Linnanhaudan ja järven on meidän Herramme toki tälläkertaa varustanut sillalla. Katsokaapas tätä nuoraa! Jos minä nyt hirttäisin teidät tähän niin voisi minulle siitä onnenpyörä kiepahtaa käsiini: mutta siihen minä olen liian hurskas mies. Minä sidon sen vain vetosolmuun, että sitten voimme vetästä nuoraportaat jälestämme alas; nyt minä menen ensiksi alas auttaakseni teitä. Kas niin, nyt vastaan minä nuoraportaista, kunhan te nyt vain voitte pitää itseänne kiinni siinä, kunnes minä ulotun teihin alhaalta. Mutta —"

"Jumala kaikkivaltias meitä auttakoon", kuiskasi Grand tuskaisella äänellä ja loi iloiseen kokkiin puoleksi epäluuloisen katseen. "Auta minut ensin ikkunaan! Minä olen väsynyt ja heikko. No! Mitä sinä ajattelet, Martti, kiiruhda ennenkuin saavat meidät ilmi!"

"Minulla on omat epäilykseni, arvoisa herra!" kuiskasi Martti. "Minä olen harras kristitty, ja minä tiedän kyllä paavilla olevan minun ja kaikkien kristittyjen sielut taskussaan. Te olette pelastanut minun henkeni. Katsokaa, senvuoksi minä olen luvannut vapauttaa teidät, maksakoon mitä hyvänsä; mutta minä olen myöskin kunniallinen tanskalainen mies, ettekä te voi vaatia, että minä teidän tähtenne petän maani ja valtakunnan, tai syöksen nuoren, uljaan kuninkaani onnettomuuteen. Jos minä olisin aikasemmin nähnyt hänet ja tiennyt hänen olevan niin uljaan herran, niin olisinpa tainnut miettiä ennenkuin lupasin vapauttaa teidät. Te olette julistanut hänet pannaan ja manannut hänet paholaiselle. Mutta siihen hän, Jumal'auta, on liian hyvä. Ja jos minä nyt autan teidät vapauteen, niin täytyy teidän luvata minulle, pyhän Neitsyen ja pyhän Martinuksen kautta, päästää hänet pannasta ja olla tekemättä kiusaa hänelle tai kenellekään tässä maassa."

"Hourailetko sinä, Martti!" huudahti piispa äärimmilleen suuttuneena ja hämmästyneenä. "Rupeatko sinä itsevaltiasta jäljittelemään ja minulle ehtoja asettelemaan? Jos sinä et pidä minulle antamaasi lupausta, niin minä julistan sinut kiroukseen ja iankaikkiseen pannaan."

"Vai niin, arvoisa herra!" kuiskasi Martti ja laskeutui nopeasti alas ikkunasta nuoraportaita myöten, pidellen kädessään nuoran riippuvaa päätä, millä hän voi irroittaa solmun, joka kiinnitti nuoraportaat. "Sanonpa silloin teille hyvästi ja vien nuoraportaat mukanani helvettiin."

"Martti, rakas Martti, elä petä minua!" kuiskasi arkkipiispa rukoilevalla äänellä ja nousi tuskallisen kiireisesti ylös ikkunaan. "Minä en tahdo olla kovempi kuninkaalle tai kellenkään muulle tässä maassa, kuin mihin minut Jumala, kirkko ja omatuntoni velvoittavat."

"Peruutatteko siis varmasti hänen pannansa heti kun itse olette vapaa ja turvassa?" kysyi Martti, jääden seisomaan nuoraportaille.

"Sitten minä uskon teitä — aluksi!" kuiskasi Martti ja kiipesi alas nuoraportaita. Alin porras oli kuitenkin viiden kyynärän korkeudella maasta; mutta nokkela kokki tarttui siihen kiinni käsillään ja hypähti alas ilman suurempaa vaivaa. Myöskin arkkipiispa oli pujottautunut ulos ikkunasta, ja piteli suurella vaivalla kiinni yhdestä porrasaskeleesta hapuillessaan jalallaan toista. Kun hän nosti jalkansa viimeiseltä askeleelta, huomasi hän kauhukseen nuoraportaiden olevan liian lyhyvien, ja että hän todennäköisesti ruhjoutuisi kuoliaaksi, jos omin neuvon koettaisi päästä maahan. "Auta minua, auta minua, Martti!" rukoili hän hiljaa. "Armiaan Jumalan nimessä, auta minua!"

"Kyllä, jos kiroatte itsenne alimpaan helvettiin siitä, että pidätte sananne, arvoisa herra!" vastasi Martti ja piteli käsiään koholla ottaakseen hänet vastaan, jos hän putoaisi.

"Varmasti, kaikkien pyhimysten ja paholaisten nimessä!" änkytti hätääntynyt vanki. "Ota vain minut kiinni, minä pudottaudun."

"Heittäkää itsenne irti, pyhän Neitsyen nimessä!" kuiskasi Martti. "Jos olette sanassanne pysyvä jumalan-mies, niin te ette loukkaa jalkaanne kiviin."

Arkkipiispa irroitti nyt jalkansa viimeiseltä askeleelta ja pudottautui, mutta vaikka kokin voimakkaat käsivarret vastaanottivat hänet, ei hän kuitenkaan voinut pidättää tukahutettua tuskan ja kivun huudahdusta kun hänen paisuneet jalkansa sattuivat kovaan kivitykseen. Ja kun kokki oli päästänyt hänet irti, vaipui hän maahan voimatta hengittää tai puhua.

"Ettehän vain vannonut väärin sydämessänne, armollisin herrani!" kuiskasi Martti hädissään. "Ei tässä nyt ole aikaa pyörtymiseen. Jos me viivymme täällä vielä silmänräpäyksenkin kauemmin, voi vartija tulla ja viedä teidät takaisin sinne mistä tulittekin." Näin sanoen hän vetäsi nuoraportaat alas ja piiloitti ne huolellisesti takkinsa sisään. Arkkipiispa makasi vielä tiedotonna. Sen enempää arvelematta tarttui Martti molemmin käsivarsin häntä vyötäröisistä ja kantoi hänet näin linnan takapihan poikki sille korkealle linnanmuurille, jonka syvä vallihauta eroitti tornista. Sisäpuolelta voi töin tuskin päästä muurille, ja suurilla ponnistuksella kantoi kokki puoleksi pyörtyneen papin muurille. Täällä hän kiinnitti nuoraportaat uudelleen sillaikaa kun piispa tointui ja sai voimia edelleen paetakseen. Martti ei pelotellut enää tärkeää pakolaista uusien ehtojen esittämisellä, vaan auttoi hänet tämänkin muurin yli ja veti nuoraportaat alas luokseen. He pääsivät helposti jäätyneen haudan yli; mutta se osa järveä, jonka yli heidän vielä oli kulettava, oli kirkas kuin peili, ja arkkipiispa lankesi usein, satuttaen itseään. Martin avulla hän viimeinkin pääsi yli jään; mutta sitten hän heittäytyi epätoivoisena jäätyneelle maalle. "Minä en voi enää astua askeltakaan", huudahti hän. "Minä en jaksa rantaan asti, jos et sinä hanki minulle hevosta."

"Annatteko te minulle synninpäästön, jos minä varastan tallista teille hevosen?"

"Hyvä on, jos haluatte päästä täältä ehein nahoin, niin elkää nyt unohtako latinaanne, vaan loihtikaa koirat, etteivät ne haukkuisi ja tallimiehet, etteivät ne heräisi!"

Martti hiipi nyt läheiselle tallirakennukselle. Hän astui lantaläjän yli tallinovelle, mihin ristinkuva oli kalkilla piirretty, jota pidettiin liittävänä lukkona. Muuten niin valppaita kahlekoiria ei kuulunut. Tallinovessa oleva risti näytti loistavan kuunvalossa. "No niin, pelastanhan kuitenkin uskollisen jumalan-miehen", mutisi hän ja avasi tallin oven. Tallirenkien huoneeseen johtava ovi, jonka ohi hänen piti kulkea, oli raollaan. Hän tirkisti sinne sisään, ja näki kolmen miehen nukkuvan siellä sikeää unta. Pilttuussa aivan vieressä seisoi kaksi pientä hevosta. Hän irroitti niiden riimut ja talutti ne ulos. Tallin kivilattialla ja takaoven ulkopuolella oli paljon lantaa, niin että hänen onnistui ilman vähintäkään melua viedä hevoset ulos. Hän talutti ne hitaasti järven rannalle, vilkaisten usein taakseen; mutta ei kukaan ajanut häntä jälestä, koirat eivät haukkuneet, ja kaikki tuntui hänestä melkein ihmeeltä. Hän tapasi arkkipiispan rukoilevassa asennossa, samalla paikalla minne oli hänet jättänyt. Harvinaisen totisena ja kunnioituksella, mihin näytti kuitenkin sekaantuvan jonkinlainen pelontunne, auttoi Martti sanaakaan sanomatta ylhäisen, vaarallisen prelaatin hevosen selkään; hän istuutui itse toisen selkään, ja he ratsastivat äänettöminä täyttä nelistä alas rantaan. Siellä odotti heitä kookas, totinen ritari, ja kaksi lålantilaista karkuria kalastajavenheen luona, jonka he olivat varastaneet kalastuspaikalta. Ritari ja nuo hurjannäköiset miehet notkistivat kunnioittaen polvea arkkipiispalle, joka ojentaen sormensa antoi heille siunauksensa. Hän laskeutui Martin avulla hevosensa selästä ja astui venheeseen. Kokki antoi vieraitten hevosten juosta minne halusivat ja istuutui sitten soutulaudalle. Voimakkaasti soudettua saavuttiin pian mustalippuisen laivan viereen, joka odotti vähän etempänä rannasta. Noustiin laivaan ja jätettiin vene tuulen vietäväksi. Ennen päivänkoittoa kiiti laiva hyvässä purjetuulessa itää kohti, vieden esteettä pois sen miehen, joka vielä kahleissaankin oli julistanut pannaan Tanskan kuninkaan.

KUUDES LUKU.

Sjöborgin linna, jossa kuningas itse oli asunut vuoden 1295:n viime kuukaudet, ja joka oli ollut niin tärkeiden tapahtumien näyttämönä, oli seuraavana uudenvuoden aamuna autio ja tyhjä. Portti oli lukittu, ja lauttasilta jäätyneen järven rannalta poistettu. Portin yläpuolella olevalla muurilla eivät enää vartijoivat vahdit astelleet; sisäpuolella ei ollut elämää eikä liikettä. Eteläisen maavallituksen ulkopuolelle, niinkutsutun kuninkaanpuiston päähän, missä tiet Esromista ja Gilleleijestä yhtyivät, oli hirsipuu pystytetty. Hirsipuussa riippui kuollut ihmisruumis, jonka yllä oli lyhyt lammasnahkaturkki ja jalassa suuret, karvaiset saappaat. Pari korppia tappeli syntisen pään kohdalla, ja jäykäksi jäätyneen ruumiin ympärillä liiteli kirkuvia harakoita.

Vanha kalastaja Jeppe Gilleleijestä, joka aina paastopäivinä vei kaloja Esromiin ja Sjöborgin keittiöön, astui aikaisin aamulla, sankassa pakkassumussa, selässään leveä kalakorinsa, linnanportin vastapäätä olevalle lauttauspaikalle ja seisoi melkein hirsipuun alla ennenkuin sen huomasi. Hänen renkinsä, nuori kalastajapoika, seurasi häntä samanlaista koria kantaen.

"Se oli siis kuitenkin totta!" sanoi vanhus. "Täällä on talo tyhjänä. Uskottomat palvelijat ovat livistäneet tiehensä. Minne lie lintu lentänytkin, häkki ainakin on tyhjänä. Meidän nuori kuninkaamme kuuluu olleen todenperään vihainen, eikä hän jätä puolieräisiksi töitään. Nyt saamme lähteä Örekrogiin turskinemme. Mutta onko paholainen riivannut nuo linnut tänään?"

"Rist' varjele!" huudahti Jeppe ja pysähtyi. "Siinäpä riippuu totisesti mies vanhassa turkissaan ja jaloissaan samat saappaat, jotka minä toin hänelle viimeisiltä Skanörin markkinoilta ja joista hän peijasi minulta rahdin ja kuusitoista äyrityistä. Niin, niin, pohjat ovat vielä ehjät; enpä juuri toivottanut hänen niitä terveydellä kuluttavan. Hyi, miten ilettävät hänen kasvonsa ovat. Eipä tuo ole kovinkaan rohkaiseva näky näin aamutuimaan. Otetaanpas ryyppy, Ola!" Hän otti esille koristaan pienen puuleilin, ja juotuaan siitä ensin itse, hän ojensi sen rengilleen. Sitten molemmat katselivat pelokkaina hirtettyä.

"Herra Jumala, kyllä pian loppuu tämä vaivaisen syntisen elämä!" alkoi vanhus taas puhua tehden ristinmerkin, ja rykäistyään väkevän juoman vaikutuksesta hän jatkoi: "No niin, minä sanon niinkuin ennenkin: Kukin palkkansa ansaitsee, — paha pahalla palkitaan. Kuolleista täytyy muuten puhua vain hyvää, ja sen minä sanon, Jesper Mogensen oli muutamissa suhteissa hurskas mies: Hän ei laiminlyönyt aamukirkkoa eikä iltamessua; hän kävi joka toinen päivä ehtoollisella, jota ei ainakaan kukaan meistä tee. Mutta ei korppi pesemällä valkeammaksi muutu, enkä minä antaisi mädännyttä sillinpäätä hänen hurskaudestaan. Muistatko mitä minä sanoin viime vuonna kalastaja Sörenille? Odotappas vain, sanoin minä, kyllä se vene vielä ajaa karille hirsipuun alle. Rukoilkaamme kuitenkin hänen sielunsa puolesta, Ola, vaikka hän onkin tinkinyt meiltä monta kiiltävää äyrityistä ja pettänyt kuninkaalta useampia vakallisia hopeaäyriä, kuin nyt korpit ovat jättäneet hiuksia hänen syntiseen päähänsä. Liekö hänellä nyt parempi olla siellä missä on, kuin hänen vangeillaan oli ennen Sjöborgissa! Ei hän olisi parempaa oloa ansainnut, sillä itse hän aina oli armoton herra, eikä säälimätön herrasväki pääse Herran armosta osalliseksi."

"Se on totisesti tosi sana, isäntä!" vastasi nuori kalastaja. "Mutta eikö voisi sanoa samaa myöskin meidän nuoresta kuninkaastamme, tietysti kaikella kunnioituksella?"

"Kuninkaastako? Oletko hullu, Ola?" huudahti vanhus tulisesti. "Onko sinut paholainen sokaissut ja riivannut? Sellaistako kristillisyyttä sinulle on opetettu luostarissa? Sinäpä vasta mainio miehenalku olet!"

"Elä suutu, isäntä!" vastasi poika. "Totuus on totuus, olkoon sitten karvas tai makea, ja kutkutelkoon rikkaiden tai köyhien neniä, sanoo isä Yrjänä. Ja me tanskalaiset olemme vapaa kansa, jotka uskallamme lausua suoraan käräjillä asiamme, olkoon vastassamme ylhäinen herra tai yksinkertainen talonpoika. Te tiedätte kyllä itsekin isäntä, ettei kuningas ole se mies, häpeä sanoa, joka antaa armon käydä oikeudesta silloin kun on kysymys lainsuojattomista tai heidän suvustaan ja ystävistään. Ajatelkaapas vain Stig-marskin kauniita tyttäriä, heidät hän on sulkenut Vordingborgin neitsyttorniin ainoastaan senvuoksi, että heidän isänsä oli lainsuojaton mies; ei hän sillä ainakaan erityisesti sääliä osoittanut. Isä Yrjänä sanoi hänen tehneen hyvin väärin piinatessaan ja kidutellessaan piispaa täällä niin kauan. Ei voinut kukaan todistaa hänen olleen hitossa lainsuojattomien tai Etelä-Jyllannin herttuan kanssa. Kaikessa tapauksessa hän oli mahtava hengenmies, jota vain Jumala ja paavi ovat oikeutettuja tuomitsemaan, niin ainakin isä Yrjänä sanoo."

"Vai niin! Hän puhuu rohkeasti tuo isä Yrjänä!" mutisi vanhus ja istuutui miettiväisenä kalakorilleen. "Mutta sanokoot vain nuo hurskaat herrat mitä haluavat, sen minä kuitenkin tiedän, ettei meillä ikinä ole ollut Tanskassa lainkuuliaisempaa kuningasta. Antaessaan hirttää tuon miehen —"

"Siinä hän teki hyvän työn, isäntä, sitä en minäkään kiellä", jatkoi renki. "Vaikkei nyt linnanvouti olisikaan auttanut piispaa pakoon, jonkavuoksi hänet kuitenkin hirtettiin, niin on hän rehellisesti ansainnut silmukan paljosta muusta; hänelle ei kuningas tehnyt minkäänlaista vääryyttä. Mutta säälinpä sentään torninvahti Mattia ja hänen sisarenpoikiaan: Heidän täytyy nyt istua kahleisiin kytkettyinä Flynderborgissa, vain senvuoksi, että olut oli painanut heitä liian raskaasti tuona valvonta-yönä vankilatornissa. Ei kukaan muu auttanut piispaa pakenemaan", lisäsi hän katsoen hiukan karsaasti toisella silmällään, "kuin tuo Martti Madsven, senkin hirtehinen. Isä Yrjänä sanoi hänen tehneen siinä sekä uskaliaasti että hurskaasti; senvuoksi onkin pyhä Martinus pelastanut hänen henkensä ja auttanut hänen livistämään maasta. Mutta nyt on hänkin lainsuojaton mies, ja tottapuhuen on paholainen saanut haltuunsa hänenkin sielunsa."

"Kuuleppas Ola!" alkoi vanhus puhua ankaralla äänellä ja nousi. "Varo sinä parrattoman suusi puheita, ainakin silloin kun puhut paholaisesta, taivaallisesta Isästämme ja kuninkaasta. — Mitä Martti Madsvendiin tulee, on minulla hänenkin suhteensa sinulle sana sanottava, mutta ensiksi kuninkaasta! Sanotaan pelkuriksi sitä, joka ei uskalla itseään puolustaa. Kuningas on kansansa pää, ja kun päätä pakottaa, niin pakottaa kaikkia jäseniä; sen on jokainen kunnon tanskalainen saanut näihin aikoihin tuntea. Lapsesta asti on meidän nuori kuninkaamme saanut monta kovaa kokea. Mutta Herra on ollut hänen kanssaan tähän päivään asti ja suojellut sekä hänen sielunsa että ruumiinsa, huolimatta arkkipiispasta, paavista ja koko papistosta. On kyllä totta, että me olemme vapaa kansa, jokaisella on oikeus ääneen ja pelkäämättä lausua totuus sekä ylhäiselle että alhaiselle. Mutta se, joka uskaltaa sanoa pahan sanan kuninkaasta, joutuu minun kanssani tekemisiin niin kauan kuin minulla on kieli suussa ja terve nyrkkini tallella. Sinä olet vielä pojannaskali, Ola! Sinä et tiedä mitä täällä tapahtui silloin kun sinä vielä makasit kapalossa maitopullon vieressä. Jos lainsuojattomat olisivat lyöneet sinun isäsi kuoliaaksi, silloin kun sinä vielä kepillä ratsastelit, niin etpä taitaisi ottaa heitä syliisi, vaikka nyt ratsastaisit sadalla hevosella."

"Siinä te, isäntä, olette totta maar' oikeassa!" vastasi poika innokkaasti. "Henki hengestä! huutaisin minä ja löisin kuoliaiksi heidät kaikki, missä ikinä heidät tapaisin, se olisi rehellisesti tehty hurskaan asian puolesta. Mutta kosto on kuitenkin Heran, ja kuninkaan tulisi olla hiukan kylmäverisemmän ja viisaamman kuin jonkun meistä. Parempi hänen olisi kärsiä vääryyttä kuin asettaa maa ja valtakunta vaaraan oikeuksiaan puoltaessaan."

"Akkojenloruja!" keskeytti vanhus hänet. "Vai munako tässä opettaa kanaa munimaan? Laillisuudessa on pysyttävä, vaikka koko maailma hävitettäisiin. Niin täytyy kuninkaan ajatella. Ei hän turhaan miekkaa kanna."

"Mutta, rakas isäntä, sekä isä Yrjänä että kaikki Esromin hurskaat herrat ja monet meidän kaupunkimme järkevistä miehistä arvelevat kuitenkin kuninkaan menevän liian pitkälle kiihkossaan, saattaen siten itsensä ja koko maan onnettomuuteen. Senvuoksi onkin arkkipiispa nyt julistanut hänet pannaan. Mutta hän potkii vain tutkainta vastaan ja käy kaikesta huolimatta kirkossa silloin kun tahtoo."

"Luulenpa kyllä taivaallisen Isämme suovan hänelle anteeksi senlaisen uhmailun ja jumalattomuuden", sanoi vanhus päätään nyökäyttäen. "Eipä taida tässä maassa olla ainoaakaan piispaa, joka lukitsisi häneltä kirkonoven senvuoksi, että mestari Grand on hänet julistanut pannaan Sjöborgissa. Silloin kun se konstikas herra pistettiin linnaan, huhuiltiin heti, että kaikki kirkot koko maassa suletaan. Mutta niinkös kävi! Vaikka Rooman paavi lähettäisi kymmenen käskyä, niin eivätpä pahus vie, kuitenkaan tottele. Nyt kun arkkipiispa on vapaa, ei täällä näytä olevan suurtakaan hätää. Sitäpaitsi olemmehan me ennenkin nähneet Tanskan kuninkaan olleen pannaan julistetun ja kuitenkin kantaneen kruunua ja valtikkaa kuolinhetkeensä asti."

"Mutta kyllä siitä vielä voi syntyä aika sekamelska, isäntä!" vastasi poika. "Ilman paavin suostumusta ei täällä enää voi häitäkään viettää, ja tällaista oloa saattaa vielä kestää kauankin, kun hän nyt kaiken lisäksi on alkanut ahdistella niitä kaniikkeja ja prelaateja, jotka ovat olleet arkkipiispan kanssa liitossa. Kauppasataman rikas Hans Rodis on menettänyt koko omaisuutensa senvuoksi, että lähetti vangille viilan ja työkaluja vankilaan. Eipä käynyt paljon paremmin myöskään Lundin mestari Peiterille, ja kaikki arkkipiispan kirkkotilukset ovat jo otetut takavarikkoon. Senlaisesta rohkeudesta ei ole näihin asti kuultu koko kristikunnassa, sanoo isä Yrjänä."

"Siinä asiassa kuningas seuraa parhaiden miestensä neuvoa eikä sinun tai isä Yrjänän!" murahti vanhus. — "Siitä hän ja valtakunnanneuvosto vastatkoot. Häntä on vain liiaksi ärsytetty, sen minä sanon, ja kohtuus on kaikella, myöskin hurskaudella ja kärsivällisyydellä. Varo riitoja, Jeppe, sanoi autuas isä vainajani — Herra olkoon hänen sielulleen armollinen, — mutta jos kuitenkin riitaan joudut, niin suoriudu siitä kunnialla. Ei kannata kiveä voilla pehmitellä; ei, kova kovaa vasten."

"Teidän luvallanne, sanoi paholainen, asettaessaan selkänsä orjantappurapensasta vasten", keskeytti nuori kalastaja hänet hymyillen. "Mutta sanottiinpa hänen katuneen, kun tunsi sen pistokset. Olenpa minä joskus kuullut toisenkin vanhan ja viisaan sananlaskun: Jos et ylitse pääse, niin kömmi alitse, sanoi vanha tätini minulle. Jos meidän nuori kuninkaamme olisi saanut sentapaisen opetuksen ylpeältä drotsi Hesseliltä, joka opetti hänen heiluttamaan keihästä ja miekkaa, niin olisi se ehkä ollut onneksi maalle ja valtakunnalle, sanotaan —"

"Loruja!" keskeytti hänet vanhus ja nosti taas korin selkäänsä. "Senlainen oppi kyllä kelpaa sinulle ja sinun tädillesi, sekä isä Yrjänälle, joka sanoo kaiken, mitä sinä ajattelet. Mutta se mikä soveltuu rotille ja hiirille, ei ole kunniaksi haukalle ja kotkalle. Nöyryys on kullan arvoinen. Mutta, jos kuningas aikoo kulkea portin kautta, niin hän ennen lyö sen murskaksi kuin matelee sen alitse." Sen sanottuaan hän heitti vielä kerran silmäyksen kuninkaan ankaruuden ja nopean lainkäytön mykkään todistajaan, ja alkoi sitten ääneti ja ajatuksiinsa vaipuneena astella Gilleleijeen vievää tietä kotiinsa päin.

"Mutta kuulkaahan, isäntä, jos te nyt kerran kaikessa olette kuninkaan puolella", alkoi poika puhella, astuessaan hänen jälessään, "niin mitenkä silloin voitte puolustaa Martti Madsveniä tai uskoa hänen voivan välttää hirsipuuta? Onhan hän aina ollut lainsuojattomien puolella. Te tiedätte yhtähyvin kuin me muut, että hän auttoi arkkipiispan pakenemaan Sjöborgista. Kyllähän minä näin hänen pistäytyvän teillä jouluaaton edellisenä iltana, ennenkuin hän meni merille mustalla pyhiinvaeltajalaivalla."

"Jos tahdot pysyä eheänahkaisena, senkin lörppäsuu, niin varo itseäsi juttelemasta sitä muille", huudahti vanhus kiivaana ja kääntyi uhkamielisenä häneen päin. "Synneistään Martti Madsven nyt suorittaa katumusmatkaa, sillä se joka joulunaikaan lähtee aavalle merelle palvellakseen Jumalaansa ja Vapahtajaansa, hän ei minun tietääkseni ole huono kristitty eikä myöskään maankavaltaja."

"Kyllä sitä aina juoruillaan jos jotakin. Ei sinuun eikä minuun kuulu mitä Martilla on ollut tekemistä mestari Grandin ja lainsuojattomien kanssa. Mutta sen minä ainakin tiedän: nähtyään meidän nuoren kuninkaamme, ja saatuaan häneltä rahalahjan, ei ole kukaan hänelle Marttia uskollisempi. Muuten oli Jumalan onni, että mestari Grand pääsi karkaamaan", lisäsi hän, "sillä, uskonpa itsekin uljaan kuninkaamme toimineen siinä asiassa liian kiivaasti. Jos Martti Madsvenillä on ollut sormensa siinä pelissä, niin saanee hän sen kalliisti maksaa. Mutta siitä minä panen vaikka kaulani pantiksi, ettei hän sillä ole tarkoittanut pahaa maalle eikä kuninkaalle."

"Aika jumalaton narri hän vain on, kujeilija, vatsassa puhuja ja senlisäksi lainsuojaton maankiertäjä, joka varmasti joutuu hirsipuuhun, jos hän vielä joskus astuu jalkansa tanskalaiselle pohjalle", sanoi nuori renki kiihkeästi. "Onhan synti ja häpeä, että teidän nuori, kaunis Kaarinanne itkee siniset silmänsä punaisiksi hänen tähtensä."

"Vai niin, siinäkö sitä ollaan?" sanoi vanhus. "Taitaisitpa kernaammin suoda hänen itkevän ne punaisiksi sinun itsesi tähden. Heitä ne turhat tuumat mielestäsi, Ola! Jos Martti tulee kotiin ennen juhannusta, niinkuin lupasi Kaarinalle ja minulle, ja jos hän silloin suoriutuu selväksi asioissaan, niin saatpa tanssia hänen häissään. Mutta, jos koetat panetella häntä minulle tai Kaarinalle, niin saat panna tavarasi myttyyn ja purjehtia tiehesi. Nyt tiedät minun tahtoni." Näin sanoen astui vanhus voimakkain askelin edelleen. Nuori mies seurasi nolona ja äänetönnä häntä rantaan, missä Jeppe irroitti erään kalastajaveneen purjehtiakseen pohjoisempaan myömään kalojaan, joita hän ei enää saanut Sjöborgissa kaupaksi.

"Elkää uskoko minun tahtovan Martille mitään pahaa", alkoi nuori kalastaja taas puhua, asettaessaan korin venheeseen ja astuttuaan itse sinne isäntänsä jälestä, "eikä siitä olisi minulle mitään hyötyä. Te ja Kaarina olette nyt kerran hullaantuneet siihen narriin, ja täytyyhän minunkin myöntää hänen olevan uljaan ja ovelan miehen; aika veitikka hän vain on, vaikka aikaahan hänellä jo ikääkin olla, hän voisi melkein olla tytön isä. Jos hän vanhurskaudesta ja kristillisestä rakkaudesta auttoi piispan pakenemaan, niin taisipa hän silloin tehdä laupeudentyön; vaikka ihmiset sanovat, ettei hän sitä tehnyt taivaallisen herramme tähden. Olisi teidän kaunis Kaarinanne toki ansainnut kunnollisen nuoren miehen, eikä tuollaista lainsuojatonta, vanhanpuoleista maankiertäjää." — —

"Senkin parraton keltanokka! Mitä sinä siinä löpiset?" keskeytti hänet vanhus kiivaana ja polkasi jalallaan venheen pohjaan. "Luuletko sinä minun tyttäreni ihastuvan sileäleukaiseen piimäsuuhun. 'Kun on poissa näkyviltä niin on poissa sydämestä', sanovat nykyiset nuoret; mutta sitä ei sano kukaan minun tyttärestäni. Jos sinä vielä sanot sanankaan tästä asiasta, Ola, niin se jää viimeiseksi meidän välillemme. — Mutta mitä perkelettä tämä on?" huudahti hän, huomattuaan heitä olevan kolme veneessä. "Mistä tuo mies tuli?"

"Kunnon miehet, ettekö hyvästä maksusta veisi matkamiestä Skanöriin?" kysyi kookas herra, joka äkkiä oli noussut seisomaan purjeen takaiselta penkiltä, minne hän oli piiloutunut. Hänellä oli yllään likainen talonpoikaisnuttu; mutta se sopi huonosti hänelle, ja sen alta näkyi ritarillinen olkavaate sekä komea kullattu miekankahva. Hän näytti turhaan koettavan peittää vuohennahkahatullaan suurta otsa-arpeaan. Hänen kalpeat kasvonsa ja ruosteenkarvaisten kulmakarvojen alta tuijottava arka katseensa ei herättänyt luottamusta. Hän puhui tanskaa, mutta hiukan norjaksi murtaen, joka ei näyttänyt olevan synnynnäistä, vaan jonkinlaista matkimista tai tottumusta.

"Mitä teillä on tekemistä täällä minun venheessäni?" murahti Jeppe kalastaja mittaellen häntä uhkaavin katsein. "Jos aijotte Skanöriin, miksette silloin mennyt lauttauspaikalle?"

"Onhan kuningas ottanut takavarikkoon kaikki lauttauspaikat tuon karanneen arkkipiispan tähden", vastasi vieras. "Joka mies tietää Grandin karanneen täältä meritse, ja kuitenkin ajavat nuo typerät houkkiot häntä takaa täällä öin ja päivin. Eihän täältä pääse kissakaan pois maasta, ja täällä on tuskin enää ainoaakaan suota tai metsää, minne hurskaan arkkipiispan ystävä voisi piiloutua. Te näette, että minä olen karkulainen, mitä minun auttaisikaan teiltä totuutta salata: minua ajetaan takaa. Pelastakaa minun henkeni ja viekää minut laivasatamaan, josta voisin päättä pakenemaan! Minä palkitsen teidät siitä runsaasti."

"Vai niin!" sanoi vanha kalastaja, ja hänen tuima katseensa lauhtui. "Usein on nähty rehellisenkin miehen joutuvan onnettomaksi: moni saa paeta maasta ja valtakunnasta häpeällä, joku sinne palajaa kunniassa ja loistossa. Tuuli on hyvä, ja veneeni kestää kyllä sen matkan. Mutta ensiksi minä tahtoisin tietää, kuka te olette ja minkävuoksi te olette lainsuojaton? —"

"Lainsuojaton?" toisti vieras säpsähtäen. "Kuka sanoo, että minä olen laillisesti lainsuojaton, senvuoksi että minä pakenen laittomuutta ja häpeällistä vääryyttä? Minä olen sen suuren arkkipiispa Grandin sukulainen, jota täällä on niin häpeällisesti ja vääryydellä kohdeltu; jos minä en tahdo alistua saman itsevaltaisen kohtelun alaiseksi, josta Jumala ja hurskaat ihmiset hänet auttoivat vapaaksi, niin minä olen pakoitettu etsimään pelastustani pakenemalla."

"Entä teidän nimenne? Herra?" alkoi kalastaja taas puhua, ja asetettuaan äkkiä airon kiveä vasten hän työntäsi venheen niin rajusti vesille, että sekä vieras että hämmästynyt renkipoika olivat lentää selälleen. "Te ette siis salli itseänne kutsuttavan lainsuojattomaksi?" jatkoi hän rauhallisesti kun vieras nousi ja katseli levottoman näköisenä veneen ja rannan välillä olevaa leveää juopaa. "Mutta luulisinpa sen nimen teille sopivan. Etköhän olekin arpiotsainen aseenkantaja Kagge. Jos te olitte yksi Finnerupin ladon kuninkaanmurhaajista, ja jos juuri te äskettäin uhkasitte kuninkaan ja drotsin henkeä, niin olisinpa aika nahjus, jos sormellakaan avustaisin teitä muuhun vapaasatamaan kuin hirsipuuhun."

Muukalaisen kasvot väännähtivät kamalasti, hän pisti suonenvetoisesti kätensä takkinsa alle ja vetäsi esille pitkän, välkkyvän ritarimiekan. "Te laskette minut heti takaisin maihin tai viette minut Skanörin satamaan, vaikkapa olisin itse paholainen", huusi hän. "Se aseenkantaja, jolle Tanskan suurin mies antoi ritarilyönnin, ei anna halvan kalastajan viedä itseään kaupaksi turskien ja kampeloiden kanssa."

"Suuret sanat ja sian rasva eivät tartu kurkkuun", vastasi Jeppe rauhallisesti ja heilautti raskasta airoa päänsä päällä kuin keihästä. "Tässä minä seison omalla pohjallani ja olen oma herrani. Heittäkää kädestänne tuo korukapine, herra pitkäkoipi, tai saatte kohta kolauksen päähänne, niin että unohdatte ritarilyönnin, jonka suurin mies teille antoi. Jos se mies muuten oli marski Stig Andersen", lisäsi hän, "niin ei teidän enää tarvitse mainita minulle kaunista nimeänne eikä tekojanne. Silloin te olitte yhtä varmasti Stig-marskin ja harmaaveljesten kanssa Finnerupin ladossa kuin nyt olette Jeppe-kalastajan kanssa matkalla tuomiolle ja hirsipuuhun."

"Senpä näemme", huusi vieras raivostuneena ja hyökkäsi häntä kohti paljastettu miekka kädessä, mutta kaatui samassa silmänräpäyksessä tiedotonna veneeseen, hatun lentäessä hänen päästään Jeppe Niilonpojan raudoitetun airon lyönnistä.

"Ota miekka hänen kädestään ja sido hänet, Ola, sillaikaa, minä nostan purjeet!" sanoi vanha kalastaja rauhallisesti heittäen airon luotaan ja alkoi järjestellä purjeita. — "Ei hän siitä kolauksesta kuollut. Jos kuningas sallii hänen jäädä elämään, on se hänen asiansa. Mutta ei kukaan voi sanoa Jeppe-kalastajan suojanneen tämänlaisia lainsuojattomia, päästämällä kuninkaanmurhaajan eheinnahoin Gilleleijestä."

Nuori kalastaja totteli isäntäänsä; pian oli purje nostettu, ja kalastajavenhe kiiti nopeaan rannikkoa pitkin, mukana sidottu vanki.

Kalastaja Jeppe ei ollut erehtynyt: hänen vankinsa oli kuuluisa Åke Kagge, joka oli tuomittu lainsuojattomaksi kaikkien niiden keralla, jotka henkilökohtaisesti olivat ottaneet osaa Eerik Silmänräpyttäjän murhaan. Hän oli astunut Norjan kuninkaan palvelukseen, mutta oli nyt uskaltanut Tanskaan, saattaakseen sieltä pois molemmat Stig-marskin tyttäret, sekä toteuttaakseen, niinkuin näytti, muut vähemmän rauhalliset aikeensa. Drotsin metsästäjät olivat näyttäneet toteen hänen osallisuutensa Mads Juden salamurha-aikeisiin kuningasta vastaan, oltiin melkein varmoja siitä että hän myöskin oli salakavalasti haavoittanut drotsi Åkea, kun tämä Stig-marskin tyttärien kanssa ratsasti Vordingborgin linnanportista. Kaikille maan kaupunginvoudeille ja linnanpäälliköille oli annettu käsky etsiä häntä ja vangita hänet. Lainsuojattomana ollen, oli muuten kuka tahansa, joka hänet tunsi, oikeutettu ottamaan hänet hengiltä. Niinkuin yleisesti kaikki lainsuojattomat kuninkaanmurhaajat, oli hänkin hyvin vihattu, kuitenkin oli yksi sydän olemassa, joka tykki osanottavasti ja lämpimästi hänelle: se oli vangitun Ulrika-neidon oikullinen, levoton sydän.

SEITSEMÄS LUKU.

Samana uudenvuoden aamuna, jona tuo lainsuojaton ritari vangittiin, uneksi Stig-marskin nuorin tytär levottomana Vordingborgin linnan "Neitsyttornissa." Hänen sisarensa nousi täysin pukeutuneena rukousjakkaraltaan ja kuunteli yhteen liitetyin käsin linnankappelin aamukelloja. Heikko päivänsarastus valaisi korkean, tilavan tornihuoneen.

"Apua, apua!" huusi Ulrika hypähtäen ylös vuoteeltaan. "Nukutko sinä,
Margareta? Voi, miten hirmuista! Olihan se vain pahaa unta?"

"Mikä sinua vaivaa, rakas siskoni?" kysyi hiljainen Margareta ja tarttui hellästi sisarensa käteen. "Nyt sinä varmaankin taas uneksit tuosta onnettomasta ritari Kaggesta?"

"Voisit sentään olla hiukan kohteliaampi, sisar kulta! Ei hän nyt kovin onneton liene, kun minä hänestä uneksin. Kunhan vain tietäisin hänen olevan turvassa!"

"Rukoile Jumalaa ja pyhää neitsyttä että hänen julma kuvansa katoaisi sinun sielustasi!" jatkoi Margareta. "Hänen käy vielä kuitenkin onnettomasti. Kaikki se kunnia ja rikkaus, mitä hän on luvannut sinulle ovat vain tyhjiä ilmalinnoja, jotka hän on sinua pettääkseen rakennellut."

"Ne mitä sinä, siskoni, kutsut meidän ilmalinnoiksemme ovat kuitenkin monta vertaa paremmat kuin tämä liiankin tosi vankilalinnamme. Mitenkä voit sanoa ritari Kaggea julmaksi? Hänen uljaat sudenkulmakarvansa ovat minun ihastukseni. Voi, rakas sisko! Minä uneksin hänen olevan hengenvaarassa. Hän seisoi kahleissa edessäni ja pyysi minua rukoilemaan kuningasta hänen henkensä edestä."

"Hän on varmasti sinun paha enkelisi, Ulrika!" vastasi Margareta. "Hänen syynsä on, että me nyt istumme täällä. Kun sinä et vain olisi uskonut hänen imarteluaan ja viekasta kieltään! Hän ei kuitenkaan rakasta ketään maailmassa niinkuin itseään."

"Sisko kulta, miten voit noin sanoa? Etkö itse kuullut kun hän vannoi kalliin valan ja lupasi viedä meidät vapauteen henkensä uhalla?"

"Mutta silloin kun hänen olisi pitänyt uskollisena ja miehekkäänä ritarina pysyä sanassaan, oli hänelle kuitenkin oma halpa kostonsa ja elämänsä meidän rauhaamme ja vapauttamme kalliimpi", vastasi Margareta. "Hän teroitti sen nuolen, jolla Mads Jude ampui kuningasta. Mutta ennenkuin se jänteeltä ponnahti, oli hän livistänyt tiehensä ja jättänyt meidät ansaan."

"Mutta hän seurasi kuitenkin meitä hengenvaaran uhalla tänne portille asti, ja jos ei sinulle drotsi olisi sekä minua että itseäsi rakkaampi, niin emme me nyt istuisi täällä."

"Jos meidän vapautemme saavutetaan vain konnantöillä ja salamurhilla, niin ennemmin voimme istua täällä vangittuina koko elämämme ajan" — vastasi Margareta. "Jos jalo drotsi Åke olisi ollut vihollisemme eikä ystävämme, niinkuin hän on osoittanut olevansa, niin en minä kuitenkaan olisi jättänyt häntä siihen tilaan ja antanut hänen vertavuotava olla ilman apua ja hoitoa. Ennemmin minä istun koko elämäni vangittuna kuin pakenisin hurjan salamurhaajan kanssa ja antaisin jalon drotsin epäillä minua vähimmästäkään osallisuudesta tähän konnantekoon."

"Sinä oletkin liian tunnontarkka, Margareta sisko! Minua kohtaan sinä kyllä olet puoleksi enkeli, mutta tunnusta pois: Et sinä vain Vapahtajamme rakkauden tähden jäänyt niin ylevästi drotsia hoitamaan. Onhan hän jotenkin kaunis nuori mies, vaikkei häntä juuri voi verrata ritari Kaggeen. Luuletko sinä, etten minä ole huomannut miten hellästi te toisianne katselette aina silloin kun sinä hänen haavansa sidot. Kyllä hän nyt on sinulle kiitollinen, —"

"Elä suutu, rakas Ulrika!" vastasi Margareta, sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Mitä pahaa siinä on, että minä hoidan häntä hyvästä sydämestä?"

"Hoida vain niin hyvästä sydämestä kuin tahdot, enhän minä koskaan ole sanonut siinä pahaa olevan. Puhu sinä vain aina siitä jalosta ja hurskaasta, niinkuin hän olisi ainoa kunnon ritari koko kristikunnassa. Mutta suo sitten minulle edes oikeus puolustaa ritari Kaggea ja huolehtia hänestä, kun hän syöksyy hengenvaaraan minun tähteni! En minäkään hyväksynyt sitä että hän karkasi silloin kun meidät vangittiin. Siitä minä ripitänkin hänet aikatavalla kun tavataan; mutta mitä hän olisi voinut niin monelle? Päästyään pakenemaan, hän kuitenkin toivoi vapaana ollen voivansa pelastaa meidät. Enkä minä sano sitäkään oikein ritarinteoksi, että hän pimeässä porttiholvissa hyökkäsi drotsin kimppuun, antamatta torvensoittajan ensin ilmoittaa tuloaan. Mutta onhan kaikessa taistelussa viekkaus luvallinen suurta ylivoimaa vastaan ja kuitenkin se oli uhkarohkea yritys, jonka hän ehkä vielä saa maksaa hengellään, vaikkei siitä meille ollutkaan hyötyä. Oi, jospa minä vain tietäisin hänen olevan turvassa, niin minä olisin mielelläni kärsivällinen ja kestäisin vielä jonkun ajan tätä vankeutta. Kunhan kuningas saa tietää mitä minä nyt tiedän, niin hän muuttaa mielensä ja kohtelee meitä prinsessoina."

"Onneton! Mitä sinä puhut?" keskeytti hänet Margareta kauhistuneena ja kalpeni. "Kuka mieletön ihminen on sinulle sellaista kuvitellut —"

"Se oli siis kuitenkin sama salaisuus, jota sinä et tahtonut minulle ilmaista, hurskas siskoni!" keskeytti Ulrika hänet, armollisesti hymyillen. "Minä olin aikonut salata sinulta tämän tietoni, kunnes voisin näyttää sinulle mihin se kelpaisi; mutta nyt sinä näet, että ritari Kagge on minulle paljoa uskollisempi kuin sinä: silloin kun sinä vain ajattelet haavoittunutta drotsiasi, on minun lainsuojaton ritarini antanut minun arvata oikean syntyperäni lähettämällä minulle tämän viestikapulan, joka on kaikkia maailman drotseja tärkeämpi. Tämä sukutaulu voisi avata meille jokaisen Tanskan vankilan oven." Näin sanoen hän otti esille riemuitsevan näköisenä pienen somasti leikkauksilla koristetun puutaulun, mihin oli piirretty ruhtinaallinen vaakuna: kolme kruunattua leopardia, ja sen alle Ulrikan nimi riimukirjaimilla, prinsessa Mereten, kuningas Eerik Eerikinpojan ja junkkari Kristofferin nimien viereen. "Katsoppas, siskoseni!" sanoi hän niiaten, "nuo kruunupäiset leopardit ovat kuvatut kuninkaan suureen sinettiin. Minä tiedän sen asian vasta vain osaksi, mutta senverran ovat kuitenkin nuo saamani salaiset viittaukset selvittäneet minulle, että kuninkaan isä on ollut salaisesti naimisissa erään Stig-marskin sukuun kuuluvan ylhäisen naisen kanssa. Se oli tietysti vaarallinen asia, koska hänellä jo oli toinen kuningatar; mutta minä olen kuitenkin hänen tyttärensä ja silloin tietysti myöskin prinsessa Mereten sisarpuoli, vaikkei sitä saa kukaan tietää. Minun äitiparkani sai paljon kärsiä senvuoksi ja kuolikin surusta; mutta sen ovat sinun isäsi ja hänen sukulaisensa ankarasti kostaneet. Minut on kasvatettu marskin talossa sinun sisarenasi, senvuoksi minäkin olen joutunut saman vainon alaiseksi kuin koko sinun sukusi."

"Oi, elä usko sanaakaan tuosta onnettoman sekavasta jutusta, rakas Ulrika!" huudahti Margareta ja purskahti itkuun. "Polta nuo onnettomuustiedot ja usko minua, sinä olet varmasti minun sisareni. Kaikki nuo turhat puheet sinun ylhäisemmästä syntyperästäsi tuottavat sinulle vain häpeää ja ikävyyksiä."

"Etpä sinä taitaisi noin puhua, jos olisit nähnyt oman nimesi kuninkaiden ja ruhtinaiden rinnalla", vastasi Ulrika ylvästellen, katsellessaan säihkyvin silmin puutaulua. "Ja katso!" jatkoi hän käännettyään sen. "Tässä on norjalaisen herttua Haakonin leijonakilpi ja sukutaulu; se ulottuu aina Harald Haarfayeriin; ja katso tuossa sivuhaarassa on minun ritari Kaggen nimi. Hänkin polveutuu kuninkaista ja ruhtinaista. Muistatko sinä mitä vanha Elsa-muori povasi minulle Haldissa? Hän sanoi, että minusta kerran tulee kaunis prinsessa joka saa kauniin ja rikkaan ruhtinaallisen sulhasen."

"Oi, rakkahin sisareni!" huudahti Margareta huolestuneena. "Lapsellisella koreiluhalullasi sinä olet saattanut sielusi kunniattoman kerskailijan leikkikaluksi. Vain paha henki on voinut kuiskata sinulle onnen ja kunnian lähteeksi sen perhesurun, joka tuotti onnettomuutta maalle, sekä meidän kuululle suvullemme. Sen miehen suonissa ei virtaa ruhtinaanverta, vaan konnanverta, joka saattoi kuvata sinulle kunniaksi sen minkätähden sinun täytyisi häpeästä kuolla, jos sinä uskoisit sen todeksi ja ymmärtäisit mikä syntyperä todellakin on ylevä ja suuri."

"Onpa vahinko, ettet sinä ole pappi, sisko!" sanoi Ulrika keikauttaen niskojaan. "Jos tarina minun ylhäisestä syntyperästäni olisi vain perätön ja valheellinen huhu, niin tuskinpa sillä olisi ollut niin tärkeät seuraukset tässä maassa. Olethan sinä itsekin uskonut ne tosiksi, koska et ole milloinkaan uskaltanut niistä minulle puhua; mutta minä olen jo kauan aavistanut sen. Vanha Elsa-muori Haldissa ei uskaltanut siitä suoraan puhua. Mutta täytyyhän sinun itsekin myöntää todeksi, että kaikki, jotka ovat tunteneet meidät ja meidän sukumme, ovat aina kumartaneet paljoa syvempään minulle kuin sinulle, vaikka sinä olet vanhin. Minä olen usein nähnyt ihmisten viittaavan jälkeeni, silloin kun olin juhlakoruissani, ja kuullut heidän kuiskaavan: katsokaa, tuossa astuu pikku prinsessa, katsokaa hän räpyttelee kauniilla silmillään aivan kuin kuningas Silmänräpyttäjä."

"Sisko raukka, sisko raukka!" päivitteli Margareta ja sulki hänet itkien syliinsä. "Oletko sinä voinut häpeämättä kuunnella noita julkeita häväistyssanoja? Ovatko he voineet imarrella sinun turhamaista lapsensydäntäsi tuolla korunimellä, jonka alla piili mitä katkerin iva ja ylenkatse? — Ulrika parka, sinun suurin onnettomuutesi on kuitenkin sinun oma sokeutesi. Se saattaa sinut ylpeilemään sinun omasta onnettomuudestasi ja häpeästäsi. Oi, jospa tuo taru kauhistuttaisi sinua kuin manalan ääni, niin silloin minä vielä voisin lohduttaa ja auttaa sinua. Minä tahtoisin itkeä sinun kanssasi ja rukoilla pyhää Neitsyttä antamaan sinulle sen lohdutuksen, jonka hän antoi minulle silloin kun kaikki lapsuudessani näkemäni ja kuulemani kauheudet olivat minulle kuin kamalana unena, ja jolloin aivan kuin enkelin ääni kuiskasi minun sieluuni: se oli väärinkäsitystä, mielipuolisuutta, harhanäköä kaikki. Oi, äiti, äiti, mitenkä voin pitää sinulle antamani lupauksen ja tuoda tämä eksytetty lapsi pelastettuna sinun syliisi!"

"Sinun rakkautesi, vanhurskautesi ja tunnontarkkuutesi ikävystyttävät minua, sisar Margareta", keskeytti Ulrika hänet ärtyisenä. "Äiti olikin vain minun kasvatusäitini; sen voin kyllä ymmärtää: eihän hän koskaan sanonut minulle ainoatakaan ystävällistä sanaa, enkä minä mustan hunnun vuoksi milloinkaan nähnyt hänen kasvojaan. Jos sinä tuntisit oikeaa sisarenrakkautta minua kohtaan, niin sanoisit kyllä kuka minun oikea äitini oli; mutta sinä et olekaan minun sisareni. Minä olisin tyytyväinen, jos sinä pääsisit luostarin turviin, siellä sinä saisit surra ja rukoilla minun puolestani niin paljon kuin haluaisit häiritsemättä minua sillä. — Mutta ei sentään, täytyisihän minun silloin erota sinusta —, sitä minä en kestäisi", lisäsi hän hellästi. "Rakas, hyvä Margareta, minä olen nyt kerran sellainen maailman lapsi", jatkoi hän lapsellisesti ja taputti sisarensa poskea — "olenhan minä sanonut sen sinulle sata kertaa. Enhän minä ole nähnyt enkä ollut osallisena kaikissa niissä onnettomuuksissa, jotka tapahtuivat täällä meidän lapsuutemme aikana, tai ennenkuin minä synnyin. Mitenkä sinä voit vaatia, että minä surisin niitä. Mitä hyötyä siitä olisi, jos minä sinun kanssasi alkaisin tässä niistä voivotella. Mitä meidän vanhempamme tai heidän sukulaisensa ovat kärsineet tai rikkoneet, sen pyytäköön pyhä Neitsyt Vapahtajan heille hyvittämään ja anteeksi antamaan; mutta sitä emme me kumpikaan voi auttaa. Minä kiitän Jumalaani ja Luojaani, että Hän loi minut tähän kauniiseen maailmaan, enkä minä häpeä syntyperääni vaikka olisinkin vain puoleksi prinsessa. Enkä minä välitä vähääkään siitä surkeudesta ja häpeästä, josta sinä niin välttämättömästi tahtoisit minun joutuvan epätoivoon. Joko kaikki on turhaa puhetta, ja silloinhan ei ole minkäänlaista valittamisen syytä, tai se on totta, ja minä saan tyytyä siihen niinkuin muuhunkin kohtalooni. Sittenhän minä olen kuitenkin prinsessa, ja mitä häpeää siitä on, että minua kutsutaan siksi mikä minä olen, ja että ruhtinassukuinen ritari kosii minua kohottaakseen minut siihen asemaan, joka minulle oikeudella kuuluu?"

"Jumala auttakoon sinut siitä kunniasta ja kosijasta, sisko parka!" vastasi Margareta. "Ritari Kaggen puheissa ei ole ainoatakaan totuuden sanaa. Jokainen tietää hänen syntyneen tässä maassa paremmasta suvusta, kuin minkä arvoinen hän on. Vasta lainsuojattomaksi jouduttuaan ja tultuaan Norjaan, hän alkoi kieltää oman sukunsa, ja kerskaa nyt häpeällisellä tavalla polveutuvansa norjalaisesta ruhtinassuvusta. Tuollainen kunniaton sepustelu kyllä osoittaisi sinulle mitä miehiä hän on, jos et sinä tavoittelisi hänen kanssaan sitä väärää loistoa, joka ei tiedä mistään kunniasta."

Heidän näin keskustellessaan oli Ulrika pukenut ylleen pyhävaatteensa, ja päivä oli valjennut. "Katsoppas nyt minua!" sanoi hän peilaillessaan itseään seinällä riippuvassa kirkkaassa kilvessä. "Täytyykö minun todellakin niin hirveästi hävetä olemassaoloani ja toivoa etten ikinä olisi syntynyt? Olisihan se häpeällistä ja jumalatonta! Suoraan puhuen, sisko, jos minä rupeaisin epäilemään kaikkea mitä ritari Kagge on puhunut minulle minun syntyperästäni ja kauneudestani, niin täytyisi minun epäillä omia silmiänikin, ja jokaisen peilin, jonka näen, täytyisi sitten olla yhtä petollisen imartelijan kuin sinä sanot hänen olevan."

"Peili on varmasti petollinen imartelija", vastasi Margareta. "Se näyttää meille vain pään ja sileän pinnan, joka peittää meidän luurankomme ja pääkallomme; mitä enemmän miellymme siinä kuvastuvaan katoavaiseen harhakuvaan, sitä enemmän se sokaisee silmämme ja turmelee sielumme. Jos sinä olisit kuullut miten Kagge lateli minulle liijoiteltuja kohteliaisuuksiaan, ennenkuin hän oli nähnyt sinut täyskasvaneena ja saanut koreille lauseparsilleen ja suunnitelmilleen meidän kadotettujen tilustemme ja oikeuksiemme takaisinhankkimisesta sinusta halukkaamman kuuntelijan, niin tuskinpa olisit säästellyt häntä vähemmältä pilkalta ja kiusanteolta kuin säästit typerää herra Pallea —"

"Voi, miten hirvittävän mahdoton sinä voit olla, rakas, hurskas siskoni!" keskeytti Ulrika hänet. "Onhan paksu, typerä herra Palle aivan luotu pilkattavaksi. Kyllähän minä tiedän, että ritari Kagge oli ennen hiukan rakastunut sinuun; mutta sen minä kernaasti suon hänelle anteeksi, kun se niin pian unohtui; olithan sinä kuitenkin tavallaan minun sisareni, ja minä olin silloin vain lapsi. Sinä olisit varmaankin toivonut hänen huokailevan itsensä kuoliaaksi sinun kylmyytesi tähden; mutta se olisi liiaksi vaadittu nuorelta kauniilta ritarilta. Täytyykö hänen välttämättömästi olla uskoton ja epäluotettava rakastaja senvuoksi, että hän erehtyi sisaruksista ennen kun hän oikein oli selvillä omastaan ja meidän sydämistä? Mitä hän sille voi, että sinä olit niin kylmä ja sietämättömän hurskas? Ja oliko todellakin niin anteeksiantamaton synti, että minä lopullisesti olin hänestä yhtä kaunis ja ehkä vähän enemmänkin?"

"Rakas soaistu lapseni!" huokasi Margareta taputtaen sisartaan poskelle ja sivellen vallattoman, keltaisen kiharan hänen otsaltaan. "Täytyykö sinun aina etsiä kaikista tunteista tyhjä ja katoavainen alote ennenkuin sinä oikein voit ne ymmärtää? Åke Kagge oli meidän isämme uskollinen aseenkantaja, se on totta; hän oli sen kostotyön kiihkeimpiä osanottajia, jonka syyn sinä luulet tietäväsi. Jos tämä sinun luulosi ei ole perätön, ja sinä olet todellisuudessa se, mitä uskottelet olevasi, niin mitenkä voit pelkäämättä ojentaa kätesi miehelle, joka oli Finnerupin ladossa?" Hän vaikeni ja laskeutuessaan polvilleen rukousjakkaralle hän liitti kätensä hiljaiseen rukoukseen, ja nojasi kauniin päänsä messukirjaan.

"Sisar, rakkahin sisar, sinä olet peloittanut minut", huudahti Ulrika aivan kalpeana. "Kammottava, verinen näky vilahti silmieni ohitse. — Oi, sinä olet oikeassa, minä en tullut sitä ennen ajatelleeksi. Jos on totta mitä kuulin syntyperästäni, niin ei minun olisi pitänyt herra Kaggea rakastaa. Ja kuitenkin, enhän minä ole koskaan nähnyt tuota ylhäistä herraa, joka surmattiin Finnerupin ladossa. Jos minun pitäisi vihata kaikkia niitä, jotka olivat hänen kuolemaansa syyllisiä, niin täytyisi minun myöskin vihata minun äitiäni ja sinun äitiäsi ja isä Stigiä. Oi, sinä olet kuitenkin oikeassa, sisko, meidän ei pitäisi koskaan ajatella kohtaloamme tässä maailmassa, jos tahdomme olla iloisina muiden joukossa. Joko meidän täytyy unohtaa kaikki, mitä ympärillämme on tapahtunut, tai mennä luostariin ja sanoa hyvästit tälle ihanalle maailmalle. Mutta sitä minä en voi, rakas sisar! Rukoile sinä minun puolestani. Minä tahdon unohtaa sen, mitä minun ei ole hyvä ajatella; minä en kuitenkaan voi vihata ketään koko maailmassa, ja sitä joka minua rakastaa oikein sydämestään minä en voi olla rakastamatta, olkoon hän kuka hyvänsä, ja vaikka hän olisikin lainsuojaton ja karkoitettu." Hän purskahti kiihkeään itkuun ja piteli pitkiä keltaisia kiharoitaan silmillään.

"Rakkahin Ulrika! Elä itke, minä rukoilen sinun puolestasi niin kauan kuin elän", sanoi Margareta. Hän nousi nopeasti rukousjakkaralta ja sulki sisaren hellästi syliinsä. "Emmehän edes ole toivottaneet toisillemme hyvää uutta vuotta. Jumala ja rakas neitsyt Maria tehkööt sinut hurskaaksi ja kärsivälliseksi ja onnelliseksi, ja antakoon meille molemmille sen, mikä voi edistää parhaiten meidän sielumme autuutta! Elä itke, rakkahin Ulrika! Jos minä olen puhunut sinulle kovasti ja surettanut sinua, niin anna se minulle anteeksi äidin vuoksi! Hän pyysi minun neuvomaan sinua ja suojelemaan sieluasi turhuuden ajatuksilta; mutta näenhän minä sinun jo olevan hyvän, hurskaan ja siunatun. — Elä vain itke!"

"Lupaatko sinä ettet enää koskaan puhu pahaa ritari Kaggesta tai vaadi minun unohtamaan häntä tai olemaan hänestä uneksimatta? Sillä minä en sitä voi, enkä tahdo." Näin sanoessaan Ulrika pyyhki silmänsä pitkillä hiuksillaan ja katseli niiden alta veitikkamaisesti sisareensa.

"Rakasta Jumalan nimessä jokaista ihmissielua, missä piilee kipinäkin
Jumalan rakkautta!" vastasi Margareta. "Mutta elä vain ole suruissasi!"

"No niin, sen lupaan", sanoi Ulrika vetästen kädet silmiltään; hän hymyili ja suuteli sisartaan kiihkeästi. "Onnellista uutta vuotta, sisar Margareta. Toivon sinun saavan kauniin drotsin mieheksesi ennen vuoden loppua ja toivon meidän olevan onnellisesti tämän häkin ulkopuolella ennenkuin metsä vihertää ja linnut laulavat!" Ja nyt hän alkoi pyöritellä hiljaista siskoaan vankilanlattialla, laulaen:

"Ma linnan tiedän, mi himmentää
Voi kuninkaan kartanot suuret.
Kultaa ja hopeaa kimmeltää
Sen harmaakiviset muurit."

"Hiljaa, hiljaa, rakas sisar, joku tulee", pyysi Margareta. Ulrika totteli ja kuullessaan rautakankia vedettävän oven takaa, asetteli hän nopeasti tukkansa järjestykseen peilin edessä, ja koetti äkkiä olla hyvin jäykän ja ylhäisen näköinen. Ovi avattiin, ja sisään astui pieni, vilkas kamarineito auttamaan heitä pukeutumisessa ja toi heille tavallisen aamujuoman. "Neitsyt Maria ja pyhä Josef suokoon teille onnellisen uuden vuoden, jalot neidot!" sanoi tyttö niiaten ja asetti lämpimän olutjuustovadin pöydälle. "Isäntä pyytää minun kysymään haluatteko ajaa hänen rouvansa kanssa aamumessuun. Tänne on tullut tänä yönä vieraita", lisäsi hän jutteluhaluisena. "He ovat nukkuneet täällä ylhäällä ritarisalissa. Mutta heille laitetaan huoneet kuntoon, he tulevat aamiaiselle tänne naistupaan, ja suuren parvekesalin takkaan on pantu tuli. Ne kolme vierasta herraa ovat tulleet kuninkaan luota; luullaan drotsin aikovan matkustaa."

"Matkustaa?" toisti Margareta sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Oi, niin", lisäsi hän hiljaa, "Onhan se mahdollista, jos se on välttämätöntä. Muutaman päivän hiljaisuus olisi kuitenkin vielä ollut hänelle hyväksi. Seuraa minua naistupaan, pikku Kaarina! Ehkä minun täytyy joutua siteitä vaihtamaan."

"Ei, odotappas ja katso ovatko hiukseni hyvästi!" sanoi Ulrika.
"Onnellista uutta vuotta, pikku Kaarina, sulhanen ennen vuoden loppua!"

"Häitä voisitte paremminkin toivottaa, sillä sulhasia riittää kylliksi vuoden pitkään", vastasi tyttö nauraen. "Tukkanne on mainiosti asetettu, neiti Ulrika! Jos minulla olisi niin hienot silkkihiukset ja lisäksi helminauhat ja kultakoristeet, niin enpä, totta maar, ikinä toivoisi emännänpäähinettä niiden peitoksi. Mutta omat hiukseni peittäisin kernaasti mitä pikemmin sitä parempi: sillä joka kerran kun sulhaseni saa torat isännältään, täytyy minun aina kuulla niiden olevan takkuisia ja karkeita. Te olette hoikka kuin pajuvitsa, neiti Ulrika!" jatkoi hän katsellessaan Ulrikan pukeutumista ja ihaillessaan hänen somaa olentoaan. "Kyllä sen heti näkee, että te olette hieno, ylhäinen ritarintytär, ettekä kamarineito tai keittiöpalvelija. Minä näin heti, että te olitte syntynyt silkkiä ja purppuraa kantamaan. Ei noiden sarkanuttujen alla ole meidän säätyisiämme tyttöjä, sanoin minä taloudenhoitaja Maarenille heti teidät nähtyäni. Ja kun isäntä sitten oli niin kohtelias teille, ja hänen rouvansa lähetti teille kaikki ne ihanat vaatteet ja koristeet jouluiltana, niin kyllä me huomasimme olevan totta, että meillä oli häkissämme ylhäisiä lintuja, kukaties prinsessakin niinkuin jotkut luulevat tietävänsä. Tuo lehdenvihreä puku sopii teille kuitenkin kaikkein parhaiten, neiti Ulrika! Mutta jos minä olisin Margareta-neidin sijassa niin enpä toki panisi ylleni tuota valkohihaista pukua uudenvuodenpäivänä, se on niin surullisen näköinen, eikä se ole mikään onnea ja iloa tuottava merkki näin vuotta alkaessa."

"Ruumisliinan väri on ollut omani äitini ja isäni kuolemasta asti", vastasi Margareta syvään huoaten. "Mutta tule nyt, pikku Kaarina! Sillaikaa kun sinä täällä tarkastelet vaatteita ja koristeita on moni messu laulettu loppuun."

"Aamumessu on jo loppunut, ja vielä on pitkältä aikaa päivämessuun", sanoi kamarineito. "Teidän täytyy ensin vähän syödä, neiti Margareta! Ette te voi paastonneena lähteä kirkkoon tai drotsin haavaa sitomaan."

"Samaa minäkin sanon!" sanoi Ulrika veitikkamaisesti nauraen, ja alkoi innokkaasti syödä olutjuustoaan. "Drotsi on siis parantunut ja aikoo matkustaa!" jatkoi hän. "Niin uljaalle herralle lieneekin raskasta maata kauan naisten hoidokkina, varsinkin kun haava on juuri niskassa."

"Häpeä ei ole hänen vaan sen konnan, joka ei uskaltanut astua hänen näkyviinsä!" vastasi kamarineito. "Niinhän tekin ajattelette, neiti Margareta?"

"Samoin ajattelee myöskin minun sisareni", huokasi Margareta. "Mutta tulkaa, minä luulen kuulevani kellojen soivan — —"

"Siihen on vielä pitkältä. Sinä olet varmasti liian hurskas, sisko!" sanoi Ulrika veitikkamaisen näköisenä. "Sinä unohdat melkein aina aamujuomasi messun tähden, ja sinä kuulet sinne soitettavan aivan liian aikaisin. Mutta totta totisesti, ennen messuun menoa on drotsin niska sidottava, ja siihen kuluu aina vähän aikaa. Kyllä minä tulen. Ottakaa minut sentään mukaanne! Nyt minä heti tulen: minä en tahdo jäädä enää yksin tänne lukkojen taa. — Niin, niin, siskoni, jos ei sinua olisi, miten jumalaton olisinkaan, nukkuisin varmasti jokikisen aamumessun ohi. Saatpa kiittää drotsin niskaa siitä, ettet koskaan nuku liian kauan. Odota, nyt minä tulen!" Hän joi tinavadin tyhjäksi ja kiirehti sitte sisarensa ja kamarineidon kanssa ulos ovesta.

KAHDEKSAS LUKU.

Linnanmuurin pohjoisessa puoliympyrässä olevan neitsyttornin, samoin kuin kappelin vieressä olevan Waldemartornin, yhdisti holvattu salakäytävä suureen, liuskakivilattialla varustettuun parvekesaliin eli päärakennuksen etusaliin, mistä päästiin naistupaan, ritarisaliin ja linnan muihin lukuisiin huoneisiin. Täältä johti myöskin iso pääovi linnanpihan puolella olevalle parvekkeelle eli altaanille, mistä pitkät, rautakaiteen reunustamat puuportaat alkoivat. Järven puolella, muurin eteläisessä puoliympyrässä, aivan pohjoisten tornien vastapäätä olivat vahvimmin varustetut tornit: Käärme ja vesitorni. Parvekesalin yläpuolella oli linnan päätorni, ja kappelin yläpuolella pieni kellotorni. Keskellä linnanpihaa, minne sittemmin tunnettu hanhitorni rakennettiin, oli korkea, kuninkaallisella vaakunalla varustettu lipputanko, mihin kolme kruunupäistä leopardia ja joukko hopeaisia sydämiä oli kuvattu. Multavallit ja vallihaudat ympäröivät ulkopuolelta ympyränmuodossa kulkevia muuria, jotka teräväharjaisina ympäröivät linnan. Koska kuningas hoviseurueineen usein asui linnassa, oli se hyvässä kunnossa ja kaikin puolin rikkaasti varustettu ja sisustettu. Se oli yksi maan tärkeimpiä linnoituksia. Linnanmiehistönä oli joukko sotilaita ja palvelijoita; useita käsityöläis- ja palvelijaperheitä asui sitäpaitsi tallirakennusten ympärillä ja vahvasti varustetun portin ulkopuolella, niin kutsutussa etulinnoituksessa. Joka kerran kun kappelinkello aamusin soi aamumessuun astui linnanpäällysmies talonväen, linnan käsityöläisten ja palvelijakunnan sekä heidän vaimojensa ja lastensa seurassa kappeliin suuren, pyöreän linnanpihan yli, joka näytti aivan kaupungin torilta näin pyhäpäivänä. Sitten he palasivat kappelista sammutetut lyhdyt käsissään.

Vangittuja neitosia vartijoitiin ilman minkäänlaista ankaruutta. Kun vain yksikin kamarineito oli heidän mukanaan, saivat he vapaasti liikkua kaikkialla linnassa. Vain yöksi heidän vankilansa ovi teljettiin, eikä sitä avattu koskaan ennen aamun valkenemista. Portinvartijalla oli lupa avata heille linnanportti vain silloin kun linnanpäällysmies itse tai hänen perheensä seurasi heitä joko kylänkirkkoon tai tavallisille kävelyretkille hedelmäpuiston kautta Neitsythakaan, linnan laidunmaalle, missä tänäkin vuoden aikana usein huviteltiin haukkametsästyksellä, johon Ulrika oli intohimoisesti mieltynyt, mutta johon Margareta vain hänen tähtensä otti osaa.

Kun nyt neiti Ulrika sisarensa ja kamarineidon kanssa astui ulos pimeästä salakäytävästä etusaliin, juoksi hän heti tapansa mukaan erään suuren kaari-ikkunan luo ja hengitti pienelle, jäätyneelle lasiruudulle, voidakseen nähdä ulos linnan pihalle. "Kas, kas!" huudahti hän iloisesti. "Me pääsemme tänään uusilla, keltaisilla vaunuilla kirkkoon, ja katsokaa, tuolla ne menevät juottamaan vieraiden hevosia. Herranen aika, hevosilla on pitkät silkkiset peitteet, niiden mukana on kuninkaalliset tallirengit. Kas! Nyt tulee linnanherra tänne drotsin ja vieraiden herrojen kanssa. Yksi heistä on väin pappi! Mutta mitä omituisia herroja nuo ovat, joilla on päässä saksalaiset hatut?"

"Mennään naistupaan!" kehoitti Margareta. "Ei ole soveliasta, että he näkevät meidät niin aikaisin täällä salissa."

"Ei tässä saa enää iloita eikä katsella mitään vain tuon ikävän sovinnaisuuden vuoksi!" sanoi Ulrika ärtyisestä ja seurasi hitaasti ja vastenmielisesti sisartaan naistupaan.

Vähän senjälkeen avattiin parvekkeen ovi ja drotsi Åke astui sisään, mukanaan kuninkaan rippi-isä, mestari Petrus de Dacia sekä molemmat saksalaiset mestarilaulajat. Heitä saattoi linnanpäällysmies, herra Ribolt, kookas, komea mies, yllään jäykkä ritaripuku. Linnanherra astui viimeksi kynnyksen yli ja sulki oven pidättääkseen lämpimän, joka jo alkoi levitä suuresta loimuavasta takkavalkeasta. "Kuninkaan puolesta", sanoi hän jonkinlaisella arvokkaisuudella ja otti korkean töyhtöhatun päästään, "lausun teidät tervetulleiksi hänen linnaansa, arvoisat herrat! Täällä hän on teidän isäntänne, vaikka minun halvan persoonani kautta. Siis minä saan odottaa häntä tänne keväällä, kunnianarvoisa maisteri!"

"Sen viestin käski hän minun viemään teille, lähinnä suosiollisia terveisiään", vastasi mestari Petrus de Dacia ja ojensi linnanherralle kätensä. — "Me olemme nukkuneet teidän kattonne alla, mutta te ette vielä tunne vieraitanne", jatkoi hän. "Minun nimeni te tiedätte, minun täytyy muutaman tunnin kuluttua matkustaa edelleen; mutta nämä herrat haluavat, kuninkaan suostumuksella, vierailla jonkun aikaa teidän luonanne, osaksi oppineiden ja tieteellisten töiden tähden." Hän esitti nyt linnanherralle mestari Popen ja mestari Rumelantin Schwabista, jalon laulutaidon suurina, tunnettuina mestareina, jotka olivat matkustelleet monien ruhtinaiden maissa ja halusivat nyt samoin nähdä ja oppia tuntemaan kaiken, mikä Tanskassa oli erikoista kansan elintavoissa, sekä sen taiteen ja tieteen kehitystä muihin kansoihin verraten. "Nämä oppineet herrat", lisäsi hän, "suositellaan teille kuninkaan vieraina, ja jäävät he linnaan niin kauaksi kuin haluavat. Kuninkaan tahdon mukaisesti pidetään kuninkaallinen kirjasto ja arkisto heille avoinna."

"Vai niin! Kirjanoppineet herrat ovat tervetulleita minun luokseni", vastasi linnanpäällikkö tervehtien hiukan hämillään oppineita herroja. "Herrat aikovat varmaankin tutkia kronikoita [kronika = ajantieto] ja niitä vanhoja kirjoituksia, jotka käsittelevät Tanskan ja Saksan entisiä vaiheita. Täällä oli hiljattain eräs oppinut luostariveli Rye'stä, jolla myöskin kuninkaan käskystä oli paljon tekemistä niiden kirjoitusten kanssa. Suoraan puhuen ovat ne asioita, joista minä en paljoakaan ymmärrä. Mutta oppineet eivät osaa kyllin kiittää kuningasta siitä, että hän on antanut koota nämä arvokkaat kirjoitukset, sallien sekä kotimaisten että vieraiden niitä vapaasti tutkia. Oi, Jumala minua auttakoon, rakas drotsi!" kuiskasi hän Åkelle. "He ovat varmaankin hyvin oppineita, luultavasti he eivät ymmärrä sanaakaan tanskaa?"

"Eikö teidän kuninkaanne kuuluisa bongesta ole täällä linnassa?" kysyi roteva mestari puoleksi saksan ja tanskan sekaisella murteella. "Siihen tärkeään historialliseen kokoelmaan me haluaisimme etupäässä tutustua, samoin kuin täällä löytyvään kuuluisaan Saxo Gramaticuksen jäljennökseen. Myöskin haluaisimme tutkia Sveno Agonista sekä kaikkia muitakin muinaisaikuisia norjalaisia ja pakanallisia laulu- ja satukokoelmia, item kaikkia huomatuimpia monumenta & volumina antiquitatis" [vanhan ajan muistomerkkejä ja kirjoituksia].

"Minä iloitsen erikoisesti siitä", alkoi pieni, vilkas mestari Rumelant puhua, "mitä toivon löytäväni täältä teidän teoloogisen Luminanne [lumina = valo] ja kristillis-filosoofisten runoilijoittenne teoksista, erikoisesti suuren Andreas Sunonis'en Hexaëmeronista. Minä en ole vielä koskaan onnistunut saamaan siitä minkäänlaista jäljennöstä ainakaan maanmiehiltäni tai keltään niistä ylhäisistä herroista ja ruhtinaista, minun korkeastiarmollisilta suosijoiltani, joista heikon kykyni mukaan olen laulanut."

"Minun tietääkseni on se kirja, jonka te mainitsitte täällä kuningas Waldemar Seierin aikuisten, oppineiden latinalaisten kirjoitusten joukossa", vastasi linnanherra ja koetti salata kärsimättömyyttään. "Vain siitä, mikä on kirjoitettu maan kielellä, voin minä antaa teille tietoja. Teille valmistetaan lukuhuone aivan kirjaston viereen. Linnankappalainen on sen hoitaja; hän antaa varmasti teille kaikki toivomanne tiedot. Minä asetan teille kaikki parhaani mukaan, arvoisat oppineet herrat! Mutta minä pyydän teidän suomaan anteeksi minulle, etten minä maallikkona ja yksinkertaisena sotamiehenä ymmärrä senkaltaisia asioita. Sallikaa minun nyt viedä teidät perheeni luo, ja toivon teidän aluksi tyytyvän ruumiilliseenkin ravintoon!" Näin sanoen hän avasi nopeasti naishuoneen oven, minne hän saattoi molemmat vieraat herrat.

"Sallikaa minun ensin puhua täällä pari sanaa kahden kesken drotsille!" sanoi mestari Petrus jääden etusaliin drotsi Åken kanssa, jonka kalpeille poskille oli kohonnut heikko puna kun naistuvan ovi sulettiin ja hän vain puoleksi sai tervehtiä Margareta-neitoa. Näki selvästi vaarallisen haavan tuottaneen hänelle kärsimyksiä, sillä hänen pääasentonsa oli vielä jäykkä, ja vasen käsivarsi siteissä.

Kookas, hengellinen herra tarttui hänen käteensä ja katseli häntä tarkasti kirkkaalla, rauhallisella katseellaan. "Kuningas on lähettänyt minut tänne etupäässä teidän tähtenne, rakas drotsi Åke", sanoi hän. "Te tiedätte miten rakas te olette ollut hänelle lapsuudesta asti ja arvaatte miten suuresti hän teitä kaipaa. Mutta ennenkuin minun on sallittu puhua teille sanaakaan kuninkaan ja maan asioista, on minun käsketty ottaa selvä teidän ruumiinne ja sielunne terveydestä. Sanotaan teidän olleen vaarallisesti haavoitetun, mutta samalla kerrottiin teidän olevan myöskin henkisesti sairaan. Kaikenlaiset levottomat ajatukset ja sekavat unet ovat teitä vaivanneet, niin että te usein olette ollut enemmän hengellisen kuin ruumiillisen lääkärin tarpeessa. Jos voitte luottaa minuun, niin uskokaa minulle levottomuutenne!"

"Minä olen ollut synkkämielinen siitä asti kun jouduin pannaan julistetuksi", vastasi Åke. "Minä tiedän hyvästi sen ristin olleen minulle liian raskaan, mutta Herralle ja pyhälle Neitsyelle kiitos, se on nyt keventynyt. Valo on välähtänyt sieluuni, selvittäen minulle kaiken sen mikä oli minun elämässäni ja kohtalossani arvoituksellista ja käsittämätöntä. Minä ja minun asiani eivät ole niin tärkeitä. — Sanokaa minulle vain: mitä tekee kuningas? Mitenkä voidaan hänet ja maa pelastaa häviöstä tänä sekasorron aikana? Jumalan nimessä, sanokaa minulle" — —

"Ei vielä sanaakaan siitä, rakas drotsi!" keskeytti mestari Pietari hänet. "Ensiksi minun täytyy ottaa selville kykenettekö te ottamaan osaa maalliseen toimintaan. Sen sielun, joka tahtoo voimakkaasti toimia maan ja kuninkaan rauhan puolesta, täytyy ensin saavuttaa rauha itsensä kanssa."

"Minä olen sen jo saavuttanut, arvoisa herra. Sen terveemmäksi ei minun sieluni enää tässä maailmassa tule. Kuultuani arkkipiispan paenneen ja julistaneen kuninkaan pannaan, hyppäsin minä ratsuni selkään ja ajoin Sjöborgiin, mutta minut kannettiin puolikuolleena vuoteelleni. Levottomuuteni on yhä kasvanut kuultuani kerrottavan kuninkaan kiivaudesta ja vihasta, ja näiden synkkien aavistusteni painamana olen usein kuumehoureissani nähnyt rosvojen ja murhaajien ympäröivän kuninkaani."

"Olkaa rauhallinen, jalo drotsi! Ei yksikään kuningas ole ollut sen enemmän kansansa rakastama. Vanhurskauden ja rakkauden enkelien näkymätön vartio suojelee häntä silloinkin kun hän on petturien ja verivihollistensa ympäröimä. Minä tiedän teidän olleen kuninkaan isän luona Finnerupin ladossa tuona verisenä pyhän Cecilian yönä. Sitä mihin lapsena saitte olla todistajana, ette varmasti koskaan voi unohtaa."

"En koskaan!" huudahti Åke kiihkeästi. "Usein minä olen valittanut sitä, ettei minulla ollut voimia eikä rohkeutta estää onnettomuutta. Silloin vasta kun lato murhatun kuninkaan ympärillä oli ilmiliekissä, tulin minä taas tajuihini; minä riistin miekan, vanhan mielipuolen Pallen kädestä, kun hän hyökkäsi ruumiin päälle sitä runnellakseen. Minä työnsin saman murha-aseen hänen rintaansa, jolla hän oli murhannut kuninkaansa. Tuo verinen tapahtuma sekä tuon mielipuolen vanhuksen kuolonkatse ovat sitten usein kammottavina ilmestyneet eteeni. Tuo kamala näky oli melkein häipynyt sielustani, kunnes kuningas lähetti minut eräänä päivänä, kaksi vuotta sitten, vangitun arkkipiispan luokse Sjöborgiin pakoittamaan häntä tunnustamaan. Mutta kun minä näin tuon hirveän valtiovangin kohottavan kahlehditun kätensä ja kuulin hänen manaavan minut helvettiin kirkon kauneimmalla kirouksella, niin olin minä taas mielestäni Finnerupin ladossa, missä hornan henki puhui minulle arkkipiispan kautta, singauttaen minulle kirouksen sanat syntieni tähden. Mitä kamalimmat unet ahdistivat minua kuumeeni aikana, ja minä taistelin kaikenlaisia hirviöitä ja pahoja henkiä vastaan. Mutta ollessani kaikkein kovimmissa tuskissa minä näin kuitenkin aina taivaallisen enkelin vieressäni, joka hurskain rukouksin karkoitti pahat henget luotani, kuiskaten minulle lohdutuksen ja rohkeuden sanoja. Vihdoinkin näin valon kirkastavan tämän pimeyden: minusta tuntui, että jos ei minulla lapsuudessani ollut voimia ja rohkeutta uhrata henkeäni entisen isäntäni edestä, niin voisin nyt pelastua kirouksesta, uhraamalla sen hänen poikansa edestä, meidän jalon, nuoren Eerik kuninkaamme puolesta. Se on minun täysin vakaa päätökseni, olen luopunut kaikista oman onneni vaatimuksista. Tuo lohduttava enkeli seisoi sittemmin todellisuudessa ilmielävänä minun edessäni; mutta hän ei tahdo eikä voi minua siitä estää. Tuo enkeli oli vanhin ja hurskain Stig-marskin vangituista tyttäristä. Arvoisa herra, vain teille sen uskon. Hän on minulle omaa sieluanikin rakkaampi, ja hän on ihmeellisesti vahvistanut minua päätöksessäni. Pelastamalla minun henkeni ja säilyttämällä sen minun herrani palvelukseen, joka on tuominnut koko hänen sukunsa lainsuojattomaksi, on hän koettanut sovittaa osan pelottavan isänsä rikoksesta. Jokainen askel, minkä otan seuratessani rakasta, nuorta kuningastani, vie minut yhä kauvemmaksi Stig-marskin suvusta tässä maailmassa; mutta Jumalan avulla se ei lamauta minun rohkeuttani eikä veltostuta käyntiäni. Katsokaa kunnianarvoisa herra, siitä hetkestä asti, jolloin elämäni kutsumus minulle selvisi, minä olen saanut rauhan niiltä pahoilta hengiltä, jotka minua ahdistivat, ja minä tunnen nyt olevani melkein terve sekä ruumiin että hengen puolesta. Nyt te tiedätte kaikki, hurskas herra! Mutta nyt tärkeämpiin asioihin, minkä sanoman tuotte minulle kuninkaalta?"

"Vielä kuitenkin muutama sana teistä itsestänne, rakas drotsi!" vastasi mestari Petrus lempeällä äänellä ja tarttui häntä käteen, katsellessaan Åken raskasmielisiä, mutta päättäväisiä kasvoja kirkkaalla, rauhallisella katseellaan. "Teidän päätöksenne on jalo ja kaunis, vaikka siinä vielä osaksi ilmeneekin teidän taipumuksenne liioitteluun, siinäkin missä se on kiitettävä. Te voitte uhrata teidän elämänne ja toimintanne kuninkaan ja maan palvelukseen, tarvitsematta siltä etsiä marttyyrikuolemaa. Ei teidän tarvitse luopua elämän ilosta ja onnesta senvuoksi, että korkeampi elämän päämäärä on silmäinne edessä. Mutta senlaisista nuoruuden liioitteluista en tahdo soimata teitä. Oli aika, jolloin minä itsekin toivoin kuolevani marttyyrina pyhän Neitsyen kunnian puolesta, ja vieläkin minä toivoisin ylpeydellä tämän kohtalon osakseni, mutta minä en etsi sitä enää sokeasti haaveillen enkä hengellisestä turhamielisyydestä. Sen lohduttavan enkelin, josta te puhuitte, jalo drotsi, hänet, joka seisoi täällä vangittuna neitona edessänne, minä toivon oikeuden vapauttavan, eikä teidän silloin tarvitse olla toivoton oman sydänsalaisuutenne suhteen. Minäkin olen tuntenut sellaisen olennon", jatkoi hän liikutettuna, "lähinnä pyhää Neitsyttä on hän minulle kallein naissielu, joka on elänyt tai elää maailmassa. Hän on todellakin taivaallinen morsian täällä maan päällä, ja sekä hänen, että minun velvollisuus ja asema eroittavat meidät tässä maailmassa. Mutta suoraan sanoen, minä en usko teillä eikä kenelläkään toisella maailmallisella miehellä olevan voimaa tai syytä sellaiseen kieltäytymiseen, ja maaniseen elämänkutsumukseen, olkoon se vaikka kuinka suuri ja kaunis, tuskin sellainen uhri on tarpeen. Mutta siinä määrätköön onni ja sen korkeampi ohjaaja. Minä iloitsen sydämellisesti, että ihanin inhimillinen tunne on syttynyt rinnassanne, sillä se on lähinnä elämää jumaluudessa, rikkain aarre, mikä voidaan ihmissielulle lahjoittaa."

"Aivan varmasti!" huudahti Åke ja syöksyi ihastuneena hänen syliinsä.
"Minä en kuitenkaan enää koskaan voi tulla aivan onnettomaksi.
Olettehan te selvästi nähnyt minun tilani, elkää enää salatko minulta
mitään!"

"Hyvä on, uljas, urhea ystäväni!" sanoi mestari Petrus puristaen hänen kättään. "Minä näen teidän olevan henkisesti terveen. Teidän ehkä vähän liian tunteellinen ja haaveileva sielunne elää jaloa ja voimakasta elämää, jonka tunne on tosi ja ihana. Minä tahdon riistää teidät pois tästä rauhallisesta ja toimettomasta asemasta, joka vain antaa lisävirikettä teidän liialliselle mietiskelyhalullenne. Minä en enää kauvemmin epäile käyttää koko teidän voimaanne kuninkaan ja maan palvelukseen. Katsokaa, tässä on salainen kirje kuninkaalta." Hän ojensi drotsille sinetillä suletun kirjeen.

Åke mursi nopeasti auki sinetin. "Hm. Mitä tämä merkitsee? Te tunnette sisällön?"

"Minä olen itse kirjoittanut kirjeen kanslerin poissaollessa. Kuninkaan ja junkkari Kristofferin välit ovat rikkoutuneet; riisumalla häneltä aseet nöyryytetään hänet. Ennenkuin aurinko on kahdesti laskenut täytyy teidän tai herra Riboltin piirittää Holbekin linna ja kohdata kuningas Kallundborgin edustalla, mukana sata sotilasta."

Drotsi Åke tuijotti hämmästyneenä vuoroon kirjeeseen, vuoroon mestari
Petrukseen. "Suuri Jumala!" huudahti hän. "Niinkö pitkälle on menty!
Siis kansalaissota, verinen veljesriita!"

"Rauhoittukaa, jalo drotsi! Juuri se pitää teidän estää. Mutta hiljaa, varovaisesti. Minulla on sitäpaitsi suullinen kysymys teille kuninkaalta", — näin sanoessaan mestari Petrus veti Åken pois oven luota ja jatkoi kuiskaten: "Onko junkkari hiljattain antanut hakea täältä jonkun kirjoituksen? Urheaa herra Riboltia ei voi epäillä; mutta voiko linnankappalaiseen luottaa?"

"Linnanherran uskollisuudesta voin taata", vasasi Åke. "Kappalaista minä en tunne. Mutta mitä tarkoitatte?"

"Junkkari Kristoffer väittää vieneensä tänne talteen ne kirjeet, jotka hän anasti Lundin sakaristosta. Mutta äskettäin etsittiin niitä täältä turhaan; ne olisivat nyt välttämättömän tarpeelliset kuninkaan ja mestari Grandin välisessä vaarallisessa oikeusjutussa. Nuo mukanani tulleet, muukalaiset herrat tutkivat arkiston uudelleen. Minun täytyy kiirehtiä Ruotsiin rauhoittamaan sikäläisten mieliä: Te tiedätte lähettiläiden äkkiä matkustaneen luotamme. Välit ovat kireät, neuvottelut katkaistut. Vihastuneena Grandin paosta kuningas meni liian pitkälle; hän tahtoo nyt mahtisanallaan viedä kaikki perille. Myöskin slesvigiläisten herttuoiden kanssa on hän riitautunut. Kardinali on jättänyt hovin, hän uhkaa hirvittävällä valtakirjallaan."

"Onnettomuus onnettomuuden jälestä!" huudahti Åke. "Suuri Jumala, mikä tästä vielä tulee?"

"Jumalan avulla voi kaikki vielä tulla paremmaksi kuin miltä nyt näyttää", jatkoi mestari Petrus rauhallisesti. "Jos te ja marski voitte hankkia rauhan maallisten vihollisten kanssa, toivon minä virkaveljieni kanssa, Jumalan avulla, saavuttavani ainakin sovinnon hengellisten kanssa. Kansleri Martinus ja rovasti Guido ovat lähetetyt Roomaan ehkäisemään Grandin vaikutusta siellä. Useimmat maan piispoista ovat kuninkaan puolella. Dominikaanien provinsialipriorit sekä kapitulit vastustavat veilekonstitutionia; ei ainoakaan pappi pane täytäntöön interdiktiä, ja, niinkuin sanoin, kansa on kuninkaalle uskollinen."

"Mutta tämä onneton riita junkkarin kanssa — rauhan rikkominen herttuoitten kanssa — kiristyneet välit Ruotsin kanssa — kuninkaan pikaisuus ja kiivaus — ja tämä peljättävä Isarnus, lisäksi lainsuojattomat", —

"Te olette oikeassa, drotsi Åke! Ihmisvoima ei kykene hajottamaan niitä pilviä, jotka nyt uhkaavat Tanskan ja meidän nuoren kuninkaamme taivaalta", alkoi hengellinen herra taas puhua. "Mutta muistakaa", lisäsi hän juhlallisesti, "pilvien takaa loistavat taivaan tähdet, ja tähtien kulkua johtaa suuri, vanhurskas Jumala. Elkää unohtako, rakas drotsi, silloin kun vanhurskauden ankara käsi tuntuu rusentavan meidät, ei Vapahtaja ja hänen taivaallinen äitinsä ole kaukana. Ei mikään onnettomuuden tähti ole niin lujassa vanhurskauden taivaalla, etteivät pyhän Neitsyen lempeät rukoukset voisi sen kulkua siirtää ja sen uhkauksia lepyttää. Rohkeutta, jalo drotsi", jatkoi hän rauhallisen lempeästi. "Ei kukaan siirrä tulevaisuuden verhoa. Niin paljon luulen kuitenkin vilkaisseeni tuohon suureen salaperäiseen kirjaan, etten ole kadottanut toiveitani Tanskan tulevaisuuden paremmista päivistä, niin kauan kuin Jumala ja pyhä Neitsyt varjelevat suojelevalla kädellään kuninkaan hengen. Hänen onnensa tähden ohella kohoaa tai laskee Tanskan kansan onni."

"Te olette oppinut ja jumalinen mies, arvoisa mestari Petrus", sanoi Åke, joka oli kävellyt levottomana edestakaisin, kuninkaan kirje kädessään, "mutta, suokaa anteeksi nyt vaivutte te, enkä minä, mietiskelyihin. Minä luotan enemmän teidän vanhurskauteenne ja selvään käsitykseenne Kaikkivaltiaan taloudenhoidosta täällä maanpäällä meidän päivinämme kuin teidän tähtitietoonne ja hurskaisiin tulevaisuuden ennustuksiin. Nyt on joka hetki tärkeä, hurskas herra! Mutta mitä on tehtävä, kun ette te, eikä kukaan muu järkevä mies voi hillitä kuningasta? Onko arkkipiispan pako saanut hänet uhmaamaan kaikkia vaikeuksia. Aikooko hän nyt vaatia vain oikeutta, mutta ei armoa paavin hovista? Aikooko hän, pannasta ja interdiktistä huolimatta jopa ilman sukulaisuusdispensia, pakottaa järkevän ruotsalaisen valtaneuvoston suostumaan vihkimiseen? Onhan se mahdotonta! Hylkääkö hän kaikki järkevät arvostelut, antaakseen miekan ratkaista hänen ja herttuan väliset riitaisuudet? Ja aikooko hän nyt itse valloittaa veljensä linnoituksen ja pakoittaa hänet siten yhtymään julkisesti vihollisiin!"

"Minä olen ollut yhtä hämmästynyt kuin te, jalo drotsi. Minä olen soimannut kuninkaan kiivasta menettelyä. Minä olen turhaan koettanut estää näitä liian kiihkeitä yrityksiä. Hänen tahtonsa on järkkymätön. Mutta vaikka olenkin pelännyt näitä seurauksia, niin on minun kuitenkin täytynyt ihailla hänen kuninkaallista sieluaan, joka uskaltaa niin paljon majesteetin arvon säilyttääkseen, luottaessaan asiansa oikeuteen. Kahden vuorokauden kuluttua seisoo hän ritareineen Kallundborgin linnan edustalla opettaakseen kapinallista veljeään tottelemaan —"

"On siis totta tuo puhe Kallundborgin linnan sulkemista ja sen uusista linnoituksista?"

"Ikävä kyllä! Junkkarin niskoittelu on kiihoittanut kunninkaan ylimmilleen, mutta vieläkin enemmän hänen viekkaat yrityksensä estää naimista. Ovela drotsi Brunke on ilmaissut hänet, luultavasti synnyttääkseen eripuraisuutta veljesten välille ja herättääkseen kapinan maissa."

"Hm, ja samalla kertaa uudistavat slesvigiläiset herrat vanhat vaatimuksensa —"

"Ehkä he ovat liitossa junkkarin kanssa. Mutta he eivät ole peloittaneet kuningasta. Ja jos he ovat jo unohtaneet Grönsundin tappion, niin kyllä hän osoittaa heille, että hän myöskin uskaltaa kohdata heidät maalla. Marski Olavinpoika kokoo kaiken jalkaväen heitä vastaan Haderslebenin seuduille."

"Grand uhkaa Bornholmista, ja Isarnus Axelhuusista. Hän vaatii vapautusta arkkipiispalle ja vastustaa Lundin kirkkotilusten takavarikkoon ottamista. Roeskilden piispa Juhana sekä konciliot horjuvat; pelätään, että interdikti pannaan täytäntöön."

"Ensimäisenä kesäpäivänä aikoo hän olla Helsingborgissa, mukanaan hääväki tai sotajoukko. Mutta tämä lienee ollut kiivauksissa lausuttu sana minulle ja marskille. Jumala auttakoon häntä siitä!"

"Hän jännittää jousensa liian korkealle — sen täytyy laueta. Mutta vielä eräs asia. Ovatko ne lainsuojattomat saatu kiinni, joiden jälillä oltiin?"

"Minä en tiedä, mutta heidän kuolemantuomionsa on langetettu. Viimeisten murhayritysten jälkeen on kuningas tullut leppymättömäksi, ja hän on määrännyt palkinnon jokaisen lainsuojattoman päästä. Åke Kagge kuuluu olleen liitossa Stig-marskin tyttärien kanssa, joten nyt on hyvin vähän tai ei yhtään toivoa onnettomien tyttöjen vapautuksesta."

"He ovat viattomia! Elävän Jumalan nimessä, he ovat viattomia!" huudahti Åke kiivaasti. "Minun täytyy joutua kuninkaan luokse. On jo aikakin", hän irroitti vasemman kätensä siteestä ja heilutti sitä jotensakin jäykästi. — "Se on hyvä", jatkoi hän, "minun oikea käteni ei ole jäykkä. Minun täytyy joutua Kallundborgiin ennen kuningasta. Jos linna on valloitettava ja petollista junkkaria on kuritettava, niin olkoon se minun asiani. Omaa veljeään vastaan ei minun kuninkaani sentään saa nostaa aseitaan. Hän menee liian pitkälle, eikä enää osaa hillitä vihaansa."

"Osaa kyllä", keskeytti mestari Petrus hänet. "Hän pyytää erityisesti teidän säästämään junkkaria, missä hyvänsä hänet tapaatte. Te otatte Holbekin haltuunne niin hiljaisesti ja rauhallisesti kuin mahdollista. Jos te vielä voisitte rakentaa rauhan veljesten kesken, jalo drotsi, niin ehkä pelastaisitte maan ja valtakunnan."

Nyt avattiin naistuvan ovi, ja linnanherra palasi sieltä. "Teidän aamujuomanne jäähtyy, arvoisat vieraani!" sanoi hän kohteliaasti. "Mutta mitä näenkään, herra drotsi, teidän olkasiteenne."

"Se on jo poistettava", vastasi Åke. "Minua on täällä hemmoteltu, ja pidetty liian hyvänä. Minä kiitän nyt teitä ja teidän jaloa vankianne välskärinhoidosta. Kuningas tarvitsee terveitä käsivarsia ja miekkoja. Voitteko nyt heti luovuttaa minulle pari sataa miestä linnan varusväestä?"

"Kaksi sataa miestä on aseissa linnanpihalla tunnin kuluttua, jos te, hera drotsi, sen käskette kuninkaan nimessä", vastasi herra Ribolt. "Uskallanko kysyä mihinkä niitä tarvitaan?"

"Minä lähden Holbekiin ja Kallundborgiin. Tuossa näette sen vakuudeksi kuninkaan nimen ja sinetin", hän ojensi linnanpäällikölle kuninkaan kirjeen. "Se on myöskin teille; mutta asia pysyköön meidän keskeisenä."

"Junkkaria vastaan? Suuri Jumala! Herra drotsi, onko tämä mahdollista?" huudahti herra Ribolt hyvin hämmästyneenä ja löi kätensä yhteen.

"Olettehan kuullut, että junkkarin päähän on pälkähtänyt rakentaa uusia vallituksia ja sulkea portti kuninkaan miehiltä. Se on varmaankin vain huonoa pilaa tai väärinkäsitystä. Mutta myönnättehän itsekin, että sellainen portti on ajoissa murrettava auki, koska kuningas itse on matkalla sinne ja aikoo sisään. Siis kaksi sataa miestä tunnin kuluttua, mutta kaikessa hiljaisuudessa luonnollisesti."

"Kaikki on valmiina ennenkuin soitetaan päivämessuun", vastasi linnanpäällikkö varmasti ja rauhallisesti. "Mutta teidän haavanne, herra drotsi! Voitteko te todellakin vaaratta lähteä, muuten minä olen valmis?"

"En jouda vaaroja ajatella, minun täytyy ja minä tahdon lähteä!" vastasi Åke. "Siis päivämessuun soitettaessa — ja suu tukkoon asiasta! On vain kyseessä lainsuojattomien takaa-ajo — ymmärrättehän?"

"Oikein! Niin saavat uskotella toisiaan täällä linnassa puolen tunnin ajan." Näin sanoen herra Ribolt kiirehti linnanpihalle, ja drotsi Åke mestari Petruksen kanssa poistuivat naistupaan.

Äskeinen jännitys ja kiihtymys oli pannut drotsi Åken veren liikkeelle ja tehnyt hänet taas terveen näköiseksi. Suuressa naistuvassa, jossa vieraat vastaanotettiin, ja jonne kokoonnuttiin pyhäpäivinä ennen jumalanpalvelusta, otti vanha talonemäntä vastaan Åken ja mestari Petruksen, tarjoten itse vierailleen lämpimän aamujuoman kiiltävissä hopeamaljakoissa. Keskellä salia suuren, pyöreän, valkealla ripsireunaisella pumpuliliinalla katetun pöydän ympärillä, istuivat saksalaiset mestarilaulajat, höyryävät maljat edessään, hauskasti keskustellen naisten kanssa. Neiti Ulrika kyseli uteliaana heidän matkoistaan vieraiden ruhtinaiden luona, joista varsinkin mestari Rumelant oli väsymätön kehumaan; samaten hän myöskin oli väsymätön luettelemaan kaikkia niitä kunnianosoituksia, jotka olivat tulleet hänen osakseen hänen lauluistaan näiden hänen suurten ja ylhäisten suosijoittensa luona.

Myöskin neiti Margareta otti osaa keskusteluun vieraiden kanssa. Mutta hänen kysymyksensä olivat ujoja ja häntä huvitti paljon enemmän heidän taiteensa kuin se onni, jota he olivat etsineet ja löytäneet ylhäisten linnoista. Hän antoi vakavan mestari Popen tarkasti kuvata itselleen niiden kuuluisien rakkauslaulujen hengen ja sävyn, joiden kaunein kukoistusaika ei ainakaan mestari Popen mielestä vielä ollut loppuun kulunut. Hän päinvastoin väitti jalon laulutaidon nyt vasta täydellisesti kehittyneen uutta ja korkeinta kauneutta palvellessaan, kun ei enää jatkettu yksitoikkoista kevään vihreyden, maallisten naisten kauneuden, epätoivoisen rakkauden ylistystä, vaan laulettiin säännöllisissä laulumuodoissa siveellisistä ja jumalallisista aiheista sekä tärkeistä jumaluustieteellisistä dogmeista. Kun nyt ruhtinaat ja keisarit eivät enää niinkuin ennen itse harjoittaneet jaloa laulutaitoa, vaan oli se melkein yksinomaan kunniallisten porvarien rakastama, oli hänen mielestään suuri onni, että oli semmoisia herroja ja ruhtinaita kuin Tanskan kuningas, joka kunnioitti ja suosi taidetta, ja, lauluista innostuttiin vielä hänen ritariensakin linnoissa ja heidän jalojen neitosten parissa. Hän ylisti tanskalaisen ritarirunouden jaloa, runollista henkeä, mutta hänen mielestään olivat sekä ne että rakkauslaulut liian maailmallisia ja pintapuolisia. Tästä Margareta hiukan loukkaantui, vaikka hän myönsikin kernaasti oppineelle mestarilaulajalle kaikkien tanskalaisten laulujen, jotka hän tunsi ja osasi käsittelevän rakkausseikkailuja, mutta ei ainoakaan raamatullisia tai teologisia aiheita.

Kun drotsi Åke astui naistupaan, nousi Margareta vastaamaan hänen tervehdykseensä, ja hän huomasi levottomana drotsin poistaneen käsivarren siteestä. Hän ei enää jaksanut seurata mestari Popen selityksiä, vaan hän pyysi anteeksi että hänen, haavalääkärinä, täytyi poistua toimeen, jota ei kauemmin voinut siirtää. "Anteeksi, herra drotsi!" sanoi hän Åkelle ja osoitti poistettua sidettä. "Tähän en ole antanut suostumustani. Mutta olettehan oman käsivartenne herra", lisäsi hän, huomatessaan miten keveästi Åke sitä liikutti. "Haava on melkein parantunut. Varovaisesti te voitte kyllä käsivarttanne käyttää, kunhan vain voitte olla maltillinen. Mutta jäykkä kaulakääre" — —

"Sen kannan muistona teistä, siksi kunnes taas tapaamme, jalo neito!" vastasi Åke. "Vaikka luulenpa melkein sen jo olevan tarpeettoman. Tunnin kuluttua täytyy minun lähteä linnasta. Minä saan kiittää teidän taitoanne ja väsymätöntä huolenpitoanne siitä, että nyt kykenen liikkeelle. Minä toivon pian näkeväni minun jalon herrani ja kuninkaani", lisäsi Åke hiljaa ja vei hänet mukanaan linnanpuutarhan puoleiseen ikkunansyvennykseen. "Mutta ikävä kyllä ei vielä ole sovelias aika minun toimia teidän vapautenne puolesta."

"Emmehän me pyydä armoa inhimillisiltä tuomareiltamme, vaan ainoastaan sen mikä on oikeuden ja kohtuuden mukaista", vastasi Margareta hiljaisen totisesti. "Minä luulin hyvän ja oikeuttaharrastavan kuninkaan olevan aina valmiin kuulemaan syyttömästi tuomittuja."

"Minua surettaisi syvästi, jalo neiti Margareta", sanoi Åke, "jos minun jalo kuninkaani näyttäisi teistä hetkenkään harjoittavan vääryyttä; mutta teidän asianne on tullut hämäräksi ja epäilyttäväksi niille, jotka eivät, niinkuin minä, tunne teidän hurskasta mieltänne ja rakastettavaa olentoanne. On saatu selville, että rikoksellinen aseenkantaja Åke Kagge on ollut teidän seurassanne: teidän onneton luottamuksenne tähän roistoon on heittänyt varjon myöskin teidän viattomaan matkaanne. Mutta minä vakuutan teille elävän Jumalan nimeen, että minä puhdistan teidät siitä syytöksestä. Jos maallinen oikeus on sokea, niin on Jumalantuomio ja minun ritarillinen miekkani varmasti avaava heidän silmänsä."

"Elkää Jumalan ja pyhän Neitsyen tähden, rakas drotsi!" huudahti Margareta pelästyneenä. "Jos tahdotte uskaltaa kalliin henkenne jonkun asian edestä, niin tehkää se tuon korkeamman ja tärkeämmän puolesta, mihin olette itsenne vihkinyt, mutta ei muutaman vankiraukan kohtalon tähden! Eihän vääryyden kärsiminen ole suurin onnettomuus tässä maailmassa", lisäsi hän hiljaisella ja hellällä äänellä, kohottaen pitkäripsiset silmäluomensa ja luoden katseensa puutarhaikkunan kautta kirkasta sinitaivasta kohti. "Elkää hätäilkö meidän tähtemme! Me odotamme mielellämme Herralle otollista hetkeä. Kun me vain ajattelemme sitä kuormaa, minkä Herra kantoi meidän puolestamme, niin onhan meidän pieni ristimme kepeä kannettava tämän lyhyen elämämme aikana. Jumala olkoon teidän kanssanne, jalo drotsi Åke", jatkoi hän. "Sydämellinen kiitos teidän lempeydestänne, jolla te melkein olette saattanut vankina olomme tuntumattomaksi! Me tulemme nyt suuresti teitä kaipaamaan! Minä unohdan taas pian shakkipelin, mutta mitä silloin yhdessä puhelimme, en minä koskaan unohda. En myöskään unohda niitä kauniita lauluja, jotka minulle opetitte, ja kun me tytöt puhelemme Florezista ja Blanzeflorista, niin me aina muistelemme teitä ja yhteisiä iltahetkiä täällä takkavalkean ääressä, ja kaikkia niitä kauniita ritariseikkailuja, joita meille kerroitte. Jos kuningas tulee tänne keväällä, niinkuin kerrotaan, niin tulettehan te myöskin?"

"Ehkä", vastasi Åke. "Ainakin nyt jo iloitsen siitä. Mutta tuskinpa kuningas vielä itsekään tietää missä hän ja uskolliset miehensä ovat ensi kevännä. Nykyinen aika on levoton ja vaarallinen. Jumala ohjatkoon kaiken parhaaksemme!"

"Sen hän aina varmasti tekee, rakas drotsi!" sanoi Margareta tuttavallisesti ja ystävällisesti, laskien kätensä hänen oikealle käsivarrelleen, joka nojasi leveään ikkunalautaan. "Sekin mikä meistä näyttää pahimmalta ja onnettomimmalta, koituu kuitenkin lopulta parhaaksemme, jos ei siinä ole syntiä. Tämä vankeus, joka pari viikkoa sitten näytti minusta niin vaikealta, on kuitenkin ollut minulle iloisin aika siitä asti kuin isä ja äiti kuolivat."

"Rakas, hurskas Margareta", kuiskasi Åke, laskien vasemman kätensä hänen käsivarrelleen, "uskaltaisinko toivoa minulla, olevan vähintäkään osaa siinä taivaallisessa rauhassa ja ilossa, jonka minä olen joka päivä nähnyt heijastuvan teidän hurskaasta katseestanne? Se lähde, josta teidän toivonne ja ilonne virtaa, on totisesti iankaikkisen elämän. Se ilo ei saanut alkuansa ihmismielestä."

"Jokaiseen jaloon ja hurskaaseen ihmissydämeen virtaa säde tuosta ijäisen elämän lähteestä", vastasi Margareta, "vaikka sen syvin salattu alkulähde on siinä jumaluussydämessä, joka murtui meidän kaikkien edestämme, kootakseen kaikki sielut käsittämättömän armonsa syvyydellä ja armahtavalla rakkaudellaan."

"Rakkahin sielu maailmassa", huudahti Åke tunteittensa valtaamana. "Uskallanko toivoa mitä en sanoissa rohkene lausua", hän vaikeni ja jatkoi tyyneemmin: "Kaipaatteko todellakin minua joskus, ja laulatteko silloin niitä lauluja, jotka teille opetin?"

"Oi varmasti — mutta — vieras herra haluaa varmaankin puhella teidän kanssanne, herra drotsi!" keskeytti Margareta hänet nopeasti ja vetäsi punastuen pois kätensä. "Niinkuin jo sanoin teille", lisäsi hän ääneen, astuessaan drotsin kanssa pois ikkunasyvennyksestä ja koettaessaan peittää hämilläoloaan, "teidän täytyy vielä käyttää kaulasidettä, elkää myöskään pitäkö käsivartta riippuvassa asennossa."

"Jos teille sopii, herra drotsi", sanoi mestari Petrus, joka kohteliaasti oli lähestynyt heitä, tahtomatta keskeyttää hänen keskusteluaan kauniin neidon kanssa, "niin ehkä voisimme jatkaa asioidemme selvittelyä teidän salakammiossanne?"

"Silmänräpäyksessä, arvoisa herra! Sallikaa minun vain sanoa hyvästi jalolle, vieraanvaraiselle talonemännälle." —

"Ja myöskin minulle, herra drotsi, vaikka me emme koskaan ole oikein sopineet yhteen", keskeytti neiti Ulrika hänet nousten pöydästä, missä mestari Rumelantin ylistyspuheet hänen hyvistä isännistään ja suosijoistaan jo alkoivat kyllästyttää häntä.

Monien molemminpuolisten kohteliaisuusvakuutusten jälkeen, joista kuitenkaan ei puuttunut todellista sydämellisyyttä, poistui drotsi mestari Petrus de Dacian kanssa naistuvasta. Kauvimmin viipyi kuitenkin drotsin katse kainossa Magareta-neidossa. Kun Vordingborgin kylän kirkonkellot soittivat päivämessuun ratsasti drotsi Åke, yllään täydet sotavarustukset linnanportista, mukanaan kaksi kolmattaosaa linnan ratsuväestä. Samaan aikaan ajoi talonrouva kirkkoon molempien vangittujen neitojen kanssa. Linnan ulkopuolella olevassa tienristeyksessä kääntyi drotsi vielä kerran hyvästelemään vaunussa istuvia naisia, ja hän huomasi ilokseen valkoisen liehuvan hunnun, jolla hiljainen Margareta-neito heilutti hänelle vaunusta tervehdyksen. Herra Ribolt ja molemmat vieraat herrat saattoivat ratsain vaunuja kirkolle.

"Minne kiirehtii drotsi näin monien sotilasten kanssa, herra linnanpäällysmies?" kysyi Ulrika uteliaana kurkistaessaan ulos vaunusta. "Ei suinkaan sota tai kapina ole syttynyt?"

"Puhdistetaan maa vain lainsuojattomista ja maankuleksijoista", vastasi herra Ribolt. "Se sala-ampuja, joka haavoitti drotsin on jo luultavasti saatu kiinni", lisäsi hän välinpitämättömällä äänellä, ajattelematta missä suhteessa vangitut neidot olivat näihin yleisesti vihattuihin kapinoitsijoihin, ja huomaamatta miten kalpeaksi vilkas kysyjätär oli valahtanut.

"Mikä sinun on, rakas lapsukainen? Etkö voi ajaa takaperin istuen?" kysyi huolehtiva linnanrouva. "Tule istumaan minun paikalleni, minä kyllä kestän."

"Oi, antakaa minun istua tässä!" huokasi Ulrika ja peitti hunnulla kasvonsa. "Margareta, Margareta!" kuiskasi hän nyyhkyttäen ja painautui sisartaan vasten. "Minun uneni! Minun uneni! Hänet on vangittu — hänen henkensä on vaarassa!"

"Hiljaa, hiljaa, rakkahin sisar!" kuiskasi Margareta. "Nehän olivat vain huhuja. Me rukoilemme hänen ja kaikkien syntisten sielujen puolesta. Katso! Antaahan rakas taivaallinen Isä vielä lempeän aurinkonsa paistaa kaikille meille."

Vaunut vierivät juhlapukuisten porvarien ohitse, jotka astelivat kirkkoon ja tervehtivät heitä kohteliaasti. Ulrika koetti rauhoittua ja tervehti heitä ylhäisen ylevän näköisenä. Ohikulkijat kuiskailivat keskenään, ja Ulrika arveli heidän puhuvan hänen kauneudestaan ja ylhäisestä syntyperästään.

YHDEKSÄS LUKU.

Drotsin lähestyessä ratsumiehineen Issevuonoa, jonka rannalla Holbekin linna oli, alkoi jo olla puolenyön aika. Oli tyven pakkasyö. Lumi kimalteli tähtikirkkaassa talviyössä. Melkein kaikki tien vieressä olevat suot ja lammikot olivat jäätyneet, mutta vuono oli vielä sulana. Holbek muistutti enemmän rauniokasaa kuin kaupunkia, sillä talojen asemasta näkyi vain siellä täällä muureja ja yksinäisiä savupiippuja autioilla talonpaikoilla. Viisi vuotta sitten oli norjalainen laivasto, taistellessaan Stig-marskin ja lainsuojattomien puolueen edestä, ryöstänyt ja melkein kokonaan polttanut kaupungin. Muutamia pienempiä rakennuksia vain oli senjälkeen rakennettu. Kirkko sekä suuri harmaaveljesten luostari olivat säilyneet vahingoittumattomina, samoin linna, jonka junkkari Kristoffer oli hiljattain huolellisesti korjauttanut, ja jonka hän nyt, kuninkaan kielloista välittämättä, aikoi varustaa yhtä lujaksi kuin Kallundborgin.

Åken rinnalla ratsasti vanhempi ritaripäällikkö, herra Riboltin veli, hiljainen, vakava herra, jolle drotsi heidän ratsastaessaan oli selittänyt matkan tarkoituksen. Kylän lähelle tultua pysähdyttiin ja annettiin hevosten hengähtää ja kukin ratsumies sai vastaanottaa ohjeen tehtävästään. Sitten ratsastettiin hitaasti ja ilman melua kaupungin lumipeitteisiä katuja luostarin ohi, missä kaikki makasivat syvimmässä unessa. Linnassa näyttivät myöskin lepäävän mitä täydellisimmässä turvassa. Linnan muureilla olevat vartijatkin näyttivät nukahtaneen. Tutkittiin tarkasti linnaa joka puolelta. Koko päärakennuksesta ei näkynyt ainoatakaan valoa, vain vuononpuoleisen ritarisalin ikkunasta tuikki yksinäinen tuli, ja linnan takana olevan laivasillan luona oli punapurjeinen vene, jota valaisi sarvilyhdyn heikko valo. Laivasillalla asteli edestakaisin ketunnahkaturkkiin puettu pyylevä ritarismies, näyttäen siellä odottavan jotakin. Hän haukotteli usein ja hieroskeli käsiään katsellessaan kärsimättömänä ikkunaan, mistä yksinäinen valo tuikki. Roistonnäköinen, ruma, yksisilmäinen mies istui nuokkuen sillankaiteella.

"Jos nukkuessasi putoat vuonoon, Kyste, niin säästyypä silloin nuoranpunojalle hamppuköyden pätkä", sanoi paksu ritari ja nauroi omalle sukkeluudelleen.

"Vai luuletteko te, herra Palle, niin varmasti minun köydensilmukkaan joutuvan!" murisi mies. "Teidän on helppo kiusotella, sillä te ette ole luotu hukkumaan eikä hirteen roikkumaan. Tuollainen möhömaha kelluu veden pinnalla kuin oluttynnyri, ja se, joka teidät hirttää, saa ensin tekasta teille kaulan."

"Hyvä on", vastasi Palle haukotellen, "silloinhan minulla onkin oikean valtiomiehen vartalo. Sellainen olisi toki tarpeen sinulle ja sinun kaltaisillesi rohkeille herroille. Mitä helvettiä ne niin kauan viipyvät! Kylläpä ne pahukset siellä viivyttelevät ja neuvottelevat pitkään."

"Mutta taitaapa siinä ollakin tärkeät asiat esillä, herra Palle", mutisi mies, ja löi käsivarsillaan rintoihinsa pysyäkseen lämpimänä. "Kunpa minulla edes olisi kannu saksalaista olutta, niin pysyisivät silmäni auki."

"Jos voit pitää yhden silmäsi auki, on sekin kunniallista, koska sinulla ei toista ole", ivaili ritari. "Mitä ihmettä junkkari nyt ajattelee?" jatkoi hän. "Siellä hän istuu lämpimässä salakamarissaan tärkeistä asioista neuvotellen, ja jättää minut tänne pakkaseen ja kylmään — minut, joka olen hänen oikea kätensä ja vihitty kaikkiin hänen salaisuuksiinsa. Kuule, sanoppas minulle. Kyste, mitä merkitsee tämä salaperäinen öinen retki? Kyllä minä tunsin Niilo Brockin ja Juhana Papaen. Ne ovat niitä pahuksen miehiä, kyllä minä tiedän mitä he kilvessään kantavat. Mutta kuka oli se kolmas kyttyräselkäinen mies, jonka sinä toit tänne, hänellä oli punainen vaippa yllään?"

"Minä uskon nyt varmasti hänen olleen itse paholaisen", vastasi karkuri tehden ristinmerkin, "ainakin hän on noita. Annan vaikka hirttää itseni, ellei hän ole taitava noitatemppujen tekijä. He kutsuivat häntä viisaaksi mestari Thraudiksi. Paavi kuuluu tuominneen hänet roviolle, ja sekä kuninkaat että ruhtinaat ovat ajaneet hänet maanpakolaisuuteen. Mutta hänpä heistä vähät välittää, hän vain nauraa hohottaa tämän maailman hallituksille ja herrauksille, eikä hän välitä merellä ollessaan ei Jumalan Pojasta eikä pyhästä Neitsyestä. Jos hän on oikeassa, niin ovat kaikki kristityt narreja, eikä meidän tulisi totella ketään muuta kuin sitä omaa Herraa, joka on meissä itsessämme ja kaikessa, mutta se menee jo yli minun ymmärrykseni. Osaa hän välistä olla hurskaskin; sen minä nain kun hän hyvästiksi suuteli arkkipiispan kättä ja vastaanotti synninpäästökirjan, jonka hän kuitenkin heitti heti mereen. Hän on Niilo Brochen hyvä ystävä, ja sanotaanpa hänen osaavan tehdä kultaa."

"No, toivonpa hänen sitten opettavan meille ja junkkarille sen taidon!" sanoi Palle. "Olisipa synti jos hänet poltettaisiin niin vähäisen kerettiläisyyden vuoksi, siitä hänet kuitenkin poltetaan kerran toisessa maailmassa. Mutta sanoppas minulle, Kyste, jos sinä ja herrasi tulette Hammerhuusista, miten silloin uskallatte astua junkkarin silmien eteen? Onhan arkkipiispa manannut sekä hänet että kuninkaan paholaiselle, ja täytyypä minun sanoa junkkarin olleen hänelle paholaistakin häijymmän."

"Sen kai suuret herrat ymmärtävät paremmin", vastasi Kyste. "Minä palvelen sitä, joka parhaiten maksaa, enkä kysele sen enempää heidän asioitaan. Jos minä olisin tiennyt, ettei arkkipiispa tuonut äyrityistäkään mukanaan vaan kadotti lisäksi senkin, mitä Skånesta odotti, niin enpä, pahus vie, olisi pannut henkeäni kaupan hänen tähtensä."

"Sen voitte uskoa. Kyllä otti kovalle ennenkuin saimme hänet pelastetuksi. Meidän täytyi ensin paeta Venin suojaan, ja me olimme hengenvaarassa kaksi yötä ja kokonaisen päivän Saltholmenin luona. Purjelaivat ja kirotut kalastajaveneet ajoivat meitä takaa, mutta sumu ja arkkipiispan rukoukset taisivat auttaa meidät sillä kertaa. Kamalassa myrskyssä me purjehdimme henkemme kaupalla Kåsebergiin, ja Hammerhuusiin saapuessamme me olimme melkein nääntyneet nälästä ja kylmästä. Ja mitä siitä saimme palkaksemme? Hullu Martti Madsven sai piispankirjeen pyhiinvaellusretkelle, minä ja Ola Ark saimme kuivan siunauksen kolmella laihalla sormella, ja uuden synninpäästön kymmeneksi vuodeksi. Voihan siitäkin olla hyötyä, enkä minä hylkää jumalanlahjoja, mutta eivät senlaiset lahjat täytä vatsaa eikä kukkaroa. Mutta siitä seuraa, tietysti se", lisäsi hän, "että meidän on lupa etsiä leipämme, mistä sen löydämme ja saamme ryöstellä meidän herramme arkkipiispan vihollisia kuolinpäiväämme asti, eikä meiltä senvuoksi kiirastulessa kärvennetä hiuskarvaakaan; mutta" — —

"Malta mielesi, Kyste; onhan sekin jonkinlainen ammatti", keskeytti hänet Palle. "Mutta jos sinun uudet herrasi ovat arkkipiispan puolella, niin enpä totta totisesti saa päähäni mitä he täällä tekevät: junkkari ja arkkipiispa ovat kuin kissa ja koira."

"Niinkuin jo sanoin, sen ymmärtävät suuret herrat paremmin", vastasi karkulainen. "En minä tässä rupea selvittelemään niitä he puhuivat arkkipiispan kanssa Hammerhuusissa; mutta jos he nyt saavat mestari Grandin leppymään junkkarille ja pannan julistuksen peruutetuksi, niin eipä taitaisi prinssillä olla mitään asiaa vastaan, ja toinen palvelus on toisen ansainnut: jos junkkari joutuu riitaan kuninkaan kanssa, on hän selkänojan tarpeessa, ja jos he saavat kuninkaan pois valtaistuimelta, niin taitaa silloin junkkari kohota ja voi taas auttaa puolestaan ystäviään. Mutta se ei kuulu minuun; käyköön täällä muuten miten hyvänsä, kunhan täällä vain syttyisi aika sekamelska, että pääsisi hyvästi ansaitsemaan. Mutta mitä ääniä tuolta kuuluu? Ettekö te kuullut hevosten kavioiden kopsetta tuolta puolen linnan?"

"Sinä näet unia, Kyste? Kuka näin myöhään tulisi linnaan?" sanoi Palle ja kuunteli levottomana.

"Tuossa minun herrani tulevatkin. Tulkoon tänne nyt vaikka itse paholainen", sanoi karkuri ja kiiruhti venheeseen.

Kaksi kookasta herraa, yllään suuret, harmaat umpivaipat, astuivat punatakkisen, pienen kyttyräselkäisen miehen seurassa linnanmuurissa olevasta salaovesta, ja astuivat pienen laskusillan yli, joka johti linnan alimman vallihaudan poikki. He kiirehtivät laivasillalle, missä he ääneti nyökäyttäen tervehtivät herra Pallea ja astuivat sitten sanaakaan sanomatta venheeseen. Se työnnettiin heti rannasta ja purjeet nostettiin. Herra Palle pudisti arvelevan näköisenä päätään katsoessaan heidän jälkeensä ja samassa hän luuli kuulevansa etäistä hevoskavioiden kopsetta ja aseidenhelinää linnanportin ulkopuolelta; hän kiirehti kapean laskusillan yli, jonka vieressä hän oli vartijoinut, ja vetäsi sen ylös jälestään, jonka tehtyään hän kiirehti muurissa olevan salaoven kautta linnaan.

Linnanmuurien edustalla, vastakkaisella puolella, seisoi drotsi Åke ratsumiehineen. Hän oli antanut heidän varovasti ja yhden kerrallaan taluttaa hevoset puolivalmiin sillan yli, jota ei vielä voitu nostaa. Hyvin varustettu linnanportti oli lukittu, ja he olivat jo pari kertaa koputtaneet saamatta minkäänlaista vastausta. "Kuka siellä?" kuului vihdoinkin väsynyt ääni muurilta, portin yläpuolelta. Ääni oli linnan vartijan, joka nyt nousi, pidellen toisessa kädessään pitkää keihästä ja toisessa hälytys-torvea.

"Nukutko sinä vartiopaikallasi, mies!" huusi Åke ankaralla äänellä.
"Etkö sinä näe, että täällä kuninkaan väki haluaa päästä sisään? Joudu!
Anna heti avata portit! Täällä tulee uusi varusväki."

"Uusi varusväki! Emme me ole kuulleet täällä siitä mitään", murisi vartija. "Minä saanen puhaltaa torveeni niinkuin junkkari on käskenyt."

"Vähinkin ääni maksaa henkesi, mies!" uhkasi drotsi. "Siellä missä kuningas käskee, ei junkkarilla ole mitään sanomista."

"Jumala teitä siunatkoon, jos totta puhutte, ankara herra!" sanoi vartija iloisena. "Sitten ei minun tarvinne huomenna ratsastaa puuhevosella senvuoksi, että satuin nukahtamaan."

Åken hämmästykseksi avattiin linnanportti heti ilman sen enempää vastustusta. Lukuisa ratsujoukko täytti nyt linnanpihan, ja heti asetettiin vahdit kaikille oville, ja tornien sekä muurien ympärille. Tämä tapahtui nopeasti ja ilman vähintäkään melua. Monien hevoskavioiden kapse ja kilisevien aseiden helinä oli siitä huolimatta herättänyt kaikki linnanasukkaat, jotka nyt pelästyneinä kurkistelivat ikkunoista ja luukuista, tietämättä kenen käsiin linna oli joutunut. Mutta nyt antoi drotsi kolmen torvensoittajan puhaltamalla kutsua kokoon aseensa riisuneet linnanmiehet, sekä koko linnan varusväen. Hän julisti kuninkaan nimessä linnanvoudille ja linnanväestölle, että he olivat vapaat junkkarin palveluksesta, sillä kuningas otti nyt itse linnan haltuunsa. Ne, jotka tahtoivat astua hänen palvelukseensa ja vannoa uskollisuutta, saivat jäädä; toiset saivat vapaasti poistua ja palvella junkkaria hänen muissa läänityslinnoissaan. Tämä kuulutus muutti pelon yleiseksi iloksi. "Eläköön kuningas!" kaikui suusta suuhun. Ei ainoakaan linnanvarusmiehistä kieltäytynyt isäntää vaihtamasta, ja heidän puheestaan huomasi miten vähän junkkari Kristoffer oli kyennyt voittamaan alustalaistensa suosion. Niin pian kun uudesta varusväestä kukin oli määrätty paikalleen, poistui drotsi Åke jälellä olevan miehistönsä kanssa linnaan. Nyt vasta näyttäytyi linnanherra. Hän oli lyhyenläntä, harvapuheinen mies, jonka puhe oli saksanvoittoista. Hän luovutti drotsille linnan avaimet ja oli yhtyvinään yleiseen mielialaan. Mutta saatuaan odottamattomat vieraansa majoitetuiksi, hän katosi eikä tullut enää näkyviin.

Ennen päivän koittoa istui drotsi Åke taas ratsunsa selässä, ollen matkalla Holbekin linnasta Kallundborgiin, mukanaan puolet ratsuväestään. Herra Riboltin vakava veli oli jätetty linnanpäälliköksi, ja häntä oli ankarasti kielletty avaamasta linnaa kenellekään tai jättämästä sitä takaisin junkkarille ennenkuin hän näki siitä kuninkaan sinetillä varustetun käskykirjeen.

"Herra drotsi", sanoi vanha ratsumies, heidän ratsastaessaan nukkuvan kaupungin raunioiden ja hökkelien ohitse: "Sanoittehan te itse, että me emme saisi pysäyttää ketään, joka tahtoi poistua linnasta, ja olittehan te kuolemanrangaistuksen uhalla kieltänyt kohottamasta kättä junkkaria vastaan, jos hänet tapaisimme?"

"Siis minä tein kuitenkin oikein, vaikka päästin roistot ja petturit pakenemaan", jatkoi ratsumies. "Herra drotsi, seisoessani takaportin luona minä näin kolmen naamioidun herran taluttavan hevosensa tallista; he katosivat vuononpuoleisesta muuriaukosta, ja taivaan Herra yksin tietää minne he joutuivat. Minun toverini arvelivat, että meidän tulisi estää heidän pakonsa, sillä he livahtivat niin salaperäisesti pois ja olivat muutenkin omituisen näköisiä; mutta minä kielsin, ja me annoimme heidän mennä. Yksi heistä oli varmasti se lyhyt saksalainen, jonka täytyi antaa teille linnan avaimet. Toinen oli paksu mies, joka tuskin jaksoi nousta hevosensa selkään. Mutta kolmas oli kookas, äkänen herra; hän kiroili ja hosui ympärilleen joka askeleella. Voinpa melkein vannoa, että se mies oli junkkari itse. Ollessaan noin kahden sylen päässä minusta, huomasi hän meidät ja näytti vähän pelästyvän. Hän ohjasi hevosensa lantatunkion taakse, ettei joutuisi liian lähelle meitä, siltä ainakin minusta näytti; mutta samassa putosi hattu hänen niskastaan ja minä näin hänen pitkän, mustan tukkansa, jonka te kyllä tunnette; sehän on karkea kuin hevosjouhi. Ei kellään koko maassa ole niin tuuheaa, mustaa tukkaa kuin hänellä. Mutta niinkuin jo sanoin, niin me annoimme hänen mennä, emmekä liikahtaneet paikaltamme. Kylläpä kuningas itse tietää hänet kurittaa, ajattelin minä" —

"Hyvä on", keskeytti drotsi hänet — "sinä teit aivan oikein. Kuninkaan ja hänen veljensä välit eivät kuulu meihin, ja vielä vähemmin onko prinssin tukka kaunis tai ruma." Sitten hän kannusti hevosensa ja matkaa jatkettiin täyttä nelistä kertaakaan pysähtymättä.

Ennenkuin drotsi Åke ratsumiehineen ehti Kallundborgiin, lähestyi kuningas kaupunkia, mukanaan suurin osa ritaristoa ja lukuisampi joukko ratsuväkeä ja jalkasotilaita kuin tavallisesti oli hänen mukanaan silloin kun hän aikoi vierailla läänitysmiestensä luona tai jossakin linnoistaan. Oli päivällisaika. Hevoset vaahtosivat ankarasta ratsastuksesta. Pysähdyttiin pyhän Yrjänän hospitaalin luo, korkealle Myllymäelle kaupungin ulkopuolella.

Huhu kuninkaan tulosta oli jo ehtinyt sinne häntä ennen. Tavallisuuden mukaan se oli herättänyt suurta pelkoa koko seudulla, ja erittäinkin Kallundborgin asukkaat olivat kovassa jännityksessä, sillä heidän kiintymyksensä kuninkaaseen, sekä pelkonsa hänen vihastaan, asetti heidät vielä epäilyttävämpään asemaan heidän ankaraan herraansa, junkkari Kristofferiin, ja hänen sotaisaan linnanpäällikköönsä. Jo kauan aikaa oli liikkunut mitä erilaisimpia huhuja kuninkaan ja hänen veljensä välisistä riitaisuuksista; mutta kukaan ei ollut niistä oikein selvillä. Ollen Samsön, Holbekin ja Kallundborgin herra, missä prinssi Kristofferilla läänitysherrana oli hallussaan sekä sotaväki että varustukset, hallitsi hän täällä melkein kuninkaallisella itsevaltiudella. Viime aikoina oli hänet usein nähty Kallundborgissa, missä hän oli koonnut linnaan tavallista lukuisemman varusväen, sekä porvarien kauhistukseksi laitattanut kaupungin ja maanpuoleiset vallitukset puolustuskuntoon, niinkuin joka päivä voitaisiin odottaa vaarallista porvarissotaa. Pari viikkoa sitten oli linnassa kieltäydytty vastaanottamasta marski Olavinpoikaa, joka, mukanaan pienempi seurue sotilaita, oli pyytänyt tulla kuninkaan nimessä päästetyksi sisään. Tällaisella niskoittelulla kuninkaallista lähettilästä vastaan pelättiin nyt olevan mitä vakavimmat seuraukset. Itse liikkui prinssi edestakaisin öin ja päivin Kallundborgista, väliin ratsain mukanaan suuri, asestettu seurue, väliin taas meritse asestetuilla laivoilla, jotka alituiseen kulkivat Samsön ja Kallundborgin väliä, tuoden sekä sotaväkeä että elatustarpeita linnoitukseen. Silloin kun huhu kuninkaan tulosta saattoi koko kaupungin liikkeelle, ei kukaan tiennyt oliko prinssi Kristoffer itse linnassa. Mutta suurella pelolla nähtiin että nostosilta vedettiin pois, ja linnassa ryhdyttiin mitä ankarimpiin puolustusvarustuksiin.

Suuren seurueensa etunenässä pysähtyi kuningas Myllymäelle ja antaessaan valkoisen ratsunsa levähtää hän tarkasteli kaupunkia ja linnaa. Hänen oikealla puolellaan ratsasti hänen ruhtinaallinen vieraansa, nuori Brandenburgin rajakreivi Valdemar, joka oli siirtänyt kotimatkansa ja seurannut kuningasta tälle retkelle saadakseen sanoa hyvästit hyvälle ystävälleen, junkkari Kristofferille, ja jos mahdollista väistääkseen häntä uhkaavan rajuilman. Kuninkaan vasemmalla puolen nähtiin hänen reipas sotapäällikkönsä, Meklenburgin kreivi Henrik, joka nyt, lähinnä drotsi Åkea, oli kuninkaan uskotuin ystävä. Ratsumiehet juottivat hevosiaan pyhän Ristin kappelin luona olevasta lammesta. Kaikki pyhän Yrjänän hospitaalin vaivaiset tulivat ulos kuningasta katsomaan, ja lukuisat pyhän Yrjänän veljekset tai puolihengelliset sairaanhoitajat toivat kilvan kuninkaalle ja hänen seurueelleen virvokkeita. Suuri, utelias joukko pysytteli kuitenkin kunnioitettavan matkan päässä kuninkaasta ja molemmista vieraista herroista.

"Saatte nähdä, että kaikki on vain väärinkäsitystä, teidän armonne!" sanoi nuori rajakreivi kevytmielisellä ja välinpitämättömällä äänellä, hypähtäessään ratsunsa selästä ja järjestellessään komeaa pukuaan. "Ainakin siihen on syynä veljenne jonkinlainen väärä kunniantunto tai pikemminkin hänen täällä olevan päällikkönsä, sekä teidän urhea marski Olavinpoika; sillä kunnon miehellä on aivan omituinen lahja loukata kaikkia ihmisiä, aavistamatta siitä itse vähääkään. Sen olette toki itsekin huomannut. Sellaista väkeä voi käyttää vain ystäviä ja vihollisia narraillakseen. Minä olen kernaasti sukulaisten ja hyvien ystävien kesken välittäjänä", jatkoi hän iloisesti. "Jokaisen riidan jälkeen juodaan aina hyvät sovittajaiset, ja silloin juhlitaan iloisesti. Minä tunnen junkkarin viinikellarin tuolla linnassa, se on parempi kuin minkään priorin. Jos hän ei tahtonut avata sitä teidän ärtyiselle marskillenne, niin hän on luultavasti tahtonut säästää sen rakkaimmille vieraille."

"Jumala suokoon, että olisimme tulleet tänne ystävälliseen juhlaan, herra markkreivi", vastasi kuningas vakavana hiljaisella äänellä ja hän koetti peittää syvää liikutusta katsellessaan kaunista talvimaisemaa, joka levisi hänen eteensä. Aurinko kirkasti vuonon ja kaupungin. Linnan muurit ja tornit kohosivat ylpeinä harmaaveljesten luostarin kiiltävän kuparikaton takaa. Vanhasta Frue-Kirkestä viittasivat Esbern Snaren viisi göthiläistä kirkontornia uljaina taivasta kohti, ja uloinna vuonon rannalta kohosi pyöreä meritorni. "Jos minun veljeni voi puolustautua", jatkoi kuningas, "niin hän ei pelkää tavata minua, vaan tulee velvollisuutensa mukaan minua vastaan."

"Mutta hän ei varmaankaan tiedä odottaa teitä. Ehkä hän on metsästysretkillä, tai matkustelee tiluksillaan", sanoi rajakreivi. "Jalolla junkkarilla on kuuma veri. Minä olen aina valittanut, että hänen kiihkeällä toiminnanhalullaan ei ole määrättyä päämäärää, jonkavuoksi se usein häiritsee hänen ruhtinaallisen mielensä tasapainon, saattaen hänen läheisimmät ystävänsä ja sukulaisensa ymmärtämään hänet väärin."

"Jos näen oikein, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik varjostaen kädellään silmiään auringonpaisteelta, "niin tulee tuolta kaupungista joukko ihmisiä meitä vastaan. Ne ovat varmaankin porvarit, jotka tahtovat osoittaa teille rakkauttaan ja uskollisuuttaan."

"Hm! He olivat myöskin ynseitä marskille", sanoi kuningas. "Minulle on kansa uskollinen. Minä tiedän, että vaikka minä kulkisin spitalisena maan läpi, ei ainoakaan talonpoika eikä porvari sulkisi minulta oveaan. Monen silmissä minä olen pannan julistuksen jälkeen melkein spitalitautinen", lisäsi hän, "kuitenkin saan kaikkialla osakseni rakkautta. Minun veljeni vain kääntää minulle selkänsä ja kieltäytyy minua tottelemasta tänä ahdistuksen aikana."

"Korkea-arvoisa junkkari ei voi olla täällä", alkoi taas rajakreivi puhua — "muuten hän kiirehtisi teitä vastaan pyytämään anteeksi päällikkönsä ajattelemattomuuden ja saattamaan meidät herkulliseen juhlapöytään. Linnan varustukset hän on pannut erinomaiseen kuntoon", jatkoi hän, "siitä minä teidän sijassanne oksin hänelle kiitollinen, herra kuningas! Kallundborg on tärkeä linnoitus sota-aikana ja hyvä satama teidän laivastollenne."

"Juuri senvuoksi ei ainoakaan läänitysmies ole oikeutettu lukitsemaan linnaa maan lailliselta hallitsijalta tai hänen sotapäälliköltään", vastasi kuningas. "Minä pidän arvossa teidän pyrkimystänne koettaa puhdistaa minun harhaanjohdettua veljeäni, herra rajakreivi!" lisäsi hän hetken vaiti oltuaan. "Mutta olkaa vakuutettu siitä, että jos veljeni voi puhdistautua, jos hän voi antaa minulle ruhtinaallisen sanansa siitä, ettei hänellä ole minkäänlaista osaa tässä niskoittelussa, niin ei hän tarvitse minkäänlaista vierasta puolustajaa siellä, missä veli on hänen herransa ja tuomarinsa."

Rajakreivi kumarsi kohteliaasti ja vaikeni, ja pyyhkäistessään kädellään kasvojaan hän näytti salaavan loukkaantuneen ilmeen.

"Haluaako teidän armonne puhua porvarien kanssa?" kysyi nyt kreivi Henrik. "He näyttävät pelolla odottavan teidän suostumustanne saada lähestyä teitä."

Kreivi Henrik ratsasti nyt epäröivää porvarijoukkoa vastaan ja palasi pian takaisin kuninkaan luo, mukanaan kaupunginvouti ja kaksitoista kylän vanhinta, jotka porvarillisissa juhlapuvuissa ja paljain päin astuivat kuninkaan eteen ja kumarsivat syvään. Useampaan kertaan kumarrettuaan alkoi kaupunginvouti pelokkaasti ja arastellen puhua: "Korkea-arvoisin herra ja kuningas! — Teidän armonne korkea läsnäolo — meidän halvan kaupunkimme ilo nähdä teidän korkeastikuninkaallinen armonne" — —

"Ei näy olevan kovinkaan suuri", — keskeytti kuningas hänet. "Puhukaa minulle vain aivan suoraan, kaupunginvouti, ilman minkäänlaisia verukkeita. Te pelkäätte minun korkeastikuninkaallisella armollani olevan tällä kertaa määränsä, ja että minä vaadin teidät ankaraan edesvastuuseen siitä kohtelusta, jonka minun marskini sai osakseen täällä —"

"Teidän korkeasyntyinen veljenne, meidän ankara herra junkkari, on käskenyt linnanpäällikön —" änkytti kaupunginvouti.

"Täällä ei puhuta, nyt siitä mitä hän on käskenyt palvelijansa tekemään tai olemaan tekemättä", keskeytti kuningas hänet. "Siitä niskoittelusta saa hän itse tai hänen linnanpäällikkönsä vastata minulle. Mutta kuka on käskenyt teidän kieltäytyä tottelemasta minun käskyläistäni?"

"Linnanpäällikkö, herra junkkarin ja teidän omassa nimessänne armollinen kuningas", vastasi linnanvouti. "Mutta kun marski näytti meille valtakirjansa ja käski meidän tekemään aivan päinvastoin, emme me voineet pitää heidän käskyään todenmukaisena, emmekä myöskään sitä totelleet. Lyhyen mietintöajan jälkeen sai marski ja hänen väkensä, myöskin kaiken mitä hän vaati, vaikka me saimme sen kalliisti maksaa —"

"Mitä!" huudahti kuningas kiivaasti. "Rangaistiinko teitä senvuoksi, että tottelitte minun käskyjäni?"

"Me emme valita, teidän armonne, emmekä tahdo soimata teidän omaa korkeaa sukuanne ja sitä herrautta jonka olette meille antanut. Se vääryys, millä meitä on kohdeltu, on vain vähäinen meidän surumme ja häpeämme rinnalla, jos olemme joutuneet jalon herramme ja kuninkaamme epäsuosioon."

"Te olette saaneet kärsiä vääryyttä minulle osoittamanne uskollisuuden vuoksi, mitenkä minä voisin senvuoksi olla teille vihainen, kunnon porvarit!" sanoi kuningas liikutettuna. "Kaikkien pyhien miesten nimessä, silloinhan en ansaitsisi kutsua ainoaakaan uskollista sielua joukostanne omakseni. Minkä olette vääryyttä kärsineet, se teille runsaasti palkitaan. Me olemme tulleet tänne vaatimaan tiliä siitä mitä on tapahtunut. Missä on prinssi Kristoffer?"

"Missä on sitten hänen linnanpäällikkönsä? Miksei hän tule tänne meitä vastaanottamaan?"

"Hän väittää saaneensa sellaiset ohjeet, herra kuningas, jotka ovat niin uskomattomat, ettemme me uskalla niitä lausua."

"Mitä! Kuka uskaltaa täällä käskeä minun läsnäollessani?" huudahti kuningas kiivaasti. "Mutta, ei, se on mahdotonta", lisäsi hän rauhallisemmin ja hillitsi kiivautensa. "Se mies on mielipuoli tai sairas. Ratsastakaa linnaan, kreivi Henrik! Ilmoittakaa minun tuloni! Minä vietän siellä yön ritarieni ja sadan miehen kanssa. Te pidätte huolen muusta sotaväestäni, kaupunginvouti!"

Kreivi Henrik lähti heti liikkeelle ja ratsasti linnaa kohti mukanaan pienempi joukko ratsumiehiä.

"Suurvaltaisin herra kuningas!" jatkoi kaupunginvouti tuskallisella äänellä. "Minun ja näiden toverieni henki ja omaisuus ovat teidän ja maan omat. Mutta elkää olko vihoissanne meille siitä, mitä me emme ole voineet estää! Linnanportti on lukittu. Nostosilta vedetty pois. Muureille on asetettu sotaväkeä ja linkoja. Linnan päällikkö on julistanut meille saaneensa käskyn ampua kaupunki palamaan hehkuvilla kivillä ennen kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua siitä hetkestä, jolloin teidän sotaväkenne piirittää linnan."

"Raivoaako hän!" huudahti kuningas. "No hyvä! Siis pois kaikki sääli! Me tahdomme nähdä kuka täällä on herra. Satulaan, miehet! Kunnon porvarit, te olette minun kuninkaallisen suojelukseni alaisia!" sanoi hän kaupunginvoudille ja kylän vanhimmalle. "Jos he kärventävät yhdenkään oljenkorren teidän päänne päältä minun tähteni, niin he saavat sen kalliisti maksaa. Jokainen kapinallinen rangaistaan ankarasti, kantakoon hän vaikka kuinka pystyssä päänsä."

"Kunnia kuninkaalle! Eläköön nuori Eerik kuningas!" huusi kaupunginvouti heiluttaen hattuaan, ja tähän tervehdyshuutoon yhtyi koko porvarijoukko, heiluttaen lakkiaan ja myssyjään.

"Nyt tilaa, lapset!" käski kuningas ja tyynnetteli ratsuaan. "Minä tahdon nähdä kuka uskaltaa lukita sen portin, josta me haluamme sisään."

"Suokaa minun pysähdyttää teidät hetkeksi, teidän ylhäisyytenne!" sanoi Brandenburgin rajakreivi, joka myöskin oli hypähtänyt satulaan ja nyt ratsasti paljastetuin päin kuninkaan luo. "Ennenkuin te ryhdytte minkäänlaisiin väkivaltaisuuksiin, toivoisin minä, teidän vieraananne, ja sekä teidän, että teidän ruhtinaallisen herra veljenne puolueettomana ystävänä, saada silmänräpäyksen ajan keskustella teidän kanssanne kahden kesken —"

"Hyvä, sitä minä en teiltä kiellä, herra rajakreivi! Syrjään, hyvät ystävät!"

Kaikki poistuivat etemmäksi, ja rajakreivi jäi samaan nöyrään asentoon, korkea sulkahattu kädessään "Teidän herra veljenne on kunnioittanut minua ystävyydellä joka velvoittaa minun puhumaan hänen puolestaan hetkenä jolloin hän itse ei ole saapuvilla. Se mikä täällä on tapahtunut ja edelleen tapahtuu teidän tahtoanne vastaan, osoittaa epäilemättä niskoittelua. Mutta on mahdotonta, että se tapahtuisi teidän herra veljenne käskystä: siihen — anteeksi tämä lausuntoni — siihen on hän minun mielestäni liian viisas. Meidän sisimmät ajatuksemme tuomitkoon korkeampi sielujentutkija. Elköön meidän parhaat ystävämmekään kuvitelko tietävänsä, mitenkä aijomme pelinappulamme siirtää Kuitenkin — minä menen takaukseen junkkari Kristofferin puolesta tässä asiassa, siksi kunnes hän itse voi astua teidän eteenne todistamaan syyttömyytensä Minä tarjoudun etsimään hänet ja tuomaan hänet teidän luoksenne. Hän on varmasti Holbekin linnassa tai Samsössä. Tahdotteko luvata minulle olla ryhtymättä sillaikaa minkäänlaisiin väkivaltaisiin toimenpiteisiin, korkeintaan pitää linna piiritettynä?"

"Minä suostun, herra rajakreivi! Kaksikymmentäneljä tuntia minä odotan häntä, mutta en tuntiakaan kauemmin. Huomiseen asti minä tahdon hillitä suuttumukseni, ja miekka huotrassa minä jään odottamaan sen portin ulkopuolelle, joka uhkamielisesti on uskallettu sulkea minun silmieni edessä. Mutta ennenkuin kuuntelen hurskaiden harmaaveljesten toista iltarukousta, on linna minun hallussani. Sen, minä lupaan kaikkien pyhien miesten nimessä, niin totta kuin olen herra täällä ja tahdon itseäni kutsuttavan Tanskanmaan kuninkaaksi."

"Se on sanottu, teidän ylhäisyytenne!" vastasi rajakreivi päättäväisesti hetken aikaa mietittyään. "Jos en minä vuorokauden kuluttua ole täällä teidän edessänne mukanani teidän arvoisa herra veljenne — niin polttakaa silloin poroksi tuo komea linna tai valloittakaa se rynnäköllä! Kreivi Henrik näkyy olevan hyvinkin halukas osoittamaan teille rohkeuttaan ja sotataitoaan, — mutta sitten minä olenkin tehnyt kaiken voitavani, ja toivon osoittaneeni teille kummallekin, että teillä on ollut ystävä vieraana."

"Teillä on sanani, herra rajakreivi! Ja minä tiedän olevani teille kiitollisuuden velassa, jos hyvä aikeenne onnistuu. Näettekö mille kohtaa luostarin katosta keskimmäisen kirkontornin varjo lankeaa? Siihen on kärsivällisyyteni raja merkitty huomispäivänä. Jumala ja pyhä Neitsyt olkoon meidän kaikkien kanssa!" Näin sanoen hän kohotti oikean kätensä ja tervehdittyään rajakreiviä hän kannusti ratsuaan ja riensi eteenpäin sotajoukkonsa etunenässä. Kuningas ratsasti ritareineen kovaa nelistä alas myllymäkeä, ja samoin ratsasti rajakreivi Valdemar muutamien saksalaisten ja tanskalaisten aseenkantajien seuraamana Holbekiin vievää tietä.

Kun kuningas saapui Kallundborgin linnan edustalle, ja näki sillan vedetyksi ylös sekä hyvinvarustetun linnan olevan täydessä puolustuskunnossa, kohosi suuttumuksen puna hänen poskilleen, hänen kätensä tavoitteli vaistomaisesti miekankahvaa, ja hän oli vähällä unohtaa lupauksensa ja paljastaa miekkansa. Kreivi Henrik ohjaili levottomana sotaratsuaan uloimmaisten vallitusten edustalla, missä hän vielä odotti vastausta siihen käskyyn, jonka hän kuninkaan nimessä oli antanut huutaa uloimmalle linnanvoudille.

"Kuulumatonta yltiöpäisyyttä!" huudahti kuningas. "Vaikka he tietävät minun olevan itse täällä, niin he kuitenkin viivyttelevät vastauksen antamista silloin kun heidän tulisi vain vaieta tai totella?"

"Heillä ei näy olevan kiirettä, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik. "Heidän röyhkeytensä on rajaton. Käskettekö heti puhaltamaan rynnäkköön? Miekka polttaa minun kädessäni."

Samassa puhallettiin torveen uloimmalla vallituksella, ja muurin harjanteelle astui kookas, hyvin asestettu sotilas, kypäränsilmikko suljettuna. "Linnaa ei avata aseellisille miehille", huusi sotilas korskealla äänellä, josta kuitenkin kajahti pakotettu rohkeus, "sitä puolustetaan viimeiseen asti jokaista hyökkäystä vastaan. Se on hänen ylhäisyytensä junkkarin ankara käsky."

"Mielipuoli!" huudahti kuningas, ja kreivi Henrik aikoi antaa kiivaan vastauksen.

"Ei sanaakaan enää, kreivi!" sanoi kuningas ankarasti. "Me emme alennu enää minkäänlaiseen sananvaihtoon kapinallisten ja majesteettirikoksentekijöiden kanssa. Te piiritätte heti linnan joka puolelta ja ryhdytte kaikkiin tarvittaviin valmistuksiin piiritystä varten! Vuorokauteen ei kuitenkaan heitetä ainoatakaan keihästä. Jos kapinoitsijat uskaltavat panna täytäntöön tyhmänrohkeat uhkauksensa kaupunkia vastaan, niin pidettäköön ainoastaan huoli sammutuksesta ja pelastuksesta. Jos jotakin tapahtuu, annettakoon siitä heti minulle tieto. Harmaaveljesten luostarissa tapaatte minut minä hetkenä hyvänsä. Jumalan haltuun!" Tämän sanottuaan kuningas käänsi hevosensa ja ratsasti, pienempi osa seuruettaan mukanaan, aivan linnan vieressä olevaan fransiskaaniluostariin. Täällä seisoivat luostarin pihalla, kiviportaiden vieressä, guardiani [guardiani = luostarin esimies] ja kaikki luostariveljet, sileiksi ajetut päät paljaina. Vanhalla, laihalla guardianilla, samoin kuin kaikilla muilla veljeskunnan jäsenillä, oli yllään halpa, tuhkanharmaa viitta ja karkea nuora köytetty vyötäisten ympäri. Talvipakkasesta huolimatta olivat kaikki ilman kenkiä ja sukkia, puulaatat vain paljaiden jalkojen alla. He vastaanottivat kuninkaan huomattavasti pelästyneen ja levottoman näköisinä.

"Olkaa levolliset, te hurskaat miehet!" sanoi kuningas lempeällä äänellä, laskeuduttuaan ratsunsa selästä ja vastattuaan ystävällisesti heidän tervehdykseensä ja guardianin hartaaseen puheeseen. "Minä tulen teidän luoksenne teidän ystävänänne ja suojelijananne. Suokoon Jumala ja pyhä Neitsyt, ettei mitään onnettomuutta tapahtuisi teidän luostarillenne ja tälle meidän hyvälle, uskolliselle kaupungillemme. Eihän ole teidän syynne, että meidän veljemme junkkari Kristoffer on asettanut houruinhuonelaisen tänne linnanpäälliköksi; sillä me toivomme Jumalan ja voimakkaan pyhän Kristofferin kautta, ettei meidän rakas herra, veljemme itse ole menettänyt järkensä valoa. Minä tahdon odottaa häntä täällä siksi kunnes hän on saanut tiedon minun tulostani ja voi itse saapua antamaan selvityksen tästä asiasta. Jos täällä vaara uhkaa, niin minä ja'an sen teidän kanssanne. Nyt minä vain tahdon nähdä, kestääkö teidän vierasmajanne ja ruokavarastonne näin monen odottamattoman vieraan tulon. Se kyllä etukäteen luostarille hyvitetään."

"Suurvaltaisin herra!" vastasi guardiani. "Elkää turmelko millään maallisella hyvityksellä sitä iloa, jonka nyt suotte meille meidän pelossamme ja ahdistuksessamme! Onhan köyhyys, niinkuin tiedätte, meidän pyhän veljeskuntamme ensimäinen ehto. Jos te tahdotte kunnioittaa meitä läsnäolollanne ja jakaa kanssamme katuvaisten halvan majan, jalo herra, niin elkää epäilkö rehellistä pyrkimystämme elää yksinkertaisuudessa ja palvella palkkaa vaatimatta, ja elkää saattako meitä kiusaukseen vastaanottaa sitä mihin pyhä Franciskus niin ankarasti on kieltänyt meidän koskemasta!"

"No, niin ankaria ei täällä sentään olla", sanoi kuningas hyväntahtoisesti hymyillen, astuessaan sisään luostarin vierastupaan ja luotuaan silmäyksen avoinna olevasta ovesta refektorioon [refektorio = ruokailuhuone], mihin luostariveljille oli katettu yksinkertainen paastoateria, mutta suurempi pöytä viinikannuineen ja voimakkaine liharuokineen oli varattu ylhäisille, maallisille vieraille. "Täällä me emme ainakaan tule puutetta kärsimään", jatkoi kuningas. "Täällä ei meille tarjota välttämättömintä, vaan Jumalan lahjoja aivan runsaalla mitalla."

"Sen mitä meillä on teille tarjottavaa, ovat porvarit tänne lähettäneet. Minne Herran voideltu astuu, sinne tuo hän siunauksen mukanaan", vastasi guardiani ja kädet liitettynä ristiin rinnalle hän kumarsi syvään kuninkaalle.

"Siunauksenko?" toisti kuningas, ja äkkiä kohosi synkkä pilvi hänen otsalleen. "Hm, silloinkin kun hänet on manattu perkeleelle ja lihan turmelukseen, kunnianarvoisa isä?" kysyi hän katkerana hiljaisella äänellä, vetäen guardianin syrjään ja luoden häneen terävän, tutkivan katseen.

Vanha luostarin esimies kalpeni nuo kuninkaan sanat kuultuaan ja hän teki ehdottomasti ristinmerkin, huokaisten syvästi. "Pyhä kirkko julistaa meille vapautuksen kuolemansynneistäkin ja antaa meille sovituksen armon kääntymyksen kautta" — sanoi hän ja liitti yhteen laihat kätensä. "Mutta sen kirous sattuu vain paatuneen ja kunniattoman päähän."

"Mutta kun nyt sinun arkkipiispasi, Tanskan kirkon ruhtinas, on kostonhimosta ja vihasta julistanut sinun kuninkaasi tällaiseksi kunniattomaksi?"

"Jos te todellakin olisitte sellainen, minun herrani ja kuninkaani, niin totisesti, minun täytyisi silloin toistaa tuo kamala tuomio sydämessäni, vaikka se siitä murtuisi, ja vaikka teidän vihanne rusentaisi minut", — vastasi vanhus syvällä totisuudella ja painoi yhteenliitetyt kätensä rintaansa vasten. "Mutta Herra vapauttakoon minun sieluni osallisuudesta kostonhimoisten ja jumalattomien tuomioon! Kirkon valta on totisesti suuri, ylhäinen herrani!" jatkoi hän. "Mutta kosto ja tuomio ovat Herran, samoin kuin armo katuvaisille on hänen. Meille on annettu valta siunata, mutta ei repiä alas; me emme voi mitään totuutta vastaan, mutta kaiken totuuden puolesta. Jos joku meidän oikeauskoisen kirkkomme piispoista erehtyy ja väärinkäyttää kirkon valtaa vastoin Jumalan sanaa, ei kenenkään papin tai kristityn tule sitä hyväksyä, sanoo pyhä Augustinus."

"Oikein, hurskas isä! Se on myöskin minun mielipiteeni ja minun ainoa lohdutukseni. Saman sanoi minulle oppinut mestari Petrus de Dacia. Te ette siis pelkää minun tuoneen kirousta ja pahoja henkiä mukanani tämän kynnyksen yli?"

"En totisesti!" vastasi guardiani juhlallisesti. "Minä tiedän, ettei minun herrani ja kuninkaani ole paatunut, parantumaton syntinen, joka ylönkatsoo katumusta ja hurskaita tekoja, ja jonka sanan voimalla voi luovuttaa lihan turmelukseen sielun iankaikkiseksi pelastukseksi. Minä tiedän myöskin, ettei pahuuden ruhtinaalla ole minkäänlaista valtaa teidän kalliistilunastetun sielunne yli, eikä mikään synnillinen kirous voi poistaa Jumalan rauhaa teidän sielustanne eikä pyhää voitelua teidän kruunatusta päästänne."

Kuultuaan nämä guardianin sanat levisi kuninkaan kasvoille lempeä ilme. "Siunatkaa minua, hurskas isä!" sanoi hän hiljaa. "Teidän sananne tunkivat sieluni syvimpään."

"Vanhurskas, sovittava Jumala suojelkoon ja varjelkoon teidän elämänne ja kruununne, ja ennen kaikkea teidän sielunne kalliin rauhan!" rukoili vanha guardiani ja laski luisevan kätensä kuninkaan kumartuneelle päälle — "jos te itse olette sovittava ja vanhurskas", lisäsi hän painolla ja loi kuninkaaseen läpitunkevan katseen.

"Hm, sovittava", toisti kuningas ja kohotti nopeasti päänsä, "myöskin kapinallisille ja majesteettirikoksentekijöille?"

"He eniten ovat laupeuden tarpeessa", vastasi guardiani. — "Elkää vihastuko, herra kuningas", jatkoi hän hiljaa, mutta kuitenkin painolla. "Eräs pyhä raamatun sana tunkee tänä hetkenä ihmeellisesti huulilleni: jos sinun veljesi rikkoo sinua vastaan — kirjoitetaan siinä — niin rankaise häntä! Mutta jos hän katuu, niin anna hänelle anteeksi!" —

"Mutta jos hän ei kadu?" kysyi kuningas ja loi guardianiin hämmästyneen katseen.

"Niin rukoile silloin hänen edestään, kunnes se tapahtuu, ettei sinun äitisi poika joutuisi kadotukseen, ja sinun oman rauhasi tähden!" kuiskasi hengen mies. "Loukkaantunut veli", sanoo Salomo, "pysyy suljetumpana kirin luja kaupunki, ja riita-asiat ovat kuin lukittu linna."

"Mutta lujat kaupungit voidaan maahan tasoittaa, ja kapinoitsijoiden linnat voidaan maan tasalle hävittää", huudahti kuningas äkkiä ankaralla äänellä, ja hänen liikutuksesta lempeät kasvonsa synkistyivät. "Viisas kuningas Salomo on myöskin opettanut minut luottamaan enemmän uskolliseen ystävään kuin petolliseen veljeen. Eikö profeeta lausunut kerran kansalleen sellaisena epätoivon ja koettelemuksen aikana, kuin meillä nyt on: 'Elkää luottako veljiinne, sillä veljet teidät varmasti pettävät?' Toivoisin pyhän miehen erehtyneen. Mutta kylliksi siitä!" keskeytti hän äkkiä vakavan keskustelun. "Ajatelkaamme nyt vähän näitä maallisia ja elkäämme hylätkö ruumiimme ravitsemista. Me olemme tänään ratsastaneet pitkän matkan." Näin sanoen kuningas astui kiivain askelin refektorioon. Guardiani seurasi häntä ääneti ja huolestuneen näköisenä. Luostariveljesten ilo kuninkaan hurskaudesta ja lempeydestä näytti hiukan vähentyneen.

KYMMENES LUKU.

Kallundborgin linna piiritettiin nyt aivan täydellisesti, ja sotainen Meklenburgin kreivi Henrik ei laiminlyönyt mitään, mikä kuului rynnäkkövalmistuksiin, vaikka hänellä oli pieni sotavoima käytettävänään eikä minkäänlaisia piirityskoneita. Ennen auringon laskua hän näki kuitenkin sotavoimansa lisääntyvän, kun drotsi Åke sadan ratsumiehensä kera saapui kaupunkiin ja yhtyi häneen linnanmuurien edustalla. Pidettyään ensin huolen sotamiehistään ja neuvoteltuaan tärkeimmistä kohdista kreivi Henrikin kanssa, kiirehti hän harmaaveljesten luostariin, missä hänet heti vietiin kuninkaan luo luostarin kirjastoon.

Täällä istui nuori kuningas syviin ajatuksiinsa vaipuneena luostariesimiehen suuressa nojatuolissa tammipöydän ääressä, jolla oli avoinna suuri raamattu, sekä pyhä Augustinus ja useita kirkkoisien kirjoituksia. Hän piteli kädessään erästä mestari Petrus de Dacian käsikirjoitusta, mihin hän usein pani merkkejä ja näytti samalla vertaavan niitä avoinna oleviin raamatunpaikkoihin ja kirkkoisien kirjoituksiin. Näiden jumalisten kirjojen rinnalla oli myöskin kolme maallista kirjaa, kauniissa punaisissa samettikansissa, jotka kuningas itse oli tuonut mukanaan. Ne olivat nuo tunnetut ritarirunot Ivana Leijonaritarista ja Tristanista, Hartman von der Auen ja Gottfrid von Strassburgin sovittamina, sekä Florezin ja Blanzefloren seikkailurikas tarina, joka oli kaikkien rakastuneiden ritarien ja naisten lempiruno.

Kun drotsi Åke astui kynnyksen yli, työntäsi kuningas pöydän syrjään ja hypähti ylös. "Åke, minun rakas Åkeni, näenkö sinut vihdoinkin!" huudahti hän iloisesti ja astui avosylin häntä vastaan, mutta pysähtyi hämmästyneenä katseltuaan häntä tarkemmin. "Oletko sinä todellakin täällä?" jatkoi hän. "Miten huonon näköiseksi olet käynyt! — niin, sinä olit murhaajan käsissä. Ne kirotut lainsuojattomat!" huudahti hän katkeroituneena ja polkasi jalallaan. "Koska saan heidät juurrutetuiksi maastani?"

"Elkää enää sitä ajatelko, jalo kuninkaani!" sanoi Åke. "Minä olen taas terve ja teidän palvelukseenne valmis."

"Tule lepäämään! Sinä olet rasittunut yli voimiesi. Mestari Petrus toi siis sinulle minun kirjeeni?"

"Kaikki on toimitettu teidän käskynne mukaisesti, minun kuninkaani!
Vaikka minä pelkään tämän askeleen" — —

"Holbekin linna on teidän hallussanne. Ei ainoaakaan veripisaraa vuodatettu, ja linnassa oli ilo yleinen."

"Huono merkki, Åke! Uskollinen läänitysmies olisi jäänyt ja vaatinut sinun tekemään ankaran tilin toimenpiteistäsi. Hän ei kysynyt edes suuttumukseni syytä? Hän ei edes uskaltanut lausua kiukun sanaa vääryydestä ja väkivaltaisesta menettelystä?"

"Hm! Siten ei ruhtinas pakene linnastaan, silloin kun hän tuntee itsensä syyttömäksi. Miksi vielä epäilen? Uhmailu täällä, ja hänen häpeälliset lausuntonsa Brunkelle", —

"Se mikä täällä on tapahtunut voi ehkä kuitenkin olla väärinkäsitystä, minun kuninkaani!" huomautti Åke, "eikä kukaan voi luottaa viekkaan Brunken puheisiin" —

"No niin! Puhukoon Kristoffer puolestaan, jos hän voi! Kaikkien pyhimysten nimessä! Antaisinpa puolet elämästäni jos voisin sanoa sydämeni pohjasta: minulla on veli. Kuitenkin, Jumalalle kaikkivaltiaalle ja pyhälle Neitsyelle kiitos! Täysin uskollinen ystävä on minulla vielä, ja minun uskollinen kansani. — Ei minulla ole valittamisen syytä!" Näin sanoen laski kuningas tuttavallisesti kätensä Åken olkapäälle, ja hänen sinisissä silmissään kimalteli kyynel. "Senjälkeen kun me viimeksi tapasimme, rakas Åkeni", jatkoi hän rauhallisena ja totisena, "on minustakin tullut pannaanjulistettu mies niinkuin sinä; mutta se ei enää peloita minua. Minä olin jo, kauan sitä miettinyt, mutta nyt vasta minä sen tiedän: Ei kukaan muu voi meitä tuomita kuin kaikkivaltias, vanhurskas tuomari; mutta hän ei sitä tahdo tehdä, sillä hän on laupias, näetkö. Jos me uskomme vapahdukseen ja synteinanteeksisaamiseen, Åke, niin me olemme pelastetut, ilman koko maailman pappeja ja piispoja."

"Elkää tehkö syntiä, jalo kuninkaani!" huudahti Åke huolestuneena. "Minunkin sieluni on saavuttanut rauhan, ja suojan niiltä pahoilta hengiltä, jotka minua ahdistivat. Mutta se ei ollut uhmaa. Rakkauden kautta me saavutamme rauhan, herra kuningas! ja sen toivon kautta, joka käsittää koko suuren maailman."

"Se toivo on minullakin, Åke hyvä! — ja rakkaus — mitä sinä siitä tiedät, sinulla ei ole Ingeborgia! Minun rakkauteni on niin suuri ja voimakas kuin Tristanin tai urhean Florezin: minä uskallan lopulta kohottaa keihääni Ingeborgini puolesta vaikka itse paavia ja koko papistoa vastaan."

"Minä olen jo kylliksi miettinyt, Åke! Ja tärkein ensiksi", keskeytti kuningas vakavana huolestuneen ystävänsä. "Meidän autuudenasiamme on siksi tärkeä, ettei sitä joku piispa tai paavi ratkaise vain yhdellä käskysanalla, varsinkin silloin kun tuo sana ei ole muuta kuin: 'sinä olet kirottu', niin kuin se meille kummallekin lausuttiin. 'Sinä olet heitetty paholaisen haltuun!' Ei, toki! Mihin on kirjoitettu, että ihmiselle olisi annettu sellainen valta? Minä en ole sitä koskaan oikein uskonut, mutta nyt minä tiedän: Ainoastaan taivaallinen armo ja laupeus, joihin minä uskon, voivat vapahtaa minut ja meidät kaikki. Tule, niin minä näytän sinulle sen paikan! Oppinut mestari Petrus on kirjoittanut sen minulle; kirkon pyhät isät todistavat sen — ja vieläkin enemmän — se on sanottu Jumalan omassa sanassa; mutta siitä tulisi liian laajat selitykset. Usko minua, Åke, ei ainoakaan arkkipiispa, ei edes Rooman paavi voi tuomita meitä kadotukseen. Jos kirkko hylkää uskovaiset helmastaan, niin ei se enää ole meidän kirkkomme, joka on totuuden ja oikeuden edustaja maan päällä. Jos perkele voisi sulkea meiltä kaikki maailman kivikirkot, niin on kuitenkin yksi kirkko avoinna, jota ei yksikään perkele voi sulkea, ja katso, se on kaikkialla, missä kaksi uskovaista sielua yhtyvät Jumalan nimeen. Katsos, Åke, niin paljon minä olen viisastunut. Roomassa minut tuomittaisiin tästä opista kerettiläisenä roviolla poltettavaksi, jos he sen tietäisivät; mutta siksi viisas olen kuitenkin, että osaan siitä vaieta. Sinä vain sen saat tietää, ja minun Ingeborgini, sekä ne, joille minun sieluni autuus on yhtä rakas kuin teille."

"Myöskin maan ja valtakunnan puolesta minä olen huoleton," jatkoi kuningas. — "Jumalan avulla minä uhmaan sekä pannaa että interdiktiä, sekä kapinallisia että lainsuojattomia, eikä siltä kukaan uskalla katkaista hiuskarvaakaan minun tai minun kansani päästä."

"Mutta selityskirje pyhälle isälle lienee kuitenkin välttämätön, minun kuninkaani! Arkkipiispan asiassa täytyy sentään suurimmaksi osaksi anteeksiannon ja sovinnon kulkea oikeuden edeltä."

"Ei, Åke! Minä vaadin vain oikeutta enkä armoa ihmisiltä, ja tässä asiassa ei kenenkään tarvitse odottaa minulta armahdusta. Tuomitkoon paavi minun ja Grandin välisen asian! Vääryyden salaisuus saadaan ilmi niin totta kuin oikeutta on olemassa auringon alla. Jos minä itse ollen rikkonut jossakin, joka kyllä on mahdollista — niin ehdinhän minä vielä sittenkin ajatella katumusta kun tuomio langetetaan."

"Tulen minä ilman sitäkin toimeen. Jos se on ollut luvallista sadoille muille, niin ei sitä voida kieltää Tanskan kuninkaalta. Jos se kielletään, on se väärin tehty, mutta siihen vääryyteen en minä alistu. — Mutta, istu Åke! Ei sanaakaan enää näistä ikävistä asioista! Sieluni on kyllästynyt niitä ajattelemaan. Tule", — jatkoi hän iloisesti — "niin saat kuulla rakkausrunon; minun rakas Ingeborgini on itse sen minulle jäljentänyt. Herttuatar Eufemia on lähettänyt sen hänelle Norjasta. Se käännetään pian sekä norjaksi että ruotsiksi. Siitä sinä näet miten paljon ritarillinen rakastaja voi kestää, ja miten onni ja meidän Herramme kuitenkin aina ovat uskollisten ja kestävien rakastajien mukana." Nyt kuningas istuutui pöydän ääreen ja luki innostuneena Florezin ja Blanzeflorin tarinan, jonka Åke kyllä tunsi.

"Enemmän minä kuitenkin pidän Tristanista", sanoi kuningas, "ja meidän omat vanhat rakkauslaulumme ovat minusta paljoa kauniimpia. Mutta tämän kirjan minä kuitenkin mieluummin pidän kädessäni: ajattele, jokaisen sanan ovat hänen pienet somat sormensa kirjoittaneet."

Sillaikaa oli jo ilta alkanut hämärtää. Soitettiin iltamessuun, ja kuningas meni Åken kanssa luostarinkirkkoon, missä hän otti osaa harmaa veljesten ja kansan hartaushetkeen, joka ei kuitenkaan ollut niin rauhallinen ja hiljainen kuin tavallisesti.

Oli yö. Joka tunnilla yltyi jännitys kaupungissa. Kaikkialla vallitsi tuskastuttava hiljaisuus. Kaikista taloista loistivat valot; ei missään nukuttu. Piiritetyn linnan ympäriltä kuului vartiosotilaiden askeleita ja aseiden helinää. Sieltä täältä loisti vartiotuli kylmässä talviyössä. Suuriin vaippoihin kietoutuneet äänettömät sotilaat olivat ryhmittyneet niiden ympärille. Luostarin ulkopuolella vartijoivat drotsi Åken sotilaat. Drotsi ja kreivi Henrik ratsastivat edestakaisin linnan muurien ympärillä, joiden takaa kuului hiljaista aseiden helinää, ja raskaiden puolustuskoneiden pyörien jyrinää.

Åken kehoituksesta oli myöskin asetettu vahdit yleiselle laivasillalle linnan kaakkoispuolelle, sekä kaupungin koillispuolella olevan vanhan merilinnan ympärille, missä myöskin oli maihinnousupaikka vanhan ränstyneen linnoituksen vieressä. Tämä paikka oli hänen mielestään erityisen tärkeä, jos tahdottiin estää kaikki mahdollinen yhteys linnaan ulkoapäin. Keskiyön aikaan seisoi Åke itse tuon vanhan, syrjäisen tornin luona kirkkaassa tähtivalossa ja katseli kreivi Henrikin kanssa lahden yli, molemmat mietiskelivät miltä puolen olisi helpoin pääsy linnanmuureille. Silloin huomasi Åke pienen kalastajavenheen, joka oli melkein piilossa meritornin luona olevan ränstyneen paalutuksen alla, mutta juuri kun hän aikoi siitä huomauttaa kreivi Henrikille, näki hän aivan vierestään kumollaan olevan pilarin takaa, karvalakin peittämän miehenpään pistävän esiin, jonka nenän ja suun välillä oli suuren haavan arpi. Vaaniva pää vetäytyi heti takaisin pilarin taakse, ja Åke luuli tunteneensa tuon ryövärinä ja murhapolttajana tunnetun kuuluisan lålantilaisen karkurin, Ola Arkin, jonka jälillä usein oli oltu, ja jonka luultiin olleen avullisena arkkipiispan paossa. Sen enempää arvelematta Åke viittasi kreivi Henrikille ja paljasti miekkansa. Mutta samassa silmänräpäyksessä hypähti mies piilostaan pilarin takaa ja pakeni paalutusta myöden venheeseen.

"Ottakaa hänet kiinni!" huusi Åke uloimmalle vahdille, joka seisoi keihäs kädessä, nojaten selkäänsä paalutukseen, ja katseli etempänä kulkevaa laivaa, huomaamatta ollenkaan pakolaista.

Juuri kun sotilas kuuli drotsin äänen ja aikoi kääntyä, tunsi hän tikarinpiston selässään ja kaatui maahan tuskallisesti huutaen, sillaikaa juoksi karkuri hänen ohitseen välkkyvä miekka kädessä ja hyppäsi venheeseen.

Pakolaisella oli jo airo kädessä ja hän aikoi työntää veneen vesille; mutta silloin vasta hän huomasi unohtaneensa kiireessä irroittaa köyden, jolla vene oli kiinnitetty paalutukseen. Epätoivoisesti ponnistellen hän koetti pari kertaa turhaan katkaista tikarillaan köyttä, mutta samassa seisoivat Åke ja kreivi Henrik hänen edessään paljastetut miekat kädessä. Kreivi Henrik tarttui nopeasti puoleksi katkaistuun köyteen ja riuhtaisi venheen luokseen; epätoivoisen pakolaisen tikari välkkyi häntä kohti; mutta drotsin miekan iskusta putosi sekä tikari että ryövärin käsi mereen, ja hirveästi karjahtaen kaatui haavoittunut pakolainen veneen pohjalle.

Kreivi Henrikin huudon kuultuaan kiirehti yhä useampia meritornin luona olevia sotilaita avuksi, ja pian vietiin vanki köytettynä meritorniin. Drotsin käskystä oli kuitenkin hänen kädetön käsivartensa ensin sidottu, että verenjuoksu tukkeutuisi. Vaarallisesti haavoitettu sotilas kannettiin myöskin torniin, ja sillaikaa kun oltiin välskäriä hakemassa tutkittiin vangitun ryövärin vaatteet tarkasti. Paitsi synninpäästökirjaa ja rukousnauhaa, sekä muutamia kallisarvoisia kirkkokoristeita, jotka nähtävästi olivat varastettua tavaraa, löydettiin sieltä vielä pikeä, tulikiveä ja muita sytytysaineita, ja hänen hattunsa vuoriin oli hyvin huolellisesti ommeltua avain ja salakirje. Paatuneelta rosvolta ei tarvinnut ainakaan aluksi odottaa minkäänlaista tunnustusta. Drotsi otti huostaansa avaimen ja kirjeen ja poistui kreivi Henrikin kanssa lähimmän vartiotulen luo.

"Ei kenellekään!" seisoi siinä. — "Tottele ja vaikene, muuten olet kuoleman oma! Puolustautukaa viimeiseen asti! Elä säästä kaupunkia! — piiloita tai polta paperit hätätilassa! — pidä salaluukku valmiina! — Anna hänen voittonsa tulla hänen turmiokseen! ja minä vastaan seurauksista. Kirjeentuojan voitte käyttää kaikkeen. Polttakaa heti tämä salakirje. — Ei keneltäkään!"

Eräs pappi oli drotsi Hesselin johdolla opettanut kuninkaalle, prinssi Kristofferille ja Åkelle siihen aikaan hyvinkin harvinaisen kirjoitustaidon, ja hän luuli nyt kauhukseen tuntevansa noissa vääristellyissä kirjaimissa prinssi Kristofferin raskaan käsialan. Hän piiloitti nopeasti kirjeen ja oli valahtanut aivan kuolonkalpeaksi.

"No mitä loitsuja te siitä luitte, herra drotsi?" kysyi kreivi Henrik.
"Te ette voi oikein hyvin." — —

"Varmaankin tuo kirje oli aijottu linnanvoudille", huudahti Åke kiihkeästi, ja veri kohosi taas hänen poskilleen. "Se ei ole keneltäkään eikä kenellekään, kuitenkin minä luulen ymmärtäväni sen sisällön."

"Näyttäkää tänne, herra dotsi! Eihän se ole mikään salainen rakkauskirje. Mies oli varmaankin vakooja ja petturi."

"Niin totta kuin minun jalon kuninkaani sielunrauha on teille rakas, herra kreivi", vastasi Åke kiihkeästi ja tarttui hänen käteensä, "niin sallikaa tämän onnettoman salakirjeen jäädä yksin minun tietooni! Niin paljon vain tahdon sanoa teille: se koskee kuninkaan onnettomia perhesuhteita; mutta tämänkin arveluni suhteen pyydän teidän vaikenemaan. Tässä ei ole minkäänlaisia todisteita ketään vastaan, vain epäilys, onneton ajatus — mutta se johdettakoon vastakkaiseen päämäärään, — se tehdään tyhjäksi." Näin sanoen hän otti kirjeen poveltaan ja heitti sen vartiotuleen.

"Te olette varovainen, drotsi!" sanoi kreivi Henrik, rypistäen otsaansa. "Minä en halua tulla osalliseksi teidän synkistä valtiosalaisuuksistanne. Drotsina te parhaiten tiedätte mitä täällä on salattava, tai ilmaistava. Minä kysyn vain sotamiehenä ja piirityspäällikkönä: jos tuo kirje, jonka te niin hätäisesti hävitätte, oli vietävä linnaan, niinkuin te arvelette, niin täytynee täältä jostain silloin olla salainen käytävä sinne? Se on välttämättömästi etsittävä. Ilman piirityskoneita on meille aika vaikea hyppäys päästä ulkomuurien yli."

"Te olette oikeassa! Täällä täytyy jossain olla salainen käytävä", huudahti Åke äkkiä, silmät innosta loistaen. "Minulla on siitä jonkinlainen aavistus, muistan kuulleeni tarinan meritornista alkavasta salakäytävästä. Vanki näyttäköön sen minulle. Minä vien itse salakirjeen perille, mutta en sitä, joka äsken liekkeihin hävisi ja jonka nyt vain Kaikkitietävä näkee, vaan muunnoksen siitä, sellaiseksi kuin sovittava henki sen uudelleen kirjoittaa minun sielussani."

"Ei, herra kreivi! Se on mahdotonta. Kuninkaan ylpeys on herännyt, hän ylönkatsoo salaista hyökkäystä. Hän tahtoo sisään portista tai yli valloitetun muurin, ja molemmat emme voi täältä poistua. Jos salakäytävä on olemassa, niin lienee yksinäisen ja aseettomankin miehen vaikea päästä sen läpi."

"Silloin lienee viisainta teidänkin luopua mokomasta seikkailusta, drotsi! Se on yksinäiselle liian uhkarohkea yritys."

"Minä aijon kuitenkin uskaltaa!" sanoi Åke varmasti, hetken mietittyään. "Mutta ei kukaan saa seurata minua, ja elkää puhuko siitä kenellekään, ei edes kuninkaalle. Jos en minä ole täällä huomenna ennen päivällistä, niin ilmoittakaa kuninkaalle minun joutuneen vangiksi linnassa, tai on minulla jotakin tekeillä, jolla minä voin olla hänelle suuremmaksi avuksi kuin ollessani ryntääjien eturivissä. Jos se onnistuu niin luvatkaa minulle vain yksi asia, uljas kreivi! Linnaan astuessanne elkää salliko kuninkaan astua mihinkään jalallaan, ennenkuin olette koetellut perustaa ja huomannut sen varmaksi. Ja — jos te näette olkaliinani liehuvan jossakin, niin elkää luottako rauhaan ja elkää salliko kuninkaan lähestyä sellaista paikkaa."

"Ha, haa!" nauroi kreivi kovaäänisesti ja taputti Åkea olkapäälle, "sekö siis oli salaisuus, jonka aijoitte pitää omananne? Olisitte yhtähyvin voinut antaa minun lukea kirjeen, salaperäisen herra valtiomies! Meidän on siis varottava salahautoja ja muita samanlaisia ketunansoja? Hyvä! Kunhan vain on hiukankin aavistusta sellaisten olemassaolosta, niin eivät ne mitään merkitse. Haa! Korkeasukuinen herra junkkari, onpa hän totisesti ilettävä petturi, — väijyä veljensä ja kuninkaansa henkeä ja sellaisen jalon kuninkaan ja veljen."

"Taivaan Jumalan nimessä! Kuka sen on sanonut! Jalo kreivi!" — sanoi Åke pelästyneenä, hiljaisella äänellä. "Tehän huudatte niin kovaa kuin tahtoisitte herättää koko maailman asialla, jota ei kukaan saisi tietää. Elkööt enää ikinä nuo turman sanat tulko huultenne yli! Sanoinhan minä teille sen olleen vain arvelun, hirvittävän epäluulon. Se musertaisi kuninkaan sydämen, jos se joutuisi hänen korviinsa. Vain paljas huhu siitä voisi aiheuttaa hirvittäviä, verisiä otteluita, ja saattaa koko maan ja kuningashuoneen mitä suurimpaan onnettomuuteen."

"Minä hyväksyn teidän varovaisuutenne tässä asiassa, jalo drotsi!" vastasi kreivi Henrik totisesti ja hiljaisella äänellä, luoden terävän katseen ympärilleen. "Olkaa levollinen! Ei kukaan ole kuullut puhettamme. Tuossa on minun käteni: jos puhuminen voi aikaansaada niin suuria onnettomuuksia, niin ei tämä asia pääse ikinä minun huulteni yli. Mutta heittäkää mielestänne tuo uhkarohkea seikkailu. Se voi maksaa teidän henkenne ja minkä hyödyksi?"

"Kalliimman hengen pelastukseksi", sanoi Åke, "minun täytyy päästä varmuuteen yhdessä asiassa: Jos minun täytyy suojella kuninkaani jalan petollisiin salahautoihin astumasta, niin täytyy minun tuntea ne ensin itse. Jumala olkoon teidän kanssanne! — Hyvästi! Se, joka on ollut kaksi vuotta pannaan julistettu", jatkoi hän liikutettuna, "hän on oppinut uhmaamaan ryöväreitä ja paholaisia." Vartiotuli valaisi hänen kalpeat, hiukan haaveelliset kasvonsa, ja kohottaessaan tummansiniset silmänsä tähtitaivasta kohti oli niiden ilme lempeän surumielinen. "Elkää seuratko minua!" lisäsi hän. "Katsokaa, minä uskon taivaan siunaukseen ja hyvien henkien suojelevaan voimaan, ja silloin lakkaa maallinen kirous, ja pahat henget syöksyvät syvyyksiin." Tämän sanottuaan hän puristi kiihkeästi kreivi Henrikin kättä ja poistui nopeasti meritorniin. Kreivi Henrik puisti päätään ja katsoi osanottavasti hänen jälkeensä, mutta ei seurannut häntä.

YHDESTOISTA LUKU

Vanha meritorni oli jotensakin kaukana linnasta, melkein autiossa kaupunginosassa, aivan meren rannalla. Se oli harmaakivestä rakennettu, pyöreä vahtitorni, varustettu ampumareijillä, ja ylhäällä terävien muurinsarkamien takana kierteli kattoa vartijakäytävä. Alaosan muodosti kaksi holvikattoista kivitupaa, joista toista sota-aikoina käytettiin vahtitupana, ja toisessa säilytettiin hukkuneitten ruumiit siksi kunnes ne haudattiin. Muuten käytettiin tornia etupäässä majakkana, sinne ripustettiin myrskyöinä lyhtyjä ohjaamaan merellä kulkijat salmen suuhun.

Vahtituvassa drotsi Åke tapasi kuolettavasti haavoitetun sotilaan, joka välskärin hoidosta huolimatta näytti juuri vetävän viimeisiä hengenvetoja, hengellisen miehen rukoillessa hänen vieressään. Munkki harmaaveljesten luostarista antoi hänelle öljyllä viimeisen voitelun. Pöydällä oli pergamentinpalanen, jolle hurskas fransiskaanimunkki juuri oli, kirjoittanut kuolevan viimeisen toivomuksen. Himmeä öljylamppu oli kiinnitetty likaiseen muuriin mistä se valaisi kiviholvin ja synkän kuolinkamppailun. Luotuaan osanottavan katseen kuolevaan soturiin, poistui Åke vahtituvasta melkein huomaamatta, ja avasi oven niinkutsuttuun ruumishuoneeseen, mistä, tarun mukaan, Esbern Snaren aikoina portaita myöten päästiin maanalaiseen käytävään, ja mistä Åke arveli löytävänsä tuon oletetun salakäytävän linnaan.

Tähän synkkään ja kummittelusta kuuluisaan ruumishuoneeseen oli vangittu murhaaja viety. Välskärin avulla hän oli sidottu ja oli vielä hengissä; mutta hän puhui hurjasti ja raivoisasti. Hänet oli sidottu kiinni hukkuneitten ruumislaudalle, joka oli hänellä makuupaikkana. Kaikki olivat inhoten poistuneet hänen luotaan.

Kun Åke astui hänen luokseen ruumishuoneeseen lankesi katosta riippuvan keltaisen sarvilyhdyn valo murhaajan sinisiksi pöhöttyneille kasvoille; hän irvisteli rumilla torahampaillaan, ja puri niitä yhteen kuin vangittu villipeto. "Vai tänne sinä tulet, senkin pannaanjulistettu kuningaskoira!" mutisi hän ja ojensi kielen ulos vaahtoavasta suustaan —. "Sinäkin olet nyt kuollut ja kirottu? Onhan siitä hiukan iloa paholaisille. — Nyt pureskelevat kalat minun nyrkkiäni meren pohjalla, ja minä makaan täällä helvetin porstuassa. — Se oli sinun syysi, sinä kalpea pyhän Yrjänän miekkailija! Minä pelkäsin sinun päässeen vapaaksi typerän hurskautesi tähden ja koiramaisen uskollisuutesi vuoksi."

"Miten niin?" kysyi Åke, joka oli joutunut omituiseen jännitykseen kuunnellessaan raivoavan synkkiä hourailuja. "Miten voit uskoa pannaanjulistetun miehen voivan välttää kirousta?"

"Katsoppas, toveri!" kuiskasi vangittu rosvo ja tuijotti hurjasti ympärilleen. "Sama pyhä mies, joka manasi teidät paholaiselle, antoi minulle kirjeen ja sinetin, joilla pääsen taivaanvaltakuntaan. Ne ovat tuolla takkini vuorissa. Se kirottu parturi leikkasi sen äsken irti sieltä; ja kirje oli valhetta niinkuin kaikki hyve ja hurskaus maailmassa. Jos se pyhä mies tekasi minulle väärän kirjeen autuudesta, niin on hän voinut tehdä väärät laskut sinunkin sielustasi. — Se minua kuitenkin ilahduttaa, että hän johonkin kelpaa", jatkoi hän ilkeästi hymyillen. "Aina minä olen ajatellut: mustakauhtanat osaavat paljoa paremmin kirota kuin siunata. Mutta kuka minut surmasi? Se käsi, joka sen aikoi tehdä on saatanan oma — huu — tuo nälkäinen kala purasi minua kynnenjuureen."

"Keneltä oli salainen kirje? Ja kenelle aijoit sen viedä?" kysyi Åke nyt yhtäkkiä ankaralla äänellä ja peloittavan mahtavasti. "Tunnusta totuus, niin sinun käy paremmin kuin olisit ansainnut, kurja!"

"Vaikka minä rikkoisin kalliimmasti vannotun valani?" mutisi ryöväri. "Ei, ankara herra! Ottakoon paholainen omansa, myöskin Ola Arkin syntisen sielun, kun kerran näin hullusti kävi! Minä olen toimittanut monen kirotun kerettiläisen ja pannaanjulistetun miehen helvettiin, myöskin yhden ja toisen kunnon miehen taivaan valtakuntaan. Mutta jos minä tästä nyt itse joudun paholaisen valtaan, niin tapahtukoon se uskovaisena kristittynä, eikä kukaan voi sanoa minun rikkoneen vannottua lupaustani, vaikka sen olisin antanut itse pääperkeleelle."

"Sano minulle mistä sinun piti kulkea, täältäkö?" jatkoi Åke katsellen ympärilleen hämärään kivihuoneeseen.

"Etsitkö sinä tietä minun herrani luolaan?" mutisi vangittu ryöväri irvistellen. "Toveri! Varo, ettet polta itseäsi siellä!"

"Siis kuitenkin täältä!" sanoi Åke itsekseen ja katseli vielä tarkasti ympärilleen. "Ja onhan tämä avain sinne?" Näin sanoessaan hän otti esille ruostuneen avaimen, joka oli salakirjeen mukana löydetty ryövärin vaatteista.

Åke tarkasti nyt koko kiviseinän, mutta ei nähnyt jälkeäkään minkäänlaisesta ovesta tai aukosta. Lattia oli peitetty suurilla liuskakivilaatoilla. Hän koputti useaan paikkaan ja lopultakin kajahti eräs niistä ontosti, ja kivilattian alta kuului metallin kilahdus. Hän irroitti lyhdyn katosta riippuvasta koukusta ja asetti sen lattialle. Silloin hän huomasi suuren, irtonaisen kiven, jonka voi siirtää paikoiltaan, ja hänen arvelunsa vahvistuivat: irtonainen kivi peitti tarkasti suletun rautaluukun, joka kuitenkin näytti olevan melkein liian pieni ihmiselle. Hän koetti avainta ja se sopi. Hän aukaisi luukun: raaka, kostea kellari-ilma lehahti häntä vastaan pimeästä luolasta, jonka salaperäiseen syvyyteen tikapuut johtivat.

Näiden tutkimusten ajan makasi raivoava murhaaja ruumislavitsalla kamalasti irvistellen. Åke seisoi epäröiden aukon suulla ja punnitsi uhkarohkeaa aikomustaan; silloin hänelle selvisi, että hän ilman valepukua varmasti heti joutuisi ilmi; hänen katseensa osui ryövärin veriseen kauhtanaan, joka oli vedetty hänen yltään, ennenkuin hänet sidottiin. "Hyvä!" sanoi hän. "Me vaihdamme vaatteita. Tuossa saat minun vaippani ja hattuni. Minä otan sinun kauhtanasi ja lakkisi."

"Hyvä vaihtokauppa!" mutisi Ola Ark. "Jos onni seuraa minun takkiani, niin astut sinä nyt alas kunniaan ja onneen. Haa, irroita minun ruumiini, saatana! Anna minun seurata häntä syvyyteen!"

Åke pukeutui vastenmielisesti ryövärin likaiseen ja veriseen kulkuripukuun, joka kylläkin täytti tarkoituksensa, tehden hänet melkein tuntemattoman näköiseksi. Sitten hän otti lyhdyn käteensä ja aikoi astua alas lattiassa olevan aukon kautta. Mutta nyt muuttui vangitun ryövärin uhka raukkamaiseksi voivotteluksi. "Armoa, armoa!" huusi hän. "Elkää viekö minulta viimeistä valonkipinää. — Nyt tulee perkele itse minut repimään. — Haa! Elkää jättäkö minua ruumiina tänne pimeään! Armoa, armoa!" Hän riuhtoi nuoria ja ulisi kamalasti.

"Pyydä Jumalalta ja tuomariltasi armahdusta!" sanoi Åke. "Minä en voi auttaa sinua." Sitten hän puristautui ahtaan aukon läpi, pidellen lyhtyä kädessään ja veti kellarinluukun kiinni jälestään, ettei kuulisi mielipuolen ulvontaa. Mutta hän oli vähällä pudota päistikkaa alas tikapuilta kuullessaan rautaluukun kilahtavan lukkoon päänsä päällä. Hän oli mielestään melkein elävältä haudattu: Avaimen hän oli unohtanut ottaa mukaansa, ja hän luuli kuulevansa murhaajan ulvonnan pimeän luolan yläpuolella muuttuvan riemuitsevaksi ivanauruksi.

Åkea pyörrytti, mutta hän tointui saas ja piteli lujasti kiinni kosteista porraspuista, laskeutuessaan niitä alas. Viimeinkin hän oli tikapuiden päässä. Käytävä oli jyrkkä ja syvä; mutta se johti kapeampaan holvikattoiseen kellariin, joka oli niin matala, että hän tuskin voi astua pystyssä. Ilma oli raskas ja tukahuttava, ja hän astui usein hyppiville sammakoille ja niljaisille matelijoille. Hän piteli lyhtyä edessään, mutta ei nähnyt muuta kuin pitkän, kapean salakäytävän, jolla ei tuntunut olevan ensinkään loppua; sen suunta osoitti hänelle kuitenkin että sen varmasti täytyi johtaa linnaan. Hän astui eteenpäin nopein askelin ja katseli levottomana lyhtyä, joka alkoi valaista yhä himmeämmin. Ilma ei näkynyt sisältävän kyllin ravintoainetta sen liekille. Hän oli ehtinyt tuskin sata askelta kuin hänen pelkonsa toteutui: lyhdyn valo sammui, ja hän seisoi pilkkosen pimeässä. Hän tunsi tuskallista ahdistusta, ja samalla voiman ja rohkeuden puutetta, mikä oli hänelle harvinaista. Samassa hän kuuli kaukaa takaansa kumean kolahduksen, ikäänkuin rautaluukku olisi avattu ja sulettu. Hän kiirehti ehdottomasti askeleitaan, mutta kompastui vähän päästä liukkaisiin matelijoihin, ja hänen täytyi usein pysähtyä hengähtämään, sillä ilma, jota hän hengitti tuntui lamauttavan joka jäsenen ja ahdistavan rintaa. Hän oli vähällä pyörtyä, mutta samassa hän kuuli hiipiviä askelia takaansa, ja lisääntynyt sielunjännitys antoi hänelle uusia voimia. "Onko siellä ketään?" huusi hän ja kääntyi. Mutta kukaan ei vastannut, ja taas vallitsi haudanhiljaisuus.

Oli niin pimeää, ettei hän eroittanut omaa kättään silmäinsä edestä. Ettei rohkea yrityksensä herättäisi epäluuloja, oli hän jättänyt miekkansa ruumishuoneeseen, ja hän oli aivan aseeton. Hän ei ollut lapsenakaan ollut vapaa kummituspelosta, ja aikakautensa näkökannan mukaan oli voimakkaan henkimaailman vaikutus ihmiselämään mitä läheisemmin liittynyt uskonnollisiin käsitteisiin. Åke ei suinkaan epäillyt niin hyvin pahojen kuin hyvien henkien ilmestymisen mahdollisuutta. Mutta valveilla ollessa eivät nämä kuvittelut tehneet häntä levottomaksi, kun hän tiesi kulkevansa luvallisia teitä, ja hänellä oli hyvä ristimiekkansa vyöllään. "Jos tämä salakulku on rehellistä ja ritarillista", ajatteli hän itsekseen, "niin miksi en ottanut silloin miekkaani mukaani? Hm. Olinpa sentään kova, kun vein valon häneltä tuolla ylhäällä. Siellä hän nyt makaa helvetintuskissa ruumislavitsalla ja kiroaa minua — tai hän on päässyt irti ja hiipii minun jälestäni pimeässä?" Saman hiipivien askelten äänen, jonka hän oli kuullut äsken, luuli hän taas kuulevansa takaansa; mutta aina käännyttyään oli taas kaikki hiljaista. Tämä tunne näkymättömän olennon läsnäolosta pilkkosenpimeässä salakäytävässä, saattoi hänet hirveään jännitykseen, ja loi hänen sieluunsa hirmukuvia, joita hän ei kyennyt sieltä karkoittamaan. "Onko hän nyt kuollut tuolla ylhäällä? Ahdistaako hänen raivoava henkensä minua!" kuiskasi hän, ja mielipuolen ryövärin kuva oli paljon hirvittävämpänä hänen sisäisen silmänsä edessä kuin hän äsken oli nähnyt sen todellisuudessa ruumislavitsalla. "Tai oletko sinä taas siellä, vanha Palle?" huudahti hän melkein kirkaisten. Finnerupin ladon murhakohtaus, joka lapsuudesta asti oli ahdistanut hänen mieltään, sekä tuon vanhan, mielipuolen kuninkaanmurhaajan kuva, jonka hän itse oli tappanut murhatun kuninkaan ruumiin viereen, seisoi taas elävänä hänen sielunsa silmissä. Hiukset kohosivat hänen päässään, ja hänestä tuntui niinkuin taistelisi hän nyt todellisuudessa pahoja henkiä vastaan tässä synkässä luolassa. Se mielikuvitelma, joka usein unissakin tahtoi tuskastuttaa häntä ja äskettäin hänen kuumehoureissaan oli ollut hänelle alituisena kärsimyksenä, täytti taas hänen sielunsa. Lopulta yltyi hänen pelkonsa siinä määrin, että se kävi hänelle sietämättömäksi. Hän kääntyi äkkiä ja ryntäsi koko voimallaan kädet nyrkissä sitä paikkaa kohti, mistä hän taas luuli kuulevansa hiipiviä askeleita. Samassa hän aivan selvästi kuuli korvansa vieressä miekan kilahtavan muuria vasten. "Haa! Siis kuitenkin ihminen! Katala murhaaja! Sinäkö siellä oletkin?" huudahti hän varsin tyytyväisenä, keksittyään siellä todellisen, ruumiillisen takaa-ajajan, ja ryntäsi näkymätöntä verivihollistaan vastaan, lyöden oikealla kädellään miekan sivulle, jota voimaton käsivarsi tuntui pitelevän. Miekka lensi helähtäen pimeään käytävään, mutta samassa tunsi Åke kahden märän, suonenvetoisesti nytkähtelevän käsivarren kuristautuvan kaulansa ympäri.

"Haa, sainpa sinut viimeinkin kiinni, senkin helvetin koira!" kähisi raaka, hurja ääni aivan hänen korvansa juuressa, ja Åke tunsi haavoittuneen ryövärin äänen. "Olen jo kyllin kauan maannut ruumiina, nyt on sinun vuorosi, toveri!" Hirvittävä ääni muuttui villipedon ulvonnaksi, ja Åke tunsi mielipuolen torahampaiden iskeytyvän otsaansa. Hän hosui epätoivoisesti ympärilleen, ja koetti kaikin voimin vapautua hirviön kuristavasta syleilystä, mutta turhaan. Hänen täytyi kauan otella ja painia näkymättömän murhaajan kanssa ennenkuin hänen onnistui kaataa hänet. Mutta hän kaatui samalla itsekin maahan, ja hän sai vielä kauan pyöriskellä pimeässä yhä heikommin ulvovan rosvon kanssa, saamatta kaulaansa vapautetuksi suonenvetoisten käsivarsien kierroksesta. Vihdoinkin laukesi käsivarsiensolmu hänen kaulansa ympäriltä, ja hänen raivoava vastustajansa makasi äänetönnä ja arvattavasti hengetönnä hänen polvensa alla.

"Jumala olkoon hänen syntiselle sielulleen armollinen!" huokasi Åke, ja nousi puoleksi tukehtuneena. Hänen vastustajansa teki vielä äkkinäisen liikkeen, ikäänkuin noustakseen, mutta kaatui koristen takaisin maahan. Nyt vasta huomasi Åke melkein kahlaavansa haavoitetun murhaajan veressä. Hän kiirehti voimakkain askelin edelleen pimeää käytävää. Hän pysähtyi pari kertaa hengästyneenä kuuntelemaan, ja taas tuntui kuollut murhaaja hiipivän hänen jälestään. Yhtäkkiä hän törmäsi jotakin estettä vastaan. Hän tunnusteli sitä ja tunsi suuren rautaportin olevan edessään, Hän jyskytteli sitä kaikin voimin, mutta se oli lukittu eikä liikahtanut vähääkään. Hän kumisutti sitä raudoitetuilla kantapäillään, ja jokainen lyönti kaikui oudosti käytävän holvauksissa. Vähän ajan kuluttua avautui portissa oleva pieni luukku, ja sieltä näkyivät lyhdyn valossa tuimat soturinkasvot. "Kuka siellä? Ja kenen lähettämä?" kysyi sotilas.

"Ei kenellekään keltään", vastasi Åke, muistaen samassa salakirjeen salaperäisen omistuksen.

"Odota vain! Ilmoitan ensin vahdille!" Luukku sulettiin, ja Åke kuuli torven toitotuksen, mihin vastattiin etempää. Vähän ajan kuluttua avattiin rautaportti, ja kookas panssaripukuinen sotilas astui hänen luokseen salakäytävään, lyhty toisessa ja paljastettu miekka toisessa kädessä. Hän tarkasti lyhtynsä valossa valepukuista drotsia päästä jalkoihin asti ja astui hätkähtäen pari askelta taapäin: "Hyi, senkin verikoira, minkä näköinen sinä olet!" huudahti hän inholla. "Tukalaa on kunnon miehelle laskea mokomiakin vieraita sisään, silloin kun, kuningas itse saa olla ulkopuolella."

"Minulla oli kova ottelu tänne tullessani, kunnon kansalainen!" sanoi
Åke, "mutta kiirehtikäämme!"

"Se on selvää, Rääsyjussi! Voisithan yhtähyvin olla urkkija kuin verikoira ja ryöväri. Sinä näyt olevan niitä pahimpia roistoja: side silmille heti paikalla, koira! Tai minä potkasen sinut takaisin ketunluolaasi."

Åken oli vaikea pidättää suuttumustaan ja muistaa, ettei hän täällä ollut drotsi eikä voinut puolustaa itseään. Hän kesti ääneti raa'an kohtelun, antoi sitoa vaatteen silmiensä eteen ja taluttaa itsensä rautaportin läpi. Hän kuuli, että se lukittiin hänen jälestään rautatangoilla. Heti senjälkeen hän kuuli rautaketjujen ja pyörien kolinaa, niinkuin vipusiltaa ylösvedettäessä, ja hän huomasi itseään kuletettavan keinuvan sillan yli.

"Astu nyt suoraan eteenpäin, tai putoat syvyyteen." — murahti hänen saattajansa hänen takanaan. Kylmä väristys karsi hänen selkäänsä, mutta hän vaikeni ja astui eteenpäin.

"Kas niin, pääsit paremmin yli, kuin olisin sinulle suonut", murisi sotilas hänen takanaan, "mutta vielä on yksi silta, ja se on kymmenen kertaa pahempi. Tässä minä pääsen sinusta."

Åke kuuli sotilaallisen saattajansa palaavan sillan yli, joka heti vedettiin ylös. Hän arveli nyt olevansa linnan koillisten ulkovarustusten sisäpuolella, jotka olivat meritornin ja sisusmuurien välissä; sillä hän oli tarkoin pannut muistiin mihin suuntaan kulettiin. Hän oli nyt saanut kaksi uutta saattajaa, jotka yhtävähän säästivät ylenkatseellisia haukkumasanoja hänen verisestä ulkonäystään ja ryövärinasustaan. Åke antoi viedä itseään edelleen vastaamatta sanaakaan heidän pilkkaansa, josta hän salaisesti iloitsi, pitäen sen heidän rehellisen mielensä todisteena. Vihdoinkin kuului taas torventörähdys: siihen vastattiin samoin kuin äsken hiukan etempää, taas laskettiin vipusilta alas, ja Åke arvasi nyt olevansa aivan linnanmuurin alla, sillä hän kuuli aivan päänsä yläpuolelta melua, jonka hän huomasi johtuvan linkojen ja muiden sotakoneiden liikuttamisesta. Häntä töytäistiin epäystävällisesti selkään ja hän seisoi taas niinkuin ennenkuin huojuvalla sillalla.

"Suoraan eteenpäin, mies, tai putoat hautaan", kuuli hän varoittavan äänen huutavan jälestään. "Jos astut sormenverrankaan syrjään, olet kuoleman oma." Hän jätti sielunsa Herran haltuun ja astui edelleen. Hänen annettiin kulkea näin kauan elämän ja kuoleman vaiheilla, ja heille näytti tuottavan iloa hänen kuolemanpelkonsa ja vaaransa. Mutta huomattuaan ettei pohja enää huojunut hänen jalkojensa alla, tiesi hän kulkeneensa sisimmän vallikaivannon yli ja olevansa sisusmuurin sisäpuolella. Vihdoinkin kuletettiin hänet ylös portaita, mutta sidettä ei vielä poistettu hänen silmiltään. Sitten vasta kun hänet oli kuletettu montakertaa eri eksyttäviin suuntiin, monien porras- ja käytäväsokkeloiden kautta, irroitettiin side, ja hän huomasi olevansa eräässä linnan huoneista, joka ei ollut hänelle outo, ja jossa hänen käskettiin odottaa linnanpäällikköä.

Oli vielä pimeä yö. Toinen sotilaista, joka oli seurannut häntä, oli jäänyt ovelle seisomaan lyhty ja paljastettu miekka kädessä ja hän näytti inhoten ja kammoten vartijoivan häntä.

"Junkkarin salaisen palvelijan", kuului vastaus. "Se joka noin verisenä ja kalpeana tulee tänne pimeyden teitä, ei tuo ainakaan hyviä uutisia mukanaan. Kuuletko, nyt otetaan tuliset kivet uunista. Pian on Kallundborgin kaupunki ilmiliekissä."

"Sen estäköön Jumala!" huudahti Åke. "Tuokaa linnanpäällikkö heti tänne. Minulla on ankara kielto siitä junkkarilta."

"Siltä et ainakaan näytä", sanoi mies säpsähtäen. "Siinä tapauksessa minä kiirehdän. Ethän vain tee täällä sillä aikaa mitään pahaa?" Mies poistui senjälkeen ja otti lyhdyn mukaansa. Åke katseli ulos ikkunasta ja huomasi kauhukseen tulisia kiviä kannettavan pihan poikki muurilla oleviin linkoihin.

"Seis pojat!" huusi nyt karskea ääni pihalta. "Tänne on tullut viesti junkkarilta. Ei saa vielä alkaa ampumista."

"Pohjaltaan kunnon mies!" sanoi Åke itsekseen ja luuli kuulleensa linnanpäällikön äänen. Vähän senjälkeen avattiin ovi; kookas, totisen näköinen soturi, joka oli asestettu kiireestä kantapäähän, astui sisään hänen luokseen kynttilä kädessä. Nähdessään Åken veriset kasvot ja veren tahraaman puvun, peräytyi hän ehdottomasti pari askelta ja asetettuaan kynttilän pöydälle, hän vei nopeasti kätensä suuren miekkansa kahvalle. "Mikä mies sinä olet?" kysyi hän kovalla ja tuikealla äänellä. "Verisiä murhaajiako junkkari nyt lähettää niskaani? Vastaa mies; kuka sinä olet? Lausu tunnussana, tai minä lyön sinut kuoliaaksi tuohon paikkaan —"

"Ei keneltäkään kenellekään", vastasi Åke, ja linnanpäällikkö vetäsi kätensä pois miekankahvalta.

"No, puhu sitten turman lintu! Jos minua jostakin kiellät, niin et ainakaan säälimästä tai epäröimisestä? Onko kaupunki sytytettävä palamaan? Sytytetäänkö harmaaveljesten luostari ensiksi? Siellähän nukkuu kuningas tänä yönä."

"Kaupunki jätetään rauhaan", vastasi Åke. "Heti auringon noustua avataan linna kuninkaalle. Paperit jätetään hänelle ja salaluukku naulataan kiinni" —

"Oletko mieletön, mies!" huudahti linnanpäällikkö hämmästyneenä. "Uskallatko sinä lausua sen mitä minä tuskin rohkenen ajatella? Peruuttaisiko junkkari sinun suusi kautta sen minkä hän kuoleman uhalla kielsi minulta omallaan? Ketä silloin rangaistaan kaikesta mitä täällä on tapahtunut, ja kuka vastaanottaa kuninkaan vihan purkaukset?"

"Teidän täytyy paeta sekä kuninkaan että junkkarin näkyvistä, ja te viette maanpakolaisuuteenne mukaanne teidän salaisuutenne, sekä tietoisuuden siitä, että olette suorittanut hyvän teon." — —

"Ja koko elämäkseni olisin leimattu maailman silmissä petturiksi ja valapatoksi? Ei, mies! vaikka se olisikin junkkarin käsky, niin minä en sitä tottele. Sen minkä minä olen vannonut, sen minä pidän. Mutta junkkari vastatkoon kaikesta: minä olen myönyt hänelle henkeni, mutta minun päällikkökunniani on minun omani. Näytä minulle kirjoitettuna se, minkä sinä sanoit! Muuten minä annan hirttää sinut urkkijana ja petturina!"

"No, Jumalan nimeen sitten!" sanoi Åke, heittäen yltään maankulkurikauhtanan ja lakin, ja seisoi nyt tunnetussa ritaripuvussaan linnanpäällikön edessä. "Minä en voi, enkä minä tahdo pettää teidänlaistanne kunnian miestä. Minä olen drotsi Åke Johnsson: Minä ilmoitan teille velvollisuutenne enkä junkkarin tahtoa. Tehkää minulle mitä tahdotte: mutta siitä vastatkoon omatuntonne Jumalalle, kuninkaalle ja itsellenne. Mutta, jos kuningashuone ja isänmaa ovat teille omaa ylpeyttänne ja luuloteltua uskollisuusvelvollisuuttanne rakkaammat, niin seuraatte minun neuvoani ja suostutte siihen suureen uhraukseen, jonka minä teiltä vaadin."

"Herra drotsi!" vastasi päällikkö, kumartaen ylpeästi ja kylmästi. "Te olette ryhtynyt liian uskaliaaseen leikkiin: Te olette minun vankini. Minä en ole nyt oman toimintani herra. Ja vala ja lupaus ovat miehen halua ja miehen tahtoa kalliimmat. Katsokaahan, minä olen vanhanaikainen sotilas. Minä en ymmärrä teidän hienoa valtiotaitoanne, enkä teidän monimutkaisia hyveitänne. Minun lakini saatte kuulla: Tottele laillisen yliherrasi käskyä, ja vastatkoon hän seurauksista, joka sinulle käskyt antoi!"

"Mutta, jos te näette sillä olevan mitä turmiollisimmat, mitä hirvittävimmät seuraukset, jos teidän läänitysherranne on rikkonut läänitysvalansa ja käyttänyt väärin oikeutensa — —"

"Se ei koske minuun. Minä pysyn kuuliaisena sille, jolle vannoin kuuliaisuus- ja uskollisuusvalani: Hän vastatkoon siitä mikä täällä tapahtuu, olkoon se pahaa tai hyvää!"

"Silloinkin täytyy minun pitää minkä vannoin — vaikka hän palkaksi antaisi hirttää minut siitä — muutoin joudun helvettiin. Tässä ei ole valinnan varaa. Jos minä olisin astunut paholaisen palvelukseen, herra drotsi, niin minun täytyy kestää loppuun asti, vaikka se olisikin kauhistuksen loppu."

"Uljas herra, teidän ylpeytenne on sokaissut teidän silmänne näkemästä totuutta ja oikeutta!" huudahti Åke ja katseli rautapukuista päällikköä melkein ihaillen. "Mutta kuulkaa minua. Minä vannotan teitä elävän Jumalan nimessä." — —

"Suokaa minulle anteeksi, herra drotsi!" keskeytti päällikkö hänet rauhallisesti ja kylmästi. "Minun aikani on täpärällä, minulla ei ole kukaties enää monta tuntia elonaikaa. Minä en odota kiitosta en kuninkaalta enkä junkkarilta, ja mahdollisesti vain niukan ilon vankilan ja hirsipuun tuolta puolen. Mutta: olkoon kaikella järjestyksensä. Te menette nyt torniin ja minä muurin harjanteelle. Huomenna te kukaties istutte kuninkaan oikealla kädellä, silloin kun minä riipun hirsipuussa. Mutta niin kauan kuin me olemme paikoillamme, täyttäkäämme kukin tehtävämme, ja — niinkuin jo sanoin: olkoon kaikella järjestyksensä." Tämän sanottuaan hän polkasi lattiaan, ja kolme sotilasta astui sisään.

"Viekää heti tämä herra vankitorniin!" käski linnanpäällikkö ja viittasi kahdelle lähimmälle sotamiehelle.

"Ja sinä, Pentti", jatkoi hän kääntyen kolmanteen. "Anna taas kuumentaa kivet — viesti oli väärä. — Menkää!"

Molemmat sotilaat tarttuivat heti Åkeen ja vetivät hänet pois muurissa olevan salaoven luo, jonka he avasivat. Åke kääntyi vielä kerran ja huusi linnanpäällikölle kovalla äänellä, mitä kiihkeimmän levottomuuden ja jännityksen valtaamana. "Ajatelkaa kuolematonta sieluanne, ennenkuin työhönne ryhdytte. Muistakaa, että on toteltava enemmän Jumalaa kuin syntisiä ihmisiä!" Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä salaovi sulettiin hänen takanaan.

Kolmas sotilas seisoi vielä paikallaan, ikäänkuin odottaen ankaran käskyn peruuttamista, mutta silloin osui häneen jyrkän linnanpäällikön uhkaava katse. "Kivet ovat kuumennettavat! Sanoinhan minä sen jo äsken! — Oletko sinä kuuro? Kiiruhda, mies! Kuuliaisuus tai kuolema niinkauan kuin minä täällä käsken!"

Sotilas kääntyi nopeasti ja kiirehti ääneti ja synkkänä ulos ovesta, jonka vieressä seisoi.

Linnanpäällikkö käveli nyt lujin askelin pari kertaa edestakaisin lattialla, pidellen kättä korkealla otsallaan. Viimeinkin hän pysähtyi rukouslavitsan ääreen ja notkistaessaan polvensa, osui hänen katseensa aukiolevaan Aikakirjaan. "Te palvelijat!" mutisi hän ja liitti yhteen kätensä, "olkaat teidän herroillenne lihassa alamaiset kaikissa asioissa." Sitten hän nousi, teki ristinmerkin leveän panssaroidun rintansa yli ja astui ääneti, mutta varmoin askelin ulos ovesta.

KAHDESTOISTA LUKU.

Oli aamupuoli yötä. Levoton jännitys, millä Kallundborgissa oli odotettu yön tuloa, oli asettunut. Yöllä vallinnut hiljaisuus näytti rauhoittaneen sekä porvarit että sotaväen. Useimmista taloista olivat valot sammutetut. Vartijat nuokkuivat hiilokselle palaneiden vartiotulien ääressä, missä he vaippojensa päällä lepäsivät rauhallisissa ryhmissä, sillaikaa kun toiset vartijoina astuivat edestakaisin pystytettyjen keihäiden ympärillä. Iloinen, valpas kreivi Henrik oli myöskin kyllästynyt jännittävään tarkastamiseen, jonka hän nyt katsoi turhaksi; hän oli asettunut lepäämään harmaaveljesten luostarin ulkopuolelle madonnankuvan alle, missä aina paloi lyhty. Hän oli äsken tarkastanut vartijat, ja huomannut kaiken olevan järjestyksessä. Nyt hän tunsi itsensä väsyneeksi, mutta hän ei kuitenkaan antanut unelle valtaa, vaan hänen katseensa kiintyi yhä himmeämmästi tuikkiviin tähtiin. Hänen sielunsa uneksi sotilaskunniasta ja ylevistä voittoretkistä Tanskan kuninkaan rinnalla, sekä meklenburgilaisten naisten ihailusta, kun hän voittamineen laakeriseppeleineen ja kuninkaallisine kunnialahjoineen kerran saapuisi kotiin isänmaahansa. Näistä unelmista, missä hän parissa minuutissa oli elänyt puolet elämäänsä, herätti hänet äkkiä lingonheiton suhiseva ääni sekä hirvittävä palohuuto luostarista. Hän hypähti ylös ja huomasi kauhukseen tulisten kivien lentävän linnan muureilta eri suuntiin, ja korkealle leimahtivat jo liekit luostarin varastohuoneesta. Silmänräpäyksessä hän alkoi mitä innokkaimmin toimia luostarin ja kaupungin pelastamiseksi. Kaikkialla olivat sammutuskalustot järjestyksessä. Kaupungissa syntyi hirvittävä levottomuus; mutta onnettomuus ei näyttänyt olevan niinkään suuri kuin pelättiin. Moni talo syttyi tuleen, mutta enimpiä suojeli lumi, vaikka katot olivatkin olkiset. Moni linkojen kivistä osui syrjään, moni jäähtyi ennenkuin osui. Luostarin varastohuone oli heti syttynyt tuleen, se täytyi uhrata ja osaksi hajoittaa. Mutta itse päärakennukseen ja vierashuoneisiin, missä kuningas oleskeli, ei pudonnut ainoatakaan kiveä.

Kuningas oli heti jalkeilla, eikä ollut kukaan häntä ja kreivi Henrikiä innokkaampi; he ratsastivat alati kaduilla, ollen aina ensimmäisinä paikalla kun jokin talo syttyi tuleen.

Kuningas oli hyvin katkeroitunut, ja usein hän loi uhkaavan katseen linnaan. Seisoessaan kreivi Henrikin vieressä palavan luostarirakennuksen luona, suhahti ilman halki hehkuva kivi heidän hevostensa välille, ja kaivautui kihisten lumeen.

"Herra kuningas!" huudahti kreivi Henrik. "Porvarit voivat sammuttaa, mutta me kykenemme muuhunkin. Ryhtykäämme heti rynnäkköön."

"Ei vielä", vastasi kuningas päätään puistaen. "Katsokaa", jatkoi hän viitaten luostarin päärakennuksen kuparikattoon, josta loimuavat liekit valaisivat. "Kun aurinko on korkeimmillaan, ja torninvarjo lankeaa tuonne, silloin vasta on aika käsissä, kreivi Henrik! Silloin on minun kärsivällisyyteni saavuttanut korkeimman määränsä!"

Päivän valjettua taukosi kivienampuminen linnan ampumareijistä, mutta uloimpien muurien rintavarustukset olivat täynnä sotaväkeä. Myöskin muuritornit olivat varusväkeä täynnä, ja muurien takana nähtiin aamun sarastaessa lukemattomien keihäiden ja sotakirveiden välähtelevän. Porttia ympäröivät muurit olivat erityisen vahvasti miehitetyt, samoin myöskin porttitorni, mihin erityisesti pelättiin hyökkäyksen kohdistuvan. Portin ja välimuurin eteen oli lujilla rautarenkailla kiinnitetty suuri rautainen ristikkoaita. Linnassa vallitsi tuntuva levottomuus ja hälinä, ja siellä odotettiin nyt tuimaa hyökkäystä ja yöllisten rauhattomuuksien kostoa.

Sillävälin oli tuli sammutettu sekä luostarissa että kaupungissa. Hurskaat fransiskaanit soittivat niinkuin tavallisesti aamumessuun, eikä kuningas laiminlyönyt tätä heidän hartaushetkeään.

"Mutta missä ihmeessä on Åke? Missä on drotsi?" kysyi hän kreivi Henrikiltä, hypätessään taas ratsunsa selkään luostarikirkon ulkopuolella, mennäkseen sotapäällikkönsä kanssa tarkastamaan kiireellisiä hyökkäysvalmistuksia. "Minä en nähnyt häntä koko yönä, enkä myöskään äsken aamumessussa. Minä kysyn jo kolmannen kerran häntä. Hänen tapansa ei ole nukkua, silloin kun minä valvon ja rukoilen, vähiten silloin kun vaara on tarjolla."

"Minä en ole nähnyt häntä keskiyön jälkeen", sanoi kreivi Henrik, koettaen salata levottomuuttaan. "Tuon meritornin luona sattuneen seikkailun jälkeen minä näin hänet viimeksi vartiotulen luona", lisäsi kreivi naurahtaen. "Yö oli kaunis, kaikki oli täällä hiljaista ja rauhallista, hänellä taisi olla mielessä rakkausasiat tai muut unelmat. Hän astui meritornille päin, ja kielsi minun seuraamasta itseään; hän pyysi, etten odottaisi häntä takaisin ennen puoltapäivää."

"Omituista!" sanoi kuningas. "Åke kevytmielisellä rakkausseikkailulla? Ja tähän aikaan! Se on mahdotonta. Hm! Mihin joutui urkkija, jonka te vangitsitte? Onko hän tunnustanut?"

"Hän on kadonnut, herra kuningas. Se on ihmeellinen ja aivan käsittämätön asia. Minä kävin itse meritornissa pari tuntia keskiyön jälkeen. Sotilas oli kuollut; mutta hänen murhaajansa oli paholainen vienyt — vannottiin siellä kalliisti. Hän oli maannut köytettynä hukkuneiden ruumistuvassa, hänen oli mahdoton päästä sieltä ulos. Keskiyön aikana hän oli huutanut ja kirkunut paholaisen ottavan hänet kiinni. Ei kukaan ollut uskaltanut mennä sinne hänen luokseen, ja minun tullessani ei siellä ollut ryöväriä eikä drotsia."

"Mitä? Drotsia!" keskeytti kuningas hänet. "Mitä se seikkailu Åkeen kuuluu? Eihän hän minun tietääkseni maannut ruumistuvassa murhaajan kanssa?"

"Niin, sehän on totta, teidän armonne", vastasi kreivi Henrik rykien. "Huomaanpa puhuneeni hiukan unenpöpperössä. Se johtui yönvalvomisesta."

"Sitä valppaampia saamme tänään olla, herra kreivi, erittäinkin nyt, kun Åke on poissa", vastasi kuningas ja ratsasti nopeasti meritornia kohti. "Tahdonpa saada selville mitä perää heidän paholais-puheessaan on."

Kreivi Henrik saattoi kuninkaan meritornille. Huhu vangitun murhaajan katoamisesta oli koonnut tänne joukon uteliaita ihmisiä, jotka tekivät ristinmerkin tuon hirvittävän uutisen kuultuaan, ja kertoivat sen edelleen mitä kauhistuttavimmilla lisäyksillä varustettuna. Kaikki väistyivät kunnioittavasti kuninkaan tieltä, ja hän kuuli nyt ihmeekseen vartijan kertovan saman seikkailun, mutta sillä levottomuutta herättävällä lisäkkeellä, että drotsi oli keskiyön aikaan mennyt yksin raivoavan murhaajan luo ruumishuoneeseen ja myöskin sieltä jäljettömiin hävinnyt. Mielipiteet tästä olivat kuitenkin hyvin eroavat, sillä muutamat väittivät, ettei drotsi itse, vaan paholainen drotsin muodossa, oli mennyt kuolevan murhaajan luo häntä hakemaan.

"Loruja, lapset!" sanoi kuningas. "Viekää minut tuohon kirottuun ruumishuoneeseen! Tässä piilee jokin salaisuus!" Hän astui nyt nopeasti hämärään kivitupaan ja katseli ympärilleen hyvin jännittyneenä. Koko huoneessa ei ollut muuta kalustoa kuin hukkuneitten ruumislavitsa, joka oli veren tahraama, ja jolla riippui muutamia mädänneitä nuoran pätkiä. Korkealla muurissa olevasta ristikkoaukosta, minkä läpi tuskin varpunen mahtui lentämään, tunkeutui heikko valonsäde, valaisten eräässä nurkassa olevan ritarillisen töyhtöhatun. "Mitä minä näen?" huudahti kuningas hämmästyneenä. "Drotsin töyhtöhattu. — Siis murhattu, ryöstetty. Suuri Jumala! Ja katsokaa, tuolla on hänen viheriä vaippansa. Ryöväri olisi kuitenkin ottanut saaliin mukaansa. Olihan vangittu murhaaja vaarallisesti haavoitettu?"

"Kuolettavasti, armollinen herra, ainakin välskärin käsityksen mukaan", vastasi vanha harmaaveljes-munkki, joka parin uteliaan porvarin ja muutaman sotamiehen kanssa oli tunkeutunut kuninkaan jälestä torniin. "Niin totisesti!" alkoi harras fransiskaani hurskaalla saarnaäänellä. "Pahuudella on loppunsa. Tästä me nyt näemme miten jumalattomat rangaistaan: tämän veri ei huuda taivaisiin niinkuin viattoman Aabelin, vaan se huutaa maan paatuneille syntisille, ja helvetin tiellä kulkeville että kauhulla näkisivät kadotuksen tien, minun hartaat kuulijani! Tämän ajallisen, kuoleman voivat ihmiset joskus pyhän Cosmin ja pyhän Damianin avulla viivyttää lääkärien ja apteekarien kautta, mutta ei ikinä ijankaikkista kuolemaa: Kun aika on käsissä, niin katsokaa, silloin saapuu se, jonka velkakirja on, ja hakee omansa, henkilöön katsomatta. Tämä merkki on annettu nyt varoitukseksi ja peloitukseksi monelle meidän jumalattomana aikanamme. Sancta Maria, ora pro nobis ! —" [Pyhä Neitsyt, rukoile puolestamme!]

"Sinäkö siis täällä tyrkyttelet kansaan mokomaakin taikauskoa, munkki!" keskeytti kuningas hänet kärsimättömänä ja kiivaasti. "Uskotko sinä todellakin paholaisen vieneen tuon murhaajan, ja lisäksi sekä hänen ruumiinsa että sielunsa."

"Pyhä Franciskus varjelkoon minut sitä epäilemästä!" vastasi munkki tehden ristinmerkin. "Se joka voi viedä jumalattoman sielun, voi yhtähyvin tuhota hänen syntisen ruumiinsa. Katsokaa, hän on jättänyt vain nämä veripisarat valtansa, merkiksi, joka on hänelle annettu, ja — vastoin hänen tahtoaan — vanhurskaan tuomarin kunniaksi. Silloin kun silmiemme edessä on näin selvä totuus, on sokeutta ja kerettiläistä röyhkeyttä enää sitä epäillä."

"Elkää vihastuko, herra kuningas!" vastasi fransiskaani avomielisesti, painaen kättään vasten laihaa rintaansa. "Minun omatuntoni kieltää minun todistamasta väärin haudan partaalla siten miellyttääkseni tai imarrellakseni mahtavia ja ylhäisiä tai salatakseni niitä ihmeellisiä asioita, jotka nyt tapahtuvat meidän silmiemme edessä paatuneiden parannukseksi. Jalosukuinen herra drotsi on aivan käsittämättömästi kadonnut. Ja koska me tiedämme, että hän on kirkon suureen pannaan julistettu, ja koska meidän arvoisa arkkipiispamme on jättänyt hänet lihan turmeluksen alaiseksi ja suuren sielun vihollisen valtaan" — —

"Vaikene, röyhkeä! Sinä et tiedä mitä puhut", huudahti kuningas kiivastuen, ja loi vapisevaan luostariveljeen salamoivan katseen. "Ottakoon pahojen henkien ruhtinas omansa, siitä minä en halua kiistellä hänen enkä sinun kanssasi. Mutta sen minä tiedän ettei ainoakaan perkele voi taittaa hiuskarvaakaan minun uskollisen Åkeni päästä, olkoon hän elävä tai kuollut. Täällä on tapahtunut murha, hirveä konnantyö", jatkoi hän, "häpeämätön petos! Niin totta kuin minua Jumala ja kaikki pyhimykset auttakoot, siitä otetaan selvä ja se ankarasti rangaistaan. Pois täältä munkki, mene kammioosi ja rukoile Jumalaa valaisemaan järkesi! Sinun tähtesi kyllä on hyvä, olisi synti suuttua sinuun. Menkää pois, lapset, te olette täällä tiellä! Tänne, uskolliset mieheni! Lattia on revittävä auki! Jos ei drotsia löydetä hajoitetaan torni maan tasalle, tähän ei jätetä kiveä kiven päälle."

Kuninkaan ankaraa käskyä totellen poistui munkki sekä muu liikaväki tornista. Sotilaat toivat keihäitä ja keksejä sekä mitä muuta saivat käsiinsä ja alkoivat heti murtaa auki kivilattiaa. Pian huomattiinkin tuo irtonainen, rautaluukkua peittävä kivi, jota tuskin ollenkaan eroitti ristikkoaukosta johtuvassa niukassa päivänvalossa. "Kas, kas!" huudettiin. "Kellariluukku, salainen luola!"

"Haa, murhaajan luola! Siinä se on!" huudahti kuningas. "Tänne joutuun tulisoihdut! Minä haluan mennä itse alas."

"Jättäkää se minun tehtäväkseni, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik. "Tämä on varmaankin salakäytävä linnaan", lisäsi hän hiljemmin, "ehkä voisimme käyttää sitä hyökkäyksessä" — —

"Ei kreivi! Kuninkaan tie ei kulje ketunkäytävien kautta", keskeytti kuningas hänet ylpeästi. "Tuokaa vain minulle takaisin kunnon Åkeni!"

Tuotiin tulisoihtuja, ja käytävä tutkittiin tarkasti. Kuningas saatiin kuitenkin estetyksi laskeutumasta alas. Kreivi Henrik kiirehti kolmen sotilaan seuraamana, innokkaana ja uteliaana eteenpäin soihtu kädessä. Maanalainen ilma oli usein vähällä sammuttaa soihdut, kuitenkin löydettiin ja tunnettiin ryövärin ruumis, jonka heti kaksi sotilasta kantoi ylös, sillaikaa kun kreivi Henrik kolmannen kanssa jatkoi tutkimuksiaan. He saapuivat lopultakin suurelle rautaportille, jota he turhaan koettivat murtaa auki. Sen takaa kuului torven soittoa ja aseiden helinää, ja kreivi Henrikistä oli viisainta kiirehtiä takaisin.

Kuningas oli sillaikaa ottanut tarkan selon drotsin yöllisestä käynnistä tornissa, ja nähtyään ryövärin ruumiin, sekä kuultuaan kreivi Henrikin palattua mitä tämä oli saanut selville, tuli hän hiukan tyynemmäksi. "Uhkarohkea drotsi on varmasti elossa, joskaan ei aivan turvassa, herra kuningas!" vastasi kreivi, noustessaan väsyneenä ja hengästyneenä ylös salakäytävästä. "Koska murhaaja tavattiin kuolleena ja yksin, niin hän ei ole voinut nujertaa meidän uljasta drotsiamme; mutta sen kyllä huomasi, että heillä oli ollut kova ottelu keskenään. Tässä on drotsin miekka; se oli aivan ruumiin vieressä. Tästä alkaa todellakin salakäytävä linnaan; mutta se on tarkasti vartijoitu, ja me olimme vähällä joutua vihollisen käsiin."

"Hyvä! Nyt siis tiedämme missä Åke on", sanoi kuningas. "Hänen
tarkoituksensa on ollut hyvä — aika kepposet hän vain teki meille.
Mutta ennen auringon laskua hän on Jumalan avulla vapaa!" lisäsi hän.
"Voi, niitä pettureita, jos koskevat hiuskarvaankaan hänen päässään!"

Kuningas poistui meritornista, ja rynnäkkö valmistuksiin ryhdyttiin vieläkin innokkaammin.

Ennen päivällistä pysäytti kuningas valkoisen ratsunsa linnan itäisten varustusten ulkopuolelle. Hän oli synkkä ja äänetön. Hän katseli usein levottomassa jännityksessä ja yhä yltyvällä suuttumuksella linnanportille päin, mistä hänen veljensä junkkari Kristofferin pitäisi tulla, jos sovinto vielä voisi tulla kysymykseen; mutta ei prinssiä, eikä rajakreiviä alkanut näkyä. Pari ratsumiestä, jotka olivat lähetetyt tähystämään pyhän Yrjänän hospitaalin luona olevalle Myllymäelle, tulivat täyttä nelistä ratsastaen määräaikana takaisin, ilmoittaen, ettei ketään herrasväkeä näkynyt tiellä.

"Eteenpäin siis, elävän Jumalan nimeen!" huudahti kuningas hiljaa, hyvin liikutettuna. "Minulla ei ole enää veljeä. Mitta on täysi. — Antakaa puhaltaa rynnäkköön, kreivi Henrik. Julistakoon torvet minun vihani."

Tuskin tämä oli sanottu, niin torvet puhalsivat rynnäkköön, ja kaikki olivat liikkeellä. Aurinko oli korkealla taivaalla, ja torninvarjo lankesi luostarinkatolle. Kaikki sotavoimat pantiin silmänräpäyksessä liikkeelle. Hyökkäys tehtiin drotsin laatiman suunnitelman mukaan, kolmelta taholta yhtä aikaa, kahdelta taholta kuitenkin vain näön vuoksi että saataisiin vihollinen eksytetyksi, jota vastoin päähyökkäys, mihin koko sotavoima vähitellen yhdistettiin, suunnattiin torniportin luona olevaa itäistä muuria vastaan.

Uloin nostosilta oli pian revitty reippaiden venemiesten ja laivurien avulla. Kaikkien kaupungin palotikapuitten avulla noustiin heti etuvarustusten ylitse. Täällä ei näkynyt olevan minkäänlaista päällikköä, ja sekä junkkarin själlantilaiset että samsölaiset talonpojat taistelivat vastenmielisesti ja pakosta maamiehiänsä vastaan. Saksalaiselle kreivi Henrikille tehtiin urhokasta vastarintaa; mutta siellä missä vain kuningas itse näyttäytyi, heittivät muurilla olevat tanskalaiset aseensa, antautuivat ja pyysivät armoa. Etuvarustukset joutuivat heti kuninkaan käsiin, ja hän nousi itse ensimäisenä niille; mutta portin yläpuolelta olevasta tornista kohtasi heitä nyt mitä voimakkain vastarinta. Sen takaa kuului vahva, ääni, ja tornin ampumareijistä ja harjalta singahti heitä vastaan taaja kivi- ja keihässade. Kreivi Henrikin täytyi kiireisesti muodostaa keihäskatos kuninkaan suojaksi ja sillaikaa koetettiin turhaan repiä alas suurta rautaista ristikkoaitaa, joka muodosti ylösvedetyn nostosillan haudan ylitse, etuvarustusten ja portin välille.

"Tänne polttoaineita!" huudettiin suusta suuhun, ja pian virtasi kaupungista väkeä valloitettujen etuvarustusten yli sisävallituksille, minne he kantoivat pikisoihtuja, sytykkeitä ja rikkilyötyjä tervatynnyreitä, jotka he heittivät rautalanka-aidan yli. Hyökkääjien innokkaasti huutaessa kietoutui portti ja torni savun ja liekkien valtaan.

Tämän linnan itäistä sivua vastaan suunnatun kiivaan ja ankaran ottelun aikana, seisoi vangittu drotsi Åke neliskulmaisen parveketornin ristikkoikkunassa, joka kohosi linnan vasemmanpuoleisen päärakennuksen keskeltä, aivan parvekesalin yläpuolelta. Kohtisuoraan hänen vankilaikkunansa alla, syvällä linnanpihalla, olivat suuret linnanportaat eli parvekesilta, mistä käytävä johti etusaliin. Vankilatornin erotti hyökkäyksenalaisesta portista pyöreä linnanpiha sekä sen molemmat etelän ja pohjoisen puolella olevat siipirakennukset. Korkealla olevasta vankilansa ikkunasta saattoi Åke siis suurimmaksi osaksi seurata sekä hyökkäävien että puolustavien liikkeitä, ja erilaisia yrityksiä. Hänen oli onnistunut kiivetä korkeaan ikkunasyvennykseen vankilaristikon sisäpuolelle. Täältä hän tykyttävin sydämin, kertaakaan katsettaan kääntämättä, tuijotti yli linnan pihan tornia kohti. Hän tiesi päähyökkäyksen suunnattavan sinne. Hän oli jo jonkun aikaa kuullut taistelunhälinää, ja hän näki nyt kaikkien sotavoimien yhtyvän ahdistamaan ja puolustamaan tätä yhtä kohtaa. Nyt hän näki paksun savupatsaan kohoavan portin ulkopuolelta ja huomasi puolustajien samoihin aikoihin panevan liikkeelle kaikki porttitornin suurimmat puolustuskoneet, aikoen kivillä ja hirsillä rusentaa piirittäjät, ennenkuin heidän onnistui sytyttää portti tuleen. "Haa! Täällä minun täytyy seisoa toimetonna, silloin kun kuningas on taistelussa ja vaarassa!" huudahti hän ja ravisti raivoissaan rautaristikkoa. Samassa irtaantui palanen vanhaa muuria ja sen mukana osa rautaristikkoa, ja hän oli vähällä kaatua takaperin vankilan lattialle. "Merkki!" huudahti hän hämmästyneenä. "Kiitos, hyvä enkelini! Sinä olet kuitenkin pahaa voimakkaampi." Hän aikoi heti tätä sattumaa hyväkseen käyttäen paeta uhkarohkeasti tornista ja päästä hyökkäävien avuksi, ehkäpä hän saisi portin avatuksi heille. Hän sitoi olkaliinansa vielä lujaan ristikonosaan ja aikoi laskeutua sen avulla alempana muurissa olevalle penkereelle; mutta samassa hän kuuli äänen, joka pakoitti hänet peräytymään ja täytti hänet kauhulla. Hän oli kolauttanut päänsä yhteen torninpilareista, joka ulottui pitkin koko parvekesalirakennusta, johtaen äänen hänen korvaansa äärettömästä syvyydestä. Kohtisuoraan hänen allaan, korkeiden puuportaiden tai parvekesillan alapuolella, oli kaivolla varustettu syvä kellari, ja sen yli kulki käytävä parvekkeelle ja linnan suureen etusaliin. Tämä kellari ja sen syvä kaivo olivat hätätilassa linnan viimeinen puolustus. Se voi koitua mitä kamalimmaksi haudaksi jokaiselle piirittäjälle, joka ei tuntenut sen rakennetta, sillä parvekesillan ylin porras oli salainen luukku, joka kellarista päin äkkiä voitiin vetäistä alas, jolloin sisään tunkeutuva vihollinen ja mahdollinen voitonherra syöksyisivät syvyyteen. Junkkari oli vasta äskettäin antanut rakentaa tämän salahaudan linnan puolustukseksi. Ei kuningas eikä Åke tunteneet tätä, ja salaisena hätäpuolustuskeinona se oli pidetty salassa useimmilta linnan asukkailta. Tämän salaluukun olemassa olosta oli Åke saanut vihiä tuon hävittämänsä salakirjeen kautta. Salaman nopeudella välähti varmuus tästä hänen sielunsa läpi, kun etäinen ääni linnankellarista tunkeutui hänen korvaansa:

"Seiso siellä, kunnes portti rumahtaa auki ja he tunkeutuvat tänne sisään!" kajahti linnanpäällikön ankara ääni oudon kumeasti. "Ole varuillasi. Sinä hetkenä, jolloin kuulet askeleita parvekesillalta, vetäiset sinä lukon auki!"

"Se veri, joka täällä tulee vuotamaan, langetkoon junkkarin päälle", kuului taas linnanpäällikön ääni. "Hän vastatkoon kaikesta, sekä tässä että tulevaisessa maailmassa. Me olemme vain kuoleman välikappaleita hänen kädessään. Elä kysele, elä ajattele! Vaikene ja tottele, tai sinä olet valapattoinen ja ijankaikkiseen kadotukseen tuomittu."

Åke seisoi kuin kivettyneenä kauhusta. Muutamista yksityisistä sanoista, jotka hän vielä kuuli alhaalta, selvisi hänelle koko hirvittävä laitos. Itse ankaran linnanherran ääni tuntui hänestä vapisevan tuota kammottavaa käskyä antaessa.

Tuossa salatussa kuilussa parvekesillan alla vallitsi taas hiljaisuus, mutta linnanportin luona yltyi taistelunhälinä kaikkia muita ääniä voimakkaammaksi. Korkea liekki leimahti ilmaan portin takaa kohoavasta savupatsaasta. Kuului kauhun huutoja palavasta porttitornista, mistä puolustajien täytyi paeta, etteivät palaisi sinne. Ulkopuolelta kajahtivat ryntäävien voitonhuudot, ja rautaketjujen ratina, ja ontto, helisevä ääni ilmaisi etumuurin ja portin välillä olevan ristikkoaitauksen tulleen revityksi paikoiltaan. Sitä seurasi vieläkin voimakkaampi jyske; palava portti oli murrettu auki.

Sanomaton tuska valtasi kuuntelevan vangin. Melkein katsomatta mitä uskalsi, kiipesi Åke rikkoutuneen vankilaikkunan läpi ja hinautui olkaliinansa avulla niin pitkältä alas torninkuvetta, että sai jalansijan muurista ulkonevalle penkereelle. Mutta juuri kun hän oli onnellisesti päässyt sinne irtaantui taas osa torninmuuria, sekä se ristikon kanki, mihin olkaliina oli sidottu, pudoten hänen päänsä ylitse ja kolahtaen parvekekäytävän hautakaidetta vasten, mihin olkaliina jäi riippumaan. Itse hän kadotti tasapainon ja luiskahti, mutta hän tarttui samassa vaistomaisesti ulkonevaan muurinlaitaan kiinni, missä hän äsken oli seisonut, jääden siihen riippumaan kunnes hänen onnistui saada toinen jalkansa parvekesalinoven sadekaton päälle. Hän seisoi siis aivan parvekesillan yläpuolella, kuitenkin niin etäällä siitä, että hän varmasti taittaisi käsivartensa ja jalkansa jos putoaisi. Sen mukaan minkä hän äsken oli saanut selville, oli linnankellarikaivon salaluukku aivan hänen jalkojensa alla, ja ensimäinen sille astuttu askel pudottaisi sen ja avaisi alta syvän ja varman haudan. Kovin kauan hän ei jaksaisi kestää tätä melkein riippuvaa asentoa. Yleisessä hälinässä ei kukaan huomannut häntä. Nyt hän kuuli porttia murrettaissa syntyneen kovan jyskeen sekä voitonhuudon: "Linna on voitettu! Eläköön Eerik kuningas!" Kuningas ratsasti jo voittoisana linnanpihalle loimuavan portin läpi. Åke ei voinut kääntää päätään pihaan päin tasapainoaan kadottamatta; mutta pian hän kuuli kuninkaan ja kreivi Henrikin äänet aivan altaan. "Olkaa varuillanne, herra kuningas! Täällä on salaluukku", huusi hän voimiensa takaa; mutta hänen äänensä oli liian heikko. Hän oli uupunut hirvittävästä rasituksesta, eikä kukaan näkynyt kuulevan häntä yleisessä asehelinässä ja voitonhuutojen raikuessa, niiltä jotka seisoivat lähinnä parvekesiltaa peitti hänet sitäpaitsi ulkoneva torninpenger. "Hyvästi, ihana Margareta! Hyvästi rakkaus ja elämä!" vaikeroi hän. "Minun täytyy alas." Hän tunsi putoamisellaan ja kuolemallaan kuitenkin voivansa pelastaa kuninkaan hengen. "Eläköön kuninkaani!" huusi hän ja irroitti muurin reunasta kätensä. Hän näytti putoavan hirvittävään kuiluun; mutta hän ei tiennyt enää mitä hänelle tapahtui.

"Åke — Åken ääni!" huusi kuningas, joka taistelusta ja voitosta tulistuneena seisoi ritari joukkonsa etunenässä korkeiden puurappusten alapäässä. Hän oli kuullut Åken äänen, mutta ei tiennyt mistä; muutamat etempänä seisovista sotilaista olivat nähneet hänen putoavan parvekesalin sadekatolta parvekesillalle; mutta yleisessä hälinässä ei kukaan kuullut heidän hämmästyshuudahduksiaan. Kuningas asetti jalkansa puurappusten ensimäiselle porrasaskeleelle.

"Takaisin kuninkaani! Meidät on petetty!" huusi nyt äkkiä kreivi Henrik. "Tuolla riippuu drotsin olkaliina! Täällä on varmasti jossakin salahauta."

Pitkä, punainen olkaliina riippui aivan heidän päänsä yläpuolelta, parvekkeen rautakaiteesta.

"Taivaan Jumala! Minun uskollinen Åkeni! Minä kuulin hänen vaikeroivan tuolla ylhäällä", huusi kuningas kiihkeästi, ja varoituksista huolimatta hän kiirehti ylös portaita. Mutta kreivi Henrik juoksi hänen jälestään ja tarttui häntä käsivarteen ennenkuin hän oli ehtinyt ylimmälle portaalle. He pysähtyivät molemmat kuin salaman iskeminä, ja näkivät kauhusta huudahtaen onnettoman drotsin makaavan kuolonkalpeana ja verisenä parvekesillalla.

"Kuollut, kuollut!" huusi kuningas, aikoen kiirehtiä hänen luokseen; mutta kreivi Henrik sai hänet vielä pidätetyksi, ja astui itse ensin huojuvalle ilmasillalle. Silloin Åke avasi silmänsä ja näki kuninkaan; suureksi ihmeekseen hän huomasi makaavansa salaluukun kannella. "Pois haudasta, minun kuninkaani!" huudahti hän heikolla äänellä ja vieritti itsensä kuninkaan jalkoihin, missä hän syleili hänen polviaan. "Åke, suuri Jumala, mitä tämä merkitsee!" huudahti kuningas ja nosti hänet syliinsä. Samassa avattiin parvekesalin ovet, ja aseetonna, lumivalkea pää paljastettuna, astui kookas, rautapukuinen herra parvekkeen yli, jääden seisomaan parvekesillan yläpäähän. "Te seisotte haudan partaalla, kuningas Eerik!" lausui hän oudosti kajahtavalla äänellä. "Minä olin sen teille valmistanut, mutta korkeampi sallimus on toisin määrännyt. Nyt auvetkoon hauta ja nielköön minut teidän silmäinne edessä." Sen sanottuaan hän polkasi voimiensa takaa jalkojensa alla olevaan huojuvaan ja narisevaan salaluukkuun. "Miksi viivyttelet, roisto!" huusi hän jyrisevällä äänellä. "Poista salpa! Vedä lujasti!"

"En voi! Laupiaan Jumalan nimessä!" kaikui rukoileva ääni linnankellarista syvältä hänen altaan. "Minä en voi — ennemmin olen valapattoinen ja ijankaikkisesti kadotettu."

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kuningas hyvin ihmeissään — "Onko mies mieletön? Kuka hän on?"

"Linnanpäällikkö, herra kuningas!" vastasi kreivi Henrik, joka seisoi paljastettu miekka kädessä hänen edessään, toinen jalka salaluukulla.

"Sitokaa mieletön!" sanoi kuningas lähimmille ritareilleen ja kääntämättä katsettaan Åken kalpeilta kasvoilta hän kantoi hänet itse käsivarsillaan kreivi Henrikin avulla huojuvan salaluukun ja parvekkeen yli suureen parvekesaliin. Vasta sitten kun kreivi Henrik oli nähnyt kuninkaan ja drotsin olevan turvassa, kiirehti hän takaisin meluavan sotajoukon luo asettaakseen vartijat kaikille käytäville, ja estääkseen mahdolliset levottomuudet varusväeltä aseita riisuttaessa.

Sitten vasta kun kuningas näki Åken virkoavan henkiin ja huomasi etteivät hänen jäsenensä olleet vioittuneet, osui hänen katseensa pelästyneisiin ritareihin, jotka seisoivat hänen ympärillään ja olivat auttaneet häntä drotsin hoidossa. Parvekesalin ovella seisoi kookas linnanpäällikkö, käsivarret selän taakse sidottuina, kahden henkivartijan välissä. Hän tuijotti ääneti ja kalpeana eteensä, kuin marmoripatsas. "Joka saisi kuolla tuonlaisen herran edestä!" mutisi hän syvällä, tuskin kuuluvalla äänellä, ja kyynel vieri pitkin hänen ryppyistä poskeaan.

Kreivi Henrik palasi kiireisesti parvekesaliin. "Herra kuningas!" sanoi hän kuuluvasti. "Rajakreivi on portin ulkopuolella; junkkari on hänen mukanaan. He pyytävät ettei teidän armonne langettaisi ankaraa tuomiotaan, ennenkuin olette kuullut mitä herra junkkarilla on sanottavaa puolustuksekseen."

"Tulkoon hän heti tänne!" käski kuningas, ja hänen kasvojensa ankaruuteen oli sekaantunut syvän tuskan ilme. "Tuomion hetki on lyönyt", lisäsi hän, "mutta minä en tuomitse ketään kuulematta hänen puolustustaan."

Kreivi Henrik kumarsi ääneti ja poistui. Suuressa salissa vallitsi kuolonhiljaisuus. Drotsi Åke lepäsi kalpeana ja verisenä penkillä, pää kuninkaan sylissä, eikä näyttänyt vielä täydellisesti toipuneen tuon huumaavan putoamisen jälkeen. Hänen ohimoitaan oli hierottu viinillä. Kuninkaan käskystä hänet kannettiin naistupaan, missä hän saisi levon ja tarpeellisen hoidon. Ennenkuin hänet kannettiin pois, puristi kuningas hänen voimatonta kättään ja katseli häntä kauan surumielisen lempeästi. Åke tuijotti jäykästi ja tuskallisesti kuninkaaseen: "Muistakaa, että olette veljenne tuomari!" kuiskasi hän heikolla äänellä. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta kuningas viittasi hänen vaikenemaan, ja kääntyessään pois hän pyyhkäsi nopeasti kädellään korkeaa, polttavaa otsaansa.

Taas vallitsi syvä hiljaisuus hänen ympärillään. Kuninkaan ritarit olivat juhlallisen vakavina asettuneet kahteen riviin hänen viereensä. Heillä oli vielä kaikilla paljastetut miekat kädessä, ja molemmat henkivartijat seisoivat pitkät keihäät olalla ovella molemmin puolin synkkää linnanpäällikköä, joka seisoi siinä kuin jähmettynyt ruumis. Nyt kuului askeleita ontolta parvekesillalta, jonka ylin, petollinen astinlauta salaluukkuineen oli jo naulattu kiinni. Kreivi Henrik jäi seisomaan ulkopuolelle ja avasi kylmästi kumartaen oven prinssi Kristofferille, ja rajakreiville, sekä heidän ritarilliselle seurueelleen. Rajakreivin tavallisesta iloisuudesta ja kevytmielisyydestä ei näkynyt jälkeäkään; hän näytti hyvin rasittuneelta ja kasvoilla oli jännitetyn, levoton ilme. Kun ylpeä junkkari Kristoffer otti töyhtökoristeisen hatun mustilta hiuksiltaan, jotka hurjassa epäjärjestyksessä liehuivat hänen hartioillaan, ja astui kuninkaallisen; veljensä eteen, näytti hänen jalkansa horjuvan, kuitenkin oli hänen pitkänomaisilla, karkeamuotoisilla kasvoillaan kylmä ja teeskennelty hymy. "Minun suurvaltaisin herra veljeni on tullut omituisella tavalla vieraakseni", sanoi hän katkeralla äänellä, tehden jäykän, kaavamaisen kumarruksen. "Minä valitan, etten ole saanut ennakolta tietoa teidän armollisesta käynnistänne, voidakseni vastaanottaa ylhäisen läänitysherrani sopivalla tavalla ja estää väkeni typeryydet ja väkivallanteot, joista täällä näen jälkiä."

"Ennakolta ilmoittamattakin ovat minun miesteni ja palvelijaini linnat olleet avoinna sekä minulle, että minun lähettiläilleni", vastasi kuningas ankaralla ja kiivaalla äänellä. "Täällä minua kohdannut uppiniskaisuus on majesteettirikos. Minua on kieltäydytty tottelemasta. On uskallettu röyhkeästi sulkea minulta linnan portti minun omassa maassani. Missä semmoista tapahtuu, siellä ovat tilukset ja läänitykset menetetyt, olkoon syyllinen kuka hyvänsä! — Vielä sen lisäksi, niinkuin nyt huomaan, on salaisesti ja rikoksellisesti, uhattu minun henkeäni; se on Juudaksen työtä ja siitä teosta… seuraa kuolemanrangaistus. Se surettaa minun sisintä sieluani", jatkoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä, luoden epäilevän katseen prinssin synkkiin kasvoin, "minun on katkeran kovaa ajatella, että oma veljeni voisi olla osallinen näin kamaliin rikoksiin. Siltä se kuitenkin näyttää inhimillisillä silmillä katsottuna. Mutta, jos te voitte puhdistautua näistä syytöksistä, junkkari Kristoffer, Tanskan prinssi, niin puhukaa, ja vierittäkää yhdellä ainoalla sanalla pois raskain kivi, mikä milloinkaan on painanut sydäntäni! Oletteko syyllinen, tai ei?"

"En, kuka minua syyttää?" huudahti junkkari Kristoffer kiivaasti ja ylpeästi. "Kuka uskaltaa syyttää minua uppiniskaisuudesta ja majesteettirikoksesta? Missä on minun syyttäjäni? Missä on minun päällikköni? Hän vastatkoon siitä mikä täällä on, tapahtunut, — missä hän on?"

"Täällä!" kaikui voimakkaasti outo ääni parvekesalin ovelta hänen takaansa. Prinssi näytti luhistuvan kokoon sen kuullessaan, mutta hän kääntyi äkkiä ja loi vanhaan linnanpäällikköön hurjan ja uhkaavan katseen.

"Musertakaa minut, jos haluatte, herra junkkari", jatkoi linnanpäällikkö, "minä olen valmis kuolemaan. Minun elämäni on teidän, mutta ei kunniani. Tässä seisoo teidän vanha, uskollinen päällikkönne, ainoa, joka oli teille uskollinen täällä linnassa; senvuoksi minä seison täällä sidottuna kuin pahantekijä. Mutta minä vannon suuren Jumalan nimeen, kuninkaan ja Tanskan ritariston läsnäollessa, täyttäneeni vain velvollisuuteni: Minä olen täyttänyt sen herran käskyt, jolle minä vannoin uskollisuuden ja kuuliaisuuden lupauksen. Ei kukaan voi palvella kahta herraa. Kukin tekee siitä tilin omalleen. Minulla on omani; minkä hän käski, siitä vastatkoon hän itse!"

"Hourailetko, mies!" huusi prinssi, vaahdoten vihasta. "Olenko minä käskenyt sinun sulkea linnani muilta kuin vihollisiltani?"

"Oikein, herra junkkari! Teidän vihollisiltanne", toisti linnanpäällikkö —, "olkoot he suuria tai pieniä, kantakoot kypärää tai kruunua — niin kuului teidän ankara käskynne, ja vaikka te ette kuningasta maininnut, niin te kuitenkin tarkoititte häntä, niin totisesti kuin pyhä Yrjänä ja laupias Jumala minua auttakoot viimeisellä hetkelläni!"

"Valhettelija! Kunniansolvaisija! Typerä, röyhkeä kapinoitsija ja majesteettirikoksentekijä!" huudahti prinssi raivostuneena ja astui uhkaavana sidottua linnanpäällikköä kohti. "Uskallatko sinä noin väärentää minun käskyjäni? — Haa, nyt minä sen näen: nyt selviävät minulle sinun aikeesi, petturi! Sinä tahdoit rakentaa eripuraisuutta minun ja kuninkaallisen veljeni välille, sinä tahdoit herättää kapinan ja kansalaissodan maahan — sinä olit Stig-marskin ystävä — sinä olet lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien salainen liittolainen."

Kuningas säpsähti ja loi vankiin terävän katseen. Ylpeä linnanpäällikkö näytti kadottaneen varmuutensa; hän tuijotti junkkariin, silmissä omituisen jäykkä ilme, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi.

"Katsokaa, herra kuningas! Petturin täytyy vaieta", jatkoi junkkari ja kääntyi taas vankiin ylpeän uhkaavin katsein. "Kurja, voitko kieltää petturin veren virtaavan suonissasi! Voitko kieltää olevasi lainsuojattomien ystävä?"

"Syntyperästäni minä olen ylpeä", alkoi nyt linnanpäällikkö puhua, voitettuaan entisen rauhallisuutensa. "Enkä minä myöskään kiellä onnettomia ystäviäni, vaikka he olisivatkin lainsuojattomiksi tuomittuja tässä maailmassa. Mutta ylenkatsoen minä julistan sen syytöksen vääräksi, jonka te siihen perustatte."

"Viekää hänet kuolemaan tuomittujen torniin, miehet!" huusi junkkari nopeasti ja ylpeällä valtiasäänellä. "Hän on minun laillinen alamaiseni. — Maalain mukaan minä olen hänen herransa ja tuomarinsa. Se rikos, minkä hän tahtoo vyöryttää herransa niskoille, on totisesti musertava hänen oman päänsä."

Muutamat prinssin seurueeseen kuuluvat ritarit lähestyivät linnanpäällikköä viedäkseen hänet pois; mutta he viivyttelivät ja loivat kysyvän ja aran katseen kuninkaaseen.

"Odota!" käski kuningas kiivaasti. "Niin kauan kuin minä itse olen läsnä täällä, käsken vain minä."

Junkkarin ritarit peräytyivät nöyrästi nämät sanat kuultuaan. Sidottu linnanpäällikkö oli kohottanut silmänsä kattoa kohti ja näytti salaisesti valmistautuvan kuolemaan.

"Te kiellätte siis kaiken osallisuutenne siihen, mitä täällä on tapahtunut, junkkari Kristoffer", jatkoi kuningas synkkänä ja miettiväisenä, ja taas viivähti hänen tutkiva katseensa junkkarin hurjan intohimoisilla kasvoilla. "Minä en vaadi teiltä autuuden valaa, sillä veljen autuudella minä en halua itselleni ostaa kruunua enkä elämää. Mutta minä vaadin teidän todistuksenne pantiksi teidän ritari- ja ruhtinaskunnianne. Minuun ei kuulu tämän päällikön syntyperä eikä hänen ystävyytensä minun verivihollisteni kanssa, nyt on kysymyksessä vain tämä kapinallinen ja petollinen teko. Uskallatteko te ritari- ja kunniasanallanne vannoa teidän päällikkönne toimineen omavaltaisesti ja vastoin teidän käskyänne?"

"Kyllä! Ritari ja ruhtinaskunniani kautta!" huudahti prinssi kasvot punakkana hehkuen ja hän purasi suuttuneena huuleensa.

"Sen sanan saatte katua viimeisen tuomion päivänä, junkkari!" karjasi linnanpäällikkö hänen korvaansa, ääni kajahti kuin haudasta ja hän tuijotti häneen kuolevan katseella.

"Vaikene, mielipuoli valehtelija!" keskeytti junkkari hänet. "Minä näytän teille, minun kuninkaallinen veljeni ja lääninherrani!" jatkoi hän kovalla äänellä ja kääntyi pois tuijottavasta vangista. "Minä näytän teille, että kykenen pitämään linnanväkeni kurissa. Täällä ei ole turhaan uskallettu loukata teitä minun nimessäni, eikä täällä ole suotta väärinkäytetty uppiniskaisuuteen ja majesteettirikokseen sitä valtaa, jonka te olette minulle uskonut. Minä vaadin silmänräpäyksessä tuomion tälle petturille maalain mukaan."

"Minä en voi kieltää teitä tuomitsemasta palvelijaanne", vastasi kuningas. "Teidän päällikkönne on saatettava linnan oikeuden eteen vastamaan rikoksistaan ja hänet on tuomittava lain mukaan. Mutta jos hänet tuomitaan syylliseksi todisteiden ja tietojen puutteessa, joista ei täällä kellään muulla voi olla tietoa kuin teillä — niin täytyy teidän langettaa tuomio minun nimessäni, junkkari Kristoffer, niin totta kuin teidän omatuntonne voi vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä."

"Hyvä! Hän on tuomittu! Ennen aurinkoa hän on pyörällä teilattu", mutisi junkkari. "Te olette kuulleet kuninkaan käskyn — totelkaa! Viekää vanki linnanoikeussaliin!" käski hän nyt kiivaasti ja valtiasliikkein ritareitaan, ja he veivät silmänräpäyksessä pois vangin, joka loi ylpeän, halveksivan katseen herraansa, viitaten uhkaavasti taivasta kohti.

Kuningas oli heittäytynyt ääneti ja miettiväisenä eräälle tuolille ja nojasi otsaansa käteensä; hän näytti taistelevan ankaraa sisäistä taistelua. Hän hypähti nyt äkkiä ylös ja loi ankaran läpitunkevan katseen veljeensä: "Tuomitse palvelijasi minun nimessäni niinkuin tahdot itse tulla tuomituksi kaikkitietävän, vanhurskaan Jumalan edessä!" sanoi hän varoittaen. "Minä annan sinulle korkeimman armahtamisoikeuden. Jos hän on mielipuoli, niin voidaan hänen verensä säästää lakia rikkomatta. Kaikkien pyhimysten nimessä, minä en vaadi sitä puheesi pantiksi. Ritarin ja ruhtinaan kunniansana ei tarvitse veristä vahvistusta. Tuossa on käteni, veli Kristoffer!" lisäsi hän, ja hänen äänensä vapisi. "Minä tahdon uskoa sinua, olkoon sinun palvelijasi syytön tai syyllinen." Junkkari ojensi hänelle ääneti ja synkkänä kätensä, kääntäen kasvonsa syrjään. Silmänräpäyksen ajan vallitsi yleinen, tuskastuttava hiljaisuus.

"Antaa soittajien ruveta soittamaan, herra junkkari! Nythän täällä jo vallitsee rauha ja hyväsopu, arvoisat ystävät!" keskeytti rajakreivi Valdemar nopeasti äänettömyyden leikillisellä, iloisella äänellä. "Minua ilahduttaa, että olen siihen ollut avullisena, vaikka senvuoksi ratsastinkin parhaan oriini pilalle. Nyt me tahdomme unohtaa koko ikävän asian ja annamme junkkarin hyvän viinin huuhtoa pois kaiken väärinkäsityksen."

"Te olette oikeassa, kreivi!" huudahti Kristoffer äkkiä ja loi rohkean katseen ympärilleen saliin. "En tahdo toki unhottaa olevani isäntä täällä, vaikka minun arvoisat ystäväni ovatkin yllättäneet minut hiukan päistikkaa ja tuoneet portin pihalle tullessaan." Sen sanottuaan hän avasi ritarisalin oven ja pyysi kuninkaan astumaan sisään; itse hän seurasi jälestä rajakreivin, kreivi Henrikin ja lukuisan ritarijoukon kanssa.

Kuningas oli hiljainen ja ajatuksiin vaipunut. Hän näytti väkipakolla hillitsevän itseään, ettei ilmaisisi minkäänlaista epäluuloa veljeensä. Rajakreivi Valdemar ponnisteli silminnähtävästi ilahduttaakseen kuningasta ja tasoittaakseen veljien välisen kireän suhteen. Riita oli vain näennäisesti sovittu, ja junkkari Kristoffer näytti huolellisesti välttävän kaikkia lähempiä selityksiä. Hän mainitsi kuitenkin sivumennen drotsin Holbekin linnan anastamisen, niinkuin se olisi ollut vain huhu, jonka hän oli kuullut, ja jonka hän arveli olleen erehdyksen drotsilta ja hänen kuninkaallisen veljensä väärinkäsityksen. Hän vältti sen vakavan vastauksen, joka oli valmiina kuninkaan huulilla, ja alkoi innokkaasti huolehtia vieraittensa kestitsemisestä. Pian avattiin suuren ruokasalin ovet, missä aina pöytä oli valmiiksi katettu junkkarille ja hänen metsästäjilleen, kun he usein odottamatta ja äkkiä saapuivat linnaan. Salin parvekkeelta kajahtivat jahtitorvien ja huilujen raikkaat sävelet, Kallundborgin linnassa missä äsken vain kuultiin sotaista haimaa, kajahtelivat nyt juhlivien ilakoivat äänet, ja pikarienkilistely.

Oli jo jotenkin myöhää ilta ennenkuin jouduttiin pöytään. Niinpian kuin junkkari oli saanut vieraansa kunkin paikalleen ja yleinen vilkas seurustelu oli alkanut poistui hän melkein huomaamatta puolen tunnin ajaksi. Hän palasi takaisin synkkänä ja kalpeana, mutta näytti sitten pöydässä viinin ääressä tulevan entistä puheliaammaksi. Kuninkaan kysymykseen mikä niin pitkäksi aikaa oli riistänyt vierailta hänen seuransa, vastasi hän lyhyesti: "Jonkinlainen kuulustelu herra veljeni. Minä en antanut tuomarien odottaa selitystäni. Kunnia-asiat on aina paras selvittää ja suorittaa ennen juomapöytään istumista."

Kuningas muuttui taas äänettömäksi ja miettiväiseksi. Mutta prinssi Kristoffer kallisteli ahkerasti pikariansa, ja rajakreivi Valdemar koetti monella iloisella leikkipuheella karkoittaa ne synkät ajatukset, jotka väkisinkin tahtoivat häiritä tätä enemmän pakosta kuin molemminpuolisesta halusta syntynyttä sovintojuhlaa.

Kuningas ei aikonut jäädä yöksi linnaan, missä hänet oli niin vihamielisesti vastaanotettu. Mutta kun ilta alkoi jo olla myöhäinen ja pimeä, oli hänen vaikea kieltää veljensä uudistettua kutsumusta, osoittamatta siten uudelleen epäluuloa, jonka hän toivoi saavansa kokonaan karkoitetuksi sielustaan. Kun junkkari vielä kerran iloisen näköisenä toisti pyyntönsä, ja tyhjensi viimeisen pikarinsa kuninkaan kanssa kauniin prinsessa Ingeborgin terveydeksi, toivoen pääsevänsä piakkoin heidän onnellisiin häihinsä, silisivät viimeisetkin poimut kuninkaan otsalta, ja viimeinen epäluulon jälki näytti hävinneen hänen jalosta sydämestään. Hän tarttui kiihkeästi veljensä käteen ja tyhjensi pikarinsa pohjaan. "Minä jään, Kristoffer!" sanoi hän hiljaa tuttavallisella äänellä. "Olkoon kaikki unohdettu ja välimme kuin entisinä aikoina, jolloin drotsi Hessel sovitti meidän pienet kinastelumme, ja äitimme liitti yhteen meidän kätemme." Kuningas näytti nyt olevan tyytyväinen. Kristoffer nauroi usein ääneen. Iloinen mieliala valtasi toisetkin.

Illallisen jälkeen istuutui kuningas veljensä kanssa lautapelin ääreen; mutta hän leikitteli vain pelinappuloilla ja lähetti kysymään uskollisen Åkensa vointia, odottaen turhaan Kristofferin lausuvan jonkun osanottavan ja tuttavallisemman sanan. Junkkari oli hyvin kohtelias ja huomaavainen, mutta tyhjänpäiväisellä keskustelulla hän näytti estävän kaiken vakavamman lähestymisen. Samassa astui oikeudenpalvelija heidän luokseen ja ojensi junkkari Kristofferille pergamenttilehden. Junkkari vaikeni äkkiä ja kalpeni. Oikeudenpalvelija poistui nopeasti.

"Minun röyhkeän palvelijani kuolemantuomio maalain ja oikeuden mukaan, linnanoikeuden tutkimusten tuloksena"; vastasi junkkari häneen katsomatta. "Tahdotteko vahvistaa sen? Vain teidän määrättävänänne on hänen elämänsä tai kuolemansa."

"Lainsuojattomien ystävänä ja sukulaisena hän kyllä on viholliseni, mutta sinä itse tiedät missä määrin hän on syyllinen", vastasi kuningas ankaran totisena. "Sinulla on minun valtakirjani. Vahvista tuomio minun nimessäni tai armahda hänet! Mutta punnitse asia omantuntosi ja oikeuden mukaan! Vain kaikkitietävä Jumala tuntee sinun sisimmät ajatuksesi. Jos on vähimmänkin epäilyksiä siitä —"

"Ei, tässä ei ole minkäänlaisia epäilyksiä", huudahti junkkari kiivaasti, kasvot punakoina hehkuen ja hurja ilme katseessa. Hän nousi äkkiä pelipöydän äärestä ja poistui nopein askelin salista.

Kuningas katsoi kauan hänen jälkeensä vakavan ja huolestuneen näköisenä. Hän kavahti pari kertaa äkkiä paikaltaan ja piteli kättä otsalla. "Haa, olisiko se mahdollista!" huudahti hän. "Mutta ei sentään, antoihan hän minulle kunniasanansa." Rajakreivi lähestyi nyt iloisena ja istuutui vapaana olevalle paikalle kuninkaan luo pelipöydän ääreen, missä hän pian osasi alkaa vilkkaan ja mieltäkiinnittävän keskustelun.

KOLMASTOISTA LUKU.

Drotsi oli naistuvasta kannettu etempänä olevaan huoneeseen, joka oli rauhallisempi ja mihin ei levottomuus muualta linnasta kuulunut. Vaikkei hän tuossa vaarallisessa putoamisessa ollut taittanut käsivarsiaan eikä jalkojaan, oli kuitenkin hänen koko ruumiinsa niin pahasti runneltunut, ettei hän voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä. Vahvistavan kylvyn jälkeen hänet vietiin vuoteeseen, missä hän heti vaipui uneen. Mutta tuo hirvittävä jännitys oli tärisyttänyt hänen sieluansa siihen määrin, ettei hän saanut rauhallista lepoa, vaan hän heräsi aina vähän päästä mitä kauhistuttavimpiin kuumehoureisiin. Väliin hän oli taistelevinaan kuolleitten kanssa synkässä haudassa, väliin hän häälyi mittaamattomien syvyyksien yli. Mutta voimakkaimmin näytti hänen mielikuvituksissaan askartelevan kuninkaan pelätty hengenvaara, ja hän näki yhä edessään salaluukun parvekesillan yläpäässä. "Varo kuninkaani, nyt aukenee hauta jalkojesi alla! — Elkää uskoko häntä, elkää luottako häneen. Hän on petturi!"

Oli myöhäinen ilta. Lamppu paloi Åken huoneen pöydällä. Vanha kuihtunut sairaanhoitajatar istui tutisevana hänen vuoteensa vieressä ja mutisi alituiseen itsekseen hampaattomalla suullaan. Nyt avattiin ovi, ja kuningas astui hämärään sairashuoneeseen, kreivi Henrikin ja junkkari Kristofferin saattamana. Sairaanhoitajatar poistui heti, niiaten pelästyksissään usean kerran, kuitenkaan keskeyttämättä mutinaansa ja itsetiedotonta itsekseenpuheluansa. Junkkari ja kreivi Henrik jäivät seisomaan ovelle, missä he puhelivat hiljaa ja keskeyttämättä metsästyksestä ja hevosista, sekä oven yläpuolella olevista suurista hirvensarvista. Kuningas lähestyi drotsin vuodetta, ja otti lampun pöydältä voidakseen oikein katsella häntä. Åke näytti hetkisen nukkuvan rauhallisesti, mutta kun kuningas nyt seisoi hänen vuoteensa vieressä ja osanottavasti huolehtien kumartui hänen kauniita, kalpeita kasvojaan kohti, avasi drotsi äkkiä silmänsä ja tuijotti hurjasti häneen. "Sinäkö täällä, kuninkaani!" kuiskasi hän. "Oletko vielä elävänä tässä murhaajainluolassa? Varo itseäsi! Elä luota häneen!"

"Toinnu, Åke! Sinä hourailet!" sanoi kuningas. "Sinun hurskas toivomuksesi on täyttynyt: minä ja veljeni olemme sopineet. Katso! Tuolla hän seisoo! Hänkin tuli sinua katsomaan. Koko asia johtui väärinkäsityksestä, tuon kapinoitsijan epätoivoisesta päähänpistosta, joka oli lainsuojattomien sukulainen ja ystävä. Rauhoitu, rakas Åke! Minä olen nyt rauhallisesti vieraana veljeni luona! Me olemme juoneet yhdessä veljellisen sovinnonmaljan. Brunken asiassa minä olen tehnyt hänelle vääryyttä. Minä tahdon antaa hänelle takaisin sekä Holbekin että Kallundborgin. Hän seuraa nyt minua retkelle herttuoita vastaan."

"Suuri, ylevä kuningassielu!" huudahti Åke ja näytti taas hetkeksi vapautuneen tuskallisista unistaan. "Onko yksi sana ja pikarillinen viiniä sammuttaneet kaiken vihamielisyyden. Jumalalle ja pyhälle Neitsyelle siitä kiitos! Rakkaus parantaa kaikki haavat — ja sovinnollisuus on hyvä avu. — Mihin asti ulottuu sinun sovinnollisuutesi ja rakkautesi, minun kuninkaani?" jatkoi hän taas vähän kiivaammin ja melkein puoleksi uneksien. "Ulottuuko se myöskin lainsuojattomiin ja heidän onnettomaan sukuunsa? — Myöskin Stig-marskin sukulaisiin ja lapsiin?"

"Haa, elä mainitse minulle tuota kirottua nimeä, Åke!" keskeytti kuningas hänet kiivaasti ja ankarasti. "Niin kauas ei minun sovinnollisuuteni ikinä ulotu. — Nuku nyt rauhassa, uskollinen Åkeni!" lisäsi hän taas lempeästi ja hellästi. "Elä ajattele sellaista, mikä olisi paras kokonaan unohtaa! Minä kuulin pahimman vaaran olevan jo ohitse, ja sinä voit ehkä huomenna tai parin päivän kuluttua seurata minua."

"Missä nukkuu kuninkaani tänä yönä?" kysyi Åke tuskallisella äänellä, ja tuijotti taas hurjana eteensä.

"Aivan tässä viereisessä huoneessa. Rauhoitu nyt vain ja nuku turvallisesti! Minä nukun veljeni katon alla", — —

"Tulkaa, herra veljeni!" keskeytti Kristoffer heidät, lähestyessään nopeasti vuodetta. "Elkää enää puhelko sairaan uneksijan kanssa! Hän voi tartuttaa teihinkin kuumenäkynsä!"

"Hyvää yötä, Åke!" sanoi kuningas puristaen mennessään drotsin kättä. "Minä tahdon pitää minkä lupasin", sanoi hän junkkarille. "Minä nukun täällä hänen läheisyydessään."

"Niinkuin käskette, kuninkaallinen herra veljeni!" vastasi junkkari kylmästi ja katkerasti hymyillen; ja he poistuivat sairashuoneesta.

Kreivi Henrik oli myöskin ojentanut Åkelle kätensä ja aikoi seurata kuningasta, mutta Åke pidätti hänet kiihkeänä. "Katsokaa, katsokaa!" kuiskasi hän. "Tuossa astuu murhattu kuningas Eerik junkkari Abelin kanssa. Olivathan hekin kerran veljiä! Ja kuuletteko! Tämän linnan alla kohisee voimakas virta. — Se on varmasti verinen Slie. Olkaa varuillanne! Valvokaa, ettei täällä onnettomuutta tapahdu!"

"Te uneksitte, drotsi Åke!" sanoi kreivi Henrik ja päästi drotsin kuumeisen käden. "Nukkukaa vain rauhassa, minä valvon." Sen sanottuaan hän kiirehti ulos kuninkaan ja junkkarin jälestä, heitettyään ensin silmäyksen ulos ikkunasta, ja hän näki salaisella kauhulla tuikkivien tähtien valossa linnanpihalle pystytetyn korkean mestauslavan. Hän vetäsi nopeasti uutimet ikkunan eteen ja poistui. Heti senjälkeen astui taas vanha sairaanhoitajatar itsekseen mutisten drotsin luo. Vanhalla vaimolla oli yllään tavallinen porvarisnaisen puku, ja silmänsä olivat painuneet syvälle päähän, ja kasvonsa olivat luisevat ja kuihtuneet, joten ne melkein muistuttivat pääkalloa. Siirrettyään lampun entiselle paikalleen, niin ettei se loistaisi sairaan kasvoihin, istuutui hän taas entiselle paikalleen drotsin vuoteen viereen, pidellen kädessään pyyhinliinaa ja rukousnauhaa. Pian oli kaikki hiljaista tässä osassa linnanrakennusta, missä vain ritarien makuuhuoneet sijaitsivat. Åke makasi kauan levottomana kuunnellen. Harvinaisen hiljaisena iltana osui kuitenkin hänen korvaansa etäisen harpunsoiton sävelet ja iloinen laulu.

"Ritarisalissa juhlitaan, arvoisa herra. Niin tekevät", vastasi sairaanhoitajatar. "Meidän ankara herra junkkarimme on antanut tuoda soittajia ja ilveilijöitä kaupungista. Siellä ei nyt säästellä ei simaa eikä makeaa viiniä, sen tietää hyvä Jumala. Sanotaan hänen juovan sovittajaisia veljensä kuninkaan kanssa. Niin, niin", lisäsi hän. "Ylhäiset osaavat kyllä iloita, antavat sensijaan köyhien surra, hm, hm, kun he joskus kinastelevat, saavat siitä vain vähävaraiset kärsiä. Minun autuas miesvainajani tuomittiin kuolemaan suuressa Stig-marskin ottelussa. Niin, niin, miehet, niin hänen kävi. Katsokaas, hän oli vain halpa sotilas, eikä hänellä ollut ritari- ja ruhtinaskunniaa, millä olisi voinut valehdella itsensä vapaaksi niinkuin korkeasukuinen junkkari. Niin, niin, miehet, sitä ei hänellä ollut, se olikin hänen onnettomuutensa. Tuolla tornissa istuu nyt meidän vanha linnanpäällikkömme. Hm, hm! Tuskinpa hän enää näkee aurinkoa tai kuuta! Sanovat että hänet teloitetaan tänä yönä. Niin, niin, ja eilen hän vielä oli herrana tässä linnassa. Niin, niin miehet, herrana hän oli. Mutta niin käy tässä maailmassa. Niin, niin."

"Teloitetaan?" toisti Åke. "Jumala hänen sieluaan armahtakoon. Kuningas on ankara ja kiivas. — Haa! Mutta tiesikö hän —"

"Hän tietää varmasti sen minkä me kaikki tiedämme, että hänen korkeasukuinen veljensä on vannonut väärin", huokasi vanhus. "Mutta mitä välittävät mahtavat köyhistä, silloin kun voivat oman nahkansa pelastaa! Laki tekee tehtävänsä, niin, niin miehet, niin tekee. Ainakin yhden pään täytyy pudota tällaisen melun ja mellakan jälkeen; mutta junkkarin päähän asti ei lain käsi ulotu. Mitä hyötyä olisi ylhäisillä herroilla palvelijoistaan, jos he eivät voisi pestä itseään puhtaaksi heidän veressään, sanoi minun autuas miesvainajani, ennenkuin hänet mestattiin —, niin, niin, miehet, niin sanoi tuo autuas sielu. Mutta koettakaa nyt nukkua, arvoisa, nuori herra, se olisi teille paras. Minä taidan puhella liian paljon, sanovat sen olevan minun perisyntini. Mutta niin se nyt on, yksi puhuu liikaa, toinen liian vähän. Jos ei puhelemista olisi, niin eipä silloin kukaan puhuisi itseään paholaisen pussiin, eikä ylhäiset veijarit puhumalla vapautuisi mestauslavalta."

"Minä tahdon puhua kuninkaan kanssa", sanoi Åke kiivaasti ja aikoi turhaan nousta. Mutta hänellä ei ollut voimia, ja hän kaatui tiedottomana takaisin vuoteelle. Vanha vaimo luuli hänen nukkuvan, ja pian näytti hän todellakin vaipuneen jonkinlaiseen uneen. Lamppu kädessä katseli sairaanhoitajatar häntä jonkun aikaa, nyökäytti pari kertaa, ja jatkoi puhelemistaan itsekseen. "Hm, hm! Hänellä on totisesti rehelliset kasvot, sieluni kautta, niin onkin", mutisi hän. "Mutta kuka on rehellinen tässä syntisessä maailmassa. Hän kuuluu kuitenkin mahtaviin, hm, hm, ja ylhäiseen herrasväkeen ei ole luottamista, ei miehet, ei kannata heihin uskoa. Hän tahtoo puhua kuninkaan kanssa, niin, saadaanpas nähdä! Kun on köyhän paholaisen hengen pelastus kysymyksessä, kun olisi kerrottava kuninkaalle, että hänen veljensä on petturi ja roisto, silloin tällainen hieno hoviherra pyörtyy ja vaipuu uneen, kunnes se on liian myöhäistä. Herätkää, herra, herätkää!" Hän puisteli drotsia turhaan. "No, totisesti, luulenpa hänen nukkuneen kuolonuneen. No niin, silloin on hänelle suotava anteeksi. Eipä hänessä tämänpäiväisten keikahdustensa jälkeen pitäisi olla paljoakaan eloa. Luulenpa hänen vähän hengittävän; varmasti hän vielä elää. Nuoruus on voimakas, ehkä luonto auttaa itsensä. — Kuulkaa, nyt he saattavat kuninkaan vuoteeseen", jatkoi hän kuunnellen, "tässähän hänen piti nukkua aivan vieressä. Hm hm! Tämä drotsi oli hänen rakkain henkipalvelijansa. No niin, Jumalan käsi kuningasta suojelkoon, — hän tarkoittaa kuitenkin meidän parastamme —, niin miehet, sen hän tekee. — Niin niin, vaikka hän joskus tuomitseekin jonkun pakolaisen hengiltä. Mutta se on hänen tehtävänsä, senvuoksi hän onkin kuningas. Hän valvoo kuitenkin lakia ja oikeutta, — eikä hän muuten pidä eroa rikkaan eikä köyhän välillä. Olisihan hänen ollut vaikea tuomita oma veljensä kuolemaan, — niin miehet, se olisi sentään ollut liian kovaa. Ihminen hänkin vain on, ja kuka tässä matoisessa maailmassa on täysin hurskas? Hm, hm, mutta junkkari, — niin, niin, taivaan Isä meitä hänestä varjelkoon. Jos hänet kerran saamme kuninkaaksi, niin taitaapa täällä silloin alkaa toinen elämä, — niin, miehet, kyllä varmasti alkaa. Niin, niin!" Näin hän mutisi itsekseen nyökytellen lampun ääressä siksi kunnes nukkui suureen nojatuoliin.

Noin vähän jälkeen puoliyön heräsi Åke syvästä, virkistävästä unesta, joka näytti tehneen käänteen hänen sairaudessaan. Mutta hän näytti vielä olevan kuumeisessa jännityksessä; hän katseli ihmetellen ympärilleen eikä näkynyt tietävän missä oli. Lampun ääressä nukkuva kalpea sairaanhoitajatar näytti hänestä istuvalta ruumiilta. Hän nousi puoleksi ja tuijotti vanhukseen. Nyt hän huomasi kuolemankaltaisten kasvojen voimakkaasti värähtelevän, hampaaton suu liikkui, mutta ei ääntä kuulunut. Näytti siltä kuin olisi hän tahtonut puhua, mutta ei saanut sanaakaan sanotuksi. Drotsi oli näkevinään nyt sen minkä hän niin usein oli kuullut ja lukenut vanhoista saduista ja muinaisajan runoista: synkkä, holvikattoinen huone oli hänestä maanalainen jättiläisluola, ja vanha, äänettömästi puhuva nainen oli jättiläisvaimo, jonka kielelle oli asetettu runoja, millä hänet saataisiin ennustamaan. Hän koetti nousta, ja nyt se onnistui; hänen ruhjoutuneet jäsenensä olivat voimistuneet ja elpyneet. Hän kietoi valkoisen pumpulilakanan ympärilleen ja seisoi pian kuunnellen lattialla, katsellen vanhuksen kasvoja. "Kenen kanssa sinä puhelet, aave? Mitä sinä mutiset haudassasi?" kuiskasi Åke, ja vanhus liikutteli vieläkin voimakkaammin suutaan. "Murha! Murha!" sanoi vanhus vihdoinkin selvästi soperretuksi. "Kuulkaa, kuulkaa, nyt putosi hänen päänsä."

Kauhistuen kuuli Åke todellakin samassa silmänräpäyksessä kuin kirveeniskun äänen ikkunansa ulkopuolelta. Hän kiirehti sinne ja veti syrjään uutimen. Joukko tulisoihtuja valaisi linnanpihan takaosan. Hän näki kamalan näyn: sotilaita seisoi mestauslavan ympärillä ja ylinnä telineillä pyöveli verinen pää kädessä. Kylmä väristys puistatti Åkea; hän ei vielä tiennyt oliko hän unissaan vai valveilla. Hän seisoi kuin kiinnikasvaneena ja tuijotti sanatonna kamalaa näkyä. Nyt kuului hiljaista virrenveisuuta, ja hän näki joukon harmaaveljeksiä kantavan mestauslavan alta mustaa ruumiskirstua. Katselijoiden joukossa hän huomasi junkkari Kristofferin synkät kasvot, soihdun voimakkaasti valaisemina. Verinen pää putosi pyövelin kädestä, ja hän luuli nyt kauhistuen sen kuninkaan pääksi. Hän horjahti ja kaatoi pöydän lamppuineen. Vanha vaimo heräsi pelästyneenä ja huusi tuskasta. Käsittämättömän kauhun valtaamana ryntäsi Åke ulos ovesta pitkään, pimeään ritariluhtien käytävään. "Murhattu, — kuningas on murhattu!" kaikui kamalasti hänen sielunsa sisimmässä. Mutta ei sanaakaan kuulunut hänen huuliltaan; hän kulki kuin unissakävijä, tietämättä mihin meni. "Tässähän hänen piti nukkua — aivan minun vieressäni", ajatteli hän ja pysähtyi erään oven viereen käytävään. Hän ojensi jo kätensä sen avatakseen, mutta samassa hän näki valon ja kuuli askeleita pimeästä käytävästä. Ovi, jonka vieressä hän seisoi, oli kahden ulkonevan pilarin välissä. Hän astui toisen pilarin taakse ja suuntasi katseensa käytävässä näkyvään valoon. Se lähestyi hiljaa ja pysähtyi usein. Viimeinkin se tuli niin lähelle, että hän voi nähdä pitkän, mustaan kauhtanaan kietoutuneen miehisen henkilön sitä kantavan. Vain alempi osa miehestä oli valaistu, hänen käyntinsä oli horjuva ja epävarma, vaipan alta välähteli pitkä miekka. Olento tuli yhä lähemmäksi, mutta hiipivin, melkein äänettömin askelin, ja pysähtyi usein. Viimeinkin seisoi tuo kookas oho aivan sen pilarin luona, jonka taakse Åke oli piiloutunut; täällä hän taas pysähtyi. Nyt kohotettiin kynttilä, vaippaan kietoutunut mies tarkasteli joka taholle, ja kynttilän valo lankesi hurjille, hehkuville kasvoille — ne olivat junkkari Kristofferin.

"Haa, veljenmurhaaja, kuninkaanmurhaaja!" huusi Åke raivostuneena ja hyökkäsi häntä kohti.

Kamalasti huudahtaen pudotti junkkari kynttilän ja hypähti taapäin.
"Murhaaja! Apua! Mielipuoli!" huusi hän paljastaen miekkansa.

Tämän melun aikana avautui pilarien välissä oleva ovi, ja kreivi Henrik astui ulos kynttilä kädessä. "Mitä on tapahtunut?" kysyi hän kiihkeästi, mutta hiljaa. "Kuka uskaltaa herättää kuninkaan?"

"Kuningas! Kuningas!" huudahti Åke riemuissaan. "Hän elää! Herralle kiitos! Se olikin siis vain kamala uni! Mutta näinhän minä junkkarin täällä?"

"Kyllä, varmasti sinä näit hänet, mieletön ihminen!" huusi junkkari ja pisti miekan tuppeen. "Jos te ette olisi tullut tänne ulos, kreivi Henrik, niin minä olisin nutistanut tuon hullun tuohon paikkaan. Kun minä hiivin tästä ohi hiljaa makuuhuoneeseeni, etten häiritsisi kuningasta, hyökkää hän minun kimppuuni kuin mielipuoli. Jos oikein näen, niin kulkee täällä ritarillinen drotsi Åke unissaan, tai leikittelee hän kummitusta. Luulisipa melkein linnani muuttuneen hulluinhuoneeksi."

"Omituinen seikkailu, teidän ylhäisyytenne", sanoi kreivi Henrik ja loi terävän katseen hänen kalpeisiin kasvoihinsa. "Te tiedätte meidän hyvän drotsimme olevan sairaan ja näkevän pahoja kuumeunia", lisäsi hän keveällä hovimiesäänellä, "ja lienee hän unissaan luullut teidät murhaajaksi. Mutta te saatte suoda sen hänelle anteeksi — hänen uskollinen kiintymyksensä teidän kuninkaalliseen veljeenne on yksin siihen syynä."

"Te tulette teloituspaikalta, ylhäinen herra", sanoi Åke nyt täydellisesti tointuneena. "Se onneton oli varmaankin teidän linnanpäällikkönne, joka oli niin väärin ymmärtänyt teidän tahtonne ja käskynne."

"Oikein", vastasi prinssi. "Se röyhkeä mielipuoli on saanut ansaitun palkkansa. Mutta minä näen hulluuden tarttuneen täällä muihinkin."

"Teidän mielikuvituksenne lienee liiaksi kiihtynyt, armollinen herra", jatkoi Åke, "koska voitte niin kovin pelästyä minun uniani. Minä pyydän teidän kuitenkin armollisimmin suomaan anteeksi, että minä juuri pysähdyin tämän oven eteen. Se oli ehkä kuitenkin onnellinen sattuma: te olisitte helposti voinut erehtyä omastanne ja kuninkaan makuuhuoneesta."

"Menkää maata, hullu ihminen", vastasi junkkari synkkänä ja äreästi, käsi miekan kahvalla. "Minä luulen teidän vielä uneksivan, eipä olisi vahingoksi vaikka herättäisin teidät hyvällä miekallani. Jos haluaa yörauhaa, olisi teidänlaisenne haaveilija ja uniennäkijä sidottava ja sulettava telkeitten taakse." Tämän sanottuaan hän otti nopeasti kynttilänsä, jonka kreivi Henrik oli nostanut lattialta ja sytyttänyt, ja poistui kiireesti seuraavasta ovesta omaan makuuhuoneeseensa.

"Minulla on hirvittävä epäluulo", kuiskasi Åke kreivi Henrikille. "Mutta minä olin sairas ja kiihoittunut, Minä olen voinut erehtyä, on liian kauheaa sitä uskoa. Elkää antako sen häiritä kuninkaan rauhaa!"

"En minäkään tahtoisi uskoa epäluulojenne tosiksi", sanoi kreivi. "Mutta katsoen siihen mitä täällä on tapahtunut, on melkein kaikki mahdollista. — Tulkaa, olkaamme täällä yhdessä tämä yö."

Senjälkeen he poistuivat molemmat pilarien välissä olevasta ovesta, ja pian vallitsi syvä hiljaisuus linnassa.

Aikaisin seuraavana aamuna ratsasti kuningas joukkoineen ulos Kallundborgin linnan poltetusta ja rikkirevitystä torniportista. Kreivi Henrik, rajakreivi Waldemar ja junkkari Kristoffer saattoivat häntä ratsain, sekä viisikymmentä ritaria ja lukuisa joukko sotilaita. Drotsi Åke seurasi heitä etempää paarissa, joka oli asetettu kahden hevosen vähin. Hän ei ollut vielä suinkaan toipunut vaarallisen täräyksen seurauksista, mutta hän ei kuitenkaan suostunut jäämään linnaan.

Kuningas ja hänen veljensä ratsastivat ääneti kaupungin läpi vähän matkaa seurueensa edellä.

"Kyllä sinä olet tahtonut viedä minulta viimeisenkin halun tulla useimmin vierailemaan luoksesi Kallundborgiin, herra veli", sanoi kuningas synkkänä ja alakuloisena, heidän ratsastaessaan hitaasti ylös mäkeä pyhän Yrjänän luostarin luona, missä he kääntyivät katsomaan kaupunkia ja linnaa. "Olenpa tainnut pidellä hiukan kovakouraisesti sinun kaunista torniporttiasi, ja jonkun sinelmän ja verisen otsan lienen myöskin jättänyt jälkeeni, mutta ei ollut kaunis sekään näky, minkä sinä valmistit minulle tänään aamurukouksessani."

"Hm, teloitettu rikoksellinen", mutisi Kristoffer. "Onko hänen päänsä tervehtinyt teitä tänä aamuna teilauspuilta? Se ei ollut minun syyni — tuo vastenmielinen näky ei ollut aijottu teidän nähtäväksenne, sillä te valitsitte itse makuuhuoneenne ja sen ruman näköalan. Tottapuhuen, herra veljeni", lisäsi hän moittivalla äänellä, "se näky näyttää minun mielestäni olevan teille tarpeellinen, että viimeinenkin epäilys haihtuisi mielestänne."

"Se sana näkyy huonosti kaikuvan sinun korvissasi?" vastasi kuningas. "Etkö sinä ymmärrä minua? Tuon rikoksellisen järjen tilaa voi epäillä, mutta ei hänen rikoksellista tekoaan. Voi epäillä sinun hänelle antamiesi käskyjen selvyyttä, eikä siltä tarvitse vähintäkään epäillä sinun tarkoitustasi, niinkuin sinä kunniasanallasi olit selittänyt sen minulle. Vain tämän vuoksi minä jätin sinulle armahtamisoikeuden tuomitsemisoikeuden ohella. Kuolemantuomion täytäntöönpanolla ei myöskään ollut minkäänlaista kiirettä."

"Sen asian täytyi olla loppuunsuoritettu ennenkuin te jätitte linnan", sanoi Kristoffer kiivaasti. "Minulla omasta puolestani ei ollut minkäänlaista syytä sen siirtämiseen. Minä tahdoin osoittaa, etten minä pelännyt nähdä tämän rikoksellisen pään putoavan. Sen voi teidän drotsinne todistaa, jos hän on tullut järkiinsä."

"Hän on nyt aivan toipunut", vastasi kuningas. "Minä tiedän hänen yöllä kulkeneen unissaan ja pelästyttäneen teitä minun oveni ulkopuolella."

"Vai niin, hän on siis kertonut teille tuon hauskan seikkailun?" sanoi junkkari säpsähtäen ja kalpeni. "Jos hän olisi ollut täydessä tajussa, niin minä olisin vaatinut hänet tuomittavaksi kunniattomana, halpamaisimpana panettelijana."

"Sen mukaan miten olen kuullut asiat esitettävän, on hän puolustettavissa. Sinun pelästyksesi on hän myös tehnyt minulle ymmärrettäväksi."

"No niin, eihän ole hyvä mennä maata tuollainen verinen näky silmien edessä", sanoi kuningas säälivästi katsahtaen junkkarin kalpeata ja rasittunutta ulkomuotoa. "Elä sitä häpeä, Kristoffer; se on päinvastoin kunniaksi sinun sydämellesi. Åke arveli sinun olleen sairaan ja liikutetun vanhan palvelijasi teloituksen johdosta. Näen nyt itse sen sinua vaivanneen. Se oli ensimäinen vahvistamasi kuolemantuomio; tiedän omasta kokemuksestani tuollaisen vahvistamisen eriskummalliseksi asiaksi."

Kuninkaan näin puhuessa näytti junkkarin kasvojenilme äkkiä selvenevän, ja hän hengitti taas vapaammin. "Niin juuri, kuninkaallinen veljeni", sanoi hän nopeasti, voimakkaan punan kohotessa kalpeuden sialle, "hän oli kuitenkin ihminen, tuo tyhmä mies. Te ette antanut minulle kaikkein miellyttävintä tehtävää. Olinhan omalla tavallani juttuun sekaantunut. Mutta te olitte täydellisesti oikeassa, eihän kukaan voinut minua paremmin tuntea rikollista palvelijaani, ja tuomion langettivat puolueettomat miehet lain ja oikeuden mukaan. — Teidän drotsinne on kelpo mies", lisäsi hän, "ainoastaan hieman liioitteleva ja haaveksiva. Mutta hän on teille uskollinen, eikä minulla ole mitään häntä vastaan noiden typerien unien johdosta."

Nyt lähestyivät kreivi Henrik ja rajakreivi Valdemar ruhtinaallisia veljeksiä, ja senjälkeen puhuttiin jokapäiväisistä asioista. Seurue kulki eteenpäin Korsööriin, mistä kuningas aikoi kulkea Beltin yli kohdatakseen marskin ja sotajoukon, jonka tuli lähteä levottomia slesvigiläisiä herttuoita vastaan.

Kuuluisassa Grönsundin meritaistelussa oli nuori kuningas saanut ratkaisevan voiton näistä ylpeistä herroista, jotka alituisesti koettivat vetäytyä Tanskan kruunun lääninherruudesta, ja Eerik Silmänräpyttäjän murhasta asti he olivat niin salaisesti kuin julkisestikin vetäneet samaa kortta maan vihollisten ja lainsuojattomien kuninkaanmurhaajien kanssa. Tällä voitolla oli kuningas tosin saavuttanut suurta kunnioitusta niinhyvin herttuoiden, kuin pohjoisten naapuriensa sekä pohjois-Saksan ruhtinasten puolelta. Mutta riita arkkipiispan ja Rooman hovin kanssa, ehkäpä vielä enemmän kuninkaan pannaanjulistaminen Sjöborgissa, olivat antaneet rohkeutta hänen kaikille vihamiehilleen, sekä uudistaneet heidän toiveensa horjuttaa hänen valtaistuintaan ja tehdä mitättömiksi hänen rohkeat suunnitelmansa. Ei pelättykään aivan syyttä nuoren, rohkean Tanskan kuninkaan, joka nyt. kaiken lisäksi aikoi uhmata pannaa ja interdiktiä, haluavan saavuttaa itselleen Saksassa Valdemar Seierin aikuisen vaikutusvallan. Tämän kuninkaan ritarillinen loisto ja se kunnia, minkä hänen voittonsa olivat Tanskan nimeen yhdistäneet, olivat jo aikaisin olleet hänen urhean jälkeläisensä kunnianhimon esikuvana. Eerik Menvedin salaisena pyrkimyksenä oli epäilemättä saavuttaa kuninkaana yhtä kuuluisa nimi kuin oli Valdemar Seierin, vaikka hän elikin toisena aikana, ja olosuhteiden vallitessa, jotka vaativat häneltä harvinaista voimaa ja viisautta voidakseen pelastaa valtakunta perikadosta ja samalla säilyttää oma henki ja elämä.

Herttuoiden uudistetut vaatimukset, sekä vanhojen, aikoja sitten unohdettujen riitojen uudistaminen, mutta erittäinkin tieto siitä, että lainsuojattomat taas saivat suojaa ja turvaa Slesvigissä, olivat saattaneet kuninkaan suuressa määrin raivoihinsa, ja arkkipiispan paon jälkeen hän näytti paljoa kiivaammalta kuin ennen, haluten toteuttaa kaikki mahtisanalla. Suotiin mielellään anteeksi hänen nuorekas, usein kuohahteleva kiivautensa, samoinkuin hänen taipumuksensa loistaviin ja ritarillisiin juhliin. Tahdonvoimaa, jota hän osoitti, kutsuttiin usein itsepäisyydeksi, ja väitettiin, ettei hän ollut vapaa jonkunlaisesta turhamaisesta ja liioitellusta loisteliaisuushalusta; mutta lapsuudestaan saakka hän oli ollut kansan suosikki ja oli yhä edelleenkin. Rauhan rikkominen herttuoiden kanssa tuntui tosin monesta hätiköidyltä ja ajattelemattomalta, mutta kuninkaan suuttumusta pidettiin kuitenkin oikeutettuna, ja lohduttauduttiin sillä, että huolimatta kaikesta kiivaudestaan hän kuitenkin rakasti kansaansa. Hän oli lisäksi siksi valtioviisas, ettei tuhlannut sotilaidensa verta ja valtion niukkoja varoja, silloinkun hän kunnialla voi neuvotella miekka kädessä. Tyyni ja vakava drotsi Åke sai usein kuninkaan kiivauden lievennetyksi, ja nyt kun kuninkaan vanha ja kokenut neuvonantaja, vanha John Litle ja drotsi Hessel olivat poissa, iloitsi suurin osa rauhaa rakastavaa kansaa nähdessään drotsi Åken kuninkaan seurassa. Drotsin kärsivä ulkomuoto, jonka seikkailurikasta syytä huhu vielä päivittäin lisäili, sai osakseen erittäinkin köyhälistön surkuttelun ja ihailun. Ne, jotka ennen olivat kammonneet häntä pannaan kirottuna miehenä, surkuttelivat sitä nyt ainoastaan onnettomuutena, sitten kun kuningas itse oli saanut saman kohtalon osakseen. Reippaasta, sotaisasta Mecklenburgin kreivi Henrikistä, rohkeine sotaherran katseineen, pidettiin myös aika paljon ja häneen katsottiin luottaen. Hän ja drotsi Åke vastaanotettiin usein vilkkailla suosionhuudoilla, jotavastoin synkälle junkkari Kristofferille osoitettiin ainoastaan mykkää ja melkein pelonalaista kohteliaisuutta, ja muukalaista rajakreivi Valdemaria pidettiin puoleksi epäilyttävänä vieraana, josta mielihyvällä erottiin. Mutta missä seurue vain näyttäytyi, sai nuori ritarillinen kuningas vastaanottaa mitä vilkkaimmat suosionosoitukset kansan rakkaudesta, jota hänen osakseen tullut papillinen vaino yhä vain lisäsi. Jopa tuo muutoin niin kauhistuttava pannasalamakin näytti muuttuneen nuoren kuninkaan päässä isänkostajan ja majesteetinpuolustajan pyhimyskruunuksi, erittäinkin kun suurin ja kunnioitettavin osa tanskalaista aatelia selitti vapaaehtoisesti hänen asiansa jaloksi ja oikeaksi. Se suru ja mielipaha, jonka veljensä junkkarin kaksimielinen esiintyminen oli saanut aikaan, oli yhä enemmän lisännyt kansan kiintymystä häneen.

"Eerik kuninkaamme eestä!" oli yleinen tervehdys, silloin kun kaikki hatut ja lakit lensivät ilmaan hänen kunniakseen. "Pois punalakkinen roomalainen!" huusi joku rohkeampi joukosta. "Pois kaikki kavaltajat! Kuningas Eerik eikä kukaan muu!" kuultiin usein huudettavan kun hän ratsasti kaupunkien suuressa ihmisvilinässä.

"Eläköön prinsessa Ingeborg! Eläköön kuninkaan kaunis morsian!" huusi myös moni reipas asemies, ja missä tämä tervehdys kohtasi kuninkaan, siellä vastasi hän kahtavertaa lempeämmin ja ystävällisemmin tervehdykseen.

"Kiitos, kiitos, lapseni!" vastasi hän silloin tavallisesti kättään kohottaen. "Jos Jumala ja pyhä Neitsyt suovat, sen, niin saatte nähdä hänet jo ensi kesänä kuningattarenanne."

JÄLKIMÄINEN OSA.

ENSIMÄINEN LUKU.

Haderslebenin luona olevalla Sommerstedin nummella näytti syntyvän verinen taistelu Eerik-kuninkaan ja hänen ylpeiden sukulaistensa, Slesvigin ja Langelandin herttuoiden välillä, jotka myöskin polveutuivat Abelin ruhtinassuvusta. Heidän joukossaan arveltiin Jaakko Sinijalan, Niilo Hollantilaisen ja monen muun lainsuojattoman kuninkaanmurhaajan oleskelevan, vaikka Hindsgafvelin sopimuksessa edellisenä vuonna oli suostuttu että nämä maanpakoon ajetut maankavaltajat saisivat yhtävähän näyttäytyä Slesvigin herttualle kuin Tanskan kuninkaalle ja hänen veljilleen. Kun herttuat näkivät kiireessä kootun sotajoukon, jonka etunenässä nuori, närkästynyt kuningas, viidenkymmenen valitun ritarin ympäröimänä, ryntäsi heitä vastaan, peräytyivät he jonkun verran. Miekka näytti pidättävän miekan huotrassa, ja drotsin välityksellä saatiin aikaan välirauha, jonka kestäessä molemminpuoleiset vihollisuudet lakkaisivat; herttuoiden sotaväki riisui aseensa, eikä ketään lainsuojatonta otettaisi heidän palvelukseensa, jotapaitsi kaikki herttuoiden vaatimukset raukeaisivat kunnes kohtuullinen sopimus saataisiin aikaan Holsteinin kreivi Gerhardin välityksellä. Tässä tarkoituksessa ehdotettiin rauhallista kohtaamista tämän ruhtinaan ja heidän kuninkaallisen läänitysherransa välillä Vordingborgin linnassa.

Drotsin ja valtakunnanneuvoston onnistui harvoin taivuttaa kuningas sovintoon ja muodolliseen rauhantekoon vastustajan kanssa, joka oli puolustanut hänen isänsä murhaajia. Ainoa, joka tällaisissa tapauksissa joskus sai aikaan rauhansolmimisen, oli hänen viisas, hyvänluontoinen isäpuolensa, kreivi Gerhard, joka aina oli ystävällisessä, melkein isällisessä suhteessa kuninkaaseen.

Norjan kanssa vallitseva rauha oli myöskin vain aselepo, joka jälestäpäin uudistettiin määrätyiksi vuosiksi ja kuukausiksi. Sillä lainsuojattomat olivat aina saaneet suojaa Norjan kuninkaan Eerikin ja herttua Håkonin luona, ja näille pakolaisille antamansa lupauksen vuoksi ei Norjan kuningas voinut solmia kestävää rauhaa Tanskan kanssa, muutoin hänen lainsuojattomat tanskalaiset vieraansa samalla olisivat joutuneet vangituiksi. Usea näistä Tanskan kuningassuvun verivihollisista oli tosin jo kaatunut onnettomassa taistelussaan Tanskaa vastaan; muutamat olivat joutunet rahvaan pahoinpitelemiksi, toiset heistä kuninkaan käskynhaltijat olivat vanginneet ja mestanneet ryöstöstä ja murhasta syytettyinä. Niin oli käynyt Arvid Bengtsonille, kuninkaanmurhaajista nurjimmalle ja julmimmalle, joka yhdessä kymmenen tallirenkinsä kanssa joutui ankaran Tule Ebbenpojan käsiin, tullen armotta mestatuiksi. Mutta joka kerta, kun päämiesten luku näin vähentyi, kasvoi jälellejääneiden uhma ja kostonhimo. Ollen liitossa vieraiden valtojen ja arkkipiispa Grandin, sekä paavillisen hovin kanssa, olivat nämä maanpakolaiset aatelismiehet maan vaarallisimpia vihamiehiä. Niinkauan kuin yksikään heistä oli elossa, katsoi kuningas alituisesti olevansa sotajalalla, ja tarvitsi ainoastaan mainita jotakin lainsuojatonta nimeltä, saadakseen kuninkaan haarniskaan.

Solmittuaan välirauhan slesvigiläisten herttuoiden kanssa kävi kuningas tarkastamassa kartanoltaan Jyllannissa ja saarilla; mutta hän ei antanut sen enempää hajoittaa sotajoukkoa, kuin että se muutamissa päivissä voitaisiin kutsua kokoon marskin käskystä. Niitä vääryyksiä, joita oli tapahtunut hänen murhatun isänsä hallituskaudella, koetti hän parhaansa mukaan sovittaa. Siten luovutti hän Agnetan luostarille Roskildessa suuria tiluksia, joita hän ei hyvällä omallatunnolla luullut voivansa pitää. Hänen epäitsekkään intonsa oikeuden puolesta täytyi hänen katkerimmankin vihamiehensä tunnustaa; mutta huolimatta kunnioituksesta ja rakkaudesta, mistä kuningas useissa tilaisuuksissa oli kansalta saanut mitä kauneimpia todistuksia, oli hänen henkensä usein vaarassa, samoinkuin maan sisäinen asema oli erittäin epävarma. Lainsuojattomat kuuluivat Tanskan huomatuimpiin ylimyssukuihin, ja heillä oli suuri joukko sukulaisia, ystäviä ja salaisia puoluelaisia, jotka koettivat suojella heitä kansan raivolta, kun he salaa tai julkisesti uskaltausivat kotimaahansa, yllyttääkseen kansaa kapinaan, tai etsiäkseen tilaisuutta kostoon. Kaikki tyytymättömät valtakunnassa, kaikki huimapäät ja sellaiset, jotka olivat riidassa lain ja ylivallan kanssa, kaikki rikokselliset ja valtiolliset haaveksijat, jotka pelkäsivät tai vihasivat kuninkaanvaltaa, liittyivät niinkutsuttuihin vapauden marttyyreihin ja itsevaltiuden vihollisiin. Useat mahtavat prelaatit, arkkipiispan ystävinä, kuuluivat myöskin heidän puolueeseensa, vaikka hengen miehet yleensä olivatkin kuninkaalle uskollisia. Hartaimmatkaan isänmaanystävät eivät voineet kieltää, että tyytymättömät joskus olivat oikeassa, ja laillista porvarillista vapautta usein häirittiin. Kuninkaan uskotut ja ystävät menivät nimittäin usein liian pitkälle hänen turvallisuutensa tähden, ja kuninkaan käskynhaltiat harjoittivat usein väkivaltaa ja vääryyttä kuninkaan nimessä, missä vain epäilivät jonkun pitävän yhtä lainsuojattomien kanssa. Sellaista esittivät maan tyytymättömät ja lainsuojattomien salaiset puoluelaiset puolustaakseen samanlaista menettelyään kuninkaan palvelijoita ja ystäviä kohtaan. Erittäinkin huolestutti jokaista isänmaanystävää pelko siitä, että kirkot yleisesti suljettaisiin, jos kuningas ei myöntyisi arkkipiispan asiassa, ja myöskin he olivat levottomia siitä, että syntyisi sisällinen sota tai vaarallisia kapinoita lainsuojattomien ja muiden kapinoitsijoiden toimesta, ja erittäinkin, että rauha rikkoontuisi kuninkaan ja hänen veljensä junkkarin välillä.

Ensimäisinä kylminä kevätpäivinä vallitsi Vordinborgiin johtavilla teillä vilkas liike tärkeän rauhanneuvottelun vuoksi Slesvigin herttuoiden kanssa. Sellaisissa tilaisuuksissa tarvitsi harvoin kaivata loistavia juhlia ja turnajaisia, jotka olivat ritarillisen kuninkaan ilo ja ihastus. Monta ritaria ja herraa matkusti sentähden Jyllannista ja saarilta Vordinborgiin näyttäytyäkseen kaikessa komeudessaan ja loistossaan kuninkaalle ja hoville sekä ottaakseen osaa odotettuun rauhanjuhlaan, jota kuninkaan ystävät kuuluttivat jo loistavana voitonjuhlana.

Seurue, johon kuului kolme ritarillista herraa ja lukuisa seurue aseenkantajia ja palvelijoita, ratsasti eräänä iltana ankarassa myrskyssä ja raesateessa pitkin Suse-joen vartta kulkevaa metsätietä, lähestyen suurta P. Pietarin luostaria (nykyistä Herlufsholmia). Matkustavien mukavuudet olivat sinä aikana harvat ja alkuperäiset. Kuningas Silmänräpyttäjän perustamat yleiset majatalot eivät olleet lukuisat ja sitäpaitsi olivat ne halveksittuja. Ylhäiset matkustajat turvautuivat sentähden vielä usein luostareihin, joka saivat kärsiä paljonkin vaivaa ja harmia sellaisista usein pakollisista vierailuista. Kuninkaallinen julistus oli tosin vapauttanut luostarit vanhasta velvollisuudesta antaa vapaata yösijaa matkustajille, jopa oli kerrassaan kiellettyäkin ottaa vastaan kuljeksivia vieraita, jos läheisyydessä oli joku yleinen majapaikka. Mutta tätä määräystä eivät hengelliset herrat melkein koskaan seuranneet, koska se soti luostarisääntöjä vastaan.

Matkustavat herrat ja palvelijat eivät myöskään näyttäneet tälläkertaa tahtovan kulkea rikkaan luostarin ohitse koettelematta sen vieraanvaraisuutta. Luostari välkkyi valkeine päätyineen ja kirkkaine kuparikattoineen yli metsänreunan iltahämärässä. Lähestyttiin suurta tammikujaa luostarin alueella, asemiesten iloisina viittaillessa savuaviin uuninpiippuihin. Mutta molemmat etumaiset herrat olivat kääriytyneet viittoihinsa, vetäneet suuret matkahattunsa silmilleen ja näyttivät nyt, huolimatta kiihtyvästä rajuilmasta, niin omiin mietteisiinsä vaipuneilta, etteivät ollenkaan välittäneet tiestä tai luostarin houkuttelevista savupilvistä. Ne olivat samat kaksi kookasta, vaiteliasta ritaria, jotka olivat käyneet junkkari Kristofferin luona Holbekin linnassa, samana yönä, jolloin linna joutui drotsi Åken valtaan. Pientä kyömyselkäistä herraa, joka silloin oli seurannut heitä, ei nyt näkynyt; mutta heitä seurasi junkkarin kamaripalvelija, paksu, lyhytkaulainen ritari Palle, joka alituisesti valitteli ilman huonoutta ja näytti olevan yhtä väsynyt matkaan kuin ikävään seuraansakin.

"Tänne lehtokujaan, herraseni!" huusi hän kärsimättömänä. "Ette suinkaan aikone matkustaa edelleen tässä herran ilmassa? On vielä aika taipale Nevstediin, ja Koiranluolan krouviin on myös pitkä matka. Me tarvitsemme hyvän illallisen ja kunnollisen yörauhan. Minä tunnen kyökkimestari-veljen."

"Minä tunnen abotin", sanoi pisin totisista herroista ylpeän näköisenä. "Joka tapauksessa tunnen myös itseni ja asemieheni ja tiedän mitä matkustava mies voi vaatia."

"Paras herra Brock, elkäämme Jumalan nimessä hätiköikö", sanoi Palle hieman levottomana hevostaan pidättäen. "Jos esiinnymme väkivaltaisesti ja sopimattomasti voisivat hurskaat herrat paiskata luostarinportin kiinni aivan nenämme edessä ja vielä senlisäksi hankkia meille kuninkaan epäsuosion. Ainakin yösijaa tulee etsiä varovasti, jos aikoo kiertää lakia ja oikeutta."

"Pyh, täällä ei meidän tarvitse välittää kuninkaanjulistuksista, eikä mistään maallisista lakipykälistä", vastasi herra Brock pilkallisesti. "Pyhän Benediktuksen sääntöjä ei kukaan kuningas voi horjuttaa."

"Elkäämme vain, hyvät herrat, rikkoko veljeskunnan sääntöjä", huokasi ritari Palle taputtaen tyhjää vatsaansa, "muuten voimme saada nauttia paastoruokaa tänä iltana ja oppia P. Benediktukselta kieltäytymään lihasta."

"Jos sitä opittaisiin luostarissa, niin tuskinpa olisi Nevstedissä niin paljon lahtareita", huomautti toinen ritareista. "Olkaa levollinen, herra Palle. Minä lupaan teille lihavan paistin illalliseksi. Maksavathan Nevstedin lahtarit joka sunnuntai veronsa silkassa paistissa ja makkaroissa."

"Abotti tietää kyllä asiansa", sanoi herra Brock nyökäyttäen. "Se on mies, joka osaa pitää puoliansa niinhyvin ylhäisiä kuin alhaisia vastaan. Uskokaa minua, herra Pape, Nevstedin porvarit voivat kernaasti lähettää hänelle viiniä paistin kera. Koko kaupunkihan saa kiittää luostaria ja rikasta abottia varttumisestaan. Niin, elämme nyt porvarien ja kauppiasten ajassa. Nyt on siellä kaupunkeja ja kauppaloita, missä ennen nähtiin linnoja ja talonpoikien asuntoja; kauppatalot kasvavat yli herraskartanoiden ja luostarien. Sitä eivät kuningas ja valtiomiehet ymmärrä; mutta sen ymmärtää ainoastaan hän tuolla ylhäällä."

"Te tunnette siis itse abotin herra Brock?" kysäsi Palle ihmetellen ja loi häneen uteliaan katseen. "Hän lienee mahtava herra, ja arkkipiispa Grandin hyvä ystävä, kuten kerrotaan. Ei suinkaan teillä ole mitään asiaa hänelle? Varmaankin tunnette hänet paremmin kuin minä veli kyökkimestarin, se onkin ainoastaan pintapuolinen tuttavuus. Kun oikein ajattelee, niin olisi ehkä viisainta näinä rauhattomina aikoina kulkea luostarin ohi ja tyytyä Koiranluolan krouviin, siinä tapauksessa nimittäin, ettei teillä todellakaan, herra Brock, ole tänne mitään asiaa. Te olette kenties tuntenut abotin jo kauankin? Ehkäpä olette sukuakin hänelle —"

"Jatkakaa! Sehän käy mainiosti. Jos teillä on lisää kyseltävää, tai enemmän epäilyksiä, niin antaa kuulua yhdellä kertaa ja jättäkää minut sitten rauhaan", sanoi ritari Brock halveksivasti. "Rehellisesti sanoen, rakas herra Palle, te olette melkein liian utelias. Olettehan kysellyt minulta tällä matkalla enemmän kuin kokonaisena vuotena tahtoisin tunnustaa rippi-isälleni."

"Ja te olette niin salaperäinen ja varovainen, aivan kuin pitäisitte minua lörpöttelijänä ja epäluotettavana miehenä", vastasi Palle suuttuneena. "Jos jalosyntyinen junkkari on uskonut minut viemään teille salaisia kirjeitä, pitäisi teidän ymmärtää, että olen hänen uskotuimpia ystäviään."

"Uskottu tietää tavallisesti minkä sanoman hän tuo", huomautti ylpeä ritari.

"Ja ettekö luule minun tietäväni?" vastasi Palle pöyhkeillen ja tärkeän näköisenä. "Jalosukuiselle junkkarille olisi mieluisaa nähdä teidät ja ystävänne Vordinborgissa molemminpuolisen selvittelyjen takia — eikö totta —?"

"Vai niin, ovela herra Palleni, osaatte siis jalon taidon avata vahasinettejä? Toisella kertaa tulee teidän kuitenkin tehdä se hieman kätevämmin, taikka ainakin voida itse vaieta siitä. Jalosukuinen junkkari tuntee kirjeenkantajansa, ja siksi hän ei ole uskonut teille suurempaa salaisuutta, kuin sen, minkä voi antaa huutaa julki jokaisen kaupungin kaduilla."

Toinen herra hymyili pilkallisesti; Palle vaikeni nolona ja häpeissään. Pysähdyttiin luostarinportille ja jyskytettiin ankarasti. Portinvartija-veli pisti ajellun päänsä luukusta kysyen vihaisena, kuka siellä oli ja mitä asiaa oli näin myöhään.

"Matkustavaisia miehiä ja kristityitä ihmisiä", kuului vastaus. "Jos olette hurskas jumalanmies, veli portinvartija, niin elkää tehkö syntiä kielletyillä kysymyksillä, vaan aukaiskaa heti pyhän Benediktuksen ja pyhän Pietarin nimessä."

"In nomine St. Benedikti Aniancusis et St. Petri Apostoli", vastasi hengellinen portinvartija nostaen heti pois suuren rautatangon, jolla portti oli suljettu.

"Näittekö", sanoi ritari Brock. "Täällä merkitsevät kuitenkin vielä pyhä Benediktus ja pyhä Pietari enemmän kuin kaikki kuninkaat ja maalliset apostolit."

Vaikka luostariveljet sääntöjen mukaan itse toimittivatkin tärkeimmät talousaskareet, vastaanotti joukko maallikoita vieraat rikkaan herrasluostarin pihalla, riisuen heidän yltään märät vaipat, tuoden heille kädenpesuvehkeet ja mitä muuta tarvitsivat. Isä portinvartija oli antanut maallikkoveljen astua sijalleen, ettei laiminlöisi illallista ja sen yhteydessä vietettävää iltahartaushetkeä. Annettuaan ensin ilmoituksen luostarin apotille vieraiden saapumisesta, saattoi hän nuo kolme matkapukuista ritaria refektorioon [refektorio = ruokasali] jättäen heidän palvelijansa maallikkoveljien hoitoon.

Korkean holvikattoisen refektorion, jonka kapeat kaari-ikkunat johtivat luostaripuutarhan puolelle, pimensi jono lehmuksia. Mahtava apotti Johannes istui illallispöydän ääressä, pehmeässä nojatuolissaan, lamppu edessään, pitäen jonkinlaista herätyspuhetta nöyrästi kuunteleville veljeskunnan jäsenille ja luostarin oppilaille. Lähinnä häntä istui 11 munkkia, mustat kauhtanat yllään, heihin liittyi isä portinvartija kahdentenatoista. Yhtä suuri joukko pikkupoikia, jotka kasvatettiin luostariveljeksiksi, ja joilla, samoin kuin munkeilla, oli yllään mustat benediktiläiskaaput, istuivat alempana pöydän päässä innokkaasti syöden, mutta olivat kuitenkin ahkerasti kuuntelevinaan abotin puhetta. Matkustajien astuessa ruokasaliin nousi mahtava hengenmies suuttuneen näköisenä puoleksi istualta lausuen heidät tervetulleiksi pyhän Benediktuksen ja pyhän Pietarin nimessä, mutta melkein suomatta heille katsettakaan, sekä äänellä, joka ilmaisi hänen vain velvollisuuden pakoittamana vastaanottamaan heidänlaisiaan kutsumattomia vieraita. Mutta kun molemmat kookkaat ritarit astuivat lähemmäksi syvästi ja kohteliaasti tervehtien ja pöytälamppu valaisi ritari Brockin rohkeat kasvonpiirteet, muuttui äkkiä apotin ylpeä käytös ja jäykkä ilme. Hän teki siunauksenmerkin ritari Brockin ja hänen seuralaisensa yli ja pyysi heidät kohteliaasti istumaan, ja iskettyään heille salaisesti silmää, hän painoi nopeasti sormen suulleen, ja puhutteli heitä sitten edelleenkin tuntemattomina. —

Paitsi noita kahtatoista veljeskunnanjäsentä, ja munkiksipukeutunutta lasta, istui pöydässä vielä eräs henkilö; hänelläkin oli yllään musta benediktinikaapu, mutta ilman kalottia ja täydellistä veljeskunnanpukua. Hän oli vieraitten saapuessa nopeasti kääntänyt kasvonsa syrjään, ja näytti aikovan poistua. Mutta heti ritari Brockin voimakkaan äänen kuullessaan, hän kääntyi äsken saapuneisiin vieraisiin päin, nyökäyttäen tuttavallisesti ritari Brockille. Nyt huomasi, ettei tällä henkilöllä ollut tonsuuria, olipa hänellä sitävastoin tuuheat, sotaiset viikset. Punakellertävä tukkansa oli vedetty silmäripsien ja otsan peitoksi.

"Maailmallinen vieras, joka on etsinyt suojaa veljeskuntamme pukimissa, käyttämällä hyväkseen luostarimme suojelusoikeutta", lausui apotti. "Minä voin esittää hänet teille vain hänen nimeään mainitsematta, samoin minä myöskin vastaanotan teidät, pyhän Benediktuksen ja pyhän Pietarin nimessä, kysymättä teidän nimeänne maailmassa tai teidän matkanne tarkoitusta."

"Teidän vierasvaraisuutenne ja jalomielisyytenne on tunnettu kautta koko maan, hurskas herra!" sanoi ritari Brock uudelleen kumartaen. "Emmehän ole karkulaisia, eikä myöskään meidän matkamme tarkoitus ole mikään salaisuus. Mutta me vastaanotamme kuitenkin kiitollisuudella ja kunnioituksella sen suojaa, minkä nämä pyhät muurit tarjoavat kaikkia rajuilmoja vastaan."

"Siitä hetkestä asti, jona minä Jumalan armosta vastaanotin papinhatun ja pyhän käyräsauvan", alkoi apotti puhua kirkollisen ruhtinaan mahtavuudella, mutta pää kumarassa ja jonkinlaisella opitulla kaavamaisella äänellä. "Olkoon se sanottu ilman turhamaista itserakkautta ja ainoastaan taivaallisen Herramme kunniaksi! Siitä hetkestä asti, jolloin pyhä Pietari ja hänen pyhä perillisensä asettivat minut näiden sielujen ja tämän hurskaiden ja turvattomien suojakodin herraksi, olen minä halvan kykyni mukaan, pyhän Benediktus Nursialaisen hengessä, sekä Benediktus Anianin hurskasta tahtoa silmällä pitäen, koettanut auttaa ja suojata kaikkia matkustavia ja pyhiinvaeltajia, sekä myöskin kaikkia hätääntyneitä sieluja, niin hyvin hurjistuneita luonnonvoimia kuin inhimillistä julmuutta ja jumalattoman maailman ahdistusta vastaan. Te keskeytitte minun jumaliset selitykseni, arvoisat vieraani! Minä puhuin kirkon mahtavasta vallasta, jota maailman sokeat lapset koettavat solvaista näinä jumalattomina aikoina meidän suureksi kiusaksemme. Minä teroitin meidän pyhän veljeskuntamme velvollisuuksia näiden lasten ja minun alamaisteni mieleen, niiden julmuuksien ja taivastajärisyttävien vääryyksien johdosta, joita joka päivä saamme sekä kuulla että nähdä. Olette kai tekin kuulleet miten häpeällisesti kuninkaan miehet ovat kohdelleet lainsuojattoman Jaakko kreivin miehiä Hallannissa, ja mihin mielettömiin omavaltaisuuksiin kuninkaallinen läänitysmies Jonas Friis on äskettäin ryhtynyt täällä minun apottikuntani pyhän alueen rajalla?"

"Se minkä kuulin, on melkein uskomatonta, hurskas isä!" vastasi ritari Brock. "Vapauden ja itsevaltiuden ystävät kertovat kuitenkin asian aivan toisessa valossa. — Huhu lienee myöskin osaksi liioitellut läänitysmiehen omavaltaista käytöstä."

"Minun vieraani tässä voi todistaa sen", vastasi apotti. "Läänitysmiehen laittoman raakamaisuuden onneton uhri oli hänen hyvä ystävänsä ja toverinsa."

"Se on niin totta kuin minä tässä istun", alkoi munkinpuvussa oleva sotaisa herra puhua, nousten seisomaan. Hänen puhetapansa oli norjalaista ja tukan luisuessa silmänräpäykseksi hänen otsaltaan, huomattiin hurjasti leimuavien silmien yläpuolella harjasmaiset, melkein yhteen ulottuvat tuuheat kulmakarvat, sekä niiden yläpuolella suuri, punainen arpi. "Niin käsitellään nykyään lakia ja oikeutta Tanskassa", jatkoi hän. "Minä saavuin tänne luottaen rauhaan ja Hindsgavelin sovintoon, mutta senjälkeen kun vapauden ystävät julistettiin lainsuojattomiksi ei täällä enää tunneta lakia eikä oikeutta. Minun ystäväni oli pelastanut minun henkeni ja vapauttanut minut vankeudesta; hän oli samoin kuin minä Norjan kuninkaan palveluksessa. Kolme päivää sitten keskellä kirkkainta päivää, otti Jonas Friis itse hänet vangiksi minun rinnaltani ja laahasi hänet taloonsa. Minä pääsin pakenemaan apottikunnan rauhoitetulle alueelle. Mutta kun minä eilen hurskaan apotin miehien avulla aijoin vapauttaa ystäväni, löysimme me hänet hirtettynä Jonas Friisin lukittuun linnanporttiin."

"Aivan niin! Mitä hurjempia he ovat, sitä lähempänä on heidän loppunsa", huudahti ritari Brock voimakkaalla sankariäänellään ja kolahutti suuren miekkansa lattian liuskakiveä vasten. "Se herra, jolla on noin kiivaat palvelijat, ei pysy kauvan vallassa. Tämä väkivallanteko sytyttää — —"

"Me emme täällä välitä maailman hälinästä ja melusta", keskeytti apotti hänet äkkiä, ja annettuaan hänelle salaa varoittavan viittauksen, hän loi ankaran katseen tarkasti kuunteleviin, hämmästyneisiin munkkeihin, jotka istuivat nöyrinä, päät kumarassa, ja näyttivät enemmän pelkäävän kuin rakastavan mahtavaa päällysmiestään. "Maailmalliset asiat ovat minulle ja minun alamaisilleni vain hengellisten välikappaleina", jatkoi pappi hurskaan hartaana "ja minä sallin niistä puhuttavan vain silloin kun voimme saada niistä opetuksia pyhän Benediktuksen ja Anianin hurskaan tahdon ja käskyn mukaan. Nyt minä kiellän täällä enää puhumasta näistä asioista. Virkistäkää itseänne, minun arvoisat vieraani! Rukoile hiljainen rukous, veli vuoteenvalmistaja, ja huolehdi vieraista! Rukoilkaa hiljaisuudessa ja menkää levolle, lapset! Kukin veli menköön ilta-askareilleen! Tuntemattomat vieraani!" lisäsi hän. "Elkää uskoko näiden täällä näkemienne maallikkoveljien toimittavan yksin ne ruumiilliset työt, jotka ovat meidän kaikkien tehtävät: vain vahvistaakseni ruumista täyttämään meidän veljeskuntamme ankaria velvollisuuksia annan minä, niinkuin näette, joskus erikoisia vapautuksia vaivaisen ruumiimme halutessa liharuokia."

Veljeskunnan jäsenet ja munkkipukuiset pojat liittivät nyt kätensä yhteen ja mumisivat rukouksen. Kun he kaikki syvään ja nöyrästi kumartaen olivat suudelleet apotin kättä, joka sitä varten oli ojennettu tuolinkaiteelle, poistuivat he ääneti huoneesta. Itse hän jäi istumaan korkeaan nojatuoliinsa ja tarkasti vieraitaan tutkivin katsein. "Te olette tervetulleet, ritari Niilo Brock ja Juhana Pape!" sanoi hän nyt tuttavallisella äänellä, vilkaisten sivulleen herra Palleen. "Tätä herraa minä en tunne. Mutta toivottavasti te ette ole tuoneet mukananne muita kuin teidän uskotuimpia ystäviänne."

"Hänen ylhäisyytensä junkkari Kristofferin kamaripalvelija, ritari
Palle, saattaa meidät Vordingborgiin herransa käskystä", sanoi ritari
Brock nopeasti, "mutta me emme voi kehua tuntevamme häntä tarkemmin."

"Vai niin! Olkaa tervetullut, ritari Palle!" lausui apotti ylpeän kohteliaasti, ja hänellä oli jälleen entinen mahtava prelatinilmeensä —. "Teidän herranne, hänen ylhäisyytensä junkkari Kristoffer, kuuluu nyt katkerasti katuvan meidän oppineelle ja hurskaalle arkkipiispallemme osoittamaansa kovuutta, haluten rauhaa ja sovintoa pyhän kirkon kanssa. Kaikista erehdyksistään huolimatta näyttää hänellä kuitenkin olevan taipuisampi luonne kuin hänen veljellään, ja se voi olla hänelle vielä hyväksi. Sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armonsa."

"Niin, minun herra junkkarini on varmasti muuttanut mielensä, hurskas isä!" vastasi Palle, ja pisti suuren lihapalasen suuhunsa, ollen siten estetty jatkamasta puhettaan.

"Hyvän herra Pallen ruumiinrakennus on enimmäkseen virkistyksen ja levon tarpeessa", vastasi ritari Brock huomattavalla painolla. "Hänen selitystensä mukaan vallitsee nyt junkkarin ja hänen veljensä välillä mitä parhain sovinto."

"Vai niin, hm — no niin! Sehän on hurskasta, että veljet sopivat, kun se vain tapahtuu sydämenpohjasta", keskeytti prelati hänen puheensa. Senjälkeen puhuttiin vain vähän ja aivan mitättömistä asioista. Ritari Pallen ruokahalu näytti huomattavasti vähentyneen huomatessaan keskustelun käyvän varovaiseksi ja nähdessään munkinkauhtanaan pukeutuneen pakolaisen, joka oli jäänyt istumaan pöydän vähemmän valaistuun päähän, tuijottavan terävästi ja taukoamatta häneen. Kun ei kukaan enää syönyt eikä juonut, liitti apotti yhteen kätensä ja mumisi latinalaisen rukouksen. Sitten hän soitti pienellä hopeakellolla, ja isä taloudenhoitaja astui sisään.

"Tämä herra haluaa heti päästä levolle", sanoi apotti viitaten Palleen. "Ehkä te haluatte olla hänen conturbenaliksenaan [conturbenalis = makuutoveri] tuolla ylhäällä." Näin sanoen hän viittasi ritari Papaelle, ja tämä harvapuheinen herra seurasi heti Pallea ja hovimestaria luostaripihan poikki syrjempänä olevaan vierastaloon. Niin pian kun apotti oli jäänyt yksin ritari Brockin ja valepukuisen luostarivieraan kanssa, antoi hän heille salaisen viittauksen ja nousi. Hän otti lampun käteensä ja avasi seinässä olevan salaoven, josta tultiin pitkään, holvattuun munkkikäytävään. Itse hän astui edeltä, ja he seurasivat häntä ääneti munkkikäytävän läpi ja kiertoportaita luostarikirjastoon ja prelatin salakammioon; hän avasi itse kaikki ovet ja lukitsi jokaisen tarkasti jälestään.

Herra Pallen mukavuudenhalu sekä hänen uteliaisuutensa ja salainen pelkonsa näyttivät joutuneen keskenään ristiriitaan. "Kenenkä luulette tuon teräväsilmäisen pakolaisen olleen, ritari Papae?" kysyi Palle vaiteliaalta huonetoveriltaan heti kun isä taloudenhoitaja oli jättänyt heidät kahdenkesken heidän makuuhuoneeseensa.

"Hän oli varmasti joku lainsuojattomista", jatkoi Palle levottomana. "Ei ole hyvä asia istua samassa pöydässä ja nukkua saman katon alla senlaisen miehen kanssa: se voisi herättää epäilyksiä."

"Minä annan teille hyvän neuvon, herra Palle!" vastasi nyrpeä ritari. "Ottakaa te hevosenne luostarintallista ja ratsastakaa täältä tiehenne, välittämättä yöstä ja rajuilmasta! Meidänkin seuramme voi teistä olla arveluttava. Teidänkaltaisenne miehen, jolle oma rauha ja turvallisuus ovat kaikkein rakkaimmat, ei pitäisi koskaan ruveta herrapalvelukseen näinä tukalina aikoina. Luulen huomanneeni teidän kelpaavan yhtävähän junkkarin kuin kuninkaan palvelukseen. Kaikkein vähiten te kelpaatte olemaan oma herranne niinkuin minä ja muut vapaat miehet."

"Pahuus vieköön! Mitä ajattelettekaan minusta, herra Papae?" sanoi Palle suuttuneena ja ylvästellen. "Luuletteko minun aristelevan omaa nahkaani? Tahtoisinpa nähdä sen, joka olisi useamman kerran pannut henkensä alttiiksi herrainpalveluksessa, kuin minä, ja joka kuitenkin vapaana miehenä uskaltaa olla välittämättä tämän maailman herroista ja tyranneista. Minun herra junkkarini vastatkoon itse puuhistaan, — ne eivät kuulu minuun. Hänen päänsä on myöskin liian korkealla joutuakseen vaaraan. Kiristettäessä joutuvat vain pienemmät ansaan. Koska hän kutsuu teitä ja ritari Brockea ystävikseen, ja lähettää teille terveisiä ja kohteliaan kutsun luokseen, niin en suinkaan minä silloin hänen palvelijanaan ole vaarassa seurustellessani teidän kanssanne. Mutta lainsuojaton — ajatelkaa toki! Ehkäpä lisäksi joku kuninkaanmurhaajista, saamme vielä kalliisti maksaa, jos olemme sellaisen kanssa istuneet samassa pöydässä."

"Te olette hyvin tukalassa asemassa, herra Palle!" sanoi ylpeä Papae, ylönkatseellisesti hymyillen. "Kuninkaan luona ette enää kuulu olevan hyvissä kirjoissa, ja vaikka nyt olettekin junkkarin suosiossa, voi sekin pian saada surullisen lopun. Jos hän saa tiedon siitä, miten te säilytätte hänen salakirjeittensä sinetin" — —

"Se on häpeällisin valhe; minä kiellän sen varmasti", vastasi Palle sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Mutta Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, paras herra Papae! Elkää saattako minua onnettomuuteen puheillanne. Pyytäkää myöskin ritari Brockin vaikenemaan! Totta puhuen: minä olen viaton kuin lammas tai vastasyntynyt lapsi: Eihän minulla ole vähintäkään tietoa teidän ja junkkarin välisistä asioista — eihän kirjeessäkään ollut siitä mitään. Senhän te sanoitte itsekin. Mitenkä minä muuten olisin sen tiennyt?" lisäsi hän nopeasti. "Mutta olkoon miten tahansa", jatkoi hän, "niin kuitenkin minä pyydän teidän ajattelemaan, että kuningas on mahtava mies, jonka kanssa ei ole leikkiminen silloin kun hän suuttuu. Neuvoisinpa, näin meidän kesken, teidän olemaan varovaisen myöskin minun herra junkkarini kanssa. Meidän aikoinamme ei kannata liian lujasti luottaa mahtaviin; täytyy, häpeä sanoa, tietää totella herrainkäskyä ja kuitenkin käyttää omaa järkeä, näettekös. Suoraan puhuen, herra Papae, senjälkeen kun Kallundborgin linnanpäällikön kaula katkaistiin, näen minä usein levottomia unia."

"Nyt, hyvää yötä, rakas herra Palle!" sanoi ritari Papae ja taputti häntä säälivästi olkapäälle. "Enpä paljostakaan haluaisi olla teidän asemassanne. Taitaapa olla raskasta urhealle, viattomalle onnenritarille, joka rehellisesti pyrkii palvelemaan mahtavia, voidakseen lihavana ja paksuna paneutua levolle hautaansa — taitaapa olla raskasta tällaiselle uskaliaalle miehelle, kun hän ei löydä pohjaa herransa sielusta yhtä vähän kuin omasta vatsastaan." Tämän jälkeen ritari Papae poistui makuuhuoneeseensa ja lukitsi ovensa ivallisesti nauraen.

"Taas typerä juoni!" mutisi Palle lyöden paksuun otsaansa. Hän heittäytyi tuoliin ja haukotteli. Hänen ruumiinsa ja sielunsa näyttivät taistelevan: hän tunsi olevansa levon tarpeessa, mutta ei saanut rauhaa. Hän heittäytyi pari kertaa vaatepäällä vuoteelleen, mutta nousi taas puhkuen ja ähkyen siitä. Kaikkialla luostarissa vallitsi nyt täydellinen hiljaisuus; kuului vain myrskyn vinkunaa uuninpiipuissa ja korkeissa päädyissä. Vähän aikaa arveltuaan kietoutui Palle vaippaansa ja hiipi hiljaa ulos ovesta. Vierastalon porstuan ovi oli auki, ja hän astui luostarinpihalle. Hän katseli ympärilleen joka taholle. Oli pimeä; ei ainoastakaan noista kahdestatoista munkkikammiosta näkynyt valoa, mutta päärakennuksen toisesta kerroksesta loisti yksinäinen lampunvalo huojuvien lehmuksenoksien välitse. Valo näkyi huoneesta, jonka isä keittiömestari oli selittänyt olevan apotin salakammion. Sen edustalla oli suuri lehmus, jonka lehdet eivät vielä olleet puhjenneet. Herra Palle hiipi sen juurelle ja koetti kiivetä ylös pitkin sen paksua runkoa. Hänen paksulle ruumiilleen oli se hyvin vaivaloista; lopulta onnistui hänen kuitenkin suurilla ponnistuksilla kiivetä siksi ylös puuhun, että hän voi nähdä huoneeseen valaistujen ruutujen kautta. Siellä sisällä näyttivät apotti ja ritari Brock olevan omituisessa toimessa. Kookas ritari seisoi heidän edessään, yllään vanhat ritarivarustukset. Apotti oli täydessä juhlapuvussa; hän asetti kypärän, jota hän näytti siunaavan sotilaan päähän. Ritari Brock näytti voitelevan jollakin voiteella haarniskoidun miehen kulmakarvoja ja viiksiä. Palle kuunteli turhaan, hän ei voinut myrskyn tohinalta kuulla sanaakaan sieltä. Mutta nyt hän näki apotin avaavan kaapin ja ottavan sieltä esille suuren hopeahelaisen kirjan, joka näytti raamatulta. Sekä ritari Brock että panssaroitu soturi asettivat kätensä kirjalle ja polvistuivat. He jäivät tähän asentoon siksi aikaa kun apotti haki hopeaisen kirkkopikarin kaapista ja toimitti samat juhlamenot kuin kirkon hiljaisessa messussa. Hän otti hopeaisen viinikannun ja täytti pikarin, teki ristinmerkin sen yli ja joi itse. Hän avasi hopeisen rasian, teki samoin ristinmerkin sen yli ja näytti ojentavan kumpaisellekin ritarille ehtoollisleivän.

"Herra siunaa, hän valmistaa heitä kuolemaan!" kuiskasi Palle. "Mitä ihmettä tämä nyt merkinnee?"

Nyt peräytyi apotti ja näytti puhuvan heille pontevasti ja innokkaasti. Viimeinkin nousivat molemmat polvistuneet ritarit ja suutelivat apotin kättä, ja nyt kuuli pelästynyt urkkija ritari Brockin voimakkaan äänen. Tämä löi panssaroitua ritaria olkapäähän ja sanoi kovalla äänellä: "Kas niin! Kaikkien pyhimysten nimessä, onko teillä nyt kylliksi rohkeutta, Kagge? Nyt ei paholainenkaan voisi tuntea teitä tai kärventää hiustakaan vihitystä päästänne?"

Kuullessaan nimen Kagge, pelästyi Palle niin että kadotti tasapainon. Se oksa, jolle hän oli asettanut jalkansa, katkesi, ja hänen täytyi luisua alas lehmuksen runkoa pitkin voimatta suojella käsiensä nahkaa, tai kallista pukuansa, mihin repeytyi suuria reikiä. Hän putosi maahan ja hiipi tuskasta ja pelosta tupertuneena tässä surkeassa tilassa makuuhuoneeseensa.

Apotti Johannes ei näyttäytynyt enää seuraavana aamuna vierailleen. Kun ritari Brock ja herra Papae aamumessun aikana ratsastivat metsäluostarista, seurassaan uninen ja surkean näköinen herra Palle, oli heidän seuransa lisänä outo herra. Tämä ratsasti apotin suurella, lihavalla hevosella, ja hänellä oli yllään vanhanaikuiset ritarivarustukset. Suuri kypärä peitti hänen niskansa ja otsansa, ja se oli lukittu hopeaketjuilla hänen leukansa alle. Hänen yhteenkasvaneet kulmakarvansa ja viiksensä olivat pikimustat; hänen panssariinsa oli kiinnitetty hopeaketju jonkin ritarilupauksen merkiksi. Ritari Palle uskalsi tuskin katsoa häneen; hänen oli mahdoton noissa pukimissa tuntea metsäluostarin pakolaista. Mutta hän oli kuitenkin vakuutettu siitä, että tämä oli sama henkilö, ja hän tiesi nyt hänen olevan lainsuojattoman kuninkaanmurhaajan Åke Kaggen. Ajatellessaan mihin vaaralliseen seuraan hän oli joutunut, tunsi Palle jo melkein nuoran kaulassaan. Uusi, salaperäinen matkatoveri ratsasti ääneti molempien mahtavien ystäviensä välissä. Hänen katseensa oli levoton, hän vilkuili alussa usein taakseen ja joka puolelle, ikäänkuin peläten takaa-ajajia. Mutta pian hän nyökäytti tyyntyneenä totisille seuralaisilleen ja vaipui taas syviin ajatuksiin, kunnes äkkiä hurja, hillitty nauru keskeytti hänen synkät mietteensä.

"Minä tapasin hyvän ystävän ja sukulaiseni tuolla metsäluostarissa", sanoi herra Brock välinpitämättömällä äänellä Pallelle. "Hän on hauska mies, kuten huomaatte: hän nauraa omille ajatuksilleen, silloin kun hänen seurastaan puuttuu iloisuus ja hauskat leikkipuheet. Hänellä on lemmitty Vordingborgissa, jonka hän aikoo yllättää; mutta senvuoksi hän haluaa olla tuntematon, ja te osannette vaieta, ellette halua sopimattomalla sanalla itse joutua vaaraan?"

"Olkaa rauhassa", vastasi Palle. "Vaiteliaisuus on avu, jonka pakko opettaa jokaiselle viisaalle miehelle meidän aikanamme. Ja helppohan minun on vaieta, kun minä en edes tiedä teidän arvoisan ystävänne ja sukulaisenne nimeä."

"Sen minä voin uskoa teille: hänen nimensä on Juhana Limbek, mutta hän kutsuu itseään Åke Mustaparraksi, joka lähti pyhiinvaellusretkelle pyhälle maalle", jatkoi ritari Brock hiljaa. "Mutta pitäkää se salaisuutena! Minun serkkuni ei kärsi itseään pilkattavan, nähkääs, ja jos te häiritsette hänen rakkausseikkailuaan turhilla puheilla niin varokaa silloin hänen miekkaansa. Hän on taitavampi miekkailija kuin paholainen itse, sen minä voin vakuuttaa teille. Hän on rakkausasioittensa vuoksi taittanut monen uljaan ritarin niskan."

"Tuskinpa hän minusta saa kilpakosijaa", vastasi Palle, "vaikka minun sanotaankin olevan kauniimman sukupuolen suosikin."

"Niin sanokaa se vielä toisen kerran", ivaili ritari Brock nauraen. "Kuka ei tuntisi tuota kaunista laulua herra Pallen kosimaretkestä neiti Gunillan ajopojan luo."

"Paholainen vieköön kaikki hienot neidit ja kosimaretket!" vastasi Palle suuttuneena. "Oletteko tekin kuullut sen valheellisen pilkkalaulun? Tuo ovela neitonen ei nyt enää taida päästä kujeilemaan rehellisen miehen kanssa, jos on totta, että Stig-marskin karanneet tytöt istuvat elinkautisessa vankeudessa Vordingborgissa."

Panssaroitu matkatoveri tuli nämä sanat kuultuaan hyvin tarkkaavaiseksi ja mittaili herra Pallea ivallisin, suuttunein katsein.

"Katsokaappas nyt", kuiskasi ritari Brock, "minun rakastunut serkkuni ei voi edes kuulla puhuttavan neidoista tai kilpakosijoista, sillä heti hänen verensä joutuu kuohuksiin. Olkaa varuillanne, herra Palle, ja elkää vain sekaantuko hänen asioihinsa!" Näin sanottuaan hän kääntyi pois hämmästyneestä kamaripalvelijasta ja liittyi molempiin toisiin matkatovereihinsa, joilla yhtä vähän kuin hänellä oli halua puhelemiseen. Melkein sanaakaan vaihtamatta, jatkettiin matkaa synkissä mietteissä Vordingborgiin.

TOINEN LUKU.

Silloin kun nuo molemmat mahtavat ja tunnetut ritarit Niilo Brock ja Juhana Papae, lainsuojaton ystävänsä välissään ja huolestunut herra Palle sivullaan, seurueineen ratsastivat Vordingborgin kaupunginportin läpi, vallitsi sellainen melu ja väentungos kaupungissa, ettei heitä melkein ollenkaan huomattu. Kuningas oli saapunut, mukanaan veljensä junkkari ja lukuisa ritarijoukko: drotsi Åke Johnsson; marski Niilo Olavinpoika Biler, Meklenburgin kreivi Henrik, ja melkein kaikki hänen tärkeimmät miehensä olivat hänen mukanaan. Linnan täyttivät ruhtinaalliset vieraat ja heidän uhkeat seurueensa. Äskettäin olivat Slesvigin herttua Waldemar ja hänen veljensä, sankarivartaloinen Langelandin herttua Eerik, ratsastaneet linnaan, ja väkijoukolla oli paljon puhumista herttua Eerikin pitkistä sääristä, jonka vertaisia ei kukaan ollut nähnyt.

"Olipa se pahuksen mies, tuo pitkäsääri", sanoi portin luona oleva vartiosotilas toverilleen. "Sehän oli hän, joka löi kuoliaaksi drotsi Skelmin Nyborgissa aivan kuninkaan nenän edessä."

"Eipäs toveri, hän tappoi hänet vuoteessaan, sen tiedän parhaiten", vastasi toinen vartiosotilas. "Minä olin itse kuninkaan henkivartiojoukossa Danehovella. Siitä on jo tarkalleen neljä vuotta ensi mätäkuussa. Kuumuus oli ankara ja Danehovella juotiin aikalailla; se pitkäsäärinen herra on tuima mies kun hän kiivastuu tai on juovuksissa, ja sillä kertaa taisi hän vetää yhtäköyttä lainsuojattomien kanssa. Tuskinpa pitkäsääri olisi uskaltanut niin karkeaa pilaa, jos kuningas olisi ollut läsnä. Hänen täytyi samana yönä karata Nyborgista, eikä hän kolmeen vuoteen uskaltanut tulla kuninkaan silmien eteen. Mutta kaikesta tästä huolimatta on hän kuitenkin reipas mies", jatkoi vahtisoturi, "ja saatuaan selkäänsä Grönsundissa, on hän oppinut paljastamaan päänsä kuninkaallemme. Olkoon kuinka julma ja huimapää tahansa, niin hän on kuitenkin sata kertaa rehellisempi, kuin vanhettunut veljensä, tuo keltainen linnunpelätti Slesvigistä." Nyt tuo yleisesti vihattu ruhtinas sai kuulla kunniansa. Tiedettiin, että kunnianhimoinen ja rikkiviisas herttua Waldemar oli tavoitellut Tanskan kruunua kuninkaan alaikäisyyden aikana ja että häntä oli epäilty salaisesta yhteydestä marski Stigin ja lainsuojattomien kanssa. Grönsundin suuren meritaistelun jälkeen oli hänen ylpeä mielensä kuitenkin lannistettu; hänen viimeinen vihamielisyytensä ja tottelemattomuutensa lääniherraansa kohtaan muistutti loppuunpalaneen tulivuoren voimatonta purkausta. Herttuan kalpeat ja laihtuneet kasvot ja pitkä nenä olivat rahvaan raa'an pilan ja purevien huomautusten yleisinä esineinä, vaikka vielä yleensä näyttiin pelättävän hänen tunnettua viekkauttaan ja hienoa valtioviisauttaan.

Sitävastoin kuultiin paljon kiitospuheita kuninkaan isäpuolesta, Holsteinin kreivi Gerhardista, eli yksisilmäisestä kreivistä, joksi häntä rahvas kutsui. Häittensä jälkeen kuningatar Agneksen kanssa, oleskeli hän usein Nyköpingin linnassa ja oli nyt samana päivänä saapunut Falsterista, ollakseen sovittajana kuninkaan ja herttuoiden välisessä riidassa. Luotettiin yleensä hänen oikeamielisyyteensä ja viisauteensa ja siedettiin mielellään hänen suoraa ja rohkeata olentoaan.

Joka hetki saapui uusia matkustavia kaupunkiin ja linnaan, heidän joukossaan huomattiin useita mahtavia prelaatteja, joiden tiedettiin olevan kuninkaalle uskollisia, muunmuassa Århusin ja Riiben piispat ynnä dominikaanien maakuntapriori, kunnianarvoinen mestari Olavi, joka oli asettunut Tanskan papiston paaville lähettämän anomuksen etunenään, interdiktin toimeenpanon vastustamiseksi, Veilesopimuksen mukaan. Tätä rakastettavaa, tanskalaismielistä prelaattia lempeine, tyynine ukonkasvoineen ja lumivalkoisine hiuskiehkuroineen, kansa melkein jumaloitsi, ja missä hän vain näyttäytyi, siellä kuiskailtiin hänen olevan sen, joka tahtoi vapauttaa maan pannasta ja kirkonkirouksesta.

Jokaiselle matkustajalle, joka ilmoittautui marskille kuninkaan miehenä, taikka kuuluvana Tanskan ritaristoon, osoitettiin sija linnan suuressa vierassalissa. Useimmat huoneet tässä sivurakennuksessa olivat jo varatut, kun ritari Brock ja herra Papae ilmoittautuivat marskille yhdessä tuntemattoman ystävänsä kanssa, jonka he ilmoittivat ritari Åke Mustaparraksi, kuuluvaksi Krummedingerien sukuun ja joka oli palannut pyhiinvaellusmatkalta, ja kerrottiin, että hän pyhän haudan ääressä oli vannonut olevansa vaiti ja kantavansa esi-isiensä varustusta, kunnes olisi täyttänyt ristiinnaulitulle hartaudella lupaamansa ritarilupauksen. Tuollaiset kummalliset lupaukset eivät olleet harvinaisia, minkävuoksi niitä helposti uskottiin, jotapaitsi ne vielä vaativat osakseen erittäin suurta kunnioitusta ja jonkinlaista hurskasta ihailua. Kuninkaan miehinä ja kunnioitettuina Tanskalaisina ritareina vastaanotettiin myös nämä kolme herraa linnaan. Herra Palle oli eronnut heistä niin pian kuin mahdollista, ilmoittaen tulonsa herralleen junkkari Kristofferille kuitenkaan kertomatta mitään epäilyttävästä vieraasta, jonka he olivat tuoneet mukanaan. Itse hän kulki, toisesta meluavasta seurasta toiseen levottomana tästä salaisuudesta aivan kuin pitäisi omaa elämäänsä kädessään, saamatta rauhaa missään. Milloin nähtiin hänet kuninkaan, milloin junkkarin ystävien joukossa, ja kaikkialla otti hän osaa teeskennellyllä innolla mielialaan, mikä missäkin vallitsi. Toisinaan taas hän oli ritari Brockin ja muiden ylpeiden, taipumattomien ritarien seurassa, jotka puhuivat rohkeasti ja pelottomasti sekä kuninkaasta että junkkarista; hän ei halunnut myöskään loukata heitä, tai saada osakseen heidän halveksumistaan matelevalla ja pelkoa osoittavalla käytöksellä. Hän luuli siten turvaavansa itsensä kaiken mahdollisen varalta; mutta hän ei luullut varmuudella voivansa liittyä mihinkään puolueeseen, eikä ollut selvillä tavasta, millä viisaimmin käyttäisi hyväkseen luostarin pihalla korkeassa lehmuksessa tekemänsä havainnon.

Huolimatta vilkkaudesta, joka johtui niin usean henkilön läsnäolosta linnassa ja kaupungissa, oli siellä kuitenkin omituisen rauhallista, ja linnassa vallitsi ankaran vakava mieliala. Ei vietetty mitään yleisiä huvituksia. Kuningas näyttäytyi vain kirkossa aamusaarnan ja messun aikana, sekä iltasin suuressa ruokasalissa, jonne oli sijoitettu kaksi pitkää ruokapöytää, toinen kuninkaalle ja hänen ruhtinaallisille vierailleen ynnä prelaateille ja valtakunnan ylhäisimmille miehille, sekä toinen Tanskan ritaristolle yleensä ja kaikille vieraille jotka kuuluivat siihen. Heidän joukossaan, ritari Brockin ja herra Papaen välissä, istui tuo salaperäinen kestivieras metsäluostarista. Ritarilupauksensa mukaan luuloteltu ritari Krummeding kantoi alituisesti kypärää ynnä vanhanaikuista haarniskaa, ja hänen vaitiololupaustaan ja juhlallista olentoaan kunnioitettiin. Samassa pöydässä istuivat ritarit herttuoiden seurueista, yhdessä saksalaisten mestarilaulajien ja muiden oppineiden ulkolaisten seurassa. Päivällisaterian jälkeen hajaannuttiin. Muutamat jäivät linnan lukuisiin huoneisiin, huvitellen shakki- ja lautapelillä, tai kuunnellen mestarilaulajien ritariseikkailuja ja lauluja; toiset menivät keilaradalle tai ratsuhuoneeseen ja ajoradalle, missä viettivät aikaansa pallonheitolla, kilparatsastuksella ja aseharjoituksilla; toiset lähtivät haukkajahdille Neitsyshakaan tai ratsastusretkelle kaupunkiin, näyttääkseen itseään kaikessa komeudessaan kaupungin nuorille neitosille. Monet huvittelivat tarkastamalla kuninkaallista sotalaivastoa, joka oli satamassa; toiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen kaupankäyntiin hansalaisten kauppiaiden ja laivureiden kanssa, tai hankkiakseen itselleen kuulua vordingborgilaista verkaa, joka lähinnä Ypernistä ja Gentistä tuotua oli eniten kysyttyä ja yhtä kallista kuin bryggeläinen. Iltaisin kuultiin usein harpunsoittoa ja rakkauslauluja niinhyvin linnassa kuin kaupungissa, missä nuoret ritarilliset herrat etsivät tuttavuuksia ja rakkausseikkailuja.

Tärkeät neuvottelut herttuoiden kanssa näyttivät ensi päivinä kokonaan kiinnittävän kuninkaan ja hänen neuvostonsa huomion. Kreivi Gerhardin välityksellä oli rauha kuitenkin pian saatu aikaan, vieläpä kuninkaalle mitä kunniallisimmilla ehdoilla. Eräänä iltana kutsui airut ritarilliset herrat ja vieraat linnan suureen ritarisaliin. Täällä istui kuningas korotetulla valtaistuimella, veljensä ja kreivi Gerhardin keskessä, herttuoiden ja kaikkien vasalliensa ynnä läsnä olevien prelaattien ympäröimänä. Drotsi luki ääneen valalla vahvistetun rauhansopimuksen, missä herttua oli luopunut uudistetuista vaatimuksistaan Femerniin, Alsiin ja Aröhön, jotka olivat olleet tärkeimpänä riidanaiheena, sekä, sitoutunut olemaan tekemättä kuninkaan talonpojille herttuakunnissa mitään vääryyttä. Hän oli luvannut lisäksi mitä tarkimmin noudattaa läänivelvollisuuksiaan Tanskan kruunua kohtaan; jotavastoin kuningas oli antanut anteeksi hänelle ja hänen veljelleen samoinkuin jokaiselle, joka oli ollut herttuoiden puolella tässä taistelussa, kuitenkin ankarasti lukuunottamatta jokaista ritaria ja asemiestä, joka todistettavasti oli ollut osallisena hänen isänsä murhaan: he olivat tästä hetkestä saakka tuomitut kuolemaan, missä ikinä heidät kohdattaisiin.

Kun tämä pykälä rauhansopimuksessa luettiin, katsoi kuningas ympärilleen ankaralla ja monellekin peloittavalla katseella, sillä huomattava joukko lainsuojattomien ystäviä ja sukulaisia oli saapuvilla, ja slesvigiläisten herttuoiden saattueessa oli erinäisiä henkilöitä, jotka olivat tuntemattomia niinhyvin drotsille kuin marskillekin ja joiden levoton ja salaperäinen käytös herätti epäluuloja. Kuullessaan tämän rauhansopimuksen pykälän, tulivat herttuan ystävät suuressa määrin petetyiksi toiveissaan ja luottamuksessaan tähän valtioviisaaseen herraan; hän itse istui alasluoduin katsein ja koettaen turhaan näyttää tyyneltä ja välinpitämättömältä.

Drotsi lopetti sopimuksen lukemisen, joka sai osakseen suurta huomiota, tehden hyvin erilaisen vaikutuksen jännittyneellä mielenkiinnolla kuuntelevaan kokoukseen.

Loppu tuntui kuitenkin osaksi lieventävän ankaran voitonherratunnelman vaikutusta, joka vallitsi tässä rauhansopimuksessa. Jalomielisesti tunnustaen urhoollisen vastustajansa oikeudet oli kuningas nimittäin luovuttanut Langelandin herttua Erikille kauan pidätetyn läänityskirjan tähän saareen ja kaikki, mitä hän kohtuudella voi vaatia puolisonsa Sofian perintönä. Näin oli sopimus pääasiallisesti lopetettu ja kokous hajoitettiin.

Kreivi Gerhard aikoi jäädä vielä muutamiksi päiviksi sinne, ja samoin Langelandin herttua, joka oli erittäin tyytyväinen kuninkaan oikeudenmukaisuuteen ja yleensä koko sopimukseen. Mutta hänen veljensä Slesvigin herttua jätti heti koko seurueineen linnan, eikä hänellä näyttänyt olevan vähääkään halua ottaa osaa tätä seuraaviin juhliin. Hän jätti Vordingborgin hattu painettuna syvään silmille, eikä koskaan oltu nähty häntä niin masentuneena ja nöyryytettynä. Junkkari Kristoffer seurasi häntä jonkun matkaa, näyttäen tässä tilaisuudessa tahtovan voittaa itse kuninkaankin jalomielisessä osanotossa ja kohteliaisuudessa tätä harmin ja petetyn kunnianhimon musertamaa Tanskan kruunun kilpailijaa kohtaan. Junkkarin seurueeseen liittyivät ritari Brock ja herra Papae, jotka mielellään käyttivät jokaista tilaisuutta hyväkseen ollakseen junkkarin läheisyydessä.

Vasta myöhään illalla palasi junkkari Kristoffer takaisin. Hän oli lähettänyt ritari Papaen muun seurueen kanssa edeltäpäin ja tuli vasta tuntia myöhemmin, ainoastaan ritari Brockin seuraamana, kaupunkiin. He ratsastivat hitaasti pitkin pimeätä tietä, puhellen keskenään hiljaa ja herkeämättä. He näkivät kaupungin soihtujen ja roihujen valaisemana rauhan kunniaksi. Monesta talosta kuului laulua ja harpunsoittoa. Linnassa oli ritarisali valaistu; sieltä kaikui myös soitto ja laulu, ja kuningas otti vieraineen osaa juhlaan. Ajoradalla työskenneltiin lyhdyn ja kynttilän valossa, ja puusepät puuhailivat aitauksen ja korkean lavan rakentamisessa seuraavan päivän turnajaisia varten, mihin kuningas itse aikoi ottaa osaa.

"Hm, tuohon kuluneeseen lastenleikkiin ei hän koskaan väsy", mutisi Kristoffer, heidän ratsastaessaan ajoradan ohi ja nähdessään nämä valmistukset. "Hän tuhlaa moiseen turhuuteen enemmän, kuin mitä minulla on tuloja Kallundborgista ja Samsöstä vuodessa; hän köyhdyttää sillä koko maan ja taittaa lopuksi niskansa tuossa narripelissä."

"Sen lisäksi ovat hänen hovimiehensä liiaksi kohteliaita ja nöyriä", — vastasi ritari Brock — "eipä taida olla ainoatakaan noiden puolensadan Riikinkukko-henkivartijan ja Pyöreänpöydän-ritarin joukossa, joka ei kernaasti antaisi työntäistä itseään joka päivä satulasta ritarillisen herransa huviksi."

"Sellainen kohteliaisuus palkittaisiin heille huonosti, jos he uskaltaisivat yrittää sitä" — vastasi junkkari. — "Vähäisimmistäkin turnajaisista pidetään ankaria ritarikäräjiä, ja hän pitää lähes tarkempaa tiliä tuulenpieksännästä kaikkia vieraita lakeja ja kunniatapoja vastaan kuin siitä, mitä tässä maassa on hyödyllisiä tapoja."

"Pitääkö hän vierasten ritarienkin ja miekkailijain puolta tällaisissa juhlissa?" — kysyi Brock. — "Olen ensi kertaa katsomassa tätä ihanuutta."

"Kyllä", — mutisi junkkari. — "Joka turhamaisuutta voi mairitella, sille kelpaa mikä koru tahansa. Tähän asti hän on todella käynyt voittamattomasta Artur-kuninkaasta."

"Ehkäpä hän sentään voisi tavata suurempansa" — lausui Brock hillitysti ja katsoi varovasti ympärilleen. — "Itse en koskaan miekkaile pilan päiten; mutta varautukaa huomisen varalle, arvoisa junkkari! Tunnetteko vanhan tarun syyhyisestä, rakastuneesta epäjumala Balderista ja rohkeasta Hotherista?"

"Minulla on hyvä ystävä — tunnen erään vieraan ritarin, hyvän miekkailijan, joka varmaankin sellaisessa hauskassa leikissä mielellään esittäisi Hotherin osaa —"

"Vai niin!" — mutisi Kristoffer, katsoen rauhattomana ympärilleen. — "Niin vaarallisesta leikistä saisitte sentään neuvoa ystäväänne pysymään erillään. Vähimmän teidän, ritari Brock, sietäisi puhua minulle sellaisista ystävistä ja heidän mielihaluistaan. Mitä olen kertonut teille salaisuuksista, se ei oikeuta teitä mitenkään tuollaiseen uskaliaaseen tuttavallisuuteen. Mitä saattaneekin olla minun ja erään tärkeän miehen välillä, niin asia tuskin kehittyy niin kauas kuin te ja uljaat ystävänne arvelette? — —"

"Suvaitkaa ymmärtää minua oikein, jalo herra junkkari!" — keskeytti ritari Brock hänet nopeaan. — "Minä puhun vain leikistä, — tiedän että täällä joskus huvitellaan naamiaisilla ja sen sellaisella pilalla. — —"

"Minun puolestani huviteltakoon miten suinkin", — mutisi junkkari synkeänä, — "mutta minä tahdon pysyä leikin ulkopuolella. Puolet elämästä on surkeata naamiaispilaa: ilveilijöinä me parveilemme täällä, olimmepa me muka ystäviä tai vihollisia. Viisain ilveilijöistä saadaan selville parhaiten tämän lastenleikin päätyttyä, ja kun Tanskassa taas ajatellaan vakavia asioita." Samassa hän kannusti hevostaan ja ratsasti linnanpihaan.

Kun junkkari ja ritari Brock olivat laskeutuneet satulasta linnanpihalle ja astelivat synkän neitsyttornin ohi, he kuulivat soiton helkettä ja näkivät kumottavassa kuutamossa ritarihahmon piiloutuvan nopeasti tornipatsaan taa.

"Ollaanko täällä aivan järjiltään! Serenaadeja tässä maassa — ja ennen satakielen saavuttua!" — mutisi junkkari nauraen pilkallisesti ja suojautui kylmältä tuulelta viittaansa. — "Hm, millainen herra, sellaiset palvelijat. Emmekö olekin omaksuneet jo paljon kohteliaisuutta ja kauniita tapoja, ritari Brock? Onko Jyllannissa tämän ihanuuden vertaa? Nyt täällä aletaan elää yhtä ritarillisesti kuin Espanjassa ja Italiassa; siitä saamme kiittää näitä kiertolais-laulajia ja heidän viisujaan sekä noita seikkailukirjoja, joita kai herra ritariveljenikin ottaa mukaan taskuunsa sotaretkille. Tuolla ritarisalissa puhutaan nyt varmaan kauniista Floresista ja Blanzeflorista, hyvekoruisesta Tristanista ja Artur-kuninkaasta; se on tarpeen, jos haluaa käydä kohteliaasta maailmanmiehestä, ja täällä ulkoisalla laulelee muuan narri kuutamoserenaadeja Vordingborgin tornien huuhkajille."

"Jos tuo oli vankitorni, jonka ohi menimme, herra junkkari", — sanoi hänen seuralaisensa, — "niin ei olisi tarvis selittää hänen esiintymistään ehdottomasti ilveilyksi."

"Hm, hyvin mahdollista!" sanoi junkkari päätään nyökäyttäen. "Tännehän drotsi otti vapaudekseen sulkea Stig-marskin korpin-pennut häkkiin, eikä Kallundborgiin. Näemme vielä, että kauniilla kiertolaisnaisillakin on kosijansa." Sitten junkkari läksi rappuja yläkerrosta kohti.

Linnanpihalla ritarisalin ulkopuolella seisoksi joukko uteliaita tallirenkejä ja piikoja kuuntelemassa laulua ja kurkistelemassa kuningasta sekä vieraita herrasväkiä. Tämän lörpöttelevän ja leikkiä laskevan rahvaan kesken käyskenteli eräs tukeva, vaitelias herra, tiukkaan kääriytyneenä vaippaansa. Piiat taivuttivat päänsä yhteen ja kikattelivat aina kun hän lähestyi ja kiusoittelivat toistaan hänellä, koko kauniinsukupuolen hämäräsulholla. Hän oli herra Palle, muutoin aina niin tyytyväinen ja kovin kohtelias, vaikka nyt ylen raskasmielisen näköinen. Hän oli kuunnellut pitkän tovin tyttöjen kikattelua ja heidän äänekästä ihastustaan kuninkaan kauneudesta sekä näkemästään loistosta. Se näytti tänä iltana hyvin vähän huvittavan häntä; hän haukotteli ja huokasi ja asteli epämääräisin askelin neitsyttornia kohden, joka sijaitsi pihan autioimmassa ja hämärimmässä kolkassa. Korkean vankitornin juurelta, tornin varjosta hänkin kuuli soiton helkkeen, ja kolea tuuli kierteli tornin patsaita. Hän pysähtyi kuuntelemaan tarkkaan. Helke toistui, ja vankilaristikon alapuolella hän oli näkevinään tumman olennon. Hän läheni uteliaana sitä ja näki nyt selvään erään herran, jolla oli ritarikypärä päässään ja joka suureen viittaan kääriytyneenä seisoi tuijottaen ylös ristikkoikkunaan, silloin tällöin kiihkeästi näppäillen luuttua. Palle painautui pelokkaana muuria vasten ja näytti tunteneen tuon metsäluostarin salaperäisen hoidokkaan. Kylmä tuskanhiki pusertui hänen otsastaan; mutta hänen uteliaisuutensa voitti pelon, ja hän jäi seisomaan. Hän kuuli salakuisketta, johon vastattiin ylhäältä, ja sitten lauloi syvä, mutta hillitty ääni alhaaltapäin:

"Agnete, sa kuule, mit' anelen:
ole mulle ainoa armainen!
Haa, haa, haa!
Ole mulle ainoa armainen:
Tupa huomenna tanssia täys on."

Tuo syvä ääni vaikeni. Sitten kilahti ristikon-takainen ikkuna, ja hento naisääni lauloi korkealta:

"Oi kautta Luojani, olen sun, siniaalloille jos viet mukaas mun, — Haa, haa, haa! Siniaalloille jos viet mukaas mun, vaan et meren pohjahan. Tupa huomenna tanssia täys on."

"Haa, Gunilla-neidon ääni — Ulriika Stigin", mutisi Palle. — "Vai niin! Siis kuitenkin lemmenseikkailu — ja tuo maanpakolaiskoira minun alueellani! Siihen pitää pistää tenä eteen!" Kiihkeässä kateudessaan hän rohkaisihe hiipimään ensin kappaleen taaksepäin tornin luota; sitten hän astui suoraan eteenpäin möristen jotakin laulua, köntystäen raskaasti ja laahaten pitkää miekkaansa jälissään kivitystä myöten. Mutta tuskin hän oli päässyt kymmenen askeleen päähän tornista, ennenkuin torni-ristikon alta ryntäsi tuo naamioitu olio salamana hänen ohitseen ja työnsi hänet kumoon; samassa hän tunsi kipeän pistoksen oikeassa kylessään. "Murha! Apua!" — ähkyi Palle vaisulla äänellä; hän ei uskaltanut huutaa ääneen, peläten tuon hirveän paholaisen palaavan ja tekevän lopun hänestä. "Ah, minä syytön miesparka!" — valitti hän. — "Sukkelimminkin menetellessäni syöksyn kuitenkin aina seipääseen! Nuo lemmon naiset, ne on luotu vain minun tuhokseni!" Hän keinottelihe pystyyn ja riensi kiivainta vauhtiaan tämän linnanpihan hämärän alan poikki ritarikerroksessa olevaan kamariinsa, missä hän hoiti haavaansa. Tukeva viitta oli heikentänyt iskua ja haava näytti mitättömältä. Mutta hän kärsi siitä ankarasti, ja kauhu oli niin lamauttanut hänet, että hänen täytyi turvautua vuoteeseen. Uteliaasti arvaillessaan, kuka häntä oli haavoittanut, hän ei uskaltanut tehdä mitään johtopäätöstä, ja kuta kauemmin hän mietti salaperäistä kilpakosijaansa, sitä levottomammaksi hän kävi. "Drotsi, — noutakaa drotsi!" — huudahti hän lopulta hiljaa. "Tämä on valtiollinen salaisuus; sitä ei kukaan muu saa tietää." Tästä lauseesta ei suuria välitetty, sitä pidettiin samanarvoisena kuin hänen muutkin kerskauksensa valtiollisista salaisuuksista olivat, joita ei tiettävästi kukaan uskonut hänelle. Vihdoin kuitenkin piti taipua hänen tahtoonsa ja viedä sana drotsille.

Tuon neitsyttornin pienen ristikkoikkunan ääressä seisoi nyt Ulriika-neito yksin kuunnellen. Tornikamarin ompelupöydällä oli lamppu sekä upea kalastajatytönpuku, helmillä ja silkkinauhoilla kaunistettu. Suuresta vierashuoneesta kaikui kaunis naisenlaulu. Siellä istui hänen siskonsa, hiljainen Margareta-neito, lampun ääressä kirjaillen suurta alttariliinakangasta. Reunuksena oli taitehikkaita lehväkiehkuroita sekä kuvia ja kohtauksia elämästä. Siellä juoksi uros- ja naarashirviä; siellä tanssi neitoja ja ritareita hyvin pienissä kuvissa; mutta keskempänä riippui Kristus ristillä, ja ristin juurella seisoi Neitsyt Maaria P. Johanneksen ja Magdaleenan kera mater dolorosana (murehtivana äitinä), kuvattuna perinnäistapaan, miekka sydämen läpi; etualalla oli polvistuneena mustahaarniskainen ritari surupukuisen vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Näissä olennoissa hän oli kuvannut isäänsä, mahtavaa Stig-marskia, sekä ylpeätä onnetonta äitiään, rouva Ingeborgia, ynnä itseään ja siskoaan lapsina. Istuessaan uutterana tämän työn ääressä ja laulaessaan laulua Hagbortista ja Signestä, hän ei huomannut oikukkaan sisarensa puuhia.

Linnan juhlahälystä tunkihe silloin tällöin kaukainen ääni vangittujen neitojen etäisiin huoneisiin; silloin Ulriika kävi tuskaiseksi ja itki, kun ei saanut olla mukana tuossa juhlaloistossa, ja Margareetan oli työlästä saada sanoillaan hänet tyyntymään. Joka kerta kun pieni iloinen tyttö saapui tuomaan heille välttämättömintä, kyseli Ulriika häneltä kiihkeänä ja uteliaana kaikkea mitä tapahtui, ja tytön piti kuvailla kaikkia vieraita herroja ja ritareita. Vain kuullessaan mainittavan drotsi Åkea ja hänen vaarallista seikkailuaan Kallundborgissa, Margareeta unohtui työstään; kädet vaipuivat syliin ja hän kuunteli tarkkaavalla osanotolla. Tytön jutteluja kuninkaasta, hänen lempeydestään köyhää kansaa kohtaan sekä hänen oikeudenmukaisesta ankaruudestaan suuria mahtimiehiä kohtaan hän kuunteli myös jonkunlaisella osanotolla, vaikka siihen liittyi kaihoisa ja joskus katkera hymy, hänen ajatellessaan omaa kohtaloaan; mutta kun Ulriika uteli jokaisen vieraan ritarin ulkonäköä, heidän partansa, tukkansa ja pukunsa väriä, heidän pöytätapojaan sekä mitä heille tarjoiltiin, niin Margareeta oli menettää kärsivällisyytensä. Siksi hän oli mielissään kun Ulriika, kuten nyt, sai päähänsä sulkeutua pieneen pukukammioon puuhatakseen korupukunsa ääressä ja laverrellakseen tytön kanssa. Kun tyttö tänä aamuna oli kertonut turnajaisten valmistamisesta, tanssihuveista ja naamiaisista, joita toivottiin huomis-illaksi, oli Ulriika taas ilostunut. Milloin hän ei kuiskinut ja laverrellut tytön kanssa, lauleli hän oikein hauskasti pienessä pukukammiossa, johon hän oli erityisesti mielistynyt.

Ulriika oli tänä iltana sulkeutunut tähän rakkaaseen salakammioonsa. Hän istui taas ompeluksensa ääressä hyräillen hupaisaa laulua Riisen Kaarlesta ja Rigmor-neidosta. Mutta nyt hän kuuli siskonsa kaihoisan kauniin laulun hänen hurskaan työnsä ääreltä, ja äkkiä kyynelet pusertuivat herkkämielisen Ulriikan silmiin. Hän nousi nopeaan, kuin omien ajatustensa säikyttämänä, ja heitti ompeluksen lattialle. Hän avasi oven ja hypähti kiihkeänä hiljaiselle siskolleen kaulaan.

"Mitä nyt, Ulriika, mikä sinun on, rakas sisko?" — kysyi Margareeta osanottoisen levottomana ja vastasi hänen kiihkeään rakkauden osoitukseensa.

"Ah, tulin äkkiä niin tuskaiseksi ja murheelliseksi", — lausui Ulriika — "sinä lauloit niin kauniisti ja surullisesti, aivan kuin orpo ja yksinäinen linturaukka häkissään, ja minä ajattelin sinun istuvan aivan yksin tässä kolkossa tornissa, ja ettei ole ketään lohduttamassa ja rakastamassa sinua, kuten sinä olet lohduttanut minua ja puhunut minulle hyviä sanoja joka päivä."

"Olethan minun luonani, rakas Ulriika, ja minähän istun aivan tyynenä rakkaan kuvaliinani ääressä. Kun Jumala niin tahtoo, aukenee vankilamme ovi, eikä se ennemmin kuitenkaan tapahdu. Älkäämme koskaan surko kuten ne, joilla ei toivoa ole."

"Sepä onkin siis totta", — sanoi Ulriika puolittain loukkautuneena ja kuivaten silmiään, — "että kun sinä vain saat ommella ja lukea rukousnauhaa ja hupaisia ritariseikkailuja tai laulaa drotsin lauluja, niin välität vähän koko kauniista, todellisesta maailmasta. Mutta minä en siedä tätä elämää; kun minä öisin kuulen meren kuohuvan tuolla alhaalla, niin toivon usein, että mereltä nousisi mies ja veisi minut pois kuten Agneten; haluaisin melkein mieluimmin olla meren pohjassa kuin tässä ikävässä vankikopissa."

"Älä toki koskaan ajattele noin kauheita ja jumalattomia toiveita, rakas sisko!" — huudahti Margareeta hiukan säikähtäneenä, ja risti itseään vaistomaisesti. — "Onhan parempi olla syytönnä vankeudessa, kuin vapaudessa syyllisenä. Muistatko, mitä sanotaan kirjassa Pyhän Pietarin vankinaolosta ja hänen puheistaan — —"

"Muistanhan sen —", keskeytti Ulriika hänet kärsimättömänä. — "Mutta tulihan enkeli viemään hänet ulos."

"Jos Jumala ja Pyhä Neitsyt tahtovat, voi meidänkin luoksemme tulla sellainen enkeli" — jatkoi Margareeta. — "Tarvittaisiin vain ainut enkeliajatus yhdessä ainoassa sielussa. Minähän näkisin mielelläni taas Jumalan kauniin maailman, jos se kävisi päinsä ilman syntiä ja kunniallisesti. Mutta sinähän puhuit vetehisistä ja pahoista hengistä, ja olen kyllä kuullut sinun hurjia laulujasikin; olen kuullut kuin Agneten vastauksen noutajalleen, ja minusta tuntuu kuin sinä olisit samanlainen sokaistu tyttöparka kuin hän. Ah, rakas sisko, tiedän kyllä, ketä sinä ajattelit. Mutta varo häntä! Kyllä hän on yhtä pettävä kuin meren vaahto ja kuin kurjan Agneten sulhanen."

"En pyydäkään häntä hiuksen vertaa paremmaksi —" vastasi Ulriika kiivaana. "Pettävä ja uskoton oli heikko, horjuva Agnete, eikä hänen sulhasensa. Hänhän rikkoi sanansa ja jätti miehensä sekä pienokaisensa, eikä tahtonut heitä muistaa miehensä hartaista rukouksista huolimatta. Sellaista jumalanpelkoa minä en käsitä. Ei, mies oli paljon rehellisempi ja parempi; olen, aina säälinyt häntä poloista! — Ei hän ole ollut rumakaan, — hänellä oli vaalea tukka ja eloisat silmät aivan kuin ritari Kaggella. Kuulehan!" ja hän lauloi:

"Mutta ei se sentään ollut hyvä merkki", — huomautti Margareeta, — "että hänen astuessaan kirkkoon kaikki pienet pyhät kuvat kääntyivät toisinpäin. Ah, rakas sisko, en ole koskaan voinut katsoa ritari Kaggea hänen pieniin välkkyviin käärmeensilmiinsä ettei minusta ole tuntunut kuin sielussani kaikki pyhät kuvat kääntyisivät toisinpäin."

"Ah, sinä olet kohtuuton", — huudahti Ulriika kiivaasti, — "niin julman kohtuuton, ettei kukaan voi kauan sietää sinua. Minä pakenenkin luotasi niin pian kuin voin, sanon sen sinulle ennalta; mutta silloin" — lisäsi hän puolittain kaihoisasti, — "silloin et sinä saa itkeä etkä olla murheissasi minun tähteni, Margareeta, lupaa se minulle! — Vai tahdotko tulla mukaan?"

"Mitä sinä, lapsiraukka, mietit! Uneksitko vielä alati paosta, malttaisitko sentään jättää minut? Tyydy, rakas sisko! Emmehän kuitenkaan pääse pakoon, ja jos pääsisimmekin, niin minä en haluaisi. Kuningas, kuinka ankara liekin, on kuitenkin hyvä ja oikeamielinen, sen sanovat täällä kaikki. Hän kyllä saa kerran tietää syyttömyytemme ja laskee meidät vapaiksi. Enempäähän emme koskaan voi toivoa sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Mutta sitä toivoa minäkään en luovuta."

"Kuningas!" — toisti Ulriika kiivaasti ja nousi ylpeänä. — "Kuningas on oikein kostonhimoinen, jäykkä, väärämielinen tyranni, — sen minä sanoisin hänelle vasten silmiä, vaikka tietäisin, että hän varmasti on todellinen veljeni, kuten sanotaan. Mutta olkoon hän varuillaan", — jatkoi hän uhmaavin katsein. — "Ei ole ritarillista eikä kuninkaallista pitää jaloja ritarintyttäriä ja ehkäpä aivan kuninkaantytärtä vankilassa. Tiedän kyllä maailmassa yhden ritarin, joka rohkenee kostaa puolestamme ja vapauttaa meidät tästä alennuksesta."

"Sinä säikytät minua, rakas, hurja lapsi! Taas sinä uneksit hirveän korkeasta synnystä ja ajattelet jumalatonta kostoa! Se ei johdu omasta mielestäsi: eihän vain se kauhea Kagge ole taas täällä?"

"Jos hän täällä olisi, niin sanoisinkohan sen sinulle, jotta sinä tunnollisuutesi tähden menisit ja kertoisit sen herra drotsille ja minä saisin nähdä ainoan ystäväni huomenna teilipyörällä? Ei, Margareeta, niin kauas ei sisaruutemme vaikuta! Vähän aikaa sitten pidin niin hartaasti sinusta" — jatkoi hän itkevällä äänellä, "mutta nyt en siedä sinua, — sinä vihaat ja halveksit sitä ainoata, joka välittää minusta, ja sinä kyllä peloittaisit minut hänestä, ellen minä tuntisi häntä paremmin. — Et tee siinä kauniisti, Margareeta!" — Hän puhkesi katkeraan itkuun, piti käsiään silmiensä edessä ja työnsi huolekkaana osanottavan sisarensa luotaan siroilla kyynäspäillään.

"Elä itke, elä ole katkera, rakas Ulriika!" — pyyteli Margareeta. — "En vihaa yhtä ainoata ihmistä. Ehkäpä Kagge onkin paljoa parempi kuin minä luulen. Mutta jos hän on täällä ja voit saada sanan hänelle, niin pyydä taivaan tähden häntä pakenemaan ja välttämään uusien onnettomuuksien synnyttämistä!"

"Ei, ei!" — sanoi Ulriika kiihkeästi ja polki pientä jalkaansa ottamatta käsiä kasvoiltaan. — "Kuka sanoo, että hän on täällä? Kunpa hän olisikin ja auttaisi minut pois täältä! Kun minä sitten olisin poissa, niin sinä kyllä kaipaisit minua, Margareeta, ja pahoittelisit sitä, että olit tänäiltana saanut minut niin katkeraksi ja surulliseksi. Nyt saat minut hyvittää jälleen. Menen nyt maata enkä suutelekaan sinua." Samassa hän hyppäsi vuoteen luo, heittäytyi sille vaatteineen kenkineen ja painoi tyynyn päänsä yli.

Margareeta istuutui vuoteenlaidalle ja puheli hänelle hellästi ja rakkaasti. Hän tahtoi ottaa paksun untuvatyynyn pois siskon kasvoilta, mutta tuo pieni itsepäinen piti siitä kiinni kahden käden ja näytti kuin olisi itkenyt sen alla. Margareeta pelästyi hänen ehkä olevan sairaan. Lopulta hän oli itse puhkeamaisillaan itkuun. Mutta silloin Ulriika helähti nauramaan ja hyppäsi pois tyynyjen alta. "Katsopas, nyt olen taas hyvä!" — sanoi hän riehakkaasti ja teki sievän tanssihypyn. — "Tules nyt Margareeta, niin saat nähdä loistoasuni! Minä näet aion huomisiin tanssiaisiin, sen sanon. Ja jos et päästä minua pikku Kaarinan kanssa ovesta, niin minä hyppään ikkunasta ja taitan niskani, ettäs tiedät. Tule katsomaan pukuani!" Samassa hän otti vakaisaa sisartaan kaulasta, suuteli häntä ja kiiti hänen kanssaan pieneen pukukammioon.

KOLMAS LUKU.

Ritarisalissa huviteltiin vielä osittain laululla ja soitolla. Mutta junkkari Kristoffer oli istunut Langelandin herttuan kanssa vakavan shakkipelin ääreen; ritari Brock, hra Papae sekä heidän vaitelias, töyhtökypäräinen ystävänsä koettelivat onneaan noppa- ja lautapelissä. Kreivi Gerhard kuunteli kuninkaan, marskin ja nuorten ritarien kera saksalaisten mestarilaulajien tarinoita ja lauluja. Nämä vieraat taiteilijat koettivat huvittaa kuningasta ja hänen vieraitaan kunnialauluilla, joissa he ylistivät kaikkia kruunupäitä suurina hyväntekijöinään; lopulta he kohdistivat suoraan kuninkaaseen melkoisesti liioitellun kiitoksensa varsinkin hänen oppineisuudestaan, käyttäen samoja korusanaisia kohteliaisuuksia, joilla lemmenlaulajat muinen olivat laulaneet armaistaan. Kreivi Gerhard veti suutaan hymyyn, ja kuningas tuskastui lopulta. "Ei, tuo on liikaa" — huudahti hän. — "Luulotteletteko minulle, hra Rumelant, olevanne rakastunut minuun kuten kauniiseen tyttöön? Ei enää tuollaista? Laulakaa meille mieluimmin uljaista Nibelungeista ja sarvipäästä Siegfriedistä!"

"Kuten käskette, suuri valtiasherra, aulis ja jalomielinen hyväntekijäni!" — vastasi herra Rumelant kumartaen. Mutta kuninkaan tuskastuminen hänen liehittelyihinsä oli sekaannuttanut hänet niin, ettei hän osannut koota muistiaan, vaan hämmensi eri lauluja sikin sokin.

"Keskeytä! Annahan minun —!" — huusi silloin mestari Poppe urhonäänellään, ja viritti oitis rohkean saksalaisen sankarilaulun uljaista Nibelungeista, niin että sali jylisi. Laulu saavutti paljon suosiota; mutta se oli laaja sankariruno, jonka yksitoikkoinen sävelmä tai laulava lausutus alkoi väsyttää. Kun mestari Poppe keskeytti hetkeksikin hengähtääkseen tai muistellakseen, jatkoi mestari Rumelant, ja kun hän erehtyi tai empi, alkoi mestari Poppe oitis tuorein voimin; tuntui siltä kuin ei laulu koskaan ehtisi loppuun. Kuningas kuitenkin pysyi kauan tarkkaavaisena ja hymyili usein oikein sydämestään noille lapsekkaille kuvauksille. Vihdoin häntäkin alkoi pitkästyttää ja hän yskäisi jonkun kerran. "Hyvä, hyvä, kunnon herrat! Kiitos!" — keskeytti hän lopulta nuo väsymättömät laulajat. — "Jo riittää täksi kertaa! Sekä teidän lauluissanne että urhoissanne on ydintä ja voimaa; melkein yhtä kova utakka on niistä molemmista. Kuunnellaanpa nyt tanskalaisten laulua. Ei meillä kyllä ole yhtään tuollaista yhtenäistä sankarirunoa, paitsi tavallaan koko aikakirjamme: siinä on todella sankariruno, joka ei toivoakseni koskaan lopu. Sotalaulumme ovat vain katkelmia siitä, mutta sellaisina ne paremmin luontuvat laulettaviksi. Tahti tahdilta ne rientävät eteenpäin, ja se on minun mieleeni, itsekin kun olen hiukan hopukas. Ei meillä ole vielä sen taiteen oikeita mestareitakaan", — jatkoi hän. "Suurin osa runoistamme on koko kansan omaa ja niitä laulavat sekä talonpojat että ritarit. Missä on drotsi?"

"No, marski Olavinpoika, laulakaahan urhoistamme ja sankareistamme", — sanoi kuningas —, "mutta varokaahan, ettette hajoita tämän salin kauniita kaaria! Minä tunnen, äänenne."

"Mieluimmin tappelen kuin laulan viisuja Teille, Herra kuningas!" — vastasi marski. — "Väitetään minun laulavan kuin karhu. Mutta jos haluatte kuunnella, voin kyllä möristä Teille jonkun palan." Sitten hän rykäsi ja alkoi laulaa bassoäänellä, niin kumealla ja syvällä kuin tulisi se manalasta:

"Läks sotaan nuori Ulf von Jerm, läks urhona kuninkaansa. 'Te mulle miehiä lainatkaa, minä kostan isäni kuolon!'"

"Mitä te ajattelette, herra marski! Tahdotteko muistuttaa kuninkaalle hänen isänsä kuolemaa?" kuiskasi Henrik kreivi hänen korvaansa.

"Herra Luoja, kuka sellaista ajattelee!" — sanoi marski poistuen nopeasti syrjään. Vähän senjälkeen tuli hovimestari pyytämään kuningasta ja hänen vieraitaan illalliselle, avaten samalla ruokasalin oven.

Kuten tavallisesti kuninkaan ollessa läsnä noudatettiin kaikkia ritarisääntöjen mukaisia pöytätapoja. Kullakin ritarilla oli määrätty paikkansa sekä omituinen pieni ruokaliinansa, ja kun kuningas astui paikalleen, kulki hän mielellään ympäri ritariensa pöydän, heittäen silloin tällöin tarkastavan katseen näille pikku liinoille, joiden piti olla aivan levällään kunkin ritarin istuinsijan kohdalla, leipä ja lautanen määrätyssä järjestyksessä niillä. Jos liinassa näkyi reikä tai halkein, tai leipä oli väärinpäin, niin se antoi aihetta kunniaakoskevaan syytökseen sitä ritaria kohtaan, jonka liina ja leipä olivat, ja sellaisen syytöksen alaisen oli kohta lähdettävä pöydästä ja hän oli suljettuna ritaripiiristä siksi kunnes hyvitti rikoksensa. Turnajaisten edellisenä päivänä oli useimmiten joku aseairut ja pari aliairuetta saapuvilla kuninkaan ja hänen ritariensa pöydän luona katsomassa, että tapoja noudatettiin. Näin oli tänäkin iltana. Kun kuningas saapui pöydän keskikohdalle, hän pysähtyi huomatessaan kolme lautasta, joilla leipä oli väärinpäin; hän säpsähti ja kutsui airuen.

"Korkeain ritarien hra Niilo Brockin ja hra Papaen, herra kuningas", — vastasi airut, laskien sauvansa ja jäykistäen ryhtinsä, — "sekä erään Åke Krummedingen, jota ei kukaan tunne; hän se on, jonka on sallittu esiintyä kypärä päässä täällä salissa ja pysyä äänetönnä pyhällä haudalla tehdyn ritarilupauksen mukaan."

"Joku nimittämätön ritari, Teidän Armonne. Mutta hän on antanut asesaliin verhotun kilpensä panttiin; hän ilmoittautuu, kun niin vaaditaan."

Kohta sen jälkeen saapuivat ritarit Brock ja hra Papae sekä heidän salaperäinen ystävänsä ja aikoivat istuutua tavallisille paikoilleen. Nähdessään leivät väärinpäin, he säpsähtivät; kypäräpää ritarin kasvoilla väri vaihtui ja hän peräytyi askeleen. Mutta ritari Brock ja hra Papae käänsivät oitis leipänsä ja istuutuivat ylpeän ja uhmaavan näköisinä paikoilleen. Samassa astui aseairut, paljas miekka kädessään, suoraan heitä kohti pöydän toiselle puolen. Hän veti miekkansa kärellä heidän edessään olevien kolmen liinan yli. "Ritari Niilo Brock! Ritari Johan Papae! Ja Te, joka esiinnytte nimellä ritari Åke Krummeding!" — sanoi hän juhlallisesti kovalla äänellä. — "Tanskan ritariston nimessä minä näin katkaisen jokaisen yhdyssiteen Teidän ja ritariston väliltä. Teitä syytetään petturuudesta ja maankavalluksesta, Juudaksen teosta ja suunnitellusta kuninkaanmurhasta; siksi teidät karkoitetaan kuninkaan ja kaikkien rehellisten ritarien piiristä siksi aikaa, kunnes olette kohdanneet syyttäjänne ja todistaneet syyttömyytenne, jos voitte. Syytöksen tärkeyden takia vaadin teiltä nyt aseenne ja julistan teidät vangeiksi." Sitten hän viittasi ja molemmat aliairuet astuivat esiin ottamaan vankien aseet ja viemään heidät vankilaan. Kaikki vieraat nousivat hämmästyneinä, ja kuninkaan viisikymmentä ritaria ja henkivartijaa veti miekkansa.

— "Tuossa, airut!" — huudahti hän kaikuvasti ja heitti hansikkaansa keskelle pöytää. — "Viekää se syyttäjälleni! Missä hän minut tapaa, siellä hyvä miekkani todistaa hänet valehtelijaksi ja narriksi. — Kuka se on? Uskaltaako hän esiintyä ja katsoa minua silmiin?"

"Täällä hän on", — kuului ruokasalin ovelta; drotsi Åke siellä seisoi kynnyksellä kookkaana ja hiljaisena, käsi miekan kahvalla ja tiukkaan tähystäen noita kolmea syytettyä.

"Haaveilijan ja uneksijan syytökselle minä hymyilen", — huudahti ritari Brock ylpeänä ja pilkallisena. — "Kohtaamme toisemme, herra drotsi! Luovutan nyt miekkani näiden miesten käsiin ottaakseni sen jälleen huomenna kuninkaan ja ritariston vapauttamana, ja pestäkseni häväisijän verellä pois sen tahran, joka on täällä heitetty minun ja ystävieni kunniaan." Samalla hän antoi airueille miekkansa.

Myös ritari Papae oli noussut; hänkin heitti nyt hansikkaansa halveksivasti hymyillen pöydälle. "Tuossa on minun panttini", sanoi hän, "ja tässä vastaukseni kelle syyttäjälle tahansa, olipa hän sitten vaikka liitossa paholaisen kanssa." Näin sanoen hän sinkautti suuren sotamiekkansa lattiakiville airueen jalkoihin. Sitten poistuivat molemmat lujin ja ylväin askelin ovesta, heittäen pari tulista katsetta drotsiin ja vieden valepukuisen Åke Krummedigin mukanaan. Tämä äänetön, naamioitu herra oli kasvoiltaan vaalennut yhtä valkeaksi kuin hänen ruokaliinansa; hän oli ojentanut miekkansa airueille; hänen sinerviltä, yhteenpuserretuilta huuliltaan ei kuulunut sanaakaan; mutta hänen silmänsä välkkyivät synkän villeinä tuuheiden, mustien kulmakarvojen alta. Polvet vapisivat hänen allaan, ja hänen täytyi tarttua vahvan ritari Brockin käsivarteen ettei vaipuisi maahan. Drotsi saattoi itse noita vaarallisia valtiovankeja, jotta heidän vangitsemisensa kävisi asianmukaisesti ja laillisesti.

Tämä harvinainen tapaus oli herättänyt suurta hämmästystä. Yleisen hiljaisuuden katkaisi pian hiljainen kuiske. Tunnettiin nuo kaksi uhmakasta ritaria; kukin tiesi heitä epäiltävän arkkipiispan paon avustamisesta. Tiettiin, että he kuuluivat maan tyytymättömiin; mutta heillä oli melkoisesti ystäviä, ja he kävivät rohkeista, riippumattomista isänmaanystävistä, jotka eivät liehakoineet valtaistuimen edessä vaan voimakkaasti ja rohkeasti puolustivat kansan vapautta ja säätyjen oikeuksia mahtavimpia vastaan. Ei pidetty todennäköisenä, että he olivat sekaantuneet salaliittoihin tai rikollisiin yrityksiin valtiota vastaan; sensijaan arveltiin drotsin kummallista syytöstä malttamattomaksi. Hänellä, kuninkaan suosikilla, oli kyllä kadehtijansa. "Säälittää tuo nuori herra drotsi", — kuiskasi eräs junkkarin ritareista, — "hän käy niin usein kuin unissaan; hän vainuaa kaikkialla kavallusta ja herättää hätäillyllä kiihkollaan vihaa kuningasta vastaan." Tuntemattomasta kypäräisestä ritarista ja hänen rikoksestaan levisi monenlaisia arveluja; useimmista hän näytti epäilyttävältä; mutta että joku lainsuojattomista olisi uskaltautunut kuninkaan näkyviin, vieläpä hänen pöytäänsäkin, se tuntui kaikista mahdottoman yltiöpäiseltä hurjuudelta. — Kaikki kuitenkin istuutuivat. Mutta vaikka viinikannut pian alkoivat kiertää, eivät he sentään näyttäneet saavan mielestään tuota kiusallista tapausta, joka oli synkistänyt sekä kuninkaan että hänen isäpuolensa katsannon ja, kuten näytti, saanut junkkari Kristofferin jännitetyn levottomaan mielialaan. Vasta kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, astui Åke-drotsi jälleen ruokasaliin. Hänkin oli vaitelias ja nyreissään. Hän pysähtyi vastapäätä kuningasta ja junkkari Kristofferia. Vanhan pöytätavan mukaan kaksi lähintä ritaria nousi antaakseen hänelle tilaa, ja hän istuutui sanomatta sanaa syytetyistä tai heidän rikoksistaan. Hän näytti todella olevan jonkunlaisessa unitilassa. Hän ei ollut huomaavinaan tavattoman niukkasanaista keskustelua ympärillään; mutta hänen osanottoinen huomionsa oli kiintynyt siihen mielenliikutukseen, minkä hän oli huomaavinaan kuninkaan kasvoista. Oli kuin niiden synkkä ankaruus olisi sulanut kaihoisaksi lempeydeksi. Kuningas istui viinimalja kädessään ja katseli ystävällisesti rakasta isäpuoltaan, kreivi Gerhardia; hän nyökkäsi vaistomaisesti ja katsoi tyynen totisesti lepytettyä vihollistaan, Langelandin Eerik-herttuaa, silmiin. "Malja rauhanvälittäjän ja sovitetun sukulaiseni kunniaksi!" — sanoi hän äkkiä, nousten ylös. Kaikki ritarit tekivät samoin, ja kuningas jatkoi: "Tätäkin rauhanjuhlaani ovat petturit synkentäneet; heille tapahtuu oikeus. Huomenna on tuomiopäivä, tänään emme ajattele heitä! Toivon Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, ettei yksikään salainen vihollinen tyhjennä tällä hetkellä maljaa salissani. Eläkööt kreivi Gerhard ja herttua Eerik!"

"Eläkööt! Ja eläköön jalomielinen kuninkaamme!" — kaikui joka suusta. Osanotto oli suuri ja melkein yleinen; maljat kilisivät, ja torvienpuhaltajat kajahuttivat airuen viittauksesta kumajavan sävelmän läpi juhlasalin.

Junkkari Kristofferkin oli yhtynyt yleiseen "eläköön"-huutoon, ja kuningas näytti erikoisesti iloitsevan siitä, että kuuli veljensä niin äänekkäänä tässä tilaisuudessa. Hänen silmänsä etsivät veljen katsetta, ja hän kilautti maljansa tämän maljaan. Mutta Kristofferin katse oli kylmä, levoton ja epämääräinen, vaikka hänen poskensa punersivat; ja vasemmalla kädellään hän rutisteli ruokaliinansa kulmaa. Salainen huokaus nousi kuninkaan rinnasta, kun hän jälleen istui. Åke huomasi nyt hämmästyksekseen, että junkkari Kristofferin liinassa oli pitkä halkein, jota hän turhaan koki peittää kädellään. Kuningas näytti tehneen saman huomion samalla hetkellä. Hänen värinsä oli äkkiä muuttunut, ja hänen katsannossaan kuvastui ankara tuska ja harmi. Hän teki liikkeen kuin noustakseen, mutta tyynnytti mielensä kohta salaisella ja tiukalla pakolla. Hän laski maljan kovasti eteensä pöytään, työnsi lautasensa syrjään ja peitti sillä veljensä pöytäliinan halkeimen.

Drotsi Åken hellyttävä, ihaileva katse kilpistyi kuninkaan vakavista kasvoista, ja tämän silmistä välähti tuli, samalla kun hän painoi sormen suulleen. — "Musiikkia!" huudahti hän ja viittasi airuelle. Kohta kaikui juhlasali iloisista metsästyslauluista. Vieraista häipyi totinen tunnelma, ja kukin jutteli vilkkaasti vierustoverilleen. Kuningaskin näytti pian oikein iloiselta, vaikka Åke huomasikin sen olevan vaikeata hänelle. Kun linnankappalaisen lopulta oli luettava pöytärukous, olivat kaikki ritarit jo niin riehakkaita, että airuen täytyi kahdesti muistuttaa heille pöytätapoja.

Aterialta kuningas läksi oitis salakammioonsa ja viittasi totisena Åkea tulemaan mukaan. Noustessaan junkkari Kristoffer ikäänkuin vahingossa vetäisi ruokaliinansa pöydän alle. Junkkari meni eteiseen ja vihelsi. Vähän senjälkeen juoksi hänen suuri jahtikoiransa ruokasalin läpi, suussaan valkea, kasaan rutistettu liina.

Kuningas oli Åken kera ehtinyt salakammioonsa. Hän oli heittäytynyt tuolille ja peitti kädellä silmänsä. Åke seisoi vielä vaiti hänen edessään ja katseli häntä surumielisen osanottavasti. Vihdoin kuningas siirsi käden silmiltään. Hän näytti itkeneen. Mutta nyt hän nousi kiihkeänä, ja taas hänen silmästään singahti kuin tuli. "Ken on tohtinut rikkoa luottamuksen ja rakkauden veljesten välillä?" — huudahti hän. — "Jos te itse, drotsi Åke, — niin viime kerran minä nimitän teitä drotsikseni."

"En minä ole sitä tehnyt, jalo herra kuningas!" — vastasi Åke. —
"En tiedä, kuka sen on tehnyt. Jumala armahtakoon sitä uskollista
palvelijaanne, joka niin ajattelemattomasti ja hätiköiden on tuottanut
Teille murhetta! Se kai on tapahtunut salaa ja aseairuen tietämättä."

"Salasyyttäjää minä halveksin", — jatkoi kuningas. — "Se on laitonta — se ansaitsee rangaistuksen; sitä on — mutta, ei, tässä ei tutkimus käy päinsä. Jos hän on petturi", — jatkoi hän hetken kuluttua, ja taas hänen kasvoillaan näkyi syvä tuska, "— jos hän todella voisi, — Jumalan ja kaikkien pyhien nimessä, tapahtukoon, mitä kaikkivaltias Jumala ei tahdo estää, — mutta minä en vahingoita hiuskarvaakaan hänen päälaellaan. Häväisisinkö isääni hänen pojassaan? Tuomitsisinko äitini lapsen kodittomaksi ja kunniattomaksi? Suuri Jumala, pitäisikö minun itsenikin joskus!" — hän vaikeni, ja oli kuin hänen päälaellaan olisivat hiukset nousseet kauhusta pystyyn. "Katsos minua, Åke!" — jatkoi hän taas, — "voisiko se ajatus syntyä tämän otsan takana?" — hän laski käden korkealle kuumeiselle otsalleen. — "Täällä polttaa", — jatkoi hän — "mutta ei täällä polta mikään näkymätön Kaininmerkki. — Käteni on ollut julmasti kohotettuna häntä vastaan — ei hän voi minua rakastaa — pelätä hänen täytyy minua. Hyvä, vaviskoon hän herransa ja kuninkaansa edessä, kunnes hän oppii rakastamaan veljeään! Nyt ei enää sanaakaan siitä! Tämä on ehkä valepuhetta. Hm, ken uskaltaa syyttää vasenta kättä petturuudesta oikeata vastaan? — Minä en tiedä vielä mitään, en tahdo tietää mitään. Olen nähnyt pahaa kyllin —" jatkoi hän taas hetken vaiettuaan ja tuijottaen synkkänä maahan. — "Eikö täällä ympärilläni ole ollut kavaltajia siitä pitäin kun minä olin alaikäinen lapsi! Enkö ole nähnyt isäni murhattuna ja hänen röyhkeät murhaajansa kasvojeni edessä! Eivätkö heidän veriset kätensä ole kurkoittaneet minun henkeäni salaa ja julkisesti siitä hetkestä, jolloin tuomitsin heidät maanpakolaisiksi! Mutta ne eivät voineet kajota minuun" — jatkoi hän tyynenä ja kohotti päätään. — "Ei yksikään salamurhaajan tikari ole vielä yltynyt minuun, — vaikka olin pattoinen mies ja hyljätty paholaisen armoille. — Tiedän sen, Åke, — olen nähnyt sen: Vanhurskaan Herran käsi oli minun ja verivihollisteni välissä; ei petturi eikä murhaaja, ei edes sielunmurhaaja — ei syntinen arkkipiispa eikä paavi, ei itse pirukaan voi riistää kruunua tästä voidellusta päästä!" Näin puhuessaan hän kohotti kätensä ja kuningaskatseensa ikäänkuin profeetallisella innostuksella, ja hänen kasvoillaan oli ylevyys, joka näytti riittävältä nöyryyttämään röyhkeimmänkin vihollisen.

"Herra kuninkaani!" — huudahti Åke sydämellisen iloisena. — "Se henki, joka tällä hetkellä puhuu kauttanne, on sekä ylevyyden ja oikeamielisyyden että myös rakkauden henki —"

"Mene veljeni luo, uskollinen, kunnon Åke! —" keskeytti kuningas hänet nopeaan. — "Vie hänelle tämä!" — Hän riisti kaulaltaan kultaketjut, joissa riippui madonnan kuva.

"Pyydä häntä ottamaan tämä koru veljeltään tämän rauhanjuhlan muistoksi. Sano, että tämä kuva oli onnettoman isämme kaulalla sinä päivänä, jolloin hän ratsasti kuolemaansa. Jumalan huomaan!" Kuningas kääntyi nopeasti poispäin, nähtävästi salatakseen surumielistä liikutusta, joka oli saanut hänen äänensä väräjämään. Åke seisoi ketjut kädessään ja halusi ilmaista lämpimän tunteensa. Mutta kuningas kääntyi nyt äkkiä ja sanoi ankaralla äänellä: "Huomenna pidetään ritarikäräjiä. Syytetyt tulkoot esiin ja puolustautukoot, jos voivat. Sillä täällä on laki sama kaikille, niin ystävilleni kuin vihollisilleni. Voi sitä syytettyä, jolla ei ole päteviä todisteita, olipa hän sitten rakkain ystäväni! Mene Jumalan nimeen!"

Åke kumarsi ääneti, loukatulla itsetunnolla, ja aikoi lähteä. Mutta silloin kuningas ankaran liikutuksen valtaamana levitti kätensä häntä kohti ja painoi hänet rinnalleen, kuitenkaan enää sanaa sanomatta. Åke poistui nopeasti kultaketjun kera. Ollessaan nyt yksin kammiossaan kuningas pujotti käden poveensa ja veti esiin helmillä ja rubiineilla kaunistetun rukousnauhan. "Joululahjasi lapsuusajoiltamme, rakas Ingeborg!" — lausui hän syvästi liikutettuna. — "Mitä minä sinun sielusi ajatusten mukaan rukoilen sen kautta, sitä rukoili sinun enkelisi Jumalan kasvojen edessä. — Kristoffer, Kristoffer, Jumala antakoon sinulle anteeksi sen, mitä näin sinun katseestasi!" — Samalla hän suuteli rukousnauhaa, piiloitti sen jälleen povelleen ja istuutui hiljaisena työpöytänsä ääreen.

NELJÄS LUKU.

Varhain seuraavana aamuna seisoi eräs aliairut drotsi Åken makuuhuoneessa, suuri sulkahattu toisessa kädessään ja pitkä, terävä miekka toisessa. Drotsi pukeutui nopeaan, jännitettynä kuunnellen tarkkaan, mitä hänelle kerrottiin. Nuo kolme syytettyä ritaria olivat yöllä hävinneet niiden nihtien kera, jotka keskiyöllä olivat tulleet vahtien sijaan heidän ovelleen. Tallista oli viety ritari Brockin ja hra Papaen hevoset. Linnassa ei näkynyt ainoatakaan heidän asemiehistään, mutta se suuri, lihava hevonen, jolla Krummedingeksi itseään sanova ritari oli saapunut, seisoi vielä tallissa. Airut, joka toi Åkelle tämän tiedon, ojensi samalla hänelle sen miekan, minkä hänelle illallispöydän ääressä tuo salaperäinen kypäräpää ritari oli luovuttanut, sekä pyysi drotsia huomaamaan erään kummallisen laitteen siinä. Kahva oli ontto ja sisälsi nestettä, jota saattoi sulalla pyyhkiä terään. Muuan koira, jolle oli vedetty naarmu ihoon tällä miekalla, oli kuollut kouristukseen.

"Haa, myrkytetty ase!" — huudahti Åke kauhistuneena ja ojensi miekan inholla takaisin. — "Vie se kohta käräjäsaliin! Kai voit valalla todistaa, keneltä sait sen?"

"Se on vaikeata, herra drotsi, kun ei kukaan tiedä, kuka hän todella oli", vastasi airut. — "Mutta sen voin vannoa, että sain tämän siltä äänettömältä kypäräpäiseltä ritarilta, jota kutsuttiin herra Krummedingeksi. Lisäksi voin ilmoittaa, herra drotsi", — jatkoi hän, — "että junkkarin kamaripalvelija, ritari Palle on yöllä kuollut haavastaan, vaikka se oli niin pieni, että me kaikki nauroimme viime hetkeen asti hänen tuskilleen. Välskäri vannoo häntä haavoitetun kolmisärmäisellä, myrkytetyllä tikarilla."

"Herrra armahtakoon!" — huudahti Åke. — "Hänen kuolinhädässään oli siis todella syytä! — Haa, meillä on ollut täällä vieraanamme salamyrkyttäjiä! Ehkäpä hän on täällä vieläkin." — Drotsi läksi nopeasti. Vähän senjälkeen kuului linnanpihalta marski Olavinpojan karski ääni, ja ennenkuin soitettiin aamusaarnaan, ratsasti portista ulos täyttä ravia päällikkö mukanaan ratsujoukko. Sanottiin, että itse marski ratsasti metsälle; hän ajoi metsästäjäparven kera koirineen Fruelundin läpi. Drotsi tutki linnan läpeensä. Ennenkuin aamusaarna oli lopussa, toi marski metsästäjineen kytketyn miehen vanhaan Valdemar-torniin. Se oli tuo äänetön kypäräpää ritari; hänen partansa ja kulmakarvojensa väri oli vaihtunut, ja kohta tiedettiin, että hän oli yksi lainsuojattomista.

Se touhu, minkä linnassa sai aikaan kaikki hovitalous ja lukuisain vierasten kestitseminen, veti kuitenkin päähuomion pois näistä vakavista yrityksistä. Kaikkien mieltä kiinnittivät odotetut turnajaiset ja ritarijuhlat. Asemiehet puhdistivat herrojensa aseita ja loistavia satulavaippoja; muhkeita ratsuja kengitettiin ja ruokittiin. Lauhkea kevätilma lupaili iloista juhlapäivää. Kaupungista ja maalta parveili linnaan korupukuista kansaa. Uljasasuiset ritarit juoksivat kiireissään edestakaisin. Kaikki ajoradalle päin olevat linnanikkunat olivat jo täynnä juhlapukuisia naisia ja useimmat näyttivät unhoittaneen sekä aamusaarnan että messun juhlan takia. Jotkut kyllä kuiskuttivat, ettei muka turnajaisista tullutkaan mitään; mutta ei kukaan sitä oikein uskonut. Kansa oli nyt kerran päässyt liikkeeseen, ja vielä tehtiin valmisteluja, jotka kiinnittivät odotusta. Sillävälin nähtiin kuninkaan kuten tavallista ratsastavan messuun ruhtinaallisten vieraittensa ja henkivartionsa kera. Hän oli totinen ja mietteliäs. Junkkari Kristoffer ratsasti ääneti ja synkkänä hänen vierellään; kaulassaan hänellä oli ne suuret, rinnan yli ulottuvat madonnakuvaiset kultaketjut, joita tavallisesti itse kuningas kantoi, ja tätä kunnian osoitusta pidettiin merkkinä siitä, että veljesten väliltä oli häipynyt kaikki väärinymmärrys. Junkkarin silmät kuitenkin karttoivat kuninkaan katsetta, eivätkä veljekset vaihtaneet sanaakaan kirkkomatkalla ei mennen eikä tullen.

Messusta kuningas läksi kaikkine miehineen oitis ritarisaliin, ja siellä julistettiin airueitten kautta, että siellä pidettiin ritarikäräjiä ja linnaoikeutta. Mutta marski oli peruuttanut turnajaiset ja muut julkiset huvit, ja kaikki pyrkivät nyt ritarisaliin näkemään, kuinka kuningas käytti oikeutta ritariensa kanssa. Hän istui erikoisen ankarana ja totisena korkealla norsunluisella tuomarintuolillaan, suuren loiston ympäröimänä. Hän tutki ensin eräiden nuorten ritarien asioita; heitä oli syytetty pienemmistä hairahduksista sekä ritarilain rikkoumuksista. Ne, jotka eivät voineet todistaa syyttömyyttään maallisilla oikeustavoilla tai jotka, jos heitä vastaan jäi epäilyksiä, turvautuivat ritarilliseen kunnianpuolustukseen miekoin ja terävin keihäin, ne karkoitettiin hovista ankarasti. Mutta ne, jotka tunnustivat ja katuivat vähäisempiä hairahduksia, saivat luvan voittaa rohkeilla urostöillä itselleen jälleen paikan ja arvon kuninkaan miesten joukossa.

Drotsi esiintyi sitten omassa ja kuolleen ritari Pallen nimessä syyttämään Åke Krummedingeksi sanottua ritaria mainitun ritarin salamurhaajaksi sekä ritari Brockia ja hra Papaeta maankavaltajiksi ja salaliittolaisiksi valtakuntaa ja kuningasta vastaan, ja hän tarjoutui siinä tapauksessa, ettei hänen esittämiään todisteita pidetty pätevinä, omasta ja kuolleen ritarin puolesta tukemaan syytöstään miekalla ja keihäällä, taistellen henkensä uhalla pettureita vastaan ja alistuen Jumalantuomioon. Kun kaksi niin raskaan syytöksen alaisista ritareista oli laittomasti paennut, julistettiin heidät epäilyksenalaisiksi ja haastettiin kuuden viikon ja yhden päivän kuluessa saapumaan ja puolustautumaan, elleivät halunneet joutua pettureina tuomituiksi; mutta niin sanottu Åke Krummedinge, jonka oikea nimi oli pätevästi saatu selville, tuotiin tuomioistuimen eteen. Hänellä olivat päällään samat vanhat varustukset kuin hänen tullessaan, sama kypärä ja kilpi, jotka hän oli tuonut metsäluostarista ja jossa nyt vasta huomattiin Videin mainio vaakuna; mutta hänellä ei ollut mitään teräasetta ja häntä ympäröi vankka vartio. Kiiltävä mustuus oli poissa hänen pujoparrastaan, joka nyt oli kuin sianharjasta, sekä hänen tiheistä kulmakarvatöyhdöistään, joita rahvas piti ihmis-suden merkkeinä ja joista varsinkin maanpakolainen Åke Kagge hyvin tunnettiin. Hän oli kalpea ja pälyi villisti ympärilleen. Kuullessaan nimensä sekä syytteen ja nähdessään kuninkaan taajassa ritaripiirissä, hän ikäänkuin häpeili noloa ja nöyryytettyä ryhtiään; hän kohotti päätään ja astui esiin kasvoillaan ylpeä ja uhmaava ilme, vieläpä oikaisten ryhtinsä ritarillisemmaksi. "Terve sinulle, kuningas Eerik Eerikinpoika!" — lausui hän äänekkäästi, — "terve teille, uljaat hovimiehet, jotka kunniakkaasti palvelette hovia! Kristus varjelkoon jokaisen tanskalaisen poikaa siitä onnettomuudesta, mikä tuo minut tänne! Mutta jos täällä on saapuvilla vapaita ja rohkeita Tanskan miehiä, niin siltä mieheltä ei puutu puoltoa, joka tuli maanpakolaiseksi Tanskan vapauden ja Tanskan ritariston kunnian tähden."

"Elä puhu vapaudesta ja kunniasta sinä, joka voit kerskua vain röyhkeydelläsi ja tihutöilläsi", — lausui kuningas halveksivan kylmänä ja tyynenä. — "Hurskaan ja rehellisen miehen nimen turvin sinä olet luikerrellut minun saliini kunnian miesten keskuuteen ja käyttänyt väärin ritariston pyhiä oikeuksia, peittääksesi petostasi. Naamiosi on pudonnut petturi, myrkytetyt aseesi ovat paljastaneet sinut! Juudastyön takia sinut karkoitettiin Tanskasta; olet sentään uskaltautunut eteeni. Olet jo rohjennut tehdä linnassani yhden salamurhan; mutta toista sinä mietit. Voitko sitä kieltää? Onko sinulla sanaa puolustukseksesi, kurja!"

Vanki puri huultaan ja kiristi hampaitaan. "Jos en tullut juuri pyhältä haudalta", mutisi hän, "niin tulin kuitenkin ystävien ja sukulaisten haudoilta sekä murhattujen asetoverien ruumiiden luota. Se narri, jolta sulin täällä suun, oli hengetön lihamöhkäle, johon vain koetin tikariani. Mitä muuta minulla on mielessäni, se ei ketään liikuta. Mutta mitä olen luvannut, se oli vakaa aikomukseni täyttää. Petoa vastaan on mikä ase tahansa kunniallinen, kuningas Eerik, ja kun lainsuojattomalla ei ole mitään oikeutta eikä turvaa, niin kuinka, uskotte, että hän sallii Teidän kurjain lakienne sitoa itseään?"

"Jos olette pohtineet asiaa, kunnon miehet", — lausui kuningas, — "niin julistakaa tälle röyhkeälle rikolliselle tuomio inhimillisten ja jumalallisten lakien mukaan!"

"Hän on rikkonut maalain säädökset kunnian ja hengen turvasta", — päättivät tuomarit yksimielisesti. — "Ankaran lain mukaan hän menettäköön kätensä ja silmänsä." Airut julisti kovalla äänellä tämän tuomion.

Åke Kaggen kuultua kuolintuomion hänen polvensa alkoivat vavista, ja hän katsoi terävästi ympärilleen, ikäänkuin vartoen läsnäolijain puolelta puolustusta tai tuomion vastustamista; mutta oli hiljaista kuin haudassa eikä kukaan liikauttanut kättä tai suuta hänen puolustuksekseen. Hän näytti nöyrtyvän ja taipui nyt toiselle polvelleen tuomari-istuimen eteen. "Muistakaa, herra kuningas Eerik", — lausui hän alenneella äänellä, — "että minä palvelin Teidän isäänne, ja hän itse kiitti minua asemiehistään uljaimmaksi. En koskaan toivonut hänen kuolemaansa; olisin pelastanut hänet, jos olisin mahtanut, vaikka hän olikin rikkonut kuningasvakuutuksensa ja itse katkaissut siteen, joka kiinnitti Tanskan kruunun hänen päähänsä."

"Muistan kyllä, että palvelit isääni rahan ja vaatetuksen edestä", vastasi kuningas. — "Mutta minä ja jokainen muu tanskalainen tiedämme myös, että sinä olit tuona verisenä P. Cecilian yönä kolmastoista harmaaveli Finnerupin ladossa, sekä ettei sinun miekkasi työntynyt viimeisenä onnettoman kuninkaasi rintaan. Kuitenkin valtakunnanoikeus, minun ollessani vielä alaikäinen, tuomitsi sinut petturuudesta ja kuninkaanmurhasta vain maanpakoon; mutta nyt saat kärsiä oikeudenmukaisen rangaistuksen, niin totta kuin minä olen Tanskan kuningas!"

"Eikö täällä siis ole ainoatakaan vapaata miestä, joka uskaltaa sanoa sanan puolestani?" — huusi vanki hurjin katsein ja hypähti ylös. — "Haa, te tyrannin orjat! Halveksin teitä!" — jatkoi hän katsoen raivoisasti ympärilleen. — "Se teko, jonka vuoksi minut ajettiin maanpakoon, oli suurin, minkä Tanskan mies on tehnyt: tyranninsurma on ollut mainetyö maailman alusta, milloin kansojen sielussa on ollut kipinäkin vapaudenhenkeä. Nyt on Tanskassa vain pelkuriorjia, ja minä häpeän nimittää teitä maanmiehikseni. Siinä te nyt seisotte suuttomina ja sanattomina, kun jälleen kerran kaikuu rohkeita sanoja kuninkaan salissa. Teillä on nyt rohkeutta vain ryömimään tomussa kostonhimoisen hirmuvaltiaan edessä ja tuomitsemaan vapauden viimeiset ystävät mestauslavalle. Ettekö tyydy, kun saatte nähdä vertani? Tahdotteko hakkauttaa vielä käteni ja jalkani pois? Tahdotteko puhkaista silmäni, ettei yksikään vapaa mies voi nähdä teidän punastuvan? Niinkö tahdotte kohdella Asker Rygin ja Skjalm Viden jalon suvun jälkeläistä? Minä olen ritari" — huudahti hän nyt ylpeänä. — "Minä vaadin, että minut tuomitaan vain ritarilain mukaan: se on pätevä koko maailmassa; mutta tämän maan lakien alainen en enää ole."

"Tanskan valtakunnan suurin mies", — vastasi vanki ja ojensihe ylpeänä, — "se mies, jonka kengän pauloja kukaan läsnäoleva ei ole arvollinen päästämään: korkea sukulaiseni, Tanskan valtion marski, Stig Andersen Vide. Ja jos ritarillisuutenne ei ole tyhjää kerskausta ja turhaa apinailvettä, kuningas Eerik, niin käytätte nyt minua kohtaan oikeutta sen lain mukaan, mikä on Teidän silmäteränne."

"Hyvä, kaikkien pyhimysten nimessä!" — huudahti kuningas hehkuvin poskin. — "Ritarilain mukaan tuomiosi täydennetään, koska itse vaadit sitä, ja saat tuta, mitä on olla tuomittu kunnialta pois. Se ritarinnimi, minkä maanpakoinen kuninkaanmurhaaja on antanut, on kyllä vain vähäisen kunnian arvoinen; mutta et saa sitäkään viedä mukanasi kunniattomaan kuolemaasi. Saat pitää kätesi ja jalkasi sekä petolliset silmäsi; mutta sen kunnian, mistä kerskut, sinä menetät laillisella tavalla ritariston vuoksi — ja henkesi vain minun isäni takia!"

Kuninkaan viitattua vietiin nyt vanki pois ja vanhimpien ritarien muodostama lautakunta kokoontui määräämään hänen tuomiotaan ritarilain mukaan.

Kolmen tunnin kuluttua vietiin vanki sitten täysissä ritarivaruksissa ratsain korkean, ajoradan luona olevan mestauslavan luo, missä kuningaskin oli alempana hevosen selässä kaikkien ritariensa ympäröimänä. Linnankappalainen seisoi mestauslavalla, mukanaan joukko dominikaaniluostarin mustia veljiä. Vanki vietiin sinne ylös — ei tosin siellä kuolemaan, vaan häpeällisimmällä tavalla ritarilain mukaan syöstäväksi pois ritarisäädystä. Suuri väkijoukko oli kokoontunut; kaikki linnan ikkunat sekä turnajais-korokkeet olivat täynnä uteliaita katsojia. Neitojen ikkunasta neitsyttornin viereltä kurkistivat pienet, uteliaat naiskasvot, jotka näyttivät erittäin vilkkailta ja kauniilta; ne olivat vangitun Ulriika-neidon, joka, tietämättä mitä piti tapahtuman, oli houkutellut taipuisan tytön ottamaan hänet mukaansa näkemään sitä suurta näytäntöä, josta puhuttiin. Ei kukaan tiennyt, mitä oli tekeillä; koko toimenpide oli siihen saakka tuntematon maassa, jonne nuori Eerik-kuningas ensimäisenä koetti kotiuttaa kaikkia ritarilaitoksen tapoja, ja tämä uutuus jännitti juuri salaperäisyydellään yhä enemmän uteliaisuutta. Ulriika näki papit korkealla mestauslavalla ja täysivaruksisen ritarin vietävän sinne; ritari kääntyi selin ikkunaan, eikä Ulriika tuntenut häntä. Sitten astui esiin punaviittainen mies, jolla oli raa'at, jäykät kasvot ja kädessään rautanuija; hän näytti pyöveliltä, vaikkei hänellä ollut kirvestä eikä miekkaa. Hän riisti kilven ritarilta ja avasi hänen varuksensa, rikkoi sitten kilven ja haarniskan rautanuijalla sekä heitti kappaleet hänen jalkoihinsa.

"Jumala! Tapahtuuko siellä kuolemanrangaistus?" huudahti Ulriika kauhistuneena. Nyt vietiin ritari alas mestauslavalta, hän käänsi kalpeat, pelokkaat kasvonsa Ulriikaan päin, ja tämä tunsi hänet. "Kagge, Kagge! Armias taivas!" — huudahti hän kirkaisten ja pyörtyi tytön käsiin. Hänet vietiin kiiruusti takaisin torniin ja hänen hiljaisen siskonsa hoiviin.

Vaakuna oli riistetty Åke Kaggen rikotusta kilvestä; se ja kilpi ripustettiin nyt hevosluuskan häntään ja laahautettiin sillä Vordingborgin katuloan läpi, airueitten pilkan kaikuessa, mihin katkeroitunut rahvas yhtyi.

Aseista riisuttu ritari vietiin sillävälin linnantornin läheiselle tunkiolle; siellä häneltä otettiin pois kultakannukset, ja samalla häpeänpaikalla leikattiin häntä siltä hevoselta, jolla hän viimeksi oli ratsastanut. Huomion ollessa kääntyneenä tähän tavattomaan menoon, teki häväisty ritari turhan pakoyrityksen, hänet sidottiin nyt köysiin ja vietiin jälleen mestauspaikalle. Siellä hän seisoi kiukusta kuohuen ja pälyi ympärilleen, pappien laulaessa hänelle "vigiliaa", jota he tavallisesti lauloivat vainajille. Hän katseli raivokkaana ympärilleen. Kun hän ei nähnyt pyövelin miekan välkkyvän, näytti hän vielä tuntevan elontoivetta, ja hän nousi villin uhmaavana. Totinen kuolinlaulu näytti kuitenkin tekevän hirveän vaikutuksen häneen ja lannistavan hänen uhmansa; ennenkuin se loppui, hän vaipui rukoilevaan asentoon. Kuolinlaulun lakattua astui linnankappalainen esiin kädessään Raamattu ja alkoi kovalla äänellä lukea psalmistan tuomiota kavaltajista. "Niin sanoo Herra sinusta ja sinun kaltaisistasi" — huusi pappi, — "heidän pöytänsä olkoon heille paulaksi, sekä kostoksi että lankeemiseksi, — tulkoon heidän silmänsä pimiäksi, ettei he näkisi, — olkoon heidän huoneensa kylmillä, ja ei kenkään olko, joka heidän majassansa asuis."

"Vaiti kirouksinesi, pappi, olivatpa ne pyhiä tai eivät!" huusi kuningas kiivaasti, — "hänen sielunsa tuomitkoon vanhurskas Jumala, — täällä tuomitaan vain hänen ritarikunniansa."

Mutta kappalainen oli niin kiinni tekstissään, että hän, kuulematta kuninkaan sanoja, lisäsi vielä: "kun hän tuomitaan, niin hän loppuu kuin jumalaton, ja hänen rukouksensa tulee synniksi — —"

Nämä sanat kuultuaan polvistuva ritari kimposi pystyyn ja tuijotti raivokkaana pappiin. "Tietäköön siis jokainen vapaa Tanskan mies" — huusi hän, — "ja tuomitkoon, jos se on synti: tällä hetkellä minä rukoilen petojen voittajaa P. Magnusta ja kaikkia pyhimyksiä, että kuningas Eerik Silmänräpyttäjän kirottu sukukunta juuritettaisiin pois maan päältä, niinkuin tämä käsi tuhosi hänet itsensä Finnerupin ladossa."

"Sinä julistit hänelle totuuden, pappi!" — sanoi kuningas, vaivoin hilliten syttyvän vihansa, — "mutta ei enää yhtään hengellistä kirousta! Hänen ajatuksensa ja rukouksensa tuomitkoon Jumala; täällä seisoo tämä rikollinen vain maallisten tuomarien edessä."

Pappi vaikeni. Kuningas kääntyi nyt juhlallisesti aliairueen puoleen ja kysyi: "Sano, mikä on tämän rikollisen nimi!"

"Se ei ole tämän edessämme seisovan miehen nimi", — huusi airut, — "sillä häntä minä ja Tanskan ritaristo emme tunne muuksi kuin kavaltajaksi ja uskottomaksi vääränvalan tekijäksi."

Kuningas toisti kolmasti kysymyksensä rikollisen nimestä; joka kerta lausui ali-airut sen, ja joka kerta airut huusi: "se ei ole hänen nimensä", samalla hirveällä, tuhoisalla lisäyksellä. Airuen viime kerta huudettua nämä sanat, otti hän aliairuelta maljan, jossa oli lämmintä vettä; sitä kantaen hän nousi mestauslavan ylimmälle kohdalle ja kaatoi veden kunniattoman ritarin pään ja hartiain yli, sanoen: "näin huuhdon ritariston pyhän merkin pois tästä ruumiista." Kun tämä sana oli sanottu, katsottiin tuo kunniaton ritari kuolleeksi ja häntä kohdeltiin todella kuolleena ruumiina. Köydet kainaloissa hänet vedettiin alas mestauslavalta ja sidottiin paareille. Kääreliina heitettiin hänen ylitseen, ja kuninkaan kaikkine ritareineen ratsastaessa takaisin linnaan, kantoivat orjat, roskajoukon pilkkapuhein saattaessa häntä, Åke Kaggen kirkkoon, missä taas rukoiltiin ja laulettiin hänen, ikäänkuin vainajan puolesta. Kun vihdoin käärinliina riisuttiin hänen yltään, jotta hänet vietäisiin päin todellista kuolemaa, niin hän lepäsi paareilla voimatonna, ja epäröitiin, saattoiko häntä siinä tilassa lähteä kuljettamaan.

"Poistukaa ja antakaa hänen levätä! Aurinko on laskenut, ja hänellä on täällä rauha huomiseen asti", — kuului nyt kirkosta voimakas, käskevä ääni, ja esiin astui Pyhän-Hengen luostarin esimies juhlallisena, kuoriherranpukuisena, rinnallaan hopeinen, kaksitoistakärkinen kaksoisristi. Kaikki tunsivat hänet ja kumartuivat kunnioittaen, kädet ristissä ja puolittain polvistuen, ottamaan vastaan hänen siunaustaan.

Kaupunginvouti ja hänen miehensä, joiden oli vietävä vanki mestauspaikalle, epäröivät kuitenkin hiukan neuvottomina.

"Minun vastuullani poistukaa kaikki ja jättäkää syntinen tänne huomiseen asti!" — toisti esimies. — "Hänen sielunsa tarvitsee rauhaa valmistuakseen eroon syntisestä ruumiista. Minun pyhä velvollisuuteni on pitää huoli kuolevien sielusta. Kirkon ja Pyhän hengen nimessä minä käsken maallista mahtia tässä taipumaan."

Kaikki poistuivat. Ylhäinen munkkikunnan esimies läksi kirkosta viimeisenä ja panetti kirkon oven salpaan. Kaupunginvoudin käskystä asetettiin ovelle vahva nihtivartio.

Kun vouti miehineen seuraavana aamuna varhain astui kirkkoon, viedäkseen tuon yhteiskunnallisesti kuolleen mestauspaikalle, näkivät he oikean kuolleen ruumiin makaavan paareihin sidottuna. Jotkut arvelivat, että eiliset menot olivat jo jaksaneet tappaa hänet; toiset otaksuivat hänen kuolleen pelosta ja kauhusta, kun hän yöllä oli tullut tuntoihinsa ja nähnyt olevansa yksin autiossa kirkossa ja paareihin sidottuna. Kuvitelma siitä kauhusta, mikä näytti tappaneen tuon onnettoman, kun hän hirveässä asemassaan oli viettänyt koko yön kuolinhetkeään odotellen, herätti nyt jonkunlaista sääliäkin siinä väkijoukossa, joka edellisenä päivänä ei kyllästynyt pilkkaamaan vihattua salamurhaajaa, ja nyt huomattiin kuninkaan sentään olleen liian ankaran. Itse hurskas munkkien esimieskin oli suuresti lisännyt syntisen rangaistusta huolehtimalla hänen sielustaan siten, että hän sai kokonaisen yön aikaa valmistuakseen kuolemaan ja kuollakseen kauhusta. Ruumiin kasvot olivat pöhöttyneet ja jo siinä määrin muuttuneet, ettei kukaan tuntenut häntä maanpakolaiseksi ritari Kaggeksi muusta kuin pujoparrasta ja töyhtömäisistä kulmakarvoista. Ruumis haudattiin oitis aivan hiljaisesti, ilman kirkon tavallisia menoja ja vihkimättömään maahan. Mutta tuskin kuollut oli haudattu, ennenkuin levottoman rahvaan keskuudessa alkoi kuulua hiljaista kuisketta, että tuskin se kuitenkaan oli ollut asianomaisen ruumis. Kuolleen ruumiin nopea muuttuminen niin varhain keväällä oli näyttänyt kovin epäilyttävältä, ja huhuttiin, että parta ja kulmakarvat epäilemättä olivat tehdyt. Tiettiin maanpakolainen Åke Kagge arkkipiispa Grandin sukulaiseksi; ja arveltiin Pyhän-Hengen asiamiehen, joka ehkä pääsi luostaristaan salatietä kirkkoon, käyttäneen mahtiaan tässä tilaisuudessa pelastaakseen tuon mahtavan ja vaarallisen ylipapin sukulaisen. Mutta tämän huhun tukahduttivat pian kaupunginvouti ja hänen miehensä, jotka se olisi voinut saattaa tukalaan edesvastuuseen; se ei ehtinyt kuninkaan eikä drotsinkaan kuuluviin, ja hovissa uskottiin mitä kaupungin esimies oli lainmukaisessa muodossa kertonut, että nimittäin maanpakolainen kuninkaanmurhaaja oli tavattu hengetönnä paareilta, sekä että ruumis oli seuraavana aamuna lainmukaisen tarkastuksen jälkeen haudattu.

VIIDES LUKU.

Kaikki huomasivat kummakseen sen ankaran vakavuuden, mikä peitti kaikkia kuninkaan tämäneräisiä toimia Vordingborgissa. Ne juhlallisuudet, joita oli iloiten odotettu herttuan kanssa tehdyn sovinnon johdosta, olivat aivan jääneet tulemasta, ja pian olivat kaikki vieraat herrat ja ritarit lähteneet linnasta. Junkkari Kristoffer oli tehnyt kylmän ja nopean lähdön ja lähtenyt huhun mukaan Kallundborgiin tai Holbekiin; nämä molemmat linnat sekä täydet läänitysoikeudet oli annettu hänelle takaisin. Ennen lähtöään hän oli ilmoittanut, että neitsyttornia vartioitiin huonosti sekä että kauniit valtiolliset vangit olivat väleissä linnanväen, ehkäpä korkeampienkin henkilöitten kanssa. Tämä huomautus oli pakoittanut linnanpäällikön ankarampiin toimenpiteisiin vankien vartioimisessa. Pienen, avuliaan tytön sijaan oli tullut eräs totinen naisvartia, eikä torniin laskettu ketään muita paitsi hän ja eräs lääkintätaitoinen Pyhän-Hengen-veli. Nuoremman vankineidoista sanottiin olevan sairaana, eikä oikein selvilläkään: hän kuvitteli nähneensä jonkun mestauksen sekä että hän itse oli prinsessa, jolla oli ollut rakastajana joku onneton prinssi. Linnan väestön kesken tästä koitui paljon jaarittelua ja otaksumia, joiden ohessa mainittiin drotsi Åkeakin, muka vankineitojen innokkainta suojelijaa, ja heidän asiansa arveltiin hänen vaikutuksestaan pian päättyvän onnellisesti.

Kuningas oli valtaneuvoston ja henkivartiostonsa kera yli pääsiäisen Vordingborgissa, mistä käsin hän suoritti valtiollisia tehtäviä. Niissä oli drotsi likinnä itse kuningasta toimeliain, ja häntä nähtiin harvoin ritarien jokapäiväisissä huvituksissa ajoradalla tai pallohuoneessa. Hän oli kuten tavallisesti vakava ja hiljainen; joskus nähtiin hänet kuutamoisina kevätöinä käyskelevän yksin ja ikäänkuin uneksien neitsyttornin vaiheilla. Kuninkaan Vordingborgiin-tulon jälkeen ei Åke ollut nähnyt noita vankineitoja; oli kuin hän olisi kuullut rahvaan yleisen huhuilun hänen lämpimästä osanotostaan heidän kohtaloonsa ja hän nyt pelkäsi vahingoittavansa heidän asiaansa tai heidän mainettaan käymällä heidän luonaan.

Oli mennyt neljätoista päivää pääsiäisestä. Fruerlundissa lehdet puhkeilivat. Iloiset kottaraiset kiisivät kuin laulavat ja huiskivat pilvet Vordingborgin tornien yli. Käki kukkui pyökkilehdossa, ja ensimäinen satakieli oli saapunut. Kuningas oli sulkeunut salakammioonsa: hän oli saanut tärkeitä kirjeitä. Marski seisoi eteissalissa, vartoen hänen käskyjään. Kysyttiin drotsia. Hän oli linnanoikeuden tuomarien kera lähtenyt neitsyttorniin ollakseen läsnä Stig-marskin tyttäriä kuulusteltaessa. Hän itse oli kiiruhtanut tätä oikeustoimenpidettä, lujasti uskoen heidän viattomuuteensa; hän toivoi voivansa todistuksellaan auttaa heidän vapauttamistaan syytöksistä ja saavansa asian kuninkaan läsnäollessa nopeaan ja onnelliseen päätökseen. Drotsin kaipuu saada nähdä jälleen kaunista Margareetaa oli ehkä osaltaan kiihoittanut sitä intoa, millä hän seurasi totisia tuomareita. Mutta tuskin hän oli näiden herrojen kera saapunut vankilaan ja vastannut hiljaisen Margareetan surumielisen hellään katseeseen, ennenkuin Ulriika, joka näytti istuneen tyynenä siskonsa kuvaliinan ääressä, äkkiä kimposi pystyyn ja syöksyi kiihkein katsein ja tukka hajallaan uhkaavana heitä kohti. "Te pedot, te olette tappaneet hänet!" — huusi hän. — "Te olette murhanneet uskollisen ritarini. — Tuletteko nyt raastamaan minutkin mestauslavalle? Katsokaa, tässä minä olen! Elkäähän epäröikö, tuokaa kahleenne, tulkaa pyöveleinenne! Viekää minut vain kuolemaan! Halveksin elämää ja Teitä kaikkia! Tiesin Åke Kaggen olevan täällä kostaakseen minun alennukseni ja viedäkseen minut pois tästä häpeän paikasta. Voitte nyt murhata minutkin, kuta pikemmin, sitä parempi. En pyydä muuta vapautusta; kutsukaa vain pyövelinne ja tehkää loppu kurjuudestani! Tiesin, että kysymyksessä oli kuninkaan henki, ja olin vaiti, pelastaakseni ystäväni ja uskollisen ritarini. Mutta siskoni on viaton; hänen hiuskarvaansakaan ei kukaan saa vahingoittaa. Hän pyysi minua taivuttamaan Kaggen pakoon, jottei mitään onnettomuutta syntyisi; sen voin vannoa evankeliumin kautta."

"Siis molemmat kuitenkin tiesivät maanpakolaisen kuninkaanmurhaajan täälläolon ja rikolliset aikeet", — sanoi ylin tuomareista. — "Herra drotsi, se todistus, minkä syyllisempi itse antaa tässä, tekee heidät molemmat ainakin elinkautisiksi valtiovangeiksi."

Drotsi Åke seisoi kuin salamanlyömänä ja hänen kasvojensa väri vaihtui. "Tuo onneton lie raivopäinen", — sanoi hän nopeasti tyyntyen, — "hän on ollut sairas ja poissa tajultaan, kuten tiedämme — hänen tunnustuksensa ja todistuksensa ei ole pätevä. Olen kyllä huomannut hänen tunteneen tuon rikollisen; mutta hänellä ei mitenkään voi olla tietoa viimemainitun rikoksesta, ja vielä vähemmän hänen hurskaalla sisarellaan; sen takaan hengelläni. Vastatkaa taivaan herran nimessä, sanokaa totuus, jalo Margareeta, neito: tiesittekö Åke Kaggen olevan täällä linnassa valepukuisena ja väijyvän kuninkaan henkeä?"

"Minä tiesin sen, herra drotsi!" — vastasi Margareeta tyynenä, käsi rinnallaan. — "Mutta puhtaan Neitsyen huulten ja pyhän totuuden Hengen nimessä: minä ja sisareni emme voineet estää hänen tuloaan. Kun sain kuulla hänen olevan täällä sekä mitä hänellä oli mielessään, oli yö ja vankilamme ovi oli suljettuna; minä en voinut varoittaa Teitä ja kuningasta hänestä, vaikka minulla, yhtä varmasti kuin toivon Jumalaan, olisi ollutkin voimaa ja halua siihen. Aamulla hän oli paennut, kuten väitettiin; ja minä olin vaiti, jotta en syöksyisi eksynyttä, onnetonta sielua vielä suurempaan onnettomuuteen."

"Arveluttava juttu, perin arveluttava juttu!" — sanoi tuomari. —
"Meidän täytyy tiedustella tarkemmin asianhaaroja."

Kuulustelua jatkettaessa saapui linnanpäällikkö kutsumaan drotsia kuninkaan luo. Åke lähti syvästi huoaten ja heittäen tuskaisen katseen onnettomiin neitoihin, joiden vapauttamista hän enää tuskin uskalsi toivoa.

Drotsi astui syvästi liikutettuna marskin luo, eteissaliin, missä hänen piti odottaman kuninkaan käskyjä. He kuulivat kuninkaan astelevan lujin askelin edestakaisin salakammiossaan.

"Huuhkajat ovat pesineet sammalistoon, drotsi!" — sanoi marski. — "Miksi ei kohta katkaistu kaulaa niiltä koirilta ilman muuta, — ja heitetty torniin heidän ylhäistä ystäväänsä ja suojelijaansa. Nyt he ovat lentäneet yhteen parveen ja meillä on täysi syy olla varuillamme."

"Keitä tarkoitatte, herra marski?" — kysyi Åke hajamielisenä. "Olette kai saanut kirjeitä?"

"Yllin kyllin: Brock ja Papae livistivät sillä kertaa; he kiertävät nyt Jyllantia ja kiihoittavat kansaa näiden pappisselkkausten ja kirkonsulkemisen takia, jota niin pelätään, niinkuin kirkonovi olisi linnanportti rintavarustuksineen ja torneineen ja sen vartiana itse Isä-Jumala. Tuumin kyllä, että hullusti olivat asiat, kun mahtiherrat niin usein istuivat yksissä junkkarin kanssa ja saivat nenänsä alle rikkonaisen liinan. Olisin mielihyvällä sullonut ne kaikki mäskiksi; mutta muistaessamme kaikkia tyhmiä menoja, pöytäliinoja ja repaleita me annoimme petolintujen paeta ja junkkarin heidän kerallaan, vaikka hän sai vaivoin salatuksi halkeimen, joka karahutti kuumiksi hänen korvansa."

"Jumalan tähden, herra marski!" — huudahti nyt Åke, ja äkkiä välähti hänen silmissään. — "Ette kai te ollut sentään hänen salainen syyttäjänsä."

"Minäpä juuri, Drotsi! Tarkoitukseni ei juuri ollut piiloittaa salaisuutta; jos joku olisi kysynyt, olisi vastaukseni ollut selvä ja kunnon miekkani myös, jos olisi tarve tullut. Todistuksia ja sen semmoista joutavaa minulla ei kyllä ollut, mutta minulla nyt on omat arveluni ja ajatukseni: en voi nähkääs sietää sitä miestä. Jos hän olisi asiasta osaton ja jos hän olisi halunnut puolustaa kunniaansa — niin piru vieköön, ei hän olisi istunut kuin hiilillä ja peitellyt pientä halkeinta. Kuljin nähkääs juuri pöydän ohi ja näin, että noiden kolmen koiran kortit olivat sekaantuneet. Junkkarin liina sattui parahiksi käteeni; minulla oli hiukan höyryä päässäni ja arvelin, että senkin ylvään herran oli hyvä hiukan aristua."

"Luvallanne sanon, herra marski, Te olitte kovin hätäinen; te olette siten jännittäneet yhä kireämmiksi kuninkaan ja hänen veljensä välit."

"Sitä parempi; katketkoot tai kestäkööt — siitä ystävyydestä ei tule totta. Mutta olette kuitenkin osittain oikeassa: noihin apinaseremonioihin minun ei olisi pitänyt sekaantua. Minun olisi pitänyt puhua suuni puhtaaksi ja puolustaa sitä heti kädelläni tai hengelläni. Mutta antakaa sen asian jäädä. Tiedättekö muuten että mestari Grand on täällä?"

"Köpenhaminassa, kuninkaan turvakirjalla varustettuna. Olipa sekin tyhmä temppu. Sen olette varmaankin te neuvoneet."

"Se nähtiin välttämättömäksi", vastasi Åke tukahduttaen suuttumuksensa marskin loukkaavasta karkeudesta. "Neuvo ei sitäpaitsi ollut minun, niinkuin te erittäin kohteliaasti otaksutte. Valtakunnanneuvosto ja kuningas itse havaitsivat sen viisaimmaksi. Kardinaali vaati sitä ja tarjoutui välittäjäksi. Jos arkkipiispa taipuu ja peruuttaa pannakirouksensa voinee kai hän saapua tänne henkilökohtaisesti turvattuna."

"Ettekö vielä tunne sitä miestä paremmin?" sanoi marski. "Ennenkuin hän alentuu armoa pyytämään, antaa hän maan ja taivaan sortua. Tosin kuningas tässä kohden ei ole häntä paljoa parempi; mutta jos hän haluaa arkkipiispan hengiltä, ei hän piru vie olisi antanut hänelle turvakirjaa ja sallinut hänen laskea jalkaansa tanskalaiselle maaperälle, vaikka koko valtakunnanneuvosto olisi saanut pelosta vatsanväänteitä. Nyt istuvat Grand ja tuo kirottu punahattu, kahtena paavina Axelhusissa, eikä kukaan uskalla taittaa heiltä hiuskarvaakaan. Sieltäpäin voivat he nyt alkaa pelinsä ja kädenkäänteessä mullistaa koko maan. Kardinaalihan on jo vahvistanut tuon kirotun Veilekirkkolain ja Roskilden piispa antaa sulkea kaikki kirkkonsa. Nouskoon myrsky sitten pian, jos se kerran on välttämätöntä, ja sitten riippuu kaikki siitä, minne tuuli ja virta vievät tässä vastuksien ja vaikeuksien meressä."

"Jumalani, onko se mahdollista?" huudahti Åke kummastuneena. "Onko teillä varmoja tietoja, marski? Tietääkö kuningas siitä?"

"Minä olen antanut hänelle pari kaunista kirjepulveria tyhjään vatsaan; kuulettehan hänen kannuksistaan ja saappaankoroistaan, että hän on saanut ne kunnolla sisäänsä. Tehän olette jättänyt hänelle kirjeitä Ruotsista, drotsi? Ne olivat varmaankin vain rakkauden tunnustuksia ja kohteliaita lauluja hänen morsiameltaan. Oliko siellä joitakin järkeviä uutisia?"

"Ainoastaan hyvin vähän ilahduttavaa", vastasi Åke, katsoen levottomana kuninkaan ovelle. "En tiedä mitä prinsessa on kirjoittanut, mutta rehellinen mestari Pietari ei saa mitään aikaan valtakunnan neuvostossa kuninkaan häiden suhteen."

"Kuolema ja kirous", sanoi marski hieroen käsiään, "silloin on hänestä vaikea saada sanaakaan tänään. Siinä on teille solmu, jota huolimatta kaikesta valtioviisaudestanne, viisas herra drotsini, on vaikea aukaista. Mutta jos tunnen kuninkaan oikein, jättää hän teidän hienon viisautenne paholaiselle ja turvautuu minuun ja hyvään miekkaansa."

"Miekkaa voimme käyttää kapinoitsijoita vastaan, mutta ei piispaa eikä paavia yhtävähän kuin kuninkaan tulevaa lankoa vastaan", vastasi Åke. "Tässä tarvitaan viisautta ja ennenkaikkea Jumalan apua."

Nyt lennähti kuninkaan salakammion ovi auki. Kuningas itse näyttäytyi eteisessä viitaten; hänen kasvonsa osoittivat syvää liikutusta ja ankaraa mielen kuohua, ja niin marski kuin drotsikin astuivat sisään hänen luokseen huolestuneen näköisinä.

Tuntia myöhemmin lähti marski Olavinpoika vordingborgilaisten ratsumiesten etunenässä Jyllantiin, ja drotsi Åke ratsasti kahdentoista ritarin ja asemiehen seurassa lähettiläänä Ruotsin hoviin asiassa, joka saattoi hänet salaiseen levottomuuteen kuninkaan ja maan puolesta.

Niiden kahdentoista ritarin joukossa, jotka saattoivat drotsi Åkea Ruotsiin, oli herra Pallen lanko, reipas ritari Helmer Blå, joka oli tehnyt itsensä kuuluisaksi voittamalla morsiamensa ja kaatamalla hänen ja herra Pallen kuusi veljeä, kun kaikki yhdellä kertaa yllättivät hänet. Hän oli solakka, nuori mies, silmänsä olivat vilkkaat ja ruskeat, ja liikkeensä reippaat ja vikkelät. Hän oli syntyisin Fyenistä ja oli Kogsböllen kauniin linnan ja tilan isäntä, ison Beltin rannalla, likellä Nyborgia (nykyistä Holkenhavenia). Hän oli drotsin hyvä ystävä ja kuninkaaseen hartaasti kiintynyt.

"Niin vapaana hän satulassaan ratsastaa", lauloi kansa mielellään, nähdessään Helmer Blån pyörittelevän kaunista arabialaista ratsuaan, joka kiidätti häntä tuultakin nopeammin, ja jonka hän oli saanut kuninkaalta lahjaksi hääpäivänään edellisenä kesänä.

Drotsi Åke ratsasti nyt hetken vaiti ja vakaana tämän, urhean ritarin sivulla, heidän matkatessaan tietä Kjögeen, mistä he aikoivat antaa viedä itsensä Skånen puolelle Skanöriin.

"Kreivi Henrik seuraa varmaankin kuningasta?" keskeytti vihdoin ritari Helmer äänettömyyden. "Jos näihin aikoihin tahtoo vierailla piispojen luona, on parasta pukeutua teräkseen ja haarniskaan."

"Kreivi Henrik ei väisty hänen sivultaan", vastasi Åke. "Sen hän on luvannut minulle suullaan ja kädellään. Minä poistun nyt hyvin vastenmielisesti täältä — Grandin kostonhalulla ja lainsuojattomien uhkarohkeudella ei ole rajoja."

"Kirottu Kagge! Hän lopetti myöskin minun paksun, laiskan lankoni", sanoi Helmer. "Sitä lihavuorta en lankonani suurestikaan kunnioittanut; mutta hänen kurjan kuolemansa olen kuitenkin luvannut pyhän Yrjänän nimessä kostaa, etupäässä rakastetun vaimoni vuoksi. Olihan hänellä vain yksi ainoa veli jälellä, sen jälkeen kun minä jouduin onnettomuuteen toisten kanssa. Mutta sehän tapahtui avoimesti ja rehellisesti itsepuolustuksessa, eikä hän koskaan ole pitänyt minusta vähemmin senvuoksi. Mutta iskeä salaa myrkytetyllä aseella — hyi, pahus vieköön, se oli kirottu, oikea italialainen konnantyö; sellainen ei ole koskaan ollut tapana täällä Pohjolassa. Oletteko myös varma siitä, että tuo inhoittava salamurhaaja todellakin on kuollut ja kuopattu, herra drotsi? — Kansa kuiskailee yhtä ja toista. Se, joka ei osaa hävetä, ei myöskään kuole häpeästä, luulisin minä. Onhan ennenkin nähty viekkaan ketun pakenevan ansasta, jättäen häntänsä pantiksi."

Åke säpsähti. "Minä en nähnyt häntä kuolemansa jälkeen", vastasi hän. "Kuitenkin ovathan kaupunginvouti ja veljeskunnan päällysmies ilmoittaneet hänen kuolemansa, niin ettei voine olla epäilystä sen todenperäisyydestä."

"Pyhän-Hengen-veljeskunnan päällysmies on tosin pyhä Jumalan mies", vastasi Helmer pilkallisesti hymyillen, "häntä ei kai voine epäillä petolliseksi maankavaltajaksi, vaikka hän olisikin mestari Grandin hyvä ystävä ja voisi toivoa pelastavansa niin korkean ja pyhään sukuun kuuluvan kunniattoman elämän. Minä kuulin ensi kerran tuon epäiltävän huhun, silloin kun ruumis oli heitetty roistojen hautaan ja oli se jo sammuttamattoman kalkin turmelema; sehän oli terveydellisistä syistä erittäin hyvin ja varovasti tehty. Väitetään siinä olleen ruumiin Pyhän-Hengen sairaalasta, jolla oli parta ja silmäripset oivallisista tanskalaisista sian harjaksista."

"Voisiko se olla mahdollista!" huudahti Åke. "Olisiko hän elossa ja vapaana? Hm, silloin tulee hän meille myrkyllisemmäksi viholliseksi kuin kaikki lainsuojattomat yhteensä. Kunniaton voi uskaltaa mitä hyvänsä — hänellä on tuskin enää mitään kadotettavaa."

"Olkoonpa miten hyvänsä", vastasi Helmer. "Jos Åke Kagge on maanpäällä, niin ovat, Jumala paratkoon, minun käsivarteni ja hyvä miekkani myöskin, ja missä tavannenkin hänet, on hän minun vallassani."

"Jos se roisto on elossa ja joutuu meidän käsiimme, niin voimme ainoastaan sitoa hänen kätensä ja senjälkeen pestä omamme lipeässä", vastasi drotsi.

He jatkoivat taas matkaansa hetken vaitelijaina ja vakavina. Joka kerta kun drotsi Åke ajatteli marski Stigin onnettomia tyttäriä neitsyttornissa, kohosi huokaus hänen sydämestään, ja tuntiessaan kuninkaan tärkeän kirjeen rinnallaan luuli hän tuntevansa siellä kuninkaan ja valtakunnan tulevien kohtalojen painon.

"Me saimme ainoastaan lyhyen määräyksen", tarttui, Helmer Blå taas puheeseen väsyneenä pitkään vaitioloon. "Loput saisimme tietää teiltä, drotsi; mutta te näytte unohtaneen puhetaidon Vordingborgissa."

"Tehän tiedätte tärkeimmän", vastasi Åke. "Se koskee kuningas Erikin korkeinta onnea täällä maanpäällä, ja voinette kai oivaltaa, että sukulaisuusvapautus on hyvin epävarma arkkipiispan ja paavin välisten asioiden ollessa tällä kannalla. Jollemme saa taivutetuksi kuningas Birgeriä ja hänen valtaneuvostoaan hyväksymään häitä ennen juhannusta, vieläpä vastoin paavia ja papistoa — niin — enempää en saa sanoa ääneen —" lisäsi hän hillityllä äänellä, "niin että pelkäänpä asioiden käyvän huonosti, ritari Helmer."

"Tuskinpa sentään huonommin kuin oli käydä minulle silloin kun tahdottiin vastustaa minun häitäni?" sanoi Helmer. "Urhoollinen kuninkaamme tietää yhtähyvin kuin minäkin kuinka sellaisia solmuja paraiten aukaistaan." Näin sanoen löi hän reippaasti kilisevään miekkaansa.

"Se kävi laatuun teidän lankojenne suhteen, uljas Helmer", sanoi drotsi, "silloin oli kyseessä vain puoli tusinaa huonoimpia ritareitamme. Mutta nyt ovat kysymyksessä maa ja Valtakunta. Kuningas on kiivas luonteeltaan, kuten tiedätte, ja aivan liian halukas noudattamaan teidän reipasta kosintatapaanne. Jos hänen täytyy voittaa morsiamensa sodalla ja laivastolla, niin saamme tänne kesäksi verihäät; josta on yhtävähän hyötyä Tanskalle kuin Ruotsille."

"Siinä voitte olla jossakin määrin oikeassa, drotsi", vastasi Helmer. "Minun ja kuninkaan langoilla on jotenkin suuri ero. Kuitenkin kun kuninkaamme avio-onni ja kunnia ovat kysymyksessä, ei varmaankaan yksikään tanskalainen ritari arvele asettua hänen sulhaspojakseen, tappara ja kirves kädessään, kuinka tuimaksi ottelu sitten käyneekin. Se täytyy meidän myöntää, että ruotsalainen tappelee kuin mies. Ruotsalainen ritaristo ei ole meitä miehuudessa huonompi; mutta kun laulamme:

"ei kenenkään tanskalaisen miehen sydän ryömi vyön alle, vaikka ruotsalainen olisikin kymmenen kertaa voimakkaampi ja sillä olisi kymmenen Torkkeli Knuutinpoikaa leirissään."

"Elkäämme puhuko liian kovaa näistä asioista", sanoi Åke hillityllä äänellä, antaen toisten ritarien ratsastaa ohi sekä ratsastaen itse Helmerin seurassa hitaammin. "Rehellinen ja kunniakas sota on kuitenkin parempi kuin häpeällinen rauha", jatkoi hän, "kuitenkin varjelkoon Jumala ja Pyhä Yrjänä syttymästä sotaa juuri nyt, kun rakkaus ja hyvä tahto näyttävät tahtovan tehdä meidät urhoollisen naapurikansamme ystäviksi. Jos vain tämä onneton epätietoisuus voitaisiin poistaa, ylistäisin sekä Tanskaa että Ruotsia onnelliseksi. Sitten vasta, kun jalo ruotsalainen kuninkaantytär istuu Tanskan kuningatar-istuimella ja tanskalainen ruotsalaisella, voimme kerran toivoa näkevämme vanhan kansalliskaunan ja sukulaisvihan viimeisen kipinän sammuvan. Sanokaamme mitä hyvänsä ylpeydestämme ja kumartakaamme Tanskan suuruuksia Knut-suuren ja Valdemarien aikoina, me skandinavialaiset olimme kuitenkin alusta veljiä; me olemme jakaneet maineen ja kunnian keskenämme koko maailmassa, langobardien, götien ja normannien joukossa, ja meidän tulee liittyä yhteen taas, jos mieli tulla mitään pohjoismaisista mahdeista."

"Se voi kyllä olla totta", vastasi ritari Helmer, "ja minä olen melkein samaa mieltä kanssanne, sitten kun näihin kuninkaallisiin lastenkihlajaisiin on tullut jotakin muutakin kuin paljasta valtiotaitoa ja kylmää harkintaa. Alussahan se oli vain viisaan kuningatar Agneksen ja drotsi Hesselin viekas suunnitelma; mutta sellaiset liitot ovat harvoin tosia ja vilpittömiä. Ihmeellistä kyllä, että on käynyt niinkuin kävi; sillä senhän tietää melkein jokainen sekä täällä että Ruotsissa, että nuori kuninkaamme on melkein enemmän rakastunut kuin joku ritari Tristan tai Florez uusissa ritarikirjoissa, ja entäs kaunis prinsessa Ingeborg — kutsutaanhan häntä jo täällä toiseksi Dagmariksi, vaikka olemme vain kuulleet hänen olevan erittäin hurskaan ja lempeän, ja että hänellä samoinkuin Dagmarilla on kauniit, siniset silmät ja kaunis kultainen tukka. Haluttaapa minua suuresti saada nähdä häntä; sillä eihän kukaan tanskalainen tai ruotsalainen ritari voi häntä kyllin ylistää ja hänen tähtensä ollaan melkein valmiit unohtamaan omat kauniit naisemme. Siihen minä en kuitenkaan voi suostua."

"Minä näin hänet Helsingborgissa kreivi Gerhardin ja kuningatar Agneksen häissä", sanoi Åke ja hänen raskasmieliset silmänsä loistivat. "Silloin oli hän vielä melkein lapsi. Mutta senjälkeen on hän aina tuntunut minusta Jumalan enkeliltä, joka tuo rauhaa ja rakkautta näihin maihin ja valtakuntiin. Maailmassa on vain yksi nainen, jota tahtoisin verrata häneen kauneudessa ja luonteen jaloudessa", lisäsi hän liikutettuna, mutta vaikeni rykäisten ja hieman hämillään.

"Ei, sanokaa vain suoraan, drotsi Åke, en minä ole mustasukkainen", sanoi ritari Helmer iloisella ja ylpeällä katseella. "Te tarkoitatte varmaankin minun nuorta, kaunista vaimoani. No niin, sehän on kunniallista, jos kaikessa siveydessä ja kunniassa pitää nuorta naista kauniina. Hän on suloisin nainen koko maassa, sen sanoo jokainen, sekä täällä että Fyenillä, joka on hänet nähnyt, eikä minulla ole mitään sitä vastaan. Tiedänhän kuitenkin hänen eniten pitävän minusta, vaikka jouduinkin, niinkuin tiedätte, onnettomuuteen sekä hänen enonsa että hillittömien veljiensä kanssa. Nyt hän istuu Kogsböllessä minua kaivaten; mutta jos Jumala ja Pyhä Yrjänä sallivat, niin saa hän pian kuulla minusta, jos nimittäin saamme täällä toden teolla tekemistä."

Drotsi Åken kalpeille poskille oli kohonnut puna. "Tällä kertaa arvasitte kuitenkin väärin, ritari Helmer. Nainen, jota ajattelin oli toinen, en tahdo siltä kuitenkaan loukata teidän kaunista vaimoanne. Mutta jos aijomme joutua Kjögeen ennen puoliyötä, täytyy meidän ratsastaa joutuun", keskeytti hän äkkiä. "Ajanpitkään kunnollisessa ravissa luulen tanskalaisen oriini vetävän vertoja teidän arabialaiselle." Näin sanoen hän kannusti orittaan ja ritari Helmer kiirehti jälestä pelastaakseen rakkaan arabialaisensa kunnian, mutta hän puisti samalla päätään drotsin puuttuvalle arvostelukyvylle mitä tulee todelliseen naiskauneuteen.

KUUDES LUKU.

Kjögeen saavuttaessa oli jo kulunut kolme tuntia iltamessusta, ja oli aikoja sitten maatapano aika porvarillisten tapojen mukaan. Tässä kaupungissa ei silloin vielä ollut fransiskanien eikä karmeliittien suuria luostareita, jotka sittemmin tulivat niin kuuluisiksi. Matkustavaisten täytyi siis tyytyä yhteen niistä yksinkertaisista majapaikoista kuningas Eerik Silmänräpyttäjän ajoilta, joita usein pilalla kutsuttiin koiranluoliksi, (äyrityistuviksi), tai silmänräpytyshökkeleiksi, eikä ketään viekoiteltu siellä rikkomaan luostarissavierailu-kieltoa. Kahden viimeisen vuoden aikana oli kaupungissa usein käynyt hansalaisia kauppiaita, senjälkeen kun Eerik kuningas oli laajentanut heidän kauppaoikeuksiaan, ja milloin nämä toimeliaat kauppiaat saapuivat tai palasivat suurilta Skanörin ja Falsterbon markkinoilta, taikka sillinpyynnöstä Skånen rannikolla, poikkesivat he usein Kjögen poukamaan kauppalaivoineen odottamaan sopivampaa tuulta, tai lastaamaan tavaroitaan Kjögen porvareille. Lahti oli nyt täynnä hansalaisia kauppalaivoja, ja oli komeaa katsella lukuisien lyhtyjen valaisemia laivoja. Drotsi Åken oli vaikeaa saada sijaa seurueineen niin kutsutussa saksalaisessa krouvissa lähellä satamaa. Vieraiden joukossa, suuressa yleisessä tarjoiluhuoneessa, jossa myöhään yöhön saakka huviteltiin juomingeilla ja lautapelillä, vallitsi drotsin ja hänen ritariensa saapuessa kova meteli ja äänekäs puhe, joka kuitenkin heti lakkasi komeasti puettujen ritarien astuessa sisään, sillä heidät heti tunnettiin kuninkaan miehiksi ja henkivartijoiksi. Pitkän kiinnipaalutetun tammipöydän päässä istui paksu, kookas mies, päässään sopulinnahalla reunustettu lakki ja yllään lyhyt takki; se oli rikkaudestaan ja ylpeydestään kuuluisa Berner Kopman Rostokista, joka oli uhannut kuningasta Sjöborgissa. Hän pöyhisteli ylpeänä penkillään ja oli vielä suuremmaksi mukavuudekseen asettanut toisen säärensä pöydälle. Hänen suuret kasvonsa hehkuivat viinistä; hän piti hopeapikaria kädessään ja vieressään oli hänellä suuri viinikannu. Hänen sivullaan istui hänen hyvä ystävänsä ja kauppatoverinsa, Henrik Gullansfar Visbystä, suuri rahakukkaro kädessään, josta hän heitti muutamia kolikoita isännän hattuun. Heidän välissään oli lautapeli, jonka nappulat uivat oluessa ja viinissä ja jonka Berner Kopman potkaisi syrjään saadakseen sijaa raskaalle jalalleen. He istuivat täällä, ympärillään joukko hansalaisia kauppiaita, laivureita ja merimiehiä, jotka kaikki samoin kuin hekin, olivat varustetut leveillä lyömämiekoilla ja iloisesti joivat heidän menestyksekseen. Drotsin ja hänen miehensä tullessa sisään, jäivät nämä molemmat herrat istumaan mukaviin asentoihin, eivätkä vastanneet ritarien tervehdykseen, jolloin vieraiden joukossa syntyi tyytymätöntä kuiskailua ja mutinaa.

Krouvihuoneen vähemmin valaistussa osastossa istui kaksi miestä, Pyhän-Hengen-veljeskunnan risti, mustilla matkaviitoillaan. Toinen heistä veti äkkiä päähineen otsalleen, nousi ylös ja katosi pian hengellisen virkaveljensä seurassa vieraiden joukkoon, jotka tulvivat ulos ja sisään. Ritari Helmer Blå oli huomannut tämän Pyhän-Hengen-veljen käyttäytymisen ja lähestyi sukkelasti Åkea kuiskatakseen hänelle jotakin korvaan. Mutta drotsi, joka oli tuntenut molemmat hansalaiset kauppiaat, kiinnitti koko huomionsa heihin ja näytti miettivän itsekseen, missä määrin olisi tarpeellista puuttua asiaan, taikka antaa voimattomalle uhkaukselle jotakin arvoa.

"Kerta kaikkiaan, ystäväni" tarttui roteva rostokkilaiskauppias puheeseen sammaltavalla kielellä, iskien saappaankorolla pöytään, pyytääkseen vaitioloa ja näyttäen olevan harmissaan keskustelunsa katkeamisesta, "lauenburgilaisen ritarin oli pakko pyristellä uudessa hirsipuussamme, huolimatta hänen asemastaan ja korkeasta sukuperästään, ja korkeasukuinen Saksin herttua Albert oli vähällä haljeta harmista. Juuri siksi suojelee ja kiihoittaa hän näitä jalosukuisia ryöväreitä. Mutta me emme anna enää kauemmin ritarien ja ruhtinaiden kostamatta ryöstää meitä ja ratsastaa nenällemme. — Me näytämme kyllä kerran näille mahtaileville herroille, minne taikasauva on kaivettu — se punainen, siunattu taikasauva, joka maailmaa hallitsee — ja mitä rikas, yksimielinen Hansaliitto saa aikaan. Me kauppamiehet ja pikkuväki olemme myös oppineet sota- ja valtiotaitoa, ja se, joka astuu meidän liikavarpaillemme, saa varoa Lybekin oikeutta ja Rostokin teillä. Eläköön vapaus kaikissa töissä ja toimissa. Helvettiin kaikki itsevaltiaat ja ylimykset!" Näin sanoen potkaisi paksu Berner Kopman tyhjän viinikannun pöydältä ja asetti jalkansa lattialle nousten hoiperrellen pystyyn, pikari huulillaan. Vieraat kauppiaat joivat riemuiten. Henrik Gullandsfar pudisti päätään, ja nykäistyään juopunutta virkaveljeään käsivarresta, katsahti hän salaa drotsiin ja kuninkaan henkivartijoihin.

"Minä annan heidät kuoleman ja pirun haltuun! Voinhan ostaa heidät nahkoineen ja karvoineen, sekä vielä esi-isät kaupanpäälle", mutisi suurikasvuinen rostokilaisylimys, antaen kuitenkin selvän ja varovaisen Gotlantilaisen saattaa itsensä ulos oluttuvasta. Toiset kauppiaat ja laivurit poistuivat myös toinen toisensa jälestä laulaen ja viheltäen. Åke oli heti huomannut pöyhkeiden hansalaisten käytöksessä olevan uhman ja ivan; mutta hän oli itse pari vuotta sitten, ollessaan drotsina, kuninkaan neuvostossa, varustanut sinetillä ne suuret vapautukset, jotka näille kauppiaille oli suotu, ja laki kielsi kaiken väkivallan näitä vieraita kohtaan, niinkauan kuin he itse olivat siivolla. Åke vaikeni halveksivasti hymyillen ja viittasi suuttuneille ritareille pysymään levollisina. Mutta ritari Helmerin veri kiehui; nähtyään äskenmainitun Pyhän-Hengen-veljen oli hän seisonut kuin tulisilla hiilillä. Hansalaisen laivaväen jättäessä majapaikan, luuli hän avonaisesta ovesta taas näkevänsä saman olennon hoilottavassa, vilisevässä laivoihin kiirehtivässä ihmisjoukossa. Hän kuiskasi äkkiä pari sanaa drotsin korvaan ja juoksi ulos tarjoiluhuoneesta. Åke katseli totisena ja miettiväisenä hänen jälkeensä, mutta antoi salaa merkin parille varovaisemmalle ritarille seurata häntä, käskien muiden jäädä sinne. Asetuttiin nyt melkein tyhjän pöydän ääreen. Nöyrä ja palvelevainen isäntä kiiruhti sitä kattamaan ja poistamaan tyhjät viinikannut ja oluthaarikat. Vaivoin pidätetty harmi oli tehnyt ritarit mykiksi, ja heidän mielialaansa kuvastivat vain yksityiset pistopuheet ja hyökkäykset niin sanottuja rihkamaritareja kohtaan. Huomasi helposti, ettei ylpeän Berner Kopmanin katkeruus ollut aiheeton ritarisäätyä kohtaan, joka halveksui ja oli vihamielisessä suhteessa toimeliaaseen ja hyvinvoivaan porvarissäätyyn. Ritarilinnat Tanskassa eivät tosin olleet ryövärilinnoja kuten Saksassa, ja ulkolainen kauppamies nautti siellä mitä suurinta turvallisuutta, olipa hänellä vielä suurempiakin oikeuksia kuin maan omilla porvareilla; mutta ritarit pitivät usein pilanaan asestettujen kaupustelijoiden kömpelöä ja hienostumatonta sotilasolentoa. Eipä drotsi Åkekaan voinut, huolimatta kaikesta hillitsemiskyvystään ja siitä kaikesta, jota hän yhdessä valtakunnanneuvoston ja kuninkaan kanssa oli toiminut kaupan ja porvarillisten elinkeinojen kehittämiseksi, kokonaan kieltää säätynsä ylimysmielistä halveksumista tämän luokan ihmisiä kohtaan, joiden lisääntyvä hyvinvointi ja rikkaus usein olivat yhtyneet raakuuteen ja kateelliseen ylimielisyyteen, synnyttäen ja ylläpitäen molemminpuolista vihamielisyyttä.

Åken ja ritarien mielenkiinto suuntautui kuitenkin pian kahteen eriskummalliseen vieraaseen, jotka vielä istuivat heidän vierellään pöydän ääressä. Toinen oli nuori, rotevakasvuinen mies, jolla oli erittäin vilkkaat kasvot. Hänellä oli yllään tummanvihreä ja jokseenkin kulunut maallikkoviitta, mutta hänen tonsuurikalottinsa ja kaniikkihattunsa näyttivät osoittavan hänet hengelliseksi herraksi. Hän puhui milloin latinaa, islantia, milloin tanskaa vierustoverinsa kanssa, jota hän kutsui mestariksi, osoittaen hänelle erittäin suurta kunnioitusta. Kun nuori pappi puhui tanskaa, korosti hän usein väärin sanoja. Väliin näytti hän joutuvan innostuksiin, lausuen silloin säkeitä niinhyvin klassikoista kuin muinaisista Pohjolan lauluista. Hänen naapurinsa oli pieni muodoton mies, jolla oli suuri kyömy selässä, hienot kulmikkaat kasvot ja viisaat läpitunkevat silmät. Hänen päänsä oli syvällä hartioiden välissä, ulottuen tuskin pöydän tasalle; mutta hänen käsivartensa olivat tavattoman pitkät ja laihat. Hän asetti joskus parin suuria, lyijyyn valettuja laseja silmilleen, ja hänellä oli joukko kummallisia koneita ja rasioita edessään pöydällä. Hänen sinisen maallikkovelitakkinsa yllä oli tulipunainen, turkiksilla reunustettu viitta ja päässään helakanpunainen kultareunuksilla ja tupsuilla koristettu myssy. Tässä komeilevassa puvussa, joka teki hänen muodottomuutensa vieläkin huomattavammaksi, muistutti hän melkein jotakin näistä ulkomaalaisista markkinahuijareista ja puoskareista, jotka suurilla markkinoilla tekivät temppuja rahvaalle ja möivät pyhäinkuvia, amuletteja ja yleislääkkeitä kaikkia sairauksia vastaan, vaikka tällä herralla olikin paljoa ylhäisempi ja oppineempi ulkomuoto. Se oli sama pieni punaviittainen mies, joka ritari Brockin ja herra Papaen seurassa oli ollut yöllisellä vierailulla junkkari Kristofferin luona Holbekin linnassa. Ritari Palle oli kuolinhetkellään kuvaillut hänet drotsille, kun hän tuskissaan oli ilmoittanut tälle kaikki salaisuutensa. Kuitenkaan ei drotsi ollut koskaan nähnyt tätä olentoa, eikä myöskään nyt muistanut Pallen sekavaa kuvausta.

Pikku mies istui viinikannu edessään ja näytti puuhailevan syvämietteisissä tutkimuksissa viininsä kokoonpanosta. "Huonosti väärennettyä!" hän sanoi nyt islantilaiselle tanskaksi, samoin myös vieraasti ja islantilaisesti ääntäen ja terävää nenäänsä nyrpistäen. "Näettekö tätä sekoitusta, herra Laurentius — taiteen ja tieteen valolle täytyy totuuden siis aina tulla ilmi, niin suuressa kuin vähässäkin. Heureka !" jatkoi hän itserakkaasti hymyillen. "Mitähän suuri mestarini Roger olisi sanonut, jos hänen eteensä olisi asetettu kannu tällaista viiniä? Jopa ilman näitä konstikkaita tutkijasilmiä, joista osaksi saan kiittää hänen suuria optillisia keksintöjään — vaikka syyllä voin omistaa kunnian niiden käytännöllisestä toteuttamisesta — niin ilman minun ihmeellisiä näkölasejani hän olisi ehkä voinut keksiä sen, johon minä vielä tarvitsen koko tämän laitoksen. Myrskyjen luonne on kätketty ja salaperäinen, herra Laurentius", lisäsi hän hillityllä äänellä, mutta kuitenkin niin kovaa, että jokainen voi sen kuulla, "ja ei ainoastaan elämän ja terveyden säilyttämiseksi, vaan vielä enemmän tieteen ja taiteen itsensä vuoksi, on meillä tieto olion sisäisestä olennosta erittäin tärkeä. Kuitenkin välitetään täällä Pohjolassa vähät sellaisesta; niellään kaikki sieluttomien eläinten tavalla, omistamatta kuitenkaan niiden viisasta vaistoa ja tukematta viisaudella ja taidolla rajoitettua fyysillistä luontoamme. Meneehän kaikki oppi täällä hukkaan teoloogisiin viisasteluihin ja niin kutsuttuihin jumalallisiin asioihin, joista he tyhmät raukat tietävät kuitenkin yhtä vähän. Meidän oppineemme märehtivät vielä skolastikojen ja mystikojen hyödyttömiä oppeja ja tuota kuivaa, kulunutta Aristotelesta. Tietämättömyys kaikesta hyödyllisestä johtaa siihen, että petkuttajat ja väärentäjät voivat täällä olla aivan rauhassa, jotta nämä pöyhkeät kauppiaat voivat mielensä mukaan rikastua tietämättömän kansan kustannuksella. Tässä näette yhden heidän uusista rahoistaan. Minä olen tutkinut sen kokoonpanon, ja se sisältää enemmän lyijyä ja tinaa kuin hopeaa. Tanskan kuninkaan merkki ja kuva ovat siinä kylläkin, ja kuninkaallisten rahojen suuruus on niillä myöskin, niitä menee neljä yhteen hopea markkaan ja ne ovat kuusi kertaa arvottomampia. Kuinka suunnattoman voiton täytyy yhdenkään laivalastin tuollaisia rahoja tuottaa niille miehille."

Drotsi Åke oli tullut tarkkaavaksi, ja löysi vieraan viimeisessä arvelussa tärkeän vahvistuksen suurimpaan valitukseen, joita oli tehty rostokkilaisia kauppiaita vastaan.

Drotsin ja ritarien tarkkaavaisuus ei näyttänyt olevan pienelle viisaalle miehelle vastenmielistä. Hän tosin ei ollut heitä huomaavinaankaan, vaan puhui edelleenkin nuoren papin kanssa tanskaa, ja huolimatta siitä, että se tuntui kuiskaamiselta, lausui hän kuitenkin jokaisen sanan erittäin terävällä ja läpitunkevalla äänellä. "Tieteessä ja luonnossa ei mikään ole arvotonta", jatkoi hän. "Pieninkin voi täällä johtaa suurimpaan. Jokaiseen heinänkorteen sisältyy kokonainen maailma. Kuinkahan kauan tahdotaan sulkea silmät jumalallisuuden suurelta ja ainoalta todelliselta ilmestykseltä luonnon ihmeissä ja pyhässä kirjoituksessa? Pane mieleesi, nuori ystäväni, se aika on tuleva, jolloin tämä tietämättömyyden, raakuuden ja hulluuden patsas on luhistuva, joka on pystytetty luonnon haudalle, ja jota on palveltu vuosisatoja. Niinkuin tapahtuu maallisille asioille, samoin käy henkisillekin. Pysähdys on kuolemaa ja mädännystä. Me olemme jääneet vanhalle ja kuluneelle kannalle; voimakas elämänkuohunta on pysähtynyt elämä, pilaantunut ja mädäntynyt. Mitä muuta se olisi, kuin mieletöntä, itämaisten seikkailuja ja sukumme lapsuusunelmia, jotka nyt lähes kolme vuosisataa ovat sekoittaneet ihmisten ymmärryksen ja loitontaneet meidät luonnosta ja totisesta viisauden lähteestä. Pakanat olivat paljoa korkeammalla kannalla. Mitä olemme tehneet tieteiden ja taiteiden hyväksi verrattuna egyptiläisiin ja kreikkalaisiin. Ja kuitenkin olivat hekin harhassa. Heillä oli myöskin epäjumalansa, kuvittelunsa ja unelmansa Tartaruksesta ja Elysiumista, ja muista typeryyksistä, joita vieläkin palvellaan runoudessa. —"

"Seis, viisas mestarini", keskeytti hänet nuori islantilainen innokkaasti. "Nyt ryhdytte minun pyhimpääni solvaisemaan. Antakaa maailman muuttua mielensä mukaan. Antaa ajan syödä omat lapsensa, kuten muinaisessa tarussa. Mutta mitä jokainen aikakausi on pitänyt kauniina, sitä ei voi kukaan hävittää. Se ilmenee aina uusissa muodoissa. Aina tuores runous on pelastava ja säilyttävä kaiken sen, missä on ollut kauneutta, niin meidän aikanamme, kuin muinaisuudessakin. Kauneuden esikuvaa ja jälkimaailman arvostelua ei mikään selvittelevä viisaus voi haihduttaa.

"Aivan niin", sanoi pieni mies ivanaurulla. "Tuomio ei kuole; arvosteleva taito on ainoa kuolematon. Kaikkien aikojen runous katoaa, niinpian kuin maailma ymmärtää itseään ja omia ajatuksiaan. Kun sydän on löydetty, voimme heittää kuoren lapsille leikkikaluksi, se oli kuitenkin tosi sana tuolta vanhalta pakanarunoilijalta: tuomio kuolleesta miehestä ei kuole. Mutta kun meidän aikamme on mennyt, ja jälkeentulevaiset sitä arvostelevat, hymyilevät lapset isiensä teoille ja siitä, jota nyt palvellaan, on tuleva tulevien sukupolvien harmi. Sellaista en kuitenkaan mielelläni kuuntele, herra Laurentius. Totuuden ydin on karvas; ja se joka vie sitä toisille kaupaksi, voi helposti joutua valheen ystävien ja sokean ennakkoluulon palvelijoiden kivittämäksi. Koko maailma tietää, mitä suuri mestarini Roger sai kärsiä. Vaikka hän ei itse löytänytkään viisasten kiveä, on hän kuitenkin osoittanut, mistä sitä on etsittävä, ja mikä jäi hänen tarkoilta silmiltään huomaamatta, ei siltä tarvitse olla hänen seuraajiltaan salassa." Näin sanoen pieni viisas mies nousi ylös ylpeän ja tärkeän näköisenä. Hän poistui ohimennen kumarrettuaan drotsille ja hänen miehilleen, joiden kasvoilla hän mielihyvällä huomasi hämmästyksen, jota erittäinkin hänen viimeinen paheensa viisasten kivestä oli herättänyt.

Nuori pappismies tulipunaisessa kauhtanassa oli jäänyt jälelle ja kääntyi nyt drotsi Åken puoleen, jonka arvon ja nimen hän oli tuntenut. Hän ilmoitti itsensä drotsille islantilaiseksi teoloogiksi, lakimieheksi ja runoilijaksi, joka palavasta tiedonhalusta oli jättänyt kehnon paikkansa pappina Pyhän Olavin kirkossa ja poenitentiariuksensa [poenitentiarius = hengellinen virka] Nidarosin arkkipiispan luona, etsiäkseen vieraita yliopistoja. Parisissa hän oli hiljattain tutustunut oppineeseen maanmieheensä maisteri Trand Fisilieriin eli Ilotulittajaan, joka omien sanojensa mukaan oli kuuluisan Roger Baconin oppilas, jota hengenmiehet olivat häpeällisesti vainonneet hänen erinomaisten tietojensa ja vapaiden mielipiteidensä vuoksi, ja joka monivuotisen vankeutensa jälkeen oli kuollut pari vuotta sitten Englannissa. Nuori pappi aikoi nyt oppineen matkatoverinsa kera käydä Tanskan hovissa, missä hän itse toivoi löytävänsä kuninkaassa armollisen kuulijan omille ja vanhoille pohjoismaisille lauluilleen, ja hänen matkatoverinsa tahtoi näyttää kuninkaalle ihmeellisiä temppujaan ja muutamia erittäin tärkeitä luonnontieteellisiä keksintöjä, joista voisi koitua arvaamatonta hyötyä sekä sodassa että rauhan aikana. Huhu nuoren kuningas Eerikin erinomaisesta tieteiden harrastuksesta ja erittäinkin se rohkeus, millä hän oli asettunut roomalaisen hovin papiston määräyksiä vastustamaan, oli saanut oppineen mestari Trandin etsimään turvaa ja suojelusta Tanskasta.

"Epäilemättä olette molemmat tervetulleita kuninkaan luo", vastasi Åke katsellen häntä tarkasti "sillä hän suosii ja suojelee kaikkia hyödyllisiä tieteitä. Teidän toverinne ei ole mikään tavallinen tusinataiteilija, niinhyvin kuin minä voin huomata. Jos hän voi todistaa sen mitä väittää vääristä rahoista, joita tuodaan maahan, niin voi hänen oppinsa olla erittäin tärkeä. Mutta koska olette teoloogi ja kirjanoppinut mies, herra Laurentius, niin tahdon kysyä teiltä yhden asian", jatkoi Åke. "Eikö toverillanne ole harhaanviepiä oppeja pyhistä ja jumalallisista seikoista? Hänen puheensa tuntui minusta hieman kummalliselta, vaikkakin maallikkona en sellaista ymmärrä. Tiedättehän hyvin, että niinkutsutuita Leccar-veljiä, jotka tosin sanovat uskovansa Herraamme, mutta ei Jumalan Poikaan, eikä hänen pyhään Äitiinsä taikka Pyhään Henkeen ja yleiseen kristilliseen kirkkoon, yhtä vähän kärsitään täällä kuin muuallakaan kristikunnassa. Elkää missään tapauksessa luulko, että kuninkaamme epäsopu Lundin arkkipiispan ja paavin hovin kanssa jollain tavalla muuttaisi hänen mielipidettään omasta ja kansansa autuudesta."

"Leccarilaisten erehdyksistä katson itseni vapaaksi", vastasi nuori islantilainen hieman hämillään. "Täytyy tunnustaa, että matkatoverini teologiasta en ole suuriakaan välittänyt, koska hän on maallinen viisas eikä erityisesti jumaluusoppinut. Jaloa runoustaidetta ei hän myöskään ymmärrä; minä ihailen häntä ainoastaan hänen harvinaisten tietojensa vuoksi luonnon salaisuuksista."

"Jos hän on harhaoppineen ainoassa tarpeellisessa tiedossa, korkeimmassa jumalallisessa totuudessa ja muutenkin pitää hullutuksena kaikkea jaloa ja kaunista", huomautti Åke, "niin en paljoakaan luota hänen tietoihinsa muissa vähemmin tärkeissä aineissa, enkä maksaisi paljoakaan koko hänen muustakaan viisaudestaan."

"Samoin tuomitsin minäkin kerran tieteistä ja taiteista, jotka opettivat ainoastaan maallisia asioita", vastasi islantilainen. "Mutta vieraissa yliopistoissa on toinen valkeus koittanut minulle. Kaukana siitä, että oppineen matkatoverini tavoin pitäisin jumalallisuuden ilmennystä luonnossa ainoana totuutena, josta hän tässä juuri, kuten aivan oikein huomautitte, ajattelemattomassa innossa esitti erittäin harhaanvievän ja poikkeavan mielipiteen; mutta eipä pakanoidenkaan viisautta maallisissa asioissa ole halveksittava, ja minä en ole nähnyt mitään maailmassa, joka olisi enemmän lisännyt uskoani kolmiyhteisen Jumalan kaikkivaltaan ja viisauteen, kuin ne ihmeelliset luonnonvoimien vaikutukset, joihin tämä kummallinen mies on minut tutustuttanut."

"Mitä on hän sitten näyttänyt teille, joka voi olla niin tärkeätä, kunnianarvoisa herra Laurentius?" kysyi Åke.

"Minä olen nähnyt hänen taitonsa tuloksia, joita minä tietämättömän rahvaan ja ennakkoluuloisten virkaveljieni asemassa olisin pitänyt taikuutena ja paholaisen töinä", vastasi islantilainen innokkaasti, "jollei hän olisi selittänyt niitä luonnonlakien nojalla ja suuren, väärin tuomitun Roger Baconin teoksen Opus Majuksen avulla, josta hänellä, on mukanaan harvinainen ja arvokas jäljennös. En tahdo puhua hänen tiedoistaan kasviseläinten ja metallien sisäisestä luonnosta ja kokoonpanosta; mikä eniten on minua miellyttänyt, on kaikki, joka viittaa inhimillisen hengen ylivaltaan ajan ja katoavaisuuden yli. Hän väittää ilman yliluonnollista apua, ainoastaan omalla taidollaan, voineensa säilyttää nuoruutensa ja vastustaa vanhuuden heikkouksia; hän tuntee taivaan kappalten kulun ja astraaliset vaikutukset ihmiselämään; hänellä on joukko ihmeellisiä laseja, joilla hän varmasti voi nähdä näkymättömän; mutta hänen kummallisin taitonsa on sammuttamattoman tulen valmistaminen, joka muistuttaa taivaan ukkosta ja salamaa ja josta hän on näyttänyt minulle kokeita, jotka ovat minua kauhistuttaneet. Yhdellä ainoalla kourallisella tätä tuliainetta voi hän saada aikaan niin kauhean pamauksen, että vahvinkin muuri hajoaisi siitä, ja sellaisen hävittävän tulipurkauksen, että sillä, oikein ohjattuna, voisi musertaa kokonaisen sotajoukon ja hävittää linnoja ja kaupunkeja."

Kaikki ritarit tuijottivat hämmästyneinä islantilaiseen ja muutamat tekivät ristinmerkin. "Se on mahdotonta — sellaista ei voi tehdä kukaan ihminen. — Se ei koskaan voi tapahtua luonnollisesti. — Siinä täytyy olla noituutta ja pirunvehkeitä!" sanoi yksi toisensa jälkeen.

Drotsi Åke vaikeni luoden islantilaiseen terävän ja vakavan katseen. "En pidä teitä tyhmänä miehenä, enkä taipuvaisena valheeseen ja petokseen, kunnianarvoisa herra Laurentius", jatkoi hän vihdoin puhettaan, "vaikka kertomuksenne oppineesta matkatoveristanne tuntuukin uskomattomalta. Etteköhän itse ole erehtynyt? Omien sanojenne mukaan olette ainoastaan sangen lyhyen ajan tuntenut tämän ihmeiden-tekijän; ihaillessanne hänen ihmetemppujaan ja harvinaisia tietojansa luonnon salaisuuksista te ette ole suuriakaan välittänyt hänen luonteestaan ja ajatustavastaan, joita kuitenkin pidän ihmisen tärkeimpinä ominaisuuksina, olkoon hän oppinut tai oppimaton; ja jos hän ei ole petkuttaja ja suurkehuja, pelkään hänen olevan jotakin paljoa pahempaa. Hän olisi kyllä mielellään uskotellut meille maallikoille löytäneensä viisasten kiven. Ne jotka puhuvat ääneensä sellaista ovat tavallisesti haavelijoita tai petkuttajia."

"Mitä emme itse ymmärrä, herra drotsi", vastasi islantilainen, "sitä olemme liiankin usein taipuvaiset pitämään hulluutena ja huonojen ihmisten keksintönä. Siihen on kuitenkin oma rikkiviisautemme ja turhamaisuutemme syypää. Se, jota maailman viisaimmat miehet niin kauan ovat etsineet, ei totisesti voi olla petosta ja mielikuvitusta, enkä ollenkaan epäile, ettei viisasten kiveä kerran löydetä, — jos ei sitä vielä ole löydetty. Ehkäpä näemme toisemme jälleen Skanörin markkinoilla, herra drotsi", lisäsi hän ja nousi ylös poistuakseen. "Minun oppinut ystäväni ja matkatoverini ei käy ainoastaan ruhtinasten ja suurten herrojen luona; tietämättömän rahvaan sivistäminen on hänelle vielä rakkaampaa. Minä seuraan häntä amanuenssina, tilapäisen puutteen takia, jota en häpeä tunnustaa, ja tässä maallisessa puvussa, etten herättäisi ennakkoluuloisten virkaveljien suuttumusta; kuitenkin on minulla sen ohessa paljon oppimista, ja kuten sanottu, tältä maalliselta kiertomatkalta aijon palata tietorikkaampana takaisin pyhän Olavin palvelukseen kunnianarvoisan ystäväni ja suojelijani luo Nidarosiin, joka pian voinee tarvita apua taistelussaan niskoittelevia kaniikkejaan vastaan."

Keskustelun islantilaisen papin kanssa keskeytti Helmer Blå, joka melkein hengettömänä syöksyi tarjoiluhuoneeseen. "Drotsi, se oli Kagge! Siitä ei ole epäilystäkään!" huudahti Helmer. "Mutta kirottua, hän on jo rostokkilaisaluksella."

"Häntä, enkä ketään muuta, tuota kunniatonta kuninkaanmurhaajaa — ja niin totta kun minulla on korvat ja silmät. Hän on saanut partansa ja silmäripsensä ajelluiksi; mutta minä tunsin hänen ketunkasvonsa ja räkättävän äänensä. Humalapäissään ja uhmaillessaan mainitsi se tyhmä rostokkilainen hänen nimensäkin. He tekivät pilaa minusta ja meistä kaikista tavallisella kolhomaisella tavalla, jota en tahdo kuvailla; sekä lähtivät vesille lainsuojaton mukanaan aivan nenäni edestä."

"Tapaamme hänet varmaankin Skanörissä huomenna", vastasi Åke, "jos rikollinen on rostokkilaisaluksella on hänen elämänsä turvassa hansalipun ja Lybekin oikeuden suojassa; mutta jos hän astuu jalallaan Tanskan maalle, on hän kuoleman oma. Sellaisten myrkyllisten tavaroiden lastaamiseen laivoistaan ei Hansalla ole etuoikeutta." Näin sanoen meni hän levolle. Islantilainen pappi oli poistunut, eikä enää nähty häntä, eikä oppinutta Trand Fisilieriä. Se mitä oli kuultu tästä ihmeidentekijästä, oli kuitenkin myöhään yöhön saakka ritarien puheenaineena juomapöydän ääressä.

Drotsi Åke vaikeni ja meni levolle, mutta odotti turhaan unta. Hän ei ollut aivan varma siitä, olisiko hänen pitänyt heti vangita molemmat pöyhkeät hansalaiset heidän röyhkeytensä takia Sjöborgissa. Täällä eivät he enää olleet lähettiläitä ja loukkaamattomia henkilöitä. Jos he kerran olivat saattaneet vääriä rahoja liikkeeseen ja silminnähtävästi suojelleet lainsuojatonta tanskalaisella maaperällä, niin voitaisiin heidät hyvällä syyllä saattaa vastaamaan teostaan. Että lainsuojaton Kagge oli elossa, teki hänet myöskin levottomaksi; mutta mikä vielä enemmän karkoitti unen drotsin silmistä, oli muisto salaperäisestä mestari Trandista ja hänen tavattomista tempuistaan. Voisiko ihminen omistaa sellaisen voiman luonnon yli että hän voisi matkia taivaan ukkosta ja salamaa ja sen kauheita hävityksiä, Olisipa se eriskummallinen ihme! Mutta se mitä innostunut herra Laurentius oli maininnut mestarinsa vielä syvemmistä tiedoista, nuoruuden säilyttämisestä salaisilla keinoilla ja viisasten kivestä, olivat erityisesti saattaneet totisen ja hieman haaveellisen drotsin kummallisen aavistavaan mielentilaan. Pienen muodottoman temppujentekijän kasvot ja oikeaa markkinahuijaria muistuttava ulkomuoto, olivat tosin herättäneet suurta epäilystä hänen rehellisyydestään, ja se minkä Åke oli ymmärtänyt hänen puheistaan, tuntui hänestä yhtä kummalliselta kuin sekavalta, eikä ollenkaan sopusointuiselta nuoruutensa uskon kanssa korkeimmasta ja ikuisesta totuudesta, jossa häntä hänen rippi-isänsä Petrus de Dacia, onnettomasta pannajulistuksesta huolimatta, oli häntä vahvistanut ja saattanut hänet rauhaan ja selvyyteen itsensä ja kirkon suhteen. Mutta islantilaisen papin vilkas ihastus mestari Trandiin ja hänen maalliseen viisauteensa eivät jääneet ilman vaikutusta, ja Åken täytyi tunnustaa, että pienen tuhattaiturin silmistä loisti terävyys ja viisaus, jonka vertaista hän ei ollut tavannut kellään tuntemallaan hurskaalla oppineella. Laurentiuksen avomieliset ja rehelliset kasvot puhuivat hänen vakuutuksensa todenmukaisuuden puolesta, siitä mitä oli nähnyt ja ihaillut kuuluisan Roger Baconin oppilaassa; ja mitä kauemmin Åke ajatteli kuulemaansa, sitä enemmän epäilyksiä ja uusia kummallisia ajatuksia syntyi hänessä. Mestari Trandin halveksiminen koko aikakauttaan kohtaan ja etenkin hänen varmat puheensa luonnon ainoasta totisesta ilmennyksestä, johon hän ennen kaikkea oli vihitty, olivat herättäneet kummallisen kalvavan levottomuuden Åken sielussa. Raskasmielinen ritari oli itsekin usein, tuntiessaan rauhattomuuden pannaanjulistuksesta, etsinyt yksinäisinä öinä lepoa ja rauhaa tarkastamalla luontoa, suuren levollisen tähtitaivaan alla, saamatta kuitenkaan lepoa ja lohdutusta. Hän seisoi nyt makuuhuoneessaan tuijottaen kädet ristissä tummaan yötaivaaseen. "Voisiko se olla mahdollista", sanoi hän itsekseen. "Ehkäpä minä ja koko aikakauteni harhailemme täällä sumussa ja yössä? Emmekö tunne luontoa itsessämme ja sisässämme? Ovatko meidän puuhamme ja pyrkimyksemme täällä vain sokean hapuilemista, ilman tietä ja päämäärää? Onkohan sekin aika tuleva, jolloin lapsemme nauravat meille kuten eksyneille mielipuolille, jotka pelkäsivät olematonta ja iloitsivat tyhjästä ilveilystä? Onko se mahdollista? Voisiko korkein ja jumalallisin, johon me sekä meidän isämme olemme uskoneet ja jonka puolesta olemme eläneet — se, jonka puolesta tuhannet pyhimykset ovat ihastuksella kuolleet, kasvonsa pyhimyskehän kirkastamina — se, jonka tähden pyhiinvaeltajamme ja ristisoturimme vaeltavat Jorsalaan ja luopuvat kaikista maailman rikkauksista ja aarteista — se, joka oli sieluna isiemme elämässä, samoin kuin se on meidänkin elämässämme — se, joka teki heidät sankareiksi ja lannistumattomiksi voitonherroiksi elämässä ja kuolemassa — voisikohan kaikki tämä olla unelmaa ja ilveilyä, tietämättömyyttä ja petosta? Voisivatkohan kokonaisten vuosisatojen elämä ja harrastukset olla yhtä ainoata suurta, ääretöntä valhetta? — Ei, ei! Jos se mies ei ole valehtelija ja petturi, niin ei ole olemassa mitään totuutta, ei elämää, ei sankaritekoja, ei pelastusta, eikä autuutta!" Omat kauheat ajatuksensa puistattivat häntä. Silloin tunkeutui hänen korvaansa ääni, joka tänä hetkenä kauhistutti häntä. Hän luuli taaskin kuulevansa salaperäisen muukalaisen äänen ja aivan läheltä.

"Etkö uskalla vieläkään katsoa paljastettua totuutta silmiin, rakas Laurentius?" kuului todellakin taiteilijan terävä ääni lausuvan hitaasti ja juhlallisesti viereisestä huoneesta ohuen lautaseinän läpi. "Epäiletkö astua Leccar-veljesten ja luonnonpappien pyhään veljeskuntaan? Pelkäätkö sinä yhtyä siihen suureen maailmankirkkoon, jossa me kaikki eroituksetta olemme pappeja, me, joilla on silmä nähdä totuus ja uskallus julistaa sitä huolimatta kolmeatoista vuosisadan hullujen toistuvista huudoista. Katso, minä avaan sinulle tuon suuren pyhätön, totuuden ja tieteen nimessä ja sen jumalallisen silmän edessä, joka piilee jokaisen vihityn omassa rinnassa. Heitä luotasi aikasi typerät ennakkoluulot! Särje se harhakuva, jota kutsut kirkoksi ja ainoaksi autuaaksi tekeväksi uskoksi, yhtä voimakkaasti kuin heitit luotasi pakanakansojen epätodelliset myytit! Heitä luotasi kaikki mikä ei ollut sinulle annettu tullessasi ihmiseksi. Puhdistaudu ja vapaudu kaikkien näiden vanhettuneiden kuvien sekasotkusta! Heitä luotasi nuo alaikäisten aikojen mielikuvitelmat ja unikuvat, joita sinä kutsut ilmestykseksi. Luovu tuon niin kutsumasi runouden luomista vääristä häikäisykuvista! Katso sitten vapaasti ympärillesi, ja sano mitä on jälellä."

"Ei mitään, — ei mitään, arvoisa mestari", vastasi nuoren islantilaisen ääni tuskallisesti värähdellen.

"Kyllä varmasti", kuului vastaus. "Sinä itse, sekä iäti suuri luonto ovat jälellä, ja, jos niin tahdot, suuri voimallinen jumaluus, joka on tämän luonnon henki ja sielu, ja josta sinä itse olet osa. Kaikki totuus, kaikki viisaus uinuu sinne kätkettynä. Herätä se, jos voit. Herätä jumaluus itsessäsi ja luonnossa! Kysy rohkeasti ja pakota se vastaamaan!"

"Siihen en kykene, viisas mestarini!" kuului nuori islantilainen vastaavan. "Mutta jos minä voisin herättää kuolleen luonnon ja pakottaa sen ratkaisemaan arvoituksen jota mietiskelen, niin antaisikohan se minulle muuta kuin saman vastauksen minkä kaikki kuolleet ovat antaneet eläville, minkä kuollut Vola antoi Odinille meidän vanhoissa lauluissamme, minkä Samuelin henki antoi Saulille loihtijanaisen luona Endorissa: sinun täytyy kuolla , sinun täytyy kuolla huomenna."

"Hyvä on", jatkoi viisas mies, "vaikka vastaus ei olisikaan ilahduttavampi, niin, jos se on totuus, voisiko silloin filosoofi, leccar-veli, luonnon ja totuuden pappi milloinkaan vaatia tai pyytää muuta? Mutta kaikki te rakastatte mielistelyä; te haluatte tulla petetyiksi: senvuoksi olettekin niin kiintyneet mielistelevään valheeseen, mutta te vihaatte ja vainoatte totuutta jumalattomuutena, epäuskona ja perkeleen juonina. Senvuoksi voivatkin vielä paavit ja piispat, niin kuin muinoin profeetat ja evankelistat, ynnä kaikenlaiset uskontojenperustajat ja haaveilijat, viedä koko ihmiskunnan erhetysten umpikujaan, vuosisadan toisensa jälkeen, kunnes ihmiset vihdoinkin saavat silmänsä auki, huomaten seisovansa siellä missä heidän sokeat isänsä seisoivat, luonnon suletun kirjan edessä, jonka he, vuosisatojen unelmien vuoksi, ovat unohtaneet avata. Katso, tuossa sinä seisot nyt, oppilaani, ja olet joutua epätoivoon nähdessäsi kaiken tuon narripelin kadonneen ja tulleen poispuhalletuksi minun suuni kautta kuin hämähäkin verkon tai saippuakuplan — ja senvuoksi, että sinä et näe muuta kuin äärettömän suuren ruumiin, jota minä kutsun luonnoksi. Mutta katso, tuo suuri ruumis herää — se on jumaluus, mutta kuitenkin meidän orjamme, alistuen meissä piilevän suuremman jumaluusvoiman alle. Vain meidän kauttamme voi luonnon jumaluus tulla itsetietoisuuteen; — vain meissä itsessämme elää ainoa ja suuri totinen Jumala, jota meidän on toteltava. — Rohkeutta, Laurentius, rohkeutta! — Totuuden täytyy päästä esille — piilossa uinuva luonnonjumala on herätettävä ja paljastettava; se avatkoon meille sisimmät syvyytensä; sen täytyy antaa meille takaisin mitä on ryöstänyt meiltä ja piilossa pitänyt — viisauden kivi on löydettävä, vaikka sen vaikutukset näyttäisivätkin meistä iankaikkiselta kuolemalta ja kivettymiseltä."

Senjälkeen vallitsi hiljaisuus sivuhuoneessa. Åke oli tuskissaan työntäissyt auki ikkunan, ja viileä yöilma virtasi häntä vastaan. Ilma oli kirkastunut. Åke kohotti katseensa tähtitaivasta kohti ja liitti kätensä yhteen miekkansa kahvalle. — Tuntui niinkuin vuorten painostus hänen rinnallaan. Hän notkisti polvensa hiljaiseen rukoukseen ja nousi virkistyneenä, mieli rohkaistuna ja iloisena. "Kiitos olkoon Jumalalle, minä tiedän sen kuitenkin paremmin!" sanoi hän lohdutettuna. "Hän tuolla sisällä on yhtä varmasti valehtelija ja petturi, kuin Hän tuolla ylhäällä on rakkaus itse — ja se jonka Hän lähetti meille oli tie, totuus ja elämä."

Hän aikoi nyt tyynesti mennä levolle, mutta silloin hän taas kuuli oppineen mestari Trandin äänen. Nuorta islantilaista hän ei enää kuullut. Siellä puheltiin nyt saksaa, mutta hiljaa ja kuiskaamalla ja, niinkuin näytti, maallisista asioista. Åke koetti olla sitä kuulematta, sillä hänelle oli vastenmielistä, ja hänestä oli epärehellistä ja alhaista kuunnella piilosta toisten salaisuuksia. Hän aikoi jollakin kolinalla ilmaista läsnäolonsa ja lautaseinän rakenteen. Mutta samassa hän kuuli "mestari Grandin" nimen mainittavan, ja hän säpsähti. Siellä kuiskailtiin vielä kauan, ja hän kuuli yksityisiä sanoja, jotka saattoivat hänet mitä levottomimpaan mielentilaan. Siellä puhuttiin kuninkaasta, junkkari Kristofferista, lainsuojattomista, kuolemasta ja häviöstä; mutta asian perille hän ei kuitenkaan voinut päästä. Viimeinkin oli kaikki hiljaista. Tuntui siltä kuin hänen oudot naapurinsa olisivat poistuneet majatalosta, ja aamupuolella Åke vaipui uneen. Kun hänen asepoikansa aamulla herätti hänet joutuakseen Skanöriin menevään laivaan, oli hän nähnyt mitä ihmeellisimpiä unia. Hän oli nähnyt aivan muuttuneen maailman, missä ei ollut luostareita eikä munkkeja, ei kirkkoja eikä ristiinnaulitun kuvia, ei kuninkaita eikä valtaistuimia, ei edes naisia eikä lapsia, vaan ainoastaan miehiä, joiden katse oli viisas ja tuijottava ja ruumis vaivainen kuin mestari Trandin. Lopuksi näytti hänestä siltä kuin aurinkokin olisi loppuunpalanut riippuen suurena mustana pallona hänen päänsä päällä, ja niinkuin kuu ja kaikki tähdet olisivat olleet revityt alas ja kasatut aidaksi pienille kuihtuneille kaalimaille. Kaikki puut ja kukkaset olivat juurineen maasta vedetyt ja revityt rikki. Kaikki linnut ja eläimet makasivat kuolleina ja raadeltuina, ja nuo pienet, viisaat kyttyräselkäiset miehet istuivat suuret silmälasit nenällä tutkien löyhkähteleviä raatoja. Kaikki mitä hän näki, koko tuo hävitetty, hajaannustilassa oleva maailma näytti hänestä lopuksi muuttuneen suunnattoman suureksi kiviröykkiöksi, ja kammottava ääni huusi yli tuon kivettyneen maailman: "Katso, tämä on sinun maailmasi, tämä on sinun Jumalasi, tämä on viisauden kivi!" Tuota ääntä pelästyen Åke oli herännyt juuri asepojan naputtaessa ovelle, ja hän oli vielä niin hätääntynyt unesta, ettei hän aluksi voinut erottaa untaan siitä mitä oli kuullut vieraiden äänten puhelevan seinän takana.

SEITSEMÄS LUKU.

Skanörin markkinoille oli kokoontunut suuri joukko kaikensäätyistä kansaa. Siellä vilisi laivureita ja kauppiaita kaikilta maailman kulmilta, mutta erittäinkin Hampurista, Lybekistä, Rostokista, Deventeristä ja Overysselistä. Nämä viimemainitut olivat enimmäkseen ryytikauppiaita; he toivat Veneziasta ja Genuasta kallisarvoisimpia ryytejä markkinoille. Nähtiin tavaroita Intiasta, Persiasta ja Egyptistä, jotka toimekkaat kauppiaat olivat tuoneet Rheiniä myöten tänne Pohjolaan asti. Täällä oli monta viinillä lastattua englantilaista laivaa. Mutta eniten pistivät silmään moniväriset uhkeat verat, jotka liehuivat lippuina satamassa olevista laivoista, ja joita oli suurissa kääröissä kaduille pystytettyjen telttojen ja puusuojusten pöydillä.

Skanörin asema oli edullinen kaupalle. Kaupunki oli Falsterbon ja Malmön välillä skånelaisella ranta-alueella; se oli pohjoisempana Falsterbosta, ja oli sekä suurempi että paljon vanhempi kuin tämä kaupunki. Vanhan kaupunginportin yläpuolella oli kivi, mihin vanhemmalla skånelaisella murteella oli piirretty runo, joka ilmaisi kaupungin iän, sen uudempi runomuoto olisi seuraava:

Kaupungin suuret markkinat olivat hyvin kuuluisat, ja markkina-aikana oli liikenneyhteys Själlannin kanssa keskeymätön, niinkuin yleisesti liikenne Skånen ja muiden tanskalaisten alusmaiden välillä oli paljoa vilkkaampi niihin aikoihin kuin myöhemmin senjälkeen kun tämä kaunis Själlannin kanssa läheisessä sukulaisuudessa oleva alusmaa tuli irroitetuksi emämaasta. Markkinaväen vilinässä nähtiin useita ritareita, munkkeja ja kauppakaupunkien porvareita sekä Själlannista että Skånesta, ja repaleisten kerjäläisten ja skånelaisiin ja hollantilaisiin kansallispukuihin pukeutuneitten talonpoikaistyttöjen ohella kuljeskeli siellä ritarirouvia ja komeita neitosia, palvelustyttöjä ja renkipoikia lähiseudun herraskartanoista. Kaikkialla vilisi pelimanneja ja jos jonkinmoisia ilvehtijöitä. Rukousnauhoja ja pieniä pyhimyksenkuvia tarjoiltiin siellä kaupaksi kaikenlaisten maallisten ja ulkolaisten ylellisyystavaroiden rinnalla. Torilla olevien molempien komeimpien verkatelttojen yli liehuivat Henrik Gullandsfarin ja Berner Kopmanin tunnetut lippumerkit, käärme ja lohikäärme, jotka yhteen köytettyjen keihäiden kanssa, lybekkiläinen oikeus kynsissä puolustivat heidän aarteitaan naurettavan näköistä ritaripukuista ryövärijoukkoa vasten. Ylhäiset kauppiaat eivät olleet myömässä, sillä heillä oli kaupungissa vakituiset kaupittelijansa. Sensijaan he olivat läsnä tavaroita laivoista purettaessa, katsoakseen ettei vaadittaisi minkäänlaista tullia, joka soti heidän kauppavapauttaan vastaan. Kaikista majapaikoista ja krouveista kuului soittoa ja tanssia. Saksalaista olutta ja viiniä tarjoiltiin runsaasti rikkaille markkinavieraille, jotavastoin köyhät saivat tyytyä skånelaiseen ja själlantilaiseen maalaisolueeseen. Illempana nähtiin jo paljon humaltuneita; siellä täällä syntyi riitoja ja tappeluita, niin että kaupungin voudin täytyi usein yövartijoiden ja asestettujen miesten avulla sekaantua siihen.

Eniten kuitenkin veti tällä kertaa Skanörin markkinoilla huomion puoleensa värillisten lyhtyjen koristama markkinakoju aivan laivasillan vieressä, missä näyteltiin ilotulitustemppuja ja kaikenlaisia uusia ihmeellisiä asioita, joita ihmeteltiin ja joita katsellessa moni teki ristinmerkin ikäänkun näky olisi pettänyt. Tänne oli oppinut Trand Filisier pystyttänyt optillisen teatterinsa. Hän seisoi itse korokkeella ja piti kansalle puhetta taidetemppujensa harvinaisuudesta ja niiden suurista eduista verrattuina kaikenlaisiin pyhienjäännöksiin, amuletteihin ja väärennettyihin yleislääkkeisiin, millä he antoivat ulkolaisten markkinaveijarien ja petturien itseään peijata. Etupäässä hän kiitteli temppujensa luonnollisuutta ja vaarattomuutta ja kehoitti ennakkoluulottoman ja järkevän yleisön pelkäämättä astumaan lähemmäksi ja katsomaan mitä hän näytti ja selitti heille, tehden sen enemmän tieteen ja totuuden vuoksi, kuin maallisen voiton halusta. Hänen jumaluusopillinen ihailijansa, nuori herra Laurentius, jota punaisen kauhtanansa vuoksi ei arvattu hengenmieheksi, auttoi innokkaasti häntä temppuja tehdessä, kooten vähän takaa haavin täyteen rahoja katsojilta, kuitenkin tehden sen tavalla, josta huomasi hänen häpeävän tätä tointa, mihin hän kyllä, vaikka toisessa ja hurskaassa tarkoituksessa, oli tottunut, kootessaan Pyhän Olavin kirkkoveroon almuja poenitentiaruksena ollessaan suuressa kirkkojuhlassa Nidaroksessa.

Aivan lähellä tämän markkinaveijarin telttaa paloi lyhty pienessä kappelissa olevan madonnankuvan edessä, missä myöskin nähtiin suuri seinään kiinnitetty ja raudoitettu köyhiensäästölaatikko. Ei ainoakaan kauppias eikä laivuri kulkenut laivaan tai sieltä pois, ennenkuin oli polvistunut täällä ja pistänyt rovon köyhien ja pyhän neitsyen kirkkoveroon. Tämän niinkutsutun laivasiltakappelin luona seisoivat illempana ritari Helmer Blå ja drotsin asepoika, Knuut Fynbo, sekä muutamia drotsin seurueeseen kuuluvia nuoria ritareita, tarkasti silmäten jokaista laivasillalta tulijaa. Heillä oli ollut vastatuuli koko päivän, ja olivat senvuoksi vasta äsken nousseet maihin. Berner Kopmanin rostokilais-laiva oli ankkuroituna satamassa aivan heidän silmäinsä edessä. Se oli saapunut Skanöriin hyvässä myötätuulessa jo päivää ennen. Toimelias laivanomistaja oli koko päivän pysynyt laivallaan ja tarkastanut tavaroiden maihinvientiä, mutta jo ennen pimeän tuloa oli ritari Helmer luullut huomanneensa lainsuojattoman pakolaisen hänen rinnallaan laivassa. Jos pakolainen aikoisi maihin oli ryhdytty toimenpiteisiin hänen kiinniottamisekseen, josta oli ilmoitettu kaupunginvoudille; mutta pakolaisella ei näyttänyt olevan halua jättää turvapaikkaansa. Iltamessun jälkeen saapuivat Berner Kopman ja Henrik Gullandsfar maihin ylvästellen ja lukuisan asestetun merimiesjoukon saattamana. He eivät laiminlyöneet pysähtyä rukouskappelin luo, missä he pistivät muutamia kovasti kilahtavia rahoja köyhäin säästökirstuun, ja astuivat sitten ylpeinä ja uhkamielisinä ritarien ohi.

"Tahtoisinpa tietää montako väärää hopearahaa jo on kilahtanut tähänkin säästölaatikkoon?" sanoi ritari Helmer ääneen. Lihava rostokkilainen kääntyi häneen vimmastuneena, mutta gotlantilainen työntäsi häntä merkitsevästi käsivarteen, ja he astuivat edelleen. Helmer sekä nuo muut nuoret ritarit seurasivat heitä, ja heillä näytti olevan palava halu masentaa kauppiaitten ylvästelyä.

Drotsi Åke ei ollut laiminlyönyt käyntiä Trand Fisilierin teltassa, missä tämä huvitteli ihmetteleviä markkinavieraita näyttämällä heille kaikenlaisia temppuja ja optillisia näytelmiä. Drotsi oli ostanut taiteilijalta muutamia hänen ihmeellisimmistä tavaroistaan sekä antanut selittää itselleen niiden käytön. Hän ei voinut olla ihmettelemättä Roger Bacon kuuluisia keksintöjä, ja hän katseli tarkkaavaisesti kaikkea mitä näytettiin. Enimmäkseen oli siellä pieniä katselukaappeja, joissa suurennuslasin vaikutukset esitettiin tähän asti Pohjolassa tuntemattomalla tavalla, ja joilla taiteilija herätti suurta ihmettelyä. Näissä pienissä katselukaapeissa ei esitetty ainoastaan pienten eläinten muuttumista kamaliksi petoeläimiksi, vaan nähtiin niissä kuvilla esitettynä kokonainen maailman mullistus mestari Trandin maun mukaan. Siellä esitettiin hullunkurisella tavalla pyhimykset ja martyyrit, ihmenäyt ja legendakuvaukset, munkkisaattueet, madonnaliput ja ristiinnaulitun kuvat kreikkalaisten ja roomalaisten jumalien rakkaustarinoiden rinnalla. Kaikki nämä kulkivat liikkuvina ivakuvina katsojien silmien ohi, päättyen loistavaan kuvasarjaan, missä esiintyivät vertauksellisesti kuvattuina totuus, viisaus, filosofia, vapaus, porvarilliset ammatit, valtiohoito, luonnontiede ynnä muuta. Pimeän tultua näytteli mestari Trand pieniä palavia pyöriä, monivärisesti säteileviä tähtiä ja aurinkoja, jotka lennähtivät ilmaan kirkkaina valojuovina ja sammuivat äkkiä heikosti pamahtaen.

Tämä viimeksi mainittu oli drotsista sekä kaunista että ihmeellistä; mutta ne olivat kuitenkin vain pikku asioita verrattuina siihen, mitä herra Laurentius oli kertonut tämän ihmetaiturin suurista ja mailmaa mullistavista keksinnöistä. Noiden pienten tähtien ja aurinkojen näkeminen, jotka singahtivat meren yli, sammuen tyynen iltataivaan alle, oli jotakin aivan uutta ja outoa, mikä huvitti katsojia aivan äärettömästi. Mutta huomatessaan kansan ihastuneen tähän häikäisevään ilotulitusleikkiin, ja ihaillessaan itsekin tätä salaperäistä ilmanäytelmää, kävi drotsi Åke omituisen vakavaksi. Tämä välähdys uudesta ja pyhästä taiteesta, jonka salatuista ja valtavista vaikutuksista hän jo oli kuullut puhuttavan, tuntui hänestä sen uudenaikakauden lähetiltä, josta salaperäinen taiteilija ennusti, ja jossa kaikki käsitteet ja mielipiteet laajentuisivat ja muuntuisivat ja kaikki vanha katoaisi, niinkuin kaikki nämä tähdet ja auringot, jotka nyt katosivat ja sammuivat mereen. Drotsi Åke ei voinut unohtaa sitä ihmeellistä taiteilijan ja hänen oppilaansa keskustelua, jonka hän äsken oli kuullut, siitä suuresta unesta ja erhetyksestä, missä koko kristitty maailma vielä hoippuili. Hänen mielestään olivat oppineen mestari Trandin aivan omat käsitykset kuuluisan Leccar-lahkon opeista vain ylvästelevää ja uhmailevaa järjettömyyttä, jotka, jos ne joskus tulisivat yleisiksi ja vallitseviksi, kumoaisivat kaiken kauniin, totisen ja jumalallisen maan päältä. Hänen oma unensa kivettyneestä maailmasta väikkyi vielä kammottavana hänen sielunsa silmissä. Hänen ympärillään vallitseva ilo ja kansan melu kävi hänelle lopulta sietämättömäksi; nuo tuskalliset mielikuvat painoivat häntä, ja hän pakeni etsimään rauhaa ja lepoa pienestä laivasillankappelista. Hän notkisti polvea pyhän neitsyen maalatulle puukuvalle, joka täällä tuttuun tapaansa oli esitetty Jesuslapsi käsivarrella, ja lapsen kädessä ristihuippuinen maapallo kuin valtakunnan omena. Åke oli liittänyt kätensä rukoukseen. Mutta luodessaan nyt katseensa kuvaan, valaisi sen äkkiä ilotulitusteltasta singahtava tulikuula, ja pyhän neitsyen kuva näytti hänestä räikeässä valaistuksessa ilkeästi irvistelevältä epäjumalankuvalta. Samassa hän kuuli ilmasta kovan paukahduksen melkein kuin ukkosen jyrähdyksen, jota seurasi naisten ja lasten kauhistuttava huuto. Pieni kappeli tärähti; vanha laho neitsyt Marian kuva horjahti ja putosi hänen jalkoihinsa. Hän hypähti ylös ja kiiruhti ulos kappelista. Kansan ilo oli muuttunut kauhuksi ja kiukuksi. Muutamia naisia oli pyörtynyt; erään kapucinimunkin parran oli tuli kärventänyt. "Noituutta! Perkeleenjuonia!" huusivat kaikki sekaisin. "Kivittäkää hänet! Polttakaa tuo kirottu noitamestari! — Hän on kerettiläinen!" huusivat muutamat. "Jumalanpilkkaaja!" huusivat toiset. "Hän kehuu itsensä niin taitavaksi ihmeidentekijäksi ettei kenenkään enää tarvitse välittää ei pyhästä neitsyestä eikä muista pyhimyksistä! — Hän kehuu ajavansa kilpaa itse Jumalan kanssa! — Kivittäkää hänet! — Repikää alas tuo noidanhökkeli!"

Meluten hyökkäsi kiukustunut joukko ilotulitustelttaa kohti. Pieni, onneton taiteilija oli apulaisensa kera piiloutunut siellä olevien kirstujen väliin. Pari hurjistunutta talonpoikaa ja maallikkoa veti heidät esiin sieltä, jättääkseen heidät väkijoukon pahoinpideltäviksi. Kaupunginvouti ja hänen apulaisensa koettivat turhaan estää näitä väkivaltaisuuksia. Vihdoinkin joutui drotsi Åke hätään ja huusi kuuluvalla äänellä: "Seis, maamiehet! Hiljaa, kuninkaan nimessä! Sitokaa nämä veijarit, mutta elkää kajotko ainoaankaan hiuskarvaan heidän päässään. Heidät viedään tutkittavaksi ja tuomittavaksi maalain mukaan, jos he eivät voi puhdistautua. Kaikki mitä he ovat meille näyttäneet on ollut aivan luonnollista, kansalaiset. Nämä miehet ymmärtävät enemmän luonnon voimista kuin me; mutta he käyttävät väärin viisautensa ivaten ja uhmaillen kaikkea mikä on pyhää."

Kiukustunut väkijoukko tyyntyi samassa kun se kuuli kuninkaan nimen mainittavan ja tunsi hänen ja kansan suosikin. Kaupungin voudin miehet sitoivat heti Trand Fisilierin ja hänen apulaisensa, ja suuren väkijoukon saattamana vietiin heidät kaikkine kampsuineen laivarantaan. Drotsi Åke saattoi itse heidät kuninkaalliseen pitkälaivaan, jonka seuraavana päivänä oli määrä lähteä Helsingborgiin, ja laivanpäällikön oli määrä asestetun miehistönsä avulla suojella vankeja kaikilta hyökkäyksiltä.

Kun vangittu tuhattaituri kuuli olevansa turvassa, mutta joutuvansa vankilaan, loi hän ympärilleen ylpeilevän katseen. "Minun korkea vainottu mestarini oli kuitenkin oikeassa", sanoi hän, "vielä ei ole meidän eikä meidän hengenheimolaistemme aika. On vaarallista olla viisas hullujen huoneessa. Pieninkin välähdys siitä valosta, joka on tuleva, on vielä liian voimakas näille heikkonäköisille raakalaisille. Nero ei tullut ensi kertaa vuosisataa liian aikaisin."

"Vaikene, kurja suupaltti!" huudahti Åke. "Se suuri mies, jota häväiset kutsumalla häntä mestariksesi, oli hurskas ja viisas luostariveli, niin minulle on kerrottu, hän ei ollut markkinahuijari eikä itsetekemänsä pappi. Kiitä pyhää neitsyttä ja hänen poikaansa, jotka sinä tänään kielsit, siitä, että olet elossa! Minä en antanut vangita sinua viisautesi vuoksi, vaan sen harhaopin vuoksi, jota sinä tahdoit levittää kansaan."

Ennenkuin drotsi Åke poistui pitkälaivasta, vei hän vangitun herra Laurentiuksen syrjään ja katseli häntä osanottavasti ja vakavasti. "Te olette liian hyvä tämän veijarin kätyriksi ja seuralaiseksi", sanoi hän. "Sokeasti ihaillessanne hänen tietojansa maallisista ja katoovaisista asioista, te olette tullut kieltäneeksi ja häväisseeksi oman pyhän säätynne ja korkean kutsumuksenne, mihin te olette vihitty. Te olette hyljännyt pyhän Olavin ja teille uskotut sielut, tämän vaivaisen helvetintulitaiteilijan vuoksi. Teidän ei tarvitse enää puutteen ja hädän pakoittamana alentaa itseänne. Pitkälaivan päällikkö on käsketty huolehtimaan tarpeistanne; Helsingborgissa hän hankkii teille säätynne mukaiset vaatteet sekä matkarahat. Pelastaakseni teidän henkenne, herra Laurentius, olen minä ollut pakoitettu kohtelemaan teitä kovemmin kuin olisin toivonut. Kun te tulette Helsingborgiin, olette te vapaa ja oma herranne; mutta teidän epäiltävän seuralaisenne täytyy valtiovankina odottaa kuninkaan saapumista ja puhdistautua hänelle jos voi. Minä tiedän hänen olevan leccar-veljen, ja sellaisena hänet on kielletty tässä maassa vapaana kiertelemästä ja kansaa villitsemästä. Minä tiedän myöskin hänen koetelleen viekoitella teitä lahkoonsa; mutta minä vannotan teitä sen jumalallisen herran ja mestarin nimessä, jonka te olitte vähällä pettää — peräytykää, arvoisa herra Laurentius, ja suojelkaa kuolematon sielunne kadotukseen joutumasta! Se on varmasti kutsuttu johonkin korkeampaan ja jalompaan, elleivät vain teidän kasvonne ja lämmin innostuksenne kaikkeen kauniiseen ja pyhään olisi pettäneet minua. Jumala olkoon teidän kanssanne! Hyvästi!" Åke poistui laivasta odottamatta syvästi liikutetun nuoren miehen vastausta, joka kyynelsilmin turhaan koetti ojentaa hänelle nuoriin köytettyä kättään.

Drotsi souti takaisin Skanöriin laivasillalle. Yö oli pimeä, ja laivasillalla vallitsi hirveä melu ja rähinä. Vakava ottelu oli syntynyt drotsin ritarien ja hansalaisten kauppiaitten välillä, jotka oli ajettu pois majatalosta ja paenneet alas satamaan. Berner Kopman ja Henrik Gullandsfar laivamiehineen hosuivat rohkeasti ympärilleen, mutta eivät kuitenkaan asetaidossa vetäneet vertoja ritari Helmerille ja muille kiukustuneille, nuorille ritareille, joita Skanörin porvarit avustivat. "Lyökää maahan senkin väärentäjät — petturit — ylpeät koirat!" huudettiin. — "He ovat tuoneet vääriä rahoja tänne markkinoille! Heillä on lainsuojattomia laivassaan!" Ottelu oli vakava ja verinen. Hansalaiset vetäytyivät taistellen takaisin veneisiinsä. Åken oli mahdoton saada rauhoitetuksi heitä. Muukalaiset kauppamiehet ja suurin osa heidän laivaväkeänsä pääsi viimeinkin pakenemaan laivoihin pimeän avustamana. He nostivat heti purjeensa, ja vasta kun he olivat kaukana merellä, alettiin rannalla kaivata ritari Helmeriä ja drotsin urheaa asepoikaa, Knuut Fyenbota.

Drotsi Åken täytyi aamulla aikaisin jatkaa matkaansa eikä ehtinyt siten etsiä ritari Helmeriä eikä asepoikaansa. Kun drotsi ja kuninkaalliset henkivartijat jättivät Skanörin, seurasi heitä kadulla suuri joukko ihmisiä. Näytti siltä kuin porvarit olisivat arvanneet tämän loistavan matkueen tarkoituksen:

laulettiin täälläkin. "Eläköön kuningas ja hänen urhoolliset miehensä!" huudettiin. "Tuokaa hänelle ja Tanskalle Dagmar, rakkaat herrat!"

KAHDEKSAS LUKU.

Ritari Helmer Blå oli toisten nuorten ritarien kanssa seurannut kerskailevaa rostokkilaista ja hänen laivaväkeään heidän majataloonsa; he olivat sopineet keskenään, että he omin päin kurittaisivat ja nöyryyttäisivät ylimieliset hansalaiset. Majatalossa oli drotsin asepoika näytellyt väärää rahaa, millä erästä talonpoikaa oli petetty Berner Kopmanin markkinateltassa, ja väitettiinpä rostokkilaisten tuoneen mukanaan monta kirstullista näitä samoja rahoja. Väitettiin näiden väärien rahojen olevan lainsuojattomien lyömiä, sillä he olivat edellisenä vuonna saaneet käsiinsä muutaman kuninkaan parhaista rahanlyöjistä. Usein ennen oli kuultu valitettavan vääriä rahoja olevan liikkeellä, ja kun nyt kuultiin rostokkilaisten tuoneen niitä oikein tynnyrittäin, niin oli suuttumus heti kohonnut ylimmilleen, ja pian oli syntynyt tappelu kauppiaitten ja laivurien kesken. Hansalaisia Skanörin laivasillalta karkoittaessa oli ritari Helmer hyvin tulisesti ahdistaen seurannut asestettua laivaväkeä ja oli auttanut vyöryttämään mereen muutamia heidän kirstuistaan, jotka sisälsivät väärää rahaa. Lopulta hän ja drotsin asepoika, rohkea Knuut Fyenbo, olivat hyökänneet venheeseen heidän jälestään, estääkseen heitä pakenemasta; mutta täällä ylivoima heidät sai vangituksi, ja heidät laahattiin rostokkilaisten laivaan.

Pahoin haavoitettuna, kädet ja jalat sidottuina oli Helmer ja hänen toverinsa heitetty laivaruumaan. Täällä he saivat koko yön maata oluttynnyrien, silakkanelikoiden ja ryytisäkkien keskellä, joita ei vielä oltu purettu laivasta. Laiva keinui aikatavalla; oli alkanut pahanlainen rajuilma ja näytti olevan vaikea pelastaa sekä laiva että lasti. Viimein kuitenkin talttui myrsky. Laivan rajut liikkeet asettuivat, vähitellen se alkoi liukua eteenpäin hitaasti ja melkein huomaamattomasti, ja pian vallitsi kannella hiljaisuus. Uupunut laivaväki tuntui nukkuvan. Ritari Helmer huomasi nyt heikon valojuovan päänsä yläpuolelta; aluksi hän arveli sen päivänvaloksi, mutta hän huomasikin pian kuun paistavan alas luokseen kannessa olevasta raosta. Yläpuoleltaan hän kuuli yön hiljaisuudessa kahden miesäänen puhelevan, jotka hän pian tunsi Berner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin ääniksi. "Minä en saa nukutuksi suuttumukselta ja polttavilta haavoiltani", murisi rostokkilainen. "Katsokaa, tässä on nyt se kauppavapaus ja turvallisuus, joka on meille kirjeellä ja takuilla vakuutettu, tässä on rauha, joka on odotettavissa silloin kun kananpoika istuu valtaistuimella, ja oikeus saavutetaan ritarien keihäänheitolla. Rutto ja kirous pöyhistyneille ritariroistoille! senkin matelevat kuninkaanorjat ja lautastennuolijat! He ovat puolustavinaan kansaa ja porvaristoa, senkin mokomat, vaikka he taistelevatkin vain itsensä ja korkean herransa puolesta. Jos minä en olisi lausunut noita rohkeita sanoja pöyhistyneelle ritarikuninkaalle Sjöborgissa, ja jos minä en olisi ottanut tuota lainsuojatonta kuninkaallista metsäriistaa laivaani, niin olisivatpa tainneet meidän rahamme olla heille yhtä hyviä nyt kuin ennenkin. He ovat kaikki oikeata ryövärijoukkoa, nämä roistot, jotka kutsuvat itseään ritareiksi ja aatelismiehiksi sekä täällä että Saksassa. Niin kauan kun on valtaistuimia ja linnoja maailmassa, ei kauppa eikä porvaristo pääse oikeuksiinsa. Heti auringon noustua hirtetään nuo molemmat äsken vangitut roistot isoon mastoon."

"Kuuleppas, poikani?" kuiskasi Helmer Blå laivaruumassa fyeniläiselle vankeustoverilleen. "Taitavatpa puhua meistä! Hullusti tässä käy! Jospa vain voisimme porata laivan upoksiin ennen heitä ja hukuttaa kerskuvat ryytikaupustelijat, niin voisimme kuitenkin tyytyväisinä mennä hautaan heidän seurassaan."

"Vähän siitä olisi iloa ja vielä vähemmän huvia, herra Helmer, mutta olisihan se kuitenkin parempi kuin antaa noiden veitikoiden hirttää meidät", vastasi asepoika. "Minä olen hangannut vasemman käteni vereslihalle", jatkoi hän, "mutta olenpa onnistunut pian vetämään sen pois ansasta. Jos vielä saisin jatkaa puolen tuntia, niin saisin meidän siteemme irroitetuiksi. Minulla on hyvä puukko taskussani; tässä on suuri laivapora ja kirves. Monta haavaa tässä; vielä isketään ennenkuin he saavat nuoran silmun kaulaamme."

"Jumala ja pyhä Yrjänä meitä auttakoon!" kuiskasi Helmer, ja vetäisi syvään henkeä. "Jos pääsen elävänä täältä ja saan vielä kerran nähdä rakkaan Annani", lisäsi hän salaa huoaten, "niin minä lupaan pyhälle Yrjänälle uuden alttarivaatteen, ja jokaisen pitkänenäisen hansalaisen otsan, jonka tapaan, minä lyön veriseksi."

"Sepä vasta olikin hurskas lupaus, ankara herra", kuiskasi asepoika, "saattepa nähdä sen auttavan. Nyt minun käteni luisuu silmukasta, mutta kylläpä ottaakin kovalle."

"Hiljaa!" kuiskasi Helmer ja vieritti itseään lähemmäksi ruuman katossa olevaa rakoa.

"Sanoinhan minä tuosta rahakaupasta koituvan vain harmia, samoin kuin yhteydestänne lainsuojattomien kanssa", kuului nyt Henrik Gullandsfarin pitkäveteisempi ääni ritarien pään päältä. "Sellaisella on aina pahat seuraukset; se heikontaa luottoa, ja harvoin se ajan pitkään itsensä maksaa, herra Berner. Ei, puhtaalla hopealla ja kullalla meidän on maailmaa hallittava, ja tyynesti ja viisaasti on kultavaltikkaa kannettava! sen minä aina olen sanonut. Jos olisimme olleet maltillisempia, niin ehkä kauppamme kuitenkin olisi onnistunut paremminkin Skanörin markkinoilla; mutta te tahdotte aina toimia väkivaltaisesti, herra Berner."

"Väkivalta väkivaltaa vastaan, siinä minun vakituinen neuvoni neuvostossa", vastasi rostokkilainen. "Kulta- ja hopeavaltikkaan nähden te ehkä olette oikeassa; ja kunhan vain kukaan ei huomaa niin voi aina hiukan kuparia ja tinaa sekottaa siihen; mutta kirkkaalla teräksellä sitä on suojeltava. Siihen asti kunnes voimme asettaa miekkamme vaakalaudalle koko maailman kruunuja ja vaakunamerkkejä vastaan, on meidän suunnitelmamme vain loistava ilmalinna."

"Odottakaa, herra Berner", jatkoi gotlantilainen, "ylpeää Roomaa ei rakennettu yhtenä päivänä ja kuitenkin siitä tuli maailman valtias. Antakaa meidän ensin puhdistaa meri ja maantiet pienistä rosvoilijoista, kyllä vielä tulee linnoissa ja valtaistuimilla istujienkin vuoro. Kunhan ensin saamme maailmanmeren käsiimme, kyllä silloin tavaramme tulvivat maailmalle — se kasaa kultavuoret meille ja huuhtasee edestämme jokaisen linnan tai valtaistuimen, joka on meidän tiellämme. Kultaa ja viisautta seuraa myöskin valta. Me visbyläiset kyllä asumme Tanskan kuninkaan naapureina; meidän täytyy olla varovaisia, vaikka me viisaina kauppamiehinä uskallammekin nitistää maaväen hengiltä. Te rostokkilaiset olette liian kiihkeitä. Vallassaolijoiden kanssa ei pidä liian aikaisin ryhtyä käsikähmään. Tuo teidän uhkauksenne Sjöborgissa oli typerä teko. Vain teidän vuoksi vaikenin ja lainasin nimeni teille. Ei kannata uhata, ellei samalla voi lyödä, yhtävähän kuin kannattaa lyödä ennenkuin on varma vahvemmuudestaan."

"Vähät minä teidän varovaisuudestanne!" murisi rostokkilainen. "Kyllä meillä voimia riittää kun vain niitä haluamme käyttää; saammehan rahalla niin monta sielua palvelukseemme kuin vain tahdomme."

"Mutta ihmissielut ovat kallista kauppatavaraa", huomautti gotlantilainen, "joka sitäpaitsi usein on vahingoittunutta ja turmeltunutta. Miten monta mitallista hopeaa onkaan tuo lurjus tuolla ylhäällä jo maksanut teille! Ja onhan hän kuitenkin vain kunniaton mies ja luopio meidän korkea-aatelisten verivihollistemme joukosta. Siihen joukkioon ei kenenkään kunnon porvarin pitäisi luottaa."

"Sellainen mies juuri onkin kullan arvoinen", sanoi rostokkilainen naurahtaen. "Nielkööt nyt itsensä senkin ylimysmieliset pedot. Paras rottienhävittäjä maailmassa on nälkiintynyt rottaylimys, jolta on häntä leikattu. Lainsuojaton ja kuolemaan tuomittu ritari, vailla linnaa ja tiluksia, ja jolta kaiken lisäksi on kunnia ja nimikin riistetty — häntä parempaa kuningas-ahmaria ei ole. Hänellä tuolla on jo harjaannusta siihen ammattiin; hän oli mukana Finnerupin ladossa. Minä päästän hänet maihin ensi satamassa. Kohta saamme kalastella sameassa vedessä. Eipä kääntänyt tuo kruunattu kananpoika meille turhaan selkäänsä Sjöborgissa. Saatpas nähdä, kohta hänellä on muutakin ajattelemista kuin häittensä viettämistä kesällä."

"Niin pitkälle ei kuitenkaan ulotu meidän neuvostolta saamamme valtakirja", huomautti gotlantilainen. "Tämän ritarin kostonaikeet olkoot hänen omina asioinaan; hänen ja teidän yhteiset salaiset hankkeenne eivät kuulu liitolle. Minä en tahdo olla missään tekemisissä hänen laisensa heittiön kanssa. Silloin kun on kysymyksessä koko liiton menestys ja sellainen laajalle ulottuva hallitussuunnitelma kuin meidän, pitäisi meidän viisaasti syrjäyttää yksityinen kostomme ja kaikki pienet henkilökohtaiset pyyteemme."

"Te peräydytte? Te pelkäätte, virkaveljeni? No hyvä, se salakuljetus olkoon minun asiani, jos niin tahdotte", murahti Berner Kopman alkaen tulla kovaääniseksi. "Elkää olko huolissanne, viisas herra Henrik! Teidän ei tarvitse vanhalle laskumestarille ruveta opettamaan suuruuden ja pienuuden suhteita. Minä voin yhtähyvin kuin te eroittaa sen mihin ryhdyn Hansaliiton nimessä ja mihin uskaltaudun omassani. Jos yritykseni ei onnistu, on tappio Berner Kopmanin. Minä tiedän, että sen miehen selkä kestää enemmänkin. Ja te olette oikeassa: se ei kuulu neuvostolle."

"Sen epäonnistuminen voi kuitenkin jossakin määrin vahingoittaa meidän kauppaamme ja yrityksiämme", vastasi gotlantilainen tyynen harkitsevasti. "Miettikääpäs vain sitä asiaa, herra Berner! Kaikki tämän maan satamat ovat nyt meille avoinna. Kuningas on ylpeä ja arvostaan pitävä, mutta hän suosii meitä kuitenkin paljon enemmän kuin voisi odottaa. Ovathan meidän miehemme ja välittäjämme turvatut hänen merikaupungeissaan; meidän kauppamme on täällä vapaampi ja verrattomampi kuin missään. Ei juolahda ainoankaan tanskalaisen mieleen, kuningasta itseä lukuunottamatta, jolta sen kuulimme, että tie suolaan ja pippuriin, olueen ja saksalaiseen verkaan on yhtä leveä ja tasainen kaikille, ja että tanskalainen vilja ja tanskalainen karja hyvästi voivat maksaa sekä rahdin että tullin. Pyhälle Nikolaukselle ja pyhälle Hermannille olkoon kiitos, meriliike on vielä meidän hallussamme; he ovat liian hitaita ja mukavuutta rakastavia ymmärtääkseen omaa etuansa. Talonpoika tyytyy heikkoon olueen ja kauppalanporvari kuorittuun maitoon, ja he antavat meidän viedä pois maltaansa ja kermansa. Mutta jos uhkauksessanne on totta, olkoon se salainen tai julkinen, ja jos täällä tapahtuu jotakin tärkeämpää, missä joku Hansaliiton jäsenistä on osallinen, niin ehkä heidän silmänsä aukeaisivat näkemään, ja silloin meidän kauppavaltamme täällä Pohjolassa on loppunut."

"Juuri ne silmät, jotka voisivat tulla meille vaarallisiksi, jos ne tyystin avautuisivat, ne minä tahdon sulkea", mutisi rostokkilainen. "Suurempaa palvelusta tuskin voitaisiin tehdä Hansalle näissä maissa ja valtakunnissa. Mutta hiljaa, mikä se oli? Minä kuulin jotakin kolinaa altamme. Eiväthän vain vangit ole päässeet irti?"

"Vangit! Kuolema ja kirous!" huudahti gotlantilainen. "Jos heidät on heitetty ruumaan niin tietävät he ehkä nyt enemmän kuin yhdenkään elävän ihmisen tulisi tietää."

"Elkää siitä välittäkö, herra virkaveli", virkkoi Berner hohottaen. "He eivät pääse tietoineen pitemmälle kuin isoon mastoon. Nyt nousee aurinko punaisena kuin punaisin kulta. Sen näyn he saavat nähdä viimeisen kerran. Hohoi, perämies!" huudahti hän "miten pitkällä ollaan?"

"Jos tuuli paranee, niin ehdimme Kallebohon ennenkuin Hamnissa iltamessuun soitetaan", vastasi käheä ääni peräsimen luota.

"Hyvä. Pidetään sitten aamurukous ja laivaoikeus omalla pohjalla, ennenkuin piispa anastaa lybekkiläisen oikeuden käsistämme. — Ylös, kaikki miehet! Soittakaa suurella kellolla."

"Tuo vangit tänne ylös, laivuri", jatkoi laivaherra. "Ja laulakaa, pojat! Virittäkää 'armahda meitä syntisiä!' Antaapas tanskalaisten veijarien kuulla, että me olemme hyviä kristityitä, ja antaa heidän koiransielujensa mennä helvettiin laulun voimalla."

Sillaikaa kun laivaväki hirvittävällä ulvonnalla alkoi laulaa jonkinlaista hengellistä laulua syntisen erosta ajallisesta elämästä, ja kaksi rotevaa miestä tervaisissa takeissa välinpitämättömästi kiinnitti kahta nuoraa mastoon, avattiin laivan eturuuman luukku ja sinne astui eräs laivamiehistä, mukanaan kaksi aseellista merimiestä. Alhaalta ruumasta kuului huutoa ja melua, ja sitten oli taas kaikki hiljaista; mutta ei laivamies eivätkä hänen seuralaisensa palanneet ylös sieltä.

"Mitä tämä merkitsee?" huudahti Berner Kopman ihmeissään. "Mitä he
tekevät? Nuo tanskalaiset helvetinkoirat ovat päässeet vapaiksi. —
Alas heitä hakemaan, miehet! Tuokaa heidät ylös elävinä tai kuolleina!
Joutuun alas, tai saatte selkäänne maston luona!"

Koko laivaväki oli lähtenyt liikkeelle. Virtailtiin luukulle, mutta ei kellään näyttänyt olevan halua astua alas, huolimatta ankaran laivaherran uhkauksista.

"Ensimäinen, joka astuu jalallaan tänne on kuoleman oma!" karahti nyt ritari Helmerin ääni laivaruumasta. "Ennenkuin minä ja toverini annamme henkemme kauppiasten käsiin, saatte te kaikki, pyhän Mikaelin ja hänen säkenöivän miekkansa kautta, seurata meitä meren pohjaan. Minä hetkenä vain tahdon, olemme me kaikki kadotuksen omat: me olemme poranneet pohjan irti, ja voimme irroittaa laudan yhdellä ainoalla nykäyksellä."

"Senkin saatana!" huudahti rostokkilainen, valahtaen kalman kalpeaksi.
"Me olemme kaikki hänen vallassaan. Mitä nyt on tehtävä?"

"Meidän täytyy tinkiä heidän kanssaan", vastasi gotlantilainen. "Pois tieltä, kaikki miehet! Antakaa minun puhua näiden herrojen kanssa. Olette tainneet keksiä sukkelan sotajuonen, jalo herra ritari", alkoi nyt herra Henrik kohteliaasti. "Mutta koska me hengenvaaratta emme voi ottaa asiasta selvää, niin me tyydymme olosuhteiden pakoittamina tunnustamaan teidän tällä kertaa ovelasti yllättäneen meidät. Minne meidän kolme miestämme ovat joutuneet, arvoisa herra?"

"He ovat saaneet palkkansa ja makaavat täällä kuolleina", vastasi ritari. "Ja niin käy teille kaikille, jos tahdotte ilman vilppiä kanssamme taistella. Me otamme vastaan kolme kerrallaan kuiviltaan; mutta jos tulee useampia, niin otamme veden avuksi. Heittäkää nyt heti tänne alas meidän omat hyvät miekkamme, tai muuten saamme koetella kuka on paras uimari."

"Te olette kunnialla voittanut vapautenne, jalo ritari", vastasi gotlantilainen. "Jos te tahdotte luottaa sanaani, niin voitte vapaasti astua tänne meidän joukkoomme; me olemme rauhallista väkeä emmekä me halua kilpailla teidän kanssanne asetaidossa. Aseenne te saatte heti, mutta yhdellä ehdolla, ankara herra ritari, te saatte käyttää niitä vain puolustukseksenne, mutta ette saa hyökätä meidän päällemme niin kauan kun olette täällä laivassa. Siitä minä vaadin takeiksi teidän ritarillisen kunniasananne."

"Se olkoon teille annettu kunniani kautta!" huusi Helmer, ja heti kaksi miekkaa heitettiin alas heille.

"Me viemme teidät vahingoittumatta maihin Köpenhavnin satamaan, jalo herra", jatkoi Henrik Gullandsfar, "jos te vain lupaatte vaieta kaikesta siitä, minkä enkä olette sattunut kuulemaan, ja mikä voisi saattaa meidän suosiomme ylemmillä ilmoilla horjumaan sekä vahingoittamaan kauppaamme ja liikettämme."

"Kielellään taistelkoot kaupustelijat ja lain väärentäjät", vastasi ritari ylpeästi. "Minä en viitsisi uhrata sanaakaan juorutakseni siitä mitä olen kuullut teidän mainioista aikeistanne ja suunnitelmistanne; mutta tästä hetkestä asti julistan teille kaikille taistelun elämän ja kuoleman uhalla. Siihen asti kunnes olen astunut maihin olkaa rauhassa, mutta senjälkeen kun olemme eronneet saatte varoa itseänne."

"Aivan niin", sanoi gotlantilainen. "Me suostumme ainakin aluksi ehdoitukseenne. Pysykää nyt vain hiljaa, niin pääsette parin tunnin kuluttua maihin."

Laivalta kuului äkäistä ja levotonta murinaa. Muutamat rohkeimmista merimiehistä nurisivat häpeällisen rauhan tulleen solmituksi molempien vankien kanssa, ja Henrik Gullandsfaria syytettiin raukkamaisuudesta ja petoksesta; mutta ei kellään ollut halua laskeutua laivaruumaan ja uskaltautua taisteluun urhokasten vankien kanssa, joilla oli sekä laiva, että miehistö vallassaan. Lopulta oli kaikkien pakko alistua. Berner Kopman oli vaiti, ja viisas gotlantilainen oli ottanut päällikkyyden. Hän käski jokaisen menemään aivan tyynesti töihinsä, ja häntä toteltiin vastustelematta. Laivaherra itse seisoi kokassa hehkuvin poskin ja silmät pyörien, ja hän koetti suurella ruumiillaan peittää miestä, jolla, oli yllään musta munkinviitta, ja joka kuiskasi salaa hänelle ja käänsi alati selän laivan perää kohti.

Alkoi tuulla rivakammin. Tuuli oli suotuisa, ja ennen päivällistä liukui laiva Kallebonrannalle, Amager saaren ja Solbjergin vihreiden niittyjen välille, mihin Köpenhaminan etukaupunki Västerbro sittemmin perustettiin. Oli kaunis kevät päivä. Itäiseltä puolelta, niinkutsutulta Tioniemeltä eli Linnasaarelta, kohosi auringonpaisteessa veteen kuvastuen ylevä, äsken uudelleen rakennettu Axelhuus, muureineen ja tornineen. Tänne rakennettuna oli linna aivan erillään kaupungista, ja kun sinne ei ollut minkäänlaista siltaa, kulettiin sinne vain veneillä ja lautoilla. Linnasaaren takaa näkyi kaksi muuta tiheästi rakennettua pikkusaarta, minne näytti olevan vilkas veneliike. Se oli kauppalaivurien lastauspaikka Bremerholm (sittemmin Hammelholm), missä Bremerkauppiaiden pakkahuoneet kohosivat melkein Axelhuusin korkuisiksi. Rostokkilaislaivaa ei ohjattu suureen satamaan, josta kaupunki oli saanut nimensä, vaan se kulki Kissansalmen kautta. Tämä sittemmin täytetty ja asutettu Kallebonrannan lahti ulottui osaksi myöhemmin syntyneille Raatimiehen- ja Länsikadulle asti, muodostaen tähän kaupungin laitaan oivallisen sataman kauppiaslaivoille. Molemminpuolin kissansalmea nähtiin joukko pieniä rakennuksia, seinät savella rapatut ja katot oljista tai kaisloista; rakennusten välissä oli kaalimaat ja pienet puutarhat, aidan ja orjantappurapensaikon ympäröiminä. Laivasillan lähellä oli pyhän Klemensin pieni kirkko.

Heti laivan laskiessa rantasiltaan, pisti ritari Helmer päänsä eturuuman luukusta ja huomasi miehen hyvin kiireesti hypähtävän maihin kokasta. Helmer näki hänet vain selästä, hänellä oli yllään saksalaisen kauppapalvelijan puku; mutta hän oli melkein varma siitä, että tuo mies oli lainsuojaton Kagge. Pyhän-Annan veljeskunnan viitta oli heitetty etummaisen soutupenkin alle. Paljastettu miekka kädessä juoksi ritari Helmer Blå kannelle drotsin asepojan seuraamana, joka oli käärinyt vasemman kätensä viittaansa. Heidän vaatteensa olivat hiukan repaleiset ja veriset; kuitenkin näytti heillä olleen aikaa sitoa toistensa haavat, jopa siistiä pukujaankin. Sanaakaan sanomatta he astuivat aseellisen laivaväen ohi, jäykästi kumartaen Henrik Gullandsfarille ja ivallisesti hymyillen pahasti kiukustuneelle rostokkilaiselle, jonka suuret kasvot olivat kuparinpunaiset suuttumuksesta. Laivasillalla Helmer ja asepoika heti pistivät miekat tuppeen, ja se joka näki heidän kulkevan sillalla, huomaamatta veritahroja heidän vaatteissaan, luuli heitä rauhallisiksi matkustajiksi, jotka olivat saapuneet rostokkilaislaivalla.

"Pippurisaksa! Pidä silmällä häntä, Knuut", kuiskasi ritari Helmer asepojalle, kun he molemmat kiireisin askelin kulkivat laivasillalta pyhän Klemensin kirkkoa kohti, koko ajan tähystellen ympärilleen. "Minne hän joutui? Tuonne? — Ei, se oli toinen — Haa, tuolla hän on! — Ei taaskin toinen."

Aina vähän päästä he luulivat tuntevansa valepukuisen lainsuojattoman, mutta yhäti samankaltaiset puvut heitä pettivät. Saksalaisia kaupanvälittäjiä vilisi hätiköitsevinä laivasillalla ja Kissansalmen laivojen luona, missä heillä alati oli asioita toimitettavana sekä joukko kantajia työssä. Nämä vanhemmat kauppapalvelijat eli niinkutsutut asiamiehet olivat tavallisesti vanhempia, naimattomia miehiä, joiden kasvojen ilme useimmiten oli happamen ikävä, ja puku sekä käytös pikkumaisen tarkkaa ja jäykkää. Ja koska pippuri oli heidän pienten kauppapuotiensa päätavaraa, kutsuttiin heitä yleisesti pippurisaksoiksi, ehkäpä sillä kuitenkin samalla viitattiin heidän epämiellyttävän ärsyttävään olentoonsa. Erityisesti huomattavat olivat heidän pitkien verkatakkiensa suuret hopeanapit. Venäläinen villahattu ja pitkä kultanuppuinen keppi, joka samalla oli heillä kyynärpuuna, kuului useimmiten heidän koristeitansa, ja he olivat niin tunnettuja siitä käytöksensä ja liikkeittensä jäykkyydestä, joka johtui heidän hajanaisista elintavoistaan ja yksipuolisesta askartelustaan, että he joutuivat usein väkijoukon viattoman pilan esineeksi, etenkin koska heidän naimattomuutensa saattoi heidät alttiiksi kiusauksille, jonka kautta he usein joutuivat enemmän naurettaviksi kuin siveellisesti vaarallisiksi. Useat heidän verka- ja ryytikaupoistaan olivat Kissansalmen ja Hyrkestäden varrella olevissa pienissä taloissa ja vajoissa, joista tämä katu oli saanut nimensä. Näiden kaupanvälittäjien naimattomuuden olivat heidän hansalaiset herransa määränneet, ja sen teki heidän asemansa välttämättömäksi, koska he olivat vieraina muukalaisessa kaupungissa, mihin heillä ei ollut oikeutta asettua asumaan perheellisinä.

Ritari Helmer tuijotti tarkkaavaisesti jokaista saksalaista kaupanvälittäjää joka joutui hänen näköpiiriinsä, ja huomatessaan yhäti pettyneensä hän suuttui niin silmittömästi, että hän oli vähällä loukata näitä ihmisiä, jotka ahkerissa kauppatoimissaan aina vähän päästä tunkeilivat hänen ohitseen. "Nuo kirotut pippurisaksat saattavat minut hulluksi!" huudahti hän lopulta polkaisten jalkaa. "Ensimäiseltä joka vastaani tulee, minä nitistän kaulan poikki."

"Se on oikein ja kohtuullista, ankara herra", sanoi asepoika. "Aina kun näen jonkun noista miehistä alkavat sormeni syhyä. Jos he tahtovat olla munkkeja, niin heidän ei tarvitse juoksennella keskipäivällä tuijottamassa tyttöjä silmiin. He ovat paljon hullumpia naisväen perään kuin — olinpa vähällä sanoa kuin joku tonsuuriksi ajeltu — pyhä Anton suokoon syntini anteeksi! — Kas, tuolla on taas yksi. Näittekö miten hän pullisteli silmiään voidakseen tuijottaa tuohon kauniiseen kaalikoria kantavaan piikatyttöön? Työntäsenkö hänet kissanraatojen joukkoon Kissansalmeen, ankara herra?"

"Herra varjelkoon, elä suinkaan, sinä hurjapää", vastasi Helmer suuttuneena. "Koettakaamme olla vähän järkevämpiä. Jää sinä odottamaan tänne sataman olutkapakkaan ja vartioi ettei lainsuojaton pääse hiipimään takaisin laivaan. Jos täällä laki ja oikeus vallitsevat, niin hän ei pääse käsistämme. Tunnet kai sinä hänet?"

"Kyllä, aivan varmasti. Suuriarpinen Susi-Kagge, hän, jolta ritarikunnia pyyhkäistiin mestauslavalla; hänet minä tuntisin vaikka tuhannen roiston joukosta, myöskin hänen mustan hevosensa. Minä säälin sitä kaunista eläintä."

"Ehkäpä oli Jumalan tahto, että me jouduimme tänne, vaikkakin vasten tahtoamme", sanoi Helmer. "Rooman punalakki kuuluu täällä olevan hieromassa sovintoa kuninkaan ja Hammerhuusin pakolais-piispan välillä. He istuvat nyt täällä linnassa kieritellen pienen piispa Juhanan sormiensa ympäri. Siitä nyt ei tule kerrassaan mitään. Mutta jos kuningas tulee tänne, missä Roeskilden piispa hallitsee, niin hän tulee tarvitsemaan sekä meidän silmämme että meidän miekkamme. Mutta mitä ihmettä tuolla on tekeillä? Katsoppas miten ihmisiä keräytyy tuonne." Nyt vasta ritari Helmer huomasi kaupungin asukasten olevan omituisen kuohunnan ja levottomuuden vallassa. Oli paljon enemmän ihmisiä kaduilla kuin tavallisesti näki tiheimminkin asutuissa kaupungeissa. Hän astui edemmäs ja katseli edelleenkin ympärilleen lainsuojatonta pakolaista etsien. Nyt hän kuuli ohikulkevien porvarien ja käsityöläisten äänekkäästi ilmaisevan katkeroituneen suuttumuksensa kaupungin herraa, piispa Juhanaa, ja hänen aatelisia vieraitaan vastaan Axelhuusissa. Kokoonnuttiin joukkoihin kaduille ja erottiin muristen ja nuristen, kun joukko asestettuja sotilaita lähestyi. "Voudin väkeä! Piispan palvelijoita!" mutistiin varoittaen toisilleen. — "Menkää syrjään — erotkaa, toverit — ei ole vielä aika — Alas Gammelstrandille!"

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Helmer asepojalle, joka vielä seurasi häntä satamakatua, uteliaasti ympärilleen katsoen. "Näyttääpä siltä kuin syntyisi täällä kapina."

"Millä oikeudella te kannatte aseita täällä piispojen kaupungissa? Ettekö te tunne satama-asetuksia ja kaupunginlakia?" kuului nyt voimakas ääni heidän takaansa. He kääntyivät ja näkivät miehen, joka puvusta päättäen oli porvari, mutta jolla väljän takkinsa yllä oli jonkinlainen airutviitta ja kädessä Roskilden piispan merkillä varustettu valkoinen sauva. Häntä saattoi joukko piispan sotureita.

"Minä olen kuninkaan ritari ja henkivartija, niinkuin hyvinkin näette", vastasi Helmer. "Minulla ei ole mitään tekemistä teidän piispanne eikä hänen lakiensa kanssa."

"No, no, uljas herrani", vastasi airut. "Pistäkää kauniisti sormenne maahan ja tutkikaa missä olette. Te tulette varmasti maallisista kaupungeista ja herraslinnoista, missä ei ole kurinpitoa eikä järjestystä. Mikä on teidän nimenne, herra henkivartija?"

"Helmer Blå, Kogsböllestä", vastasi ritari laskien kätensä miekan kahvalleen. "Oletteko kuullut sen nimen ennen, tai opetanko minä teidät sen tuntemaan?"

"Teidän luvallanne, ankara herra", jatkoi airut lempeämmällä äänellä ja katseli häntä ihmeissään, "oletteko te tuo kuuluisa ritari Helmer, joka löi nuo kuusi veljeä yhdellä kertaa ja joista koko maa laulaa laulua: 'Hän vapaana orhilla ratsastaa?'"

"Sitä minä en koskaan kiellä", vastasi Helmer itserakkaasti nyökäyttäen. "Se, joka minusta on tämän laulun kirjoittanut, ei ole valehdellut. Kuitenkaan minä en tahdo ylpeillä siitä taistelusta", lisäsi hän. "Olihan kysymyksessä vain minun oma elämäni ja onneni. Te, uljaat köpenhaminalaiset, olette saavuttaneet yhtä suuren kunnian Stig-marskin otteluissa, ja luulenpa meidän ymmärtävän toisemme."

"Niin minäkin luulisin, häpeän sen nyt sanoa, herra Helmer", sanoi porvarillinen airut avomielisesti ja ojensi hänelle iloisesti kätensä. "Yhtävähän minä tahdon loukata teitä kuin teidän herraanne, meidän uljasta nuorta kuningastamme. Yhtä vapaasti kuin ratsastatte oriillanne hänen rinnallaan, saatte kernaasti kulkea täällä omilla jaloillanne. Mutta meillä on kova edessämme täällä näinä päivinä. Täällä on kapina piispaa vasten, kuten näette. Minun täytyy neuvoston nimessä vaatia maallisen tuomioistuimen eteen ja Andabothin käräjille jokaisen, joka kantaa aseita. Mutta kuninkaan ritarin, ja erityisesti teidänlaisenne ritarin suhteen, luulen kuitenkin herra piispan tekevän poikkeuksen."

"Jos piispa haluaa pitää partansa, niin suokoon silloin myöskin ritarin pitää miekkansa", sanoi Helmer. "Jos hän on lähettänyt teidät estämään epäjärjestyksiä ja rikoksia, niin auttakaa minua paremmin etsimään erästä lainsuojatonta rikoksentekijää, joka on päästetty maihin tuosta rostokkilaislaivasta. Hän on puikahtanut saksalaisen pippurisaksan vaatteisiin. Hän uhkaa kuninkaan henkeä ja hänet helposti tuntee, — mies on iso arpinen Kagge. Jos tuotte hänet tänne elävänä tai kuolleena, niin minä tahdon kiittää teitä uskolliseksi tanskalaiseksi mieheksi ja kuninkaan rehelliseksi alamaiseksi."

"Sitähän me kaikki olemme täällä, ankara herra", vastasi airut hillityllä äänellä katsellen varovaisesti ympärilleen ja annettuaan asestetulle seurueelleen viittauksen vetäytymään etemmäksi. "Niinkuin te äsken itse sanoitte, olemme me hyvinkin rehellisesti osoittaneet uskollisuutemme kuninkaalle taistelussamme Stig-marskia vastaan. Kuningas onkin siitä meitä kiittänyt. Hän on rehellisesti auttanut meitä linnoittamaan oivallista kaupunkiamme sekä avustanut lautapaalutuksen rakentamisessa. Jokainen rehellinen ihminen täällä haminassa tottelisikin mieluimmin häntä kuin hengellistä herrautta; mutta jos me täällä tahdomme puhua ääneen muista herroista kuin piispasta, niin me olisimme pakoitetut jättämään kaiken omaisuutemme hänen rahastoonsa ja itse meidän täytyisi kodittomina lähteä kaupungista. Menkää rauhassa, herra Helmer, mutta piilottakaa miekkanne viittanne alle. Jos minä tapaan pahantekijän, jota etsitte, niin minä otan varmasti hänet kiinni ja manaan hänet teidän nimessänne käräjiin. Missä minä tapaan teidät itse?"

"Täällä majatalossa pyhän Klemensin kirkon luona. Sanokaa minulle rehellisesti, kansalainen, olisiko siitä mitään hyötyä, jos minä menisin kaupunginvoudin tai teidän piispanne luo tuon kysymyksessä olevan pahantekijän vuoksi? Hän on yksi noista kirotuista kuninkaanmurhaajista. Epäilenpä pahasti myöskin tuota kerskailevaa rostokkilaista; hän kulettaa maahan väärää rahaa ja on uhannut kuningasta. Minä tiedän muutakin hänestä, mutta sen suhteen olen luvannut vaieta; mutta missä hänet tavannenkin, joutuu hän minun kanssani tekemisiin."

"Kuninkaan vihollisia vastaan te ette saa täällä minkäänlaista avustusta, herra ritari", kuiskasi airut. "Jos te tahdotte seurata minun neuvoani niin pysytelkää niin kaukana piispasta ja hänen voudistaan kuin mahdollista. Kuninkaan ystävät eivät juuri ole heidän eivätkä saa näyttää olevan meidänkään. Jos ei minulla olisi vaimo ja lapsia, niin tuskinpa olisitte nähneet minua tämä keppi kädessä. Jos te tahdotte ahdistella pippurisaksoja", lisäsi hän toisen silmänsä sulkien, "niin etsikää heidät lautapelin äärestä oluttuvista. Siitä ei sakoteta jos heille siellä jotakin sattuu; mutta satamassa ja sillalla ei kukaan uskalla heihin kajota. Eteenpäin, pojat, vieras herra on puhunut minulle kunnon miehen lailla!" huusi airut käskevällä äänellä ja astui edelleen asestetun joukkonsa etunenässä.

Helmer katsahti hänen jälkeensä ja sanoi asepojalle: "Reipasta väkeä nuo kööpenhaminalaiset", sanoi hän, "onpa synti ja häpeä että heidän täytyy totella piispan käskyjä. Kuitenkaan ei minua oikein miellytä tuo hänen neuvonsa nurkkakapakoista ja lautapeleistä. Kiittäkäämme kuitenkin ensin pyhää Yrjänää ja pyhää Klemensiä pelastuksestamme; voimmehan sitten hyvällä omalla tunnolla ratkaista asiamme noiden roistojen kanssa kun heidät tapaamme." Hän lähestyi pyhän Klemensin kirkkoa, mutta se oli suljettu ja suuri, musta risti oli maalattu sen ovelle. "Mitä tämä merkitsee?" huudahti hän. "Onko täällä rutto herran huoneessa?"

"Suljettu, interdikti, veilekonstitutionin Cum Ecclesia Dacianan [alkusanat paavillisessa käskykirjeessä interdiktista] johdosta", vastasi vanha dominikaani, joka oltuaan polvistuneena suljetun kirkonoven luona olevan kiviristin edessä nyt nousi. "Mahtavien rikoksia saavat nyt huonompiosaiset sovittaa. Meidän hurskas herra piispamme ei ole voinut enää siirtää suuren maanrangaistuksen täytäntöönpanoa, jonka pyhä isä on määrännyt arkkipiispan rikollisen vangitsemisen johdosta vastoin määräyksiä ja kaikkia pyhiä lakeja. Virgo amata ora pro nobis !" mutisi hän liittäen yhteen kätensä.

"Piru vieköön kaikki latinalaiset lait, kunnianarvoisa isä", vastasi ritari. "Onhan arkkipiispa nyt vapaa. Onko nyt sopiva aika rangaista maata ja kansaa kuninkaan vanhan synnin vuoksi, jos hän sellaiseen oli syyllinen?"

"Varmasti hän teki suuren synnin ja vääryyden", vastasi munkki. "Mutta rangaistus on liian kova, se on totta — ja siitä joutuvat nyt viattomatkin kärsimään. Kansa tulee siitä vain jumalattomaksi ja kapinalliseksi; senhän me nyt näemme joka päivä. Jos ei kuningas nyt ole tullut tänne katumusta tekemään, niin tässä alkaa meille kaikille kurjat olot."

"Ei tänne kaupunkiin, mutta Sorretslövin kuningaskartanoon. Hänen valtuutettunsa ovat jo Axelhuusissa. Niin, niin, kyllä hänen jo olisi aika myöntyä ennenkuin interdikti saattaa koko kansan kapinaan ja kadotukseen. Ora pro nobis !" mutisi munkki taas ja kääntyi ristiinnaulitun kuvaa kohti.

"Uskotteko te hänen tulleen tänne nöyrtymään ja matelemaan arkkipiispan jalkoihin, kunnianarvoisa isä", vastasi ritari, "silloin ei teidän uskonne ole paljonkaan arvoinen. Minun huomatakseni tämä kapinaliike ei koske kuningasta, vaan teidän pientä piispaanne ja hänen ylpeitä vieraitaan. Kyllä kai tuolle typerälle kirkon sulkemiselle joku keino keksitään. Hullu on se kansa, joka antaa sulkea itsensä Herran huoneesta niin kauan kun täällä on kunnon kirveitä ja rautatankoja maassa."

"Oi, te maailman lapset ja te maalliset herrat! Te tahdotte toteuttaa kaikki vallalla ja väkipakolla. Jos vain voisitte niin tahtoisitte lopulta murtaa auki taivaanvaltakunnankin portit", huokaili munkki. "Suuret ja mahtavat aiheuttavat kaiken uhkamielisyyden ja suuttumuksen, ja soaistu kansaparka se kuuntelee liiankin mielellään jumalattomien hurjia neuvoja. Kas, tuolla tulee taas joukko eksyneitä lampaita, jotka ovat sudeksi muuttuneet. Heillä on aseina keihäät ja tangot niinkuin niillä, jotka seurasivat Judasta, tuota vihan lasta. Kuule, kuinka he meluavat ja kirkuvat! Jumala armahtakoon, he hyökkäävät tänne! Nyt he varmaankin aikovat avata kirkon väkivallalla."

Pelästynyt dominikaani näytti aikovan paeta, mutta kapinalliset asettuivat hänen tielleen.

"Odota vähän, hurskas isä", huusi joukkojen johtaja, pitkä salvumies, kädessään suuri kirves. "Sinun täytyy lukea meille pyhä messu pyhän Klemensin alttarilta; me emme ole kuulleet Avea eikä messua kolmeen päivään. Murtakaa auki kirkonovi, toverit!"

"Oletteko mielettömiä?" huusi munkki. "Teettekö väkivaltaa Jumalan huoneelle?"

"Ei mitään puhetta! Työntäkää auki ovi, miehet!" huusi johtaja. "Ei pyhä Pietari eikä Neitsyt Maria ole meihin suuttunut; pyhän Nikolauksen luona me tahdomme kuulla messumme. Hyvä on, lapset, nyt on se kirkkolaki kumottu!" Kirkonoven olivat voimakkaat lyönnit murtaneet auki. Kapinalliset virtailivat hurjin voitonhuudoin kirkkoon vetäen dominikaanin mukanaan.

"Taitaapa tästä tulla hiukan rauhaton hartaushetki, ankara herra", sanoi asepoika. "Säästäkäämme mieluummin hurskauden vaatimuksemme toiseen kertaan. Katsokaa, tuolta tulee uutta väkeä! Ei, näettekö, heillä on keihäät ja miekat mukanaan. Luulenpa heidän aikovan hyökätä Axelhuusiin."

"Se on minulle mieleen", huudahti ritari Helmer iloisesti. "Itsevaltiaan piispan sortovaltaa eivät tanskalaiset kauempaa jaksa kestää. Taisinpa tulla tänne sopivaan aikaan: saan täällä kylläkin toimintaa. Jos he aikovat ampua piispanpesää, niin minä opetan heidän tekemään sen niin että osuvat. Jää sinä tänne satamaan pitämään silmällä pippurisaksaa, Knuut. — Minä menen uljaitten porvarien avuksi." Tämän sanottuaan ritari Helmer kiirehti nopein askelin Gammelstrandille, missä levottomat pyövelijoukot törmäsivät yhteen hurjin kapinahuudoin.

YHDEKSÄS LUKU.

Axelhuusissa näyttiin jotenkin huolettomasti ylenkatsottavan näitä kaupungissa ilmeneviä levottomuuksia, jotka olivat jo kestäneet pari päivää, vaikka lievemmässä muodossa. Piispan hyvin varustettu linna oli eristettynä saarella, ja ne lautat, joita tavallisesti käytettiin ylikulkiessa, olivat näinä levottomina aikoina satamassa linnan korkeiden muurien suojassa, joten kaikki yhteys linnansaaren ja kaupungin välillä oli katkaistu. Etäisyys kaupungista ei kuitenkaan ollut sen suurempi kuin että Axelhuusia voitiin ampua Gammelstrandilta, sekä nuolilla että lingoilla, kun nämä vaaralliset sotakoneet ymmärryksellä asetettiin toimimaan. Axelhuusin parvekesalissa istui kaupungin hengellinen ja maallinen herra, Roskilden mahtava piispa Juhana, vakavasti keskustellen korkeiden vieraittensa, arkkipiispa Grandin ja kardinaali Isarnuksen kanssa. Arkkipiispan oikealla sivulla istui hänen uskollinen ystävänsä, Metsäluostarin mahtava apotti. Grandin valtuutettu, kaniikki Nikolaus Bunkeflad Roskildestä oli myöskin läsnä, samoin kuin kööpenhaminalainen kaniikki Hans Rodis, joka oli auttanut häntä pakenemaan Sjöborgista. Parvekesalin suuren pöydän ympärillä istuivat myöskin kardinaalin famulus ja hänen kirjurinsa, sekä kaksi italialaista pappia, jotka kuuluivat hänen seurueeseensa. Muukalaisen kardinaalin vuoksi keskusteltiin latinaksi. Linnan herra, vähäpätöinen roskildelainen piispa, näytti, mahtavasta ja käskevästä ryhdistään päättäen, ottaneen esikuvakseen arkkipiispan, jonka rinnalla hän kuitenkin näytti hyvinkin mitättömältä, vaikka hän täällä olikin sekä suuren Grandin että kardinaalin suojelijana. Hän heitti silloin tällöin tarkkaavan katseen ikkunasta kaupungille ja yhä lisääntyvään kansan vilinään Gammelstrandenilla, siltä ilmaisematta pelkoaan ja levottomuuttaan. Arkkipiispa Grand ei ollut vielä toipunut kovan vankeutensa tuottamista seurauksista. Hänen pöhöttyneet jalkansa lepäsivät pehmeällä jakkaralla, ja hänen kalpeilla kasvoillaan oli synkän katkera ilme. Jokainen liike näytti tuottavan hänelle tuskaa, koko hänen elinvoimansa oli ikäänkuin keskittynyt suuriin leimuaviin silmiin. Hän istui syviin ajatuksiin vaipuneena ja tuijotti vaieten eteensä. Salaperäinen hymyily pienissä silmissään luki kardinaali kirjelmää, jonka hänen kirjurinsa juuri äsken oli laatinut.

"Elkää uskoko häntä, kunnianarvoisa herra veli", kuiskasi Metsäluostarin apotti arkkipiispan korvaan. "Hän on salaisesti kuninkaan puolella, minä tiedän sen — hän tavoittelee teidän arkkipiispanistuintanne."

Grand vavahti, pui suonenvetoisesti nyrkkiä, mutta vaikeni ja loi tutkivan katseen paavilliseen nuntioon.

"Pyhän isän nimessä ja hänen puolestaan", alkoi nyt kardinaali ja kohotti punaista tonsuurihattua, "ennenkuin kuninkaalliset lähetit astuvat eteemme, kehoitan minä vielä kerran loukkaantunutta veljeä myönnytyksiin ja jonkinlaiseen tyyntymiseen. Siinä sopimuksessa, jonka minä olen antanut ennakolta laatia, ja jonka sisällyksen te nyt tiedätte, arkkipiispa Grand, olen minä, teidän omia vaatimuksia noudattaen, ankarimpien hengellisten oikeuskäsitteiden mukaan, määrännyt Tanskan kuninkaan antamaan teille niin suuren korvauksen kylistä, kaupungeista, linnoista ja maallisista tiluksista, että arvelenpa hänen hylkäävän esityksemme."

"Ja minä hylkään sen myöskin, näilläkin ehdoilla", vastasi arkkipiispa kiivaasti. "Rikkomistansa minua ja minun pyhää säätyäni vastaan, ei kuningas Eerik voi sovittaa täydellisesti edes kruununsa menettämisellä."

"Ette suinkaan tahdo jännittää jousta vieläkin korkeammalle, arvoisa herra veli, tai lopuksi väittää että teidän kuninkaanne on kunniattomana tuomittava menettämään henkensä ja omaisuutensa kuin alhaisin pahantekijä maallisen oikeuden kautta?" kysyi kardinaali, täydellisesti tyynillä kasvoillaan hieno hymy. "Mitä hänen sielunsa autuuteen tulee, niin olettehan te jo ahdistanut häntä niin paljon kuin mahdollista."

"Arvoisa veli, elkää toki unohtako, että teidän vastustajanne on kruunattu ja voideltu hallitsija, jonka tukena on urhoollinen ja uskollinen kansa, sekä ystävänä monta mahtavaa ruhtinasta. Jokainen hengellinen tuomio, mihin maallinen valta ei vapaaehtoisesti kristillisestä vanhurskaudesta ja nöyryydestä tahdo alistua, joutuu tehottomana vain maailman lasten pilkan esineeksi, etenkin täällä Pohjolassa, missä pyhä pannansädekin minun huomatakseni, vaikuttaa jotenkin jäähtyneeltä. Kuninkaan valitukset minun kunnianarvoisaa ristiveljeäni vastaan näyttävät sitävastoin hyvinkin päteviltä ja painavilta", lisäsi kardinaali huomattavalla painolla. "Jos kuninkaallinen lähettiläs Roomassa voi todistaa puolenkaan niistä tosiksi, mistä hurskasta arvoisaa veljeä syytetään, niin tekisittepä viisaimmin, jos alentaisitte teidän vaatimuksianne hiukan ja ainakin toivoisitte koko tuon harmillisen asian joutuvan unohduksiin, Kaikessa tapauksessa minun veljellinen neuvoni olisi — jos te voisitte suostua sitä seuraamaan, saataisiin varmasti kunniallinen sovinto aikaan — ja myöskin sydämellisin toivomukseni, sekä teidän itsenne että kirkon rauhan vuoksi kuin myöskin vastaisten ikävien hajaannusten estämiseksi, että te pyhän isän suostumuksella tahtoisitte vaihtaa Lundin arkkipiispan istuimen toiseen, ehkä suurempaan ja arvokkaampaan, kauas täältä Pohjolan maista, missä teidän henkilökohtaiset riitanne maallisen vallan kanssa eivät kuitenkaan koskaan tasaantuisi. Minä sanon tämän veljellisesti huolehtien arvoisan veljen rauhasta ja turvallisuudesta. Tälläkin hetkellä me olemme molemmat tavallamme maallisen hallitsijamme vallassa, jonka kiivaudesta ja ankaruudesta teillä on ollut tuntuvat todisteet."

"Vai niin, korkea-arvoisa herra", huudahti Grand mitä katkerimman suuttumuksen vallassa, ja potkaistuaan jalkatyynyn luotaan hän nousi, "näinkö te nyt minulle puhutte? Senvuoksiko te kutsuitte minut tänne turvallisesta Hammerhuusistani, pyytäen minun luottamaan veriviholliseni suojeluskirjeeseen? Luuletteko ehkä viekoitelleenne minut ansaan, josta en pääse selviytymään? Luuletteko te ehkä minun hurskaan virkaveljeni, meidän yhteisen isäntämme, joka täällä hallitsee kaupunkia ja linnaa, raukkamaisesti ja alhaisesta pelosta pettävän kestiystävänsä ja laillisen arkkipiispansa, mielistelläkseen sitä maallista itsevaltiasta, joka minun huomioitteni mukaan on saattanut paavillisen nuntiuksen hengelliseksi orjakseen? Ei, teidän ylhäisyytenne, silloin te ette tunne minua ettekä tätä arvoisaa Herran palvelijaa, joka istuu täällä meidän vieressämme. Jos hän minun ja kirkon vuoksi uskaliaasti ja rohkeasti on asettunut itsevaltiaan vihalle alttiiksi, ja vielä lisäksi nostattanut kapinan ja levottomuuden omassa kaupungissaan, niin hän varmasti ei alistu petokseen, joka leimaisi hänet katalaksi petturiksi. Minun vapaudestani ja turvallisuudestani on kyllä huolta pidetty. Minä silmänräpäyksenä vain tahdon, voin astua laivaan, eikä kuningas yhtävähän kuin kapinallinen porvarijoukko voi estää minun vapaasti lähtemästä täältä ja etsimästä oikeutta Pyhän Pietarin tuomioistuimelta. Vapaasti minä uskallan lausua teille miten sielussani tuomitsen sekä teidät että teidän julkean ja jumalattoman kuninkaanne. Te ette ole täällä paavillisena nuntiuksena täyttäneet tehtäväänne; sensijaan että te olisitte pyhän isän valtakirjalla vahvistanut pannan ja interdiktin. —"

"Jääköön se minun asiakseni, arvoisa veli", keskeytti Isarnus hänet kylmästi ja tyynesti. "Senjälkeen kun teidän omat koncilionne ovat toimeenpanneet interdiktin veilekonstitutsionin mukaan, ei täällä tarvita enää sen vahvistamista. Nyt on vain kysymys kuninkaasta, ja haluatteko te sopia hänen kanssaan sekä peruuttaa pannanjulistuksen —"

"Ei, ei iankaikkisesti ei!" huudahti arkkipiispa kiivaasti. "Ja minä nauran hänen syytöksilleen. Sekä täällä että korkeimman tuomioistuimen edessä minä uskallan toistaa sen minkä kerran kuulun sanoneen hänen isänsä murhasta ja siitä, mihin hänen itsevaltias menettelynsä perustuu. Koska tämän kuninkaanmurhan kerran täytyi tapahtua, oli vain paha ettei se tapahtunut kuuttatoista vuotta aikaisemmin, jolloin tuolla kurjalla kuninkaalla ei vielä ollut jälkeläisiä, silloin Eerik Silmänräpyttäjän suku ei olisi milloinkaan häväissyt Tanskan valtaistuinta. Niin, tämän rohkean sanan olen sanonut ja sen minä sanon vieläkin. Mutta minä kiellän kaiken osallisuuden itsevaltiaan murhaan samoin kuin kaiken yhteyden herttua Waldemarin ja lainsuojattomien kanssa. Minun puolestani hallitkoon kuka tahansa Tanskassa — olkoon se sitten herttua Waldemar tai joku juutalainen, saraceeni tai pakana, tai paholainen itse, kunhan vain täällä ei koskaan toteltaisi kuningas Eerikkiä tai hänen kurjaa veljeänsä kuninkaana eikä herrana. —"

"Tahdotteko te myöskin korkeimman tuomioistuimen edessä puolustaa mitä te nyt olette sanonut, arvoisa veli?" kysyi Isarnus yhtä tyynesti ja kylmästi kuin ennenkin ja melkein huomaamattomasti hymyillen. "Kuitenkin on luettava teidän ruumiillisen heikkoutenne viaksi ettette oikein aina voi hillitä kiivauttanne ja kieltänne. Nyt minä olen kuullut teidän selityksenne; ylenmääräisessä liioittelussaan se kuitenkin yhdessä kohden on yhtäpitävä sekä pyhän isän että kuninkaan tahdon kanssa: teidän asianne on jätettävä kokonaan paavillisen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Sallittakoon kuninkaan lähettiläiden siltä astua esiin, arvoisa veli", sanoi hän piispa Juhanalle, joka heti nousi ja poistui salista.

Syntyi hetken hiljaisuus. Grand oli istuutunut entiselle paikalleen. Hän nojasi ison leukansa nyrkissä olevaan käteensä ja häntä näytti suututtavan äskeinen kuvastumisensa sekä kardinaalin kylmyys. Kohta senjälkeen astui piispa Juhana sisään kahden hengellisen herran seuraamana. Nämät olivat kuninkaan lähetit, dominikaanien maakuntapriori, mestari Olaus, kaunis, hopeahapsinen vanhus, sekä kaniikki Esger Juule Riibestä, nuori lakitaitoinen, viisaan ja rohkean näköinen pappi. He olivat jo monta tuntia odottaneet vastaanottoa. He tervehtivät nyt korkeita hengellisiä herroja kunnioittavasti, ja kardinaali nousi puoleksi istualtaan vastatakseen heidän tervehdykseensä; mutta arkkipiispa jäi istumaan synkkiin ajatuksiin vaipuneena. Piispa Juhana pyysi valtuutettuja istuutumaan. Maakuntapriori istuutui, mutta kaniikki jäi seisomaan ja alkoi puhua seuraavaan tapaan: "Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, ja te, korkeasti oppinut arkkipiispa, sekä te kaikki kunnioitettavat arvoisat herrat, jos minulla täällä on sana sanottavana, joka ei miellytä teitä. Minä en esiinny täällä kirkon vaan kuninkaan, minun maallisen herrani palvelijana ja lähettinä, minun täytyy täällä lausua mitä hän on käskenyt, vaikka en uskaltaisikaan itselleni omaksua niitä ajatuksia ja mielipiteitä, joiden tulkiksi olen ruvennut —."

"Puhukaa vapaasti, veli kanonikus. Teidän valtakirjanne on minulle selitetty", keskeytti kardinaali hänet hyväksyvästi päällään nyökäyttäen, ja kaniikki jatkoi: "Minun herrani ja kuninkaani on pari tuntia sitten saapunut kuningaskartanoonsa tänne Sorretslövin kylään, Hamnin kaupungin ulkopuolelle, voidakseen henkilökohtaisesti vahvistaa ja varmentaa sen mikä täällä hänen suostumuksellaan päätetään, voidakseen myöskin tarpeen vaatiessa kuninkaallisella vallallaan ja voimallaan estää ne levottomuudet, jotka arkkipiispa Grandin läsnäolo voi aiheuttaa, jos hän panee interdiktin täytäntöön. Hän ei tahdo silmiensä edessä nähdä miestä, jonka hän tietää osalliseksi autuaan isävainajansa murhaan, ja joka on uskaltanut julistaa kirkon pannaan hänen oman kuninkaallisen päänsä; mutta sen rauhan ja suojeluksen lupauksen, jonka hän on luvannut vastustajalleen, tahtoo hän rehellisesti ja ritarillisesti pitää. Kuningas on erityisesti käskenyt minun selittää, ettei hän puolusta sitä mihin hänen välttämättömyyden pakosta arkkipiispa Grandia vangitessa täytyi ryhtyä vastoin kanonista lakia ja veilekonstitutsionia. Sen asian uskoo hän voivansa todistaa oikeaksi kristillisen tuomioistuimen edessä; hän on täällä maanvaltiaana yleistä rauhaa palauttamassa sekä erehtyneen arkkipiispan syyttäjänä hänen ylhäisyytensä, paavillisen nuntiuksen luona. Minun herrani ja kuninkaani hylkää jyrkästi kaikki sovittelut tässä maassa majesteettirikoksesta tuomitun prelaatin kanssa; mutta hän sallii vastustajansa vapaasti ja rauhassa matkustaa Roomaan, minne hän jo itse on lähettänyt lähettiläänsä, ja missä hän odottaa syytetyn saavan oikeutetun tuomionsa. Siihen asti kunnes tuomio on langetettu vaatii hän pannaanjulistuksen katsottavan laittomaksi, mihin vangittu maankavaltaja on julistanut hänet, — nämät eivät ole minun vaan kuninkaan sanoja —; hän vaatii myös maan ja valtakunnan vapautettaviksi siitä interdiktistä, mihin Veilen, Roskilden ja Lundin konciliot ovat julistaneet hänen uskollisen ja viattoman kansansa. Roskilden tuomiokapituli on pannut juhlallisen vastalauseensa tätä koncilioitten ja asianomaisten piispojen laitonta tekoa vastaan, mihin he ovat ryhtyneet ilman kapitulin ja muun papiston suostumusta, ja on dominikaanien provinsialipriori, kunnianarvoisa maisteri Olaus, henkilökohtaisesti täällä läsnä vahvistaakseen tämän."

Nyt nousi iäkäs provinsialipriori. "Pyhän veljeskuntani ja Roskilden tuomiokapitulin nimessä julistan minä koncilioitten määräykset tässä asiassa laittomiksi ja tehottomiksi", alkoi hän kirkkaalla ja tyynellä äänellä puhua. "Minun käsitykseni on etteivät kapitulit ja tanskalainen papisto ole velvoitettuja lopettamaan jumalanpalveluksia, ja minä vaadin teidän, Roskilden piispa Juhana, niin pian kuin mahdollista peruuttamaan sen onnettoman kirkkokiellon, joka jo on synnyttänyt niin paljon sekaannuksia tässä kaupungissa, missä te itse hallitsette ja määräätte. Jos jumalanpalvelukset lopetetaan, niin kyllä silloin varmasti alkaa perkeleen palveleminen kaikkine rikoksineen ja paheineen; riitaisuuksia ja hajaannuksia syntyy paimenen ja lauman välille; ei silloin enää ole hengellistä eikä ruumiillista rauhaa ja turvallisuutta, eikä ainoakaan pappi enää ole varma hengestään. Haaveilijat, lahkolaiset, jumalankieltäjät ja leccarilaiset tulvivat maahan sokaisten kansan; maallikot ja humaltuneet kiltaveljet ottavat johtaakseen kansaa, niinkuin täällä jo näyttää alkaneen. Ei tahdo kirkko eikä pyhä isä, että me, ylläpitääksemme ankaraa ja epätodellista veilekonstitutsionia, kumoaisimme kaiken järjestyksen ja jumalanpelon Tanskasta, kansan vaipuessa raakuuteen ja mitä suurimpiin erhetyksiin, jopa pakanallisuuteen ja perkeleen palvelukseen. Minä panen Tanskan papiston nimessä juhlallisesti vastalauseeni interdiktiä vastaan; kuitenkaan minä en tällä vastalauseellani halua loukata kirkon vapautta tai soimata teitä, meidän korkeastioppinut arkkipiispamme, enkä ketään muutakaan hengellisistä päämiehistäni. Kirkko käyttäköön vain vapautensa ja voimansa niin, että me, sen palvelijat, emme turmele emmekä johda harhaan meidän haltuumme uskottuja sieluja sensijaan että johtaisimme heidät Jumalan rauhan tuntemiseen ja iäiseen pelastukseen. Dixi et liberavi animam. Tehkää nyt päätöksenne niin että voitte siitä vastata Jumalalle ja omilletunnoillenne, arvoisat herrat, sillä te saatte täällä ja toisella puolen haudan vastata seurauksista — ne voivat olla verisiä ja kauheita."

Hän oli tuskin ehtinyt puhua loppuun, ennenkuin voimakas kivi- ja nuolisade voimakkaasti rusahtaen löi muuria vasten, murskasi ikkunat lennähtäen parvekesaliin pelästyneiden hengellisten herrojen keskelle, jotka hypähtivät paikoiltaan etsien suojaa leveiden ikkunapilarien ja salin paksujen muurien takaa. Myöskin kardinaali jätti paikkansa, mutta arkkipiispa jäi uhkamielisen näköisenä paikoilleen.

"Näinkö se jumalaton belialikuningas rikkoo turvallisuuslupauksensa", huudahti Grand. "Näinkö minut ja minun uskolliset ystäväni nyt kivitetään tänne, niinkuin profeetat ja martyyrit, että meidän veremme huutaisi taivaisiin ja kutsuisi iankaikkisen kadotuksen salamanleimauksen hänen päänsä yli?"

"Minä vakuutan Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, ettei kuninkaalla ole minkäänlaista osaa tässä hyökkäyksessä", alkoi provinsialipriori taas puhua jääden seisomaan. "Kun hän saa tästä kuulla, on hän varmaan ankarasti moittiva tämänlaista häpeämätöntä rauhanrikkomista. Mutta tässä jo näette interdiktin seuraukset, arvoisat herrat. Koko kaupunki on ilmikapinassa; tänne tullessamme väkijoukot hyökkäsivät pyhän Pietarin ja Neitsyt Marian suljettuja kirkkoja kohti. Jos te ette nyt pakostakin myönny, piispa Juhana, on ehkä Axelhuus valloitettu hyökkäyksellä ja hävitetty maan tasalle ennen keskiyötä. —"

Uusi kivi- ja nuolisade keskeytti provinsialipriorin puheen; hän teki ristinmerkin ja peräytyi. Suuri linkokivi putosi aivan arkkipiispan kasvojen eteen murskaten pöydän. Grand nousi nyt suuttuneena ja poistui vaaralliselta paikalta.

"Seuratkaa minua, hyvät herrat ja vieraat", kehoitti pieni piispa Juhana kirkuvalla äänellä ja avasi nopeasti oven. "Jos vain vahingoittumatta pääsemme pohjoisen käytävän kautta torniin, niin ei meihin enää ulotu ainoakaan kivi eikä nuoli. Linna kestää sekä piirityksen että hyökkäyksen. Minä näytän teille, etten anna kapinallisen roistojoukon pakottaa itseäni. Mutta meidän täytyy kiirehtiä; täällä me olemme mitä suurimman vaaran alaisia." Näin sanoen hän ensimäisenä kiirehti poistumaan parvekesalista. Kaikki seurasivat häntä pitkää käytävää myöten varmempaan olopaikkaan. Hyökkäys linnaan kävi kuitenkin joka silmänräpäys yhä kiivaammaksi, ja koko pohjoisessa osassa linnaa, joka oli kaupungin puolella, ei ollut yhtään turvapaikkaa nuolilta ja kiviltä. Muutamat huusivat ja kirkuivat olevansa haavoitettuja; juostiin umpimähkään eteenpäin ja työnnettiin kumoon toisensa; jokaisen huolenpito omasta turvallisuudesta oli kokonaan syrjäyttänyt kaikki arvo ja sääty rajat; ja useimmat hengelliset herrat kiirehtivät sekä arkkipiispan että kardinaalin ohi. Provinsialipriorin ja Esger Juulen saattamana pääsi paavillinen nuntius kuitenkin nopeasti ja vahingoittumatta käytävän läpi. Hitaasti ja vaivaloisesti astuvaa arkkipiispa Grandia tuki Metsäluostarin apotti, jonka kömpelö ruumis ei myöskään sallinut kiirehtimistä. Sillä pitkällä käytävällä, jonka läpi heidän oli kulettava, oli yhdellä sivulla avoin goottilaisten kaaripylväitten reunustama paksu, muurattu rintavarustus; ja sen yli lensi tuhka tiheään joukko nuolia ja kiviä, ja pakenevien prelaatien täytyi kulkea lyyhistyneinä ja melkein konttaamalla rintavarustusten suojassa.

"Jumalan tuomio kirotulle petturikuninkaalle!" ähkyi arkkipiispa. "Kapinoiva roskajoukko on hänen kätyreitään. Nyt hän iloitsee meidän pulaanjoutumisestamme, haluten käyttää sen meidän nöyryytykseksemme."

"Pyhä Benediktus ja pyhä Pietari meitä auttakoot! — Kumartukaa syvempään", huudahti paksu apotti ryömien rintavarustusten suojaan, "tuolla lensi taas linkokivi. Armias taivas, mikä ihmispaljous", jatkoi hän katsahtaessaan kaupungille. "Kuulkaa miten he huutavat! He nimittävät teidän nimenne, arvoisa veli, jumalattomasti kiroten. — Ne kulkevat edestakaisin veneillä — ne vetävät esiin yhä enemmän hyökkäyskoneita. — Minä näen heidän joukossaan yhden kuninkaan henkivartijoista."

"Katsokaa, se on kuitenkin tuon uskottoman itsevaltiaan alkuunpanema", huusi arkkipiispa Grand. "Hän yksin on syypää meidän ja koko maan onnettomuuteen. Haa, lähetä murhaenkelisi, vanhurskas Jumala! Nujerra juuriltansa kurja valapatto!"

"Tämän kautta, arvoisat herrat, ja te olette turvassa", kuulivat he onton äänen kuiskaavan heille käytävän päästä, ja kalpea, kookas mies, kasvoilla hurjistunut ilme, näyttäytyi käytävän perältä. Hänellä oli yllään saksalaisen kaupanvälittäjän puku, ja hänen otsassaan oli suuri, punainen arpi.

"Minun luostarivieraani — teidän ahdistettu ystävänne ja kostajanne!" kuiskasi Metsäluostarin apotti. "Kiitettyjä olkoot pyhä Benediktus ja Pyhä Pietari! Vanhurskas Jumala on kuullut meidän rukouksemme: murhaenkeli on täällä."

Ovella seisova kookas olento laski sormen suulleen ja katosi mukanaan molemmat prelaatit, jonka jälkeen käytävän ovi suljettiin.

KYMMENES LUKU.

Hyökkäys Axelhuusiin oli pannut koko kaupungin liikkeelle. Tyvenimmät ja rauhallisimmatkin porvarit eivät voineet salata iloaan siitä, ja useat heistä ottivat julkisesti osaa kapinaan. Ne hurjat ilohuudot, jotka kuultiin aina kun uusi kivisade romahti linnaa vasten, osoittivat selvästi miten yleinen suuttumus oli sekä piispalliseen kaupunginhallitukseen että etupäässä arkkipiispaan, jonka tähden ja jonka mahtavasta vaikutuksesta tuo onneton kirkkokielto oli säädetty. Grandin nimi oli tunnussanana jokaista uutta hyökkäystä aljettaessa. Turhaan yrittelivät kaupunginvouti ja hänen asestetut apulaisensa palauttaa järjestystä ja rauhaa. Missä vain hän näyttäytyi, mukanaan piispalliset sotamiehet, sieltä katkeroitunut väkijoukko heti ajoi hänet pois. Huhut kuninkaan saapumisesta Sorretslöviin, sekä hänen kireä suhteensa Axelhuusin herroihin, olivat antaneet kapinalle uutta vauhtia ja samalla sille jonkinlaisen laillisuuden leiman, kun nyt luultiin hengellisiä herroja vastaan hyökätessä oltavan yhteisissä asioissa kuninkaan kanssa hänen ja maan yhteistä vihollista ahdistettaessa. Kaupunginvouti oli antanut sulkea kaikki kaupungin portit, mutta kapinalliset olivat murtaneet ne auki ja joukottain ihmisiä, suurimmaksi osaksi kaupungin varakkaimpia ja rauhallisempia asukkaita, jotka pelkäsivät kapinan laittomia seurauksia, kiirehtivät pohjoisen portin kautta Sorretslöviin saadakseen nähdä kuninkaan ja pyytää häneltä apua. Toinen joukko virtaili Neitsyt Mariankirkon tornille soittamaan hälyytyskelloa. "Pois linnasta, tekopyhät sudet!" kaikui kapinallisten huuto kaikkialta kaduilta. Rauhoitetun käräjähuoneen edustalla, mihin neuvosto oli kuletettu, oli hirvittävä meteli; vaadittiin vankien vapauttamista, ja uhattiin pistää raatihuone tuleen. Myöskin Kissansalmen rannalla vallitsi peloittava rähinä. "Veneisiin!" huudettiin. "Heittäkää ulos nuo kaupustelijakeikarit! Pahus vieköön pippurisaksat! Sytyttäkää linna tuleen! Ei saa päästää ketään pakoon! — Kuolema kuninkaan ja maan vihollisille!"

Kuitenkin oli useimmissa paikoin enemmän huutoa ja melua kuin tositoimintaa, ja hurjistuneet kansanjoukot liikkuivat sekaisin sinne tänne mitä eriävimpiin suuntiin. Mutta Gammelstrandin rannalla oli mies, joka oli saanut hyökkäyksen siellä suunnitelluksi ja järjestetyksi. Se oli ritari Helmer Blå, joka sotaintonsa elähyttämänä sijoitti sotakoneet rannalle ja opetti porvarit käyttämään järkiperäisesti ja ymmärryksellä näitä aseita. Monta tuntia hän seisoi väsymättömänä ohjaten tätä rakkainta tointansa, ja missä hän johti hyökkäystä, siellä aiheutui linnalle suuria vahinkoja.

Neuvoston oli täytynyt käräjähuoneelta vapauttaa vangit. Suuri osa neuvostosta oli yhtynyt kapinallisten puolueeseen ja ryhtynyt aseisiin piispaa vastaan. Jälellä olevat raatiherrat olivat henkensä kaupalla paenneet, ja muutamien heistä oli onnistunut yhdessä kaupunginvoudin kanssa päästä ulos pohjoisesta portista ihmisvirran mukana ja he saavuttivat onnellisesti Sorretslövin kuningaskartanon, missä he jo tapasivat kuninkaan ratsunsa selässä ritariensa ja sotilaittensa etunenässä, valmiina lähtemään kaupunkiin kapinaa hillitsemään.

Alkoi jo hämärtää. Levottomuudet olivat siihen määrin kiihtyneet, että useimmat porvareista kauhistuivat omaa alkuunpanemaansa yllytystä, ja jokainen kaupungissa asuva mies epäili omaisuutensa ja perheensä turvallisuutta kun hillitön roskajoukko uskoi olevansa vapautettu kaikista järjestys- ja siveellisyyslaeista. Kuningas ratsasti nyt kreivi Henrikin rinnalla sisään pohjoisesta portista ritarijoukkonsa etunenässä, pitkien komeiden, keihäänkantajien saattamana, jotka olivat hänen henkivartioitaan. Pyhän Pietarin kirkon luona, lähellä pohjoista kaupunginporttia, sekä Neitsyt: Mariankirkon luona oli väentungos niin suuri, ettei kuningas tahtonut päästä eteenpäin. Molemmista kirkoista olivat kapinalliset murtaneet auki kirkonovet ja pakoittaneet papit messunpitoon. Hurjien kapinahuutojen mellakassa kaikuivat kirkosta kuuluvat hengelliset laulut hyvin omituisilta ja tuskallisilta.

"Tuo hartaus johtuu enemmän uhkamielisyydestä kuin jumalanpelosta", sanoi kuningas kreivi Henrikille. "Kuitenkin, jumalanpalvelusta ei kukaan saa heiltä kieltää, mutta se on toimitettava tosi hartaudella." Estääkseen kaikki epäjärjestykset hän antoi panna vahdit molemmille kirkoille ja ratsasti edelleen. Minne vain hän ratsasti, vastaanotettiin hänet riemuhuudoin ja innokkaasti tervehtien. Ne, jotka innokkaimmin huusivat, hiljensivät hiukan ääntään huomatessaan kaupunginvoudin ja kaksi raatimiestä hänen lähimmässä seurueessaan. Levotonta mutinaa kuului sieltä täältä, ja rähisijöille alkoi selvetä, ettei kuningas ollut tullut tänne kapinallisia avustamaan, vaan ainoastaan suojelemaan kaupungin laillista hallitusta ja palauttamaan yleistä rauhaa.

"Hiljaa, lapset! Menkää kukin askareihinne ja riisukaa aseenne", sanoi kuningas totisella mutta kuitenkin ystävällisellä äänellä, vastatessaan kansan tervehdyksiin ja seisattaessaan hevosensa. Kaikki olivat hiljaa, tunkeuduttiin vain lähemmäksi että kuultaisiin hänen puheensa. "Minä tulen tänne sekä suojelemaan teitä että ylläpitämään lakia ja oikeutta valtakunnassani", jatkoi hän. "Piispa myöntäköön teille sen mitä oikeudella ja kohtuudella vaaditte. Kirkonsulkemiset peruutetaan, sen minä lupaan teille. Muuten tulee teidän totella ylivaltaa", lisäsi hän ankarasti, "ja sen johdosta mitä täällä on tapahtunut toimitetaan laillinen tutkimus. Rauha ja järjestys vallitkoon täällä. Joka tästä hetkestä lähtien harjoittaa oman käden oikeutta on kuoleman oma", ja niin pitkälle kuin nämät sanat kuuluivat, vallitsi hetken hiljaisuus. Kapinalliset, sekä kaikki aseilla varustetut poistuivat; mutta suuri joukko aseettomia porvareita saattoi kuningasta äänekkäin riemuhuudoin katuja pitkin.

Gammelstrandilta ammuttiin Axelhuusia vielä hyvin kiihkeästi. Linnansaarta ympäröivät venheet olivat täynnä jousimiehiä ja soihdunkantajia; valmistauduttiin hyökkäämään linnaan ja sytyttämään sitä tuleen. Taistelu oli molemminpuolinen, ja linnan torneista ammuttiin sekä jousipyssyillä että puolustuskoneilla.

"Kuningas, kuningas, vouti ja raatimiehet!" kajahti nyt suusta suuhun, ja näytti siltä kuin ukkosen nuoli olisi lamauttanut jokaisen käsivarren. "Eläköön kuningas!" huusivat kapinalliset, ja moni heitti luotaan aseensa. "Ei enää taistelua — kuningas tuomitkoon meidän ja piispan välillä!" Kuului jo lähenevien hevosten kavioiden kapse; ihmisvirta aaltoili joka puolelle tehdäkseen tilaa kuninkaalle ja hänen ritareilleen. Huudettiin ja viittailtiin jousimiehille ja soihtujenkantajille, jotka lukemattomilla kauppalotjilla olivat ympäröineet Linnansaaren. Silmänräpäyksessä olivat melkein kaikki soihdut sammutetut veteen, ja nyt soudettiin kiireellä takaisin piiritetystä linnasta. Yhdestä linkopatterista jatkui kuitenkin vielä ampumista ja täällä juuri ritari Helmer Blå seisoi. Hän oli niin touhuissaan linkojen lataamisesta, ettei hän huomannut mitään muuta. Hän arveli jousimiesten ja soihdunkantajien tulleen pakoon ajetuiksi, mutta hän ei huomannut taistelun yleisesti tauonneen tai kuninkaan saapuneen. "Rivakasti, miehet!" huusi hän. "Rohkeutta vain, te uljaat kööpenhaminalaiset! Tahdotteko antaa piispan sotilaineen kärventää itsenne? Alas heidän torninsa ja muurinsa!" Hän jakeli vielä muutamia voimakkaita käskysanoja linkoojille, mutta kuuli samassa ihmeekseen kuninkaan äänen päänsä päältä.

"Mitä näenkään? Ritari Helmer Blå — tekö täällä? Ja kapinallisten keskellä? Näinkö te seuraatte kuningasta Tukholmaan? Tällä tavoinko te palvelette ja tottelette teidän kuningastanne? Hän on teidän vankinne, kreivi Henrik."

"Minun herrani ja kuninkaani!" huudahti ritari Helmer ojentaen käsivartensa kuningasta kohti, joka ankarana ja uhkaavana pysäytti korkean valkoisen ratsunsa hänen eteensä, "kuulkaa minua, minä rukoilen teitä —"

"Ei sanaakaan!" keskeytti kuningas hänet kiivaasti. "Tahdotteko te tehdä minusta valapattoisen petturin? Linnassa, jota te nyt ammutte, minä olen luvannut veriviholliselleni rauhallisen suojapaikan. Minä en riko sanaani, vaikka sen olisin antanut itse paholaiselle. Jos täällä vain on hiuskarvaakaan kärvennetty hänen päästään, niin saatte sen kalliisti maksaa. Ottakaa henkivartijoita mukaanne, kreivi Henrik, ja jättäkää hänet ritarilliseksi vangiksi linnaan. Huomenna tuomitaan hänen laiton menettelynsä. Viekää piispalle ja kardinaalille minun rauhan tervehdykseni", lisäsi hän hiljemmin. "Viekää Grandille viimeinen sanani ja varoitukseni. Te vastaatte minulle siitä että suojeluslupaus pidetään."

"Tapahtukoon teidän tahtonne, herra kuningas", vastasi kreivi Henrik ja hypähti ratsunsa selästä. "Seuratkaa rauhallisesti minua, ritari Helmer", kuiskasi hän levottomalle ja kiivaalle linkoilijapäällikölle, "huomenna te voitte puolustautua, nyt teidän täytyy vaieten totella."

Helmer purasi suuttuneena huuleensa ojentaessaan kreivi Henrikille miekkansa ja seuratessaan häntä mykkänä. Mukanaan lukuisasti ritareita ja henkivartijoita kreivi Henrik otti heti huostaansa erään lautan, jolta kapinalliset äsken olivat poistuneet. Hän nostatti kokkaan valkoisen lipun ja suorittautui lähtemään salmen yli Linnasaarelle. Kuningas jäi kaupunkia rauhoittamaan ratsastaen jälelle jääneen seurueensa kanssa rannikkoa pitkin kaupunkiin suurten väkijoukkojen läpi, jotka osaksi uteliaisuudesta, osaksi myötätuntoisuudesta edelleenkin seurasivat häntä. Hyökkäyskoneet vietiin heti pois rannalta; myöskin täällä olivat aseelliset levottomuuden aiheuttajat poistuneet, ja kuninkaan ankaruus yhtä hänen lempiritariansa kohtaan näytti pelästyttäneen heitä kaikkia.

Pyhän Nikolain kirkon luona aivan pienen saaren kohdalla, jota kutsuttiin Laivurikariksi, pysäytti kuninkaan taas uusi, levoton kansanjoukko, joiden joukossa oli monta hurjan ja uhkaavan näköistä miestä: nämä mutisivat rukouksia ja lauloivat virsiä, välillä sadatellen ja uhkaillen pappeja ja piispoja. Kuninkaan saapuessa melu lakkasi, ja hänen käskystään katosivat aseet suurimmaksi osaksi. Täälläkin oli kirkonovi aukimurrettu, ja kaikki kirkonpalvelijat sekä hengelliset olivat paenneet. Seurakunta oli itse soittanut kelloa iltamessuun, ja paavin ja piispan kiellosta välittämättä oli eräs munkki laahattu kirkkoon, missä hänet pakotettiin messuamaan.

Kuningas laskeutui heti ratsunsa selästä ja astui kirkkoon. Pelästyksestä tupertuneena, kuolema silmien edessä, seisoi vanha munkki revityin vaattein pääalttarin edessä ja koetteli turhaan pysytellä tyynenä ja arvokkaana voidakseen laulaa tavallisen iltarukouksen. Levoton väkijoukko seisoi hänen ympärillään hurjistunut, uhkaava ilme kasvoilla, soihdut, ja välkkyvät kirveet kädessä. Joukko lahtareita ja puoleksi humaltuneita käsityöläisiä, pitkä kirvesmies etummaisena, seisoivat lähinnä alttaria keskeyttäen usein munkin uhkauksin ja ivasanoin.

"Rauha tänne Herran pyhään huoneeseen!" sanoi kuningas kuuluvalla äänellä astuessaan kirkkoon, "Polvistukaa kaikki ja rukoilkaa armiaalta Jumalalta anteeksiantoa. — Mene rauhassa, hurskas isä, jos et uskalla rukoilla meidän sielujemme puolesta. Jumala kuulee meitä kuitenkin kaikista kirouksista huolimatta, kun vain pysymme totuudessa, Vanhurskas Jumala olkoon meille kaikille armollinen ja antakoon anteeksi meidän syntimme!" Näin sanoen kuningas polvistui alttarin eteen, ja kaikki vaipuivat polvilleen kuin salaman iskeminä. Silmänräpäyksen ajan vallitsi haudanhiljaisuus.

Nyt näytti siltä kuin vanha dominikaani äkkiä olisi rohkaissut mielensä ja hänet valtasi jalo innostus. Juhlallisella äänellä hän aloitti Glorian ja sitten pyhän Aven, mihin kuningas ja koko seurakunta yhtyivät. Senjälkeen kuningas nousi ja poistui ääneti ja tyynenä kirkosta. Hän nousi ratsunsa selkään ja ratsasti edelleen. Vielä kauan kaikui hiljaa ja juhlallisesti polvistuneen seurakunnan laulu pyhän Nikolain kirkosta:

Kun kuningas ratsasti takaisin Rantakatua, aivan linnan editse, palatakseen taas kuningaskartanoonsa Sorretslövessä, oli rauha täydellisesti palautettu. Hiljaisessa kevätyössä loistivat valot useimmista Axelhuusin ikkunoista, missä kaikki nyt näytti rauhalliselta. Kreivi Henrik oli lähettänyt kaupunginvoudin ja molemmat raatiherrat pienellä venheellä edeltäpäin ilmoittamaan tulostaan piispalle, sillaikaa kun kreivi itse seurueineen suurella lautalla hitain aironvedoin läheni Linnasaarta.

Ritari Helmer Blå seisoi ääneti ja miettiväisenä kreivi Henrikin vieressä suutuksissaan siitä, että hänet nyt vietiin vankeuteen siihen linnaan, jota hän äsken voitollisena sotapäällikkönä oli auttanut porvaria ampumaan. Hän huomasi kyllä toimineensa hyvin ajattelemattomasti ottaessaan osaa kapinaan, mutta hänen mielestään kohteli kuningas häntä liian ankarasti; hänen kasvonilmeensä ja hehkuvat; poskensa osoittivat että hänen ylpeyttään oli syvästi loukattu. Juuri hänen seisoessaan siinä näihin ajatuksiin vaipuneena, souti vene Linnasaarelta kovaa vauhtia heitä kohti, suunnaten aivan lautan vieritse. "Haa, pippurisaksa!" huudahti ritari Helmer äkkiä ja hyppäsi kuin hurjistunut vieraaseen veneeseen. Kreivi Henrik näki ihmeekseen vankinsa painiskelevan veneen perällä saksalaisen kaupanvälittäjän kanssa sekä syöksyvän vastustajansa kanssa syvään virtaan, vieraan veneen kadotessa nuolen nopeudella pimeyteen.

"Pelastakaa hänet, pelastakaa hänet!" huusi kreivi lauttamiehille. Ritari Helmerin töyhtöhattu kellui veden pinnalla jonkun matkan päässä; se nostettiin sieltä. Mutta ei häntä eikä hänen tuntematonta vastustajaansa näkynyt missään; vuolas virta näytti silmänräpäyksessä vieneen heidät mukanaan, ja kaikki etsiminen airoilla ja venekekseillä oli turhaa.

"Herra olkoon hänen sielulleen armollinen!" sanoi kreivi Henrik huoaten. "En ole koskaan tuntenut uljaampaa ritaria; mutta hurja yltiöpää hän oli aina. Vankeudesta hän kuitenkin pääsi ja ehkäpä ankarasta tuomiosta huomenna; mutta kuningas on menettänyt uskollisen ystävän. Soutakaa, miehet, me emme löydä häntä. Ehkäpä hän on auttanut itseään; hän oli hyvä uimari."

Ohikiitävässä veneessä, joka odottamattomassa ja rajussa painiskelussa oli ollut vähällä kaatua, oli nähty pari herraa, yllään kaniikkipuvut, ja kööpenhaminalaiset soutajat luulivat tuntevansa yhden heistä arkkipiispan viekkaaksi ystäväksi Hans Rodiseksi.

Axelhuusin satamaan oli ankkuroitu kuninkaallinen pitkälaiva Waldemar Seier, jolla arkkipiispa oli tuotu tänne Hammerhuusista kardinaalin välittämällä kuninkaan suojeluskirjalla. Suojeluskirjan nojalla oli sekä laivanpäällikkö että koko hänen väkensä valalla luvanneet viedä arkkipiispan pois Axelhuusista minä hetkenä hän tahtoi, jos hän ei luullut olevansa täällä turvassa, sekä viedä hänet ja paavillisen nuntiuksen mihin vieraaseen satamaan he vain halusivat. Juuri kun kreivi Henrik aikoi nousta maihin Linnasaarelle, lähestyi suuri soutuvene kuninkaallista pitkälaivaa.

"Meidän ankara herramme, piispa, arkkipiispa ja punalakki", sanoivat soutajat. "He soutavat Volmarille."

"Soutakaa sitten heidän jälestään minkä jaksatte", käski kreivi Henrik. "Jouduimmekin viime hetkessä — kiirehtikää!" Ennenkuin he ehtivät pitkälaivalle, olivat kardinaali ja arkkipiispa jo nousseet laivaan jossa alettiin nostaa purjeita. Veneessä seisoi piispa Juhana muutamien pappien ympäröimänä ja toivotti onnellista ja turvallista matkaa ylhäisille vierailleen.

"Minä tuon teille samat tervehdykset kuninkaalta, minun herraltani, korkea-arvoisat herrat", huusi kreivi Henrik paljastaen päänsä. "Teidän turvallisesta lähdöstänne on huolehdittu. Niin pian kuin kuningas kuuli teidän tukalasta tilastanne ja roistojoukon kapinasta, kiirehti hän henkilökohtaisesti tänne teitä suojelemaan. Minut on käsketty saattamaan teidät ulos satamasta siksi kunnes olette täydellisesti turvassa."

"Tervehtikää Tanskan kuningasta minun puolestani ja sanokaa minun olevan kiitollisen hänen avustaan", vastasi kardinaali tulkkinsa kautta. "Minä olen itse ollut sen todistajana ja minun täytyy oikeudenmukaisesti kiittää hänen vihollisillensa osoittamaa jalomielisyyttä samoin kuin hänen sananpitäväisyyttään ja hänen kuninkaallista mielenlaatuaan. Minä poistun nyt tästä maasta vaikka en olekkaan onnistunut luomaan toivomaani rauhaa; mutta minä toivon vielä kerran näkeväni kuningas Eerikin ja Tanskan suotuisimpien tähtien vaikutuksessa."

"Kun te tuotte mukananne rauhan ja siunauksen, silloin teidän ylhäisyytenne on tervetullut", vastasi kreivi. "Mitenkä Tanskan kansa taipuu pannaan ja interdiktiin, siitä te olette nyt itse nähnyt mitä vakavimmat seuraukset. Kuningas, minun herrani, pyytää teidän ylhäisyyttänne viemään pyhän isän tiedoksi tämän sekä hänen nöyrät tervehdyksensä. Hän jättää turvallisesti oman ja kansansa lainmukaisen asian hänen pyhyytensä oikeusistuimen ratkaistavaksi. Mutta langetkoon hengellisen lain ja kanoonisen oikeuden mukaan tuomio miten hyvänsä, niin täytyy minun herrani, Tanskan kuningas Eerikin, tämän maan hallitsijana ja yleisen turvallisuuden suojelijana, mitä jyrkimmin julistaa arkkipiispa Jens Grand ainaisesti karkoitetuksi tästä maasta ja valtakunnasta."

"Karkoitetuksi!" toisti kaiuton ääni laivasta, ja kookas arkkipiispa Grand näyttäytyi kannella. "Kuka uskaltaa sanoa sellaisen sanan kirkon voidellusta ruhtinaasta. Siihen ei ole kellään maailman kuninkaalla valtaa; sen kuninkaanpalvelijan, joka uskaltaa tuoda minulle tällaisen käskyn julistan minä kirkon suureen pannaan."

Kreivi Henrik säpsähti ja jäi tyynesti ja kohteliaasti seisomaan hattu kädessä, odottaen mitä arkkipiispalla vielä olisi sanottavaa.

"Vain minusta itsestäni ja pyhästä isästä riippuu jos tahdon astua jalkani Tanskaan vielä kerran", jatkoi Grand. "Nyt minä puistan tomun kidutetuista jaloistani ja jätän kiittämättömän isänmaani. Mutta minä vannon suuren Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä ettei ole siunausta oleva tällä maalla ja valtakunnalla eikä Tanskan pannaanjulistetulla kuninkaalla ennenkuin minut on kutsuttu takaisin ja asetettu oikeuksiini, ei ennenkuin täydellinen korvaus on annettu minulle kaikesta mitä ruumiillisesti ja henkisesti olen saanut kärsiä. Minä, kirkon mahtavin Pohjolassa, pyydän teidän sanomaan itsevaltiaalle, joka teidät lähetti: jos Tanskan kuningas Eerik Eerikinpoika uskaltaa ilman erikoislupaa ja kirkon suostumusta, solmia sen jumalattoman avioliiton kielletyssä polvessa, niin koituu se varmasti hänelle ja valtakunnalle iankaikkiseksi kiroukseksi. Amen!"

Kreivi Henrik polkasi jalallaan lauttaan nuo sanat kuullessaan, mutta ei vastannut sanallakaan kiukustuneelle prelaatille. "Laivapäällikkö", huusi hän pitkälaivan ohjaajalle, joka seisoi hattu kädessä etumaston luona, "te viette arkkipiispa Grandin, kuninkaan nimessä ja hänen suojeluksensa alaisena, varmasti maihin mihin hän toivoo, mutta ei vain kuninkaan maiden rajojen sisäpuolelle. Jos joku tuo tämän rauhanrikkojan takaisin Tanskaan, tuomitaan hänet maankavaltajana ja majesteettirikoksen tekijänä."

Kreivi Henrikin viittauksesta purjeet heti nostettiin, ja pitkälaiva lähti satamasta vieden mukanaan vaarallisen prelaatin, jonka viimeinen sana maalle ja valtakunnalle oli tuo niin monasti uudistettu kirous.

Kreivi Henrik tervehti Axelhuusin linnanherraa, pientä Juhana piispaa, ja ilmoitti kuninkaan luvanneen hänelle sovinnollisen suojeluksensa, mutta kuitenkin ehdoilla, että hänet kutsuttiin sopimaan niistä kuninkaan kanssa hänen kartanoonsa Sorretslövissä. Tämän jälkeen kreivi kumarsi kylmän kohteliaasti tälle arkkipiispan ystävälle ja onnistumattomalle matkijalle, joka näytti aikovan antaa ylvästelevän ja uhmailevan vastauksen. Mutta kreivi Henrik ei odotellut vastausta, vaan viittasi soutajiaan soutamaan edelleen, sillä ritarineen hän jonkun matkaa saattoi poistuvaa kuninkaallista laivaa, kunnes se oli satamasta poistunut ja purjehti avoimelle merelle. Sitten kreivi palasi seurueineen takaisin kaupunkiin, missä hän heti nousi ratsunsa selkään ja ääneti, syviin ajatuksiin vaipuneena, mutta kuitenkin reippaan näköisenä ratsasti ravakasta neliä kaupungin kautta Sorretslöviin vievää tietä.

YHDESTOISTA LUKU.

Sinä yönä iloittiin kaikkialla Köpenhaminassa. Kuninkaan läsnäolo oli tyynnyttänyt kaupungin asukkaat, jotka eivät enää pelänneet yleisen rauhan häiriytyvän; oltiin tyytyväisiä äskeisiin tapahtumiin, ja ihastus kapinan onnellisesta päättymisestä oli yleinen. Oli saavutettu mitä oli toivottu: kirkonsulkeminen oli itseasiassa peruutettu, ja piispallista hallitusta oli peloteltu. Huhu siitä että arkkipiispa ja kardinaali olivat lähteneet Axelhuusista, kuin myöskin se että arkkipiispa ainiaaksi oli karkoitettu maasta ja valtakunnasta, levisi jo ennen keskiyötä kaupungille kohottaen iloista mielialaa. Siellä missä kuninkaan lähdettyä kynttilät ikkunoissa oli sammutettu, sytytettiin ne uudelleen. Arkkipiispan pakoa ja karkoitusta vietettiin siten kaikkialla kaupungilla henkisen itsevaltiuden tärkeänä voittona sekä porvarien vapaudeninnon ja kuninkaan rohkeuden onnellisena seurauksena.

Kissansalmen luona olevassa olutkapakassa, aivan lähellä pyhän Klemensin kirkkoa, istui drotsin asepoika, Knuut Fyenbo, myöhäiseen yöhön iloisessa juomaseurassa muutamien kaupungin nuorten miesten kanssa, jotka olivat olleet Axelhuusia ampumassa. Heidän keskellään istui vanhempi porvarismies täysinäinen simapikari kädessä, juoden heidän kanssaan, ja laulaen pilkkalauluja, missä ivasi myöhäisen anniskelun ja öisien juominkien johdosta annettua ankaraa siveellisyyslakia, joka nyt voitiin pyyhkäistä unohduksiin piispankaupungista. Mies oli sama maistraatinpalvelija, joka keskipäivällä oli kierrellyt kaupungilla raadin kuuluuttaja-airueena kieltämässä aseita kantamasta kadulla. Hänen airutviittansa ja piispanmerkillä varustettu valkoinen sauvansa olivat heitetyt juomapöydän alle; hänellä oli nyt yllään tavallinen porvaripukunsa ja sivullaan oivallinen miekkansa. Puheista päättäen huomasi hänenkin olleen Axelhuusia ampumassa.

Siellä puhuttiin vapaasti ja rohkeasti ankarasta piispallisesta hallituksesta, jonka nyt arveltiin tulleen lannistetuksi. Ylisteltiin kuningasta ja urheata ritari Helmer Blåta, arveltiinpa kuninkaan vain näön vuoksi antaneen vangita tämän urhean ritarin, samaten oltiin yksimielisiä siitä, että kuninkaan ankarat sanat linkoojille sekä niille, jotka hyökkäsivät piispanlinnaan, eivät olleet todella tarkoitettuja, koska juuri hänen pahinta vihollistaan ahdistettiin. Siellä juhlittiin arkkipiispan paon ja karkoituksen johdosta, josta pari äsken saapunutta vierasta toi tiedon, omistettiinpa itselleen kunnia siitä, että mestari Grand oli kivitetty maasta.

"Niin, koettakaapa vain pettää meitä, kööpenhaminalaiset!" sanoi kuuluuttaja-airut päätään itserakkaasti nyökäyttäen. "Me olemme jo kerran ennenkin auttaneet kuninkaan pahasta pälkähästä."

"Mitähän nyt paavi ja kaikki maailman piispat hänelle tekevät?" sanoi aseenkantaja tyhjennettyään pikarinsa. "Onhan peli voitettu, toverit, kunhan vain kaikki tanskalaiset tästälähin olisivat yhtä urhoollisia kuin nämä Köpenhaminan miehet. Latinalaisia kirouksia vastaan me asetamme nuolemme, miekkamme ja linkomme, sekä hyvät tanskalaiset harmaakivemme. Jos he meiltä sulkevat kirkonovet, niin on meillä, Jumalan kiitos, kirveet ja miehiä, jotka jaksavat nostaa kirkonoven yhtä keveästi kuin tynnyrillisen vehnää. Nyt on drotsi, minun isäntäni ja herrani, matkustanut Ruotsiin kuninkaan morsianta hakemaan", jatkoi hän. "Siellä minäkin olisin hänen mukanaan, elleivät nuo kirotut hansalaiset olisi päässeet kimppuuni. Sanovat, ettei niitä kuninkaan häitä aivan helpolla päästä viettämään; ja ne hurskaat herrat, jotka aikovat sulkea meiltä kaikki taivaanvaltakunnan portit, ovat aikoneet estää sen. Mutta lyödäänpäs vetoa, toverit, — kuningas välittää vähät erikoisoikeusluvasta, tai miksi sitä kutsunevat, ja hän viettää häänsä milloin Jumala ja hän itse sen parhaaksi näkevät. Silloin tässä maassa vasta ilo ja riemu syntyy. Eläköön kuninkaan morsian!"

"No niin, tästälähin ruotsalaiset ja tanskalaiset ovat hyviä ystäviä ja toveria", jatkoi Knuut Fyenbo heiluttaen iloisesti pikariaan. "Koska meidän kuninkaamme antavat toisilleen sisarensa, niin voimme me tanssia ruotsalaisten tyttöjen kanssa, ja heidän reippaat poikansa tanssivat meidän tyttöjemme kanssa, eikä enää katsella happamesti toisiinsa senvuoksi, että on mitelty voimia toisenkinlaisissa tansseissa. Ruotsalainen prinsessa kuuluu olevan maailman kaunein kuninkaantytär, niin valkea ja hieno kuin liljankukka ja yhtä hurskas ja lempeä kuin siunattu Dagmar kuningatar. Eläköön hän ja meidän nuori, uljas kuninkaamme, sekä kaikki vapaat kunnon miehet ja kauniit tytöt sekä täällä että Ruotsin maassa! Eläköön kuningas ja hänen morsiamensa! Konna se, joka ei juo tätä maljaa!"

Kaikki reippaat juomaveikot yhtyivät maljaan. Mutta nyt keskeytti juomatuvassa vallitsevan iloisuuden kova riiteleminen sisemmästä vierashuoneesta, missä muutamia varakkaampia vieraita istui lautapelin ääressä. Asepoika ja nuoret miehet tunkeilivat uteliaina ovelle ja tirkistivät sisään.

"Vai niin, onko minun paksu rostokkilaiseni täällä?" huudahti Knuut Fyeniläinen. "Aikooko hän nyt vetää myöskin köpenhaminalaisia nenästä? Enpä usko hänen tälläkertaa onnistuvan." Ja nyt hän kertoi reippaille tovereilleen mitä oli tapahtunut Skanörin markkinoilla, mitenkä tuo mahtava hansalaisherra, jonka kanssa nyt riideltiin, oli tuonut lainsuojattomien vääriä rahoja maahan, ja että hän, yhdessä ovelan gotlantilaisen toverinsa kanssa, oli uskaltanut uhmailla kuningasta Sjöborgissa.

"Sen hän saa kalliisti maksaa", huusivat kaikki yht'aikaa, ja hyökkäsivät sisempään vierashuoneeseen, missä Berner Kopman ja Henrik Gullandsfar sekä joukko muukalaisia kauppiaita olivat joutuneet kovaan riitaan muutamien kaupungin rikkaimpien porvarien kanssa, jotka syyttivät heitä epärehellisestä pelistä sekä väärien rahojen käytöstä. Asepoika ja nuoret miehet asettuivat köpenhaminalaisten puolelle, ja pian syttyi hurja ja verinen ottelu, missä taisteltiin ruukuilla, kannuilla, kepeillä ja nyrkeillä. Rostokkilainen ja Henrik Gullandsfar tarttuivat ensin miekkaan; he hosuivat uljaasti ja miehekkäästi ympärilleen. Pippurisaksat huusivat ja rähisivät kamalasti, mutta löivät aina harhaan pitkillä kyynäräkepeillään. Viimeinkin he pakenivat kaikki, Henrik Gullandsfar ensimäisenä. Berner Kopman tahtoi seurata heitä, mutta kiukustunut aseenkantaja asettui hänen tielleen ja pakoitti hänet epätoivoiseen taisteluun. "Pois tieltä, pojat!" huusi hän. "Jättäkää tuo mies, minun osalleni. Minulla on hänen kanssa pieni asia selvitettävänä."

Kaikki väistyivät syrjemmälle ja muodostivat piirin taistelevien ympärille. Kiihkeä, kömpelö rostokkilainen hosui ympärilleen sokean raivokkaasti saaden aina vähän, päästä haavan paljon pienemmältä, mutta ketterämmältä vastustajaltaan. "Kas, tuon sinä saat vääristä rahoistasi, mies parka, ja tuon petollisesta pelistäsi — ja tuon hävyttömästä kerskailustasi!" huusi poika jokaisella lyönnillä, minkä vastustajaansa tähtäsi. "Tämän siitä, että aijoit hirttää ritari Helmerin ja minut, ja tämän senvuoksi että uskalsit uhata meidän kuningastamme, senkin pippurisaksa!" Viimeinen lyönti oli pahin, kömpelö mies kaatui kuolettavasti haavoitettuna lattialle sinne heitettyjen viinikannujen ja lautapelien joukkoon.

Pois karkoitetut pippurisaksat olivat sillävälin meluavin hätähuudoin kutsuneet yövartijat apuun sekä ne muutamat kaupunginvoudin miehistä, jotka vielä uskalsivat ylläpitää järjestystä kaupungissa. Piispan famulus oli kaupunginvoudin puolesta saapunut sinne mukanaan asestettua väkeä, ja Berner Kopmanin kaatuessa, oli pyhän Klemensin oluttupa jo vartion saartama. Piispan famulus sekä aseelliset miehet tunkeutuivat nyt olutkapakkaan ympäröiden aseenkantajan, joka seisoi ääneti, verinen miekka kädessään, ja tuijotti kuolevaan rostokkilaiseen.

"Ottakaa hänet kiinni! Kahleisiin, senkin jumalaton miehentappaja, piispan ja neuvoston nimessä!" huusi piispan famulus kirkuvalla äänellä ja hypähti penkille seisomaan tullakseen paremmin kuulluksi. Hän oli pienenläntä mies, sinisen maallikkoveljespukunsa yllä oli lyhyt musta viitta, ja kädessä hänellä oli pergamenttikäärö, jota hän heilutti kuin komentosauvaa. Kaikki iloiset juomaveikot olivat vetäytyneet syrjään, ja drotsin aseenkantaja seisoi yksin rostokkilaisen ruumiin ääressä, katosta riippuvan himmeän öljylampun valaisemana. Hän heilutti uhkaavasti veristä miekkaa, eikä kukaan uskaltanut lähestyä häntä.

"Antaa hänen mennä, hän on syytön", huusi nyt voimakas, hiukan sammaltava ääni, ja nyt astui esiin yhdestä kapakan nurkasta porvarillinen kuuluuttaja-airut, puolihumalassa, posket hehkuvina ja horjuvin askelin. Hän oli heittänyt taas hartioillensa airutviittansa ja heilutti piispanvaakunalla varustettua valkoista sauvaa kädessään. Hän työnsi kaikki syrjään ja asettui juhlallisen ja virallisen näköisenä asepojan ja voudin miesten väliin, aivan penkillä seisovan famuluksen eteen. "Ei kukaan saa kajota tähän rohkeaan poikaan; hän on syytön", jatkoi hän. "Tuo toinen juopporalli on saanut palkan teoistaan. Hän on kaatunut aivan rehellisessä kapakkaottelussa lautapelinsä ääreen; sen minä voin todistaa. Häntä ei laki eikä oikeus tuomitse meidän kaupungissamme. Sen tietänette te yhtähyvin kuin minä, herra famulus."

"Elkää uskoko häntä, onhan hän juovuksissa", huusi piispan famulus kiihkeänä. "Olut hänessä puhuu. Hän hoitaa virkaansa ja tulkitsee lakia ja oikeutta niinkuin juoppo ja puoluepukari. Se laki josta hän puhuu, koskee vain korvapuusteja ja tukkapöllyjä. Mutta täällä on tehty murha kaupungin alueella. Kaupunkilain mukaan se rangaistaan vähintäinkin elinkautisella vankeudella. Ottakaa heti kiinni murhaaja, sanon minä!"

"Elkää koskeko häneen, sanon minä!" alkoi taas kuuluttaja-airut puhua. "Hän on kaatanut petturin, väärän pelaajan, häpeämättömän roiston, joka on uhannut kuningasta. Sen hän teki rehellisessä taistelussa; näinhän minä itse sen olleen hätäpuolustusta. Paksu rostokkilainen löi ensi lyönnin terävällä aseella, vaikka hän itse sai ensimäisen mustelman nenäänsä aivan aseettomasta nyrkistä, sen voin valalla vannoa, vaikka olisinkin vähän päissäni. Nahjus mieheksi ja huono kristitty on se, joka ei juo itseään tänä iltana kunnon humalaan, nyt kun me olemme murtaneet auki suljetut taivaanportit. Tämä uljas, nuori mies on drotsin aseenkantaja ja minun hyvä ystäväni. Meillä ei ole oikeutta vangita häntä. Minä menen takuuseen hänen edestään koko omaisuudellani."

"Mutta mitä te ajattelette?" huusi piispallinen palvelija polkaisten penkkiin. "Onhan hän murhannut täällä ihmisen."

"No entä sitten? Eikö muuta! Ettekö te paremmin tunne meidän hurskaan piispamme säädöksiä, herra famulus?" huudahti porvarisairut kuuluvalla äänellä ja nojautui virkasauvaansa. "Täällä maallisessa olutkapakassa — täällä missä aamusta iltaan eletään pelin ja juomingin touhinassa — täällä ei kukaan ole varma hengestään eikä jäsenistään. Se on aivan selvää; se on hyvin viisas ja järkevä säädös; vihaisten kissojen nahka revitään, ja se joka rikkoo lakia saa vahingon palkakseen. Tuo roisto, joka tuossa makaa, sai palkan väärästä pelistä; jos tässä kaupungissa laki ja oikeus vallitsevat, niin ei hän pääse edes vihittyyn maahan. Sen minä vien perille, niin totta kuin kannan tätä pyhää sauvaa." Kun hän näin puhuessaan aikoi heiluttaa airutsauvaansa päänsä yli, oli hän vähällä kadottaa tasapainon. Mutta hänen käskevä käytöksensä ja ankara virkamiesilmeensä näytti kuitenkin tekevän jonkinlaisen vaikutuksen voudin miehiin, varsinkin koska piispan famuluksen täytyi myöntää oikeaksi hänen väitteensä ettei kuollutta saanut haudata vihittyyn maahan.

Kun vielä kiisteltiin siitä, oltiinko oikeutettuja vangitsemaan murhaaja tai ei, hyökkäsi aseenkantaja ulos ovesta paljastettu miekka kädessä eikä kukaan tohtinut pysäyttää häntä. Heti taivasalle ehdittyään piiloitti hän miekkansa viittansa alle, vetäsi hatun silmilleen ja painausi suuren kansanjoukon vilinään, joka ympäröi talon ja oli työntänyt vartijat edestään. Että noin vain aivan rankaisematta sai lyödä kuoliaaksi jonkun siellä lautapelin ääressä, tuntui sentään hänenkin mielestään jotensakin epäilyttävältä ja epätodelliselta. Hänen korvissaan kaikui vielä peloittavana se mitä hän oli kuullut elinkautisvankeudesta piispankaupungissa, ja hänen mielestään oli viisainta poistua niin pian kuin mahdollista. Mutta ettei herättäisi epäluuloja astui hän aivan tyynesti edelleen juomalaulua vihellellen. "Varmaankin pippurisaksat ja kuninkaan väki tappelevat tuolla sisällä", sanoi hän ääneen. "Kuka tässä enää kauempaa viitsii seistä suu auki tollottamassa." Päästyään onnellisesti ulos väentungoksesta hän joudutti askeleitaan ja kiirehti Kissansalmen ohi Gammelstrandille. Hän astui eteenpäin tietämättä minne ja vilkaisi usein taakseen ajaisiko joku häntä takaa. Kaikista rannalla olevista taloista vilkkuivat vielä valot; useista paikoin, muuten niin hiljaisesta piispankaupungista kuului vastoin tavallisuutta laulua ja iloista rähinää, piispan ja arkkipiispan ankarista varoituksista huolimatta. Mutta Axelhuusissa oli kaikki pimeää ja hiljaista. Hän astui tasaista rantaa ja lähestyi pyhän Nikolain kirkkoa Hän näki kirkkotarhaan kokoontuneen suuren joukon ihmisiä. Sieltä kuului puoleksi harrasta, puoleksi kapinallista mutinaa, ja siellä näyttiin pitävän vakavaa ja hyvin totista neuvottelua. Hän kiirehti tumman sorisevan väkijoukon ohi ja saapui Bremersaaren edessä olevalle lauttauspaikalle. Suurten tavara-aittojen luona oli autiota ja hiljaista, ja hän istuutui laivasillan luona oleville paaluutuksille hengähtämään ja miettimään keinoja pelastumisekseen. Keskiyö oli jo ohitse. Kuu paistoi leveälle virralle ja Bremersaaren korkeille tavara-aitoille, ja ympärillä vallitseva haudanhiljaisuus saattoi hänet tuskallisen painostavaan mielentilaan. Olutkapakan kurja murhakohtaus esiintyi nyt hänelle peloittavana ja vakavana. Hän kuuli oman sydämensä tykkivän; hän pyyhkäisi veren miekastaan ja kätki sen tuppeensa; hän huomasi veritahroja vaatteillaan ja aikoi mennä virralle niitä pesemään. Mutta nyt hän kuuli ähkiviä ääniä vierestään, aivan kuin kuolevan korahduksia. Hän katseli levottomana ympärilleen, mutta ei nähnyt ainoatakaan ihmistä. Uudelleen hän kuuli tuon omituisen ähkimisen ja hän muisti taas tappamansa rostokkilaisen kuolemankorahduksen. Elävää vastustajaa hän ei ollut koskaan pelännyt, mutta nyt häntä puistatti ajatella kuollutta. Hiukset kohosivat pakenevan miehentappajan päässä; hän juoksi nopeasti pois laivasillalta aikoen paeta edelleen. Mutta nyt hän kuuli selvästi tuon äänen, jota hän oli kauhistunut, kuuluvan alhaalta tasaiselta rannalta. Kelmeä kuuvalo valaisi rannan, ja hän näki ihmisen makaavan pitkänään kivien välissä. "Pippurisaksa! Minne hän joutui?" kuuli hän ähkivän huudahduksen, ja hän tunsi äänen.

"Armias Jumala, ritari Helmer! Mitä teille on tapahtunut?" huudahti Knuut Fyenbo pelästyneenä ja kiirehti puolikuolleen, taistelusta ja uimisesta nääntyneen ritarin luo, jonka hän ponnistamalla auttoi jalkeille ja jotenkin tajuihinsa. Hänen läpimärät vaatteensa olivat rikkirevityt ja veriset; hänen pitkät, ruskeat hiuksensa olivat tahrautuneet kiinni hänen pöhöttyneisiin kasvoihinsa, ja vasemmassa suonenvetoisesti kouristetussa kädessään hän piteli suurta, punakeltaista hiustöyhtöä. "Kas, kas!" sanoi hän. "Siinä kaikki minkä sain, muun on paholainen vienyt. Hän kiertyi ympärilleni kuin vesikäärme. Hän puri ja repi kuin paholainen. Virta eroitti syleilymme. Olipa se vähällä viedä minut hengiltä —."

"Pyhä neitsyt ja pyhä Yrjänä teitä auttakoot, rakas herra", sanoi aseenkantaja tehden ristinmerkin ja ojensi hänelle pienen pullon. "Ottakaapas sydäntävahvistava ryyppy virkistykseksenne. Jos te olette merenpohjalla kamppailleet paholaisen kanssa, niin on teillä varmasti ollut kova ottelu siellä —."

"Toivoinpa osuneeni oikeaan", sanoi Helmer Blå ja tyhjensi pullon. "Kiitos toveri, se auttoi. Nyt taas tunnen voimistuvani. Itse asiassa ei minua oikeastaan enää mikään vaivaa; onhan minulla kaikki jäseneni paikoillaan, pääni vain on hiukan pökerryksissä ja sekavana."

"Mutta mitä ihmeessä te oikeastaan olette tehnyt? Oletteko te etsinyt pippurisaksaa tai itse paholaista meren pohjalta, ja ettekö itsekään tiedä oletteko hänet löytänyt?"

"Katsoppas siihen ei minulla ollut aikaa. Kuningas ratsasti aivan tyynenä rannalla. Enpä kiellä että hiukan suutuin hänelle. Minua kuletettiin piispan vankilatorniin tuon viattoman linkoammunnan vuoksi; mutta satuinpa silloin juuri näkemään tuon saatanan pippurisaksan. Hän seisoi veneessä tuskin puolen sylen päässä minusta, aikoen livahtaa ohitsemme; hän tuijotti minun mielestäni kuninkaaseen ja näytti hapuilevan tikaria poveltaan. Ei minulla ollut aikaa katsoa oliko roisto se, jota etsin. Mies oli saamarin epäilyttävän näköinen. Yksi pippurisaksa enemmän tai vähemmän on yhdentekevää silloin kun kuninkaan henki on vaarassa. — Ja minä hyppäsin veteen. Ennenkuin itsekään oikein tiesin, olin tarttunut miestä niskaan ja pyörittelin häntä hauskasti myötävirtaan —"

"Jos te sitä tietä olette antanut matkapassit yhdelle pippurisaksalle, hyvä herra", sanoi Knuut Fyenbo nyt iloisesti ja hiukan ylvästellen, "niin olenpa minäkin lähettänyt paholaisen huostaan yhden suurisuisen hansalaisherran eräästä olutkapakasta. Eipä täällä haminassa kukaan voi syyttää meitä laiskuudesta. Palvelemmehan me kuningasta parhaamme mukaan, vaikka olemmekin joutuneet hiukan loitommaksi siltä tieltä, jolle hän on meidät lähettänyt. Kunhan vain olisitte osunut siihen oikeaan! Ehkäpä oli tekonne rohkeampi ja vaarallisempi kuin minun, ankara herra, mutta kahdessa suhteessa minä kuitenkin olen onnistunut paremmin; minä tiedän osuneeni oikeaan, ja minä tiedän nujertaneeni roiston, sen miehen, joka aikoi tänä aamuna meidät hirttää, ja joka uhkasi kuninkaan henkeä, jos olisi muuten siihen kyennyt ja uskaltanut."

"Aivan oikein, hän makaa nyt olutkapakassa kuolleena kuin silli eikä edes pääse vihittyyn maahan, jos minun uljas juomatoverini oli oikeassa. Mutta tulkaa, herra! Jos jaksatte liikkua, niin lähtekäämme tästä piispankaupungista mitä pikemmin sitä parempi. Jos kaupunginvouti tai piispanmiehet saavat meidät kiinni, niin me emme pääse heidän vankilaluolistaan koko elinaikanamme."

Vaivaloisesti seurasi haavoittunut ja nääntynyt ritari aseenkantajaa, ja he saapuivat pian Itäkadun päässä olevalle itäiselle portille. Portti oli sulettu, mutta kapinan aikana olivat sen lukot ja puomit rikotut. Pakolaiset avasivat ne ilman suurempaa vaikeutta ja astuivat suurelle, ruohottuneelle Hollandsåsin kauppakentälle, missä hollantilaisilla kauppiailla oli venevalkamansa ja missä he möivät vihanneksiaan. Joka askeleella tunsi ritari Helmer itsensä yhä väsyneemmäksi. Aseenkantajan tukemana hän vaivoin laahasi itsensä Pyhän Annan kappelin luona olevalle sillalle hän vaipui voimatonna kappelin oven edustalle, hänen silmissään musteni, ja hän oli vähällä mennä tainnoksiin. "Jumala ja pyhä Anna meitä auttakoot!" sanoi poika ja sieppasi nopeasti kappelin luona olevan puumaljakon. Hän juoksi sillan alitse juoksevalle virralle ja palasi pian takaisin maljakko täynnä kirkasta, raikasta vettä. "Juo herra, juo pyhän Annan siunattuun nimeen!" sanoi hän kiihkeästi. "Sitten minä valelen teidän päätänne ja kaikkia paikkoja, missä vain tunnette pakotusta. Jos pyhän Annan virralla on niin ihmeellisen lääkitsevä voima kuin sanotaan, niin tunnette pian vahvistuvanne, ja olettehan ainakin minun toivoakseni harras kristitty."

Ritari joi ja pesi veren kasvoiltaan. Näytti siltä kuin häntä olisi purtu ja raapittu kasvoihin ja kaulaan; muuten hän tunsi koko ruumiinsa kuin lamautuneeksi ja hän oli hyvin uupunut. Kylmä vesi tuntui hänen mielestään aivan ihmeteltävästi virkistävän häntä. Yltympäri kirkon oli suuri joukko kainalosauvoja ja siteitä, sairaiden ja rampojen sinne heittämiä, jotka täällä olivat parantuneet. Ihastuneena voimiensa palaamisesta ja kiitollisena siitä ihmeteosta, jonka luuli tässä tapahtuneen, hypähti Helmer ylös ja polvistui pyhän Annan kappelin oven eteen. "Kiitos ja kunnia sinulle, pyhä Anna", huudahti hän hillityllä äänellä ja liitti yhteen kätensä. "Siinä teit rehellisesti; taisitpa sen tehdä nuoren kauniin vaimosi vuoksi, Kogsböllen Anna-rouvan hurskasten rukousten tähden. Jos tapaamme toisemme terveinä ja reippaina, niin emmepä unohda sytyttää vahakynttilöitä alttarillesi ja kattaa sitä purppuraisella samettiliinalla." Sitten hän nousi, ja elpyvien elonvoimien palatessa hän löi käsivarsillaan rintoihinsa ikäänkuin todetakseen voimiensa palanneen. Hän syleili aseenkantajaa ja heitti hänet kepeästi kuin hansikkaan kauas nurmikolle. "Kas, tuolla makaa nyt kainalosauvanikin, kiitos ja kunnia sinulle, pyhä Anna!" huusi hän kovaäänisesti. "Veijari se, joka epäilee sinun ihmeellistä voimaasi, sillä sinun kauttasi olen saanut voimani takaisin."

"Niin, kiitos ja kunnia pyhälle Annalle!" ähkyi aseenkantaja puoleksi pelästyneenä nousten nurmikolta. "Täytyy minun myöntää teidän tosiaankin taas olevan voimissanne; mutta olettepa hiukan omituinen ja raju hartaudessanne. Suokaa anteeksi, etten jää tänne muiden kainalosauvojen joukkoon."

Helmer juoksenteli iloisena ympäri ruohokenttää koetellakseen kannattaisivatko häntä myöskin jalkansa, hän näytti haluavan ruveta painiskelemaan aseenkantajan kanssa, mutta Knuut Fyenbo hypähti syrjään. "Pitäkää aisoissa vanhurskautenne, ankara herra ja kuulkaa järkevä sana", virkkoi hän tarttuen rajua ritaria käsivarteen. "Tuossa on vene; soudetaan sillä ylös suurta kanavaa, niin ehkäpä pääsemme ehyvin nahoin kaupungista Sorretslöviin. Jos kuninkaalla on vähänkin järkeä, niin ei hän hirtätä meitä senvuoksi, että olemme kurittaneet hänen vihollisiaan. Mutta jos meidät saadaan täällä kiinni, niin onpa hänen kaikesta mahdistaan huolimatta vaikea pelastaa meitä."

"Olisipa minulla vain hyvä miekkani", sanoi Helmer. "Lainaa minulle omasi, kunnon toveri, ja souda sinä venettä, niin minä puolustan meitä molempia."

"Niin, kunhan te vain olette järkevä, hyvä herra, ettekä koettele voimianne minuun pyhän Annan kunniaksi."

Helmer hymyili ja taputti häntä olkapäälle. Pian he molemmat istuivat venheessä ja miettivät vakavina minnepäin olisi turvallisin paeta. Helmer istuutui perään miekka kädessä, ja voimakkain aironvedoin souti asepoika, nahattoman käden tuskista välittämättä, virtaa ylös, joka koilliselta puolen kierti kaupunkia. Tämän virran uoma oli siellä, minne myöhemmin pitkä Gotherkatu rakennettiin. He eivät pysähtyneet ennenkuin saapuivat Pustervikin kalastajamajoille, jotenkin leveään kolmikulmaiseen lahteen, kaupungin pohjoispuolella, missä kaupungin pohjoista puolta suojasi uusi paalutusvarustus. Kun aseenkantaja täällä lepuutti väsyneitä käsivarsiaan, neuvoteltiin siitä soudettaisiinko vasemmalla olevan kanavan kautta pohjoiselle portille, mistä pakoon pääsy kuitenkin oli epävarmaa vai jatkettaisiinko pakoa suuremmalla vaivalla, mutta varmemmin, virtaa ylös Sorretslövin järvelle. Viimeistä suunnitelmaa katsottiin viisaammaksi. Helmer tarttui nyt toiseen airoon, ja alettiin soutaa voimakkaasti edelleen. Yö oli tyven, Pyhän Annan sillalta asti soutaessa ei oltu nähty ainoaakaan ihmistä. Samassa lensi vinhuva nuoli pakolaisten pään yli; he kuulivat aivan takanaan kiivasta airojen loiskinaa ja näkivät kahden veneen lähenevän Pustervikin tasaiselta rannalta. "Murhaaja! Ottakaa hänet kiinni! Ampukaa hänet! Sata hopeaäyriä sille, joka hänet saa kiinni!" huusi voimakas ääni toisesta venheestä.

Helmer ja aseenkantaja tunsivat Henrik Gullandsfarin äänen ja jatkoivat soutamistaan. Toinen venheistä jättäytyi heidän taakseen estääkseen paluun; toista venheistä, joka oli täynnä kaupunginvoudin miehiä ja jota ohjasi Henrik Gullandsfar itse, soudettiin kahdella airoparilla heidän jälestään jokea ylös. Kokassa seisoi kaksi jousimiestä, jotka alituiseen tähtäsivät ja ampuivat, mutta näytti siltä että he olivat tottumattomia tämän vaarallisen aseen käyttöön, jonka nuoli tunkeutui vahvimmankin haarniskan läpi, tappaen ihmiset melkein heidän huomaamattaan.

"Te ammutte kehnosti, miehet!" huusi Helmer. "On häpeä tähdätä noin huonosti. Tuollatavoinko te rautajousta pitelette? Tulkaa vain lähemmäksi niin opetan teille käsiotteen", jatkoi hän, ja laskettuaan airon kädestään hän heilautti miekkaa paljastetun päänsä yli. "Niin totta kuin pyhä Anna on antanut minulle voimani takaisin, ei teille käy hiusvertaa paremmin kuin minun lankovainajilleni." Rautainen nuoli suhahti taas hänen päänsä yli, mutta hiuskarvaankaan hipasematta; toinen murskasi veneen laidan ja särki peräsimen. Helmer tarttui rautanuoleen, ja kun vene oli nyt melkein saavuttanut hänet, viskasi hän sen voimiensa takaa sinne mistä se oli tullutkin. Se suhahti molempien jousimiesten ohi, mutta osui Henrik Gullandsfaria otsaan, niin että kauppias kaatui selälleen hengettömänä ääntäkään päästämättä.

"Kuolema ja kirous! Helmer Blå on siellä, hän heitti nuolen", huusi joku voudin miehistä. "Pahus hänen kanssa taistelkoon. Takaisin!"

Kaupunginvoudin miehet ja jousimiehet pakenivat nyt myötävirtaa kaatuneen gotlantilaisen ruumis mukanaan.

Ritari Helmer tarttui taas airoonsa, ja molemmat uskaliaat pakolaiset soutivat nyt esteettömästi vastavirtaa Sorretslövin järvelle. Siellä he nousivat maihin vihreälle niitylle ja antoivat venheen kulkea myötävirtaa takaisin.

"No nyt sitä ollaan taas kuivilla", sanoi Helmer katsellen ympärilleen. "Me olemme kaupungin alueen ulkopuolella eikä ole enää kuin sata syltä kuninkaankartanoon. Kun kuningas saa kuulla tekomme, on mahdollista että hän sanoo meidän toimineen uljaasti, mutta kuitenkin ankaran lain mukaan hän antaa sitoa meidät ja sulkea torniin. Siellä me sitten saamme istua siksi kunnes hänen ja piispan neuvosto ovat päättäneet rangaistaanko meidät hengiltä otettaviksi vai ainoastaan elinkautisella vankeudella."

"Peloitteletteko te vain minua", huudahti Knuut Fyenbo ihmeissään. "Olemmehan kuninkaan suojeluksen alaisia heti kun joudumme kuninkaankartanoon."

"Mutta hän on täällä piispan alueella samoinkuin me; sen me olemme kiireessämme unohtaneet", huomautti Helmer. "Kuuluuhan täältä ympäristöltä enemmän kuin kuusitoista kylää pienelle Roskilden piispalle. Täällä määrää vain kirkko-oikeus ja piispanlaki, ja minä tiedän jo ennakolta — kuningas ei meidän tähtemme väistä hiuksenkaan vertaa siitä mikä on oikein, vaikka me olisimme hänen parhaita ystäviään ja olisimme sata kertaa pelastaneet hänen elämänsä."

"Kuolema ja kirous, mitä nyt on tehtävä. Siinä tapauksessa olisimme hulluja jos pakenisimme hänen suojaansa."

"Sitä minä juuri tarkoitin, toveri. Mutta auttaa hänen kuitenkin täytyy meitä, tahtokoon tai ei. Tunnetko sinä nuo molemmat valkoiset oriit tuolla niityllä? Katso miten ne nykivät nuorasta ja hirnahtelevat aamuauringossa —"

"Kuninkaan turnajaisratsut, hänen silmäteränsä — ne tuntee jokainen ritari koko maassa. Ette suinkaan ole kokonaan järkeänne kadottanut, herra Helmer — mitä te ajattelette?"

"Sen saat kohta nähdä", sanoi Helmer ja lähestyi korskuvia, levottomia ratsuja. "No, no, hepo kullat, seisokaa hiljaa! Jos me olemme uskaltaneet henkemme kuninkaan edestä, niin voinee hän osaltaan lainata meille pari hevosta. Olisipa vain oma arabialaiseni täällä, niin kyllä se kantaisi meidät molemmat kilpaa tuulenkin kanssa. Pippurisaksasta olen melkein varma", jatkoi hän tyynnytellen levottomia hevosia. "Minä olen puristellut häntä niin kunnollisesti, ettei taida se mies kovinkaan pian tehdä vahinkoa, vaikka hän olisikin vielä elossa — ja uskallanpa melkein panna, pääni pantiksi siitä että osuin oikeaan. Jos sinä yhtä hyvin, pitelit rostokkilaista, poikani, niin vastaan minä Henrik Gullandsfarista, ja arkkipiispa on mennyt matkoihinsa. Täällä ei nyt enää ole suurempia vaaroja pelättävissä, joten ei kuningas enää meitä tarvitse. Katsoppas, minä en erityisesti suosi kuulusteluja ja vankiloita, ja jos kuningas ei tarvitse minun elämääni, niin minä kyllä tiedän erään, joka antaa minulle suudelman siitä että olen pelastunut. — Kas niin, se oli oikein. Sieluni kautta, totisesti ihana eläin! Elköön kukaan luulko minun pakenevan palveluksestani päästäkseni nuoren vaimoni luo. Tee niinkuin minä, poikani! Nyt minä ratsastan kuninkaan turnajaisratsulla hakemaan hänen morsiantaan Ruotsista ja sovitan minkä olen rikkonut. Jos haluat mukaan niin tule!" Hän oli ottanut kiinni ja tyynnyttänyt toisen oriista. Silmänräpäyksessä hän oli sen selässä ja lensi kuin hirvi yli ojien ja aitojen. Drotsin aseenkantaja ei miettinyt kauvempaa; pian hänkin oli hypähtänyt kuninkaan toisen turnajaisratsun selkään ja seurasi ritari Helmeriä kovaa nelistä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Auringon noustessa salmen takaa toiselta puolen Kalleborantaa ja Amagerin lakeuksien takaa, oli jo iloinen elämä ja vilkas liike huomattavissa Sorretslövin kylässä, piispankaupungin ollessa kanaviensa ja paalutusaitaustensa takana vielä sumuun kiedottu, näyttäen uinuvan öisen levottoman, ilohuumauksen jälestä. Laidunmaille, kylän ja kaupungin pohjoisen portin välillä, nähtiin talonpoikien jo ajavan karjaansa. Nuoret talonpojat ratsastivat kylän keskellä olevalle vesialtaalle hevosiaan juottamaan, jotka olivat olleet laitumella talonpoikaistalojen ja kuninkaankartanon hakamailla; mutta Sorretslövjärven rannalla olevalla niityllä, missä kuninkaan turnajaisoriit olivat olleet laitumella, juoksenteli kaksi kuninkaallista tallirenkiä epätoivoisena etsien turhaan molempia komeita elukoita, jotka olivat uskotut heidän huostaansa.

"Pyhä Alban ja kaikki pyhimykset meitä auttakoon!" huusi nuorempi heistä. "Jos marski tulee, niin hän lyö meidät kuoliaaksi."

"Ja kuningas!" valitteli toinen. "Kuningas suuttuu, se on vieläkin pahempaa. Meidän täytyy löytää ne vaikka sitten kulkisimme maailman ääriin. Tulkaa!" He juoksivat yli hautojen ja aitojen missä he huomasivat kastehelmien varisseen ruohikosta ja tuoreet kavion jäljet aidalla. Lopultakin he löysivät ratsujen tutut kavion jäljet molempien järvien väliseltä tieltä ja he olivat pian kaukana sieltä.

Oli ihana kevätaamu. Kuningas oli tavallisuuden mukaan aikaisin ylhäällä. Hän oli kreivi Henrikin kanssa noussut kuninkaankartanon lakealle tornin katolle, mistä oli laaja ja ihana näköala yli koko seudun. Kreivi Henrikin oli täytynyt yksityiskohtaisesti toistaa kertomuksensa kardinaalin ja arkkipiispan paosta sekä prelaatin aivan erilaisista jäähyväistervehdyksistä. Kuningas oli tyyni; ei edes arkkipiispan viimeiset uhkaukset ja kiroukset voineet masentaa hänen mieltään.

"Jumalan nimeen!" sanoi hän päätään nyökäyttäen. "Minun korkein onneni on kaikkivaltiaan kädessä ja hurskaan Ingeborgini sydämessä, mutta ei paavin eikä arkkipiispan armollisesti määrättävissä. Jos minun toivoni ja rakkausonneni todellakin olisivat syntiä ja jumalattomuutta niin ei mikään erikoislupa voisi pyhittää sitä Jumalalle ja minulle itselleni." Hän vaikeni ja katseli ihastuneena nousevaa aurinkoa, ja näytti siltä kuin sydämellinen rukous olisi kohonnut hänen kirkkaista silmistään. "Veriviholliseni pääsi elävänä täältä", jatkoi hän. "No niin, minä olen nyt pitänyt mitä lupasin hänelle. Ei ole ollut puhettakaan hänen kanssaan minkäänlaisista sovitteluista eikä rauhanteosta rikollisen kanssa. Minä päästin hänet elävänä livahtamaan tiehensä; enempää ei voi vaatia heikolta ihmiseltä. Mutta viimeisen kerran minä nyt olen luvannut vannoutuneelle vihamiehelleni rauhan ja hengen turvan. Niin kauan kuin Jumala suo minun elää ja kantaa kruunua ei Jens Grand enää myrkytä sitä ilmaa, jota minä hengitän."

"Tämä kapina sattui kuitenkin meille hyvään aikaan, herra kuningas", huomautti kreivi Henrik tuttavallisesti hymyillen. "Sen vihollisen, jota te tulitte tänne karkoittamaan, ovat nyt uljaat köpenhaminalaiset omin päin suoraan sanoen melkein kivittäneet maasta."

"Sitä minä en heiltä pyytänyt", vastasi kuningas kiivaasti ja ylpeästi. "Jos minä olisin tahtonut käyttää maallista valtaa täällä olevia hengellisiä vihollisiani vastaan, niin minä en olisi tarvinnut kapinallisen roskajoukon apua. Kaupunki on siitä saanut kärsiä; kapina on ja pysyy kapinana ja rangaistavana rikoksena, sattukoon se minulle sopivaan tai sopimattomaan aikaan. Minun mielestäni on piispan ja koncilion käytös omavaltaista ja laitonta", jatkoi hän, "minä vihaan pannaa ja kirkonkirousta kuin ruttoa, sen kaikki tietävät; mutta ei kenenkään siltä tarvitse uskoa minun suosivan kapinaa ja laitonta väkivaltaa laillista ylivaltaa kohtaan. Sitä vastaan minulla ei ollut mitään, että he mursivat auki suljetut kirkonovet. Meidän ja taivaallisen Herramme välille eivät Roskilden piispat voi asettaa sulkuja ja esteitä; eivät he Jumalan vuoksi ampuneet piispan linnaa. Eikä heidän hartautensakaan ollut kovin vakavaa; olisi luullut ulvovien susien laulavan Credoa eikä kristillisesti kastettujen ihmisten. Jos te, kuten minä, olisitte nähnyt eilisiltaisen temmellyksen Pyhän Nikolain kirkossa, kreivi Henrik, niin tuskinpa olisitte ottanut puolustaaksenne näitä kapinallisia."

"Minä ratsastin toissa yönä Pyhän Nikolain kirkkotarhan ohitse, herra kuningas", vastasi kreivi Henrik, "eikä ollut minun mieleeni se mitä siellä näin. Näytti siltä kuin joukko kummituksia olisi temmeltänyt haudoilla kuutamossa. Minä kuulin omituista mutinaa, mihin sekaantui huutoja ja rukouksia, jotka minun korvissani kaikuivat kirouksilta. Sanottiin Pyhän Eerikin kiltaveljien siellä rukoilevan ja suunnittelevan kapinaa piispaa vasaan. Sitä joukkoa en ainakaan minä tahtonut enempää puolustaa; heidän joukossaan kuuluu olevan hurjia haaveilijoita ja levottomia yltiöpäitä. Mutta elkää kuitenkaan vihassanne rangaisko heitä liian kovaa, herra kuningas, vaikka olisittekin voimakkaalla kädellänne pakoitettu tukemaan piispanhallitusta. Kun Herran palvelijat itse sulkevat kirkot ja estävät kunnollisen jumalanpalveluksen pitämisen, niin eipä ole ihmeellistä että alempi kansa omin päin koettaa toimia parhaansa mukaan hartaushetkien toimeenpanossa. Onhan melkein mahdotonta ajatella ettei silloin heidän hartauteensa sekaantuisi uhkaa, huimapäisyyttä ja haaveellisuutta. Mutta kenen on syy, teidän armonne? Kun Jumalan sana vaikenee, silloin paholainen lähettää heti pappinsa kansaa villitsemään."

"Niin, te sanoitte tosi sanan, kreivi, lauman villiintymiseen ovat paimenet syylliset. Hengellisen hallituksen asioihin minä en kernaasti kajoa. Mutta yhden asian olen luvannut ja sen minä tahdon rehellisesti pitää: jokaisen kirkonoven joka tästälähtien suletaan, annan minä muitta mutkitta murtaa auki, ja jokaisen papin tai piispan, joka estää minun tai minun kansani jumalanpalvelusta, karkoitan minä maasta ja valtakunnasta samoin kuin minä karkoitin arkkipiispa Grandin — vaikka paavi julistaisi minut tuhat kertaa pannaan senvuoksi. Kas, siinä minä olen samaa mieltä kuin rehellinen, uskollinen kansani ja nämä ehkä hiukan liian rohkeat köpenhaminalaiset. Enhän minä voi antaa kirjallista vakuutusta siitä mitä nyt olen puhunut", lisäsi hän, "mutta minä kuiskaan sen tuttavallisesti jokaisen tanskalaisen piispan ja tulevan arkkipiispan korvaan. Mutta ei senvuoksi kukaan voi sanoa minun olevan kapinallisten puolella. Jos väkivaltaa on käytettävä, niin olkoon se minun asiani; mutta rauha ja järjestys vallitkoon täällä."

Kuningas vaikeni; hänen poskensa hehkuivat ja hänen vakavista silmistään leimahti kiihkoisa tuli kääntäessään katseensa ihanasta auringonnoususta ja luodessaan sen sumuiseen kaupunkiin, jonka korkeat kirkontornit kimaltelivat aamuruskon hohteessa. Nyt vasta hän avasi kirjeen ja pienen käärön, jonka Skanöristä tullut laivuri oli jättänyt hänelle drotsi Åkelta. Hän luki kirjeen tarkkaavaisena. Se sisälsi kuvauksen drotsin ja hansalaisten kauppiasten sekä Thrand Filisierin kohtaamisesta Skanörin markkinoilla kuin myöskin yksityiskohtaisen selvityksen siitä kahakasta, minkä tämä tuhattaituri ja hansalaiset väärentäjät olivat aiheuttaneet, ja mitenkä drotsin, osaksi pelastaakseen taiteilijan hengen, oli täytynyt lähettää hänet vankina Helsingborgiin. Käärössä oli yksi mestari Grandin taiteellisista kaukoputkista, sekä muutamia hiotuita lasia, jotka Åke oli ostanut Skanörin markkinoilta, ja jotka hän lähetti kuninkaalle uutena ja ihmeellisenä keksintönä. Åke ei voinut kirjeessään salata epäluulojaan tätä ihmeellistä tuhattaituria kohtaan, eikä sitä omituisen levotonta mielialaa, mihin tämän miehen mielipiteet ja lausunnot olivat hänet saattaneet.

Myöskin kreivi Henrik oli äskettäin vastaanottanutpa lukenut salaisen kirjeen drotsilta, missä Åke vannottaa hänen varoittamaan kuningasta vangitusta islantilaisesta sekä kaikkialla pitämään tarkasti silmällä niitä, jotka lähestyivät kuningasta. "Elkää luottako junkkariin", kirjoitti Åke. "Suokoon Jumala minulle anteeksi, jos erehdyn hänen suhteensa! Kagge elää ja on liitossa muukalaisten kauppiasten kanssa, jotka uhkasivat kuningasta Sjöborgissa; Helmer ja minun uljain asepoikani ovat joutuneet heidän kynsiinsä. Lainsuojattomien kosto on uupumaton. Elkää väistykö askeltakaan kuninkaasta. Suojelkaa hänen henkeään, sillaikaa kun minä huolehdin hänen onnestaan."

"Minun hyvällä drotsi Åkellani näyttää usein olevan hyvinkin omituisia päähänpistoja", sanoi kuningas ja pudisti hymyillen päätään koetellessaan lasia ja ihmetellessään näiden kojeitten vaikutusta. "Näyttääpä melkein siltä kuin minun rakas Åkeni olisi valmis yhtymään yksinkertaisen rahvaan käsitykseen, väittäessään tämän jalon taiteen ja tieteen hedelmät perkeleen töiksi."

"Hyvä ystäväni näkyy olevan vielä heikko sekä hengen että ruumiin puolesta", jatkoi kuningas. "Hän pelkää koko kauniin maailmamme joutuvan kadotukseen senvuoksi että silmät aukeavat siellä täällä näkemään asiat maailmassa oikeammassa valossa. Jumala ties minkä uuden vaaran hän arvelee nyt uhkaavan tämän taiteilijan kautta. Katsokaapas vain, kreivi!" Kuningas ojensi hänelle kaukoputken. "Tämä on suuren Roger Baconin keksintö, tuon viisaan englantilaisen munkin, josta me olemme kuulleet niin paljon puhuttavan. Eräs oppinut islantilainen, joka on tuntenut hänet ja omaksunut hänen taitonsa on tullut meidän maahamme. Tämmöisiä hän kulettaa mukanaan; hän kuuluu ymmärtävän paljon ihmeellisiä asioita sekä tuntevan luonnon salaisuuksia, jotka voivat olla suuresta merkityksestä sekä sotalaitokselle että koko maan menestymiselle. Åken mielestä pitäisi olla varuillaan hänen suhteensa eikä uskoa hänestä liian hyvää. Minä tahdon kuitenkin nähdä ja oppia tuntemaan sen miehen; hän on varmasti kunniaksi aikakaudelleen, eikä hänen tarvitse turhaan käydä minun luonani. No, mitä sanotte, kreivi? Minun mielestäni tämänlaiset silmälasit ovat hyödyllisiä sekä kuninkaalle että sotapäälliköille, silloin kun hänen tarvitsisi nähdä etemmäksi."

"Ihanaa, suurenmoista!" huudahti kreivi Henrik. "Kaupunki, joki, koko Solbjerg näyttävät olevan niin lähellä, että melkein luulen voivani koskettaa niitä kädelläni."

"Tämä tulitaituri on myöskin taitava rahanlyöjä ja metallien tuntija" jatkoi kuningas tyytyväisenä ja katseli kirjeeseen. "Sellaista miestä me juuri nyt tarvitsemme, kun maassa vilisee lainsuojattomien vääriä rahoja. Jos hän on liitossa vihollisieni kanssa niinkuin Åke tuntuu pelkäävän, niin tuskinpa hän silloin uskaltaisi astua minun silmieni eteen; ei ole vielä ainoakaan vihollinen kohdannut minua rankaisematta. Hän kuuluu uskonasioissa olevan harhaoppinen; mutta ei se kuulu minuun. Jos hän on kerettiläinen, niin on se hänen oma vahinkonsa. Mutta täytyyhän toki myöntää hänen maallisissa asioissa olevan viisaan miehen."

"Mutta jos hän drotsin puheen mukaan on Leccar-veli, niin silloin teidän kuitenkin pitäisi varoa häntä, herra kuningas", huomautti kreivi Henrik. "Se lahko on minun muistaakseni karkoitettu kaikista kristityistä maista ja myöskin Tanskasta vaarallisien mielipiteittensä vuoksi."

"Mielipiteiden vuoksi en milloinkaan ole karkoittanut ketään", sanoi kuningas. "Minun puolestani uskokoon ja tarkoittakoon kukin mitä tahtoo, kunhan hän vain ei riko maanlakia eikä johda kansaa kapinaan tai jumalattomuuteen. Onhan ihmisen oma asia haluaako hän taivaaseen tai helvettiin. Eräänlaisia hulluja minä kuitenkin kerran olen karkoittanut, se on kyllä totta", lisäsi hän hetken mietittyään. "Olen unohtanut miksi he itseään nimittivät, mutta heidän hulluutensa minä kyllä muistan hyvästi. He olivat omatekoisia pappeja, joita ei kirkko ollut vihkinyt ja joilla ei ollut oikeaa oppia, he juoksentelivat ympäri maita saarnaten sekä ylhäisille että alhaisille, ollen vähällä tehdä meistä pakanoita. He kielsivät sekä meidän Herramme Kristuksen, että meidän pyhän Neitsyemme sekä kaikki pyhimykset ja marttyyrit, eivätkä tahtoneet tietää ei paavista eikä kirkosta. Itse asiassa he eivät hyväksyneet ei kuninkaita eikä ruhtinaita, yhtävähän kuin minkäänlaista maallista ylivaltaa. He väittivät kiihkeästi että oli toteltava ainoastaan yhtä Jumalaa, mutta kun tultiin asian ytimeen, ei tämä Jumala ollutkaan muuta kuin heidän oma typerä päänsä ja heidän paha tahtonsa. Tällaisesta hulluinhuoneopista rukoilkaamme Jumalaa varjelemaan meitä ja kaikkia kristittyjä maita."

"Mutta tämähän on minun tietääkseni juuri Leccar-veljesten oppi", huomautti kreivi Henrik. "Sen lahkon me karkoitimme Meklenburgista; paavi on tuominnut heidät roviolla poltettaviksi."

"Te olette oikeassa, Leccarii oli heidän latinankielinen nimityksensä", vastasi kuningas. "Pyhän isän huolenpito heidän sieluistaan, joka osoittautuu siinä että hän polttaa heidän ruumiinsa, on minulle yhtä vähän mieleen kuin hänen pannarangaistuksensa ja paholaiselle manauksensa meidän muiden suhteemme; olemmehan me muuten yksimielisiä siitä, että Roomassakin voidaan erehtyä. Jos tämä oppinut islantilainen kuuluu siihen lahkoon niin täytyy hänen poistua maasta", lisäsi hän, "ja se olisi minun mielestäni ikävää. Mutta sen minä tahdon kuulla häneltä itseltään ennenkuin sen uskon. Minulle on käsittämätöntä että hulluus ja oppineisuus voivat asua yksissä samoissa aivoissa."

"Katsokaa tänne, herra kuningas!" sanoi kreivi Henrik ojentaen hänelle kaukoputken. "Tuolla soutaa vene vastavirtaan pyhän Yrjänän hospitaalille ja ellen, väärin nähnyt, soutaa sitä kaksi pappia. Ehkäpä nyt piispa tulee pyytämään teidän suojelustanne."

Pyhän Yrjänän järvestä virtaa kapeanlainen joki, jota yhdeltäpuolen rajoittaa Sorretslövin niitty eroittaen sen Solbjergin kylän maista. Tämä kanavantapaiseksi laajennettu joki sivuuttaa kaupungin läntisen portin ja laskee Kissansalmeen aivan Kallebonrannalle. Joen ja Sorretslöv-kylän välillä on Pyhän Yrjänän hospitaali. Suuri vene läheni verkalleen vastavirtaa; näki vain muutamien mustiin puettujen miesten selät, jotka istuivat venheessä. Soutaminen oli epävarmaa ja he pyrkivät ponnistamalla vastavirtaa. Pyhän Yrjänän portin alapuolella olevalle niitylle he suuntasivat venheensä. Mustapukuiset miehet hyppäsivät maihin ja vetivät veneen rannalle. He luulivat tuntevansa arkkipiispan uskotuimmat ystävät kaniikit Hans Rodisen ja Nikolaus Bunkeflodin, ja he seurasivat tarkkaan näiden liikkeitä. Suuri ja irtonainen purje nostettiin venheestä, jonka pohjalta heti neljä hengellistä herraa nousi toinen toisensa jälestä ja astuivat maihin. He vilkuilivat varovasti ympärilleen ja astuivat hitain ja pitkin askelin kuningaskartanoon johtavaa polkua. Tunnettiin heti heidät kaikki. Ne olivat pieni piispa Juhana itse, metsäluostarin mahtava apotti, minoritien provinsialiministeri ja köpenhaminalaisen kapitulin ylisuperiori. Näytti siltä että he aamun sarastaessa olivat paenneet Axelhuusista hakemaan kuninkaan turvaa ja kukaties vaatimaan aseellista avustusta kapinallista kaupunkia vastaan.

Kun kuningas tunsi heidät tuli hän vakavaksi ja vaipui syviin ajatuksiin. Hän ojensi kaukoputken kreivi Henrikille ja istuutui äänettömänä tornin eteläisellä puolella olevalle penkille, mistä oli näköala kaupungille ja pohjoiselle portille. Kreivi Henrik huomasi molemmilla epäilyttävillä kaniikeilla olevan venheessä vielä viidennenkin henkilön, jonka he kantoivat maihin. Kaniikit katselivat joka taholle ja kantoivat, niinkuin näytti, epävarmoin ja aroin askelin sairaan tai kuolleen Pyhän Yrjänän luostariin, minne heidät heti laskettiin sisään. Kreivi Henrikin mielestä oli heidän käytöksensä hyvin omituista, mutta hän ei puhunut siitä mitään kuninkaalle, vaan aikoi itse tutkia asiaa ja vielä samana päivänä tarkastaa hospitaalin.

Kaupungissa ei ollut läheskään niin rauhallista kuin uskottiin. Yöllinen seurakunta Pyhän Nikolain kirkkomaalla ei ollut hajaantunut ennenkuin aamupuolella. Piispan miehet olivat kuulleet hurjasti uhkailtavan heidän herraansa, oli huudettu murhaa ja tulipaloja. Pelättiin verisen kapinan uuusiutuvan, minkävuoksi piispa ei uskaltanut jäädä Axelhuusiin odottamaan auringon nousua, vaikka oli selvää että hän hyvin vastenmielisesti pakeni kuninkaan luo, jonka hän tiesi olevan katkeroittuneen interdiktin täytäntöönpanosta.

Piispan ankarasti ahdistamat puoleksi hengellisen kiltaseurakunnan, Pyhän Knuutin ja Pyhän Eerikin kiltaveljet olivat hänen katkerimpia ja vaarallisimpia vihollisiaan. Kirkonsulkemisen aikana olivat nämä kiltaveljesten yksityiset hartausharjoitukset, joiden yhteydessä aina juopoteltiin, muodostuneet erittäin hurjiksi ja peloittaviksi. Heitä syytettiin mitä kammottavimmasta hurjapäisyydestä; luultiin heidän joukossaan olevan jumalankieltäjiä, pakanoita ja kerettiläisiä leccar-veljiä, jotka koettivat vieroittaa heidät kirkosta ja kristinopista samoin kuin kaikesta porvarillisesta järjestyksestä ja kuuliaisuudesta. Parempi ja varakkaampi osa porvaristoa pelkäsi näiden ihmisten erhetyksiä ja salaperäistä olentoa, mutta kirkonsulkemisasiassa he olivat kuitenkin yhtyneet kiltaveljeksiin sekä pitäneet tärkeänä yleisen kapinan piispan itsevaltiutta vastaan. He olivat käyttäneet hyväkseen näiden yhdistysten kiivasta vihaa piispaa kohtaan, mutta he olivat vain siinä määrin ottaneet osaa yöllisiin neuvotteluihin, että tutustuivat heidän turmiollisiin suunnitelmiinsa ja nyt näkivät tarpeelliseksi estää heidän hurjistelunsa. Ennenkuin aurinko oli hajoittanut paksun aamusumun, joka peitti kaupungin, kiirehtivät Köpenhaminan porvarit suurissa parvissa raatihuoneelle, minne he olivat kutsuneet neuvoston koolle, vaikka ei ollutkaan raastuvan istuntopäivä. Aamumessu pidettiin kaikissa kaupungin kirkoissa, eikä ainoakaan pappi uskaltanut kauvempaa pitää interdiktiä voimassa. Kaikki kirkot olivat väkeä täynnä, mutta ei minkäänlaisia epäjärjestyksiä sattunut, ainoastaan niistä kivitaloista, missä Pyhän Knuutin ja Pyhän Eerikin kiltaveljet olivat soittaneet kelloillaan ja nyt viettivät aamuhartaushetkiään, täysien pikarien ääressä suljettujen ovien takana, kuultiin hurjia huutoja ja levottomuutta herättävää melua.

Heti aamumessun jälkeen astui suuri kulkue raatihuoneelta pohjoista katua ulos pohjoisesta portista. Ne olivat kaupungin ja neuvoston jäsenet, jotka raatihuoneella olivat panneet kokoon pitkän sarjan valituksia piispaa kohtaan sekä pakollisen kapinan perusteellisen puolustuksen. Tämä asiakirja aijottiin nyt jättää kuninkaalle, samalla selitettäisiin hänelle, että oltiin halukkaita sovintoon kaupungin hengellisen herran kanssa niiden ehtojen mukaan, mitkä kuningas parhaaksi katsoi. Lakkaamatta kasvava kansanjoukko seurasi tätä kulkuetta. Porvariston lähettien joukossa ei näkynyt ainoatakaan kiltaveljeksistä; mutta muutamia näistä synkistä rauhanhäiritsijöistä yhtyi vähitellen kulkueeseen, koettaen herättää väkijoukossa epäluuloja näihin rauhansovitteluihin. Kiltaveljet näyttivät kuitenkin keskenään joutuneen eripuraisiksi; kuninkaan läsnäolo oli peloittanut useita heistä, ja heidän hurjat suunnitelmansa kaiken hengellisen ja maallisen hallituksen kumoamisesta olivat kokonaan vailla järkeä ja selvyyttä. Tuskin he olivat poistuneet kokoushuoneistaan, ennenkuin kaupunginvoudin miehet ja piispan palvelijat, lisäksi porvarien avustamina, ottivat nämä rakennukset haltuunsa ja asettivat niihin vartijat. Raadin ja porvarien vakavimpana toiveena oli näiden vaarallisten kiltaseurakuntien hajoittaminen, ja yksimielisesti hyväksyttiin piispan ankara kielto niiden kokoontumisista, kunhan vain kirkot tästä lähtien saisivat olla avoinna, ja vihittyjen pappien sallittiin esteettömästi toimittaa niissä jumalanpalvelukset.

Kuningas ei ollut vielä ehtinyt laskeutua Sorretslövin kuningaskartanon tornista, silloin kun suuri kansanjoukko kiiruhti kylää kohti ja hänen kartanolleen, aivan etelänpuoleisen, avoimen portin eteen. Sillävälin olivat piispa ja molemmat prelaatit hitain ja epäröivin askelin tuskin ehtineet talon läntisen portin edustalle. Kreivi Henrik oli vain tarkannut hengellisten herrojen horjuvia ja epämääräisiä liikkeitä, ja kuningas oli istunut niin vakaviin mietteisiin vaipuneena, että hän silloin vasta huomasi suuren kansanjoukon kun tuhanten äänten kaukainen sorina saapui hänen korviinsa. Hän nousi nopeasti ja loi terävän katseen kummallekin puolelle. Hän näytti kiusaantuneelta, mutta ei hetkeäkään epäröivältä. "Portti on suljettava, kreivi, ja nuo mustat etanat tuotavat tänne ylös", huudahti hän kiivaasti ja kovaäänisesti kreivi Henrikille viitaten hengellisiin herroihin, jotka taas seisoivat hiljaa polulla ja näyttivät epäröivän. "Antakaa heti viedä heidät minun salakammiooni, vaikka sitten väkivaltaa olisi käytettävä! He ovat minun vankiani!"

"Katsokaa!" jatkoi kuningas viitaten kohti kylää ja maantietä. "Tuhansittain virtaa tänne ihmisiä! Mutta kaikkein pyhimysten nimessä, se, joka rikkoo kuninkaankartanon rauhan, saa palkan teoistansa. Ratsastakaa kansanjoukkoa vastaan, kreivi, ja julistakaa heille minun tahtoni! Sanokaa että heidän piispansa on minun vallassani. Jokaista soveliasta anomusta minä tahdon kuunnella, mutta jokainen levottomuuksien aikaansaaja käskettäköön heti poistumaan, ja sitä, joka ei tottele kohdeltakoon kapinoitsijana."

"Nyt minä ymmärrän teidät, minun kuninkaani", sanoi kreivi ja polvistui nopeasti.

Kuninkaan käsky pantiin heti täytäntöön. Piispa ja hänen kolme hengellistä seuralaistaan näkivät suureksi ihmeekseen ja kauhukseen joukon ritareita ratsastavan heitä kohti kuninkaan kartanosta, sillä piilipuuaitaus esti heidät näkemästä maantietä ja suurta kansanjoukkoa, ja he seisoivat lähellä ajotietä neuvotellen olisivatko erehtyneet ja täällä menossa suurempaan vaaraan kuin se jota pakenivat.

"Petosta!" huudahti piispa peräytyen. "Juuri sitä minä pelkäsin. Me hullut, jotka ajattelimme turvautua pannaanjulistetun itsevaltiaan jalomielisyyteen! Nyt voi meille kaikille käydä kuin Jens Grandille, ja me saamme eläviltä mädätä hänen vankilatorneissaan."

"Kuninkaan oikeamielisyydestä menen takuuseen, vaikka hän antaisikin vangita meidät!" sanoi tuomiokapitulin ylisuperiori.

"Haa, te petätte minut! Te olette itsevaltiaan puolella! Te olette neuvonut minua ottamaan tämän askeleen."

"Katsokaa, herra veli!" huudahti metsäluostarin apotti viitaten kauhuissaan oikealle, missä vain aidattu niitty eroitti heidät maantiestä ja suuresta kansanjoukosta, jonka he nyt yhdellä kertaa sekä näkivät että kuulivat. "Koko kaupunki virtaa tänne. Meidät on huomattu; kuulkaa miten he ulvovat ja huutavat. He juoksevat yli ojien ja aitojen meidän jälestämme. — Kiittäkäämme Jumalaa ja meidän suojeluspyhiämme kuninkaan ratsumiehistä. On toki parempi joutua yhden kuin tuhannen itsevaltiaan käsiin."

Samassa kuninkaalliset ratsumiehet saartoivat heidät ja tervehtivät kohteliaasti. "Seuratkaa meitä, arvoisat herrat", sanoi heidän päällikkönsä, nuori, kohtelias henkivartija. "Meidät on käsketty saattaa teidät kuninkaankartanoon."

"Jumalan ja kaikkien pyhimysten nimessä me vastaanotamme kuninkaan suojeluksen", sanoi piispa katsellen levottomana ympärilleen, hänen poskensa hehkuivat ja hän näytti vain osaksi luottavan odottamattomaan suojelukseen.

"Piispa, piispa, ottakaa hänet kiinni, kivittäkää hänet!" huusi osa kiihtynyttä roistojoukkoa, joka muutamien kiltaveljesten johtamana oli eronnut porvarikulkueesta, ja käsissä aseita ja kiviä, kiirehti hengellisiä herroja kohti.

"Peräytykää, kansalaiset!" huusi ratsumiesten johtaja miekkaansa heiluttaen. "Me viemme hänet vangittuna kuninkaan luo."

"Vangittu! Piispa on vangittu!" huusivat kapinalliset riemuiten. "Se oli oikein! Eläköön kuningas! Koiranluolaan Grandin ystävät ja kaikki pappiskuninkaat!"

"Vangittu!" toisti piispa kauhistuneena ja löi yhteen kätensä. "Haa, senkin petturit roistot!"

"Rauhoittukaa, kunnianarvoisat herrat!" sanoi nuori henkivartija hiljaa. "Minä tottelen kuninkaani käskyä. Jos kieltäydytte minua seuraamasta, täytyy minun käyttää väkivaltaa. Mutta, jos te olette kuninkaan vieraita tai ei, niin kohdellaan teitä kuitenkin jokatapauksessa teidän säätynne ja arvonne mukaisesti."

Pian olivat hengelliset herrat kuninkaankartanon porttien sisäpuolella, ja he katselivat arvelevan näköisinä toisiinsa kun ovi toisensa jälestä sulettiin heidän jälkeensä, ja he vihdoinkin olivat holvikattoisessa tornihuoneessa, joka korkealla olevine ikkunoineen sekä raudoitettuine ovineen, mikä heti lukittiin heidän jälestään, muistutti enemmän vankilaa kuin vierashuonetta. Se oli kuitenkin mukavasti sisustettu, ja siellä oli kirjoitusvehkeet ja kaikenlaista sekä hartaus- että huvituskirjallisuutta. Huone oli kuninkaan salakammio.

Kun kuninkaalliset henkivartijat ja ratsumiehet linnanedustalla saartoivat raadin ja porvariston lähetit, tulivat nämä melkein yhtä hämmästyneiksi kuin äsken piispa ja hänen hengelliset seuralaisensa. Suuri kansanjoukko estettiin pääsemästä kartanoon. Suurin osa siitä oli aseilla varustettu, ja huutaen uhkauksia piispalle sekä riemutervehdyksiä kuninkaalle, se oli seurannut kulkuetta.

"Minun herrani ja kuninkaani nimessä!" huusi kreivi Henrik hevosensa selästä hattuaan heiluttaen. "Kuninkaan uskollisten porvarien läheteille on kuninkaankartano avoinna, mutta jokainen, joka kantaa aseita tai meluten ja rähisten häiritsee kuninkaankartanon rauhaa, on majesteettirikoksentekijä. Teidän herra piispanne on tällä hetkellä kuninkaan vankina, mutta hän on samalla hänen vieraansa ja hänen suojeluksensa alainen; siten jokainen hyökkäys piispaa vastaan on hyökkäys maan hallitsijaa vastaan. Kuningas tahtoo tuomita oikeudenmukaisesti ja hän haluaa aikaansaada sopimuksen teidän ja teidän herranne välille. Ennen auringon laskua julistetaan sovittelujen tulos. Se, joka ei poistu, tuomitaan heti kapinallisena."

Levoton kansanjoukko kääntyi äänetönnä ja alakuloisena takaisin kaupunkiin. Kapinallisten ylimielinen uhmailu siitä, että kuningas oli heidän puolellaan, oli pian laimennut. He olivat rohkeasti luottaneet hänen vihaansa piispaa kohtaan ja hänen suosiollisuutensa köpenhaminalaista porvaristoa kohtaan, mutta kun ei niistä enää näkynyt olevan jälkiäkään, alkoi heitä peloittaa hänen oikeudentuntonsa ja tunnettu ankaruutensa Eikä ollut heistä hyvä merkki sekään, että piispa hädissään oli etsinyt turvaa kuninkaankartanosta, mutisivatpa jo kiltaveljet mahtavien ja suurten aina lopulta sopivan keskenään, vaikka pohjalta olivatkin verivihollisia, saattaakseen köyhälistön välikäteen, olivatpa sitten oikeassa tai ei.

KOLMASTOISTA LUKU.

Koko päivän vallitsi kaupungissa tuskastuttava hiljaisuus. Kaduilla liikkui kyllä alituiseen ihmisiä, mutta kaikkialla oltiin jonkinlaisessa jännittävässä odotuksessa. Aurinko oli jo laskeutumassa eikä vieläkään oltu saatu minkäänlaisia tietoja kuninkaankartanon neuvotteluista. Omituinen kulkue veti silloin puoleensa toimettoman ja horjuvan roskajoukon huomion. Suuri ruumissaatto kulki Pyhän Klemensin kirkon ohi Gammelstrandille, mutta ei kuulunut laulua eikä kirkonkellojen soittoa, eikä näkynyt saattueessa kuoripoikia yhtävähän kuin pappia. Kulkueessa oli suuri joukko vieraita kauppiaita ja laivureita sekä niinkutsutut kaupanvälittäjät eli pippurisaksat, jotka, satalukuisina yllään jäykkä komea surupuku, saattoivat kahta suurta kalliilla samettisella paarivaipalla peitettyä ruumisarkkua. Hansalainen laivaväki kantoi kirstuja; heidän ylitsensä liehuivat Rostokin ja Visbyn liput. Pyhän Nikolain kirkon; luona pysähtyi kulkue. Aikomus oli kulkea kirkkotarhan kautta ja toivottiin että kirkossa toimitettaisiin sielumessu vainajille; mutta sitä ei sallittu. Piispan palvelijat sulkivat kirkkotarhan portit sekä kielsivät ruumiinkantajilta pääsyn kirkkoon ja siunatulle maalle, koska toinen vainajista oli kaatunut olutkapakassa lautapelin ääressä. Katkerasti tuomiten ja moittien piispallista hallitusta kulkue jatkoi matkaansa kirkonmuurien ulkopuolitse Bremersaaren laivasillalle, missä valkopukuiset soutajat vastaanottivat ruumiit ja koko surupukuisen saattojoukon venheisiinsä. Noustiin maihin Bremersaarelle, ja täällä, missä hansalaiset kauppiaat olivat itsevaltiaita, alkoi koko saattojoukko laulaa juhlallista, saksalaista hautausvirttä, sillaikaa kun Berner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin ruumiit kannettiin kahteen hansalaiseen laivaan, joilla ne vietiin kristillisesti haudattaviksi Rostokiin ja Visbyhyn. Heti kun laivat olivat nostaneet purjeensa, kokoontui ruumissaattue Bremer-saarelle olevaan suureen varastohuoneeseen, minkä oven yläpuolelle kiveen oli hakattu Bremenin vaakuna: kolme oluttynnyriä ja kaksi avainta ristiin asetettuina. Täällä tarjottiin lukuisalle laivaväelle ja kauppapalvelijoille tynnyrittäin kuulua Embdeniläistä olutta, minkä humaltava voima pian muutti surujuhlan hurjaksi räyhääväksi juomingiksi. Ei säästetty myöskään simaa eikä viiniä, ja suolaiset ruokavarat, joita yhä kannettiin, lisäsivät vain hautajaisvieraiden janoa. Suuri kansanjoukko, joka oli seurannut saattuetta kadulla, jäi pitkäksi aikaa seisomaan rannalle ja laivasillalle kuunnellakseen ja katsellakseen päihtyneitä pippurisaksoja, jotka täällä maalaistensa ja hyvien toveriensa joukossa näyttivät unohtaneen sen kaavamaisen jäykkyyden mihin he olivat pakoitetut oleskellessaan muukalaisissa kaupungeissa. Muutamat itkivät pitäessään hoiperrellen puheita rikkaan Berner Kopmanin ja Henrik Gullandsfarin surullisesta kuolemasta, sekä tämän maallisen rikkauden ja mahtavuuden katoavaisuudesta, sillävälin kun toiset lauloivat juoma- ja rakkauslauluja.

Lopulta kääntyi kuitenkin huomio täältä toisaalle. Kuului huuto: "Airut, airut!" Sankkoina parvina kiiruhdettiin pohjoisportille. Suuri pergamenttilehti ja valkea sauva kädessä ratsasti airut portista sitään, yhden henkivartijan ja suuren ratsumiesparven saattamana. Joka kadunkulmauksessa sekä kaikilla julkisilla paikoilla saattue seisahtui; kaksi valkoisilla hevosilla ratsastavaa torvensoittajaa antoivat merkin hiljaa olemiseen, jonka jälkeen airut luki kaupungin herran, piispa Juhanan ja köpenhaminalaisten raatimiesten ja valtuutettujen välisen sinetillä varustetun sopimuskirjeen. Porvarit tunnustivat tässä valtuutettujensa kautta rikkoneensa hengellistä ja maallista herraansa, piispaa, vastaan, sekä tehneensä itsensä syyllisiksi laittomaan ja rikolliseen kapinaan, jonka erikoiset kohdat luettiin. Kuninkaan esirukouksesta piispa kuitenkin antoi heille anteeksi nämä rikokset, jotavastoin raadin ja porvariston lähetit, kaupungin ja porvariston puolesta, olivat luvanneet, että kukin porvari palaisi heti velvollisuuksiinsa ja tottelisi kaikkia niitä lakia ja säädöksiä, jotka piispa kapitulin suostumuksella oli antanut tai tästälähin antoi heille, ja jonka heidän käsi piplialla julkisesti ja juhlallisesti tuli vannoa raastuvassa. Kaikki levottomien kiltaveljesseurojen talot, kellot ja tulot lankesivat piispalle väärinkäytettynä omaisuutena, kapinan sakkoina oli porvarien sitäpaitsi täytynyt luopua muutamista talonpaikoista Roskildessa ynnä muutamista vallihautojen ulkopuolella olevista pienistä maatilkuista. Tähän sopimukseen ei kukaan uskaltanut tehdä vastaväitteitä, sillä airut näytti heille kaupungin oman, kolmella tornilla varustetun sinetin, joka vihreistä silkkinauhoista riippui asiakirjoissa samoinkuin köpenhaminalaisen kapitulin sinetit.

Niinpian kuin kaupungin asukkaille oli ilmoitettu tämä sovittelu ja oli tultu käsittämään miten suopeasti koko tätä ikävää asiaa oli käsitelty, muuttui jännitys ja pelko yleiseksi tyytyväisyydeksi; mutta kiltaveljet olivat tyytymättömiä ja nurisivat.

Hallandsåsin markkinapaikalla Itäportin ulkopuolella, missä airut viimeksi oli lukenut sopimuskirjan, oli saattuetta seuraava kansanjoukko kasvanut hyvin lukuisaksi, osaksi juopuneita päiväläisiä ja kapakka-asukkaita, jotka sopimuksen kautta tulivat estetyiksi jatkamasta vallattomuuksiaan ja hillitöntä vapauttaan, mihin kapina oli antanut tilaisuuden. Täällä alkoi nyt kuulua tyytymätöntä surinaa, mutistiin piispan saaneen myönnytyksiä kaikessa ja porvarien vain vääryyttä osakseen. Mutta nyt esiintyi eräs mies, jota nämä ihmiset aivan yleisesti kunnioittivat, eräs hyvin paksu ja väkevä kapakan isäntä. Hänen suuri nenänsä oli punainen ja kätensä kuin karhunkämmenet, hän oli tunnettu koko kaupungin pahimmaksi juopoksi ja tappelupukariksi, ja hänen olutkapakkansa Hallandsåsissa oli levottomimpien ja nurjimpien juoppojen kokoontumispaikka. Hän nousi oven edustalla olevalle suurelle oluttynnyrille. "Se on oikein ja kohtuullista, kunnon toverit ja liikeystäväni, rehelliset, arvoisat porvarit!" huusi hän voimakkaalla tutulla äänellään ja kirosi karkeasti. "Vain näön vuoksi on piispalle tehty myönnytyksiä. Onhan hän sitäpaitsi valtias meidän hyvässä kaupungissamme, ja hän on kyllä oikeutettu vaatimaan että kukin saa juoda oluensa rauhassa ja saa maksaa kullekin omansa. Jos hän myöntää meille mitä tarvitsemme sielumme ja ruumiimme ravinnoksi niin eihän meillä ole valittamisen syytä. Kunhan hän vain sallii pappien laulaa teille messujaan ja antaa minun kaataa hyvää olutta teille aamusta iltaan ja joskus hiukan kauvemminkin, niin totta vie, parempaa piispaa emme voi toivoa, ja minä maksan vastustelematta hänelle kahden äyrin veroni joka vuosi. Sakot eivät mitään merkitse, kansalaiset, sillä ne ovat siihen pannut vain näön vuoksi. Ja mitä vahinkoa niistä teille on? Raskaimmat ne ovat rikkaille sekä näille tekopyhille kiltaveljille, jotka eivät käy kapakoissa eikä Herran huoneissa meidän muiden kristittyjen kera. Senkin jöröjukat, eivät he ole parempaa ansainneet. Ihmiset, jotka eivät tahdo käydä ripillä eivätkä välitä tuomioistuimista eivätkä ole kanssakäymisessä rehellisten ihmisten tai meidän kanssa, heillä ei ole mitään tekemistä meidän hyvässä kaupungissamme, menkööt he menojaan kaikkine lahkolaisineen ja kerettiläisineen. Toverit, sielunne ja autuutenne puolesta ei teidän enää tästä lähtien tarvitse olla levottomia! Siitä asiasta on meidän kunnon kuninkaamme ottanut huolehtiakseen. Ettekö kuulleet mitä hän lupasi meille eilen, ja mitä sopimuksessa sanottiin? Ilman kapitulin suostumusta ei piispa voi käskeä meitä mihinkään. Ja koettakoon petkuttaa kapitulia! Siellä on viisasta väkeä; he kieltävät teiltä yhtä vähän synninpäästön jokapäiväisistä pikkuerehdyksistänne kuin minä kiellän teiltä mitä tarvitsette ja jonka maksatte. Muriskoot vain kaikki roistot ja kiltaveljet", jatkoi hän puiden leveää nyrkkiään, "kyllä me ne miehet pidämme kurissa. Kuninkaan ja piispan terveydeksi minä juon tänään kilpaa jokaisen rehellisen miehen kanssa; mutta jokainen, joka rakentaa riitaa ja eripuraisuutta meidän rauhallisten ihmisten kesken, saa maistaa meidän nyrkkejämme. Tulkaa nyt sisään lapset, niin saatte hyvän ryypyn. Eläköön kuningas ja meidän herra piispamme!"

"Eläköön kuningas ja piispa!" huusi suuri joukko vaikutusvaltaisen kapakoitsijan ystäviä, ja tyytymättömät livahtivat tiehensä.

"He tulevat, he tulevat! Kuningas ja piispa ovat täällä!" kaikui nyt huuto suusta suuhun, ja ihmisvirta Hallandsåsilta virtaili taas Itäkatua pitkin suurelle Lahtarikadulle, missä kaikki kaupungin lahtarit ja lihakauppiaat asuivat, ja mistä myöskin oli kuulunut jonkinlaista nurinaa sopimuskirjaa vastaan. Kaupungin varakkaimpien porvarien tyytyväinen mieliala ja etupäässä kuninkaan näkeminen, sekä pienen Juhana piispan masennettu ylpeys ja nöyrä olento olivat tukahuttaneet kaikki tyytymättömyyden ilmaukset. Katse maahan luotuna, hyvin pelokkaan näköisenä, ratsasti nyt tämä prelaati henkisen seurueensa kanssa kuninkaan oikealla puolen oman kaupunkinsa läpi, Meklenburgin kreivi Henrikin ja kuninkaan viidenkymmenen ritarillisen henkivartijan seuraamana. Kaikkialla tervehdittiin kuningasta riemuiten, piispaa ei oltu huomaavinaankaan, mutta järjestys vallitsi kaupungissa. Ei ainoakaan kapinoitsijoista uskaltanut lausua moittivaa sanaa hänelle, kun hän ratsasti kuninkaan rinnalla, eikä kuulunut ainoaakaan tyytymätöntä ääntä. Kulkue pysähtyi raatihuoneelle, missä raadin ja kaupungin valitsemat miehet käsi raamatulla vahvistivat juhlallisesti sopimuskirjan.

Yleinen rauha oli siten palautettu, piispallisen hallituksen arvo suojattu ja kapinallisten ylimielisyys lannistettu. Levottomat kiltaveljesten seurat oli hajoitettu, eikä ollut enää pelättävissä kapinan uusiintumista, kun porvarit itse piispan suostumuksella olivat liittyneet kaupunginvoudin väkeen ja piispan palvelijoihin estääkseen enempiä levottomuuksia. Näennäisestä voitostaan huolimatta oli piispa kuitenkin hiljainen ja vähäpuheinen. Hän ei voinut häpeää tuntematta vastaanottaa kuninkaan jalomielistä suojelusta, ja hän näytti tuntevan itsensä loukkaavalla tavalla nöyryytetyksi maallisen suojelijansa rinnalla. Kapina sekä uhkaava hengenvaara olivat opettaneet hänet tuntemaan voimattomuutensa. Kuningas oli kyllä Sorretslövin kartanossa kohdellut häntä arvossa pidettynä vieraana, mutta kylmän kohteliaasti, ilmaisematta kuitenkaan sanallakaan suuttumustaan häneen. Ainoastaan sanat piispan riippuvaisuudesta kapitulin suostumukseen oli kuningas vaatinut liitettäviksi sopimuskirjaan, mutta sen hän oli tehnyt läsnäolleen ylisuperiorin suostumuksella kovaäänisesti ja käskevästi, mikä ei sietänyt minkäänlaista vastustelemista. Vielä äsken niin varman, ja ylimielisen Roskilden piispan, joka pari päivää sitten istui kardinaalin ja arkkipiispan välillä hyvin varustetussa linnassaan ja joka omassa kaupungissaan oli toteuttanut levottomuutta herättävän kirkonsulkemiskiellon, täytyi suuttumustaan salaten tunnustaa joutuneensa täydellisesti alakynteen. Senjälkeen kun kardinaali oli poistunut valtakunnasta, arkkipiispa karkoitettu maasta ja hän itse joutunut alemman rahvaan pilkan ja ivan esineeksi, voi hän ylläpitää kirkon valtaa maassa harvojen paavillismielisten prelaatien ja pappien kanssa vain kapitulin ja tanskalaisen papiston avulla, ja jos kuningas valtansa nojalla ja omalla sekä kansansa jumalanpelolla halusi antaa tukea hengelliselle hallitukselle.

Kokouksessa raatihuoneella oli piispa koko ajan vaitelias ja alakuloisen näköinen. Myöskin täällä kuningas kohteli häntä kylmän kohteliaasti; hänen ilmeensä oli ankara ja totinen, sillä toinenkin tärkeä ja vakava asia näytti painavan hänen mieltään aina siitä saakka kun hän oli kuullut arkkipiispan viimeiset sanat kreivi Henrikille.

Raatihuoneelta koko saattue ratsasti Neitsyt Marian kirkkoon, missä paitsi tavallista Avea laulettiin Te Deum sovinnon johdosta. Täältä ratsasti kuningas heti takaisin Sorretslövin kuninkaankartanoon, mistä hän oli päättänyt seuraavana aamuna matkustaa. Piispa, Metsäluostarin apotti, ynnä muut hengelliset herrat, seurasivat häntä tavanmukaisesta kohteliaisuudesta, samoinkuin raadin ja porvariston lähetit. Piispa ei halunnut palata linnaansa Axselhuusiin, ennenkuin kaikki kapinallisten hyökkäyksen tuottamat vauriot oli korjatut ja nöyryyttävä kapina unohdettu. Hän aikoi senvuoksi seuraavana päivänä seurata kuningasta Roskildeen, missä myöskin oli syntynyt levottomuuksia senjohdosta että piispa sielläkin oli koettanut toteuttaa interdiktin. Hän oli siis tänä iltana tavallaan koditon, jonka vuoksi hän vastaanotti mielihyvällä kuninkaan kutsumuksen viettää seurueensa kanssa yönsä kuninkaankartanossa, minne sitäpaitsi kaikki, jotka olivat kuningasta seuranneet, olivat kutsutut juhlalliselle ilta-aterialle.

Sorretslöviä lähestyttäessä oli aurinko juuri laskenut, ja kreivi Henrik ehdoitti kuninkaalle että poikettaisiin vielä ennen pimeän tuloa Pyhän Yrjänän hospitaaliin katsomaan piispan spitali- ja ruttotautisten armeliaisuuslaitosta, se kun oli vain pyssynkantaman päässä kuninkaankartanosta. Tämän ehdotuksen kuullessaan säpsähtivät piispa ja metsäluostarin apotti huomattavasti; mutta sen huomasi vain Kreivi Henrik, joka juuri heidän tähtensä oli ääneen lausunut tämän esityksen, jonka hän kyllä hyvinkin arvasi kuninkaan hylkäävän.

"On jo liian myöhäistä, kreivi, ja onhan minulla sitäpaitsi vieraita", vastasi kuningas. "Jos teitä haluttaa niin menkää yksin katsomaan sairaalaa ja kertokaa sitten käynnistänne minulle. Minä tiedän sen kyllä olevan piispalle kunniaksi, vaikka minusta olisi ollut sopivampaa ruttosairaalan sijoittaminen johonkin toiseen paikkaan. Tiedän kyllä, ettei siellä nykyään ole yhtään ruttotautista." Kreivi Henrik kumarsi ääneti ja ratsasti heti mukanaan pari nuorta ritaria Sorretslövin niityn poikki sairaalaa kohti.

"Arvoisat herrat, sallikaa minun seurata teitä, minä haluaisin myöskin nähdä tämän hurskaan armeliaisuuslaitoksen", sanoi Metsäluostarin arvokas apotti ja koetti kiirehtää ratsuaan saavuttaakseen heidät, mutta nämät eivät kuunnelleet häntä, ja ennenkuin apotti ehti pyhän Yrjänän hospitaaliin, seisoi kreivi Henrik jo sairashuoneessa tarkastaen terävin katsein erästä potilasta, joka näytti nukkuvan, mutta jonka pää oli niin kääreihin kiedottu että hän oli kuin naamioitu. Ylinnä sairaan otsalla näkyi kuitenkin suuren arven alkua. "Mikä on sairaan nimi?" kysyi kreivi Henrik ankaralla äänellä hämmentyneiltä ja levottomilta Pyhän Yrjänän veljeksiltä.

"Ei kukaan tunne häntä, arvoisa herra", vakuutti guardiani. "Pari vierasta kaniikkia kaupungista toivat hänet tänä aamuna tänne pahoin runneltuna ja haavoittuneena; he olivat löytäneet hänet puolikuolleena Kallebonrannalta. Meidän täytyi heti laastaroida hänen kasvonsa, ja niiden poistaminen olisi nyt hengenvaarallista."

"Niin totta kuin elän, on tuo mies lainsuojaton Åke Kagge", sanoi kreivi Henrik, ja kaikki peräytyivät kauhistuneina vuoteen äärestä. "Te olette ottaneet suojataksenne kuninkaanmurhaajan", jatkoi kreivi, "ne, jotka toivat hänet tänne olivat maankavaltajia, sillä sellaisiksi ovat luettavat kaikki ne, jotka piiloittavat lainsuojattomia."

"Lainsuojaton tai ei, täällä hän saa rauhassa kuolla tai pelastua, jos se on Jumalan ja Pyhän Yrjänän tahto. Sitä ei voi kuningas eikä ainoakaan kuninkaanpalvelija estää", kajahti nyt voimakas ääni hänen takaansa, ja Metsäluostarin kookas apotti seisoi hospitaalin sairashuoneen ovella. "Tähän armeliaisuuden rauhanmajaan ei ulotu minkään itsevaltiaan käsi", jatkoi hän. "Minä käsken teitä, veli guardiani, sekä teitä armeliaisuusveljet, jotka täällä palvelette pyhää Yrjänää, minä velvoitan teidät piispan ja teidän taivaallisen Herranne nimessä vaalimaan tätä sairasta niinkuin veljeänne, pelkäämättä ihmisiä ja kysymättä hänen nimeään ja asemaansa tässä maailmassa. Ehkä hän kärsii syntiensä palkan, mutta siinä tuomitkoon vanhurskauden Herra. Jos korkeamman rangaistus on häntä kohdannut, niin hän seisoo pian tuomarinsa edessä. Rukoilkaa silloin hänen sielunsa puolesta ja haudatkaa hänet kristillisesti. Mutta jos ihmisten apu ja rukoukset tai jonkun pyhimyksen avut ja ihmeet hänet parantaisivat, niin sallikaa hänen vapaasti lähteä täältä pyhän Yrjänän nimessä, menköön hän ystävien tai vihollisten luo, menköön hän maailman iloon ja kunniaan, tai häpeään ja kuolemaan mestauslavalle. Teidän tehtävänne täällä on lääkitä ja virvoittaa; maailmassa on kylliksi paljon itsevaltiaita, jotka kiusaavat ja sortavat onnettomia ihmisiä."

Kreivi Henrik loi hämmästyneen katseen käskevään prelaatiin, joka puhui vakuutuksella ja todellakin hurskaan innon elähyttämänä. Ylpeän soturin kasvot sävähtivät äkkiä hehkuvan punaisiksi, ja näytti siltä kuin hän olisi hävennyt ahdistaneensa tällaista kurjaa ihmistä, joka ei voinut liikuttaa ainoatakaan jäsentä ja näytti olevan enemmän kuollut kuin elävä. "Jumalan ja Pyhän Yrjänän nimessä", sanoi hän peräytyen pari askelta, "täyttäkää velvollisuutenne sekä tätä rikollista että minun kaikkien ritarien pyhimystä kohtaan. Minä en vaadi kenenkään väärin tekemään; mutta sen minä vielä kerran sanon teille: Te olette ottaneet suojaanne lainsuojattoman ja kunniattoman murhaajan, ja saatte senvuoksi itse vastata seurauksista!" Hän loi vielä kerran katseen epäluulonalaiseen sairaaseen, joka makasi hiljaa eikä hänen pahasti runnelluilla kasvoillaan huomannut minkäänlaista ilmettä. Senjälkeen kreivi poistui sairaalasta annettuaan apotin ratsastaa edeltä. Kuninkaankartanoon palatessa kreivi ei lausunut sanaakaan hengelliselle herralle, joka ylpeänä ja äänetönnä loi häneen riemuitsevan katseen. Kreivi Henrik ei puhunut kuninkaalle mitään tekemästään havainnosta, koska hän ei ollut varma siitä oliko nähnyt oikein; mutta koko illan hän oli harvinaisen hiljainen ja mietteisiinsä vaipunut. Onneton rikollinen tuntui hänestä nyt niin kurjalta ja mitättömältä, että hänestä tuntui turhalta pelätä sellaista vihollista.

Illallisaterian aikana kuninkaankartanossa keskusteli kuningas enimmäkseen raadin ja Köpenhaminan porvariston lähettien kanssa, jotka nyt ensi kertaa istuivat samassa pöydässä kuninkaan ja heidän herransa piispan kanssa, ja he tuntuivatkin alussa olevan jotensakin hämillään tästä odottamattomasta kunniasta. Kuningas puhui taas mielihyvällä siitä uskollisuudesta, innosta ja urhoollisuudesta, jota köpenhaminalaiset olivat osoittaneet sekä Stig-marskin aikuisissa taisteluissa että norjalaisen sodan aikana, ja hän lupasi heille korvauksen kaikista tappioista, joita he vastedes tulisivat kärsimään hänen ja valtakunnan tähden niin kauan kun lainsuojattomat häiritsivät valtakunnan rauhaa. Hän sai pian rehelliset, vaatimattomat porvarit puhumaan vapaasti ja avonaisesti kaupunkinsa eduista ja puutteista, sen kaupasta ja elinkeinoista. He kiittivät kuningasta ja piispaa heidän viisaasta kaupunginlaistaan sekä niistä monista vapauksista ja oikeuksista, jotka jo olivat kaupungille suodut; mutta he eivät epäröineet kertoa miten tärkeää olisi kaupungin edistymiselle Hansakaupunkien yksinoikeuksien supistaminen ja porvareille he toivoivat suotaviksi samat kauppavapaudet kuin muukalaisille.

"Niin, sitä minä olen jo kauan ajatellut", sanoi kuningas, "ja sitä asiaa kannattaa miettiä. Minä odotan siitä asiasta lähempää ehdotusta ja mietintöä teidän herraltanne piispalta, sekä teidän yhteiseltä neuvostoltanne."

Porvarien kasvot loistivat ilosta tämän kuultuaan; mutta piispa ei näkynyt olevan kovinkaan mielissään tästä kuninkaan hartaasta osanotosta piispankaupungin asioihin. Mutta Axelhuusin hengelliset herrat eivät ottaneet tuskin ollenkaan osaa keskusteluun. Kuningas itse vaikeni usein, vaipui syviin ajatuksiin ja näytti usein vain ponnistamalla voivansa pidättäytyä osoittamasta suuttumustaan piispalle ja Metsäluostarin apotille, joiden hän tiesi olevan Jens Grandin läheisimpiä ystäviä. Aterian jälkeen porvarit hyvästellessään kiittivät sydämellisesti kuningasta siitä suojasta ja rauhasta, jonka hän oli suonut heidän hyvälle kaupungilleen, ja sen jälkeen he palasivat kaupunkiin ylistellen kuninkaan lempeyttä ja viisautta. Kreivi Henrik sekä ritarit poistuivat suureen parvekesaliin lautapelien ääreen, ja kuningas jäi melkein yksin hengellisten herrojen seuraan.

Metsäluostarin apotti ja minoritetin provinsialiministeri koettivat salaa rohkaista lannistuneen piispan mieltä. Kuningas ei ollut salakammiossa neuvotellessa eikä myöskään senjälkeen puhunut sanaakaan piispan interdiktin täytäntöön panosta, ja kuitenkin tiedettiin hänen olevan siitä hyvinkin suuttuneen. Sovittelukokouksessa ei tätä tärkeää asiaa oltu kertaakaan kosketeltu, ja kaikki koettivat nyt jälkeenkinpäin viisaasti välttää jokaisen lausunnon, jonka kautta kuningas olisi saanut aiheen purkaa tukahutetun suuttumuksen piispaan.

Ne molemmat hengelliset herrat, jotka etupäässä olivat johtaneet neuvottelua ja puolueettomasti olivat puoltaneet sekä piispan oikeuksia että kansan vapautta, pysyttelivät kuninkaan lähellä ja koettivat huolehtia siitä ettei hänen suuttumuksensa arkkipiispan ystäviin pääsisi valloille. Nämät olivat dominikaanien provinsialipriori, vanha mestari Olaus, joka kuninkaan neuvonantajana tässä tärkeässä asiassa oli seurannut häntä Vordingborgista, sekä köpenhaminalaisen kapitulin kenraalipriori, joka kuului kuninkaan seurueeseen, mutta oli salaisesti kuninkaan puolella, jopa oli uskaltanut vastustaa interdiktiä. Näiden molempien miesten puoleen kuningas kääntyi juuri ennen maatamenoa, tehden heille kysymyksen, joka koko päivän oli ollut hänen sydämellään, ja mihin hän juuri piispan läsnäollessa halusi saada vastauksen ennenkuin meni levolle.

"Sanokaa minulle, kunnianarvoisat herrat", sanoi hän ääneen, "miten pitkälle kanoninen laki voi syyllä ulottaa sukulaisuuden laskemisen avioliiton estämiseksi? Ja onko kirkon erikoislupa edes välttämätön Jumalan lain mukaan silloin, kun sukulaisuus on niin etäinen, että sitä tuskin voidaan muistaa?"

"Se on monimutkainen ja sekava asia, teidän armonne", vastasi kapitulin kenraalisuperiori vältellen, heitettyään varovaisen syrjäkatseen piispaan ja Metsäluostarin apottiin. "Voidakseni oikeudenmukaisesti vastata tähän kysymykseen, täytyy minun pyytää hiukan miettimisaikaa."

"Jos tahtoo seurata vallitsevaa pahaa tapaa", vastasi vanha provinsialipriori ääneen, luotuaan avomielisen rohkean katseen molempiin ylhäisiin prelaateihin, "niin on melkein jokainen sukulaisuusside esteellinen ja voi johtaa indulgensin vaatimiseen. Kuitenkin, jos tämä ulotetaan liian laajaksi, niin luulisinpä kirkkoisien olevan yksimielisiä kanssani siitä, että senlainen vain hyödyttömästi painaa omiatuntoja, samaten kuin se helposti voi herättää suuttumusta kristityissä ja järkevissä ihmisissä eikä minkäänlaista hartautta. Jos tällaisissa asioissa tahdottaisiin olla johdonmukaisia, niin lopulta ei kristikunnassa voitaisi solmia ainoatakaan avioliittoa ilman paavillisen istuimen erikoislupaa, koska kaikki ihmiset ovat lihallisia sukulaisia Aatamin ja Eevan kautta."

"Se juuri on minunkin mielipiteeni", sanoi kuningas tyytyväisesti hymyillen, "asia tulisi siten kovin monimutkaiseksi. Mitä te arvelette asiasta, puhdasoppinen piispa Juhana?"

Kuninkaan ivallinen hymy tämän lausuessaan saattoi piispan hämilleen. Hän ei ollut valmistautunut tähän vastausta antamaan ja koska hän tahtoi yhtä vähän loukata paavin valtaa, kuin joutua tällä hetkellä kuninkaan vihoihin, niin hän soperteli muutamia sanoja ja koetti välttää tarkemman selityksen antamista.

"Sallikaa minun, arvoisa herra veli, vastata tähän kysymykseen", alkoi Metsäluostarin apotti puhua tyynen ja ylpeän näköisenä. "Esimerkillä voi parhaiten valaista asian", jatkoi hän kääntyen kuninkaan puoleen. "Ei mikään ole meitä lähempänä kuin teidän armonne sukulaisuussuhde teidän nuoreen morsiameenne Ruotsin prinsessa Ingeborgiin."

"Totisesti", huudahti kuningas säpsähtäen. "Te ette kursaile, herra apotti! Te käytte suoraan asiaan. Se onkin minulle eniten mieleen. Pysykäämme siinä esimerkissä; se on todellakin kaikissa suhteissa minulle lähin."

"Ennenkuin kirkko voi siunata teidän kysymyksessä olevan avioliittonne tämän korkeasukuisen morsiamenne kanssa", jatkoi apotti kylmän tyynesti, "tarvitaan pyhän isän dispenssi ja indulgenssi, ja se kahdestakin syystä: pro primo lankoutenne tähden, ja pro secundo veriheimolaisuutenne tähden. Mitä ensimainittuun kohtaan tulee, ylhäinen herra, niin on prinsessa Ingeborgin eno, Holsteinin kreivi Gerhard, niin kuin tiedämme, naimisensa kautta teidän korkeasti ruhtinaallisen äitinne, leskikuningatar Agneksen kanssa, teidän ylhäisyytenne todellinen isäpuoli. Kreivi Gerhardin isällisestä suhteesta sekä armolliseen prinsessaan että teihin, herra kuningas, johtui; teidän ylhäisyytenne ja prinsessan välillä melkein sisarellinen ja veljellinen suhde, — ja naimisen sisarusten välillä eli niiden, jotka voidaan sellaisiksi katsoa, kieltävät sekä jumalalliset että inhimilliset lait ankarasti."

"Siinäpä saitte meidät äkkiä sisaruksiksi. Sepä oli omituinen tapa saattaa ihmiset keskenään sukulaisiksi", keskeytti kuningas hänet. "Sivuuttakaa toki lankouteni isäpuoleni sisarentyttären kanssa, kunnianarvoisa isä, ei siinä ole tippaakaan samaa verta; sen voin hyvällä omallatunnolla todistaa. Vain läheisen ja todellisen veriheimolaisuuden tunnustan minä niin päteväksi esteeksi, että siihen tarvitaan paavillinen erikoislupa."

"Teidän armonne on muutamissa suhteissa oikeassa", vastasi apotti, "siihen katsoen ainakin, että tässä suhteessa veri juuri on se, joka saastuttaa, tehden jokaisen sukulaisten kesken solmitun avioliiton, jota kirkon indulgenssi ei ole solminut, pahennukseksi, verisynniksi ja kirotuksi sukurutsaukseksi."

"Haa, oletteko mieletön?" huudahti kuningas hehkuvin poskin ja viha leimahti hänen silmistään ja korkealta otsaltaan. Mutta hän voitti kiihtyneen suuttumuksensa. "Jos totuutta ja henkeä vailla olevat hirvittävät sanat voisivat lyödä kuoliaaksi sielun, niin minä olisin jo aikoja sitten henkisesti murhattu", jatkoi hän tyynesti. "Mutta sanokaa suoraan herra apotti: miten läheisen laskette sen veriheimolaisuuden olevan, joka teidän rohkean lausuntonne mukaan syöksee minut kuolemansynnin häpeään, ja kirotun sukurutsauksen kadotukseen ellen minä odota kirjettä Roomasta, joka sallii minun tehdä tämän rikoksen."

"Tämä kielletty sukulaisuussuhde on helposti laskettu", vastasi apotti tyynesti ja kylmästi. "Hänen ylhäisyytensä prinsessa Ingeborg on, niinkuin tiedämme, kuningas Maunun tytär, joka oli Birger Jarlin poika, jonka vaimo, rouva Ingeborg, oli kuningas Eerik kymmenennen tytär, jonka kuningatar Regitta taas oli teidän autuaan isänne isän isän isän tytär: — ergo, prinsessa on teidän armonne lihallisen isoisän autuaan isoisän vanhan Waldemar suuren, tyttärentyttären pojantytär."

"Aivan oikein. Siis lapsenlapsen lapsenlapsen lapsi on minun esi-isäni; onpa siinä tosiaan läheinen sukulaisuus", sanoi kuningas purskahtaen nauruun. "Minä toivon nyt teille tyynen ja rauhallisen yön, arvoisat herrat", lisäsi hän, niinkuin näytti keventynein mielin, ja katse iloisena ja varmana. "Minä en ole näihin asti punninnut tätä asiaa tarkemmin, mutta nyt se on minulle täydellisesti selvä: nyt minä voin nukkua yhtä tyynesti kuin Abrahamin helmassa ajatellessani sitä syntiä, jonka minä kypsästi harkiten varmasti aion tehdä niin pian kuin mahdollista! Minä toivoisin ettei kukaan teistä koskaan saisi raskaampaa syntiä omalletunnolleen", näin sanottuaan hän tervehti hymyillen ja poistui.

Kuninkaan kiivas puhelu hengellisten herrojen kanssa oli vetänyt puoleensa kreivi Henrikin ja muutamien nuorten ritarien huomion, ja he olivat lähestyneet kuullakseen mistä oli kysymys. Kun kuningas vastasi ivallisesti piispan selitykseen, olivat muutamat ritarit sen johdosta sydämellisesti nauraneet. Apotti oli suuttumuksesta pakahtua. "Silmänpalvelijan tunnusmerkkinä on", sanoi hän ääneen, "että he nauravat kilpaa herransa sukkeluuksille, vaikka heidän naurunsa on häpeäksi heille, itselleen ja heidän lyhytnäköiselle herrasväelleen. Tämä häväistys ja pilkka vielä heille kostetaan", kuiskasi hän piispan korvaan luoden häneen merkitsevän katseen. Piispa säpsähti ja vilkaisi levottomana ympärilleen. Hän iski silmää suuttuneelle virkaveljelleen ja huomautti ääneen, että oli jo aika paneutua levolle ja jättää kaikki kostontuumat ja maalliset huolet silleen. Nyt astuivat sisään talonhovimestari ja joukko kynttiläpoikia, ja sekä ritarit että hengelliset herrat poistuivat näiden saattamina heille osoitettuihin vierashuoneisiin ritariluhteihin, kuninkaankartanon vasempaan siipirakennukseen.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Keskiyön vaiheilla seisoi kreivi Henrik huoneessaan, kuninkaan makuuhuoneen ulkopuolella, kuninkaankartanon parvekerakennuksessa. Hän oli sammuttanut kynttilän mennäkseen levolle, mutta puoleksi riisuutuneena hän oli jäänyt seisomaan korkean kaari-ikkunan eteen, joka oli itää kohti, ja mistä hänellä kirkkaassa kuuvalossa oli näkö-ala salmelle, hän näki etäällä muutamien laivojen liukuvan kauas yli kimmeltävien aaltojen. Pyhän Yrjänän luostarissa käynnistään saakka hän oli ollut vaitelias ja mietteissään. Illallispöydässä hän oli ahkerasti tyhjennellyt pikariaan rohkaistakseen itseään. Hänen verensä tykki rajusti; entisyydenmuistot ja tulevaisuudentoiveet vilahtivat ihanina utukuvina hänen sielunsa silmien ohi. Nähdessään meren ja kaukaisen etäisyyden hän vaipui unelmiensa valtaan, ajatuksensa siirtyivät hänen isänmaahansa, ja rakas kuva näytti täyttävän hänen mielensä, kun hän painettuaan sinisen olkaliinansa huulilleen asetti sen huolellisesti korkean tuolin selustalle. Hän otti nyt rinnaltaan kultaisen kunniaketjun, jonka kuningas äskettäin oli antanut hänelle, ja riisui miekan vyöltään. "Urotyöt, maine ja kunnia ensiksi"; sanoi hän itsekseen, "sitten kyllä rakkauskin kietoo minulle seppeleensä. Nyt on vain hänen rauhansa ja onnensa kysymyksessä, joka nukkuu tuolla sisällä. Hän ei ole turhaan kutsunut minua ystäväkseen. Tulkoon hänestä toinen Valdemar Seier, ja Henrik Meklenburgilaisen nimi loistaa yhtä kirkkaasti kuin Orlamnden Albertin. Mutta iloiseksi ihmiseksi minä tahdon muuttua." Kuultuaan nyt etusalista henkivartijoiden aseiden kalskeen, hän katseli totisena ympärilleen. Holvikattoisessa käytävässä, parvekesalin vieressä oli yövartioina nuori henkivartiopäällikkö, mukanaan kaksitoista maasotilasta. Kuningas ei tavallisesti ympäröinyt itseään vartiolla rauhan aikana maata kierrellessään ja viettäessään yönsä näissä niin kutsutuissa kuninkaankartanoissa. Mutta täällä, missä karkoitetulla arkkipiispalla ja lainsuojattomilla vielä oli salaisia ystäviä, ja missä kaupungin hengellinen valtias oli niin kireässä suhteessa kuninkaaseen, oli kreivi Henrik pakoittanut hänet tähän varovaisuuteen, jonka hän katsoi tarpeelliseksi äskettäin tukahdutetun kansankapinan jälkeen, sillä kuninkaan sovittelu ei kuitenkaan ollut voinut tyydyttää kaikkia tyytymättömiä. Kreivi Henrik osui riisuutuessaan saamaan drotsin salaisen kirjeen käteensä, ja hän otti tarkasti punnitakseen siinä olleet vakavat varoitukset. "Hm, junkkari!" sanoi hän itsekseen, "hänen oma veljensä — ja kuitenkin varmasti petturi. Minä en ikinä unohda hänen kasvonilmettään tuona yönä Kallundborgissa — onnettoman linnanpäällikön veri huutaa varmasti kostoa hänelle. Hänestä ainakaan ei ole iloiseksi häävieraaksi. Varmasti hän mieluimmin seisoisi, sulhasen haudan ääressä, jolloin kruunu voisi laskeutua hänen mustaan korpinpäähänsä. Hm, kyllä ovatkin nämä tanskalaiset kuninkaankartanot synkkiä", jatkoi hän vilkaistessaan ympärilleen hämärään göötiläiseen huoneeseen, jonka katto oli holvattu ja seinät sylenpaksuista kivimuurausta. "Onko hän turvassa täällä vieraittensa joukossa? Olihan tuo karsassilmäinen piispan nahjus Grandin hyvä ystävä; minä en pidä hänestä — ja tuosta ylpeästä synkästä apotista vielä vähemmän. Nuo pyhät Jumalan miehet ovat vaarallista väkeä, silloin kun he tahtovat pistää sormensa valtioasioihin. Täällä hän nukkuu tänä yönä saman katon alla kuin hänen vihollisensa. Tuolla alhaalla ruttosairaalassa makaa valepukuinen kuninkaanmurhaaja; ehkei hän ollutkaan niin kuolemansairas kuin miltä näytti, ja ehkä armeliaisuuteni oli turhaan käytetty." Kreivi Henrikin näin miettiessä ja vitkastellessaan riisuutumisessa, koputettiin hiljaa ovelle. Se avattiin, ja hengellinen herra astui sisään. Hän oli hiljainen ja totinen vanhus; kuunvalo lankesi kalpeille, hiukan synkkämielisille kasvoille, ja kreivi tunsi köpenhaminalaisen kapitulin ylisuperiorin. "Pari sanaa meidän kesken, armollinen nuori herrani", kuiskasi hän salaperäisesti. "Minä tulen Nikodemuksena; minun yörauhaani eivät kuitenkaan häirinneet hengelliset vaan maalliset asiat. Teidän herra kuninkaanne on tänään jalomielisesti pelastanut minun ja minun virkaveljieni hengen, vaikkei hän, syystä kyllä, katso meitä kaikkia ystävikseen. Ehkä minä nyt voin tehdä vastapalveluksen. —"

"Miten?" huudahti kreivi Henrik. "Puhukaa, kunnianarvoisa herra, mitä sanottavaa on teillä minulle?"

"Kun me aamulla pakenimme Axelhuusista", jatkoi hengellinen herra, "olin minä melkein sairas kauhusta ja levottomuudesta, enkä minä paljoakaan huomannut mitä minun ympärilläni tapahtui. Oli löydetty puoleksi kuollut ihminen rannalta ja armeliaisuudesta otettiin hänet venheeseen. Minä en nähnyt hänen kasvojaan, ja hänen äänensä oli minulle vieras, sen voin vaikka valalla vannoa. Hänet vietiin sitten tuonne kuningasniityn luona olevaan Pyhän Yrjänän sairaalaan. — Kapinallisia peläten me olimme piiloutuneet venheen pohjalle purjeen alle, siellä me kuulimme miten tainnoksista herännyt sairas puheli peitetyin sanoin omituisia asioita minun virkatoverini, apotin kanssa. Minä kuulin vain puoleksi hänen puheensa enkä voi siitä mennä valalle; mutta siinä ihmisessä oli jotakin epäilyttävän salaperäistä, joka minua puistattaa. Minun mielestäni hän ei näyttänyt hengenvaarallisesti sairaalta, eikä hän ainakaan omasta puolestaan näyttänyt valmistautuneen lähtemään tästä maailmasta. Minun herra piispani ei näyttänyt tuntevan häntä eikä hänen suunnitelmiaan; mutta niinkuin jo sanoin, Metsäluostarin apotti tunsi hänet ja oli varmasti aikaisemmin antanut hänelle pyhän ehtoollisen. Muuta sanottavaa ei minulla ole, mutta minun täytyi tavata teidät vaikka olikin näin myöhä, sillä en saanut nukutuksi levottomilta ajatuksiltani. Ulkopuolella olevat vartijat nukkuvat sikeää unta. Minä en tiedä onko se teidän tietenne."

"Mitä? Se ei voi olla mahdollista!" huudahti kreivi Henrik hämmästyneenä ja astui nopeasti käytävään. Täällä makasivat kaikki kaksitoista maasotilasta kuorsaten lattialla. Pöydällä oli tyhjä viinikannu ja muutamia pikareita. Henkivartiopäällikkö, jonka komennettavana vartio oli, istui myöskin nukkuen eräässä nurkassa. Kreivi Henrik puisteli heitä, mutta he nukkuivat kaikki kuin kivettyneinä. "Petos!" huusi hän kauhistuneena ja otti nopeasti keihään eräältä nukkuvalta sotilaalta. "Kiiruhtakaa ritariluhtiin, arvoisa herra! Herättäkää kaikki kuninkaan miehet ja kutsukaa heidät heti tänne! Minä suljen oven teidän mentyä. Koputtakaa kolme hiljaista naputusta palatessanne. — Jumalan nimessä, joutukaa!"

Hengellinen herra nyökäytti vaieten ja poistui. Kreivi Henrik lukitsi parvekesalin oven hänen jälestään ja asetti sen eteen pöytiä ja penkkejä. Hän koetti taas herättää nukkuvaa vartiota, mutta aivan turhaan. He eivät näyttäneet juopuneen tavallisesta viinistä, vaan näytti heidän unensa pikemmin aiheutuneen unijuomasta.

Kreivi Henrik seisoi yksin nukkuvien keskellä ja odotti kauan tuskallisessa jännityksessä. Haudanhiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, ja hän kuuli vain nukkuvien raskaan hengityksen. Mutta kuninkaan miehiä ei alkanut kuulua ritariluhdilta eikä hengellinen herrakaan palannut. Hän seisoi melkein puolen tuntia keihäs kädessä kuunnellen. Kaikki oli hiljaista. Lopultakin hän luuli kuulevansa ääniä, aivankuin raaputettaisiin muuria tai joku kiipeisi ikkunaan, ja hän näki rumien, kalmankalpeiden ja oudonnäköisten kasvojen painautuvan ruutua vasten. Hän kiiruhti sitä kohti keihäs kohotettuna, mutta tullessaan ikkunan luo, olivat kasvot kadonneet. Kreivi Henrik peräytyi, ja hänet valtasi kauhu, jonka kaltaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut. Hänestä tuntui kuin olisivat kuorsaavat soturit hänen ympärillään syvästi välinpitämättömällä tyyneydellään ivanneet hänen salaista, yhä kasvavaa levottomuuttaan. Hänestä näytti kuin olisi joka puolelta vanhasta seinälaudoituksesta avautunut salaisia ovia, ja Finnerupin lainsuojattomat kuninkaanmurhaajat olisivat astuneet esiin kaikista nurkista uudistaakseen kamalan Cecilianyön verisen näytelmän ja kostaakseen Stig-marskin ja teloitetut sukulaisensa. Hänellä oli keihäs toisessa kädessä ja paljastettu ritarimiekkansa toisessa. Näin asestettuna hän asettui kuninkaan oven eteen vastapäätä oman makuuhuoneensa ja vartiohuoneen avonaista ovia, odottaen joka silmänräpäyksessä häntä arvattavasti ylivoimaisien salamurhaajien hyökkäystä. Ei auttanut minkäänlainen meluaminen. Ritariluhdin sivurakennus, missä kaikki kuninkaan miehet nukkuivat, oli siksi etäällä, ettei hänen äänensä sinne kuuluisi, jos taas petturit olivat lähellä, saattaisi hätähuuto heidät pikemmin rohkeimmiksi. Hän ajatteli herättää kuninkaan; mutta kaikki oli vielä hiljaista ja häntä hävetti näyttää pelokkaalta kuninkaan silmissä, kun ei minkäänlaista vihollista kuulunut eikä näkynyt. Kuninkaan makuukuuhuoneeseen oli ovi vain vartiohuoneesta ja kreivin huoneesta. Makuuhuoneen ikkunat olivat varustetut rautaristikoilla, mutta vartiohuoneen korkeat kaari-ikkunat olivat ilman suojusta johtaen suoraan avonaiselle kentälle. Hän arveli hyökkäyksen uhkaavan tältä puolen, ja hän alkoi pelätä hengellistä herraa kohdanneen jonkun onnettomuuden hänen palatessaan ritariluhtiin. Mitä kauvemmin hän mietti asemaansa, sitä arveluttavammaksi se hänestä alkoi käydä. Hän sai samassa äkkinäisen mielenjohteen, jonka hän heti innokkaasti pani täytäntöön. Kun hän ensiksi oli voimakkaasti puistellut nukkuvia sotilaita saamatta heitä hereille, nosti hän heidät ylös lattialta ja sitoi heidät heidän olkaliinallaan melkein seisovaan asentoon ikkunapilarien välissä oleviin rautakoukkuihin, joihin tavallisesti raskaat aseet ripustettiin. Tässä asennossa he käänsivät selät kentälle päin oleviin ikkunoihin ja ulkoapäin näytti siltä kuin he olisivat seisoneet vartiopaikoillaan. Tuskin hän oli ehtinyt saada tämän tukalan työn valmiiksi, kun jo alkoi kuulua kuiskaavia ääniä ja hiljaista aseiden helinää kentänpuoleisten ikkunoiden alta. Keihäs ja miekka käsissään hän kiirehti sille ikkunalle, jonka kuu voimakkaimmin valaisi, ja huusi riemuitsevalla äänellä: "Olkaa varuillanne, pojat, nyt he ovat ansassa!"

"Paetkaa, paetkaa, meidät on ilmiannettu! He ovat kaikki jalkeilla!" kuului käheä ääni ulkopuolelta, ja hän näki kirkkaassa kuuvalossa suuren joukon naamioituja harmaaveljesten viittoihin pukeutuneita ihmisiä pakenevan Sorretslövin niityn yli. "Jumala ja pyhä Yrjänä olkoot kiitettyjä!" huudahti hän ja hengitti saas vapaasti. "Tuskinpa olisin voinut pitää puoliani noin monelle". Maasotilaat ja nuori henkivartiopäällikkö nukkuivat vielä rauhallisesti riippuvassa asennossaan. Kreivi Henrik sitoi heidät vielä paremmin ja antoi heidän riippua.

Kun kuningas auringon noustessa tuli ulos makuuhuoneestaan, näki hän suureksi ihmeekseen. Meklenburgin kreivi Henrikin kävelevän puolipukimissa edestakaisin parvekesalin edessä olevalla käytävällä aseet molemmissa käsissä, sillaikaa kun koko kuorsaava vartio riippui olkanauhoistaan vanhojen aseiden keskellä ikkunapilarien välissä. Hän purskahti tämän nähdessään äänekkääseen nauruun, ja omituisen seikkailun kuultuaan hän puisti hymyillen päätään. "Te olette uneksinut, hyvä kreivi Henrik, tai suoraan sanoen, olette juonut pikarillisen viiniä liikaa", sanoi hän iloisesti. "Sen minä kyllä huomasin jo eilen. Mutta näihin miehiin verrattuna te varmasti olette ollut selvä. Iloisena veitikkana olette oivallisesti osannut pitää heitä pilkkananne."

"Niin totta kuin elän, herra kuningas, se oli täyttä totta", alkoi kreivi Henrik kiihkeästi puhua. Mutta nyt alkoivat maalaissotilaat toinen toisensa jälkeen haukotella ja ojennella jäseniään. Kun he tunsivat olevansa sidotut kiinni haarniskakoukkuihin ja näkivät kuninkaan ja kreivi Henrikin aivan edessään, käyttäytyivät he hyvin omituisesti peloissaan ja häpeissään. Kuningas kääntyi heihin selin tukahduttaakseen naurunsa, koska hänen nyt täytyi näyttää ankaralta; mutta kreivi Henrikkiä suututti kuninkaan epäileminen ja iloinen mieli.

"Viekää koko tämä unikekovartio vankilatorniin", käski kuningas. "Siellä he voivat nukkua vielä kaksikymmentäneljä tuntia, ehkäpä sitten ovat nukkuneet tarpeeksi ja voivat toisen kerran pitää silmät auki", lisäsi hän ja poistui kreivin kanssa viereiseen huoneeseen. "Tästä lähtien en minä voi uskoa en teidän enkä rohkean Åke drotsini ihmeellisiä näkemisiä ja kuulemisia kuutamossa. Vain uskollisuudestanne minulle te näette pettureita joka nurkassa ja teette kilvan mitä päättömimpiä kepposia. Onkohan missään nähty moista henkivartiota!" Kun vartiohuoneen ovi oli sulettu, uskalsi kuningas nyt vasta nauraa oikein sydämensä pohjasta, ja kreivi Henrikin huolimaton puku sekä surkea ulkomuoto vahvisti vain hänen käsitystään asioiden oikeasta kulusta.

"Teidän epäilyksenne loukkaavat minua, herra kuningas", alkoi kreivi Henrik taas puhua, koettaen tukahuttaa kiivautensa, ja kietoi vaippansa ympärilleen. "Kuitenkin niin kauan kuin te nauratte uskollisille palvelijoillenne, olette te Jumalan kiitos terve ja reipas, eikä rehellisen miehen tarvitse siitä suuttua. Te voitte todistaa, miehet", jatkoi hän kiihkeästi avatessaan vartiohuoneensa oven — "ei, sehän on totta, sitä te ette voi, senkin unikeot!" huusi hän kiukkuisesti. "Torniin heti paikalla, ja te myöskin uninen herra henkivartija. Teille ei enää koskaan uskota kuninkaan vartion päällikkyyttä."

Nuori henkivartija, joka nyt pelästyneenä ja häpeissään oli herännyt ja vapautunut nöyryyttävästä asennostaan, kertoi nyt puolustuksekseen käsittämättömällä tavalla menettäneensä tajunsa, juotuaan vain yhden ainoan pikarillisen sitä iltajuomaa, joka heille oli tuotu. Samaten oli heille kaikille käynyt. Kuningas muuttui vihdoinkin totiseksi ja antoi ankarasti tutkia asiaa. Kuitenkaan ei saatu selville kuka heille oli antanut unijuoman. Ei ainoakaan kuninkaan väestä tiennyt siitä mitään. Ei ketään ollut herätetty ritariparvekkeella. Petturit olivat varmaankin ottaneet kiinni ylisuperiorin, sillä häntä ei löydetty mistään. Kun piispa ja apotti kuulivat mitä oli tapahtunut, olivat he hyvin hämmästyneet. Piispa lausui ääneen mielipiteensä, arvellen varmasti hyökkääjien olleen kaupungin tyytymättömiä kiltaveljeksiä, jotka tahtoivat ahdistaa häntä. Kuningas oli viimeisen keskustelunsa jälkeen hengellisten herrojen kanssa muuttanut matkasuunnitelmansa ja päättänyt heti matkustaa Helsingborgiin kiiruhtaakseen sieltä häitään ja asettaakseen kaikki järjestykseen morsiamensa vastaanotoksi. Kohteliaasti ja kylmästi hän kielsi piispan ja Metsäluostarin apotin enää seuraamasta itseään, ja nämä lähtivätkin aivan hiljaisina ja totisina matkaan Roskildeen, jotavastoin vanha provinsialipriori Olaus, kuninkaan toivomuksesta, seurasi häntä huolehtiakseen kanslerin tehtävistä kirjeenvaihdossa ynnä muissa samanlaisissa tehtävissä.

Pari tuntia auringon nousun jälkeen kuningas oli valmis lähtemään Sorretslövin kuninkaankartanosta, ja astuessaan sen huoneen läpi, missä kreivi Henrik oli ollut niin omituisena yövartijana, tarttui hän kreivin käteen, puristaen sitä sydämellisesti. "Jos te täällä olette karkoittanut viholliseni koukusta riippuvien kuorsaavien miesten avulla, niin te varmasti aivan muserratte heidät kun johdettavananne on haarniska-pukuiset valppaat miehet. Meklenburgin kreivi Henrik, tästä hetkestä alkaen te olette minun marskini teillä on samat oikeudet sodan ja rauhan aikana kuin marski Olavin poika Bilerillä." Näin sanoen kuningas ojensi hänelle pergamenttikäärön, joka sisälsi tämän korkean arvoaseman virkaanasetuskirjan. "Jos minä vielä joskus nauraisin teidän urotöillenne, uljas kreivi, ja sanoisin niitä unelmiksi ja näyiksi, niin kutsukaa vain minua epäuskoiseksi Tuomaaksi", jatkoi hän. "Jo lapsena oli minulla yhtä monta verivihollista kuin isälläni oli murhaajia", lisäsi hän vakavana, ääni liikutuksesta värähdellen. "Kuitenkin — yhtä paljon Minä kiitän Jumalaa ja Pyhää neitsyttä vihollisistani, ne opettavat joka päivä minua tuntemaan uskolliset ystäväni."

Kreivi Henrikin silmät loistivat ilosta; hän kiitti sydämellisesti kuningasta ja saattoi häntä parvekesillan yli linnanpihalle, missä kuninkaan lukuisa seurue jo ratsain odotti heitä. Kreivi Henrik hypähti iloisena satulaan kädessään uusi valtakirjansa, ja marskina ollen hän heti jakoi tarpeelliset käskyt pakolaisten takaa-ajosta ja kiinniotosta.

Kun ratsastettiin kuninkaankartanon pihalta, kaipasi kuningas kahta rakkainta turnajaisratsuaan ja suuttui siitä kovasti. "Totta totisesti, olipa se pahinta kaikesta!" sanoi hän ja loi ympärilleen niin ankaran ja synkän katseen, että nuoret ritarit katsahtivat pelokkaina toisiinsa, ja vanhalla maakuntapriorilla näytti olevan lepyttävä sana huulilla.

"Komeat, tuliset ratsuni! Miten uljaina ne olisivat tanssineet prinsessa Ingeborgin kirkkovaunujen edessä meidän hääpäivänämme", jatkoi kuningas kääntyen mestari Olaun puoleen. "Tämä ei tunnu minusta hyvältä enteeltä. He olisivat mieluummin saaneet polttaa kuninkaankartanon poroksi kuin ryöstää minulta nämä kuninkaalliset eläimet."

Nyt vasta saatiin kuulla, että jo edellisenä iltana oli kaivattu sekä ratsuja että molempia tallirenkejä, joiden oli niistä huolehdittava, ja joita turhaan oli etsitty kaikkialta.

"Minä vastaan siitä, että ne löydetään", sanoi kreivi Henrik ja lähetti heti muutaman miehistään niitä etsimään. Ratsastettiin edelleen mutta kuninkaan hyvä tuuli oli karkoitettu muutamiksi tunneiksi. "Niiden laisia minä en enää saa mistään", sanoi hän viimein lempeällä äänellä ja katseli Örekrogiin vievää tietä pitkin salmen yli, leivosten visertäessä iloisesti hänen päänsä yläpuolella ja hänen pitkien, keltaisten kiharainsa liehuessa kevättuulessa. "Aina kun ajattelin meidän hääpäiväämme kuvailin niiden tanssivan hänen vaunujensa edessä. Kuitenkin, sekin lie ollut vain lapsuusaikojeni haavekuvia. Luulenpa kiihkeiden toiveiden voivan tehdä meidät taikauskoisiksi ja lapsellisiksi. Kunhan meillä vain morsian kerran on vaunuissa, niin kyllä me saamme ne kirkkoon vedetyiksi."

"Siihen saatte kaksi kertaa niin monta kättä kuin täällä Tanskassa on sydämiä", sanoi kreivi Henrik ja pisti viheriän pyökinoksan hattuunsa. "Me tuomme nyt kesän mukanamme Helsingborgiin, kuninkaani. Kas, miten Tanskanmaan metsät kaareutuvat göötiläisiksi kirkoiksi ja morsiussaliksi!"

"Ei ainakaan sitä kirkkoa ja hääsalia voida minulta sulkea", huudahti kuningas hiukan katkerasti ja kohotti katseensa yli metsän kirkkaalle taivaalle. "Eikä myöskään tuota ikuista Jumalan kirkkoa", jatkoi hän, "käyköön miten tahansa sen esikuvan täällä tomussa. Eikö se ole totta, mestari Olaus?"

"Hurskas ja rakastavainen sydän on hengen oikea temppeli, herra kuningas", vastasi lempeä, tyven maakuntapriori. "Siellä missä on rakkautta ja elävää uskoa, ei siunausta Jumalan avulla puutu."

Kuningas nyökäytti ystävällisesti heille molemmille, ja nyt ratsastettiin joutuisasti Örekrogiin vievää tietä.

VIIDESTOISTA LUKU.

Sillävälin kun Ruotsissa samoinkuin Tanskassa, linnoissa samoinkuin aurojen takana tänä kauneimpana vuodenaikana laulettiin vanhoja rakkaita lauluja: "Metsän vihreän helmassa", ja "Linnut ne laulavat!" ja hovissa runolaulajat ilahduttivat mieliä "kevään ihanuudesta" ja "kaikkivoivasta rakkaudesta", kulki pikaviestejä tiheästi Ruotsin ja Tanskan hovien välillä, ja yleinen iloinen odotus oli levinnyt yli koko Tanskan. Drotsi Åken oli onnistunut yhdessä oppineen ja kaunopuheisen mestari Petrus de Dacian kanssa voittaa ruotsalainen valtaneuvosto ja sen epäilykset Tanskan kuninkaan naimisen suhteen prinsessa Ingeborgin kanssa. Ilmaisematta vähääkään siitä intohimoisesta kiivaudesta, millä nuori, ritarillinen kuningas näytti aikovan panna alttiiksi elämänsä ja kruununsa morsiamensa tähden, ja etäisemmällä viittauksella edes koskettamatta rauhanrikkomisen mahdollisuutta neuvotteluissa, jotka juuri tarkoittivat mitä rauhallisimpia ja hellempiä suhteita, olivat nämät kuninkaan uskolliset ystävät etupäässä painavien valtioviisasten syiden nojalla saaneet viisaan valtionhoitajan, Torkkeli Knuutinpojan puolelleen. Välittämättä vähääkään kaikista niistä esteistä, joita ilkeämielinen drotsi Brunke asetti heidän tielleen, olivat he lopultakin päässeet niin pitkälle, että pannaanjulistus Sjöborgissa sekä interdiktin toteuttaminen Köpenhaminassa olivat kadottaneet lamauttavan ja peloittavan vaikutuksensa Ruotsin hoviin. Oppineen mestari Petruksen vastaväitteet sekä kuninkaan omakätiset kirjoitukset ja selvät selostukset asiasta saivat aikaan sen, että tuo puuttuva paavillinen naimalupa katsottiin tarpeettomaksi muotoasiaksi, joka kyllä vielä myöhemmin voitaisiin välityksellä sovittaa. Arkkipiispa Grandin pako ja muodollinen karkoitus Tanskasta samoinkuin kirkkojen sulkemisesta johtunut kansankapina Köpenhaminassa, olivat ilahduttaneet jokaista rohkeaa ja vapaamielistä miestä sekä Tanskassa että Ruotsissa, ja myöskin tuntuvasti vähentäneet Ruotsin hovin ja valtaneuvoston pelkoa paavillisen hovin kanssa mahdollisesti syntyvien rauhanrikkomusten seurauksista. Oli nähty uusi ja hämmästyttävä esimerkki Tanskan nuoren kuninkaan rohkeudesta, sekä siitä yksimielisyydestä millä hän uskollisen kansansa kanssa ryhtyi vastustamaan hierarkian yrityksiä. Jo siihen aikaan oli rohkeita miehiä, jotka toivoivat ettei se aika olisi kaukana, jolloin vapaa, itsenäinen kansanhenki Pohjolassa riistäisi itsensä ja ruhtinaansa riippumattomiksi roomalaisen hovin sekaantumisesta valtioasioihin ja porvarilliseen elämään. Tämän johdosta lausuttiinkin Ruotsin valtaneuvostossa monta rohkeaa ja miehekästä sanaa, jotka olivat Torkkeli Knuutinpojalle ja hänen miehilleen kunniaksi, mutta jotka vastapuolue leimasi julkiseksi häväistykseksi ja jumalattomuudeksi, mikä voisi syöstä sekä Ruotsin että Tanskan mitä suurimpaan onnettomuuteen. Drotsi Brunke ja hänen liittolaisensa eivät halveksineet mitään keinoja, jos vain niillä voivat saada neuvottelun venymään yhä pitemmäksi. Hänen puolellaan oli monta mahtavaa pappia, mutta yleinen mieliala oli häntä vastaan, ja hän koetti turhaan herättää eloon vanhat naapurien väliset riitaisuudet ja molemminpuoliset väärinkäsitykset, jotka jo olivat unholaan joutuneet, ja joiden tämän kuningashuoneiden molemminpuolisen läheisen yhdistymisen kautta toivottiin aivan sammuvan.

Se kiihkeä vastapuolue Ruotsin valtaneuvostossa, jonka johtomiehenä drotsi Brunke oli, ja mihin monet arvelivat junkkari Kristofferin salaisesti vaikuttavan, tuli kuitenkin pikemmin edistämään kuin estämään asioiden lopullista ratkaisua, kun Marski Torkkeli Knuutinpoika, Ruotsin mahtavin aatelismies, katsoi sen olemassaolon vuoksi olevansa pakoitettu toimimaan koko tarmollaan. Hän ei tahtonut turvautua mahtiasemaansa valtakunnanhoitajana eikä väärinkäyttää sitä vaikutusvaltaa, joka hänellä oli nuoren Birger-kuninkaan holhoojana ja kansan suosikkina. Hän tahtoi, että se mielipide, jota hän nyt puolusti puhtaasta vakaumuksesta, tulisi voittamaan omasta oikeutuksestaan, ja koska se oli sopusoinnussa sekä valtioviisauden että kansan molemminpuolisiin tunteisiin annetun lupauksen pyhänä pitämisen ja aikakauden ritarillisuuteen ja ylevämielisyyteen taipuvan ajatustavan kanssa. Torkkeli Knuutinpoika piti lopultakin valtaneuvostossa puheen, missä hän osoitti yhtä helposti löytävänsä tien maanmiestensä sydämiin kuin heidän järkeensä. Kirjoituksellaan "Kuningashallitus" hän oli sitä ennen osoittanut tuntevansa yhtä hyvin sanan voiman ja omaavansa aikakautensa oppineiden kynänkäyttötaidon kuin hän kunniakkaasti kantoi sotapäällikönsauvaansa ja ohjasi valtioperäsintä.

Tehtyään tyvenesti selkoa Ruotsin valtioporvarillisista suhteista Tanskaan, skandinaavilaisten kansojen alkuperäisestä sukulaisuudesta sekä selvitettyään mitä ne molemminpuolisella ystävyydellä ja sovinnossa voisivat tehdä toistensa hyväksi ja yhteiseksi turvallisuudeksi, korotti hän äänensä ja kuvaili mukaansa tempaavasti rakkauden voittoa yli pikkumaisten epäilysten ja kansallisten ennakkoluulojen. Hän antoi totuudenmukaisen ja liikuttavan kuvauksen Tanskan nuoren kuninkaan lujasta ja rakastettavasta luonteesta, samoinkuin jalon prinsessa Ingeborgin olennosta ja jo lapsuudestaan kihlattujen kuninkaanlasten välisestä kauniista suhteesta. Hän ymmärsi lopuksi yhtä viisaasti kuin kaunopuheliaasti kokonaan masentaa vastapuolueen muistutukset ja antaa tanskalaisten lähettien asialle onnellisimman ratkaisun, niin että suuri ja yleinen innostus kuninkaallisesta morsiusparista valtasi lopuksi suurimman osan hänen vastustajistaan, muuttuen innostavaksi ja mieltäylentäväksi tunteeksi molempien kansallisuuksien lähentymisestä jaloimpien edustajiensa kautta.

Vihkiminen oli niinmuodoin määrätty, kuningas Eerikin kiihkeästä toivomuksesta ja prinsessan suostumuksella, nousevan kesäkuun ensimäiseksi päiväksi, ja drotsi Åke oli heti vienyt tämän iloisen sanoman kuninkaalle. Koko ruotsalainen kuningasperhe saattaisi prinsessaan Helsingborgiin, missä suuria valmistuksia tehtiin häitä varten, ja missä ritarillinen Eerik kuningas kasvavalla kaiholla odotti sitä onnellista päivää, jolloin hän hoviseurueineen, komean ja loistavan tanskalaisen ritariston etunenässä, saisi rientää kaunista morsiantaan ja hänen kuninkaallisia sukulaisiaan vastaan.

Helsingborgin linna, kaupunki ja sen ympärillä oleva seutu muodostuivat toukokuun lähestyessä yhä komeammaksi kokouspaikaksi kaikille mitä Ruotsissa ja Tanskassa voitiin kutsua suureksi ja loistavaksi. Ihana gootilainen kuningaslinna, kaarenmuotoisine muureineen ja korkeine torneineen, kohosi ylpeänä jyrkän töyrämän eli vuoren reunalta kaupungin ulkopuolella. Linna oli syvien vallihautojen ympäröimä ja sitä pidettiin valloittamattomana linnoituksena, mutta tänä aikana oli laskusilta alhaalla ja suuri raudoitettu portti oli aina avoinna sisäänvaeltaville vieraille. Vanha kaupunki, joka laski syntynsä kuningas Froderin päivistä, ja jolla oli kaunis ja edullinen asema salmen kapeimmalla kohdalla, oli vilkkaalla; kaupallaan ja suurilla hevos- ja karjamarkkinoillaan saavuttanut varallisuuden ja huomattavan laajuuden; mutta sinne eivät kuitenkaan lukuisat vieraat voineet sopia. Lähellä raatihuonetta ja P. Marian komeata kirkkoa oleva suuri tori oli kaupungin keskus, missä useat kadut yhtyivät. Se oli nyt joka päivä melkein yhtä täynnä ihmisiä kuin suurina markkinapäivinä. Paitsi kuninkaan lähimpiä sukulaisia ja marskin molempien valtioiden herraskartanoista ja ritarilinnoista kutsumia häävieraita, virtaili suuri joukko kaikensäätyisiä uteliaita ihmisiä Helsingborgiin kaikkein kaukaisimmistakin maakunnista, ollakseen läsnä komeassa juhlassa ja iloitakseen yleisistä huvituksista, jotka tekisivät kuninkaallisen perhejuhlan näiden molempien maiden kansanjuhlaksi.

Kuninkaan hovi oli jo muutamia viikkoja sitten muutettu Helsingborgiin. Marski Olavinpoika oli palannut Jyllannista, missä hänen oli onnistunut tukahduttaa kaikki rauhattomuudet, ottamalla vangiksi huimapäiset puoluepukarit Niilo Brockin ja Juhana Papaen, ynnä muutamia muita arkkipiispan ja lainsuojattomien ystäviä. Kapinalliset oli viety Flyndenborgin vankitorniin, ja kiivas marski Olavinpoika oli niin suuttunut näille valtiovangeille, jotka kauan olivat uhmanneet häntä, ettei tiennyt heille kyllin ankaraa rangaistusta. Mutta nyt ei ollut aikaa muuta kuin juhlallisuuksiin ja iloon. Kuninkaan isäpuoli, kreivi Gerhard oli saapunut Nykjöpingistä yhdessä puolisonsa, entisen kuningatar Agneksen kanssa. Lähinnä kuningasta itseään ei kukaan näyttänyt iloitsevan hänen häistään siinä määrin kuin hänen viisas majesteetillinen äitinsä, joka nyt näki, mitenkä totinen ja sisäinen taipumus oli tehnyt luonnottomasta lastenkihlauksesta, jonka hän valtioviisaudella oli solminut, samansukuisten sydämien vapaaehtoisen ja luonnollisen liiton. Kreivitär Agnes oli ensimäisen onnettoman avioliittonsa aikana Tanskan kuningattarena pitänyt aviollista onnea ruhtinaiden ja ruhtinattarien välillä haaveellisena unelmana; mutta onnettoman puolisonsa kuoltua oli hän uhrannut kuningattaren nimen, nähdäkseen tämän unelman toteutettuna. Omassa onnessaan hän oli usein ajatellut levottomuudella ja salaisella pelolla tätä uskaliasta sopimusta lapsensa tulevasta kohtalosta. Hän tunsi nyt itsensä syvästi liikutetuksi ja kiitolliseksi sitä kaitselmusta kohtaan, joka ohjaa niin asioiden kulun kuin ihmisten sydämet ja, joka oli tehnyt hänen valtioviisaasta laskelmastaan nähtävästi oikean laskelman tulevaisuuteen, sen hän selvästi saattoi nähdä kuninkaallisen poikansa silmistä, sillä ne säteilivät kaikkein sydämellisintä ihastusta.

Vordinborgin sopimuksen jälkeen näytti urhoollinen Langelandin herttua Eerik unohtaneen kaikki entiset riitansa kuninkaan kanssa ja oli saapunut häihin. Mutta hänen veljensä Slesvigin herttua Valdemar, joka kohteliaisuudesta myöskin oli kutsuttu, oli kieltäytynyt, puolustautuen sairaudellaan. Skjelskörin kapinan jälkeen kuninkaan alaikäisyyden aikana ja herttuan onnettoman kokeen jälkeen saada kuningattaren käsi ja ehkäpä Tanskan kruunu itselleen, oli hän mahdollisimman mukaan välttänyt jokaista kohtausta hänen ja kuningashuoneen välillä.

Kolme päivää ennen määrättyä hääpäivää saapui junkkari Kristoffer lukuisan seurueen saattamana Kallundborgista. Kuningas vastaanotti hänet tavanmukaisilla kohteliaisuuksilla Helsingborgin laivasillalla, jonne oli mennyt häntä vastaan, uuden marskinsa kreivi Henrikin ja henkivartioidensa seuraamana. Mutta kuninkaan muuten niin vilkkailla, iloisilla ja ystävällisillä kasvoilla nähtiin tuskan ja pidätetyn harmin ilme, kun hän ojensi kätensä synkälle veljelleen tervehdykseksi. Puhuttiin yleisesti ja peittelemättä, että junkkari hiljattain salaisilla vehkeillä oli koettanut estää kuninkaan häitä, ja luultiin kuninkaalla itsellään olevan katkeran aavistuksen siitä, vaikka tätä julkeata petosta ei voitu millään todistuksilla vahvistaa. Junkkari näytti itse viime aikoina kärsivän kalvavaa synkkämielisyyttä, joka usein purkautui hurjaksi iloisuudeksi. Etenkin Kallundborgin linnan valtaamisen ja onnettoman linnanvoutinsa mestauksen jälkeen oli hänen synkkä mielentilansa saanut tämän hurjan luonteen. Jopa ne harvatkin hänen hovimiehistään, jotka todella olivat häneen kiintyneet ja hänen synkässä itseensä sulkeutuneessa olennossaan olivat löytäneet suuren itsensä ja kohtalonsa kanssa taistelevan sielun, valittivat usein hänen oikullista luonnettaan ja liittyivät häneen ainoastaan pelolla ja salaisesta toivosta hänen kauttaan päästä kerran kunniaan ja onneen.

Veljesten kohtaus ja molemminpuoliset tervehdykset Helsingborgin laivasillalla olivat silmäänpistävän kylmät, vaikka junkkari onnentoivotuksillaan ja kohteliaisuuksillaan näytti tahtovan peittää jokaisen huomattavan epäsovun. Kreivi Henrik erittäin tarkkasi tätä seikkaa. Kuninkaan seurueessa nähtiin saksalaiset mestarilaulajat, jotka olivat jättäneet oppineet tutkintonsa Vordinborgin linnassa ylistääkseen juhlaa lauluillaan.

Papereita ja asiakirjoja, jotka junkkari Kristoffer oli poistanut Lundin sakariston kirstusta, ja niinkuin sanottiin vienyt kuninkaalliseen valtioarkistoon Vordinborgiin linnassa, olivat nämä kuninkaan oppineet ystävät turhaan etsineet; ne eivät olleet missään löydettävissä. Ne voisivat vielä olla suuriarvoiset kuninkaalle oikeudenkäynnissä karkoitettua arkkipiispaa vastaan; mutta ne olivat kadonneet samaan aikaan, kun kuninkaan ja junkkarin välillä syntyi julkinen riita, ja edellinen epäili veljensä hävittäneen ne tai myös luovuttaneen ne arkkipiispalle.

Kuninkaan seurueeseen liittyi myös nuori islantilainen runoilija P. Olavin pappi Nidarosista, herra Laurentius, joka nyt oli vaihtanut punaisen maallikkoviittansa kunnioitettavaan mustaan kaniikkipukuun. Lähellä kuningasta astui pieni muodoton mestari Thrand Filicier oppineen ja mahtavan näköisenä, sormessaan suuri timanttisormus, jonka kuningas oli hänelle lahjoittanut kunnioituksesta hänen suureen oppiinsa. Kuninkaan saavuttua Helsingborgiin hänet oli päästetty vapaalle jalalle. Hän oli heti ymmärtänyt kiinnittää tiedonhaluisen kuninkaan huomion itseensä, vapauduttuaan viekkaudellaan ja teräväkielisellä viisaudellaan jokaisesta Leccar-kerettiläisyyden ja noituuden syytöksestä. Viimemainitusta syytöksestä, joka oli saattanut hänet ennenkerrottuun vainoon ja hengenvaaraan Skanörissä, tunsi hän itsensä erittäin ylpeäksi, pitäen sitä epäämättömänä todistuksena ihmeellisistä tiedoistaan, ja naurettavimpana todistuksena aikakauden tietämättömyydestä ja ennakkoluuloisen rahvaan typeryydestä. Kuningas esitti hänet nyt veljelleen erittäin oppineena miehenä ja harvinaisena taiturina, ja merkitsevä katse, jolla junkkari tervehti tätä kaukomatkaista onnenonkijaa, näytti kyllä osoittavan aikaisempaa tuttavuutta, josta kumpikaan ei kuitenkaan mitään maininnut.

Kreivi Henrik ei suurestikaan luottanut prinssin kohteliaihin onnentoivotuksiin ja edeltäpäin mietittyyn kohteliaisuuteen. Hän piti tarkasti silmällä niinhyvin junkkaria, kuin vierasta tuhattaituria, josta Åke oli puhunut niin epäluuloisesti. Hän luuli yhä enemmän huomaavansa salaista ymmärtämystä prinssin ja salaperäisen oppineen välillä ja hän päätti olla varuillansa. Mutta hän ei kuitenkaan uskaltanut loukata ja huolestuttaa kuningasta siitä mainitsemalla, taikka lisätä sitä epäluuloa veljeä kohtaan, joka kaikesta päättäen vaivasi kuningasta ja jota hän kaikella tarmollaan koetti tukahduttaa.

Veljesten välillä ei tapahtunut mitään tuttavallista lähentymistä, ei sinä eikä seuraavina kahtena päivänä. Puuttuva sydämellisyys korvattiin jokapäiväisillä kohteliailla puheenparsilla ja jäykillä hovimenoilla. Ainoastaan silloin kun Kristoffer oli metsästämässä, tai istui lautapelin tai juomapöydän ääressä, nähtiin kuninkaan iloisesti puhelevan äitinsä ja kreivi Gerhardin kanssa, tai laskevan leikkiä kreivi Henrikin ja ritariensa kera. Saksalaiset runolaulajat ja oppinut islantilainen auttoivat paljon lyhentämään kuninkaan viimeisiä iltoja ennen häitä, milloin tärkeät valtionasiat eivät kiinnittäneet hänen vilkasta ja levotonta mieltään. Mutta, usein ollessaan iloisimmassa mielentilassa, voi hän tulla aivan äkkiä hiljaiseksi ainoastaan kuullessaan veljensä äänen tai nähdessään hänen aran ja epävarman katseensa hänen mustien rypistettyjen kulmakarvojensa alta.

Iltaa ennen hartaasti odotettua kesäkuun ensimäistä päivää istui kuningas Helsingborgin linnan ritarisalissa sakkipelin ääressä, josta hän useimmiten suoriutui voittajana. Hän oli tällä kertaa löytänyt melkein voittamattoman vastustajan vieraassa filosoofissa ja luonnontutkijassa, joka näytti edeltäpäin osaavan laskea vastapelaajansa suunnitelmat ja tarvitsevan sitten ainoastaan yhden vedon tehdäkseen ne tyhjiksi. Huolimatta mestari Thrandin selvästä etevämmyydestä, oli kuningas kuitenkin voittanut jokaisen pelin; mutta hän näytti siitä välinpitämättömältä; hän näytti hajamieliseltä ja unohti usein siirtonsa. Ritarisalin toisessa päässä kuuli hän veljensä puhuvan kreivi Gerhardin kanssa metsästyksestä ja hevosista; hänen äitinsä kuunteli mestarilaulajien ja herra Laurentiuksen runolauluja, sillävälin kun nuoret ritarit vilkkaasti keskustelivat seuraavan päivän turnajaisista ja juhlallisuuksista.

"Sanokaa minulle, herra Thrand", sanoi kuningas oppineelle pelitoverilleen, heittäen miettivän katseen ikkunasta tähtikirkkaalle taivaalle, "mikä on teidän mielipiteenne ennustuksista ja ihmeellisestä tähtien selitystaidosta, jonka kannattajia niin moni aikamme oppineista on? Luuletteko että ihmisen elämä ja harrastukset ja tämän maailman vaihteleva onni voisivat olla niin tärkeitä kaikkivaltiaan Jumalan silmissä, että korkeammat mahdit välittäisivät niistä ja ryhtyisivät niihin käsiksi? Ja luuletteko te, että suurten taivaankappalten liikkeet ja asento voisivat olla todellisessa yhteydessä elämämme ja kohtalomme kanssa?"

"Se on melkein enemmän kuin mitä tieteiden viisauden voidaan sanoa selvittäneen, armollisin herra", sanoi hän, hienon hymyn leikkiessä hänen teräväpiirteisellä suullaan ja päänsä melkein kadotessa olkapäiden väliin. "Mutta jos kuitenkin jokin tiede voisi saattaa selvyyttä ja järkeä oppineidemme arveluihin ja astroloogisiin salaisuuksiin, niin täytyisi sen olla tämän tieteiden tieteen, jonka vähäinen palvelija minä olen. Tosin maailmassa ei tapahdu mitään, teidän armonne, joka ei ole luonnollista tai luonnollinen seuraus syistä ja tarpeellisista aiheista; mutta maallisen viisauden päämääränä on juuri ratkaista näiden asioiden ja tapahtumien salaisimmat syyt, Beatus, qui potuit rerum cognoscere causas! sanoi viisas pakana. Teoloogit ja runoilijat kuvittelevat tosin lyhempää ja varmempaa tietä saavuttavansa saman päämäärän kuin me, tai toisen vielä korkeamman", jatkoi hän pilkallisesti ja itsetyytyväisesti hymyillen. "Mutta he pettävät itseään yksinkertaisuudessaan ja haaveissaan, olettamalla välittömän ilmestyksen ja jonkunlaisen yliluonnollisen ilmoituksen suurelta jumalalliselta viisaudelta, joka on luonnon henki ja elämä, ja joka ainoastaan osittain ilmenee meille teoissaan, vaikutuksissaan, aina sen mukaan kuin ne ja niiden sisäinen olento vähitellen meille selvenevät taiteen ja opintojen kautta, sekä tarkastamalla niitä tieteen ja tutkimuksen pyhällä näkölasilla."

"Nyt sekoitatte taas asioita liiaksi, herra Thrand", sanoi kuningas päätään pudistaen. "Te näytte usein vähällä sekoittavan Herramme ja Jumalamme hänen luomakuntaansa, tai jota te kutsutte luonnoksi. Huolimatta kaikesta kunnioituksestani maallista viisautta ja kaikkea sitä hyvää ja hyödyllistä kohtaan, jota ihmisviisaus voi selvittää maailmallisia asioita tarkastamalla, olen kuitenkin sitä mieltä, että tämän elämän totuuden ja kauneuden enkeli, jota aikamme oppineet ja runoilijat nimittävät neroksi, ynnä erittäinkin profeetallinen kaukokatse ja tuo hurskasten ihmeellinen henkinen hurmaustila, tuntuvasti kohoavat kaikkien mahdollisten maallisten tieteiden yläpuolelle; ja mikä meille on tärkeintä nähdä, siihen on meillä kieltämättä parhaat ja pyhimmät näkölasit Jumalan omassa ilmenneessä sanassa." Kuningas vaikeni hetkeksi tarkastaen pienen viisaan miehen omituisia eleitä terävällä ja tutkivalla katseella. "Te hymyilette, aivan kuin halveksisitte minua sisimmän ajatukseni vuoksi", jatkoi hän. "Minä olen vain maallikko, mutta kaikki hurskaat ja oppineet miehet ovat olleet kanssani yhtämieltä tässä asiassa. En myöskään ymmärrä, että jumaluusoppineet erehtyisivät pitäessään Jumalan henkeä varmempana oppaana oikeaan tietoon jumalallisista asioista, kuin inhimillistä ymmärrystä ja viisautta."

"Olkoon kaukana se, että vastustaisin armollisinta herraani tai aikamme hurskaita oppineita tässä asiassa", vastasi mestari Thrand katsoen ympärilleen pidätetysti hymyillen ja viekkaan ja varovaisen näköisenä. "Kuitenkin näistä asioista puhuisin kanssanne mieluummin salakammiossanne, herra kuningas. En epäile, ettette te kirkkaalla ennakkoluulottomalla katseellanne ja vapaan henkenne riippumattomuudella aikamme viheliäisyydestä, voisi minua oikein ymmärtää. Minä uskallan melkein epäröimättä hyväksyä kaiken, mitä niinkutsuttu pyhä kirkko vaatii tarpeellisena sille, joka tahtoo itsensä oikeauskoiseksi kutsuttaa, jos minun vain sallitaan käsittää vanhojen kirjojen ja vertauskuvien sanat niinkuin haluan, nimittäin niiden oikeassa ja järkiperäisessä merkityksessä. Kuitenkin on vielä paljon tieteessämme sellaista, jonka vielä täytyy pysyä salaisuutena suurille joukoille, jopa aikamme oppineillekin, jotka useimmiten vain ovat halukkaat löytämään kerettiläisyyttä ja jumalattomuutta jokaisessa vapaassa ja rohkeassa ajatuksessa. Ilmennyttä sanaa, herra kuningas", lisäsi innostunut puhuja hiljaa ja salaperäisesti; "minä en lue enää kirjanoppineiden tavoin pienistä kirjoitetuista kirjoista, joista kuten itse olette kokenut, yhtähyvin voi hakea kirousta kuin siunausta, vaan mieluummin suuresta kirjasta, jota ei kirjoitettu ihmiskäsin, mutta jonka kirjaimet ovat maailman tukipylväitä, ja jonka sanat julistavat ikuista viisautta myrskyn kohinassa ja meren pauhussa, tähtien kulussa yläpuolella ukkospilvien, ja tulivirroissa rotkojen syvyyksissä. Huomatkaa tarkoin, syvämielinen kuninkaani, te Pohjolamme nuori Salomo, jumaluuden pyhä henki, josta niin paljon ja mielettömästi puhutaan, se on juuri se voimien alkuvoima, jota tutkimuksen pyhäkön avulla etsimme luonnon suuresta työpajasta, oman sielumme syvyydestä ja — viisasten kivestä, joksi kutsumme tämän maailman ja olemassa-olon perusydintä. Ken voi nähdä vilahduksenkaan siitä — minkä suurina hetkinä uskallamme itsestämme väittää — hänelle on syvin ja korkein ilmestynyt, hänelle on tulevaisuus yhtä selvä kuin menneisyys: hän on esineiden ja ikuisten voimien mestari ja herra, hänelle ei elämä aseta muita rajoja kuin mitä hänen tahtonsa määrää."

Vaiti ja vakavana tarkasteli kuningas pienen kummallisen miehen kasvoja, jonka kaikki lihakset vapisivat ja aivankuin säkeniä sinkoili hänen pienestä syvälle painuneista silmistään. "Seuraa minua sitten salakammiooni", sanoi kuningas nousten. Kreivi Henrik oli lähestynyt ja kuullut osan keskustelusta. Hän luuli huomaavansa ilkkuvan voitonhymyn mestari Thrandin itserakkailla kasvoilla; mutta hän haki turhaan tilaisuutta varoittaakseen kuningasta, joka nyt aivan mietteissään jätti mestari Thrandin lähestyen äitiänsä ja kolmea vierasta laulajaa.

Nuori herra Laurentius oli kertonut rouva Agnekselle koko joukon asioita ihanasta Norjasta ja Islannista, kotimaansa huomattavimmista runoilijoista ja satujenkirjoittajista, erittäinkin suuresta Snorresta ja hänen oppineista veljenpojistaan, jotka viime kuluneella vuosisadalla olivat antaneet satukirjallisuudelle sellaisen ylivoiman, että senvuoksi melkein runous jäi syrjään. Todistaakseen kuitenkin Agnes rouvalle ja saksalaisille mestarilaulajille, että runollinen henki hänen isänmaassaan ei ollut kokonaan hävinnyt pakanuuden ja syvämielisten Eddarunoilijoiden mukana, oli hän esittänyt muutamia runoja ja kuningaslauluja, joita he eivät voineet olla kiittämättä. Kuninkaan lähestyessä ryhmä lausui juuri muutamia säkeitä Einar Skulesanin kuuluisasta pyhän Olavin kunniaksi sepitetystä pyhimyslaulusta "Geisli" eli "Stråle." Kuningas pysähtyi kuuntelemaan. Pyhää Olavia kutsuttiin tässä laulussa nimellä "Jumalan valtakunnan säde, valo eli välähdys jalosta armoistuimesta", ja Kristusta kuvattiin sanoilla "maailman valkeus ja taivaan herra, joka säteenä kirkkaasta tähdestä (Neitsyt Mariasta), syntyisi maailmaan kaikkien nähtäväksi, suurta ja ihanaa sanomaa tuomaan." Kuningas nyökkäsi tyytyväisenä; hän luuli jumalallisessa pyhimysrunossa löytävänsä vastapainon sille, mikä viisaan mestari Thrandin puheessa melkein oli peloittanut häntä ja saattanut hänet levottomaksi. "Jatkakaa", sanoi hän kehoittaen Laurentiukselle, ja P. Olavin pappi, joka oli syvästi innostunut laulaessaan pyhimyksensä kunniaksi, lausui vielä kirkkaalla kauniilla äänellään muutamia säkeitä runon alusta, vapahtajan ja hänen valtakuntansa ihanuudesta, ihmissuvun elämästä hänessä ja osallisuudesta hänen sovituskuolemaansa, hänen ylösnousemuksestaan, ja suuren pyhimysjoukon ilmestymisestä tomusta ja kirkastuksesta hänen kanssaan, sekä lopuksi hänen taivaaseen astumisestaan ja kunniastaan Jumalan valtakunnassa ja kristikunnan synnystä ensimäisenä helluntaiaamuna Pyhän Hengen vuodatuksen kautta, "millä Taivaan kuningas tarjosi maailman kaikille sieluille ja sukukunnille taivaallisen elämän." Senjälkeen hän siirtyi ylistämään pyhää Olavia, kuvaten hänet ihmeitä tekeväksi pyhimykseksi "Jumalan valtakunnan ihanaksi ja mahtavaksi valonsäteeksi." Mutta tullessaan kohtaan, jossa runoilija sanoo, "valhe ja petos aiheuttivat kuningas Olavin kukistumisen Stiklastadissa, mutta että hän nyt Jumalan ritarina apua tarvitessa voi saada mitä vain tahtoi valon Herralta", keskeytti kuningas äkkiä innostuneen herra Laurentiuksen. "Kiitos", sanoi hän, "se oli kaunista ja ylentävää. Mutta vilpistä ja petoksesta en tahdo kuulla päivää ennen häitäni. Norjan kuningas ja herttua Hakon ovat puolustaneet huonoa asiaa minua vastaan", jatkoi hän, "mutta minä kunnioitan kuitenkin rehellisiä norjalaisia suuresti. He ovat ansainneet sellaisen kuninkaan ja sellaisen suojeluspyhän kuin Olavi, joka myöskin on ansainnut tulla kutsutuksi taivaan valosäteeksi Pohjolassa. Nyt en tahdo ajatella mistä hänen kukistumisensa aiheutui. Laulakaa mieluimmin uskollisuudesta ja kauneudesta, ja kaikesta joka voisi jalostuttaa ja ylentää mieltämme!"

"Sallikaa minun tehdä halpa yritys sen tehtävän suorittamiseksi", tarttui mestari Rumelant taas puheeseen, virittäen heti saksalaisen laulun Pohjolan naisten kauneuden ja uskollisuuden ylistykseksi, missä hän ei unohtanut vielä kaunista ja nuorekasta Agnes-rouvaa ja vielä vähemmän kuninkaan poissaolevaa morsianta. Mutta laulu sisälsi samalla salaisen puolustuksen marski Stigin vangittujen tyttärien, puolesta Vordinborgissa, joiden kauneus ja onneton kohtalo oli syvästi liikuttanut molempia mestarilaulajia. Mestari Pappe yhtyi tähän, ja he käyttivät tätä tilaisuutta esittääkseen lempeän sanansa vangittujen neitojen puolesta. Erittäinkin he eivät voineet kyllin kiittää hiljaisen neitsyt Margaretan hurskautta ja rakastettavuutta vankeudessaan.

Kuninkaan kasvot synkistyivät. Vangittujen tyttöjen asian hän oli jättänyt maan lain ja oikeuden huomaan; itse hän ei tahtonut tietää siitä mitään. Hän tiesi heidän, ilmoittaneen oikeudelle tienneensä Åke Kaggen petollisesta oleskelusta Vordinborgissa. Hän vaikeni, mutta nähtiin, että ajatus marski Stigistä ja lainsuojattomista sekä isänsä murhasta taas nousi koko kauhistuttavassa muodossaan hänen mieleensä, eikä saattanut häntä erityisemmin suosiolliseksi kuninkaanmurhaajien sukua ja jokaista lainsuojattomien ystävää kohtaan. Mestarilaulajat katsahtivat epäröiden toisiinsa, eikä kukaan uskaltanut enää puhua sanaakaan siitä asiasta.

KUUDESTOISTA LUKU.

Kuninkaan salakammio oli aivan kirjaston vieressä, jonne kreivi Henrik saattoi mennä. Hän epäröi hetkisen; hänestä tuntui arvottomalta ilman kuninkaan tietoa ja suostumusta olla hänen keskustelunsa salaisena kuulijana salaperäisen oppineen kanssa, mutta hänen levottomuutensa ja huolensa kuninkaan turvallisuudesta voitti kaikki arvelut. Hän otti kynttilän mukaansa ja meni kirjastoon. Matkan varrella sammui kynttilä ja hänestä se oli onneksi, sillä hänen läsnäolonsa olisi muuten helposti voinut tulla ilmi, jos kirjaston ja salakammion välisessä ovessa olisi ollut pieninkään rako. Hän astui varovaisesti holvattuun ja kivillä laskettuun huoneeseen, jonka koko kaluston muodostivat pari rautalankasuojustimilla varustettua kirjahyllyä ja muutamia tuoleja sekä lukupöytä. Kuu paistoi sisään kapeasta holvatusta ikkunasta; hän istuutui pöydän ääreen aivan salakammion oven viereen ja tuijotti avattuun käsikirjoitukseen samalla kuunnellen.

"Täällä olemme, nyt yksinämme ja aivan rauhassa", kuuli hän kuninkaan sanovan, ja ritarillinen kreivi Henrik tunsi punastuvansa, liikahtaen poistuakseen. Mutta hän pakoitti itsensä istumaan kuullessaan mestari Thrandin kähisevän äänen, joka kuitenkin kaikui niin hiljaa ja salaperäisesti, että hän ei kuullut sanaakaan.

"Minä tiedän kaikki", sanoi kuningas, "eikä siitä ole mitään apua, että kiellätte sen, oppinut herra Thrand. Te olette niin kutsuttu kerettiläinen eli Leccar-veli. Sellaisena on teidät, samoin kuin koko teidän seuranne, paavi tuominnut roviolle, ja kaikki kristilliset kuninkaat karkoittaneet maastaan, sekä minun määräyksestäni, paavillisen hovin kehoituksesta, olette te karkoitetut myös minun valtakunnastani. Mutta jos voitte todistaa minulle, että olette löytänyt viisasten kiven, niinkuin näytte itsellenne luulottelevan, ja että on olemassa korkeampi totuus ja tieto kuin ilmennyt sana sisältää, niin tahdon vapauttaa teidät, ynnä huolimatta paavista ja papistosta, peruuttaa maastakarkoittamiskäskyn teidän seuraanne kohtaan."

"Suurivaltainen herra kuningas", sanoi nyt tuhattaituri selvästi, vaikkakin epävarmalla äänellä, "minkä te tiedätte minusta, sen olen teille itse uskonut. Jos en olisi tuntenut teidän jalomielisyyttänne ja vieraanvaraisuuden kunnioitusta, ja jos en olisi tietänyt teidän olevan yläpuolella tietämätöntä ja ahdasta aikaamme, olisi sellainen luottamus vallanomistajaa kohtaan leimannut minut halveksittavimmaksi pöllöksi. Olette lausunut totuuden, herra kuningas", jatkoi hän aivan kuin pakoitetulla varmuudella, "minä olen kerettiläinen ja Leccar-veli; mutta minä pidän suuremmassa arvossa sitä, vieläpä uhalla kerran kuolla roviolla sen puolesta, kuin jos koko sokea harhaanviety kristikunta palvelisi minua suurimpana ja ihailtavimpana pyhimyksenä."

"Tosiaankin", vastasi kuningas ankarasti. "Se oli rohkea sana, herra Thrand, ja jos se ei sisällä korkeampaa viisautta, kuin minkä kolmannentoista vuosisadan paraimmat ja viisaimmat miehet tunsivat, täytyy minun pitää sitä kirotuimpana ja hurjimpana sanana, joka koskaan on tullut inhimillisille huulille. Minä olen itse, kuten tiedätte, vaarallisessa ja rohkeassa taistelussa vallan kanssa, joka kirkon nimessä tahtoo hallita niin ruhtinaita kuin kansoja tahtoen tehdä sielumme orjiksi, ja minä uhmaan jokaista ihmiskäskyä, joka tahtoo pakoittaa meitä epätoivoon ja jumalattomuuteen, ja jättää sielumme kiusaajalle. Mutta silti on kirkko, ynnä jumalallinen sana, jolle se on rakennettu, minulle yhtä pyhä ja horjumaton. Tahtoisinpa nähdä sitä silmästä silmään, olkoon hän sitten viisas tai hullu, joka; hiuskarvankaan verran voi minua horjuttaa tästä uskosta."

"Niinpian kuin ymmärrätte minut täydellisesti, herra kuningas", vastasi mestari Thrand tyynesti, "tulette huomaamaan, että se ei koskaan ole ollut tarkoitukseni. Oikean totuuden kirkko on näkymätön, jota myös minä hengessäni palvelen, ja tosi ikuinen jumalsana on se, jota ei koskaan ole täydellisesti lausuttu, jota minä hartaudella kuuntelen ja pyrin omistamaan tieteen ja tutkimuksen avulla tässä ilmestysten suuressa kirjassa, jonka ainoastaan meissä herännyt jumalvoima voi havaita. Ettekö itsekin kuule tätä mahtavaa jumaluusääntä, herra kuningas, taivaallisessa ukkosenjylinässä? Ettekö näe kaikkivoimaisen sormea murskaavassa salamassa? Ja eikö teidän pidä myöntää, että se, joka on näiden mahtavien luonnonvoimien herra, on ainoa tosi, mahtava Jumala, jota meidän tulee kunnioittaa ja palvella?"

"Niin, sehän on selvä. Mutta mitä siitä seuraa?" kysyi kuningas kärsimättömällä äänellä.

"Kun minä nyt voin näyttää teille", jatkoi mestari Thrand kasvavalla innolla, "että sama voima on minun kädessäni ja vallassani, että minä viittauksella voin pakoittaa kaikkivoivan äänen puhumaan ja ukkosen äänellä julistamaan, että minä olen näiden jumalallisten voimien herra ja mestari — tahdotteko silloinkin kieltää minulta oikeuden julistaa jumalansanaa, joka puhuu niinhyvin minun tahtoni kuin luonnon kautta? Tahdotteko silloin kauemmin epäillä, että minä olen löytänyt ja omistanut tämän alkuytimen, tämän voimien alkuvoiman, joka on muuttava maailman muodon ja kukistava kaikki ennakkoluulon epäjumalan temppelit ja tyranniuden varustetut linnat? Tahdotteko silloin uskoa, että olen löytänyt ratkaisun elämän suureen arvoitukseen, ja että jumalaani, joka puhuu minun tahtoni ja tekojeni kautta, myös voi sanoa: elä, silloinkin kun aika, taudit ja ikä, kun rauta ja myrkky, kun rovio ja pyöveli kun paavit ja tyrannit ja kaikki elämän viholliset huutavat: kuole!"

Salakammiossa vallitsi hetken hiljaisuus, ja kreivi Henrik veti levottomana henkeään. "Kummallista!" kuului kuninkaan ääni. "Mutta ei, se on mahdotonta! Mielipiteeni viisaudestanne tahdon lykätä siksi kunnes olen nähnyt ne ihmeelliset asiat, joista puhutte. Sen mukaan kuin olen ymmärtänyt teitä, näytätte te pitävän itseänne ei ainoastaan luonnon, vaan myöskin jumaluuden herrana, mutta sellainen tuntuu minusta suurimmalta hulluudelta!"

"Hulluus ja viisaus, vale ja totuus, hyvä ja paha, valo ja pimeys ovat lähellä toisiansa, herra kuningas", kahahti taas mestari Thrandin kieleltä, "ja niin on erittäinkin laita kaikkina ylimenoaikoina yöstä päivään, erehdyksestä totuuteen, aikakaudesta aikakauteen. Mitä minä täällä, ainoastaan luottamuksesta teidän kuninkaallisen henkenne voimaan, uskallan kuiskata teille tässä salakammiossa, julistetaan kerran vapaasti jopa alhaisimmilta opettajapaikoilta ja ne ovat vain lastentietoja vanhoille ja henkisesti kypsille. Miten kukin meistä tahtoo kuvailla itsellensä jumaluutta, on oikeastaan jokaisen yksityisasia; se riippuu kunkin omasta henkisestä näkö voimasta. Ikuisuus on ja sen täytyy jäädä osaksi arvoitukseksi suurimmalle osalle; mutta ajasta ja sen vaihtelevista tapauksista on meidän päästävä selvyyteen: se on meidän yhteisessä näköpiirissämme. Siinä määrin uskallan kuitenkin luvata voivani avata teidän tarkkanäköisen silmänne, herra kuningas, ettei mikään osa aikaa ole kokonaan salattu ja että te melkein yhtäsuurella selvyydellä voitte katsoa eteenpäin kuin taaksepäin asioiden ja tapahtumien katoavaan olemassaoloon."

"No", sanoi kuningas, "opettakaa minua sitten näkemään selvemmin sielun silmillä, nimittäin jos kykenette siihen. Teidän maallisia silmälasejanne pidän suuressa arvossa, ja te olette todella avannut minulle vapaamman katseen olioiden ulkonaiseen maailmaan. Jonkunlaisen kaukolasin, jolla voidaan nähdä muinaisuuteen, tunnen jo tutkimalla aikakirjoja. Jos on olemassa myös luonnollinen kaukolasi tulevaisuutta varten, niin näyttäkää se minulle."

"On olemassa kaksikin, armollinen herra", vastasi mestari Thrand painolla — "me kutsumme niitä kaitselmukseksi ja aavistukseksi. Teroitetulla viisaudella ja herätetyllä sisäisellä ymmärryksellä voimme omistaa molemmat. Ensimäiseilä voitte nähdä paljon, jälkimäisellä enemmän ja molemmilla melkein kaikki. Tärkeän askeleen, jonka olette aikeessa huomenna ottaa, herra kuningas, voisitte vasta sellaisen kaksinkertaisen taidon avulla oikein ymmärtää."

"Mitä", puuskahti kuningas tuohtuneena. "Luuletteko, että nyt vasta käyttäisin ymmärrystäni ja arvelisin askelta, minkä hyvin harkitulla rohkeudella ja Jumalan armollisimmalla avulla olen tehnyt ja joka on korkein onneni? — Olkoon seuraukset mitkä tahansa ja käyköön kuten kaikkivaltias maailmanhallitsija määrää minulle ja valtakunnalleni. Tässä suhteessa ei selvinkään tieto tulevaisuudesta voi muuttaa tahtoani, tai sammuttaa elämäni kauneinta toivoa."

"Mutta ajatelkaa toki, herra kuningas", jatkoi mestari Thrand innoissaan, "heittäkää katse ilman ennakkoluuloa ja tunnetta ihmisten sieluihin, jotka tahdotte yhdistää itseenne. Kolme kuninkaallista veljeä, teidän tulevat lankonne, seisovat valtaistuimen ääressä: heikoin ja vähälahjaisin valittiin nousemaan sille. Mutta veljien ylivoimaiset sielunominaisuudet, voima ja rohkeus kasvavat suunnattomasti. Voimakas henki ei koskaan voi taipua heikomman alle; kuohuvien voimien täytyy kehittyä, sotivien täytyy murskata toinen toisensa, hellästi kiintyneiden täytyy yhtyä, ehdollisesti sidottu temmataan väkivaltaisesti auki. Ja sen, joka heittäytyy hurjasti kohisevaan virtaan, täytyy joko seurata mukana tai painua pohjaan."

"Lopettakaa kirottu puheenne!" keskeytti hänet kuningas kuuluvalla äänellä ja polkaisten kovasti lattiaan. "Tässä ei mikään pikkumainen arvelu ja tulevaisuuden pelko ole ehkäisevä tietoani tai peloittava sieluani. Antakaa kuohua miten tahansa näiden kuninkaanpoikien mielessä. Kruunuja ei ole heitetty maan päälle sokeiden intohimojen leikkikaluiksi, oikeus ja korkein voima eivät ole sidotut ihmisten vaan Kaikkivaltiaan tahtoon. Kuninkaanvaltikka voi Jumalan suojelevalla avulla turvallisesti levätä lapsen kädessä, vaikka alaikäinen olisikin pettureiden ja murhaajien ympäröimä. Sen olen itse kokenut. —"

"Mutta jos alaikäinen, kuten tässä tapauksessa, ei koskaan tule sielussaan täysi-ikäiseksi, herra kuningas", muistutti mestari Thrand, "kun se mahti, joka tuli vapaan ja voimakkaan kansan tahdosta, tyhmällä herkkäuskoisuudella ja ymmärtämättömyydellä yhdistettiin mielikuvaan, jota teolooginne kutsuvat Jumalan armoksi — aate, joka ainoastaan silloin saa merkityksen, kun näemme tämän armon ilmestyvän vapaassa vaikka muuttuvassa kansan tahdossa — silloin on jokainen side heikkoon alaikäiseen sieluun häiritsevä. —"

"Kaikkien pyhien kautta, korkein valta ja mahti tulee ylhäältä", keskeytti hänet kuningas kiivaana. "Ainoastaan ihmisten tahto, mutta ei Jumalan, on horjuvainen ja epäröivä. Sillä, joka kantaa kruunua oikeudella, on voimansa Jumalan tahdossa, jota ei kukaan kuolevainen uhmaile rangaistuksetta. Mutta kyllin siitä! En kutsunut teitä tänne neuvottelemaan kanssani valtioasioista. Ellen tietäisi teitä oppineeksi mieheksi, joka vain vähän huolii maallisesta hallinnosta, olisin halukas uskomaan, että te olette viekas vihollisteni lähetti, niiden, jotka salaa kokevat kaivella onneni perustuksia."

"Jumala varjelkoon, Teidän Armonne!" — huudahti mestari Thrand kauhistuneena.

"Kutsuin teidät tänne varoittaakseni teitä, en ottaakseni vastaan varoituksia", jatkoi kuningas ankarasti. — "Olen huomannut, että ajatuksenne jumalallisista asioista ovat vaarallisia ja eksyttäviä. Pitäkää ne ominanne, tai minun on pakko karkoittaa teidät maasta. Kunnioitan kaikin puolin tietojanne maallisista asioista", — lisäsi hän, — "niistä voin hyötyä. Rahamestarikseni ensinnäkin ette kuitenkaan voi tulla, — ja vielä vähemmän sielunpaimenekseni, koska ette ole hengellinen ettekä oikeauskoinen. Jos viisas Roger Baco oli opettajanne, niin tahdon sentään saada tietää, mitä hän on opettanut teille hyvää ja järkevää; mutta viisasten kivestä en tahdo enää kuulla sanaakaan. En tahdo katsoa tulevaisuuteen; jos ymmärrätte sen taidon, niin pitäkää se omananne! Minä pidän sitä, ellen noituutena, niin syntinä ja tuhmuutena joka tapauksessa; se taito ei vielä koskaan ole tehnyt ihmistä onnelliseksi. Jos voitte pitentää ihmiselämää sen luonnollisten rajojen yli, mitä minä kuitenkin hyvin epäilen, niin pitäkää sekin viisaus salaisuutenanne! Se tuntuu minusta yhtä julkealta kuin järjettömältäkin: en halua elää tässä maailmassa tuntiakaan kauemmin kuin kaikkivaltias Jumala on säätänyt. Mutta jos voitte luonnollisesti ja syntiä tekemättä paljastaa minulle luonnon salaisuudet, jos voitte jäljitellä taivaan salamaakin, kuten väitätte, niin näyttäkää minulle ja oppineillemme sitä taitoa ja selittäkää se mihin hintaan itse arvioitte sopivan! Mutta kuinka kauas valtiutenne luonnonvoimien yli ulottuneekin, niin älkää kuvitelko riistäneenne mahtia Häneltä, jonka rinnalla maan viisain ja mahtavin mies on vain halpa mato! Menkää nyt ja rukoilkaa Herraa ja Neitsyt Maariaa antamaan teille anteeksi ne julkeat sanat, joita täällä olette puhunut! Kunpa te, joskus pääsisitte parempaan ymmärrykseen siitä, mikä on sielun autuudelle tärkeämpää ja korkeampaa kuin kaikki maallinen viisautenne!"

Mitä mestari Thrand vastasi tähän ankaraan puheeseen, sitä Henrik-kreivi ei voinut kuulla; hän oli ymmärtävinään, vain sanat: "huomenna, Herra Kuningas!" sekä muutamia yleisiä, erittäin nöyriä kunnioituksensanoja, ja hänestä tuntui kuin taiturin ääni olisi tullut syväksi ja miltei tuntemattomaksi. Salakammion ovi aukeni. Henrik-kreivi huomasi kuninkaan olevan yksin ja avaavan juuri makuuhuoneensa ovea. Kreivi astui hiljaa ulos kirjastosta; hän kuuli edellään käytävässä askelia. Mestari Thrand siellä tuli kuninkaan salakammiosta. Henrik-kreivi pysähtyi ja huomasi, että tuo pieni taikuri usein seisahti pitkässä käytävässä ja näytti empivän; hän mutisi itsekseen ja käsitteli pimeässä jotakin. Äkkiä hänen käyntiään ja kummallista muotoaan valaisi kirkas valo, joka katosi taas kohta; mestari Thrand pysähtyi eräälle salaovelle, joka vei junkkari Kristofferin huoneisiin, mutta johon kellään muulla ei ollut avainta; ovi avautui ja sulkeutui jälleen, ja mestari Thrand oli kadonnut.

"Mitä se merkitsi?" — lausui kreivi itsekseen, säpsähtäen. — "Hm, täällä hiipii yön henki ruhtinaallisten veljesten ympärillä." Hän ei lähtenyt pimeästä käytävästä, ennenkuin oli nähnyt tulitaikurin hiipivän takaisin junkkarin asunnosta ja lähtevän ritarien kerrokseen, vastapäiseen linnankylkeen, missä kaikki vieraat saivat yöpaikkansa. Kreivi Henrik itse ei lähtenyt levolle, vaan valvoi henkivartion päällikkönä tämän yön kuninkaan makuuhuoneen ovella.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Aamunkoitossa olivat Helsingborgin linnassa kaikki iloisessa touhussa. Jokainen Tanskan hovimies ja ritari tunsi nuoren kuninkaan täsmällisyyden ja kärsimättömän kiivauden, kun oli kysymyksessä varhainen lähtö, vaikkapa vain metsästykselle. Jokainen ritari ja asemies, jonka jalka ei ollut jalustimessa silloin kun kuningas oli ratsun selässä, sai vartoa ankaraa katsetta tai vakavaa nuhdetta. Tänä tärkeänä juhlapäivänä, johon kahden valtakunnan huomio oli kiintynyt ja jota kuningas niin kaihoten oli odottanut, oli kuin aurinko yksistään olisi uskaltanut koetella hänen kärsivällisyyttään. Jo ennen päivännousua seisoivat komeat ratsut loimiin peitettyinä ja satuloituina; juhla-asuisia ritareita, silkkiin samettiin ja kirjovaatteihin pukeuneina, parveili virkeinä ja iloisina, ja tuskin oli kesäkuun auringon ensi säde langennut suureen ja loistavaan hääjoukkoon, ennenkuin kuningas-sulho astui ulos, taluttaen äitiään, ja tervehti ystävällisesti kaikkiin suuntiin. Hän saattoi äitinsä paljain päin rouvasvaunuihin, ja hyppäsi sitten ratsunsa selkään. Hänen kauniit, nuoret kasvonsa loistivat toivoa ja sydämen iloa; hän näytti heittäneen pois kaikki synkät ja kiusaavat ajatukset. Loistavimpaan ritaripukuunsa pukeuneena, ruusunpunainen miekanhihna olallaan ja valkoinen strutsin-sulka hatussaan, hän pyöritteli ylvästä, maidonvalkoista juhlaratsuaan. Hänen iloinen isäpuolensa, kreivi Gerhard, pysytteli hänen oikealla, junkkari Kristoffer hänen vasemmalla puolellaan. Junkkarikin näytti riehakkaalta ja iloiselta, mutta tuli hehkuvan punaiseksi ja vakavaksi, kun kuningas heilutti kättään ja tervehti häntä niin sydämellisen näköisenä, että hän näytti hämmästyvän.

Ne kultaiset vaunut, joissa kuninkaan majesteetillinen äiti istui kamari-rouvineen, vierivät kuuden teräsharmaan andalusialaisen oriin vetäminä kulkueen etunenässä linnansillan yli; mutta pian kuningas ratsasti kärsimättömänä niiden ohi, esittäen iloisesti ja kohteliaasti anteeksipyyntönsä. Henrik-kreivi ja puolet ritareista seurasivat häntä, mutta: rouvasvaunujen ja muun osan suurta ritarisaattuetta oli työläs pysytellä rientävän sulhasen mukana. Tukholmantien vieriset ojanpartaat ja kukkulat olivat kirjavanaan kansaa, joka riemuitsi komeasta näystä ja tervehti kuningasta vilpittömällä ihailulla.

Kun kuningas niin ratsasti morsiantaan vastaan, valmisteltiin Helsingborgissa kuninkaallisen morsiusparin vastaanottoa mitä komeimmaksi. P. Maarian kirkko oli koristettu kukkasmatoilla ja seppeleillä; siellä nähtiin jo aamumessussa dominikaanien maakunta-esimies sekä Aarhusin ja Riiben arvokkaat piispat, jotka uljaasti olivat pysyneet kuninkaan puolella hänen taistellessaan arkkipiispaa ja paavin hovia vastaan. He seisoivat siellä aamuvarhaisesta asti juhla-asuisina koukerosauvoineen pääalttarilla, ollakseen apuna tämänpäiväisissä menoissa, ja heidän mukanaan oli suuri joukko munkkeja, kaniikkeja ja pappeja valtakunnan kaikista hiippakunnista, jotka tuomiokapitulien ja Tanskan papiston puolesta tahtoivat yhteisillä rukouksillaan ja siunauksillaan vihkiä tämän päivän oikeaksi kahden kansan ja kahden ruhtinassuvun ilojuhlaksi. He näyttivät saapuneen niin lukuisina poistaakseen huomattavalla lukumäärällään ja yhdistyneellä arvokkuudellaan kaiken tukalan epäröinnin sekä kansasta että kuninkaalta ja hänen morsiameltaan mitä tuli kihlauksen pätevyyteen ja rikkomattomuuteen pyhänä sakramenttina, huolimatta erikoisvapautuksen puuttuvasta muodollisuudesta, huolimatta siitä pannasta ja kirkonkirouksesta, jota vastaan he kuninkaan ja kansan kera olivat panneet vastalauseensa.

Linnavuoren alisella nurmikolla pystyteltiin aituuksia ja lavoja turnajaisia varten, sekä telttoja, joissa katsojia kestittiin. Kaikki linnan asujamet olivat täydessä touhussa; korkeissa saleissa katettiin pöytiä, kellareista vyöryteltiin sima-, olut- ja viinitynnyreitä. Kyökissä oli kokkipojalla hiki. Joukko soittajia viritteli ja näppäili soittokojeitaan; siinä oli pillipiipareita, huilun- ja torvenpuhaltajia, sekä suurten rumpujen hoitajia. He olivat asettuneet parvelle, mistä heidän oli otettava häävieraat soitolla vastaan sekä huviteltava taajaa kansanjoukkoa. Salmen rannalla vuorenrinteellä olevassa suuressa linnanpuistossa ripusteltiin jo aamuvarhaisesta pitkien käytävien vieruspuihin värillisiä lyhtyjä iltajuhlia varten. Eräässä syrjäisessä puistonkolkassa sitäpaitsi kokeiltiin ennen tuntemattomia tulitemppuja, joilla tuo salaperäinen Thrand Fisililäinen tahtoi hämmästyttää kuningasta ja hovia, ja joita hän itse ja hänen apurinsa, nuori Laurentius-herra, innokkaasti valmistelivat. Mestari Rumelant ja mestari Pappe taas tepastelivat suurten pensasrivien väliä, harjoitellen juhlalaulujaan. Uteliasten vierasten ja katsojain kuhina lisääntyi alituiseen. Kaikki sataman laivat olivat seppelöidyt ja liputetut, ja salmi oli melkein Själlannista ja pikkusaarilta saapuvien laivojen peitossa. Laivasillalla, kaupungilla ja Tukholman tiellä vilisi ritareita, pappeja, kauppiaita ja kalastajia sekä Skoonen talonpoikia perheineen; näkyipä kansallispukujakin kaukaisemmilta tanskalaissaarilta ja monista ruotsalaismaakunnista. Kaduille oli siroteltu kukkia. Kaikissa ikkunoissa riippui seppeleitä ja silkkiverhoja, ja ne olivat täynnä korupukuisia naisia. Monista tuhansista iloisista äänistä syntyi hurinaa, kaikkialla odoteltiin ja tuijoteltiin siihen suuntaan mistä hääsaattoa varrottiin. Vihdoin kaikui suusta suuhun: "Kulkue, kulkue! Nyt he saapuvat! Tuolla he ovat!" Väenvirta liikkui suurena ryhmänä eteenpäin, ja linnanvoudilla miehineen oli täysi työ tilan pitämisessä vapaana tulijoille.

Suurella kulmakivellä, eteläisen linnanportin viereisen nostosillan läheisyydessä, seisoi vanttera mies, päällään karkea pyhiinvaeltaja-kauhtana, jonka näkinkengillä kaunistettu kaulus peitti leveitä hartioita, ja leveälierinen hattu puoliksi pyöreiden, ahavoittuneiden poskien yli vedettynä. Hänen vierellään seisoi vanha kalastaja sekä pieni suloinen gillelejeläinen, pohjoissjällantilaiseen pukuun pukeutunut kalastajatyttö. Pyhiinvaeltaja oli Martti Madsvend, joka äskettäin morsiamensa ja hänen isänsä kera oli astunut maihin kalastajaveneestään kaukana hietaharjun alla. Edellisenä päivänä Martti oli saapunut Gilleleijeen eräällä punapurjeisella, etelästä purjehtivalla laivalla, joka oli merellä saanut vaurioita ja laski Kulleniin korjauksille; siitä hän oli puhunut jotakin salaperäistä ja vertauksellista. Vaikka kuningas oli hänet itsensä osallisuudesta arkkipiispan pakoon Sjöborgista tuominnut maanpakoon, oli hän kuitenkin osannut rauhoittaa vanhaa Jeppe-kalastajaa ja hänen tytärtään siitä, että hän taas uskaltautui maahan, ja senlisäksi saanut heidät saattamaan häntä tänne, missä hän tahtoi näyttää heille, että hän pyhiinvaellusretkellään oli päässyt rauhaan sekä Jumalan että ihmisten kanssa ja nyt "tohti uudestisyntyneellä ja hyvällä omallatunnolla astua itse kuninkaan eteen hänen hääpäivänään."

"Tule tänne, isä Jeppe, tule, pikku Kaarina! Minä nostan sinut ylös!" — sanoi Martti, hypäten alas kiveltä. — "Nyt voitte nähdä koko loiston. Minä kai teen viisaimmin tukahduttaessani uteliaisuuteni eräästä vissistä syystä, ja pysyttelen siksi pyhiinvaeltaja-asussani toistaiseksi, saadakseni säilyttää pääni."

"Ah niin, rakas Martti!" — kuiskasi tyttö huolestuneena ja taputti häntä poskelle, Martin nostaessa hänet vahvoin käsin ylös kivelle kuin nuken. — "Piiloudu minun ja isän selän taa! Minä kuolen pelosta, että kuningas huomaa sinut."

"Älä huoli mistään ja katso vain iloiten tuota loistoa, pikku morsian!" — kuiskasi leikkisä pyhiinvaeltaja. — "Hän on nähnyt minut yhden ainoan kerran ja tuskin tuntee minua; tänään hänellä on muutakin ajateltavaa kuin rakkaitten uskollisten alamaistensa hirttämistä."

"Vain konna häntä syyttää sellaisista ajatuksista!" — kiivastui vanha Jeppe-kalastaja. — "Jos hän nyt hirttää sinut, ryökäle, niin olet sen ansainnut; jos et voi päästä pälkäistä, niinkuin kunnon mies konsaan ja niinkuin kädelläsi takasit ja vannoit minulle ennen maasta-lähtöäsi, niin matkasit Roomaan narrina ja palasit kotiin vielä pahempana."

"Ai, ai, älähän hätäile, isä Jeppe!" — vastasi Martti. — "Katsotaanpa tätä loistoa rauhassa. Onhan huomenna aikaa nähdä, hirtetäänkö minut vai ei; eipä sillä ole hätää."

"Sinä olet paatunut velikulta, Martti!" — mutisi vanhus. — "Jos olet houkutellut meidät tänne, jotta me suruksemme saisimme nähdä sinut hirressä, niin et ikinä saa tytärtäni — olin vähällä sanoa, — vaikka sehän on itsestään selvää. Mutta missä ne viipyvät ne ylhäiset herrat, joiden piti tulla avuksesi? Se on kaikki lorua ja kerskausta, nähdäänpäs, ja sinä olet vielä kuten ennenkin huima hirtehinen."

"Vaiti, Jeppe-isä! Kas, sieltäpä tulee ylhäisiä ritareita ja herroja; kukaties niistä joku tahtoo taittaa peitsen kuningasta vastaan Martti Madsvendin kunnian puolesta! — Ja katsokaas, tuolla hän itse tulee."

"Syrjään, riiviö! Et ole kyllin arvokas näkemään häntä!" — lausui kalastaja työntäen maanpakolais-pyhiinvaeltajan tylysti taaksepäin ja asettuen hänen eteensä. — "Jumalalle kiitos ja kunnia, minä tohdin katsoa kunnon kuningastamme silmiin, tarvitsematta piiloutua rehellisen miehen selän taa." Nyt seurasivat kaikkien silmät vain kulkuetta, ja ilmassa kajahteli ylistyshuutoja kuninkaalle ja hänen kauniille morsiamelleen.

Kuinka jännitetty odotus olikin ollut, ja kuinka huhu olikin ylentänyt jalon Ingeborg-prinsessan kauneutta ja rakastettavuutta, niin kuitenkin jokainen hänet nähdessään oli kuin yllätetty. Hän istui leveissä, avoimissa rouvasvaunuissa äitinsä, Helvig-kuningattaren sekä kuninkaan äidin, kreivitär Agnesin välissä. Hän oli puettu vielä vain yksinkertaiseen, mutta aistikkaaseen matkapukuunsa. Ei mitään silmiinpistävää loistoa ollut hänen kauneuttaan lisäämässä; mutta kukaan ei senkään kysynyt, hänkö se oli morsian. Noiden kahden vanhemman naisen välissä, jotka kumpikin arvokkaalla majesteetillaan herättivät kunnioitusta ja vetivät puoleensa kansan huomion, piti tämä nuori kaunotar kuitenkin etusijansa ja herätti ylevää ihailua, joka, siihen kun liittyi tajunta siitä, että hän oli kuninkaan morsian ja tästä päivästä lähtien Tanskan kuningatar, täysin täytti majesteetillisen ylevyyden puutteen. Äitinsä, rehdin Gerhard-kreivin sisaren rinnalla hän ilmaisi, keltä oli perinyt lapsellisen hyvänsävyisen hymyilynsä ja sen sydämenrakkauden jalon ilmeen, joka oli koko hänen olentonsa sieluna; ja ken oli nähnyt hänet mahtavan isänsä, suuren, majesteettisen kuningas Maunu Latolukon, se voi selittää sen rohkean ylevyyden, mikä tuon kauniin prinsessan katsannossa oli yhtynyt niin suureen lempeyteen ja sulouteen. Vastapäätä prinsessaa ja molempia kuningattaria istui kaksi nuorempaa naista, jotka kuuluivat prinsessan ja Ruotsin leskikuningattaren seurueeseen. Pienempi oli kaunis Kristiina-neito, marski Torkkeli Knuutinpojan tytär, joka äskettäin oli kihlattu kuningas Birgerin nuoremmalle veljelle, Suomen herttualle Waldemarille. Kookkaampi oli prinsessan lapsuudenopettajatar ja uskollinen ystävätär Inge-rouva, Tanskan drotsin Pietari Hesselin ylevä puoliso, joka toimeliaan miehensä ollessa lähettiläänä Roomassa oli elellyt Ruotsin hovissa. Tämä Litlein ja suurten Videin sukuun kuuluva jalo nainen oli lähinnä hurskasta, hyvää Helvig-kuningatarta enimmän vaikuttanut prinsessan koko kasvatukseen ja varhain herättänyt hänessä suuren rakkauden Tanskaa kohtaan. Hän oli tutustuttanut tanskalaisten tulevan kuningattaren kansan henkeen ja tapoihin, entisaikain töihin, kansanlauluihin ja ihaniin taruihin, ja hän oli ilolla ja ihailulla nähnyt, miten kokonaisen kansan elämä näytti virittävän lapsellisen hurskaan prinsessan sielussa kauneimman rakkauden Tanskan nuoreen kuninkaaseen. Inge-rouva oli vielä mitä viehättävin nuorikko, jonka sanoissa ja ilmeissä oli paljon varmuutta ja voimaa. Kansa tunsi ja kunnioitti häntä; mutta hän itse näytti nyt ilolla häviävän siihen nuorekkaan kauneuden loistoon, joka täydellä syyllä teki Ingeborg-prinsessan päivän ja juhlan kuningattareksi.

Prinsessa vastaili kansan tervehdyksiin ja ihailunhuutoihin mitä armaimmilla katseilla ja liikkeillä; aina kun hänen iloinen katseensa siirtyi vaunusta oikealle, kohtasi se kuninkaan katseen. Tämä ratsasti valkoisella oriillaan rouvasvaunujen vieressä, sulkahattu kädessään, ja näytti melkein ilon lamauttamana jakavan rakkautensa uskolliselle kansalleen ja morsiamelleen, mutta hänen koko sielunsa kuitenkin ikäänkuin sädehti loputtoman täytelästä rakkautta hänen katseestaan, viipyipä se sitten vaunuissa tai riemuitsevissa väkijoukoissa. Ei hän sentään tässäkään onnen mielialassa voinut tukahduttaa vähäistä huokausta, ja hänen selkeän katsantonsa taivaan yli kiiti ikäänkuin uhkaava myrskypilvi aina kun hän vaunujen toiselta puolen kuuli veljensä kumean äänen ja näki junkkarin levottomassa katseessa ja intohimoisen punertavilla kasvoilla epäämättömän ilmeen kateudesta ja loukatusta ylpeydestä. Kristoffer ratsasti Ruotsin kuninkaan Birgerin veljien, Södermanlannin uljaan, ritarillisen Eerik-herttuan sekä Suomen herttuan Valdemarin välissä, jotka molemmat herättivät miehisellä kauneudellaan, loistollaan ja kohteliaisuudellaan paljon huomiota. Joka kerta kun Kristoffer kuuli heitä puhuteltavan herttuoiksi ja häntä itseään vain "jaloksi herra junkkariksi", näytti hän katkeralla hymyllä kokevan turhaan peittää sitä, kuinka suuresti hän tunsi veljensä, kuninkaan, syrjäyttävän häntä, kun tämä ei kohottanut hänen arvoaan ja arvonimeään, vaikka hän oli Tanskan kuninkaaseen samassa suhteessa kuin nuo ruotsalaiset herttuat Ruotsin kuninkaaseen.

Itse nuori Birger-kuningas, joka ei asuunsa paremmin kuin henkeensä ja voimaansakaan nähden vetänyt vertoja ritariveljilleen, ajoi kuningatarvaunujen jäljissä avaroissa vaunuissa, missä hän kallisarvoinen purppuraviitta päällään istui erään nuoren naisen vierellä Se oli hänen morsiamensa, Tanskan prinsessa Merete, kuningas Eerik Menvedin ja junkkari Kristofferin sisar, joka varhaisen kihlaussopimuksen takia jo lapsena oli jätetty kuningatar Helvigin hoidokkina Ruotsin kuningasperheeseen, eikä nyt ollut nähnyt äitiään eikä veljiään senjälkeen kuin äidin ja Gerhard-kreivin häissä. Tanskalainen prinsessa puhui nyt ruotsia äidinkielenään ja näytti jo tuntevan arvonsa Ruotsin vastaisena kuningattarena; hän ei kuitenkaan ollut yhtä kaunis eikä yhtä herttaisen lempeä kuin Ingeborg-prinsessa, ja hänessä keksittiin enemmän yhtäläisyyttä junkkarin ja onnettoman isänsä kuin Eerik-kuninkaan ja kauniin Agnes-rouvan kanssa.

Ruotsin kookas, vakava valtionhoitaja, marski Torkkeli Knuutinpoika seurasi melkein ruhtinaallisella loistolla ja arvolla kuningastaan ratsain Åke-drotsin ja Meklenburgin kreivin Henrikin välissä, jotka usein nyökäyttivät iloisina toisilleen; ja kaunis kesäinen juhlailo pyrki yhtä vilkkaana esiin ruotsalaisten herrain muhkeassa parvessa, joka keveästi jutellen saattoi kuningastaan ja arvossapidettyä valtionhoitajaa. Heidän joukossaan ei näkynyt drotsi Brunkea; hän oli nyrpeissään kihlauksesta jäänyt muun valtaneuvoston kera Tukholmaan.

Tanskan ritariston etunenässä nähtiin vahva, mutta, vähän suosittu marski Olavinpoika Biler. Raa'an karskina näöltään ja kömpelönä olennoltaan hän oli täytenä vasta: kohtana kepeälle, kapoiselle ritari Helmer Blålle, joka iloisena tepastelutti rakasta jälleenlöydettyä arabialaishevostaan ja tietämättään usein nyökäytti myöntyvästi, kuullessaan rahvaan ylistävän häntä itseään tai hänen hevostaan. Väliin hän kuitenkin katsahti hiukan epäröiden kuninkaaseen, ikäänkuin ei toivoisi tämän huomaavan häntä; ja väliin hän viittoi merkitsevästi drotsi Åkelle. Hänen vierellään ratsasti eräs hiljainen pappismies konkarilla; hän oli kuninkaan rippi-isä, mestari Petrus Dacialainen; hänen silmänsä siirtyivät usein kirkkaan kauniille kesätaivaalle, ja tyynessä ilossaan hän näytti ajattelevan enemmän taivaallisia ja jumalallisia asioita tai jotain kaukaista näkymätöntä kaunotarta kuin kaikkea häntä ympäröivää maallista loistoa ja ihanuutta.

Nuo lukuisat vallasväet ja häävieraat tuskin mahtuivat Helsingborgin linnaan. Pari tuntia tulon jälkeen nähtiin hääjoukon vielä lukuisampana lähtevän kirkkoon. Prinsessan kullattuja vaunuja vetäväin kolmen valkean parivaljakon edessä kiitivät nyt valtoimin ohjasperin kaksi turnajaisratsua, joita kuningas oli niin katkerasti kaivannut lähtiessään Sorretslövin kuninkaankartanosta. Ratsujen jälkiä aina Tukholmaan asti väsymättä seuranneet kaksi pientä tallipoikaa hyppivät nyt iloisina ylvästellen eläinten sivulla. Nähdessään noiden kahden tutun paraatihevosen pyörähtelevän morsiusvaunujen edessä, kuningas hämmästyi iloisesti. Drotsi Åke kertoi hänelle kohta parilla sanalla ritari Helmerin huimasta seikkailusta Köpenhaminassa, sekä ilmoitti hänen olevan mukana nuoteiden joukossa. Kuningas kääntyi taaksepäin ja huomasi ritareistaan reippaamman: "Vapaasti hän istuu satulassaan!" — sanoi hän, uhaten ritari Helmer Blåta, mutta iloisin hymyin ja nöykäyttäen tyytyväisenä.

Kirkossa vahvistettiin kihlaus kaikin roomalaiskirkon tavoin Aarhuusin ja Riiben piispojen avulla, ja maakuntaesimies Olaus ynnä kaikki munkit ja papit virittivät ihanin, syvin äänin rikassointuisen ja täytelään Gloria in excelsis . [Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa!] Kun toinen piispoista yhdisti kuninkaallisen morsiusparin kädet ja luki kirkon siunauksen heille, laski toinen Tanskan kuningatarkruunun morsiamen kauniille vaaleille kutreille, ja nyt liittyi kuorolauluun mahtava pasunaääninen virta, ja kansa yhtyi juhlalliseen virteen. Kauniimpaa näkyä ei kukaan tanskalainen eikä ruotsalainen ollut nähnyt kuin sen, kun korkea morsiuspari, hartauden ja ilon kyynelet loistavissa silmissään, vaipui polvilleen vihkipallille tuhatkynttiläisen pääalttarin eteen, syvien, ihanien hymnien soidessa, ja melkein koko suuri hääjoukko ynnä ihastunut kansa polvistui vaistomaisesti heidän kerallaan äänekkääseen, hartaaseen rukoukseen. Pasuunat vaikenivat, eikä kuulunut hengähdystäkään sinä hetkenä, jolloin morsiuspari korkealla ja kirkkaalla äänellä vannoi rikkomatonta rakkautta ja uskollisuutta elämänsä loppuun asti. Kaikki munkit ja monet kansan seasta toistivat vanhan maakuntaesimiehen syvän "amenen". Iloinen Te-Deum torvien ja pasuunain säestämänä päätti kirkkojuhlan.

Vihkimisen jälkeen lähimmät sukulaiset syleilivät syvästi liikutettua morsiusparia korkeassa kuorissa. Viimeksi läheni junkkari Kristofferkin veljeään, kuningasta, ja teetteli kylmää ja jäykkää syleilyä; mutta silloin se pimeyden henki, joka niin kauan oli uhkaavana seisonut veljesten välillä, ikäänkuin äkkiä olisi lähennyt heitä ja kasvanut hirviöksi: he tuijottavat mykkinä, miltei kauhuissaan, toisiaan ja heidän kätensä vaipuivat. Oli kuin lempeät kyynelet olisivat pysähtyneet kuninkaan silmissä ja jäätyneet veljen hirveän kylmyyden takia. "Ei petollisuutta tällä pyhällä hetkellä, Kristoffer, jos sielusi autuus on sinulle rakas!" - Kuiskasi Hän ankaran varoittavasti. — "Nyt veljiä Jumalan kasvojen edessä — tai — Jumala anteeksi antakoon minulle! — vihamiehiä kuolemaan asti!"

Kristoffer kumarsi vaieten ja kalpeni. Hänen huulensa näyttivät liikkuvan, mutta ääntäkään ei kuulunut. Kuningas kääntyi poispäin hänestä tulisin katsein; mutta näytti siltä kuin joku näky avoimesta taivaasta olisi äkkiä sammuttanut hirveän vihan ja tuskan liekin kuninkaan vilkkaista silmistä, kun hän kääntyi ja näki hiljaisen, liikutetun morsiamensa lempeänä ja armaana levittävän kätensä häntä kohti. Hän painoi armaan kiihkeästi povelleen, ja lempeä kyynel kiilsi jälleen hänen silmissään. "Tämän sielun kuitenkin olet antanut minulle, Herra Jumala!" — kuiskasi hän, — "ja minulla on oikealla kädelläsi veli, joka ei vihaa minua."

"Rakas Eerik, mikä sinun on?" — kysyi morsian kummastuneena ja katsoi häntä silmiin; mutta hän näki nyt kuninkaansa luottavasta kohotetun katseen kiintyneenä kuorin oven päällä olevaan ristiinnaulitun-kuvaan ja hän kulki vaieten, hiljaisen onnellisena hänen käsivarteensa nojaten kirkonkäytävää pitkin suuren hääsaaton etunenässä. Kuningas näytti jälleen rauhalliselta ja iloiselta; mutta hän oli kumman hiljainen; kukaan ei kuitenkaan ollut huomaavinaan hänen ilonsa tuskallista keskeytystä.

Kansan huomio oli kääntynyt ritarileikkeihin, joiden piti alkaman muutamia tunteja kirkkojuhlan jälkeen. Suurta turnajaiskenttää ympäröi tavaton ihmisjoukko, ja koko linnavuori oli kuin kylvetty katsojia täyteen. Porrasmaisesti kentän ympärillä kohoavat penkit olivat korupukuisten naisten hallussa, jotka jännitetyllä odotuksella iloitsivat edeltäpäin tästä näytelmästä. Vihdoin torvientoitoitus ilmoitti vallasväkien saapuneen. Purppuraverhoilla peitetyille korkeille parvekkeille istuutuivat kaikki ruhtinaalliset naiset ylhäisine rouvas- ja neitsytsaattueineen. Siellä nähtiin jälleen juhlan kuningatar, kaunis kuninkaanmorsian, pääkoriste vaaleilla kutreillaan. Kansan ilohuutojen kaikuessa hän asettui nojatuoliin äitinsä ja Helvig-kuningattaren väliin. Birger-kuningas istui äitinsä vierellä prinsessa Mereten luona; hän aikoi ottaa turnajaisiin osaa vain katsojana. Torkkeli Knuutinpoika ja joukko muita vanhempia ruotsalaisia hovimiehiä seisoi hänen lähellään, samoin kreivi Gerhard, joka ei enää kyennyt tähän leikkiin; mutta Tanskan nuori kuningas pysyttelihe ruotsalaisten herttuain ja muiden ruhtinasherrojen kera turnajaisratsujensa selässä aitausten ulkopuolella kilpailija-ritarien joukossa. Ruhtinasparvekkeen alla istuivat korokkeella kilpailutuomarit, jotka kaikki olivat vanhoja kokeneita ritareita, ja kilparadalla astelivat aseairuet apureineen juhlapukuisina, käsissä valkeat sauvat, järjestystä pitäen. Suuri kuoro torvenpuhaltajia ja rumpaleita avasi ritarikisat soittamalla kansanomaisen turnajaislaulun säestykseksi:

niin kaikki kilparitarit ajoivat täyttä neliä aitauksen sisään ja asettuivat iloiseen kilpa-asentoon. Turnajaiset alkoivat. Moni peitsi katkesi yleisön riemuitessa. Tässä tylsin peitsin suoritetussa aseleikissä jouduttiin harvoin vaarallisiin pinteisiin, vaikka joku ritari kyllä saattoi nyrjähyttää käden tai jalan, pudotessaan aivan päistikkaa satulasta. Monet ritarit olivat erittäin taitavia pyörittelemään hevosta ja peistä; mutta etevimmät kaikista tanskalaisista ritareista olivat marski Olavinpoika, Meklenburgin kreivi Henrik sekä ritari Helmer Blå. Eräs hunnutettu nainen viittoi usein innostukseksi ja suosionosoitukseksi Helmer-ritarille: hän heitti rouvasparvekkeelta hänen eteensä hansikkaita, esiliinoja ja silkkinauhoja. Ritari tervehti kohteliaasti. Hänen kilvessään oli tunnuslause: "Pyhän Annan ja Pyhän Eerikin puolesta!"; ne olivat hänen rakkaan vaimonsa ja kuninkaansa suojeluspyhimykset, joiden kunniaksi hän tällä kertaa heilutti peistä. Viime kierrolla hän työnsi marskin satulasta; silloin nainen heitti hänelle huntunsa. Se oli hänen nuori, kaunis vaimonsa, Kogsböllen Anna-rouva, joka arvaamattomalla läsnäolollaan täällä iloisesti yllätti miehensä; kohta kun tämä tunsi hänet, hän heitti iloissaan peitsensä korkealle ilmaan. Hän unohti ottaa vastaan voittamansa palkinnon, ja juoksi kuin vihuri rouvasparvekkeelle syleilemään vaimoaan, suureksi huviksi katsojille vieläpä kisatuomareillekin, jotka mielellään soivat näin hiukan poiketa hyvästä tavasta ja järjestyksestä.

Ruotsalaisista turnajaisiin osaa-ottavista herroista oli etevin Södermanlannin Eerik-herttua; hänen peitsensä kukisti jokaisen vastustajan satulasta, ja hänen sisarensa, juhlan nuori kuningatar, iloitsi hyvin siitä maineesta, mitä hänen rakkain ja ritarillisin veljensä täällä niitti. Suomen herttua Valdemar loisti myös näissä juhlakisoissa ja koetti näyttää rohkeuttaan varsinkin kun Torkkeli Knuutinpojan kaunis tytär osoitti pelkoaan sentakia. Aina kun joku kilpailija syöksyi tantereeseen, raikuivat torvet voittajan kunniaksi, ja kansa riemuitsi, kun taas voitettu riensi tervehtimään voittajaansa kohteliaalla kumarruksella, säälimättä itseään tai nureksimatta. Åke-drotsi, joka tavallisesti onnistui hyvin sellaisissa koetteluissa, ei ollut vielä kyllin toipunut vaarallisesta onnettomuudesta Kallundborgissa, voidakseen ottaa niihin osaa. Sitäpaitsi hän oli kumman alakuloinen, vaikka iloitsikin kuninkaan rakkausonnesta. Hän oli nyt menettänyt kaiken toivon saada nähdä Stig-marskin tytärparat vapautettavan vankeudestaan. Kuningaskin oli harvinaisen vaitelias, vaikka hänen kasvoistaan loistikin syvä sydämenilo aina kun hänen silmänsä kohtasi Ingeborg-kuningattaren rakkaan katseen parvekkeelta. Hänen ajatuksensa näytti usein olevan poissa, eikä hän seurannut tavallisella tarkkaavaisuudellaan eikä innollaan tätä mielihuviaan, jota hän tänään, sulhasena ja palkintojenjakajana, tahtoi olla vain katsomassa. Langelandin Eerik-herttua, joka oli kuulu yhtenä etevimmistä turnaajoista ei näyttänyt nuorempien ritarien joukosta saaneen yhtään vastustajaa, jonka kanssa olisi halunnut otella, kun Södermanlannin Eerik-herttua oli jo katkaissut peitsiä täyden määrän saadakseen korkeimman palkinnon, ja poistunut kilpailusta. Junkkari Kristoffer katseli raskasmielisellä halveksunnalla koko leikkiä, kuin kulunutta ja lapsellisen turhaa pilaa. Hän kyllä osasi käyttää peistään voimakkaasti; mutta hän ei pitänyt itsensä arvoisena tavoitella turnajaispalkintoa, jonka hänen veljensä oli asettanut, tai kilpailla jonkun vähemmän kanssa kuin kuninkaan.

Vähitellen Eerik-kuninkaan nuorekkaat kasvot vilkastuivat, hänen katsellessaan kilpailua. Valkoinen turnajaisori tanssi hänen allaan, ja kohta kun viimeinen palkinto oli voitettu, hän tarttui reippaasti kullattuun peitseen, heilutti sitä kepeästi kädessään ja laski rohkeata nelistä aidan yli, riemuitsevain katsojain suureksi iloksi.

"Koetetaanko mekin kerta keskenämme naistemme kunniaksi, herra serkku?" — huusi hän iloisena Langelandin herttualle Eerikille. Kookas herttua tervehti kohteliaasti ja ratsasti aituuksen sisään.

"Kas hittoa, Pitkäkoipi, Pitkäkoipi!" — kuului uteliaasta väkijoukosta, ja syntyi odottava äänettömyys. Kuningatarparvekkeelta liehui ruusunpunainen silkkinauha häntä kohden; hän sitoi sen kypäräänsä, tervehti iloisesti nuorta kuningatartaan ja ajoi paikalleen. Herttua kiinnitti kypäriinsä sinisen nauharuusun. Erittäin tottuneesti ja taidokkaasti kiitivät nyt nämä kaksi ruhtinaallista kilparitaria toisiaan vastaan täyttä neliä, peitset tanassa. Kuningas käytteli peistään nopsasti ja torjui vastustajansa lyönnit. Herttualta lensi peitsi kädestä ja putosi kauas radalle; mutta kuninkaan peitsi murtui herttuan rintahaarniskaan huojuttamatta häntä ensinkään.

Sekä herttuan että kuninkaan taitoa ihasteltiin äänekkäästi; monesta lausumasta kävi kuitenkin selvään ilmi kansan ennakkorakkaus nuorta ritarillista kuningasta kohtaan. "Jos kuninkaan peitsi olisi kestänyt" — lausui eräs poikanen — "niin olisimmepa nähneet Pitkäkoiven töppöset ilmassa."

"Ei ollut ihmekään, että se mies jäi satulaan" — murahti joku merimies — "voihan hän miltei heittää pitkät koipensa ankkureiksi hietaan."

Torvet toitottivat. Kilpailijat tervehtivät toisiaan kohteliaasti ja kisat näyttivät nyt olevan lopussa; mutta musiikkia jatkui yleisön riemuitessa ja jutellessa.

"Saa nähdä tohtiiko junkkari panna nuttuaan likoon! Ei, kyllä hänen on parasta tyytyä, katselemaan" — lausui joku rohkea, kova ääni aivan junkkari Kristofferin takana.

"Mieluimmin hän antaa uskollisten miestensä panna päänsä tosivaaraan kuin uskaltautua itse pilanpäiten tuleen", mutisi toinen.

Junkkari Kristoffer näytti kuulleen nämä lauseet; hän karahti tulipunaiseksi. Torvet vielä raikuivat ja kuningas oli lähdössä ajoradalta; silloin junkkari äkkiä kannusti raskasta ratsuaan ja ratsasti peitsi kädessä häntä vastaan.

"Jos näen oikein, niin herra veljenikin tahtoo koetella kerta kanssani!" — sanoi kuningas säpsähtäen — "No niin, puhalluttakaa turnajaissävel, airut! Uusi peitsi, mutta ei lasinen, kuten äskeinen!"

Torvenpuhaltajat soittivat nyt vanhaa juhlallista sotalaulua. Aliairut ojensi kuninkaalle suuren, tylppäpäisen peitsen. Huomio oli taas korkealle jännittynyt, ja nuori kuningatar näytti hiukan levottomalta. Kuningas oli asettunut paikoilleen; hänen kasvonsa eivät olleet yhtä lempeät ja iloiset kuin ennen; hänen valkoinen oriinsa korskui kärsimättömänä. Junkkari oli ratsastanut kauas takaisinpäin eikä näyttänyt vielä valmiilta.

"No, nopeaan, herra veli!" — huusi kuningas. — "Käydään reippaasti leikkiin, kuten sopii meidän juhlassamme." Ja nyt he molemmat läksivät liikkeelle. Kuningas ratsasti eteenpäin komeata tanssintahtia, kuten näytti, ollakseen käyttämättä hyväkseen ylivoimaisuuttaan ja suurempaa tottuneisuuttaan; mutta junkkari kannusti orittaan ja ajoi tuimasti eteenpäin. Kuningas melkein pysähtyi ja näki hämmästyen, että veljen peitsenpää ojentui suoraan hänen avoimia kasvojaan kohti. "Minne tähtäät? Rintaan, neljän raajan välimaille!" — huusi hän. Mutta junkkari ei tuntunut kuulevan ei näkevän; hän ajoi hehkuvin poskin ja tuijottavin silmin suoraan samaan suuntaan. Mutta nyt kuningas näytti ankarasti kiivastuvan. "Alas siis!" — huusi hän, ja samassa Kristofferin peitsi sinkosi sivuun ja junkkari itse syöksyi takapäin satulasta. Kuningas hyppäsi oitis maahan auttamaan häntä, torvet toitottivat, ja ilma kajaili kansan haltioituneista riemuhuudoista. "Et kai loukkautunut?" — kysyi kuningas. — "Miten sinä ohjaat peistäsi?"

"Kehnosti teitä vastaan, suurivaltias herra voittajani!" — mutisi Kristoffer. — "Mutta se kuuluu asiaan. Kuulkaa, kuinka kansa kirkuu iloissaan siitä näytöksestä, minkä annoitte sille!" — lisäsi hän katkerasti ja puoliääneen. — "Jos olisin taittanut niskani, olisi juhla ollut täydellinen."

"Älä anna tämän pikku tapaturman häiritä mieltäsi!" — sanoi kuningas. — "Sellaista voi sattua parhaallekin. Toisella kertaa minulla voi olla huonompi onni."

"Mahdollista, teidän armonne!" — vastasi junkkari kumealla äänellä ja tervehti kuningasta hillityn kohteliaasti, lähtien samalla pois. Hän hypähti pian ratsunsa selkään ja ratsasti tiehensä meluisan väkijoukon keskitse, joka äänekkäästi teki pilaa siitä hullunkurisesta asennosta, missä junkkari oli ollut jalat ilmassa kuninkaan lyönnin voimasta.

Siten turnajaiset päättyivät; mutta se riemu, millä kuningasta saatettiin linnansillalle, näytti vähän ilahduttavan häntä tällä kertaa. Hän luuli nähneensä veljensä silmässä tulen, joka kauhistutti häntä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Turnajaisten jälkeen kuningas löi ritarisalissa tavanmukaisella juhlallisuudella ritareiksi muutamia asemiehiä, jotka olivat kunnostautuneet "Stig-marskin kahakassa" ja Norjan sodassa. Sitäpaitsi jaeltiin paraatihevosia, komeita aseita ja muita kunnialahjoja ruhtinaallisille häävieraille ja eräille niistä ruotsalaisista herroista, jotka olivat saattaneet Ingeborg-prinsessaa Tukholmasta. Erityisesti kuningas tahtoi antaa tässä tilaisuudessa marski Torkkeli Knuutinpojalle erinomaisen kunnioituksensa merkin, ja hän lahjoitti tälle sen uljaan ritarinmiekan, jota hän itse oli tänään kantanut. "Kantakaa sitä omananne ja Ruotsin kunniapäivänä ilolla!" — lausui hän. — "Mutta käyttäkää sitä, jalo herra marski, minua itseäni vastaan kuten olette käyttänyt omaa kunnon miekkaanne pakanallisia karjalaisia vastaan, jos minä jolloinkin — minkä Jumala estäköön — voin unhoittaa sen sopimuksen ja ystävyysliiton jalon Ruotsin kansan ja sen kuninkaan kanssa, minkä vakuudeksi tämä päivä on minulle ja Tanskalle antanut mitä kauneimman pantin!"

Ruotsalainen valtiomies otti tämän lahjan vastaan henkevällä puheella; hän toivotti sekä Tanskalle että Ruotsille onnenaikaa, jolloin heidän ruhtinastensa ja ritariensa miekat välkkyisivät vain kunnian, rauhan ja rakkauden tähtisäteinä toisiaan vastaan, mutta kuten revontulet ja liekitsevät pyrstötähdet Pohjolan yhteisiä vihollisia vastaan.

Lopuksi kuningas otti esiin erään asiakirjan, josta riippui vihreissä silkkinauhoissa suuri kuninkaallinen sinetti vahaan painettuna, kilvessä toisella puolen kolme kruunattua leopardia ja toisella puolen kuningas valtaistuimellaan kruunausasuisena. Kääntymättä sille puolen valtaistuinta, millä junkkari Kristofferin paikka oli ja jonne kuningas ei koko menojen aikana ollut heittänyt katsetta, hän sanoi korkealla äänellä ja ikäänkuin itseään vastaan taistellen: "Tanskan junkkari Kristoffer Eerikinpoika, astu esiin, ottamaan kädestäni juhlalahja tänä elämäni onnellisimpana päivänä! Minä olen vilpittömästä veljellisestä suosiosta ja neuvostoni suostumuksella jo kolme vuotta sitten allekirjoittanut ja sinetöinnyt tämän asiakirjan, joka julaistaan nyt vasta, ja jossa sinut nimitetään Vironmaan herttuaksi ja sen läänitysoikeuksien omistajaksi. Kaikkivaltias Jumala antakoon siihen siunauksensa!" Lausuttuaan selkeästi nämä sanat hän tunsi ikäänkuin raskaan kiven vierineen pois rinnaltaan ja hän kääntyi tyynenä ja iloisena sille puolen, mistä odotti veljensä astuvan esiin; mutta junkkarin paikka oli tyhjänä. Ei kukaan läsnäolijoista ollut nähnyt häntä turnajaisten jälkeen. Junkkarin hovimarsalkka astui esiin herransa puolesta ottamaan vastaan läänityskirjeen polvistuen kuninkaan eteen; sitten hän nousi, kumarsi syvään ja poistui etsimään herraansa.

Kristoffer ei ollut hääateriallakaan. Jotkut olivat olleet näkevinään hänen ratsastavan kuin raivopää täyttä neliä Fruelundista kohta turnajaisten loputtua.

Prinssi ei ollut palannut vielä iltajuhliinkaan. Linna kaikui musiikkia ja iloa. Ritarisaliin ja parvekkeelle pääsi kaikensäätyinen kansa esteettömästi tanssiin ja naamiaisiin. Kuten hauskoissa laskiaisremuissa huviteltiin näissä hullunkurisilla naamiopuvuilla ja jonkinlaisilla näyttämöesityksillä, joissa täydellä tyytyväisyydellä nähtiin yhtenä sekamelskana raamatullisia ja pakanallisia, pyhiä ja maallisia asioita. Ottipa tähän iloon osaa joukko hengellisiäkin herroja salapukuisina, esittäen n.s. mysterion eli raamatullisen ilveilyn, missä joku saksalainen "Hanswurst" ("Makkara-Hannu") näytteli temppujaan; myös Daavidin ja Goliatin taistelu esitettiin suureksi iloksi rahvaalle, joka Daavidilla luuli tarkoittavan omaa kuningastaan ja pitkän Goliat-venkaleen oli tuntevinaan milloin herttua Pitkäkoiveksi, milloin junkkariksi, mutta kohta kun drotsi huomasi ilveilyä selitettävän näin, hän poistatti nämä naamiot. Kun kuningas astui parvelle tanssijain joukkoon, niin nuoret tytöt lauloivat laulua, millä häntä tavallisesti tervehdittiin, ja josta oli tullut jonkinlainen kansallislaulu. Ihastuksella nuorta kuningasta kohtaan ja viitaten erääseen hänen nuoruutensa merkillisimmistä seikkailuista he lauloivat iloisesti:

"Ja Riiben sillalla tanssitaan;
— on vallattu linna. —
Korukengin ritarit tanssii
edest' Eerikin, nuoren kuninkaan."

Kuningas kuunteli mielihyvällä tätä laulua ja jutteli Åken kanssa rakkaasta drotsistaan Pietari Hesselistä, josta tämä laulu aina muistutti häntä, ja kun Gerhard-kreivi kuuli laulun Riiben linnasta, niin hän tömisti iloisena tanssijaparveen, mielessään hauska muisto tuosta tapauksesta, missä hän itse oli ollut mukana; sekä laulu että paikka ja juhlatunnelma toivat sitäpaitsi hänen mieleensä sen päivän, jolloin hän itse oli viettänyt Helsingborgin linnassa häitä Agnes-kuningattaren kanssa.

Eräs nuori innokas kansanlaulaja alkoi nyt ylistyslaulun kuninkaan voitosta suuressa Grönsundin taistelussa; mutta kuningas näytti ystävällisesti viittaavan häntä vaikenemaan, kun muisto siitä saattoi häiritä hänen vierastaan, Langelandin Eerik-herttuaa. Mutta nyt saapuivat kuninkaan äiti ja kuningatar Helvig parvelle nuoren kauniin morsiamen kera, ja kansan ilo ilmeni yhä äänekkäämpänä. Kansanlaulaja alkoi kohta laulaa kuningatar Dagmarin häistä: siihen liittyivät kohta kaikki tytöt ja sen tahdissa tanssittiin. Kuningas itse astui tanssijarivin etunenään. Lopuksi tytöt lauloivat:

"Ilo suuri nostatti Tanskanmaan, kun Dagmar maahan saapui; maamiehellä ja porvarilla ajat oli hyvät, veronkiskojilta säästyivät kalliit jyvät. — Tuli uljaasta Böömistä se neiti."

Mutta kun he nyt aikoivat virittää viime värssyn, niin kansanlaulaja korotti äänensä muiden yli, laulaen:

"Ilo suuri taas Tanskan nostattaa: sulo Ingeborg meille saahan: kuten Valdemar Seier, niin Erik myös toi Dagmarin Tanskanmaahan. — Tuli uljaasta Ruotsista se neiti."

Riemuiten nämä säkeet toistettiin. "Kiitos, lapset, kiitos!" — sanoi kuningas iloisen liikutettuna. — "Jos Jumala ja Pyhä Neitsyt tahtovat, niin Valdemarin ja Dagmarin päivät palaavat!"

Nuori kuningatar tervehti liikutettuna ja hämmästyen kaikkia häntä rakkaudella ympäröiviä ihmisiä.

Yleisen juhlahumun ja ilon vallitessa ei ollut ketään, paitsi Åke-drotsi, joka olisi keksinyt jotakin epäilyttävää par'aikaisissa naamiaishuveissa ja salapukuisten vierasten suuressa joukossa. Viimemainittu kiinnitti erikoisen huomionsa pariin naamioon, jotka usein tunkeusivat likelle kuningasta ja hävisivät jälleen. He esittivät naamioasussaan rahvaan kuvitelmaa vetehistä: heidän maalattuja kasvojaan verhosivat vihreät silkkihiukset, ja heidän panssarinsa olivat loistavista hopeasuomuksista. Heidän levottomuutensa näytti Åkesta epäilyttävältä, ja hän seurasi tarkoin näiden molempien naamioiden liikkeitä. Pian hänen epäluulonsa sentään hävisi; toista vetehistä hän ei enää nähnyt; pieni, kaunis kalastajatyttö tuli toista vastaan, ja pian nämä kaksi tanssivat niin rakkaasti yhdessä, että Åke arveli kysymyksessä olevan pienen lemmenseikkailun. "Miksi minä en saa noin tanssia hänen kanssaan?" — huokasi hän, ja hänen ajatuksensa lensi Vordingborgin neitsyttorniin. Hän katsoi osanottoisesti kaunista kalastajatyttöä, joka pitkine kutreineen ja iloisine vilkkuvine silmineen naamioitunakin kaukaisesti muistutti neiti Margareeta Stigin oikukasta siskoa Ulriikaa. "Ah ei!" — huokasi drotsi mennen eteiseen, — "ne raukat istuvat yhä synkässä tornissaan, — he eivät näe eivätkä kuule mitään tästä juhlasta — ja ovat kuitenkin viattomat! Se on vääryys, jumalaton vääryys! Tässä kuningas sentään on kova ja taipumaton. Tänä iltana hän on iloinen ja lempeä ja onnellinen. Ken ties!" — Åke ikäänkuin äkkiä sai rohkean toiveen. Hän palasi parvelle ja läheni kuningasta, jota enemmän huvitti kansan iloittelu kuin uljaampi ja konstikkaampi tanssi ritarisalissa. Mutta nyt drotsi jälleen näki toisen ruman vetehisen kuninkaan likellä Uudelleen hänessä heräsi epäluulo tätä naamiota kohtaan, ja hän huomasi välkkyvän tikarinkahvan hopeasuomusten välissä vetehisen rinnalla, missä hän usein kuningasta lähetessään piti kättään. Åke astui kuninkaan ja tunkeilevan naamion väliin, kysyen: "Kuka olet?"

"Rosmer!" — kuului outoääninen vastaus. — "Haa, haa, haa!" Ja sitten olento lauloi käheällä äänellä:

"Rosmer mereltä koteutui, ja kirota alkaa: 'tänne on kristitty piillyt, sellainen käden oikean hajuss' on enne.' —"

Samalla hän tarttui kalastajatytön käteen, ja katosi tanssin hulmeeseen. Drotsi katsoi yhä hänen jälkeensä; hän ajatteli maanpakolaisia ja kunniansamenettänyttä ritari Kaggea. Ajatus tästä vaarallisesta ja huimapäästä salamurhaajasta tuli lopulta hänessä niin eloisaksi, että hän luuli näkevänsä hänet sekä vetehisen että melkein jokaisen muunkin naamion takana. Hän vihjasi muutamia henkivartijoita pitämään silmällä naamioituja ja seurasi itse kuningasta ritarisaliin. Hän vihjasi kreivi Henrikillekin ilmi pelkonsa ja pian nähtiin lukuisa henkivartijajoukko kuninkaan läheisyydessä, vaikkei hän itse eikä kukaan muukaan ruhtinaallisista huomannut siinä mitään erikoistarkoitusta. Drotsin terävät silmäykset ja varovaisuustoimenpiteet näyttivät kuitenkin herättävän joidenkin vieraiden huomiota. Pian kuului parvelta tuttu kansanlaulu Vetehisestä ja Agnetesta, ja sen tahdissa esitettiin tanssi missä tuo vetehisnaamio kalastajatyttönsä kera oli esitanssijana; hän itse lauloi aina vain kertosäkeet käheällä ja hurjalla äänellä:

Viimein vetehinen ja kalastajatyttö häipyivät pois; he tanssivat ulos ovesta ja alas linnanpihalle, mukanaan joukko valepukuisia henkilöitä, jotka kuuluivat heidän naamiopilaansa ja esittivät kaikenlaisia meripetoja. Ei kukaan tiennyt minne he olivat kadonneet; alkoi toinen tanssi, eikä noista vähän hauskoista naamioilveilijöistä enää välitetty. Mutta sitten levisi rahvaan kesken se huhu, että Vetehinen oli ollutkin oikea vetehinen ja vienyt mukanaan erään neidon. Muutamat olivat olleet aivan näkevinään laivasillalta, kuinka välkkyvä vetehisolento ui pois kirkkaassa tähtivälkkeessä neitonen käsivarrellaan.

Oli kaunis, hiljainen kesäilta. Parvella ja ritarisalissa ei ollut ainoastaan tanssia ja naamiohuvia; suurta kansanjuhlaa vietettiin linnanpihalla, puistossa, Fruelundissa ja turnajaiskentällä soihtujen valossa, musiikilla ja virkistävillä tarjokkeilla. Kuningas esiintyi kaikkialla mihin iloisia ihmisiä oli kokoontunut, useimmiten kaunis morsiamensa rinnallaan ruhtinaallisten vierastensa ja hovimiesparven saattamana. Kaikkialla heidät otettiin vastaan riemuisin junalauluin. Linnanpuistossa heitä tervehtivät mestarit Rumelant ja Poppe Vahva, jotka juhlallisella paatoksella lausuivat konstikkaan ja hyvin tulkitun ylistysrunon, kiitellen siinä vuorottain kuningassulhoa ja hänen morsiantaan sekä kummankin kuninkaallisia sukulaisia, ja kaikkia läsnäolevia vallasväkiä ja suuruuksia. Kuningas kiitti heitä ystävällisesti lämpimästä laulusta, vaikka nuo liioitellut ylistelyt ja kuluneet sanontatavat eivät liioin miellyttäneetkään häntä. Mutta nyt hämmästytti uusi komea näytelmä: valaistujen holvikäytävien kautta kuletti morsiusparin ja koko lukuisan seurueen joukko siivekkäitä lapsia, jotka muka olivat henkiä tai enkeleitä, erääseen puistonkolkkaan, mistä oli erittäin kaunis näköala salmen yli. Sieltä pistihe äkkiä esiin sadottain laivoja, joiden mastoihin ripustetut lyhdyt muodostivat nimikirjaimia ja kruunuja. Sitä, mikä Skanörin markkinoilla oli herättänyt niin suurta hämmästystä ja mitä itse rahvas oli pitänyt noitatemppuina, sitä saatiin nyt nähdä täälläkin, vaikka paljon kauniimpana ja loistavampana. Taikauskoinen pelko oli kadonnut, kun kuultiin näiden temppujen viattomuus, ja niihin oli valmistuttu kuin kuninkaallisiin juhlanäytöksiin. Veneistä ja lautoilta nousi sikermä lentäviä, kirjovärisiä valoja; ilma sädehti monin tekoauringoin, tähdin ja tulirenkain, jotka kuvastuivat tyyneen veteen.

Siinä oli uusi, lumoava näky. joka ihastutti kaikkia. Kaikki jäykkyys ja hovitavat unohtuivat; kukin etsi paikkaa, mistä parhaiten saattoi katsella tuota kaunista taikaa.

Kuningas oli morsiamineen painunut erääseen tummaan puistonsopukkaan, mistäpäin nähden tuo ihana ilmanäytelmä oli mitä kaunein. Hän ei vielä monien vierasten ja juhlallisuuksien takia ollut saanut tilaisuutta puhua ainoatakaan kahdenkeskistä sanaa morsiamensa kanssa, ja enempään kuin vuoteen he eivät olleet nähneet toisiaan. Nyt he saivat olla hetken kahden tämän kauniin suvisen yötaivaan alla, missä tulitähdet näyttivät tanssivan heidän ympärillään ilmassa ja huumaava juhlahumu oli vaiti ja vain torvien syvät, juhlalliset äänet kaikuivat kaukaiselta kummulta salmen ylitse. Kuninkaasta tuntui kuin kokonainen maailma ajatuksia ja tunteita olisi pakahduttamaisillaan hänen rintansa. "Rakas Ingeborg, sieluni valittu!" — hän huudahti, syleillen armastaan. — "Nyt armias Jumala on kuullut syvimmän rukoukseni: hän on itse yhdistänyt meidät rikkomattomalla sakramentillaan; ei mikään maan eikä taivaan mahti voi meitä enää eroittaa. Minä olen maailman onnellisin ihminen. Jos olisin kaikkivaltias, tekisin tällä hetkellä joka sielun ympärilläni onnelliseksi."

"Eerik, rakkahin Eerik!" — vastasi Ingeborg, kietoen kätensä hänen kaulaansa. — "Tänään olen kanssasi katsonut rakkaan Jumalan taivaaseen. Sen sanan, minkä annoin sinulle kirkossa, minä uudistan kuolinhetkelläni, sillä enkelini herättää minut viimeisenä päivänä —."

"Älä ajattele kuolemaa nyt!" — keskeytti kuningas rakkaasti. — "Nyt vasta elämämme alkaa."

"Yhdessä hetkessä voi olla tuhat elämää!" — jatkoi morsian onnellisena. — "Jos nyt joku noista lentävistä tähdistä surmaisi minut sinun syliisi, niin minä kuitenkin ylistäisin sinua: olethan minun kuitenkin ikuisesti, vaikka kaikki maailman ihanuus katoaisi näkyvistäni."

Niin he puhelivat kahdenkeskisesti ja avasivat sielunsa sisimmän toisilleen, häiriytymättä ruhtinaallisten vierasten takia, joiden koko huomio oli kiintynyt harvinaiseen tulitusnäytökseen. Onnellinen morsiuspari vaipui syvästi liikutettuna toistensa syliin ja näytti unhoittavan itsensä ja koko maailman äänettömässä ja lämpimässä syleilyssään. Mutta äkkiä he heräsivät kovaan pamaukseen ja ilman vinkuvaan suhinaan; he avasivat silmänsä ja näkivät hämmästyen sieltä, missä äsken välkehtivät hiljaiset tähdet, suuren, loistavan tulikuulan, joka kiiti vinhuen ylöspäin ikäänkuin taivasta tavoittaen; se hohti kirkkaana ja komeana heidän päittensä päällä. Mutta heidän parhaillaan ihaillessa sitä, se paukahti ja hajosi tuhansiksi pikku tähdiksi, jotka katosivat ja sammuivat.

"Kaunista, ihanaa!" — huudahti kuningas — "Mitä keksiikään ihmisäly! Hän on sentään jonkunverran oikeassa tuo oppinut tulitaituri, joka antaa meillä tämän näytöksen; ne syvät näkemykset luonnon salaisuuksiin, jotka ovat lähtöisin suuresta Rogerista, ehkä sentään kerran ikäänkuin muuttavat maailman hahmon. Kaikki, mikä meistä nyt on suurta ja ihanaa on ehkä meidän jälkeläistemme jälkeläisistä vain unta ja lastenleikkiä. — Kuinka onkaan kaikki vaihtuvaa, rakas Ingeborg!" — lisäsi hän miltei kaihoisasti. — "Tämänkin illan ihmeellinen loisto katoaa ja sammuu pian, kuten tuo uljas ilmanäky."

"Mutta mikä on elämää ja totuutta ja henkeä, rakas Eerik", — vastasi Ingeborg katsoen häntä armaasti silmiin "mikä loistaa kauniisti ja ihanasti rakastaviin sieluihimme, — eikö totta, ystäväni, se ei sentään koskaan näytä meistä unelmilta ja lastenleikiltä. Niin ei sentään maailman hahmo mahtane koskaan muuttua, että jumalallinen ja ikuinen voisi sammua, kuten turha ilmanäky."

"Ei, toden totta, kaikkien pyhien nimessä ei, siihen ei mikään viisaus voi johtaa", — sanoi kuningas innokkaasti ja tähysti hetken miettivänä ja ikäänkuin uneksien tyyntä ja muuttumatonta tähtitaivasta. — "Sano minulle, rakas Ingeborg", — jatkoi hän taas lempeästi ja rakkaasti, hiljaisen iloisena katsellen kaunista morsiantaan ja painaen hänen kätensä huulilleen, — "etkö kaipaa liian paljon äitiäsi ja veljiäsi minun luonani?"

"Äitiä ja Eerik-veljeä enin", vastasi Ingeborg keveästi huoahtaen. — "Mutta olenhan sinun ja rakkaan, uskollisen Ingenin luona, Äiti ja veljeni käyvät usein luonamme ja me heidän luonaan — eikö niin? Ja sinähän autat minua ja äitiä lujittamaan rakkautta ja rauhaa veljieni välillä."

"Toden totta, parhaani mukaan!" — vastasi kuningas pudistaen kiihkeästi hänen kättään — "Rakkaus ja rauha veljesten välillä on kaunis aarre, rakas Ingeborg! Ei mikään kruunu korvaa sen arvoa" Hän vaikeni äkkiä niinkuin ei olisi tahtonut saattaa armastaan murheelliseksi sanomalla sitä, mikä tänäkin onnen hetkenä synkenti hänen iloaan. "Tänä hetkenä tahdoit tehdä kaikki ihmiset onnellisiksi, jos voit" — jatkoi Ingeborg — "Täytä siis tänä kauniina hetkenä ensimäinen pyyntö, mikä minulla on sydämelläni!"

"Lausu se, rakas Ingeborg — se täyttyy oitis!" — sanoi kuningas. — "Mitä voisit pyytää minulta, mikä minun täytyisi kieltää? Sano mitä toivot!"

"Vapautusta kaikille murheellisille vangeille valtakunnassasi, jotka tällä hetkellä katuvat rikostaan tai kärsivät syyttömästi. — —"

"Syyttömästi?" — toisti kuningas nopeaan. — "Tiedän, ettei täällä kärsi kukaan syyttömästi kahleiden pakkoa. Miten tapasit sellaisen ajatuksen?"

"Syystä tai syyttömästi!" — vastasi Ingeborg, tarttuen hänen käteensä. — "Vanhurskaan edessähän ei kukaan ole aivan syytön, ja kuitenkin hän antaa anteeksi meille kaikille rakkaan poikansa ja ikuisen armonsa tähden. Anna anteeksi vihollisillesi, rakas Eerik, anna heille anteeksi Jumalan suuren rakkauden tähden! Vapauta onnettomat vangit ikuisen vapauden nimessä! — Anna rauhattomille rauha Jumalan valtakunnan suuren rauhan takia!"

Kuningas oli karahtanut hehkuvan punaiseksi. Hänen silmänsä välähtelivät, hänen rintansa riehui. Hän päästi kiihkeänä morsiamensa käden ja painoi oman kätensä miltei suonenvedontapaisesti rintaansa vasten. "Minä vannoin Viborgin kirkossa valan isäni verisen pään kautta", — sanoi hän syvällä tukahdetulla äänellä. — "Se vala minun täytyy pitää — tai joutua ikuiseen kiroukseen! Isäni murhaajille en koskaan voi antaa anteeksi; en kellekään heistä voi antaa rauhaa niinkauan kuin silmäni jaksavat aueta — —"

"Et heidän sukulaisilleenkaan etkä heidän lapsilleen, joilla ei ole osallisuutta heidän pahoissa töissään?" — kysyi Ingeborg tuskaisena. — "Älä ole kova, älä ole armoton! Vapauta toki Stig-marskin onnettomat tyttäret Vordingborgin vankilasta minun rukoukseni tähden!"

"Mainitsit juuri nimen, joka kuohuttaa sieluani pohjaan saakka, kenen suusta sen sitten kuulenkin", — sanoi kuningas synkkänä ja tuijotti maahan. — "Tuon petturin sukulaiset ja jälkeläiset ovat minun verivihollisiani, niinkuin hän isäni. Mutta" — jatkoi hän päätään nostaen, — "oman itseni takia en tahdo vihata tai vainota ketään; ne, jotka vihaavat ja vaanivat minua, voin jättää rauhaan sinun rukouksesi takia; mutta, kaikkien pyhien nimessä, niille, jotka verisin käsin kajosivat isääni sinä synkkänä P. Cecilian yönä — niille antakoon Jumala anteeksi, jos mahdollista, — minä sitä en voi koskaan!"

Ingeborg oli melkein kauhistuneena hänen kiivaudestaan ja tuskin uskalsi katsoa häntä.

"Olenko säikäyttänyt sinua, rakas Ingeborg?" — jatkoi kuningas tyynemmin ja tarttui taas hänen käteensä. — "Anna minulle anteeksi! — Sielussani on eräs kieli, jonka sointi on hirveä; älä enää koskaan kajoa siihen! Huomisesta aikain marski Stigin tyttäret ovat vapaat sinun rukouksesi tähden! Mutta Tanskasta heidän täytyy lähteä. Tule, mennään muiden luo!"

"Kiitos, kiitos, rakas, kiihkeä Eerik!" — huudahti Ingeborg iloisena ja kietoi taas armaana ja luottavaisena käsivartensa hänen kaulaansa. — "He saavat siis lähteä vapaina valtakunnastani? Muuta he eivät pyydäkään. — Enempää ei ole kohtuus vaatia. Et ilahduta tällä vain minua hääpäivänäni: ilahdutat myös erästä uskollista sielua, jota sinä sydämestäsi rakastat."

"Hm, Åke — olisiko hän — mutta ei, tuskin hän on rakastunut. Hän uneksii enemmän taivaan kuin maan enkeleistä. Ja totisesti — sellaisille enkeleille hän on liian hyvä! Tule, rakas Ingeborg, meitä varmaan jo kaivataan."

He palasivat seuraan, joka vielä nautti laivojen kauniista valaistuksesta ja yhä kauniimmista tulitempuista.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Sillävälin, kun kuningas ja hänen morsiamensa menivät linnan puutarhaan, seisoi drotsi Åke Helsingborgin laiturilla ja näki pari kolme veneellistä valepukuisia olentoja, yllään mitä kummallisimmat puvut, soutavan kaikin voimin vieraaseen laivaan, joka pian nosti purjeensa ja katosi kuutamoon seikkailevine häävieraineen. Kun drotsi sitten saavutti seuran, kaipasi hän kuningasta ja hänen morsiantaan ja etsi heitä hyvin levottomana pimeiltä käytäviltä. Lähellä sitä paikkaa, missä kuningas seisoi prinsessan seurassa näki hän erään niistä epäilyttävistä merimiespukuisista miehistä hiiviskelevän puiden välissä jousipyssy kädessä. Samalla hetkellä, jolloin suuri tulikuula räjähti ilmaan, näki drotsi salaperäisen miehen ojentavan jousensa ja tähtäävän. Mutta samassa oli myös Åke huomannut mihin salamurhaaja tähtäsi ja hän halkaisi hänen päänsä miekallaan. Vaarallinen jousi oli jo jännitetty, kun salamurhaaja kaatui kuoliaana paikalleen ääntäkään päästämättä. Åke otti naamarin hänen kasvoiltaan ja tunsi kuuluisan karkurin, yksisilmäisen Juhana Kysten, jonka hän tiesi olleen osallisena arkkipiispan pakoon Sjöborgista. "Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen!" sanoi Åke kääntäen kauhulla kasvonsa kamalasta näystä. Hän näki kuninkaan vielä seisovan aivan tyyneenä entisellä paikallaan tuttavallisesti keskustellen morsiamensa kanssa, ja hän vetäytyi hienotunteisesti syrjään.

Kuninkaan palatessa seuraan, astui Åke esiin pimeästä käytävästä. Jännitys missä hän oli ollut ja hätäpuolustusmurha, jonka hän oli salaa tehnyt, olivat tärisyttäneet häntä ja ajaneet veren hänen poskiltaan. Hän seisoi nyt keinotekoisen tulen loisteessa kalpeana kuin kuoleva ja katseli kuningasta lempeän osaanottavalla katseella.

"Åke, mikä sinua vaivaa? Oletko sairas?" kysyi kuningas pannen kätensä hänen olkapäälleen.

"Minulta ei puutu mitään kuninkaani onnellisimpana päivänä", vastasi Åke. "Kummallinen sininen valaistus tekee meidät kaikki hieman kalpeiksi."

"Jos olet terve niin tahdon vaivata sinua eräällä matkalla", jatkoi kuningas. "Sinä saat julistaa marski Stigin tyttäret vapaiksi —"

"Herrani ja kuninkaani", huudahti Åke ilosta suunniltaan, ja veri tulvahti nopeasti hänen poskilleen. "Kiitos, sydämelliset kiitokset tästä sanasta. Antakaa minun ratsastaa jo tällä tunnilla!"

"Niinkuin tahdot", jatkoi kuningas ja ankara vakavuus kuvastui taas hänen katseessaan ja ilmeissään. "Sinä julistat heille vapauden, ei minulta, vaan kuningattareltani, mutta kuitenkin minun suostumuksellani. Mutta kolmessa vuorokaudessa tulee heidän poistua valtakunnastani. Sinä voit saattaa heidät maasta, drotsi. Annan sinulle vapauden palveluksestasi täydellä palkalla, niin pitkäksi aikaa kuin haluat, vaikka koko elämäsi ajaksi" lisäsi hän hiljemmin. "Mutta kaikkien pyhimysten nimessä, ennenkuin näen sinut jälleen, täytyy marski Stigin suvun olla Tanskan rajojen ulkopuolella."

Åke katseli kuningasta hämmästyneenä, kokonainen maailma ja elämä näytti vilahtavan hänen silmiensä ohi, samalla kuin hän taisteli vaikean sisällisen taistelun. "Minä kiirehdin herra kuningas", sanoi hän viimein kuin unesta heräten. "Minä seuraan häntä — — minä seuraan turvattomia sisaruksia maasta." Hän vaikeni taas ja tuntui siltä, kuin hänen äänensä olisi salpautunut. "Ja — minä palaan pian takaisin palvelukseenne", lisäsi hän pakoitetulla vakavuudella. "Jumalan käsi siunatkoon teitä sillä aikaa!"

Kuningas oli ojentanut hänelle kätensä ja Åke painoi sen syvästi liikutettuna huulilleen. "Kiitos, sydämellinen kiitos lempeydestänne onnettomia kohtaan!" kuiskasi hän käheällä äänellä ja syöksyi pois.

"Mitä tämä oli", sanoi kuningas itsekseen huomatessaan kyyneleen kädellään. "Ketä varten oli tämä jalokivi, Åkeni? — Hm, haaveksija parka, mitä sinä ajattelit? — Kuitenkin hänen valintansa olkoon vapaa. En voi muuten. Ja te marski Olavinpoika Bieler", jatkoi hän ääneensä kääntyen sotaisen marskinsa puoleen, "kapinoitsijat, jotka hiljattain olette ottaneet kiinni ja teljenneet vankilaan, Niilo Brock ja Johan Papae —"

"Tahdotteko suoda minulle ilon hääpäivänänne, herra kuningas", keskeytti hänet marski raa'alla äänellään ja hieroi suuria käsiään, "niin suvaitkaa minun antaa omilla käsilläni niille miehille kuoliniskun."

"Mitä, raivoatteko herra marski?" tiuskasi kuningas ankarasti tulistuneena. "Oletteko minun ritarini ja marskini ja kuitenkin tahdotte olla pyöveli. Te viette vangitut kapinoitsijat siteissä ja kahleissa maasta pois ja julistatte heidät minun nimessäni maanpakolaisiksi. Itse ette astu enää silmiemme eteen, ennenkuin jalolla ritarityöllä olette pessyt häpeäpilkun, jonka verenhimoisella toiveellanne olette saattanut itsellenne ja koko ritaristollemme."

Marski seisoi kuin taivaasta pudonneena, suurimmassa määrässä hämmästyneenä ja silmät selkoselällään. "Herrani ja Luojani!" mutisi hän itsekseen. Mutta hän näki kuninkaan ankarasta katseesta, että oli parasta vaieta. Hän kumarti sentähden ääneti ja poistui.

Komea ilotulitus oli nyt lopussa ja sitä kehuttiin kovasti. Kuningas riuhtautui edellämainitusta mielialasta, johon hän oli joutunut uskollisen drotsi Åken hyvästijätön ja marskin raakuuden johdosta. "Missä on tämän kauniin näytelmän mestari?" sanoi hän kovaa. "Missä on oppinut Thrand Fisilier?"

"Täällä, kaikkein armollisin herra", kajahti epämiellyttävä itserakas ääni kuninkaan vieressä, ja mestari Thrand astui esiin pimeästä käytävästä amanuenssinsa, nuori herra Laurentius, sivullaan. "Jos minun mitättömät temppuni ovat huvittaneet korkeata herrasväkeä, on se minulle suureksi kunniaksi ja iloksi."

"Te olette hämmästyttänyt meitä hauskimmalla tavalla", sanoi kuningas. "Kuitenkin on näkemäni tekevä minulle suuremman ilon kun selitätte meille tavan ja keinot, millä niin kauniita tuloksia on saatu aikaan."

"Nämä ovat kaikki pikku seikkoja sen rinnalla, jonka lupaukseni mukaan aion näyttää teille, herra kuningas", vastasi taiteilija nöyrästi kumartaen. "Se on temppu, joka vaatii ainoastaan silmänräpäyksen ajan. Tapa ja keinot, jolla saan sen aikaan, kuuluvat osaksi suuren mestarini Baconin salaperäisimpiin keksintöihin, joista hän kyllä on kirjoituksissaan puhunut, mutta joita hän ei ole selvästi ja tyydyttävästi selittänyt. Se on keksintö, jota helposti voi käyttää väärin ja siksi saa sen ilmaista ainoastaan taitoihin vihitylle. Minä olen yksi hänen oppilaistaan, joka täydellisesti tunnen sen ja olen itse huomattavasti laajentanut ja täydentänyt sitä, mikä mestarillani oli enemmän syvä aavistus, kuin todellinen määrätty keksintö. Ja minä toivon, että sitä ei kutsuta turhamaisuudeksi, jos odotan sen avulla tulevani kuolemattomaksi tieteen historiassa, vaikkapa suuren mestariinkin kustannuksella."

"Ainoa, jolle olen ilmoittanut jotakin tästä tärkeästä salaisuudesta", jatkoi mestari Thrand ylpeänä ja antamatta häiritä itseään, "on minun tiedonhaluinen oppilaani Laurentius. Mutta minä en ole uskaltanut vihkiä häntä tämän taidon syvimpiin salaisuuksiin, joka tarvitsee ehkä vuosisatoja, ennenkuin se täydellisesti voidaan paljastaa ennakkoluuloiselle ihmissuvulle. Mutta teidän suhteen, viisas kuningas, ja tämä korkeastioppinut herrasväki ja oppineet miehet, teen minä kunnioittavan poikkeuksen, näyttämällä teille, mitä en edes ole näyttänyt oppilaallenikaan, ja minkä itse ensi kertaa ja aivan uudella tavalla siirrän teorian alalta ratkaisevaksi käytännölliseksi kokeeksi. Jos tämä ihmeellinen taito ei kuole mukanani —"

"Tehän odotatte tulevanne kuolemattomaksi, mestari Thrand", keskeytti kuningas taaskin hänet, hieman kärsimättömänä, "ja sitä, jos teitä oikein ymmärrän sanan alkuperäisessä merkityksessä. Jos voitte taidollanne uhmata kuolemaa, niin eihän tärkeätä keksintöännekään uhkaa häviämisen vaara. Antakaamme näkyä se, josta puhutte niin suuria sanoja ja älkääkä enempää jännittäkö odotustamme. Te itse siten vähennätte hämmästystä, jonka ehkä olette aikonut herättää."

"Heti paikalla, mahtava herra", vastasi taiteilija hillityllä äänellä ottaen esiin vasikan nahan, jonka kääri kokoon ja asetti maahan. Sitten otti hän esiin taskustansa muutaman tuuman paksulta jotakin tuntematonta ainetta, piilotti sen edellisen alle ja ryhtyi muutamiin valmistuksiin, jotka näyttivät yhtä yksinkertaisilta ja mitättömiltä. "Asettukaa nyt tähän, herra kuningas", jatkoi hän, "ja olkaa tarkkaavainen. Elkää jättäkö paikkaanne, ennenkuin näette minun poistuvan. — Antakaa naisten astua syrjään. Heikot voivat mahdollisesti pelästyä, vaikka ei ole vähintäkään vaaraa. Niin pian kuin minä sytytän tämän soihdun ja saatan sen tämän koneen yhteyteen saatte kuulla äänen, sen kaltaisen, jonka luonnon suuri henki lähettää taivaan pilvistä, julistaakseen elämän ja kuoleman herrana majesteettiansa kaikelle maailmalle. Mutta tämä ääni tottelee minun käskyäni ja tahtoani! Pitäkää varanne!" Naiset astuivat syrjään katsoen uteliaina taiteilijaan. Toiset herroista menivät lähemmäksi; toiset poistuivat varovasti syrjään. Kuningas seisoi vaiti ja vakaana paikalla, joka oli hänelle osoitettu. Oppinut mestari Petrus de Dacia seisoi häntä lähinnä; hän kohotti katseensa kauniita loistavia tähtiä kohti ja näytti silloin tällöin katsahtavan halveksivan säälivästi pieneen tuhattaituriin. Kreivi Henrik ei ollut saapuvilla. Drotsin antaman viittauksen johdosta oli hän puuhassa turvata linna lainsuojattomien kaikilta hyökkäyksiltä, joita luultiin nähdyksi valepukuisten ja sittemmin kadonneiden häävieraiden joukossa.

Kaikkien odotus oli kärsimättömästi kiintynyt juhlallisesti ennustettuun taikatemppuun. Salaperäinen tulitaiteilija ryhtyi vielä muutamiin valmistuksiin, mutta näytti itse jonkunverran epäröivältä. Hän sytytti soihdun jonkun matkan päähän vasikannahkakojeesta ottaen taskustansa kirjan, josta näytti katsovan neuvoa. Hänellä oli päässänsä suuret kummalliset silmälasit, ja hänen siinä seisoessa, roihun valaisemana, muodottomine vartaloineen ja tulipunaisessa viitassaan, oli hän enemmän vastenmielisen kääpiön tai jonkunlaisen tulenhaltian kuin ihmisen näköinen.

"Sulkekaa korvanne, herra kuningas", kuiskasi nuori herra Laurentius ojentaen kuninkaalle pari vahapalloa, "sillä senverran kuin ymmärrän tätä ihmetemppua voi se vaikuttaa lamauttavasti ja vahingollisesti kuuloon." Kuningas nyökkäsi seuraten hänen neuvoaan. Taituri piti nyt sytytettyä soihtua kädessään; sen punainen lepattava liekki valaisi hänen kasvonsa, joissa kuvastui peloittava jännitys kaikkien lihasten oudosti värähdellessä. Hitaasti lähestyi hän soihtuinensa salaperäistä kojetta ja useimmat vetäytyivät pelokkaasti syrjään. Kuningas seisoi tyynenä ja tarkkaavana paikallaan mestari Petruksen sivulla, jalka nahkakääröllä.

"Pois. Takaisin! Tässä on elämä kysymyksessä!" kajahti hurja ja peloittava ääni heidän takanaan. Kuningas tunsi voimakkaan käden vetävän itseänsä taaksepäin ja samassa hetkessä kuultiin kauhea pamaus, ukkosen jyrinän kaltainen, ja nähtiin liekki kuin tuhannesta yhtyneestä salamasta. Kauhun huudolla syöksyi moni maahan. Naiset pyörtyivät, savupilvi peitti heidät tukehduttavaan rikin hajuun. Kauhea tulitaiteilija makasi itse murskattuna ja elottomana nurmikolla ojennettu soihtu kädessään. Herra Laurentius heittäytyi valittaen hänen päällensä. Kaikkialla vallitsi hirvittävä sekasorto.

Kuningas seisoi vahingoittumattomana muutaman askeleen päässä onnettoman ruumiista ja hän näki nyt vasta kuka oli temmannut hänet pois — se oli hänen veljensä Kristoffer, joka seisoi herttuandiploomi vasemmassa kädessään ja oikealla suonenvedontapaisesti pudistaen kuninkaan kättä ja tuijottaen kuolonkalpeana kuolleeseen tulitaiteilijaan. "Jumalan tuomio" sanoi hän syvällä tuskin kuuluvalla äänellä ja päästi veljensä käsivarren ja syöksyi sitten aivan kuin pahojen henkien vainoomana pimeään käytävään ja katosi.

"Veli veli, mitä tämä oli" sanoi kuningas hillityllä äänellä ja katsoi kauhea aavistus mielessään hänen jälkeensä. Mutta hän tyyntyi ja kiiruhti morsiamensa ja pelästyneiden naisten luo. "Vaara on ohitse", sanoi hän tyynesti, "mutta tämä taidetemppu on maksanut mestarinsa hengen. Jos hän on puhunut totta, niin on hänen vaarallinen taitonsa nyt kuollut hänen muassaan, ja koko maailma on vajonnut raakuuteen ja tietämättömyyteen. Hän oli oppinut ja taitava mies?" lisäsi hän nähdessään useimmat tyyntyneiksi, mutta kuullen selvästi puheita petoksesta. "Elkäämme tuomitko hänen tahtoaan. Ehkäpä hän on uhrannut elämänsä tieteen marttyyrina. Vahinko vain, että hän tahtoi olla itse Jumala. Kaikkivaltias ei suvaitse itseään pilkattavan."

Ei kukaan, paitsi rikkiruhjoutunutta taiteilijaa, ollut vahingoittunut, ja pian sen jälkeen poistui seurue totisessa ja hiljaisessa mielentilassa takaisin valaistuille puiston käytäville. Ingeborg nojasi hellästi ja tyyntyneenä sulhasensa käsivarteen. Hänestä ja heistä kaikista tuntui, kuin peloittava kirous olisi kulkenut heidän päidensä yli ja kadonnut; oli kuin käsittämätön ihme olisi pelastanut kuninkaan elämän ja murskannut hänen petollisen vihollisensa. Huhu kuninkaan hengenvaarasta oli keskeyttänyt iloisen hääjuhlan, ja missä hän taas näyttäytyi, siellä alkoi soitto ja ilo uudelleen ja kuninkaallinen morsiuspari saatettiin linnaan melkein huumaavan riemun vallitessa.

Morsiusneitosten viedessä morsianta hänen huoneeseensa lähti kuningas salakammioonsa. Hän meni hiljaa rukoustuolinsa luo, polvistui pyhän ristiinnaulitun kuvan ääreen ja vaipui hiljaiseen rukoukseen. Hän oli sulkenut oven ja luuli olevansa yksin Jumalan kanssa tässä huoneessa, johon ainoastaan hän ja hänen rippi-isänsä saivat tulla sisään; mutta nyt kuuli hän liikettä takanaan ja nousi ylös. Junkkari Kristoffer seisoi hänen edessään suuret hurjat kasvonsa kylpien kyynelissä. "Veli, veli!" huudahti hän kohottaessaan käsivarsiaan. "Minä olen tehnyt syntiä Jumalaa ja sinua kohtaan. Minä en ole kyllin arvokas sinun veljeksesi? Voitko antaa anteeksi, mitä en uskalla sanoa? Voitko luottaa minuun murhatun isämme sielun ja suuren Armahtajan takia, joka tekee tyhjäksi kaikki rikkomukset?"

"Kristoffer, Kristoffer!" huudahti kuningas suurimman hämmästyksen vallassa ja tuijottaen häneen jäykästi läpitunkevalla katseella. "Sinä tahdoit — sinä tiesit —"

"Elä sano mitä tahdoin — elä sano mitä tiesin!" keskeytti veli hänet tukahdetulla äänellä, peittäen kasvonsa käsillään, "vaan ojenna minulle kätesi jos voit ja sano: Minä annan anteeksi — ja mahtavan Jumalan nimessä, joka löi minut pelolla, sinä et ole näkevä kasvojani jälleen, ennenkuin voin sanoa: Veljeni, nyt on suuri oikeamielinen Jumala antanut minulle anteeksi, niinkuin sinä annoit minulle!"

"Kristoffer! Veljeni! Isäni poika!" huudahti kuningas. Kyynelet tulvivat hänen taivaansinisistä silmistään ja avoimin sylin riensi hän murtunutta veljeään kohti. "Tule syliini! Armollinen Jumala antakoon sinulle anteeksi, niinkuin minä olen antanut!" Veljekset vaipuivat toistensa syliin. "Amen!" kuului ystävällinen ääni heidän takanaan. Kuninkaan rippi-isä hurskas mestari Petrus de Dacia, joka oli tuonut epätoivoisen Kristofferin sisään, astui esiin salakammion syvennyksestä ja asetti siunaavasti kätensä molempien päälle.

"Nyt vasta tuli tämä päivä elämäni kauneimmaksi!" sanoi kuningas poistuen käsi kädessä veljensä kanssa salakammiosta.

Suuressa ritarien ja hovimiesten joukossa, joka seuraavana aamuna Helsingborgin avarassa linnansalissa toivotti kuninkaalle ja nuorelle kuningattarelle onnea, nähtiin kaksi tärkeätä, hyvintunnettua miestä, jotka aivan hiljattain olivat nousseet maihin laivasillan luona. Toinen oli pieni, vanha herra, jolla oli tavattoman voimakkaat ja päättäväiset piirteet, ankarilla mutta kuitenkin iloisilla kasvoillaan, hän oli kuuluisa valtioneuvos John Litle, kuninkaan vanhin ja tärkein neuvonantaja, joka niin kauan oli viipynyt Rooman hovissa. Pitkä voimakas mies seisoi hänen sivullaan, yllään komea ritarillinen puku, käärö asiakirjoja kädessään; se oli kuninkaan entinen asemestari, drotsi Pietari Hessel. He tulivat Roomasta, mukanaan tärkeitä uutisia kuninkaalle. Heidät laskettiin heti sisään, ja heidän tulonsa näytti herättävän suurta iloa. Iloisten äänten seasta kuninkaan huoneesta voitiin eroittaa kuningattaren ja jalon Ingrid-rouvan äänet.

Lähellä ritarisalin ovea seisoi Martti Madsven pyhiinvaeltajan puvussaan vanha Jeppe Kalastaja ja hänen tyttärensä sivullaan, ja häntä katseltiin uteliaasti. Alussa hän näytti hieman levottomalta; mutta kun voitiin kuulla että kuningas puheli äänekkäästi ja tyytyväisenä viereisessä huoneessa, kohotti Martti rohkeana päätään kulkien edes takaisin tärkeän näköisenä ylhäisten herrojen parissa. Paperit, jotka drotsi Hessel piteli kainalossaan sisältivät tärkeitä todistuksia arkkipiispa Grandin petoksesta ja suhteesta lainsuojattomiin. Se oli jäljennös samoista tärkeistä asiakirjoista, jotka junkkari Kristoffer arkkipiispan vangitsemisen aikana oli haettanut pois Lundin sakaristosta ja vienyt Vordingborgiin. Siellä oli viekas kokki osannut anastaa ne haltuunsa vähää ennen kuin valmisti arkkipiispan paon Sjöborgista. Hänen tarkoituksensa oli ollut antaa ne takaisin mestari Grandille, mutta kun arkkipiispa oli rikkonut valansa, jonka oli vannonut nuoraportailla pelastajalleen, että pelastaisi kuninkaan ja maan pannasta ja interdiktistä, oli kokki säilyttänyt nämä asiakirjat ja pyhiinvaellusmatkallaan jättänyt ne kansleri Martinukselle ja kuninkaallisille lähettiläille Roomassa, missä he nyt suureksi osaksi olivat saattaneet kuninkaan asian oikeaan valoon ja puolustaneet kuninkaan menettelyä tätä valtiorikollista kohtaan. Joka tapauksessa he saivat aikaan Grandin eroittamisen Lundin arkkipiispanistuimelta.

Pian kutsuttiin kokki sisään kuninkaan luo. Kun hän tuli takaisin, heitti hän iloisena yltään pyhiinvaeltajaviittansa, tarttui kaunista kalastajatyttöä toiseen käteen ja vanhaa Jeppe kalastajaa toiseen ja kiiruhti tanssien heidän kanssaan linnansillan yli vapaana ja hyvinvoivana miehenä viettääkseen häitään Gillelejessä.

Vaikka arkkipiispa Grandin juttu ja vaarallinen epäsopu Rooman hovin kanssa päättyi vasta muutamien vuosien kuluttua ja melkoisilla myönnytyksillä, onnistui kuitenkin kuningas Eerik Menvedille saada Grand eroitetuksi ja toinen rauhallisempi prelaatti piispanistuimelle Lundiin. Tämä oli ennen niin pelätty kardinaali Isarnus, joka edeltäjänsä onnettomuudesta oli oppinut hillitsemään vallanhimoaan, pysyen viisaasti erillään valtion asioista. Lopullisessa sopimuksessa paavillisen hovin kanssa läheteltiin kuninkaalle puuttuva sukulaisvapautus, ja hänen avioliittonsa Ruotsin jalon prinsessa Ingeborgin kanssa julistettiin täydellisesti päteväksi.

Kolme viikkoa kuninkaan häiden jälkeen nähtiin uskollinen Åke hänen sivullaan; mutta hän oli aina äänetön ja totinen. Pannastaan vapautettiin hänet vasta monta vuotta senjälkeen, samalla kertaa kun kuningaskin. Matkastaan marski Stigin tyttärien kanssa ei hän puhunut koskaan. Muutamat väittivät, että hän oli tavannut ainoastaan vanhemman sisaren Vordinborgin vankitornissa ja että nuorin oli karannut. Muutamat taas väittivät nähneensä Ulriikan valepukuisten vieraiden joukossa kuninkaan hääiltana. Vihdoin levisi huhu, että eräs merimies oli hänet ryöstänyt. Kansanlaulu hänen ryöstämisestään on myös säilynyt rahvaan keskuudessa. Muutamat sanoivat, että tämä merimies oli ollut lainsuojaton Åke Kagge, jonka Viborgin porvarit kuitenkin pian senjälkeen ottivat kiinni ja tappoivat. Että kuitenkin molemmat sisarukset pakolaisina olivat matkustaneet Ruotsin läpi ja vasta Norjan hovissa saaneet turvan ja ystävällisemmän vastaanoton, sen todistaa kaunis surumielinen kansanlaulu, joka on säilyttänyt molempien sisarusten muiston. Saman kansanlaulun mukaan joutui nuorin maanpakolaisista sisarista sittemmin naimisiin norjalainen prinssin, luultavastikin kuningas Hakånin pojan kanssa.

Niinhyvin nämä kansanlaulut kuin monet hämärät sadut, ja mitä aikakirjat ovat säilyttäneet kolmannentoista vuosisadan viimeisiltä päiviltä ovat huomattavia todistuksia tästä levottomasta ajasta, jolloin Tanskan viimeisen kuningasmurhan onnettomat seuraukset vielä ympäröivät rauhattomina henkinä valtaistuinta, langettaen voimakkaita varjoja jopa oikeamielisen kuningas Eerik Menvedin onnellisimpiin päiviin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUNINGAS EERIK JA LAINSUOJATTOMAT: HISTORIALLINEN ROMAANI. EDELLINEN OSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.