The Project Gutenberg eBook of Pulska Musta: Hevosen elämänvaiheet, sen itsensä kertomat, by Anna Sewell

Lahtelan tilalla Satakunnassa olen syntynyt ja kasvanut. Kauniimpia ja vanhimpia muistojani on vihanta vainio Kaislalammen rannalla; siellä sain lämpösinä kesäpäivinä seurata emääni, joka tässä aituuksessa kulki vapaana useiden muiden hevosten seurassa. Kun en vielä ruohoa kyennyt syömään, imin ravintoni emoni nisistä. Päivät tepastelin hänen rinnallaan, yöt lepäilin hänen kupeillaan. Sydänkesän yöt olivat lyhyet, valoisaa päivää sai pitkältä nauttia ja minua huvittaakseen antautui emoni usein leikkimään kanssani hyppien ja laukaten. Milloin kovin kuumaksi kävi, kahlasimme loivaa rantaa pitkin veteen taikka asetuimme seisomaan lehteväin koivujen varjoon, jotka ylempänä kunnaalla muodostivat sievän lehdon. Sieltä katselimme häntämme taloon päin, jonka avaran pihan toisessa päässä olivat tilavat talli- ja navettarakennukset. Mutta kun siksi olin varttunut, että jo ruohoa rupesin nakertelemaan, oli emälläni tapana lähteä töihin aamusilla ja palata luokseni vasta illalla.

Laitumella oli paitse minua viisi muuta varsaa, kaikki minua vanhemmat, muutamat jo melkein rekivetoiset. Niiden kanssa leikin, nelistin vainion ristiin ja rastiin vallattomana ilossa. Mutta nuo toiset eivät aina leikissä pysyneet, vaan rupesivat näykkimään hampaillaan ja tappelemaan.

Kun siten eräänä päivänä olimme pelihtineet tavallista enemmän, hirnahti emoni, kutsui minut luokseen ja virkkoi:

"Pane mieleesi mitä sulle nyt sanon. Nuo toverisi ovat kyllä kelpo varsoja, mutta niiden vanhemmat ovat pelkkiä työkoneja, joilla ei ole ollut tilaisuutta opettaa varsoilleen hienompia tapoja. Sinun laitasi on toinen. Isälläsi on hyvin arvokas nimi tällä paikkakunnalla ja isoisäsi on voittanut kaksi palkintoa Hämeenlinnan kilpa-ajoissa. Isoäidilläsi oli harvinaisen nöyrä luonto etkä ole nähnyt minun koskaan näykkivän etkä potkivan. Toivon, että sinustakin kasvaa leppeä, kelpo hevonen, joka ei pidä väliä huonoista esimerkeistä. Tee aina niskottelematta työsi, nosta nopsasti jalkaasi kun juokset eläkä rupea tappelemaan eläkä hämmästelemään leikilläsikään."

Näitä emäni neuvoja en ole koskaan unhottanut. Tiedän, että se oli
viisas ja ymmärtäväinen tamma ja että isäntämme piti siitä paljo.
Nimenä sillä oli oikeastaan "Herttuatar" mutta tavallisesti sitä
"Herttaseksi" kutsuttiin.

Isäntämme, Lahtelan isäntä, oli siivo, hyvä mies; antoi ruokaa hyvää ja riittävästi, piti tallin siivossa ja taputteli meitä ystävällisesti, puhutellen meitä kuin omia lapsiaan. Hänestä kaikki paljon pidimme, emäni erittäinkin. Kun se näki isännän portailla, juosta karautti se aina ilosesti hirnasten hänen luokseen ja silloin hän sitä taputteli ja mairitteli "herttasekseen" ja kyseli että "mitenkä nyt poikasi, pulska Musta, jaksaa". Minua hän näet kutsui "pulskaksi Mustaksi", koska olin kiiltävän musta. Ja silloin hän tavallisesti antoi meille leipäpalan tai hyppysellisen suoloja. Kävivät toisetkin hevoset hänen luonaan, vaan luulenpa, että hän enin piti emästäni ja minusta, — emälläni hän aina ajoi kepeässä kirkkoreessä kun kaupunkiin läksi.

Hakamme aidan takana oli perunamaa, jossa punatukkaisen Ollin, laiskansitkeän poikaviikarin, olisi pitänyt mullata taimia, mutta usein hän jätti työnsä kesken ja tuli aitaviereltä vaaraimia syömään. Mutta eipä hän siihenkään tyytynyt, monesti rupesi hän sieltä aidan takaa pelihtimään varsojen kanssa, viskeli niitä kivillä ja kartuilla saadakseen niitä laukkaamaan. Paljo emme tuosta välittäneet, juoksimme tavallisesti syrjään, vaan joskus sattui kivi kipeämminkin koskemaan. Monasti olimme kuulleet isännän toruvan Ollia tuosta; mutta kun hän taas eräänä päivänä meitä pyssyili ja isäntä sattui sen näkemään, niin tämä suuttui, juoksi aidan luo ja antoi Ollille aika tukkapöllyn. Me laukoimme viereen katsomaan ja kuulimme silloin isännän toruvan:

— Vai sinä poikavekara hevosia laukkuutat! Sen olet tehnyt jo ennenkin, vaan nyt se jo riittää, — saat mennä, minun leipääni et tarvitse enää syödä.

Sen koommin emme Ollia nähneet. Vaan vanha Taneli, joka hevosia hoiti, oli meille yhtä hyvä kuin isäntä ja vaali meitä hellästi.

Kun olin pääsemässä kahden vuoden ikäiseksi, sattui tapaus, jota en koskaan unhota. Oli kevätkesä, yöllä oli kylmännyt ja sumu peitti laitumen ja metsänrinnan, jossa me varsahevoset kesän ensi ruohoa nakertelimme. Tämä puoli oli rajakkain Kallioniemen herrastalon tilojen kanssa, ei ollut tilojen välillä kuin kapea puro, joka jyrkänlaisten rantojen lävitse vieri järveen.

Parooni Törne, Kallioniemen isäntä, oli samoin kuin meidän isäntämme, hyvin hellä hevosia kohtaan eikä hän hyväksynyt niitä hurjia ratsastuksia, joihin hänen poikansa, nuori luutnantti, oli hyvin ihastunut ja joita hän kotona oleskellessaan aina harjoitti ystäviensä seurassa. He panivat usein metsissäkin toimeen tuimia kilparatsastuksia, yksi ajoi edellä ja toiset karauttivat huimaavaa kyytiä perästä saadakseen hänet kiini, kannustivat vain hevosiaan ja laskivat menemään katsomatta mitä edessä oli. Monta hevosta olivat he tällä tavoin ajaneet aivan pilalle elinkaudeksi ja että suurempiakin onnettomuuksia saattoi sattua, siitä oli juuri mainittu tapaus selvä esimerkki.

Niin, me astelimme mainittuna kevätpäivänä kaikessa rauhassa laitumella pureskellen nuorta nurmea ja silloin me äkkiä kuulimme ryminää ja huutoja metsästä. Vanhin varsoista korotti päänsä, luimisti korviaan ja lähti huudahtaen että "sieltä tulee ratsastajia" aika vauhtia laukkaamaan vainiolle. Me muut perässä. Koivulehdon kunnaalle pysähdyimme ja katselimme siitä tantereen poikki tulijoita. Emäni ja isäntämme vanha työhevonen näyttivät tietävän mistä oli kysymys.

"Nyt niillä on taas kilpa-ajot", virkkoi emäni. "Jos ne tämän kautta ajavat, niin saamme nähdä koko lystin." Samassa sieltä tulikin ratsastaja ajaen täyttä karkua puroon viettävää niittyä pitkin. Sellaista meteliä en ollut eläissäni vielä koskaan kuullut. Huutaen ja täyttä nelistä lasketellen tuli sieltä ensimmäisen jälessä joukko herroja, jotka kumminkin puron äyrästä lähetessään hiljensivät vauhdin.

"Miksi, siinäpä se juuri kysymys onkin. Ei he tiedä sitä itsekään, mutta tuo on heistä hauskuutta".

Mutta taas vauhti jatkui, eturatsastaja kannusti hevostaan ja lasketti jyrkkää puronrinnettä kohden ja rannalla olevan aidan yli, puron poikki ja meitä kohden.

"Nyt saamme nähdä jotain hauskaa", virkkoi emäni ja samassa työntyi koko ratsastajajoukko rinnettä alas puroon. Toisten hevoset hyppäsivät aidan ja puron yli, toisten peljästyivät, peräytyivät ja juoksivat syrjään, vaan ajajat pakottivat niitä eteenpäin.

Katselin tuota niin hämmästyneenä, etten ensiksi oikein tajunnutkaan, mitä puron luona tapahtui. Mutta kun sinne tarkemmin katsahdin, kohtasi silmääni surullinen näky: kaksi kauniinta hevosta oli suistunut. Toinen makasi selällään purossa ja siristi jalkojaan, toinen voihki aidan kupeella nurmikolla. Ratsastajista nousi toinen märkänä ja savisena purosta, toinen makasi rantakivillä aivan liikahtamattomana.

"Siltä on niskat poikki", sanoi emäni. "Se on oikein hänelle", arvelivat toiset varsat ja niin tuntui minustakin, mutta emäni pani vastaan.

"Niin ei saa ajatella", sanoi hän. "Mutta vaikka olenkin vanha hevonen ja olen nähnyt ja kuullut paljo, en ole kumminkaan koskaan voinut käsittää, miksi tuollainen ajo on ihmisistä hauskaa. Usein särkevät he itsensä, turmelevat hyvät hevoset, polkevat pellot ja niityt ja ilman mitään hyötyä. Mutta kuinkapa sitä me ymmärtäisimmekään, mehän olemme pelkkiä hevosia".

Emäni puhuessa seisoimme ja katselimme ratsastajia. Nämä olivat laskeuneet hevostensa seljästä ja kiirehtineet maassa makaavan nuorukaisen luo. Mutta minun isäntäni, joka myös oli nähnyt pika-ajon, oli ensimmäinen, joka koetti nuorukaista auttaa. Pää retkahti kumminkin alas kun häntä koetettiin nostaa pystyyn ja käsivarret riippuivat hervottomina. Kaikki olivat hyvin vakavan näköisiä, ei nyt temmelletty eikä torvilla soitettu, vaan nostettiin kaatunut maasta ja kannettiin isäntäni huoneeseen. Sittemmin sain kuulla että tuo oli ollut nuori parooni, Kallioniemen paroonin ainoa poika. Nyt ajoi ratsastajia joka suunnalle hakemaan lääkäriä ja eläinlääkäriä ja arvattavasti myöskin vanhaa paroonia, jonka piti saada tieto poikansa tapaturmasta. Kun eläinlääkäri saapui puron partaalle, meni hän tuon komean mustan hevosen luo, joka siinä ähkien makasi, koetteli sitä joka paikasta ja pudisti päätään. Joku juoksi isäntämme taloon, toi sieltä pyssyn; laukaus kuului eikä tuo musta hevonen sen koommin liikkunut.

Emäni oli hyvin alakuloisen näköinen ja kertoi monta vuotta sitten hyvin tunteneensa tuon hevosen, joka oli ollut vireä ja virheetön. Eikä hän tahtonut enää mennä koko laitumen siihen päähän.

Moniaita päiviä myöhemmin kuulimme kirkonkellojen soivan pitkään ja maantiellä näimme mustain hevosten vetävän pitkää, omituista mustapukuista vaunua. Ja jälestä tuli toiset vaunut ja sitten kärryt ja niitä pitkä rivi; kaikki ajajat olivat mustiin puetut, ja kellot soivat lakkaamatta.

Nuoren paroonin ei tarvinnut sen jälkeen enää koskaan ratsastaa. Hänet vietiin kirkkomaalle ja laskettiin siellä hautaan. Siihen vei hänet hänen hurja huvituksensa.

TOINEN LUKU.

Sanottiin yleisesti, että minusta kasvoi kaunis hevonen, joten hyvin ansaitsinkin "Pulskan Mustan" nimeni. Karvani oli hieno ja pehmeä ja väri kimaltavan musta. Yksi jalka oli mulla valkea ja sitä sanottiin sukaksi, ja valkonen tähti oli otsassani. Isäntäni aikoi myödä minut, mutta ei ennenkuin olin ehtinyt nelivuotiseksi; "sillä", sanoi hän, "lasten ei pidä tehdä työtä niinkuin miesten eikä varsahevosten niinkuin täysikasvuisten". Kun olin kolmivuotias, elin neljättä talveani, tuli Kallioniemen parooni eräänä päivänä minua katsomaan. Hän tutki silmäni, rintani ja jalkani, hän koetteli minua joka paikasta, harjasta kavioon saakka. Sitten minua juoksutettiin hänen nähdensä ja hän virkkoi: "Se kun opetetaan, niin siitä tulee erinomainen hevonen". Isäntäni sanoi, että hän itse aikoi opettaa minut, sillä hän ei tahtonut, että minua säikytettäisiin tai pilattaisiin. Ja jo seuraavana päivänä koulunkäyntini alkoi.

Eivätpä kaikki voi aavistaa, minkälainen on työ varsan valjaisiin totuttamisessa ja siksi siitä kerron. Se on totutettava lankiin ja luokkiin, pujotettava aisojen väliin, opetettava vetämään perässään rekeä ja kulkemaan juuri sitä tietä, jota ajaja tahtoo ja kulkemaan siivosti. Kesällä sen ruumiin ympäri ovat kiinnitettävät silat ja mäkivyöt ja sen on juostava, perässään rämisevät rattaat tai vaunut, juostava tai käveltävä, miten milloinkin käsketään. Varsa ei saa arastella esineitä, joita se tien vierellä näkee, ei saa pysähdellä hirnahtelemaan toisille hevosille eikä leikkimään niiden kanssa, ei saa purra eikä potkia, ei yleensä saa olla omaa tahtoa ollenkaan, isännän tahtoa vain pitää noudattaa olipa sitten väsymys tai nälkä. Ja pahinta on, ettei valjaissa ollessaan koskaan saa ilosta hyppiä eikä uupumuksesta viskautua levolle. Se on varsalle kova koulun aika.

Päitsiin ja marhamintaan olin jo kauan sitten tottunut ja minua oli talutettu pitkin teitä ja ketoja, vaan nyt mulle laitettiin suitset ja ohjakset. Isäntäni antoi mulle kuten tavallisesti vähän kauroja, ja hyväiltyään minua kauan aikaa pisti hän kuolaimet suuhuni ja kiinnitti kaularihman. Se tuntui hyvin ilkeältä. Kellä ei koskaan ole ollut kuolaimia suussa, se ei voi kuvitellakaan, miltä se tuntuu. Suuhun pistetään kylmä, kova sormenpaksuinen rautapalanen, painetaan kielen päälle ja päät ovat ulkopuolella suupieliä, jossa niihin yhtyvät päätä kiertävät hihnat, jotka ympäröivät kuonon ja kaulan; tuosta ilkeästä kahleesta ei millään ilveellä pääse vapaaksi, — se on todellakin tukalaa! Niin minusta ainakin tuntui; vaan kun näin, että emälläni ja kaikilla muilla täyskasvuisilla hevosilla oli liikkeelle lähtiessään samanlaiset kahleet, niin saipa isäntä minutkin, osaksi kauroja syöttämällä, osaksi ystävällisesti puhuttelemalla, kärsivällisesti sietämään suitsia.

Opetettiin väliaikoina satulaakin käyttämään. Varovaisesti nosti isäntä sen selkääni, sillävälin kuin Taneli päätäni piteli, kiinnitti satulavyöt, talutti minua niinikään muutamia kierroksia ja jo hän vihdoin eräänä päivänä nousi selkäänikin ja ajeli pikkuisen matkaa. Tuntui se sangen kummalliselta, vaan olin samalla ylpeäkin kun jaksoin kantaa isäntääni ja vähitellen totuin siihenkin.

Seuraava vaikeus kouluaikanani oli se, kun mulle piti laitettaman rautaset kengät, sekin tuntui aluksi aivan mahdottomalta. Isäntä seurasi minua itse pajaan ollakseen varmana, ettei minua turmeltaisi eikä rääkättäisi. Seppä nosti hiljaa ja varovasti jalkaani, ensin yhtä ja sitten toista, otti kavioni kouraansa, leikkasi pois siitä pieniä viipaleita siksi verran vain, että kenkä hyvin sopi. Se ei koskenut ensinkään kipeästi, seisoskelin aivan hiljaa kolmella jalalla sillaikaa kun hän koetteli ja vuoleskeli kutakin kaviota. Sen jälkeen otti hän rautapalasen, joka oli kavioni alapinnan muotoinen, sovitti sen tarkoin jalkaani, löi sen kiini muutamilla litteillä nauloilla ja taivutti naulainkäret alaspäin; sen hän teki niin taitavasti, ettei hän minua ollenkaan vahingoittanut. Tuntuivathan jalkani sen jälkeen jotenkin kankeilta ja raskailta, mutta pian siihen totuin eikä kengät minua sittemmin ensinkään haitanneet.

Sillaikaa kun olimme sepän luona, tuli sinne eräs talonpoika kengityttämään hevostaan. Mutta se oli hyvin vaikea tehtävä, täytyi lopuksi asettaa hevonen tukalaan asemaan n.s. pakkopilttuuseen. Kengittäjä arveli sen johtuvan siitä, että hevosta ennen oli kengitetty taitamattomilla sepillä, jotka olivat huonosti vuolleet kavion taikka lyöneet naulat lihaan, josta hevonen kovasti kärsii. Samasta syystä olivat sen kaviot käyneet litteiksi ja rumiksi. Vasta nyt kun kengässä olin, alkoivat varsinaiset raskaammat harjoitukset aisoissa. Länget painoivat olkaluita ja silmälippaat estivät näkemästä muuta kuin eteen suoraan; mäkivyöt hännän alle pujoteltavine hihnoineen vaivasivat minua myös suuressa määrin eikä ole koskaan niinkuin silloin tehnyt mieleni viskata takajalkojani. Mutta kun tunsin, että se oli hyvä isäntäni, joka noita kahleita laitteli, en tietysti tahtonut sitä tehdä. Ja vähitellen niihin kaikkiin totuin ja rupesin tekemään työtä niinkuin emäni ja muut hevoset.

Kertoessani kasvatuksestani en saa unhottaa yhtä puolta siinä, jota aina olen pitänyt erittäin edullisena. Jo edellisenä kesänä oli isäntäni pitänyt minua pari viikkoa erään naapurin laitumella, joka on rautatielinjan vieressä. Se oli jokin vasikkahaka ja siellä piti minunkin olla. En unhota koskaan, kun ensimmäinen juna siitä huristi ohi. Nakertelin nurmea kaikessa rauhassa rautatien viereisen aidan kupeella, kun yhtäkkiä etäältä rupesi kuulumaan outoa ääntä; vaan enpä kauan ehtinyt ihmetellä mistä se tuli, ennenkuin näin — näin kamalan esineen, puuhkuvan ja rämisevän, sakeaa savua tupruuttavan. Sitä tuli pitkä, musta jono, mulla yritti pelosta henki kurkkuun tyrehtymään. Tein äkin käänteen ja laukkasin minkä kaviostani lähti niityn toiseen päähän, johon pysähdyin pelon valtaamana huokasemaan. Saman päivän kuluessa kulki siitä vielä monta muuta junaa ohi, toiset nopeammin, toiset verkemmin; asema oli jotenkin lähellä ja sinne tullessaan ne vinkuivat ja rytisivät. Kammo täytti mieleni koko ajan enkä voinut käsittää, miten vasikat saattoivat pysyä niin rauhallisina, kuin jos ei mitään olisi tapahtunut, — tuskin viitsivät koko tuota mustaa, savuavaa kummitusta katsoakaan. Minä en voinut moneen päivään rauhassa syödä. Mutta kun sitten rupesin huomaamaan, ettei hirviö koskaan laskeutunut aidan yli laitumellemme, aloin minäkin vähitellen tottua siihen ja saatoin kohta yhtä tyyneesti kuin vasikat katsella sen menoa. Sen jälkeen olen nähnyt monen hevosen säikähtävän ja pillastuvan nähdessään ja kuullessaan junan tulevan, mutta itse olen, isäntäni huolenpidon vuoksi rautatieasemilla yhtä tyyni kuin koskaan omassa tallissani.

Usein kuljin yhtä matkaa emäni kanssa, väliin valjastettiin minut kaksivaljakkoonkin hänen rinnalleen, sillä hän osasi juosta niin tyyneesti ja varmasti. Ja emä neuvoi mulle, että kuta kiltimmästi kuljen, sitä paremmin minua opetetaan ja että aina on viisainta noudattaa ajajan tahtoa. "Mutta", lisäsi hän, "ihmisiä on monenlaisia, on hyviä ja ajattelevia, kuten Lahtelan isäntä, joita minkä hevosen tahansa on helppo palvella, vaan on myöskin ilkeitä ja julmia, jotka eivät olisi sen arvoisia, että heidän hoitoonsa luontokappaletta uskottaisiin. Sitäpaitse on olemassa suuri joukko tuhmia, turhamaisia ja taitamattomia ihmisiä, jotka eivät koskaan viitsi ajatella. Nämä turmelevat useampia hevosia kuin muut, eikä minkään muun kuin terveen ymmärryksen puutteen takia. Eivät tarkota pahaa, mutta tekevät kumminkin. Toivon, että pääset hyvään hoitoon, mutta ei sitä hevonen koskaan tiedä, kuka hänet ostaa ja kuka hänellä ajaa. Sattumuksesta se kaikki meille riippuu. Mutta sen sulle kumminkin sanon: Tee parastasi mihin joutunetkin, ole aina huolekas hyvästä nimestäsi".

KOLMAS LUKU.

Eräänä kauniina talvipäivänä saapui meille muuan parooni Törnen lähettämä mies noutamaan minua Kallioniemen kartanoon. Lahtelan isäntä virkkoi: "Hyvästi nyt, Musta; ole aina hyvä hevonen ja tee aina paraasi." En voinut hänen jäähyväisiinsä muuten vastata, kuin pistämällä kuononi hänen kouraansa. Lempeästi hän minua taputti ja talutti veräjälle asti ja niin jätin syntymäkotini. Kallioniemessä tulin asumaan moniaita vuosia ja siksi kertonen vähän siitä talosta.

Laaja puisto erotti herraskartanon rautatieasemasta ja sen ympärille kasvaneesta kylästä. Suuren portin kautta saavuttiin puistoon ja sitten sai juosta tasasta, leveää tietä pitkin, jonka kahdella puolen kasvoi korkeita, vanhoja puita, joiden oksia paksu lumi painoi alaspäin. Taas tuli portti ja sen läpi kuljettua saavuttiin päärakennuksen luo, jonka molempain sivurakennusten väliin jäi avara pihamaa. Kasvitarha oli rakennuksen edessä ja sen takana olivat karja- ja tallirakennukset. Siellä oli tilaa monillekin hevosille, vaan kerronpa ainoastaan siitä osastosta, johon minut vietiin. Siinä oli ainoastaan neljä pilttuuta, se oli tilava ja siinä oli suuret ikkunat, joita voitiin avata, ja siitä kävi huone valoisaksi ja ilmavaksi. Ensi pilttuu oli suuri neliskulmainen ja sulettava puupuomilla. Toiset olivat pienempiä, tavallisen kokoisia. Tuossa suuressa pilttuussa seisoi hevonen irrallaan, miten päin tahtoi, söi heiniä parresta ja kaukalossa oli kauroja. On suuri etu kun saa oleskella semmoisessa pilttuussa ja siihen minut ensiksi vietiin enkä ole koskaan sen paremmin viihtynyt. Seinätkin siinä olivat siksi matalat, että saatoin katsella ympärilleni joka taholle.

Syötyäni rupesin katselemaan ympärilleni. Lähimmässä pilttuussa seisoi pieni, lihava harmi, paksu harja ja häntä ja kaunis pää. Nostin päätäni, katselin häntä väliaidan yli ja virkahdin: "Hyvää päivää, kuinkas kuuluu? Mikä on nimesi?"

Harmi kääntyi puoleeni ja ojensi päätään mikäli vain marhamintaa riitti sekä virkkoi: "Olen nimeltäni Virkku, minua pidetään kauniina ja käytetään ainoastaan herrasväen omissa ajoissa. Väliin neitoset kahden minulla ajelevat kepeissä turunkärryissä, väliin ratsastavat ja kaikki minua hyväilevät. Tallirenkikin on suosijani. Tuletko sinä asumaan tuossa seinän takana?"

"Hyvä on, toivon vain, että olet siivo naapuri. En pidä sellaisista, jotka näykkivät".

Samassa pisti toinen hevonen päänsä esiin pilttuun toiselta puolen. Sillä oli korvat taaksepäin taipuneet ja silmät oikein ilkeän näköiset. Se oli suurikasvuinen, ruskea tamma, pitkä hoikkanen kaula, — venäläistä rotua — ja se katseli minua tuikeasti virkkaen: "Vai sinä se olet, joka karkotit minut pilttuustani, varsapahanen tuommoinen. Kaikkien takia sitä sitten täytyykin kodistaan lähteä!"

"Pyydän anteeksi", vastasin minä, "en ole ajanut ulos sinua enkä muita. Tähän minut ajaja asetti ja täällä olen nyt, ei auta. Mutta mitä siihen tulee, että olisin varsapahanen, niin suvainnet huomata, että olen nelivuotias ja siis täysi hevonen. Enkä ole ennen riidellyt kenenkään kanssa, en oriiden enkä tammojen, ja pyydän nytkin saada olla rauhassa".

"Hyvä, saadaanpa nähdä, rehenteli tamma. Vähän kai minä rupean sinun, lapsen, kanssa sanasotasille."

Kun tamma iltapäivällä vietiin ajoihin, kertoi Virkku minulle siitä yhtä ja toista.

"Seikka on semmoista, että tuolla tammalla on ilkeä tapa repiä hampaillaan ja näykkiä ja siitä sille on 'Näykin' nimi annettukin. Kun sitä pidettiin tuossa sinun pilttuussasi tapaili se myötään salakähmäisesti milloin ketäkin purrakseen. Kerran se puri tallirengin käsivarteen verihaavan ja talon neitoset, jotka ennen tavallisesti pelotta tulivat luokseni tuoden sokeria tai leipää, eivät enää uskaltaneet tulla koko talliin. Nyt ehkä taas tulevat, jos sinä pysyt siivolla etkä pureksi".

"Minä en pureksi muuta kuin heiniä ja kauroja taikka mitä muuten saan ravinnokseni enkä ymmärrä, mikä ilo siinä on näykkiä ihmisiä".

"En usko Näykilläkään siitä iloa olevan", selitti Virkku, "se on sillä vain vanha paha tapa. Se väittää, ettei sille kukaan koskaan ole ollut ystävällinen ja miks'ei hänkin siis muka purisi. Se on sillä tosin hyvin ilkeä tapa, mutta jos kaikki on totta, mitä se puhuu, niin kyllä sitä on mahdettukin pahoin pidellä ennenkuin se tänne tuotiin. Kuski Ville on sitä koettanut lepytellä jos millä keinoin ja tallirenki tekee myöskin parastaan eikä paroonikaan koskaan ruoskaa suotta käytä, — mutta sille on ennen isketty paha viha sydämmeen. Näetkös", lisäsi harmi viisaan näköisenä, "minä olen jo kaksitoistavuotias ja mulla on paljo kokemusta ja siksi voinkin sulle ilmoittaa, että paremmin kuin täällä ei hevosia kohdella missään. Ville on siivo, vakava mies, on palvellut talossa jo neljätoista vuotta ja nuori tallirenkimme on harvinaisen hevosystävällinen. Näykin on oma vika, kun siltä sinun pilttuusi vietiin".

Kuski Ville asui perheineen pienessä tuvassa tallin vieressä. Aamulla hän tuli ja vei minut pihalle, jossa huolellisesti suki karvani. Ja juuri kun puhtaana ja mustan kiiltävänä taas olin menossa talliin, tuli parooni ja katseli minua ilmeisellä mielihyvällä. "Ajattelin nyt aamupäivällä lähteä tällä ajelemaan", puhui hän Villelle, "mutta en joutunutkaan. Valjasta siis sinä Musta kilpa-ajoreen eteen ja ajele kappaleen matkaa. On kylmänpuoleinen ilma tänään, joten hiero kuolaimet villavaatteella, ennenkuin panet hevoselle suuhun. Aja tuosta kierros myllyn ja metsäpalstan kautta, jotta näet miten se kulkee".

Ville valjasti minut ja kun palasimme puiston kautta, tuli parooni rouvineen vastaan. He pysähtyivät ja Ville nousi reestä.

"Vallan mainiosti, herra parooni", vastasi Ville. "Ja kun tulimme metsäpalstalle, niin siellä juuri tien vieressä joku laukasi pyssynsä. Mutt'ei Pulska Musta siitä muuta välittänyt kuin hiukan luimisti korviaan, ei kääntynyt oikealle eikä vasemmalle, vaan jatkoi matkaa eteenpäin. Sillankorvassa tuli mustalaisjoukko vastaan ajaen lapsineen ja kirjavine kampsuineen korkeaa kuormaa, jonka päältä huusivat ja pelihtivät kuten tavallisesti. Sellaisista vastaantulijoista eivät hevoset tavallisesti pidä, mutta Musta vain katsahti niihin ja meni tyyneesti ohi. Eikä se säikkynyt myllynkään pauhua. Luulenpa, että sitä on varsana varovasti ja järkevästi hoidettu. Suustaan se on hyvin herkkä, joten ei tarvitse kuin aivan keveästi pidellä suitsia".

Seuraavana päivänä kävi parooni minulla ratsastamassa, ensin verkemmin, sitten vinhemmin. Hän ratsasti hyvin eikä rasittanut hevosta. Kun tulimme kotiin, puhutteli häntä rouvansa portailta.

Ville olikin oikein ylpeä puolestani. Hän suki harjani ja häntäni, jotta ne olivat tasaset ja kiiltävät kuin naisten hiukset ja aina hänellä oli yhtä ja toista mulle sanottavana. Luonnollisesti en kaikkia ymmärtänyt, vaan opin kumminkin yhä selvemmin käsittämään, mitä hän tarkoitti ja mitä hän tahtoi. Miellyin häneen suuresti, sillä hän oli lempeä ja hyvä. Hän näytti käsittävän kuinka hevonen tuntee ja kun hän harjasi minua, kosketteli hän hyvin varovaisesti arkoja paikkoja; kun hän päätä suki, vältti hän niin varovasti silmiä, kuin jos ne olisivat omansa olleet, eikä hän koskaan minua kiukkuseksi ärsyttänyt.

Neljäskin hevonen oli tallissa ja sen nimi oli "Majuri". Se oli vanha ja jo oikeastaan virkaheitto, mutta se oli paroonin suuri suosikki ja se sai suvisin enimmäkseen kulkea vapaasti puistossa. Joskus sillä tehtiin joitakin kepeämpiä pihatöitä ja annettiin lasten sen selässä ajaa, sillä se oli hyvin siivo. Tämän Majurin sekä Virkun kanssa olin kohta hyvä ystävä, eikä kulunut paljoa aikaa, ennenkuin saavutin Näykinkin luottamuksen.

Hyvin oli minun siis hyvä olla uudessa paikassani ja jos jotakin kaipasin, niin en siitä surrut. Kaikki kohtelivat minua hellyydellä. Talli oli puhdas ja ilmava ja hyvää ruokaa annettiin. Mitäpä siis enää kaipasin?

Puolenneljättä vuoden kuluessa olin kesäiseen aikaan saanut olla täydessä vapaudessani, nyt täytyi minun kuukauden toisensa perästä seistä yöt päivät tallissa, muuta liikettäkään ei minulla ollut kuin milloin minulla ajettiin; ja kumminkin täytyi olla vakavan ja tyyneen näköinen niinkuin vanhan, tallissa ikänsä eläneen hevosen. Aina marhaminta, milloin ei ollut suitsia! No, enhän voi sitä valittaakaan, sehän kuuluu asiaan. Mutta totta se on, että nuoren, voimakkaan ja virkun hevosen, joka on tottunut elämään avaralla kedolla, jossa oli vapaus hyppiä ja ojentaida ja viilettää täyttä laukkaa kentän poikki ja pitkin, — sen on vaikea olla, kun ei se koskaan saa tehdä, mitä itse tahtoo. Väliin, kun olin tavallista kauemmin seissyt tallissa, tunsin itseni niin elinvoimaiseksi ja hyppyhaluiseksi, että minun oli vaikea pysyä siivolla, kun Ville minut silloin vei ulos. Tuli mikä tuli, niin minusta tuntui, mutta nyt täytyy saada kimpasta pikkuisen. Olen varmaankin usein tuimasti heilautellut Villeä, joka minua talutti, mutta ei hän siitä suuttunut, tyyneesti hän sen kärsi.

"So, so poikani", oli hänen tapa sanoa. "Nyt lähdetään jalottelemaan, niin ei kutku noin pahasti kavioitasi". Kun silloin oli tielle päästy, antoi hän minun pyyhkästä menemään täyttä ravia virstan tai pari ja sitten palasin takasin talttuneena ja tervennä, rauhattomuus oli poissa. Vilkkaita hevosia, joilla ei ole kylliksi liikettä, sanotaan usein vikureiksi , mutta ne vain leikkivät; useat rengit niitä siitä rankaisevat, mutta Ville ei sitä tehnyt koskaan, hän kyllä tunsi syyn. Ja omituisen hyvin hän opetti minua ymmärtämään äänenpainonsa vivahduksia ja suitsien pienimpiäkin liikkeitä. Huomasin aina hänen äänestään, milloin hän oli vakava ja oli tosi kysymyksessä, sillä hän minuun vaikutti paremmin kuin millään muulla.

Mainittava vielä on, että meidät joskus Kallioniemessäkin laskettiin vapaaksi, nimittäin sunnuntaisin iltapäivällä kesillä. Silloin ei ajopelejä vedetty esiin, me saimme irrallaan juoksennella tallipihassa. Siellä oli nurmi pehmyt, ilma lepposa ja vapaasti sai tehdä mitä tahtoi, laukata, piehtaroida ja jyrsiä kasvavaa ruohoa. Ja siellä ennätti myöskin tutustua lähemmin toisiinsa, kun seisottiin ja levättiin kalveen puolella.

NELJÄS LUKU.

Kun me kerran kahden seisottiin Näykin kanssa varjossa, jouduimme pitkänpuoleiseen keskusteluun. Se tahtoi tietää kaikenmoista minun kasvatuksestani ja opetuksestani ja minä kerroin kernaasti.

"Niin", sanoi se, "jos olisin saanut samanlaisen kasvatuksen, olisi minusta epäilemättä tullut yhtä siivo hevonen kuin sinusta, mutta nyt jään kai ijäkseni tällaiseksi".

"Siksi, että mulle on kaikki ollut niin tuiki erilaista", vastasi se. "Mulle ei ole kukaan koskaan ollut ystävällinen, ei hevonen eikä ihminen, eikä ole tehnyt mieleni miellyttää ketään. Tuskin olin emästäni vierotettu, kun minut riistettiin sen seurasta ja pantiin muitten hevosten joukkoon, joista ei yksikään välittänyt minusta. Ei ollut ystävällistä isäntää, joka minusta olisi huolta pitänyt taikka minua hyväillyt. Mies, jonka tehtävä oli meitä hoitaa, ei koskaan meitä ystävällisesti puhutellut. Ei meitä tosin rääkätty, mutta meistä ei välitetty, kunhan vain ruokaa oli. Laitumemme poikki kulki usein ilkeitä poikia, jotka meitä kivillä pyssysivät ja muutamia meistä haavoittivatkin. Siitä kävimme me kesyttömiksi ja hurjiksi ja rupesimme pitämään ihmisiä vihollisinamme. Vapaudessamme elimme muuten vallattomasti, ajelimme toisiamme ja laukoimme yhtenään ympäri niittyä. Mutta kun sitten opetuksen aika tuli, niin se oli kahta vaikeampi aika. Useita miehiä piti olla minua kiiniottamassa ja kun olivat ahtaneet minut aidan nurkkaan, veti siellä yksi harjasta ja toinen puristi turvasta, niin että mulla tuskin henki pääsi käymään. Yksi väänsi väkisin alaleukani kovalla kourallaan auki ja väkisin tukkivat he kuolaimet suuhuni. Ja sitten rupesi yksi vetämään suitsista ja toinen hosui takanani; tämä oli ensi kokemukseni ihmisistä, kaikki väkivaltaa. Ei koskaan koetettu minulle hyvällä opettaa, mitä milloinkin tahdottiin. Mulla oli vilkas ja tulinen luonto ja olin todella hurjanlainen, niin että heillä kyllä oli minusta tekemistä; kamalaa oli seistä yhtämittaa tallissa pääsemättä vapauteen koskaan; minä surin ja rupesin kuihtumaankin. Tiedäthän kokemuksesta, kuinka vaikea on olla vapautta vailla, vaikka on hyväkin ja hellä herra, mutta mulla olivat vielä lisäksi kaikki hoitajat ilkeitä.

"Oli yksi — talon vanha isäntä, — joka luullakseni olisi jaksanut hillitä minua ja saanut minusta kalua, mutta hän oli jättänyt hevosten hoidon pojalleen ja eräälle rengille, jota pidettiin kokeneena; itse hän ainoastaan tarkasteli näiden toimia. Poika oli pitkä, vahva, vallaton mies. Häntä kutsuttiin Simsoniksi ja hän kehahteli, ettei hän vielä ollut koskaan tavannut hevosta, joka ei olisi nöyrtynyt hänen edessään. Hän oli ankara ja kova, ankara ääni, ankara katse, ankara koura. Minä tunsin selvästi, ettei hän tahtonut tehdä minusta mitään muuta, kuin kappaleen hevoslihaa, niin juuri, hevoslihaa ", — Näykki polki vihasena jalkaa tuota muistellessaan. Tuokion kuluttua se taas rauhallisempana jatkoi:

"Ellen tehnyt täsmälleen niinkuin hän tahtoi, niin hän kohta kauhtui ja juoksutti minua piiskan pakolla pihamaalla ympäriinsä, kunnes aivan kerrassaan väsyin. Luulen, että hän oli juoppo ja kuta enemmän hän joi, sen raaemmaksi hän kävi. Eräänä päivänä hän oli kiusannut ja uuvuttanut minua kaikilla pirullisilla ilveillään ja lepoon päästessäni vihdoin tunsin itseni sekä perin väsyneeksi että katkeroitetuksi. Seuraavana aamuna hän jo aikasin tuli minua noutamaan ja rääkkäsi minua taas pitkän ajan nykkimällä ja juoksuttamalla edestakaisin. Ja sen jälkeen hän valjasti minut kärryjen eteen ja pani suuhuni jonkinlaiset uudet, merkilliset kuolaimet. Lähdettiin niin matkalle. Pahaa aavistamatta satuin silloin kääntymään tielle, johon hän ei ollut tarkoittanut ja hän repäsi tietysti koko voimallaan suitsista. Silloin tunsin suussani kamalan poltteen, nuo uudet pakkokuolaimet väänsivät kipeästi kitalakeani ja litistivät suupieliä ja minä hyppäsin kirmasten pystöön. Hän suuttui, kiskoi suitsista ja pieksi ruoskalla. Siitä nousi koko luontoni kapinaan, minä potkin takajaloilla kärryä, hypin ja laukkasin huimaa vauhtia. Hän pysyi kärryissä, kiinnitti suitsia ja huusi, vaan minä nelistin vain, en välittänyt mistään, halusin päästä hänestä erilleni. Ja pääsinkin vihdoin, kärryt kaatuivat ojaan, hän jäi alle, rahkeet katkesivat ja minä nelistin vapaana virstamääriä eteenpäin, kunnes tulin aavikolle, poikkesin metsään ja jäin sinne siimekseen huokasemaan.

"Siinä sain seistä monta tuntia. Ohjasvarret olivat tarttuneet erääseen katajapehkoon, päivä paistoi kuumasti, jano oli ja nälkä, mutta ei vettä ollut missään enkä ohjaksilta yltänyt ruohoakaan syömään. Teki mieleni paneutua maata, vaan mäkivyöt ja länget olivat päälläni ja ohjasvarret olivat kiinteällä. Siinä sain seistä yksinään ja ajatella, että nyt toisia hevosia syötetään, nyt niitä juotetaan, mulle ei anneta mitään. Vasta iltapäivällä kuulin tieltä päin tutun äänen, joka leppeästi kutsui minua, — se oli vanhan isännän ääni, jonka tuhannen joukosta olisin tuntenut. Hirnahdin vähän ja jo astui hän luokseni, kädessään leipä, josta hän kohta taittoi mulle kappaleita. Hänen käytöksensä oli ystävällinen, vaan samalla varma ja kun hän antoi käskyn, teki hän sen sellaisella arvokkaalla tavalla, että sitä täytyi totella sekä hevosten että ihmisten. Nytkin hän leipää mulle syöttäessään leppeästi puhutteli: 'Kas niin, piika parka, nyt lähdetään kotiin, talliin.' Eikä minua enää pelottanut ollenkaan, söin rauhallisesti seisoen paikoillani. Hän irrotti ohjakset ja kun hän katsoi suutani, jonka kuolaimet olivat verihaavoihin repineet, oli hän hyvin pahastuneen näkönen. 'Sepä oli ikävä juttu, puhui hän, kerrassaan ikävä juttu.'

"Ja sitten hän talutti minut kotiin. Tallin ovella seisoi Simson; hänen ohimennessäni painoin korvani alas ja tapasin häntä hampaillani. 'Pois tieltä ja pysy syrjemmässä', komensi häntä silloin isä, 'ei sinusta ole hevosmieheksi'. Poika murisi jotakin 'tottelemattomasta konista', vaan ukko jatkoi: 'Tiedä sinä, että häijyllä miehellä ei ole koskaan hyvää hevosta; ennenkuin sen opit, ei sulle hevosia uskota'. Vietyään minut pilttuuseeni toi ukko ämpärillisen vettä, pesi ja harjasi minut huolellisesti. Koko ajan hän minua ystävällisesti puhutteli, ja yksin hänen äänensäkin teki mulle hyvää . Suuni oli niin pahasti haavoittunut, etten voinut syödä heiniä. Ukko tutki tarkoin haavat, pudisti päätään ja laittoi mulle aluksi makean jauhojuoman. Sepä maistui makealta ja hyvää teki, kun hän koko ajan seisoi vieressäni ja puhui rengille: 'Tulisesta eläimestä, sellaisesta kuin tästä, ei koskaan tule kalua, ellei sitä hyvyydellä opeteta'.

"Usein ukko senkin jälkeen minua kävi katsomassa ja kun suuni oli terve, uskoi hän minut tuon vanhemman rengin hoitoon. Hän oli vakava ja pitkämielinen mies ja pian opin käsittämään mitä hän tahtoi".

"Kun oppiaikani oli kulunut" — jatkoi tamma kertomustaan — "osti eräs kauppias minut, opetti minua vetämään parivaunua toisen rinnalla ja möi meidät molemmat sitten muutamalle rikkaalle herralle Turussa. Siellä piti tottua kaksinkertaisiin pakko-ohjaksiin, joita minä vihasin ja piti aina kulkea suitset kiinteällä ja pää pystyssä. Se oli muka komean näköistä, kun oltiin Ruissalossa taikka muualla ajelemassa, mutta se oli hirveän vaivaloista, kaulaa ja niskaa pakotti. Sellaisessa varustuksessa ja asennossa piti usein tuntikausia seistä ja odottaa herrasväkeä, kun he olivat pidoissa taikka huveissa ja jos silloin satuin polkemaan jalkaa ja olemaan rauhaton, niin kohta piiskalla selkään. Siinä saattoi tulla hulluksi".

"Ei koskaan, hän ei välittänyt muusta, kuin että hevoset olivat olemassa. Arvelenpa, ettei hän hevosenhoidosta ymmärtänyt hölynpölyä, rengillä oli kaikki valta ja hänen kuulin kerran selittävän isännälle, että mulla oli ilkeä luonto ja että minua oli huonosti opetettu. Hänen olisi nyt pitänyt opettaa minut paremmaksi, mutta siihen ei hän kyennyt, sillä hän oli aina tallissa äkänen ja epäystävällinen, torui ja töykki, ei koskaan koettanut hyvyydellä lepytellä. Jos hän edes olisi joskus ollut siivo, niin olisinhan ehkä talttunut minäkin. Olin halukas tekemään työtä ja kovaakin työtä, mutta minua suututti, kun koreilemisoikkujen takia täytyi rääkkäytyä. Suuni oli aina ruvissa ja niskaani kolotti ja sitäpaitsi henkitorvenikin tuntui kipeältä, usein en voinut hengittää. Siitä syystä kävin yhä levottomammaksi ja kärtysemmäksi, purin ja potkin jokaista, joka pilttuuseeni tuli. Tallirenki löi minua, mutta eräänä päivänä, kun minua valjastettiin vaunujen eteen ja taas ruvettiin pakkokuolaimia ja suitsia suuhuni tukkimaan, silloin heittäysin kerrassaan äkäiseksi, hypin ja potkin enkä asettunut millään. Silat särkyivät — ja sen jälkeen minua ei enää niiden vaunujen eteen valjastettukaan. Isäntä lähetti näet renkinsä myömään minut Hämeenlinnan markkinoille; minussa katsottiin olevan pahoja vikoja, vaan komea ryhtini ja karvani vaikutti, että eräs hevoskauppias osti minut. Hän tutki vikojani ja niiden syitä, koetti erilaisia suitsia ja keksi pian, minkälaisia minä en voinut kärsiä. Ja ennen pitkää saattoi hän myödä minut aivan tervennä, sävyisänä hevosena ja eräs maalaisvirkamies osti minut. Se oli kunnon ukko, mutta pahaksi onneksi hänen vanha renkinsä juuri niihin aikoihin muutti pois ja se, joka tuli sijaan, oli kuten Simson kovakourainen ja raaka, puhutteli hevosia aina kiroilemalla ja räyhäämällä ja jos en pilttuussa käännähtänyt juuri sillä hetkellä, kuin hän tahtoi, löi hän minua luudanvarrella polviin taikka kylkeen. Kaikki mitä hän teki, oli raakaa ja siksi rupesin vihaamaan häntä. Hän koetti säikyttää minua nöyremmäksi, vaan minäpä olinkin liian ylpeä ja eräänä päivänä kun hän oli minua tavallista enemmän kiusannut, purin häntä. Hän suuttui silmittömäksi, löi minua ratsupiiskalla päähän, mutta eipä uskaltanutkaan sen koommin tulla pilttuuseeni, hän tiesi että minä käytin joko kavioita tai hampaita. Isännälleen hän valitti pahoista tavoistani ja vaikka tämä ei ollut niitä koskaan huomannut, niin minut piti taas myötämän. Eräs hevoskauppias sai siitä vihiä, osti minut ja lähti kaupoille ja niin jouduin sattumalta tänne vähän ennen sinun tuloasi; mutta silloin minussa olikin jo varmaksi vakaantunut käsitys, että ihmiset olivat ainaisia vihollisiani ja että; minun oli puolustauduttava heitä vastaan. Täällä ovat tietysti olot toiset, vaan kukapa tietää, kuinka kauan. Toivosinpa voivani ajatella asioista kuten sinä, mutta sitä en voi".

"Mutta", virkahdin minäkin, "olisi minusta sentään häpeä jos sinä rupeaisit potkiskelemaan taikka puremaan Villeä ja tallipoikaa".

"Sitäpä en teekään niinkauan kuin ovat siivoja minua kohtaan. Kerran jo poikaa purasin ja tämä uhkasi lyödä, vaan Ville kehotti: Koetetaan ensiksi lempeydellä! ja niin poika tulikin, antoi mulle suurusta ja taputti minua. Sen koommin en ole häntä purrut enkä pure".

Olin suutuksissani Näykin puolesta, mutta kokemukseni ei silloin vielä ollut suuri ja luulin että se liioittelee. Mutta sen minä huomasin, että kuta enemmän aika kului, sen lempeämmäksi ja ilosemmaksi se kävi, sen katseessa ei enää ollut tuota epäluuloista ilmettä, kun sitä ihminen läheni. Kerran jo renkipoikakin Villelle virkkoi: "Luulenpa että meistä tulee Näykin kanssa hyvin hyvät ystävät. Nyt se jo hirnahtelee, kun minä talliin tulen".

"Niin, Näykki talttuu, siitä tulee kyllä vielä yhtä siivo hevonen kuin
Pulskasta Mustasta; hyvä kohtelu on sille paras lääke".

Isäntäkin huomasi tuon muutoksen ja kun hän eräänä päivänä nousi vaunuista ja tuli meitä hevosia puhuttelemaan, taputti hän Näykin kaunista kaulaa ja virkkoi: "Kas niin, piijuni, johan nyt olet aivan toinen hevonen kuin taloon tullessasi".

Ikäänkuin hyväksyen paroonin puheen nosti Näykki turpansa pystöön, paroonin sitä hyväillessä.

"Niin, Kallioniemen hevoslääkkeet ovat aina varmat ja tepsivät. Siitä on tullut toinen hevonen".

Ville puhui usein leikillään Kallioniemen hevoslääkkeistä ja sanoi niiden voivan parantaa minkä hevosen tahansa; lääkkeet olivat kokoonpannut kärsivällisyydestä ja lempeydestä ja niihin oli lisätty varmuutta ja tasasuutta, puoleksi kumpastakin; sekotettuina tarpeellisella määrällä tervettä järkeä oli näitä lääkkeitä joka päivä annettava hevosille nautittavaksi.

VIIDES LUKU.

Meitä käytettiin Näykin kanssa parihevosina vaunun edessä, vaan meitä käytettiin myöskin muuhun; kuulinkin paroonin toisinaan sanovan, ettei hän pitänyt sellaisista, ihmisistä taikka eläimistä, jotka eivät osaa kuin yhtä asiaa ja siksi hän oli tyytyväinen meihin, jotka kelpasimme myöskin ratsuhevosiksi. Aina toisinaan viileinä kesäiltoina satuloittiin kaikki neljä hevosta tallista ja lähdettiin ratsastusmatkalle, johon isäntäväkemme olivat hyvin innostuneet. Minulla ratsasti rouva, joka oli keveä ja lempeä, ja minulla oli siis paras olla. Näykkiä ajoi parooni itse ja talon nuoret neitoset ratsastivat Virkulla ja Majurilla. Olipa meistä hevosistakin suurinta huvitusta juosta noinikään ajopeleittä ja toisinaan pistää pieneksi laukaksi, ja ratsastajat nauttivat siitä myöskin. Parooni opetti naisiaan, kuinka heidän tuli hevosta ohjata: varmalla kädellä, mutta repimättä ja nyhtämättä, se on suuri helpotus hevoselle sanoi hän. Hevosen suu on, ellei sitä taitamattomalla ja raa'alla ajolla ole turmeltu, niin tunteellinen, että se tuntee ajajan käden pienimmänkin liikkeen ja voi jo kohta sen mukaan mukautua. Minun suutani ei oltu koskaan huonolla ajolla pilattu ja siksi naisetkin mielellään minulla ajelivat, ja Näykki sanoi monasti kadehtivansa minua sen johdosta.

Kun me kaikki hevoset yksissä olimme ulkona, ihmettelin aina, miksi Majurilla oli niin omituisen lyhyt typykkä häntä. Kerran kysäsinkin siltä, kun seistiin vapaina tallipihalla, oliko se jonkun tapaturman kautta menettänyt häntänsä. "Tapaturman," naurahti tämä katkerasti, "kaunis tapaturma! Se ei johdu tapaturmasta, vaan ihmisten ilkeästä, julmasta muodista. Pidettiin mukamas kauniina, että ratsuhevosella on lyhyt tupsuhäntä ja sen vuoksi on häntäni aikoinaan typistetty. Sitä on aina pidetty sellaisena ja pidetään vieläkin. Eikä se pahinta ole, että minulta siten paras koristukseni riistettiin, vaan eipä ajateltu, että minun näin ollen on mahdoton karkottaa kärpäsiä kupeiltani, ei muistettu, minkälainen kamala kärsimys siitä on, kun tuntee kärpäsen alinomaa istuvan yhdessä kohden, purevan ja imevän eikä voi sitä huiskauttaa siitä pois. Se oli se kirottu muoti , joka tähän oli syypäänä ja se oli aikoinaan niin mahtava hallitsija tässä maailmassa, että esim. kaikissa ratsuväissä olivat hevosten hännät typistetyt, lienevät vieläkin. En käsitä, kuinka ihmiset, joita pidetään niin viisaina, eivät voi ymmärtää, mikä tehtävä hevosen hännällä on".

Tuo muuten niin tyyni Majuri innostui tuosta kertoessaan siihen määrään, että se polki jalkaa vihasta. Ja se kertoi meille elämänsä kokemuksen ajalta kamaloita juttuja, kuinka ihmiset leikkelivät koiriltakin hännät poikki melkein juuria myöten ja vielä typistivät niiden korviakin, jotta muka olisivat rohkeamman ja reippaamman näköiset. Pieninä pentuina ollessaan niitä jo tuolla tavoin silvotaan ja se on tietysti ei ainoastaan eläinrääkkäystä vaan vielä julmempaa sen vuoksi, että koirainkin korvalehdillä ja hännällä on vissi luonnon määräämä tarkoituksensa. Nuo seikat, joista Majuri oikein lämmöllä kertoi, olivat mulle aivan outoja uuteloita ja melkein jo rupesin minäkin ihmisiä kammoksumaan. Näykki, jolla oli paljo vanhaa katkeruutta, sanoikin, että ihmiset ovat eläimiä tuhmemmat. Mutta siihen pani Virkku, joka tallin nurkkaan hieroi selkäänsä, jyrkän vastalauseensa.

"Tuhmemmatko, sitäpä ei olisi tässä talossa syytä sanoa. Meitä kohtaan ovat sekä isäntä että rengit ystävällisiä ja järkeviä eikä ole sen vuoksi sopivaa, että tällaisessa talossa puhutaan pahaa ihmisestä. Ja on hyviä ihmisiä muuallakin, sen tiedän".

Nämä Virkun ymmärtävät sanat meitä rauhoittivat ja Majurikin, joka erittäin paljo piti isännästään, tyyntyi ja käänsi puheen muihin asioihin. Mutta keskustelun taas tauottua kysäsin minä:

"Ei, sitä en voi sanoa", vakuutti Majuri, "sillä niistä ei ole minkäänlaista hyötyä".

"Yleinen luulo on", selitti Virkku, "että kun hevoset eivät voi nähdä sivuilleen eikä siten myöskään säikähtää, niin välttyy useita tapaturmia".

"No se on taas se muoti. Sitäpaitsi väitetään, että silmäsuojaton ajohevonen voisi säikähtää oman kärrynsä rattaitakin; mutta tosiasiahan on, että hevonen kaduilla ja vilkkailla liikepaikoilla sittenkin näkee lukemattoman määrän pyöriviä rattaita, eipähän se siitä säikähdä. Onhan totta, että rattaat toisinaan tuntuvat pyörivän meitä liian lähellä, mutta me olemme tottuneet siihen eikä meitä siinä suhteessa nuo nahkaliuskat auta. Parempi olisi, jos näkisimme kaikki ympärillämme ja oppisimme tietämään, mitä mikin on; silloin säikähtäisimme paljo vähemmin kuin nyt, jolloin vain vilaukselta saamme nähdä joitakin outoja esineitä. On kyllä olemassa arkojakin hevosia, joita nuorina on pilattu ja säikytelty ja niille voivat nuo silmäliput olla hyviäkin, mutta minä ainakaan en olisi niitä koskaan tarvinnut".

"Minun luullakseni", virkkoi Majuri, "ovat kaihtimet varsinkin öiseen aikaan vaaralliset; me hevoset näemme nimittäin pimeässä paremmin kuin ihmiset ja luulisinpa monen vahingon välttyneen, jos hevonen olisi vapaasti saanut käyttää silmiään. Muistanpa selvästi, kuinka eräänä pimeänä yönä muuan ajaja palasi asemalta savikaivoksen ohi, joka silloin oli vettä täynnä. Kun ajaja saapui sen kohdalle, tuli hevonen kulkeneeksi liian läheltä haudan reunaa, ratas luiskahti syvänteeseen ja veti hevosen perässään. Hevonen hukkui ja hädintuskin pelasti ajaja henkensä. Tämän jälkeen rakennettiin kaivannon reunalle heti vankat kaidepuut, mutta varmaa on, että ellei hevosen näkemiskyky osaksi olisi ollut kaihtimien kautta sokaistu, olisi se tiennyt pysyä loitommalla reunalta ja vahinko olisi välttynyt. Kerran kaatuivat asemalta palattaessa tämän talon isännän vaunut ja silloin syytettiin syvää pimeyttä, joka esti Villeä näkemästä tiellä olevaa suurta kuoppaa. Mutta jos ei talon vanhalla viisaalla Ruskolla olisi ollut silmälippuja, niin olisi se kyllä nähnyt kuopan ja väistänyt sitä. Nyt särkyivät vaunut, Rusko loukkautui ja Ville pelasti vaivoin nahkansa".

"Minun mielestäni olisi parasta" tuumi Näykki, nyrpistellen kuonoaan, "että ihmiset, jotka ovat niin viisaita, määräisivät, että varsoilla syntyessään pitäisi olla silmät keskellä otsaa eikä sivuilla. Hehän aina luulevat voivansa korjata luontoa".

Taas yritti keskustelu livahtamaan katkeralle alalle, vaan Virkku kohotti silloin pienen viisaan päänsä ja kertoi: "Voinpa mainita teille pienen salaisuuden, jonka sattumalta sain kuulla ja joka osottaa, että isäntämme ei hyväksy kaihtimia. Kuulin näet hänen kerran sanovan Villelle: Hyvä olisi, jos hevosia aina opetettaisiin ajoihin ilman silmäsuojuksia, niinkuin jo onkin tapana useissa paikoin sekä ulkomailla että meilläkin; mutta kun hevoset kerran ovat niihin tottuneet, voi joskus olla vaarallista jättää ne pois. — Mutta heretkäämme jo pitkistä, ikävistä puheista, laukataanpa iloisina tuonne kujan päähän, siellä on ojan partaalla runsaammin tuoretta nurmea".

Virkku lähti karahuttamaan edellä, me seurasimme perässä ja hetken temmellettyämme laskeusimme ojan partaalta syömään tuoretta nurmea.

KUUDES LUKU.

Kuta kauemmin asuin Kallioniemessä, sitä paremmin opin panemaan arvoa isäntäväen hyvyyteen. Paroonin koko perhe nautti kaikkien seudun asukkaiden kunnioitusta ja rakkautta. Ja he olivatkin ystävällisiä kaikkia kohtaan, ei ainoastaan ihmisiä, pieniä ja suuria, vaan myöskin hevosia, koiria, nautaeläimiä ja lintuja kohtaan. Ei ollut koko tilalla elävätä, jota olisi pahoin pidetty taikka jota he eivät olisi pitäneet ystävänään. Jos kuultiin, että joku kylän lapsista oli ollut ilkeä eläimiä kohtaan, niin kohta se joutui paroonin nuhdeltavaksi. — Läheisellä rautatieasemalla oli liikettä ja touhua, uusi asematalo oli rakennettava, koska vanha kasvavan liikkeen vuoksi huomattiin liian ahtaaksi. Usein ajoi isäntäni minulla asemalle, jossa juuri maata kaivettiin perustusten laskemista varten. Rakennusmestari, joka oli ottanut asematalon rakennuttamisen urakalle, käytti töissään ja vedoissaan vanhoja, kuluneita hevoskaakkeja eikä säästellyt niitä vähääkään; niitä rasitettiin ja rääkättiin pitkät rupeamat. Isäntäni, joka tunsi tuon rakennusmestari Tiilisen, joka ennen oli ollut hänenkin töissään, vaikkei ollut siellä saanut talon hevosia rasittaa, suuttui pahanpäiväseksi, kun näki miten raskaita töitä noilla hevosraukoilla teetettiin ilman että niille suotiin tarpeellista lepoa. Kursailematta otti hän Tiilisen puheilleen ja osotti hänelle, kuinka sydämetöntä hänen menettelynsä oli; vaan Tiilinen vastasi vain epäkohteliaasti. "Raa'alla ja sydämettömällä menettelyllänne", niin sanoi silloin isäntäni, "vahingoitatte te itseänne ja omaa luonnettanne vielä enemmän kuin hevosia, ja koska ette näy tahtovan kuunnella yksityisen ihmisen varotusta, niin olkaa varmana, että saatte oikeuden edessä vastata eläinrääkkäyksestä. Muistakaa, pyydän teitä, sen lisäksi, että on olemassa vielä korkeampi tuomioistuin, jonka eteen kaikki kerran joudumme ja jossa meitä tuomitaan sen mukaan, miten täällä olemme eläneet ja toimineet. Elkää uskoko, että julma ja sydämmetön menettely luontokappaleita kohtaan jää tuossakaan oikeudessa rankaisematta".

Ja paroonin ilmiannon johdosta syyttikin nimismies rakennusmestaria eläinrääkkäyksestä ja hän sai maksaa sakkoja, ei tosin niin paljo kuin olisi ansainnut, mutta häneksi sentään, joka oli ahnas mies, sievosen summan. Mutta juttu ei pysähtynyt tähän. Kun rakennusmestari ei tehnyt tehtävätään asianomaisten mieliksi eikä täyttänyt sopimuksen ehtoja, jätettiin työn jatkaminen eräälle toiselle henkilölle, jolle parooni oli antanut puoltolauseensa. Nyt ei enää eläinrääkkäystä suvaittu asemalla. Hevosten työajat lyhenivät ja niille rakennettiin tallit asuttaviksi. Ja paroonin ehdotuksesta varustettiin hevosten silat vielä n.s. hevossuojelijoilla, joita kaikkien työhevosten siloissa pitäisi käyttää, koska ne helpottavat työtä ja varjelevat selkää. Voinpa omasta kokemuksestanikin vakauttaa, että nämä vietraavat silat isosti säästävät hevosen voimia.

Ihmisillä on sananlasku, jonka totuuden usein olen tullut huomaamaan, nim.: "millainen herra, sellainen palvelija". Meidän talon palkollisiin se ainakin voitiin sovittaa. Tallirengeistä ei kumpanenkaan peljännyt lausua totuuksia eläinrääkkääjille eikä vetää heitä oikeuteen, jos ei muu auttanut.

Niin muistan eräänkin päivän, jolloin Ville oli ollut minulla myllyssä. Paluumatkalla näimme etäämmältä pojan, joka ajoi pienen laihan konin seljässä ja koetti saada tätä hyppäämään veräjän yli. Vanha viisas ruuna näki, että veräjä oli sen hypättäväksi liian korkea, eikä lähtenyt hyppimään. Poika pieksi karahkalla hevosta, vaan tämä kääntelihe vain syrjin. Silloin nousi poika seljästä ja rupesi oikein käsivoimalla hevosta pieksämään, löi sitä päähänkin ja sen tehtyään nousi hän taas selkään ja koetti huutamalla ja pieksämällä saada sitä menemään veräjän yli. Mutta hevonen ei hypännyt, se rupesi suuttumaan. Lähemmäs tultuamme näimme hevosen painavan päätään maata vastaan ja viskaavan takapuoltaan, jossa leikissä poika lensi selästä pois ojaan. Ohjakset vapaina lähti hevonen laukkaamaan kotitaloaan kohden. Villeä nauratti tämä juttu: "kutti parahiksi pojalle", puheli hän.

Poika makasi ojassa pajupehkojen välissä, potki ja koetti turhaan päästä sieltä ylös. "Tulkaa auttamaan" vikisi hän.

"Auttamaan!" vastasi Ville pilkallisesti, "juuri siellä sinun paikkasi onkin, muistat ehkä siitä toisella kertaa, ettet pakota hevosta mies seljässä hyppäämään korkean veräjän yli". Ja Ville ajoi edelleen. Mutta hetken kuluttua hän käänsi minut oikealle ja kuulin hänen itsekseen puhuvan: "kenties se kanalja osaa valehdella yhtä hyvin kuin hevosta rääkätä. Pistetäänpä, Musta, pieni matka hänen kotinsa kautta ja kerrotaan, jos joku kysyy." Ja niin ajoimme lautamiehen talon ohi. Portilla juoksi lautamies vastaamme ja hänen vaimonsa seisoi säikähtyneenä ovella.

"Oletteko nähneet poikaani?" kysyi lautamies. "Hän lähti äsken viemään hevosta hakaan, mutta hevonen palasi juurikaan kotiin ilman miestä".

"Minä luulen että hevosen onkin parempi olla ilman miestä, jos mies niin ilkeästi ajaa", vastasi Ville.

"Näinpä poikanne lyövän ja rääkkäävän hevosta kun ei se hypännyt veräjän yli, joka oli liian korkea. Hevonen käyttäytyi aluksi siivosti, vaan viskasi sitten pojan ojaan. Jätin hänet sinne makaamaan, sillä vahinkoa hänelle ei tullut, mutta pieni muistutus tekee hyvää."

Emäntä rupesi silloin itkeä uikuttamaan ja teki lähtöä hakemaan "Pekka raukkaansa". Vaan lautamies vastasi vakavasti: "Pysy kotona sinä, Pekka tarvitsee pienen kurituksen, ei hän ensi kertaa nyt hevosta rääkännyt. Mutta tähän se tapa saa loppua. Kiitos, Ville, ilmoituksistanne".

Me jatkoimme matkaa kotiin päin ja minä kuulin Villen itsekseen myhähtelevän ja kotona hän kertoi koko jutun renkipojalle. Ja tämänkin mielestä oli Pekalle sattunut parahiksi. "Tunnen hänet, käytiin yksissä koulua, jossa hän aina sillä rehenteli, että hänen isänsä oli lautamies ja oli ylpeä niitä kohtaan, joille uskalsi. Muistanpa miten hän kerrankin koulun akkunalta pyyti kärpäsiä ja sitten noppi niiltä siivet. Minä tulin takaapäin ja iskin häntä silloin korvalle. Hän rupesi ulisemaan ja huutamaan, ja siihen keräysivät sekä opettaja että oppilaat. Minä kerroin suoraan mitä oli tapahtunut ja näytin opettajalle siivittömiksi nypityt kärpäset. Opettajakin suuttui silloin ja ainoastaan sattuma pelasti lautamiehen Pekan sillä kertaa selkäsaunasta. Mutta häpeämässä hän sai seistä nurkassa tuntimäärän ja sitäpaitsi sai hän olla kotiarestissa. Ja opettaja puhui hyvin vakavasti pojille ilkeydestä luontokappaleita kohtaan ja kuvasi meille, kuinka raukkamaista ja sydämmetöntä on rääkätä avuttomia eläimiä; muistuu erittäin mieleeni hänen sanansa, että julmuus elukoita kohtaan on 'pirun merkki', joka ilmestyy kaikissa häijyissä ihmisissä. Sitävastoin voisimme ihmisissä, jotka rakastavat lähimmäistään ja ovat ystävällisiä ihmisiä ja eläimiä kohtaan, nähdä jumalanmerkin, sillä Jumala on rakkaus".

"Siinä puhui opettajanne toden sanan", virkkoi Ville, "sillä ei ole uskontoa ilman rakkautta; ihmiset väittävät usein pitävänsä uskontoaan suuressa arvossa, mutta ellei se opeta heitä hyviksi ja ystävällisiksi ihmisiä ja eläimiä kohtaan, niin on se kaikki lorua, — paljasta lorua, ja se usko löytään kyllä köykäiseksi silloin, kuin kaikki näkyy oikeassa karvassaan ja oikeassa arvossaan".

SEITSEMÄS LUKU.

Muuanna päivänä syysmyöhällä täytyi isäntäni lähteä pitkänpuoleiselle asioimismatkalle. Ville valjasti minut matkakiessien eteen ja nousi itse taka-istuimelle. Nämä kiessit olivat mukavat vetää, suuripyöräiset ja kepeät. Oli satanut vankasti pitemmän ajan kuluessa, vaan nyt sateen jälestä oli ruvennut tuulemaan. Tuuli, joka ajeli ja pyöritteli kuivuneita lehtiä pitkin maita, kävi yhä rajummaksi. Meidän oli kuljettava erään sillan yli; joessa oli vesi sateiden ja tuulen vaikutuksesta noussut niin korkealle, että aallot jo huuhtelivat siltahirsiä. Siinä tuumittiin ylimenoa hyvän aikaa sillankorvassa, vaan pidettiin kumminkin siltaa siksi vahvana, että uskallettiin ajaa yli ja hyvin päästiinkin. Joen toisella puolella olivat useat niityt veden vallassa ja muutamassa paikassa oli tulva jo noussut maantiellekin, niin että minä sain kahlata polviani myöten. Mutta tie oli kova, isäntä ajoi varovasti ja onnellisesti suoriuduttiin siitäkin. Perille tultua annettiin minulle hyvä hoito ja ruoka. Mutta isännän täytyi asioittensa takia viipyä siellä niin kauan, että ilta jo oli käynyt varsin myöhäseksi, kun lähdettiin paluumatkalle. Tuuli oli kiihtynyt ja minä kuulin isännän lausuvan Villelle, ettei hän sellaisessa ilmassa ollut ennen koskaan ajellut. Tie kävi metsän rintaa pitkin ja pelottavalta tuntui minustakin, kun siellä metsä ryski ja oksia ja runkoja kaatuili tielle.

Melkein siinä samassa kuului kamala ryske, metsä kumisi ja maa tuntui jyskyvän. Korkea honka kaatui, taittaen pienempiä puita alleen, juurineen tien poikki ihan hiukkasen meidän edellämme. Minä säikähdin pahanpäiväiseksi, pysähdyin kuin ammuttuna, vapisin, ja ellei minua ennakolta olisi hyvin opetettu, olisin epäilemättä pyörähtänyt takasin ja lähtenyt nelistämään. Ville hyppäsi sukkelana kiesseistä ja asettui pääni luo.

"Siitäpä pelastuttiin kuin ihmeen kautta", virkkoi isäntäni. "Mutta mitä tehdään nyt?"

"Puun yli emme pääse", selitti Ville, "eikä sitä kiertääkään voi. Ei auta muu kuin ajaa takasin tienristeykseen ja sieltä pyrkiä kyläteitä pitkin sillalle. Siinä kuluu kyllä tunnin aika hukkaan ja myöhäksi käy, mutta Musta jaksaa kyllä, se ei ole väsynyt".

Tienristeykseen päästiin, vaan ennenkuin kiertoteitä oli saavuttu sillan luo, oli jo aivan pimeä. Tuskin saatoimme erottaa, että vesi oli sillan yläpuolella. Vaan kun silta siltä näytti vahvalta, ajoi isäntä hiljaa sillalle. Mutta samassa kuin astuin ensimmäiselle siltapalkille, tunsin, että nyt ei ole kaikki niinkuin olla pitäisi, nyt on jokin vaara tarjona ja minä seisahduin paikalleni hievahtamatta eteenpäin. "No, astu pois, Musta", kehotti isäntä ja löi minua kepeästi ruoskalla. Mutta minä en paikaltani päkähtänyt. "Astu, astu!" komensi isäntä tiukemmin ja löi minua kovanlaisesti ruoskalla. Minä hypähdin, mutta eteenpäin en kulkenut.

"Tässä on jokin este", huudahti Ville, hyppäsi kiesseistä ja lähti edelleni tutkimaan siltaa. Se tuntui ehyeltä ja hän koetti taluttaa minua eteenpäin. Hyvin haluttomasti seurasin pari askelta, tunsin selvästi, että silta oli rikki ja pysähdyin taas. Ja samassa kuului huutoja toiselta puolen siltaa. Joku sieltä puolen yli pyrkijä oli kuullut äänemme ja huusi nyt varottaakseen meitä.

"Silta on keskeltä rikki, tulva on vienyt siitä suuren kappaleen. Te ajatte jokeen jos ajatte".

Jo tuntui isäntä kiesseissä siunailevan ja Ville peräytti minut varovasti maantielle ja lähdettiin verkalleen ajamaan tietä jokivartta ylöspäin. Ajettiin varovasti yötä myöten meidän omaa myllysiltaa kohden, joka oli korkea, kivestä rakennettu ja joka siis kesti. Yö oli pimeä, mutta tuuli taukosi vähitellen ja kulku oli verrattain rauhallista. Sekä isäntä että Ville istuivat ääneti. Vaan kun suuren mutkan kierrettyämme aamun sarastaessa onnellisesti olimme saapuneet kivisillan yli, kuulin kiesseissä istuvain rupeavan puhumaan matalalla, vakavalla äänellä. Kaikkea en ymmärtänyt, vaan sen isäntäni puheista käsitin, että jos olisin hänen tahtonsa mukaisesti kulkenut edelleen puusillan poikki, olisi sekä hevonen että kiessit, isäntä ja renki, joutuneet jokeen, ja kun talvivirta oli kova, olisi kaikilla epäilemättä ollut auttamaton hukkuminen edessä. Isäntä lausui, että Jumala on antanut ihmisille ymmärryksen, jotta he voisivat ajatella; eläimille on hän antanut vaiston, joka ei riipu ajatuksesta, mutta joka kumminkin usein on paljo nopeampi ja varmempi, ja sen avulla ovat eläimet usein pelastaneet ihmistenkin hengen .

Pitkän kierroksen tehtyämme saavuimme vihdoin kotiportille. Tallipoika oli siellä meitä vastassa ja kertoi, että paroonitar oli yökauden ollut meidän takia suuressa tuskassa, peljäten meille jonkun vahingon tapahtuneen. Ja kun portaitten eteen saavuttiin juoksi paroonitar itse ulos ja virkkoi:

"Oletko vihdoinkin täällä, rakas ukkoni! Tiedätkö, kuinka olen peljännyt. Eihän ole toki mitään onnettomuutta tapahtunut".

"Ei, lemmittyni, vaan jos ei Pulska Musta olisi ollut viisaampi kuin me, niin joessa me kaikki nyt olisimme".

Enempää en kuullut, sillä he astuivat sisälle. Vaan Ville vei minut talliin, antoi minulle tavallista makeamman appeen, antoi kauroja ja levitti tuoretta heinää vuoteekseni. Ihana siinä oli maata, sillä olinpa todellakin sangen väsynyt.

KAHDEKSAS LUKU.

Muuatta viikkoa tämän tapauksen jälkeen lähti isäntäväkeni vierailemaan erään sukulaisen luo Turun rannikolla; matkalla sinne viivyttiin yö Turussa, jossa ajettiin erääseen hotelliin. Isäntäväkeni nousi komeaan päärakennukseen, vaan Näykin ja minun, jotka vaunuja vedimme, vei Ville portin kautta pihalle, jossa oli useita talleja ja vaunuliitereitä. Hotellin tallirenki tuli ottamaan meitä vastaan; hän oli vanhanpuoleinen, pieni, liikkuva mies, takkuinen tukka, toinen jalka koukussa. En ole eläissäni nähnyt kenenkään valjastavan enkä riisuvan aisoista hevosta niin nopeasti kuin hän sen teki. Minua hän taputti kaulaan ja talutti pitkään talliin, jossa oli kymmenen tai kaksitoista pilttuuta ja neljä tai viisi hevosta. Ville toi Näykin sisälle ja jäi katsomaan, kuinka vanhus meitä pesi ja harjasi. Se kävi arvaamattoman kevyesti ja nopeasti ja kun hän oli lopettanut, tuli Ville minua joka paikasta lähemmin katsomaan ja tunnustelemaan, ikäänkuin epäillen, että tuosta nyt ei saattanut syntyä hyvää jälkeä. Mutta karva oli puhdas ja tasanen kuin silkki.

"Olenpa luullut itsekin käytteleväni harjaa koko nopeasti", virkkoi ihmeissään Ville, "mutta te sutasette sen tuossa tuokiossa, nopeasti ja hyvin yhtaikaa. En ole moista ennen nähnyt".

"Kas, se on tottumuksen voima", virkkoi vanha nilkku tallirenki. "Turhaanpa olisinkin tässä ammatissa ollut neljäkymmentä vuotta, ellen jo olisi käteväksi oppinut. Mitä nopeuteenkin tulee, niin riippuu se aivan tottumuksesta, voihan yhtä helposti tottua nopeaksi kuin hitaaksikin. Ja helpommin, tahtoisin sanoa; minulle todellakin tekee oikein pahaa, kun näen jonkun verkalleen kuhnustelevan ja siirtelevän laiskasti jalkojaan, niin että häneltä tehtäväänsä menee kaksi vertaa enemmän aikaa kuin toiselta vikkelämmältä. Jos multa työ tuohon tapaan sujuisi, niin en olisi iloissani koskaan, nyt olen aina. Olenpa nähkääs hoitanut hevosia aina siitä kuin olin 15 vuoden ikäinen, ajohevosia, vaunuhevosia, työhevosia, milloin mitäkin ja olen aina ollut hevosten ystävä. Kerran yksi minua potkasikin, potkasipa polveen niin pahasti, että olen siitä ikäni ontunut, mutta siltä olen aina hevosista pitänyt. Hotellipalvelijana saan nähdä ja hoitaa monenlaisia hevosia, vaan sen sulle sanon, että oikein hyvää mulle tekee joka kerta kuin saan hoitaa tällaista, siivoa ja hyvin hoidettua hevosta. Voin aina jo kohta näkemisestä päättää, miten hevosta on kohdeltu; en tarvitse kuin parikymmentä minuuttia aikaa, niin voin jo sanoa minkälainen sen hoitajakin on . Katsos tätä, näin tyyni, näin tottelevainen. Kääntyy tingatta mille puolelle hoitaja tahtoo, nostaa nöyrästi kavionsa puhdistettavaksi, tottelee yleensä joka asiassa. Toinen hevonen voi olla juonikko ja vihainen, ei käänny pilttuussa, kohottaa päänsä uhkaavaan asentoon, kun sitä lähestyy ja on arka nostamaan takakavioitaan. Hevosraukka! minä tiedän miten sitä on kohdeltu. Se on ollut luonteeltaan tunteellinen ja muuttunut araksi; se on ollut rohkea, mutta on muuttunut ilkeäksi ja salakavalaksi. Nämä luonteenomaisuudet tarttuvat hevoseen sen nuorena ollessa. Hevonen on kuin, lapsi. Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa ."

"Te puhutte viisaasti", myönsi Ville. "Se on ollut mielipide meidänkin talossa."

"Kuka on isäntäsi? Hän mahtaa olla ymmärtäväinen ja hyvänluontoinen herra".

"Vai hän", vastasi vanhus vilkastuneena, "olen jo kuullut hänestä puhuttavan, parhaita hevosmiehiä koko läänissä".

"On hän kyllä, vaikka on hänellä ollut hevosistaan suruakin. Hänen poikansa sai surmansa ratsastusmatkalla".

"Niin, muistanpa siitäkin kuulleeni, mahtoi se koskea isään. Mutta ajaja oli varomaton, — aita edessä ja mäenrinne. Hevosen on sellaisessa paikassa mahdoton nähdä eteensä ja ajajan pitäisi aina muistaa, että yksin hevosen henki jo on kallis ja että sen yhteydessä voi helposti mieskin mennä".

Nyt olimme me vaunuhevoset jo saaneet kaurojakin eteemme ja molemmat hyväntahtoiset hevosenhoitajat lähtivät tallista.

YHDEKSÄS LUKU.

Illan kuluessa toi vanha tallirenki vielä yhden matkustajan hevosen talliin ja sen mukana tuli muuan nuori mies, joka hevosta harjattaessa seisoi vieressä ja tupakoi. Hänelle kuulin tallirengin sanovan:

"Käyppäs sinä Heiskanen ylisellä ja heitä heiniä tällekin hevoselle. Mutta pane piippu ensiksi pois hampaistasi !"

Kuulin miehen nousevan yliselle, tallustelevan siellä pääni päällä ja heittävän alas heiniä. Hiukkaa myöhemmin kävi Ville vielä tallissa meitä katsomassa ja niin menivät kaikki ulos sulkien oven mennessään. — Minä nukahdin ja lienen nukkunut kappaleen aikaa, kun heräsin ja tunsin voivani pahoin. Nousin seisomaan; ilma tuntui paksulta ja painostavalta. Kuulin Näykin ryiskelevän ja joku muu hevonen potki hyvin levottomasti jalkojaan. Pimeä oli, ei voinut nähdä mitään, mutta talli tuntui olevan savua täynnä, joten tuskin saattoi hengittää.

Savu tuntui tulevan aukosta tallinyliseltä. Kuuntelin ja kuulinkin sieltä hiljaista humisevaa ääntä, kuulin hienoista räiskinää ja sihinää. En tiennyt mitä se oli, vaan jotain ylen kummallista siinä äänessä tuntui olevan, koska minulla koko ruumis rupesi vapisemaan. Toisetkin hevoset olivat hereillään, kiskoivat marhamintojaan ja polkivat jalkaa. Vihdoin kuului ulkopuolelta askeleita ja tuo outo mies, Heiskanen, työntyi juoksujalassa talliin, oli hyvin hätääntyneenä, koetti irroittaa hevosia, mutta teki sen niin kömpelösti, että minua rupesi yhä enemmän pelottamaan. Oma hevosensa ei tahtonut seurata häntä; hän koetti toista ja kolmatta, mutta nekään eivät liikkuneet. Hän kävi kaikkien pilttuissa, hätäili ja huusi ja juoksi sitten tallista ulos. Olihan se kummaa ja järjetöntä, ettemme seuranneet häntä ulos, mutta meillä ei ollut luottamusta häneen, vaara tuntui uhkaavan joka taholta. Ovesta oli päässyt raitista ilmaa sisälle, hengittäminen kävi helpommin, mutta tuo roiskiva ääni yliseltä kiihtyi ja kun katselin sinne häkkini läpi, näin punasen liekin hohtavan seinää vastaan. Samassa kuulin ulkona huudettavan: "Tuli on irti!" ja silloin tuli tuo vanha tallirenki sisään, nopeasti, mutta tyyneesti. Hän sai yhden hevosen ulos ja tuli ottamaan toista, vaan silloin jo liekit roiskivat häkin partaalla.

"Kas niin, poikaseni, tule, nyt lähdetään ulos". Minä seisoin lähempänä ovea kuin Näykki, joten hän ensiksi tuli minun luokseni ja taputti minua. "Älä hätäile, Pulska Musta, suitset suuhun vain ja sitten ulos". Saatuaan suitset suuhuni otti Ville kaulaliinansa, sitoi sillä sievästi silmäni ja talutti minut ystävällisesti hyväillen ulos tallista. Pihalle ehdittyämme, päästi hän huivin silmiltäni ja huusi: "Pidelkää tätä hevosta, että saan toisenkin pelastetuksi".

Ville juoksi takasin talliin. Outo mies piteli minua kiini ja kimakasti minä hirnahdin. Sittemmin kertoi Näykki, että tuo hirnahdus oli suureksi onneksi hänelle, sillä ellei se sitä olisi ulkoa kuullut, ei se millään ilveellä olisi uskaltanut lähteä ulos. Pihalla oli suuri sekamelska, hevosia kuljetettiin ulos toisestakin tallista, vaunuja ja kärryjä vedettiin vaunuliiteristä. Rakennuksen puolella avattiin ikkunoita, huutoja kuului, en tiedä mitä huusivat. Tallin ovesta tunkeutui ulos paksu savu, joka hetkellä yhä paksumpi, ja jo leimahti liekkikin sen keskeltä. Metelin keskeltä kuulin huudettavan talliin: "Ville, oletko siellä, tule ulos". Ei kuulunut vastausta.

Mutta sitten kuului rymäys tallista ja minä näin ilokseni Villen tulevan ulos savun keskeltä ja taluttavan ulos Näykkiä, joka öhki ja ryki. Villekään ei voinut puhua pitkään aikaan.

Paroonikin oli ehtinyt pihalle, hän taputti Villeä olkapäälle lausuen:
"Hyvin tehty, Ville! Vaan oletko vahingoittunut?"

Ville puisti päätään ja ryki, — ääni ei lähtenyt. Vaan isäntä tarttui itse kiini minuun, Ville tuli jälestä ja nopeasti me riennettiin pihalta kadulle. Täällä kuului huutoja, nelistäväin hevosten kaviot paukahtivat katukiviä vastaan ja rattaat rämisivät. "Ruisku tulee, ruisku tulee, pois tieltä", karjuivat tulijat ja karauttivat ohitsemme täyttä ravia portin läpi pihalle, jossa palomiehet nopeasti kävivät letkoja oikomaan ja ohjaamaan vesisäettä tulta kohden.

Mutta meidät talutti parooni ja Ville torin toiselle puolelle, erästä porttia kohden. Oli pimeää ja äänetöntä, vain kuului huutoja. Isäntä vei meidät ison talon pihalle ja sanoi Villelle: "Minun täytyy rientää vaimoni luo. Hevoset jätän sinun hoitoosi, laita ne täällä talliin ja pyydä talonväeltä mitä tarvitset". Ja sitten palasi hän takasin, ei juossut, mutta käveli kiireisesti. Ennenkuin Ville ehti saada meidät uuteen talliin, kuului hotellin taholta kamalaa karjuntaa: ne hevoset, jotka olivat siellä jääneet talliin, huusivat tuskasta, — kamalaa oli se kuulla, meidätkin, Näykin ja minun, valtasi tuska. Mutta Ville hoiti meitä hellästi. Aamulla tuli parooni meitä katsomaan ja puhuttelemaan Villeä. En kuullut mitä he siellä puhuivat, vaan iloisen näköinen oli Ville, luulenpa että isäntä oli hänet hyvin palkinnut.

Paroonitar oli säikähdyksestä vähän sairastunut, joten matkan jatkaminen jäi iltapäivään. Ville kävi sillävälin palopaikalla perustelemassa vaunua ja siloja ja kuulemassa lähemmin tulipalosta. Hän kertoi sitten siitä talon rengille. Ensiksi ei oltu voitu käsittää, mistä tuli oli päässyt irti, vaan sitten saatiin selville, että Heiskasella oli talliin mennessään ollut piippu hampaissa, mutta sieltä palatessaan hänellä sitä ei ollutkaan. Vanha nilkku tallirenki oli kieltänyt häntä nousemasta piippu hampaissa yliselle, vaan luultavana pidettiin, että hän oli sittenkin palavan piipun kanssa sinne mennyt ja siellä laskenut sen hampaistaan. Muistin silloin sen jyrkän kiellon, jonka jo ensi kotitalossani olin kuullut, ettei kenenkään koskaan ollut lupa mennä piippu taikka sikaari hampaissa talliin . Sitä neuvoa olisi täälläkin pitänyt noudattaa.

Ville kertoi, että tallin katto oli palanut, sisustus kokonaan ja seinäin sisäpuoletkin. Ne hevosraukat, joita ei oltu saatu ulos, olivat hiiltyneinä raatoina romahtaneiden, puolipalaneiden kattohirsien alla.

KYMMENES LUKU.

Loppupuoli matkasta meni onnellisesti, ja kun olimme saapuneet siihen herraskartanoon, jossa isäntäni ystävä asui, pääsimme tilavaan, hauskaan talliin. Talon renki toimitti meille kaikkea mitä tarvitsimme ja kun hän sai kuulla Villen käytöksestä tulipalossa, sanoi hän: "Senpä näkee, että teidän hevosenne tietävät keneen voivat luottaa: onpa mitä vaikein temppu saada hevosia pois tallista kun on joko tulipalo tai tulva. En tiedä miksi ne eivät silloin tahdo lähteä ulos, mutta ne eivät tahdo , ei yksi kymmenestä".

Viivyimme tässä talossa kolme, neljä päivää ja sitten ajettiin kotiin. Olimme iloisia kun taas päästiin oman tallin tutuille tiloille. Eräänä yönä vähää myöhemmin, kun olin ilta-appeeni syönyt ja jo ehtinyt nukkumaan, heräsin siitä, että kuulin jonkun juoksevan tallipihalla. Joku meni Villen huoneeseen, tämä juoksi kiireesti ylös kartanoon, mutta palasi pian takasin ja työntyi talliin. "Nyt Musta, nyt sinun kerran pitää koetella miten koipesi oikeavat", virkkoi hän ja työnsi samalla suitset suuhuni ja silat selkääni. Kepeimmät rattaat hän tempasi esiin ja ajaa karautti pihalle. Portailla seisoi parooni lyhty kädessä ja puhui:

"Aja nyt Ville minkä kaviosta lähtee, — emäntäsi henki on kysymyksessä, ei ole hetkeäkään varaa hukata. Jätä tämä kirje tohtorille, anna hevosen hetkisen huoata, mutta aja takasin minkä ehdit".

Seuraavassa tuokiossa oli Ville jo rattailla, portin hän jätti auki ja ajaa karautti kylän läpi ja huusi jo kaukaa vastaantulijoille että syrjäyttäisivät. Kuljettiin tasaista tietä jokiahdetta myöten. "Kas niin, Musta, nyt koeta parastasi". Ei repinyt hän suitsista eikä ruoskaa käyttänyt, sillä minä ravasin niin että puut vilisi ohi, — tuskinpa lie isäni, joka kilpa-ajoissa otti palkinnon, sen nopeammin juossut. Parin virstan päässä pysäyttikin Ville minut, käski hölkätä verkemmin. Mutta minäpä en malttanut, nyt olin juoksutuulella. Ilma oli viileä, kuunvalossa näki hyvästi juosta; mäkeä ylös, toista alas annoin mennä yhteen pohteeseen eikä ollut kulunut kuin vähän toista tuntia, ennenkuin oltiin tohtorin asunnon luona. Siellä ei kuulunut minkäänlaista elonmerkkiä, kaikki nukkuivat. Ville koputti ovelle, tuokion kuluttua aukesi eräs ikkuna ja tohtori pisti päänsä ulos kysyen, mikä on hätänä.

"Kallioniemen rouva on sairaana; parooni käski kysyä, voisiko tohtori heti saapua sinne, hän pelkää että henki on vaarassa. Tässä on kirje".

"Pahinta on", sanoi hän, "että hevoseni on äsken palannut matkalta ja on aivan väsyksissään. Jaksaako teidän hevosenne?"

"Rasittunut se on, ajattelin antaa sen hetkisen huokasta. Mutta jos tarvitaan, niin kyllä se hetikin juoksee. Siinä tapauksessa voin minä, painoa keventääkseni, jäädä pois, luulen että se on isännälleni mieluisinta".

Tuokion kuluttua nousikin jo tohtori kärryihin ottaen ruoskan mukaansa. Ville huomautti hänelle, että se on tarpeeton kapine, Musta juoksee kyllä kernaasti minkä jaksaa, juoksee kunnes kaatuu. "Varokaa vain hevosta, ettei sille tapaturmaa satu". Tohtori lupasi tehdä parastaan ja seuraavassa tuokiossa olimme jo matkalla, kaukana Villestä.

Ja hyvin se paluumatka menikin. Tohtori piteli tosin suitsia tarpeettoman kiinteällä, joten minä yritin joskus tuskastumaan, vaan hillitsin itseni ja juoksin siivosti. Erään mäen alla tohtori pysäytti vauhdin, antoi minun kävellä ja henkästä ja onneksi se oli, sillä kovin olinkin hengästynyt ja väsynyt. Siitä virkistyneenä juoksin taas reippaammin ja ennen pitkää oltiin kotona. Isäntä seisoi portailla vastassa, hän oli näet kuullut meidän tulevan; tohtori hyppäsi kärryistä ja meni isännän kera sisälle. Renkipoika talutti minut tallipihalle, riisui valjaista ja vei talliin ja sepä vasta hyvältä tuntui. Olin aivan likomärkä, ei kuivaa karvaa ruumiissani ja hiki juoksi yhä vieläkin. Mutta renkipoika pesi ja suki minut, antoi mulle vettä juoda, jota pitkän ajan imin sisääni; vesi oli kylmää ja tuntui hyvältä. Sitten antoi hän minulle kauroja ja heiniä ja meni tiehensä. Mutta hän oli unhottanut viskata loimen selkääni ja ennen pitkää aloin väristä vilusta, ruumistani kylmi, jalkoja kolotti, lanteita pakotti ja rintaa tuntui ahdistavan. Kaipasin niin äärettömästi lämpöstä lointani, vaan en voinut sitä saada joten viskausin maata ja koetin nukkua! Muutamien tuntien perästä kuulin Villen tulevan kotiin ja silloin ääneensä valitin, sillä minun oli hyvin paha olla. Kohta tulikin Ville talliin, tutki minua, viskasi päälleni monet lämpöset loimet ja toi keittiöstä lämmintä vettä, teki siitä hyvän jauhojuoman ja antoi juotavakseni. Sen juotuani nukahdin.

Renkipoika kävi hyvin pahalle mielelle kuullessaan, minkä tuhmuuden hän oli tehnyt antaessaan mulle ajon jälestä niin kylmää vettä ja jättäessään minut peittämättä; ei hän voinut itsekään käsittää, kuinka hän oli unimielissään voinut olla niin ajattelematon. Minä sairastuin pahaksi, keuhkoni olivat tulehtuneet, oli vaikea hengittää. Mutta huolellisesti minua hoidettiin, renkipoika kävi öisinkin minua katsomassa ja Ville neuvoi järkiperäisesti, kuinka minua oli hoidettava. Tulipa isäntäkin minua katsomaan, taputti kaulalle ja virkkoi: "Musta parka, kärsiä sinun nyt täytyy, mutta emäntäsi hengen sinä pelastit". Se minua ilahdutti kun kuulin tohtorin sanoneen, että emäntäni loppu olisi ollut varma, ellemme olisi niin pian joutuneet. Ville vakuuttikin isännälle, ettei hän koskaan ollut nähnyt hevosen juoksevan tuota nopeammin, oli aivan kuin Musta olisi tiennyt, mistä oli kysymys. Tietystihän sen tiesinkin, vaikkei Ville sitä uskonut, — ainakin tiesin sen verran, että meidän oli jouduttava niin pian kuin suinkin ja että se kiire oli emännän takia.

YHDESTOISTA LUKU.

Kauanko sairastin, sitä en tiedä, mutta vähitellen rupesin kostumaan ja sain vanhat voimani takasin.

Kolme vuotta olin nyt elänyt tässä minulle suopeassa paikassa, mutta silloin meitä Kallioniemen hevosia odottivatkin surulliset kohtalonvaiheet.

Kuulimme aina tavantakaa, että talon emännän terveys huononemistaan huononi. Usein haettiin lääkäriä, isäntä oli totisen ja levottoman näköinen. Kerran kuulimme sitten, että rouvan täytyi lähteä kotimaastaan muutamiksi vuosiksi ulkomaille kostumaan. Kaikki koko talossa surivat tuota tuomiota. Isäntä, joka oli päättänyt lähteä mukaan, rupesi valmistamaan talouden supistamista ja muuttaa pois maatilaltaan, — muustapa ei puhuttu tallissakaan eikä pihamailla.

Ville kulki synkkänä ja allapäin toimissaan eikä renkipoikakaan enää vihellellyt entiseen iloiseen tapaansa. Kuormia kuljetettiin, ajettiin aseman väliä edestakaisia — meillä hevosilla oli ajoa myötään. Ensiksi lähtivät talon nuoret neitoset kotikartanostaan. Kävivät sanomassa meillekin jäähyväiset. Virkkua syleilivät kuin vanhaa ystävää — vanha se jo olikin — ja meille syöttivät jäähyväisiksi sokuria. Pian kuulimme, mikä kohtalo meille ajohevosille oli määrätty. Näykin ja minun, vaunuhevoset, möi parooni eräälle tuttavalleen, kapteeni Hjelmille, Uudellemaalle — vakuutettiin että siellä meille tulisi hyvä olinpaikka. Virkun luovutti parooni pitäjän papille puolittain ilmaiseksi sillä ehdolla, että tämä ei sitä koskaan möisi, se kun jo oli vanha ja kankea. Renkipoika siirtyi samaan taloon ja sai sen hoitoonsa. Villelle oli tarjottu useita edullisia isäntärengin paikkoja, vaan hän ei vielä ottanut yhtään, sanoi odottavansa ja katsovansa.

Iltaa ennen lähtöään tuli isäntä tallissa käymään, antamaan siellä muutamia määräyksiä ja jäähyväisiksi meitä hyväilemään. Kuulin hänen äänestään, että hän oli hyvin surullisella tuulella, — luulenkin hevosten huomaavan sen paljo paremmin kuin ihmiset.

"Noo", kysyi hän Villeltä, "joko olet päättänyt ruveta johonkin niistä palveluspaikoista, joita sinulle on tarjottu?"

"En ole", vastasi Ville verkalleen. "Minulla on ollut vähän tuumaa lähteä tästä kaupunkiin, käydä siellä vielä vanhoilla päivillä kengityskoulussa ja sitten ruveta maalla kengittämään; minusta on niin surkeaa, kun hevosia taidotta kengitetään".

"Oikea tuuma", arveli paroonikin. "Sittenhän olet tilaisuudessa muutenkin hevoshoitoa opettamaan, johon sinulla on ilmeinen taipumus. Jos yrityksiisi apua tarvitset, niin käänny vain minun puoleeni".

Ja hän kiitti Villeä pitkällisestä ja uskollisesta palveluksesta. Ville puolestaan kiitteli liikutettuna isäntäväkeään, toivotti onnea matkalle ja rouvalle terveyttä takasin. Lämpösesti puristaen renkinsä kättä lähti isäntä tallista.

Lähtöpäivä oli käsissä. Tavarat olivat jo lähetetyt edeltä asemalle, isäntä nousi viimeksi rouvan kera vaunuihin, joita me Näykin kanssa vedimme. Palvelijattaret peittivät sairaan rouvan patjoilla ja seisoivat itkien vaunun ympärillä, kun nämä lähtivät liikkeelle. Asemalla kuulin vielä isäntäväen hellästi hyvästelevän sekä Villeä että renkipoikaa, joka oli tavaroita sinne tuonut, ja kyyneleet silmissä nuo miehiset miehet seisoivat asemasillalla, kun juna lähti sihittämään poispäin, tupruuttaen veturinpiipusta mustaa savua.

Paluumatkalle hankkiutuessaan lausui Ville renkipojalle: "Rouvaa me emme enää koskaan näe, nähnemmekö isäntääkään". Allapäin ajelivat miehet sitten verkalleen kotiin, — joka ei enää ollut meidän yhdenkään koti.

KAHDESTOISTA LUKU.

Seuraavana päivänä valjasti renkipoika vanhan Virkun vanhain nelipyöräin eteen ja lähti ajamaan pappilaan, johon hevonen oli ostettu ja johon hän itsekin nyt siirtyi palvelukseen. Ennen lähtöään kävi poika meitäkin hyvästelemässä ja Virkku hirnahti vielä maantieltä hyvästiksi. Vaan Ville valjasti Näykin muutamain työkärryjen eteen, talutti minua ohjaksista irrallaan perästä ja niin lähdettiin kulkemaan asemalle. Meidät lähetettiin sitten junavaunussa kauas Uudellemaalle, Sariolan tilalle. Ville matkusti mukana hevosvaunussa hoidellen meitä. Oudolta tuntui aluksi ajella junassa ja olimmepa siitä syystä alkutaipaleella hiukan levottomia, mutta väleen me siitä Villen seurassa tyynnyimme ja tasaannuimme; ruokaa ja juomaa oli kylliksi, eikä meillä ollut vaunuissamme mitään hätää. Seuraavana päivänä saavuimme jo määräasemalle ja Ville vei meidät kapteeni Hjelmin suureen, komeaan herraskartanoon. Kuski, Antero niminen, keski-ikäinen mies, ankaran näköinen, otti meidät vastaan, käski kovalla äänellä toisen rengin tulla meitä talliin laittamaan ja kutsui sitten Villen sisälle taloon. Talli, johon meidät vietiin, oli suuri ja valoisa ja meidän pilttuut olivat vierekkäin. Renki harjasi meidät ja ruokki ja noin puolen tunnin perästä tuli Antero Villen seurassa taas meitä katsomaan. He puhelivat keskenään ja Antero lausui Villelle, meitä kotvasen kaikin puolin tarkastettuaan:

"Näenpä jo kohta, ettei näissä hevosissa mitään vikaa ole. Mutta se on tiettyä, että kaikilla hevosilla kuten ihmisilläkin on omat omituisuutensa ja että niitä sen mukaan on eri tavalla kohdeltava. Kerroppas nyt mitä minun erityisesti on näiden suhteen tiedettävä".

"Nämä ovat hevosia", vastasi silloin Ville, "joita parempia tuskin luulen löytyvän, minun on oikein vaikea niistä erota. Mutta hyvin erilaisia ne ovat. Musta tässä on siivoin ja nöyrin, jonka koskaan olen tuntenut. Sitä ei ole koskaan ankaroilla sanoilla puhuteltu eikä kovasti kohdeltu — ei ainakaan meillä, mutta nähtävästi ei varsanakaan — ja kernaasti se tekee, mitä ajaja tahtoo. Mutta tätä raudikkotammaa on aikoinaan huonosti hoidettu. Kun se meille tuotiin, oli se epäluuloinen ja vihainen, mutta vähitellen se on sentään meillä talttunut ja kesyttynyt. Vaan arempi se on vielä luonnostaan kuin Musta. Se ei kärsi kärpäsiä ja jos valjaissa on jokin vika niin se jo kohta rupee levottomaksi. Jos sitä taitamattomasti kohdeltaisiin, niin luulenpa, että siitä taas pian tulisi juonikko ja vikuri".

"Kyllä ymmärrän", vastasi Antero, "mutta vaikea on tällaisessa talossa, jossa on paljo renkejä, saada kaikkia järjellä kohtelemaan hevosta. Panenpa kumminkin mieleeni mitä olette sanoneet tammasta".

He olivat juuri lähtemässä tallista, kun Ville vielä pysähtyi ja virkkoi: "Vielä minun on mainittava, ettei meillä koskaan ole kummallekaan hevoselle käytetty pakkokuolaimia. Olenpa kuullutkin, että aikusemmin juuri niiden kautta pilattiin tamma".

"Täällä niiden valitettavasti täytyy sellaisia käyttää, sitä pidetään komeampana, vaikka turmioksi se minustakin hevoselle on", virkkoi Antero.

Ville kävi vielä meidän kumpaisenkin luona hyvästelemässä meitä viimeisen kerran. Hänen äänensä soi surulliselta; minä käänsin pääni aivan hänen päänsä viereen, muutahan en osannut tehdä. Ja niin hän meni enkä ole häntä sen koommin koskaan nähnyt.

Seuraavana päivänä tuli kapteeni itse talliin meitä katselemaan; hän näytti tyytyväiseltä meidän ulkonäköön.

"Olenpa varma, että nämä ovat kelpo hevosia, sillä ystäväni, parooni
Törne, on niin vakuuttanut ja hyvin kuuluvat parihevosiksikin sopivan.
Semmoisina niitä nyt ainakin aluksi käytetään".

Antero kertoi nyt kapteenille jutun Näykin vastenmielisyydestä pakkokuolaimia kohtaan.

"Niin, mutta rouvani tuskin suostuu niitä jättämään pois", sanoi kapteeni. "Vaan elä kiinnitä niitä liian tiukalle, anna aluksi vapautta ja totuta vähitellen".

Samana päivänä iltapuoleen meidät jo valjastettiin vaunujen eteen ja ajettiin pääportaiden edustalle. Se oli muhkea, komea rakennus, vaan ei siellä tuntunut niin kodikkaalta kuin Kallioniemessä. Tuokion kuluttua astui pitkä, ylpeännäköinen, vanhanpuoleinen nainen ulos rakennuksesta. Hän ei minua miellyttänyt ja kohta huomasinkin, että se oli juuri hän, joka reistaili hevostenkin kanssa ja pakotti meitä käyttämään noita vihattavia pakkosuitsia, joita ei varsinkaan Näykki voinut sietää. Nytkin hän toraili Anterolle ja moitti, ettei "kankisuitsia" oltu vedetty tarpeeksi kiinteälle ja ettemme me muka siis kantaneet päätä tarpeeksi pystyssä. Antero selitti kohteliaasti kuinka asian laita oli, että me olimme siihen tottumattomat ja täytyi vähitellen totuttaa, mutta hän käski vain kiinnittää remmejä.

Vaikea se sen päivän ajo oli, vaikeampi kuin koskaan. Varsinkin ylämäkeä kuljettaessa tuntui siltä, ettei henki juossut ollenkaan. Näykki oli rauhaton koko ajon ajan ja vihasena se vihdoin kotiin palattuamme tuli talliin. "Jos semmoista peliä rupeavat pitämään, jos suitsia noin kiinteälle revitään, niin saatpa nähdä, että tästä tulee toinen leikki, — minä en kärsi sitä", uhitteli se.

Mutta samaa peliä jatkettiin, lujalle kiinnitettyjen kankisuitsien kautta vedettiin meidän pää ja kaula yhä enemmän luonnottomaan asentoon. Näykki kävi yhä rauhattomammaksi, mutta ei puhunut mitään. Luulin siten jo senkin vähitellen talttuneen, eikä oltukaan nyt moneen päivään suitsia enää kiinnitetty. Minä puolestani päätin tyytyä kohtalooni, vaikka se ylen vaikeata olikin. Mutta pahin koettelemus olikin vielä kokematta.

KOLMASTOISTA LUKU.

Eräänä päivänä tuli armollinen rouva tavallista myöhemmin ulos ajelemaan ja hän näytti tavallista kiukkuisemmalta.

"Mitäs tuo tuommoinen on", tiuski hän heti Anterolle. "Pystömpään päät hevosille. Vedä heti pääkohottimet kiinteämmälle".

Antero rupesi, vaikka vastahakoisesti, tekemään työtä käskettyä. Hän kiinnitti ensiksi minun pääni niin korkealle, niin luonnottomaan asemaan, että sitä jo yhdessä kohden seistäessä oli miltei mahdoton sietää. Sitten hän meni Näykin luo, joka siinä kärsimättömästi viskeli päätään edestakaisin niinkuin sen tapana oli. Tämä arvasi heti, mistä oli kysymys ja juuri kun Antero hellitti suitset solesta vetääkseen ne taas kireämmälle, nykäsi Näykki päätään niin voimakkaasti, että Antero sai aika tellin nenäänsä ja renkipoika heilahti kumoon. Samassa nämä molemmat ryntäsivät Näykin päähän kiini, mutta tämä rupesi hyppimään ja potkimaan niin ettei sitä voinut pidellä. Vihdoin se heitti takajalkojaan niin rajusti, että sai ne vaunutangon päälle ja siitä se heilahti kumoon potkasten pahasti minua pudotessaan. Siinä riuhtomalla se pian olisi voinut pahanpäiväisesti särkeä itsensä, mutta sukkelana viskausi Antero makaamaan sen kaulalle, jotta se ei voinut liikahtaakaan ja huusi siitä samalla: "Riisukaa Musta valjaista, päästäkää vaunutanko irti ja leikatkaa hihnat poikki, ellette saa niitä solista auki!"

Kohta olikin toinen renki minua riisumassa ja toinen toi puukon. Minut renkipoika talutti talliin ja jätti minut sinne. Kiihoittunut oli minunkin mieleni, teki jo mieli viskata renkipoika nurkkaan ja laukata ulos maantielle, vaan kun en ollut sitä ennen tehnyt, jäin nytkin paikoilleni. Hetken kuluttua tuotiin talliin Näykkikin, joka oli repinyt nahkansa ja loukannut jalkansa. Anterokin tuli talliin, vapautti minut pakkosuitsista ja kiroili niitä synkästi. "Siinä oli vähällä käydä hullusti. Kai nyt isäntä suuttuu, mutta semmoista se on, että jos ei mies voi vaimoaan opettaa, niin ei sitä voi palvelijakaan. Minä pesen käteni".

Sitten hän hoiteli meitä hevosia, minäkin olin saanut sellaisen tellin, että lapani oli aivan ajetuksissaan ja sitä hän hauteli. Kapteeni oli hyvin vihassa, kun sai kuulla mitä oli tapahtunut, torui Anteroa ja lupasi taas puhua rouvalleen, vaan puhumatta se luullakseni jäi. Mutta Näykki pääsi olemasta vaunuhevosena, siitä tehtiin tavallinen ajohevonen; minun vain täytyi vielä vastaseksi kärsiä samaa kidutusta, kunnes syksy tuli ja "armollinen rouva" suvaitsi matkustaa pois kaupunkiin.

Myöhemmin syksyllä muutti kapteeni itsekin sekä muu perhe kaupunkiin, ainoastaan nuori herra sisarineen jäi vielä joksikin ajaksi maalle Sariolaan. Hevoset, niiden joukossa me Näykin kanssa, jäivät myös maalle ja nuo nuoret käyttivät nyt tilaisuutta ollakseen usein ulkona ajelemassa ja ratsastelemassa. Nuori neiti Anna rakasti yksin ajella minulla kepeissä turunkärryissä; hän piti minusta, kohteli minua hyvästi ja siksi juoksinkin hänen ohjaksissa ollessa kiltisti ja kernaasti, Nuori herra oli usein ratsastaen mukana ja hän ratsasti kernaimmin muutamalla Poku nimisellä raudikolla, joka oli ulkomaan rotua, suurikokoinen, vilkas ja tulinen. Mutta me toiset hevoset olimme kyllä tallissa oppineet tuntemaan sen tuittupäiseksi ja vikuriksi.

Kerran pisti neiti Annalle päähän valjastuttaa Poku kärryjensä eteen ja lähteä sillä ajamaan, jättäen minut veljelleen. Nuori herra oli tuosta vaihdoksesta sangen huolissaan, hän tiesi kyllä, että piti olla miehen koura hillitsemään raudikkoa, jos se jotakin pääsi säikähtämään. Ja hän kysyi ihmeissään sisareltaan:

"En ole suuttunut, vaan ajahan sinä kerran sillä, niin saan minäkin opetella tätä Pokua hallitsemaan".

"Etköhän luopuisi siitä aikeesta, Anna, Poku on kovin epäluotettava hevonen".

"Mutta veli hyvä", sanoi nuori neito pisteliäästi, "älä nyt turhia huolehdi, olenhan pienestä tytöstä saakka tottunut hevosta ajamaan ja mihinkäpä se pääsee Pokukaan sileältä maantieltä. Seuraa Mustalla mukana jos tahdot, minä lähden nyt tällä".

Hän istui jo kärryissä ja ajoi reippaasti portin kautta maantielle, jota myöten lähti hyvää vauhtia laskettelemaan. Nuorella herralla oli kirje vietävä postiin ja arvatenkin huolehtien sisarestaan satuloitsi hän minut ja tapasi pian sisarensa, jonka kanssa he yhtä matkaa onnellisesti ajoivat postiasemalle saakka. Täällä hyppäsi nuori herra selästä, pani minut kiini veräjäpatsaaseen ja pyysi sisartaan odottamaan siinä, kunnes hän pistäisi kirjeensä postiin.

Poku seisoikin rauhallisesti rinnallani maantiellä ja neiti laski suitset irralleen hyräillen siinä itsekseen. Nuori herra kuului menevän sisälle taloon, neiti katseli sinne hänen jälkeensä. Mutta maantien toisella puolella olevalla niityllä oli hevosia laitumella ja veräjä maantielle oli sieltä auki. Ja neiden huomaamatta tuli hevosparvi sieltä maantielle ja yksi nuori hevonen laukkoi vallattomasti Pokun pään ohi töykästen sitä kylkeen. Tämä säikähti, nykäsi valjaitaan ja lähti hirnasten nelistämään edelleen. Se kävi niin nopeasti, että neiti Anna oli vähällä lennähtää kärryistä. Minä näin hänen päättäväisesti tarttuvan ohjaksiin, mutta samalla he jo hävisivät näkymättömiin tien käänteestä. Hirnahdin kimakasti, olin rauhaton ja koetin repiytyä irti päästäkseni. Mutta jo tuokion kuluttua tuli nuori herra, näki irtonaisten hevosten laukkaavan maantiellä ja tajusi kohta mitä oli tapahtunut. Tuossa tuokiossa hypähti hän satulaan ja käskemättä, kiirehtimättä nelistin minä minkä kaviostani lähti Pokun jälestä, — ratsastaja antoi minun vapaasti mennä. Tultiin kohta tien mutkaan, josta oli virstan verran aivan oikosta maantietä, mutta nelistävää Pokua ei näkynyt siinä. Tie haarausi siinä vielä kahtaalle, oli vaikea tietää kummalle tielle Poku oli kääntynyt. Muuan eukko seisoi mökkinsä ovella ja kun nuori herra siinä vähän pysähteli, osotti hän kädellään oikealle. Laskettiin sinne ja hetken kuluttua näimmekin vilahdukselta kärryjä, jotka yhä huimaavaa vauhtia riensivät eteenpäin. Mutta ennen pitkää olivat ne taas kateessa, ne katosivat aivan silmäimme edestä. Kappaleen ajettuamme näimme muutaman miehen peljästyneenä seisovan tien varrella, ja hän osotti kädellään erästä kylätietä, joka kappaleen etempää kääntyi maantieltä. Sinne oli Poku poikennut, epätasaselle, raivaamattomalle kivikkotielle. Oikasimme sinne kankaan poikki ja näimmekin pian kärryjen vaarallisesti hoippuvan kivien ja puunjuurien yli. Neideltä oli hattu pudonnut päästä ja tukka hulmusi valloillaan siinä vauhdissa. Hän nojautui taaksepäin, koetti nähtävästi yhä vielä pidättää pillastunutta hevosta. Näytti jo siltä kuin pian tapaisimme kärryt; minä ponnistin parhaani mukaan ja nuori herra istui etukumarassa seljässäni antaen minun nelistää. Olimme jo aivan lähellä kärryjä.

Mutta siinä juuri oli suuri, luisuva kivi, jota ei oltu tieltä raivattu pois, vaan jonka kylän miehet kuormaa vetäessään aina kiersivät. Mutta Poku ryntäsi suoraan eteenpäin, kärryt heilahtivat, toinen ratas pyöri ilmassa ja rymähtäen kaatuivat kärryt viskaten neiden kauas kankaalle Poku veti vielä pari syltä kohona kaatuneita kärryjä, joiden valjaat osaksi olivat särkyneet, vaan suitsiperät tarttuivat murrokkoon ja sen täytyi pysähtyä.

Me olimme samassa paikalla. Nuori herra hyppäsi sisartaan katsomaan. Hän makasi siinä kanervikossa liikkumattomana, kasvot maata vasten. Veli heittäysi polvilleen hänen viereensä ja mainitsi hänen nimensä. Ei vastausta; hän kohotti varovasti tytön päätä: kasvot olivat kalpeat ja silmät ummessa. Tuskan valtaamana avasi nuori herra sisarensa vaatteet ja hellitti kaulaliinan, tunnusti valtimoa sekä rupesi katselemaan, mistä apua olisi odotettavissa. Mies, jonka maantiellä äsken olimme sivuuttaneet läheni juuri kylätietä pitkin. Häntä nuori herra kutsui avukseen ja viipymättä hän saapuikin, säikähtyneenä ja huolestuneena hänkin, kun näki nuoren neiden aivan hengetönnä makaavan kankaalla.

"En ole noin satulassa vielä koskaan istunut, vaan ehkä tuo mahtaisi luonnistaa sekin. Parastani tahdon koettaa. Mihin sitä pitäisi ajaa?"

"Aja tohtorin luo ja kutsu hänet heti tänne. Hevonen on hyvin siivo, ei se viskaa sinua mihinkään. Ja sitten aja meille kotiin Sariolaan ja kerro mitä on tapahtunut sekä toimita tänne joku rengeistä vaunujen kanssa. Mutta koeta kiirehtiä, minä odotan tässä."

Vielä neuvoi hän nuorelle herralle missä vettä oli saatavissa ensi hätään ja rupesi sitten selkääni kiikkumaan. Kömpelösti hän siinä istui etukumarassa ja jalat roikkuilivat kupeillani, mutta minä lähdin tasasesti juoksemaan ja maantielle päästyä lisäsin vauhtia. Tekemistä hänellä tuntui olevan satulassa pysyessään. Mutta tohtorin talon kohdalle pian jouduttiin ja viipymättä ratsastaja siellä toimitti asiansa. Ja yhteen pohteeseen hän sieltä ajoi kapteenin kartanoon, jossa vaunua kohta ruvettiin valjastamaan. Ja niin oli mies innostunut, että itse kohta lähti oikotietä juoksemaan takasin tapaturmapaikalle.

Suuri hälinä vallitsi talossa, kun tuo tieto saapui. Minut talutti renki tuota pikaa talliin, viskasi satulan selästä, heitti loimen ylleni ja jätti minut siihen seisomaan. Näykki vietiin valjaisiin vaunun eteen. Minusta tuntui aika kovin pitkältä, ennenkuin tämä palasi takasin ja silloin se kertoi mulle, mitä se oli nähnyt.

"Paljoahan en tiedä", kertoi se. "Yhtä vauhtia ajettiin koko matkan ja saavuttiin perille melkein samassa kuin tohtori. Nuori herra piteli neiden päätä sylissään ja tohtori kaatoi hänen suuhunsa jotakin nestettä, ja vakuutti että hän elää. Paluumatkalla kuulin vielä tohtorin sanovan, että neiti luultavasti ei ole aivan pahasti loukkautunut, mutta itse tämä ei koko matkalla puhunut mitään."

Rasittunut oli Näykki tällä matkalla, vaunut olivat sangen raskaat ja kuulin sen pari kertaa pahasti rykäsevän, mutta kunniantunto esti sitä enemmän valittamasta. Illemmalla tuli nuori herra talliin minua tervehtimään. Hän taputti lanteitani ja kehui minua paljo, sekä kertoi Anterolle luulevansa, että minä olin käsittänyt neidon hengenvaaran yhtä hyvin kuin hän itse. "En olisi sillä kertaa voinut Mustaa pidättää, jos olisin tahtonutkin". Vielä ymmärsin miesten puheesta, että neiti jo oli isosti parantunut ja että hengenvaarasta ei enään ollut pelkoa. Se oli minusta niin hauska uutinen, että ilostani hirnahdin pilttuussani.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Nyt minun täytyy kertoa vähän Marttirengistä, hänestä, jonka Anteron poissaollessa tuli hoitaa hevosia. Eikä kukaan sitä tehnytkään paremmin kuin hän ja niin kauan kuin hän oli reiluna miesnä, ei uskollisempaa eikä luotettavampaa palvelijaa voinut tavatakaan. Hän oli lempeäluonteinen ja taitava hevosia käyttelemään; jos joku hevosista oli sairaana, osasi hän hoitaa sitä yhtä hyvin kuin jokin hevostohtori, hän oli näet aikoinaan ollut eläinlääkärillä palveluksessa. Ja taitava ajaja hän myöskin oli ja huolellinen eikä häneltä puuttunut tietojakaan, jotapaitse hän osasi hyvin käyttäytyä ja oli varsin siistin näköinenkin. Luulenpa, että kaikki pitivät hänestä — hevoset pitivät ainakin. Voisi ihmetellä, että näillä avuilla varustettu mies oli verrattain ala-arvosessa asemassa, mutta asianlaita oli se, että hänellä oli yksi suuri vika: hän joi. Ei niin kuin toiset juopot, jotka myötään juovat, hän osasi pysyä raittiina viikkoja ja kuukausia, mutta sitten hänet äkkiä himo tapasi, hän joutui hummaamaan ja kävi silloin häpeäksi itselleen, rasitukseksi vaimolleen ja vaivaksi jokaiselle, jolla oli hänen kanssaan tekemistä. Selvänä ollessa oli hänestä kumminkin niin paljo hyötyä, että Antero pari kertaa oli antanut hairahdusten mennä kaikessa hiljaisuudessa, ettei kapteeni saisi siitä vihiä.

Mutta eräänä yönä, kun Martin joistakin pidoista oli ajettava isäntäväkensä kotiin, oli hän juonut itsensä niin humalaan, että hänestä ei ollut enää suitsien pitelijäksi. Piti jättää mies pois kokonaan ja isännän itsensä täytyi nousta ajamaan. Ja silloin sai Martti eron palveluksestaan. Hänen täytyi muuttaa pois talosta perheineen, joka sai hakea kattoa päänsä päälle mistä löysi. Tämä oli jo tapahtunut pari vuotta sitten. Mutta vähää ennen kuin me Näykin kanssa tultiin taloon, oli Martti taas otettu armoihin. Antero, hyväsydämminen mies, oli puhunut kapteenille Martin puolesta, ja juhlallisesti oli Martti luvannut, ettei hän nauttisi pisaraakaan väkeviä, niin kauan kuin hän siinä talossa asui. Näihin asti hän olikin pitänyt tuon lupauksensa jopa niin järkähtämättä, että Antero uskoi Martin hoitoon koko tallin siksi ajaksi, kun hän itse oli poissa, sillä siihen toimeen olikin Martti muita taitavampi.

Jo teki kevättä, toukokuu oli käsissä ja perhettä voitiin ruveta odottelemaan kotiin kaupungista. Vaunut olivat syksyseltään korjauksen tarpeessa, joten päätettiin lähettää Martti viemään niitä läheiseen kauppalaan korjattaviksi; sieltä oli hänen ratsastamalla tultava takasin. Sitä varten otti hän satulan mukaan ja minut otettiin tälle retkelle. Hiukan rahoja annettiin Martille mukaan kaikenmoisia pikkuostoksia varten.

Kohta kauppalaan tultuamme ajoimme vaunuseppään, johon vaunut jätettiin ja sieltä talutti Martti minut kievariin, pani minut talliin ja käski kievarin rengin ruokkia minua. Itse hän lupasi tulla asioiltaan kello neljä. Mutta hän ei tullut ennenkuin kello viisi ja sanoi lähtevänsä paluumatkalle vasta kuudelta, hän oli näet tavannut pari vanhaa tuttavaa. Kievarin renki ilmoitti hänelle silloin, että kenkä toisessa etujalassani vähän löksötti ja kysyi, olisiko se kiinnitettävä.

Hän oli nyt hyvin isoääninen ja puhui räyhäten ja minusta hän tuntui menettelevän kovin vasten tapojaan, kun ei tahtonut ottaa tarkempaa selkoa kengästäni, muuten hän aina oli hyvin huolellinen tämmöisissä asioissa. Eikä hän saapunut kello kuusi, ei kello seitsemän eikä kahdeksan, vasta lähempänä yhdeksää hän saapui ja komensi silloin hyvin karkealla äänellä kievarin rengin tuomaan minut esiin. Hyvin pahalla tuulella hän näytti olevan, haukkui renkiä, en tiedä mistä syystä. Kievarin isäntä itse seisoi pihalla, kun me lähdettiin ja huomautti, että "aja varovasti, Martti", mutta tämä vain kirasten vastasi ja karautti kadulle. Ja kun päästiin ulkopuolelle kauppalaa, kannusti hän minut nelistämään ja löi usein piiskalla, vaikka minä menin, minkä suinkin jaksoin. Taivas oli pilvessä, joten oli melkein pilkkopimeässä kulku. Äsken oli vedetty someroa maantielle ja siinä oli siis paljo mukulakiviä. Siinä nelistäessäni irtausi minulta kenkä jalastani yhä enemmän ja vihdoin se putosi. Jos Martti nyt olisi ollut selvällä päällä, olisi hän heti huomannut, että jokin seikka oli hullusti, mutta hän oli siksi juovuksissaan, ettei huomannut mitään. Hän ajaa karautteli vain teräviä kiviä pitkin, myötään kiroillen ja hosuen piiskalla. Jalkaani koski tietysti hirveän kipeästi; kengätön kavio halkesi ennen pitkää ja repeysi pahasti kivikossa.

Pitkälti en voinut niin ollen jatkaa. Ei mikään hevonen voi juosta särkyneellä kaviolla. Tuska kävi liian suureksi, minä kompastelin ja hytkähdin vihdoin hervotonna polvilleni. Martti lensi selästäni ja kun vauhti oli ollut sangen kova, lienee hän pudonnut hyvin voimakkaasti. Minä pääsin ennen pitkää taas jaloilleni ja nilkutin tiepuoleen, jossa ei ollut kiviä. Kuu oli juurikään noussut ja sen valossa saatoin nähdä Martin makaavan kappaleen matkan päässä maantiellä. Hän ei noussut jaloilleen, teki ainoastaan pari yritystä kohotakseen ryntäilleen, vaan vaipui taas valitellen maahan. Syytä olisi ollut minullakin valitella, sillä jalkaani ja polviani pakotti äärettömästi, mutta hevoset ovat tottuneet valittamatta kärsimään tuskiaan. En siis ääntä päästänyt, seisoin vain ja kuuntelin, eikö kuuluisi kavioiden kopinaa taikka jalkamiehen astuntaa maantieltä. Ei kuulunut; vähän tätä tietä kuljettiin, öiseen aikaan hyvin harvoin. Keväinen yö oli tyyni ja kaunis. Ruisrääkkä vain kuului räkättävän loitommalla aidan takana ja huuhkaja suhahti joskus pääni päällitse lepikön läpi. Minä seisoin siinä ja ajattelin kaipauksella niitä kuluneita kesäöitä, jolloin varsana ollessani seisoin laitumella emäni vieressä ja sen hoidossa.

VIIDESTOISTA LUKU.

Puoliyön aika lienee ollut käsissä, kun etäämmältä kuulin hevoskavioiden kopsetta. Väliin se hiljeni kuulumattomiin, mutta kuului taas selvemmin ja lähempätä. Tie kulki metsien läpi ja ääni kuului Sariolasta päin; kohta heräsi minussa toivo, että sieltä tulee joku, joka on lähtenyt meitä hakemaan. Kuta lähemmäs kavion kopse tuli sitä varmemmaksi kävin, että se oli Näykin kavioiden ääni; tuokion kuluttua tunsin jo rattaatkin, jotka sillä oli perässään. Hirnahdin silloin ja ihastuin ikihyväksi kun kuulin Näykin vastaavan sekä sitäpaitse tuttuja ihmisääniä. Verkalleen ne tulivat ja pysähtyivät sen mustan esineen kohdalle, joka makasi tiellä.

Toinen miehistä hyppäsi kärryistä katsomaan, kuka siinä loikoi. "Martti se on", virkkoi hän "eikä mies liikuta jäsentäkään". Toinenkin mies nousi kärryistä ja nojausi maassa makaavan yli. "Kuollut se on; koetteleppas miten kylmät kädetkin sillä jo on".

He nostivat Martin maasta, mutta ei elon merkkiä hänessä näkynyt ja nivukset olivat yhtenä verihyytelönä. Sen nähtyään jättivät he Martin paikoilleen ja tulivat katselemaan minua. Kohta huomasivat he rikkirepeytyneet polveni.

"Hevonen on langennut ja viskannut miehen selästään. Kuka olisi sitä Mustasta uskonut? Eihän koskaan ennen ole nähty, että se saattoikaan langeta. Martti on varmaankin maannut tuossa tuntikausia, ihmepä ettei hevonen ole liikkunut paikaltaan".

Toinen miehistä koetti nyt taluttaa minua eteenpäin. Astuin askeleen, vaan niin kävi kipeästi, että olinpa toiseen kertaan langeta.

"Kas! sillä on vaiva sekä polvissa että jalassa ja, — mitä ihmettä —, koko kaviohan on repaleina. Poika parka, mihin leikkiin olet joutunut! Pelkäänpä, pelkäänpä, ettei Martin laita ole ollut oikea. Lähteäppä tällaista mukulakivistä tietä myöten ajamaan selästä hevosella, jolla ei ole kenkää yhdessä jalassa! Olisipa ollut sama, jos hän olisi tahtonut pakottaa hevosen hyppäämään kuun yli. Mies on luultavasti taas joutunut vanhan himonsa valtaan. Hänen vaimoparkansa, kovin hän oli kalpea, kun tuli taloon kyselemään, eikö Martti jo ole palannut. Oli hän tosin keksivinään syitä, jotka olisivat voineet miestä pidättää kauppalassa, vaan näkyi se siltä, että hän tavattomalla innolla kehotti meitä lähtemään miestään vastaan. Miten on meidän nyt meneteltävä? Meidän täytyy saada kotiin sekä hevonen että vainaja, eikä se suinkaan helpoksi käy".

Neuvoteltiin sitten ja päätettiin, että toinen miehistä taluttaisi minua, toinen veisi vainajan. Vaikea oli saada veristä ruumista sijoitetuksi kärryihin, sillä kuka piteli sillaikaa Näykkiä? Vaan tämä tuntui yhtä hyvin kuin minä tietävän mistä oli kysymys, ja se seisoi hiljaa kuin muuri. Lienen jo ennen maininnut sen suurimpia vikoja olleen sen, ettei se tahtonut kauan seistä paikoillaan. Kohta lähti toinen miehistä ajamaan surullista kuormaa, toinen tuli minun jalkaani katsomaan. Hän otti kaulahuivinsa ja sitoi sillä sairaan jalkani lujalle ja lähti niin minua kotiin taluttamaan. En unhota koskaan tätä yöllistä matkaa. Oli puolen penikulman verran matkaa kotiin. Mies talutti minua verkalleen ja minä nilkutin eteenpäin niin hyvin kuin taisin, mutta kamalasti se koski. Olen varma, että mies näki ja tunsi tuskani, sillä hän taputteli minua usein ja puhutteli ystävällisesti ja rohkaisevasti. Vihdoin ehdin omaan pilttuuni ja sain kauroja. Renki pani kylmiä kääreitä polvilleni ja puuroa jalkani ympäri, jotta jalka puhdistuisi, ja kuume talttusi jo ennen eläinlääkärin tuloa aamulla. Sain vihdoin unta, vaivoin päästyäni pitkälleni. Seuraavana päivänä tutkittiin haavat ja tohtori arveli, että jäntereissä ei ole vikaa, joten minusta kumminkin vielä tulisi työkuntoinen hevonen; mutta muodoltaan olivat jalat pilassa. Luulenpa, että minua hoidettiin niin hyvin kuin voitiin, mutta pitkällinen ja tuskallinen se hoito oli. Polvilleni muodostui pahkoja ja niitä poltettiin pois syövillä hapoilla ja kun haavat vihdoin olivat ummessa, voideltiin arpia nesteellä, joka vei kaiken karvan polvista. Arvatenkin sekin tehtiin parhaassa tarkoituksessa.

Kun Martti oli tapaturman kautta kuollut ilman että kukaan oli ollut sitä näkemässä, pidettiin tutkinto ja siinä kävi kauppalan kievarin väen todistusten kautta selville, että Martti oli lähtiessään ollut juovuksissa; minun pudonnut kenkäni löydettiin maantieltä ja siitä kävi kohta ilmi, miten kaikki oli tapahtunut. Minä pääsin kaikista moitteista vapaaksi. Kaikki surkuttelivat leskeä. Tämä oli aivan menehtymäisillään ja huudahteli tuontuostaankin surunsa sekaan: "Hän oli niin hyvä, niin kelpo mies, — kaikki oli tuon vihattavan viinan vikaa. Miksi sellaista myödään! Oi Marttini!" — Martti haudattiin ja kun leskellä ei ollut kotia eikä sukulaisia, täytyi hänen kuuden pienen lapsensa kanssa kerran vielä muuttaa pois hauskasta torpasta ja siirtyä ilottomaan, synkkään vaivaistaloon.

KUUDESTOISTA LUKU.

Kohta kun jalkani haavat olivat ummessa, laskettiin minut pienelle niitylle, jossa irtaallaan sain kulkea viisi, kuusi viikkoa. Muita eläimiä siellä ei ollut ja vaikka nautinkin vapaudestani ja runsaasta ruohosta, olin kumminkin siksi kauan ollut seuraan tottunut, että nyt tuntui oloni hyvin yksinäiseltä. Meistä oli Näykin kanssa tullut erittäin hyvät ystävät ja häntä siis varsinkin kaipasin. Usein hirnahdin, kun kuulin hevosten kulkevan läheisellä tiellä, mutta harvoin sain vastausta. Vaan eräänä aamuna avattiin veräjä ja vanhaa ystävääni Näykkiä näin siitä hakaan talutettavan. Renki päästi päitset päästä ja laski Näykin irroilleen. Iloisena juoksin sen luo, ja mielihyvä oli yhtä suuri molemmin puolin. Vaan pian huomasin, että Näykkiä ei oltu huvikseen laskettu laitumelle. Sitäkin oli tapaturma kohdannut. Tämä oli oikeastaan pitkä juttu, vaan pääasia oli, että se hurjalla ratsastuksella oli pilattu ja nyt laskettu laitumelle, jotta saataisiin nähdä, vieläkö siitä tulisi kalua. Nuori herra oli vähän sen jälkeen, kuin minut saatettiin pois tallista, ollut huviratsastuksella. Hän oli valinnut Näykin ratsukseen. Ja siellä oli kerran ajettu kilpaa, Näykki oli kunnianhimoinen, se oli tahtonut panna parastaan, ja eellimmäisten joukossa se oli ollutkin. Vaan rinta ei ollutkaan kestänyt; ratsastaja oli sitäpaitse ollut liian raskas, joten siltä selkäkin oli venähtänyt.

"Näin olemme nyt täällä molemmat", lausui Näykki surunvoittoisesti, "taittuneina parhaissa voimissamme, sinä juopottelijan, minä nuoren hurjastelijan varomattomuuden kautta. On tämä kohtalomme todellakin surullista".

Ja me tunsimme molemmat, ettemme enää olleet entisellämme. Mutta hauska meillä siltä oli toistemme seurassa. Emme tosin enää laukkoneet ympäriinsä, kuten ennen varsoina, vaan me söimme yksissä ja lepäsimme rinnakkain ja koivujen siimeksessä seisoimme usein pitkät ajat päät vastakkain. Ja niin kului kesää alkupuoli.

Eräänä päivänä näimme kapteenin tulevan Anteron seurassa hakaan. Kun heidät näimme, seisoimme paikallamme, ja annoimme heidän astua luoksemme. Tarkoin he meitä tutkivat. Kapteeni oli hyvin alakuloisen näköinen.

"Tässä on nyt parituhatta markkaa turhaan viskattuna", sanoi hän; "mutta enin surettaa minua kumminkin näiden hevosten kohtalo, joille vanha ystäväni oli hankkivinaan niin hyvän kodin: täällä ovat ne nyt molemmat turmellut. Tamma saakoon vuosikauden lepäillä, jotta saadaan nähdä, kostuuko se, mutta Musta on myötävä. Vahinko se on, mutta mitäpä meidän talossa näin rumaksi runnellulla hevosella tehtäisiin".

"Totta se on, herra kapteeni", toisti Antero, "mutta sellaisessa paikassa, missä ei niin tarkoin karvoihin katsota, voi Musta vielä hevosen viran hoitaa, jos sitä taiten kohdellaan".

Noin viikkoa myöhemmin tuli muudan rengeistä päitset käsivarrella hakaan, pujotti ne minun päähäni ja lähti taluttamaan minua pois. Ei siinä jäänyt jäähyväisiin aikaa. Me hirnahdimme molemmat, Näykki ja minä, kun minua veräjälle vietiin, Näykki juoksi aidan kuvetta hirnahdelien jälkeeni, niin kauan kuin kavioni kopse kuului.

Rautatiellä vei Antero minut sitten Helsinkiin, jossa eräs lääkäri oli ostanut minut ajohevosekseen.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Uudella isännälläni ei ollut ennen ollut omaa hevosta, vaan saatuaan suuremman praktiikin, osti hän minut, vuokrasi tallin, joka oli eri talossa kuin hänen oma asuntonsa, ja hankki hevosenhoitajan. Vähän hän itse hevosenhoitoa ymmärsi, mutta hän oli hyväluontoinen ja tahtoi että minua hyvin kohdeltaisiin. Minun olisi siis ollut hyvä olla uudessa paikassani, ellei olisi sattunut seikkoja, joista tohtori ei tiennyt mitään. Hän antoi, kuten itse kuulin, rengille käskyn ostaa riittävästi ja hyvää ruokaa, sekä heiniä että kauroja. Muutamain päiväin aikana olikin kaikki kuten olla piti. Huomasin kohta, että renki ymmärsi tehtävänsä. Hän piti tallin puhtaana ja ilmavana, harjasi minut huolellisesti ja oli aina ystävällinen. Ennen oli hän ollut jonkun hotellin palvelija, mutta sittemmin naimisiin mentyään asettunut omilleen ja ruvennut kuorma-ajuriksi. Jonkun ajan perästä huomasin, että minun kaura-annokseni huomattavasti pienenivät, ja muutamain viikkojen kuluttua rupesi tämä jo voimissa tuntumaan. Heinät olivat kyllä hyviä, vaan ne eivät yksin riittäneet minua voimissa pitämään. Mutta enhän voinut kellekään kertoa enkä valittaa ja niin kului pari kuukautta. Ihmettelin eikö isäntäni huomaisi, että jokin oli nurin, mutta ei hän nähnyt mitään. Eräänä iltapäivänä syystalvella lähti isäntäni kumminkin ensi kelillä ajelemaan maalle erään ystävänsä luo, joka oli tilanomistaja lähellä Helsinkiä. Tämä tunsi hevoshoidon perinpohjin ja tervehdittyään isäntääni, loi hän katseen minuun ja virkkoi: "Näyttääpä siltä, kuin ei hevosesi olisi oikein terve. Onko se ollut sairaana?"

"Ei minun tietääkseni", vastasi tohtori, "mutta sen olen kyllä huomannut, ettei se enää ole niin virkku, kun ensin ostaessani sen; mutta renkini sanoo, ettei sitä ole oudoksuttava, koska hevoset ainakin käyvät heikoiksi ja hitaiksi syyspuoleen".

"Syyspuoleen — mitä hulluja! Ja jos niin olisikin, niin ei sinun hevosesi, jolla on siksi vähän ajoa ja epäilemättä hyvä ruoka, tarvitseisi noin ruveta näivettymään".

Ja hän rupesi koettelemaan minua joka paikasta sekä virkkoi sitten: " Sitä en tiedä kuka sinun kaurasi syö, vaan ei sitä hevosesi syö . Ajoitko kovin tänne tullessasi?"

"Koetteleppas tästä", virkkoi maanviljelijä, johtaessaan isäntäni käden tunnustelemaan kaulaani ja lapojani.

"Tämähän on märkä ja hikinen niinkuin hevoset, joita pelkällä heinällä ruokitaan. Neuvoisin sinua pitämään talliasi vähän lähemmin silmällä. En epäileisi mielelläni ja omasta puolestani olen ilonen, ett'en tarvitse sitä tehdä, sillä mulla on luotettavaa väkeä. Mutta ota selko, miten asianlaita on, sillä löytyy kelvottomia ihmisiä, jotka ovat sydämmettömiä kyllä riistääkseen mykältä elukkaraukalta sen ravinnon". Sitten sanoi hän rengilleen: "Anna tälle hevoselle runsas kaura-annos, valitse parhaita kauroja".

"Mykkiä eläinraukkoja", — niin, semmoisia me olemme; jos olisinkin voinut puhua, niin olisinpa ilmottanut isännälleni, mihin hänen kauransa joutuivat. Renki tuli talliini joka aamu kello kuusi poikineen, jolla oli kannellinen vasu käsivarrellaan. He menivät kohastaan kauralaatikolle ja minä näin isän ammentavan poikansa vasuun koko sievän joukon kauroja, jonka jälkeen poika läksi. Viisi taikka kuusi päivää sen jälkeen kuin olimme olleet maalla, lennähti, juuri samassa kuin poika oli lähtemäisillään ulos, tallinovi auki ja sisään astui poliisi, joka tarttui poikaa käsivarteen. Hän lukitsi oven ja virkkoi pojalle: "Näytä minulle, mistä isäsi ottaa ne kaurat, joita sinä joka aamu kannat kotiisi".

Poika hätäysi ja rupesi itkemään, vaan kun hän ei voinut päästä pakoon, osotti hän kysyjälle kauralaatikkoa. Renki itse oli juuri puhdistamassa jalkojani eikä ensin huomannutkaan mitä siellä tapahtui, vaan kohta kun hän näki poliisin ja älysi, mistä oli kysymys, rupesi hän haukkumaan poliisia. Mutta eihän siitä ollut apua, isä sai poikineen seurata kuulusteltaviksi ja sittemmin kuulin, että rengille oli tuomittu hyvin ansaittu rangaistus.

Samana päivänä tuli uusi renki talliin. Hän oli pitkä, komea mies ja kohteli minua hyvin ystävällisesti. Ja erittäinkin, kun isäntä oli saapuvilla, taputteli ja puhutteli hän minua. Harjani ja häntäni suki hän vedellä ja kavioita voiteli öljyllä, että olisin oikein hienon näkönen, mutta hän ei katsellut kavioiden alle eikä harjannut minua huolellisesti. Kuolaimet saivat ruostua, silat olivat aina kosteat ja hihnat kangistuivat.

Hän nähtävästi itsekin piti itseään hyvin kauniina miehenä, sillä hän käytti paljo aikaa puhdistaakseen hiuksensa ja partansa sekä solmitakseen kaulahuivinsa siroon solmuun pienen taskukuvastimen edessä tallissa. Kun häntä hänen isäntänsä puhutteli, ei hän koskaan vastannut muuta, kuin että "kyllä, herra tohtori, kyllä, herra tohtori" kosketellen lakkia joka toisen sanan kohdalla. Kaikkien mielestä hän oli erittäin siivo mies ja ihmiset onnittelivat tohtoria, että hän oli sellaisen palvelukseensa saanut. Mutta minä voin vakuuttaa, että se oli itserakkain ja laiskin vetelys, jota koskaan olen tavannut. Olihan se hyvä sekin, ettei hän rääkännyt eikä kauroja varastanut. Mutta ei se hevoselle riitä. Hyvähän mulla olisi ollut seistä pilttuussani, ellei hän olisi ollut niin laiska, ettei hän viitsinyt puhdistaa tilaani. Harvoin hän korjasi vanhat roskat altani pois ja seuraus olikin, että siellä aina haisi pahalta. Ja tuosta kitkerästä katkusta kärsivät silmäni ja kävivät punasiksi, jotapaitse ruokahaluni huononemistaan huononi.

Eräänä päivänä tuli isäntäni ja virkkoi rengille: "Kuule, miksi täällä on ruvennut tuntumaan niin ilkeä haju? Eikö olisi syytä lakasta pilttuu tarkemmin ja huuhtoa vedellä?"

"Niinkuin herra tohtori käskee", vastasi tämä taas heilauttaen lakkiaan, "mutta en luule olevan hyödyllistä panna vettä pilttuuseen. Hevoset vilustuvat helposti ja olisihan vahinko, jos tohtorin hevonen sairastuisi. Vaan minä teen, kuten herra tohtori käskee."

"Enhän tietysti tahdo, että hevonen vilustuisi, mutta tämä haju tallissa on minusta outo. Ovatkohan viemäritorvet reilassa?"

"Kun tohtori siitä nyt huomauttaa, niin rupean minäkin sitä epäilemään.
Niistä nousee toisinaan ilkeä haju".

Viemärinpanija tuli, repi auki laattiat ja pihamaat, mutta torvissa ei ollut mitään vikaa; hiukan kalkkia pantiin sekaan, kallis lasku laitettiin tohtorille — ja haju oli ennallaan. Vaan ei siinä kyllin: kun minun myötään täytyi seistä kosteilla pahnoilla , rupesi terveyteni ja voimani siitä kärsimään. Kerran sanoi isäntäni: "En voi käsittää, mikä Mustalle on tullut, se kompastelee myötään ja väliin pelkään sen kerrassaan kaatuvan".

"Niin, herra tohtori", vastasi renki, "samaa olen itse huomannut, kun taluttelen hevosta jalottelemassa".

Tosiasia oli, ettei hän koskaan minua käynyt jalottelemassa, vaikka tohtori toisinaan sattui useita päiviä olemaan matkoilla, vaan täytyi minun koko ajan seistä liikahtamatta paikoillani samassa likasessa pilttuussa. Seuraus oli, että tunsin itseni raskaaksi ja haluttomaksi, jotavastoin toisin ajoin olin levoton ja kärtyisä. Ei koskaan antanut renki mulle vaihteeksi silppuja eikä jauhojuomaa, hän oli näet yhtä taitamaton kuin itserakas. Ja mulle syötettiin rohtoja ja lääkkeitä sen sijaan että olisi pitänyt antaa liikettä ja ravinnon vaihdetta ja seuraus oli, että minä yhä huononin.

Eräänä päivänä, kun isäntäni lähti ajelemaan, olivat jalkani niin hellät, että kompastelin tavallista useammin ja koska ajettiin isännälleni tutun kengittäjän ohi, pyysi hän tätä katsomaan jalkojani. Tämä nosteli niitä, toista toisensa perästä, ja virkkoi:

"Hevonen potee kaviosyöpää, vieläpä sangen pahan laatuista. Sen jalat ovat epäilemättä hyvin hellät ja ihme on, ettei se ole aivan kaatunut. Merkillistä on, jos ei renki ole sitä huomannut. Tällaisia hevosia näkee usein ja syynä on aina se, ettei vanhoja pahnoja ole korjattu pilttuusta pois, vaan jätetty sinne happanemaan".

Seuraavana päivänä jouduin eläinlääkärin hoitoon ja hän puhdisti kavioni perin pohjin ja hautoi niitä jollakin väkevällä liuoksella. Nyt otettiin aina pahnat tarkoin pilttuustani ja puhdasta pantiin sijalle. Sillä hoidolla pian paranin. Mutta tohtori oli saanut kyllänsä kahdesta tallirengistään ja päätti vastaseksi tulla toimeen ilman omaa hevosta käyttäen vuokrahevosta. Ja siitä syystä hän möi minut.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Hevosmarkkinat voivat olla varsin hauskat sille, jolla ei niissä ole mitään menetettävää. Ainakin niissä on sangen paljo näkemistä.

Ne markkinat, joissa minä olin mukana, pidettiin syksyllä Kampin torilla. Siellä oli paljo hevosia koolla: nuoria, terveitä hevosia, joita oli suoraan maalta tuotu: vanhoja, ikäkulu hevosia, jotka jo kauan olivat kierrelleet toisen hevoshuijarin käsistä toisen käsiin; oli hevosia, jotka olivat pilaantuneet pika-ajuri- taikka raitiotie-hevosina; oli lihavia, virkkuja hevosia, jotka pitivät päätään pystössä ja reippaasti viskasivat siromuotoiset etujalkansa korkealle, kun ajaja antoi niiden näyttää juoksutaitoaan; oli hevosia, joiden katse oli raukea ja alahuuli lerpallaan, korvat taappäin taipuneet ja kylkiluut nahkan läpi näkyvissä; hevosia ilottomia ja toivottomia, surullisia toisten nähdä, jotka, kuten minä, vielä olivat nuoria ja voimakkaita, mutta jotka siitä satunnaisten vahinkojen vuoksi olivat toisen luokan hevosten joukkoon joutuneet ja jotka eivät tienneet, eikö nekin ennen pitkää olisi samassa surkeassa asemassa kuin nuo mainitut.

Siellä tarjoiltiin ja tingittiin ehtimiseen. Jos hevosen sallittaisiin lausua mielipiteensä, niin tahtosinpa väittää että hevosmarkkinoilla lausutaan useampia valheita, ja tehdään enemmän petoksia, kuin mitä rehellinen ihminen kernaasti voisi uskoa . Seisoin samassa joukossa muutamain muiden hevosten kanssa, jotka olivat voimakkaan ja vankan näköiset ja moni mies kävi meitä katsomassa; mutta minusta he aina kääntyivät pois, heti kun olivat huomanneet vian polvissani, vaikka myöjäni vannoi ja vakuutti, että olin ainoastaan tallissa luiskahtanut ja langennut.

Aina kun joku minua lähemmin tutki, katsoi hän ensiksi suuhuni, sitten silmiäni, sitten tunnusteli hän jalkojani ja kupeitani ja koetti sen jälkeen käyntiäni. Oli merkillistä huomata, miten eri tavalla he sen tekivät. Muutamat raastoivat ja nykkivät kovakouraisesti ja huolettomasti, kuin jos olisin ollut mikäkin puukappale, toiset hivelivät kädellään pehmeästi ruumistani taputellen silloin tällöin, ikäänkuin jos olisivat tahtoneet sanoa: "sinun suostumuksellasi". Saatoin siten varsin hyvin arvostella ostajia siitä tavasta, miten he minua kohtaan käyttäytyivät.

Heidän joukossaan oli erittäinkin yksi, jonka olisin suonut ostaneen minut, sillä jo kohta alkujaan aavistelin, että hän tulisi minua hyvin pitelemään. Hän oli pienenläntä, solakka, sukkelaliikkeinen mies; hänen käytöksestään huomasin kohta, että hän oli tottunut hevosia pitelemään. Hänen äänensä oli lempeä ja hänen harmajissa silmissään oli ystävällinen ja lauhkea katse. Kuulostanee omituiselta, kun sen sanon, vaan totta se on, että hänen hajunsakin jo minua miellytti; ei oluen eikä tupakan kitkerää katkua hänestä lehahtanut , vaan puhdas heinän tuoksu, aivan kuin hän juuri olisi laskeutunut tallin yliseltä. Hän tarjosi minusta kolmesataa markkaa, vaan kun ei se riittänyt, meni hän tiehensä. Katselin kauan hänen jälkiään. Vaan kun hän oli mennyt, tuli luokseni kovaääninen mies, ankaran ja ilkeän näköinen. Rupesin jo pelkäämään, että hän ostaisi minut, vaan hän kulki edelleen. Pari muuta miestä tuli vielä minua katsomaan, vaan kauppaa ei syntynyt. Silloin palasi tuo ankaran ja ilkeän näköinen mies takasin ja tarjosi kolmesataa. Alkoi kiivas kaupustelu; myöjäni oli ruvennut pelkäämään, ettei hän saisikaan minusta sitä summaa, jota oli aikonut ja oli epäröivän näköinen. Samassa saapui siihen kumminkin taas tuo harmaasilmäinen mies. En voinut olla ojentamatta päätäni hänen puoleensa. Hän siveli ystävällisesti turpaani.

"Kolmesataa kolmekymmentä viisi, en penniäkään enempää. Otatteko vai ettekö?"

"No olkoon menneeksi", virkkoi myöjä. "Ja sen saatte kokea, että huonoa kauppaa ette ole tehneet".

Oli jo iltahämärä käsissä, kun uusi omistajani talutti minua monia katuja pitkin, torien ja vilkkaiden liikepaikkain ohi. Muutaman ajuriaseman ohi kuljettaessa huudahti eräs ajuri taluttajalleni:

"Kiitos vain". Vielä kappaleen talutti isäntäni minua, kunnes erään syrjäkadun varrella vei minut portista sisään pihalle. Portailla seisoi nuori vaimo ja pari lasta, poika ja tyttö, ja nämä tervehtivät iloisina tulijaa.

Talliin päästyä ja sinne valoa tuotua seisoivat kaikki ympärilläni tarkastellen minua.

Kohta taputtikin pieni käsi minun kaulaani. Se tuntui niin pehmeältä ja hyvältä.

"Ja nyt laitan sille apetta, eikö niin, sillaikaa kun sinä suit sen", virkkoi poika isälleen.

Talli, johon minut vietiin, oli mukava ja puhdas ja hyvän iltaruoan sain siellä eteeni. Sen syötyäni paneusin tyytyväisenä levolle tuoreille heinille ja toivoin kaikkea hyvää tulevaisuudelta.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Kuten mainittu, oli uusi isäntäni nimeltään Pehkonen. Hänen vaimonsa Hanna oli niin hyvä puoliso kuin suinkin saattoi ajatella. Hänellä oli pieni, pyöreähkö vartalo, tumma, kiiltävä tukka, ruskeat silmät ja kaunis, hymyilevä suu. Poika Kusti oli reipas, terve ja siivonnäköinen poika ja tyttö, Miia, sievä kahdeksanvuotias, oli äitinsä kuva. Erittäin sopusointuinen suhde vallitsi heidän välillään, enpä luule ennen enkä jälkeen nähneeni sen onnellisempaa perhettä. Pehkonen itse oli pika-ajuri. Hänellä oli paitse minua toinen hevonen, suuri, valkoinen, romuluinen hevonen, nyt jo jotenkin vanha, vaan siltä vielä varsin komean näköinen. Se kantoi päätään pystössä ja esiintyi arvokkaasti, — saattoi nähdä, että se oli jaloa rotua. Se kertoi olleensa aikoinaan sotahevonen, oli ollut mukana Turkin sodassa erään suomalaisen ajutantin hevosena ja tämä oli sitten moniaita vuosia sodan päätyttyä ystävyyden kaupalla luovuttanut hevosen Pehkoselle, joka aliupseerina oli ollut mukana sodassa, vaan sittemmin antautunut ajurin ammattiin. Hevosta kutsuttiin vanhoilta sotamuistoilta "Kenraaliksi".

Seuraavana aamuna minut vielä tarkoin suittiin ja pestiin ja talon naiset kävivät vielä päivänvalossa minua ihailemassa, sekä syöttivät mulle leipää ja sokuria. Minulle tuo kunnianosoitus teki niin hyvää, että luulin melkein olevani vielä entinen, uhkea "Pulska Musta", jota kaikki ihailivat ja hyväilivät ja ystävällisesti puhuttelivat. Minä vuorostani koetin myöskin olla siivo ja ystävällinen. Emäntä sanoi, että minä olisin ollut aivan liian komea tavalliseksi ajurihevoseksi, elleivät polveni olisi olleet vahingoittuneet.

"Onpa vaikea käsittää, miten se noin polvensa on loukannut ja missä vika on ollut, sillä hevosessa ei voi vikaa olla, varmempaa ja kevyempää kulkua en ole monasti nähnyt", virkkoi ajuri itse. "Minkähän me sille nimeksi annamme? Myöjä lausui muistaakseni, että sitä ennen oli kutsuttu 'Pulskaksi Mustaksi'."

"Pitäköön nimensä edelleenkin, sopiihan se", lausui emäntä. Ja niin sain pitää vanhan nimeni, ja se tuntui sitä hauskemmalta ja kodikkaammalta.

"Kenraali" oli ajossa koko aamupäivän. Kusti antoi mulle, koulusta palattuaan, päivällisen aikaan ruokaa ja vettä. Iltapäivällä valjasti ajuri minut nelipyöräin eteen; hän tarkasteli hyvin huolellisesti, että silat ja mäkivyöt hyvin sopivat. Ja kun kaikki oli reilassa, ajettiin lähimmälle ajurinasemalle. Toiset ajurit tulivat nyt minua tarkastelemaan ja he laskettelivat arvostelujaan, jotka eivät suinkaan olleet lempeitä.

"Liian hieno", tuumi toinen, puistellen päätään. "Saadaanpa nähdä, niin
Pehkonen ennen pitkää keksii siinä jonkun pahan vian".

"Luulenpa siihen aikaa kuluvan, kuluvan siksi kunnes hevonen keksii vian ajajassa", arveli isäntäni ilosesti ja varmasti.

Ensi viikkoni ollessani ajurihevosena oli sangen rasittava, vaan pian huomasin, että saatoin täydellisesti luottaa ajajaani, ja se helpotti työtäni. Pehkonen ajoi taiten ja ymmärryksellä, ja osotti yhtä suurta huolenpitoa minua kuin itseäänkin kohtaan . Hän älysi kohta, että minä kernaasti tein tehtäväni eikä hän kertaakaan minua ruoskalla kiirehtinyt, lepposasti vain löi suitsiperillä selkääni, kun tahtoi vauhtia lisätä, mutta tuon hänen tahtonsa tunsin tavallisesti jo hänen tavastaan pidellä suitsia ja kulin sen mukaan.

Ennen pitkää ymmärsimme isäntäni ja minä toisemme niin hyvin, kuin hevonen ja ajaja voivat ymmärtää toisiaan. Tallissa järjesti hän kaikki mahdolliset seikat minun mukavuudekseni. Pilttuut olivat vanhanaikaiset, sillat isosti taappäin kaltevat, joka on sopimatonta, koska hevonen siten turhanpäiten tulee rasittumaan pilttuussa seisoessaankin, mutta ne olivat tilavat ja öisin pantiin puomi pilttuun eteen, päitset päästettiin irti, joten sai kääntyä miten päin tahtoi. Pehkonen piti meitä aina puhtaina ja antoi meille riittävästi ja hyvää ravintoa, vaihdellen sitä niin paljo kuin voi. Hän piti huolta, että meillä aina oli edessämme raikasta vettä, joten saimme juoda, milloin janotti , On ihmisiä, jotka väittävät, että hevonen ei tarvitse juoda milloin se tahtoo, mutta minä tiedän, että jos me saamme juotavaa milloin haluamme, juomme ainoastaan vähän kerrassaan, ja siitä meillä on enemmän hyötyä, kuin että meille annetaan korvollinen kerrassaan, kun olemme niin kauan saaneet olla ilman vettä, että janomme on käynyt vallan sietämättömäksi. Toiset ajajat syöttävät meille kauroja ja silppuja kuiviltaan ja jos silloin me lisäksi olemme hyvin hikiset, kun vihdoinkin saamme vettä, juomme liian paljo, ja se on hyvin vahingollista, varsinkin jos vesi on hyvin kylmää. Mutta parasta Pehkosen luona oli kumminkin se, että saimme pitää sunnuntain lepopäivänä , jolloin ainoastaan poikkeustapauksissa oltiin työssä. Parempaa ihmistä tuskin lienen tuntenut, kuin uusi isäntämme oli. Aina oli hän iloinen ja ystävällinen, aina valmis puolustamaan sitä, mikä oli hyvää ja oikeaa, ja niin hyvänluontoinen hän oli, että oli vaikea joutua hänen kanssaan riitaan. Hän päinvastoin sai usein rauhan rakennetuksi kun, kuten väliin sattui, ajurien kesken odotuspaikoilla syntyi riita.

Kuten mainitsin, ei sunnuntaityö tullut kysymykseen muuta kuin poikkeustiloissa. Kerron erään sellaisen tapauksen. Muuanna sunnuntaiaamuna pesi Pehkonen minua parhaillaan pihalla, kun hänen vaimonsa tuli ulos ja näytti haluavan sanoa jotakin.

"Kas, asianlaita on semmoista, että Liina, muistathan, hän, joka palvelee katurakennuksessa ja aina on niin ystävällinen lapsiamme kohtaan, äsken kävi luonani ja kertoi, että hänen äitinsä, joka asuu Helsingin pitäjässä, matkaa lähes kaksi peninkulmaa, on hyvin sairaana ja tytön tekisi mieli tänään käydä häntä tervehtimässä. Siksi hän kysyi, mahtaisitko sinä lähteä kyytiin sinne, lupasi hän maksaakin…"

"Maksun vuoksi en lähde, mutta mietitään asiaa. Nyt on sunnuntai ja hevoset ovat väsyneitä, samoin olen itsekin, se se mietityttää".

"Ikävätähän se minustakin olisi, jos sinä näin sunnuntaiksi lähtisit kotoa pois, mutta pitäisihän toisakseen auttaa pulassa sellaista, joka aina on avulias meitä kohtaan. Ajatellappa, että joku meidän vanhuksista olisi sairaana, — ei se ainakaan olisi sapatinrikos, jos lähtisitkin kyytiin".

"Puhutpa kuin pappi, Hannaseni; voithan siis käydä sanomassa Liinalle, että kello 10:ltä voin lähteä. Mutta etköhän samalla kävisi pyytämässä tuolta naapuritalosta lainaan heidän keveitä kärryjään, se olisi hevoselle niin paljo heveämpää , kuin vetää näitä raskaita nelipyöriä".

Hanna palasi kohta, toi kiitokset Liinalta ja kärryt hän myös oli saanut lainata.

"Hyvä on", sanoi Pehkonen, "pistä nyt hiukan voitaleipää laukkuun mulle, tulen kotiin niin aikusin iltapäivällä kuin ehdin".

"Kyllä minä pidän päivällisruoan lämminnä kunnes tulet, vaikka menisi myöhäsempäänkin".

Kymmenen tienoissa lähdettiin ajamaan, minä olin kärryjä vetämässä, jotka tuntuivat äärettömän kepeiltä nelipyöriin verraten. Oli kaunis toukokuun päivä, kaupungin ulkopuolella tuntui ilma kepeältä, heinä haiskahti tuoreelta, tie oli tasanen ja pehmyt, joten minä siinä ajettaessa muistoissani nautin kuluneita, onnellisia maaseutupäiviäni.

Liinan äiti asui pienessä torpassa, joka punaseksi maalattuna ja sievän näköisenä oli metsän rinnassa. Viereisessä haassa kulki kaksi lehmää laitumella. Tytön veli kysyi, saisiko hän panna hevosen navettarakennukseen, vaan isäntäni pyysi sen sijaan, että minä saisin kulkea irrallani haassa, hän vakuutti, etten pelottaisi enkä häiritseisi lehmiä. Siihen suostuttiin heti, minut riisuttiin irti ja pääsin vapaana juoksemaan mättäikössä. Sekös tuntui ihanalta! Aluksi en tiennyt mihin ryhtyisin, vihantaa nurmeako syömään vaiko piehtaroimaan kentällä vaiko vapaana karauttelemaan haan päästä toiseen. Koettelin kohta ne kaikki konstit ja olin mieleltäni iloinen. Isäntääni kutsuttiin sisälle, vaan hän jäi mieluummin luokseni hakaan. Istui siellä puun juurelle, pureskeli eväitään, lauleli ja vihelteli, kuunteli lintujen laulua ja käveli pienen haan läpi porisevan puron luo, jossa hän poimi kevään ensi kukkasia viedäkseen kotiinsa Miialleen. Aika kului nopeasti, — minä en ollut näin vapaana ollutkaan lähemmäs vuoteen.

Hyvissä ajoin iltapäivällä tulimme kotiin ja minä kuulin isännän kertovan vaimolleen, ettei hänen sunnuntainsa ollut ensinkään mennyt pilaan, sillä virkistävää oli hengittää luonnon ilmaa ja kuunnella lintujen laulua. "Ja Musta se oli iloinen kuin varsa", lisäsi hän.

Jonkun ajan perästä kuulin, että Liinan käynti oli niin virkistävästi vaikuttanut hänen äitiinsä, että hän siitään rupesi kostumaan ja aivan parani.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Pehkonen oli eräänä päivänä "Kenraalilla" vienyt muutamia matkustajia asemalle. Kun hän sieltä palasi, ajoi muuan juopunut panimokuski suurta, raskasta vaunuaan vastaan; hän heilutti myötään ruoskaa ja hänen hevosensa paransi vauhtia, kunnes se pillastuneena, silmittömänä ja hurjana hyökkäsi eteenpäin. Isäntä ei ehtinyt ohjata "Kenraalia" syrjään, olutvankkurit jysähtivät nelipyöriä vastaan, rattaat särkyivät ja aisat taittuivat ja katkenneen aisan pää tunkeutui "Kenraalin" kupeeseen. Kuinka Pehkonen pääsi hengissä pelastumaan, sitä ei hän käsittänyt itsekään; kaikkien saapuvilla olevain mielestä se oli varsinainen ihme. Ainoastaan muutamia mustelmia jäi häneen merkiksi. Mutta "Kenraali" paran laita oli pahempi. Vaivalla saatiin se nostetuksi jaloilleen ja silloin näkyi verta tirskuvan sen lavasta ja kupeesta; hiljalleen ja varovasti taluttamalla sai isäntä sen viedyksi kotiin. Helposti saatiin todistetuksi, että panimorenki oli ollut humalassa ja syynä tapaturmaan ja sakkoja hän siitä sai; panimo sai maksaa isännällemme vahingonkorvausta, mutta ei kukaan maksanut "Kenraali" raukalle sen kivusta eikä tuskasta.

Eläinlääkäri ja isäntä tekivät minkä voivat huojentaakseen sen kärsimyksiä. Ajopelit olivat perinpohjin korjautettavat ja sillävälin sain minäkin levätä, kun ei ollut tilaisuutta työhön. Kun me sitten taas tapaturman jälkeen ensi kerta oltiin ajuriasemalla, tuli muuan Pehkosen tovereista kysymään miten "Kenraalin" laita oli.

"Tuskin vain se siitä paranee", vastasi Pehkonen, "ainakaan se ei entiselleen kostu eikä tule kelpaamaan ajurihevoseksi. Soisinpa että kaikki tuollaiset juopporentut pidettäisiin sairashuoneessa eikä laskettaisi heitä turmelemaan ihmisiä eikä eläimiä. Jospa tyytyisivät taittamaan omia jalkojaan ja särkemään omia vaunujaan ja turmelemaan omia hevosiaan, — se saisi olla heidän oma surullinen asiansa, mutta tavallisesti joutuu siinä syytön kärsimään. Ja sitten ne puhuvat vahingonkorvauksesta! Kaunista korvausta, — kuka korvaa kaiken tämän ajanhukan ja harmin, kuka korvaa niin hyvän, kelpo hevosen, joka jo oli muuttunut hyväksi ystäväksi! Jos voisin toivoa jonkun paheen ennen muita haudattavaksi syvimpään kuolemaan, niin toivoisinpa juoppouspaheen sinne".

"So, so Pehkonen", virkkoi eräs toinen ajuri, johon kalikka koski, "johan sinä rupeat kovin ankaraksi".

"Niin, mikset luovu sinäkin tuosta turmiollisesta tavasta? Oletpa liian kunnon mies ollaksesi tuon tavan orja".

"Onhan siinä ainakin vähän perää, mitä puhut. Olen pari kolme kertaa itsekin päättänyt heittää viinan pois, mutta se on kovin ikävää ja vaikeaa".

"Sitä olen itsekin kokenut", selitti Pehkonen, "ikävää ja vaikeaa se oli ensi viikkoina, vaikken koskaan ollut varsinainen juoppo ollut, ryypiskellyt vain kohtuullisesti. Mutta minä huomasin, etten ollut oma herrani, en voinut kieltää, kun viettelys olisi ollut voitettava. Rupesin käsittämään, että joko toisen tai toisen, juoppouden taikka Pehkosen, täytyi tässä kukistua ja minä päätin, että Pehkonen se ei saa olla. Mutta kova siinä oli ottelu enkä olisi uskonut tuota tapaa itseeni niin syöpyneeksi, ennenkuin rupesin sitä voittamaan. Mutta eukkoni auttoi minua, laittoi aina hyvän ja ravitsevan ruoan, kotona oli aina siistit paikat ja hauska olo, joten en siitä syystä kaivannut kapakkaa. Ja kun tunsin tarvitsevani jotain virkistävää, keitti hän hyvän, vahvan kahvin. Mutta sittenkin täytyi minun ankarasti taistella ja vihdoin ajan oloon pääsinkin voitolle; nyt olen vapaa mies, kymmeneen vuoteen en ole viinan tilkkaakaan maistanut enkä tunne sitä tarvitsevanikaan".

"Tee se, et tule sitä katumaan. Ja esimerkilläsi tulet auttamaan monta toveriasi samaan päätökseen, kun he näkevät, että sinä olet voinut voittaa himosi. Tunnen heidän joukossaan monta, joiden tekisi mieli luopua kapakkaelämästä pois". —

"Kenraali" näytti sittenkin toipuvan vammoistaan, mutta se oli jo vanha ja sen voimat olivat murtuneet. Eläinlääkäri arveli, että kyllä siitä vielä myötäessä voisi saada jonkun seitsemänkymmentä markkaa, vaan silloin sanoi Pehkonen: ei. Ei siitä mitään siunausta lähtisi, jos möisi vanhan uskollisen palvelijan kovaan työhön ja kurjuuteen ja kun ei hän mielestään saanut "Kenraalia" kylliksi hyvään hoitoon, päätti hän itse ampua luodin sen päähän. Hevonen sai kuolla vanhassa palveluspaikassaan ja tavalla, joka oli kunniakkain vanhalle sotahevoselle.

Jo seuraavana päivänä tämän päätöksen tehtyään, talutti Kusti minut pajaan, jossa mulle pantiin uudet kengät ja kun sieltä palasin, ei "Kenraalia" enää ollut tallissa.

Minä surin toveriani ja koko perhe näytti sitä kaipaavan. Sillaikaa kun Pehkonen nyt katseli itselleen uutta hevosta, oli mulla tietysti tavallista enemmän työtä, mutta kun sain hyvän hoidon oli asemani kumminkin siedettävissä.

Mutta valitettava oli erään entisen ystäväni kohtalo, parhaimman ystäväni, jonka sattumalta sain nähdä hyvin kurjassa tilassa.

Sattui näet kerran, että isäntäni, joka hieroskeli muutaman miehen kanssa uuden hevosen kauppaa, pysäytti minut eräälle pihalle Sörnäisissä.

Siellä näin joukon kurjia, kituvia maalaishevosia ja niistä varsinkin yksi veti huomioni puoleensa. Seisoin siinä ja pureskelin heiniä, tuo toinen hevonen seisoi myöskin paikallaan; ja kun tuulen puuska vei heinätukun minun edestäni sen luo, tavotteli se sitä ahnaasti ja söi nälkäisenä suuhunsa, katsellen minun puoleeni saadakseen lisää. Sen silmästä kuvastui epätoivo, joka sitä enemmän kiinnitti huomiotani, kun luulin tuntevani tuon hevosen. Samassa kuulinkin sen huudahtavan: "Etkö olekin sinä Pulska Musta?"

Se oli Näykki, — mutta kuinka muuttuneena! Ennen kimalteleva ja ylpeästi kaareutuva kaula oli nyt laihan pitkulainen ja eteenpäin vaipunut, sen hienot jalat turvonneet ja pahkoissa, lapaluut korkealla, kylkiluut näkyvissä, sivut puhki, ennen niin vilkkaat silmät raukeina, kärsimystä kertovina; hengitys läähätti ja tuontuostaankin se sairaantapaisesti rykäsi.

Kävin lähemmäksi kuullakseni mitä sillä olisi kerrottavana ja surullisen tarinan se todellakin kertoi.

Mainitsen ainoastaan lyhyesti, että Näykkiä, sittenkuin se, kuten ennen kerrottu, oli pilattu ja rasitettu varomattomalla ajolla, oli pidetty pitemmän aikaa työttömänä; arveltiin sen sillävälin kostuneen ja taas olevan työkuntoisen ja niin se myötiin jollekin herralle, joka sitä taas rasitti ja möi sen kivuloisena, sitten se kulki useampain käsien kautta ja nyt se oli joutunut sellaiselle huijarille, jotka ostavat muutamilla kymmenillä markoilla hevoskaakkeja vedättääkseen niillä vielä rahteja niin kauan kuin ne pystössä pysyvät.

Se sanoi nyt vain toivovansa kuolemaa. Oli se kumminkin ilonen, että oli kerran vielä minut tavannut ja virkkoi: "Sinä olet ainoa ystävä, mikä mulla on koskaan ollut. Oi, jospa kurjuuteni päättyisi pian. Olen nähnyt kuolleita hevosia, ja ne luullakseni eivät enää tunne mitään kärsimystä. Toivoisin vain saavani kaatua työssäni, ettei minua teurastajalle vietäisi".

Jonkun aikaa sen perästä kuljin saman talon portin ohi. Sieltä tuotiin juuri silloin kärryillä hevosen raatoa, ja minä tunsin, että se oli Näykki. Sen toive oli siis toteutunut, se oli kaatunut työssään.

Voi jospa ihmiset olisivat niin armeliaita, että raskisivat ampua vanhalle hevoselle luodin otsaan, ennenkuin se noin pilalle väsähtää.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Pehkonen sai ennen pitkää uuden hevosen "Kenraalin" asemesta, mutta kun nyt oli kelirikon aika, jolloin kaikki ihmiset tavallista enemmän käyttävät hevosia, oli meillä molemmilla työtä kyllin, isännällämme tietysti kaikista enin. Mutta tavallisesta sunnuntai-levostaan hän ei tahtonut luopua, vaikka se monta kertaa olisi ollut houkuttelevaakin. Muistan kumminkin erään poikkeuksen ja kerron sen, koska se osottaa, kuinka hyväsydämminen ja itsekkyydestä vapaa isäntäni oli. Hän oli juuri palannut vaimoneen ja lapsineen kirkosta, ja silloin hän asuntonsa portailla näki naisen, joka väsyneenä oli siihen vaipunut, sylissään pieni, itkevä, kipeä poika. Hän oli aamulla kävellyt pitkän taipaleen ulkopuolelta kaupunkia koko matkan kantaen lastaan ja lääkäri, jonka luona hän oli käynyt, oli sanonut, että jos pienokaisen mieli jäädä elämään, niin olisi se saatava lasten sairashuoneeseen. Poika oli nelivuotias, ja siis aika raskas heikon äidin kantaa, itse hän ei voinut askeltakaan astua. Äiti kysyi nyt tietä tuohon sairaalaan. Vaan kun se oli aivan toisessa päässä kaupunkia ja vielä lisäksi rupesi satamaan, tarjoutui Pehkonen kyyditsemään vaimon sinne. Tämä kiitti, mutta virkkoi: "minä olen köyhä eikä ole mulla varaa maksaa ajopaikkaa".

"Mulla on tässä hauska kotini", vastasi Pehkonen, "hyvä vaimoni ja kaksi tervettä lastani. Jos nyt autan teitä, jotka olette yksin sairaan lapsenne kanssa, niin eihän se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus".

Tuota pikaa valjasti isäntä minut ja ajoi portin kohdalle kadulle. Kun vaimo lapsineen siellä juuri oli nousemassa ajopeleihin, hyökkäsi siihen kaksi herraa, jotka hyppäsivät niihin istumaan ja huusivat: "Aja minkä kaviosta lähtee, saat hyvät juomarahat, meillä on tulinen kiire".

"Vaan kaikissa tapauksissa, aja. Me noustiin ensiksi kärryihin, siis on meillä myös oikeus ensiksi saada ajaa".

Hymy levisi Pehkosen rehellisille kasvoille. "Minä olen sanonut teille, herrani, että hevonen on tilattu, mutta istukaa vain siinä niin kauan kuin ilkiätte, jaksan minä sen aikaa odottaa".

Sen sanottuaan kääntyi hän vaimon puoleen ja virkkoi: "Olkaa huoleti, ei ne siinä kauan istu".

Eikä ne kauan istuneetkaan, hyppäsivät maahan ja lähtivät, puhuen jotakin numerosta ja haastamisesta, kiireen vilkkaa laputtamaan edelleen. Pehkonen nosti nyt vaimon ja pojan ajopeleihin ja ennen pitkää oltiin sairashuoneella. Vaimo astui tuhannesti kiitellen maahan.

Vaimo pääsi portista sisälle. Isäntä taputti minua kaulaan, kuten hänen oli tapana tehdä aina, kun hän oli iloissaan. Samassa rupesi rankasti satamaan ja juuri kun Pehkonen oli lähdössä ajamaan, juoksi vahtimestari kadulle ja kysyi, eikö hän tahtoisi ottaa viedäkseen erästä henkilöä sieltä. Me pysähdyimme ja uljas nainen astui alas portaita. Pehkonen näytti tuntevan hänet. Nainenkin syrjäytti harson silmiltään ja virkkoi: "Kas Pehkonen, tekö todellakin! Olenpa iloinen tavatessani teitä sillä te juuri olette se ystävä, jota minä tällä hetkellä tarvitsen, sillä täällä laitakaupungissa on vaikea saada hevosta tähän aikaan päivästä".

"Olen iloinen että satuin tänne, joten voin tehdä rouvalle palveluksen", vastasi Pehkonen. "Mihin ajetaan?"

"Asemalle. Ja jos sinne ajoissa ehditään täytyy Pehkosen kertoa minulle Hannasta ja lapsista, miten ne kaikki voivat ja menestyvät".

Hyvissä ajoin ehdittiin asemalle; sade oli tauonnut, joten nainen saattoi hyvän hetken seistä puhumassa isäntäni kanssa. Huomasin puheesta, että hänen vaimonsa oli ollut rouvan luona palveluksessa. Lopuksi lausui rouva:

"Mitä pidätte ammatistanne? Eikö se liiaksi rasita terveyttä? Hanna on joskus kertonut, että teitä usein vaivaa kova yskä, joka häntä huolettaa".

"Onhan tämä väliin vaikeaakin, varsinkin kun talvi-iltoina täytyy olla myöhäseen ajossa. Silloin on Hanna levoton. Vaan yleensä voin kutakuinkin hyvin, enkä tiedä mihin ryhtyisin, ellei mulla olisi hevosia huolehdittavinani".

"Hyvä on", vastasi rouva. "Olisipa kumminkin kovin ikävää sekä teille että perheellenne, jos terveytenne kärsisi. Onhan hyviä yksityisiäkin kuskinpaikkoja eikähän niin taitavan ajurin kuin teidän pitäisi olla vaikea saada sellaista. Jos kerran tarvitseisitte ajatella ammatin vaihtoa, niin ilmoittakaa mulle siitä".

Lähettäen terveisiä Hannalle, laski rouva jotakin Pehkosen kouraan ja virkkoi: "Tässä on viitonen lapsillenne kummallekin. Hanna tietää kyllä miten ne parhaiten tulevat käytetyiksi".

Sydämmellisesti kiitti Pehkonen ja käänsi iloisena minut asemalta pois; ennen pitkää meitä jo kotona tervehdittiin.

Talliin päästyäni rupesin juttelemaan uuden toverini kanssa, jota en näihin saakka ollut paljo tavannut. Se kertoi ennen olleensa ylhäisen herran palveluksessa ja sanoi nimensä olleen "Hurjapää", sitä oli näet ennen pidetty kovin virkkuna. "Mutta minua seisotettiin tallissa liian paljo", selitti se, "eikäpä siis ihme jos harvoin ulos päästessäni olinkin ilosta hiukan huima. Eikä minua ihmiset ystävällisesti puhutelleet. Suitset lujille ja piiskalla selkään jos vähänkään intoilin. Sattui sitten eräänä päivänä, kun isäntä itse oli ajelemassa, että vaunut törmäsivät toisia ajopelejä vastaan, kaatuivat ja isäntä putosi pois loukaten itseään hieman; minä säikähdin, lähdin laukkaamaan ja sen kerran jälkeen minuun ei enää luotettu, vaan myötiin pois ajurille. Vaan iloinen olen, että olen päässyt näin ymmärtävän isännän hoitoon, häntä aijon palvella nöyrästi ja tottelevasti".

Heti alusta pääsin siten hyvälle kannalle uuden toverini kanssa,
"Hurjapää" ja minä olimme ystävykset niin kauan kuin olimme yksissä.

KAHDESKOLMATTA LUKU.

Aika kului ja kohta palvelin jo kolmatta talvea ajurin hevosena. Joulun jälkeen ja uudenvuoden pyhinä on kaupunkipaikoissa paljo huviajoa, käydään kesteissä toisissaan ja tarvitaan hevosia. Mutta hevosille ja ajureille se ei ole kovinkaan hauska aika; tuntikausia, yökausia saavat he odottaa ulkona pakkasessa sillävälin kuin herrasväet huvittelevat sisällä ja tanssin säveleet kaikuvat ulos asti. Harvoinpa luulen noiden huvittelijain muistavan väsynyttä ajuria taikka uupunutta hevosta, joka saa seistä kinoksessa kunnes polvet kangistuvat.

Minun osalleni tuli nyt enimmäkseen iltatyötä, koska olin tottuneempi seisomaan ja isäntä pelkäsi "Hurjapään" pahemmin vilustuvan. Isännän yskä oli pahana, mutta vaikka myöhäseenkin viivyttiin, oli hänen vaimonsa aina ylhäällä odottamassa ja tuli lyhty kädessä huolestuneena pihalle vastaan.

Eräänä iltana ajoimme kahta herraa muutamaan ulkoravintolaan, jossa nämä aikoivat syödä iltasen, ja saimme käskyn tulla hakemaan k:lo 11. "Mutta", lisäsi toinen herroista, "aikaa voi mennä siitä vähän ohikin, sillä meillä on peliseura. Mutta liian myöhään älkää tulko".

Lyönnilleen k:lo 11 olimme me paikalla, sillä Pehkonen oli aina säntillinen. Mutta siinä meni neljännes, meni puolituntinen, kello oli kohta 12 eikä herroja kuulunut.

Oli kylmä vihurituuli, joka tupruutti sakeasti lumiräntää eikä suojaa ollut millään taholla. Pehkonen nousi reestä, peitti minut huolellisemmin loimella ja käveli niin hetkisen edestakaisin tömistellen jalkojaan. Rupesi sitten heittämään ristiin käsivarsiaan pysyäkseen lämminnä, mutta tästä hänen yskänsä vain ärtyi. Sitten hän nousi rekeen sisälle ja peitti itsensä vällyillä, pitäen kumminkin jalkojaan ulkona. Kello puoli yksi nousi hän ja soitti sekä kysyi, vieläkö hänen tuli odottaa herroja.

Vielä käskettiin odottaa, mutta ei sanottu enää kauvoa viivyttävän. Pehkosen ääni oli kumminkin jo niin käheä, etten voinut ymmärtää, mitä hän virkkoi.

Yhden aikana aukenivat vihdoin ovet ja herrat astuivat rekeen, virkkamatta muuta kuin mihin oli ajettava. Jalkani olivat vilusta niin kankeat, jotta tuskin saatoin juosta. Perille tultua herrat vielä nostivat toran, kun heidän täytyi maksaa noista kahdesta oottotunnista. Pehkonen otti kumminkin ainoastaan sen, mikä hänelle oli tuleva, mutta nekin rahat olivat kalliisti ansaitut.

Kotiin tultuamme ei Pehkoselta ääni kulkenut ollenkaan, hän vain ryki lyhyeen ja kuivasti. Hanna kysyi ulos tultuaan, saattaisiko hän auttaa miestään.

"Kiitos", vastasi tämä, "anna Mustalle lämmintä jauhojuomaa ja laita mullekin jotain lämmittävää".

Vaikka hän itse tuskin taisi hengittää, hieroi hän kumminkin huolellisesti jalkani ja pyyhki ruumiini kuten tavallisesti, kävipä yliseltä kuvon kuivia olkia alleni. Siten hoidettuaan minun sulki hän oven ja meni tiehensä.

Myöhä oli, kun tallin ovi seuraavana aamuna avattiin ja Kusti astui silloin talliin. Hän suki ja ruokki meidät, mutta jätti meidät seisomaan pilttuuseemme kuten sunnuntaisin. Ääneti hän puuhasi, ei laulanut eikä vihellellyt kuten tavallisesti. Puolenpäivän aikaan tuli hän taas meitä ruokkimaan ja silloin oli hänen mukanaan Miia, joka itki. Heidän puheistaan ymmärsin Pehkosen vaarallisesti sairastuneen; lääkäri oli sanonut, että henki oli kysymyksessä. Niin kului kaksi päivää, joiden kuluessa surkeus oli talossa suuri. Meidän luonamme kävi ainoastaan Kusti, emäntä itse oli myötään miestään hoitamassa.

Kolmantena päivänä, kun Kusti oli tallissa, tuli sinne eräs tuttava ajuri, jonka usein olin nähnyt isäntämme kanssa juttelevan. "En tahdo mennä tupaan, vaan tahtoisin tietää kuinka on isäsi laita", kysyi tämä.

"Hyvin huonosti", vastasi Kusti. "Hänellä on lääkärin lausunnon mukaan keuhkotulehdus ja ensi yönä tapahtuu käänne, joko parantumiseen päin tai kuolemaan".

"Sepä ikävää", valitti mies. "Tunsin ajurin, joka juuri viime viikolla kuoli samaan tautiin. Se vetää pian hautaan, mutta vielähän on toki toivoa".

"On", vastasi Kusti, "ja lääkäri sanoi isälläni olevan suuremman mahdollisuuden parata kuin useimmilla muilla, syystä että hän ei juo. Eilen, kun kuume oli hyvin kova, sanoi lääkäri, että juopon miehen tämä olisi jo lopettanut".

"Jos hyväin ihmisten on tapa tästä taudista parata niin kyllä kai paranee isäsikin, sillä hän on miesten parhaita. Käyn huomenna taas kuulostamassa".

"Jumalan kiitos! Mutta nyt hänen täytyy saada olla rauhassa, ja minä annan muutamia neuvoja hevosista. Katsos, Musta ei suinkaan pane pahakseen, jos saa viikon pari levähtää lämpösessä tallissa; voithan antaa sen silloin tällöin kävellä irtaallaan pihalla, taikka kävelyttää sitä kadulla, jotta se saa jalkansa oikastuksi. Mutta tämä nuori hevonen ei siedä kauan olla työttömänä, se käy pian levottomaksi vikuriksi, eikä sitä hoida millään, kun se sitten vihdoin pääsee ulos".

"Se on jo nyt näyttänyt niitä merkkejä, on niin levoton ja vireä, etten tiedä mitä sille tekisin".

"Juuripa sen vuoksi on tarpeellista, että minä joka päivä tulen ja otan sen joksikin aikaa ajoon. Sano niin äidillesi. Siitä, mitä näillä ajoilla ansaitsen, annan äidillesi puolet, onhan siitä aina vähän apua hevosenruokaan. Tulen päivempänä kuulemaan, mitä äitisi arvelee." Niin sanottuaan hän meni Kustin kiitoksia kuulustelematta.

Päivällisen aikaan hän tuli Kustin seurassa talliin, pani valjaat
"Hurjapään" selkään ja vei sen ulos.

Ja niin hän teki noin viikon ajan eli vähän enemmän. Eikä hän esiintynyt ollenkaan minään armoavun antajana, sanoi vain, että hänen omille hevosilleen teki tämän vertainen lepo hyvää ja muuten ne eivät olisi lepoa saaneet.

Pehkonen parani vähitellen, vaan lääkäri neuvoi, ettei hän enää antautuisi ajurin ammattiin, se voisi olla vaarallista. Perheessä neuvoteltiin sen vuoksi myötään mihin nyt ryhdyttäisiin ja miten kukin alkaisi ansaitsemaan.

"Kadut ovat yhtenä rapakkona", selitti ajuri, "saat nyt Kusti työpaikan tämän puhdistamisessa ja kuivaamisessa".

"Oh, hyvä siitä tulee", vastasi Kusti. "Isä on opettanut miten on meneteltävä".

Kustin pestessä ja harjatessa "Hurjapäätä" tuli Miia hyvin tietävän näköisenä talliin.

"Äiti on saanut kirjeen Hämeestä ja hän on hyvin iloisen näköinen, juoksi heti isälle kertomaan. Keltähän tuo mahtaa olla?"

"Minäpä arvaan. Se on siltä majuurinleskeltä, jonka palveluksessa äiti ennen on ollut ja joka viime kesänä lähetti isän mukana meille viisi markkaa kumpasellekin".

"Vai se, josta äiti niin usein on puhunut. Mistähän tuo mahtanee kirjoittaa?"

"Kas äiti kirjoitti hänelle viime viikolla. Kuulithan hänen sanoneen isälle, että jos isä kerran aikoi luopua ammatistaan, niin ilmoittakoon vain hänelle. Juokse kuulemaan, mitä se on kirjoittanut".

Kusti jatkoi edelleen "Hurjapään" puhdistamista ja teki sen hyvin huolellisesti. Hetken kuluttua tuli Miia iloisena talliin.

"Oh, Kusti, hauskoja uutisia. Äiti kertoo rouvan tahtovan, että me kaikki muuttaisimme hänen Kaukolan tilalleen. Hänen kuskinsa muuttaa pois kevääksi ja hän kutsuu isän sijaan. Me saamme pienen torpan asunnoksemme, johon kuuluu perunamaata, puutarhaa j.n.e. Sinä voit siellä saada työtä läheisessä herrastalossa joko puutarhaoppilaana taikka tallipoikana. Ja kansakoulu on lähellä, jossa minä saan käydä. Äiti on niin iloissaan että hän nauraa ja itkee sekasin ja isäkin on tyytyväisen näköinen".

"Hei siitä tulee hauskaa", toisti Kusti. "Se paikka juuri sopii isälle ja hauskaa on, kun minäkin saan palveluspaikan".

Kohta oli päätetty asia, että heti Pehkosen parattua muutettaisiin maalle ja hevoset ja ajopelit myötäisiin.

Mulle se ei ollut iloinen uutinen, sillä aloinhan jo olla vanhanpuoleinen eikä ollut siis odotettavissani mitään erinomaista palveluspaikkaa. Ei ollut mulla sitten Kallioniemestä lähdettyäni ollut missään niin hyvä olinpaikka kuin Pehkosen luona. Mutta kolmen vuoden olo ajurihevosena syöpi parhaimmissakin oloissa voimia ja itse tunsin, etten ollut enää sama hevonen kuin ennen.

"Hurjapään" tarjoutui tuo avulias ajuri heti ostamaan ja hän vakuutti, että ajurien joukossa oli kyllä minunkin ottajia. Mutta Pehkonen ei tahtonut jättää minua enää ajurihevoseksi, ja jätti minut matkustaessaan pois vielä myömättä, uskoen minut tuon ajurin hoitoon ja myötäväksi.

Jäähyväispäivä tuli. Pehkonen oli vielä siksi heikko, että hän ei jaksanut tulla talliin. Mutta emäntä ja lapset tulivat minua hellästi hyvästelemään. "Soisinpa, Musta-vanhus, että voisimme ottaa sinut mukaamme", sanoi Hanna. He hyväilivät ja taputtivat minua, ja sitten talutettiin minut pois tutulta pihamaalta.

KOLMASKOLMATTA LUKU.

Eräs myllynomistaja ja jauhokauppias osti minut ja ennakolta arveltiin, että minä siellä saisin hyvän ruokon ja kohtuullisesti työtä; uusi isäntäni oli sitäpaitse tunnettu oikeinajattelevaksi ja kunnon mieheksi. Mutta asianlaita oli se, että hänen liikkeensä oli siksi suuri, ettei hän itse voinut kaikkia tarkastaa. Pahaksi onneksi oli hän sattunut saamaan työnjohtajan, jolla oli se vika, että hän vaati liikoja sekä ihmisiltä että eläimiltä. Seuraus oli, että sain vetää liian raskaita kuormia. Ei mikään hevonen, vaikka sitä miten syötettäisiin, voi ylenpalttista rasitusta kauan kestää. Olipa siellä vielä eräs epäkohta, josta mulla itselläni tähän asti ei ollut kokemusta ollut, mutta josta olin kuullut hevosten valittavan, että nimittäin täytyi seistä tallissa, jossa ei ollut riittävästi valaistusta . Kumma, kun eivät ihmiset voi käsittää, että valo on hevoselle yhtä tarpeellinen kuin puhdas ilma. Minun nykyinen tallini oli muodoltaan hyvin pitkulainen ja siinä oli ainoastaan toisessa päädyssä yksi kapea ikkuna.

Tuosta alituisesta hämärästä kävi mieleni alakuloiseksi ja sitäpaitse heikkeni näköni; kun äkkiä tulin tallista kirkkaaseen päivänvaloon, huikenivat silmäni kokonaan. Rupesi pian silmiäni pakottamaankin ja kompastelin usein kynnyksen yli, koska en voinut nähdä mihin jalkani asetin.

Luulenpa varmasti, että minusta olisi tullut sokea , jos minun olisi ollut pakko viipyä siellä kauan ja se olisi ollut kova kohtalo. Olen tuntenut hevosia, jotka ovat olleet sokeita, vaikkei niiden isännät ole tienneet siitä mitään, sillä eihän hevonen voi ihmiselle valittaa vaivojaan. Kun sellaisen sokean hevosraukan, jolle valo ainoastaan heikosti hämärtää, on vaikea pysyä tiellä, tapahtuu usein että isäntä pitää sitä uppiniskaisuutena ja tahdon puutteena ja rankaisee hevosta siitä — rankaisee sitä sen vuoksi, että se on sokea!

Kuten mainittu, rasituin minä ylen raskaiden kuormain vedolla, mutta vaikka tämä olikin vaikeaa, niin ei se vielä vaikeinta ollut. Katkerammaksi kävi oloni, kun saatiin uusi ajaja, kovasydämminen mies, — täytyypä kummastella isäntäni ihmistuntemuksen puutetta, kun hän sellaisen otti palvelukseensa. Hän oli mustapintanen mies, silmät ankaran näköiset ja nenä kuin kotkan nokka; kun hän puhui, kaikui ääni niin kovalta, kuin myllynkivien ritinä vastakkain. Hänellä oli kamala ruoska, jonka letkan päässä oli jokin metallikappale, joten veri saattoi tirskahtaa esiin, kun hän sillä löi; löipä hän joskus vatsan allekin ja päätä kohden. Sellainen julma ja armoton kohtalo vei multa luonnon kerrassaan, mutta mikä siinä auttoi, täytyi totella ja kärsiä, ihmisethän ne kumminkin vahvemmat ovat.

Toisinaan tuntui oloni niin tuiki kurjalta, että jopa toivoin kaatuvani kuin Näykki raukka kuormani eteen päästäkseni erilleni kaikesta tästä viheliäisyydestä, ja eräänä päivänäpä oli toivoni toteutumaisillaan.

Muuanna helteisenä aamupäivänä syyskesällä olin jo vetänyt useita raskaita jauhokuormia henkäsemättä ja lepäämättä. Päivällisloma oli käsissä, mutta kun sinä päivänä oli tavattoman kiire, päätettiin vielä lähettää minulla yksi kuorma, ennenkuin minut levolle laskettiin. Vaikka koko päivän työssä tietysti olin isosti heikontunut, sälytettiin kumminkin tavallinen raskas kuorma. Koetin tehdä parastani kaikesta sorrosta ja vääryydestä huolimatta.

Hyvin meni kaikki, kunnes oli noustava erästä jyrkkää mäkeä. Siellä pääsi raskas kuorma heikoista voimistani voitolle eikä auttanut piiska eikä huuto eikä suitsien revintä. Koettaessani ponnistaa livisti jalkani, en tiedä miten, ja minä roiskahdin raskaasti maahan. Siinä makasin aivan liikahtamatta, en voinutkaan liikahtaa ja luulin, että nyt oli kuolema tulossa. Kuin unessa kuulin ääniä ja hälinää ympärilläni. Muuan ääni lausui säälien: "Hepo raukka; on rikollista näin rääkätä ja rasittaa eläintä." Siihen kuulin ajajani sydämmettömän äänen vastaavan: "Elkää olko milläänkään hevoskaakista, ei tee mitään jos se kuoleekin, se on vakuutettu." Mutta silloin tuli siihen poliisi antamaan määräyksiään; hihnat leikattiin poikki, kylmää vettä kaadettiin päähäni, loimi viskattiin päälleni ja taas tunsin voivani hengittää. En tiedä kauanko siinä makasin, mutta taas kuulin tuon saman ystävällisen äänen, joka minua jo kaatuessani oli säälinyt, ja joka taputti minua ja koetti saada minua nousemaan. Ja vihdoin se muutamain turhain yritysten jälkeen onnistui ja hoiperrellen kävellen seurasin taluttajaani läheiseen talliin, joka oli ilmava ja valoisa. Sain hieman jauhojuomaa ja sen syötyäni laskeusin lepoon.

Illalla olin siksi kostunut, että minut voitiin viedä isäntäni talliin. Sielläkin minua hoidettiin, kun isäntäni oli saanut kuulla miten minun oli käynyt.

Seuraavana päivänä tuli eläinlääkäri, tutki ja sanoi, että minä en varsinaisesti ollut sairas, vaan rasittunut. "Jos hevosella olisi ollut jokin tauti, horkka tai patti, en kehottaisi sitä hoitamaankaan, vaan näin ollen voitte huoletta säästää sen syysmarkkinoihin saakka. Jos sitä siihen asti hyvin hoidetaan ja lepuutetaan, niin voi siitä myödessä vielä hinnan saada. Mutta raskaampaan työhön siitä luultavasti ei koskaan enää ole."

Armoton ajurini sai kohta matkapassin. Tallirenki totteli tarkoin isännän käskyjä ja nyt sain täydelleen levätä, sain riittävästi hyvää ruokaa, heiniä, kauraa ja juomista ja sillä keinoin heikonneet voimani taas palasivat. Syksy tuli ja taas olin kerran hevosmarkkiuoilla Kampin torilla.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Näillä markkinoilla olin minä tietysti vanhojen, ikäkulujen hevosten joukossa, joista toiset olivat ontuvia, toiset selkävikaisia, toisilla kaihi silmissä, toisilla kaviovikoja, — useimmat niin onnettomia, että niille olisi tehty armon työ, jos olisi luoti ammuttu otsaan.

Minuun oli viime aikojen hyvä hoito yhdessä synnynnäisen voimakkaan luontoni ja vahvan ruumiinrakenteeni kanssa siksi virkistävästi vaikuttanut, että minussa toivo taas oli herännyt; pidin päätäni pystössä ja olin reippaan ja iloisen näköinen.

Jos useat hevosista olivat onnettoman näköiset, niin oli laita sama useiden ostajain ja myöjäinkin. Sinne keräysi köyhiä hevosmiehiä, jotka koettivat saada vanhan konin kaupaksi viidellä, kuudellakymmenellä markalla, jottei heidän tarvitseisi tappaa sitä ja siten jäädä aivan vaille korvausta. Oli varattomia työmiehiä, ajon ja kärsimysten koventamia, jotka katselivat huokeata hevosta, josta ehkä vielä rahdinvedossa voisivat pusertaa viimeiset voimat siten ansaitakseen leivän itselleen ja perheelleen. Siellä näkyi kovia, sydämmettömiä ihmisiä, itaroita, viekkaita ja petollisia, vaan näkyipä siellä toisia, joita heidän köyhyydestä huolimatta kernaasti olisin palvellut, koska he lausuivat lempeitä sanoja sekä hevosille että ihmisille.

Näin vihdoin herrahtavan maalaisen, pienen pojan seuraamana, ohjaavan kulkuansa sille kulmalle, jossa minä seisoin. Hän oli kookas, leveähartioinen mies, ystävälliset, terveet kasvot, joita leveälierinen hattu varjosi; harmaat hapset pilkistivät esiin hatun alta. Hän pysähtyi minun ja toverieni kohdalle ja loi meihin säälivän katseen. Näin hänen tarkastavan erityisesti minua. Mulla oli vielä harja ja häntä hyvässä kunnossa ja olin siis vielä aika pulskan näkönen. Terotin katseeni häneen ja kohotin korvani.

"Kas tuossa, Ville," lausui hän pojalleen, "tuossa on hevonen, joka on nähnyt parempia päiviä."

"Vanhus parka!" sanoi poika. "Luuletko eno, että se on ollut aikoinaan hieno vaunuhevonen?"

"Se on voinut olla mitä tahansa nuorena," virkkoi ukko astuen minua lähemmäs; "katsoppas noita sieramia ja korvia, leveätä rintakehää ja lujatekoisia lanteita. Siinä on rotuhevosen vikaa." Ukko taputti minua ystävällisesti kaulalle ja minä ojensin kiitollisena esiin turpani, jota poika hyväillen hiveli.

"Kas, eno, kuinka se ymmärtää ystävyyttä. Eikö voisi ostaa sitä ja nuorentaa sen jälleen, kuten teit 'Piijulle'?"

"Enhän lapsikulta voi nuorentaa kaikkia hevosia. 'Piiju' ei ollutkaan niin varsin vanha, vaikka sitä oli huonosti hoidettu."

"Mutta minäpä en luule, että tämäkään on kovin vanha, näethän kuinka pulska harja ja häntä sillä vielä on. Laiha se on, mutta silmät ovat vielä virkeät eikä syvällä kuopissaan kuten vanhoilla hevosilla."

Vanha herra naurahti. "Sinähän, poikaseni, olet yhtä suuri hevosystävä kuin enosi."

"Katsoppas, eno, sen hampaita, niin näethän sen ijän. Ja kysy sen hintaa. Minä olen varma, että se kotona enon luona vielä reipastuisi ja nuortuisi."

Renki, joka oli minua myömässä, arveli nyt hetken sopivaksi puuttua puheeseen.

"Nuori herrahan näyttää olevan tarkka hevostuntija. Sillä totta on, että hevonen on ainoastaan rasittunut, turmiolle sitä vielä ei ole ajettu, eikä sillä muuta vikaakaan ole. Olen hoitanut sitä siitä asti kun se syyskesällä lankesi raskaan kuorman eteen, ja se on siivoin ja ymmärtävin hevonen, jota koskaan olen hoitanut. Luulenpa että se kevääksi olisi kahta vertaa kalliimmassa hinnassa."

"Sanoithan eno, että sait varsasta kuusikymmentä markkaa enemmän kuin luulitkaan. Osta nyt tämä sijaan."

Vanha herra koetteli jalkojani ja katsoi sitten suuhuni: "Kolmentoista tai neljäntoista vuoden ijässä, luulisin; antakaapa sen vähän juosta!"

Oikasin laihaksi käyneen kaulani, heilautin häntääni ja lähdin juoksemaan; jalat olivat jo kankeanlaiset.

"Arveli kai, että ehkä joku siitä sen antaisi. No, jos tuosta sen maksaisi," virkkoi vanhus, otti lompakon esiin ja laski rahat miehen kouraan. "Joudatteko heti taluttamaan hevosen asuntooni?" kysyi hän.

Ja niin sitä lähdettiin kulkemaan, ostaja poikineen edellä, jälkimmäinen hyppien ilosta, me perässä. Kun tultiin kortteelipaikkaan, oli siellä eräs uuden isäntäni rengeistä ja hän lähti ennen pitkää viemään minua maanteitse siihen parin, kolmen peninkulman päässä Helsingistä olevaan taloon, jossa kotini nyt jonkun ajan kuluessa tulisi olemaan.

Vanha isäntä käski, samana iltana palattuaan junalla kotiin, antaa mulle riittävästi heiniä ja kauroja ja keskipäivän aikana sain vapaasti syödä haassa. "Ja sinä Ville saat tämän hevosen erityiseen huolenpitoosi, katso nyt, että sillä on hyvä olla ja että se kostuu," sanoi ukko sisarenpojalleen.

Arvaa sen, että poika oli ylpeä sellaisesta luottamuksesta ja ilonen mieleltään ja hän otti minun hoitamisen oikein vakavalta kannalta. Joka päivä hän monta kertaa kävi minua vaalimassa, antoi silloin aina jotakin ylimääräistä herkkua, puhutteli ja hyväili ystävällisesti, joten häneen hyvin kiinnyin. Hän kutsui minua "vanhaksi veikoksi" ja minä seurasin häntä uskollisesti mihin hän meni.

Tuo täysi lepo ja hyvä ruoka raittiissa ulkoilmassa, mielenmääräinen liike ja muut edulliset seikat vaikuttivat, että voimat ja elinhalu palasivat takaisin. Talven kuluessa jalkani siksi verran paranivat, että tunsin oikein nuorteutta jäsenissäni. Tuli sitten kevät ja vanha isäntä päätti taas ruveta käyttämään minua ajoihin.

"Se rupee nuortumaan, Ville. On vallan tarpeellista, että se pannaan säännölliseen työhön. Sehän kävelee jo kuni reima hevonen."

"Hyvä, hyvä, poikani, ja sinun se on ansiota. Kun nyt vain keksisi sille hyvän ja helppotöisen olopaikan, jossa sille osattaisiin arvo antaa."

"Olenpa ajatellut, että ajetaan tästä Kaukolaan asti, minä luulen että majorin rouva siellä kernaasti ottaa vakavan ja nöyräluontoisen hevosen helpompiin kotitöihinsä, maitohevoseksi tai muuksi. Hän varmaan ostaa vanhan Mustan."

Rintani riemuitsi tätä kuullessani. Saisin taas nähdä entisen, rakkaan isäntäni Pehkosen, hänen kelpo vaimonsa ja hauskat lapsensa!

Voittepa käsittää, kuinka kepeästi juoksin Kaukolaan ja kuinka iloiten vanhat ystäväni minua tervehtivät, sillä he tunsivat minut heti.

Majorin rouva osti minut kohta, koska mulla oli kaikki mahdolliset suositukset, ja niin sain Kaukolassa kodin, jossa tiedän saavani elää rauhassa ja hyvässä hoidossa kuolinpäivääni saakka.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PULSKA MUSTA: HEVOSEN ELÄMÄNVAIHEET, SEN ITSENSÄ KERTOMAT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.