The Project Gutenberg eBook of Kaappaajan kynsissä: Romaani, by Øvre Richter Frich

I. Ensimäinen.
II. Toinen.
III. Kolmisin.
IV. Malaytan lähetyssaarnaaja.
V. Keksintö ja torpedovene.
VI. Hyvää ja harvinaista urheilua.
VII. Suuren nostoranan takana.
VIII. Viimeisessä hetkessä.
IX. Laittomien liitto.
X. "Hai".
XI. Sodanjulistus.
XII. Englannin meriministeriössä.
XIII. Kapteeni Sullivanin kertomus.
XIV. Vaara ilmasta.
XV. Haaksirikkoutunut vesilentokone.
XVI. Kynnet, jotka kasvavat.
XVII. Näyttämön tähti.
XVIII. Ralph Burns.
XIX. Meriministerin virkahuoneessa.
XX. Kaksi nuoranpätkää.
XXI. Itse piru.
XXII. Uhkaus ja kasvot.
XXIII. Kosinta.
XXIV. Viisikymmentä minuuttia.
XXV. Vihkiäiset.
XXVI. Pieni teatteritemppu.
XXVII. Oli tähtikirkas toukokuun yö.
XXVIII. Merkillinen kohtaus.
XXIX. Cottet Parisissa.
XXX. Ensimäinen varoitus.
XXXI. Yllätys.
XXXII. Verinen ratkaisu.
XXXIII. Bonaparten-kadun pankkiiri.
XXXIV. Sankaritar.
XXXV. Näyttelijättären paljastukset.
XXXVI. Satimessa.
XXXVII. "Hain" hampaissa.
XXXVIII. Sunnuntai Cornwallissa.
XXXIX. Lähetyssaarnaajan loppu.
XL. Urhoollinen sotilas.
XLI. Matkalla Lontooseen.
XLII. Kukkais-pääkallo.
XLIII. Myöhäinen vieras.
XLIV. Kahden kesken.
XLV. Yserin kersantti.
XLVI. Delman kynnet.

ENSIMÄINEN.

Sängynlaidalla hotellihuoneessa muutamien satojen metrien päässä
Dieppen satamakadulta istua jurnotti mies alushoususillaan.

Hotelli ei suvainnut, että sen nimeä toitotettiin julki. Se oli hyvässä piilossa takakadulla, mutta sen tunsivat hyvin semmoiset ihmiset, joilla oli jotakin tekemistä meren ja sen luvattomien puuhien kanssa. Huoneet olivat siinä maineessa, että ne olivat aina epäsiistit. Seinät olivat kosteat, ja lattiat haisivat homeelta.

Vanha Jerôme-vaari, joka omisti tämän epämiellyttävän talon, ei pannutkaan huomiota mukavuuteen. Joka huoneessa oli iso sänky. Rikkonainen peili-rämä kamiinan yläpuolella oli ainoana koristuksena näissä spartalaisissa huoneissa, joissa vain syöpäläiset näkyivät viihtyvän, ollen kamiinan käyttäminenkin hiukan hengenvaarallista.

Sängynlaidalla istuva mies katseli eräänlaisella humoristisella tyytymättömyydellä huoneen kurjuutta. Hänen painonsa näytti olevan vaarallinen sängyn turvallisuudelle, ja itse hän näytti olevan kotoisin jonkun verran paremmista oloista. Hänen alusvaatteensa olivat puhtaat, ja hänen pyöreä, miellyttävä päänsä, jossa oli arveluttavan runsas kihara tukka, olisi puolustanut paikkansa paljon ylhäisemmissäkin piireissä.

Mutta ilmeisesti häntä eivät vaivanneet mitkään hienot, hermostuneet tunteet. Hän ei kiroillut eikä sadatellut, kun ei pienestä huoneestaan voinut keksiä minkäänlaista pesuastiaa. Noustessaan hän vain herttaisesti naurahti ja tarttui housuihinsa.

Hän oli kaunis ja solakka mies, ruumiinrakenteeltaan siro ja hyvin kehittynyt. Voimakas leuka, pieni suu ja leveä, neliskulmainen pää muistuttivat hiukan amerikalaisesta. Siihen saattoivat viitata myöskin isot, leveät ja jonkun verran työssä kuluneet kädet.

Silmät olivat suuret, iloiset ja väriltään omituisen harmaat, aivan kuin kauniilla, itsetietoisilla ja sydämettömillä naisilla taikka suurilla, lujaluontoisilla ja häikäilemättömillä politikoilla. Ne olivat juuri semmoiset silmät, jotka ovat älyn kuuliaisimmat palvelijat.

Nuori mies veti verkalleen vaatteet ylleen. Ne olivat huonot merimiesvaatteet, jotka oli huonosti ommeltu ja istuivat kurjasti. Juuri semmoinen puku, jonka saa Lontoon satamaräätäleiltä valmiiksi tehtynä kahdella punnalla ja kuudella shillingillä.

Mies etsi turhaan toista peiliä, kun kamiinapeili oli kosteudesta menettänyt kykynsä näyttää mitään muuta kuin elohopeansa mahdottomuuden. Pitkä mies näytti olevan huvitettu kaikista näistä kalustuksen hämmästyttävistä puutteellisuuksista. Hänellä oli omituinen hirnuva, hyväntahtoinen ja poikamainen nauruntapa.

Mutta Ambroise Vilmart ei ollut suinkaan amerikalainen, vaikka hänellä olikin kuminpurijan poskipäät ja hirnuva nauru. Hän oli ensimäisen kerran nähnyt päivänvalon belgialaisessa Herstalin kaupungissa vähän yli kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen syntymisensä ei ollut onnellinen. Sillä hänet löydettiin myttyyn käärittynä makaamassa erään suuren asetehtaan edustalta. Kääre oli kylläkin hieno. Siinä oli kuusi kallista tilkkishaalia, ja sen sisusta oli verhottu pumpulilla.

Sattumalta löysi tämän mytyn eräs vanha insinööri, joka alinomaisen juopottelunsa takia ei ollut päässyt niin pitkälle, kuin olisi voinut. Omantuntonsa soimaamana hyödyttömästä elämästään hän korjasi mytyn haltuunsa, otti lapsen ottopojakseen ja meni jäseneksi kaupungin voimakkaimpaan raittiusseuraan. Kaikki vain siinä mielessä, että saisi voimaa ja tarmoa hoitamaan sitä pientä miehenalkua, jonka sallimus oli lähettänyt hänen tielleen eräänä yönä hänen ollessaan tavallista enemmän humalassa.

Theodore Vilmart oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän oli käyttänyt viime vuodet sen pojan kasvattamiseen, joka aivan kirjaimellisesti oli pudonnut hänen tielleen. Ja kun tämä nuori herra, jolle hän oli antanut nimensä, oli suorittanut loistavan insinööritutkinnon, meni Theodore Vilmart kapakkaan ja joi moni-vuotisen vaivannäön ja ikävän jälkeen itsensä täyteen humalaan. Ottipa hän miehuutensa juomasta semmoisen humalan, että hänet löydettiin kuolleena jokseenkin samasta paikasta, josta oli korjannut ottopoikansa — nuoren, toivorikkaan insinöörin.

Siitä päivästä oli nyt kulunut kaksi vuotta. Elämä oli käynyt huonoksi Belgiassa. Sodan syttyessä Ambroise Vilmart oli ollut Spezziassa, missä hän isänsä neuvon mukaan oli suorittanut laivanrakennuskurssin. Hän riensi kotiin Belgiaan, otti osaa kymmeniseen taisteluun, sai urhoollisuusmitalin ja muutamia vähäpätöisiä naarmuja, jotka saattoivat hänet erinäisten terveydenhoito-osastojen hoiviin, jotka lähettivät häntä sinne ja tänne, kunnes hän joutui erääseen sairaalaan Dieppessä; täällä hän joutui sen miehen viereiseen vuoteeseen, josta tuli hänen elämänsä kohtalo. Se oli eräs englantilainen ja hyvin huono englantilainen, jolla oli suuri puhelahja ja pirullinen kieli. Saksalainen granati oli siepannut häneltä toisen käden, vieläpä oikean käden. Mutta se ei ollut kyennyt riistämään Dick Ansteyltä hänen suunnatonta pirullisuuttaan, joka oli tehnyt hänet niin uutteraksi työmieheksi rikosten viinamäessä. — Kun belgialainen päästettiin sairaalasta toipuvana, oli Ansteykin täysin parantunut.

— Kuulehan, hän sanoi tuolle nuorelle miehelle, vetäen hänet mukanaan yksinäiseen paikkaan sairaalan kauniissa puutarhassa… meillä kahdella on paljon yhteisiä asioita. Uskon sallimuksella olleen jonkun tarkoituksen saattaessaan meidät yhteen. Elämme merkillistä aikaa. Minun tekisi mieleni kirjoittaa kertomaruno siitä sopasta, jonka Europan valtiomiehet ovat keittäneet. Mutta en ole runoilija enkä juuri muutakaan. Päässäni on kuitenkin eräitä aatteita, joita tahtoisin sovelluttaa käytäntöön —, eräitä vähäisiä seikkailuja, jotka sopivat semmoisille laittomille ja isänmaattomille kelpo miehille kuin sinä ja minä… Käydäänpäs tarinoimaan asioista. Mene huomenna Jerôme-vaarin hotelliin Satamakadun varrella. Sen tuntee joka hamppari. Se on pirun kehno hotelliksi, mutta siellä saa asua rauhassa, ja mies, jonka luokse minä olen menossa, ei ole muissa paikoissa.

Niin tapahtui, että Ambroise Vilmart makasi tappelemassa syöpäläisten kanssa Jerôme-vaarin likaisessa hotellissa eräänä varhaisena aamuna toukokuussa 1915.

II.

TOINEN.

Ambroise Vilmartin sitoessa kaulahuiviaan entisen peilin edessä, Jerôme-vaari istui alakerrassa olevassa pienessä anniskeluhuoneessaan juttelemassa jonkun kanssa, joka joskus lienee ollut ihminen.

Pienellä, ruti-kuivalla, ranskalaisella hotellinisännällä oli keltainen iho kuin japanilaisella, ja hänen silmänsä paloivat kuin alituisessa kuumeessa. Hän ei ollut suinkaan kaunis.

Mutta hänen edessään istui pieni, neliskulmainen mies, jonka rumuus kuitenkin oli järkyttävä. Hän oli sen näköinen, kuin olisi joskus maailmassa kulkenut lihamyllyn läpi ja siinä kadottanut sen, mitä ylevämmässä puheessa sanotaan Jumalan kuvaksi.

Hän oli jotakuinkin täsmälleen viisi jalkaa pitkä ja melkein yhtä leveä. Kauhea gorillanselkä päättyi kaulaan, jonka valtaiset lihakset näyttivät vääntyneen sekaisin, ja pää, joka oli melkein tukaton, päättyi pieneen vaaleanpunaiseen tonsariin, jonka väri vaihteli miehen mielialojen mukaan. Hänen ruumiinsa oli muuten muovaeltu mitä merkillisimmistä koukuista ja kulmista.

Yksinpä simpansikin olisi epäröinyt, olisiko suostunut verrattavaksi näihin suuriin, kummallisiin kasvoihin, joitten neliskulmaisuudessa oli jotakin hirveätä. Hänen päänsä oli kuin puserrettu läjään ensin pitkin päin ja sitten poikkipäin. Siitä olivat kaikki suhteet hävinneet. Nenä oli käyrä lihamöhkäle, suu oli kuin torvi, ja leuka upposi paksuihin laskoksiin, jotka riippuivat vääristyneelle, luonnottoman lihaksiselle kaulalle.

Näki selvästi, että hän oli merimies. Känsistyneet kädet, jotka olivat isot kuin lapsen ruumisarkku, osottivat selviä merkkejä siitä, että olivat tehneet köysien ja touvien tuttavuutta.

Siinä suuressa raossa, jota muilla sanotaan suuksi, oli miehellä paksu, suuri piippu, joka tuprusi kuin joku Jerôme-vaarin vanha kamiina.

Ravintoloitsija johti keskustelua. Hänellä oli liukas kieli, ja hän käsitteli kaikkia päivän pikku seikkoja niin hermostuneen levottomasti, että huomasi hänellä olevan sydämellä aivan toisia asioita.

Ravintoloitsijan käytöksessä oli jotakin kunnioittavaa, mikä ei sopinut yksinomaan ammatilliseen kohteliaisuuteen. Hän hymyili väkinäisesti omille huolestuneille sukkeluuksilleen. Hän näytti ikäänkuin tahtovan vaimentaa omaa levottomuuttaan. Jerôme-vaari tunsi kyllin tuon käyristyneen kummituksen, joka istui hänen parhaalla tuolillaan ja joi hänen parasta whiskyään, niinkuin juottovasikka maitoa. Ja hän odotti, että toinen avaisi suunsa ja keventäisi hiukan sitä salaperäisyyttä, jota Jerôme-vaari vainusi pitkän matkan päästä näinä kummallisina sota-aikoina. Tuon tuostakin hän teki puheessaan pienen taidepaussin antaakseen tammisella tuolilla istuvalle hirviölle tilaisuuden puuttua puheeseen. Mutta hirviö pysyi vaiti kuin appelsiininkuori hautakappelissa.

— Tänne tuli eilen illalla eräs nuori mies, hän virkkoi teeskennellyn välinpitämättömästi ja täytti vieraan whiskylasin runsaalla, vieraanvaraisella kädellä… Oikein kiharatukkainen mies, jolla on semmoiset kasvot, joitten perästä naiset juoksentelevat. Hän sanoi kuitenkin tätä hotellia sikolätiksi. Minä vastasin hänelle, että menköön helvettiin. Mutta siihenpä nuori keikari ei suostunut. Sanoi nähneensä lutikoita niin, että silmissä vain vilke kävi, eikä sanonut pelkäävänsä hotellirottia, olivatpa mitä maata tahansa.

Tuolilla istuva hirviö päästi hiljaisen mörähdyksen, joka voi merkitä mitä tahansa.

Isäntä tervehti tätä vaiteliaan vieraansa epäselvää lausuntoa mitä suurimmalla tyydytyksellä. Hän kumartui hieman eteenpäin.

— Mies toi terveisiä Dick Ansteyltä, hän kuiskasi hiljaa. Sanoi tapaavansa hänet täällä tänään erään kolmannen miehen kanssa. Niin — sillä tavalla hän ainakin väitti. Sen tähden minä annoin nulikan jäädä tänne. Se oli kai oikein, arvaan minä?…

Isännän ääni oli käynyt pehmeäksi ja mairittelevaksi kuin huilu, ja kysymys riippui hänen huulillaan kuin imelä akana.

Mutta yhtä hyvin hän olisi voinut kysyä vanhaltapiialta tämän ikää. Hänen puheliaisuutensa näytti vain lisäävän hirviön janoa ja kivikovaa äänettömyyttä.

— Ette ehkä tiedä tästä mitään? hän kysyi äänellä, jota hän suotta koetti tehdä välinpitämättömäksi.

Tammituolin hirviö käänsi neliskulmaiset kasvonsa suoraan isäntää kohti, mutta silmät olivat painuneet niin syvälle ihopoimujen sisään, että oli mahdotonta nähdä, minne hän katsoi. Hän aukaisi suunsa, mietti ja puri sitten taas entistä kovemmin piippuaan, pudistaen inhottavaa päätään.

Ravintoloitsijan keltainen kasvojenväri muuttui melkein ruskeaksi. Huomasi vaarallisen raivon olevan purkautumassa tuon likaisen miehen kiinalais-kasvoille. Mutta hän oli ilmeisesti hyvin taitava hillitsemään itsensä.

— Sinulla ei ole paljon luottamusta minuun, Pekka, hän virkkoi puolittain moittien, puolittain nurkuen. Olimme kuitenkin hyviä ystäviä ennen vanhaan, kun minulla oli opiumi-puotini Marseillessa. Oletko unohtanut sen avun, jonka annoin sinulle, kun eräänä aamuna löydettiin kolme hollantilaista matruusia tukehtuneina itse tulliaseman edestä?… Olisit ollut giljotinin alla jo monet kerrat, jos ei Jerôme-vaaria olisi ollut… Ja nyt istut täällä kuin hautausmaa, juot whiskyäni etkä saa sanaa suustasi. Mikä piru sinua riivaa, toveri?…

Näytti siltä, kuin tämä viimeinen vetoomus olisi saanut muodottoman miehen arvelut hieman haihtumaan. Hän rykäsi. Avasi torven näköisen suunsa…

Matalan talon edustalle pysähtyi joku, ja seuraavassa silmänräpäyksessä astui kynnyksen yli khakiunivormuinen solakka-vartinen sotamies. Hänellä oli kalpeat ja jyrkkäpiirteiset kasvot ja terävät, valppaat silmät. Nenä oli voimakas ja kaareva, ja silmäkulmissa sekä kauniin, hiukan aistillisen suun ympärillä oli paljon pieniä veitikkamaisia ryppyjä. Hänellä oli miellyttävä hymy huulilla. Hänellä oli vain toinen käsivarsi.

— Hyvää huomenta, herrat, hän lausui iloisella ja sointuisalla äänellä. — Ja kuuluuko mitä uutta?…

Jerôme-vaari kumarsi ja hykersi, mutta toinen pysyi istumassa tuolillaan. Hänen pieniin pistäviin nuppineula-silmiinsä oli tullut omituinen leikkivä kiilto, mutta hän ei virkkanut mitään.

— Huomaan teidän huvittelevan vanhaan tapaan, uusi vieras jatkoi. — Mutta nyt on whiskyn aika ohi, pojat. Sillä nyt viritämme valssin, joka huimaa ihmisten silmiä. Niin totta kuin nimeni on Dick Anstey.

Ja niin sanoen iloinen englantilainen sieppasi terveellä kädellään whisky-pullon pöydältä.

III.

KOLMISIN.

Jerôme-vaari katsoi whisky-pulloaan, joka lensi tuhansiksi sirpaleiksi nurkkaan. — En luullut, että sinulla olisi varoja hylätä vanhoja ystäviäsi, hän lausui yrittäen pysyä ystävällisenä. Anstey hymyili.

— Sinä olet kolmannen luokan roisto, hän virkkoi. Olet rodun pienokaisia. Nuoleksit halpamaisuuden, himon ja ahneuden tomua, mutta me pidämme parempana hengittää hyvän ja rohkean rikollisuuden raitista ilmaa. Erotus meidän välillämme on toistaiseksi se, että minä rehellisyyden ja isänmaallisuuden puuskassa otin pestin. Olen englantilainen sotilas, Jerôme-vaari.

— Sankarin osa ei sovi sinulle, Dick Anstey, hän virkkoi peräytyen kokonaan suojelevan aitauksen taakse. Olet piru miehiäsi, sen kyllä tiedän. Enkä epäile, että olet kelpo lailla löylyttänyt saksalaisia. Mutta älä tule vanhalle toverillesi lörpöttelemään rehellisyydestä ja sen semmoisista. Kuulostaa aivan siltä, kuin olisit unohtanut sekä Algierin pankkiirin että Saksan konsulin Alicantessa. Pekka Pleym tuossa voi palauttaa muistiisi kumpaisenkin… Mutta nyt olet käynyt koppavaksi. Ei ole enää huonoa olla Jerôme-vaarin kanssa yhtiössä. Mutta pidä varasi, sanon minä, pidä varasi…! Minä olen laittanut järjestykseen neljä sinun laistasi jo ennen. Ei mene monta päivää, ennenkuin tulet luokseni kontillasi.

Dick Anstey oli löytänyt kuluneen nojatuolin ja käynyt siihen istumaan. Sitten hän pani vasemmalla kädellään tupakkaa piippuunsa ja sytytti sen pahalta haisevalla rikkitikulla. Jerôme-vaarin lopettaessa raivoisan puheensa vaahto suupielissä, Dick katseli hymyillen ylös ilmaan.

— En ymmärrä, minkä tähden sinä tuolla tavalla paasaat, hän virkkoi.
Sinähän hoilaat kuin vanha korppi tyhjästä.

— Oh-hoh! hän melkein kiljasi… En ole mikään nauta, Dick hyvä. Sinulla on jotakin mielessä. Etkö luule, minun ymmärtävän? Tiedän enemmän, kuin luuletkaan. Huomis-iltana tulee Folkestonesta neljäkymmentä miestä — sinun lukuusi. Ja tuossa istuu Pekka Pleym. Hän tuli eilen illalla Marseillesta. Olet tietysti kutsunut hänet. Ja entä se kähäräpää nulikka, joka tuli tänne eilis-iltana ja kysyi sinua, mitä hänellä on tekemistä?

Englantilaisen silmiin oli tullut omituisen haaveksiva ilme. Hän ei ollut kuulevinaankaan, mitä isäntä oli oksentanut suustaan.

— On synti, hän virkahti puolittain itsekseen, istua sisällä tässä saastaisessa hotellissa näin ihanana päivänä. Kautta Jumalan, minun on ikävä jälleen merelle. Siellä olen kotonani, Jerôme-vaari. Vesi on minun elementtini. Sen tähden kai minä tein niin hyvää työtä Yserin vesikuopissa. — Isäntä katsoi häntä suu selällään.

— Ja tämä kevät ilmassa, Anstey jatkoi, se kohisee korvissani. Se syhyttää vasenta käsivarttani.

— Mene helvettiin jaarittelemasta, isäntä murahti. Ovatko sisaret ja punainen risti saaneet sinut…

Hänen sanatulvansa pysähtyi äkisti. Tammituolin ankara hirviö oli noussut puolittain seisoalleen ja laskenut valtaisen etukäpälänsä tiskille, niin että laudat ruskivat hyvin uhkaavasti. Ja hän lausui äänellä, joka oli pehmeä ja suloinen kuin lyyrillisellä näyttelijällä:

— Ei mitään raakuuksia, rakas Jerôme. Avaisit mielesi tämän maailman ihanuuksille ja pitäisit kielesi ohjaksissa. Tuosta paljosta kiroamisesta ja noitumisesta ei lähde mitään hyvää. Ja uteliaisuutesi maksaa sinulle kerran kaulasi…

Pikku huoneessa oli heti aivan hiljaista. Hirviön lempeä ääni tuntui päättäneen toran. Silloin avautui käytävän ovi, ja vieras huoneesta N:o 3 astui sisään. Hän oli niin pitkä, että hänen oli kumarrettava päätään.

— Hyvää huomenta, Anstey, hän sanoi iloisesti; ja hänen kirkas, hilpeä äänensä täytti äkkiä koko tuon puolipimeän, tupakansavua täynnä olevan huoneen. — Hyi saatana, minkälaiseen koirankoppiin sinä lähetit minut.

— Minä en ole pyytänyt teitä tulemaan, Jerôme-vaari sähähti. —
Ambroise Vilmart hymyili.

— Ette, siinä olette oikeassa. Voitte muuten pitää suunne kiinni, kun vieraanne suvaitsevat moittia teitä.

Jerôme-vaarin suupielet vavahtelivat raivosta. Sitten hän kiiruhti ulos, heittäen vihaisen katseen vieraaseen. Mutta vieras kääntyi välinpitämättömänä ja jäi ihmeissään tuijottamaan Pekkaa.

— Merkillinen seura, johon olet minut saattanut, korpraali, hän lausui iloisesti. Mikä babiaani tuo on? Onko se yksi niitä, jotka saksalaiset päästivät karkuun Antwerpenin eläintarhasta?…

Tammituolin hirviö ei näyttänyt loukkaantuvan. Hän käänsi neliskulmaiset kasvonsa suoraan nuorta kiharatukkaista miestä kohti ja nyökäytti päätään ajatuksissaan.

— On, hän sanoi lempeällä, pehmeällä äänellään, joka sai belgialaisen säpsähtämään hämmästyksestä. Te olette isänne poika. — Ambroise Vilmart tuijotti häntä ihmeissään. Hymy hävisi hänen kasvoiltaan.

— Äitinnekin, merkillinen epämuodostuma lausui hiljaa. — Nuori mies tarttui häntä käsivarteen.

— Oli paroni de Nozierin, suuren valtamertentutkijan, sisar. Teissä on yhdistyneenä suurin nero ja uudenaikaisin rikollisuus. Me luotamme teihin, Ambroise Vilmart. Olemme seuranneet teitä askel askeleelta. Olette nyt kypsä kutsumukseenne. Ensimäinen suurtekonne odottaa teitä…

— Ei, sanoi toinen. Teillä on rikollisuuden tarina harmaissa silmissänne, ettekä voi välttää määräystänne. — Nuori mies nyökkäsi ajatuksissaan päätään.

— Oletteko varma siitä, mitä sanoitte isästäni ja äidistäni? hän kysyi vakavasti. Minut löydettiin silkkihuiveihin käärittynä…

IV.

MALAYTAN LÄHETYSSAARNAAJA.

Pieni likainen kapakka muuttui niin merkillisen hiljaiseksi. Siinä olevat kolme miestä eivät hievahtaneetkaan.

Olipa hiljaisuus niin suuri, että Dick Anstey, joka ensiksi heräsi haaveistaan, selvästi kuuli, kun yläkerran lattialla mies käveli sukkasillaan.

Englantilainen hymyili. Hän oli mies, joka tunsi ihmisten pikku heikkoudet. Nyt hän tiesi tarkalleen, missä Jerôme-vaari oli. Hän makasi sängyn alla huoneessa N:o 8 korva siinä rotanreijässä, joka aukeni tiskin yläpuolella olevasta nurkasta.

Hätiköimättä Dick Anstey kopeloi univormunuttunsa taskua ja veti sieltä pienen revolverin, jossa oli pitkä, ohut piippu. Se näytti vain viattomalta lastenlelulta eikä ollut lainkaan sen mallinen, jota käytetään rintamalla. Hän kohotti sen verkalleen ja tähtäsi huolellisesti rotanreikään. Näkyi pieni, kirkas välähdys ja huoneessa pamahti laukaus, joka ei pitänyt suurempaa melua kuin sylikoiran hiljainen haukahdus.

Nurkasta lenteli puusirpaleita, ja yläkerrasta kuului pidätetty tuskanhuuto. Sukkasillaan kulkevan miehen askeleet kuuluivat nyt selvemmin, ja kävelijällä tuntui olevan kiire. — Sitten oli taas kaikki hiljaista.

— Nyt me luullakseni voimme puhua rauhassa, englantilainen virkkoi, puhaltaen ohuen, hienon sinisen savun pienen, siron revolverin piipusta… Mutta ei ole tarvis käyttää äänijänteitä enemmän, kuin mikä on välttämätöntä. Ja pitäkäämme kiirettä, sillä Jerôme-vaarin uteliaisuus on suurempi kuin hänen pelkuruutensa.

Ambroise Vilmart oli heittäytynyt puupenkille ja katseli mietteissään akkunasta. Hänen pyöreille, poikamaisille kasvoilleen oli tullut jäykkä ja kivettynyt ilme. — Sitten hän kääntyi tammituolin mieheen.

— En tunne teitä, hän virkkoi liikutuksesta värähtelevällä äänellä. — Epämuodostuma nyökkäsi. Silmät hänen päässään hehkuivat kuin kaksi kaukaista kekälettä.

— Kuten näette, hän virkkoi, ei ulkomuotoni ole luottamusta herättävä. Enkä kulettele taskussani todistuksia. Mutta teillä ei ole syytä epäillä, kun sanon, että olen seurannut teitä siitä saakka, kun olitte pikku poika. Ei ollut pelkkä sattuma, että Theodore Vilmart löysi teidät. Meidän ihmistenhän täytyy aina hiukan autella sallimusta. Te jäitte, niin sanoakseni, makaamaan hänen tielleen… Isänne oli minun ystäväni. François Delma ei kulkenut mitään sileätä tietä. Hän oli sanomalehtimiehenä Parisissa. Mutta se ei tyydyttänyt häntä.

Raajarikko katsoi häntä tarkkaavasti. — No, hän sanoi hiljaa, sitten olette kai kuullut myöskin, että hän on hävinnyt — siitä saakka, kun sota syttyi? Belgialainen pudisti päätään. — Hänet surmattiin, toinen jatkoi. Jossakin paikoin Norjassa. En tunne yksityiskohtia. On olemassa vain yksi mies, joka tietää asiasta, ja hän on nykyisin Amerikassa.

— Se on eräs hollantilainen, raajarikko vastasi. Hänen nimensä on Jaap van Huysmann. — Syntyi lyhyt äänettömyys.

— Françcois Delmalla oli toinenkin poika, raajarikko jatkoi vähän viivytellen. Hän oli syntynyt avioliitossa. Hänen äitinsä elää vielä. Saatuaan 21 vuotta sitten tietää isänne suhteesta tuohon kauniiseen belgialaiseen naiseen, hän alkoi vainota tätä verisellä vihalla. Äitinne kuoli synnyttäessään teidät, ja minä hankin teille hyvän ja uhrautuvaisen isän… Siihen aikaan minä olin vähän toisen näköinen. Tuskin uskonette, kun sanon, että minä parikymmentä vuotta sitten olin Europan mestari raskaan sarjan painissa. No… mutta minun oli pakko kadota. Suuri-suuntainen varkaus Rue de la Paix-kadun varrella Parisissa. Se tuotti meille toista miljonaa markkaa. Mutta toimeenpanokustannukset olivat vähän liian suuret, kolmen ihmisen henki, joista ikävä kyllä kaksi tuli minun osalleni. Sitten otin vuokran eräässä purjelaivassa, jonka piti lähteä Etelämeren saarille… Alkujaan olin tuuminut yrittää hiukan merirosvousta. Mutta kuunarissa tapasin matkustajan, jonka piti mennä lähetystöihin Salomonin saarille. Hän oli viisas mies. Hän opetti minulle paljon, ja uskallan sanoa, että olin harras oppilas. Ukko Price olisi voinut olla Canterburyssä arkkipiispana, niin viisas hän oli. Hän jutteli helvetistä ja taivaan ihanuudesta, niin että itse pirullakin olisi selkäpiitä karminut. Mutta ikävä kyllä oli piru saanut hänestä voiton eräässä tilaisuudessa, jossa kysymys oli ollut kauniista tytöstä. Suoraan sanoen! Häntä ei lähetetty Canterburyyn, vaan pakanamaihin lähetystyöhön…

Meistä tuli hyvät ystävät, ja hän opetti minun selittämään lakia ja profeettoja. Hänen kehotuksestaan päätin ruveta hänen apulaisekseen ja toivoin hartaasti saavani syntivelkani kuitiksi saarnaamalla Salomonin saarten pakanoille… Meidät laskettiin maihin Malaytan saarella. Sureva seurakuntansa oli Englannissa antanut Pricelle ihanat matkaeväät, ja olinhan minäkin säästänyt itselleni jonkun verran, josta voi olla hyötyä… Uskallan sanoa, nuori ystävä, että teimme kovasti työtä. Saarnasimme suurimmille roistoille, niin että jyrisi, ja rakensimme itsellemme kauniin talon, jossa oli monta verantaa ja ampuma-aukkoa, sijaiten se pienellä saarella, jossa oli runsaasti kokos-palmuja ja kautsukkia… Meidän oli pakko ampua heistä kymmenkunta, ennenkuin käännyttämiseen tuli mitään vauhtia; mutta sitten menikin useita vuosia siunauksellisessa työssä, ja meidän varastomme kasvoivat sangen runsaasti. Mutta Price oli käynyt niin uutteraksi, että tahtoi välttämättä tunkeutua saaren sisäosiin saarnaamaan noille ihmissyöjille. Sitä paitsi oli hänen tarkoituksensa tarkastaa eräitä timanttikaivoksia, joita siellä piti olla.

Mutta eräänä päivänä koko lauma hyökkäsi meidän kimppuumme. Palvelijamme tapettiin ja meidät itsemme vangittiin ja sidottiin niiniköysiin.

Muutapa ei juuri olekaan kerrottavaa. Price, joka oli pyöreä ja lihava kuin rasvatiinu, paistettiin ja syötiin samana päivänä. Ja harvoin olen kuullut kehuttavan ketään miestä niin, kuin nämä ihmissyöjät kehuivat Priceä. Minua he kohtelivat suuremmalla halveksumisella. Kovat lihakseni eivät olleet heidän makuunsa. Ja mukuroituani erästä heidän poppamiestään hiukan liian kovasti, puserrettiin minut puukapulain väliin ja päätäni kärvennettiin hehkuvalla raudalla. Pitelivät minua tunnollisesti, niinkuin näette… Lopuksi minut nakattiin pois kelvottomana ja muodottomana lihamöhkäleenä… Mutta seuraavana päivänä minut löysi avustusretkikunta, joka oli lähetetty saarelle tarkastamaan Pricen ja minun hommiani. Siinä oli lääkäri mukana — innokas ja uuttera mies. Nähtyään minun tähteeni, hänessä heräsi koko hänen kunnianhimonsa. Hän hoiteli minun raatoani liikuttavalla hellyydellä, paikkasi, ompeli ja hieroi lihaksiani, saadakseen minut osapuilleen ihmisen hahmoiseksi. Kuten näette, se ei onnistunut. Mutta hengen hän sai säilymään ja järjen. Ja siitä hän oli niin ylpeä, että kirjoitti tapauksesta tohtoriväitöskirjan, ja jos hän nyt ei ole professorina Oxfordissa, niin ei se hänen vikansa ole.

Siinä on tarinani, nuori mies. Ei ole monta, joka tahtoo uskoa sitä.
Mutta en luule, että kukaan tuntisi raskaan sarjan nyrkkitaistelijaa,
François Delman ystävää Pekka Pleymissä, siinä tanskalaisessa
raajarikossa, josta maallinen Jumalan kuva on tyysti turmeltu.

KEKSINTÖ JA TORPEDOVENE.

— Sikäli kuin olen ymmärtänyt nuorta ystäväämme, hän on yhtä mieltä meidän kanssamme siitä, että on toimittava.

Ambroise katsoi vuoroon toista, vuoroon toista, ja hänen kasvoilleen levisi halveksiva hymähdys.

— Olemmehan me varsin hyvin varustetut käymään sotaa, hän virkkoi pisteliäästi. Olen joskus kuullut puhuttavan miehestä, joka osti itselleen kanuunan alottaakseen yksinään sodan. Se ei ole minun makuuni… Ja kuitenkin minua haluttaisi käydä omaa pikku sotaani…

— Nyt kuulin François Delman äänen, hän keskeytti. Kuulehan, poikani. Sinä saat käydä sotaasi. Saat käyttää kaikkia taitojasi… Ja jos olet isäsi poika, niin me kolmisin kirjoitamme hiemasen historiaa aikana, jolloin yhteiskunnat rientävät juoksujalkaa omaa loppuaan kohti… Valtioilla on taistelunsa. Ne taistelevat eduista, jotka eivät ole meidän. Nyt on aika kalastaa sameassa vedessä. Olen arvellut kauan. Odotimme sinun isääsi. Mutta hän on kuollut. Odotimme Huysmannia, mutta amerikalainen suurkaupungin elämä näyttää nielleen hänet. Sitten sain kuulla sinun keksinnöstäsi…

— Kun nyt tietäisi, mihin se pirun isäntä on kätkeytynyt, hän murahti. Kyllä kai hän arvasi, että on jotakin tekeillä, sittenkun puusirut lentelivät hänen rumpukalvoonsa. Nyt hän on kai mennyt kellariin…

— Anna Jerôme-vaarin yrittää. Ei hän saa meistä tolkkua kuitenkaan. Sitä paitsi hän tuntee minun kynteni… Niin, se keksintö ei merkitse mitään valtioille. Antaa niiden rauhassa syödä toisiaan. Mutta me voimme käyttää semmoista kojetta, me jotka käymme sotaa yksityiskohdittain. Anstey, joka on haistellut tässä maailmassa hiukan joka lajia, sanoo sen olevan nerokkaan…

Ambroise katsoi häntä epäröiden. Kaikki hänen itseluottamuksensa oli hävinnyt yhtäkkiä, ja hänen kasvoilleen nousi hieno puna. Raajarikko oli koskettanut nuoren miehen rinnassa sitä ainoata kieltä, joka sai hänessä vireille vakavuuden ja innostuksen.

— Niin, nähkääs, hän lausui kumartuen Pleymiä kohti; se on problemi, jota minä olen kauan hautonut, lähdettyäni korkeakoulusta. Mutta vasta Spezziaan päästyäni, sain hiukan kokeilla omin päin. Alotin semmoisella aparaatilla, jonka avulla voisi välttää laivojen yhteentörmäykset sumussa. Se oli eräänlainen sumutorvi, jossa oli semmoinen vastaanotto-aparaatti, joka oli niin herkkä, että se voisi ilmaista suunnan ja etäisyyden. Sitten eräänä päivänä pisti päähäni… eikö voisi keksiä magnetia, joka olisi niin tunteellinen, että voisi ilmaista, kun teräslaiva lähestyy — sekä etäisyyden että suunnan? Viimein minun onnistui laittaa magnetineula, joka määrättyjen sähköaaltojen alaisena osotti tyydyttävästi, milloin laiva oli vähän yli 800 metrin päässä aparaatista. En tahdo selvitellä lähemmin, kuinka sitten keksin keinon laittaa erinäisiä magnetineuloja, jotka määrätyn pituisten sähköaaltojen vaikutuksen alaisina tehosivat vain määrätyn matkan päähän. Panin nämä neulat yhteen ja viimein saatoin laittaa aparaatin, joka pienimpiä yksityiskohtia myöten ilmaisi, millä suunnalla ja kuinka kaukana joku laiva oli — jos nimittäin se oli rakennettu teräksestä tai raudasta. Kahdenkymmenen neljänneskilometrin piirissä aparaattini yöllä ja päivällä, sekä sumussa että kirkkaalla säällä, voi huomata laivan lähestymisen. En tiedä, käsitättekö semmoisen keksinnön merkitystä.

Ambroise Vilmartin voimakkaat, reippaat kasvot punoittivat liikutuksesta, ja hänen harmaisiin silmiinsä oli tullut se vaarallinen kiilto, joka on miehillä, joita elähyttää voimakas aate. Oli, kuin hänen sielussaan kasvaisi kynnet — käyrät ja tukevat miehenkynnet, jotka ovat valmiit repimään tieltään kaikki — säälimättä ja tunnottomasti.

Dick Anstey kääntyi raajarikkoiseen. He nyökkäsivät toisilleen niinkuin ainakin miehet, jotka ymmärtävät, mitkä ajatukset heissä kummassakin liikkuivat.

— Tokko ymmärrän keksintösi merkitystä? Pleym vastasi. Ymmärränpä niinkin. Jos en olisi ymmärtänyt, olisin tällä hetkellä harhailemassa taloni ympärillä Aalborgissa. Se on eräs pikku paikka Tanskassa, missä isäni aikoinaan toimi lähettiläänä. Minä olen oikeastaan hengellinen mies, josta olisi voinut tulla apostoli, jos ne jumalattomat ihmissyöjät eivät olisi huvitelleet itseään särkemällä jäseniäni. Mutta nyt minäkin tahdon lähteä sotaan… ja Ansteynkin tekee mieli olla osallisena puolestaan, sittenkun saksalaiset ovat vieneet häneltä oikean käden.

— Ei sinun pidä kiroilla niin huikeasti, tanskalainen tuumi. Älköön pahaa puhetta tulko ihmisen suusta… Mutta palatakseni lähtökohtaamme: Mitäpä "Emdenin" kapteeni Müller olisi antanutkaan, jos hänellä olisi ollut ne magnetineulat, joista puhuit!… Hänhän olisi silloin voinut leikkiä "kissaa ja hiirtä" koko Englannin laivaston kanssa.

— Luonnollisesti. Ja mikä vielä parempi: hänen ei olisi tarvinnut pelätä miinoja, sillä minä olen laittanut myöskin semmoisen pienemmän aparaatin, joka 2-5 sadan metrin päähän ilmaisee teräsesineet — ollen se erityisesti laskettu miinoja varten, joita edellinen ei ole kyllin voimakas ilmaisemaan.

Pleym nousi niin ketterästi, että ei olisi luullut mahdolliseksikaan hänen jaloilleen, jotka olivat runnellut käyriksi kuin hevosenkoivet.

— Ovat. Ne ovat käsilaukussani. Se on minun ainoa omaisuuteni tätä nykyä. Jos meillä nyt olisi ollut panssarilaiva, olisimme voineet laittaa ne siihen…

— Torpedovene?… No, eikö muuta? Saamas' pitää, poikani, jos vain maltat odottaa vuorokauden.

Mutta nauru pysähtyi hänen kurkkuunsa. Hän luki noitten kahden miehen kasvoilta jotakin, joka sai hänen miettimään asiaa.

— Niin, toisen luokan torpedovene, jossa on 40 miestä ja jolla on 25 solmun vauhti. Rakennettu Zeebrüggessä Saksan hallitukselle. Se on huomenna iltapäivällä meidän.

VI.

HYVÄÄ JA HARVINAISTA URHEILUA.

Pekka Pleymin paksu, juuttilainen veri oli kuumissa maissa laimistunut. Hän ei ollut nähnyt Kattegatin laineita sen päivän jälkeen, kun hän rehellisessä tappeluksessa kelpo toverien kanssa oli iskenyt kallon puhki eräältä maamieheltään. Lehdet sanoivat sitä tapoksi, ja nuori juuttilainen luikki tiehensä erään aarhusilaisen kauppalaivurin mukana, joka tarvitsi käypäistä laivamiestä. Sattuma vei Pekka Pleymin Rotterdamiin, missä hän karkasi.

Siitä pitäen hänestä tuli kansainvälinen ja seikkailija. Hän elätteli itseään painijana ja myöhemmin nyrkkeilijänä, ja semmoisena hän joutui yhteyteen monien ihmisten kanssa, jotka elivät kieroissa väleissä yhteiskuntaan, ja tunsi voivansa hyvin.

Painittuaan Parisissa erään väkevän hollantilaisen kanssa, jonka nimi oli Jaap van Huysmann, hän yhtyi tähän vaiteliaaseen mieheen, jonka levollisen ja velton ulkokuoren alle kätkeytyi sielu, jossa leimusi viha yhteiskuntaa vastaan. Pekka Pleym saavutti vähitellen tämän merkillisen miehen ystävyyden ja luottamuksen. Hänestä tuli hollantilaisen adjutantti, ja jonkun ajan kuluttua hän oli jäsenenä siinä mahtavassa pahan tekijäin liitossa, joka François Delman johdolla kauhistutti maailmaa monet vuodet. Mutta Pekka parka joutui aikaisin pois pelistä, muuttaen siihen lähetystyöhön, joka muutamien vuosien siunauksellisen menestyksen jälkeen päättyi siihen, että häntä oli kauhea ihmisen nähdä.

Innostuneet ihmissyöjät olivat tosiaan pusertaneet kaiken kauneuden tämän väkevän painijan ja nyrkkeilijän ruumiista, mutta heidän ei ollut onnistunut puristaa järkeä eikä viisautta tanskalaisen aivoista. Ja kun hänen ei enää tarvinnut pelätä, että Parisin polisi voisi todentaa häntä, ja kun yksinpä Bertillonin järjestelmäkin olisi riivatun buskmanien toimittamien päänpuserrusten jälkeen pettänyt, niin Pekka Pleym palasi kauheana kuvatuksena sivistyneeseen maailmaan ja vanhojen ystäväinsä luo.

Nyt hän siis istui Jerôme-vaarin kurjassa hotellissa, tuntien viimeinkin olevansa sillä vihreällä oksalla, jonka nimi on onni. Oliko puhe vain torpedoveneestä?… No niin, se hänellä oli. Se oli käytettävissä.

Mutta Pekka Pleym ei ollut mikään pitkäveteinen kerskailija. Nautittuaan pikku riemunsa, hän kävi kiiruusti käsiksi tosiasioihin. Sattumalta oli muuan saksalainen torpedovene ajanut erään Normandian saaren rannalle. Kovassa tuulessa se oli tarttunut kiinni hiekkasärkkään eräällä ulommaisella saarella Guernseyn luona. Peläten tulevansa päivän noustessa vangituksi, miehistö oli soutanut toiseen torpedoveneeseen, joka tyhjin toimin kääntyi takaisin yön pimeyteen.

— Sattuipa silloin, hyvät herrat, tanskalainen lausui sanomattoman arvokkaana, että minä olin seuraavana aamuna päivän valjetessa jonkun neljännes-virstan päässä rannalle ajautuneesta torpedoveneestä. Olimme motoriveneellä salakuljetus-hommissa, niin että meidän oli täysi syy karttaa kaikkien asianharrastajain huomiota.

En voi kieltää, että hämmästyimme huomatessamme torpedoveneen ajelehtimassa vastaamme. Se oli tulvaveden aikana päässyt irti ja viipotti nyt tuuliajolla.

Me lähestyimme sitä varovasti, mutta kun emme nähneet siinä ristin-sielua, niin nousimme tuohon pikku hirviöön. Siinä ei ollut sitten merkkiäkään edes laivarotistakaan. Se oli meidän ensimäinen onnemme. Toinen oli se, että aivan lähellä oli yksi noita kallioluolia, joita Normandian saarilla on tuhka-tiheään. Me otimme torpedoveneen peräämme ja veimme sen 10 jalan syvyiseen veteen erääseen kallionlokeroon, missä se makaa kuin lapsi äitinsä sylissä.

Saksalaiset olivat nähtävästi aikoneet räjäyttää laivan ilmaan, jotta se ei joutuisi vääriin käsiin. Mutta sytytyslanka oli joutunut epäkuntoon, mitä minä pidän kolmantena onnenani. Ja semmoinen laiva! Se on niin uusi ja virheetön, että reilusti uskallan vannoa, sen olleen koematkallaan… Tykit ovat paikoillaan, torpedoputket valmiina käytettäviksi, ja minä näin selvästi, että ruumassa oli tarpeeksi hiiliä hyvää Atlannin matkaa varten.

— Ei siinä ole mitään "mutta", Pekka keskeytti mahtavasti. Tarkoitat kai, että meillä ei ole kylliksi miehiä? On kyllä, näetkös, meidän joukollamme on asiat täydessä järjestyksessä. Sillä on konttori Lontoossa ja pankki Parisissa. Ja vaikka François Delma onkin kuollut ja tämä riivatun sota on saanut vähän sekaannusta koneistoon, niin me selviydymme sittenkin. Ja kun Dick Anstey kertoi minulle, mitä sinä olit uskonut hänelle sairaalassa keksinnöstäsi, silloin näin sen tien, jonka sallimus on meille osottanut… Rikoksen ijankaikkinen taistelu kaikkea ja kaikkia vastaan, meidän sotamme sotaa vastaan… Ymmärrätkös nyt, poikani, kuinka merkillinen tehtävä meidän suoritettavaksemme on uskottu, kun maailman kaikki perkeleet on päästetty irralleen… No!

Ambroise Vilmart oli katsellut haaveksien akkunasta. Hän oli nähtävästi kovasti liikutettu. Hänen kauniilla ja ilmehikkäillä kasvoillaan kuvastuivat kaikki hänen sielussaan ajelehtivat vaihtelevaiset tunteet.

Dick Anstey astui verkalleen hänen luokseen. Hänen pienet kiiluvat silmänsä loistivat kuin näädällä.

— Muistakaa ennen kaikkea, hän sanoi, painostaen että taistelemme etupäässä Saksaa vastaan. Meillä on kaikilla syytä vihata preussilaisia. Ne ovat Englannin verivihollisia, ne iskivät rautakouransa Tanskaan 1864, ja kuinka ne ovat rääkänneet Belgiaa? Herstal on raunioina, Lüttich on tuhkaläjänä, Antwerpen ja Bryssel ovat kokeneet niitten julmaa sortoa. Ja sinä olet belgialainen, ystäväni — sinut on tuuma tuumalta karkoitettu maastasi. Eikö sinulla olisi mitään kostettavaa? Ei ainoastaan Saksalle, vaan kaikille niille, jotka ovat tämän sodan aiheuttaneet.

Syntyi muutamien minuuttien äänettömyys. Kuului vain ison seinäkellon naksuttava käynti.

— No, hyvät miehet, hän sanoi, odotatte vastausta. Jokunen omantunnon hitunen koettaa pidättää minua. Minä kuvittelen niin. Mutta minä en ole velkapää osottamaan yhteiskunnalle mitään sääliä. Ja sitä paitsi on minun yhteiskuntani nykyään revittynä hajalleen. Niin että ajatus hiukkasesta merirosvouksesta…

— Hys, Pleym kuiskasi, se oli ruma sana. Joka sodassa on ollut kaappaajansa. Tämä rannikko voi kertoella niitten teoista.

Oliko Jean Bart merirosvo — taikka Surcouf? Joka lapsi St. Malon ja
Calais'n välillä voi sanoa sinulle heidän olleen sankareita.

— No, älkäämme ruvetko liian juhlallisiksi, nuori insinööri virkkoi. Kun kaikki perustelut on käytetty, niin on meillä vielä yksi, joka on hyvä niille, joilla on suonissaan seikkailun syntistä verta.

— Että se, mihin nyt lähdemme, Ambroise vastasi ylpeästi heilahuttaen päätään, on hyvää, rohkeaa ja harvinaista urheilua. Hei, hurraa, pojat!

VII.

SUUREN NOSTORANAN TAKANA.

— No, miehet, sanoi voimakas ja roteva salapoliisi, joka oli pitämässä huolta siitä, että ketään epäiltävää henkilöä ei Folkestone-laivalla pääsisi Kanavan yli, onpa teitä monta. Ja mihin matka?

— Mennään Guernseyhin, vastasi pitkä, tukeva mies, jolla oli kirjava silkkikuikan nahkasta tehty kauluri. Hän näytti olevan niitten 40-50 miehen johtaja, jotka tuoreita passejaan heilutellen kerääntyivät ranskalaisen salapoliisin ympärille.

— Kalastamme. Se on kai luvallinen asia. Eivätkö paperit kelpaa? — Sivilipukuinen poliisimies ei näyttänyt olevan tyytyväinen. Hänen ruskeat, älykkäät silmänsä lensivät miehestä mieheen tuossa omituisessa seurassa. Hän oli nähnyt englantilaisia kalastajia ennenkin. Ja hänen poliisivaistonsa teki vastustamattomasti vertailuja tämän meluisan ja vilkuilevan joukon kanssa. He olivat vahvasti ja säännöllisesti puetut, ja heidän tavaransa olivat ylipäänsä semmoiset, kuin englantilaisilla merimiehillä on mukanaan. Mutta hän tunsi epämääräistä epäluuloa ympärillään oleviin naamoihin.

Se oli kovin sekalainen seurakunta, jonka jäsenet näyttivät syntyneen hyvin eri ilmansuunnilla. Muutamat heistä olivat vaaleita ja leveitä, kuin Pohjanmeren tuolla puolen syntyneet, toiset olivat iholtaan ruskeita ja keltaisia ja semmoista muotokuntaa, jota näkee Palermon ja Neapelin merimieskapakoissa, — olipa joukossa muutamia semmoisia mustanpuhuvia miehiä, jotka huomattavasti muistuttavat niitä, jotka tekevät olot epävarmoiksi Buenos Airesin satamapaikoissa. — Ja kuitenkin oli heissä semmoinen iloinen ja varma huolettomuus, kuin miehissä, jotka ovat tottuneet elämään vaaroissa ja nauttimaan niistä.

Ranskalainen salapoliisi etsiskeli jotakin opastusta todentaakseen tämän merkillisen joukon, huolellisesti tarkastaessaan passeja ja hakiessaan niistä jotakin ristiriitaisuutta. Mutta kaikki laillistuspaperit olivat mitä parhaimmassa järjestyksessä. Kaikissa oli sir Edward Greyn allekirjoitus. Ja vastahakoisesti huokaisten täytyi salapoliisin päästää heidät menemään.

— Voitte mennä, hän sanoi silkkikuikan nahkaisella kaulurilla koristetulle johtajalle. Mutta ei mitään lörpöttelyjä, ymmärrättehän. — Etunenässä kulkeva roteva englantilainen katsoi häntä suoraan silmiin. — Mitä tarkoitatte? hän kysyi kohteliaasti, mutta jyrkästi.

— Salapoliisi kohautti olkapäitään. — Sen kai itse parhaiten tiedätte, hän vastasi vältellen. Ihmisiä pidetään silmällä. Ja jos eivät pysy alallaan, niin ryhdytään toimenpiteisiin. — Lähdemme täältä tunnin kuluttua, merimies virkkoi. Dieppe ei ole mikään huvipaikka lontoolaisille.

Kalastajat laskeutuivat verkalleen laiturille. Heillä ei näyttänyt olevan kiire eivätkä tuntuneet olevan uteliaita.

Salapoliisi katseli miettivästi heidän jälkeensä. — Hitto ties', mitä
Jerôme-vaari voi tarkoittaa, hän mutisi, vetäen taskustaan pienen
likaisen paperilapun tarkastellen suuria, töherrettyjä kirjaimia.
Siihen oli kirjoitettu:

"Monsieur. Varokaa Guernseyhin meneviä kalastajia. Niillä on piru mielessä. Voin tavanmukaisesta korvauksesta kertoa teille hämmästyttäviä asioita. Tulkaa tapaamaan minua tunnin kuluttua Folkestonen laivan saapumisesta suuren ranan takana. Mutta varovasti. Liikkeellä on vaarallista väkeä.

Salapoliisi katsoi kelloa. Oli vielä kaksikymmentä minuuttia kohtaukseen tuon ovelan ravintoloitsijan kanssa, joka niin taitavasti osasi pysytellä sovinnossa lain ja rikoksen kanssa.

Pierre Cottet ei ollut mikään alottelija ammatissaan. Hän oli ansainnut kannuksensa Parisissa Guichardin ja Lepinen johdossa, ja nyt oli hänelle uskottu vastuunalainen toimi olla poliisin puolesta tarkastamassa muukalaisliikennettä tärkeimmässä yhdistyskohdassa, mikä Ranskalla oli muuhun Europaan. Hän astui tulliaseman puhelimeen antamaan määräyksiään paikalliselle etsivälle poliisille. — Hänet oli vallannut eräänlainen levottomuus. — Eiköhän hänen olisi ollut paras pidättää noita salaperäisiä kalastajia?…

Pierre Cottet'lla oli hyvä vainu. Sepä juuri tekee Parisin etsivän poliisin Europan taitavimmaksi ajokoiraksi. Ja nyt hän tunsi veressään sen omituisen kutkan, jonka hän oli huomannut niin monasti ennen arveluttavina ja kohtalokkaina hetkinä. Vaistomaisesti hän veti taskustaan vahvan browninginsa ja tutki sen tarkoin. Se oli tosiaan saanut kauan levätä. Parisin apashit olivat sotanäyttämöllä, ja suurissa kaupungeissa olivat rikokset lamassa. Ampuminen, jota tarvittiin, tapahtui Belgiassa.

Mutta kuitenkin — Pierre Cottet oli tällä hetkellä huomaavinaan tuulahduksen suuresta rikoksesta. Nyt ei ollut liikkeellä roskaväki — ei, tällä kertaa hän oli tuntevinaan itse sen raskaan, tuntemattoman käden, joka vuosikymmeniä oli pidellyt kouristuksessaan yhteiskuntaa. Cottet kietoi kauhtanan tiukempaan ympärilleen. Hän oli nyt tullut kadulle. Dieppe oli hänen edessään pimeään peittyneenä.

Salapoliisi katsoi kelloaan ja astui reippaammin. Puolipimeässä hän löysi sen suuren ranan, josta Jerôme-vaari oli maininnut kirjeessään. Pimeätä taustaa vasten se näytti mahtavalta hirsipuulta. Heti sen alta hän kuuli ison motoriveneen sätkätyksen. Sitten sekin ääni katosi pimeyteen. Kaikki tuli yhtäkkiä niin hiljaiseksi. Cottet oli nyt tullut ranan luo. Kello oli 10 minuuttia yli määräajan. Hän astui ranan ympäri. Takapuolella hän äkkiä törmäsi yhteen erään miehen kanssa.

— Sinäkö se olet, Jerôme-vaari? hän kuiskasi. — Mutta mies ei vastannut. Salapoliisi tarttui lujasti tuntemattoman kaulukseen. Olipa se pitkä mies, sillä hänen hartiansa olivat melkein korttelia ylempänä kuin Cottet'n.

Kun mies ei vieläkään vastannut, otti Cottet taskulamppunsa ja valaisi tuon äänettömän miehen kasvoja.

Hän hätkähti kauhistuneena. Sillä valaistus lankesi suoraan ravintoloitsijan kamalille, vaaleankeltaisille kasvoille. Hän oli siis kuitenkin tullut täsmälleen. Hänen ryppyisessä linnunkaulassaan oli ohut manillanuora, joka oli kiinnitetty yhteen ranan haarukkaan, ja hänen jalkapohjansa olivat vain neljä tuumaa maasta. Mutta nämä tuumat olivat olleet ratkaisevat. Jerôme-vaari oli kuollut.

VIII.

VIIMEISESSÄ HETKESSÄ.

Pierre Cottet oli ennen nähnyt monta kuollutta, mutta ei yhtään inhottavampaa kuin tämä irvistävä susi, joka roikkui silmät selällään ja keltainen hammasrivi loistaen. — Häntä inhotti kajota tuohon ruumiiseen, joka oli jo kylmä ja kankea. Mutta hän rohkaisi kuitenkin mielensä ja leikkasi nuoran poikki. Ei ollut vara hukata aikaa, jos ei mieli päästää murhaajia karkuun. Pimeää satamakatua pitkin tuli hiipien auto, jonka sivulyhdyt olivat sammuksissa. — Cottet huusi sen pysähtymään ja kantoi ruumiin vaunuun. Ohjaaja katsoi ihmeissään poliisia ja tämän taakkaa. Mutta hän tunsi Cottet'n ja ajoi käskyjä odottamatta poliisikamariin. Muutamia minuutteja myöhemmin salapoliisi seisoi puhelimessa, parin konstaapelin kantaessa ruumista tarkastushuoneeseen, missä laskivat sen pöydälle. — Cottet soitti ensin sataman suulla olevalle tullivartijalle.

— Onko sieltä kulkenut mitään alusta viime puolen tunnin aikana? hän kysyi palvelusvuorolla olevalta tullimieheltä.

Salapoliisi ei tahtonut kuulla enempää. Hän sulki puhelimen voitokkaasti hymyillen ja riensi autoon.

Ja mies teki parastaan. Raskas auto kiipesi ensin kaunista kävelytietä ja kiiti sitten kurjia katuja myöten alas ulkosatamaan.

Siellä oli pilkkosen pimeä. Mutta Cottet'n ilveksensilmät näkivät kipunat kahdesta savupiipusta aivan laiturin luona. Se oli II luokan torpedovene, jonka oli määrä lähteä yövartioon. Kaikki sen lyhdyt olivat sammuksissa, ja se oli jo poistunut muutamia metrejä laiturista saadakseen potkureilleen vapaata tilaa.

— Kuka piru te olette? kuului nuori ääni kysyvän torpedoveneen kannelta. Onko teillä jotakin määräystä?

— Ottakaa minut laivaan, hän huusi. Kysymyksessä on asia, josta saatte iloita. Joka minuutti on kallis.

Maihin viskattiin köydenpää, ja pari minuuttia myöhemmin Cottet seisoi kevyen aluksen kannella. — Päällikkö otti hänet vastaan sangen tylysti.

— Kysymys on sotilasasioista, herra kapteeni, hän sanoi. Sikäli kuin voin ymmärtää. Noin puolitoista tuntia sitten tuli tänne joukko salaperäisiä miehiä laivalla Folkestonesta. Heillä oli passit kunnossa, mutta minulla on syytä uskoa, että ne ovat väärät.

— Mitä se meitä liikuttaa? Olivatko ne vakoilijoita? kapteeni kysyi terävästi.

— Minulla on syytä luulla vähin joka lajia. Eräs mies, joka aikojen kuluessa on antanut poliisille arvokkaita tietoja, varoitti meitä niistä. Hän oli suostunut tapaamaan minua selittääkseen, mitä lajia miehiä ne olivat. Minä menin tapaamaan häntä, mutta tullessani tapasin vain hirtetyn miehen.

— Se oli enemmänkin, herra kapteeni. Sillä kun minun piti etsiä murhaajia, jotka epäilemättä ovat noitten 40 miehen joukossa, niin nämä olivat paenneet tullivartion ohitse ja hävinneet yöhön 30 hevosvoimaisella motorilla varustetulla kalastajalaivalla. Meidän täytyy saada heidät kiinni, herra kapteeni. He eivät ole edellä muuta kuin puoli tuntia.

— Mutta eivätkö ne ole sivili-asioita? vakava kapteeni kysyi hiukan epäluuloisella äänellä.

— Eivät, Cottet vastasi väkinäisen levollisesti. En pane suurta merkitystä mainitsemaani murhaan. Ihmisen henki ei nykyisinä aikoina ole suuressa arvossa. Mutta siinä on pohjalla suuria asioita. Olen varma siitä, että olemme tässä joutuneet tekemisiin pirullisen vakoilijajoukon kanssa, joka laskee miinoja…

— No, oletteko Pierre Cottet! Miksi hemmetissä ette sanonut sitä heti!
Kyllä minä saan ne peevelit kiinni, ennenkuin ovat sikarinsa polttaneet.

— Ette tunne täkäläistä rannikkoa. Täällä ei ole sijaa soutuveneellekään. Luottakaa minuun, herra salapoliisi. Takaan, että meillä on roskaväki kiinni 20 minuutissa. Jos ei… Kapteenin käytös muuttui yhtäkkiä vähemmän varmaksi.

— Hitto sentään, kapteeni mutisi ja antoi käskyn koneelle, joka heti rupesi käymään hiljempaa.

Heidän kasvoihinsa löi äkkiä kova koillistuuli. Salapoliisi nosti takkinsa kauluksen korvilleen. Hän kääntyi kaupunkiin päin ja huomasi kauhistuksekseen, että valot eivät enää loistaneet.

Samassa kapteeni pysähdytti koneet. Heidän ympärillään oli yhtäkkiä niin merkillisen hiljaista. Pieni laiva tuntui kuin vyöryvän salaperäiseen, läpinäkymättömään pimeyteen.

— Roskaväellä on onni, kapteeni huusi raivoissaan. Koillinen tuo mukanaan sumun. Ja se on niin sakea, että sen voisi panna juustokuupan alle.

Aivan oikealta puolelta kuului tasainen puhkuminen niinkuin velton meri-eläimen sydämentykytys.

— Motorivene, kapteeni kuiskasi. Se ajaa suoraan syliimme. Pankaa tykit kuntoon, luutnantti, ja pitäkää miehet valmiina ottamaan vastaan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä suuri kalastajalaiva ajoi torpedovenettä kohti, raapaisten sen perää. Mutta laivan peräsimessä oleva mies oli viimeisessä hetkessä kääntänyt peräsintä, niin että raskas alus pääsi irti ja hävisi jälleen sumuun.

Ei kuulunut vastausta. Kalastajalaiva jatkoi matkaansa, löyhkäten ja jyskyttäen. Kapteeni kuohui raivosta ja sähkötti koneeseen: hiljaa eteenpäin!

— Se sika ei pääse meiltä karkuun. Niinkauan kuin meillä on korvat ja nenä tallella, seuraamme sitä.

Mutta pitemmälle hän ei päässyt. Sillä sumusta kajahti hempeä ja iloinen ääni, joka soi omituisen kirkkaana.

Sitten oli kaikki hiljaista. Veden päältä ei kuulunut pienintäkään ääntä. Ja bentsiininhaju häipyi vähitellen

Neljä tuntia torpedovene risteili etsiskellen ristiin rastiin. Mutta laiva oli kuin puhallettu näkymättömiin.

Niin se todella olikin. Sillä ajeltuaan hetkisen edestakaisin, Pekka Pleym käänsi suoraan Cherbourgia kohti puolittain hankamyötäisellä, joka vei kalastajalaivaa 9 peninkulman vauhdilla.

Ja sumua kesti vuorokauden. Sen hajotessa Normandian saaret loistivat ilta-auringon valossa.

— Joku meidät oli ilmiantanut, Anstey virkkoi sytyttäessään piippuaan ruhvin takana. Luulen, että se oli Jerôme-vaari. En paljon maksaisi hänen hengestään tällä hetkellä.

— En minäkään, Pekka Pleym tokaisi kuivasti, kerkisin hädin tuskin kietaista manillaköyden hänen kaulaansa. Hänestä ei meillä enää ole kiusaa.

IX.

LAITTOMIEN LIITTO.

Sumun haihduttua, Ambroise Vilmart näki taivaanrannalla kohoavan jyrkkiä kallioita. Hän istui pienen kalastajalaivan keulassa syviin mietteisiin vaipuneena. Hänen takanaan piti joukko miehiä puheen porinaa, joka muistutti Babelin kieltensekotusta.

Erotus oli vain siinä, että nämä miehet ymmärsivät toisiaan. Se oli Välimeren ranskan ja anglosaksilaisen kielen sekotusta — kieltä, jonka maailmaa kiertäneet merimiehet oppivat ja jota kaikki maailman seikkailijat mielellään käyttävät juonikkailla laittomuuden teillä. Se on kieli, joka on hyvin tuttua Marseillen opiumiluolissa, Singaporen pelihelvetissä ja San Franciskon kiinalaiskorttelissa.

Se on kansainvälinen pahantekijäin kieli, jolle ei ole mitään kielioppia. Ei yksikään oppinut filologi ole koskaan soveltanut kielellistä järjestelmäänsä siihen kieleen. Eikä hän onnistuisikaan saamaan tätä omituista sian-saksaa sopusointuun fonetikan teoriojen kanssa.

Ambroise Vilmart oli näppärä mies. Hän puhui kaikkia eläviä kieliä, joita tarvitsee matkallaan Lontoon ja Buenos Airesin välillä. Mutta hän ymmärsi vain osittain, mitä hänen selkänsä takana nauraen ja ilkamoiden puhuttiin.

Joukko oli repäisevällä tuulella. He naureskelivat kuin keskenkasvuiset pojat. He eivät näyttäneet surullisilta eivätkä rikollisilta. Päinvastoin. Heidän äänensävyssään oli jonkinlaista sivistyksen silausta, joka viittasi siihen, että useimmat heistä olivat jonkun verran haistelleet tämän maailman oppia.

— Tarkastelet tovereitasi? Anstey kysyi istahtaen hänen viereensä. Se on iloista joukkoa. Jokaisella noista miehistä on elämäntarina, jota romaaninkirjoittaja saisi turhaan imeksiä sormistaan. Heissä ei ole ainoatakaan, joka ei olisi törmännyt lakia vastaan. Mutta he ovat sivistyneitä pahantekijöitä. Ja he ovat kaikki taitavia ammatissaan… En tiedä, oletko koskaan kuullut puhuttavan "yhdistyksistä rikosten parahtamiseksi". Ne ovat työskennelleet monet vuodet, ja Englannin rikkaimmat ja kauneimmat naiset ovat antaneet niille hyvää apua. Se on ilmaus yhteiskunnallisesta taudista: hyväntekeväisyydestä. Meidän johtajamme, suuri nero François Delma, tunsi mieltymystä aatteeseen. Hän perusti Lontooseen konttorin, jonka tehtävänä oli ottaa huostaansa vapaaksi päästetyt pahantekijät, tutkia heidän taitonsa ja tulevaisuudensuunnitelmansa ja antaa heille uusia keinoja taistelussa yhteiskuntaa vastaan . Tässä näet yhden tuloksen tuosta pienestä järjestöstä. Ja semmoisiin miehiin voi luottaa. Europan vankilat ovat tehneet heidät yksipuolisiksi ja lujiksi tunteissaan kaikkea semmoista kohtaan, mikä on laillista. Täällä kulkee vääränrahantekijä vierekkäin murhamiehen ja väärentäjän kanssa… Ja nämä ovat parhaita merimiehiä, mitä voi saada. Näetkös tuota pitkää, voimakasta miestä, joka nyt istuu juttelemassa Pleymin kanssa? Hänen nimensä on Jarvis. Kun White Star-yhtiön piti aikoinaan saada uusimpaan laivaansa koneenkäyttäjä, niin valittiin hänet. Hänellä oli paras pää ja varmin käsi kaikista, jotka koskaan ovat käsitelleet höyrykonetta. No — kerran pikaistuksissaan hän löi erästä lämmittäjää. Ja siitä se vaivainen kuoli. Sanomalehdet kirkuivat, sosialistit kirjoittivat paloartikkeleita, ja Jarvis sai marssia vankeuteen… Nyt hän on meikäläisiä… Tuolla istuu maston juurella pieni ruskea mies. Hänellä on arpi poskessa. Hän on italialainen. Hänellä oli kerran kreivillinen nimi ja häntä pidettiin ensimäisenä tykistötieteen asiantuntijana Italian armeijassa. Hän oli varapäällikkönä eräässä suurimmista risteilijöistä. Lugeni — niinkuin me häntä kutsumme — kohtasi erään vaarallisen naisen, joka sai hänet raivaamaan tieltään erään kilpailijan. Hän joutui kiinni, pantiin vankeuteen ja karkasi. Se on mainio mies, eikä ole hänen vertaistaan tykin hoitajaa… Saat nähdä, että hänen seurassaan on hauska olla… Ja tuo japanilainen. Meidän kesken hän käy nimellä Sato. Hän on lääkäri. Hän oli kerran Parisilaisen lääkärin, tohtori Doyenin parhaita oppilaita. Kirurgi kiireestä kantapäähän. Mutta hänen tieteensä teki hänet semmoiseksi, että hän kerran rääkkäsi erästä puolihullua miestä tutkiakseen eräitä ilmiöitä pernassa. Sen johdosta syntyi vaarallinen hälinä. Sato pääsi siitä kuitenkin jollakin tavoin erilleen. Mutta hän tuli mahdottomaksi sekä Ranskassa että Japanissa. Nyt hän on meikäläisiä… Vilmart oli kuunnellut kylmäverisen englantilaisen sanoja yhä kiihtyvällä jännityksellä. Hänen tukevat nyrkkinsä aukenivat ja pusertuivat kokoon tavalla, joka sai Ansteyn katselemaan niitä entistä tyytyväisempänä. Sitten hän nyökkäsi.

— Sinulla on omituiset kädet, hän virkkoi. Toinen katsoi häntä kysyvästi.

— Isäsi, englantilainen jatkoi, oli kova mies, mutta hänellä oli loistavan iloinen mieli. Hän hurmasi kaikki, joitten kanssa joutui tekemisiin. En ole koskaan tavannut ketään, jolla olisi ollut niin voimakas ja sopusointuinen ruumis ja niin sopusuhtainen sielu. Mutta hänellä oli yksi omituisuus. Hän tahtoi piilotella käsiään.

— Koska ne puhuivat liian paljon, hän itse sanoi. Ne olivat näet luonnottoman voimakkaat, ja sormet olivat väärät ja terävä-päiset. Kun hän raivostui, ei hänen kasvoistaan voinut havaita mitään. Mutta hänen kätensä kouristuivat vaistomaisesti, — niistä ikäänkuin pistivät kynnet ulos.

— Sinulla on isäsi kädet, Anstey sanoi. Pian tulee päivä, jolloin niistä pistävät kynnet esiin.

He vaikenivat. Ja miehet, jotka istuivat läjässä pienellä kannella, tuijottivat jännittyneinä eteensä.

Pikku laiva oli suunnattomalla uhkarohkeudella heittäytynyt korkeitten kalliorantojen kuohuihin. Pitkät mainingit nakkelivat sitä edes-takaisin, ja heidän vieressään olevilta vedenalaisilta kareilta syöksyivät hyökylaineet matalan kannen yli.

"HAI".

Oli varsin merkillistä, kuinka nopeasti kaikki perehtyivät tuohon pieneen saksalaiseen torpedoveneeseen. Tanskalainen istui päällikönpaikalla vastaanottamassa raportteja. Hänen lempeään ja iloiseen ääneensä oli tullut jyrkempi sointu. Oli ilmeistä, että hän osasi komentaa, ja että hänen väkensä tiesi, mitä hän oli miehiään.

Konehuoneessa isännöi Jarvis. Hänen silmänsä ja kätensä tutkistelivat kiireesti jokaista koneosaa.

— Noista saksalaisista voi sanoa mitä tahansa, hän lopetti päällikölle antamansa raportin, mutta kyllä ne ymmärtävät tehtävänsä. Tämä kone on niin hyvä, kuin suinkin olla voi.

Lugenillakin on sanottavana vain kehumisia pienistä nopeasti ampuvista tykeistä ja ampumatarvevarastoista. Pienen italialaisen silmät loistivat, hänen tehtyään kiertotarkastuksensa.

— Laivassa on kolme torpedoa, hän sanoi Pleymille. Ne ovat toista järjestelmää kuin ne, joihin minä olen tottunut. Mutta mikäli voin ymmärtää, on niillä suurempi vaikutusalue kuin tavallisella Whitehead-torpedolla.

— Olutta ja makkaraa on yllin kyllin, hän virkkoi, mutta muuten ei näytä varustaudutun pitemmälle matkalle. Meiltä puuttuvat nisujauhot ja tuore liha.

Ei ole terveellistä ahtaa sisäänsä suolattua lihaa miesten, jotka elävät aivan tykkien suun edessä… Ja totta puhuen, whiskystä on puute. Rommia ei ole. Ylimalkaan tämä on kaunis pikku raittiuslaiva, jossa ei, ole muuta väkevää kuin se, mitä saksalaiset sanovat olueksi.

— Hyvä, Pleym virkkoi, lähipäivinä tulee laiva, joka tuo Argentinasta elävää karjaa Southamptoniin. Se on eräs Nelson-linjan laivoja. Antakoon se meille tuoretta lihaa. Onko laivassa jäähdytyshuonetta?

— On; kokki sanoo, että perässä on pieni huone, jossa säilytetään hapankaalia ja makkaraa. Heitämme sen roskan mereen, niin saadaan tilaa heinä-arojen karjalle…

Ambroise Vilmart oli loistavalla tuulella kajuuttaan tullessaan, tutustuttuaan torpedoveneen langattomaan sähkölennättimeen.

— Se on tavattoman voimakas asema, hän sanoi. En pidä järjestelmästä. Mutta dynamo on mainio. Olen jo yhdistänyt laitteeni johtoon ja eristänyt aparaatin. Nyt tarvitsee vain lämmittää kone ja panna dynamo käyntiin. Kyllä se käy.

— Saamme odottaa, kunnes tulee pimeä, Pleym virkkoi. Nyt on takaa-ajo käynnissä. Vannon, että tänä päivänä on Kanavassa sotalaivoja kirjavanaan. Ja joka vartioasemalla on kaksinkertaiset tähystäjät. Koko rannikko Dieppestä Brestiin nuuskitaan pohjia myöten, arvaan minä. Sääli vain, että merimies pahat eivät löydä tätä rakoa. Maailmassa on korkeintaan vain kolme miestä, jotka tämän tuntevat. Ja niillä on siitä siksi paljon hyötyä, että eivät sitä ilmaise… Mutta kuitenkin toivoisin, että olisi yö taikka että tulisi jälleen sumu. Sillä sitten ei viipyisi kauan, kun olisimme merellä. Ja sitten… yhteenkasvaneet lihakset puristuivat kokoon kauhean miehen kasvoilla… Sitten alotamme siunauksellisen toimintamme, hän lausui. Pikku sotamme niitä vastaan, jotka käyvät sotaa. Jos minulla olisi jotakin tekemistä Haagin rauhanlaitoksen kanssa, niin tahtoisin sanoa, että annamme suurvalloille pienen läksytyksen. Amiraali von Tirpitz ja amiraali Jellicoe saavat muuta ajattelemista kuin leikkiä kissaa ja hiirtä, ja Englannin kauppalaivasto saa opetella uuden värssyn pöytärukoukseensa… Kuulehan, poikani, sinä itse olet pakolainen, jolla ei ole kotia eikä isänmaata. Ja me, olemme heikot suuria vastaan. Mutta tässä sodassa täytyy kerran tulla hetki, jolloin pienet nousevat suurten ylpeyttä vastaan ja käyttävät niitä ampiaisenpistoja, joita voivat tehdä valtojen pöhöttyneihin kasvoihin… Ymmärrätkö? Tämä pikku laiva on meidän kuningaskuntamme. Me julistamme sodan sotia vastaan… Olenpa laittanut kirjelmän, joka ensi tilassa lähetetään sotaa käyvien valtojen ulkoministereille. Tämän laivan kannelta lähetämme kaikille niille, jotka elävät uskossa omaan voittamattomuuteensa, rehellisen uhkauksemme upottaa heidän kauppalaivansa ja hajottaa heidän sotalaivastonsa… Onko se mieleesi?

— Te lausutte ajatuksenne hämmästyttävän selvästi, Vilmart sanoi hymyillen. Kaunistelette merirosvouksemme monilla suloisilla sanoilla. Mutta älkää pelätkö kuulevanne minulta siveyssaarnoja, vaikka mahdollisuus tulla hirtetyksi ei olekaan kovin houkutteleva.

— Sinä olet rakastuva tähän laivaan, hän lausui, laskien toisen muodottoman kätensä nuoren miehen olalle. Etkä suostu koskaan eroamaan siitä… Mutta nyt minun täytyy mennä keulaan hieman katsomaan, mitä Macpherson laittelee. Meillä on laivassa eräs irlantilainen, jolla oli hyvä nimi taidemaalarina… Olen hankkinut suuren lipun, johon on kuvattuna pääkallo — niinkuin Marryatin merirosvoilla. Ja nyt pitää Macpherson huolta hirvityksen muusta osasta… Nimi on yksinkertainen. Olemme sopineet niin, että veneen nimeksi pannaan "Hai".

XI.

SODANJULISTUS.

Oli ollut kiire päivä Englannin ulkoministeriössä. Ihmisiä tuli ja meni yhtä mittaa, ja yksityissihteeri retkotti pulpetillaan puolikuolleena väsymyksestä. Hän katsoi kelloaan. Se oli muutamia minuutteja yli 6:n. Nuori mies huokasi raskaasti lukitessaan oven viimeisen kävijän jälkeen. Sitten hän palasi takaisin kirjoituspöytänsä ääreen, heittäytyi tuolissaan selkänojoon ja sulki silmänsä. Hän haaveili olevansa pienessä huvipurressaan Cowes'issa ja antoi palttua koko maailman menolle. Isle of Wight loisti auringonpaisteessa, Europassa oli rauha, ja purressa istui pieni sinisilmäinen Lontoon neitonen paperossia poltellen… Hän säpsähti ja avasi silmänsä selälleen… Eikö joku nauranut?

Ei, hän ei ollut erehtynyt. Nyt hän oli aivan valveilla ja hän tunsi naurun — itse sir Edward Greyn nuoruudenaikaisen naurun.

Sihteerin naama venyi pitkäksi ja tutkimattomaksi, Mitä tarkoitti Englannin hallituksen suurin voima, sen diplomatinen sielu tällä odottamattomalla mielenpurkauksella?… Hän ei muistanut kuulleensa sir Edward Greyn nauravan sitten heinäkuun 1914, kertoessaan viime lohestaan, jonka oli saanut ongella Skotlannissa. Nyt oli nauru käynyt oudoksi ylellisyydeksi ulkoministeriössä.

Seuraavassa silmänräpäyksessä näkyivät ovessa sir Edwardin kauniit ja ylevät rotukasvot. Hän nauroi yhä, heiluttaessaan pergamenttia, josta näkyi suurin kirjaimin piirrettyä kirjoitusta. Sihteeri nousi tuoliltaan.

— Maailmasta ei ole vielä kaikki huumori hävinnyt, hyvä Macara, hän sanoi tyynesti… Olkaa hyvä ja rekisteröikää tämä merkillinen asiakirja ja lähettäkää se sir Winston Churchillille. Hänelle se tuottaa huvia. Kuten näette, on se sodanjulistus. Meillä on tästä päivästä alkaen uusi vihollinen.

— Niin, kuten näette. Sodanjulistus sangen valikoiduin sanoin laittomien leiristä. "Hai-kalat" ovat viskanneet meille hansikkaansa. Nyt saamme olla varuillamme, hyvä Macara!

Sir Edward viskasi halveksien tuon komean pergamentti-lehden sihteerille ja meni takaisin yksityishuoneeseensa.

Mutta nuori Macara kävi sangen ahnaasti käsiksi tuohon merkilliseen asiakirjaan, joka hetkeksi oli saanut Englannin suurimman miehen unohtamaan ajan vakavuuden. Ja hän luki sen kiihtyvällä hämmästyksellä. Se kuului:

Tahdomme huomauttaa Teidän Ylhäisyydellenne, että Englanti tästä päivästä alkaen saa tekemistä uuden vihollisen kanssa. Niitten miesten järjestö, jotka eivät koskaan ole nauttineet mitään hyvää yhteiskunnan suojeluksesta ja joita on rääkätty sen vankiloissa, on päättänyt kaikin sen käytettävissä olevin keinoin vastustaa sotaa sodan omilla aseilla. Maa on meiltä tukittu. Mutta meret ovat — Englannin suurista sanoista huolimatta — vielä vapaina vapaille miehille. Julistamme Englannille sodan merillä. Ja Albionin ylpeä kansa on pian saava tuntea Hain hampaita. Ei yksikään laiva ole täst'edes turvattu. Me kukistamme Englannin kaupan, teemme Englannin kauppalaivaston turvattomaksi sen omilla rannikoilla. Emmekä me laske aseitamme, ennenkuin suurvallat ojentavat toisilleen rauhan ja sovinnon käden.

Jk. Samanlainen sodanjulistus on samana päivänä lähetetty toisille sotaa käyville valloille.

Sihteeri Macara hymyili laskiessaan kädestään tuon juhlallisen asiakirjan. Mutta nauraminen ei oikein tahtonut hänelle luonnistua. Tuossa mahtipontisessa kirjelmässä oli jotakin, joka sai hänet tuntemaan epämääräisen aavistuksen, että uhkauksen pohjalla oli jotakin. Ja hän päätti jutella hieman Scotland Yardin päällikön kanssa — ministerin tietämättä. Eihän ole haitaksi olla varovainen.

Hetkisen mietittyään hän tarttui puhelimeen ja pyysi yhdistämään salapoliisin numeroon. Kohta hän sai päällikön puheilleen.

— Sanokaahan, Macara tiedusti varovasti, onko viime viikkoina ollut pahantekijäin maailmassa mitään liikettä… Syynä kysymykseeni on eräs hieman merkillinen kirjelmä, joka on aiheuttanut suurta naurua ulkoministeriössä…

— Kysymyksenne hämmästyttää minua suuresti, Scotland Yardin mahtimies vastasi. Olemme näet tänään ulkoministeriön kanslian kautta saaneet tiedon eräästä sangen huomiota herättävästä passien väärennyksestä. Samaan aikaan on Sohosta ja Whitechapelista kadonnut joukko epäluulonalaisia olentoja. Olemme seuranneet heidän jälkiään. He ovat viime viikolla menneet Folkestonen kautta Dieppeen. Ja kaikilla oli passit, joissa oli sir Edwardin nimi. — Sihteeri höristi korviaan.

— Niitten täytyy olla väärät, hän kiiruhti huomauttamaan. Viime viikoilla ei ole annettu muuta kuin viisi ministeripassia. Southamptonissa paljastetun viime vakoilijajutun jälkeen olemme olleet erinomaisen varovaisia ministeripassien antamisessa…

— Sen tiedän, poliisipäällikkö keskeytti hänet. Käännyimme sen vuoksi pari tuntia sitten teidän kanslianne puoleen. Ja lähemmin tarkastettaessa havaitaan, että sieltä on käsittämättömällä tavalla hävinnyt kimppu lomakkeita, joita säilytetään kanslian rautakaapissa. Nähtävästi ovat taitavat käsialanväärentäjät käyttäneet näitä lomakkeita omiin tarkoituksiinsa. Enkä minä epäile lainkaan, että ne ja tuo epäilyttävä joukkue ovat jossakin yhteydessä keskenään.

— Ja kuinka monta miestä sillä tavalla on päässyt Kanavan yli? — Mutta ei suinkaan Ranskassa ole nykyisinä aikoina niinkään helppo kadota?

— Ei luulisi. Kuitenkin ovat he menneet menojaan. He nousivat kalastajalaivaan heti Dieppeen tultuaan. Sikäläinen poliisi hälytti liikkeelle ranskalaisen torpedoveneen, mutta kutteri katosi sumuun eikä ole sen koommin ollut näkyvissä. Se on raivostunut joukkokunta… ei tiedä, hitto vie, mihin ne miehet voivat ryhtyä.

— Mutta antakaa meidän kuitenkin saada tietoja tapahtumain kulusta.
Minulla on syytä luulla sen huvittavan hänen ylhäisyyttään…

Sihteeri oli tuskin laskenut kuulotorven paikoilleen, kun huoneeseen syöksyi nuori, kaunis ja hienosti puettu mies. Hänellä oli silinterihattu päässä, ja hänen pyöreillä, rohkeilla, vähän poikamaisilla kasvoillaan oli hätääntynyt ilme.

Se oli " The first Sealord ", ensimäinen merilordi, sir Winston
Churchill, Mafekingin ja Magersfounteinin sotakirjeenvaihtaja, nykyinen
Englannin laivaston sivilipäällikkö.

Nämä kaksi miestä, jotka aikoinaan olivat ainoat koko Englannin hallituksesta, jotka vaativat sotaa empimättä, kättelivät toisiaan.

— No, mitä nyt? sir Edward kysyi. Näytätte vähän hätääntyneeltä, rakas ystävä.

— Olen juuri saanut hämmästyttävän ilmoituksen, Churchill vastasi kiihtyneenä. Kaksi englantilaista laivaa on kaapattu viiden neljännespeninkulman päässä Englannin ensimäisestä sotasatamasta.

— Saksalaiset? meriministeri virkkoi katkerasti. Ne eivät, piru vieköön, ole saksalaisia. Nuo laivat on ryövännyt aivan puti-puhtaiksi joku kaappaaja, joku helvetin merirosvo.

— Juuri niin. Toinen laiva räjäytettiin ilmaan, sittenkun miehistö oli mennyt veneisiin. Toinen sai jatkaa matkaansa viedäkseen terveisiä…

XII.

ENGLANNIN MERIMINISTERIÖSSÄ.

Kolme päivää myöhemmin pidettiin meriministeriössä ylimääräinen istunto. Citystä, Lontoon kauppamaailmasta, oli tullut kirjelmiä, jotka herättivät aikamoista huolta ylimpien meriviranomaisten piireissä.

Me vaadimme arvoisan amiralitetin suojelusta kauppalaivoillemme, sanottiin kirjelmissä. Laivanvarustajamme eivät ole enää varmoja mistään. Laivoja ryövätään enemmän kuin milloinkaan ennen. Luulisi Atlannin olevan täynnä vihollisia. Viiden päivän kuluessa on kokonaista 15 englantilaista laivaa ryövätty mitä hävyttömimmin. Ryövärit ovat vieneet kaikki helposti kuljetettavat tavarat mukaansa, ovat varustaneet itselleen tarpeelliset hiilet ja parhaat muonavarat. Puhumattakaan laivojen käteisistä varoista ja mahdollisista matkustajain kalleuksista.

Asiain näin ollen on todennäköistä, että sotavahingon-vaara lisääntyy hirveästi, ja että useat höyrylaivayhtiöt harkitsevat liikkeensä lopettamista. Mitä se merkitsee Englannin meren-takaiselle kaupalle, käsittää jokainen. Ja me vaadimme arvoisan amiralitetin toimenpidettä tämän kaappaus-raivon tukahuttamiseksi.

Sir Winston Churchill antoi kirjelmän kiertää koolla olevien miesten kesken, jotka tulivat sitä vakavammiksi, kuta enemmän syventyivät näihin Englannin kauppalaivaston hätähuutoihin.

— Hyvät herrat, lausui meriministeri, jonka pirteillä ja hieman poikamaisilla kasvoilla oli väsynyt ja huolestunut ilme… tähän tulee lisäksi kirjelmä Ranskan meriministeriöltä. Se ilmoittaa, että kaksi "Messageries maritimes"-linjan laivaa on joutunut samanlaisen ryöväyksen uhriksi noin 100 neljännespeninkulman päässä lähimmästä satamasta… Mitä arvelette tästä asiasta, mylord?… hän kääntyi pöydän päässä istuvaan pieneen mieheen, jolla oli ankarat, voimakkaat ja miehekkäät kasvot.

— Ottakaamme ensin täysi selvyys siitä, kenen kanssa olemme tekemisissä, hän sanoi reippaasti. Onko niitä vain yksi kaappaajalaiva, voi onko niitä useampia?

— Olen pyytänyt Anchor-linjan höyrylaivan "Campanian" kapteenin tulemaan tänne voidakseen mieskohtaisesti antaa herroille raportin, meriministeri vastasi. Hän odottaa viereisessä huoneessa.

Tämän tärkeän seuran kolmas mies, hoikka ja harmaatukkainen vanhempi herra, jolla oli siniset, vilkkaat silmät, puuttui nyt puheeseen.

— Tässä on toimittava rivakasti, hän lausui semmoisella äänellä kuin mies, joka on kauan seisonut komentosillalla eikä ole tottunut hiljentämään ääntään seuran mukaan. Olemme kyllä kauan kuhnustelleet suurissa asioissa, päästämmekö nyt pikku asiat yllättämään itsemme?

— Tietysti emme, hän sanoi nyrpeänä. Torpedovenelaiva on jo lähetetty Kanavaan tutkimaan tarkoin koko alueen, missä näitä ryöväyksiä on tapahtunut.

Sir Winston hymyili huomaamatta. Sillä sukelluslaivat olivat sir Percy Scottin kiihkona. Hän oli aikoinaan pontevasti vaatinut, että Englannin laivaston tulisi panna pääpaino vedenalaiseen osastoon, mutta sillä kertaa ei ollut toteltu tuon tulisen ja tarmokkaan amiraalin varoitushuutoa. Nyt — kun sir Percy oli vanhentunut — oli tämä ajatus tullut hänellä melkein kiihkoksi.

— Otaksun, ministeri lausui asiantuntijaa kohtaan kunnioittavalla äänellä, että kaikki voimat pannaan liikkeelle niitten yritysten musertamiseksi, joilla moinen epäsäännöllinen valta koettaa häväistä meidät. Mutta herrojen suostumuksella pyydän nyt kapteeni Sullivanin esittämään suullisen raporttinsa.

— Pyytäkää kapteeni Sullivania tulemaan sisään hän sanoi huoneeseen tulleelle palvelijalle.

Minuutin perästä astui leveäharteinen, päivettynyt mies pieneen istuntosaliin.

— Käykää istumaan, kapteeni, meriministeri sanoi muitta mutkitta, ja kertokaa meille lyhyesti ja selvästi, mitä teille tapahtui matkallanne "Campanialla".

Sullivan kumarsi. Hänen punainen naamansa tuli yhä punaisemmaksi. Hän ei huolinut tuolia, jota hänelle tarjottiin, mutta astui aivan pöydän luo ja alkoi kertomuksensa kiertelemättä ja kaartelematta.

— En ole koskaan kokenut semmoista, hän sanoi kiihtyneenä. Meillä oli ollut erinomainen merimatka, kunnes viime perjantaina olimme Cape Clearin kohdalla. Se tapahtui iltapäivällä neljännestä vajaa 6. Sillalla oli yliperämies. Silloin tulee Rosscarbery Baystä torpedovene, joka ajaa meidän eteemme ja antaa meille merkin, että meidän on pysähdyttävä. Perämies lähetti sanan minulle ja minä riensin sillalle. Ei kukaan meistä silloin aavistanut, että sillä olisi mitään pahaa mielessä, ja minä käskin pysäyttää koneen. Minua ihmetytti, että laiva ei näyttänyt lippuaan, ja jotakin sen tapaista lausuin perämiehelle, joka juuri katseli kiikarillaan.

— Sehän on vasta pirullinen torpedovene, hän virkkoi. Minä en sitä käsitä. Mutta katsokaahan keulaa, kapteeni.

Alus oli nyt tullut parin kaapelinmitan päähän. Ja otettuani Zeiss-kiikarini ja katsottuani torpedovenettä, olin vähällä pudottaa sen hämmästyksestä. Sillä koko terävä keula kääntyi hetkeksi sivuttain, ja silloin minä näin näyn, jota tuskin koskaan unohdan. Laivan keulaan oli maalattu, Herra minua armahtakoon, kuin taisteluun hyökkäävän hai-kalan pää, jossa oli 3-4 metriä pitkät hampaat… Ja samassa kohosi sen signaalimastoon lippu, jossa oli sääriluita ja muita pirullisia tunnusmerkkejä. Silloin minä arvasin, että nyt on piru merrassa ja toinen tokeessa, ja käskin koneen ottaa täyden vauhdin. Mutta laiva ei päästänyt meitä. Käskin Marconi-sähköttäjän kutsua apua. Mutta se oli myöhäistä. Se pirun laiva laski meidän sivullemme, ja joku hirveä merirosvon perkele huusi meille selvällä englanninkielellä, että jos emme seisota heti paikalla, niin saamme torpedon suolistoomme. Minulla oli laivassa 800 matkustajaa eikä ollut valitsemisen varaa.

Kymmenen minuutin perästä oli torpedoveneestä 8 miestä minun laivassani. Heillä oli naamarit kasvoilla niinkuin ryöväreillä vanhoissa romaaneissa. Tietysti minä olisin voinut hyökätä roistojen kimppuun, mutta samalla hetkellä olisin saanut torpedon konehuoneeseen. Ensiksi he kävivät tapaamassa varastonhoitajaa, kiristäen häneltä joukon elintarpeita, jotka meidän oli kannettava laivaveneeseen.

Ajattelin joka tapauksessa voivani pelastaa laivakassan. Mutta tullessani huoneustooni kohtasin ovessa yhden noista pirun merirosvoista, ja hänellä oli rahalipas kädessä. Siinä oli lähes 5,000 puntaa. Oli viittä vajaa, että en ampunut miestä, mutta maltoin mieleni muistaessani asemamme turvattomuuden.

— Kuulkaapas, kapteeni, mies lausui kohteliaasti. Näen, että sormianne syhyttää. Mutta jättäkää väkivalta sikseen. Se on viisainta. Antakaa heti määräys, että kaikki matkustajat nousevat kannelle!… Pyydän teitä varsin pitämään kiirettä, sillä muuten "Campania" ei enää koskaan näe Liverpoolia!…

Kapteeni Sullivan pysähtyi sitä muistaessaan ja kuivasi hikistä otsaansa suuri-ruutuisella nenäliinalla.

XIII.

KAPTEENI SULLIVANIN KERTOMUS.

— Tilanne oli tavattoman kiusallinen, kapteeni Sullivan jatkoi masentuneella äänellä… ja ensimäinen ajatukseni oli iskeä tuota kohteliasta pirua kuonoon. Mutta sitten muistin kelpo laivaani ja laivassa olevia säikähtyneitä ihmisiä… Well , käskin perämiehen varoittaa matkustajia ja ilmoittaa heille, kuinka asiat olivat. He nostivat kauhean metakan, mutta…

Ryövärit olivat hyvin hienotunteisia. He tekivät työnsä nopeasti ja perinpohjaisesti. Korut ja rahat hävisivät hämmästyttävän nopeasti. He penkoivat matka-arkut ja saivat runsaan saaliin. Matkustajat olivat raivoissaan, mutta roistojen säyseä käytös rauhoitti heitä jonkun verran.

— Kyllä, neiti, henkenne. Katsoen nuoruuteenne ja kauneuteenne, ei se ole suinkaan vähän arvoinen…

Turhaan me tämän vastenmielisen, tuntikausia kestäneen näytelmän aikana tähystelimme apua. Ryövärit eivät näyttäneet pelkäävän meidän Marconi-sähköttäjäämme, joka lähetti yhtä mittaa hätämerkkejä joka taholle, kenenkään estämättä häntä. Hänellä oli lukuisia yhdyslinjoja, mutta onnettomuus ei päästänyt meitä kynsistään. Yhtään sotalaivaa ei ollut 100 neljännespeninkulman alueella.

Sitten meidän täytyi katsella, kuinka nuo kahdeksan miestä laskivat mereen kaksi pelastusvenettämme, jotka olivat täynnä elintarpeita ja ryöstösaalista. Neljä tynnyriä bentsiniä he pakoittivat meidät laskemaan veneeseen. Sitten he erosivat ja soutivat mainitun maalatun torpedoveneen luo. Puolessa tunnissa he olivat purkaneet veneet ja antoivat merkin, että me saimme mennä. Jatkoin sitten matkaa Liverpooliin enemmittä selkkauksitta.

Lordi Fischer kumartui eteenpäin. Hänen voimakkaille verikoiran-kasvoilleen oli tullut vaaraa ennustava ilme.

— Sanokaahan, kapteeni Sullivan, hän lausui verkkaan, teittekö muuten mitään huomioita torpedoveneen mallin suhteen.

— Se ei ollut mikään englantilainen torpedovene, sir. Mikäli minä voin ymmärtää, oli se saksalainen II luokan torpedovene. Olen katsellut ulkovaltojen sotalaivastojen luetteloa, ja siitä olen löytänyt saman mallin, jossa savupiiput on järjestettynä sillä tavalla, kuin Cape Clearin ryövärilaivassa.

— Tarkoitatte siis, että olemme tässä tapauksessa tekemisissä saksalaisen kaappaajan kanssa, sir Percy kysyi.

— Piru minut periköön — anteeksi, että kiroilen! — jos ne eivät olleet selviä englantilaisia, jotka tulivat minun laivaani.

Meriministeri katseli ympäri tätä pientä seuraa. Sitten hän kysyi harvakseen:

— Ettekö voisi ajatella, kapteeni, että heidän joukossaan olisi ollut irlantilaisia?

— Se on mahdollista, sir, Sullivan vastasi punastuen. Mutta ei kukaan niistä, jotka kotkottivat "Campanialla", ääntänyt irlantilaisen tavalla. Voin sanoa sen sitäkin varmemmin, kun itse olen irlantilainen.

— En tarkoittanut tehdä mitään viittauksia, lordi Winston kiiruhti sanomaan. Mutta minusta tuntuu ylipäänsä niin uskomattomalta, että yksikään Britannian alamainen voisi antautua moisiin konnamaisuuksiin.

— Niin luulisi, hän sanoi alakuloisesti. Mutta ryöstöä johtanut mies oli kuitenkin syntynyt jossakin Yorkshiressä yhtä varmasti kuin minä Dublinissa. Se oli pitkä, solakka mies, ja hänen leukansa oli juuri semmoinen kuin näkee Flamborough Headilla.

— Olipa niinkin, kapteeni vastasi innokkaasti. Mieheltä oli oikea käsi poikki aivan olkapäitä myöten. Mutta minä en kuitenkaan luule hänen olleen johtajan. Torpedoveneen peräsinhuoneessa istui mies, joka näytti kaikkea ohjailevan. Näin hänet vilahdukselta, sittenkun viimeinen pelastusvene oli purettu. Hän kumartui ulos pienestä akkunasta. Minä katsoin juuri kiikarilla, kun lasiin ilmestyi naama… Mahdollista on, että miehellä oli naamari. Mutta kyllä sillä voisi pikku lapset säikähyttää hengiltä.

— En ikinä unohda sitä näkyä, hän vastasi vakuuttavasti. —
Meriministeri nousi.

— Hyvä on, kapteeni, hän lausui. Kiitämme teitä selvästä esityksestänne, ja yhdymme toivomukseenne, että englantilaiset, jotka sillä tavalla kavaltavat maatansa, pian saisivat hirsipuussa katua rikoksiaan.

Nuo kolme mahtavaa herraa jäivät istumaan ajatuksiinsa vaipuneina.
Kukaan ei virkkanut sanaakaan.

— Olen antanut amiraali Jellicoelle määräykseni, hän sanoi. Emme suvaitse tätä menoa enää päivääkään. Pahantekijä ei pääse käsistämme.

— Poliisipäällikkö on suositellut minulle miestä, joka on nuori ammatissaan. Mutta hän tuntee Europan kaikki pahantekijät yhtä hyvin kuin te, mylord, tunnette Englannin laivaston. Hän ei ole vielä saanut tilaisuutta näyttämään, mihinkä hän kelpaa. Mutta…

— Hän on skotlantilainen, sir Winston vastasi. Hänen nimensä on Ralph
Burns .

XIV.

VAARA ILMASTA.

— Nyt ovat koirat ulkona, Pekka Pleym murisi, katsoessaan "Hain" langattoman sähkölennättimen huoneen paksuista akkunoista. Ambroise Vilmart nyökkäsi. Hän seisoi aparaattiinsa nojaten ja näytti vavahtelevien magnetineulojen asennoista lukevan vihollisen liikkeitä. Tanskalainen vilkaisi tuota kummallista, kompassin näköistä pyöreätä levyä, joka oli ripustettu etummaisen akkunan ulkopuolelle. Eri-väriset neulat olivat hermostuneessa liikkeessä. Ne olivat kuin eläviä olentoja, jotka vainuavat etäistä vaaraa.

— Katsokaas, hän virkkoi, osottaen tummanpunaista magnetineulaa, joka äkkiä ponnahti koilliseen… tuolla tulee suuri laiva 15 neljännespeninkulman päässä.

— Kun magnetineula näyttää niin selvän tuloksen, on se merkki siitä, että tulossa on valtainen teräsruho… Tuo vihreä, neula, joka vapisee kuin haavanlehti, merkitsee tuskin muuta kuin torpedovenettä… Tuo punainen on vähän levottomampi… sanokaamme, että se tietää torpedoveneen hävittäjää. Ja tuo valkea, joka lakkaamatta heiluu edes-takaisin, merkitsee luultavasti sukellusvenettä tai lastihöyrylaivaa.

— Meitä saarretaan kolmelta puolelta, belgialainen vastasi. Pohjoisesta tulee kaksi torpedonhävittäjää viiden dreadnoughtin kanssa. Ne ovat jotakuinkin 10, 12 ja 15 neljännespeninkulman päässä meistä. Ja mikäli voin nähdä, ne kulkevat suurella vauhdilla… Lännessä on liikkeessä kokonainen torpedovenelaivue. Se näyttää kulkevan kaakkoon päin… Sukelluslaiva on lähinnä… Se on tällä hetkellä 4 neljännespeninkulman rajalla… Mutta otettuamme signaalimaston alas, on sillä tuskin toivoa nähdä meitä ennen pimeän tuloa.

— Näen, Vilmart virkkoi, tuolla tulee etelästä joku vanha rautalaiva. Se on luultavasti rahtilaiva Espanjasta Liverpooliin. Sivuutamme sen tunnin kuluessa.

Pekka Pleymin torvimainen suu rypistyi irveen. Sillä tavalla tämä entinen lähetyssaarnaaja hymyili.

— Lugeni on kauan valittanut kaipaavansa appelsiineja, hän lausui. Tässä on tilaisuus saada. Jos onni on suotuisa, voimme ehkä siepata jonkun määrän espanjalaista maaviiniä tai jotakin muuta Alicanten rypälenestettä.

— Mutta eikö ole vaarallista puuttua pikku-asioihin? belgialainen huomautti, seuraten hieman levottomana magnetineulojen heilahduksia. Mikäli voin nähdä, on meille tällä hetkellä avoinna vain yksi tie. Se on kaakkoon… Jos sattuu onnettomasti, voisi pari ranskalaista panssarilaivaa sen tuketa meiltä. Ei ole helppo päästä karkuun, jos valonheittäjä keksii meidät yöllä.

— Ei kukaan voi välttää kohtaloaan, tanskalainen sanoi. Englannin kanssa ei ole leikkimistä, ja ranskalaiset voimme kohdata millä hetkellä hyvänsä. Mutta nyt ajamme etelään. Ja minä kun olin ajatellut levähtää pari päivää kalliorotkossamme Normandian saarilla. Jos otamme Välimeren laivan herkut mukaamme, niin se nyt ei paljon nakkaa sinne eikä tänne. Sen tapaisissa laivoissa ei ole langatonta lennätintä, joka voi antaa meistä tietoa. Ja kuta suurempaa pelkoa herätämme vihollisessa, sitä enemmän se sekaantuu takaa-ajossa… Siitä syystä on meidän sitä lisättävä. En ole narrimainen enkä turhamainen… Äläkä sinä luule, että tämä koristeellinen hai-kalamaisuus minua miellyttää. Mutta minä tunnen ihmiset. Ne uskovat vielä pirullisiin voimiin… ajattelevat vielä taivasta ja helvettiä… Mitä taivaaseen tulee…

Pekka Pleym ei saanut tilaisuutta lausumaan ajatustaan näistä asioista, sillä italialaisen musta pää näkyi ovessa.

— Näkyvissä on vesilentokone, kapteeni. Se tulee pohjoisesta, noin 2,000 jalan korkeudessa. Olemme vallan unohtaneet ajatella taivasta.

Pekka Pleymin nyljetty pää tuli tummanpunaiseksi, ja silmät painuivat hetkeksi kuoppiinsa. Mutta tämä omituinen kiihtymys hävisi kylmäverisestä merirosvosta aivan heti.

— Se tähystelee meitä joka puolelta, italialainen vastasi. Pettääkseni sitä, olen vedättänyt harmaita presenninkejä keulan yli ja nostattanut Englannin lipun. Mutta minä epäilen, että se ei usko meitä. Meiltä kai puuttuu joku merkkilippu, arvaan minä.

— Meidän täytyy houkutella se alas, Lugeni, hän sanoi. Antakaa merkki, että meillä on tärkeitä uutisia, niin se kyllä, tulee lähemmäksi.

Italialainen nauroi. Se oli maailmaa kokeneen ja sivistyneen miehen miellyttävää naurua.

— Uteliaisuus on tässä sodassa vienyt monen kelpo miehen hengiltä, Pleym sanoi profetallisesti. Tee, niinkuin sanoin, ja minä takaan, että muutaman minuutin perästä saat ampua lentäjän. Et suinkaan tähtää harhaan parin sadan metrin päästä…

Vesilentokone oli tehnyt suuren kierroksen heidän ympärillään ja rupesi varovasti laskeutumaan torpedovenettä kohti. Pystyyn nostetussa mastossa liehuva pieni merkkilippu veti sitä puoleensa vastustamattomalla voimalla. Sen liikkeissä oli jotakin vitkastelua, joka osotti, että se ei tuntenut oloaan turvalliseksi.

Kului muutamia minuutteja. Vesilentokone tuli lähemmäksi. Pienestä kuomusta näkyi selvästi pää, joka kurkotti ulos.

Samassa räiskähti kuularuisku… Vesilentokone teki kuperkeikan, joku olento tipahti tuhoutuneesta koneesta ja putosi mereen puolisen sadan metrin päähän torpedoveneestä. Vähän perästä päin tuli lentokone leijaillen vedenpintaan, jääden uiskentelemaan siipiensä varaan.

Mutta Vilmart kääntyi koneestaan: Seis, hän sanoi käskevästi. Me olemme ihmisiä.

Pleym katsoi häntä hämmästyneenä. — Minkä tähden? hän kysyi melkein nöyrästi.

— Ensiksi, koska minä tahdon niin, nuorukainen sanoi kiivaasti. Ja toiseksi, koska hän on nainen.

XV.

HAAKSIRIKKOUTUNUT VESILENTOKONE.

Ambroise kumartui laivaveneen laidan yli ja suuntasi vesilentokonetta kohti. Ohjaaja istui vielä paikallaan peräsimestä pidellen. Kädet olivat kouristuneet peräsimeen ja hän näytti olevan lähdössä uudestaan lentoon. Mutta nuori englantilainen lentäjäupseeri oli lentänyt viimeisen kerran tässä maailmassa. Hänen rohkea sielunsa oli jo lentämässä toisille tanhuville. Lugenin kuularuiskutuli oli tehnyt koneelle vain vähän vahinkoa, mutta lentäjään oli sattunut kuula, joka oli tullut ulos takaraivosta.

Ambroise Vilmart ei uhrannut kuolleelle upseerille paljon huomiota. Hänen harmaat silmänsä pysähtyivät vihreänsiniseen kääröön, joka kellui pitkissä mainingeissa.

Laivaveneen tultua lähemmäksi hän huomasi pelastusrenkaan tuon vihreänharmaan käärön ympärillä ja kalman kalpeat kasvot, joitten sulkeutuneet silmät sukeltuivat veteen joka kerta, kun mainingit heiluttivat tuota pientä ruumista. Ne kasvot saivat nuoren miehen sydämen sykähtelemään. Joku aavistus ilmaisi hänelle, että siinä oli hänen kohtalonsa.

Hän tarttui voimakkaalla otteella pelastusrenkaaseen, joka oli sidottu naisen vyötäisille, ja veti ruumiin veneeseen.

Ihmeellinen voima veti hänen katseensa noihin kasvoihin, jotka viruivat siinä veneen laidalla, mutta hänestä tuntui, ikäänkuin joku sisäinen ääni olisi varoittanut häntä katsomasta niitä.

Nuori nainen nousi verkalleen toisen käsivartensa varaan. Hän näytti purkavan auki sitä vihriäistä, tiivistä harsoa, joka oli kääriytynyt hänen lentäjäpukunsa ympäri.

Ambroise näki, että se oli aivan nuori neiti, ja että hän oli harvinaisen kaunis. Mutta hän ei huolinut paljon näistä tosiasioista, sillä neidon kylmät, kirkkaat silmät seurasivat häntä. Niitten ilme oli täynnänsä kysymystä — halveksivaa, ylpeää vaatimusta saada tietää, mihin häntä vietiin.

Ambroise viittasi haaksirikkoutuneeseen lentokoneeseen, joka oli kaatumaisillaan pirteästä tuulesta.

Jos belgialainen luuli sillä tavalla saavansa esiin nuoren neidon naisellisen heikkouden, niin hän erehtyi.

Neito nyökkäsi päällään, niinkuin olisi äkkiä muistanut jonkun kaukaisen tapahtuman, ja kääntyi sitten torpedovenettä kohti, valittavasti kohauttaen olkapäitään.

— Mikä laiva tuo on? hän kysyi äänellä, joka oli selvä ja kirkas, mutta aivan väritön… No, ettekö ymmärrä englantia? hän jatkoi huomattuaan nuoren miehen hämmingin.

Ambroise Vilmart puri huulensa verille mielenliikutuksesta. Mutta hän ei vastannut. Ja seuraavassa tuokiossa laivavene törmäsi torpedolaivan kylkeä vasten.

Tarttumatta hänelle joka puolelta hyväntahtoisesti ojennettuihin käsiin nuori neiti hyppäsi laivaan. Hän oli pieni ja vilkas. Hänen liikkeensä olivat norjat ja vähän poikamaiset.

Ambroise nousi hitaasti perästä. Hän oli hyvin kalpea, eivätkä rypyt hänen otsastaan vähentyneet hänen nähdessään Lugenin astuvan syntyperäisellä italialaisen siroudella pientä englannitarta vastaan.

Nuoren naisen kylmä katse lensi hänen ohitsensa. Hän silmäili kaikkia ja kaikkea.

— Mikä laiva tämä on? hän kysyi toisen kerran, mutta hän ei voinut salata sitä hämmästystä, joka oli vallannut hänet. Sillä kellään hänen ympärillään olevista miehistä ei ollut mitään univormua. Heillä oli tummanharmaat, taajaan napitetut vaatteet, jotakuinkin saman väriset kuin torpedovene. Ei yhtään kiiltonappeja, ei kultanauhoja.

Lugeni ei näyttänyt kiirehtivän tyydyttämään nuoren neidon uteliaisuutta. Hän vastasi kysymyksellä.

— Rohkenenko kysyä, hän sanoi kohteliaasti, kenen kanssa meillä on kunnia puhua?

Pikku neiti rypisti kulmakarvojaan ja rupesi verkalleen riisumaan hattua, joka peitti hänen tukkansa.

— Tämä on siis saksalainen laiva, hän sanoi, järjestellessään hatusta valahtavaa tuuheata tuhkanharmaata tukkaansa.

— Olette vikkelä arvaamaan, kaunis neiti. Mutta teidän täytyy arvata vielä kerran. Me vihaamme saksalaisia ja itävaltalaisia yhtä paljon kuin tekin.

Nuori nainen kääntyi ympäri ja katseli kaikkea epäluuloisesti. Hänen ympärillään seisovat kunnianarvoiset miehet eivät antaneet hänelle mitään valaistusta. Siinä oli sekä vaaleita että tummia naamoja, ja aivan takana hän huomasi yhden japanilaisenkin. Hänen silmänsä pysähtyivät Ambroise Vilmartin kauniisiin ja avoimiin kasvoihin. Hän oli ottanut päästään harmaan öljyhattunsa, ja tuuli leikitteli hänen kiharilla hiuksillaan. Hänen silmissään oli omituinen kiilto, milloin pikku englannittaren läpitunkeva katse sattui häneen.

— Well, neiti sanoi pitkäveteisesti, huomaan olevani vihollisten joukossa. Olette ampuneet kuninkaallisen lentäjäosaston upseerin Tom Murphyn ja tuhonneet Englannin valtion vesilentokoneen, ja minä olen vankina laivassa, jolla ei ole nimeä eikä kansallisuutta. Missä olen? Tahdon tietää sen.

XVI.

KYNNET, JOTKA KASVAVAT.

Torpedoveneeseen tuli yhtäkkiä hiljaisuus. Miehet katsoivat hämmästyneinä toisiaan, ja Ambroise Vilmartin otsalle kohosi syvä vihanryppy.

Nuori nainen kääntyi sitä omituista, sointuisaa ääntä kohti, joka niin puhtaalla englanninkielellä oli kehoittanut häntä menemään juomaan suklaatia. Hänen kalpeat kasvonsa tulivat tulipunaisiksi, ja hänen suurissa Gibson-silmissään kimalteli vihankyyneleitä.

Silloin Vilmart astui hänen luokseen. Hänen koko äänettömyytensä oli hävinnyt kuin puhaltamalla.

— Neiti, hän lausui kunnioittavasti ranskaksi. Olette joutunut merkilliseen laivaan. Ja luultavasti jotkut sanoisivat, että tämä ei ole oikea paikka englantilaiselle missille. Mutta voitte olla huoleti. Me käymme sotaa. Mutta emme naisia vastaan. Ensimäisen tilaisuuden tullen viedään teidät maihin.

Nuori englannitar katseli epäröiden edessään seisovaa pitkää, voimakasta miestä. Hänen anglosaksilaisten silmiensä levolliseen ilmeeseen oli tullut se häilyvä sävy, joka ilmaisi, että hän ei ollut niin varma itsestään ja kylmäverisyydestään, kuin olisi pitänyt.

— Ja jos tahdotte seurata minua, neiti, Vilmart jatkoi, niin saatte suklaatia. Teidän on kiire myöskin lämmittelemään ja kuivailemaan itseänne. Jos…

Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta huuto perämiehen hytistä sai hänet lopettamaan keskustelun… Hän katsoi epäröiden ympärilleen, sitten hän kiiruhti pois…

Nuori nainen jäi seisomaan yksinään. Miehet hänen ympäriltään olivat hävinneet eri suunnille. Nyt he seisoivat hoitamassa tykkejä ja torpedon ampumislaitteita. Pieni laiva oli yhtäkkiä aivan kuin muuttunut. Nukkuva peto oli herännyt ja katseli ympärilleen, kaikki kyntensä ulkona. Ja peräsinhuoneesta kuultiin sointuisan äänen jakelevan komentohuutoja… Sähkökello soi ja hiljaisella vauhdilla torpedoveneen terävä keula puski kaakkoa kohti.

Nuori neiti koetti saada vallattomat kiharansa jonkunlaiseen järjestykseen ja riisui tiiviin tuuli-nuttunsa. Se näytti olevan hyvästi vedenpitävä, sillä merivesi oli tuskin päässyt koskemaankaan hänen tummansiniseen silkkipuseroonsa.

Hetkisen aprikoituaan hän lähti astelemaan kaltaista kantta pitkin, pidellen kädellään reunakaiteesta. Tuuli oli jälleen tyyntynyt, ja meri oli peilikirkas. Hän pysähtyi peräsinhuoneen luo ja näki siellä sen pitkän miehen, joka oli auttanut hänet merestä, nojautuneena kompassin tapaisen aparaatin yli. Hänen kauniit kasvonsa olivat punaiset innosta ja kiihkosta hänen tuijottaessaan siihen matalaan lasikuuppaan, jossa joukko eri-värisiä magnetineuloja vapisi kuin haavanlehdet. Hän kuuli kaukaa dynamon jyskytystä.

Laivassa ei kukaan kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Meri oli nyt aivan kirkas kuin peili, ja mainingit tuskin huomattavissa. Haaksirikkoutunut vesilentokone häämötti kaukana näköpiirissä. Hän näytti vielä erottavan sen mies raukan, joka pää puhki ammuttuna istui ohjauslaite kädessä, tuijottaen ijäisyyteen. Muuten ei näkynyt mitään…

Annettiin komento. Ja mitä suurimmaksi hämmästyksekseen hän näki, että laiva nosti Englannin laivaston lipun.

Hän oli huudahtaa suuttumuksesta, mutta huuto pysähtyi hänen huulilleen, sillä äkkiä kohosi vedenpinnalle ohut, harmaa putki vain noin 5-600 metrin päässä torpedoveneestä. Hän tiesi, mitä se merkitsi.

Se oli sukelluslaiva, suunnaten kulkunsa suoraan heitä kohti. Mutta torpedovene ei näkynyt välittävän siitä. Kohtalaisella vauhdilla se jatkoi matkaansa etelää kohti.

Samassa hän kuuli kellon soivan konehuoneessa. Ja kansi hänen allaan rupesi vapisemaan. Hän näki vedenpinnalla harmaanvalkoisen tulen. Se oli kuin merikäärme, joka kiiti eteenpäin hirveätä vauhtia.

Silloin hän tiesi, että nyt tapahtuisi jotakin. Hän tahtoi kirkaista, mutta ei voinut. Torpedovene kääntyi nyt terävässä kulmassa.

Kuului komentohuutoja. Ja valkea esine lensi kuin pitkä teräskala muutamia metrejä heidän takapuoleltaan ja jatkoi matkaansa etäisyyteen.

Mutta torpedovene syöksi hirveätä vauhtia tuota harmaata putkea kohti. Kaikki sen jäsenet vapisivat. Se oli kuin eläin, joka raivostuneena hyökkää taisteluun — esihistoriallinen peto, joka syöksee toisen esihistoriallisen eläimen kimppuun.

Sukelluslaiva koetti kääntää nokkaansa vihollista vastaan. Mutta se ei voinut kääntyä kyllin nopeasti. Torpedovene ajoi valtava ryöppy keulassa suoraan hirviön päälle.

Nuori neiti kalpeni. Mitä tämä oli? Kuului kauhea tärähdys. Merestä kohosi valtava teräskupu ja kaatui kyljelleen; se repeili murtuneiksi teräslevyiksi, kuului räjähdys, ja koko meri heidän ympärillään kiehui… Kaikki tämä tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Seuraavassa tuokiossa torpedovene kiiti edelleen vesiryöpystä. Mutta sukelluslaiva upposi, ja öljy poreili sen haudalla.

Ambroise Vilmartin kasvot näkyivät peräsinhytistä. Hänen silmänsä olivat kovat ja julmat.

— Ketä ne olivat? nuori neiti huudahti, vaistomaisesti tarttuen hänen käsivarteensa.

— Kirottuja saksalaisia, belgialainen virkkoi, ja hänen katseensa, joka muuten oli niin lempeä ja levollinen, leimusi semmoista vihaa, jota neitonen ei koskaan ollut nähnyt kenenkään miehen silmissä.

Mutta ei se eniten kauhistuttanut nuorta neitiä. Hän oli nähnyt paljon. Vaara oli usein väijynyt ja uhannut häntä. Ja hän luuli unohtaneensa pelon metsästysretkilleen Afrikaan. Mutta se käsi, joka oli uhkaavasti puristettuna nyrkkiin saksalaista sukelluslaivaa kohti, täytti hänet kauhulla. Siinä ei ollut mitään inhimillistä.

Se muistutti karvaista petolinnun kynttä — taikka orangutangin valtaista surmansormea.

Sitä kauheata nyrkkiä katseli eräs toinenkin. Se oli Dick Anstey. Hän nauroi sen nähdessään.

XVII.

NÄYTTÄMÖN TÄHTI.

Tämä pitkä mies, jolla oli älykkäät, avoimet kasvot, hymyili. Se ei ollut mitään hyvää hymyilemistä, mutta se teki kuitenkin vaikutuksensa pikku englannittareen.

— Ei voi kieltää kansallisia omituisuuksiaan, hän vastasi. Mutta siitä on pitkä aika, kun minä pääsin irti siitä herkästä tunteesta, jota sanotaan isänmaanrakkaudeksi. Mutta käykäähän nyt juomaan suklaatia. Se on hyvää hermostumisessa.

— En minä ole hermostunut, nuori nainen vastasi kiihkeästi. Minä en ole semmoinen, kuin luulette.

Neiti katsoi häntä nähdäkseen, oliko hänen sanoissaan jotakin ilkeyttä.
Mutta englantilainen näkyi vain olevan iloinen asemasta.

— Se oli siis saksalainen sukelluslaiva, neiti sanoi hetken vaitiolon jälkeen, reippaasti heilauttaen päätään sitä paksua öljylätäkköä kohti, joka raskaana ja rasvaisena virui merenpinnalla, kimallellen hiljaa iltaruskossa.

— Kaunis liike, neiti jatkoi nojautuen kaidetta vasten. Tässä laivassa nähtävästi ollaan selvillä tehtävistä, hän jatkoi kevyesti. Tuolla on rikki ammuttu vesilentokone ja henkensä heittänyt englantilainen lentäjäluutnantti, ja tuolla poreilevat parinkymmenen saksalaisen jäännökset. Se on sangen jännittävää, mutta en oikein ymmärrä kansallista yhtenäisyyttä.

Dick Anstey katsoi häntä silmiin. Hän oli terävä ihmistuntija ja koetti nyt lukea, mitä piili noitten kauniitten, kylmien kasvojen takana, joista harmaat silmät loistivat semmoisella hohteella, jota hän oli nähnyt vain miesten katseissa.

— Hän oli vain tavallinen urheilija, hän vastasi kylmästi. Hän otti minut mukaansa, kun minä sitä pyysin. Vaikka se oli vastoin ohjesääntöä. Ehkä hän oli minuun rakastunut. Hän pelasi hyvin jalkapalloa, mutta hänen aivoistaan ei kannattanut juuri mainita.

Nuori neiti rypisti kulmiaan. Nyt tuon pitkän englantilaisen katseessa oli hienoista ivaa.

— Sitä en tiedä, hän virkkoi vältellen, eikä se minua liikuta… Enemmän olen huvitettu tietämään, mikä on tämän torpedoveneen tehtävänä. Luulisi sen melkein käyvän sotaa omiin nimiinsä…

— Se ei puutu paljon totuudesta, Anstey sanoi… Emme kuulu mihinkään laivastoon. Meillä on sievä kokoelma lippuja peräsalongissa. Käytämme niitä kutakin aikanaan. Mikä meille milloinkin parhaiten soveltuu. Tehdessämme lihaa saksalaisista, nostamme kernaasti Englannin lipun, kuten näitte. Se aina hiukan virkistää niitä, jotka kuolevat taistelussa, kun uppoavat rehellisellä tavalla. Ja sitä paitsi on meitä täällä laivassa monta, joilla on yksityistä selvitettävää Rheinin takaisten herrojen kanssa.

— Olen huomannut sen, nuori nainen virkkoi, vilkaisten vaistomaisesti peräsinhyttiin, missä näki Ambroise Vilmartin kiharaisen pään ja leveän niskan kumartuneena kompassin näköisen aparaatin yli… Loppujen lopuksi meistä ehkä voi tulla hyvät ystävät.

— Tuskin, Anstey sanoi. Te tosin kyllä olette sangen harvinainen nainen, mutta me teemme miesten työtä — vapaitten ja riippumattomien miesten vaarallista työtä. Siihen vaaditaan hyvät hermot.

— Jos ymmärrän teidät oikein, hän sanoi pitkäveteisesti, niin tämä laiva yksinkertaisesti harjoittaa merirosvousta.

— Emme pidä tässä laivassa siitä nimityksestä, hän sanoi kursailematta. Mutta yleisessä, jokapäiväisessä, kansainoikeudellisessa merkityksessä on nimitys kylläkin hyvä… Tämän laivan kaikkein pyhimmässä istuu mies, joka loukkaantuu, jos sanotte häntä merirosvoksi. Hän on tähteitä eräästä nerosta, eikä hän miellytä teidän kauneudenaistianne. Mutta hän on siitä huolimatta idealisti. Hän kertoo teille, että me harjoitamme kaappausta… Tämä laiva on hänen kuningaskuntansa, ja täältä hän on lujalla pergamentilla sinetteineen päivineen julistanut sodan koko maailmalle. Hän sanoo teille, että se on laittomien miesten taistelua sodan laittomuutta vastaan. Minulla on asiasta toinen mielipide, mutta se merkitsee vähemmän. Teidän pitää jutella hieman hänen kanssaan. Puolessa tunnissa hän käännyttää teidät. Hän on harvinainen mies. Se oli hän, joka pyysi teitä suklaatia juomaan.

Syntyi lyhyt äänettömyys. Torpedovene oli nyt kääntänyt nokkansa itään ja porhalsi kovaa vauhtia Englannin kanavaa kohti. Merelle laskeutui hämärä, ja aurinko laski paksuihin, veripunaisiin pilviin.

— Maailmassa on paljon kauniita neitosia, Anstey sanoi painokkaasti. Mutta kaikilla ei ole niin hyvät hermot kuin teillä. Te olette vaarallisten petoeläinten sukua, ellen erehdy.

Nuori neito nauroi. Se oli raikasta nuorekasta naurua, mutta se kuului väkinäiseltä.

— Nyt te paljastitte itsenne, hän sanoi reippaasti. Ette ole ollut näyttelijättärenä kylliksi kauan. Milloin annoitte koenäytäntönne?

— En ole mikään Sherlock Holmes, Anstey sanoi kuivasti. Mutta olen tavannut elämässäni monta naista. Ikävä kyllä ovat ne saattaneet minut enemmän sekaisin, kuin minulle on ollut eduksi. Olen kuunnellut heidän nauruaan ja heidän itkuaan. Olen nähnyt heidät heikkoina ja vahvoina. Tiedän kylliksi, kuinka vaarallisia, kavaloita ja hurmaavia he ovat. Ja siihen aikaan, kun minulla oli kaksi käsivartta ja halua nauttia elämästä, minua huvitti leikitellä käärmeitten kanssa kultaisen miehuuden paratiisissa. Minusta tuntuu, että siitä on jo kauan. Nyt minusta on tullut filosofi ja olen harjoittanut silmäni näkemään… Se on puoli-vanhojen miesten taito. Eikö totta? Te olette Miss Edna Lyall Empire-teatterista — 19 vuoden vanha ja Englannin ensimäinen "principal boy"?…

— En. Mutta olen lukenut teistä. Meillä on koko pinkka "Magazine"-lehtiä salongissa. Te olette kuvattuna niissä monessa numerossa. Viime vuonna olitte metsästysretkellä Afrikassa, missä ammuitte leijonan ja kaksi alkuasukasta… Sanokaas, vieläkö lordi Avondale on elossa? Onko hän rintamalla?

— No, se olikin parasta, Anstey tuumi. On parempi kuolla taistelutantereella, kuin olla kovan ja armottoman naisen rääkättävänä.

— Olen kuullut, että merirosvot ovat kohteliaita naisille, hän sanoi kiivaasti.

— Niin olemmekin, Anstey vastasi. Mutta minä olen lakannut leikkimästä naisten kanssa. Yrittäkää te häntä, joka on tuolla sisällä. Hän on nuori tiikeri, jota ansaitsee kesytellä… Mutta olkaa varuillanne, hänellä on hirveät kynnet. Muuten täytyy minun niinkuin kaikkien muittenkin lausua teille tunnustukseni…

XVIII.

RALPH BURNS.

Noin 7 ajoissa illalla kulki eräs mies Piccadillyyn päin kaikkein pahimmassa tungoksessa. Ihmisvirta vyöryi edes-takaisin, autot kirkuivat kukin omalla tavallaan, ja suuret irlantilaiset "bob'it" seisoivat kuin pilarit, tehden näyn yhä kirjavammaksi.

Oli sota-aika, eikä mahtavan liikkeen melussa ollut tavallista, vilkasta iloisuutta. Sanomalehtipojatkin vaimensivat ulvontaansa, eivätkä katutytöt prameilleet niin räikeissä ja houkuttelevissa väreissä kuin muuten.

Mutta mies ei kiinnittänyt huomiota näihin ilmiöihin, jotka olisivat hämmästyttäneet jokaista muukalaista. Hän kulki puolelta toiselle, niinkuin ei tietäisi, kuinka saisi ajan kulumaan. Milloin hän kurkisti johonkin akkunaan, milloin tarkasteli jotakin teatteriohjelmaa taikka syventyi "Empire"-teatterin kaunottarien suuriin valokuviin, kiintyen varsinkin nuoren, trikoissa tanssivan neidon kuvaan, joka muodosti "Empiren" näkemisen-arvoisten näyttelijättärien keskustan. Mies huokasi. Sillä tuo nuori näyttelijätär oli hurmaavan näköinen, nojautuessaan prinssin-puvussaan jonkun loihditun metsän maalattua puuta vasten.

— Edna Lyall, mies tuumi. Ja hän kiintyi nimeen sitäkin enemmän, kun hänen taskussaan olevassa sanomalehdessä oli pitkä kuvaus nuoren, etevän neidon katoamisesta. Hänen otaksuttiin hukkuneen vesilentokoneessa. Tämän eriskummaisen näyttelijättären uskaliaisuus ja uhkarohkeus olivat kaikesta päättäen vieneet hänet kuolemaan. Tunnetun sotilaslentäjän Tom Murphyn aivan sopimattoman, mutta inhimillisesti katsoen anteeksiannettavan heikkouden kautta hän oli päässyt lähtemään tiedustelulennolle Kanavan poikki. Eräs englantilainen risteilijä oli löytänyt haaksirikkoutuneen koneen uiskentelemassa muutamien satojen neljännespeninkulmien päässä Scillystä kaakkoon.

Mies tepasteli pois pienen torin yli. Hänellä oli leveät rumat kasvot; mutta silmät olivat kirkkaat ja hyväntahtoiset, ja koko hänen olennossaan oli terveyttä, nuoruutta ja voimaa, mikä sai nuoret, sipsuttelevat pikku-tytöt kääntymään hänen perästään. Mutta hän ei ollut tietävinään. Hän raivasi itselleen tietä tavalla, joka on luonteenomaista miehelle, joka on vuosikaudet tuntenut Lontoon asfaltin jalkainsa alla.

Äkkiä hän pysähtyi erään ravintolan eteen. Näytti siltä, kuin jotakin olisi muistunut hänen mieleensä. Sitten hän pistäytyi baariin. Siellä seisoi kolme — neljä miestä tiskiin nojaten ja hatut niskassa. Yksi heistä nyökkäsi tulijalle.

— Olen vain kävelyllä, hän vastasi, kohauttaen kärsimättömästi leveitä hartioitaan… Jos tämmöistä jatkuu, niin otan eron ja menen rintamalle. Lontoo on tullut rauhalliseksi kuin joutsenlampi. Ei mitään rikoksia, ei mitään vaihtelua konnamaisuuksissa… Minä näännyn, Jones hyvä.

— No, sen huomaan, vastasi hymyillen nuori mies, jolla oli tummat kasvot ja hiukan vilkuilevat silmät. Sinä aivan käpristyt kokoon.

— Ei mitään tehtäviä, ei mitään takaa-ajoa, hän valitteli… Yksinpä anarkistimmekin näyttävät käyneen huilaamaan. Whitechapelista on tullut aivan ihanteellinen paikka, sittenkun Europassa alkoi paukkua. Vai mitä sinä arvelet?

— Minä viihdyn sangen hyvin, Jones vastasi, ja imelä hymy hänen punaisilla, pyöreillä huulillaan tuli melkein vastenmieliseksi. Nyt on niin rauhallista, että voi antautua omiin pikku huvituksiinsa. "Empiressä" on nykyään paljon kauniita naisia.

— En siedä patshulin hajua, hän sanoi halveksuen. Siellä oli vain yksi ainoa joka kelpasi, eikä häntä nyt enää ole.

— Tarkoitat Edna Lyallia, Jones keskeytti hänet. Minä olen saanut asian tutkittavakseni. Tulin juuri Portsmouthista katsomasta vesilentokonetta ja Murphy-vainajaa… Ei ole lainkaan varmaa, että kaunis laulajattaremme on hukkunut. Hän on niitä, jotka pysyvät pinnalla. Olisin halukas uskomaan, että hän nykyisin laulelee saksalaisille. Ei niin kaunista naista jätetä virumaan mereen.

Ravintolaan tuli pieni sähkösanomankantaja, katsellen ympärilleen.
Hänen pienet tummat silmänsä tutkivat tarkoin läsnäolijoita, pysähtyen
Burnsin suunnattomiin hartioihin.

— Olen ajanut polkupyörällä kaksi tuntia teidän perästänne, poika sanoi, ojentaen sähkösanoman. Se oli kiireellinen pikasähkösanoma… Olen seurannut teitä paikasta paikkaan. Scottin ravintolassa oli eräs, joka oli nähnyt teidän menevän poikki kadun "Empiren" kohdalla. Ja silloin minä ajattelin…

— No, no, poika hyvä, Burns virkkoi hyväksyvästi. Hän repäsi kiireesti sähkösanoman auki ja luki sen kiihtyvällä hämmästyksellä.

Hänen vastapäätään olevalta mieheltä oli äkkiä kadonnut alituinen hymy.
Hänen kasvoilleen tuli terävä, jännittynyt ilme.

— No, hän lausui äänellä, joka kuului teennäisen välinpitämättömältä, mitä sähkösanomia sinä saat?…

Mies, jota sanottiin Ralph Burnsiksi, käänsi sähkösanoman huolellisesti kokoon ja pisti sen rintataskuunsa. Roteva skotlantilainen näytti silmänräpäyksessä muuttuneen ikäänkuin raudaksi ja tuleksi. Yksinpä hänen verikoiramaisilta kasvoiltaankin oli hävinnyt niitten miellyttävä sävy, jonka sijalle oli tullut jyrkät rypyt. Hän katsoi ohi vieressään olevan miehen, ei vastannut hänen kysymykseensä, maksoi juomansa ja riensi ulos.

Mutta Ralph Burnsille, mahtavalle skotlantilaiselle, oli tullut tulinen kiire. Hän hyppäsi autoon ja kiljasi ohjaajalle osotteen — niin ääneen, että juuri bsarista ulos astuva nuori salapoliisi Jones kuuli sen.

XIX.

MERIMINISTERIN VIRKAHUONEESSA.

Sir Winston Churchill istui yksityishuoneessaan rummuttaen pöytää sormillaan.

Oli aivan ihmeellistä, kuinka hänen kauniit, pyöreät kasvonsa olivat muuttaneet luontoaan viime kuukausina. Monet sanoivat, että eivät enää tunteneet sir Winstonia.

Mutta asia oli se, että tämä kuuluisa sanomalehtimies, rohkea seikkailija, parlamentillinen urheilija oli tuntenut voimakkailla hartioillaan vastuunalaisuuden taakan . Hänen itsensä huomaamattakaan, jokapäiväiset huolet olivat antaneet hänelle sen vakavuuden, joka ei koskaan ollut kuulunut tämän hilpeän, viisaan ja vallanhimoisen miehen vahvoihin puoliin. Ne pienet, huolellisesti muodostellut leikinlaskut, jotka olivat tehneet hänet niin pelätyksi Englannin parlamentissa, kuuluivat nyt harvinaisuuksiin. Olosuhteet olivat kasvattaneet hänen suurta, laajaa älykkäisyyttään ja perinpohjaisuuttaan. On muuten omituista, kuinka, sallimus aina aikanaan luo omat miehensä ja asettaa ne kaikki oikeille paikoilleen. Vanhat miehet vaipuvat hiljaiseen huomaamattomuuteen, eikä heidän puheensa saa enää yleisen mielipiteen tärykalvoa värähtelemään. Ja hyödylliset miehet syntyvät itse ajan hädästä ja ahdingosta.

Niin oli sota luonut sir Winston Churchillin ja monista hänen sielussaan piilevistä tarmokkaista vaistoista synnyttänyt kaukonäköisen, uutteran ja tarmokkaan toiminnan miehen.

Nyt hän istui aivan yksin virkahuoneessaan ja odotti. Senkin sota oli opettanut Englannin meriministerille — että täytyy osata odottaa, kun on taistelussa.

Ja merkillistä kyllä. Kiivas sotakirjeenvaihtaja buurisodasta, pöyhkeilijä piiritetystä Antwerpenistä, oli vähitellen saanut opituksi odottamisen hyödyllisen taidon.

Oli kulunut puoli tuntia. Silloin kuului kovaa melua etuhuoneesta. Ovi avattiin tavattomalla vauhdilla, ja voimakas, hieman raaka ääni kuului juttelevan sihteerin kanssa.

— Nöyrin palvelijanne, sir, vastasi pitkä mies, joka seisoi sihteerin pöydän vieressä leveydellään melkein peittäen pikku meriupseerin.

Sir Winston tarkasti eräänlaisella hyväksyvällä ihailulla häntä vastaan astuvaa valtaista olemusta. Hän oli itse urheilija, ja hän ryhtyi kiiruusti arvostelemaan tämän taistelijan arvoa nyrkkeilysalissa.

— Astukaa sisään, mr Burns, hän sanoi ystävällisesti… Ja pitäkää huoli, hän kääntyi sihteeriin, että kukaan ei häiritse… Meillä on vakavia asioita.

— Teillä näyttää olevan hyvät voimat, Churchill alkoi ystävällisesti heidän istuessaan vastatusten pienessä, ylellisesti sisustetussa työhuoneessa.

— On pakko olla lujasti varustettu meidän asemassamme, skotlantilainen sanoi.

— Sikäli kuin olen käsittänyt, mr Burns, ministeri jatkoi samalla äänellä, olette te varsin vaarallisessa asemassa. Olette toisin sanoin metsästämässä anarkisteja täällä Lontoossa.

— Me emme pääse vanhenemaan sillä alalla, Burns sanoi levollisesti. Mutta onhan se sitä, mitä sanomalehtimies sanoo jännittäväksi ja hauskaksi. Ei ole pitkiä aikoja pomminräjähdysten ja revolverinlaukausten välillä. Mutta nykyisinhän ihmiset ovat sangen mukiinmeneviä.

— Tunnen, Burns vastasi. Ei niissä ole monta, joka ei olisi minulla kiikarissa. Mutta nyt…

— Nyt, te sanoitte… on juuri tällä hetkellä heikäläisten keskuudessa poikkeuksellinen olotila?

— Kun viime aikoina ei ole ollut mitään työtä, niin voihan siihen olla se syynä. Europan joukkomurhat kai myöskin vaikuttavat osaltaan, että nuo herrat tuntevat olevansa tarpeettomia. Mutta…

— Kuulkaahan, Burns, ministeri sanoi, äkkiä muuttaen äänensä, leirissä ei ole niinkään hiljaista, kuin poliisi luulee. Ja sen tähden olen kutsunut teidät tänne. Teidän täytyy auttaa meitä eräässä asiassa, joka oikeastaan ei kuulu Scotland Yardille, mutta kuitenkin koskee Englannin etuja tuntuvassa määrässä.

— Olisinko erehtynyt, hän tuumi puolittain itsekseen. Olisiko täällä
Lontoossa…?

— Ei, ei, ministeri keskeytti hänet hieman kärsimättömästi. Mutta nyt saatte kuulla. Sanokaas, oletteko kuullut puhuttavan ranskalaisesta salapoliisista, jonka nimi on Pierre Cottet?

— Tietysti. Sukkela mies. Hän on Dieppessä inspehtorina Ranskaan tulevien ulkomailta matkustajain tarkastusasemalla.

— Aivan niin, meriministeri jatkoi vilkkaasti. Hän on lähettänyt meille raportin, jonka mukaan kaksi viikkoa sitten tuli Dieppeen joukko epäilyttäviä miehiä, nousten erääseen kalastajalaivaan. Heillä oli kaikilla ulkoministerin passit.

— Mutta nyt käykin ilmi, että nuo passit ovat väärät. Sir Edward ei koko viime kuussa ole antanut passeja puoltakaan siitä määrästä, mistä tässä on kysymys. Suostutteko te, mr Burns, auttamaan meitä ottamalla selville, ketä nuo miehet ovat? — Salapoliisi hypähti istuimellaan.

— Se on mitä helpoin asia maailmassa, hän sanoi vilkkaasti. Minulla on suhteita Dieppessä — eräs mies, joka on suurempi roisto kuin useimmat niistä, joita tunnen. Mutta hän myy hyviä uutisia hyvästä hinnasta.

— Se on eräs ravintoloitsija. Perin kurja mies. Häntä sanotaan
Jerôme-vaariksi. Churchill pudisti päätään.

— Koska Jerôme-vaari on kuollut. Hänet tavattiin hirtettynä erääseen nostoranaan samana iltana, jona nuo salaperäiset englantilaiset lähtivät Dieppestä.

— Mitä sanotte? Jerôme-vaariko hirtetty!… No, silloin on kansainvälisellä liitolla ollut kätensä pelissä. Mutta Jaap van Huysmann on palannut Amerikasta… Ja mitä muuta on tapahtunut?

— Olemme saaneet oikein sodanjulistuksen, hän viimein sanoi, laittomilta miehiltä. Nämä ovat julistaneet sodan kaikille sotaakäyville valloille. He nimittävät sitä sodaksi sotaa vastaan.

— Että tämän lystillisen sodan ovat meille aiheuttaneet ne miehet, joita Cottet epäili, mutta ei saanut kiinni sinä iltana Dieppessä. He ovat saaneet käsiinsä torpedoveneen ja harjoittavat nyt kaappausta suuressa mittakaavassa. Kukaan ei ole heiltä turvassa. Luulimme tuon sodanjulistuksen olevan lorua, mutta aika on näyttänyt, että se on mitä verisintä totuutta. Yksi ainoa torpedovene uhkaa koko meidän kauppaamme — eikä vain meidän, vaan myöskin Ranskan.

— Niin, sepä juuri on hassuinta koko jutussa. Me emme saa kiinni merirosvoja. Torpedovene on kuin noiduttu. Se ilmestyy näkyviin kaikkialla. Täällä ja tuolla ja joka suunnalla. Mutta se livahtaa läpi käsien. Me kierrämme sen saarroksiin. Ja kuitenkin puikahtaa se pois jostakin raosta. Kolmattakymmentä pienempää pikalentäjäämme on ajanut sitä takaa, mutta ei se ole tietävinäänkään. Olemme melkein lakanneet toivomasta saavamme sitä kiinni sillä tavalla. Ja hulluinta on, että saksalaisetkin ovat saaneet tuntea "Hain" hampaita.

— Niin, sillä nimellä merirosvot esiintyvät. Kuvaava nimi… Se on viime viikolla upottanut kaksi saksalaista sukelluslaivaa. Mutta tämä ei voi korvata meille kauppalaivastomme kärsimiä tappioita. Sen tähden meidän on pakko keinoilla millä tahansa hävittää tuo hai, joka syö meidän kauppalaivojamme, niinkuin nämä olisivat neekeri-kakaroita… Saatte kauniin tehtävän, mr Burns. Me luotamme teihin. Teidän tulee tehdä, mitä koko Englannin laivasto ei voi tehdä. Saatte avoimen valtuuden toimia omin päin. Voitte käydä asiaan käsiksi, kuinka vain tahdotte, kunhan vain pääsette päämäärään.

Burns oli noussut seisomaan. Hän oli vakavan näköinen, seisoessaan siinä huulet yhteen puserrettuina, kulmakarvat rypyssä ja kädet nyrkissä.

— Minä otan heidät kiinni, hän virkkoi käheästi. Antakaa minulle nopeakulkuinen motorivene, hyvä passi ja suositus Pierre Cottet'lle. Sitten saamme nähdä, eikö "Hai" joudu kiinni.

XX.

KAKSI NUORANPÄTKÄÄ.

Pierre Cottet seisoi jälleen laiturilla, johon Folkestonesta tuleva laiva laski, ja katseli tarkkaavasti kannella olevia harvoja matkustajia. Kulku Kanavan poikki oli ollut viime aikoina uskallettua. Saksalaisten vedenalaisten rohkeat risteilyretket olivat tehneet väylän vaaralliseksi, eikä huhu siitä, että oli liikkeellä myöskin kaappaaja, joka iski sekä ystävää että vihollista, ollut suinkaan vaikuttanut mieliin rauhoittavasti.

Cottet'n tutkiva katse pysähtyi pitkään, rotevaan mieheen. Hän seisoi vähän takalistolla, poltellen piippu-nysäänsä, muutamien kauppamatkustajain tunkeutuessa esiin päästäkseen pian maihin.

Cottet ei oikein pitänyt miehen ulkomuodosta. Epäsäännölliset kasvot ja pienet korvat muistuttivat häntä väkivaltaisista rikollisista ja hän mietti mielessään, että tuon miehen paperit hän katsoisi oikein tarkkaan.

Ja kun mies astui sillalle, kädessä pieni, ruskea nahkalaukku, ja nyökkäsi ystävällisesti ranskalaiselle salapoliisille, esiintyi tämä hyvin jäykästi, ankarasti ja virallisesti. Hän vilkaisi ojennettuihin papereihin ja katsoi hämmästyneenä muukalaista.

— Oletteko te Ralph Burns? hän kysyi, ja hänen äänessään oli hienoinen epäilyksen vivahdus.

— Olen, englantilainen virkkoi lyhyesti. Ja te olette luultavasti
Cottet, kuuluisa Pierre Cottet?

— Kuten suvaitsette, ranskalainen salapoliisi vastasi kumartaen, pikimmältään vilkaistuaan passia helposti tunnettavine valokuvineen ja tultuaan siitä vakuutetuksi, että mikään epäilys ei tässä ollut mahdollinen.

— Saamme työskennellä yhdessä, Burns jatkoi iloisena. Olen iloinen saadessani toimia yhdessä niin kuuluisan virkatoverin kanssa. Minulla on erikoiset terveiset mr Redpathilta.

— Olen hyvin kiitollinen siitä, että mr Redpath muisti minua, hän sanoi hyvällä englanninkielellä. Olin Lontoossa muutamia vuosia sitten Crawleyn, Prinsessankadun rikkaan pankkiirin, murhan johdosta. Olin niin onnellinen, että sain tehdä Englannin poliisille palveluksia, mutta en muista nähneeni teitä, herra Burns, sillä kertaa.

— Se on selvääkin, skotlantilainen vastasi levollisesti. Minä puuhailin siihen aikaan enimmäkseen nyrkkeilyssä ja painissa. Ne olivat surullisia aikoja. Sitten sain toimen Scotland Yardissa anarkistiosastolla yhdessä Patrick Davisin kanssa. Nyt olen juuri kohonnut tarkastajaksi ja odotan tulevani milloin hyvänsä passitetuksi taivaaseen. Mutta sanokaahan, herra Cottet, eikö tästä läheltä mistään saisi vähän kylmää olutta.

Molemmat miehet lähtivät kaupunkiin päin. Kun he saattoivat nähdä yli koko sataman, pysähtyi Burns äkkiä ja osotti erästä nostoranaa.

— Niin, siihen. Minä itse löysin hänet. Hän roikkui kuin silli. Mutta kuinka…?

— Herra ties', kuka hänet tappoi, Burns jatkoi. Se oli varmaan joku, joka tunsi tehtävänsä.

— Niin, Burns vastasi lyhyesti. Minua kyllä haluttaisi saada kiinni
Jerôme-vaarin murhaaja. Se olisi hyvä saalis.

— Minä olen tuuminut samaa, hän sanoi mietiskellen. Jerôme-vaari kyllä jouti minun puolestani menemään helvettiin. Se oli inhottava mies. Mutta meillä oli hänestä hyvää apua. Jos hän olisi elossa, niin…

— "Hai" ei mellastaisi Kanavassa, Burns keskeytti hänet. Mutta minä luulen, että kunhan me molemmat lyömme päämme yhteen, niin pedoille tulee vähän huono olo meidän kulkuväylillämme.

— Huomaan teillä olevan hyvät tiedot, ranskalainen sanoi. Me olemme viikon kuluessa menettäneet kolme laivaa, ja meriministeriössä on aivan suorastaan pakokauhu. Kaikkiin satamiin on lähetetty määräykset pitää silmällä torpedovenettä, jonka keulaan on maalattu hai-kalan pää.

— Oikein, Burns virkkoi. Mutta kenen luulette johtavan tätä joukkoa? hän jatkoi vilkkaasti.

— Mutta tuntuu siltä, että yhdestä asiasta olemme yksimieliset: että Jerôme-vaarin murhaaja tai murhaajat ovat läheisessä yhteydessä niitten miesten kanssa, jotka ovat julistaneet sotaakäyvälle Europalle sodan.

— Enemmän… meillä on paljon enemmän. Meillä ei ole ainoastaan lanka, vaan kokonainen manillanuora.

— No, se nuora, jolla Jerôme-vaari hirtettiin. Sen täytyy voida kertoa meille yhtä ja toista. Toivon, että sitä ei ole viskattu pois.

— Minä tunnen vähän manillanuoria, ja olen ottanut muutamia malleja mukaani. Minua huvittaisi tutkia, minkälaisilla aineilla vihollisemme työskentelevät.

Cottet'ta näytti vähän harmittavan. Häntä kiukutti, että tämä suuri, englantilainen nuorukainen, jolla oli niin epälahjakas ulkomuoto oli iskenyt asiaan juuri siitä kohdasta, jota hän itse ei ollut lainkaan ajatellutkaan.

— Minä käsken tuoda nuoran, hän sanoi kuivasti. Missä te asutte? Ja milloinka käymme toimeen?

— Ei ole vara hukata aikaa. Saatuani puoli pulloa olutta ja hiukan voileipää, olen valmis tarttumaan asiaan.

Miehet pysähtyivät "Grand Hotel'in" eteen. Burns vuokrasi siitä huoneen ja sai riittävän määrän olutta.

Sinne tuotiin myöskin se ohut manillanuoran pätkä, jolla Jerôme-vaari oli surmattu.

Burns tutki nuoran hyvin tarkkaan. Hän leikkasi siitä palasen ja vertasi sitä useihin malleihin, joita hänellä oli matkalaukussaan.

— Se on englantilaista tekoa, hän sanoi. Hienompaa manillaa ei ole kaupassa. Katsokaa, kuinka se on hienoa ja notkeaa — niin ohkaista ja niin vahvaa, että voisi kannattaa elefantin. Minä tunnen lajin. Oletteko kuullut puhuttavan Joe Simpsonista?… Ettekö?… Hän oli sen kansainvälisen liigan jäseniä, jonka johtajaa me turhaan olemme monet vuodet etsineet.

Tuon Simpsonin otin kiinni juuri silloin, kun hän oli surmannut erään englantilaisen salapoliisin, joka valepuvussa oli päässyt pujahtamaan anarkistien joukkoon. Me luulimme saavamme puserretuksi Simpsonilta totuuden, sen totuuden, joka epäilemättä johtaisi meidät Jaap van Huysmanniin ja siihen suureen Tuntemattomaan. Mutta suunnitelmamme ei onnistunut. Kun meidän seuraavana aamuna piti noutaa anarkisti vankilasta, oli hän kuollut. Hän oli hirttäytynyt kaikista varokeinoista huolimatta.

Tuli selville, että miehellä oli ollut sidottuna paidan alla ohut manillanuora vyötäisille. Sitä hän oli käyttänyt. Olen tuonut sen mukanani kaikkien mahdollisuuksien varalle.

Suuri skotlantilainen veti taskustaan ohuen nuoranpätkän ja pani sen
Jerôme-vaarin kaulasta tavatun nuoran viereen.

— Nyt ymmärrätte, Burns jatkoi voitokkaasti hymyillen, että joka tapauksessa olemme saaneet kiinni siitä nuoranpäästä, joka vie meidät suoraan Jerôme-vaarin murhaajaan. Ja hänestä ei ole monta askelta —

XXI.

ITSE PIRU.

— Oletteko huomannut, Burns kysyi levittäessään huolellisesti lautasliinaa rintansa päälle, että ajatus juoksee parhaiten hyvän aterian jälkeen?

— Se on, kuinka asian ottaa. Mutta en voi kieltää, että muutamat hyvät
Marennes'n…

— Ostereja, hän huudahti. Kuolema ja kirous! Vihreät Marennes'n osterit vaikuttavat minuun suorastaan innostavasti. Sota on riistänyt meiltä Ostenden osterit, mutta me elämme kuitenkin. Sanokaamme kolme tusinaa, rakas virkaveli. Vihreissä Marennes'n ostereissa on omituista meriveden runoutta. Toivottavasti ne ovat pysyneet kunnossa sodasta huolimatta.

— Minäkö? — No, ei koko Scotland Yardissa ole suurempaa materialistia. Mutta hyvä päivällinen antaa ajatuksilleni lentoa. Se vahvistaa muistoani ja terottaa kekseliäisyyttäni…

Siitä tulikin tosiaan mainio päivällinen. Heidän päästyään kahviin, Ralph Burns helotti kuin ruusu. Ja hän sytytti Muria-sikarin asiantuntijan-nautinnolla.

— Nyt, hän virkkoi, pannen koipensa ristiin, on aika tullut ryhtyä asioihin. Ei kukaan voi päästä puhumalla niin hyviin tuloksiin, kuin me salapoliisit. Minä en välitä paljon analytisestä menettelytavasta. Synteesi on minun alani. Minä rakennan mielelläni teorian — minua ei koskaan ole maittanut kiintyä pieniin, vaivaisiin tosiasioihin ja eritellä niitä kuin kemisti. Alkaaksemme alusta: "Kansanvälinen liiga rikoksen edistämiseksi" on nukkunut kauan. Jumala ties', mistä syystä. Se ei minua liikutakaan. Mutta varmaa on se, että Lontoosta Dieppeen on tullut siitä joukkokunta, joka on ruvennut kalastelemaan sameassa vedessä. Juuri he näyttelevät hai-kalojen osaa… Jos saisimme tietää, kuka on heidän johtajansa, niin olisimme päässeet pitkälle. Dieppestä nuo herrat lähtivät kalastajalaivalla. Mistä se oli kotoisin?

— Olen tiedustellut sitä pitkin koko rannikkoa, hän sanoi. Mutta se on hävinnyt. Puhuttelin erästä satamaluotsia, joka oli nähnyt sen. Ja hän arveli, sen olevan kotoisin joko Guernseystä tai Jerseystä.

— En, kuinkapa se olisi mahdollista? Olenhan kuin naulattu tähän paikkaan, eikä meillä ole niin paljon apua, että voisimme järjestää tyydyttävää tarkistusta.

— Voin, ranskalainen vastasi. Joukossa oli pari naamaa, joihin kiinnitin huomiota. Ensi sijassa oli eräs pieni, tumma mies, jolla oli ilmeisesti etelämaalaisen ulkomuoto. Hänen kätensä olivat hyvin ylhäiset ja hienot ja kasvoiltaan hän oli herrasmies. Mutta kuvaavinta hänessä oli naamassa oleva arpi, jota hän keinotekoisista peitteistä huolimatta ei voinut kokonaan salata. Se ulottui poskiluusta muutaman tuuman korvan alapuolelle.

— Hän sanoo itseään Lugeniksi, Burns vastasi. Aivan viime aikoihin asti on hän asunut Sohossa poikamiesten kodissa. Hän on italialainen, joka tavalla tai toisella on joutunut kieroihin väleihin kotimaansa viranomaisten kanssa. Lontoossa hän on antanut miekkailuopetusta. Hän on hyvin suosittu… Mutta häntä on aina epäilty. Hänet on nähty monta kertaa yhdessä Jaap van Huysmannin kanssa. Ja juuri ennen sotaa hän oli käymässä Hampurissa, missä hän ilmeisesti tapasi joukon miehiä, joitten asiat eivät ole oikealla tolalla. Niin — Lugeni kuului sivistyneeseen rikollisten köyhälistöön… Sitten toiset?

— Solakka, keltainen mies, jolla on suuret poskipäät ja isommat silmät kuin japanilaisilla yleensä?

— Well. Se oli Sato, Burns sanoi varmasti. Hän on lääkäri ja harjoittaa sen ohella kaikenlaisia pirullisia konsteja. Mutta johtaja — kuka hitto se on?

— Mies, joka johti keskustelua heidän puoleltaan, Cottet sanoi hetkisen vaitiolon jälkeen, näytti älykkäältä työmieheltä. Se oli voimakas mies, noin 40 ikäinen, ja hänellä oli iso parta ja levollinen käytöstapa. Muuten hänessä ei ollut mitään erikoista.

— En, Cottet vastasi. Mutta on eräs seikka, joka on herättänyt huomiotani. Samana iltana, jona nuo 40 englantilaista tulivat Dieppeen, eräs sataman vieressä asuva nainen kävi ilmoittamassa poliisille, että jostakin eläinnäyttelystä oli varmaan päässyt karkuun orangutangi. Kun semmoista eläintä ei ollut kaupungissa, niin säikähtyneen naisen ilmoitus viskattiin paperikoriin tavallisena hysterisenä lörpötyksenä…

Mutta nyt saatte kuulla: Kaksi päivää myöhemmin tuli nainen uudestaan erään rakastajansa kanssa, joka oli satamatyömiehenä kanavaliikenteen palveluksessa. Mies kertoi, että juttu orangutangista on sittenkin totta. Sillä samana iltana, jona Jerôme-vaari kuoli, hän oli nähnyt hirveän apinan varjon liikkuvan Jerôme-vaarin hotellissa. Mies oli niin säikähtänyt tuota omituista ja yliluonnollista varjoa, että juoksi peloissaan pakoon… Hän ei ollut puhunut näkemästään mitään, ennenkuin oli lehdistä lukenut Jerôme-vaarin kuolemasta.

Asia näytti meistä silloin vähän hämärältä. Minä tiedustelin sitä asianomaisesta korttelista ja kaivelin tuota orangutangi-juttua, kunnes lopuksi pääsin siitä jonkun verran tolkulle.

Kävi näet selville, että muutamia päiviä sitten oli tullut kaupunkiin — ei orangutangi, vaan hirveän muodoton mies, joka kyllin salaperäisessä valaistuksessa helposti voi mennä Afrikan aarniometsän alkuasukkaasta. Hirviö tuli junalla. Hänellä oli lippu Marseillesta, ja herätti hän kauhua vaunuissa, joissa näyttäytyi. Junailijan olisi tehnyt mieli ajaa hänet ulos, mutta raajarikkoisen silmissä oli jokin ilme, joka sai hänet antamaan armon käydä oikeuden sijasta.

— Ja eikö tätä orangutangi-miestä, Burns kysyi jännityksellä, ole nähty sen jälkeen?

— Ei, Cottet vastasi. Se hävisi yhtä nopeasti, kuin oli tullutkin. Mutta alhaalla satamakaduilla on orangutangi tullut päivän polttavaksi puheenaineeksi. Aivan kuin Jack-Halkaisija olisi päässyt irti, taikka kuin itse piru…

— Olen lukenut kapteeni Sullivanin, "Carmonian" kapteenin, raportin, hän lausui. Hänkin oli nähnyt itse pirun, silloin kun hai-kalat ryöstivät hänen laivansa… Näitten näkyjen täytyy merkitä jotakin.

— On tämän kaappaajajoukon johtaja. Juuri niin. Tahtoisin nähdä sen pirun hirsipuussa.

XXII.

UHKAUS JA KASVOT.

Kului viikko, ja sen aikana Ralph Burnsin motorivene kävi jok'ikisessä kalastajasatamassa Dieppen ja St. Malon välillä.

Mutta vainu petti skotlantilaisen tällä kertaa. Tässä kaappaajassa oli jotakin salaperäistä, se kun lenteli Kanavassa edes-takaisin, tuon tuostakin tervehtien vieraita kauppalaivoja. Se tuli ja meni koko sen suuren laivaston läpitse, joka sitä oli ajamassa takaa, melkein uskomattomalla varmuudella.

Ei ollut ainoatakaan ranskalaista tai englantilaista sotalaivaa, joka olisi voinut ylpeillä nähneensäkään tätä vaarallista ryöväriä. Jos ei ryöstetyiltä laivoilta olisi saatu niin yksityiskohtaisia kuvauksia ryöväreistä, olisi luullut heidän kykenevän tekeytymään näkymättömiksi milloin tahansa.

Ralph Burns pelkäsi jo saavansa pitkän nenän. Hän oli niin varmasti odottanut löytävänsä sen sopukan, josta ryövärilaiva teki retkiään, mutta kaikki ponnistukset olivat turhat…

Lontoon salapoliisin ponnistaessa kaiken taitonsa tarmonsa päästäkseen päämääräänsä, Edna Lyall käyskenteli vapaana ja rauhallisena pienessä torpedoveneessä. Häntä oli kohdeltu erinomaisen suopeasti, hänen käytettäväkseen oli annettu erikoinen hytti, eikä kukaan loukannut häntä millään tavalla.

Tämä nuori nainen oli hyvin viisas. Hän oli kumminlahjakseen saanut sen sielun kylmyyden, joka on niin tuhoisa miehille. Nousseena Lontoon katuojasta hurmaavan ruumiinsa ja sielunsa kohottamana erikoiseksi englantilaiseksi kaunottareksi, hän oli 19 vuoden ikäisenä saavuttanut sen kylmän rohkeuden ja sen levollisen röyhkeyden, jotka tekevät paheen keinoksi kaikkien nautinnonhimon loistavien päämaalien saavuttamiselle.

Edna Lyall ei koskaan antautunut. Hänen sielussaan ei ollut niin paljon hellyyttä ja innostusta, että hän olisi voinut antautua minkään rehellisen tunteen valtaan. Näyttämöstä oli tullut hänen elämänsä siitä saakka, kun hän oli 14-vuotias, ja komedian ihmistä kuluttava taide oli kiinnittänyt hänet kaikkiin niihin ihaniin valearvoihin, jotka joka päivä levittävät myrkkyään voimakkaitten turmeltumattomain miesten keskuuteen.

Mutta tällä "Empiren" nuorella neitosella oli eräs ominaisuus, joka ei ole huonoissa naisissa tavallinen. Hänellä oli lujat hermot ja seikkailunhaluinen veri, joka ei väistänyt minkään vaaran jännitystä.

Lontoon yleisön istuessa "Empiressä" ymmällä ihastuksesta katselemassa kaunista "Hurmaaja-Prinssiä", tiedettiin että tuo säteilevä kaunotar, jolla oli niin isot, viattomat silmät, oli viettänyt koko lomakautensa Afrikassa ampumassa petoeläimiä nuoren lordi Avondalen kanssa.

Edna Lyall oli iskenyt kyntensä tuohon nuoreen mieheen, ja muitten ovelien näyttelijättärien tavoin hankkinut itselleen niin monta kirjallista tunnustusta lordilta, että tämän olisi ollut pakko mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta nuorella anglosaksilla oli parempi onni. Tuli sota, ja lordi Avondale oli sen ensimäisiä uhreja.

Edna Lyallia suututti niin julma sallimus, joka oli riistänyt häneltä loistavan tulevaisuuden. Mutta hän ei surrut. Lordi Avondale oli oiva ja rehellinen nuori mies, mutta hän ei ollut iloinen. Ja Edna Lyall oli kauhean vihainen siitä, että hän ei ollut tehnyt testamenttia hänen hyväkseen, joka oli niin uhrautunut hänelle. Olihan hän matkustanut lordin kanssa Afrikaan, pannen siten uuden tahran arvaamattoman kalliiseen maineeseensa.

Sitten näyttelijätär heittäytyi urheiluun. Sekin oli yksi tie kunniaan, maineeseen ja sopivaan avioliittoon. Sillä aatelisia urheilijoita on verrattain helppo saada pauloihinsa. Siitä johtui, että Edna Lyallin hurmaavat pikku kasvot usein nähtiin Brooklandin lentokentällä — ja niin tapahtui, että kaunis näyttelijätär kaikilla sukupuolensa ja ammattinsa keinoilla oli houkutellut armeijan erään lentäjäluutnantin ottamaan hänet mukaansa Kanavan päälle tekemälleen lentoretkelle, joka Tom Murphyn vei kuolemaan.

No niin — nyt itkettiin Lontoossa hänen kuolemaansa. Mutta miss Edna itse sitä vastoin ei itkenyt. Hänestä tilanne oli sekä hauska että miellyttävä. Tämä oli kyllä suurenmoista merirosvousta.

Mutta merirosvot olivat harvoin iloisia. He tuhlasivat hänelle kunnioitusta ja pientä imartelua. Ja se pitkä mies, jota he sanoivat Ambroiseksi, oli tosin häneen aika lailla hassastunut. Hän käyttäytyi samalla tavalla kuin toisetkin. Mutta hänen nuorekkaassa arkuudessaan ja hänen silmissään oli jotakin, joka muistutti häntä itseään — joka sai hänen tuntemaan voivansa pahoin. Ei hän ollut milloinkaan tavannut nuorta miestä, joka näytteli niin selvästi lempensä vakavuutta. Tuon nuorukaisen sielussa mahtoi palaa voimakas intohimo, — ja miss Edna tunsi tämän mykän ihailun vaikuttavan itseensä.

Mutta enimmäkseen hän seurusteli Dick Ansteyn kanssa. Siinä oli hänen makuisensa englantilainen, salaperäinen, pikkumainen ja hirveän hävytön.

Eräänä iltana heidän istuessaan kannella peräsinhytin takana hän päätti hiukan koetella merirosvon suonta.

— Sanokaahan, hän virkkoi välinpitämättömällä äänellä, heti jatkaen kiemailevasti: "Mitä suunnitelmia teillä on minun suhteeni?"

— No, sittenhän ei ole hätää, neito vastasi väkinäisesti naurahtaen.
Minun tekisi mieleni takaisin "Empireen".

— Niin minunkin, jos se vain olisi mahdollista. Mutta minä en voi.
Muistan teidät vielä "Cinderellassa"… teidän kauniit säärenne…

— Lopettakaa nyt jo nuo "kauniit sääret"!… Kertokaa minulle mieluummin hieman siitä, kuinka aijotte saada minut pois laivasta. Minua ei haluttaisi jäädä omien maamiesteni ammuttavaksi.

— Siitä teidän ei tarvitse olla huolissanne, niin kauan kuin meillä on tuolla perämieshytissä kiharatukkainen ystävämme ja hänen aparaattinsa…

Miss Edna kumartui vaistomaisesti eteenpäin. Anstey huomasi hänen liikkeensä ja lopetti heti keskustelun.

Syntyi muutamien minuuttien äänettömyys. Kone kävi nyt vain parin solmun vauhdilla. Oli ihana kuutamoinen ilta. Anstey sytytti vasemmalla kädellään piippunysänsä.

— Ei ole hauska menettää jäseniään, hän vihdoin virkkoi. Ihminen käy enemmän välinpitämättömäksi, vähemmin tarkkaavaksi. Oikeassa kädessä on enemmän järkeä, kuin luulisikaan. Se ajattelee silloin, kun aivot nukkuvat.

— Tarkoitan vain, että te voitte olla meille vaarallinen nainen. Jonakin päivänä tahdotte ehkä taas lähteä metsästämään ilmiantaaksenne meidät. Te tiedätte liian paljon.

— Kysyin teiltä vain, missä osassa te ensi kerran esiinnytte, hän sanoi naurahtaen. Minä olen huvitettu näyttämötaiteesta ja voisin ehkä antaa teille jotakin opastusta. On usein vaarallista epäonnistua, tiedättehän, varsinkin kun saa esitettäväkseen pääosan, johon ei ole sovelias. Silloin eivät kauneimmatkaan sääret voi pelastaa. Maailma on niin ankara… Ja me täällä merellä olemme paljon ankarammat kuin maailma .

Edna Lyall katsoi haaveksien mieheen, hyräillen jotakin romanssia lemmestä, ruusuista ja keväästä.

Mutta laulu pysähtyi äkkiä hänen huulilleen. Hän näki suoraan edessään peräsinhuoneen valaistusta ilmaventtiilistä semmoiset kasvot, joita hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, vääristyneet, pöhöttyneet kasvot, joissa oli kuin orangutangin leuka ja syvät, kiiluvat silmät kuin uhrinsa kanssa leikkivän käärmeen päässä.

Kului hetkinen. Sitten hirmuinen pää katosi, ja kuu jatkoi taas ikuista hymyään.

XXIII.

KOSINTA.

Seuraavana päivänä "Hai" yllätti erään matkustajalaivan 25 neljännespeninkulman päässä Cherbourgin satamasta. Se oli eräs "Messageries Maritimes"-yhtiön Länsi-Intian reitillä kulkevia laivoja. Puolessa tunnissa rohkeat kaappaajat olivat saaneet tavaraa puolen miljonan frangin arvosta ja tuoneet ne pieneen laivaansa. He jättivät jälkeensä 100 raivoisaa matkustajaa ja kapteenin, joka oli pakahtua vihasta. Matkustajalaivan langaton sähkölennätin kirkui apua joka puolelta, mutta sinä päivänä ei näyttänyt sattuvan olemaan yhtään sotalaivaa niillä vesillä. Cherbourgin satamasta tuli kyllä kokonainen laivasto, mutta sen saapuessa tapahtumapaikalle "Hai" oli kadonnut. Ranskalaiset torpedonhävittäjät hajaantuivat joka suunnalle, mutta pienen kaappaajan huomattiin nyt niinkuin ennenkin liikehtivän niin hyvin, että yksikään niistä ei saanut nähdä edes mastonhuippuja tuosta uhkarohkeasta merisissistä.

Palatessaan torpedoveneeseen ranskalaisesta laivasta, missä oli ollut johtamassa ryöväystä, Ambroise Vilmartilla oli mukanaan suuri nahkainen matka-arkku.

Pikku näyttelijätär, joka lentäjäpuvussaan mitä suurimmalla mielenkiinnolla oli seurannut koko toimitusta, katsoi jännityksellä matka-arkkua, jonka nuori belgialainen nosti laivaan. Neito hymyili. Vain pari tuntia sitten hän oli valitellut tuolle nuorelle miehelle kärsivänsä vaatteiden puutteesta. Ja nyt, — oli synti sanoa, että "Haissa" ei osattu olla ritarillisia.

— En tiedä, miellyttääkö teitä käyttää toisten vaatteita, Ambroise sanoi työntäen matka-arkun hänen eteensä. Mutta hätä ei lue lakia. Minä valitsin, kuka laivassa oli kaunein ja rikkain. Se oli eräs nuori brasilialainen neiti, joka oli matkalla Parisiin. Luulen hänellä olevan säätynsä mukaisen pukuvaraston. Ja sikäli kuin voin nähdä, oli hän jokseenkin saman kokoinen kuin te. Tietysti ei niin kaunis… mutta vähän sinnepäin…

Nuori mies sekaantui hieman puheessaan, ja neito nautti hänen hämmingistään.

— Te olette mies, joka pidätte sananne, hän lausui hymyillen veikeästi. Meistä tulee kyllä hyvät ystävät. Mutta eikö tämä vivahda vähän merirosvoukselta, ja enkö minä tule osalliseksi rikoksesta, jos käytän brasilialaisen hameita?

— Me emme ole merirosvoja, hän lausui tarpeettoman kiivaasti. Käymme omaa sotaamme samoilla ehdoilla kuin kaikki muutkin. Ja me olemme paremmat kuin saksalaiset, sillä me säästämme ihmisten hengen, milloin se voi tapahtua vaarantamatta itseämme.

Hän ei sanonut enempää, sillä tuo nuori nainen ei näyttänyt enää epäröivän. Hän oli jo avannut tuon raskaan nahka-arkun ja istui vaipuneena sen aarteiden ihailemiseen. Brasilialaisella neidolla oli ollut uljaat varustukset. Hänen alusvaatteissaan oli parisilaisen toiminimen leima ja kauniisti järjestetyt silkkihameetkin olivat Poiret & Louis'n atelieestä. Ja madame Paquin'in valmistama oljenkeltainen verkainen kävelypuku sai hänen harmaat silmänsä säteilemään.

Saatuaan tuon runsassisältöisen arkun hyttiinsä, hän istui kauan aikaa ihailemassa sen ihania silkki-, harso-, pellava- ja verkatavaroita. Niin, tämä oli hänen maailmansa, kauniin loisto-naisen häikäisevää ja tuoksuisaa maailmaa. Hänen hienot, valkeat sormensa painuivat arkussa mitä kauneimmassa järjestyksessä hyllyileviin ihaniin koruihin.

Himokkaasti hän hengitti sisäänsä kaikista noista hameista ja paidoista uhkuvaa hienojen hajuvesien tuoksua, ja selvää oli, että nämä vaatteet eivät vielä koskaan olleet hivelleet minkään naisen jäseniä.

Ne olivat hänen — kaikki tyynni. Ja niitten arvo hänen oli merkittävä monella, monella numerolla.

Hän oli niin syventynyt tutkisteluihinsa, että ei nähnyt eikä kuullut hyttiin astunutta nuorta belgialaista.

Ambroise Vilmart oli hyvin kalpea, aivan kuin mies, joka on tavannut kohtalonsa ja vaatii sitä voittosille.

Pikku näyttelijätär säpsähti. Hänen kätensä haparoivat pitkin arkkua, ikäänkuin hän tahtoisi puolustaa sitä hyökkääjältä… Mutta hän malttoi pian mielensä.

— Vai niin, tekö se olette, hän sanoi, heittäen belgialaiseen nopean, tutkivan katseen. Hän oli nähnyt tuon ilmeen miehen silmissä ennenkin — sen epätoivoisen uhman, joka on niillä, jotka uskaltavat yrittää kuolemanhyppyä.

— Olen teille hyvin kiitollinen, hän jatkoi ystävällisellä äänellä. Hän tahtoi voittaa aikaa ja tavalla taikka toisella torjua nuoren miehen raivokkaan tunkeilevaisuuden… Mutta en tiedä, voinko ottaa vastaan teiltä kaikkea tätä.

Neito nyökkäsi ja nousi pystyyn. Luonnollisesti hän ei koskaan ollut aikonut antautua mihinkään siveellisiin epäröimisiin arkun sisällöstä. Mutta hän tiesi, että tuommoinen pieni vastarinta vaatetti häntä.

— Haluaisin kernaasti, jos se käy päinsä, ottaa toisen puvun päivälliselle, hän lausui ystävällisesti — hyvin mielissään siitä, että oli keksinyt tämän keinon päästäkseen eroon työläästä ihailijasta.

Mutta Ambroise Vilmart ei liikahtanut. Hänessä virtasi äitinsä vakava veri, ja hän oli niitä miehiä, jotka noudattavat päätöstään katsomatta oikeaan tai vasempaan.

— Teidän täytyy suoda minulle muutamia minuutteja, miss Lyall, hän virkkoi kulmiaan rypistäen.

Mutta juuri niitä minuuttejapa neito ei tahtonut suoda hänelle; mutta hän käsitti pian, että tämä vaarallinen nuorukainen ei ollut niitä, joitten suun sai tukkoon namusilla.

— Hyvä ystävä, voitte saada niin monta, kuin tahdotte, hän huudahti hyvästi teeskennellyllä hämmästyksellä. Mutta meillähän on aikaa yllin-kyllin, mikäli minä tiedän.

Hän oli toivonut, että tämä pieni nuhde olisi kääntänyt miehen ajatukset toisille urille, mutta Ambroise Vilmart, tasankojen mies, oli nyt kerta kaikkiaan semmoinen kallio, jota ei käynyt horjuttaminen.

— Sallimus on teidät meille lähettänyt, Ambroise alkoi kiertelemättä. En tiedä, oliko se hyvä vai paha sallimus. Aivan kirjaimellisesti puhuen, taivas teidät lähetti. Jos minä en olisi nostanut vedestä tätä taivaan lahjaa, niin te olisitte nyt kuollut… Otaksun myös, että Englannissa te olette kuollut ja sanomalehdet ovat teidät haudanneet.

Miss Edna hymyili, ja hänen harmaat silmänsä olivat kiintyneet tuohon nuoreen mieheen rukoilevin ja lapsellisin katsein. Se teki miehen taas epävarmaksi, mutta hän puri hammasta ja jatkoi:

— Kun seison tässä tänä iltana, niin johtuu se siitä, että minä rakastan teitä.

Tämän sanottuaan, hän tuli tummanpunaiseksi. Ja miss Edna, joka oli pitänyt häntä silmällä, käsitti tyytymättömyydestään huolimatta, että tämä kainosteleva nuorukainen oli harvinaisen kaunis mies, josta useimmat naiset mielellään olisivat kilpailleet. Mutta miss Lyall ei ollut toisten kaltainen, ja hänen suunnitelmansa olivat aivan liian haaveilevat ja lennokkaat pysähtyäkseen kauniiseen merirosvoon.

— En tiedä, kuulitteko, mitä sanoin? Ambroise kysyi hieman kiivastuen hänen vaikenemistaan… Tuliko tämä ehkä liian äkkiä?… Mutta täytyyhän teidän tuntea voimanne. Minä tunsin sen ensi silmäyksestä, kun te avasitte silmänne. Ja nyt olette joutunut tukalaan asemaan. Me emme uskalla päästää teitä luotamme. Ja toiselta puolen on asemanne täällä laivassa ajan mittaan sietämätön. Teidän olisi järkevintä tulla minun kanssani naimisiin, miss Lyall. Silloin teistä tulisi meikäläinen. Teitä kannetaan käsillä. Teistä tulee tämän laivan hyvä tähti…

Miss Lyall tunsi äkkiä vihan kuohahtavan tuota nuorukaista vastaan, joka muitta mutkitta ehdotti hänelle avioliittoa, joka oli niin kaukana hänen kunnianhimostaan. Mitä hän tuolla kiharatukkaisella nuorukaisella tekisi? Hän aikoi antaa kieltävän vastauksen, mutta äkkäsi samalla Ambroisen oikean käden, joka oli puristettuna oven salpaan.

Ja taas hän tunsi käsittämätöntä pelkoa tuota kynsien tapaista, karvaista nyrkkiä kohtaan, joka näytti olevan luotu kuristamaan. Se kukisti hänen uhmansa. Tässä täytyi olla kärsivällinen. Hänen aikansa kyllä tulisi.

— Opitte kyllä pian tuntemaan, mies vastasi ahdistaen. En ole mitään muuta kuin se, minkä näette edessänne — uhkarohkea, rikolliseksi syntynyt insinööri, joka on tehnyt erään suuren keksinnön. Rahaa minulla on tarpeeksi, vaarat väijyvät ympärilläni kuin korppikotkat, seikkailut loistavat vanavedestämme — ihanaa elämää sille, joka on nuori ja toivoo nopeata loppua ja kaunista kuolemaa.

— Minulla ei olisi mitään vastaan nähdessäni tuon röyhkeän miehen hirressä, hän ajatteli. Mutta hän kuiskasi vain samalla äänellä:

— Tämä tulee kaikki niin yhtäkkiä. Te tiedätte, että minä olen vielä niin nuori… Ja uskonnollinen vakaumukseni kieltää minua menemästä naimisiin ilman papin vihkimistä.

— Älä ole siitä huolissasi, lapseni. Laivassa on pappi. Minä olen vihkinyt useita satoja pariskuntia Salomonin saarilla. Lähetyssaarnaajavaltakirjani on täysin kunnossa… Voimme ryhtyä toimeen viidessäkymmenessä minuutissa.

XXIV.

VIISIKYMMENTÄ MINUUTTIA.

Hänen korvissaan soi lakkaamatta: viidessäkymmenessä minuutissa! Hän oli kauhean kiihdyksissä. Koko hänen riippumattomuutensa huusi tätä hänen vapaalle tahdolleen tehtävää väkivaltaa vastaan. Ja niin yhtäkkiä kuin se oli tullut! Hän ei ollut saanut aikaa tehdä vastarintaa. Siinä äänessä, jonka omistajaa hän ei ollut koskaan nähnyt, oli jotakin ihmeellisen hypnotisoivaa. Se vihloi hänen korviaan kuin lempeä uhkaus, jota ei voinut välttää.

Tämä laiva oli täynnä hirviöitä ja salaisia uhkauksia. Ja yhtäkkiä hän muisti ne kamalat kasvot peräsinhuoneen venttiilistä. Hänestä tuntui, kuin aarniometsän kauhut olisivat ottaneet asuntonsa tämän vaarallisen teräspedon sielussa.

Edna Lyall ei pelännyt miehiä. Niitä hän oli käärinyt sormiensa ympäri siitä hetkestä alkaen, kun naisvaistot olivat hänessä heränneet. Ne eivät koskaan olleet saaneet valtaa hänen tunne-elämästään. Katse hänen silmistään, hymy hänen huuliltaan oli riittänyt tekemään tyhjiksi rohkeimmatkin toiveet. Hän oli syntynyt hallitsemaan miehiä kauneutensa ja norjan, suloisen ruumiinsa voimalla.

Ja nyt tuli tämä nuori kiharatukkainen mies ja tahtoi mennä hänen kanssaan naimisiin viidenkymmenen minuutin perästä.

Edna puri hammasta ja nousi seisomaan. Se ei tapahtuisi koskaan. Mennä naimisiin merirosvon kanssa, joka tavallaan seisoi jo toisella jalalla hirsipuun portailla — mikä toivoton, idiotimainen skandali! Se tekisi tyhjiksi kaikki hänen suurenmoiset suunnitelmansa. Hän pui nyrkkiin pienet sormensa, joissa jalokivet loistelivat. Ne olivat koruja, joita hän oli saanut Englannin aatelisilta ja ylhäisimmiltä miehiltä…

Silloin hän taas kuuli äänen käytävästä. — Kehoitan teitä ottamaan päällenne valkoisen leningin. Se on niin juhlallista. Myrttiseppelettä emme ikävä kyllä voi hankkia. Mutta teidän täytyy kiiruhtaa. Sulhanen odottaa!

Nuori neitonen lyyhistyi kokoon. Vihainen katse hänen silmistään hävisi ja niihin tuli sen sijaan omituisen pelon ilme. Hän kumarsi päätään eteenpäin, niinkuin olisi pelännyt, että häntä lyödään.

— Tulen aivan heti, hän sanoi melkein nöyrästi. Hän ei tuntenut enää omaa ääntään.

Sitten hän rupesi penkomaan arkkua. Ja kun hänen kätensä koskettivat kaikkea tuota kimaltelevaa silkkiä, oli se kuin palsamia hänen huoliinsa ja uhmaansa. Mitä oli avioliitto, rakkaus ja kaikki muu sen rinnalla, joka hänen elämässään yksin oli todellista: kaunis silkki, hohtokivet ja kalpea kulta väsyneine, tuijottavine silmineen?… Tässä tukevassa, suunnattomassa nahka-arkussa oli hänen valtansa ja voimansa: Pehmeä "Liberty", joka imeytyi hänen vartalonsa ympärille kuin kultainen panssari, loistelias "Taffeta", joka kuiskutti aisteja hurmaavia sanoja miesten korviin.

Niin — kyllä hän osasi konstinsa. Häntä miellytti nähdä miesten ryömivän jaloissaan ja kerjäävän vaivaista suosionosotusta. Ja äkkiä hän muisti, kuinka nuori lordi Avondale, Englannin parhaimpien nimien kantaja, oli rukoillut häntä polvillaan rupeamaan hänen rakastajattarekseen huimaavilla ehdoilla. Mutta hän oli pudistanut vaaleata päätään, ja viattomuus oli loistanut hänen silmistään. Hän tunsi kasvonsa ja vallitsi kaikkia niitten ilmeitä. Paheissa hän oli kieriskellyt varhaisimmasta nuoruudestaan; hän oli läpikäynyt koko turmeluksen ohjelmiston siitä ajasta lähtien, jolloin hän kulki paljain jaloin Hounslow'ssa, hamaan siihen päivään saakka, kun esikaupungin tyttönen rupesi järjestämään viettejään ja lyömään niillä kultakolikoilta.

Mutta lordi Avondale ei ymmärtänyt mitään. Ja eräänä päivänä lordi pyysi häntä vaimokseen. Hän muisti hyvin sen illan Savoy-hotellissa. Sillä hän oli punastunut korvia myöten, eikä sitä ollut sattunut hänelle moniin vuosiin. Well — se ei ollut, niinkuin lordi Avondale kuvitteli mielessään, kainouden neitseellistä punastusta, joka loi kultaisen hohdon hänen vaaleille kutreilleen — ei, se oli hänen öittensä kunnianhimoinen unelma, josta nyt oli tullut todellisuus. Juopottelevan isän ja kevytmielisen äidin tytär Hounslow'sta kohoaisi loasta Englannin ylhäisinten naisten joukkoon…

Oi, että sen hassun miehen piti mennä sotaan ja jättäytyä ammuttavaksi ensimäisessä yrityksessä. Se oli verinen loukkaus häntä ja hänen tulevaisuuttaan kohtaan!

Ja nyt tuli tuo nuori kiharatukkainen mies ja vaati häntä kanssaan naimisiin. Se oli liian naurettavaa! Ei iki-maailmassa!

Mutta hänen uhmansa ei ollut enää vakuuttavaa. Hänen ympärillään oli vahvoja, näkymättömiä voimia, jotka herpaisivat hänen tahtonsa… Häntä ympäröivät häjyt silmät, jotka näkivät hänen läpitsensä… ja taas hän oli näkevinään nuo hirveät aarniometsän kasvot vääristyneine, epäinhimillisine ryppyineen…

Hänen vastustusvoimansa tuntui lamautuvan joka kerta, kun hän ajatteli noita kasvoja, jotka olivat syöpyneet hänen verkkokalvoonsa eivätkä koskaan haihtuneet.

Ja verkalleen hän rupesi pukeutumaan. Hän näyttäisi noille ympärillään oleville vaiteliaille ja uhkaileville miehille, kuinka ihana ja himoittava nainen hän oli. Tästä päätöksestä hän sai uutta eloa… Hän häikäiseisi nämä merirosvon paholaiset, hän näyttäisi, mikä voima Englannin kauneimmalla näyttelijättärellä oli, kun hän käytti kaikkia toalettitaiteen aseita. — Taas hän syventyi brasilialaisen arkkuun ja valikoi siitä Poiret'n atelieessä valmistetun keltaisen silkkileningin.

Hän otti sen esille ja katsoi sitä tyytyväisenä. Se oli erinomaisen rohkea empire-leninki, kaula syvälle avonainen ja hame poimutettu. Se muistutti häntä eräästä hänen viimeisistä näyttämöpuvuistaan. Niin — englantilainen, joka aina puhui niin suurella kunnioituksella hänen sääristään, saisi vähäisen aavistuksen kaikista hänen hurmaavista täydellisyyksistään. Hänessä heräsi näyttelijätär ja varieté-laulajatar. Nyt hän näyttelisi harvinaiselle yleisölle. Ja hän esittäisi osansa hyvin!… Sitten hän myöhemmin puhuttelisi sitä miestä, joka pyrki loukkaamaan hänen riippumattomuuttaan… Sen miehen onni loppuisi lyhyeen.

Ja kuitenkin, hänen pukeutuessaan kiiruusti tuohon rohkeaan Parisin kuosin mukaiseen leninkiin, joka olisi hänen morsiuspukunsa, hänet valtasi ajatus, että monet tuhannet naiset olisivat kadehtineet häneltä tuota komeata jättiläistä, joka nyt seisoi jossakin ryövärilaivalla vapisten kärsimättömyydestä ja lemmestä. Se oli kaunis mies, tuo Ambroise Vilmart, mutta mitäpä hän välittäisi kauniista miehestä? Hän voisi saada Lontoossa semmoisia kymmenittäin, kun tarvitseisi autonohjaajaa tai lakeijaa…

Kymmenen minuuttia myöhemmin koputettuaan hänen ovelleen ja astuttuaan hyttiin, Lugeni oli vähällä huudahtaa ihastuksesta. Hän oli nähnyt kauniita naisia Rooman hovitanssiaisissa, ja eräs hurmaava nainen oli karkoittanut hänet niistä piireistä, joihin hän kuului. Mutta hän ei muistanut seisoneensa vastatusten niin säteilevän olennon kanssa kuin se, jonka hän nyt tapasi tässä pienessä, ahtaassa huoneessa.

Mutta hieno tykistöupseeri malttoi pian mielensä ja kumarsi täydellisellä siroudella tuolle nuorelle naiselle.

— Bellissima , hän sanoi kunnioituksella. Minä olen nuoren ystävämme puhemies. Suvaitkaa tarttua käsivarteeni, niin vien teidät vihkipallille.

Edna katsoi tyydytyksellä pientä italialaista, jolla oli niin hehkuvat silmät ja luja katse. Hänellä oli yllään mitä nuhteettomin hännystakki, ja orvokinväriset liivit istuivat kuin valetut hänen samalla kertaa voimakkaalla ja sirolla varrellaan. Tukka oli hieman ohimoilla harmahtava, ja iso arpi poskessa kertoi verisestä seikkailusta.

— Kuulkaahan, hän sanoi sulavasti, kenenkä kanssa minä menen naimisiin? Ja hän höysti kysymyksensä hymyllä ja kiemailevalla liikkeellä.

Mutta italialainen vetäytyi kuoreensa, omituisesti hymyillen. Hän ihaili naisellista kauneutta, mutta elämä oli opettanut hänen halveksimaan naisia.

— Sulhanen odottaa, hän sanoi kohteliaasti. Saatte semmoisen miehen, kuin ansaitsette. Jos pidätte hänestä, niin hän pitää teistä. — Hän keskeytti äkkiä ja katsoi tiukkaan naista.

— Että miehellänne on uskolliset kädet sille, jota hän rakastaa, mutta kynnet sille, jota hän vihaa.

Neito säpsähti vaistomaisesti. Hänestä tuntui, kuin kylmä väristys olisi karminut hänen selkäänsä. Taaskin nuo kynnet — nuo hirmuiset kynnet.

XXV.

VIHKIÄISET.

Pekka Pleymillä oli vähän rahvaanomainen maku teatterimaiseen. Entisen raskaan-sarjan painijan ja lähetyssaarnaajan heikkoutena oli pukea tekonsa vahvasti dramalliseen muotoon. Hän tahtoi verhoutua semmoiseen salaperäisyyteen, joka vaikuttaa voimakkaasti ja huumaavasti alkuperäisellä asteella olevien ihmisten mieliin.

Hän oli tavattoman viisas mies, mutta hänen sivistyksensä oli seikkailurikkaan nyrkkivallan ajoilta. Hän oli paljon lukenut, eikä hänen maailmansa tullut suuremmaksi, kun hänen runneltu ulkomuotonsa sulki hänet pois sykkivästä, yhteiskunnallisesta elämästä. Sen vuoksi François Delma, joka antoi erinomaisen arvon tanskalaisen terävälle ja läpitunkevalle ymmärrykselle ja hänen uskomattomalle rohkeudelleen, ei ollut rohjennut panna häntä minkään yrityksen etupäähän. Hän oli tähän saakka ollut vain "mukana" niissä valtavissa yrityksissä, joita tuo suuri ranskalainen pahantekijä-sanomalehtimies oli pannut toimeen vahvimmalla järjestöllä, mikä vielä oli nähnyt päivänvaloa rikosten historiassa.

Pekka Pleym istui, kuten hän itse mielellään lausui, niinkuin lihava ristihämähäkki verkkonsa keskellä, joka kauhistutti koko sivistynyttä maailmaa sodan kauhujen keskellä. Ja tuo hirmuinen raajarikko nautti vallastaan, miljonien kasaantuessa hänen pieneen laivaansa.

Ja tänä iltana hän tunsi olevansa oikeassa vauhdissaan. Häntä ei ollut näkynyt sen koommin, kun kaunis englannitar oli tuotu "Haihin". Ja vielä vähemmin hän piti Ambroise Vilmartin kiihkeästä rakastumisesta pikku näyttelijättäreen. Hän tunsi syvää epäluuloa naisiin ylipäänsä, eivätkä hänen varovaiset havaintonsa olleet vahvistaneet hänessä uskoa tähän sievään hurmanhenkeen. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli hukuttaa tyttö kuin kissanpoika. Mutta Ambroisen takia hän säästi neidon, ja Pekka Pleym se sitten järjesti tämän naimakaupan tukkiakseen naisen suun.

Koko maailmassa ei ollut mitään, mitä hän ei olisi uhrannut tälle nuorelle belgialaiselle. Hän näki tässä nuorukaisessa sen nousevan valon, sen synnynnäisen päällikön, jonka tarvitsi vain varttua kokemuksessa ja tunnottomuudessa itse tarttuakseen niihin ohjaksiin, jotka olivat kirvonneet François Delman käsistä.

Mutta nyt hän oli saanut tilaisuuden antautua hillittömästi teatterin voimakeinoihin. Mikään kappeli ei olisi voinut olla juhlallisemmin koristettu kuin "Hain" upseerisalonki tänä päivänä Kanavassa, kun Pekka Pleym, vanha ja epäilyttävä lähetyssaarnaajanvaltakirja taskussa, oli ottanut solmiakseen nuorukaisensa yhteen "Empiren" tytön kanssa. Ajatus oli kiihoittanut Pekka Pleymin henkistä mielikuvitusta, ja Edna Lyall sai kiittää yksistään Ambroisen intohimoista lempeä ja Pekka Pleymin jumaluusopillista kunniantuntoa siitä, että sai pitää henkensä.

Salonki oli koristeltu valkealla silkillä, joka taidokkaasti oli ripusteltu raskaiksi, vaikuttaviksi seinäverhoiksi. Lattialle oli levitetty kallisarvoinen Bryssel-matto, jolle oli siroteltu ryöstetystä ranskalaisesta laivasta saatuja ruusuja. Perälle oli tehty pieni alttari, jonka edessä oli iso, nahkapäällyksinen nojatuoli, ja siinä istui Pekka Pleym. Päivän kunniaksi hän oli pukeutunut raskaaseen silkkikaapuun, joka näytti kuuluneen jollekin piispalle.

On hyvin mahdollista, että tanskalainen uskoi tämän arvokkaan hengellisen asun pukevan häntä. Mutta ikävä kyllä — hän erehtyi surkeasti. Piispan puku hullunkurisine kultaketjuineen, joka sekin oli ollut saman brasilialaisen neitosen omaisuutta, jota Edna Lyall sai kiittää morsiusleningistään, teki hänen rypistyneet kasvonsa vieläkin rumemmiksi. Ja kalotti, jolla hän oli verhonnut punaisen tonsurinsa, sai enemmän kuin mikään muu hänet näyttämään valepukuiselta gorillalta.

Salongissa oli muuten vain puolisen kymmentä miestä. He olivat kaikki juhlapuvussa. Nähtävästi ei ollut saatu hankituksi useampia kuin nämä hännystakit, jotka muuten kaikki oli tehty viimeisen kuosin mukaan ja parhaitten kansainvälisten räätälien valmistamat. Tuossa käveli Jarvis, koneenkäyttäjä, muristen ja ikävöiden likaisiin vaatteisiinsa ja koneittensa ääreen, ja tuossa seisoi Dick Anstey kotkankasvoineen ja ivallisine hymyineen, hajamielisesti heilutellen tyhjää oikeata hihaansa, ja tuossa istui Sato, ohuena ja solakkana, puhdistellen kultasankaisia kakkuloitaan.

Ambroise Vilmart nojasi aivan tuon tilapäisen alttarin edessä olevaa rautapylvästä vasten. Hän oli hyvin kalpea, ja musta puku, joka istui mainiosti hänen voimakkaalla ja lihaksisella varrellaan, puki hänen jyrkkiä ja voimakkaita kasvojaan. Mutta hän ei näyttänyt olevan mikään iloinen sulhanen. Hänen harmaissa silmissään oli onnettomuutta ennustava hehku, hänen tuijottaessaan eteensä, ja hänen kaunis, kiharatukkainen päänsä oli hiukan kumarassa — niinkuin olisi kuunnellut jotakin kaukaista ääntä.

Ambroise Vilmart kuunteli sinä päivänä kohtalon äänettömiä askeleita, mutta hän ei kuullut niitä taikka ei tahtonut kuulla. Hän käsitti, että ennemmin taikka myöhemmin hän olisi katuva tätä päivää… Hänen vaistonsa ilmaisi hänelle, että nyt hän oli menossa alaspäin kärsimysten ja intohimojen helvettiin. Mutta hän ei siitä välittänyt. Hän oli alottelija — vasta-tullut, joka ei vielä tuntenut lemmen käärmetarhan matelijoita. No niin — siitä hän saisi kärsiä!…

Äkkiä hän avasi silmänsä. Hän kuuli askeleita käytävästä. Hitaita askeleita. Hänen rintansa tahtoi pakahtua. Nyt oli hetki tullut.

Ovi avautui. Piilossa olevat urut virittivät häämarssin, ja kynnyksen yli astui Edna Lyall, hymyillen ihaninta ja riemuitsevinta hymyään. Kuningatar hän oli, ja Ambroise Vilmartin posket kalpenivat valkeammiksi hänen päänsä päällä riippuvia silkkiköynnöksiä. Hän tarttui rautapatsaaseen, jotta ei kaatuisi, ja vain äärimmäisin tahdonponnistuksin hän voi pysyä pystyssä.

Edna Lyallin katse hipaisi häntä. Se lensi läpi valkoisen huoneen ja hänen tielleen siroteltujen tuoksuvien kukkien yli.

Ja se loistava hymy, joka oli vallannut kaikki nuoren Englannin sydämet, levisi nyt kautta huoneen. Olihan hän nyt näyttämöllä.

Mutta yhtäkkiä hänen harmaat silmänsä keksivät nahkatuolissa istuvan kamalan kummituksen. Tuo loistava olento, jolla oli niin pyöreät, suloiset olkapäät, näytti saavan kuin horkan puistatuksen.

Silloin Pekka Pleym nousi jäykkänä ja mahtavana. Ja hän ojensi runnellut kätensä ja hänen torvimainen suunsa suipistui.

— Olkaa tervetullut, miss Lyall, hän lausui sanomattoman lempeällä äänellä. Teidän ei tarvitse peljätä mitään. Te olette semmoisten miesten keskellä, jotka tahtovat olla teidän tukenanne maailmassa, niinkauan kuin olette meille uskollinen…

Nuori näyttelijätär katseli hämillään ympärilleen. Tuo kaunis, sointuva ääni tuntui hänestä hyvältä. Nuo vääristyneet kasvot eivät enää näyttäneet pelottavan häntä.

— Miss Edna Lyall, Pleym jatkoi tavattoman arvokkaasti, sallimus on tuonut teidät luoksemme. Se ei varmaankaan ollut mikään sattuma. Elämä ei usein haaskaa lahjojaan, ja tässä tilaisuudessa se on antanut meille teidät. Vastalahjaksi me annamme teille aviomiehen — nuorimman ja toivorikkaimman meistä kaikista. Ambroise Vilmartilla ei ole enää isänmaata. Mutta hän on ennemmin taikka myöhemmin tuleva kuninkaaksi maailmassa, jota te olette rakastava.

Ja entinen lähetyssaarnaaja levitti hirmuiset kätensä, ja aivan kuin unessa pikku näyttelijätär kuuli, kuinka tuo mies, jolla oli niin kamalat kasvot ja lempeä ääni, puhui kauniita ja suloisia sanoja avioliitosta, rakkaudesta ja uskollisuudesta. Erikoisen kauan hän viipyi kuvauksessaan uskollisuudesta elämässä ja kuolemassa.

Ja kuin unessa miss Edna Lyall ja Ambroise Vilmart vihittiin toisiinsa mitä täydellisinten säädösten mukaan niin kirkollisten menojen ja virsien kuin sormusten ja urkujensoiton puolesta.

XXVI.

PIENI TEATTERITEMPPU.

Muutamia päiviä myöhemmin "Hai" lepäsi varmassa luolassaan Guernseyn luona. — Tullessaan kannelle, mrs Vilmart — niinkuin kaikki häntä nyt kutsuivat — pysähtyi hämmästyneenä seisomaan paikalleen. Minne silmänsä käänsikin, hän näki korkeita kallioseiniä, holveja ja pilareita aivan kuin kaartuneina ihanan, puoliksi peittyneen meren yli. Aivan heidän vieressään oli pieni kalastajalaiva, ja torpedoveneen miehistö oli innokkaassa puuhassa lastaamassa sen suureen lastiruumaan kaikenlaisia nassakoita, arkkuja ja tynnyreitä.

Keulassa aivan etummaisen tykin luona seisoi hänen miehensä. Edna tunsi hänen leveän selkänsä ja iloisen äänensä. Siihen oli tullut kummallisen kirkas sointu, ja hänen kääntyessään vaimo näki, kuinka nuori ja onnellinen hän oli.

Suloisen naisen piirtokauniille kasvoille välähti häjy hymy kuin varjo. Noille reheville punaisille huulille väreili inho ja viha, mikä ei kaunistanut häntä muuten niin lapselliselta näyttävää suutaan. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen. Ambroise Vilmartin kääntyessä häntä kohti, hän hymyili ja nyökkäsi miehelleen kuin nuori morsian, joka ikävöi rakastajaansa.

Hän kääntyi äkkiä ympäri. Se oli Dick Anstey, joka siinä seisoi paperossia poltellen kasvoilla mitä levollisin ilme.

— Kunpa olisi 20 vuoden ijässä, hän jatkoi, äänessä hienoinen ivan sävy, joka oli ominainen tuolle pitkälle englantilaiselle — ja onnellisissa naimisissa! Tuntuu hyvältä, kun näkee toisten onnea, mutta se tekee mielen katkeraksi.

— Ettekö te koskaan ole ollut naimisissa? Edna kysyi, katsoen häntä terävästi. Hän ei koskaan voinut käsittää tuota kylmää, levollista miestä.

— Olen, Anstey vastasi, vieläpä pari kolme kertaa. Mutta minulla ei juuri ole ollut aikaa tulla onnelliseksi. Tiedätte, että kun on niin epäluotettava kuin minä, niin ei avioliitto tahdo oikein luonnistua. Ainoa nainen, josta minä olen välittänyt, oli eräs malaijilais-tyttö Sunda-saarilla. Me olimme naimisissa kahdeksan vuorokautta. Ihana aika. Mutta yhdeksäntenä päivänä tuli eräs malaiji ja pisti puukollaan vaimoni kuoliaaksi. Hän sanoi itsellään olleen tuohon tyttölapseen suuremman oikeuden kuin minulla. Siinä saattoi muuten olla perääkin. Minä kuitenkin löin häneltä kallon puhki ja lähdin karkuun vilpittömän ja syvästi tunteinani surun vallassa.

Vilmart oli tullut heidän luokseen. Hän tarttui kömpelön rakastajan ujoudella vaimoaan vyötäisistä ja puristi häntä rintaansa vasten. Edna hymyili, mutta hänen silmissään oli käsittämätön ilme, joka sai nuoren aviomiehen ymmälle.

— Oma rakkaani, hän virkkoi, suudellen vaimonsa kauniita tuhkanharmaita kutreja.

Edna hymyili yhä, mutta Dick Anstey kiinnitti huomionsa siihen arkaan katseeseen, jonka nainen heitti vyötäisillään olevaan käteen. Anstey asteli verkalleen perälle päin, mutta pysähtyi tuon tuostakin, niinkuin olisi hautonut jotakin vaikeata ajatusta.

— Sinulla on varmaan ikävä täällä meidän joukossamme, Ambroise alkoi pitkän äänettömyyden jälkeen. Sinä olet tottunut juhliin ja iloihin. Minä olen kovasti ajatellut, eikö meidän pitäisi lähteä häämatkalle kahden kesken. Aivan salaa. Parisiin tai Nizzaan. Mihin sinä tahdot!

Edna tunsi, kuinka veri nousi hänen poskilleen mielenliikutuksesta. Ambroise oli koskettanut juuri siihen kohtaan, jota hän oli harkinnut viime vuorokauden. Mutta hän ei ollut rohjennut mainita siitä… Nyt mies itse ehdotti, että he lähtisivät matkalle. Mutta Edna tunsi miehet. Hänen ensimäinen ajatuksensa oli ollut ottaa riemulla vastaan tehty tarjous. Mutta hän malttoi mielensä.

— Onkohan tosiaan tarpeellista matkustaa nyt heti, hän sanoi pitkäveteisesti. Onhan täällä niin ihanaa. Sinä tiedät, että minä rakastan merta ja meren seikkailuja. Täällä on minun kotini… eikä tehtävämme ole vielä päättynyt.

— Minä alan uskoa Jumalaan, hän sanoi yksinkertaisesti, sittenkun hän on lähettänyt minulle yhden enkeleistään.

Edna katsoi häntä vakavasti, hymyillen tuota kaihomielistä kyynel-sekaista hymyä, joka kuuluu anglosaksilaiseen näytelmätaiteeseen.

— Rakas Ambroise, hän vain kuiskasi hiukan peloissaan siitä, että mies voisi luopua koko matka-aikeestaan, sinä tiedät… että minä seuraan sinua kaikkialle. Ja jos tarkoitat, että samalla voisit toimittaa jotakin…

— Sinun tahtosi on minun lakini, mies sanoi lujasti. Jäämme tänne.
Huomenna lähdemme jälleen ajoon.

— Oi niin, hän sanoi iloisesti, ruveten puhumaan Pekka Pleymin äänilajiin, näyttäkäämme koko Europalle "Hain" hampaat. Mutta minä vain pelkään sinun tähtesi, ystäväni. Jonakin päivänä meidät otetaan kiinni, ja silloin…

Ambroise mietti hetkisen. Hän näki vaimonsa huolestuneen ja kyynel-sekaisen katseen, tunsi itsensä turvalliseksi ja selitti, minkälaisen aparaatin oli keksinyt.

— Sinähän olet nero, hän lausui ihastuneena. Sehän on keksintö, joka on varmaan miljonien arvoinen.

— Mutta miksi et ole myynyt sitä Englannin hallitukselle? nainen kysyi innokkaasti.

— Ei tietysti, hän huudahti. Mutta eikö aparaattiasi voida vahingoittaa — tavalla taikka toisella?

Ambroisen onnellinen hymy oli palannut takaisin. Ednan osanotto mairitteli häntä.

— Sinä osaat aina paikalle, rakkaani, hän alkoi innokkaasti. On eräs menetelmä jolla voi tehdä tyhjiksi minun magnetisäteily-järjestelmäni vaikutukset, hän sanoi. Ja jos vihollinen saa sen selville, niin koko aparaatti on hyödytön.

Edna olisi tahtonut kysyä, minkälainen se menetelmä oli. Mutta hän ei uskaltanut. Siihen sijaan hän nousi varpailleen ja suipisti huulensa suuteloon.

— Kuinka taitava sinä olet, Edna sanoi, irtautuen hänen syleilystään. En minä olisi koskaan uskonut joutuvani naimisiin niin suuren ja nerokkaan keksijän kanssa. Rakas Ambroise, oma rakkaani.

— Näinä päivät ovat olleet elämäni onnellisimmat, hän kuiskasi. Alussa minä luulin, että sinä et välittäisi minusta. Olinpa välistä näkevinäni silmistäsi pelkoa ja, mikä pahempi, inhoa. Mutta nyt tunnen itseni iloiseksi. Sinä olet niin kaunis, että sinä et voi valehdella. Sinun suutelosi ei valehtele, hyväilysi ei valehtele. Kuinka minä sinua rakastan!

Samana yönä Ambroise Vilmart äkkiä heräsi. Hän kuuli vierestään kuivaa, raskasta rykimistä.

— En, ei se mitään, vaimo virkkoi. Minä vilustun niin vähästä. Se on luultavasti meri-ilma… rintani ei ole vahva…

— Enkös minä sitä arvannut, hän sanoi hartaasti. Sinä et siedä tätä rasittavaa matka-elämää. Sinun täytyy päästä täältä pois. Mitä sanot Rivierasta?

— Minun ei lainkaan tee mieleni, hän kuiskasi, taistellen uutta yskäkohtausta vastaan.

— Sinun täytyy. Vaikka minun sitten täytyisi kantaa sinut käsilläni läpi koko Ranskan.

Mutta Edna Lyall valvoi tuntikausia, nauttien mainiosta näyttelemis-taidostaan. Hän oli oppinut tuon erinomaisen yskän harjoitellessaan "Kamelianaisen" Marguerite Gauthier'ta itsensä Berbohm Treen johdolla.

XXVII.

OLI TÄHTIKIRKAS TOUKOKUUN YÖ.

Ranskan rannikolle hiipi pieni kalastajalaiva. Ympärillä pauhasivat mainingit, mutta peräsimessä oleva mies näytti tuntevan tehtävänsä. Merituuli oli pirteä ja tasainen, kulettaen laivaa kovaa vauhtia loivaa maata kohti. Majakkalyhty loisti himmeästi eräässä niemenkäressä. Pienessä laivassa ei puhuttu mitään. Pimeänä ja salaperäisenä se liukui rannikon vaarallisten särkkien yli.

Vene heilahti nopeasti koillista kohti ja laski suoraan maalle. Pitkät mainingit löivät sitä eteenpäin, laineitten kohinan kaikuessa sen ympärillä ja kasvaessa vähitellen raskaaksi, valittavaksi pauhuksi.

Mutta laiva oli nähtävästi turvallisessa uomassa, ja kaukaa maalta vilkkuivat köyhän kaupungin niukat valot. Pientä kalastajalaivaa ei kuitenkaan näyttänyt haluttavan mennä valojen piiriin — ei pienen majakan eikä satamavalojen. Se pysytteli lahden eteläpuolella, suunnaten pientä kurjaa valoa kohti, joka vilkkui jostakin rantamökistä.

Muutamia minuutteja myöhemmin laiva törmäsi hiekkasärkälle, pysähtyen muutamien metrien päähän rannasta.

— Nyt olemme perillä, hän kuiskasi kahdelle suuresta kajuutasta nousevalle olennolle. Jean kantaa tavarat maihin ja sitten teidät. Menkää suoraan tuohon taloon ja pyytäkää hevosta Barnevilleen. Se on tuolla näkyvän kaupungin nimi. Sanokaa hänelle terveisiä François'lta ja antakaa hänelle 20 frangia, niinhän ymmärtää yskän. Pyytäkää hänen ajamaan "Ulkomaalaisten hotelliin" ja ottakaa siitä huone. Huomisaamuna menee juna Parisiin… No, vie rouva maihin, Jean!

Pitkä matruusi, joka oli vienyt rannalle kaksi tukevaa käsilaukkua, kahlasi nyt kantaen nuorta rouvaa, joka oli erittäin hyvin turkiskappaan kääritty.

— Odota silmänräpäys, Ambroise, Pekka Pleym sanoi peräsinhuoneesta ja kumartui nuorta miestä kohti… — Sinä menet vaaralliselle retkelle. Ole varovainen ja ole vaiti! Eikä minun kai tarvitse sanoa sinulle, että sinun täytyy varoa vaimoasi. Älä luota häneen täydellisesti. Ja jos huomaat jotakin vilppiä, niin ole varuillasi. Älä anna rakkauden herpaista itseäsi. Sinä et tunne häntä vielä. Hän on näytellyt ilveilyä ennenkin. Älä päästä häntä näkyvistäsi… ymmärrätkö, poikani!

— Se on väärin, raajarikko sanoi hartaasti. Rakasta häntä, mutta epäile häntä. Ei ainoastaan oman itsesi tähden, vaan myöskin meidän tähtemme. Jos sinussa virtaa isäsi veri, niin et anna pettää itseäsi. Osota hänelle luottamusta, mutta pidä piilossa epäluottamuksesi. Ja jos hän kavaltaisi sinut ja meidät, niin anna hänen maistaa kynsiäsi…

— Siitä asiasta ei ole sen enempää sanomista, hän lausui lempeästi. Sinä viet siis laukut Parmentier'lle Bonaparten kadulle. Sano hänelle, että se on pieni alku. Matkusta sitten Rivieralle, särje pelipankki Monte Carlossa ja haaveile kuutamossa, mutta älä usko liikoja rakkauteen. Sillä ei ole suurta arvoa. Mene nyt, poikani! Täsmälleen kolmen viikon perästä klo 12 yöllä olen täällä sinua odottamassa — joko vaimoinesi tai ilman häntä! — Ambroise puristi raajarikon käyriä sormia.

Sitten ei puhuttu muuta. Pitkä matruusi kantoi Ambroisen vaimonsa luo, sanoi hyvää yötä ja hävisi veneeseen.

Mutta nuori pari astui verkalleen valontuiketta kohti. Se tuli pienestä mökistä, joka oli hyvässä piilossa hedelmäpuutarhan sisässä. Siihen oli ikäänkuin hakattu aukko sitä yhtä akkunaa varten, josta valo loisti merelle.

Ambroise haparoi matalalle ovelle ja koputti. Omistaja ei nähtävästi kiirehtinyt avaamaan. Huoneista kuului kaikenlaista hälinää. Koko talo tuntui nurkuvan, että tultiin herättelemään. Viimein ketju irroitettiin ja reikeli vedettiin auki. Sitten avattiin ovi raolleen.

— Täällä on kaksi matkustajaa, jotka tahtovat hevosta Barnevilleen,
Ambroise vastasi äreästi.

— Herrasväen täytyy suoda anteeksi, hän lisäsi. Ajat ovat vaaralliset. Ei kukaan enää ole turvassa. Vasta eilen oli täällä nuuskimassa muuan englantilainen salapoliisi.

— Se oli ovela mies, kalastaja vastasi… hänellä oli hajua. Hän kyseli harmaata kalastajalaivaa, jolla on papukaija mastossa ja kaksi punaista juovaa purjeessa. Ja kun minä en tiennyt mitään asiaan, uteli hän, olinko koskaan nähnyt miestä, joka muistutti orangutangia.

Edna alkoi heristää korviaan. Häntä nukutti pitkän purjehduksen jälkeen, mutta nyt hän rupesi virkistymään.

Kalastajan suuret tähystävät silmät tuijottivat häneen. Ja huomattuaan hänen vilkastuvan salapoliisin mainitsemisesta, kalastaja sai kuin tulpan suuhunsa.

— En muista sen miehen, joka sanoi itseään François'ksi, koskaan sotkeneen naisia asioihinsa. Ja kuka sinä olet?

Pieni kumaraharteinen mies vilkastui äkkiä. Hänen omituisesti ulkonevat silmänsä pyörivät tarkastellen nuoren miehen ympäri. Ne pysähtyivät hänen käsiinsä.

— Minä en pidä tuosta miehestä, Edna kuiskasi. Kunhan hän vain ei kavaltaisi meitä. Hänellä oli niin julmat silmät. Ja mikä se englantilainen salapoliisi voisi olla, josta hän puhui? Minusta tämä tuntuu kamalalta.

— Älä pelkää, rakkaani, Ambroise kuiskasi. Nyt olemme kohta matkalla
Parisiin.

— Kunhan hän vain ei ryövää meitä, hän virkkoi hiljaa. Noilla laukuilla on varmaan hyvin suuri arvo.

— Se kuuluu suurelliselta. Ajatteles, pankkiirille! Onko meillä semmoisia suhteita?

Ambroise oli mielissään kuullessaan vaimonsa sanovan "meillä". Olipa hän saanut järkevän pikku vaimon. Syntyi muutaman minuutin äänettömyys.

— Kuinka niin? Minusta näyttävät kaikki pankkiirit tekevän nykyään kassavaillinkeja.

— Siitä ei hänelle hyvä seuraisi. Vaikka hän pakenisi etäisimmälle saarelle, niin meidän kostomme tapaisi hänet. Me olemme siksi vahvat ja meillä on siksi kovat kourat.

— Niin, mutta etkö luule, rakas Ambroise, että rahat olisivat parhaassa turvassa meillä?

Edna ymmärsi, että tässä hän puski kallioon. Tämä merirosvo ja suur-varas oli siis rehellinen mies. Se kuulosti kovin naurettavalta.

Mutta hänen silmänsä eivät eronneet noista kahdesta laukusta. Ja hänen pienet toimeliaat naisaivonsa rupesivat hautomaan vaarallisia suunnitelmia, joilla hän hankkisi itselleen paljon rahaa ja isänmaansa kiitollisuuden.

XXVII.

MERKILLINEN KOHTAUS.

Barnevillen rautatieaseman odotushuoneessa istui mies kirjoittamassa sähkösanomaa.

Oli varhainen aamu, ja mies haukotteli väsymyksestä. Hänen nostaessaan päänsä sähkösanomalomakkeesta, saattoi nähdä Ralph Burnsin leveät ja luisevat kasvot. Hän oli kovasti laihtunut viime aikoina, tuo Scotland Yardin oiva salapoliisi. Hänen nopeakulkuinen motoriveneensä oli satamassa, mutta se ei ollut häntä paljoa hyödyttänyt. Ei hänellä ollut koskaan elämässään ollut niin huono onni.

Mutta yksi lohdutus hänellä kuitenkin oli, ja se oli siinä, että tuo salaperäinen kaappaaja ei nyt moneen päivään ollut tehnyt jokapäiväisiä rosvouksiaan. Se näytti pitävän lomaa. Taikka ehkä sille oli sattunut joku onnettomuus, joka oli pakoittanut sen menemään satamaan. Mutta mihin satamaan?

Ralph Burns oli kuin kissa pistoksessa. Se onni, joka niin usein oli auttanut häntä mitä tukalimmissa pulmissa, näytti nyt pysyttelevän hänestä loitolla.

Odotushuoneeseen rupesi tulemaan ihmisiä, ja Parisiin menevä juna ajoi asemalle.

Burns lopetti sähkösanomansa ja asteli pilettiluukun vieressä olevalle lennätinasemalle. Siinä seisoi juuri eräs mies ostamassa kahta ensimäisen luokan lippua Parisiin. Burns pani hänet erityisesti merkille, kun mies oli melkein yhtä pitkä kuin hän itsekin ja tavattoman voimakas rakenteeltaan. Salapoliisi mitteli häntä vaistomaisesti ja tuumiskeli, minkälainen hän olisi vastustajana painissa. Hänellä oli semmoinen piintynyt tapa.

Nyt tuo pitkä mies kääntyi. Silloin Ralph Burns ensimäisen kerran näki Ambroise Vilmartin, mutta ei suinkaan viimeistä kertaa. Scotland Yardin jättiläinen katseli nuoren belgialaisen kasvoja eräänlaisella mielihyvällä. Hänen edessään seisova mies oli kuusi jalkaa pitkä ja hänellä oli vaalea, viisas ja voimakas pää ja kirkkaat harmaat silmät, jotka tuntuivat katselevan elämää sen valoisalta puolelta.

Burns tuli katsoneeksi samaan suuntaan kuin vieraskin. Oven suussa istui penkillä nuori nainen haaveillen aamuauringossa. Salapoliisi näki matkaharson alta vain pyöreän leuan ja häikäisevän valkean kaulan, mutta nämä yksityiskohdat miellyttivät häntä varsin omituisesti. Hänen tunteellisessa mielessään virisi ikäänkuin hämärä aavistus, että tässä hänellä oli edessään jotakin, joka antaisi hänelle työtä pitkäksi aikaa.

Burns tuijotti häneen hämmästyneenä. Nyt hän näki selvästi harson läpi naisen suuret, loistavat lapsensilmät. Missä hän oli nähnyt ne ennen?

Hän käänsi ehdottomasti silmänsä toisaalle, jotta tuo nuori pari ei huomaisi hänen innokasta tuijottamistaan. Hän seisoi vielä paperi kädessä, luki läpi sähkösanoman ja rypisti sen sitten kouraansa. Sitten hän palasi paikalleen ja rupesi ajattelemaan. Missä Herran nimessä hän oli ennen nähnyt nuo silmät? Kunhan tuo nuori nainen nyt vain olisi niin ystävällinen, että nostaisi harson pois! Edna näytti kuin arvanneen hänen ajatuksensa. Hän veti teatterimaisen hitaasti harson pois ja katseli ympärilleen. Suurilla, harmailla silmillään hän tarkasti koko huoneen ja kiinnitti katseensa hetkeksi salapoliisiin.

Burns tunsi, kuinka sydän jyskytti hänen rinnassaan. Hän aivan kalpeni. Nyt hän tiesi ennen nähneensä tuon nuoren tytön — monet monituiset kerrat. Mutta missä? — Herran nimessä missä?

Salapoliisi koetti näyttää välinpitämättömältä naisen tarkastaen silmätessä häntä, mutta se ei onnistunut hänelle kokonaan. Naisen ammatillisen kaihomielisiin harmaihin silmiin tuli jyrkempi harmaa sävy, ja salapoliisi tunsi hänen tarkastelevan juuri häntä jonkinlaisella tarkoituksellisella osanotolla.

Siitä alkaen nainen näytti tahallaan pyrkivän auttamaan hänen pettävää muistiaan. Hän hymyili seuralaiselleen, näytellen kauniita, valkeita hampaitaan; hän nosti kevyttä matkahattuaan, päästäen tuhkanharmaat kutrinsa valahtamaan matalalle otsalleen.

Ralph Burnsin muisti oli verraton. Hän tunsi joka naaman, jonka kerran oli nähnyt, ja hänen aivonsa olivat mitä herkimmät valokuvaamaan jokaiset näkemänsä kasvot.

Mutta nyt koneisto petti, ja se kiukutti häntä. Eihän hänellä ollut mitään tekemistä noitten akkunan luota näkyvien kasvojen suhteen, mutta sittenkin.

Ei tuo nuori nainenkaan salannut, että oli huvitettu salapoliisista. Ja Burns huomasi ihmeekseen, että nainen katsoi häntä, joka kerta kun hänen miehensä kääntyi häneen selin. Hänen kasvoillaan oli vuoroin rukoileva, vuoroin kehoittava ja kiemaileva ilme.

Salapoliisi mietti kauan, oliko tuo selvä silmäpeli ylimalkaista kuhertelua, vai oliko tuolla nuorella naisella sydämellään jotakin, jota ei tahtonut uskoa miehelleen.

Että tuo pari oli naimisissa, sen hän oli jo kauan huomannut. Paksut, himmeät, hieman mauttomat kultasormukset vihkisormessa puhuivat siinä suhteessa kyllin selvää kieltä.

Burns koetti karkoittaa näitä ajatuksiaan. Mitä tämä juttu häntä liikutti? Hän oli salapoliisi, mutta täällä Ranskassa hänen valtansa ei ulottunut pitkälle. Ja vaikka siinä olisikin jotakin epäkunnossa, niin korjatkoon nuori rouva itse kastanjat tulesta. Hänellä Burnsilla, oli hoidettavanaan asia, joka vaati hänet aivan kokonaan, niin että hänen velvollisuutensa vaati häntä pysymään erillään tuon naisen kiemailevista silmistä.

Tämän järkeilyn jälkeen hän veti taskustaan vanhan "Daily Mail'in" ja rupesi hartaasti tutkimaan viimeisen sivun kuvia.

Mutta hän huomasi, että hänen oli työläs pitää koossa ajatuksiaan, ja parin minuutin kuluttua kohottaessaan silmänsä, hänen katseensa jälleen sattui tuon nuoren rouvan rukoileviin lapsensilmiin. Vieläpä hän näytti tuskin huomattavasti nyökkäävän päällään!

Burns tukahdutti kirouksen ja viskasi lehden kädestään. Mitä tuo nuori nainen oikeastaan kurkisteli?…

Silloin hän huomasi kiireessä kääntäneensä takkinsa reunan, niin että hänen salapoliisimerkkinsä oli tullut näkyviin, ja se se varmaan oli herättänyt tuon naisen huomion. Sepä perhanaa!… Hän yritti lukea Asquithin viimeksi parlamentissa pitämää puhetta. Mutta puheen miehekkäistä ja harkituista sanoista huolimatta hänen ei onnistunut pitää ajatuksiaan koossa. Ahaa… tuo kaunis nainen tarvitsi siis apua. Nyt nainen tiesi hänen olevan poliisimiehen… Oliko hän sattumalta joutunut jonkun rikoksen piiriin? No, sitä ei käynyt auttaminen. Hän ei ollut mikään avioliittodraamojen spesialisti, ja isänmaa vaati häneltä muita tehtäviä kuin selvitellä likaisia lemmen murhenäytelmiä.

Sillä hän vähitellen lohdutti mielensä eikä sen jälkeen enää katsellut noita vaarallisia silmiä.

Sillä välin juna tuli asemalle. Burns nousi mennäkseen totuttuun tapaansa katselemaan matkustajia.

Nuori avioparikin oli noussut. Mies otti käsilaukun kumpaankin käteensä. Ne näyttivät olevan tavattoman raskaat, sillä salapoliisi näki, kuinka tuon pitkän ja vakavan miehen olkapäät painuivat alaspäin.

Kaunis rouva jäi seisomaan ovelle. Burns näki äkkiä hänen vartalonsa kokonaisuudessaan, aamuauringon kimallellessa hänen ihanaan tukkaansa. Asemalaiturille astuessaan rouva heitti häneen viimeisen varovaisen silmäyksen.

Salapoliisi jäi yhtäkkiä seisomaan suu auki. Yhtäkkiä oli hänelle selvinnyt, kuka tuo kaunis nainen oli. Hänen ihana päänsä, hänen norja vartensa olivat pysyvästi imeytyneet salapoliisiin tietoisuuteen.

Englannin ihanimmat silmät ne olivat rukoilleet hänen apuansa — kadonnut ja itkien kaivattu Edna Lyall se oli ilmestynyt hänen silmiinsä tässä pienessä ranskalaisessa rannikkokaupungissa — kauniimpana ja suloisempana kuin koskaan.

Mutta siinä oli pohjalla jokin murhenäytelmä, josta hänen täytyi ottaa selvä.

Juna vihelsi ja lähti hiljaa etelää kohti. Mutta Burns sieppasi tukun sähkösanomalomakkeita ja kirjoitti pitkän pikasähkösanoman Pierre Cottet'lle Dieppeen.

XXIX.

COTTET PARISISSA.

Pierre Cottet'n kaunis naama oli tullut vieläkin kauniimmaksi niinä tunteina, jotka hän oli ollut Parisissa.

Hänellä oli vähän paha omatunto siitä, että oli näin suin päin lähtenyt asemaltaan Dieppen laivalaiturilta. Mutta Burnsin salaperäinen sähkösanoma oli kuitenkin suorastaan pannut siivet hänen alleen. Sillä olihan kysymys Parisista, ja syntymäkaupungin ikävä kalvoi häntä kovin. Sen vuoksi hän käytti tuon hassun ja nerokkaan englantilaisen pikasähkösanomaa mieluisana ja pätevänä aiheena pudistaakseen Dieppen pölyt jaloistaan muutamiksi päiviksi.

Hänhän tunsi Edna Lyallin jutun sekä sanomalehdistä että raporteista. Kuului uskomattomalta, että sievä englannitar, jonka luultiin makaavan Kanavan pohjalla, olisikin vasten tahtoaan ryövätty jollekin nuorelle miehelle. Se muistutti Maurice Leblancia ja Gaston Leroux'ta. Mutta — " never mind ", niinkuin englantilainen sanoo — täällä hän nyt istui Parisissa juomassa kahvia Mollard'illa, syötyään mainion päivällisen Taverne Pousset'ssa. Ilmassa oli kevättä, eikä sota ollut karkoittanut iloa tästä ikuisesta kevään kaupungista.

No niin — hän istui siis odottamassa sitä hidaskulkuista junaa, joka toisi "Empiren" enkelilapsen Parisiin. Hän ei kiinnittänyt suuria toiveita tähän tosin kyllä sangen huomiota herättäneeseen, mutta tavattoman arkaluontoiseen juttuun. Mutta Mollardin hienon kahvilan pilareita vasten kohoutuvassa Havana-sikarin savussa hän näki erinäisiä hauskoja mahdollisuuksia, jotka voivat olla tämän kauttaaltaan eriskummaisen jutun yhteydessä. Hän tunsi Ralph Burnsin luotettavuuden ja vaiston, mutta tässähän oli olemassa vain löysä ja verrattain perusteeton epäluulo.

Cottet huomasi äkkiä kellon, ja kaikki hänen miellyttävät aprikoimisensa hukkuivat kiireeseen maksaa laskunsa ja lähteä. Hän riensi Amsterdamin katua pitkin ja kuuli samassa pitkän, kimeän vihellyksen, joka ilmaisi hänelle, että juna juuri tuli maasiltojen kautta Gare St. Lazaren asemalle.

Ranskalainen salapoliisi viskasi huokaisten pois sikarinsa ja sytytti paperossin. Sitten hän meni asemalle. Ilta oli jo ruvennut pimenemään, ja himmeitten kaasulyhtyjen heikko valo teki muuten niin kirkkaasti valaistun aseman kauhean, melkein synkän näköiseksi. Cottet lähetti mielessään kreivi Zeppelinille, joka oli syynä tähän valaistuksen vähentämiseen, hartaan kirouksen astuessaan sitä suurta, tuijottavaa valosilmää kohti, joka juuri liukui asemalaiturin viereen.

Pierre Cottet oli hyvin levollinen. Varmalla vaistolla hän osasi mennä ensimäisen luokan vaunujen luo ja kohtasi melkein heti sen nuoren parin, jolla oli kaksi käsilaukkua, jotka olivat panneet Ralph Burnsin mielikuvituksen niin kovaan liikkeeseen.

Hän näki, kuinka tuo nuori, pitkä mies hylkäsi tungettelevien kantajien tarjoukset laukkujen kantamisesta, ja piti jo sitä epäilyttävänä. Ja tuon nuoren jättiläisen vieressä hän huomasi hurmaavimman naisen, mitä koskaan hänen silmiinsä oli sattunut.

Aivan oikein — nainen näytti aivan nuorelta tytöltä, joka odottaa vain, että joku rikas setä olisi häntä vastassa, eikä Cottet'n tarvinnut verrata häntä povitaskussaan olevaan valokuvaan todetakseen, että vainukoira Burns oli ollut oikeassa. Jos tämä ei ollut Edna Lyall, niin täytyi sen olla hänen kaksoissisarensa.

Cottet kohtasi hänen katseensa. Nainen katsoi häntä tutkivasti ja nyökkäsi tuskin huomattavasti. Jollakin ovelalla tempulla hän sai työnnetyksi seuralaisensa kulkemaan aivan salapoliisin ohitse. Ja ollessaan viimemainitun kohdalla hän yhtäkkiä kysyi hyvin kuuluvasti englanninkielellä:

Pitkä mies rypisti kulmiaan ja aikoi sanoa jonkun varoituksen. Mutta katsoessaan naisen suuriin, viattomiin silmiin, sanat pysähtyivät hänen huulilleen, ja vaihtuivat ylimalkaiseksi huomautukseksi, että se on hyvin siisti hotelli Seinen vasemmalla rannalla ja että siitä on kaunis näköala Tuilleriain puistoon.

Cottet naurahti tyytyväisenä. Siinä ei ollut sijaa väärinkäsitykselle. Tuo nuori nainen oli arvannut peijakkaan hyvin. Eikä Cottet epäillyt hetkeäkään, että hän oli tahallaan ohjannut hänet jäljille.

Sillä välin nuori pari meni menojaan. Cottet tunsi nyt olevansa niin varma asiastaan, että meni ulos sivuovesta ja otti auton suoraan Quai d'Orsaylle, odottaakseen siellä pariskunnan tuloa.

Eikä hän erehtynytkään. Muutamia minuutteja myöhemmin matkustajat astuivat autosta hotellin edustalla.

Cottet ymmärsi, että hänen oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta, jos mieli päästä perille tästä salaperäisestä jutusta. Tuo kuuluisan näyttelijättären kanssa matkustava nuori mies näytti olevan hyvin varovainen. Ja eihän hän sitä paitsi tiennyt, tokko tässä olikaan mitään semmoista, mikä olisi vaatinut mitään sekaannusta poliisin puolelta.

Varmuuden vuoksi hän pistäytyi puhuttelemaan ovenvartijaa, joka hyväntahtoisesti ilmoitti hänelle, että äsken tulleet matkustajat olivat ilmoittaneet olevansa Ambroise Vilmart rouvineen, ja että he olivat luultavasti belgialaisia pakolaisia. He asuivat N:o 6:ssa ja olivat tilanneet illallisen huoneeseensa.

Silloin Cottet esitteli itsensä ja selitti, että nuorta paria epäiltiin vakoojiksi.

Ovenvartija, joka oli kelpo ranskalainen, siitä aivan haltioitui, asettautuen heti isänmaan ja salapoliisin käytettäväksi.

Siitä johtui, että avioparin illallisen vei huoneeseen Pierre Cottet, joka sitä varten oli pukeutunut tarjoilijaksi. Hän sai ilokseen havaita, että nuori rouva heitti loistavista silmistään hänelle katseen, joka ilmaisi hänen tunteneen salapoliisin ja hyväksyvän tämän esiintymisen.

Sinä iltana Edna oli loistavalla tuulella. Hän oli hellä ja lempeä miehelleen, joka oli seitsemännessä taivaassa.

Mutta kauan sen jälkeen, kun Ambroise Vilmart oli jo nukkunut vanhurskaan uneen, hänen nuori vaimonsa makasi silmät auki, hautoen suunnitelmaa toisensa jälkeen miehensä tuhoamiseksi. Onni oli suosinut häntä. Nyt hän oli varma, että hänet oli tunnettu, ja että sekä Ranskan että Englannin poliisi oli jäljillä.

Kuu paistoi huoneeseen. Se valaisi juuri niitä laukkuja, jotka olivat täynnä merirosvojen aarteita.

Niin — nyt hän näki tien. Hänen oli päästävä eroon tuosta tukalasta aviomiehestä ja saatava laukut omikseen. Mutta ensin hänen täytyi hankkia joitakin tietoja, jotka voisivat saattaa hänelle sen kunnian, että hän oli pelastanut isänmaan kauheasta vaarasta. Hän näki olevansa uusi Jeanne d'Arc, joka pelastaa kansansa. Ja kostaa hän tahtoi, kostaa noille huimapäille piruille, jotka luulivat voivansa päättää ja määrätä naisen kohtalosta, niinkuin itse tahtoivat. Hän tahtoi nähdä heidät hirsipuussa, joka ikisen.

— En, nainen vastasi. Ajattelen tässä maatessani meidän onneamme, oma rakas poikani.

XXX.

ENSIMÄINEN VAROITUS.

Pierre Cottet'n seuraavana aamuna tuodessa kahvia huoneeseen N:o 6, pariskunta oli jo ylhäällä.

Nuori aviopari näytti olevan mainiolla vasta-naineiden tuulella, naureskellen ja lyöden leikkiä keskenään. Hänen aikoessaan poistua, nuori rouva toi hänelle vaaleanpunaisen kangaskengän.

— Olkaa niin ystävällinen, hän sanoi, katsoen salapoliisia suoraan silmiin, ja lähettäkää tämä suutarille, niin että solki tulee ommelluksi kiinni. Mutta minun täytyy saada se takaisin kiiruusti. Lähdemme ulos puolen tunnin kuluttua, ja siihen mennessä…

Käytävässä hän pysähtyi ja tutkisteli kädellään tuota pientä sievää jalkinetta. Aivan oikein, olipa se aika ovela nainen, sillä aivan kengän kärkeen oli työnnetty rypistetty paperilappu. Hän veti sen varovasti esiin ja meni kiiruusti ovenvartijan huoneeseen. Se oli aivan lyhyt englanninkielinen kirje. Mikään mestariteos se totisesti ei ollut, ei käsialan eikä oikeinkirjoituksen puolesta, mutta Pierre Cottet ei ollut koskaan lukenut mitään asiakirjaa, joka olisi niin huumannut hänen sieluaan. Se kuului:

"Olen näyttelijätär Edna Lyall Empirestä, Lontoosta. Pelastuin Murphyn lentokoneesta Kanavassa. Olen sitten ollut merirosvojen laivassa 'Hai', jossa minut pakoitettiin naimisiin yhden johtajan, Ambroise Vilmartin, kanssa. Jumalan tähden pelastakaa minut. Vangitkaa mieheni hänen mennessään ulos hotellista. Voin antaa tietoja merirosvoista. Mutta pitäkää minut toistaiseksi erillään asiasta. Muuten minua kohtaa hirveä kosto…"

Oli siis tullut se suuri hetki, jolloin hän — köyhä, tuntematon ranskalainen — pistäisi leikkausveitsen Europan vaarallisimpaan mätäpaiseeseen. No hyvä, oli sota-aika, ja tykkien jyske teki monet äänet kuulumattomiksi. Mutta hänen urotyönsä kajahtaisi riemusoittona läpi sodan pauhun.

Ja tuosta kengästä tulisi historiallinen. Se vietäisiin kyllä kerran
Karnevali-museoon, merkittynä hänen ja Edna Lyallin nimellä.

Pierre Cottet ei ollut kuitenkaan mikään haaveilija. Hän antautui näihin pieniin tulevaisuuden-laskelmiin vain sen tähden, että oli huumautunut onnestaan — ansaitsemattomasta onnestaan. Mutta nyt ei saanut menettää mahdollisuuksiaan. Siinä suhteessa hänellä oli epäilyksiä. Pitkä belgialainen näytti hänestä hassulta ja rakastuneelta. Hän olisi käsiraudoissa, ennenkuin pieni, sievä näyttelijätär saisi kenkäänsä takaisin. Minkä jälkeen hän riensi puhelimeen pyytämään apua poliisivirastosta…

Mutta Ambroise Vilmart käveli levottomana edestakaisin huoneessaan. Hän tunsi itsensä täysin onnelliseksi, ja milloin hämärät varoitushuudot kaikuivat hänen mielessään, hänen tarvitsi vain heittää silmäys vaimoonsa, saadakseen rauhaa ja lohdutusta. Hän pysähtyi äkkiä vaimonsa eteen, katsoen kelloaan.

— On kyllä, vaimo vastasi, mutta ne eivät sovellu tähän leninkiin eikä näihin sukkiin, jotka minulla on ylläni, ja kun…

Mies katsoi häntä hämmästyneenä. Sillä hänen äänessään oli omituinen väräjävä sointu, jota Ambroise ei ollut kuullut milloinkaan ennen.

— Sinä olet varmaan vilustunut matkalla, hän sanoi hellästi. Etkö ole liian vähissä vaatteissa…?

— En lainkaan. Et sinä saa hemmotella minua! Älä huoli minusta, vaan kerro mieluummin suunnitelmistasi!

Ambroise vääntelihe tuskissaan. Älä luota mihinkään naiseen, oli Pekka
Pleym sanonut. Älä vaimoosikaan.

— Kerroit minulle jotakin keksinnöstäsi, hän lausui tuijottaen haaveksivasti kattoon;… tuntuu varmaankin ihanalta, kun on keksinyt koneen, josta kellään ei ole aavistustakaan. Kunhan ei vain kukaan voisi tehdä sitä kelpaamattomaksi. Sinä sanoit, että…

— Oo, ole huoleti, mies keskeytti hänet vilkkaasti ja näytti olevan ylpeä hänen osottamastaan harrastuksesta… Niin kauan kuin kukaan ei tunne aparaattiani, ei kellään ole edellytyksiä suojella itseään sen vaikutuksilta.

— Mutta voiko siltä sitten suojella itsensä? vaimo kysyi. Hänen äänessään oli omituinen sointu, joka sai Ambroisen muistamaan Pekka Pleymin varoitusta.

— Voi kyllä, hän vastasi pitkäveteisesti. Koko merisodan teknikassa on keksintö toistaan vastassa. Nykyään koko maailma sanoo sukelluslaivaa tulevaisuuden aseeksi merellä. Se on hullu ajatus. Sillä sukelluslaiva on loppujen lopuksi kaikkein turvattomin ase. Yksi ainoa pikku keksintö tekee ne aivan arvottomiksi. Olemme nyt kehittyneet joka alalla niin pitkälle, että kohta ei ole sijaa kuin yhdelle ainoalle sota-aseelle: koneelle, joka voi kuljettaa laivaa sekä veden alla että ilmassa — sukellusvene ja ilmalaiva yhdistettyinä.

— Niin — jotakin sen tapaista. Se tulee, se tulee. Jos ei ennen, niin ensi sotaan, kunhan Venäjä ja Englanti joutuvat riitaan saaliinjaosta.

— Minä en ole huvitettu siitä, hän sanoi kärsimättömästi. Vaan ainoastaan sinusta ja sinun… Sinä pidät minua varmaan hirveän tyhmänä, koska et viitsi kertoa minulle mitään nerokkaasta keksinnöstäsi.

Hän ojensi kätensä ja veti Ambroisen luokseen. — Senkin häjy poika, hän kuiskasi.

— Tahdon tietää, voiko kukaan tehdä keksintöäsi arvottomaksi. Kuinka se olisi mahdollista?

— Rakkaani, nuori mies kuiskasi hurmaantuneena, sen voisi sinulle sanoa kuka tahansa radioteknikan tuntija. Aparaattini perustuu sähköaaltoihin, mutta mikä tahansa Marconi-asema voi ympäröimällä itsensä samanlaisilla aaltoliikkeillä aina estää minun magnetineulani…

— Tätä et saa sanoa kellekään ihmiselle, hän sanoi jyrkästi, katsoen hänen harmaihin, kaihomielisiin silmiinsä, joissa kimmelsi pieni keltanen kiilto…

— Tunnetko minut niin huonosti? vaimo kuiskasi hellästi, luoden katseensa alas…

Nuori näyttelijätär irroitti nopeasti kätensä miehensä kaulasta, ja
Ambroise näki, kuinka hänen hienot sormensa vapisivat hermostuneina.

— Pelkäätkö jotakin? mies kysyi epäilevästi, ja hänen terävät silmänsä supistuivat ja katseensa valpastui…

— Kynsien hoitajatar armolliselle rouvalle, hän lausui nöyrästi. Nainen odottaa viereisessä huoneessa. Kuten rouva muistaa, oli hänen määrä tulla kello puoli kymmenen.

Näyttelijätär tuijotti häntä hämmästyneenä. Hän ei ollut tilannut mitään kynsien hoitajaa.

— Sen minä kokonaan olin unohtanut, hän sanoi vilkkaasti… Rakas
Ambroise, hän kääntyi mieheensä, ole kärsivällinen vielä 20 minuuttia.

— Ja armollisen rouvan kenkä tulee valmiiksi neljännes-tunnin kuluttua, tarjoilija lisäsi, avaten oven… Tätä tietä, rouva, hän jatkoi, osottaen käytävälle.

… Ambroise Vilmart jäi yksin. Hän aavisti jotakin pahaa, minkä tähden, sitä hän ei voinut selittää — hermostunutta levottomuutta, joka sai sydämen jyskyttämään hänen rinnassaan.

Tämä oli ensimäinen kerta, kun hän kuuli korvissaan lähenevän vaaran varoitushuudon.

XXXI.

YLLÄTYS.

Nuori belgialainen ei ollut koskaan ennen tuntenut olevansa rikollinen. Eikä hän tuntenut sitä nytkään, vaikka tiesi, että hänen kulkemansa tie voisi milloin tahansa viedä hänet hirsipuuhun tai giljotinin alle. Sitä vastoin hän ajatteli vähemmin sitä, että hän oli likipitäen karannut Belgian armeijasta. Sittenkun hänen haavansa olivat parantuneet, olisi hänen velvollisuutensa ollut ilmoittautua palvelukseen takaisin.

Mutta velvollisuudella ei ollut koskaan ollut suurta sananvaltaa Ambroise Vilmartiin. Hän oli isänsä poika — nuori mies, jolla on rautainen tahto tekemään juuri sen, mitä itse hyväksi näkee. Hänen nuoruutensa oli kulunut työhön ja urheiluun — urheiluun ja työhön. Naiset olivat hänelle tuskin mitään merkinneet siihen hetkeen asti, jolloin Edna Lyall oli tullut hänen tielleen ja saanut koko hänen rakkautensa purkautumaan tulivuoren tavoin. Tämä lempi oli enemmän kuin mikään muu herättänyt uinuvan leijonan. Ja siitä lähtien hänen tietoisuudessaan tuli yhä selvemmäksi, että hän oli yhteiskunnan kesytön peto. Olipa hetkiä, jolloin hänen mielessään tuntui epäilystä siitä, eikö hän ollut valinnut väärää uraa. Hänessä alkoi liikahdella jotakin omantunnon tapaista. - Hänessä ikäänkuin heräsi se, jota siveysopin saarnaajat sanovat vastuuntunnoksi, hänen saatuaan nyt suojeltavakseen kauniin ja uskollisen naissielun.

Hän koetti muovailla itselleen kuvaa mahtavasta isästään — rikos-nerosta, joka, vaikka olikin kuollut, vielä eli Parisin sanomalehtimiesten mielessä kunniallisena ja nerokkaana miehenä. Niin hyvin hän oli osannut peittää itsensä, tuo François Delma, joka eli niin kunnioitettuna laittomien miesten mielessä, että he osottivat hänen aviottomalle pojalleen mitä suurinta luottamusta ja uskollisuutta!

Ja hänen kävellessään ylellisesti sisustetussa hotellihuoneessa odottelemassa vaimoaan, hänen mieleensä muistuivat ne miehet, joitten kanssa hän oli ollut "Haissa" toista kuukautta.

Ensiksikin Pekka Pleym, viisas ihmisvihaaja, mutta teatterimainen konna, joka verhosi kaikki pahat tekonsa sofistisilla lähetyssaarnaaja-pöyhkeilyillä… Sitten Dick Anstey, hieman suvaitsematon, kyynillinen maailmankiertäjä, joka oli rypenyt kaikenlaisessa turmeluksessa Singaporesta hamaan San Franciskoon, mutta joka yhä oli ulkokuoressaan säilyttänyt sivistyneen englantilaisen kuvan… Sitten Lugeni, hiljainen italialainen, jonka umpimielinen viha uudenaikaiseen sivistykseen oli asestanut hänen kätensä ja aivonsa taisteluun — ikuiseen taisteluun. Hän pysähtyi hetkeksi mietelmissään. Hänen huoneensa ulkopuolelta oli kuuluvinaan hiipiviä askeleita. Ja silmänräpäyksen tuntui hänestä, kuin joku olisi koskettanut ovensalpaa. Hän kuunteli; mutta ääni ei uudistunut.

Hän aivan hermostui tästä odottamisesta. Piru vieköön semmoiset kynsienhoitajat!… Nyt hän olisi jo ollut matkalla Parmentier'lle kansainvälisen pahantekijäliiton pankkiirille Bonarten kadulle. Jumalan kiitos, se oli aivan lähellä!

Sitten hänen piti mennä Ednan kanssa tekemään kauppaliikkeistä ostoksia. Hän iloitsi kuin lapsi nuoresta vaimostaan ja salli hänen saada kaikki, mitä hänen mielensä halasi. Oo, käsillään hän kantaisi koko elämänsä — tuota nuorta, suloista ja uskollista naista, jonka suuret, kirkkaat silmät vakuuttivat pysyväistä, ihanaa ja loistavaa tulevaisuutta… Ehkä hän ei täysin ymmärtänyt vaimoaan — tämähän oli vielä niin nuori. Kuinka ihanaa olikaan elää semmoiselle naiselle ja kuolla hänen puolestaan, jos niin vaadittaisiin!

Ambroise oli huomaamattaan puristanut kätensä nyrkkiin. Hänen ajatuksensa kohdistuivat vaistomaisesti noihin suuriin, kauheihin raatajankouriin. Kuinka hän vihasikaan niitä tällä hetkellä!… Hänen toverinsa olivat niin usein lyöneet leikkiä noista nyrkeistä, joitten sanottiin niin muistuttavan hänen isäänsä… Hän katsoi niitä tavallaan inhoten. Ednakin pelkäsi noita kynsiä. Sen hän oli usein huomannut. Pelkäsihän hän itsekin noita karvaisia ja leveitä sormia, joilla oli petoeläimen kynsien muoto ja suunnattomat lihasvoimat. Spezzian konepajassa hänen sormiensa ja ranteensa voima oli tullut taruksi. Hän hymyili ajatellessaan kaikkia niitä voimannäytteitä, joita oli suorittanut. Hänen olkavartensa eivät olleet muuta kuin kohtalaisen vahvat, mutta kyynärvarret ja sormet olivat kauheat. Hän voi paljain käsin taivuttaa teräslevyjä, joille muuten täytyi käyttää koneita.

Ja merkillistä oli, että hän tuon tuostakin tunsi, että koko hänen tunne-elämänsä keskittyi hänen sormiinsa. Missä piili hänen voimansa, niissä kyti hänen raivonsa, niistä lähti hänen valtansa. Niinkuin Samsonilla voima oli hiuksissa, niin se oli Ambroise Vilmart'illa kätkettynä sormiin. Nämä hänen ulottimensa elivät kuin omaa itsenäistä elämäänsä, puolittain hänen aivojensa tarkastuksen ulkopuolella. Kaikki hänen mielialansa kuvastuivat hänen käsissään. Ne koukistuivat raivosta ja vihasta, ne oikenivat taas suoriksi, kun hän tyyntyi.

Taas Ambroise Vilmart pysähtyi. Se nyt vallan riivatullista sipsutusta tuolla käytävässä, ja miksi ei hänen vaimonsa vielä tullut?

— Anteeksi, hän sanoi kohteliaasti, jos herra olisi ystävällinen ja kirjoittaisi nimensä päiväkirjaan… Niin herran ei tarvitse mennä poliisikamarista hakemaan ololippua. Meillä on tapana hankkia se hotellin puolesta.

— Ei, herra. Meidän täytyy näinä aikoina noudattaa mitä suurinta varovaisuutta. Poliisi vaatii, että ilmoitus on allekirjoitettava hotellin omistajan ja todistajan läsnäollessa. Sillä tavalla isäntä menee takaukseen vieraistaan.

— Ilmoittakaa rouvalleni, hän sanoi tarjoilijalle, että minä tulen heti takaisin.

Sitten hän meni nopeasti portaita alas. Ovenvartijan huoneessa istui pitkä, voimakas mies, hypistellen kynänvartta.

— Olkaa hyvä ja tulkaa sisään kirjoittamaan nimenne, hän sanoi kohteliaasti, osottaen avattua päiväkirjaa.

— Olkaa hyvä ja istukaa! Suvaitsetteko, että kutsun tarjoilijan todistajaksi?

Vilmart nyökkäsi, istui tuolille ja tarttui kynään. Samassa tuli tarjoilija portaita alas.

Tarjoilija astui kunnioittavasti kumartaen huoneeseen samalla hetkellä, kun Ambroise Vilmart tarttui kynään…

Kuului rautojen helinää. Nuori belgialainen kääntyi hämmästyneenä. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä, ennenkuin hän kerkisi tajuta asemaa, olivat molemmat todistajat ripeällä ja taitavalla liikkeellä panneet käsiraudat hänen ranteisiinsa.

Vale-tarjoilija kumarsi hänelle ivallisesti, näyttäen hänelle salapoliisimerkkiään hännystakkinsa alta.

— Merirosvouksesta, Pierre Cottet vastasi. Ryöväyksestä ja murhasta.
Teillä on pitkä syntiluettelo selvitettävänä.

— Otaksun, että hänet jätetään vapaaksi. Meillä ei ole mitään näytöksiä häntä vastaan.

Ja muitta mutkitta työnnettiin vanki ovenvartijan huoneen sisäpuolella olevaan pieneen huoneeseen, jonka ovi pantiin huolellisesti lukkoon.

Belgialainen oli enemmän hämmästynyt kuin säikähtynyt. Nuo herrasmiehet olivat yllättäneet hänet. Hänen verensä ei ollut vielä ruvennut kiehumaan.

Hän katseli tutkien pientä huonetta. Siinä ei ollut lainkaan akkunaa, ainoastaan kurkistusreikä kadulle. Se oli tukossa. Hän työnsi päällään luukun sivulle. Silloin hän näki jotakin, joka sai veren kiehumaan hänen suonissaan.

Hotellin edessä seisoi auto, ja siinä istui hänen vaimonsa, edessään molemmat käsilaukut. Nainen sanoi ystävällisesti jäähyväiset sille tarjoilijalle, joka oli pannut käsiraudat hänen käteensä.

XXXII.

VERINEN RATKAISU.

Tuo pikku huone oli yhtäkkiä käynyt Ambroise Vilmartille ikäänkuin liian ahtaaksi.

Hän astui pois tuon petollisen kurkistusreijän luota, joka yhdellä silmäyksellä oli paljastanut helvetin hänen eteensä. Nyt hän ymmärsi kaikki. Hän oli ollut viaton, rakastunut narri, joka oli kulkenut ummessa silmin suoraan turmioon. Hänestä tuntui, kuin veri kuohuisi hänessä niin, että hän tukehtuisi. Hänen kurkustaan nousi korahteleva mylvintä, ja hänen suupieliinsä kerääntyi verensekaista vaahtoa. Kaikki hyppi hänen silmissään, ja synkästi mörähtäen kuin kuoliaaksi isketty härkä, hän vaipui pienelle sohvalle, jolla muuten ovenvartija kulutti öitään.

Pierre Cottet pisti varovasti päänsä ovenraosta. Mutta nähdessään sohvalla tuon murtuneen miehen, hän astui rohkeasti sisään. Se roteva salapoliisi, joka edellisessä pikku ilveilyssä oli näytellyt isännän osaa, seisoi vahdissa oven edessä.

— No, Cottet lausui melkein ystävällisesti, älkää nyt olko niin surullinen.

— Erehdytte, Cottet alkoi rauhoittaa, mutta hän pysähtyi äkkiä, sillä kadulle johtavasta avoimesta reijästä hän heti ymmärsi syyn vangin epätoivon purkaukseen. Hitto sentään, että hän ei sitä ollut huomannut!

Vilmart kohotti hitaasti päänsä. Cottet perääntyi tahtomattaan askeleen taaksepäin. Hän tuskin enää tunsi vankiaan. Tämän kauniit kasvot, joilla oli niin iloinen, onnellinen ilme, olivat kuin muuttuneet. Pehmeitten pyöreitten piirteitten sijaan oli tullut kova, luja ilme, ja silmät tuijottivat kuin veripallot keskellä hirveästi vääristyneitä kasvoja.

Belgialainen ojentautui täyteen mittaansa, ja Cottet näki, kuinka hänen kovat kätensä vapisivat käsiraudoissa. Salapoliisi vilkaisi ovelle, ja hänen jättimäinen apulaisensa astui oven sisäpuolelle.

— Onko hän ilmiantanut minut? hän kysyi äänellä, joka tuntui tulevan syvältä kuin haudasta.

— Kuinka semmoista voitte luulla? Hän käski sanoa terveisiä. Hän oli hyvin onneton. Teidän ei tarvitse surra hänestä. Me kyllä pidämme huolen, että hän pääsee turvassa Englantiin.

— Se on vale, Vilmart kiljasi epätoivoisesti. Olette itse paljastanut hänet. Ei kukaan muu ihminen maailmassa tiennyt minun tulevan "Haista". Te puhuitte merirosvouksesta ja murhasta. No niin, mutta todistakaa! Te voitte tuoda vain yhden ainoan todistajan: vaimoni.

— Niin, teidän vaimonne vastoin tahtoaan, pääsi Cottet'lta. Hän katui sanojaan, heti kun oli saanut ne suustaan. Muutamia sekunteja myöhemmin hän sai kaksin verroin syytä katua niitä, sillä ne maksoivat hänelle sen, mitä ihmiset pitävät hyvin suuressa arvossa.

Vilmart seisoi nyt aivan hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat vääristyneet kuin kouristuksessa.

Salapoliisi perääntyi ehdottomasti taaksepäin, tavottaen takataskuaan. Mutta hänen jättimäinen avustajansa, joka nähtävästi luotti voimiinsa, astui vankia kohti.

Vilmart oli ojentanut kahlehditut ranteensa, ja hänen valtaiset kätensä kouristuivat ja pullistuivat. Hirveästi mörähtäen hän riuhtasi ranteensa erilleen, niin että käsiraudat katkesivat, niinkuin olisivat olleet lasia. Arvelematta hän iski kahleitten renkailla rotevaa apulaista päähän, niin että tuo pitkä voimamies kaatui lattiaan, niinkuin häntä olisi lyöty teurastajan kirveellä. Cottet kohotti revolverinsa. Mutta hän viivytteli laukausta liian kauan. Vilmart oli salamannopealla liikkeellä riistänyt häneltä aseen ja hänen kätensä iskivät salapoliisin kurkkuun. Mies parka aikoi huutaa; mutta hirmuiset sormet tukehuttivat huudon hänen kurkkuunsa. Seuraavassa silmänräpäyksessä raivoisa nuorukainen oli hänen päällään. Hänen silmänsä etsivät epätoivossaan apua, ja hän pyristeli, minkä voi, päästäkseen irti. Mutta Ambroise Vilmartin rautanyrkit kuristivat jo hänen kurkkuaan. Kuului korahtava ääni, nytkähdys, ja Pierre Cottet'n kädet putosivat voimattomina alas. Hänen naamansa oli sininen, ja silmistä tuijotti suunnaton kauhu.

Belgialainen nousi hitaasti kukistettujen vihollistensa vierestä. Hän huohotti raskaasti, kuin kauheasta unesta heräten, ja hänen piirteensä tulivat taas yhtä tyyniksi kuin ennenkin. — Ulkopuolelta ei kuulunut ääntäkään. Kamala taistelu ei nähtävästi ollut herättänyt mitään huomiota. Ambroise mietti hetkisen, sitten hän kumartui tajuttoman apulaisen puoleen ja otti hänen hattunsa, jota jättiläinen vielä piteli vasemmassa kädessään.

Omituinen varma tyyneys oli vallannut tuon nuoren miehen. Hänen kasvonsa olivat tulleet hyvin kalpeiksi, ja hänen silmiinsä oli tullut voimakas teräsharmaa kiilto. Kiirehtimättä hän koetteli hattua — se sopi.

Sitten hän kääntyi Cottet'hen. Salapoliisi oli aivan hengetön. Hän löysi salapoliisimerkin ja pisti sen rintaansa.

Sitten hän otti hatun, avasi oven ja astui eteiseen katsomatta oikeaan tai vasempaan. Ovenvartija ei ollut vielä tullut, ja eteisessä käveli vain pari tarjoilijaa edes-takaisin. He katsoivat Vilmartia uteliaasti ja epäluuloisesti, mutta kukaan ei estänyt häntä menemästä.

Ohjaaja ei enää arvellut, ja auto kiiti huimaavaa vauhtia Tuilleriain sillan yli Rivolin ja Royale-katuja pitkin Madeleinen kirkolle.

— Pysähtykää tähän, Vilmart huusi. Hän maksoi ja asteli verkalleen bulevardia ylöspäin. Sitten hän pistäytyi "Tourtel'ille", tilasi kupin kahvia ja muutamia voileipiä ja joi sitten suurella nautinnolla muutaman lasin.

Sitten hän meni suureen kauppaliikkeeseen "Magasin aux trois quartiers" ja osti itselleen englantilaisen sadetakin sekä juovikkaan matkalakin. Hän pani sadetakin yllensä ja pisti lakin taskuunsa. Sitten hän meni Duphot-katua pitkin ja otti Faubourg St. Honoré-kadun kulmasta umpinaisen kuomuvaunun. Hän ilmoitti erään numeron Bonaparten-kadulta. Vanha kaakki vei hänet takaisin Tuilleriain sillan yli ja Hôtel d'Orsayn ohi, jonka edustalle oli kokoontunut suuri väkijoukko. Hotellin väki toi juuri ulos erästä ruumista. Sen perästä hoiperteli iso mies, jolla oli otsassa syvä verihaava. Hän oli hatutta päin.

XXXIII.

BONAPARTEN-KADUN PANKKIIRI.

Bonaparten-kadun keskipaikkeilla on pieni talo, joka on ulkonäöltään nykyaikaisempi kuin sen vanhat ja historiallisemmat naapurit. Se näyttää valoisalta ja ystävälliseltä keltaisine akkunaverhoineen ja sinne tänne sirotettuine kiiltävine messinkikoristeineen.

Ambroise Vilmart pysähtyi tämän talon eteen. Hän katseli huolellisesti ympärilleen; mutta kukaan ei näyttänyt kiinnittävän huomiota tuohon matkalakkiseen englantilaiselta näyttävään mieheen.

Ei ollut epäilemistäkään, että hän oli oikealla tolalla.
Neliskulmaiseen messinkikilpeen oli selvästi kaiverrettu:

Vilmart veti kellonnuorasta. Kului muutamia minuutteja. Belgialainen tunsi, että häntä tarkastettiin jostakin paikasta talosta; mutta hän ei nähnyt ketään tiheitten, alas laskettujen akkunaverhojen läpi.

Viimein hän kuuli laahustavia askeleita porttikäytävästä. Rautatanko nostettiin paikoiltaan, suuri lukko narisi, ja portista pisti ulos vanha, virnistävä pää.

Belgialainen astui sisään, ja portti sulkeutui hänen perästään. Hän tuli puolipimeään pihaan, joka teki yhtä puhtaan ja siistin vaikutuksen, kuin kaikki muukin tässä sievässä porvarillisessa talossa. Pihan toisella puolella näkyi matala rakennus, jonka katolla oli iso, paksu savupiippu. Rakennus näytti pajalta, ja Ambroise oli näkevinään sieltä tummanpunaisen valon. Portinvartija tallusteli sillä välin pihan poikki ja avasi erään oven.

— Olkaa hyvä, vanhus lausui ystävällisesti. Tapaatte herra
Parmentier'n, kun menette toisesta vasemmanpuolisesta ovesta.
Koputtakaa kolme kertaa — nopeasti peräkkäin!

Belgialainen seurasi hänen neuvoaan, ja voimakas ääni huusi huoneesta: astukaa sisään! Tämäkin ovi näytti olevan erittäin lujaa ainetta. Se kääntyi saranoillaan, omituisesti kohisten.

Ambroise tuli suureen, puolipimeään huoneeseen. Se oli puoleksi sali, puoleksi konttori.

Toisella seinällä oli suunnaton tammipöytä ynnä suuri hyllykaappi. Pöydän ääressä istui pieni leveäharteinen mies, jolla oli pitkä taiteilijatukka. Hänellä oli harvinaisen sievä taiteilijapää ja voimakas, pitkä leuka ilmaisi siinä piilevän ominaisen ja jyrkän umpimielisyyden ja tahdonvoiman.

Mies nousi hitaasti ja vaivalloisesti. Hän ontui hieman, astuessaan vierastaan vastaan.

— Se ilahduttaa minua, pieni ranskalainen jatkoi. Olen odottanut teitä monta tuntia.

Ambroise katsoi häntä ihmetellen. — Oo, meillä on omat tapamme, Parmentier lausui, te olette vielä nuori. Mutta jos en erehdy, niin teistä tulee pian johtaja. Kuinka te muistutatte isäänne?

— Ette, ette ole, poikani. Ettekä häntä koskaan näekään. Hän kuoli toimessa ollessaan. Hänellä oli suoritettavana kosto. Se oli vikana François Delmalla: hän ei voinut koskaan unohtaa. Kun kysymyksessä oli kosto, oli hän kiivaampi kuin korsikkalainen.

Ambroise nyökkäsi. Hän tunsi vaistomaisesti omaavansa saman vian kuin isä-vainajansakin: että ei voisi koskaan unohtaa. Ja äkkiä hän näki edessään kuvan. Näki kuin elävissä kuvissa tuhkanharmaan naisen pääni joka kumartui auton laidan yli riemukkaasti hymyillen.

— Kyllä, te nauroitte. Ja se oli François Delman vaarallista naurua…
Sanokaahan, onko teille tapahtunut jotakin?

Ja sitten hän kertoi, mitä oli tapahtunut siitä lähtien, kun hän oli astunut Ranskan tantereelle. Hänen silmänsä hehkuivat, hänen kertoessaan muutamien päivien onnestaan ja kauheasta heräämisestään. Säälimatta itseään hän viipyi erityisesti oman luottamuksensa kuvailemisessa, kirousten sinkoillessa hänen valkeitten hampaittensa välistä.

Parmentier oli seurannut hänen kertomustaan mitä suurimmalla osanotolla. Hän ei näyttänyt erikoisesti välittävän laukkujen menettämisestä, mutta selvää oli, että hän tarkoin tutki sitä nuorta petoa, joka istui hänen edessään vapisten kostonhimosta kautta ruumiinsa.

— Nuori ystäväni, hän lausui melkein isällisesti, tämä tapaus on ollut teidän kasteenne, se on kypsyttänyt teidät siihen suureen kutsumukseen, joka teitä odottaa. Teillä on velipuoli rintamalla. En tiedä, oletteko kuullut puhuttavan hänestä. Se on Jacques Delma. Hän on vain 19 vuoden vanha, mutta päivä on tuleva, jolloin hänenkin kyntensä näyttäytyvät. Ja silloin te molemmat voitte alkaa siitä, mihin François Delma lopetti. Nähkääs, Pekka Pleym on tavallaan nero. Ei kukaan osaisi ohjata "Haita" niin hyvin, kuin hän. Mutta sen näköinen kuin hän on, hän ei voi hallita. Meidän johtajamme täytyy olla semmoisen miehen, joka on perillä korkeammasta sivistyksestä ja voi tulla toimeen kaikissa yhteiskuntakerroksissa… Ja Anstey on liian veltto. Hän näyttelee mielellään kyynikkoa, ja nuorena hän oli itse piru yritteliäisyydessä. Mutta hän ei siedä hyviä päiviä… Josias Saimberista Hampurissa tulee vielä kerran hyödyllinen mies. Syntyjään hallitsija. Mutta nyt ei Hampurista ole tietoa. Hän on salvattuna kuin rotta loukkuunsa… Sitten on Jaap van Huysmann. François'n jälkeen on hän liittomme ankarin mies. Tuo vaitelias hollantilainen on itsessään oma pikku maailmansa.

Mutta pelkään hänen sortuneen yrittäessään imeä meille rahoja rohkealla kaappauksella Panamakanavan avajaisten yhteydessä. Niin että käsitätte meidän nyt kaipaavan uutta miestä. Me olemme vielä valta. Sodasta huolimatta on meillä pankeissa sievä tili. Älkää välittäkö käsilaukkujen menettämisestä. Ne olivat luultavasti täynnä koruja ja hopeaa. Niitä on vaikea saada kaupaksi näinä aikoina. Eikä minulla ole sulattamossa työmiehiä. Sota on vienyt kaikki. Minä ja vanha Achilles, jonka näitte portilla, olemme, Jumala palatkoon, aivan yksin koko touhussa. Tämä sotahan nielee kaikki. Mutta mennäkseni asiasta toiseen: mitä nyt aijotte tehdä? Luonnollisesti jäätte asumaan tänne. Mutta entä sitten?

— Se on vaarallista, ystäväni. Minä voin kyllä hankkia teille hyvät valepuvut. Mutta nyt ovat varuillaan kuin iilimadot.

— Ei, Vilmart vastasi hitaasti. Mutta tänä aamuna hän uteli minulta keksinnöstäni. Ja minä olin kyllin hullu ilmaistakseni hänelle, että aparaatin magnetineulat eivät tee tehtäväänsä, jos niitä vastassa on yhtä voimakkaat sähköaallot kuin minulla. Jos hän muistaa ja on käsittänyt sanojeni merkityksen, voi hän antaa vihollisillemme hirveän aseen.

— Ei pidä koskaan uskoa mitään naiselle, hän sanoi tyynesti. Mutta se on oppi, joka elämän itsensä on annettava itse kullekin. Me olemme kaikki ennemmin taikka myöhemmin olleet leikkikaluna Venuksen käsissä… Mutta teitä ei hyödytä matkustaa Lontooseen. Edna Lyall on oleva siellä jo tänään 5 ajoissa. Hän pääsi epäilemättä kyllin ajoissa 10,15 junalla Boulogneen. Toistaiseksi ette voi tehdä mitään. Ja nyt ovat kaikki vainukoirat ajamassa teitä takaa. Pierre Cottet on kyllä kuollut, mutta on toisia. Olkaa varma siitä, nuori ystäväni. Te saatte kyllä kostaa… Ja minä kyllä pidän huolenani toimittaa sanan Pekka Pleymille, että hän ensi tilassa menee satamaan odottamaan tapahtumain kehitystä. Samalla sähkötän Lontooseen. Meillä on siellä mies, jota sanotaan "Kenguruksi". Käsken hänen ottamaan talteen meidän laukkumme, kun Edna Lyall tänään iltapäivällä saapuu Victoria-asemalle. Olisi synti, jos hän saisi pitää kaikki ne kauniit kullat ja hopeat, mitkä "Hai" on kerännyt kokoon. Ja samalla huomautan hänelle, että pitäköön silmällä naista.

— Mutta semmoista sähkösanomaa ei kai käy lähettäminen näinä aikoina.
Ja merkkikieli on kielletty.

— Ette tunne vielä meidän mahtiamme ettekä meidän keinojamme, hän sanoi. "Kenguru" on tänä iltana asemalla vastassa, ja jos niin tarvitaan, pistää hän myrkkyhampaalla tuota pikku paholaista. Mutta säästämme hänen henkensä. Sillä otaksun, että tahdotte itse kuristaa hänet. Ja käykäämme nyt aamiaiselle.

XXXIV.

SANKARITAR.

Ulkoministeriön sihteeri Macara istui paikallaan, haukotellen väsymyksestä. Ei ollut unta, ei golf-peliä eikä sieviä tyttöjä. Vain työtä aamusta varhain iltaan myöhään. Ja pahinta oli, että oli niin vähän vaihtelua.

Mr Macara oli yksityisoloissa iloinen mies, eikä hän oikein soveltunut tähän vakavuuteen, joka nyt oli jokapäiväisenä leipänä sir Edward Greyn kaikkein pyhimmän etuhuoneessa.

Olikohan se joku huolestunut pörssi-pomo, vai joku noita puolueettomien pikku valtojen diplomateja, jotka saivat tukan harmaaksi kaikilla loruillaan ja kaikilla arveluillaan…

Mutta tällä kertaa Macaralle tuli iloinen yllätys. Ovesta astui hyvin nuori ja taajaan hunnutettu nainen.

Kauniit naiset olivat sihteerin heikkous. Se oli hänen elämänsä onnettomuus, että hän hameen nähdessään heti menetti tasapainonsa.

— En tiedä, tunnetteko minua, mr Macara, nuori nainen sanoi, kohottaen harson kasvoiltaan, joita pidettiin yhdistyneitten kuningaskuntien ihanimpina.

— Olen, minä olen todellakin Edna Lyall, nuori nainen keskeytti hänet hymyillen. Kuolleista ylösnoussut.

— Olipa se yllätys! Ystävänne ihastuvat. Koko Englanti lausuu teidät tervetulleeksi. Olemmehan kaikki lukeneet teidän muistokirjoituksenne ja nyt… Mutta kuinka…

— Niin, sen tiedämme, sihteeri keskeytti kiiruusti. Hänellä oli löydettäessä joitakuita kuularuiskun luoteja ruumiissaan. Saksalaisetko hänet ampuivat?

— Eivät, nuori nainen vastasi hitaasti, mutta haluaisin antaa selityksen sir Edwardin läsnä ollessa… Luulen voivani tehdä isänmaalleni arvaamattoman palveluksen.

— Sitä en epäile, sihteeri sanoi kohteliaasti. Meillä on hirveä kiire, mutta niin kauniille naiselle…

Loput sihteeri Macaran kohteliaisuuksista hävisivät ulkoministerin työhuoneen oveen. Hänellä ei ollut suurta vaivaa hankkia nuorelle naiselle vastaanottoa.

Englannin mahtavin mies istui nojatuolissaan. Sotahuolten taakka oli piirrellyt monta ryppyä noihin viisaihin ja älykkäihin kasvoihin, mutta hänen siniset, kirkkaat silmänsä olivat yhtä loistavat kuin ennenkin.

Hän nousi seisomaan pikku näyttelijättären astuessa sisään, mutta hänen hymynsä ei ollut yhtä ihastunut ja mielistelevä kuin sihteerin.

— Pääsitte siis hengissä, miss Lyall, hän sanoi. Eikä terveytenne ja kauneutenne näytä kärsineen mitään haittaa… Olette luultavasti selvillä siitä, hän jatkoi terävämmin, että houkuttelitte Tom Murphyn unohtamaan velvollisuutensa. Se ei ollut kauniisti tehty. Mutta hän on sovittanut sen hengellään. Ja te siis pelastuitte?

— Niin, teidän ylhäisyytenne, hän kuiskasi hiljaa, kyynelten valuessa hänen alas luoduista silmistään… Mutta olen saanut kalliisti maksaa ajattelemattomuuteni. Uskokaa minua, sir Edward…

— Rauhoittukaa, miss Lyall, hän sanoi lempeämmin, ja antakaa minun kuulla, mitä teillä on kerrottavana.

Näyttelijätär kuivasi kyyneleensä, luoden murheellisen silmäyksen tuohon mahtavaan mieheen.

— Tein hyvin väärin, hän sanoi vapisevin huulin. Sekä Tom Murphyä että — isänmaata kohtaan. Oo, olen niin nuori ja ajattelematon!… Mutta toivon voivani sovittaa, mitä olen rikkonut.

— Pudottuani mereen, sittenkun Tom Murphy oli ammuttu ja lentokone mennyt rikki, nostettiin minut siihen torpedoveneeseen, joka oli ampunut lentokoneen.

— Erehdytte, sir Edward. Se ei ollut mikään saksalainen laiva, joka teki lopun Murphystä ja hänen lentokoneestaan…

— Ei, ei, hän keskeytti, ei itävaltalainenkaan. Se oli torpedovene, jolla ei ole isänmaata — merirosvo…

Sir Edward oli hypännyt istuimeltaan. Viime viikkoina hän ei ollut amiralitetin konttoreista kuullut muuta kuin valitushuutoja tuon Kanavassa raivoavan salaperäisen laivan ryöstöistä ja laivaston kykenemättömyydestä estämään rohkean kaappaajan urotöitä. Ja nyt tuli nainen ilmoittamaan hänelle olleensa vieraana tuossa vaarallisessa laivassa.

— Sepä merkillistä… kovin merkillinen ja hämmästyttävä uutinen, hän tuumi. Olkaa ystävällinen ja jatkakaa kertomustanne!

Miss Edna oli kauan valmistellut tätä kertomusta. Hän oli perinpohjin harjoitellut sen Kanavan poikki tullessaan, ja hän esitti sen suurella taidolla ja semmoisessa valaistuksessa, joka oli omansa kaunistamaan hänen käytöksensä. Hän antoi pöyristyttävän kuvauksen Pekka Pleymin ulkomuodosta ja kertoi hyvin seikkaperäisesti niistä ryöväyksistä, jotka oli joutunut näkemään. Sitä vastoin hän ei maininnut omaa osuuttaan ryöstösaaliista ja unohti kokonaan kertoa juhlallisista vihkiäisistä. Mutta hän ei lainkaan peitellyt, että hän isänmaan tähden oli suostutellut erään johtajista, erään nuoren belgialaisen nimeltä Ambroise Vilmart. Dramallisesti hän kuvasi, kuinka oli tämän houkutellut viemään hänet maihin ja erään englantilaisen salapoliisin avulla eräässä kaupungissa, jonka nimeä hän ei tiennyt, antanut poliisille jäljet, jotka Parisissa johtivat merirosvon pidättämiseen.

Sir Edward oli tyynesti seurannut hänen omituista juttuaan mitä tarkkaavimmalla jännityksellä. Nyt hän keskeytti.

— Mainitsitte jotakin englantilaisesta salapoliisista, jonka saatoitte jäljille.

— Hän on skotlantilainen. Hänen nimensä on Burns, Ralph Burns. Mutta hän ei ole vielä lähettänyt mitään selostusta.

— Minä en puhutellut häntä. Eihän hänellä voinut olla aavistustakaan, että minä olin ollut yhteydessä "Hain" kanssa. Mutta hän luultavasti sähkötti Parisin poliisille ja ilmoitti sille, että minä yhtäkkiä olin ilmestynyt jälleen maailmaan salaperäisellä ja selittämättömällä tavalla.

— Kaikki tämä on suunnattoman mielenkiintoista, ulkoministeri sanoi ajatuksissaan. Sir Winston Churchill on tuleva tavattoman iloiseksi saadessaan tietää yhden merirosvoista olevan poliisin vallassa. Kunpa Ralph Burns nyt vain olisi ollut täällä!…

— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, hän sanoi, tuolla ulkona on eräs henkilö, joka tahtoo välttämättömästi saada puhutella teitä tärkeässä asiassa.

XXXV.

NÄYTTELIJÄTTÄREN PALJASTUKSET.

— Sepä sangen omituinen sattuma, mr Burns, ulkoministeri sanoi, esiteltyään hänet miss Lyallille… Melkein kuin salapoliisiromaanissa.

Roteva skotlantilainen ei ollut juuri tottunut salonkitapoihin. Mutta hänen iloinen mielensä ei näkynyt kärsineen mitään vahinkoa.

— Sattumako? Ei lainkaan sattuma, hän sanoi avonaisesti. Teidän ylhäisyytenne luvalla käyn suoraan asiaan… Huomaan siis miss Ednan Barnevillen asemalla ja tunnen hänet kovan muistelemisen perästä. Ymmärsin silloin teidän katseistanne, että jotakin oli epäkunnossa. Sitten lähetin pikasähkösanoman mainiolle virkatoverilleni Pierre Cottet'lle Dieppeen ja pyysin hänen matkustamaan Parisiin pitämään silmällä teitä ja seuralaistanne. Samalla pyysin hänen sähköttämään Cherbourgiin, minne olin menossa, tutkimustensa tuloksista. Sen sähkösanoman sain tänään aamupäivällä puoli yksitoista. Se oli omituisin ja hämmästyttävin tiedonanto, mitä olen saanut. Se ilmaisi, että Cottet oli vanginnut yhden "Hain" miehistä, yhden niistä merirosvoista, joitten takaa-ajaminen on jätetty minun tehtäväkseni, ja että miss Lyall oli lähtenyt aamujunalla Lontooseen… Arvelin hetkisen, lähteäkö Parisiin vai Lontooseen. Viimein päätin tulla Lontooseen neuvottelemaan miss Lyallin kanssa, päätellen miehen olevan hyvässä tallessa Parisissa. Ja sen tapaisilta saa harvoin mitään tietää. No — pyyhelsin motoriveneelläni poikki Kanavan. Se teki kaunista työtä. Riensin miss Lyallin kotiin, mutta siellä emäntä ilmoitti, että neiti oli tullut tänne. Ilmoitettuani saapumisestani poliisipäällikölle ja minne olin menossa, otin auton jättäytyäkseni teidän ylhäisyytenne ja neidin käytettäväksi. Ja tässä olen!

— Otaksuin näet, että miss Lyall voisi antaa minulle arvokkaita tietoja olostaan "Haissa". On ollut käsittämätöntä, kuinka tuo pirun laiva on päässyt karkuun takaa-ajajiltaan.

— Se mies, jonka minä houkuttelin pois "Haista", hän kertoi lyhyen taiteellisen äänettömyyden jälkeen, oli erinomaisen etevä insinööri. Hän oli keksinyt erään aparaatin, joka muistutti kompassia. Se oli iso pyöreä kuuppa, jossa oli paljon eri-värisiä magnetineuloja. Siitä voi Ambroise Vilmart lukea kuin avoimesta kirjasta, mitä laivoja oli torpedoveneen lähettyvillä 100 metrin ja 30 neljännespeninkulman laajuisella alalla. Ja sillä tavalla merirosvot voivat ohjailla takaa-ajajainsa välissä niin, että eivät joudu niiden laivojen näkyviin, joita tahtovat paeta… Se on varmaankin suurenmoinen keksintö.

Miss Lyall katsoi riemuiten kumpaankin kuulijaansa, jotka istuivat mykkinä hämmästyksestä.

— Vai siinä se on syy, Grey tuumi viimein… Sanokaahan, miss Edna, minkälainen mies tuo Ambroise Vilmart on?

— Oo, hän sanoi kevyesti, hän oli semmoinen kuin muutkin miehet.
Luulen hänen olleen vähän rakastuneen minuun…

Mainion diplomatin äänessä oli hienoista ivaa, mutta "Empiren" tähti ei näyttänyt sitä huomaavan.

— Niin, kyllä kai hän oli kovasti rakastunut, hän sanoi kainosti.
Mutta minä hylkäsin kylmästi kaikki hänen lähentelynsä.

— Korkeintaan pari vuotta kolmannella kymmenellä. Mutta hänen nuoruudestaan huolimatta kaikki toiset kohtelivat häntä kunnioituksella ja eräänlaisella alammaisuudella.

— Sanokaahan, neiti, luuletteko hänen suostuvan myymään keksintönsä ympärysvalloille, jos maksamme siitä kylliksi ja annamme hänen pitää henkensä?

Hän aikoi sanoa enemmän, mutta pysähtyi äkkiä. Jos Ambroise pääsee vapaaksi, niin kuinka hänen sitten käy?… Paljas ajatuskin hänen hirmuisista käsistään sai naisen kauhistumaan. Mutta hän malttoi pian mielensä.

— On, hän vastasi, mutta en voi sanoa, missä se on. Ei Vilmart'kaan tahtonut mainita sen paikan nimeä.

— Meillä oli hyvä tuuli ja lähdimme puoli-yön tienoissa. Luulen kellon olleen 6, kun tulimme maihin.

— Kuusi tuntia, Burns tuumi. Se sopii mainiosti yhteen. "Hailla" on satamansa varmaan joko Sarkissa taikka vielä todennäköisemmin Guernseyssä.

— Nämähän ovat hauskoja uutisia, hän sanoi. Jätän nyt mr Burnsin huoleksi selvittää tämän jutun loppuun. Mutta teille, miss Lyall, minä hallituksen puolesta lausun kiitollisuuteni kekseliäisyydestänne ja isänmaanrakkaudestanne tässä vaarallisessa ja kohtalokkaassa jutussa.

Puolen tunnin perästä miss Lyall seisoi eteisessään, mukanaan Burns ja
Macara.

— Ei, neiti. Ei muita kuin ne kaksi kaupunginlähettiä, jotka kävivät noutamassa matkalaukut.

— En minä ole lähettänyt noutamaan laukkuja. Ne olivat varmaan varkaita, hän jatkoi kiivaasti.

— Miehet sanoivat, että neiti oli lähettänyt heidät. On tullut myöskin sähkösanoma. Ehkä se selittää asian?

Näyttelijätär tarttui vapisevin käsin tuohon pieneen paperilappuun. Luettuaan sen, hän kirkaisi ja kaatui Macaran syliin. Mutta Burns otti sähkösanoman ja luki sen. Siinä sanottiin:

XXXVI.

SATIMESSA.

"Hai-kalat" olivat taaskin olleet liikkeellä, ja sähkölennätin pörisi ympäri maailmaa tuosta tuhoisasta kaappaajasta.

Koko Europa julisti merirosvon kiroukseen, ja Amerika samoin. Mutta "Hai" jatkoi pelottomasti sotaansa sotaa vastaan ja muodostui yhä enemmän taruksi Yserin, Aisnen ja Weikselin tosiasiain rinnalla.

Pekka Pleym ei enää tuntenut oloaan oikein turvalliseksi. Ambroise Vilmartin lähdettyä, tuo vaarallinen raajarikko oli ollut yhtä mittaa katkeran synkkämielinen. Hän oli saanut Parmentier'n sanan ja varoituksen, hän tiesi, että nuori belgialainen oli saanut vihollisensa vapisemaan, mutta hän aavisti, että ei enää milloinkaan näkisi François Delman poikaa.

Kova ja kuluttava elämä kävi kuitenkin hänen voimilleen. Ja eräänä päivänä Pekka Pleym esitti tovereilleen suunnitelman, että heidän toimintansa siirrettäisiin jollekin Tyynen valtameren saarelle.

Tanskalainen haaveili nuoruutensa voitoista villien keskuudessa ja suloisista vanhuudenpäivistä piispana sopivalla saarella, missä on paljon kopria ja kautsukkia. Jotka tahtoisivat, saisivat siirtyä tavallisiin töihin Lontooseen ja Parisiin, ja annettaisiin heille uudet ja runsaat käyttövarat. Ilmitulon vaaraa tuskin oli olemassa — paitsi hänellä itsellään. Että se riivatun naikkonen, joka oli ilmiantanut Vilmart'in, voisi vahingoittaa heitä enemmän, hän ei lainkaan pelännyt. Sillä hän tunsi belgialaisen suonissa virtaavan veren — hän tunsi sen raivoisan kostonhimon, joka poltteli hänen mieltään. Ne olivat François Delman tulisielun liekkejä. Ja niissä "Empiren" pikku naikkonen, Edna Lyall, palaisi kuin jauhot leipurin uunissa.

Oo — hän olisi niin mielellään nähnyt tuon nuoren leijonan kynnet, kun ne puristuvat kavaltajan kurkkuun!

Mutta Pekka Pleymin ei pitänyt saada koskaan sitä nähdä. Hänen aavistuksensa toteutuivat. "Hain" loppu läheni.

Pikku torpedoveneen lähdettyä merelle Lizard Pointista, hän näki äkkiä torpedonhävittäjän ilmestyvän niemen takaa 7-8 neljännespeninkulman matkan päässä. Pekka Pleym ei tahtonut uskoa silmiään, istuessaan tuolillaan peräsinhuoneessa.

— En, italialainen vastasi. Neulat ovat kauhean levottomat, mutta eivät näytä selvää merkkiä.

Hienot neulat värisivät. Herkkätunteiset magnetit näyttivät vapisevan pelosta. Ne ilmaisivat kaikki vaaraa, mutta eivät, mistä päin se lähestyi.

— Tässä olemme, hän virkkoi, aparaatti on joutunut epäkuntoon, ja
Vilmart on poissa.

— Minä en usko magnetissa olevan mitään vikaa, Lugeni lausui pitkän tutkimuksen jälkeen. Ne ovat sähköaallot, jotka ovat joutuneet epäjärjestykseen. Minä melkein luulisin, että ulkopuolella on joku voima, joka vaikuttaa meidän säteily-aparaattiimme.

— Muistelen Ambroisen kerran sanoneen, että aparaatin vaikutus voitaisiin tehdä tyhjäksi, jos se joutuisi määrättyjen vastasäteitten vaikutuksen alaiseksi. Olisiko hän maininnut jotakin siitä vaimolleen, ja onko tuo kirottu naikkonen kavaltanut meidät?…

Aivan oikein. Falmouthin puolelta näkyi savupatsas. Ja toinen torpedonhävittäjä oli jo ruvennut näkymään selvemmin taivaanrannalla Lizardin puolelta. Tanskalainen käski kääntää merelle ja panna koneet käymään täydellä vauhdilla. Mutta parin minuutin perästä huusi tähystäjä:

— Saarretut! kaappaaja-kapteeni kuiskasi. No niin! Nyt saamme nähdä, mitä Jarvis voi saada aikaan. Ei ole muuta keinoa. Meidän täytyy ajaa maihin ja mennä, mihin pääsemme.

— Voimme kyllä, Pleym sanoi, mutta tällä kertaa uskon meidän tekevän viisaimmin, kun pyrimme maihin. Minä tunnen nämä seudut. Menemme Manacle Rocksin kautta ja tunkeudumme niin pitkälle kuin pääsemme Helford Riveriä ylös. Nosta Englannin lippu ja pidä huoli, että joka mies ottaa mukaansa, mitä voi. Meille tulee raskas kiipeäminen. Kaksi revolveria ja paljon ampumavaroja joka miehelle. Valmistaudu räjähyttämään laiva, sittenkun se tulee välttämättömäksi. Ja laivaveneet kuntoon! Jokainen pukeutuu niin kevyesti ja käytännöllisesti, kuin voi.

— Kuinka suuren vauhdin luulet olevan noilla torpedonhävittäjillä? tanskalainen kysyi kääntyen italialaiseen, joka kaikessa rauhassa seisoi tähystelemässä taivaanrantaa.

Vihollisen sotalaivat olivat nyt älynneet kaappaajan liikkeen, ja savupiipuista kohosivat savupilvet mustina patsaina.

Mutta "Hai" oli edellä, mikä seikka viivytti takaa-ajoa. Torpeedonhävittäjillä oli kuitenkin se nautinto, että pakoittivat pelätyn kaappaajan pyrkimään maihin. Nyt oli röyhkeät merisissit saatava kiinni!

Kauheata vauhtia "Hai" kiiti Manachen vaarallisten luotojen välissä. Mainingit pauhasivat sen ympärillä, ja takaa-ajajat odottivat joka silmänräpäys, että tuo pikku laiva murskautuisi kallioihin. Mutta peräsintä piteli Pleymin rautakoura, ja torpedo vene puski kuohujen läpi pettämättömän varmasti. Kului muutamia minuutteja.

Kuului pari laukausta risteilijästä. Mutta matka oli liian pitkä, ja seuraavassa tuokiossa "Hai" syöksyi jokeen, valtaisen vaahdon ryöpytessä sen keulassa ja aamuauringon heittäessä veripunaisen hohteen sen vanaveteen.

XXXVII.

"HAIN" HAMPAISSA.

Oikea rauhan juhlapäivä, ilma tyyni ja hieman usvainen. Kello saattoi olla noin yhdeksän korvilla, ja Cornwallin miehet ja naiset olivat kirkkoon menossa.

Silloin tuli Helford Riveriä ylös torpedovene. Se porhalsi eteenpäin kuin rautatieveturi, liehuva "Union Jack" perämastossa. Se oli kovin harvinainen näky. Eikä rantavartija tahtonut uskoa silmiään.

Ei kestänytkään kauan, ennenkuin tuli selville, että asiat eivät olleet oikealla tolalla. Takaa-ajajien merkkejä ei voinut ymmärtää väärin.

Mutta "Hai" jatkoi pakoaan jokea ylös, ja kohta näkyi se vartioasemille vain valkeana vaahtopiirtona tunturien rauhallista sineä vasten. Ja repeämäisillään olevien koneiden jyrinä kuului kauas, värisyttäen ilmaa kuin ilmalaivan pärinä.

Nyt oli Pekka Pleym oikeassa vauhdissaan. Ei ole suinkaan hauskaa olla takaa-ajettuna ja narrata vainoojiaan. Vakaasti ja varmasti hän oli tuonut "Hain" vihollisen maan kitaan, mutta kukaan ei ollut vielä purrut sitä. Ylimielisyydessään vanha rosvo otatti keulasta presenningit pois, ja lyhyen maston kahvelinuoraan vedettiin musta lippu valkoisille pääkalloineen.

Vanhettuvan miehen teatterimaisuus tuli nyt täysin näkyviin. "Hai" piti upotettaman uljaasti ja loistavasti ja kuolinhetkellään sen oli tunnustettava ne värit ja arvomerkit, jotka olivat herättäneet kauhua kautta meren. Hän oli nostattanut tuolinsa keulakannelle, ja siinä hän istui, tuo vanha rehentelijä, antaen hiussuortuvainsa heilua tuulessa, nyljetyn ja poltetun läiskän hohtaessa veripunaisena ja turmaa ennustavana keskellä hänen päälakeaan.

Mutta hänen takanaan makasi Dick Anstey pitkin pituuttaan kannella, huolellisesti laitettu käärö pään alla, ja välttämätön piippunysä terävien ja kalpeitten huulten välissä. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja kuluneeksi, tuo kelpo Dick. Opiumi, jota hän sekotti tupakkaansa yhä isommissa määrissä ja oli erittäin virkistävää hänen mielikuvitukselleen, kalvoi päivä päivältä hänen tarmoaan, mutta siitä huolimatta hänellä oli suunnitelma, jonka hän aikoi toteuttaa. Se oli piilotettuna hänen nyyttiinsä. Hänen tarvitsi vain päästä maihin, ja siitä leveä, naurettava raajarikko kyllä pitäisi huolen. Sitten hän hoitaisi loput ja antaisi Ambroise Vilmartille hyödyllistä apua.

— Kone taaksepäin, veneet selviksi! Nopeasti! Tässä on paikka.
Laskekaa sumuraketit!

Pikku torpedovene totteli silmänräpäyksessä komennusta ja samassa räjähteli ympäristössä parikymmentä rakettia. Ne painuivat jokeen laivan ympärille, lensivät maalle asti, ja suuret pumpulinpaksuiset savupilvet peittivät kaitaisen väylän melkein läpinäkymättömään höyryyn.

— Nyt, pojat, hän sanoi isällisellä äänellä, on aika soutaa maalle. Luulen olevan viisainta valita vasemmalla puolella olevat vuoret. Mutta varokaa merta. Falmouth on vain kymmenisen kilometrin päässä koilliseen, mutta sille suunnalle ei ole oikein viisasta mennä. Hajaantukaa kaksi-miehisiin joukkoihin, mutta sopikaa kokoontumispaikasta. Jarvis saa johtaa kulkua. Hän on Somersetista. Ja kunhan tulette Bristoliin, ei kukaan koske teitä sormellaankaan… Siis hyvästi pojat. Tapaamme "Kengurun" luona Lontoossa parin kuukauden perästä - taikka eräässä toisessa paikassa…!

Muuta ei sanottu. Miehet olivat pukeutuneet samoihin vaatteisiin, joissa muutamia kuukausia sitten olivat esiintyneet Pierre Cottet'lle Dieppen satamassa, ja astuivat nyt hiljaa ja tyynesti veneisiin. Jarvis meni viimeisenä täpö täyteen veneeseen.

— No, kapteeni, hän sanoi Pleymille, joka ei ollut liikahtanut keulakannella olevalta tuoliltaan… Ettekö te tulekaan? Meidän täytyy kiirehtiä, sillä usva hälvenee.

— Antakaa mennä, hän sanoi tyynesti. Minulla on täällä vielä vähän toimittamista. "Hai" ei vielä ole menettänyt hampaitaan. Se on hauska elukka. Sen on nähty puolustautuvan kuolemaan asti… Kiiruhtakaa nyt, pojat!

— Sinun tulee totella määräystä, Pleym sanoi ankarasti, nousi vaivoin ja tyrkkäsi veneen laivan kupeelta.

Vanhalla rosvolla oli kädessä pieni neliskulmainen laatikko. Hän veti siinä hyvin huolellisesti kellolaitoksen vireeseen ja asetti erään viisarin ensin 10 ja sitten 15 minuutin kohdalle.

Viiden minuutin kuluttua hän nousi ja meni perälle, missä naulasi lippunuoran kiinni. Sitten hän meni karttahuoneeseen ja otti sieltä Ambroise Vilmartin aparaatin. Surullisesti hymyillen hän viskasi sen laivan kanteen, niin että magnetineulat hienosti helisten irtosivat ja kirposivat jokeen.

Kului kymmenen minuuttia. Molemmat torpedonhävittäjät olivat saapuneet hylätyn torpedoveneen luo, ja toinen niistä lähetti laivaveneen sitä tarkastamaan.

Mutta "Hai" oli jo silloin tyhjä, ja ennenkuin siihen nousseet kymmenen miestä olivat toipuneet hämmästyksestään, kaappaaja lensi ilmaan hirveällä paukahduksella, joka kajahti kauas Cornwallin tuntureille.

Melkein yht'aikaa Pekka Pleym kömpi maalle Merthenin luona ja heittäytyi levähtämään koivulehtoon.

XXXVIII.

SUNNUNTAI CORNWALLISSA.

Merthenin kylä Cornwallissa ei, sikäli kuin tiedetään, ole koskaan ollut mainittuna minkään historiallisen tapauksen yhteydessä.

Cornwallin väestö on hyvin vanhoillista, pyhittäen lepopäivän vanhimpien ja parhaiden esikuvien mukaan. Se tuskin sallisi häiritä sunnuntai-aamuaan, vaikka sen ympärillä mitä tapahtuisi.

Pekka Pleymin lähetyssaarnaaja-sydän paisui, hänen kuullessaan kirkonkellojen ensimäisen huomensoiton kajahtelevan seudun yli. Hän loikoi, kuten sanottu, sievässä ja mieluisassa koivulehdossa, joita ei ollut monta siinä seudussa. Se oli tosiaankin ihanaa.

Siitä laivasta, joka oli ollut tanskalaisen ilo ja ylpeys, ei ollut enää jälkeäkään. Molemmat torpedonhävittäjät olivat jo poistuneet, ja kaikki oli hiljaista ja rauhallista kuin ennenkin. Eihän vanha merisissi voinut aavistaa koko rannikkovartioston olevan liikkeellä, ja että sähkölennättimellä ja telefonilla oli jättimäinen ylityö mahdollisesti pakoon päässeitten merirosvojen vangitsemiseksi. Ei voitu vaatia hänen tietävän myöskään sitä, että suurten Lontoon sanomalehtien toimitukset — sunnuntaista ja juhlapäivästä huolimatta — olivat kovassa touhussa kirjoittaessaan tuon pienen meripedon elämäkertaa. Sanomalehtimiehet eivät voineet lainkaan sanoa, kuka "Hain" kohtaloa oli ohjaellut viime kuukausina. He eivät tienneet mitään nimeä, eivät ainoatakaan kunnollista tuntomerkkiä. Mutta kaikissa lehdissä oli kapteeni Sullivanin kertomus peräsinhuoneesta näkyneestä kamalasta orangutanginaamasta. Se loi valaistusta koko tarinaan, samoinkuin luettelo hirveistä tappioista ja ryöväyksistä, jotka viimeisen kuukauden kuluessa olivat olleet erikoisen kamalat. "Hai" oli syönyt miljoneja puntia ja niellyt paljon ihmishenkiä. Sen vuoksi useimmat lehdet lopettivat sunnuntailukemisensa tästä iloisesta tapauksesta sillä hurskaalla toivomuksella, että mahdollisimman monta laivan miehistöstä joutuisi hirteen. Se oli kyllä päässyt pakoon, mutta suuri joukko sotaväkeä ja salapoliiseja oli jo pantu sotajalalle toimimaan yksissä neuvoin Cornwallissa, minne ne olivat rientäneet autoilla.

Kaikesta tästä, kuten sanottu, Pekka Pleym ei tiennyt mitään. Ehkäpä hän ei olisi siitä välittänytkään, sillä tuo karaistu raajarikko oli leppoisalla ja sovinnollisella päällä. Hänellä oli sydämellään yhtä ja toista, mitä olisi tahtonut saada sanotuksi — erinäisiä kauniita ja moralisia asioita, joita oli kertynyt varastoon hänen mieleensä niitten vuosien kuluessa, jotka oli ollut erossa lähetystyöstä. Oo, tässä maassa ajatellaan villejä pakanoita aivan liian vähän!…

Takaa-ajetun merirosvon loikoessa mietiskellen inhimillisiä ja jumalallisia asioita ja auringon suudellessa hänen inhottavia kasvojaan, astui tietä myöten hänen alapuolellaan arvokas ja komea mies. Pekka Pleymistä hänessä näytti olevan virkatoverin tapaista, ja miehen tultua lähemmäksi hän huomasi sen olevan papin. Sillä oli rukouskirja kainalossa ja se höplötti hieman kurttuisilla huulillaan niinkuin saarnaansa muisteleva pappi.

Silloin vanhan rosvon päähän pälkähti turmiollinen ajatus. Ja samassa kuin se syntyi, tuo kamala Jumalan kuvan epämuodostuma ryhtyi toimeen. Mukavuussyistä hän kieriskeli alas sen pienen mäen rinnettä ja töksähti miltei suoraan kauhistuneen prelaatin eteen. Tuhlaamatta montaakaan sanaa veti hän kirkonpalvelijan sille puolelle tietä, missä suuri oja oli sopivasti tarjolla pimeyden töitä varten.

Pappi yritti huutaa. Mutta Pleym, joka oli varautunut siihen, että ääni oli hengenmiehen suurin vahvuus, kääri salamannopeasti villahuivinsa papin kasvojen ympäri ja sulloi sen päärmeet hänen suuhunsa.

Ja samalla kun hän ohuella manillaköydellä, jota hän oli käyttänyt niin suurella menestyksellä merirosvouransa alkuvaiheessa, sitoi papin kaulaan silmukan, puhui hän lempeästi ja sovittelevasti kauhistuneelle miesraukalle.

— Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Pekka Pleym, että ryövään teiltä vähäksi aikaa papinkaapunne. Tarvitsen näet sitä ehdottomasti ja luulen olevani varma siitä, että luovutatte sen minulle hyvästä sydämestänne.

Pappi teki protestoivan liikkeen, mutta silmukka joka oli kiinnitetty läheiseen puuhun, kiristyi hänen kaulansa ympäri niin, että hänestä tuli heti rauhallinen ja alistuvainen mies.

— Tarvitsen myös kalottinne, jatkoi Pleym tällä kertaa hieman vähemmän ystävällisesti… ja arvostaisin myöskin hattuanne ja rukouskirjaanne. Valitettavasti en voi tarjota niistä muuta korvausta kuin nämä kolme kultapuntaa, jotka lasken vähäiseksi muistoksi jalkojenne juureen.

Kiirehdittyään pois puki Pekka Pleym ylleen papin mustan kaavun. Se oli hieman liian ahdas, mutta ryöväri veti leveät hartiansa sisään, mikä teki olon siedettäväksi. Hän pani hatun päähänsä. Se oli varsin pieni, mutta kalotti teki kokonaisuudesta sopivan.

Sitten hän kietoi nopeasti papin ympärille köyden, mutta perin systemaattisesti ja perusteellisesti, jott'ei vanha herra voinut muuta kuin vilkuttaa suuria, kauhistuneita silmiään.

Välistä siitä kulki ohi kirkkoon menijöitä, mutta silloin olivat Pleym ja hänen uhrinsa syvän ojan pohjalla.

Rosvo odotteli rauhassa 10 minuuttia. Hän ei välittänyt tavata montaakaan sidotun papin seurakuntalaista matkalla kirkkoon. Se voisi pelästyttää heitä pitkäksi aikaa. Osasto merisotilaita ei myöskään tehnyt häneen mitään vaikutusta. Hän tunsi kuuluvansa jo nyt siihen maailmaan, jossa hän oli heiluttanut sanan ruoskaa ja käden nuijaa kiittämättömien kannibalististen Salomonpoikain yllä.

Vihdoinkin — kun tiet näyttivät tyhjiltä ja kirkonkellot soivat kärsimättömyydellä, jossa ei ollut erehtymisen sijaa, suuntasi Pleym kulkunsa kirkkoon. Tornin huippu loisti kirkkaana hänen edessään.

Ei todellakaan ollut mitään silmiä hivelevää nähdä tuon leveän, mustiin kääriytyneen hahmon vaappuvan pieneen, ystävälliseen Jumalan huoneeseen. Mutta kukaan ei keksinyt häntä, ennenkuin hän pudisti päätään kirkon sakariston sisällä. Kirkonpalvelija oli kauhusta mykkänä nähdessään tuon aavemaisen ilmestyksen, mutta Pekka Pleym sysäsi hänet ystävällisesti sivulle ja käveli ääriään myöten täynnä olevaan kirkkoon, jossa seurakuntalaiset olivat lyhentäneet odotusta pitkällä virrellä.

Urkumusiikki kutitti Pekka Pleymin korvia, ja suuntaamatta katsettaan oikealle tai vasemmalle kulki hän suoraan kohti saarnastuolia, joka sijaitsi huomattavan korkealla toisen muuriseinän vieressä.

Alkoi näyttää siltä, kuin virsi olisi hyytynyt kirkkoväen huulille. Itse urkurikin, joka oli havainnut merkillisen olennon etenevän kirkon lattiaa pitkin, kadotti sekä tahdin että duurin ja lopetti soittonsa räikeään epäsointuun.

Sitten Pekka Pleym avasi valtaisen torvimaisen suunsa, ja hänen ensimäiset sanansa kaikuivat lempeinä ja isällisinä, kuin olisivat tulleet itse paratiisista.

Hän kertoi seurakunnalle, että heidän pappinsa oli saanut esteen. Uuttera Herran palvelija oli pudonnut ojaan eikä voinut sen vuoksi tulla kirkkoon. Siitä syystä hän oli lähettänyt etulaisen, vanhan lähetyssaarnaaja-raukan, joka aikoinaan oli kärsinyt hyvän asian tähden ja kantoi runnellussa ruumiissaan surullisia merkkejä villien pakanain verenhimoisesta julmuudesta…

Sillä tavalla Pekka Pleym alkoi, ja hänen ihmeellinen äänensä kaikui etäisimpiin nurkkiin asti. Nyt hän oli omalla paikallaan. Voimalla hän puhui villeistä pakanoista, jotka huokailivat armoa.

XXXIX.

LÄHETYSSAARNAAJAN LOPPU.

Ei koskaan oltu Merthenin kirkossa kuultu semmoista puhetta. Tuo muodoton paviani saarnatuolissa valtasi kaikki hopean sointuisella äänellään.

Eikä Pekka Pleym tahtonut lainkaan lopettaa. Hänen puheensa oli kuin valloilleen päästetty vuolas virta — kauan pidätetty vesijoukko, joka vyöryi seurakuntalaisten mielten kuivuneitten lähteitten yli.

Hän oli kuin uusi profeetta, joka puhui Merthenin miehille ja naisille, ravistellen heitä syvältä, sydänjuuria myöten. He eivät huomanneet, että liian pieni kalotti oli pudonnut uuden Krysostomuksen päästä ja että hänen haiveniensa välistä hohti punainen läiskä. Kuka oli tämä merkillinen mies, joka niin suurella hehkulla ja niin tempaavalla kaunopuheisuudella oli ravistellut heidän kylmiä sielujaan?…

Ah — arvoitus saisi pian ratkaisun, ja ratkaisun semmoisen, jota ei koskaan unohdettaisi Merthenin kylässä.

Sillä juuri kun tuo tuntematon sananselittäjä oli parhaillaan kuvailemassa ihmissyöjäin julmuutta, tehokkaalla tavalla soveltaen siihen erinäisiä Ilmestyskirjan kohtia, kuului kirkon ovelta aseitten kalinaa ja melua.

Etunenässä tuli seurakunnan vanha pappi kaikkea muuta kuin siistissä ja kirkollisessa vaatetuksessa — ilman kalottia ja ilman papinkauhtanaa — ja hänen perästään kymmenkunta merisotilasta pistimet ojossa.

Pekka Pleym huomasi tuon mahtavan kulkueen, mutta hän ei ollut siitä tietävinäänkään. Päinvastoin!

Hetkeksi vanha pappikin, joka sotamiesten avulla juuri oli päässyt suoraan haudanpartaalta, jäi suu auki kuunnella töllistelemään tuota lempeätä ääntä, joka kaikui kuin urkujen pillistä.

Mutta sitä ei kestänyt kauan. Kun pappi vanhus oli päässyt hämmästyksestään, syöksyi hän saarnatuolia kohti.

— Ottakaa hänet kiinni, hän huusi sotamiehille. Hän on petturi ja murhaaja. Olen lukenut hänestä sanomalehdistä. Hän on "Hain" orangutangi.

Seurakunnan keskuudessa syntyi kauhea hälinä. Oli vain yksi ainoa, joka pysyi tyynenä.

Kaksi sotilasta rohkaisi vihdoin mielensä ja kapusi saarnatuoliin vangitsemaan kaunopuheista kaappaajakapteenia. Mutta heidän kävi huonosti. Hirviö tähtäsi heihin pari kelpo potkua, jotka saivat aikaan sen, että sotamiehet tulivat nurin niskoin alas kapeita portaita.

Tämä välikohtaus vei puhujalta täsmälleen kaksi sekuntia — sitten hän jatkoi esitystään ehtymättömällä voimalla. Mutta varovaisuuden vuoksi hän asetti kaksi pitkäpiippuista Mauser-pistoolia eteensä saarnatuolin reunalle, heilahutettuaan niitä tavalla, joka ei jättänyt ketään epäilykseen siitä, että hän osasi soitella niitä yhtä hyvästi kuin suutaankin.

Pari sotilasta tähtäsi kiväärillään röyhkeätä kirkkorauhan häiritsijää, mutta vanha pappi asettui välittäjäksi.

Uudestaan yritti pari sotamiestä tehdä hyökkäyksen saarnatuoliin. He ojensivat pistimensä suojakseen, jotta ei kävisi kuin edellisen parin. Mutta heille kävi totisesti vielä nolommin. Pekka Pleym houkutteli heidät aivan pyttyyn asti, missä oli niin ahdasta, että he eivät voineet käyttää aseitaan. Ja ennenkuin aavistivatkaan, oli saarnaaja suunnattomilla gorillan-kourillaan nakannut heidät samaa tietää kuin toverinsakin.

Sitten hänen kaunopuheisuutensa pulppusi edelleen. Hän iski revolvereillaan saarnatuolin laitaan, niin että puusirut sinkoilivat.

Mutta surukseen tanskalainen näki, kuinka alussa niin hurmaantunut seurakunta nopeasti käänsi hänelle selkänsä.

Viimein ei kirkossa ollut jälellä muita kuin vanha pappi ja ne kymmenkunta sotamiestä, jotka olivat penkeistä ja tuoleista laittaneet itselleen rintavarustuksen, odottaen käskyä ampua.

— Tulkaa nyt alas, hän sanoi ruostuneella äänellä. Älköön Jumalan huonetta tahrittako verellä.

Pleym tuijotti hänen ohitseen tajuamatta hänen sanojaan. Hän sulki vaistomaisesti silmänsä. Hän oli kuulevinaan kaukaista, kaukaista ääntä. Nyt hän tiesi, mitä se oli. Se oli hänen kotiseutunsa ärjyjen aaltojen loiske, se oli valtaisia rantoja vastaan vyöryvien Kattegatin maininkien pauhu.

— Minä tulen, minä tulen, Pekka Pleym virkkoi verkalleen kavuten saarnatuolin laidalle.

Vanha pappi riensi hänen luokseen ja polvistui hänen ruumiinsa viereen. Pääkallo oli puhki. Kaappaaja-kapteeni, raskaan sarjan painija ja entinen lähetyssaarnaaja oli matkalla viimeiselle tuomiolle.

XL.

URHOOLLINEN SOTILAS.

Eräänä päivänä käveli muuan sotilas pitkin pääkatua pienessä Penryn kaupungissa, joka on muutamia peninkulmia pohjoiseen Cornwallissa sijaitsevasta Falmouthista.

Sotamiehet eivät olleet suinkaan harvinaisia tuossa pikku kaupungissa, mutta tässä sotilaassa oli jotakin omituista, joka sai Penryn tytöt ehdottomasti häntä kurkistelemaan. Sillä ensiksikin hän oli tois-kätinen ja toiseksi hänen rinnassaan oli urhoollisuudenmitali.

Mutta sotilas ei ollut tietävinään hänelle osotetusta huomaavaisuudesta. Hän meni suoraan rautatieasemalle, missä osti lipun Lontooseen.

— Päivää, korpraali, hän sanoi, nyökäten pientä näädänpäätään. Mistäs te tulette?

Pitkä sotilas tuskin katsahtikaan häntä. Hän astui tyynesti edelleen ja kävi penkille istumaan, veti vasemmalla kädellään taskustaan paikkakunnan sanomalehden ja rupesi lukemaan sotasähkösanomia.

Punaisena vihasta tungetteleva herrasmies käänsi takkinsa rintapieltä ja näytti korpraalille salapoliisin merkin.

— Vai niin, olette salapoliisi, sotilas sanoi. Miksi ette, piru vie, sano sitä heti? Täällä juoksentelee niin paljon päivän mittaan miehen ympärillä, että saa katsoa eteensä, ennenkuin vastaa… No, mitä te kysyittekään?

— Olen kulkenut poikki vuorten Cambornesta, missä olen ollut parisen kuukautta.

— Olin parantelemassa itseäni. Saksalaiset veivät minulta toisen käsivarren ja pari litraa verta kaupantekiäisiksi.

Miesten ympärille oli kerääntynyt joukko talonpoikia ja työläisiä, jotka jännityksellä kuuntelivat kelpo Tom Atkinsin kertomusta. [Tom Atkins, kansanomainen nimitys englantilaiselle sotilaalle. Suom. muist.]

— Vai sitä teidän tekee mielenne, sotilas keskeytti. Olkaa hyvä ja avatkaa vormutakkini ja kurkistakaa mitalia, joka riippuu kaulassani. Siitä näette minun samaisuustodistukseni.

Salapoliisi katsoi epäröiden ympärilleen. Sitten hän teki, niinkuin soturi oli pyytänyt.

— Dick Anstey hän luki, korpraali… Siihen hän pysähtyi ja katseli nolona ympärilleen.

— Suokaa anteeksi, hän jatkoi väkinäisesti hymyillen, mutta meidän täytyy olla varuillamme. Huomaan kaikki olevan kunnossa. Ette ehkä tiedä, että "Hai" on ammuttu upoksiin Helfordissa ja että miehistö on paennut.

— Eilen aamupäivällä kohtasin vuorilla miesjoukon, hän sanoi hitaasti ja miettien… he olivat hyvissä vaatteissa, mutta näyttivät väsyneiltä ja raihnaisilta… Minä rupesin juttelemaan erään kanssa, joka puhui hyvin englantia, ja hän sanoi, että olivat olleet tarkastelemassa kaivoksia, mutta olivat eksyneet… Heidän oli määrä mennä pohjoiseen, sanoivat, ja kysyivät tietä lähimmälle rautatielle. Minä neuvoin heille siiloin tien Redruthiin.

Salapoliisi oli innostunut yli äyräittensä. Hattua nostaen hän sanoi hyvästi ja syöksyi lennätinasemalle.

Mutta Dick Anstey oli väsynyt pitkän matkansa jäleltä, ja oli kai vielä heikko Yserillä kestämästään kovasta verenvuodosta. Ja hän koetti virkistäytyä muistelemalla kaikkia rikoksiaan aina siitä ajasta asti, kun hänestä tuli Jaap van Huysmannin käskyläinen ja François Delman paras apuri. Ei ollut sitä toimitusta, jota hän olisi kavahtanut.

Ja nyt hänen toverinsa toivottavasti pääsisivät eroon siitä kiivaasta ajojahdista, joka heidän vangitsemisekseen oli toimeenpantu Cornwallin vuorilla, heidän jälkiään kun seurattaisiin länteen eikä koilliseen.

Silloin kuului äkkiä hurjaa huutoa kadulta. Asemalle tulla koluutti heinärattaat, jotka olivat täynnä merisotilaita.

Dick Anstey astui vaistomaisesti akkunan luo. Rattaat pysähtyivät aivan sen eteen. Hän ei katsonut sotamiehiä, vaan hänen katseensa kiintyi rattaitten pohjalta näkyviin kasvoihin. Ne olivat kalpeat, runnellut ja veriset.

Iloisin riemuhuudoin otettiin rattailta pieni mies, joka oli niiniköysillä sidottu hartioista nilkkoihin asti ja jonka ranteissa helisivät käsiraudat.

Dick Anstey puri hammasta, mutta malttoi pian mielensä. Hän oli tuntenut Lugenin.

— No, toverit, hän sanoi kovalla ja meluisalla äänellä, oletteko saaneet hyvän saaliin?

— Niinpä luulisin, eräs sotamiehistä vastasi pöyhkeillen. Vangitsimme hänet muutaman peninkulman päässä täältä eräästä vuorenrotkosta. Hän ei voinut seurata tovereitaan, sillä hän oli taittanut koipensa.

XLI.

MATKALLA LONTOOSEEN.

Dick Ansteyn junan lähestyessä seuraavana aamuna Lontoota, tuo upea sotilas astui viereiseen vaunuun, joka oli varattuna vangille ja tämän saattajille.

— Niin, matruusikersantti vastasi ylpeästi. Se on muuten hiljainen ja rauhallinen veitikka. Ei ole avannut suutaan kolmeen tuntiin, vaikka katkennut koipi kai vaivaa häntä kovasti. Sillä on kyllä kova sisu.

Sidottu italialainen oli avannut silmänsä. Niistä kuvastui syvä, alistuva tyyneys. Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi korpraaliin, sitten se tuijotti jälleen etäisyyteen.

Mutta Dick Anstey oli lukenut noista syvistä, ruskeista koiransilmistä kuin avoimesta kirjasta. Hän puristi huulensa vastakkain, niinkuin taistelisi äkillistä mielenliikutusta vastaan, ja kääntyi vaununakkunaan…

— Se ei ole englantilainen, korpraali, kersantti vastasi. Hän ei ymmärrä, mitä me sanomme.

— Minä osaan vähän italiankieltä, Anstey sanoi, siltä ajalta, kun olin Maltalla linnaväessä. Jospa minä vähän haastatan rosvoa. Ehkä hänen on nälkä. Sanotaanhan ohjesäännössä, että sitä, joka hirtetään, on ruokittava hyvin.

— Antaa huhkia, korpraali, kersantti nauroi, että saamme tietää, mitä lajia hän on miehiään.

— All right… Kuulehan, ystävä, Anstey sanoi italiankielellä, voinko tehdä jotakin hyväksesi? Tiedät, että koetamme vapauttaa sinut.

— Et mitään, hän vastasi. Kyllä — tosiaankin. En näet tahdo joutua vapautettavaksi. Samaisuudestani saadaan pian selko. Burns tuntee minut liian hyvin. Enkä minä tahdo, että sukunimeni ja suhteeni levitetään ympäri maailmaa. Jalkani laita on huonosti. En kelpaa enää mihinkään. Onko sinulla mukanasi Saton pillereitä?

— Sepä saakelia, kuinka sen suu nyt laulaa, kersantti sanoi uteliaana.
Mitä se ukkonen sanoo?

— Oo, hän valittaa koipeaan. Ja vannoo olevansa viaton. Vanha juttu.
Viaton ja yhä viaton!… Ja sitten hän valittaa nälkää.

— Onhan meillä vähän vasikanpaistia, mutta se ei ole varmaan oikein tuoretta, hän puolustihe.

Dick Ansteyn kasvoille oli levinnyt omituinen ilme, hänen vasemman kätensä kopeloidessa taskua.

Sitten hän otti kuivan vasikanpaistipalasen, joka kersantilla oli rasvaisessa paperissa. Hän puristi sitä kourassaan ja ojensi sen sitten hitaasti sidotulle vangille.

— Ajattele tarkoin, hän sanoi, ja hänen äänessään oli murheellinen sointu, joka sai sotamiehet höristämään korviaan.

Mutta italialainen kurkotti kiiruusti päänsä ja repäsi hampain lihapalan suuhunsa ja huokasi tyytyväisenä, saatuaan sen niellyksi. Sitten hän nojautui taaksepäin ja sulki silmänsä.

— Hän sanoo, että hänen tekee mielensä nukkua. Anstey sanoi, nousten paikaltaan. Mutta mehän olemme kai pian perillä?

— Neljännestunnin perästä, kersantti vastasi. Mutta siihen saakka mies saa maata. Me heitämme noppaa sen aikaa. Lontoossa tulee poliisi ottamaan hänet. Eräs Ralph Burns niminen mies korjaa hänet huostaansa. Luulen, että koko juttu on vain muoto-asia. Mies tietysti hirtetään, ennenkuin viikko on ummessa.

XLII.

KUKKAIS-PÄÄKALLO.

"Empiressä" oli suuri juhlanäytäntö — semmoinen ensi-ilta, joita
Lontoossa harvoin näkee.

Esitettiin suuri puku-pantomiini. Sen oli sommitellut muuan sanomalehtimies, eikä se jättänyt toivomisen varaa, mitä tulee moitteettomaan näppäryyteen. Tietysti useat kuvaelmat olivat vahvasti isänmaallisesti väritetyt, ja baletti-numeroiden, renkutusten ja revolverinlaukausten välissä kuultiin uljaita melodramoja ja sotarunoutta bengalivalaistuksessa.

Se oli kovin huvittavaa. Ja yksinpä kevytmieliset demimonde-naisetkin tunsivat avaroitten sydäntensä paisuvan, kun ampuminen kävi oikeaan isänmaalliseen kuosiin.

Mutta päivän menestys ei suinkaan riippunut tuon hieman kulunnaisen koristelukappaleen arvosta. Se perustui yksinomaan siihen, että Edna Lyall vietti siinä tavallaan ylösnousemistaan kuolleista.

Yleisö otti vastaan tämän suositun näyttämötähden siihen määrin sydämellisesti, että tuossa suuressa huoneustossa ei ollut koskaan ollut sen vertaa. Miss Lyallin katoaminen oli ollut omituisen salamyhkäinen. Eivät tottuneimmatkaan haastattelijat olleet saaneet selville, millä tavalla hän oli pelastunut vesilentokoneesta. Kaunis näyttelijätär jakeli sanomalehdille kokemuksiaan vain vähin erin. Mutta hänen rohkeassa retkeilyssään oli jonkinlainen kansallinen loiste, ja kaikista hänen kaunistelluista puheistaan häämötti varmana tosiasiana se, että hän oli tehnyt isänmaalle suuria ja arvokkaita palveluksia.

Oli niitä, jotka sanoivat, että miss Lyall ei ollut oikein entisellään
Kanava-matkansa jälkeen, mutta se johtui varmaan väärinkäsityksestä.
Varmaa kuitenkin oli, että tuo nuori nainen oli muuttanut asuntonsa
Hyde Parkista ja että hän ei tahtonut kellekään ilmaista uutta
osotettaan.

Asia oli näet niin, että näyttelijätär oli tuntenut maan polttavan jalkainsa alla, niin kauan kuin tiesi, että Ambroise Vilmart oli hengissä, ja että hän sen tähden oli aivan salaa muuttanut asumaan erääseen kauniiseen huvilaan Hampsteadissa, ollen siinä ovenvartijana yksi Scotland Yardin luottamusmiehistä. Hän asui kuin linnoituksessa, mutta yksinpä tämän linnoituksen paikankin hän piti visusti salassa.

Kului pari viikkoa, ilman että mitään tapahtui. Näyttelijättärellä oli huoleton luonto, ja pian hän unohti pelkonsa. Hän oli lukenut "Hain" räjähdyksestä ja kaappaajakapteenin kuolemasta. Lugeni oli saatu kiinni, mutta oli surmannut itsensä, ja kuusi rosvoista oli ammuttu ankarassa taistelussa sotamiesten ja poliisien kanssa pienen St. Colombin kaupungin, lähellä. Loppuja ajettiin takaa kuin rottia, ja Ralph Burns oli nauranut, kun Edna oli sanonut pelkäävänsä, että he ehkä olisivat tulleet Lontooseen.

Juhlittu näyttelijätär istui näytännön jälkeen pukuhuoneessaan, nauttien miesten mielistelystä. Johtaja loisti kuin aurinko, tyhjennellen sampanjapulloja, ja puolikymmentä vanhempaa ja nuorempaa elostelijaa kanniskeli niitä suunnattomia kukkavihkoja, joita suositun taiteilijattaren kunniaksi oli heitelty näyttämölle.

— Siinäpä lystillinen kukkavihko, vanha mr Blomberry sanoi, osottaen kaikkien muiden joukosta silmiinpistävää omituista kukkalaitetta… Se on melkein kuin pääkallo.

Suuri patenttilääketehtailija oli tosiaan oikeassa. Kukkavihko oli tehty valkeista ruusuista, mutta niitten väliin oli aseteltu mustia esikoita, jotka osottivat silmä- ja nenä-onteloita.

Miss Edna heitti pikaisen silmäyksen tuohon suureen, muita huomattavampaan kukkalaitteeseen.

— Se on tosiaan omituinen, hän sanoi välinpitämättömästi. En ymmärrä…

Pieni sampanjaa ryypiskelevä seurue ei saanut koskaan tietää, mitä miss
Edna ei ymmärtänyt. Sanat takertuivat hänen suuhunsa.

Sillä yhtäkkiä hänen silmänsä kiintyivät siihen kummitukseen, joka oli herättänyt mr Blomberryn hämmästystä. Hänestä tuntui, kuin tuo kukkais-pääkallo olisi tuijottanut häneen mustilla silmäkuopillaan. Nyt hän käsitti kaiken. Se oli "Hain" lipun tunnusmerkki, se naurettava merirosvojen merkki, joka oli ollut niin mieleinen Pekka Pleymin romantiselle luonteelle.

Hän ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen vaaraa, ja hänen ihomaalista punoittavat huulensa vapisivat. Sitten hän nousi vaivalloisesti.

— Hyvät herrat, hän sanoi hämillään… En voi oikein hyvin… Kaiken myötätuntoisuuden valtavuus… Te ymmärrätte… minun täytyy pyytää saada jäädä yksin!…

— Saara, hän kuiskasi, lähettäkää kutsumaan Burnsia. Hän on ulkona autoni luona… nopeasti!

Salapoliisin astuessa pikku primadonnan huoneeseen, Edna tuijotti peloissaan tuota kamalata kukkalaitetta. Hänen sievillä kasvoillaan näkyi mitä erilaisimpia tunteita. Niissä oli sekä pelkoa ja vihaa että uhmaa, ja Ralph Burns näki tällä hetkellä välähdyksen siitä, mikä oli luonteenomaisinta tässä pienessä, vaarallisessa paholaisessa.

Mutta Edna Lyall ei ollut suonut monen miehen katsoa sydämeensä. Hän malttoi nopeasti mielensä ja viittasi kukkavihkoon.

— Se on vaarallinen, hän virkkoi. Ruusuista tehty pääkallo. Se on uhkaus vihollisiltani.

— Se on varmaan verrattain viaton, hän sanoi, mutta hänen huolestunut ilmeensä puhui toista kieltä. Noissa ruusuissa ei kuitenkaan näyttänyt piilevän mitään salaperäistä. Burns repi ne armottomasti hajalleen. Hänen päästyään aivan pohjaan asti, putosi siitä lattialle kultareunainen kortti.

— Mitä siinä on? miss Lyall kysyi jännityksellä. Kuka on lähettänyt tuon kamalan kukkavihkon?

Burns katsoi ylös. Hänen katseensa lenteli pitkin tuota pientä huonetta. Hän ikäänkuin pelkäsi, että joku olisi kätkeytynyt näyttelijättären leninkien väliin. Katsoipa hän sohvan aitakin, olisiko joku piilottautunut sinne.

— Ei voi olla kyllin varovainen, hän virkkoi, rypistellen korttia sormiensa välissä.

— Ei ole helppo tietää, salapoliisi sanoi kierrellen… Mutta kyllä me teidät suojelemme.

— Ei ole mitään selitettävää. Tiedän vain yhden asian varmasti, ja se on, että Ambroise Vilmart ei ole Lontoossa. Olemme lähettäneet salapoliisin Ranskaan. Se on sukkela mies. Hänen nimensä on Jones — Olaf Jones. Hän sähköttää minulle, että Ambroise Vilmart on nähty Boulognen lähellä kävelemässä maankiertäjänä. Hän aikoo kai päästä sopivassa tilaisuudessa poikki Kanavan. Mutta me olemme varuillamme. Teillä ei siis toistaiseksi ole mitään pelättävää Ambroise Vilmartin suhteen.

— Mutta matkalaukkujen varastaminen, kukkavihko ja kortti, joka on kädessänne?

— Hai-kalat eivät ole vielä kuolleet, neiti. Se rosvojoukko, jonka seuraan te jouduitte, oli hyvin vaarallinen ja hyvin mahtava. Sillä on asiamiehiä kaikkialla, ehkäpä poliisilaitoksessakin. Mistä me tiedämme?… Se on vain varmaa, että monet monituiset kerrat olemme todenneet, että vihollisemme tuntevat asioita, joitten me olemme uskoneet olevan kätketyt Scotland Yardin seinien sisäpuolelle… Mitä sitten on uskottava?… Ja mitä tähän korttiin tulee, niin näyttää se kyllä viattomalta. Siinä sanotaan vain:

— Minä tiedän, kuka se on, hän huudahti. Se on yksi hai-kaloista.
Hänen nimensä oli Dick Anstey… Olen hukassa…

XLIII.

MYÖHÄINEN VIERAS.

Edna Lyall katseli ympäri pikku makuuhuonettaan, jonka takaseinällä leveä monilla veistokoristuksilla kaunisteltu uudin-sänky rehoitti kuin kokonainen keijukaismaailma.

Mutta näyttelijätär tunsi ruumiissaan omituista levottomuutta. Sängyn monet pyyleväposkiset lemmenhaltijat näyttivät tuijottavan häneen omituisen, pelokkain katsein. Minne kääntyikin, hän luuli näkevänsä tuon hurmaavan huoneen kaikkien pikku esineitten katsovan häneen vain fosforimaisesti hohtavin silmin. Hän istui sänkynsä reunalla hienosta palttinasta ja pitseistä tehdyssä yöpuvussaan. Hänen hermostoonsa oli ikäänkuin tunkeutunut joku äänetön pelko, joka nyt uhkasi häntä. Kuinka hän katuikaan, että oli lähettänyt luotaan kamarineitonsa…

Hän koetti palauttaa mieleensä kuluneen illan riemuvoiton. Suosionosotukset kohisivat vielä hänen korvissaan, mutta ne eivät tuottaneet hänelle iloa. Ajatus siitä, mitä lehdet sanoisivat hänestä aamulla, ei enää kiinnittänyt hänen mieltään niinkuin entisiin aikoihin. Ja joka kerta, kun hän ajatteli hänelle näyttämölle heiteltyjä kukkia, oli tuo uhkaava pääkallo hänen silmissään tuhoamassa hänen ilonsa.

Että hän ei saanut olla rauhassa! Mitä hän oli tehnyt? Ei muuta, kuin minkä kuka tahansa kelpo englantilainen nainen olisi tehnyt hänen asemassaan.

Se oli varma. Hänen onnensa oli taattu. Tie ladynarvonimeen oli hänelle avoin.

Ehkäpä hän kuitenkin oli naimisissa. Se kamala gorilla, joka oli vihkinyt hänet Ambroise Vilmartiin, oli ehkä kuitenkin pappi. Nyt hän taas selvästi muisti tuon muodottoman raajarikon lempeän äänen:… Mutta jos kavallatte meidät, niin kosto on teidät kohtaava, mihin tahansa jalkanne astuttekin!

Hän katsoi kauhuissaan ympärilleen. Hän oli kuulevinaan tuon äänen aivan korvansa juuresta. Mutta sehän ei voinut olla mahdollista. Sillä olihan entinen lähetyssaarnaaja ja merirosvo kuollut.

Hän oli tuntenut eräänlaista mielenliikutusta ja huojennusta lukiessaan tuon hirmuisen miehen viimeisestä saarnasta Cornwallissa. Niin, hän oli kuollut, ja pieni italialainenkin, joka itse asiassa oli niin hieno ja miellyttävä, oli painanut silmänsä viimeiseen uneen. Mutta Ambroise oli elossa… Ja mitä olivatkaan toiset tuon tulisen rakastajan rinnalla? Niin reipas ja iloinen kuin hän osasi olla! Ja kuinka Ambroise olikaan arvannut kaikki hänen toiveensa, ja kuinka onnellinen hän oli voidessaan täyttää ne!

Mutta sittenkin — tuo mies oli loukannut hänen vapauttaan. Ambroise oli nainut hänet, pyytämättä hänen suostumustaan. Hänet oli pakoitettu naimisiin — hänet, joka oli tottunut pakoittamaan kaikki miehet alistumaan tahtoonsa ja toivomuksiinsa.

Pikku näyttelijätär puristi hienot sormensa nyrkkiin ja hänen lapsellisen suunsa ympäri leikehti uhmaava hymy. Hän oli jo kauan sitten päässyt pois siltä asteelta, jolla hyve ja siveellisyys hänelle mitään merkitsivät. Hänen silmiensä kaihomielinen ilme oli yksistään näyttämöä varten. Hän oli ollut turmeltunut lapsi, mutta oli myöhemmin oppinut pitämään miehet itsestään loitolla. Hän oli näytellyt osansa hyvin…

Tuo neli-kuukautinen metsästysretki Afrikaan lordi Avondalen kanssa oli hänen puoleltaan ollut varomatonta. Hänen maineensa oli kärsinyt siitä. Mutta hän oli tuntenut itsensä niin varmaksi. Sillä nuori lordi oli urheiluhulluudestaan huolimatta kelpo mies, ja hänen avioliittolupauksensa oli ollut lukitussa lippaassa Ednan asianajajalla Lontoossa. Olipa tuo nuori mies, joka oli ollut niin rakastunut, että olisi antanut vaikka paistaa itsensä Ednan tähden, välttämättä tahtonut viedä hänet vihille Kairossa. Mutta avioliitto Egyptissä ei ollut sopinut Ednalle. Hän tahtoi astua alttarille Lontoon hienoimman yleisön silmien edessä. Se olisi oleva hänen viimeinen julkinen esiintymisensä.

Minkä tyhmyyden hän oli tehnytkin! Kukaan ei ollut puhunut hänelle mitään sodasta. Mutta sitten se tuli juuri sillä hetkellä, kun hän oli määräämäisillään hääpäivänsä. Lordin suku oli tietysti kovin mielissään, kun heidän toivorikas sukulaisensa toistaiseksi keskeytti hullut aikeensa tuon pikku näyttelijättären suhteen. He arvelivat tietysti hänen päässeen vaarasta. Lordi lähti suin päin sotanäyttämölle. Mutta hän ei välttänyt erästä pahempaa vaaraa, joka eräitten mielestä on pahempi kuin avioliitto, nimittäin kuolemaa.

Sinä päivänä Edna Lyall oli vaarallinen ympäristölleen. Hän haukkui kamarineitoaan ja rääkkäsi lempikissaansa.

Ja maailman silmissä hänen täytyi kokonainen kuukausi näytellä surevaa ja kulkea mustassa harsossa siltä varalta, että nuori lordi olisi tehnyt jonkinlaisen jälkisäädöksen hänen hyväkseen. Olipa hän vasiten käynyt kuulemassa erään ovelan lakimiehen neuvoa, joka oli spesialisti aviollisessa rahankiristyksessä. Mutta tämä mainio lakimies oli ravistanut päätään ja valittanut kovin!…

No niin — mutta kylläpä hänen aikansa vielä tulisi. Hän hymyili häijysti, sitten hän ummisti silmänsä… Ja todellisuus alkoi verkalleen haihtua. Pieni, sievä pää tuhkanharmaine hiuksineen painui syvään nojatuolin tyynyjen väliin, ja ruusunpunaiset lapsenhuulet avautuivat kevyesti… Kuin pikku enkeli hän makasi siinä, uneksien siitä maailmasta, joka oli hänen elämänsä päämäärä. Ja jos hän — niin, aivan valtaistuimen juurelle saakka. Olihan muitakin "tähtiä", joita oli onnestanut samalla tavalla ja jotka nyt olivat joka paikassa, missä Englannin korkea aatelisto esiintyi täydessä loistossaan. Hän näki itsensä kumartamassa kuningatar Marylle, ja kuuli kuningas Yrjön kuiskaavan seuralaisilleen: onpa hän kaunis!…

Sitten hän haaveili edelleen. Oli kovasti paahtava aurinko alati keltaisen aavikon yllä. Hän istui kamelin selässä. Tuntui kuin olisi keinunut kohti äärettömyyttä. Kaikki tekivät hänen toivomustensa mukaan, ja hänellä oli palvelija joka sormelle. He vaelsivat ohi ihmeellisten, valkeiksi rapattujen kaupunkien, he levähtivät vihreissä kosteikoissa. Mutta sitten eräänä päivänä he rupesivat nousemaan ylöspäin. Maa kävi kovemmaksi, ja viimein se tuli kivikoksi. Aaltoilevat kukkulat muodostuivat vuoriksi ja näitten välissä häämötti valtaisia aroja, joilla solakoita antilopeja juoksenteli suurissa parvissa, ja missä kömpelöt virtahevoset läähättivät jokien rämeiköissä.

Kuinka se oli ollut hauskaa! Oivassa pojanpuvussaan hän oli kävellyt ympäri kivääri kourassa, seurassaan kolme palvelijaa, joitten tuli puolustaa häntä ja ladata hänen aseensa. Hän oli ahminut tätä elämän villiyttä. Gasellit olivat langenneet polvilleen hänen laukauksistaan — olivatpa vanhat, neekerejä syövät krokodilitkin saaneet tuntea hänen aseensa varmuutta.

Mutta eräänä iltana, eräänä synkkänä iltana hänen maatessaan oivassa sängyssään, jota neljä neekeriä kanteli mukanaan, hän kuuli merkillisen äänen. Se oli hiljaista naukumista. Hän oli noussut istumaan vuoteessaan. Silloin hän kuuli ikäänkuin hiljaisuudesta olisi kajahdellut kauhea mörinä, jota seurasi hurja kirkuminen ja ampuminen.

Edna Lyall nousi tuolistaan. Leijonan ulvonta tärisytti vieläkin hänen rumpukalvoaan. Hän pyyhki otsansa. Hänen ihonsa tuntui tulleen jääkylmäksi kauhusta.

Ja yhtäkkiä hän kuuli toisen äänen, joka sai hänet kyyristymään kokoon. Se tuli viereisestä huoneesta. Hänen herkät aistinsa käsittivät sen tuolin kaatumiseksi.

Hän tarttui pieneen revolveriinsa, astui ovelle ja avasi sen. Sitten hän väänsi sähkönappulaa.

Hän hätkähti taaksepäin. Sillä aivan sähkökruunun alla istui sikaria poltellen mies, jolla ei ollut toista käsivartta.

XLIV.

KAHDEN KESKEN.

— Hyvää iltaa, Dick Anstey lausui ystävällisesti miellyttävästä nojatuolistaan, tupruttaen suuria savupilviä ilmaan. Suokaa anteeksi, rakas rouva, että tupakoin.

Edna Lyall oli tuskin toipunut säikähdyksestään. Kuinka tuo mies oli päässyt sisään poliisin valppaista silmistä huolimatta, oli selittämätön arvoitus. Mutta hänellä oli huonon naisen pää, eikä hän ruvennut harkitsemaan tarpeettomia ongelmia. Ja Dick Anstey oli kohdellut häntä aina jonkinlaisella ystävyydellä. Hän ei pitänyt rouva-nimityksestä. Siinä piili ikäänkuin uhkausta sanojen takana.

— Minusta on varsin ymmärrettävää, että te ette pidä tästä yöllisestä vierailustani, Anstey jatkoi levollisesti… Mutta mitä tehdä? Tämä talohan on ollut kuin linna. Tuo jättimäinen vekkuli — tuo Ralph Burns on tosiaan kovassa touhussa. Enkä ole aivan varma, olenko saanut hänet narratuksi. Mutta yhdentekevä. Minun aikani on tullut, ja luulen ruumiini ikävöivän sitä käsivarttani, joka nyt uiskentelee jossakin Yser-kanavassa… No, mitä piditte kukkasista?…

Edna Lyall oli istunut tuolin reunalle. Hänestä tämä tuntui oikeastaan sangen lystilliseltä.

— En, tietysti… Te olette uljas pikku rouva. Mutta niitten olisi pitänyt säikähyttää teitä, kaunis rouva. Sillä ne olivat tarkoitetut pieneksi varoitukseksi, aivan ystävälliseksi, mutta aivan epäämättömäksi varoitukseksi. Tahdoin niin sanoakseni kauniilla kukkaiskielellä antaa teille heikon aavistuksen siitä, mikä teitä odottaa.

— Se oli hyvin kauniisti teiltä, Edna naurahti väkinäisesti. Saanko tarjota teille jotakin? Lasin whiskyä ja vettä.

— Kiitos, rouva! Siitä on pitkä aika, kun minä olen mitään juonut. Käytän nyt morfiniä ja opiumia. Ne ovat jalompia myrkkyjä kuin alkoholi… Olin nuorena suuri juoppo. Join whiskyä kuin vasikka maitoa. Se oli minun hulluinta aikaani. Sillä whisky raaistaa rikoksen, kun taas morfini ja opiumi nautittuina parhaitten määräysten mukaan tavallaan jalostavat sen — ainakin rikollisen omissa silmissä. Ja sehän on pääasia. Mutta anteeksi, kun sanon: ettekö te tahdo juoda jotakin?… Sillä alkoholi on erinäisissä tilaisuuksissa hyvin hyödyllistä. Se vahvistaa rohkeutta ja tekee ihmeen sokeaksi näkemään uhkaavia vaaroja.

— Olette kovin leikkisällä tuulella tänä iltana, mr Anstey, näyttelijätär virkkoi, puristaen pientä revolveriaan lujemmin kouraansa.

— En ole, Anstey vastasi, olen pohjaltaan vähän apealla mielellä.
Minusta on aina ilkeää nähdä nuoren naisen tekevän itsemurhaa.
Teillähän on ollut niin loistavat tulevaisuudenunelmat, rouvaseni.
Teidän kykynne on kieltämätön ja kauniit säärenne…

— Lopettakaa tuo lörpötyksenne, hän keskeytti. Tähän aikaan vuorokaudesta en tahdo kuulla enempää mairitteluja kuin uhkauksiakaan. Suvaitsetteko poistua? Minun tarvitsee vain soittaa saadakseni tämän huoneen täyteen salapoliiseja.

— Minua surettaa syvästi, että olen pakoitettu ilmoittamaan teille, hän sanoi anteeksi pyytävällä äänellä, että olen leikannut soittojohdon poikki. Hermoni eivät siedä tänä yönä mitään melua.

— No, sittenhän tämä on suunniteltu hyökkäys, kelpo Anstey, Edna kirkasi terävästi. Mutta olette unohtanut tämän revolverin!

— Teidän täytyy olla niin ystävällinen, että ette rääkkää kaunista ääntänne, tois-kätinen englantilainen sanoi haukotellen. Mitä revolveriinne tulee, on sillä eräs paha vika. Se ei ole ladattu. Naiset eivät koskaan voi tottua tarkastamaan asettaan. Eivät edes nekään, jotka ovat ammuskelleet leijonia ja krokodilejä. Ase ei ole koskaan muuta kuin leikkikalu naisen kädessä.

Parhaimmatkin näyttelijättäret näyttelevät yksityiselämässä aina huonosti. Kun heidän edessään ei ole rollivihko, he usein menettävät taitonsa näytellä suurempaa tai pienempää kykyään. Taiteesta teeskentelyyn ei ole monta askelta, eikä teeskentelystä hysteriaan.

Eikä Edna Lyall ollut siinä suhteessa parempi eikä huonompi kuin naispuoliset ammattitoverinsa. Kun kaikki muut aseet pettivät, turvautui hän kyyneliin ja valituksiin. Mitä tuo mies tahtoi hänestä, turvattomasta naisesta?

Dick Anstey muuttui yhtäkkiä vakavaksi. Hänen jyrkkäpiirteisille, monien ryppyjen uurtamille veltoille kasvoilleen, joihin paheet olivat kaivaneet syviä vakoja, tuli raskas, surumielinen ilme. Hän oli pannut pois sikarinsa ja hypisteli nyt pientä hopearasiaa, joka riippui hänen juovikkaisten, paikattujen liiviensä päällä kulkevista paksuista nahkaisista kellonperistä.

— Kuulkaahan, Edna Vilmart, hän sanoi äänellä, joka kajahti omituisen ontolta, tahdon lausua teille muutaman sanan. Täydellä syyllä en saarnaa mitään moralia. Sen jätin Pekka Pleymin huoleksi. Mutta hän on kuollut, ja täytyyhän jonkun meistä sanoa jotakin sen johdosta… Voitte kernaasti olla tottelematta neuvoani, mutta kehoitan teitä kuitenkin kuuntelemaan sitä tarkoin. Ennen kaikkea: minä olen aivan perinpohjin turmeltunut ja huono mies. Minun pahoja töitäni voi tuskin luetella. Voitte sanoa minua murhaajaksi, tappajaksi, merirosvoksi, salakuljettajaksi, varkaaksi ja vielä moneksi muuksi. Olen askarrellut kaikenlaisissa kunniattomissa hommissa, lukuunottamatta kassankavallusta ja koronkiskomista. Ja täällä Lontoossa on olemassa kelpo köydenpätkä, joka ikävöi minua. Mutta — kaunis rouva. Dick Ansteyn köyhällä kredit-puolella on eräs hyväkin piirre: hän on aina ollut mies, eikä koskaan ole pettänyt ystäviään. Ei koko maailmassa ole semmoisia hohtimia, joilla voitaisiin pusertaa hänestä mitään, mikä vivahtaisi vilpiltä tovereita kohtaan. Ottakaa se huomioon!… Mutta te, rouvaseni, olette osottanut, että ette pane arvoa niille ominaisuuksille, joista minä olen ylpeä. Sillä te kavalsitte meidät, petitte meidät suurilla, loistavilla ja valheellisilla lapsensilmillänne, teeskentelitte rakkautta mieheen, joka piti teistä, ja kiedoitte hänet pauloihinne, ja ajan tultua te viittasitte salapoliisille: tuossa hän on!…

Ja vielä lämpöisenä hänen viimeisistä hyväilyistään te riensitte takaisin Englantiin, ylistitte itseänne sankariksi. Teeskentelitte isänmaanrakkautta. Muistatteko Dalilan, rakas rouva? Te olette hänen muotokuntaansa. Voitte vannoa, että Gazan portolla oli juuri yhtä viattomat silmät, kuin teilläkin, ja yhtä valheellinen sielu. Mistä pirusta te olette kotoisin? Olette sievä katuojan tuote. Pikku "Nana", joka lentää miesten sieluun ja myrkyttää niitten veren ja elämän? Kyllä tunnen, ettekä te ansaitse, että mies vielä tahraa syntistä sieluaan kajoamalla pahimpaan saastaan, mitä miehen tielle voi sattua: huonoon naiseen!… Mutta sittenkin, raadossani on jossakin paikassa hiukkanen jälellä sitä, mitä sanotaan ritarillisuudeksi. Ja tämä pieni jäännöspä minut on ajanut tänne tänä iltana.

Anstey pysähtyi pitkässä puheessaan, raskaasti hengittäen. Edna oli kuunnellut häntä yhä kasvavalla pelolla, mutta vieraan viimeiset sanat nostattivat hänen kasvoilleen toivon…

— Minä olen aina pitänyt teistä, mr Anstey, hän kuiskasi värähtelevällä äänellä.

Tois-kätinen laski äkkiä pöydälle sen pienen hopearasian, jolla oli leikitellyt.

— Tahdon pelastaa teidät Ambroise Vilmartin kynsistä, hän sanoi kiihkeästi. Kauniitten säärienne tähden, hän lisäsi, tahdon antaa teille tilaisuuden välttää joutumasta samanlaiseen kohtaloon kuin kananpoika, jonka niskat on väännetty nurin ja joka sitten viskataan nurkkaan. Tässä rasiassa on yhteisen ystävämme Saton pillereitä. Ne tuottavat helpon ja kivuttoman kuoleman.

Pikku näyttelijättären posket olivat lentäneet kalpeiksi kuin se aamunuttu, joka mehevillä pitseillä kaunisteltuna sulautui hänen kauniitten jäsentensä ympärille.

— Ei hän sitä tarkoitakaan, lausui tuttu ääni ovelta, ja Ralph Burnsin roteva olemus astui huoneeseen, täyttäen sen turvallisuudella.

Anstey teki nopean liikkeen hopearasiaa kohti, mutta näyttelijätär sieppasi sen pois, ennenkuin toinen kerkisi sitä saada. Sitten Anstey kohautti olkapäitään.

— Oletteko te Ralph Burns? hän kysyi uteliaana, tarkastellen voimakasta salapoliisia tuntijan katsein.

— Asia on, kuinka sen ottaa, Anstey vastasi, olkapäitään kohauttaen. Minä olen joka tapauksessa saanut sanotuksi, mitä tahdoin, ja sillä on minun tehtäväni täytetty… Teillä on luultavasti kiire… Hyvästi, rouvaseni. Muistakaa minun neuvoani!

— Nyt olen käytettävissänne, hän sanoi astuen hitaasti häntä oven takana odottaneitten Burnsin aseenkantajain välissä.

Nuori salapoliisi katsoi hänen jälkeensä ja sitten näyttelijättäreen, joka oli ojentanut lumivalkean kätensä häntä kohti.

Mutta nähtävästi hän ei kiinnittänyt huomiota riemuitsevan naisen ystävällisyyteen, sillä hän kumarsi virallisesti ja poistui hiljaa muristen vankinsa perästä.

XLV.

YSERIN KERSANTTI.

— No, tuomari sanoi syvällä ja vakavalla äänellä, oletteko päättänyt puhua?

Syntyi kuolonhiljaisuus suuressa salissa, joka oli ääriään myöten täynnä ihmisiä. Tuomarin liikuttava ääni ja omituinen loiste hänen älykkäissä silmissään osottivat huomiota herättäneen jutun lähestyvän loppuaan.

— Itsepäisyydestänne ei teillä ole mitään hyötyä, hän jatkoi reippaasti. Syyllisyytenne on todistettu. Olette kuulunut merirosvojoukkioon, jonka jokainen mies on ansainnut kymmenkertaisen kuoleman. Mutta voisihan tapahtua, että hänen majesteettinsa armahtaisi teidät, jos osottaisitte vilpittömyyttä.

Syytetty katsoi jyrkästi tuomariin. Hän vilkutti pientä paperilappua, joka ilmeisesti pani suuren lakimiehen hiukan epäröimään…

— Kunnioitettava herra tuomari, Anstey vastasi kohteliaalla äänellä, joka kuului melkein ilkeältä… Teidän pitäisi itsenne olla hiukan vilpitön. Te tiedätte, että minulla tällä hetkellä on kädessäni paperilappu, joka takaa minulle elämän ja suhteellisesti lievän kohtelun, jos olen avomielinen siihen nähden, mitä Ralph Burns nimitti kansainväliseksi pahantekijäin liitoksi.

— Mutta, Anstey jatkoi, raukeasti hymyillen, kyllä kai ymmärrätte, herra tuomari, että kuolema on minulle joka tapauksessa varma. Burns, joka tietää niin paljon, on kertova teille myöskin, että maksaa erään miehen hengen, jos hän ilmaisee asioita, joista hän on vannonut olevansa vaiti. Ja minä tahdon erota elämästä siivolla tavalla.

Koko yleisö osotti kiihtymystä. Edna Lyall, joka istui ensimäisellä todistajanpenkillä, katsoi hämillään ympärilleen. Nuori näyttelijätär oli hyvin kalpea, mutta tämä kalpeus yhdessä hänen komeista silmistään välkkyvän pelon kanssa ei vähimmässäkään määrässä vähentänyt hänen kauneuttaan. Hän ajatteli yhä Ambroise Vilmartia. Ja nyt, kun Anstey oli niin kevyesti sanonut, että hän ei aijo tulla hirtetyksi, hän rupesi uskomaan liiton kaikkivoimaisuuteen. Ehkäpä se vapauttaa vangin itse täältä oikeussalista ja surmaa hänet, Edna Lyallin…

Samassa tuomari painoi hatun päähänsä. Huoneessa olisi kuullut nuppineulan putoamisen. Tuomari julisti tuomion, ja hänen äänessään oli se värähdys, joka aina käy kuolemantuomion julistamisen edellä. Se kuului pitkittä puheitta, että Dick Anstey julistettiin henkensä menettäneeksi ja olisi hirtettävä mahdollisimman lyhyessä ajassa…

Salin alapäässä aukeni ovi. Ja siitä syntynyt ääni vihlasi hiljaisuutta kuin kirous kirkossa.

— Ei, Anstey vastasi tyynesti. Mutta puolustajallani on jotakin sydämellään, näen minä. Ja tuolla huomaan tutut kasvot, joitten isäntä pelastaa minut hirsipuusta.

Nuori asianajaja, joka oli esiintynyt Ansteyn puolustajana, hymyili riemukkaasti. Hän oli alallaan alottelija ja ymmärsi olevansa tässä tilaisuudessa saavuttamaan dramallisen menestyksen, joka antaisi hänen nimelleen loistoa.

— Herra tuomari, hän lausui kovalla äänellä. Päämieheni nimenomaisesta kehoituksesta olen jättänyt erään todistajan kuulustuttamisen siksi, kunhan tuomio on julistettu. Tämä voi näyttää jonkun verran omituiselta, mutta syytetty on niin vaatinut, ja minä olen tuntenut olevani pakoitettu taipumaan. Asia on siten, että tämän todistajan lausunnolla ei ole mitään vaikutusta tuomion sisällykseen, vaan rangaistuksen täytäntöönpanoon.

— Mutta vangilla on oikeus pyytää armahdusta. Päämiehelläni ei ole mitään muistuttamista kuolemantuomiota vastaan, mutta hän ei tahdo tulla hirtetyksi. Hän tahtoo kuolla ampumalla.

Kaikkien silmät kääntyivät siihen suuntaan. Saliin tuli Yorkshire-rykmentin kauniiseen univormuun puettu mies kahden sairaanhoitajan tukemana. Kapteenille annettiin tuoli, ja hän istuutui varovasti.

— Olen kapteeni John Murray, hän sanoi. Terveyteni ei ole hyvä, mutta sillä hengellä, mikä minulla on jälellä ja jota toivon hoidettavan niin, että jälleen voin taistella isänmaan puolesta, minä suojelen tuota miestä.

— Olen liian sairas tutustuakseni siihen asiaan, joka on vienyt tuon miehen hirsipuuhun. Se ei minua liikutakaan. Mutta kersantti Ansteytä ei voida hirttää. Miestä joka on hänen tavallaan taistellut vanhan Englannin puolesta, ei saa vetää orteen kuin riepua. Ampukaa hänet, jos tahdotte, herra tuomari… Anstey on seisonut pyssynsuun edessä ennenkin, enkä koskaan nähnyt hänen värähyttävän silmäänsä… Hän pelasti minun henkeni, herra tuomari. Se tapahtui Yser-joella. Saksalaiset olivat koko päivän pommittaneet meitä kartesseillaan ja lähettäneet nokkaamme pirullista kloorivesikaasuaan. Ja me saimme määräyksen valloittaa erään hautausmaan. Ja me valloitimme sen. Mutta kahdeksasta sadasta miehestä ei ollut jälellä muuta kuin puolisen sataa. Me kävimme asemiin hautausmaalle ja jäimme odottamaan lisäväkeä. Silloin sain kuulan aivan rintalastani alle juuri samalla hetkellä, kun saksalaiset hyökkäsivät vereksillä joukoilla.

— Koettakaa päästä takaisin ampumahautoihin, sanoin kersantilleni.
Tämä on toivotonta. Ja kiitos hyvästä yhteistyöstä!

— No, niin vaarallinen asia toki ei ole, kapteeni, Anstey sanoi.
Teidän täytyy sitten lähteä mukaan?

Koetin nousta jaloilleni, mutta se oli toivotonta… Ja tiedättekö, mitä silloin teki tuo mies, jonka olette tuominneet hirtettäväksi!… Lähtikö hän käpälämäkeen?… Ei, hän otti minut arvelematta selkäänsä ja kantoi minut metsään. Luodit sinkoilivat korvissamme, ja granatit repivät maan nurin ympärillämme, mutta kersantti Anstey meni, niinkuin olisi manövereillä ja tietäisi, että häntä ammuskellaan löysillä patroneilla… Hän pääsi ampumahautaan, herra tuomari, ja samalla hetkellä, kun hän laski minut kenttäsairaalan paarille, tuli granatinsirpale ja sieppasi häneltä oikean käsivarren… Hän pelasti henkeni, herra tuomari, ja minun on velvollisuuteni sanoa totuus. Englannissa ei ole kymmentä miestä, jotka olisivat tehneet saman, minkä tuo mies. Hän on pahantekijä — well, sitä en tiedä. Mutta että hän on mies, sen tiedän. Ja semmoisena aikana, joka on täynnä akkoja, nylkyreitä ja muita ihmisten rääkkääjiä… te aijotte tavallisena ryövärinä hirttää… miehen. Ei, se ei käy, herra tuomari.

Haavoittunut kapteeni aikoi sanoa enemmän. Mutta hän oli rasittanut itseään liiaksi. Ja yhtäkkiä hän pyörtyi.

Hänet kannettiin ulos, ja kesken äänettömyyttä kuului tuomarin levollinen ääni.

— Koska se ei kuulu asiaan, hän sanoi. Mutta minä en tahtonut tulla hirtetyksi…

— Onko teillä muita toivomuksia? tuomari kysyi melkein kunnioitusta osottavalla äänellä.

— Jos voitte hankkia minulle pari pakettia Macdonaldin intialaisia opiumipaperosseja, niin olisin kiitollinen. Niitä ei ole kaupoissa, mutta puolustajalleni voin sanoa osotteen…

XLVI.

DELMAN KYNNET.

Hounslow'iin asteli hoiperteleva maankiertäjä. Hän oli iso, roteva mies, mutta hän oli kurjassa asussa — niin huonossa, että Pearin maailmankuulun saippuatehtaan nurkalla seisova konstaapeli tunsi asiakseen tarkastaa häntä vähän lähempää.

Mutta miehen harmaissa, terävissä silmissä oli jotakin, joka sai hänet jättämään tarkastuksen toimittamatta. Sillä vaikka maankiertäjän vaatteet ja saappaat olivat kurjassa kunnossa, niin hänen nuoret, älykkäät kasvonsa eivät muistuttaneet sitä muotokuntaa, joka kuuluu irtolaislainsäädännön piiriin.

Samassa ajoi ohitse raitiovaunu, ja siitä astui pieni tumma mies, tähystellen ympärilleen. Hän ikäänkuin tutustui tilanteeseen: tuossa poliisikonstaapeli ja tuolla käveli maankiertäjä.

Hän rypisti kulmiaan ja astui suoraan pitkän irlantilaisen luo, joka vielä katseli epäröiden maankiertäjää.

— Olen Jones, hän sanoi, etsivä Olaf Jones. Tuo mies näyttää minusta vähän epäilyttävältä.

— Niin minustakin, hän sanoi. Mutta ei hän minun nähdäkseni ole juovuksissa.

— Olemme ajamassa takaa eräitä vaarallisia veijareita, hän murahti itsekseen. Ja Herra ties… Mutta minäpä kurkistan häntä lähempää, hän lisäsi ääneen, törmäten kadun poikki.

Maankiertäjä kääntyi häntä vastaan. Salapoliisi katsoi häntä terävästi silmiin ja otti häntä olkapäästä kiinni.

— Tunnen teidät, salapoliisi kuiskasi. Olette Ambroise Vilmart. Ja se, jota etsitte, ajaa tästä autolla 10 minuutin perästä. Parin minuutin matkan päässä on nurkkaus. Se on sopiva paikka.

Kulkurin harmaihin silmiin tuli äkkiä vilkas ilme. Mutta hän ei virkkanut mitään.

— Pidä varasi, salapoliisi sanoi äkkiä ääneensä. Me emme salli sinun laistesi miesten kuljeksia maanteillä. Ymmärrätkö?

— Annoin hänelle vakavan varoituksen. Hän sanoo olevansa belgialainen, ja tiedättehän, että…

— Niin, konstaapeli murahti pettyneenä. Sen vaivaisen roskan saamme antaa olla…

— Noihin belgialaisiin ei aina ole luottamista, salapoliisi sanoi, katsoen pitkän, ränsistyneen miehen jälkeen… Olen juuri etsimässä erästä veijaria, jonka nimi on Vilmart, insinööri, joka kuului hai-kaloihin… Hän oli heistä kaikkein vaarallisin… Ja Jumala ties', eikö olisi ollut viisasta pidättää hänet. Mutta ei mies missään tapauksessa pääse meiltä… Näkemiin!

Sitten hän asteli hitaasti kulkurin perästä, joka sillä välin oli kadonnut nurkan taakse. Kaukaa kuului auton puhalluksia, jotka muistuttivat suden ulvontaa.

Nyt leikki pian alkaa, hän murahti onnettomuutta ennustavasti hymyillen. Dick Anstey parka! Hän olisi iloinnut tästä murhenäytelmästä.

Auto tuli juuri silloin näkyviin tien mutkassa. Ja salapoliisi huomasi ohjaustangossa rotevan, leveän olennon.

— Kuolema ja kadotus! hän kuiskasi. Ralph Burns istuu ohjaamassa. Se oli paha juttu. Verikoira ei tunne olevansa oikein varma suojattinsa turvallisuudesta. Nyt Vilmart ei pääse elävänä pelistä. Oli menneeksi!…

Sitten tapahtui se hirveä näytelmä, joka kaikkina aikoina on oleva tulikirjaimin piirrettynä Lontoon rikoshistoriaan.

Auton juuri käännyttyä nurkasta kulkuri oli jättiläis-hypyllä syöksynyt puoleksi umpinaiseen vaunuun. Kuului kirkaisu, yksi ainoa räikeä naisen kirkaisu.

Auto pysähtyi silmänräpäyksessä, ja ohjaustangossa ollut mies hyppäsi ulos. Mutta hän myöhästyi.

Oli aivan kuin petoeläin olisi heittäytynyt autoon. Siinä olennossa ei ollut mitään inhimillistä, joka syöksyi jäykin, kuolonkauhuisin katsein kohtaloaan odottavan nuoren naisen kimppuun. Nainen näki silmiensä edessä kasvavan kymmenen valtaista käyrää kynttä. Ja korisevan mörinän säestyksellä ne tarttuivat hänen kaulaansa. Hänet nostettiin vaunusta ja viskattiin tielle, aivan katuojaan. Ja tuo ihmispeto vieri hänen perästään, puristaen hirmuiset sormensa hänen kurkkunsa ympäri.

Seuraavassa silmänräpäyksessä Ralph Burns oli kulkurin kimpussa, mutta liian myöhään. Kuolevan naisen kaulassa oli kymmenen syvää, veristä jälkeä, ja hänen sammuvista silmistään kuvastui ääretön pelko. Edna Lyall koetti nousta, mutta hänen päivänsä olivat päättyneet…

Silloin näyttelijätär ummisti silmänsä. Hän oli palannut takaisin omaan alkuperäänsä. Täältä hän oli tullut. Syvältä Hounslow'n katuojasta hän oli kohonnut suurkaupungin elämään kuin komea, myrkyllinen kukka. Ja nyt kuolema saavutti hänet samassa katuojassa, jossa hän lapsena oli piehtaroinut.

Burns nousi seisomaan. Verisuonet hänen otsassaan ja kaulassaan olivat pullistuneet, hänen kääntyessään murhaajaan.

Kuului laukaus. Ja hän näki virkatoverinsa Olaf Jonesin seisomassa savuava revolveri kädessä kulkurin päällä, joka makasi auton pyörän vieressä, ohimo kuulan lävistämänä.

— Miksikä ammuit hänet? hän kysyi kiivaasti… Etkö tiedä, että meidän on käsketty vangita heidät elävinä?

— Se tapahtui itsepuolustuksessa, Jones vastasi olkapäitään kohauttaen. Ambroise Vilmartin kanssa ei ole leikittelemistä.

— Hän oli ansainnut kymmenen kertaa huonomman kuoleman, hän murahti, kumartuen katsomaan belgialaista.

Mutta hän ei sanonut enempää. Nuoren insinöörin piirteisiin oli tullut tyyni ja rauhallinen ilme. Näyttipä melkein, kuin noitten kauniitten kiharain hiusten varjostamille kalpeille kasvoille olisi levinnyt hymyilevä sävy.

— Nämä kaksi nuorta, Burns lausui hiljaa, ajavat nyt viimeisen matkansa yhdessä. On sanottu, että he olivat mies ja vaimo. Elämä erottaa, kuolema yhdistää… Ihmeellinen käsi, joka järjestelee lankoja elämän pelissä… Mies rakasti häntä luultavasti suuresti. Hän oli vaarallinen mies, Jones. Ja nuo kynnet…

Burns katsoi häntä hämmästyen. Sitten hän käänsi auton ja ajoi hiljaa takaisin suurkaupungin usvaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAAPPAAJAN KYNSISSÄ: ROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.