The Project Gutenberg eBook of Keisaririkos: Kuvausjakso 1890-luvulta, by Santeri Alkio

Koko huhtikuu oli ollut kolea, mutta viimeisenä päivänä ennen vappua purkautui rankka vesisade. Nuoriso olisi kuitenkin mieluummin tyytynyt kirkkaaseen ja koleatuuliseen kuin sateiseen vappuun. Iltasella tähyiltiinkin nurjin silmäyksin taivaalle, sillä monelle Helsingin nuorista merkitsi vappu vuosikauden ihanimpia elämyksiä — ainakin sellaisten odotusta.

Kun aurinko nyt vappuaamuna nousi, tapasi se jo aikaisin uteliaita nuoria kasvoja, jotka unenpöpperössä ilmestyivät ikkunoihin tarkkailemaan taivaan lakea.

Ja kas! Pilvet, jotka vielä iltayöstä olivat peittäneet taivaan raskaina ja pahantuulisina, olivatkin alkaneet hajota. Aurinko nousi kuin ainakin tietoisena siitä, että sitä odotti moni nuori sydän. Rullakaihtimet ikkunoissa nousivat hurahtaen. Iloisen yllätyksen valtaamina juoksivat aamuvirkut takaisin vuoteilleen. Elämä kaduilla nukkui vielä. Ainoastaan muutamia työn raskaan raatajia liikkui jo matkalla työmailleen, ja myöhästyneet elostelijat, mitkä ajureilla, mitkä jalkaisin, pää olkapäiden suojassa ja päällystakin kaulus korvilla, pyrkivät häpeänsä hätyyttäminä piiloutumaan.

Erään yksikerroksisen puurakennuksen ikkunassa Kruununhaassa seisoi kuitenkin jo kello 6:n ajoissa puoliksi pukeutunut mies. Hän oli suunnilleen viidenkymmenen ikäinen, suoravartinen, jäntevä, leuka väkevä ja parraton, silmät kylmähköt, harmaat. Mies katseli kauan kattojen yli kohoavaa aurinkoa, joka voitollisesti taistellen ajoi pilviä sumuineen taivaslaelta karkuun. Silmässä oli kauas suuntautunut ikävöivä katse.

Ovi hänen takanaan narahti, ja siitä pistäytyi esiin melkein samannäköinen nuori pää.

— Nousin. Ei voi maatakaan. Pitäisi olla kotona. Maa alkaa sulaa. Ja tämä täällä on niin joutavaa.

Varsinkin viimeisissä sanoissa oli kyllästynyt tyytymättömyyden värähdys. Mies istui ja aikoi vetää saappaita jalkaansa.

— Teillä oli säädyssä eilen ne kirjailijapalkinnot? kuului nuorukaisen puolelta.

Mutta vanhemman miehen väittelynhalu oli herännyt. Nuorukaisen kyselyssä ilmenevä toisin ajattelemisen äänensävy loukkasi hänen vakaumustaan. Hän kysyi:

— Vaai Aho! keskeytti vanhempi mies kiihkeästi, samalla pilkallisesti hymähtäen. — Kyllähän niitä rahoja tietysti Pariisissa tarvittaisiin… lokaviemäreissä!

— Älkäähän nyt, isä. Loukkaantumisen värähdys kuului jo pojan äänestä. — Ettehän te saata nyt katsoa asiaa ihan niiden vanhoillisimpain pappien näkökannalta?

— Pha-appien! Kuljenko minä pappien perässä! Koska minä olen ketään hännystellyt?

Mies suoristi ryhdikkään vartalonsa ja silmäili taistelunhaluisena ovenaukeamaan, aivan kuin vaatien poikaa tilille alentavista viittailuistaan. Poika näytti aikovan pitää oman päänsä, mutta alkoi kuitenkin sovittelevassa mielessä:

Mies naurahti hieman leppyneenä. Täyttäessään pientä notkovartista piippuaan hän virkahti:

— Pitääkö tällaisissakin asioissa talonpojalla olla erikoinen oma kantansa?

— Totta kai, poikani! Sanoppa nyt, mitä talonpoika hyötyy sellaisesta kirjasta?

Nuorukainen pesee toisessa huoneessa kasvojaan pysyen jonkun aikaa vaiti. Pyyhkiessään hän vihdoin virkahtaa:

— Kaunokirjallisuutta tuskin voi olla erikseen eri säätyluokille, talonpojille ja herroille.

— Sitä minä nyt en varmaan tiedä, voiko. Mutta minut on tämä talvi
Helsingissä pannut yhä enemmän epäilemään, että koko sivistys menee
hittoa kohti. Ei se sivistä herrojakaan sellainen kirja kuin tämä
"Yksin", tai sellainen kuin "Salakari".

Miehen otsalle nousi hieman punerrusta. Mutta ilmeisellä ponnistuksella sai hän paisuvan kuohahduksen asettumaan.

— Se on hyvinkin mahdollista, se! hän virkahti jo hieman helpottavasti naurahtaen. — Mutta kun minun täytyy valtiopäivämiehenä ottaa siinäkin asiassa oma kanta, niin eiköhän silloin ole viisainta tehdä niin kuin omalla suomalaisella talonpoikaisjärjellä parhaiten oikeaksi ymmärtää?

— Hyvää huomenta, Saara, tervehti valtiopäivämies ja katseli huvitetuin ilmein tytön ylenpalttisen tervettä punotusta.

— Hyvää huomenta, herra valtiopäivämies. — Täällä on jo kirjekin ja sanomalehdet.

Valtiopäivämies otti kirjeen tarjottimelta ja silmäili osoitetta. Kansakoulunoppilaan harjaantumattomalla käsialalla oli siihen kirjoitettu: Valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki.

— Saiko isä kirjeen? kysyi nuorukainen tullen huoneeseen. Hän oli pitkä ja hoikka, kasvojen muoto isän, mutta silmät ruskeat ja eloisat eikä leuka yhtä väkevä.

Nuorukainen otti kahvinsa sekä lehdet ja meni. Tarjotin kahvikannuineen jäi pöydälle.

— Onpa rouva tehnyt siinä oikein. Tuleekin kaunis vappu. Ota tästä,
Saara, vähäisen vappurahaa.

Samassa tuli nuori mies takaisin huoneeseen, otti liivintaskustaan hänkin markan ja antoi tytölle.

— Hyvänen aika, herra maisteri, minähän saan nyt aivan liikaa, kiittelee tyttö vilpittömästi.

Kun nuorukainen otti markan liivintaskustaan, välähti Pyydysmäen silmä. Poika meni liikoihin! Markka kerta kaikkiaan molemmilta yhteensä olisi riittänyt isän mielestä. Sitä paitsi hän ei koskaan voinut sietää sellaista, että rahaa säilytettiin liivintaskussa. Varsinkin kun oli kysymyksessä "koulupoika", jonka rahanlähteet olivat isän taskussa. Se sellainen rahankäsittely oli rehentelevää. Raha on aina sen arvoista, että pitää joutaa panna se oikeaan rahataskuun ja tarvittaessa sieltä myös ottaa.

— Se on, kuule Iiska, sillä tavalla, — minä olen pannut sen merkille, — että niillä on aina rahapula, joilla on niin kiire työntää pois lanttinsa, etteivät ehdi niitä ottaa kukkarosta.

Iiska luki lehteään ja siitä silmiään kääntämättä virkkoi sävyisästi pyytäen:

Isä otti ilmeisesti huomioon pojan äänensävyn. Tukahuttaen pahanmielensä ja kirkastuen vapputunnelmasta sanoi hän helpottavasti naurahtaen:

— Siellä alkavat kevättyöt, virkkoi hän kirjettä, antaessaan. — Täällä on suorastaan vaikea olla, kun kotona kylvetään. Minä olen aina itse kylvänyt ja valvonut.

— Ei äitikään tiedä kylvöistä, hänellä on omat huolensa. Minun pitäisi olla siellä itse.

Pyydysmäki painui silmäilemään päivän Suometarta. Poika luki
Päivälehteään ja virkkoi vähän ajan kuluttua:

— Tästä päivästä siis alkavat venäläiset postimerkit olla Suomessa virallisia.

— Tässä myös. Se on suuri, musertava tapaus valtiollisten oikeuksiemme historiassa.

— Niin on. Ruotsalaisia siitäkin saamme kiittää. Eikä niiden hämäys siihen lopu…

— Kyllähän sinä sen tiedät. Ne ovat saivartajia pikkuasioissakin ja suututtavat sillä. Ne tekevät kaikista asioista etuoikeuskysymyksiä, niin oikeista kuin vääristäkin. Ymmärtäähän sen, että ryssä tuntee mahtinsa. Se lyö purevaa kärpästä.

— Niin, mutta pienen kansan täytyy pitää tarkoin kiinni perustuslaillisista oikeuksistaan, joka ainoasta pilkusta, muutoin ne…

— Tietysti! Mutta tiedäthän sinä, mistä tämäkin lähti? Keisari oli huvimatkalla Suomen saaristossa ja lähetti kirjeitä lähimpään rannikon postikonttoriin varustettuina venäläisillä postimerkeillä. Siellä selitetään keisarilliselle postinviejälle, etteivät ne kelpaa! Eikä tämä kuulu olleen edes ainoa kerta, niin että asia oli jo postiviranomaisille ennestään tunnettu. Eikö nyt olisi saattanut ilman muuta, pelkästä kohteliaisuudesta, ottaa vastaan kirjeitä ja panna menemään. Niin minä olisin tehnyt ja maksanut postimerkkivahingon vaikka omastani, ellei muu olisi auttanut. Sellainen härnää turhanpäiten.

— Mitä lienevät olleet. Mutta keitä ne muitakaan. Suomalaiset olisivat sellaisessa tapauksessa tehneet niinkuin minäkin, ja montakohan suomalaista postivirkailijaa tässä maassa lienee, varsinkin rannikolla.

— Kenties. Mutta tässä maassa täytyy meidän suomalaisten niin tehdä, sillä muuten nuo kirotut viikingit härnäävät ryssän meidät nielaisemaan. Muistathan sinä miten kävi kieliasetuksen? Ruotsalaiset vaativat, että suomenkielen pääseminen viralliseksi kieleksi olisi pitänyt laillistuttaa perustuslakisäännökseliä. Mutta sellaista olisi ollut mahdoton saada aikaan tässä maassa ennen maailman loppua, sillä kaksi säätyä olisi ollut aina kahta vastaan. Kun se asia ei luonnollisesti voinut olla mikään perustuslakikysymys, vaan käytännöllinen toimenpide suomenkielen saattamiseksi vihdoinkin luonnollisiin oikeuksiinsa, anoivat talonpojat, että se toteutettaisiin hallitsijan vallalla. Niin tekikin keisari Aleksanteri II. Samalla määräsi hän virkamiehille 20 vuoden ajan suomenkielen oppimiseen. Mutta annas olla! Kun kieliasetuksen voimaanastumisen aika tuli, silloin keksi ruotsalainen prokuraattori, että suomenkieli onkin vieras kieli suruisessa Suomenmaassa! Vanha 1734 vuoden Ruotsin valtakunnan laki ei muka tiedä mitään suomenkielestä . Noo, kun tällaista ruvetaan saarnaamaan ja opettamaan ryssille, jotka eivät varmaankaan mitään niin hartaasti odota kuin tilaisuutta saada panna täällä uuden, nyt hallitsevan vallan kieli viralliseksi entisen hallitsevan vallan kielen sijaan, niin ei sellaista laintulkintaa voi pitää muuna kuin tyhmyytenä.

— Vai suomenkieli olisi vieras kieli Suomenmaassa! Mutta silloin ne jo saivat väitteillään aikaan sen, että ryssät rupesivat kiinnittämään huomiotaan oikeuksiimme, ja nyt ne ovat päässeet makuun. Siitä se alkunsa sai. Se vyöryy nyt kuin lumipallo. Saat nähdä. Kyllä Yrjö-Koskinen ja Meurman ovat minulle kertoneet.

— Sen minäkin myönnän, että nämä ruotsalaiset ottavat politiikan aina enemmän rotu- ja luokkaetujen kuin Suomen valtion yleisetujen kannalta, mutta…

— Mutta 1885:n valtiopäivillä olivat vanhat suomenmieliset liitossa ruotsalaisten liberaalien kanssa.

— Olivat kyllä, tunnusti valtiopäivämies. — Mutta kyllä Meurman on minulle sen kertonut, miksi silloin yritettiin sitä keinoa suomalaisten oppikoulujen asiassa. Ukko Meurman oli ollut keisarin kruunajaisissa Moskovassa ja toi sieltä tiedon, että Venäjältä on nousemassa myrskypilvi, joka uhkaa Suomen valtiollisia oikeuksia. Hän ja muut vanhat johtajat olivat sitä mieltä, että kotimaiset riidat oli nyt saatava lopetetuksi, jotta oltaisiin sitten yksimielisinä voimakkaampia ryssää vastaan. Siksi sitä kompromissia puuhattiin. Mutta pettivät ne ruotsalaiset silloinkin. Ansaitun rangaistuksen saivat suomalaiset luottamuksensa palkinnoksi.

— Niin, mutta te saatte, isä, nähdä, että vanhat pettyvät uudestaan nojautuessaan kaikessa luottavasti kenraalikuvernööriin ja vanhoillisuuteen ja vanhoillisuuden päävarustukseen, tuohon…

— Sano pois vain: pappissäätyyn! nauroi isä hieman hermostuneesti.
Poika nauroi jo kevyemmin:

— Pappissäätyyn. Niin, mutta myöskin yleensä ryssän hyväntahtoisuuteen. Sillä ryssä on ikuinen vihollisemme ja pysyy ryssänä, vaikka sen voissa paistaisi. Ja papit, ne eivät ole poliitikkoja.

Iiskan silmä livisti hieman arkana isän katseen ohi. Hän virkahti vältellen:

— Niin kai, mutta poliitikoksi en aio. Sitä paitsi ei papin minun ymmärtääkseni tarvitse välttämättä olla vanhoillinen.

— Ei tietenkään. Muuten sinä kai tiedät senkin, etten minä ole käsityksiltäni vanhoillinen.

— Mutta jos nyt ei hyväksy Juhani Ahon "Yksin"-kirjaa, onko sillä tuomittu vanhoilliseksi?

— Mutta… no, jos se siitä raja käy, niin minä jään vanhoillisten puolelle.

— Kyllähän isä kai myöntää, että nuorten ja vanhain kesken on kysymys muustakin.

— Tiedän, tiedän. Ja sinne teidän puolellenne juoksevat kaikki nuoret tyhjäntoimittajat kuin kisalle tanssihuveihin, tänne meidän puolellemme kaikki vakavammat ja vanhemmat kuin… miten sen nyt sanoisi?

— Olkoon vain! Kinkerillä pitää jotain osata ja näyttää että johonkin kelpaa.

Oli saavutettu tyyni, hilpeä mieliala. Saara kävi kutsumassa aamiaiselle. Mutta samassa, kun he jo olivat astumassa toiseen huoneeseen, kuului ovelta arka koputus. Sai tulla sisään.

Sieltä tuli puoliränsistyneissä entisissä herrasmiehen vaatteissa keski-ikäinen, keskikokoinen mies, jolla oli punertava, aivan hoitamaton parta. Huomasi heti, että siinä oli ollut miehenvärkki, jota elämänkoulu oli muokannut, mutta jonka kohtalo sittemmin oli työntänyt luisumaan kadulle.

— Huomenta, tervehti vieras ja tarjosi tutunomaisesti kättä, jonkinlainen reipas huumori sädehtien silmistä.

— Asiat vaativat. En minä lue enää papiksi niin kuin sinä, kuuletko. Olen aikonut liikealalle viipymättä. Ajattelen pientä omaa liikettä. Luulen saavani luottoa. Sen yhteydessä olisi aina mahdollisuus sivutoimiinkin, sellaisiin, jotka miellyttävät, jottei tarvitsisi suoraa päätä painua poroporvariksi. Ajattelen sivutoimena sanomalehtityötä edelleen. Se on minun luonteeni mukaista. Luulen muuten, että minulle pian tarjotaan paikka Suomettaressa.

Länsipää naurahti, mutta tuntui kuin naurahduksen takaa olisi kurkistanut syvä katkeruus.

— Mitäpä sillä lakilla, virkkoi Iiska. Häntä rupesi samassa vaivaamaan ajatus, että Länsipää lyöttäytyy hänen seuraansa. Mutta vieras, joka oli jo ehtinyt perehtyä tämänkaltaisiin tilanteisiin, arvasi Iiskan ajatukset ja virkahti häijynkurisesti:

— Meitä on joukko vanhempia civiksiä, jotka… Mutta te "nuoret" taisitte saada selkäänne kirjailijapalkkio-asiassa talonpoikaissäädyssä.

— Eihän se ole meille erikoinen selkäsauna. Totta kai "vanhojenkin" täytyy harrastaa kirjallisuutta.

— Niin mutta — ne kirjoittavat "Saarijärvellä ja Viitasaarella", kesälomalla ja täydellä palkalla! ivaili Länsipää.

— En tiedä, enkä välitä. Minusta te nuoret panette vain liian paljon painoa kaunokirjallisuuteen. En minä sen arvoa kiellä, siitähän se kansalliskirjallisuuden kasvu ja viljelys saa alkunsa. Mutta yhteiskunta, työväenkysymys, köyhäin asiat, ne kaikki jäävät teiltäkin sivuun. Katsohan, mikä taistelu Saksassa riehuu sosialistien ja Bismarckin välillä! Siinä on elämäntuntua.

— Onhan täälläkin — joku suutari! Mutta kun te kerran olette "nuoria", sinäkin, saisi olla enemmän huutoa ja riitaa. Minä, minä pysyn "vanhana" kieliasian vuoksi.

— Se riittää minulle elämäntyöksi. Siinä on vielä yhdelle miehelle, vaikka te "nuoret" luulette, että kieliasia on mennyt ohi polttopisteensä. On siinä. Minä kirjoitan siitä toistaiseksi vielä miltei joka päivä. Minä luulen, että lopulta antaudunkin kokonaan sanomalehtityöhön. Mutta kuulehan, Iiska, vippaa minulle kymppi.

Iiska joutui hieman hämille. Pyyntöä hän oli kyllä arvannut odottaa, mutta sittenkin se pirskahti esiin vastenmielisesti yllättävänä.

— Hyvä antaa vähästään, paha ei paljostaankaan. Sullahan on täällä isäsi!

— Saat takaisin sitten kun tässä ehdin. Minulla on eräs työ tekeillä, josta heti saan Suomettaresta. Ne maksavat paremmin kuin Päivälehti, tiedätkö?

— Rikas tai köyhä. En tiedä. Tietysti palkkio riippuu kirjoituksen arvosta. Minulla nyt on oma erikoisalani, tilasto. Tässä maassa ei sitä moni tutki.

Länsipää sai viitosensa, suoristi vartalonsa, nosti pään pystyyn, sanoi hyvästi ja lähti.

II.

Ostettuaan aikoinaan Penttilän herastuomarin talon joutui Erkki Pyydysmäki tuon vanhan ja kokeneen, aikaansa nähden valistuneen ukon kanssa yhä läheisempään vuorovaikutukseen.

Niinä aikoina kohdisti Erkki koko harvinaisen miehisen tarmonsa taloudelliseen toimintaan. Saatuaan taloutensa vakavalle pohjalle alkoi hän kiinnittää huomionsa kunnallisiin, jopa sanomalehtien lukijana valtiollisiinkin ja valistuksellisiin asioihin. Kun Penttilän herastuomari vanhuuttaan erosi kihlakunnan lautakunnasta, asetettiin Erkki tilalle. Näin tuli hän eri teitä vedetyksi julkiseen elämään.

Juuri näihin aikoihin sattui kansallisen heräämyksen aaltoliike kulkemaan yli paikkakunnan, ja Erkki Pyydysmäki joutui sen vaikutuspiiriin. Vääryys, jota ruotsalaisuuden ylivalta Suomen virastoissa ja kouluissa merkitsi, oli vaurastuvan talonpojan silmissä niin räikeä, että hän niihin aikoihin olisi tuntenut olevansa valmis mihin tahansa kukistaakseen sen. Asia kävi siitä yhä pahemmaksi, että mitä enemmän asiaan syventyi, sitä räikeämmältä vääryys näytti. Talonpojan voimilla ja keinoilla ei kuitenkaan voinut tehdä mitään. Näitä asioita miettiessä palautui hänen mieleensä usein sama tunnelma kuin aikaisemmin ajatellessa Pyydysmäen raiskattujen ja laiminlyötyjen maiden viljelyskuntoon saattamista. Silloinkin tuli joka käänteessä tietämättömyyden voima vastukseksi. Se oli nyt kokemuksen ja työn raskaassa koulussa voitettu. Maat kasvoivat. Mutta nähdessään tämän ruotsalaisuuden vallan ja suomalaisen kansan oman kykenemättömyyden auttaa itseään talonpoikainen mies voimattomuudentunnossaan katkeroitui. Oma tieto ei riittänyt mihinkään, ja pojista sai kauan odottaa taistelumiehiä, jos niitä koulutiellekin pani. Erkki Pyydysmäen ainoa koulumestari oli ollut herastuomari. Keskusteluissa oli selvitelty ajan valtiollisia ja valistuskysymyksiä. Oli hankittu myöskin joku määrä näitä asioita valaisevia kirjoja.

Niin sai mies oppineeksi kansallistajunnan aakkoset. Selvimpänä kohosi hänen tajunnastaan jonkinlainen kirkastettu talonpoikais-ihanne suomalaisen kansallisuuden varsinaisena edustajana. Virkamiehet ja kauppiaat olivat jo jotenkin sekaantuneita, niissä oli tottumustensa, käytöksensä, elämänkäsityksensä ja mielitekojensa puolesta jo ruotsalaista herrasvaikutusta. Työväki oli suomalaista. Suurin osa torppareita ja mökkiläisiä elikin niin lähellä tilallista talonpoikaa, ettei siinä ollut välillä mitään selvää rajaa. Erkki vihasi säätyraja-aitoja. Kansalliseltakin kannalta katsoen ne piti hävittää.

Nykyään oli Pyydysmäki raitis, oli ollut jo monta vuotta. Mutta aikaisemmin, kun hänkin vielä otti naukun pitäjän miesten seurassa, saattoi se vaikuttaa sen, että hänen sisällinen talonpoikaisylpeytensä pääsi purkautumaan. Sellaisissa tapauksissa voi hän kyllä sanoa pitäjän nimismiehelle, joka oli jotain vanhaa aatelisperua ja ylenmäärin sukuylpeä:

Silloin nimismies loukkaantui ja alkoi tuhista. Hän saattoi vetäytyä jonnekin syrjään valittamaan vähemmän äksylle ryyppytoverille lautamies Pyydysmäen hävytöntä talonpoikaisylpeyttä. Pyydysmäki vuorostaan nauroi kohtausta jollekin toiselle kiihtynein mielin kertoen:

— Niillä tuollaisilla pikkuherroilla on niin naurettavan väärä käsitys nykyaikaisesta maailmanjärjestyksestä ja suomalaisen talonpojan arvosta. Niille täytyy sanoa hieman loukkaavasti ennen kuin ne huomaavat. Pitää loukata niin kuin hekin loukkaavat.

Siten hänestä tuli ympäristönsä johtaja, mistä syystä hänet laitettiin valtiopäivillekin.

Vain vanhimman pojistaan, tämän Iiskan, oli hän toimittanut koulutielle. Hänestä piti tulla puhtaasti suomalainen virkamies. Poika oli aikaisimmasta nuoruudestaan saakka tottunut nöyryyteen isää kohtaan. Äidin ja pojan välillä tämä suhde muodostuikin aivan itsestään luonnolliseksi. Sillä äiti oli niitä ihmisiä, jotka vielä senkin jälkeen, kun jo ovat lakanneet rintamaidollaan elättämästä poikia, säilyttävät valtansa lapsiin siinä määrin, että villimmätkin pojat aivan kuin luonnon pakosta noudattavat heidän tahtoaan. Isä oli ollut ankarampi ja vaativampi, varsinkin ensimmäisten lasten kasvattajana; myöhemmin oli hän huomattavasti hellittänyt ohjaksia. Tässä Iiskassa oli sikeytynyt isän tahtoa vastustava halu siitä huolimatta, että sitä ei juuri milloinkaan, varsinkaan lapsena, saanut näyttää. Tämä taipumus oli elänyt salassa sitä elinvoimaisempana, imien uhmaa juuri salaisuudestaan. Suhde ei ollut oikeastaan vihamielinen, usein se voi olla varsin avomielinenkin. Se oli pikemmin vierastava, hiukan eristävä, hieman eri suuntiin vetävä.

Ensimmäinen Iiskaa koskeva syvempi erimielisyys vanhempain välillä sattui silloin, kun oli ratkaistava minkä uran hän yliopistoon tultuaan valitsisi. Isä olisi halunnut pojasta mieluummin lakimiestä saadakseen antaa isänmaalle yhden puhtaasti suomalaisen virkamiehen. Mutta äiti ajoi pappisuran asiaa. Äidille tulivat avuksi pojan luonteenominaisuudet. Nehän vetivät jonkun verran runolliseen haaveiluun muistuttaen samalla papillisista taipumuksista. Äidin tahto voitti.

Pojalla itsellään ei siihen aikaan ollut aavistustakaan mistään "urasta". Lyseon penkkejä hieroessaan oli hän ajatellut vain kaikkea muuta, eläen päivän kerrallaan, ilman mitään tulevaisuuden suunnitelmia. Kun niitä myöhemmin ilmestyi näköpiiriin, ajatteli hän vain ylioppilaselämää ja sen iloja. Mitä sitten seuraisi, sen saisi vastaisuus ratkaista. Hän valitsi vastustelematta pappisuran.

Valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki kuului valtiollisilta mielipiteiltään ehdottomasti vanhoihin. Suometar oli 15 vuotta ollut hänen raamattunsa ja Penttilän herastuomari hänen profeettansa. Yhdessä asiassa Penttilän vaikutus kuitenkin jäi heikoksi: Erkki Pyydysmäessä ilmeni aina hienoinen vastenmielisyys pappeja kohtaan. Hän kyllä kävi kirkossa ja täytti kaikki vaatimukset, mutta ei päässyt luonnostaan mihinkään. Papeista puhuttaessa hän usein laski huumorinsa valloilleen ja näki mielellään naurajat puolellaan. Mutta jos joku olisi sanonut hänelle, että pojasta tulee jumalankieltäjä tahi vaikkapa vapaakirkollinen tai jotain muuta sellaista sekavaa, joka poikkeaa säännöllisestä, hyvästä arvokkuudesta, olisi hän hyvin luultavasti nostanut myrskyn.

Kun nuori ylioppilas nyt oli viime syksystä saakka ollut Helsingissä, oli kotoisten suunnitelmien taivaalle alkanut kuitenkin nousta hieman pilviä. Iiska oli ruvennut tuntemaan omituista henkistä vetoa nuoriin. Tämä oli saanut alkunsa aivan pienestä ja vaatimattomasta kosketuksesta: hän oli kirjoittanut muutamia novellikokeita ja tarjonnut ne nuorten lehdissä julaistaviksi. Ne olivat herättäneet hieman toiveitakin ja saattaneet tekijän muutamien kirjailijanuorukaisten tuttavuuteen. Niissä piireissä eivät kirkolliset ja papilliset harrastukset olleet siihen aikaan aivan korkeassa kurssissa. Seuraus oli, että Iiska Pyydysmäelläkin oli jo ollut hetkiä, jolloin hänen oli vaikea tunnustautua teologiksi. Ennen ei hän ollut huomannut siinä mitään vaikeutta. Päinvastoin oli, varsinkin syksyllä, mieluistakin ilmaista tällä tavoin, että on niin vakava ja määrätty elämänsuunnitelma.

Nyt oli tämä kirjallinen harrastelu käynyt uhkaavaksi. Ensin se tuntui viihtyvän aika hyvin yksissä teologisten opintojen kera. Mutta sitten rupesi sydän pitämään novellisepän puolta ja hieman vieromaan kuivakiskoisia kirkkoisiä. Olihan niilläkin tosin määrätyt luonteenominaisuutensa, joihin kirjallisen teologin nuori mieli saattoi kiintyä. Edustihan heidänkin ajattelunsa erikoistapauksissa runoutta, jossa etsijä löysi monta mielenkiintoista vivahdusta. Mutta kun näitä havaintoja joutui arvioimaan totuutena, jonka perustukselle oli laskettava se julistus, minkä levittäminen oli tuleva elämäntehtäväksi, pyrki toisinaan nousemaan hiki.

Tällöin henkisesti heräilevä ylioppilas asetteli mielellään rinnakkain runouden ja kirkkoisät. Mieleen nousi vertaileva, ajan ilmassa liikkuva rinnastus: tässä kukoistava, elinvoimaa uhkuva verevä nuori tyttönen, joka hymyilee joka asenteessa, tuossa vanha kuihtunut luostarisetä, jonka silmäniskun ainoana ymmärrettävänä vivahduksena oli elämänviha. Tässä tilassa täytyi nuoren miehen kevättalvella usein tunnustaa itselleen, että hän oli vahvasti rakastunut novelliin ja kyllästynyt kirkkoisiin.

Niin alkoi ajatus askaroida runouden lumoavissa maailmoissa. Teologisten opintokirjojen rinnalle hänen pöydälleen ilmestyivät kaunokirjalliset ja estetiikkaa käsittelevät teokset. Kirkkoisät saivat oppia odottamaan. Nuori ylioppilas tutki maailmaa ja runoutta. Joskus kyllä vilahti mielessä kysymys, eikö koko papin urasta olisi luovuttava. Ratkaisulla ei kuitenkaan ollut kiirettä. Nuori maalaisylioppilas nautti elämän uusista vaikutelmista ja harrasteli esteettisten ja kirjallisten mielikuvien keväisessä hurma-aallokossa. Hetken ylioppilastuttavuudet ja kirjalliset suhteet olivat sellaisinaan elämän tarkoituksena ja kunnianhimon päämääränä.

Tästä henkisen aherruksen ja keväisen luomisriemun keitaasta alkoi Iiskan sielussa pian nostaa päätään uudistaja. Se oli ennestään tuntematon ilmestys tämän maalais-ylioppilaan mielessä. Taiteellinen ja kirjallinen riemu ei enää silloin ollut pilvetön. Yhteiskunta ei enää pysynytkään vain romaanin ja teatterin kirjallistaiteellisia tehtäviä varten muovailuissa puitteissaan, vaan se ryntäsi tosi elämään, itse katsomoon. Siiloin näki läheltä. Paljastui yllättäviä, rikollisia, rumia, särkyneitä puolia. Siinä kirkui rinnan hirveä köyhyys, hätä ja tuska ylellisen rikkauden ja nautinnon ilojen kera. Siinä kilpailivat valhe ja totuus, petos ja rehellisyys, itsekkyys ja suurin uhrautuvaisuus.

Nuori ylioppilas sai ensi herätyksensä elämänkauneuden lumoista. Se aalto kantoi hänelle runollisen ajatuksen ja kynän käteen. Samalla tiellä kohtasi vihdoin myöskin todellisen elämän. Yhteiskunta, jonka nimeä hän ennen tuskin oli kuullut — ainakaan ei hän ollut siihen huomiota kiinnittänyt, — tuli vastaan arkipukimissa. Siellä, arkielämässä, oli kamalan ummehtunutta, ristiriitaista, vanhoillista. Ihmiset näyttivät puolisokeilta, eikä toisten itsekkyydellä, enempää kuin toisten kärsimyksellä, ollut mitään rajoja.

Iiska ei enää voinut nauttia siitä mitä omisti, ei edes siitä millaiseksi oman elämänsä ajatteli. Suuria palkkoja, kauppavoittoja, etuoikeuksia — kaikkia sellaisia tuntui tukevan aina jonkinlainen rikos, siveetön etuileminen.

Sellaiseksi rupesi elämä hahmoittumaan. Hänen kävellessään Helsingin katuja tahi pääsiäisen seudussa kotikylän kujia koskettivat vaikutukset kuin näytelmä teatterissa. Mikään maailmanparantaja ei hänen sielussaan voimia kokoillut eikä toimeensa valmistunut. Siellä heräili vain herkkävaistoinen, tunteva nuori mies, joka näissä kokemuksissa tunsi osaaottavan ihmisen sääliä tai taiteilijanäkemyksen riemua, joskus yhteiskunnallisen syntisyyden kirpeätä tuskaa.

Kaunokirjallinen tuotanto oli siihen aikaan nousukurssissa. Se oli monen mielestä ihaninta elämän työtä. Mutta siihen ei varmaankaan voisi antautua pappi, varsinkaan nuori, joka apulaisena joutuu esimiestensä johtavan käskyvallan alle. Kunhan ei olisi papillista esivaltaa. Kunpa voisi ja saisi saarnata niinkuin itse totuuden käsittää. Hän, Iiska Pyydysmäki, varmasti julistaisi saarnoillaan taistelua sanankuulijain ennakkoluuloja, vanhoillisuutta, taloudellista vääryyttä ja elämän rumuutta vastaan.

Nekös vuorostaan hyökkäisivät kimppuun! Eiväthän sanankuulijat, enempää kuin tuomiokapitulitkaan, salli puhuttavan muusta kuin anteeksi annetuista synneistä ja armosta, ihmisten omasta kelvottomuudesta ja avuttomuudesta. Silloin ei heille mikään vääryys ole kadotukseen vievä synti, vaan jokaiselle kristitylle Kristuksen kuolemassa varattu vapaus.

Miten uskaltaisi äidille ilmaista aikeen luopua teologiselta uralta? Se olisi hänelle uskonnolliseen vakaumukseen kohdistuva katkera pettymys. Isälle olisi se vain pelkkä kunniakysymys, hänen mielestään se osoittaisi vain huikentelevaisuutta. Sen lisäksi oli isä kevättalven kuluessa kiintynyt yhä lujemmin "vanhoihin". Vastenmielisyys "nuoriin" oli samassa suhteessa kasvanut. Hän ottaisi tämän asian varmasti politiikan kannalta. Hän oli talven kuluessa käynyt pari kertaa itse Yrjö-Koskisen ja jonkun kerran Meurmanin luona. Ja poika ei saattanut hymyttä karkoittaa mielestään sitä mielikuvaa, että isä oli näiltä käynneiltä palatessaan näyttänyt sellaiselle kuin olisi hän palannut jumalanpalveluksesta.

Uhma pyrki kuitenkin nousemaan. Eihän tässä ole valittavana elämänura isälle enempää kuin äidillekään, vaan hänelle, nuorelle ylioppilaalle, joka ei aio ruveta leipäpapiksi eikä kenenkään käskyläiseksi, vaan katkoa kahleet, joilla elämä yrittää vyötellä. Hän on valmis vanhempien hyväksi uhraamaan rakkauden, mutta ei luovuttamaan elämäänsä vanhempien ahtaille mielihaluille. Se olisi liian vähäpätöinen tarkoitus. Renki, joka henkisesti nukkuu kapalosta hautaan, tahi talonpoika, jolle akka ja talo ja pikku rikastuminen on elämän tärkein sisältö, ne sen voivat tehdä. Entäs isä? Eikö hänelle ollut suomalainen kansallisuus ja sen nostattaminen pyhä asia? Eikö isän talonpoikaisylpeys ollut saanut sisältöään tästä pyhästä asiasta? Mitähän näistä olisi Pyydysmäen vaarivainaja, isän isä sanonut! Isän Yrjö-Koskis- ja Meurman-palvontaa olisi se äijä varmaan pitänyt herrain häntyröimisenä, hullutuksena ja kuolemansyntinä. Mutta jos äijä nyt eläisi, siitäkö isä välittäisi mitä hän sanoisi! Varmaan hän nauraisi vasten naamaa ja sanoisi: näitä asioita ette te, isä kulta, ymmärrä.

Elämä on niin suuri ja laajenee yhä. Siinä paljastuu suunnattomat määrät laiminlyötyjä tehtäviä ja uusia tehtäviä, joiden tarvetta ei ole ikänä ennen tunnettu. Kuten esimerkiksi ajatuksenvapaus. Ihmiset ovat tässä maassa nukkuneet kauan. Suomalainen ajatus on uinunut kapalossaan. Ei se ole mitään vapautta tarvinnut, ainoastaan kääreitä, tuutijoita ja hoitelijoita. Mutta nyt se potkii kapalossaan. Se huutaa ja vaatii vapauttaan! Ja sitten yhteiskunnan köyhien asia. Köyhyyttä on pidetty Jumalan rangaistuksena ja rikkautta siunauksena. Mutta nyt sanoo eräs suutari, että köyhyys on rikos. Vanhat eivät sitä usko. Isä sanoo suutaria nihilistiksi — mutta poika luulee, että suutari on oikeassa.

Isä ja äiti eivät näistä asioista ajattele niinkuin hän, poika. Jos äiti ymmärtäisi, ettei Jumala mitenkään voi tahtoa sitä, että poika periä hänen uskonnollisen ajatuskuvansa, ja jos isä käsittäisi, että kansallisuusasiassa on hetken tärkein tehtävä nostaa köyhät puutteestaan ja julistaa ajatuksen vapautta ja ajattelemisen välttämättömyyttä, he varmasti käskisivät pojan jättää papin uran, jos hänen elämäntehtävänsä sitä vaatii.

Mitä hän sen jälkeen tekisi, sitä ei hän tietänyt. Ainakin hän kirjoittaisi ja puhuisi näistä uusista ajatuksistaan. Niissä muutamissa novelleissaan ja runokokeissaan, jotka hän oli kirjoittanut, oli hän tuntenut syvää luomisen riemua. Se kohosi huippukohtaansa silloin, kun sai lukea kirjoitelmansa lehdissä. Silloin tunsi suuren, arvokkaan elämän esimakua. Tunsi tekevänsä jotain, olevansa jotain.

Iiska Pyydysmäki oli jonkin verran tuttu Juhani Ahon, Kasimir Leinon ja Pekka Päivärinnan kanssa. Nuo nuoremmat olivat leppoisia, hyväntuulisia poikia, varsinkin ensinmainittu. Juhani Ahon nimi olikin jo noussut nuorten taistelutunnukseksi. Kumpaisellekin oli elämä tuulettamista, ikkunain aukomista, ainaista sotaa ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja vastaan. Iiska oli saattanut olla mukana vain syrjäisenä, aluksi aivan huomaamattomana nuorena kuulijana, sitten oppilaana. Pari kertaa oli ujoa nuorukaista seuroissa mainittu teologina äänensävyllä, joka kutsui kunniasta aran nuoren veren poskille. Silloin hänessä heräsi pelko, että teologin nimi sulkee häneltä piankin kirjalliset piirit. Päivärinnan tuttavuus oli syntynyt isän välityksellä. Mutta yhteisymmärrystä ei syntynyt. Ikäero oli liian suuri ja harrastukset erilaiset.

Kysymystä uran valinnassa helpotti jossain määrin se yleinen mielipide, että nuoren ylioppilaan pitää ensimmäisenä ylioppilasvuotena, lukujen hätyyttämättä, saada katsoa ympärilleen ja tutustua elämään semmoisenaan. Isä kyllä oli aluksi vaatinut heti käymään pontevasti lukuihin käsiksi. Mutta tultuaan itse talvella valtiopäiville osoitti hän aika pitkälle menevää mukautuvaisuutta. Oliko hän siihen saanut vaikutteita ulkoapäin, on tietymätöntä. Mutta terävällä huomiokyvyllään oli hän jo havainnut joukon omia puutteitaan. Hän oli tarkka seuraelämän mies. Ero herran ja talonpojan välillä kiusasi häntä entistä enemmän. Hän ei sietänyt loukkaantumatta sitä alentumisen vivahdusta, jolla eräät herrasmiehet kohtelivat niin häntä kuin muitakin talonpoikaisia edusmiehiä. Se kiihoitti häntä itsepintaisesti pukeutumaan haarniskaan talonpoikaisten tapojen ja tottumusten puolesta. Mehän olemme talonpoikia, talonpoikain säätyedustajia! Tulee olla ja pysyä talonpoikana puvultaan ja tavoiltaan. Hän teki niin ja huomasi aivan pian sen vaikuttavan suuriinkiin kuuluisuuksiin. Alentuvaisuuden nöyryyttävä vivahdus heikontui. Mutta voitto vei hänet siihen, että joutui seuraamaan toisten säätyveljien esiintymistä tarkan huomaavaisesti. Ivailuun taipuva luonne löysi sopivaa maaperää vaistoilleen. Erkki Pyydysmäki oli aina vihannut kiiltokaulusta, kun näki sen talonpojan kaulassa. Itse kääri hän kaulaansa mustan silkkihuivin ja luulotteli sen olevan parhaiten talonpojan säädynmukaisen. Villahuivi edusti arkimaisuutta, kiiltokaulus narrimaisuutta. Miksi? kysyi Iiska. No siksi, sanoi isä, mutta ei osannut selittää. Se oli vain hänen mielipiteensä ja sillä hyvä.

Vaikka valtiopäivämies usein näki ylioppilaspoikansa käsissä kirjoja, joitten ei mitenkään saattanut katsoa kuuluvan teologiseen kurssiin, sorvaili hän niitä koskevat kysymykset kuitenkin tavallisesti leikin muotoon: pitääkö papin tietää tuollaista? Tahi: se akkain sielu on niin yksinkertainen laitos, ettei sen hoitoon tarvita mitään filosofiaa eikä estetiikkaa…

III.

Heti aamusta päivin vallitsi Helsingin pääkaduilla yleinen ryssäläisvastainen mieliala. Kaikki aamulehdet olivat kirjoittaneet siitä, että tänään se nyt todellakin alkoi venäläinen postimerkki liikkua Suomen postireiteillä Suomen postileimalla leimattuna. Koko kevättalven oli kansallis-valtiollisen ilmapiirin yläpuolella lakkaamatta leijaillut vaaniva kaksipäinen kotka. Varsinkin nuoret nyrkit olivat taskuissa puristuneet. Säätyjen keskusteluita oli seurattu harvinaisen hartaasti. Jokaisessa valtiollisessa lausumassa etsittiin siihen kätkettyä kärkeä ja uhma-ajatusta.

Kieliryhmät olivat eristäytyneet entistä kauemmaksi toisistaan. Ruotsalaiset syyttivät suomalaisia venäläisten hännystelystä, suomalaiset ruotsalaisia venäläisten ärsytyksestä. Mikään vaisto tai äly ei sanonut, mikä oli oikein. Yleisesti arveltiin, että keisari oli meidän puolellamme, mutta Venäjän panslavistit kävivät hänen kimppuunsa usuttaen ja pakottaen. Kuinkas oli käynyt Puolan? Samaa kohtaloa suunniteltiin nyt Suomelle. Juttuja kerrottiin siitä, miten täällä erinäiset nimeltä mainitut johtavat miehet olivat ruvenneet opiskelemaan venäjän kieltä voidakseen ottaa selon siitä mitä venäjänkielellä maatamme vastaan kirjoitettiin ja voidakseen antautua tositaisteluun, jonkun tiedettiin opiskelevan kieltä voidakseen sanoa itse keisarille suomentotuuden. Nämä miehestä mieheen kiertävät jutut innostivat jokaista, näissä ilmiöissä aavistettiin Suomen taistelurintaman muodostumisen alkua.

Tänään, Vappuna, ei Helsinki silti ollut mitenkään surupuvussa. Esplanadeilla ja Aleksanterinkadulla hälisi nuorta keväistä parvea aamusta alkaen, mitkä kevät- mitkä viimevuotisissa kesäpuvuissaan. Valkoiset ylioppilaslakit näyttivät valkoisilta ruusuilta näiden värikkäiden parvien vilinässä. Virta, joka noudatteli näitä "valkoruusuja", suuntausi kohti ylioppilastaloa. Esplanadilla jyrisivät ja loksottivat raskaat omnibusvaunut, joita vetäväin suurten hevosten rautainen jalanisku viritti jykevään tahtiin koko liikkuvan Helsingin. Sitä hämmensi ja hoputti säestyksenä pika-ajurihevosten nopeampi askel, mutta tasoitti ja tyynnytti kuormahevosten raskas, jykevä harvakseen lankeeva, seppämäinen kalke. Kaupunki humisi.

Yhtäkkiä soivat torvet Kappelissa. Suomen laulu. Vapputunnelmassa supattelevat kävelijät Esplanadilla vaientavat supatustaan, mutta jatkavat matkaansa. "Finspångilla" käy pari vanhemmalle puolen kallistuvaa herrasmiestä salkut kainaloissaan. Toinen niistä on Yrjö-Koskinen, vartalo hieman kumarassa. He keskustelevat hiljaa. Mutta kun Suomen laulun sävel raikuu, pysähtyy juttu, korva herkistyy, ilme käy totisemmaksi, kirkastuu pian hillityksi, sisälliseksi hohteeksi. Kun kappale on loppunut, nyökkää Yrjö-Koskinen päätään. Hän käy uudelleen kiinni katkenneeseen keskusteluun. Mutta sana nousee nyt kuin varmemmalta pohjalta. Toisen kasvoille nousee hymy. Silloin kajahtaa Porilaisten marssi. Rumpua lyödään. Keskustelu katkeaa uudelleen, hymy kirkastaa nyt myöskin Yrjö-Koskisen ilmettä. Hän suuntaa katseensa lavaa kohti ja pysähtyy taas. Vartalo suoristuu. Molemmat seisovat siinä muutaman silmänräpäyksen, ilmeisesti soiton lumoamina.

Pohjois-Esplanadilla on nuorenväen kulkue saanut vauhtia. Porilaisten marssi vaikuttaa sähköittävästi. Jalkaan tulee pontta ja tahtia, askel käy sotilasmaiseksi. Vartaloon tulee ryhtiä, pää nousee pystymmäksi, käsivarren heilahdus käy tahdikkaaksi, ja sormet puristuvat nyrkkiin. Vihdoin saa sielu virityksensä, niin että tekee mieli laulaa ja silmä käy kovaksi.

Ihmisvilinä on kasvanut. Siinä käy ristiin rastiin kaikenlaista väkeä. Työläiset ovat työmatkallaan. Tuossa työmies työtamineissaan käy läpi juhlapukuisen joukon uljaasti ja väistämättä, hyödyllisen kelpo työmiehen aatelisvaakuna koko olemuksessaan. Mutta kohta silmä tapaa toisen, joka ilmeisesti kärsii työpuvustaan tässä joukossa. Muutamia työläisnaisia puikkelehtii arkoina, ikäänkuin asunsa halpuutta häveten ja joukkoa vierastaen tässä kukoistavan nuoruuden kevättään juhlivassa parvessa. Paperisilpeiden kaupustelijat tarjoavat uutuuksiaan ja saavat innostuneita ostajia. Niitä käyttelee vielä säästeliäs aikakausi hilliten. Mutta kirjavan paperipyryn aiheuttama tuisku synnyttää sitä välittömämmän hilpeyden ja riemun.

Ylioppilastalon edustalla ovat suomalaiset ylioppilaat Alppilaan lähdössä. Ruotsalaiset ryhmittyvät hieman ylempänä. Neitosia monilukuisissa värivivahduksissa parveilee lähettyvillä. Väinämöinen korkealla korokkeellaan näyttää ikäänkuin elostuneen, ja Ilmarisen moukari melkein liikahtelee. Suomalaiset ylioppilasrivit alkavat jo liikkua, laulajat lippuineen etumaisina, parit ja parvet järjestyvät. Muu yleisö katuvierustoilla soluu hiljaa ja huomaamatta nuorisonuomaan.

Ilma on kolea, mutta aurinkoinen ja kirkas. Iloinen vire, jonka laulu ja ylioppilaskulkue on saanut aikaan, leviää kaduntäyteiseen ihmisvilinään ja kohtaa pian päivän yhteisen uhmatunnun. Se ilmenee laulunvivahduksessa, joukkojen kuiskeessa, silmien katseissa. Jokaisen laulun, sanan tai muun tunneilmaisun takaa kurkistaa suomalainen, jota näkymätön kaksipäinen kotka hätyyttelee. Kurkistajan ilmeessä ei nyt tällä hetkellä väreile hätä eikä pelko, pikemmin usko, joka kasvattelee hillittyä uhmaa. Mielikuvissa kangastelee tulevaisuus ja sen hämärtyvillä ääriviivoilla kaksipäinen kotka pakoon lyötynä. Suomalainen nauraa, laulaa, juttelee ja kuiskuttelee kuin konsanaan kaikessa rauhassa, aivan kuin postimerkkimanifesti olisikin hänen kansallisten unelmiensa kiinnekirja eikä mikään valtiokaappaus!

Eräässä jälkijoukossa tapaamme valtiopäivämies Pyydysmäen kulkemassa rinnan muutaman lihavan kauppiaan ja tämän ainakin yhtä lihavan rouvan kera. He astuvat omana ryhmänään juuri Kaisaniemen läpi, ohi ravintolan laululavan. Siinä laittautuvat ruotsalaiset ylioppilaat laulujärjestykseen hieman äänekkäästi hälisten, samalla kuin pöytien luona kuhisee paikkoja varaten Helsingin ruotsalainen hienosto.

Yhtäkkiä kuuluu lavalta rysähdys. Kaikki ympärillä havahtuvat pelästyneinä. Lavan lattia on sortunut, ja siellä hälisevä ylioppilasparvi, mikä kumossa, mikä pystyssä pysytellen, meluaa ja huutaa. Havaitaan kuitenkin heti, ettei kukaan ole vahingoittunut. Tapaus aiheuttaa vain hilpeyttä ja leikinlaskua.

Äsken tapaamamme seurue oli juuri kulkemassa ohi lavan, kun se sortui.
Säikähdyksestä selvittyään, virkahti rouva matkaa jatkettaessa.

— Niin tuosta lavan putoamisestako? kysyi Pyydysmäki kiinnittäen ennustukseen nyt vasta huomiota.

— Sitäpä tietenkin. Ryssä ottaa pois meidän perustuslakimme niin ettei saada mitään laulaa.

— Pikemminkin… pikemminkin voisi ajatella sen ennustavan ruotsalaisuuden vallan sortumista, jos se nyt mitään ennustaa.

— Sitä se minustakin, jos mamma nyt tahtoo antaa tuollaiselle tapaukselle merkityksen.

Herra oli Pyydysmäeltä kotoisin oleva entinen kauppias Jaakkola. Hänen ensimmäinen vaimonsa oli kuollut. Tämä ennustava rouva oli hänen toinen vaimonsa. Nyt harjoitti pariskunta pientä lihakauppaa Helsingin torilla ja tuli tyydyttävästi toimeen.

— On sillä tuollaisella merkitystä, väitti rouva kiihkeästi. — Minä vain pahoin pelkään, että se koskee suomalaisiinkin eikä vain ruotsalaisiin.

— No minä tahdon seisoa oikeuden puolella! huudahti rouva. — Mitä se sellainen on, että aina heitä panetellaan. Ne ovat meidänkin lihapöydässä aivan yhtä hyviä ostajia kuin ikänä suomalaiset.

— Lihakaupassa saattavat olla, myönsi Pyydysmäki, — mutta ne sortavat suomalaisia ja menettelevät ryssää kohtaan tyhmässä ylpeydessään niin röyhkeästi, että ryssä kiihtyy ja vihastuu nielemään meidät kaikki.

Rouvan lihakas leukarivi, jonka kolmas kerros pullistui vahvasti esiin, kun sen omistaja kiihtyneessä mielentilassa painoi sitä rintaansa vasten, esiintyi nyt koko komeudessaan. Mutta tällä kertaa rouva tuskin ajatteli lihavuutensa pukevaa puolta. Hänen luontainen taisteluhalunsa oli kiihtymässä, eikä hän saattanut havaita olevan mitään erityistä vaikenemisen syytä. Itsehän hän oli perustanut lihakauppansa ja ottanut tämän miehekseen siihen, pikemmin vain apurin virkaan. Eikä rouva koskaan aikonutkaan salata sitä käsitystään, että mies oli hänen apunsa, ajurinsa ja näin juhlapäivinä kynkkämiehensä. Kaikki, mikä koski kauppaa ja yleisiä asioita, siinä oli mies vain juttutoveri.

— Niin, mutta kaupassapa ihmisten luonne tulee ilmi, selitti rouva kovalla äänellä, niin että ympärillä kulkevat kiinnittivät siihen jo huomiota. — Erittäin torikaupassa. Minä näen läpi jokaisen ostajan.

Pyydysmäki naurahti sellaisen pienen kiekauksen, jonka Jaakkola tunsi hyvin vanhoilta ajoilta ja jonka kotikylässä tiedettiin merkitsevän syvintä ivaa. Mutta helsinkiläinen torikauppiatar ei siitä tietänyt mitään. Hän jatkoi vain:

— Ja moni ruotsalainen rouva on siivompi ostaja kuin moni suomalainen, joka ei olekaan paljon mitään muuta.

Pyydysmäen äänessä oli sama leikkisän ivallinen sävy, kun hän vastasi kysyen:

— Tottahan nyt toki. Mitäs siitä tulisi Helsingin torilla jos ei osaisi. Kaikki paremmat ostajat puhuvat ruotsia.

— Me suomalaiset olemme virastoissa yhtä avuttomia ja yhtä vaivaloisia vastuksia kun torillakin.

— Minä en ole virastoissa paljoa ollut, nauroi rouva. — Mutta kun menen, niin minä puhun aina ruotsia. Ja kaikki käy niin sievästi. Minä en ymmärrä ollenkaan, miksi siitä niin paljon riidellään. Puhuttakoon ruotsia tahi suomea, sama minusta. Ja jos ei joku osaa ruotsia, pankoon asialleen sellaisen joka osaa. Sillähän siitä pääsee.

He sekaantuivat nyt suurempaan ryhmään, ja keskustelu häiriytyi. Pyydysmäen kasvoilla liikkui vielä äskeisen keskustelun aiheuttama ivallinen väri. Rouvan kasvoilla oli tuima taistelunsävy. Saattoi helposti havaita, että sieltä yritti yhtämittaa rynnätä esiin parvi taistelunhaluisia ajatuksia ja sanoja, mutta voimakas ähkiminen ehkäisi niiden pääsyä ilmoille. Jaakkola oli juuri sytyttänyt uuden pyhäsikarin, talutti rouvaa nuhteettomasti, hoiteli samalla kädellä keppiä ja sikaria, availlen uneksivia silmiään ja ilmaisten siten olevansa valveilla. Huolimatta hänen käsikynkässään kulkevasta elämänmyrskystä näytti mies voivan niin täydellisesti sulkeutua sen vaikutuksilta, että hänen olentonsa jokaisessa asenteessa sekä kasvojen ilmeissä sikarin savujen kera löyhähteli täydellisesti nauttiva olemassaolon riemu.

Siinähän olikin Alppila. Ylioppilaat lauloivat jo hotellin parvekkeella. Kaikki istumapaikat oli jo ehditty varata. Kaltevilla mäkitöyryillä istui ja liikuskeli kuhisten ihmisiä. Tarjoilijat kantoivat simaa ja kahvia erikoisen kiireisesti. Toisia tarvitsevia tungeskeli ravintolan tarjoiluhuoneissa, ovissa ja portaissa, kaikkialla pyytäen simaa ja tippaleipiä. Laulu kajahteli raikkaassa aamuilmassa. Lukuisissa pöydissä pysähtyi rupatus, ja huomio kiintyi lauluun.

Joukkojen katseet eri ryhmissä alkavat saada sisältöä. Kädet ja vartalot liikahtelevat. Vapun suomalainen sielu alkaa lämmitä.

Kaksipäinen kotka hämärtyy tajunnan takamaille, mutta sen läheisyyden tuntee. Se lähentelee joskus sisäiseen näköpiiriin, jolloin suomalaisen joukkosielun tunnepohjista nousee usko ja uhma. Naisen usko ja miehen uhma. Siitä kantautuu taistelunhalu. Joukkotunne alkaa hahmoittua ja hengitellä, siitä alkaa kutoutua kansallistunnon aavistus…

"Laulusta me voiman saamme laulu syömmet aukaisee!" — — — — — — — — —

Laulu päättyy. Kämmenet läiskähtelevät poikkeuksellisen voimakkaasti. Siinä on uhmaa ja sytyttävää herätettä. Jossain liehahtaa sinivalkea vaate. Joukko sydämiä hulmahtaa sen mukana. Alppilassa liikkuu jotain, mitä ei näy.

Pyydysmäki ja Jaakkolan pariskunta ovat löytäneet istuinpaikan muutamalta kiveltä lähellä porttia, pihapiirin ulkopuolelta. Siinä he ovat jo kauan tarinoineet, juoneet simaa ja tarkastelleet kuhisevaa vappu-iloa.

Arvokkaammat alkavat jo lähteä pois ja ajurit valmistautuvat vastaanottamaan odotettaviaan.

Siinäpä tulevat tuomari Lauri Kivekäs ja rouva Ida Aalberg. Rouva jo istuu ajurinrattaille, ja Kivekäs on juuri tekemäisillään samoin, kun huomaa aivan lähellä Pyydysmäen. Tämä on juuri silmin seurannutkin heitä. Kivekäs tervehtii ja viittaa kädellään luokseen. Pyydysmäki pujottautuu ahtaalle sulloutuneitten ryhmien läpi. Juuri hänen saapuessaan asettuu Kivekäs rattaille ja ojentaa sieltä kätensä. Rouva tekee samoin. Pyydysmäen sisällä välähtää hänen koskiessaan Kivekkään käteen: taas tuo alentuva ylhäisyys! Mutta samassapa joutuu käsi rouvan käteen, ja katse sattuu silmään. Taistelunhalu laskee aivan kuin sähkön vaikutuksesta, jokin sisällinen tyydytyksen riemu tulvahtaa mieleen, ja Ida Aalberg sanoo:

— Ei, ei sillä tavalla! Rouva nostaa kättään torjuen. — Meillä on aina aikaa, kun on kysymys Pohjanmaan miehestä.

— Kuulkaa, sanoi nyt väliin Kivekäs. — Minä haluaisin puhua kanssanne eräästä asiasta, joka tulee pian esille säädyissä. Voisitteko käydä luonani tällä viikolla jonain iltapäivänä?

— Esimerkiksi — hän kääntyi rouvansa puoleen kysyvänä — sopisiko meille ylihuomenna päivällisaika?

— Syömme sitten yhdessä, jos valtiopäivämies Pyydysmäelle sopii, sanoi rouva.

Pyydysmäki palasi seuransa luo. Sisällä taisteli taasen tuo ainainen ristiriita. Kivekäs oli kyllä ystävällinen, mutta hänen käytöksessään oli Pyydysmäen mielestä samalla jotain hallitsevaa ja alentuvaa. Hänen oma, hallitsemaan tottunut luonteensa ei helposti istunut tarjottuun käskyläisen tuoliin. Missä asiassa Kivekäs aikoi häneen vaikuttaa, se kysymys askarrutti kiihkeästi hänen mäeltään. Mutta rouvan vilpitön, välitön kohtelu, jossa ei huomannut mitään syrjätarkoituksia, sulatti ja sovitti siihen määrin, että Pyydysmäki saapuessaan seurueensa luokse oli jo päässyt entiseen hilpeyteensä ja tarjoutui noutamaan lisää simaa.

IV.

Iiska Pyydysmäki oli jo aamulla sattunut yhteen muutaman savolaisen aatetoverin ja runoilijakumppalin kanssa. Tämän nimi oli Miettinen, ja Miettisen ylioppilaskokemus oli vuotta vanhempi kuin Pyydysmäen. Kumpainenkaan ei laulukorvan puutteessa kuulunut laulajiin, joten heillä oli riippumaton vappuvapaus. Koko aamutunneiksi olikin heillä riittänyt puhetta kirjailijapalkinto-kysymyksestä, joka tuoreeltaan oli nyt kirjallisten ylioppilaspiirien mielten virittäjänä. Tämä ylioppilas Miettinen oli melkein vielä suuttuneempi kuin Pyydysmäki, Kirjailijapalkintojen vastustuksessa näki hän valtiollisen puoluekysymyksen. Vastustus johtui siitä, että kaikki nuoret kirjailijat menivät "nuorten leiriin".

— Jos ne kuuluisivat vanhoihin, ei yksikään heistä panisi vastaan! intoili poika.

— Luonnollisesti, myönsi Iiska Pyydysmäki. — Mutta sepä jo merkitsisikin sitä, että palkittavien kirjailijain tulisi kirjoittaa kirjanoppineitten ja fariseusten maun mukaan.

Nuorukaiset istuivat jossain kivikossa useitten samalla tavalla vapaasti muodostuneitten ryhmien lähettyvillä. Aurinko oli lämmittänyt ilman, ja tässä tuulen suojassa saattoi jo tuntea todellista kevättä.

— Minä sain kirjeen eräältä toverilta, kertoi Miettinen kaivaen taskujaan. — Siinäkin puhutaan kirjailijan työn arvostamisesta sangen kuvaavia juttuja. Hän on tavannut Kauppis-Heikin. Sehän on siellä kiertokoulunopettajana. Tahdotko kuulla?

— Hän kirjoittaa tässä m.m.: "Rouva Canth oli käynyt Helsingin-matkallaan senaattori Yrjö-Koskisen luona ja ottanut puheeksi Kauppis-Heikin ja maininnut, että eiköhän tuolle saisi pientä matkarahaa, sen verran, että saisi vähän katsella tätä omaa maata ja käydä edes Helsingissä. Mutta kyllä oli rouva Canth käynyt noloksi, kun senaattori Yrjö-Koskinen ei tiennyt sen nimisen kirjailijan olemassaolostakaan. Tietysti ei silloin voi olla matkarahoistakaan mitään puhetta. Vaikka Kauppis-Heikki on sangen hilpeä mies, oli tämä tieto tehnyt hänet hyvin totiseksi. Suomen etevin historioitsija ei ole tullut huomanneeksi, että tämä kirjailija on julaissut kolme, neljä teosta. Täällä on tästä asiasta paljon puhuttu ja ihmetelty. Eikö Suomi siis halua millään lailla kirjailijoitansa kehittää? Onhan selvää, ettei tällainen köyhä mies voi mistään saada varoja matkusteluun. Ja joka nurkassa asuu se nurkasta kirjoittaa. Jos näin aivan kehitysvälineittä voisi tulla neroksi, niin mitä sitten tulisikaan niistä, jotka saavat mielin määrin katsella maailmaa ja nauttia sen tarjoamista sielunylennyksen välikappaleista, kuten näytelmä-, maalaus- ja soittotaiteesta y.m.? Mutta mitäs on tarjolla tällaisilla itseoppineilla kansankirjailijoilla? Herra tule ja puserra potaatinkuoret rieskaksi!"

— Tämä tapaus on vain yksi monista, jotka osoittavat, miten suomalaisuuden liike vieraantuu kansallisuudesta. Se ei hoida juuriaan, se tähystelee vain huippuja.

— Sinä kiehahtelet, kiusasi Pyydysmäki. — Katso vain, ettet kuohu oli padanlaidan.

— Niin! Meillä savolaisilla nyt on se käsitys, että tässä Heikissä olisi ainesta muuhunkin kuin aapisen pänttäämiseen poikavekarain päihin.

— Te voisitte kerätä sille Kauppis-Heikille matkarahat sieltä Savosta, jos todella hänen matkaansa pidätte kansallistarpeena. Valtio ei nyt kerta kaikkiaan pidä kirjailijoita ja heidän kehittämistään niin tarpeellisena.

— Niin. Sitähän voisi. Mutta nekin, savolaiset kannattavat kirjailijoitaan mieluummin juttelulla kuin rahalla.

Kumpainenkin katseli ajattelevan näköisenä mäkirinteessä hälisevää ja etäämmällä kentällä ilakoivaa joukkoa. Silloin tällöin kajahti ylioppilaslaulu ja kättentaputus vuorotellen.

Toveruksia läheni eräs ylioppilas jo etäältä tähdäten heihin. Tällä oli väsähtäneet, kalpeat kasvot, hieman tavallisuudesta poikkeava pitkä tukka ja lempeät, tuijottelevat silmät.

— En. Mutta en toistaiseksi tahdo pelkurimaisesti välttääkään niitä.
Minun täytyy oppia kestämään. Minä lähden työmaalle.

— En. Minä heitän sen. Katsohan, rakas veli: ei Herran viinamäen työmiehiltä kysytä mitään tutkinnoita. Minä tarkoitan teologisia. Jeesus kysyy ainoastaan mieltä, sydäntä, antaumusta kokonaan, kokonaan hänelle. Minä olen nyt tehnyt sen, antautunut kokonaan, ja nyt minä lähden julistamaan syntiselle maailmalle Kristuksen kuolemaa.

Pyydysmäki ilmeisesti hieman elostui, hänen mielenkiintonsa kuvastui silmissä ja muutamissa eleissä. Mutta Miettisen kasvojen ylitse liiteli vastenmielisyyden ja väsähtäneisyyden pilvi. Edellinen nousi nojaavasta asennostaan ja asettui suoraan Saarimäkeä vastapäätä.

— Kuule, tarkoitatko sinä, ettet ollenkaan suorita jumaluusopillista päästötutkintoa?

— Onko sinulla joku… joku paikka, sitoumus? Tarkoitan: saatko sinä jotain palkkaa?

Iiska Pyydysmäki tarkasteli vanhempaa lukutoveria yhä uteliaampana. Hänen oli vaikea määrätä kantaansa tämän tiedonantoihin. Oliko tässä hänen kannaltaan ylivoimainen sankariteko vai oliko tuo poika yhtäkkiä tullut löylynlyömäksi? Ääntään alentaen hän kysyi:

— Velatko? Niistä täytyy Jeesuksen pitää huoli… kun Hän kerran minut pestaa ja velvoittaa työhön viinamäkeensä.

Miettinen haukotteli. Kevät näytti vaikuttavan lihavanläntään poikaan raukaisevasti. Iiska sytytti savukkeen. Saarimäki katseli ajatuksiinsa vaipuneena ja hieman hymyillen vuorotellen taivaanrantaan ja Iiskan silmiin. Vihdoin hän yhtäkkiä kysäisi:

Iiska Pyydysmäki hymähteli hieman nolona. Huuli vapisi hermostuneesti, kun tuhkaa savukkeestaan pyyhkien vastasi empien:

— Tiedä… minusta tuntuu kuin, miten sen nyt sanoisi, kuin meillä olisi vielä suoritettavana tässä isänmaassa muutakin… suoraan sanoen, minä pelkään, että sinä hassuttelet.

— Niin sanoo moni muukin! Mutta kun Jeesus sanoo toista ja minun sieluni vastaa: niin.

Samalla ilmestyi joukkoon pari iloista ylioppilasta, pitempi ja lyhyempi, kumpaisellakin lakki hieman takaraivolla.

— Mitä hiton farisealaisseuroja te täällä! huusi pieni jo kaukaa, koko naama nauruna ja heiluttaen ylen paksua sauvaansa.

— Se taitaa tämä Saarimäki viekoitella teitä pois kirkon-herrasta, melusi lyhyempi.

— Mitä, meinaatko sinä lähteä saarnamatkoille, sinä? tiukkasi pitempi kiskoen Saarimäen takinnapista.

— Ja siinä kaupungissa, missä sinua ei oteta vastaan, sinä puhdistat tomun sinun jaloistasi? lasketteli lyhyempi.

Vaikka Miettinen ei vakinaisesti lukeutunut tähän seuraan, suostui hän kohta. Iiska Pyydysmäki hieman empi ja laski mielessään mitä isä mahdollisesti sanoisi. Mutta samalla tempasi hänet ilonkaipuun väkevä aalto. Äskeinen alakuloinen ja painostava mieliala, minkä Saarimäen juttelu oli aiheuttanut, haihtui.

— Mennään! julisti hän. Mutta samalla muisti hän jotain ja jatkoi: —
Sillä ehdolla kuitenkin, ettei juoda.

— Minä pidätän itselleni toimintavapauden, ilmoitti pitkä. — Voi olla, etten maista, mutta voi sattua päinvastoinkin. Ja sen vuoksi civis Pyydysmäki voi tämän tiedon saatuaan jäädä pois, jos häntä haluttaa, tahi lähteä mukaan, jos huvittaa. Minä menen joka tapauksessa.

Hälisten ja nauraen lähti joukkue liikkeelle. Sitä ennen oli Saarimäki jo huomiota herättämättä yksinään poistunut.

Yöllä kello yhden tienoissa hälisi Kaivopuisto vielä iloisessa vappukuhertelussa. Valkolakkisten ryhmiä, joista osaksi kuului myöskin juopuneitten hoilaavia tai rähiseviä ääniä, liikkui eri puolilla, päätiellä ja käytävillä. Ajurit laukkauttivat hevosiaan ylimääräisten juomarahojen kiihoittamina.

Meren rannasta päin tulivat hiljaa haastellen Iiska Pyydysmäki ja se pieni, jonka nimi, miehen perin suomalaisesta sukuperästä huolimatta oli Halfors. Viimeksi mainittukin oli pitänyt lupauksensa olla juomatta. Viimeksi olivat nuorukaiset istuneet rantakallioilla ja tarkastelleet tänään jäistä vapautunutta merta ja "Harakkaa". Meri aaltoili riemullisen vapaana ja välkehti kevätyön heijastuksessa.

Pojat olivat ahmineet viileätä merituulta. Kylmä hieman puistatteli, mutta mieli oli silti raikas. Heidän kävellessään kevätyön hämärässä sattui Iiskan silmään ensinnä yksinäinen istuja, joka kykki kyyryssään penkillä tien vieressä.

Todettuaan kaksissamiehin asian lähestyivät he penkkiä. Länsipää nukkui siinä istuillaan, pää riippuen rinnalla, ja kuorsasi. Miesriepu herätettiin. Saatuaan silmänsä auki ja päästyään tajuihinsa tunsi hän kyllä kohta Iiskan ja lopulta Halforsinkin. Länsipää ei myöntänyt olevansa paljoa päissään, mutta häntä vilutti kovasti. Toverukset istuivat samalle penkille ja yrittivät puhutella.

Länsipää oli vähän aikaa vaiti, mutta purskahti sitten hermostuneeseen nauruun:

Ja kun he olivat aikansa puhutelleet miesrukkaa, rupesi tämä vihdoin itkemään. Itkua oli oikeastaan vaikea erottaa äskeisestä naurusta. Mutta tempovat hartialiikkeet osoittivat sen riittävän selvästi. Silloin oli hänen kanssaan vaikea tulla toimeen. Eihän hän kuullut lohdutteluja. Neuvottomina he seisoivat lähellä tietämättä mitä tulisi tehdä. Vihdoin hän melkein selvällä äänellä hoki:

— No älähän nyt, puhui Iiska ja piteli takinhihasta. — Lähde kävelemään tästä, sinun tulee kylmä, ja poliisikin voi tulla.

Päästiin lähtemään. Kävellessään lämmittyään Länsipää miehistyi aikalailla, niin että hänen kanssaan saattoi aloittaa asiallisen juttelun. Hän pysyi kuitenkin harvasanaisena. Kun oli saavuttu kauppatorille, jossa oli erottava kunkin asunnolleen, tarjoutui Länsipää kävelemään hetkisen Pyydysmäen mukana. Halfors lähti eri haaralle.

Heidän astuessaan vierekkäin yli Senaatintorin Kruunnunhakaa kohti virkahti Länsipää äkkiä:

Toinen ymmärsi heti hänen tarkoittavan entistä morsiantaan, jonka kanssa vanhat suhteet näyttivät yhä kaikesta huolimatta jatkuvan. Iiska innostui toverilliseen osanottoon:

— Minä sanoin hänelle: tule nyt. Jos sinä uskallat lähteä minun kanssani, niin minä vannon, ettei viinanpisaraa tule ikinä huulilleni.

— Olenko minä vanki, varas, lurjus? Mutta hän ei ymmärrä minua. Minua ei vedä liejusta, jos niin tahtoo sanoa, kuiville mikään, ei mikään muu kuin luottamus! Jokainen epäilyksen häivä kaataa minut takaisin. Hänen epäluottamuksensa on minulta vienyt itseluottamuksen.

Viimeisten sanojen ohella kuului kurkussa ääniä, jotka muistuttivat taas itkua, Iiska katsoi kovia kokenutta vanhempaa toveriaan säälien silmiin, joita hän ei hämärtävässä yössä tarkoin nähnyt, ja huokasi avutonna.

Länsipää nyökkäsi hämärässä päätään, ja he erosivat lähtien kumpainenkin suunnalleen. Pyydysmäki pysähtyi säätytalon nurkalle ja katsoi taakseen. Mies etääntyi pää kumarassa ja polvet notkahdellen.

Ylioppilas Pyydysmäen herkkä mieli askarteli jälkeenpäin paljon siinä ajatusmaailmassa, jonka kohtaus Saarimäen kanssa oli hänessä avannut. Ajatukset olivat ennestäänkin tuttuja, mutta vertyivät nyt uudella voimalla. Saarimäen otteessa oli jotain ehdotonta ja puoleensa vetävää. Se nousi kuin itse totuus suuresta hämärien ja sekavien elämänarvojen hyllyvästä suosta ja tuntui pystyvän vähäpätöisyyksiä hallitsemaan.

Sehän oli Jeesuksen selvä käsky. Hetkittäin ahdisti nuorta ylioppilasta niin, että hän tunsi seisovansa Jeesuksen kanssa silmä silmää vasten. Jeesus katsoi läpi, ja hän yritti välttää hämmentyen ja sekaantuen yhä enemmän. Ja kun hän hämmentyi, livahti ajatus usein Tolstoin Kristukseen tahi taas täydellisen ajatuksenvapauden tuntemattomiin maailmoihin johtaville poluille. Väliin hän päätti tutkimuksen ja kokemuksen tietä kulkien ratkaista kaikki, ravistaa päältään jokaisen hiemankin kahlehtivan ennakkoluulon ja olla vapaa. Mutta tuskin oli sielussa tämän johdosta ailahtanut ylväs sankaririemu, kun jo sisästä päin työntäysi esiin lukuisia epäilyksiä, jolloin vapaudenlento lamautui ja pakotti kesken kaiken pysähtymään ja arvioimaan uuden epäilyksen todellisuutta.

Toisinaan taasen Tolstoin Kristus, tämä yhteiskunnallisesti parantava ihminen, astui eteen ja selitti elämänarvoitusta. Tämä Kristus oli nuoresta ylioppilaasta suuren ihmisyyden ilmestys, joka ei puhunut mistään lunastuksesta, ilman ansiota tapahtuvasta syntien anteeksisaamisesta, vaan esitti uuden, aivan mullistavan maailmanviisauden: anna itse anteeksi; suurin on se, joka muita palvelee.

— Siis, virkkoi nuori teologi itsekseen, — se, joka sanaa opettaa, ei olekaan seurakunnassa suurin, vaan se joka palvelee, se joka tekee rakkaudentyötä, se joka kaikki antaa anteeksi.

Hänen inhimillinen pappikuvansa alkoi muuttua. Aikaisemmin hän oli ajatellut pappeutta virkana, joka antaisi tilaisuutta mielenmukaisiin sivuharrasteluihin, sittemmin seurakunnan huutavanäänenä. Tolstoin Kristus taas oli hymyilevä, rakastava ihminen, mainio työapulainen, ensiluokkainen sairaanhoitaja, täysin luotettava ystävä ja neuvonantaja, mutta ei ollenkaan rovastimainen. Sanalla sanoen sellainen, jonka seurassa rikkomisen halut haihtuvat ja ihminen tuntee sellaista onnea, jonka hohteessa elämänarvot vaihtuvat. Rikkaus muuttui vastenmieliseksi taakaksi. Rikkauksien kokoamiseen pantu työ muuttui sellaiseksi, missä Jeesus ei voinut sormellaankaan auttaa eikä olla mukana, vaan etääntyi ja meni köyhien luo. Hänet tapasi aina siellä, missä köyhyys ja puute ahdistivat. Näin maalliset elämänarvot vaihtuivat kun Tolstoin Kristus niitä valaisi.

Tämän havaintojen sarjan valossa Iiska Pyydysmäki tutki vanhemman teologitoverinsa Jaakko Saarimäen uskoa ja tekoa. Saarimäki oli jättänyt kaikki, valtiokirkon varmatuloisen papinvirkauran, huolet velkojensa maksusta, yhteiskunnallisen kunnianpyynnön, ja mennyt työmieheksi Herran viinamäkeen. Ei ollut tietoa jokapäiväisestä leivästä, ei siitä, ottavatko ihmiset häntä ollenkaan vastaan, ei siitäkään, mitä pojastaan pappia uneksivat vanhemmat sanovat. Ainoa, mikä hänellä näytti olevan kirkasta, oli sielussa elävä tietoisuus Jeesuksen kutsusta. Siihen näytti Saarimäki uskovan ja sitä aivan ehdottomasti tottelevan.

Ensi kosketuksessa Alppilassa oli Saarimäen ilmoitus tehnyt Iiska Pyydysmäkeen tympäisevän vaikutuksen. Hän oli silloin siinä vireessä, että ihmisen ja varsinkin ylioppilaan tulee valita ja ottaa itselleen varma maallinen suunta: päämääränä hyvätuloinen virka ja huoleton, kunnioitettu yhteiskunnallinen asema. Jälkeenpäin hän muistikin olleensa silloin erittäin porvarillinen. Senkin hän muisti, että tämä ajatus varmistui, kun Länsipää katosi hänen näköpiiristään, pää hartiain sisään painuneena vappuyön hämärään säätytalon nurkkaukseen. Silloin hän tunsi elävästi, miten hänen sielussaan kamppaili kaksi väkevää voimaa. Toinen oli sielusta kumpuavien unelmien vallaton, järjestämätön, toiveiden ja unelmien luova, pursuava keväinen leikki. Toinen vakava, porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen syviin raiteisiin sovittautuva, tarkoin määrättyä uraa kulkemaan varustautuva, pikkuvanhalle vivahtava miehistetyn tarve. Silloin Iiska hyväksyi jälkimmäisen, tosin pienin reunamuistutuksin. Mutta siihen vei väkevästi se tietoisuus, että näin tunsi samalla tyydyttävänsä kodin tahtoa.

Muutamina päivinä hän nyt kävi lujasti käsiksi teologian kurssikirjoihin, mutta ajatuksia oli vaikea keskittää. Nuorta miestä kiusasi kysymys: mitä hyödyttää tämä dogmaattinen tietäminen, kun minä en usko?

Siitä huolimatta hän kuitenkin luki ja luki, luontaisella lukumiesvaistollaan työtään tehden, saadakseen aikaan jotain valmista. Mutta sitten tuli taas pieni häiriö.

Eräänä päivänä sai hän takaisin julkaisemattomana muutaman kaunokirjallisen kyhäelmänsä. Sen kulmaukseen oli lyijykynällä merkitty vain: "Kypsymätön. Ei julaista." Hän joutui tuntikausiksi tutkimaan "Kypsymätön"-sanan sisältöä. Itse oli kirjallinen yrittäjä ollut siinä käsityksessä, että tämä oli hänen parhain tähänastinen tuotteensa. Hän oli suorastaan odottanut siitä jonkinlaista erikoistunnustusta. Aluksi oli vaikea uskoa, että se nyt oli tuossa, koko teos, josta hän oli niin paljon uneksinut. Sillä oli otsassa "kypsymättömyyden" leimamerkki kuin salaperäinen kummitus, jonka tarkoituksia ei tunne. Hetkittäin tuntuivat tuon tuomitsevan leimauksen myrkylliset vaikutukset omituisesti hermostossa, häiritsevästi sysäten levotonta sydäntä.

Kirjalliset vaistot olivat olleet hieman syrjässä näinä viime päivinä. Kristus-ajatukset ja teologiset opinkappaleet täyttivät mielen. Usein muodostui kamppailu Tolstoin Kristuksen ja kirkollisen Kristuksen välillä kuitenkin pikemmin nuorukaissielun keväiseksi kisailuksi kuin vakavaksi omantunnonkysymykseksi. Synnintuskan syvyyksistä kuohuva sielunhätä oli Iiskalle vielä kokematon. Tässä toimivat vain terveen elämän luovat vaistot.

Mahdotonta oli hänen uskoa, että novelliyritys oli kypsymätön. Sitä vastoin kaiveli hän tuomiossa mieskohtaisia syrjäyttämistarkoituksia. Olihan hän jo ennemmin pannut merkille tämän arvostelijan ivallisuuden vasta-alkavia kirjailijoita kohtaan. Alaspainamista vain! Iiskassa heräsi ajatus, että hän antaa tämän kyhäyksen Juhani Ahon luettavaksi. Hän tahtoisi selvyyttä, ennen kaikkea selvyyttä, onko hänen esitystavassaan mitään erikoista. Ellei ole niin…

Näiden ajatusten juuri askarruttaessa mieltä tuli Halfors. Tämän meluava, iloinen olemus alkoi jo heti eteisessä karkoittaa tuskaisia mielikuvia. Iiska Pyydysmäki melkein riemusta hypähti äänen kuullessaan. Aiottuaan ensin heittää "kypsymättömän" novellinsa "Väärinkäsitetty" laatikkoon, jätti hän sen kuitenkin pöydälle. Keskustelu saisi kernaasti mennä siihenkin. Hän arvaili, että Halforsilla itsellään olisi jokin kirjallinen kysymys kantapäiden alla, sillä tämä oli runsaasti pursuava runoilijataimi, joka ei suinkaan myöskään ujostellut runotuotteittensa julkisuutta, mikäli niille sitä onnea suotiin.

Iiska nauroi vastatervehdykseksi. Vanhempi Pyydysmäki, jonka huoneen läpi oli kuljettava, ei ollut kotona.

— Vai "kypsymätön" on. Se on niin hänen kaltaistaan. Mies on niin… niin sakramenskatun ylpeä.

— Ja minä vakuutan, että — tietysti minä olen itse liian lähellä asiaa —

— — lähellä asiaa, mutta sen minä sanon, etten ole yhtään novellia vielä tätä ennen kirjoittanut sellaisella perinpohjaisuudella ja antaumuksella kuin tämän.

— Ei se sitten mene. Ajattelin vain toiseen lehteen. Mutta sinne pitäisi kirjoittaa vanhanaikaiseen henkeen, uudenaikainen kaapu vain ylle.

— Ja muuten. Iankaikkisen vanha, monessa pytyssä vatkattu aate, jokainen vuosisata pukee sen vain vähän uudempaan pukuun. Sellainen on "aate", olipa se mikä tahansa. Mutta oletko kuullut, minullakin on tekeillä…

— No, älä nyt, juuri minulla, Teofiilus Halforsilla. Onko se sitten niin kumma?

— Pilaa varmaan tehneet. En minä tiedä mitä se on. Mahdollisesti narripeliä.

Pieni ylioppilas nosti lyhyen jalkansa polvelleen, kiskoi käsin lahkeesta, katsoi Iiskaa suoraan silmiin ja virkahti tavallista totisempaan:

— Tiedäthän, puheenjohtaja oli poissa, varapuheenjohtaja tuntee minut. Sillä on jotain hajua, että minä olen joskus värkännyt värssyjä. On sillä. Hän sanoi sen viime viikolla kokouksessa ja hätyytti samalla puhumaan kotiseudun murretta. Minun täytyi, ei auttanut. No seuraus oli, että ne tulivat, professorit ja tohtorit laseineen, kellä vettä, kellä väkevämpää. Ja niin juotiin veljenmaljat. Se oli, kuule… sanoa professoria sinuksi, tällainen keltanokka!

— Älä vain kadulla tai muualla mene sinuttelemaan, muistutti toinen, viisaampana muka.

— Älä sinä! Ettäkö käy niinkuin sen savolaisen keltanokan, joka kerran juominkien jälkeen huusi Ahlqvistille Aleksanterilla yli kadun: "Kuulehan veli Aukusti!"

— Täytyy. Aion pyytää professori Genetziä. Hän on kauhistuttava. Mutta minä olen nyt yhtäkkiä tullut kamalan uhkarohkeaksi. Minä en ymmärrä mistä se… Katsos, tämä Genetz, professori, hän kirjoittelee itse heksametriä ja on auktoriteetti alallaan. Hirvittää! Mutta sittenkin. Ajatteles, jos olisi menestystä!

— Ihan niin, Fiilus, äänsi Iiska saman tunnelman vallassa. — Onko se jo valmis?

— Niin, mutta katsos. Suomalainen kulttuuri ei nouse, ellemme me, supisuomalaiset kansan pojat sitä nosta, ja kirjallisuus on ensimmäinen vipusin. Siinä minä lukeudun nuoriin. Mutta kieliasiassa minä olen vanhoja, ja, minä muutan pian nimenikin, otan suomalaisen!

Fiilus tempautui pystyyn ja marssi kiivaasti edestakaisin pienen kamarin lattialla. Iiska katseli Fiiluksen intoa huvitettuna ja virkahti:

— Niin, sinun isäsi. Aivan. Se äijä tuntee suomalaisuuden syvemmin kuin hänen poikansa. Mutta hänpä on istunut käräjillä, missä asianajaja on mongertanut ruotsia ja tuomari tuominnut ruotsiksi suomalaisia ihmisiä. Sinä olet saanut hangata housujasi suomalaisen lyseon penkillä, mutta minä esimerkiksi olen niitä, jotka ovat kihnuuttaneet takapuoliinsa ruotsalaisen lyseon penkkimaalit. Sinä et tiedä. Me isäsi kanssa tiedämme. Minä olen "ohjelman" kannalla alusta loppuun, kiireestä hamaan kantapäähän.

— Samoin minä! kuului nyt voimakas, naurun säestämä miesääni etuhuoneesta, jonka ovi avautui sepposelälleen. Aukeamassa seisoi valtiopäivämies Erkki Pyydysmäki.

Fiilus meni hieman hämilleen. Valtiopäivämies Pyydysmäki oli suuri pilkkaaja, ja Fiilus pelkäsi sitä. Pian kuitenkin asema selvisi, ja Fiilus havaitsi ilokseen koskettaneensa valtiopäivämiehessä värisevää kieltä.

— Se ohjelma, se on ainoa ohjelma, joka kelpaa johonkin! Ruotsalaiset ovat tottuneet täällä niin itsevaltiaasti isännöimään, että me suomalaiset saamme olla varmasti vielä tuhat vuotta heidän holhouksensa alla, ellemme kerta kaikkiaan lopeta heidän isännöimistään.

— Niin mutta, väitti Iiska tosissaan, — kielitaistelun pitäisi nyt antaa hieman levähtää, se asia menee muutenkin, ja…

— Suomalainen hengen viljelys ja suomalaisen kulttuurin nousu sen tekee. Suomenkielen arvo nousee sen viljelyksen mukana.

— Mitä ruotsalainen, tämä virastoruotsalainen siitä välittää? kiivaili
Fiilus.

— Ja mitä siitä välittää tämä viraton ruotsalainen, tämä poroporvari, jonka koko sivistyneisyys on siinä tiedossa, että kaikki, mikä on suomalaista on moukkamaista ja kaikki, mikä on ruotsalaista on sivistynyttä? nauroi valtiopäivämies.

— Elinvoimaisempi kulttuuri voittaa aina. Jos suomalaiskansallinen nousu on Jumalasta, kuten minä uskon, niin ruotsalaisten ja ryssäin hallitsemishalut ja hävitysvoimat eivät voi sitä estää. Mutta jos tätä sivistystä ei viljellä kirjallisuudessa, tieteessä, kansalais-elämässä, uskonnossa, taloudessa, kaikessa, ei se kielitaistelun avulla pääse hallitsevaksi.

— Mutta kuka nyt sitten estää tätä viljelystä? Ei suinkaan se ole suomalaista politiikkaa? kysyi valtiopäivämies.

— Tavallaan kuitenkin, sanoi poika hiljaa. — Suomalainen politiikka näyttää pelkäävän juuri niitä aatteita, joiden pitäisi tulla suomalaisen kulttuurin hedelmöittäjiksi. Ja ruotsalaiset tietysti siitä riemuitsevat.

— Sinä vedät taas esiin tyhjiä, poikaseni. Tiedäthän kutka tässä maassa ovat vastustaneet suomalaisten oppikoulujen perustamista, kutka tapelleet ruotsinkielen täydellisen ylivallan puolesta, ja kutka tässä maassa ovat luoneet suomalaisen kansalliskirjallisuuden?

— Tiedän. Ja kumarran edellisten vuosikymmenien suomalaisuuden taistelijain suurille teoille. Mutta näitä tekoja ei enää jatketa. Musta seinä on noussut eteen.

— Papit, kirjanoppineet ja fariseukset. — Pojan äänessä oli sama soinnahdus kuin isänkin.

— Kuule, Iiska, sekaantui Fiiluskin taas asiaan — minä myönnän, että sinä olet osittain oikeassa. Esimerkiksi ajatuksenvapaus on sellainen asia, jota vanhat johtajat ilmeisestikään eivät ota vakavasti, kenties eivät viitsi sitä harkita. Mutta kieliasiassa on heillä elinkautinen taistelukokemus. He tuntevat kenen kanssa ovat tekemisissä, taistellessaan ruotsalaisia vastaan, ja siinä eivät nuoret ymmärrä heitä. Minä muodostaisin "ohjelman" yhdistämällä vanhain kieliohjelman ja nuorten ajatuksenvapauden.

— Ja siitä sinä sopan keittäisit! huudahti valtiopäivämies. — Kunakin aikana tulee taistelun rynnäkkö suunnata johonkin määrättyyn kohtaan. Nyt olisi suomalaisten temmattava johto taistelussa ryssänvaltaa vastaan. Ja siihen koottava kaikki voimat. Ruotsalaisuus muuttuu tälle maalle yhä suuremmaksi kiroukseksi, mitä pitemmälle sen vallan rajoittaminen lykkääntyy. Se on Yrjö-Koskisen ohjelma-aate ja minä olen samaa mieltä. Suomalaisen talonpojan pitää tässä maassa saada sivistyneitten puolelta joskus muukin arvonimi kuin "moukka". Mutta niin kauan kuin ruotsalainen hallitsee kaikkialla, saamme me kantaa moukan nimeä.

— Kansa, suomalainen talonpoika, se tämän maan leivästä ja puolustuksesta vastaa, muistakaa se, pojat! Teistä tulee herroja, te voitte puhua vieraita kieliä, te voitte tämän taitonne avulla päästä ruotsalaisten ja ryssien tuttavuuteen ja luottamukseen ja, nöyrästi puhumalla heidän kieliään te arvatenkin vältätte suomalaisen moukan mainenimen. Mutta muistakaa minun sanani: jokainen ystävyyssuhde, minkä te solmitte ruotsalaisten vallanpitäjäin kanssa kielitaistelun ratkaisun lykkäämiseksi sopivampaan aikaan, on kansallisuutemme esikoisoikeuden pettämistä.

Nyt oli vanhempi Pyydysmäki kiihtynyt. Hänen oma poikansa kuunteli ja katseli hänen liikkeitään arasti kulmainsa alta virkkamatta mitään. Fiilus silmäili vankkarakenteista, ryhdikästä talonpoikaissäädyn edustajaa ihailevan kunnioittavasti.

— Ja se teidän ajatuksenvapautenne. Kuka sitä estää? Haihatelkaa niin paljon kuin tahdotte, kunhan vain pidätte itsenne miehinä. Mutta jos vakavasti ajattelette asiaa, täytynee teidän itsekin myöntää, että olisi järjetöntä vaatia sellaisia kansallisuusasiamme suuria taistelusankareita ja johtajia kuin Yrjö-Koskista ja Meurmania narrittelemaan nuorenpuolueen poikakloppien kanssa vapaista aatteista. Sellaista tuulenpieksämistä! Eikö se näyttäisi teistäkin naurettavalta? Olkoot lapset lapsia ja nuoret nuoria, huvitelkoot ja leikkikööt "aatteillaan". Mutta antakoot vanhain partasuu-uroitten olla miehiä.

Pyydysmäki ei tahtonut enää kuulla mitään vastaväitteitä. Hän astui omaan huoneeseensa ja sulki oven jälestään.

VI.

Valtiopäivämies Pyydysmäki istui hieman arkana senaattori Yrjö-Koskisen työhuoneessa. Senaattori oli juuri kutsuttu toiseen huoneeseen, keskustelu oli keskeytynyt, ja Pyydysmäen sormien välissä savusi sikari. Hän loi jännittyneen katseen kirjahyllyihin ja seinillä riippuviin tauluihin, mutta katse ei kiintynyt mihinkään. Hän tuskin huomasi sitäkään, että hän istui sangen mukavasti nojatuolissa. Häntä hallitsi vain yksi ajatus: tässä nyt on Yrjö-Koskisen työhuone. Ja hänen korvissaan soi Yrjö-Koskisen ääni, ja hänen aivonsa askaroivat kaikessa siinä mitä tämä suuri mies on sanonut. Mitään tavanomaista vastustushenkeä ei Pyydysmäki nyt itsestään löydä, vaan tuntee yhä hiljalleen kehittyvää ja muodostuvaa halua saada jollain tavalla tehdä jotain, minkä tämä mies hyväksyy. Siinä on hänen nykyhetken onnensa. Äskeisessä keskustelussa oli puhuttu mökkiläisistä ja näiden taloudellisen elämän turvaamisesta toimittamalla heille valtion välityksellä palstatiloja. Senaattori Yrjö-Koskinen oli hänelle selvittänyt, että niin voisi tehdä. Valtiolta voisi saada kahdenkymmenen vuoden kuoletuksella 80-90 % tilojen hinnasta lainaksi. Pyydysmäen tietämättömyys näissä asioissa oli tehnyt hänet araksi. Olihan hän silloin tällöin kuullut jotain Tanskan huusmandeista, 1/2-1 tynnyrinalan maanomistajista, mutta hän oli pitänyt sitä ulkomaisena satuna. Siitä oli puhuttu torpparilain yhteydessäkin talvella, mutta sitä ei ollut otettu vakavasti. Ilmasto ja muut seikat tekivät aseman Tanskassa aivan toiseksi. Kerran oli ajateltu sitäkin, että jos olisi valtiolla kylliksi rahaa, niin valtio ostaisi kaikki torpat ja tekisi ne itsenäisiksi. Mutta sellaisia rahamääriä ei ole. Eikä se torpparien asia niin tärkeä olekaan. Pyydysmäen kotiseuduilla ne viljelevät torppiaan jokseenkin ilman vuokraa. Vain muodon vuoksi on jokin vähäpätöinen maksu. Mutta mökkiläisten ja irtolaisten asema on pahempi. Nyt olivat karjalaiset laukkumiehet ruvenneet niitä narrailemaan. Kehuvat niille Venäjän oloja, vaikka itsekin täältä kulkukaupalla raha-ansionsa käärivät. Sellaisia uskotaan, mikäs siinä. Eiväthän ne valtionasioita ymmärrä, sellaiset…

Senaattori astuu sisään hieman etukumarassa, tavoittelee oikealla kädellään harmahtavaa leukapartaansa, istahtaa toiseen nojatuoliin vastapäätä Pyydysmäkeä, laskee vasemman kätensä pöydälle, pyyhkii silmälasinsa ja asettaa ne sijoilleen.

— Minä tarkoitan sitä, virkahti hän hiljaisella, mutta selkeällä äänellä, asettaessaan silmälasejaan, — että tämän maan tulevaisuus voidaan pelastaa vain jos meillä on taloudellisesti hyvinvoipa, itsenäinen ja valistunut talonpoikaisluokka. Mutta nyt meillä on liian paljon isännistä riippuvia torppareita ja vielä enemmän kodittomia loisia sekä niitä teidän mökkiläisiänne. Ne sellaiset ovat kaikelle yllytykselle alttiita. Ovatko ne nämä karjalaiset laukkumiehet ehtineet jo siellä teilläpäin yllyttämään?

— Niin, ne ovat terveemmät ne Pohjanmaan olot. Siellä ovat vastakkain tilallistalonpojat ja torpparit. Ja tilattomillakin on edes kotimökkinsä.

— On. Ja torppain vuokrat ovat aivan pienet. Ei meillä siellä todellakaan ole mitään erityistä tyytymättömyyttä.

Senaattori puhalsi pitkään sikarinsauhua, katsoi syvälle valtiopäivämiehen silmiin ja virkahti vakavana hieman päätä ravistaen:

— Sosialismi tulee tännekin, sillä täällä ovat maaseudun yhteiskuntaolot huonolla pohjalla, varsinkin Etelä-Suomessa. Ja valta on ruotsalaisilla ylimyksillä.

Pyydysmäki melkein hätkähti. Ymmärtämyksen aalto kuohahti hänen rinnassaan ja pani huudahtamaan:

— Venäläinen panslavismi on kiinnittänyt meihin haukansilmänsä. Se on aina ahnehtinut ja vaaninut suomalaista kansallisuutta nielaistakseen sen. Hallitsijat ovat kuitenkin olleet meidän turvanamme. Mutta nämä ruotsalaiset kiihoittavat nyt hallitsijaa röyhkeällä uhmallaan.

Senaattori nosti kättään ja huitaisi. Hän puhalsi pitkän savun ja puhui ääntään vielä alentaen, pusertaen oikean kätensä nyrkkiin ja kumartaen päätään Pyydysmäkeä kohti:

— Jos meillä olisikin edes satatuhatta harjaantunutta miestä, jotka kaikki olisivat valmiit uhraamaan henkensä ja verensä maansa valtiollisen vapauden puolesta, ja niillä kanuunat ja ruudit ja… No silloin olisi asia jo hieman toisin.

Nyrkki putosi meluttomasti pöytään ja viisaat silmät, jotka ikäänkuin tahtoivat lävistää vastapäätä istuvan talonpoikaissäädyn edustajan, hehkuivat tulta.

Senaattori nousi ja astui muutaman kerran edestakaisin lattialla.
Sitten hän virkkoi:

— Mutta minä uskon sellaisen ajan tulevan. Hän katsahti ohimennen Pyydysmäen silmiin, asettui taas entiselle paikalleen ja jatkoi hiljaisella, mutta omituisen ankarassa sävyssä:

— En minä ruotsalaisia vihaa heidän ruotsalaisuutensa vuoksi, mutta ruotsalaisten valta täytyy tässä maassa kukistaa, jotta suomalainen kansallisuus saisi elää.

— Täällä on vallalla sellainen mielipide, että ruotsalaisten valtiomiestaito on korkealla. Olkoon! Mutta he käyttävät sitä luokkavaltansa tueksi, ja se koituu lopulta tämän valtion vahingoksi. He eivät taistele vallasta ruotsalaisen kansan puolesta, niinkuin me suomalaiset suomalaisen kansan puolesta. Te käsitätte eron?

— Kun minä ajattelen suomalaisuuden taistelua ryssäläistyttämistä vastaan, katson siis aivan välttämättömäksi, että maamme tilattoman maatyöväestön taloudellinen ja yhteiskunnallinen asema parannetaan niin nopeasti kuin mahdollista. Köyhät, kurjuudessa elävät ja sivistymättömät kansanlaumat ovat aina olleet valtioitten sisällisenä vaarana ja heikkoutena. Sitä ne ovat monin kerroin sellaisessa valtiossa kuin Suomessa, jonka perustuslaillinen valtioasema lepää vain heikon ihmissanan, olkoonpa vaikka keisarillisenkin, paikkansapitäväisyyden varassa. Jokaisen ihmisen luulisi ymmärtävän, että kun keisarin tahtoa sitten velloo ja vääntää sellainen kansalliskiihkoinen voima kuin Venäjän mahtava virkavalta, on keisarin sanalle perustetun Suomen valtion kohtalo aivan hiuskarvan varassa.

— Ei ole mikään harvinainen tapaus historiassa, että hallitsija rikkoo lupauksensa.

Vieraana istuva tunsi syvää levottomuutta. Hänen teki mieli sanoa jotain. Mutta arvonanto senaattoria kohtaan oli niin suuri, että halustaan huolimatta hän pidättäytyi ja vain jännittyneenä imi muistiinsa suuren johtajan sanoja.

— Aatelisto ja porvarissääty luovat ruotsalaisen politiikan. Mutta niiden takana ei ole ketään muita kuin heidän oma luokkansa. Eikä Venäjällä ole vielä unohdettu, että meidän ruotsalaisiamme sitoo vanhaan Ruotsiin historialliset ja heimolaissiteet. Heidän politikoimisensa ei koskaan edusta eikä voi edustaa Venäjällä suomalaiskansallista mielialaa. Sitä voi tehdä vain suomalaisen kansan edustus, talonpoikain ja työväen. Pappissäätykin, niin hyvin kuin se onkin ymmärtänyt suhteensa suomalaiseen kansaan, herättää ryssän epäluuloa. Ainoa turvamme on talonpoikaissääty, suomalainen kansa ja siihen liittynyt suomalainen sivistynyt sääty. Vai mitä Pyydysmäki ajattelee?

Senaattori jäi odottamaan. Pyydysmäki joutui hieman hämilleen, kun hänen mieltään näin yhtäkkiä kysyttiin. Mutta kohtapa hän huomasi, jo oikeastaan odottaneensakin vuoroaan. Naurahtaen hän virkkoi:

— Sepä merkillistä, että herra senaattori esittää aivan samanlaisia mielipiteitä, kuin minulle on kasvanut siellä kaukana maaseudulla. Suomalaisen kansallisuuden valtaanpääsy ei ole mahdollinen, ellei se pääse taloudellisesti vaurastumaan ja ota politiikan johtoa käsiinsä. Minä olen monta kertaa oman seurapiirini kanssa väitellyt siitä, että nämä meidän kansalliset harrastuksemme eivät vaikuta talonpojan ja työmiehen talouteen kohottavasti. Eiväthän köyhät ihmiset aatteilla elä.

— Aatteet… aatteet, jaa, ne tietysti ovat välttämättömiä. Jos kansallisuuden harrastukset menevät vain taloudellisiin ja valtakysymyksiin, ei se synnytä tervettä kehitystä.

— En minäkään juuri sitä tarkoita. Tarkoitan vain, että tämä nuorten aatteellinen harrastelu ja haparoiminen liikkuu liian kaukana käytännöllisestä elämästä.

— Noo, ne nuoret, nuorilla nyt on aina haihattelunsa, mutta vakavasta politiikasta ne saisivat pysyä erillään. Ne vain hajoittavat ja sotkevat.

— Sellaiset kuin kansanopistoasia, nuoriso- ja raittiusseurat, kaunokirjallisuus ja muut semmoiset, ne kuuluvat nuorisolle.

— Niin, minä nyt puhuin nuorista yleensä, mutta onhan se tämä "nuorten" puoluekin. Siinä on muutamia politikoitsijoita ja sitte nuorisolla on taipumusta seurata radikaalisia tunnuksia. Valitettavasti olemme me suomalaiset niin eripuraista ja hajalle pyrkivää kansaa, että jos me jossain suhteessa joudumme erimielisiksi, niin heti pesäeroon pitkin linjaa. Jokainen tahtoo olla mestari kaikilla aloilla. Suutari ei pysy lestissään. Pitäisi vähitellen ruveta saamaan aikaan käytännöllistä työnjakoa kaikilla aloilla. Silloin eivät eripuraisuuden aiheet vaikuttaisi niin voimakkaasti. Ei oltaisi aina toistensa tiellä.

— Minä olisin sitä mieltä, että kansanopistoa ei pitäisi perustaa ennenkuin on johtaja.

— Saa maistereita. Mutta luuletteko, että jokainen maisteri, joka tulee kansanopiston johtajaksi, myös pystyy toimeensa?

— Kansanopiston johtajan toimi on vaikeimpia kasvattajatoimia.
Täytyisi olla synnynnäiset lahjat.

— Jaa, en tiedä, pidetäänkö sitä ymmärrettävänä. Näyttää kuin otaksuttaisiin, että kuka maisteri tahansa voi oppia koko konstin oleskelemalla viikon pari Tanskassa. Minulla on taipumus uskoa, että kun oppilaitokseen tulee kansakoulun käynyttä talonpoikaisnuorisoa, ei sillä aina ole edes aavistusta opiston tarkoituksesta. Jos johtaja on vain tavallinen maisteri, niin tällainen opisto voi muodostua vain herrastelukouluksi, josta ei ole kenellekään mitään hyötyä, päinvastoin vahinkoa.

Pyydysmäki, joka oli innokas kansanopiston harrastaja, yritti tässä väittää vastaan:

— Vaikeahan lienee löytää hyviä opettajia täysi-ikäiselle talonpoikaisnuorisolle. Eikö niitä ole vaikea löytää hyviä opettajia oppikouluihinkin?

— Mutta se kansan tarve siellä maalla kasvaa myöskin tämän kansallisen vaaran vuoksi, niin että en tiedä, voiko kansanopistojenkaan perustamista vaaratta lykätä ja jäädä odottamaan kyllin pystyviä johtajia. Entäs jos ei niitä ollenkaan ilmesty?

Keskustelu kääntyi vielä palstatilakysymyksen käytännölliseen puoleen. Senaattori halusi ehdottaa, että Pyydysmäki joko itse tahi jonkun tuntemansa henkilön avulla ryhtyisi kotiseudullaan käytännössä kokeeksi toteuttamaan tätä palstoitus-aatetta. Lopuksi kosketeltiin jonkun verran viime päivinä valtiopäivillä käsiteltyjä asioita.

Pyydysmäki tunsi istuneensa ja häirinneensä senaattoria melkein liian kauan. Mutta tilaisuus oli ollut ylen houkutteleva. Kun hän laskeusi alas rappusista, tunsi hän vielä itsessään väkevän ylemmyyden lumouksen valtaa. Talonpojalle oli harvinaista saada kätellä ja puhutella senaattoria, ylhäisyyttä, joka kuului melkein toiseen ilmapiiriin. Kun tätä senaattoria oli soimattu vallan- ja kunnianhimosta, ruotsalaisvihasta ja keisarillisen tahdon palvomisesta, oli Pyydysmäen mielessä aina vallinnut eräänlainen tietoinen epäluulo, että kaikki nuo syytökset ja parjaukset johtuivat vastustajain ilkeydestä. Nyt oli hän siitä varma. Yrjö-Koskinen seisoi hänen sisäisessä kuvassaan entistä selvemmin hahmoittuneena kansallissankarina, suurena johtajana, jota kaikkien tulisi totella ja johon suomalaisten tulisi luottaa. Ei hän ajatellut sokeata tottelemista siinä mielessä kuin käskettävän tulee totella käskijää, vaan siinä mielessä kuin kansakunnan tulee alistua itseoikeutetun johtajan viittaukseen.

Pyydysmäki asteli kohti Esplanadia. Hän tunsi rintansa kohoilevan tiedosta, että tämä ilta keskusteluineen tulee hänen muistoissaan koko jälellä olevan iän loistamaan keitaana, jolle nousten voi aina luoda silmäyksen yli kotikyläisen piirin.

VII.

Muutamana kevätpäivänä näemme ylioppilaiden Pyydysmäen ja Halforsin kapuavan Fabianinkadun 21:ssä Päivälehden toimituksen rappusia. Arka koputus, sisältä hiljainen "sisään", ja pojat seisovat toimitushuoneessa. Siinä on Juhani Aho juttelemassa vastapäisellä tuolilla istuvan, ilmeisesti maalta tulleen, sangen vilkkaasti puhuvan herrasmiehen kanssa. Puhe keskeytyy, Aho nousee tervehtimään, vastapäisellä tuolilla istuva vilkas herra vaikenee ja katselee vastatulleita. Aho kättelee.

— Siinäpä pelkkiä runoilijoita ja kirjailijoita, sanoo Aho kätellessään ja myhäilee leppoiseen savolaiseen tapansa. Vastatulleista, varsinkin Halfors näyttää ujostelevan. Katseet kohdistuvat istuvaan herraan, joka ponnahtaa ylös valmiina tervehtimään.

— Ahaa, äkkää Aho, — herrat eivät tunne. Tämä tässä on Juhana
Henrikki, liialta nimeltä Erkko. Nämä tässä taas…

Niin tutustutaan. Istutaan pöydän lähettyville. Vierauden tunne häviää.
Erkko ottaa kohta puheenvuoron jutellen ja kysellen vastatulleilta ja
kertoen hupaisalla, vilkkaalla tavallaan pääkaupunginmatkansa syitä.
Sitten sanoo Aho:

— Taas kertovat tiedot uudesta Jobin postista. Suomen asiain komitea
Pietarissa aiotaan muka lakkauttaa.

Kaikki vaikenevat muutamaksi sekunniksi. Raskas syytös on koko talven hiipinyt maassa.

— Yksimielisiä taitavat olla, toteaa Erkko. — Vaikea uskoa omista miehistä. Mutta niin sanotaan, että von Daehn olisi tämän käskykirjeen varmentanut.

— Sellaisia ovat ruotsikot! Kun suomalaiset tekevät jotain, nostavat ruotsikot siitä helvetillisen melun.

— Ajatelkaas, jos tämän olisi tehnyt joku suomalainen, esimerkiksi
Yrjö-Koskinen.

— Se on ruotsalaisten tapa. Suomalaiset eivät ole vielä kehittyneet kilpailemaan heidän kanssaan sellaisessa. Me otamme ja vastaamme aina omiemme synneistä heitä itse haukkumalla. Ruotsalainen on vanhempi kulttuuri-ihminen. Hän peittää omiensa lankeemukset viisaudenteon kaavulla. Mutta kun joku suomalainen tekee valtiollisen erehdyksen, riisuu ruotsalainen hänet alastomaksi ja ripustaa kaakinpuuhun kaikkien nähtäväksi.

Runoilija Erkon puhuessa kiertyivät nuorten ylioppilaiden suut mielihyväiseen hymyyn.

— Niin se on! Mutta minä olen varma siitä, että suomalaisen politiikan johtajat voisivat tehdä suomalaisen rintaman moninverroin eheämmäksi jos vanhat sallisivat nuoremmille hieman laajempaa aatteellista vapautta. Eiväthän ne papit kuitenkaan jaksa ikuisesti pitää tämän kansan sielunhoitoa niin laajaperäisenä, ettei koko työmaalla tarvita muita kuin pappeja.

— Omantunnonvapaus ja oikeus ilmiöiden arvioimiseen, niitähän tulee kunkin ihmisen saada käyttää puoluenäkökohdista riippumatta.

— Tekemällä suomalainen puolue karsinaksi, missä kaikkien uuhien, pässien ja vuohien pitäisi määkiä samalla tavalla, vaaditaan luonnottomuutta, jatkoi Pyydysmäki näyttäen poikkeuksellisen kiihtyneeltä.

— Onpa hauska kuulla, sanoi Erkko. — Mitä uraa tämä nuori mies tavoittelee?

— Papin, äänsi Halfors härnäävä ilme huulilla. Pyydysmäki katsoi häneen tuikeasti rypistäen kulmakarvojaan.

— Miksei papin! puolusti Aho. — Pappi voi olla yhtä vapaamielinen kuin kuka tahansa. Eihän mikään raamattu vaadi pappia olemaan ehdottomasti vanhoillinen. Me tarvitsisimme juuri ennen kaikkea vapaamielisiä pappeja toimittamaan pientä tuuletusta.

— Niin, sehän on se ahdasmielisyyskin pääasiassa vain pelkkää aristokratiaa, vahvisti Erkko, kiinnittäen yhä katseensa Pyydysmäen kasvoihin, joita tällä hetkellä kaunisti lämmittävä punerrus, tehostaen niiden miehuullista vakavuutta.

— Siihen minä yhdyn! Koko meidän kansallinen kirouksemme johtuu ylenpalttisesta aristokratiasta ja säätyerosta, jonka jakoperusteena on ruotsalainen yläluokka ja suomalainen alaluokka. Ja mikä surkeinta, suomalainenkin herrasväki omaksuu usein ruotsalaisen herrasväen sääty-ylpeyden.

— Niin useinkin on, totesi Erkko. — Mutta palatakseni vielä pappeihin, pitäisin kansallisesti tavattoman tärkeänä, että pappis-uralle antautuisi myöskin näitä nuoriin kuuluvia, lahjakkaita poikia. Niinhän pappiskasti voisi uudistua.

— Katsokaapa! Oli aika, jolloin ainoastaan kirkolliset herrat ja suurisukuiset olivat jotain. Ne määräsivät arvoasteet muille alemmille luokille. Mutta nyt, kun nuo "muut" ovat ruvenneet tulemaan pimennosta päivänvaloon, tahtovat saada katsoa elämää omilla silmillään, tuntevat ihmisarvonsa ja vaativat sananvaltaa yhteiskuntaelämässä, aloittavat entiset vallanpitäjät hyökkääjiä vastaan puolustussodan. Vaan nämä valtavat hyökkäysjoukot jyskyttävät nyrkkeineen valon ja vapauden linnoitusten portteja ja murtavat ne — ellei avata suosiolla, joku, muistaakseni norjalainen runoilija, on tästä kirjoittanut hyvän runon, erinomaisen. Hän kuvailee siinä puukenkäarmeijaa, joka marssii ja synnyttää jymyä, ja rautanyrkit iskevät oviin. Se on erinomaisen vaikuttavasti kirjoitettu. Minä käsitän, että näissä uusissa syvien kansankerrosten vapauspyrkimyksissä on ikuinen luova voima liikkeellepanijana. Katsokaa, miten ihmiset aukovat silmiänsä, miten ne kaikkialla osoittavat tiedonjanoansa ja etsivät keinoja tyydyttääkseen tarpeitaan. Ajatelkaahan vain nuorisoseurojakin. Kuka täällä pääkaupungissa niistä mitään välittää? Mutta niitä alkaa syntyä maaseuduilla. Minä luulen että niitä nostattaa kansallisuuden elinvoima, joka sitä tietä purkautuu uuteen kukintaan. Suomalainen kansallisuus ja suomalainen henki luo niissä uusia kulttuurimuotoja. Hengen hedelmä kypsyy, Jumalan myntti paljastuu tomukerroksista. Ja semmoinen hedelmänviljelys ja sellainen myntti eivät ole etuoikeutettujen luokkien aarreaittoihin talletettuja. Luova elämä tuo ne esiin omista varastoistaan. Se, joka niitä etsii, löytää näitä kaikkia: kuntoa, hyveitä ja kauneutta, alhaisimmasta mökistä ja talonpojan tuvasta.

— Ahaa, toimitushuolet, ja me viivytämme. Toimittajana on sydämellä huomisaamun artikkeli, ja ovella taitaa jo kolkuttaa latomonpoika.

— Kuulehan sinä veli Juhana, tuota… meidän pitäisi illalla tavata. Et sinä saa niin lentää pois heti saavuttuasi. Pitäähän sitä saada kunnollisesti tarinoida.

Vieraat lähtivät. Aho sulki oven ja otti avaimen pois. Hän istui pöydän luo silmäilemään muuatta keskeneräistä kirjoitusta, pyyhki siitä jotain ja lisäili sinne tänne rivien väliin. Lopuksi hän sytytti savukkeen, laski kyynärpäät pöydälle, posket kämmenten varaan ja alkoi miettiä.

Tullessaan huoneeseensa tapasi Iiska siellä kirjeen Saarimäeltä.
Nuori apostoli oli nyt ollut pari viikkoa Hämeessä ja saarnannut.
Kokemuksistaan kirjoitti hän m.m.:

"— — Minä olen saanut ihania kokemuksia ja todistuksia Mestarin lakkaamattomasta läsnäolosta. Melkein joka kerta, alkaessani puhua tunnen ensin pelkoa ja avuttomuutta, kun olen itse niin tyhjä eikä rukouskaan aina näytä tuottavan voimaa. Hädän hetkellä tulee kuitenkin aina apu. Jumala silminnähtävästi vahvistaa minua. Ja kun näen, kuinka poloiset ihmissielut janoavat elämänsanaa, kasvaa uskoni. Sydämen pohjasta kaikuu Jeesuksen ääni, joka kehoittaa ja vakuuttaa. Tunnen aivan elävästi, kuinka Jumala itse puhuu minulle ja minun kauttani syntisille ihmisille ja julistaa vapahdusta. Minä olen kurja raukka, mutta Jumala vahvistaa. Tunnen niin elävästi nyt noudattavani Mestarin käskyä: menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille. Tätä uskoa ja sen aiheuttamaa sisäistä rauhanelämää on mahdoton ymmärtää sen, joka ei ole itse kokenut sitä. Minäkään en ennen sitä ymmärtänyt ollenkaan. Ja pahimpana esteenä olivat tunnustuskirjat ja muut sellaiset, niissä kun tätä asiaa yritetään tukea toiselta puolen järjellä, toiselta puolen uskolla sellaisiin asioihin, jotka eivät vaikuta mitään armoon ja syntien anteeksisaamiseen. Kun ajattelen, kuinka vapaa ja riippumaton olen nyt, kun noudatan ainoastaan Jeesuksen käskyjä ja raamatun oppia, tunnen niin pohjatonta kiitollisuutta Jumalalleni, etten kykene sitä selittämään. Minä menen sinne, mihin Jeesus määrää, ja tunnen aina suurta rauhaa, sillä sieluni on Kristuksen verellä kalliisti lunastettu eikä kukaan voi temmata minua Herrani sylistä. —

— — Ihmiset ovat olleet ystävällisiä kaikkialla. Ei yhtään ole tarvinnut edes ruumiillista nälkää nähdä, vaikka minä en olisi sitä pannut ollenkaan pahakseni, jos sellainen pieni koettelemus olisi kohdannutkin. Paastosihan Jeesuskin korvessa neljäkymmentä päivää. Meidän tulee olla valmiit samaan. Sillä tämä lihassa vaeltaminen ei ole kristitylle hyvinvointia, lihavia aterioita, hupaista ja hekumallista elämää varten. Kristityn tulee sellaista aina pelätä. — — —

Ihmiset ovat olleet rakastavia ja ystävällisiä ja antaneet ruokaa. Jotkut ovat muutaman rovon matkarahoiksikin pistäneet. Nähtävästi Jeesus itse vaikuttaa ja järjestää kaikki. — —

Niin käyn minä tietäni ja tunnen, tiedän olevani työmiehenä Herran viinamäessä. Kuinka on Sinun laitasi, veljeni? Vieläkö Sinä hikoilet kurssikirjojen ääressä, valmistautuen kirkolliseen virkauraan, lihava rovastinpaikka päämääränä, siihen kuljettaessa Jeesuksen apostolin valheviitta hartioilla? Ei niistä, jotka sitä tietä kulkevat, ole työmiehiksi Jumalan viinamäkeen, eikä niitä edes lueta viinamäen työmiehiin. Uskoni ja suhteeni Herraani velvoittaa minua tämän sanomaan. Valitse pian, veljeni. Aika on lyhyt. Herran tuomion pasuuna voi kajahtaa minä päivänä tahi hetkenä tahansa. Lähde kulkemaan Jeesuksen opastamaa tietä. — —"

Iiska viskasi kirjeen kädestään. Nöyryyden ja alttiuden henki, joka kirjeestä huokui, herätti aluksi syvää mielenkiintoa ja harrastusta. Mutta mitä pitemmälle hän luki, sitä kiusallisemmin vaivasi häntä ajatus, jopa suoranainen pyrkimys, tulkita kaikki farisealaisen hengen ilmaukseksi. Kun tämä rinnastui äskeisten Fabianinkadulta saatujen vaikutelmien kanssa, pyrki ristiriita hermostuttamaan. Olenko minäkin aika ajoin tuon hengen lumoissa? kiersi itseätutkisteleva kysymys miehen joka solussa. Keskustelu Ahon ja Erkon kanssa oli häntä väkevästi varmistanut. Papin ura siinä mielessä kuin hän oli itsekin sitä kuvitellut näytti aika siedettävältä. Heidän rohkaisevat sanansa kaikuivat vieläkin nuoren etsijän mielessä. Hän oli äsken yhtäkkiä saanut mieleensä suunnitelman ottaa elämä aivan yksinkertaisen rehellisesti. Ensi tehtävä oli sanoa isälle, että tutkintojen jatkamisesta ei tänä keväänä enää tule mitään, että hän on alkanut epäillä, mutta lupaa sittenkin vielä ajatella, voisiko kuitenkin lukea papiksi…

Mutta nyt tuli tämä kirje! Sen sävy suututti, ja Iiska joutui hermostuneena kysymään itseltään, suututtiko häntä lopultakin tämän apostolin vilpillisyys vai vilpittömyys.

Iiska aikoi lähteä kadulle. Mutta samalla kuului isä tulevan huoneeseensa hiljaa hymisten viheltäen. Iiskan häilähtelevää sieluntilaa tämä hymisevä vihellys rauhoitti. Isän ja pojan välillä oli suhde, joka sääteli kumpaisenkin mielentilan. Hyvä mieli, iloinen ajatus sähköttivät toisen sieluun: hyvä mieli, iloinen ajatus! Toinen tunsi sen, ja sielu totteli automaattisesti viestiä. Toisella kertaa saattoi salaperäinen viesti ilmoittaa: paha mieli, masennuksen tunne! ja se tieto teki toisen heti levottomaksi, vaikka syy oli tuntematon.

Iiskan mielessä välähti yhtäkkiä ajatus: nyt on oikea aika puhua! Isä on jostain syystä erittäin hyvällä tuulella.

— Puhuttiin kaikesta. Suomalaisuuden asiasta erittäin ja… Hän suunnittelee nyt sitä, että pitäisi saada tilattomille omaa maata. Epäilemättä hyvä asia, mutta kyllä se sittenkin on erehdys.

— Ukko ei käsitä sitä, ettei Suomessa synny talonpoikaisluokkaa, joka elää 5-10 tynnyrinalan palstatiloilla.

— Uskoo. Emme me täällä kylmässä pohjolassa voi maasta ja karjasta ottaa sellaisia satoja kuin Tanskan pikkuviljelijät, sanoi isä hymyillen. — Mutta eivät ne herrat sitä ymmärrä, Yrjö-Koskinenkaan, niin hyvä tahto kuin hänellä siihen olisikin.

— E-en. Sitähän sopii koettaa. Saahan työväki mökin paikan, perunamaata ja vähän laiduntakin. Hyvähän sekin on. Minä lupasin toimittaa jonkun siellä meidän puolessa panemaan hommaa alkuun.

Pyydysmäki täytti ja sytytti piippunsa. Iiska istui tuolilla ja heilutti ajatuksissaan jalkaansa pälyen hieman hermostuneesti ympärilleen. Hän katseli siitä selin seisovan isänsä vankkaa vartaloa, koko ryhdikästä, väkevää olemusta, josta tällä kertaa ikäänkuin uhosi terve hyvinvointi ja luja itsetietoisuus.

— Mutta mies hän on! huudahti Pyydysmäki kääntyen päin poikaansa. — Minä toimitan sinut joskus hänen puheilleen, kyllä hän pesee sinusta pois ne "nuorten" vetelät hapatukset.

— Taidatpa olla. Mutta sinä et ajattele kaikista asioista niin kuin
Yrjö-Koskinen ja minä. Eikä se olisi haitaksi, vaikka ajattelisit.

— Niin, mutta, isä, minähän en ole niitä, jotka voivat käskyllä muuttaa ajatuksiaan ja mielipiteitään.

— Enhän minä sitä tarkoita! Sinun pitäisi vain tulla tuntemaan hänet ja hänen jalot tarkoituksensa. Valikoi sitten.

Iiska katsoi vaieten eteensä ja näytti hermostuneelta. Isä loi katseensa ikkunaan.

— Se voi olla teille ikävää kuulla, mutta minun täytyy tunnustaa, etten voi nyt suorittaa viimeisiä kevättenttejä.

Valtiopäivämies ei vastannut kohta. Jalka liikahti, mutta hän jäi katsomaan ikkunasta edelleen. Sitten hän astui sohvan luo, istui ja virkahti:

Iiska oli vuorostaan noussut ja katseli nyt ikkunasta. Kääntyen suoraan isään hän virkahti:

Isän synkistynyt katse hieman lientyi. Huulet vetäytyivät terävään hymyyn:

Poika katsoi säpsähtäen isän silmiin, joissa nyt pilkan sijasta kohtasi vakavasti kysyvän ilmeen. Hän sai luontonsa takaisin:

— Sepä kuuluu joltakin, tunnusti isäkin jo päästen jännityksestä. — Sinun muuten ainakin pitäisi tietää, että ihminen voi olla hyödyksi millä elämän toimialalla tahansa. Mutta äitisihän sinusta pappia halusi. Mitä hän tästä sanonee?

— Sehän se on vaikeinta. Mutta eihän tämä nyt ole varmaa vielä. Minä nyt en vain jaksa lukea.

Nuori, epäröivä teologi laski kyynärpäänsä polville ja posket kämmeniin ja tuijotti lattiaan.

— Minulle äsken sanoi Juhani Aho, että pappi voi olla yhtä vapaamielinen kuin kuka tahansa, ja minä rupesin uudestaan ajattelemaan, että ehkä se sittenkin alkaisi syksyllä luistaa.

— Hm. Enhän minä niistä papeista niin paljoa… Mutta kun on sitä meinattu.

— Minun vakaumukseni ei vain tahdo alistua. Ja tänään minulle taas kirjoittaa Saarimäki.

— Hämeestä. Hän on mennyt vapaaksi saarnaajaksi ja nyt hän on hyvin onnellinen.

— En tällä tiedolla, sanoi nuori teologi. — Mutta minä en antaisi hänen vakavaa otettaan myöskään pilkata.

— Meillä nuorilla on luullakseni monessa suhteessa toiset elämänarvot kuin teillä vanhoilla.

— Meille eivät valta, kunnia ja raha merkitse suuria. Sitä vastoin totuus, oikeus ja ihanteet ovat kaikki kaikessa.

Taas väikkyi isän kasvoilla pilkallinen väre, mutta se haihtui kohta, ja hän jäi vakavana tuijottamaan poikaan, joka nyt oli nostanut silmänsä lattiasta ja katsoi pelkäämättä, melkeinpä lujasti häneen, — äitinsä ruskeilla silmillä, vilahti samalla isän mielessä.

— Jätetään ratkaisu syksyyn, sanoi valtiopäivämies nyt rauhoittuneemmalla äänellä.

— Se on niin, sanoi hän, — että meille voi tulla, meille nuorille ylioppilaille, ylivoimaiseksi joko veto virkaan, tahi kiipijäpalvelukseen — taikka sen tien seuraamiseen, jota Jeesus kulki.

— Ette te mitään Jeesuksia ole! ärähti tulistunut isä ja siirsi hermostuneesti jalkaansa.

— Emme! Mutta me voimme tulla perkeleiksi, jos meitä ahdistetaan ravaamaan vain vallan, rahan ja kunnianpyynnön viitoittamia kulkureittejä.

Isä tuijotti syvään hengittäen poikansa silmiin ja älysi ensi kerran, että tässä hänen edessään seisookin mies. Hän astui pari kertaa yli lattian ja palasi uudestaan Iiskan eteen virkahtaen:

He istuivat siitä neuvottelemaan. Ilma oli puhdistunut. Kumpaisellakin oli nyt vapauttava tunne, sillä he olivat näissä muutamissa minuuteissa siirtyneet pitkän askeleen lähemmäksi toisiaan.

VIII.

Säätytalon eteishallissa, rappusissa ja ravintolassa kuhisi vilkas liike. Varsinkin eteishallin vestibyylin täytti puheensorina, missä ruotsi ylivoimaisuudellaan tuntui tukahduttavan suomenkielen kuokkavieraalta tuntuvan vähemmistön äänet. Siellä täällä kohosi jo korkeampikin ääni milloin ruotsiksi, milloin suomeksi lausuttu, milloin kiivaana tosiasiain teroittamisena, jyrkkänä väitteenä tai hahattavana nauruna, jonka taas saivat aikaan tässä vestibyylissä parveilevat sanasutkaukset — niitä oli varsinkin papeilla varastossaan hilpeä legio.

Siinä on valtiopäivämiehiä kaikista inhimillisistä säädyistä, s.o. aatelittomista. Ritaristo ja aateli kävelee, juttelee, nauraa ja suree omassa erityisessä palatsissaan ritarihuoneella. Siellä se nyökyttää naurettavalle sukkeluudelle ylhäisesti hymyileviä jaloja päitään ja hautoo poliittisia ja diplomaattisia säätyoikeuksiensa itsepuolustussuunnitelmia aatelittomain säätyjen sekavaluontoisessa veljestarhassa joskus versovien radikaalisten, jopa kumouksellisten aatteiden hillitsemiseksi.

Mutta täällä, täällä säätytalon katon alla, täällä onkin koko talven vallinnut eräänlainen säätyarvontunnon selvä noususuunta. Kun valtiopäivät talvella kokoontuivat ja säädyt saivat Suomen monivaiheisessa historiassa ensi kerran kokoontua oman katon alle, tuntui siltä kuin valtiollinen vapaus olisi sillä hetkellä vakiintunut. Se tunnelma kuitenkin häiriytyi kohta, sillä suhteet venäläiseen kotkaan olivat kiristymistään kiristyneet. Idän kotka tuntui vimmatusti lyövän siipiään ja uhkaavan. Oliko kyseessä vain peloittelu, vai lopullinen hyökkäysaikomus? Siitä oltiin kiivaastikin eri mieltä. Tämän taistelun ensi laukausten pamahteleminen sai kuitenkin aikaan, että uutta säätytaloa katsottiin kansallisilla silmillä kansalliseksi varustukseksi, jossa venäläisen kotkan hyökkäykset otetaan vastaan ja lyödään takaisin. Joskus tuntuikin siltä kuin säätyjen yhdessä olo tämän katon alla, tässä suomalaisen valtion pyhäkössä, oikeuden ja lain linnoituksessa, olisi kasvattanut sisällistä turvallisuuden ja varmuuden tunnetta, aivan kuin taloa olisi ympäröinyt vahva maan valtiollisten oikeuksien puolustusarmeija. Tälle mielikuvalle antoi eetillisesti ylevän luonteen juuri se tosiasia, ettei mitään kanuunoita eikä suojamuureja ollut. Oli vain laki ja oikeus ja keisarinsana. Usko niiden kestävyyteen ja varmuuteen lujittui koko maassa, kun tiedettiin, että säädyt olivat koossa tässä säätytalossa ja sanoivat epuuttamattoman sanansa lain ja oikeuden tehostamiseksi, joiden viimeisenä takauksena oli keisarinsana. Kansan tajunnassa kehittyi usko ja luottamus keisarinsanan pätevyyteen uskonkappaleeksi, joka riidattomasti sijoittui kirkollisen uskontunnustuksen rinnalle.

Säätytalo oli siis näissä oloissa luonut oman ilmapiirinsä, jonka olemassaolo tuntui koko maassa. Se loi aika ajoin jonkinlaista huolettomuuden ja varmuuden tunnetta säätytalon asukkaisiinkin.

Kilpailivatko porvarit ja papit itsetietoisesti siitä, kuka heistä olisi suurin, sitä on vaikea sanoa. Mutta tässä eteishallissa uljaat, melkeinpä itämaisen ylpeät rakennus- ja koristemuodot nostattivat vaistomaisesti siellä oleskelevain säätyedustajain valtiollista omanarvontuntoa. Nämä pylväistöjen kattoja rappusommitelmat sekä koristeet olivat loihtineet edustajiin Suomen valtiollisen vapauden puolustamisvelvoitusta. Suomen valtiollinen itsenäisyys on jo pelkästään tällä astunut aivan ilmeisesti askeleen eteenpäin. Ensin tammikuulla, kun säädyt tänne kokoontuivat, ne tulivat kuin vieraiksi, astuivat ujoina ja arkoina kuin ylhäisen herran taloon, missä jokainen askel on varovainen koeaskel. Porvarit, jotka olivat tottuneempia ulkonaiseen komeuteen, yrittivät heti alusta alkaen näyttää tottuneilta ja kotiutuneilta. Mutta papitkin, jotka kirkoissaan olivat harjaantuneet hillittyihin, juhlallisiin askeleihin ja siitä ylenevään mielenlaatuun, saivat hetkisen harjoitella, ennenkuin tässä tavallaan kirkkoa muistuttavassa katoksessa hilpeä leikkipuhe ja nauru saivat luonnollisen vapautensa. Vaikuttiko siihen myöskin se, että pappisedustajat pian tunsivat olevansa täällä kirkon ulkopuolella, jossa saattoi heittää ahdistavat kirkkotottumukset ja laskea luontaisen ihmisen maallisten kansalaisvapauksiensa nautintoon, on tietysti arvelun varassa. Joka tapauksessa istunnon alkaessa ja säätykellon soidessa, kun papisto taas alkoi lipua istuntosaliinsa, sai hilpeä, leikkivä hymy poistua kunnianarvoisilta kasvoilta ja jäädä oven ulkopuolelle, yleisen tuhkakupin reunalle mieluisassa sovussa savuavan sikarin kera odottamaan. Sisään istuntosaliin astui sääty taas juhlallisen totisena, aivan kuin jumalanpalvelukseen Herran kasvojen eteen.

Talonpojat valtiopäivien alussa seisoskelivat syrjäpaikoissa, naulakkojen luona, vahtimestarien lähettyvillä, jossain lähellä jotain ovea, pylvään siimeksessä, rappukäytävän vieressä, missä milloinkin, ja katselivat. Useimmat ainakin. He katselivat katsoakseen maalauksia, pylväitten siroja muotoja, rappusten ylenpalttisen juhlallista nousua. Ja sitten he katselivat mustissa pitkissä takeissaan parveilevia pappeja, ensikertalaiset koettaen arvailla, mikä kuuluisuus kukin heistä mahtoi olla. Pian tirkisti moni pappikin jo silmälasiensa ylitse tai läpitse talonpoikaisryhmiin, irtautuipa joku joukostaan esittelyllekin. Niin selvittiin alkuvaikeuksista ja päästiin tutustumisen ensivauhtiin täydellisesti samassa paimen- ja lammas-tunnelmassa kuin siellä seurakuntaelämässä kotipuolellakin. Niin löysivät papit aina joitakuita, joiden sielunhoito luonnostaan kuului heille ja joiden kanssa voi olla niinkuin kotona, — porvarin kanssa seurustellessa piti aina virittää itsensä jonkinlaiseen samanarvoisuuden puolustusvireeseen. Talonpojat taas tarttuivat mielellään isällisen papin tarjoamaan käteen kuin ainakin luotettavaan oppaaseen, jonka löytäminen tässä ylellisyyden ja komeuden juhlatemppelissä oli maaseudun yksinäisyydestä tulleelle säädyn jäsenelle kallis asia.

Mutta sitä mukaa kuin talvi kului, päästiin tutustumaan politiikkaan, otettiin kanta esillä olevissa kysymyksissä ja ruvettiin harrastamaan omia suuntia. Säädyt perehtyivät pian uuteen kotiinsa ja omaan politiikkaansa. Etäännyttiin ja lähenneltiin, keksittiin vaikuttimia ja tultiin toisiaan tuntemaan. Säätyetujen vaaroja ruvettiin vainuamaan kilpailevien säätyjen pyrinnöissä, ja käytiin tiukemmiksi omien pyrintöjen puolesta. Isänmaallisissa ja perustuslakikysymyksissä taas koetettiin tavoittaa samaa pohjaa ryssää vastaan. Kaikki alkoivat käsittää, että Venäjällä herännyt uusi valtiollinen suunta tarkoitti Suomen tuhoa ja että tuhoojaa vastaan olisivat tehonneet parhaiten kiväärit ja sotamiehet, joita Suomella kuitenkaan ei riittävästi ollut. Ryssää olisi siis vastustettava valtioviisaudella. Mutta oliko sitä olemassa? Pian selvisi, että maan ensimmäinen sääty, ritaristo ja aateli, käsitti olevansa johtoon itseoikeutettu. Porvaristolla, jonka enemmistön kieli- ja kansallisuusharrastukset olivat ritariston ja aatelin kanssa yhteiset, oli myöskin vainua siitä, että maan ensimmäinen sääty käsitti asiat oikein ja oli itseoikeutettu johtamaan.

Suomalaisilla, joilla oli pappis- ja talonpoikaissäädyissä johtava valta, oli vanhasta kokemuksesta epäilyksiä sitä ruotsalaisuuden vallan säilyttämisen merkeissä kulkevaa johtoa vastaan, joka näin empimättä tahtoi päästä määräämään. Vanha kokemus teki tämän epäilyksen oikeutetuksi. Suomalaisen virka- ja oikeudenkäyttökielen virallistuttaminen, suomalaisten oppikoulujen perustamisesta käydyt taistelut, joihin kaikkiin ruotsalaiset olivat käyttäneet perustuslain kirjaimen tarjoomia verukkeita ja kiertelykeinoja, ne kokemukset olivat suomalaisilla tuoreessa muistissa.

Näillä valtiopäivillä sukelsi postimanifestin ja rikoslain peruutuksen vuoksi heti alussa esiin johtokysymys. Suomalaisia johtajia peloitti ruotsalaisten vanha politiikka, jonka päämäärät olivat epätietoisia. Ruotsalaisten kulkeminen perustuslakitaistelun etunenässä vain härnäsi ja kiihoitti ryssiä. Tämän vuoksi ilmestyikin suomalaisen puolueen edustajille jaettuna heti valtiopäivien alussa ohjelmakirjoitus, joka yleisesti käsitettiin senaattori Yrjö-Koskisen laatimaksi. Tässä kirjoituksessa esitettiin koko aseman vakavuus ja kehoitettiin suomalaista puoluetta, joka vielä oli virallisesti jakamaton, ottamaan vastuulleen aseman edesvastuu ja johto. Arvioitiin ruotsalaisten valtiollinen merkitys oppositiossa suomalaisia vastaan verrattain vähäiseksi ja suomalaista kansanedustusta kehoitettiin astumaan julkisessa esiintymisessä etualalle. Mutta tämä ajatus ei saanut yleistä kannatusta suomalaistenkaan valtiopäivämiesten piireissä. Oli niin perinpohjin totuttu ritariston ja aatelin valtiolliseen johtoon. Siitä riistäytyminen olisi monista suomalaisista tuntunut vallankumoukselta. Talutusnuoraa ei rohjettu katkaista. Kun niissä tärkeissä otteissa, joihin säädyissä ja niiden puolesta nyt ryhdyttiin, aloitteet olivat ruotsalaisten, ja suomalaisten taholta niitä vielä julkisesti vastustettiin ilman ymmärrettävää ja perusteltua syytä, joutui johtovalta ylivoimaisesti ruotsalaisille.

Jyrkemmissä kansallismielisissä piireissä tämä asiaintila katkeroitti mieliä. Valtiopäiväin nuoret asettuivat avoimesti kannattamaan aateliston ja porvariston anomusta postiasiassa, vanhain taholta sitä julkisesti vastustettiin, sillä perusteella tosin, että aikaisemmin oli tehty kaikkien säätyjen kesken sopimus, ettei mitään erikoisaloitetta tehdä, vaan käsitellään asia muussa yhteydessä. Ilmeisesti olivat ruotsalaiset rikkoneet sopimuksen, mihin tekoon oli tärkeänä aiheena historiallinen halu kulkea edellä, lyödä laudalta suomalaiset. Oli syntynyt sovittamaton ristiriita, joka määräsi poliittiset kulkusuunnat ja johti seuraavien puolentoista vuosikymmenen kohtalokkaisiin taisteluihin.

Keskustelu näistä asioista oli nyt säätytalon eteishallissa ankarassa käynnissä, vertyneenä sen johdosta, että Suomen asiain komitea Pietarissa todellakin tiedettiin nyt päätetyn hajoittaa.

Siinä kävelevät talonpoikaissäädyn nuorten jo silloin kuulu-johtaja Jonas Castrén ja porvarissäädyn edustaja Lauri Kivekäs kiivaasti kiistellen jostain. Entiset asetoverit 1885 vuoden valtiopäiviltä, joiden suunnat sittemmin erosivat toisistaan. Castrénin valtiollinen ura on nyt vakiintunut, vaikka kanta onkin ruotsalaisiin nähden muuttunut. Kivekäs lienee hieman laimentunut ja lähennellyt ehkä enemmän vanhoja, Castrénin tehdessä niistä yhä jyrkempää pesäeroa.

Siinä myöskin paarustaa Ylivieskan kuuluisa lukkari, kirjailija Pekka Päivärinta hilpeänä ja sanavuolaana vikkelän ikä- ja säätytoverinsa nurmekselaisen Mikko Heikuran kera. Ukot käyvät kohti ravintolan ovea.

Tuossapa seisovat parrat vastakkain Helsingin leveä edustaja kauppias K. H. Renlund, jolle talvella täytyi tehdä laajennettu tuoli, sekä talonpoikaissäädyn tyypillinen jäyhä puhemies K. J. Slotte. Renlund nauraa niin että koko jättiläisolemus hytkyy ja pitää kiinni ukko Slotten takinnapista. Slotte myhäilee karua hymyään, joka hieman lieventää hänen jylhän totisia kasvojaan.

Mutta tuolla ovat yhdessä pappissäädyn hilpeimmät ilonpitäjät rovasti Juuso Hedberg ja professori E. G. Palmén sekä talonpoikaissäädyn muristessaankin myhäilevä "Kangasalan karhu", Agathon Meurman, kunnallisneuvos. Henkilöihinsä katsoen on tämä hyvin mielenkiintoinen ryhmä. Professori Palmén tietysti puhuu, rovasti Hedberg puhaltelee sikarinsauhujaan filosoofisen tyynenä. Kunnallisneuvos Meurmanin silmäkulmat joskus kohottavat tuuheita ripsiä, ja hän virkkaa yhden tai pari yksinäistä sanaa professori Palménin vuolaana juoksevaan, hieman ruotsinvoittoiseen juttuun.

Ravintolassa istuu pöytien ympärille ryhmittyneitä pareja, pääasiassa "säädyittäin", joskin jossain on sekaannustakin sattunut. Useammilla on edessään kahvi, muutamilla aamiaisannos, eräillä jo ryyppylasikin aamutuimaan.

Pysähdymme pöydän ääreen, missä Päivärinnan ja Heikuran seurassa tapaamme myöskin Erkki Pyydysmäen.

— Papit ovat hylänneet esityksen naisten oikeudesta päästä vakinaisiin virkoihin Suomen Pankissa, kertoi Heikura.

— Taikka, sanoo Heikura myhäillen, — he suojelevat naisväkeä kiusauksista.

— Toisissa säädyissä ovat jo hyväksyneet rikoslakimietinnön, sanoi
Heikura.

— Tosi kuuluu lopulta olevan sekin, että Suomen asiain komitea
Pietarissa on määrätty hajotettavaksi.

— Kuulehan sinä, Pekka, puhutko sinä nyt säädyssä, kun tulee se rikoslakimietintö? kysyi Castrén.

— Jaa, Pyydysmäki, puhuisit sinäkin nyt. Sinulla on hyvä supliikki ja selvä järki.

— Pitää puhua lujasti perustuslakien takaaman Suomen kansan valtiollisen oikeuden puolesta. Pitää sanoa, että tämä on ollut ennen kuulumaton perustuslain loukkaus.

Sinä, Pekka, sinä et oikeastaan kuulukaan talonpoikiin, kun olet kanttori ja kirjailija ja siis jo toista säätyä.

— Herrain säätyyn sinä kuulut, Pekka hyvä, naljaili Castrén. —
Tuleeko sinulta kohta uusi kirja?

— No pitäisi tuleman. Lienetkö, sinä, Suomen suurin valtiomies, asianajaja ja puhuja, lukenut muitakaan teoksiani?

— Tottahan nyt toki. Älä sinä ole niin epäluuloinen, Koetapa panna kuulustelu toimeen. Kaikki tunnen.

Samassa läheni pöytää ukko Meurman. Päivärinta siirtäytyi syrjään, alkoi hymyillä ja valmisti tuolia.

— Pekka tässä näytti olevan vähän pahalla tuulella, meidän nuorten keskellä.

— Ainahan mie puoleni pian! väitti Päivärinta nyt jo toisessa äänilajissa. — Kutsuin hengessä mukaan tämän akattoman, ja kyllä me nyt, antaa tulla vain.

— Kuule sinä, Pekka. Enkö minä ole taistellut suomen kielen ja sen oikeuksien puolesta ruotsalaisia vastaan?

— Olethan sinä, Jonas, emmehän me siihen todistuksia tarvitse. Mutta varmemmaksi vakuudeksi tulisi sinun naida puhtaasti suomalainen, hämäläinen tai savolainen emäntä.

— Tule karjalaisia kaunottaria kosimaan! Minä käyn puhemieheksi, tarjoutui Heikura.

— Älkääpä, älkääpä nokastelko, on siellä tyttöjä Pohjanmaallakin. Jonaksen pitääkin löytää sellainen emäntä, joka asuu hänen tilaansa ja hoitaa hänen karjaansa ja kyntää hänen peltojansa sillä aikaa kun…, esittelee Päivärinta.

— Siihen taas saa pätevimmät meidän puolesta, kerskasi maakuntansa tyttärien puolesta Pyydysmäki.

Castrénilla oli suu hymyssä. Hän aikoi sanoa jotain. Mutta samalla soi säädyn kello. Istunto alkoi. Valtiopäivämiehet nousivat pöydistä ja alkoivat puoli kiireesti liikkua istuntosalia kohti.

Edustajain kasvoille ilmestyi kaikkialla vakavampi leima. Toveriporinan hilpeä vaikutelma väistyi syrjään. Ajan painava valtiollinen tunnelma laskeutui sieluun. Edesvastuuntunne täytti mielen. Kaksipäisen kotkan siipien sätkytys tuntui sielussa.

Kaikki säädyt liikkuvat raskaasti istuntosalejaan kohti. Mieliala on sekava ja harmahtava.

IX.

Valtiopäivät ovat loppuneet. Nikolainkirkon kellot alkavat soida. Pääkäytävän edustalle kirkonovesta katuun saakka on levitetty punainen verka. Poliiseja seisoo ryhmittäin vartiossa porrasylängön kahden puolen. Itse poliisimestari on paikalla. Alhaalle kadulle, kahden puolen Yliopiston kirjastoa on sijoittunut komennuskunta ratsupoliiseja. Kansaa tunkeilee katujen vierustat tulvillaan.

Kohta alkaakin näkyä senaatin torilta Unioninkatua nouseva talonpoikaissäädyn kulkue. Ne ovat Suomen "kansanedustajia", talonpoikia, joiden puhumisesta ei ennen ole suuria välitetty, mutta joiden nyt kaikkien mielestä tulisi huutaa keisarille, kun majesteetin luottamus "herroihin" on alkanut horjua. Ne ovat kirjavaa joukkoa. Siinä sarkatakkia, verkatakkia ja puolivillatakkia. Siinä silkkipyttyä, huopahattua, kiiltopelli-leveäperäistä. Kiilloitettua ja rasvanahkasaapasta. Siinä juurevaa ja tanakkaa, laihaa ja karahkaa vartaloa.

Mutta siinä on kasvoja ! Suomalaista ja Suomen ruotsalaista rotutyyppiä. Talonpoikaisluokan parhainta. Ajattelevia, elämänkoulussa rypistyneitä ja viisastuneita maalaiskylän kasvoja, joissa surua ei peitä taitava tekohymyily eikä ilon loimua hillitse teeskentelytaito. Katuvierustalla virnistelee pari nuoren näköistä käsityöläissälliä, jotka ympärilleen pälyen etsivät naurulleen kannatusta. Mutta heitä kohtaa Erkki Pyydysmäen katse. Katse vain. Ja naurajat hölmistyvät. Heidän kasvoilleen levenee avuttomuuden luihu teeskentelynilme. Pyydysmäki astelee ylös korkeata katumäkeä, vieressään Iisakki Hoikan voimakas olemus. Pyydysmäen rinta suoristautuu, pää nousee pystympään. Hänen silmässään on hallitsijakatsetta.

Porvaristo on iloisempaa väkeä. Se ei yritä tavoitella vaikeasti saavutettavaa hartautta enempää kuin ylhäistä juhlallisuuttakaan, mutta se tuntee seisovansa talonpoikain yläpuolella varallisuudessa, sivistyksessä ja viisaudessa. Porvaristo ottaa elämän sellaisena kuin se kunakin päivänä tulee. Tämä sääty on ajan lapsi ja kasvatti, se on ylennyt omalla voimallaan, vaurastunut omalla taidollaan, se tuntee luoneensa itse kohtalonsa. Senpä vuoksi silkkipytyt istuvat ja heiluvat porvaripäissä kuin tilapäiset tekoseppeleet, jotka on ansaittu työllä ja itse tehty. Näissä riveissä tapaa hymyäkin ja melkein kaipaa hyviä sikareja hansikoitujen etusormien välissä. Muutamat yltäkylläisyyden ylenpalttisesti siunaamat persoonallisuudet, joilla tavallisissa oloissa, kun saa luvan istua, on aina sukkela sana ja iloinen hymy tuttavan varalle, kiipeävät nyt tuota Unioninkadun kiusauksenvuorta, maallisen hyvyyden keräämä henkilökohtainen synnintuska laskettuna omille hartioille. Heitä katuvierustain katselijajoukot töllistelevät armottomasti, toiset osaaottavina ja ilmeisesti apuun valmiina, toiset ilakoiden ja piloja laskien. Mutta hädän tullen lähimmät säätyveljet kristillisen siveysopin mukaisesti käyvät rakkaudentyöhön, tarttuen käsikynkkään kahden puolen ja auttaen lihankiduttamaa porvaria ylös kohti Herrantemppeliä.

Jälessä astuvat papit. Heidät on vallannut syvä kirkollinen juhlahartaus. Politiikka ja vitsit on pantu syrjään. Katuyleisökin käy hiljaisemmaksi ja hartaammaksi, kuten juhlallisen hautajaissaaton lähestyessä.

Kohta alkaa näkyä senaatin torilta Unioninkatua ylös nouseva ritariston ja aatelin korupukuinen kulkue. Siinä etupäässä maamarsalkka apulaisineen, komeine juhlapukuineen, ja ylväine arvomerkkeineen, viestinä keskiaikaisesta säätyloistosta Ruotsinvallan suuruuden ajoilta. Maamarsalkan pitkä, hoikka olento tekee hennon vaikutuksen ensi silmäyksellä. Mutta vaikutus vahvistuu sikäli kuin hän lähenee, ja vähitellen huomaa hienosti ylhäisen tyylin. Siinä kintereillä kreiviä ja vapaaherraa, uljasta ja pöyhkeätä ylimystöä sekä vetelää, loppuun kulunutta vaatimatonta joukonjatkoa. Alemman aatelin sarja on pitkä ja kirjava, siinä vilahtaa jo uudistunutta, porvarillistunutta tyyppiä. Syrjästäkatsojat seuraavat puoliksi lumottuina tätä Suomen ylimyssäädyllistä paraatia. Katuyleisö, kokoontuneena kaikista mahdollisista säädyistä, seuraa vitkaan liikkuvaa kulkuetta aluksi pidättyvästi ja vaieten, mutta vähitellen alkaa käydä kuiske. Kädenosoituksia, päännyökähdyksiä, hymyä ja ivaa. Katseet nauttivat uljaista ja komeista ylimyksistä, mutta joukon lipuessa uutta etsien pysähtyvät kutistuneihin, surkastuneiden sukujen viimeisiin kääpiöjälkeläisiin kummastellen ja joskus ilvehtien.

Mutta erityisesti kiinnittivät huomiota aatelisrouvat. Siinä komeita vierasmaalaisia ylimysprofiileja, joissa tumma sinertävä veri kuultaa läpi kuulean hipiän. Siinä myöskin aitosuomalaista herrastalotyyppiä, jota tuskin millään voisi erottaa lempeästä ja hyvästä pappilanrouvasta. Komeileva ryhti se kuitenkin tekee eron. Joutuu vertailemaan katuvierustoilla katselevaa joukkoa tähän kulkueeseen, joka vitkaan ja näytelmällisesi kiipeää omilla jaloillaan Unioninkatua ylös ja siellä suistautuu punaiselle veralle, nousten porrasylängölle ja siitä, poliisin kunniata tehdessä, avatusta ovesta kirkkoon. Ne kuuluvat eri maailmoihin, keskenään vallasta taisteleviin luokkiin siitä huolimatta, että samat perustuslait takaavat kaikille "kansallisen" yhteenkuuluvaisuuden oikeudet ja vapaudet.

Tuskin ovat viimeiset ritariston ja aatelin jäsenet kadonneet kirkon ovesta, kun saapuu näkymölle senaatti. Molemmat osastot. Vormuissaan. Miehet astelevat sivuilleen katsomatta. Kansa katuvierustoilla vaikenee ja käy totiseksi. Senaatti! Maan hallitus, jonka yläpuolella on korkein hallitusmahti. Ennen rajoitettu, nyt raja-aitojaan murtava mahti. Senaattorien kasvoista näkee, että he tuntevat aseman. Ei kukaan heistä ylvästele. Ei kukaan näytä ajattelevan mille tämä näyttää. Siinä on etuvartiojoukko! Heitä on viime aikoina paljon tuomittu. Varsinkin viisas ja altis kapakka- ja katuyleisö. Näkyy katuvierustoilla joitakin herrasnaamoja, jotka ilmeisesti pyrkivät virnistykseen. Mutta virnistys häipyy, ja vaieten seisoo tungos. Urkujen soidessa ja kirkonkellojen kaikuessa vaeltaa vaieten aseettoman maan aseeton etuvartiojoukko, jonka ainoa puolustusase jättiläisvihollista vastaan on laki, viisaus ja keisarinsana. Kestääkö laki, riittääkö viisaus, pitääkö keisarinsana? Aika vastaa näihin kysymyksiin. Nyt vaeltaa äärimmän rintaman etuvartio puoli-väsyneesti kirkkoon. Jumalan eteen. Siellä saavat säädyt palvelusloman pitkiksi vuosiksi — nämä jäävät rintamalle. Heidän on jäätävä. Tuli mitä tuli.

Viimeiset hallituksen jäsenet eivät ole vielä ehtineet kirkkoon, kun jo kenraalikuvernööri seurueineen ajaa moni valjakolla katuylängölle. Katunäytelmä muuttuu eloisaksi. Siinä poletteja lukematon kirjava valikoima, siinä takkia, pallenauhaa, olkanauhaa, rintarahaa, ristiä ja prenikkaa, siinä miekkaa ja tikaria, sievää venäläistä saapasta ja nauhoitettua housunpulttia, partaa ja hiusvoiteita!

Kaiken keskuksena pieni, mitätön punahousu pitkine partoineen, kenraalikuvernööri kreivi Heyden. Tämän vanhuksen ympärillä liehuu, kumartaa, osoittaa korvaa, lyö kantapäätä, korjaa miekankanninta, vyötä, hansikoita parvi partaisia ja parrattomia ryssiä. Heidän kansallislöyhkänsä on jo saastuttanut Nikolainkirkon ja yliopiston kirjaston välisen ilmakehän. Sitä nyt katuyleisökin saa mielin määrin keuhkoihinsa vetää.

Loistava seurue saa sotilaskomennon. Ryssänkielen muliseva paapatus hiljenee. Seurue alkaa nousta porrasylängölle, soluu siitä kynttilänä seisovan poliisivartion ja taampana jossain piilossa pälyilevän monipäisen salapoliisin valvovan hengensuojeluksen turvin luterilaiseen kirkkoon.

Kun näytelmä on loppunut, lakkaa kellonsoitto, ja urut kirkossa alkavat taas soida. Valtava katselijajoukko on joutunut masentuneeseen mielialaan. Viime aikoina lakkaamatta vaaninut kansallinen levottomuus herättää kuin unesta. Olihan siinä joku suomalainenkin miekka. Mutta käsky ja komento oli venäläinen. Ja kuka tietää, mitä… Venäjä on irvistänyt. Se on peloittava jättiläinen. Tyly, tunnoton. Sitä kahlitsee vain keisarin sana. Entä jos se rikotaan? Se rakoilee jo. Sen teho ei ole enää ehdoton. On olemassa muuan venäläinen tahto. Mistään kansallisuuksien ja jumalan laeista välittämätön venäläinen tahto. Sen edessä se kuuluu keisarikin kumartavan, sitä noudattavan, sitä jumaloivan.

Katuyleisö viipyy. Sen on vallannut painostava mieliala. Suomalaiskansallisen aateliskomeuden, papillisen jumalanpelon, porvarillisen omanvoimantunnon ja hetken hilpeyden on pyyhkinyt kuin siivellä sivuen venäläisen miekantuppi ja kannuksen kalina, venäläinen puheenporina ja venäläinen haju. Siis se, mikä ylivoimaisena kaikkea hallitsi.

Ja suomalainen poliisivalta, joka tuon mahdin edessä kumartaa, kirkko, joka sitä jumalansanoin tervehtii ja siunaa, aatelismies, joka rinnassaan kantaa näiden lahjoittamia uskollisen palveluksen korumerkkejä, rahoja, ristejä ja vormunauhoja — kaikki ne näyttävät yhtäkkiä ryssän, sortavan mahdin, lakeijoilta vain!

Katuyleisö alkaa hajota vaieten. Useitten kasvoilla on synkkä leima, avuttomuuden, voimattomuuden jäätävä sumukerros. Mutta kun henkäys ehtii ohi, alkaa taas porina käydä Pietarin Suomenkomitean hävittämisestä, Suomen sikäläisten etuvartijain kelvottomuudesta, ennustetuista uusista ukaaseista. Vaikka ilma on lämmin, pyrkii muutamia värisyttämään.

Tuntia myöhemmin tapaamme säädyt keisarillisen linnan eteishallissa, säädyittään ryhmittyneinä vaieten tuijottamassa valtaistuinsalin suureen, suljettuun oveen. Yhtäkkiä lyödään ovet auki, ja säätyjen edustajat alkavat virrata sisään.

Valtaistuinsali on kirkkaasti valaistu. Sen upeista kristallikruunuista ja porsliininvalkeista hohtavista seinistä säteilee lumoava valohohde. Valkeat pinnat hohtavat vielä valkeampina. Taustalla, korokkeella on valtaistuin tyhjänä. Sen yläpuolella Venäjän kaksipäinen kotka. Pyydysmäen silmä sattuu siihen ja jää tuijottamaan. Siinähän se on, painajainen, kummitus, Venäjän vallan kuvannollinen-edustaja! Hän seisoo jossain ryhmässä, mutta ei huomaa missä. Katse on imeytynyt tuohon kummitukseen. Poskilihakset pullistuvat. Siinä alla valtaistuin ammottaa tyhjänä. Miksi ei sitä kumota, hävitetä?

Säädyt ovat sijoittuneet ryhmiin, kukin lajinsa jälkeen, maamarsalkka ja puhemiehet säätynsä eteen. Kohta sen jälkeen astuvat viereisestä huoneesta senaatin molemmat osastot ja asettuvat paikoilleen valtaistuimesta oikealle.

Yhtäkkiä kuuluu viereisestä huoneesta muutamia venäläisiä komentosanoja, muutamia joukkojalkaliikkeitä, tahtiastuntaa. Vastenmielinen tunnevärähdys käy läpi Erkki Pyydysmäen sielun. Kohta ilmestyykin äskeisestä kirkkoparaatista tuttua univormua ja partaa. Erkistä tuntuu, että ne tulevat suojaamaan tuota takaseinällä olevaa kaksipäistä kotkapetoa ja sen ammottavaa, tyhjää valtaistuinta. Kiinassa on lohikäärmeellä valtaistuin, täällä kaksipäisellä kotkalla. Ja nuo tuossa ovat petolinnun henkivartijoita ja vallansuojelijoita, ja nuo, ja nuo…

Mutta nyt tuli kenraalikuvernööri, se pieni venäläinen ukko, jolle keisarillinen tahto oli valtansa merkiksi antanut punaiset housut, kultaisia nauhoja, poletteja ja rintarahoja, joiden lumoavan koreuden edessä vallat ja mahdit tässäkin kumarsivat, aivan kuin kiinalaiset lohikäärme-merkin edessä. Erkki ei kumartanut. Hänen sappensa kiehui.

Maamarsalkka ja puhemiehet astuvat puolitiehen kohti valtaistuinta ja kumartavat tuota ukkoa kuin jumalaa, joka armollisesti katsoo, kuinka he kumartavat.

Maamarsalkka von Haartman astui tarkoin mitatun askeleen eteenpäin puhemiesrivistä ja lausui ruotsiksi:

"Kun ritaristo ja Aateli nyt valtiopäiväin lopulla taas on kokoontunut valtaistuimen eteen, pyytää Ritaristo ja Aateli, että Teidän ylhäisyytenne Hänen Majesteetilleen ja Suuriruhtinaalle ilmaisisi Ritariston ja Aatelin syvän kunnioituksen ja uskollisuuden hallitsijaa kohtaan.

"Sillaikaa kuin säädyt tällä kertaa ovat olleet koolla, on Ritaristo ja Aateli muiden säätyjen kanssa käsitellyt ja punninnut koko joukon Hallituksen antamia esityksiä ja tehnyt päätöksiä useissa muissa asioissa, joista on ollut kysymys näillä valtiopäivillä. Se, mitä Säädyt ovat näissä asioissa lausuneet, se on meidän oloissamme luotettavin ja oikea ilmaus maan toiveista ja mielipiteistä, joiden Ritaristo ja Aatelisto myöskin toivoo sopivan yhteen Hänen Majesteettinsa isällisien aikeiden kanssa maan hyväksi.

"Ritariston ja Aatelin jäsenet eroavat nyt vakuutettuina siitä, että he voimainsa mukaan ovat koettaneet rehellisesti ja omantuntonsa mukaisesti täyttää kukin tehtävänsä. Esiintuoden sydämelliset ja alamaiset onnentoivotuksensa Hänen Majesteetilleen ja koko Keisarilliselle Huoneelle, toivoo Ritaristo ja Aateli, että lempeä Sallimus soisi Hänen Majesteetilleen onnea ja siunausta Hänen yhä jatkuvissa suurissa tehtävissään.

"Ritaristo ja Aateli sulkeutuu täten Hänen Majesteettinsa armolliseen suojaan."

Nyt astui esiin pappissäädyn puhemies arkkipiispa T. T. Renvall ja lausui suomeksi:

"Ne valtiopäivät, joilla Suomen kansan edustajat neljän kuukauden ajan ovat olleet koossa neuvottelemassa isänmaan asioista, ovat nyt hänen Keisarillisen Majesteettinsa käskystä loppuneet.

"Niinkuin velvollisuus ja omatunto ovat vaatineet, ovat edustajat suoralla totuudentunnolla Valtaistuimen eteen esiintuoneet sen, minkä ovat arvelleet edistävän sen kansan menestystä, jota ovat edustaneet. He ovat olleet vakuutetut tällä tavalla parhaiten vastaavansa jalomielisen Keisarinsa ja Suuriruhtinaansa maanisällisiä aikomuksia ja säilyttävänsä Hänen Majesteettinsa verrattoman kallista luottamusta.

"Sen ohessa kuin pappissääty nöyrimmästi anoo, että Teidän Ylhäisyytenne tahtoisi Hänen Majesteetillensa esiinkantaa pappissäädyn järkähtämättömän alamaisen uskollisuuden ja kunnioituksen ilmaukset, rukoilee pappissääty Hänen Majesteetillensa Keisarille ja Hänen Majesteetillensa Keisarinnalle sekä Hänen Keisarilliselle Korkeudellensa Perintöruhtinaalle ja koko Keisarilliselle perheelle Herran siunausta. Suojelkoon Jumala Kaikkivaltias edelleen Hänen Majesteettiansa ja Hänen Korkeaa Perhettänsä samaten kuin Venäjän valtakunnan miljoonien asukkaitten hartaaksi iloksi Jumalan suojeleva käsi hiljan vieraalla maalla varjeli rakastetun nuoren ruhtinaan, Perintöruhtinaan kalliin hengen."

"Suomen kansan edustajat eivät ole voineet olla vertailematta keskenään sitä kehitystä henkisessä ja taloudellisessa katsannossa, jonka maamme vuosisadan viimeisenä neljänneksenä on saavuttanut, ja samanlaista kehitystä sitä ennen yhtä pitkinä ajanjaksoina sen kuluneesta elämästä. He ovat sellaisesta vertailusta saaneet sen vakuutuksen, että ne ilahduttavat edistysaskeleet, jotka viimeisin aika on ottanut, ovat välttämättä suurimmaksi osaksi hedelmiä niistä laeista ja toimista, joita valtiopäiväin on suotu jalojen hallitsijain turvassa hyväksyä ja päättää. Näihin lakeihin, näihin toimiin on esikuvia voitu saada toisista maista, mutta etusijassa ne ovat perustetut tarkkaan tietoon maamme tarpeista ja sovitetut kansamme tapain ja katsantokannan mukaan. Sen vuoksi niitä on mielisuosiolla noudatettu, sen vuoksi ne ovat kantaneet hyviä hedelmiä ja tulleet kansalle kallisarvoisiksi.

"Kun näillä valtiopäivillä taas on suotu maamme säätyjen olla osallisina lainsäädännössä ja Hallitsijan eteen kantaa toivomuksensa, ovat he sen vuoksi rehellisellä ja väsymättömällä työllä koettaneet yhä rakentaa ennen pannulle perustalle. He antavat nyt Hänen Majesteetillensa työnsä tulokset ja kun järkähtämättömällä luottamuksella ovat vastaan ottaneet Hänen Majesteettinsa armollisen vakuutuksen edeskinpäin kestävästä hyvänsuonnista ja sisällisestä huolenpidosta Suomen kansaa kohtaan ja sille suotujen oikeuksien muuttumattomina säilyttämisestä, niin he myös lujasti luottavat, että Hänen Majesteettinsa on armollisesti ottava vastaan heidän totuudesta, lainkuuliaisuudesta ja kansamme tarpeiden tuntemisesta lähteneet lausuntonsa ja päätöksensä ja että Hänen Majesteettinsa on ottava ne suosiollisesti tarkastaakseen ja antava niille armollisen vahvistuksensa.

"Herra Kreivi! Saattakaa Hänen Majesteetillensa Keisarille, meidän kaikkein armollisimmalle Suuriruhtinaallemme vakuutus Suomen porvarissäädyn alamaisesta kunnioituksesta, uskollisuudesta ja alttiudesta sekä sen sulimmat onnentoivotukset Heidän Majesteettiensa ja Keisarillisen Perheen onneksi ja menestykseksi."

Viimeisenä oli talonpoikaissäädyn puhemiehen vuoro. Herastuomari K. J.
Slotte astui esiin ja lausui suomeksi:

"Syvästi tuntien niiden tointen tärkeyden, jotka olivat Suomen kansan edusmiesten tehtävinä, kokoontuivat säädyt näille valtiopäiville, ja Säätyjen töillä onkin ollut tavallista vakavampi luonne.

"Täydestä sydämestä on Suomen Talonpoikaissääty ottanut osaa säätyjen tehtäviin siinä vakavassa toivossa, että Hänen Majesteettinsa Keisari, Suomen armollisin Suuriruhtinas on oivaltava mitä hänen alati uskollinen Suomen kansansa kaipaa. Tämän luottamuksensa tukena pitää Talonpoikaissääty vilpittömällä ilolla Hänen Majesteettinsa näiden valtiopäivien kestäessä julkilausumia armollisia ja suosiollisia tarkoituksia, ja Talonpoikaissääty rohkenee toivoa, että hänen Keisarillinen Majesteettinsa armossa on kallistava korvansa Suomen kansan edusmiesten vakaiden keskustelujen jälkeen tekemille kansan elinehtoja koskeville alamaisille esityksille.

"Kaikkivaltiaan armo, josta rakas Ruhtinaamme hiljakkoin on saanut mitä kalliimman osoituksen Hänen valtikkansa perillisen pelastuksesta hengen vaarasta, olkoon vastedeskin runsaimmassa määrässä Hänen Majesteettinsa ja Hänen korkean perheensä suojeluksena. Tällä sydämestä käyvällä toivomuksella pyytää Suomen Talonpoikaissääty, lausuen vakuutuksensa alamaisesta kunnioituksesta Hallitsijaansa kohtaan, tulevaisuudessakin saada olla suljettuna jalomielisen Suuriruhtinaansa isälliseen huolenpitoon."

Kun herastuomari Slotten puhe oli päättynyt, astui maamarsalkka lähemmäksi valtaistuinkoroketta ja kenraalikuvernööri pari askelta häntä vastaan. Maamarsalkka ojensi valtiopäiväpäätökset komeihin kansiin sidottuina hallitsijan edustajalle, joka ne otti vastaan ja antoi adjutantilleen. Nyt astui kenraalikuvernööri valtaistuimen eteen, suoristautui ja luki venäjänkielisen käskykirjeen, jonka eräs senaattori sen jälkeen luki ruotsiksi ja suomeksi.

Kun teidän toimellenne määrätty aika on nyt loppuun kulunut kiitän Minä teitä työstänne maan hyväksi sekä teidän, Suomen kansan puolesta, useasti lausumistanne alamaisen uskollisuuden ja rakkauden tunteista Minua ja Minun Keisarillista Perhettäni kohtaan.

Sulkien teidät ja koko Minun Suomen kansani Kaikkivaltiaan armoon Minä julistan valtiopäivät päättyneiksi ja pysyn teille muuttumattomasi suosiollisena. Hatsinassa, 11 päivänä Toukokuuta 1891.

ALEKSANDER."

Heti suomalaisen käännöksen lukemisen päätyttyä esitti maamarsalkka keisarille eläköönhuudon, joka yhdeksänkertaisesi kerrattiin.

Kenraalikuvernööri teki pienen kumarruksen ja lähti valtaistuinkorokkeelta, marssien samasta ovesta, josta oli tullutkin. Kirjava esikunta taas kannukset ja miekat kalisten seurasi jälessä sotilaallista tahtiaskelta pitäen. Viimeiseksi meni senaatti.

Säädyt aikoivat laskeutua eteishalliin samalla kuin lehterit tyhjenivät helsinkiläisistä hienoimman ja sitä seuraavan naismaailman edustajista.

Pyydysmäki selviytyi muiden säätytoveriensa mukana alhaalla päällystakin etsinnästään. Hänen korvissaan yhä soivat kannusten helinä ja venäläiset komentosanat ja tahti. Päästyään hieman vapautumaan kiinalaisesta lohikäärme- ja venäläisestä petolintu-tunnelmasta, jonka alaisena maailman suurimpain valtakuntain alamaiset huokaavat, alkoi hän ajatella, miten suomenkieli sai keisarin puheessakin vasta viimeisen sijan. Hänen katkeruutensa paisui, kun eteishallissa ja varsinkin alhaalla tungoksessa havaitsi ruotsinkielen taas soivan tunnettujen suomenmielistenkin suusta. Ryssää ja ruotsia, ruotsalaisia ja ryssiä! Yhtäkkiä piirtyvät hänen mieleensä äsken valtaistuimen oikealla puolen seisoneitten joukosta senaattori Yrjö-Koskisen vakavat kasvot. Hän luuli tavanneensa niissä tuskanpiirteitä. Ja hänen mieleensä tulvahti ajatus: kuinka yksin hän on! Ja samalla: tässä nämä hänen ystävänsä ja aatetoverinsa paapattavat ruotsia ruotsalaisten iloksi ja nauravat tällaisella hetkellä!

Sisässä nousi jostain paksu, tympäisevä vieraudentunne. Eikös tässä ollutkin vain aivan vieraita ihmisiä ympärillä?

Mutta olihan siinä toisia säätytovereitakin, yhtäläisiä virallisten seuranpitokielten taitamattomuudessa kuin hänkin. Ja monen kasvoilla alakuloisen mielialan ilme.

Hän tuntee itsensä vieraaksi ja avuttomaksi. Talonpojalla on niin vähän keinoja muuttaa tätä kaikkea. Ne kumartavat vain valtaa, kotkaa, kaksipäistä rumilusta ja lohikäärmettä. Talonpojalla ei ole sellaista antaa. Eikä suomalaisella kansalla, koska sillä ei ole itselläänkään valtaa. Sitä ei kukaan tahdo palvella, hallita vain.

Milloin Ruotsin, milloin Venäjän käskyläisenä ja oman valtansa vahvistumisen toivossa.

Hänet valtaa syvä, yllättävä koti-ikävä. Mitä hän on tänne tullutkaan? Pyydysmäki on hänen kotikylänsä, hänen valtakuntansa. Mitä hän täällä? Täällä on vain vieraita ihmisiä, vieraita rotuja, herroja, joiden kanssa ei hänellä ole mitään yhteistä. Ne eivät puhuneet noissa puheissaankaan suoraan totuutta, niinkuin hän olisi tahtonut. Joutavaa hölynpölyä vain.

Kun hän astui ryssäläisesti kirjavan ovenvartijan ohitse ovesta ulos, tuntui siltä kuin tämä talo olisi hänet sylkenyt kadulle ja kuin tuo kirjava narri ovenpielessä olisi nauranut partaansa. Kannusten helinä, astunnan tahti, muutama ärjäisevä komentosana ja ruotsinkielen sorina suomalaistenkin suussa eteisessä surisivat korvissa kun hän astui Maariankadulta Aleksanterille ja alkoi painua säätytalolle jäähyväisistuntoon.

Silloin valaisi Pyydysmäen mieltä kuin välähdys, että hän lähtee huomen aamuna kotiin. Istuu junaan ja kotiin! Sekavat ajatukset kirkastuivat. Kotoinen mielikuva levisi aurinkoisena ja kutsuvana. Otsalta silisivät rypyt. Vierustoverilleen hän virkahti:

Mutta Pyydysmäki huomasi jo valon säteilevän sieluunsa, joka äsken oli vaeltanut synkässä pilven varjossa. Valo herätti siellä hämärää uskoa: suomalaisen kansallisuuden vapauttaminen kaksipäisen kotkajumalan palveluksesta on joskus tuleva mahdolliseksi!

II OSA

Siitä ajasta, jolloin Pyydysmäellä v. 1869 saatiin ensi kerran ihmetellä millaiseen mullistavaan uranuurtajatyöhön ketoaura pystyy suomalaisessa maaperässä, on kolmattakymmentä vuotta kulunut. Uusi mies- ja naispolvi on astunut talojen, torppien ja mäkitupien isännyyteen ja emännyyteen. Vilisevät parvet vuosittain uudistuvia ja lisääntyviä vaalea- ja ruskeatukkaisia lapsivekaroita oli kirkuvin, kikattavin ja usein myöskin parkuvin äänin elävöittänyt kesä- ja talvipäivin kylänkujien, karjapolkujen, mäkirannan kivikasojen ja katajikkoja kiertävien naapuripolkujen sekä talollisten karjapihojen lymynurkista rikkaat tarhat ja tienoot. 1860-luvulla horjunut ja osaltaan jo hävinnytkin usko ikuisen luonnonjärjestyksen varmuuteen oli taas palannut. Silloiset kärsimysten kaameat ajat olivat monelle muisto vain. Vanhemmat kertoivat nuorille niistä kuin sankaritaruja. Tällä välin oli nyt Pyydysmäelläkin saatu hyviä, jos heikompiakin vuosia. Maanviljelystaito ja usko sen parantamismahdollisuuksiin oli kasvanut, työvälineet parantuneet, osakeyhtiömeijerikin ilmestynyt kylän laitaan. Se olikin tullut hyvään aikaan, aivan kuin taloudellisena pelastajana, sillä vanhastaan tuttu rukiinviljelys talon rahatarpeiden tyydyttäjänä oli joutunut ulkomaisen viljan ylivoimaisen kilpailukyvyn vuoksi auttamattomasti häviölle. Venäjältä, Saksasta ja Amerikasta tulvi jo Pyydysmäen entiseen rukiinviljelyskyläänkin vehnä- ja ruisjauhoja, joiden hinta oli niin huokea ja väri niin loistava, että vanhastaan tuttua pyydysmäkeläistä ruista tuskin itse viljelijät enää viitsivät leipäviljakseen jauhattaa. Ellei sellainen kylän ja pitäjän pomo kuin entinen valtiopäivämies ja lautamies Erkki Pyydysmäki olisi riippunut kiinni kotoisessa ruisleivässä ja ohrapuurossa niin itsepintaisesti, ettei talossa saanut kokeillakaan näillä vieraan maan leipäjauhoilla ja keitoksilla, olisi varmasti vieras valkoinen vilja, muun ulkoa tuodun rihkaman ja vaatekorun kanssa kilpaa, valloittanut myöskin pyydysmäkeläiset talot. Mutta Erkki Pyydysmäki vihasi tätä ulkomaalaista viljantuontia, joka juuri silloin, kun kotoisen maanviljelyksen tuotantokyky alkoi nousta, ylivoimaisuudellaan tukahutti sen mahdollisuudet. Jauhosäkeissä, joita myytiin 9-10 markan hinnasta, vaani Suomen maataloutta uhkaava ikuinen hallanvaara. Erkki Pyydysmäki rakasti kotoista ruispeltoa. Se oli hänestä pyhä ja ihana. Kaunis oli hyvä kaurapeltokin ja ohrapelto sekä timoteiheinäniitty. Mutta ruispellossa, kun sen tähkäpäät täyteläisinä ja kellahtavina aaltoilivat tuulessa elokuun aurinkoisena päivänä, oli jotain niin lumoavaa, ettei mikään muu suomalaisen maamiehen kokema tunne voinut sille vertoja vetää.

Tätä ihannetta uhkasi ulkomainen kilpailu. Erkki Pyydysmäki vaistosi, että se uhkasi samalla suomalaista isänmaata. Hänen kansallisuusvaistonsa sanoi, että jos talonpojalta viedään hänen ammattinsa kannattavaisuusmahdollisuudet, niin hänestä samalla tehdään maaton porvarirenki. Ja kuinka silloin kansallisuuden käy? Talonpoikaanhan kansallisuus nojautuu! Joskin leivän ostajat saavat siten leipänsä hieman huokeammalla, niin siitä koituneen säästön he tuhlaavat ulkomaisiin koruihin, rihkamaan ja herkkuihin eivätkä tule rahtuakaan paremmin toimeen. Maa ja kansa köyhtyy.

Pyydysmäen käsitys vaikutti moniin muihinkin talollisiin, mutta hitaasti. Useimmat ottivat asian vain pelkän oman edun kannalta ja hyväksyivät siten Erkin ajatuksen juoksun.

Mäkitupalaiset ja työläiset y.m., joille oma pelto ei kasvanut mitään, ilkkuivat salassa talollisten vihamielisyyttä venäjän- ja vehnäjauhoja kohtaan. Heille oli sitä parempi mitä halvemmalla sai jauhoja. Monet jo vannoivat, etteivät he ikinä osta talonpojalta mitään, kun ulkoa tuotu on niin paljon parempaa ja halvempaa. Luokkakatkeruus, jonka idut olivat aina eläneet, mutta kuihtuneet tilattomain ja tilallisten yhdessä kestäminä hätävuosina, alkoivat tehdä nyt kasvussaan totta. Tilaton tunsi maanpuutteensa tulevan korvatuksi Venäjältä tulevan jauhon avulla, mökkiläinen samalla oman luokka-asemansa nousevan ja varmistuvan. Ei hänkään enää sopivan tilaisuuden sattuessa halunnut peitellä tätä kurssinousuaan.

Toistaiseksi rajoittui kaikki kina vain naljailuun ja elettiin muuten hyvässä sovussa. Luokkataistelua sen sanan varsinaisessa merkityksessä ei tajuttu. Suhde talollisen ja mökkiläisen välillä muodostui keskinäiseen toistensa tarvitsemiseen, pikku kateuden ja aina hiiviskelevän moitteen keräilemistä aineksista.

Mutta nämä leipäriidat eivät olleet ainoat henkisen elämän ilmiöt Pyydysmäelläkään. Täällähän olivat mielet herkistyneet monille muille ajan kolkuttaville ja huutaville äänille. Uskonnolliset asiat olivat joutuneet taas vilkkaamman pohdinnan alaisiksi. Entinen laestadiolaisuus oli hellittänyt vastarintansa, hiljalleen mukautunut ja ohjautunut rauhaan, kirkon avaraan helmaan. Vanha herännäisyys oli sen tehnyt jo aikaisemmin. Mutta nyt olivat nousseet vapaakirkolliset saarnaajat julistamaan tunnustuksista ja dogmeista vapautunutta kristillisyyttä taaskin aivan uutena asiana. Uutena ihmiset sen ottivatkin. Heidän mukanaan tulivat kasturit, ja heti perässä evankeliset vapauttamaan ihmisiä otaksutusta lainorjuudesta. Yhtäkkiä uskonnollisen ristiaallokon havaittiin huuhtovan tätä Pyydysmäenkin kyläkuntaa. Tuntui siltä kuin julistajilla olisi ollut se käsitys, että pyydysmäkeläiset huokailivat ja voihkivat ankaran ristinpainon alla, joten armonjulistuksella oli kiire. Lain orjuutus kuvailtiin erehdykseksi, joka voi saattaa kadotukseen. Mutta nyt julistetaan ehdotonta, ansiotonta syntienanteeksiantamusta, joka ristinkuolemalla oli ikiajoiksi kaikille taattu. Miten sen osallisuuteen päästä, siitä esittivät eri suunnat käsityksiään ja ehtojaan aivan kuin kilpailevat henkivakuutusyhtiöt taulukoltaan.

Henkinen viljelys ei jäänyt kuitenkaan yksistään tämän varaan. Täydellisen uskonnonvapausvaatimuksen laineet ulottuivat jo tännekin. Toiset pysähtyivät kyllä tunnustamaan Jumalan olemassaolon, mutta tahtoivat riistää Kristukselta jumaluusarvon, tehden hänestä Tolstoin mukaan profeetan. Nämä tietysti epäilivät sakramenttien perustumista jumalalliseen käskyyn, Jeesuksen kuoleman lunastusmerkitystä ja uskontunnustuksen ehdottomuutta. Eräät toiset menivät vielä pitemmälle. He kielsivät ihmissielun kuolemattomuuden, julistivat raamatun tarunomaisuutta ja edustivat täydellisesti materialistista maailmankatsomusta.

Ja vihdoin ehdottoman raittiuden vaatimus, jota pitäjässä oli raittiusseura kehittänyt siihen määrään, että ne, jotka tunsivat ryypiskelyn helmasynnikseen, mutta koettivat harjoittaa sitä salamyhkäisesti, huomasivat joutuneensa kiusalliseen piiritystilaan ja urkinnanvaaraan. Kun siihen oli seuralaiseksi lyöttäytynyt vielä viime vuosina herännyt nuorisoseurakin, joka kukkoilevien nuorten poikain äänillä tiukasti huutaen vaati ihmisiä käyttämään älyään ja lahjojaan kasvattaakseen itsestään hyviä ihmisiä ja kunnon kansalaisia, niin jopa syntyi levottomuutta. Hätyytettyjen kaappijuoppojen avuksi riensi joukko uskonnollismielisiä uskonsa ja vakaumuksensa koko voimalla taistelemaan kristityn vapauden puolesta ehdotonta raittiutta ja tekopyhyyttä kiihoittavaa nuorisoseuraoppia vastaan, jotka kumpainenkaan eivät olleet mitään muuta kuin saatanan konsti viekoitella ihmisiä sillä valheella, että ihminen kelpaa Jumalalle raittiina paremmin kuin syntisenä raatona, jolla ei ole mitään muuta kuin armon hätä. Kun tällä tavoin ruvetaan itseänsä ulkonaisesti siivoamaan ja kiilloittamaan, harrastamaan maallista valistumista ja viisastumista, merkitsee se villitystä, jota kristitty ei voi huokauksitta ajatella. Näiden vanaveteen heittäytyivät suurta tyydytystä ja mielihyvää tuntien sellaiset ihmiset, joiden kristillisyyden harjoitus rajoittui mahdollisimman vähiin; nämä kävivät vuorottain heinäajan edellä ripillä kun oli lämmin ja mukava, kinkerillä joka toinen vuosi, ja kirkolla joskus, kun oli muutakin asiaa värjäriin ja nahkurille tahi kun teki mieli huvitella. Nämä ne erittäin raskautettuina punoivat päitään ehdottoman raittiuden vaatimukselle ja nuorten itsesivistämishommille. Siitä tietysti syntyi sota, sillä raittiusväki ja nämä nuorisoseuralaiset selittivät vuorostaan, että vastustajat tahtoivat kristillisyyden varjolla hämätä ja peitellä helmasyntejään, joita he juuri tahtoivat hätyytellä ja suomia esiin.

Erkki Pyydysmäellä oli kansallisuusasia edelleen keskeisin. Sen valossa hän tarkasteli kaikkia muita ilmiöitä. Vuoden 1891 valtiopäiville mennessään oli hän Uuden Suomettaren uskollinen lukija ja hengenheimolainen. Aikansa mittojen mukaan arvioituna oli hän hyvä maanviljelijä, taloudellisesti vaurastunut, harrastava kunnallispoliitikko, nuortenkin valistusharrastuksia ymmärtävä, ehdottomasti raitis mies. Helsinki laajensi miehen näköpiiriä. Valtiopäivillä oli hän esiintynyt julkisesti vain syrjästäkatsojana, mutta tehnyt sitä enemmän havainnolta. Yrjö-Koskisen ja Meurmanin henkinen vaikutus oli ollut ratkaiseva eikä se haihtunut koskaan. Hänessä oli ollut luontainen herrain vieronta ja ruotsalaisvastenmielisyys, siellä tuli lisäksi ryssänkauhu. Levottomana etsi hän koko silloisen talven suuria suomalaisia, mutta löysi vain kaksi, nämä ylempänä mainitut. Kumpaisenkin ajatustavassa oli läheisesti samaa mitä oli hänen omassaan. Monissa muissa tapasi hän vain sekalaisia vaikutuksia. Ryssän rynnistely teki elämän muuten levottomaksi. Mutta nämä kaksi vuodattivat hänen myrtyneeseen, eksyksistä kotiin kaipaavaan sieluunsa uutta uskoa. Vielä vuosien takaa tunsi Pyydysmäki Yrjö-Koskisen hengen vaikutusta sielussaan. Hänessä iti ja kasvoi henkisiä voimia, ja samalla hän oppi näkemään elämän uusia puolia.

Suomalaisen kansallisuuden erikoisasema selveni hänelle suhteellisesti samoin kuin ennen rautatietöissä Etelä-Suomessa oman maatalouden perustaminen. Ruotsalainen virkavalta ei hellittänyt, mutta sen kanssa nyt kilpaili venäläinen. Suomalainen tunsi orjuuttajainsa tukkanuottasilla-olon. Miksi ruotsalaisetkin tahtoivat hallita? Miksi he eivät alistuneet olemaan tasa-arvoisia suomalaisten kanssa? Olisi sitten yhdessä taisteltu ryssää vastaan. Mielessään kuvitteli Pyydysmäki tämän ryssän hyökkäyksen tuhatjalkaiseksi painajaiseksi, paholaiseksi, joka toisinaan hampaita kiristellen, äristen ja vaahtoa purren hätyyttelee Suomea kuin paha peto, toisinaan taas lähentelee häntää lierutellen ja luvaten etuja ja vaikutusvaltaa niille, jotka kumartavat.

Kumartavat! Erkki Pyydysmäki oli aina inhonnut kumartelua. Mutta
Helsingistä tultuaan hän sitä vihasi.

Kaikkien venäläisten yläpuolella oli kuitenkin keisari, josta Erkilläkin oli aikaisemmin ollut mielessä kullattu puolijumalainen kuva, alamaisuskollisuuden muovailema. Ennen valtiopäiviä ei hänen mieleensäkään pujahtanut, että keisari Aleksanteri kolmas voisi pettää sanansa, tehdä väärin. Tämän vilpittömyyden mielikuvan oli maalaillut jo Aleksanteri toisen kuolematon maine. Keisarin tahtohan oli ratkaissut ja oikein selvittänyt suomalaisen virkakielen asiankin ruotsalaisten juonitteluja vastaan. Keisarin tahto oli, perustuen suomalaisten uskollisuuteen, antanut Suomelle asevelvollisuuslain ja siten vapauden ja kunniaoikeuden puolustaa itse maataan. Taustalla pälyili tosin Nikolai ensimmäisen synkkä henkilökuva kuin juutalaisten Jehovan leppymätön hahmo uudentestamentin valoisan jumaluuden edessä. Mutta Aleksanterit olivat valtiollisesti uusitestamentillisia. Erkki piti kumpaakin Jumalan armosta lähetettynä Suomen valtiollisena Mooseksena…

Mutta näinä parina vuotena oli asiaintila alkanut muuttua. Erkki
Pyydysmäen ihanteellinen valtio-oppi oli vaihtunut realistiseksi.
Aleksanteri kolmas ei ollut enää epäilyksien ulkopuolella. Päinvastoin
Erkki epäili häntä. Keisarillisen mielikuvan sijaan alkoi muodostua
ryssän kuva.

Yrjö-Koskinen oli hänelle kerran ohimennen maininnut ajatuksen, jota hän ei uskaltanut silloin tarkemmin perustella, mutta joka mielessä kehittyi sikäli kuin tapaukset kutoivat uutta historiaa. Se oli viittaus, että Suomi voisi joskus olla itsenäinen. Huolimatta alamais-uskollisuudestaan hän heti pani tämän harvinaisen ajatuksen talteen kalliin muistolahjan tavoin. Eikä hän ollenkaan huomannut, miten se salaisuudessa kasvoi ja vahvistui sitä mukaa kuin keisarin sanan pitävyys alkoi pettää. Siihen tuli lisäaiheeksi kaikenlaiset juorut perintöruhtinaasta, Nikolaista. Perintöruhtinaan henkinen ja ruumiillinen alamittaisuus kauhistutti ihmisiä, jotka käsittivät millaisiin käsiin Suomen valtiollinen olemassaolo silloin joutuu, kun se tulee riippumaan tämän ruhtinaan luotettavuudesta. Samoihin aikoihin kerrottiin lakkaamatta Pietarissa olevain Suomen edustajain laiminlyönneistä…

Pyydysmäelläkin laskettiin jo näihin aikoihin Suomen oman sotaväen mieslukua ja mahdollisuuksia. Erkki Pyydysmäki ja opettaja Lintumäki saivat siitä moneksi pitkäksi iltapuhteeksi innostavia kannunvalanta-aiheita. Vaikka he olivat valtiollisesti jakautuneet niin, että Erkki kuului epuuttamattomasti "vanhoihin" ja Lintumäki yhtä vääjäämättömästi "nuoriin", oli heidän mielenkiintonsa tähän asiaan sama. Mielikuvittelu pani monesti silmät loistamaan ajatuksesta, että kerran tulisi hetki, jolloin kaksisataatuhatta Suomen harjoitettua sotilasta vapauttaisi isänmaan! …

II.

Varhaisena elokuun aamuna v. 1893 luo aurinko kultaisia säteitään metsän takaa juuri heräävään Pyydysmäen kylään. Lautamies Erkki Pyydysmäen talo saa nuoren puutarhapuistonsa läpi sädesuihkun, mikä sihvilöityy pitkin punaiseksi maalatun asuinrakennuksen julkisivua ja samalla pariin avattuun vinttikamarin ikkunaan. Maantielle vievä kartanokuja, jota ennen Sameli-sedän isännyyden aikana oli hoidettu niin ja näin, kulkee nyt nuoria koivuja kasvavien pientareiden keskitse punervan kellahtavin hiekoituksin kuin konsanaan hyvin hallitun herrastalon kuja. Kartanolla on vielä hiljaista muuten, mutta puutarhaan antautuva päätyikkuna irtautuu hiljaa hakasistaan ja avautuu. Ikkunaan ilmestyy hyvinvoipa, viisissäkymmenissä oleva terve naisihminen puolipukeissaan. Hän kallistuu ikkunasta ulos ja jää siihen muutamaksi silmänräpäykseksi nauttimaan suloisesta aamusta. Tämä on Pyydysmäen emäntä. Kartanokujaa pitkin tulee renkipoika, Ellu, yökengästä. Rantasalmelainen uusi notkovartinen piippu letkuttaa suupielessä, ja Ellu nauttii siitä. Poika näkee jo, että porstuan ovi on vielä kiinni, eikä äkkää emäntää ikkunassa. Siitä nousee mieluisa ajatus pujahtaa vielä luttiin, vähän oikaisemaan ja nukahtamaan tunnin verran. Sillä yö oli mennyt hieman haaskioon, oli tullut rallatetuksi taakse puolenyön ja sittenkin kului osa aamuyötä vain tyttöjen kera kisaillen ja suuta soittaen. Nyt oli niin kamalasti uni.

Ylinen jokirannan puolella oli entisellä paikallaan, melkeinpä Pyydysmäen kohdalla. Kartano siinä oli vielä upeampi kuin Pyydysmäessä, päärakennus kaksikerroksinen, höylätyillä laudoilla vuorattu ja öljymaalilla harmaaksi sivelty. Ulkokartano on rakennettu kehään ympäri laajan pihan. Tämähän onkin kylän rikkain talo. Sinne tirkistää aurinko tallin ja liiterirakennuksen yli, kohtaa sitä tietä tullen sivun asuinrakennusta ja sen molemmat kuistinovet, joista alempi on jo auki, mutta ylempi vielä kiinni. Nuori, hoikan- ja pitkänläntä emäntä-ihminen tulee avonaisesta ovesta, etsii käteensä puukalikan ja käy palvelijain luttien alla olevan aitanoveen kolkuttamaan.

Sieltä kuuluu jotain. Emäntä heittää pois puukappaleen ja lähtee takaisin. Mutta samassa hän huomaa vähäntuvan rappusilla paitahihasillaan jo vahvasti vanhentuneen Ylisen ukon, joka näin aikaisin tulee tuvastaan.

— Huomenta, urahtaa ukko. Sammunut silmä tuijottelee kuin kairanreikä, mutta elävä silmä räpyttää levottomana ja moittien.

Miniä ei siihen vastaa mitään, menee vain sisään ja jälestä kuuluu vihainen ovenpaukaus.

Äijä tuijottaa pahaenteisesti menijän jälkeen, kääntää sitten sammuneen silmänsä luttia kohti, tuijottaa, kuuntelee, ravistaa päätään ja alkaa verkalleen astua jokirantaa kohti, itsekseen hiljaa muristen. Musta koira nousee haukotellen pihasta ja juoksee äijän mukaan, sivuuttaen tämän jo tuvan päädyn luona. Karjatarhassa portin takana kalahtaa lehmänkello, ja sieltä nurkan takaa toljottaa sonnimullikka pihaan.

Entisen herastuomarin vanhassa Penttilässä on nyt kansakoulu. Rakennuksia on jonkun verran sitä varten uudistettu, mutta kaiken tuntee entisestään; kivinavetan otsikkokirjaimineen ja vuosilukuineen, samoin kuin päärakennuksenkin porraskatoksen otsikkoineen. Suku on nyt tällä kertaa talosta hävinneenä, jätteet ovat tuolla mäkirannassa ja pappilassa. Puutarha on opettajalla viljelyksessä ja kartanopiha tekee asutun vaikutuksen.

Ne täällä kansakoululla eivät tavallisissa oloissa nouse niin aikaisin kuin maanviljelystaloissa. Mutta tänään napsahtaa porstuan ovi jo kellon viidettä käydessä, ja portaille ilmestyy solakka, silmälasiniekka mies, haulikko kädessä. Samasta ovenaukeamasta syöksähtää pystykorvainen lintukoira, riemullisessa ilonpuuskassa hieman ulahdellen. Metsästäjäopettajalla on pieksusaappaat jalassa ja metsästyslaukku sivullaan hihnasta olkapäällä riippuen. Koira menee jo kaukana. Opettaja, jonka nimi on Fabian Lintumäki, kutsuu koiraa:

Koira ei vieläkään aio tulla, se pelkää kotiin salpaamista. Mutta kun se samassa huomaa isäntänsä jo suuntautuvan toiselle tielle, kiitää se viivana mukaan.

Opettaja Lintumäki on reipas mies, kantaa päänsä pystössä ja katselee ympärilleen. Hänen silmälaseihinsa heijastuvat kaikkialta laajat viljapellot, osittain rukiit kypsinä, keltaisina ja lakoisina, valmiina leikattaviksi, ohrat ja kaurat vielä vihertävinä ja puolikypsinä. Mutta rehevän ja kukoistavan kasvullisuuden rinnalla näkee siinä myös kuihtunutta ja sairasta viljelystä. Se tekee mielen alakuloiseksi. Pellonhenki on siinä sairas ja väsynyt, elämä painunut unitilaan. Siitä irvistää köyhyys.

Kujaa asteleva opettaja tuntee sen. Ja se koskee häneen. Hänen koulupiirikylänsä pitäisi olla parempi kuin muiden kylien. Mutta se ei ole sitä. He ovat tästä Pyydysmäen ja Heikki Ylisenkin kanssa monta kertaa jutelleet. Nämä ovat samaa mieltä. Maanviljelys nousi täällä viime vuosikymmenellä, mutta nyt se on taas alkanut laskea. Vaikuttaako sen ulkolainen vilja, kuten Pyydysmäki väittää? Kenties. Lintumäestä vain tuntuu kuin olisi luonnotonta vaatia leivänhinnan kohottamista…

— Kas! virkahtaa hän ja pysähtyy. Hän hypähtää ojan yli pellolle ja tutkii tarkemmin. Mutta ei sieltä muuta löydä kuin ohdaketta ja mallasruohoa, Joukossa siellä täällä joku kituva ohrankorsi ikäänkuin uikuttaa orpouttaan.

— Kas! pääsee häneltä uudestaan ihmettelevä huudahdus. Hän miettii mikä siihen on syynä. Huono siemen, huono lannoitus, huono kyntö, vai?

— Kas! Hän huomaa, ettei ojia liene miespolveen luotu. Se sen tekee!
Ja moni muu.

Tielle ilmestyy samalla Erkki Pyydysmäki. Kun Lintumäki kuopi yhä pellossa ja seisoi selkä tiellepäin, virkkoi Pyydysmäki maantieltä:

— Siinä on monta vikaa. Ensimmäinen on se, että isäntä juoksee metsällä ja tuo sieltä teeriä, toinen se, että hän saa hyviä hevoskauppoja, kolmas, että talossa on liian suuri tunkio.

— No minä olen sitä… Mutta onko se halju päästänyt peltonsa tuohon kuntoon!

— Mutta mistäs niitä tulisi talonsa hävittäjiäkään, ellei joku sitäkin tekisi. Ja pitäähän niitäkin olla.

Kylässä olivat jo kaikki aamun elonmerkit kuuluvissa ja näkyvissä. Meijerin ovikin oli auki, ja pari aikaisinta maidontuojaa työnsi jo kannujaan meijerivankkureilla. Pyydysmäki meni sinne, mutta Lintumäki jatkoi matkaansa pahantuulisena Kyläjuurikkalaa kohti.

Tämä talo oli rakennustensakin puolesta jonkun verran rempallaan. Lintu mäen piti tälläkin kertaa mennä hakemaan sen isäntää Jaakkoa metsälle. Mutta nyt hän kuitenkin toivoi hartaasti, ettei Jaakko tulisi. Sillä pellonpientareella oli hänelle tunkeutunut mieleen ajatus, että jos se on hänenkin vikaansa, että Jaakko tulee usein houkutelluksi metsälle, niin ei hän voi sitä itselleen koskaan antaa anteeksi. Mutta samalla oli ruvennut kiusaamaan häpeän tunne siitäkin, että seurustelee sellaisen laiskan kanssa, se kun vielä juopotteleekin.

Lintumäen teki mieli pujahtaa ohi portin. Mutta keskipihassa seisoikin jo Jaakko passeeri-pieksusaappaissa, pyssy kädessä, laukunhihna olkapäällä ja koira ympärillä, teuhaamassa ja häntäänsä heruttamassa. Jaakko riiteli vaimonsa kanssa, joka seisoi tuvan portailla, tukka pörröisenä kuin rohdinkuontalo.

— Mihin se "uusi kauppiaskin" pannaan? kysyy emäntä sinkuvalla äänellä, tarkoittaen oritta, joka oli eilen vaihdettu ja jota ei sopinut laitumelle viedä.

Siihen ei mies vastannut mitään, lujitti vain metsästyslaukun hihnaa, ja emäntä meni tupaan.

Tämä kotikahakka kauniina elokuun aamuna sai Lintumäen tuomitsevaan mielialaan metsästystoveriaan kohtaan. Heräsi jo ajatus, että jos palaisi tästä kotiin eikä menisikään enää tuon miehen toverina metsälle. Mutta siitä hän luopui kuitenkin heti, kun teki niin hartaasti mieli samota edes pikkuisen metsien salamyhkäisyydessä, saada tuntea otuksen läsnäolon salaperäistä aavistusta. Avuksi tuli vielä sekin ajatus, että siellä metsässä lepomättäällä istuttaessa saattaa pitää Jaakolle nuhdesaarnan. Siellä sekin käy paremmin kuin muualla. Kaikki tämä sopi niin hyvin yhteen, että hän jo, ilman omantunnon vaivoja riensi metsästystoverinsa kera vikkelästi pieksusaapasta pistäen ja iloisesti tarinoiden.

Kylän lukuisissa taloissa ja mäkirannan lukemattomissa mökeissä oli jo kaikkialla elämä työntänyt aamunvirkut ihmiset ulos heloittavaan auringonpaisteeseen. Mäkirannasta he yksitellen vitkaan soluivat talolliskylää kohti kuka päivätöihin, kuka asioilleen. Ruiskuhilaita näkyi vainioilla merkki. Ja kun kerran merkki ilmestyi, ei siinä muu auttanut kuin toiset kiireellä seuraamaan. Se oli ikivanha, murtumaton tapa.

Karjatarhoissa lypsettiin. Kultainen aurinko hehkutti lypsäjäneitosten rinnat. Niistä kohosi laulava liritys. Ilmestyipä jo karjakujalle paimen toisensa jälkeen laukkuuttaen hevosia yöhaoistaan. Ja kohtapa jo karjat, karjankellot ja paimenhuudot täyttivät samat kujat. Näin elämän orkesteri vähitellen alkoi soida.

Aivan kuin näitä ääniä kuunnellen astelee mäeltä kylälle päin juhlallinen, herrastyylinen kylän räätälimestari Pettersson, maitokannu kädessään. Toisessa kädessä heiluu kävelykeppi, ja siistityn huuliparran alta käy viheltävä musiikki, hyminällään julistaen hetken sopusointua, tyytyväisyyttä ja elämäniloa. Hänen astuntansa silitetyissä housuissa käy sitä majesteetillisemmaksi ja huolitellummaksi mitä lähemmäksi meijeriä hän saapuu. Näyttää siltä, kuin mies pelkäisi tien ja kävelyn tuottaman nautinnon loppuvan kesken, niin nauttien ja verkalleen hän astuu.

Mutta juuri ennen kuin Pettersson ehti kääntyä meijerikujalle, tulla hohuuttaa hänen jälessään neljissäkymmenissä oleva surkeannäköinen mies, jolla on suutarin-arkku selässä ja arkunkantimessa muutamia pieksunlestejä. Vatsakatarrin aiheuttaman hohuutuksen mestari Pettersson kuulee ja hän tietää katsomatta, että siellä on tulossa Vuodon Iikka, kylän suutari, suuren lapsijoukon isä, vatsakatarrin kiduttama, mieleltään katkera ja myrtynyt mies.

— Lempoako sinä laukkaat? tiukkaa Pettersson ja tuijottaa hohuuttavaan, pitkään ja väärään suutariin nuhtelevin katsein.

Vuodon Iikka aloittaa sydämenpohjasta kiroilemalla. Hänen mahansa oli taas ollut niin juonia täynnä, että vaikka söi ruokalusikallisen terveyssuolaa, makasi selällään sängyssä hiljaa kuin tukki, ettei mitään muuta kuin kakaroille hieman huusi ja käski ämmän pitää suunsa kiinni, kun se aina sekaantuu joka asiaan, niin ei mikään auttanut.

Suutari alkoi vihoissaan juosta kiusallakin ja ajatteli, että vaikka paikalle oikenisi, ei hän hellitä. Mutta kohtapa taasen purkautui huuto:

— Voi, voi sentään, kuinka pitää nuoren miehen joutua, kun on köyhä eikä ole varaa mennä kylpylaitokseen.

Se oli juuri Erkki Pyydysmäki. Helpottava välähdys leimahti osaaottavan räätälimestarinkin silmissä.

Mutta jo palasivat maidonviejät meijeriltä. Taloja kyläkujat täytti karjankellojen kalkatus ja paimenhuudot,l joukkoihin sekaantuivat ja sulivat muutamat takamaille lähtevät työläiskuormat. Lähtijät puhuivat ja hälisivät äänekkäästi, heillä oli mukanaan sirpit, laukut, vieläpä haravia ja viikatteitakin. Toiset parvet kävelivät jalkaisin ruispelloille, ja muutamat jo äkeitä laahuuttaen ajoivat valmistelemaan ruispeltoa pian toimitettavaa uutta kylvöä varten.

III.

Lautamies asteli meijeriltä kotiin. Polvet notkahtelivat omituisesti ja silmistä hehkui katkeruus. Siellä oli taas kerrottu jostakusta kulkijasta, joka oli kylillä, myöskin tällä kylällä, kierrellyt ylistämässä Venäjän oloja. Se oli kuvaillut ihmisille, että Suomen laeista ei ole kansalle mitään hyötyä, ne ovat herrain tekemiä ja järjestetty kaikki herrain eduksi. Nyt kun keisari itse on ruvennut sotimaan kansan puolesta ja aikoo vähentää herrain valtaa, nyt on Suomen herroilla hätä. Mies oli jo mennyt tältä kylältä, kierrettyään mäkirannan ja muutamat tunnetut talot. Mutta sillä oli ollut kiire. Joku sanoi, että se oli pelännyt Pyydysmäkeä ja opettaja Lintumäkeä ja siksi kiirehtinyt pois kylästä.

Ennenkin olivat jo samanlaiset linnut laulaneet, mutta niiden ääni oli haihtunut pian. Nyt oli Pyydysmäki meijerillä huomannut muutamain miesten silmistä ja varovaisista sanakäänteistä, että uusi kylvö oli alkanut itää taloudellisten huolten muokkaamassa maaperässä, yksinpä talollistenkin ajatuksissa. Hän oli kyllä selittänyt asian oikean laidan, mutta oli samalla saattanut aivan selvästi huomata, ettei häntä enää uskottu. Kun hän sanoi jotain ja osoitti juttujen valheellisuuden, ei juuri kukaan yhtynyt häneen, vaan vaiettiin omituisen salaperäisinä. Se kävi kunnialle. Ne näkyvät nyt jo lukevan hänetkin siihen "herrasjoukkoon", joka pitää valtaa ja peliä maassa kansan kustannuksella!

Siinä sitä oltiin. Astuessaan kotiin tunsi Pyydysmäki tämän katkerasti. Hän vaistosi, että tekemällä jokaisesta edustavasta kansalaisesta herrain kätyrin ryssäläinen yllytys voittaa yhä laajempaa alaa ja että sitä uskotaan.

Katkeraksi ja peloittavaksi muuttui asia sen vuoksi, että hän itse oli nyt merkitty jo "herrain kätyriksi" — keisaria vastaan! Ei se henkilökohtaisesti suuria harmittanut, hän kun ei paljoa välittänyt siitä mitä hänestä ajateltiin, mutta asia oli tuskallinen siksi, että yli maan oli murtumassa tärkeä kansallinen puolustuslinja.

Oliko se kosto siitä, että hän ja ne, jotka olivat hänen kanssaan samoin ajattelevia, olivat asettaneet epäilyksen alaiseksi ruotsalaisten johdon vilpittömyyden? Ja että ruotsalaiset ensimmäisenä olivat alkaneet syyttää suomalaisia ryssän lakeijoiksi? Oliko vaaniva kosto näin aste asteelta kalvava kansan yhteishenkeä hävittäen luottamusta ja heikontaen puolustuskykyä?

Koko pitäjässä ei varmaan ollut yhtäkään, johon herravalta oli kipeämmin koskenut kuin häneen, mutta millä ne sisäiset tunteensa todisti! Se kyllä tunnettiin ja tunnustettiin silloin kun hän ei vielä ollut ollut valtiopäivillä. Nyt kansan epäluulo lukee hänetkin samaan joukkoon. Epäilijäin uskottuna on kiertävä, tuntematon yllyttäjä. Sellaista ne uskovat, mutta eivät esimerkiksi Yrjö-Koskista!…

Mieli oli perin katkera. Kansan pimeys koski sydänalaan. Vilahti mielessä kaamea kysymys: onko sittenkin taistelu tämän kansan oikeuden ja vapauden puolesta turha? Onko se tuomittu häviöön? Pettääkö Yrjö-Koskisenkin luottamus sen kansalliseen elinvoimaan?

Polvet horjuivat, jos tämä salassa hiipivä älyttömyys murtautuu julki… jos ryssä saa sen murretuksi… jos keisari saa sen tietää…! Jos taistelun kiihtyessä kansan oikeuden puolesta kansa itse livistää vihollisen puolelle ja kansan lakien ja laitosten puolustajat, kourallinen kansan parhaita, jäävät kansan ja ryssän yhdessä tuomittaviksi!…

Pyydysmäen sydämeen koski kipeästi. Maailma pyrki huojumaan silmissä.
Ja siihen ryntäsi yhtäkkiä taas ajatus: ja puolustajat vielä kahtia.
Vain siksi, että toisten äiti puhui ruotsia ja toisten suomea!

— Herra Jumala! hän huudahti, — miksi ne eivät valista itseänsä ja kansaa, vaan rakentavat tietoisesti, lakkaamatta kieliriitaa, ja sillä aikaa jää taitamaton ja valistumaton kansa ryssän asiamiesten opastettavaksi. Kaikin valmistutaan kaksipäisen kotkan saaliiksi…

Hän katsahti kansakoululle, jossa tämäntapaiset tuskat usein tasailtiin ja viihdyteltiin Lintumäen kanssa. Mutta Lintumäki oli mennyt metsälle ja tulee kenties vasta iltapäivällä.

Hänen huomionsa kiintyi peltoihin ja pellonojiin. Elo makasi osittain sateen lyömänä syvässä laossa, osittain oli vielä kypsymätöntä ja viheriää. Nähdessään tähkäpäiden makaavan kallistuneine olkineen yli ojain hän tuli ajatelleeksi, että ne elävien olentojen tavoin etsivät siten ravintoaan. Maa on hyvää, mutta eihän se voi kasvaa, ei edes mitään tuhoa vastustaa, kun sitä viljellään vain hieman päällisin puolin eikä lannoiteta… Kasvi on silloin niinkuin nälällä kidutettu ihminen kykenemätön vastustamaan mitään tautia, herkkä heittämään elämänyrityksetkin.

Eikä sellainen ihminen saata ymmärtää kansansa asioita, joka ei ymmärrä omiaankaan… Kuinka sellainen voisi ymmärtää suuria, jolle pienetkin ovat ylivoimaisia!

— Köyhyys on kirous! äänsi hän taaskin. Se oli hänen vakaumuksensa. Köyhä ja tietämätön ihminen on helposti kumossa, hänellä ei ole mitään turvaavaa tukiseivästä. Hän oli itse kokenut köyhyyttä. Mutta hänellä oli sen houkutuksia vastaan yritteliäisyytensä ja voimansa. Hän kukisti köyhyyden itse…

Hän joutui ajattelemaan niitä mäkirannan köyhiä mökkiläisiä, joiden oli saatava jokainen "jumalan eines" työläisenä toisen pöydässä, joiden ovella jo kirkui nälänhätä, kun mies tahi vaimo sattui sairastumaan pariksikin päiväksi. Tämä oli aina tuottanut hänelle huolta, ja omalta osaltaan oli hän koettanut katsoa jokaiselle, ken vain halusi, perunamaata, usein ohramaatakin, lehmänlaidunta ja polttopuuta. Merkillistä oli, että hänen oli täytynyt sittenkin usein havaita omassatunnossa eräänlaista häpeän häivää, kun näitä hyväntekeväisyysalmuja jakeli. Hän ei tuntenut niistä aina täyteläistä iloa. Sillä hänen asioidessaan tällä tavoin täysikuntoisten, rehellisten mökkiläistyöläisten kanssa tuli aina mieleen ajatus, että jos hän olisi tuon miehen housuissa, hän tuskin ottaisi vastaan. Kun kerran ollaan samaa kansaa, eikö se edellytä suunnilleen samanlaisia etuja? Ja vaikka hän itse olikin tyhjästä alkanut, ei hän silti katsonut voivansa vaatia, että jokaisen muun pitäisi kyetä suorittamaan sama urakka. Lahjat ja voimat ovat eri ihmisillä erilaiset.

Ajatus painui uudestaan politiikkaan. Kun kävisikin laatuun antaa nyt ryssän ottaa kokonaan hallitusvalta kokeeksi muutamaksi vuodeksi, lakeineen ja laitoksineen, ja saisi kaiken menetetyn sitten takaisin, niin se vannaan olisi hyvä keino opettaa niitä kaikkia, ruotsalaisia ja suomalaisia, herroja ja kansaa.

Pyydysmäelle oli saapunut sinä aamuna vieraita. Saarimäki oli saarnamatkoillaan osunut tänne ja tullut tervehtimään Iiskaa. Molemmat istuivat puutarhan lehtimajassa, ja tällä kertaa puhui Iiska. Hänen katseensa oli lujasti iskeytynyt Saarimäen silmiin. Tämä kuunteli lempeä hymy huulilla.

— Se on juuri siinä vapaan saarnaajan vaikutuksen epämääräisyys, että hän joutuu minun käsittääkseni yleensä, tekemisiin enimmäkseen vain joukkoihmisen kanssa ja viljelemään siten ylivoimaisesti tunne-elämää. Kun kuulijakunta alituisesti vaihtuu, ei voi seurata henkilöiden sielunelämän kehitystä. Joukkosielun älyelämän mataluus tekee vaikutuksen pintapuoliseksi. Ammatillinen kulkusaarnaaja joutuu yleensä tekemisiin yhteiskunnan pienimpien ja heikoimpien kanssa.

— Niin, niinpä kyllä, mutta ota huomioon, että sitä raamatun kohtaa meidän tuskin on lupa käsittää aivan kirjaimellisesti.

— Jollei nyt aivan etuoikeuttakaan, niin samanarvoisuuden minä heille kuitenkin antaisin.

— Jumala ei sitä tee eikä Jeesus. Sanoihan Jeesus, ettei hänen valtakuntansa ole tästä maailmasta, ja myöskin, että hänen totuutensa on salattu toimellisilta ja viisailta, mutta ilmoitettu yksinkertaisille ja pienille.

Saarimäki puhui jo tottuneen saarnaajan paatoksella ja ilmeisellä varmuudella. Nähtävästi yliotteesta hieman hämillään väitti Iiska:

— Minä en pääse siitä, ettei älyihmisen suhde Jumalaankin voisi olla selvempi ja, kuinka sen nyt sanoisi, yhteisymmärryksellisempi kuin hyvin yksinkertaisten ihmisten.

— Se ei ole raamatun mukaista. Nämä uskonasiat kun nyt kerta kaikkiaan käsitetään toisten systeemien mukaan kuin järjen asiat.

— Mutta sinä vaadit näissäkin asioissa järjelle oikeutta puuttua asiaan, kyllä minä sen tiedän, keskeytti Saarimäki.

— No niin. Me ihmiset emme käsitä hyvin toisiamme. Toiselta puolen, ethän sinäkään vaadi järjetöntä uskoa? Sehän olisi järjetöntä. Kysymys on korkeintaan siitä, missä tiemme eroavat meidän arvioidessamme järjen oikeuden rajoja.

Iiskan ääni oli nyt jyrkempi. Saarimäki painoi alas jo kielellään pyörivän vastaväitteen, sillä puutarhaan tuli kahvitarjotinta kantaen Iiskan äiti, Pyydysmäen emäntä.

— Viipyi kauan, virkahti emäntä metallisointuisella, heleällä äänellä asettaessaan tarjotinta puutarhapöydälle. — Odotin isää meijeriltä, mutta eipäs häntä kuulu. Mihin lie jäänyt. Vieras tekee hyvin.

— Heti kun tuli tupaan, niin pitkin penkkiä oikaisi ja rupesi valittamaan. Moni luulee, että se Iikka juonittelee, mutta en minä sitä usko. Kyllä sillä tosi on.

— Missä se isä niin kauan? tutki emäntä. — Ota tuosta kahvia, panin kupin sinunkin varallesi. Kaadanko?

Saihan sitä kaataa. Saarimäki ja hän tervehtivät kuin vanhat tutut.
Pyydysmäki istui ja rupesi selittämään emännälle:

— Siellä on aina. Tällä kertaa täytyi oikein olan takaa niille selittää, ettei ryssänvalta suinkaan ole se valta, joka autuaaksi tekee.

— Maallisesti autuaaksi. Kuuluu taas joku valehtelija kiertäneen ja ryssänvaltaa ylistäneen.

— Hyvänen aika! huudahti emäntä. — Sitä se sitten tuo suutari-Iikkakin tarkoitti.

— Kun se koikkaili siinä vatsankivuissaan penkillä, niin minä annoin sille jotain lääkettä. Mutta kun pujahdin siitä pihalle askareilleni, tuli Eero vähän ajan perästä jälessäni ja sanoi suutarin tuskissaan kiroilleen, että kun tulisi ryssän valta ja ryssän sotaväki, niin talolliset näkisivät.

— Se on niitä Iiskan tavallisia, sanoi isäntä. — Silläkö se sitten hänen vatsatautinsakin paranisi.

— Niinhän se on, myönsi emäntä, — mutta voihan sellaista ymmärtääkin, kun ihminen joutuu sillä lailla kitumaan, ja niille raukoille on siunautunut niin paljon niitä lapsukaisiakin. Siinä köyhän ihmisen elämässä on niin paljon ristiä.

— Paikkaamaan. En minä osannut sille muutakaan. Käskin sitä nyt aluksi, siksi kun sinä tulet.

— Sattui. Tahi eihän tämä oikeastaan kesämatkakaan. Minä käyn ympäri lakkaamatta julistamassa evankeliumia.

— Hm, hm, pani Pyydysmäki. Kuuli ja näki, että ilmoitus tympäisi häntä. Samalla hän kiireesti vilkaisi Iiskan puoleen ja huomasi, että tämä tarkasteli kynsiään.

— Minä tietäisin teille pojat sopivan tehtävän, vaikka lopussahan tämä kesä jo pian onkin, virkahti Pyydysmäki.

— Käydä valistustyöhön, puhumaan kansalle muun muassa tästä venäläisestä vaarasta.

— Se venäläisvaara on Suomen maallinen helvetti. Kaikkien suomalaisten ylioppilaiden pitäisi lähteä saarnaamaan siitä kadotuksesta.

— Jaa, äänsi Saarimäki uudestaan, aivan kuin olisi kuullut puhuttavan asiasta, josta ei koskaan ennen ollut aavistustakaan saanut.

Pyydysmäen äänessä oli voimakas mielenliikutuksen värähdys, kun hän sanoi:

— Ei pyydelläkään, mutta vähän huomata, osoittaa luottamusta, rohkaista, selitti poika korostaen hieman ääntään.

— Minkä johdosta luottamusta? Millä te olette kansan luottamuksen ansainneet tahi edes yrittäneet ansaita?

— Mehän olemme poikasia vasta! Ei kansalla ole oikeutta vaatia meiltä mitään ennenkuin olemme miehiä.

— Ei ole kysymys muusta kuin siitä, että panette korvanne kansan sydämelle ja kuuntelette miten se sykkii. Ellette sitä tee, tulee teistä kansallisesti kylmiä, hedelmättömiä oksia. Kansallisuus ei puhdistu, siihen sekaantuu ruotsalaista ja ryssäläistä henkeä, jolleivät suomalaiset talonpoikain pojat, jotka käyvät koulua, ota elämäntehtäväkseen kansallisuutensa puhdistamista vieraista vaikutuksista vahvistaakseen sitä vieraan valtapyyteitä vastaan. Teidän, joita kouluutetaan kansan johtajiksi ja opettajiksi, pitäisi herätä ymmärtämään kutsumustanne. Ei tämä kansa ole virkaherrain, vaan henkisten opettajain tarpeessa. Kansallisesti heränneitten opettajien tarpeessa. Ylioppilaiden ja oppineiden pitäisi lähestyä kansaa.

— Sallitteko minunkin sanoa, pyysi Saarimäki. — Minä ajattelisin tästä asiasta niin, että jos Jumala on päättänyt pelastaa Suomen, niin hän kyllä sen tekee. Mutta silloin on tärkeintä, että kansa nöyrtyy ja alistuen kääntyy Jumalan puoleen ja rukoilee syntien anteeksiantamusta Jeesuksen veressä. Silloin kaikki nämä muut meille annetaan.

Saarnaaja katsoi Pyydysmäen silmiin rajattoman yksinkertaisesti, suu hymyssä. Viimeksimainitun silmässä jo leimahti, mutta kun hän samalla kohtasi poikansa pyytävän ja varoittavan katseen, hillitsi hän mielensä ja virkkoi rauhallisesti:

— Niin. Saattaahan asia mennä sitäkin tietä. Mutta kun tätä politiikkaa täytyy kuitenkin hoitaa maallisinkin keinoin, niin ei sitä näin maallinen ihminen voi jättää kaikkea rukouksen varaan.

Saarimäki huomasi ivan, mutta oli sellaiseen niin tottunut, ettei välittänyt siitä sen enempää. Hän taas oli uskostaan aivan varma. Hän oli jo sanomaisillaan, että rukous on Suomen hädässä Venäjääkin vastaan ainoa tarpeellinen ja varmasti tehokas keino. Mutta sitä hän ei ehtinyt sanoa ennenkuin jo Pyydysmäki virkkoi:

Saarimäki, joka oli tuntenut itsensä niin voitolliseksi, säpsähti sydämessään. Hän rukoili kansan kanssa joka päivä, mutta hän ei ollut kertaakaan tullut johtaneeksi rukousta isänmaahan kohdistuvaksi tämän venäläistyttämisvaaran johdosta. Oli rukoiltu ainoastaan ihmisten pelastusta helvetistä ja yksityisten sielujen autuutta. Nuori saarnaaja, jolla oli sanomattoman herkkä omatunto, tuli levottomaksi. Oliko hän todellakin lyönyt jotain laimin? Silloin heräsi puolustava väite: Jumala ei ollut tästä asiasta hänelle ennen puhunut! Mahtoiko tämä nyt olla muistutus?

— Kokonaisella kansakunnalla on myöskin sielu, joka voi tulla kadotetuksi aivan samoin kuin yksityinenkin sielu, virkkoi Pyydysmäki vähän ajan kuluttua.

— Mutta kun yksityiset sielut pelastetaan, silloin pelastuu kansakin, muistutti Saarimäki nöyrästi.

— Niin… mutta ryssän kynsistä pelastetaan vain koko kansa taikka ei yhtäkään!

Sitten hän lähti kävelemään pihaan ja tapasi siellä emännän vesikaivolla.

— Kuulehan, sanoi emäntä, ethän sinä vain puhunut loukkaavasti tälle
Iiskan toverille, vieraalle?

— Enhän minä… joutavia hätäilet, puolustautui mies, mutta silmä varasti.

— Minä vain ajattelin, jatkoi emäntä, että eihän meidän nyt tarvitse, eikä sovi loukaten puhua, varsinkin kun se on Iiskan ystävä ja tulee tänne yöksikin. Ehkäpä se sekin oikean tien löytää. Ja hyvähän sillä yritys on.

Mies oli haluton puolustautumaan, hän joutui vain muistelemaan, oliko jollain tavoin puhunut pahoin.

— Se raukka on myöskin niin heikurainen että älä nyt sillekään siitä ryssän asiasta.

Lautamies ja entinen edusmies tunsi menevänsä nuhdeltuna ja varoitettuna. Mutta katsahtaessaan olkansa yli kaivolle nuhdeltu naurahti, sillä hän kohtasi kirkkaan, lempeästi hymyilevän, rakastavan katseen, jossa oli pieni kysyvä levottomuuden vivahdus.

Leikkuuväki tuli aamiaiselle pitkänä jonona, ensimmäisenä Simuna, vanhin renki, nelikymmenvuotias vanhapoika, pulleaposki, sänkiparta, juureva ja hidas. Hän käy etumaisena kuin isäntä. Hänen rinnallaan päivämies Hermanni Luhtasenneva, maatyömieheksi luotu ruumiin ja nähtävästi sielunkin puolesta. Ja näiden ryhmässä Aita-Jaakko akkoinensa, sen entisen Penttilän herastuomarin tytär ja vävy. Aika on heitäkin käsitellyt, tehnyt Jaakosta tanakan, keski-ikäisen miehen ja Maijasta kypsän torpanakan, joka muistuttaa paljon äitiään. Hänen rinnallaan käy talon keskimmäinen tytär, ehtoisa impi Eliisa, tanakanpuoleista rakennetta, äitinsä mallia, mutta tiukat siniset silmät isän. Siinä talon poika Jussi, pitkä ja hoikka, sekä renkipoika Ellu, jolle kohtalotar ei aamulla ollut suonut aikaa levätä, niin hartaasti kuin hän oli sitä toivonutkin, ja jota nyt painoi maanantaitauti. Niin siinä lappaa miestä ja akkaa, viimeisenä vanha setä Sameli. Vanha pieksusaapas kihnaa lakkaamatta pitkin pölyävää kujaa. Mutta Sameli voi hyvin, suu ja silmä hymyää ja poskea pullistaa valtainen mälli, näin elonaikana oikein kokkolanpötkystä.

Ruokakomento on ison väen aikana pantu suutupaan. Emäntä on itse nuorimman tyttärensä Maijun kera laittanut ruoat ja kattanut pöydät. Nyt hänen äänensä kaikuu taas metallikirkkaana, milloin portailla, kulloin porstuassa tai suutuvassa, kehoittaen syömään. Ystävällinen, herttainen sana jokaiselle. Leikkuuväki tuntee olevansa kuin pidoissa. Tulevat mukaan isäntä itse ja suutari-Erkkikin, joka jo on vatsatuskansa voittanut ja parantuneen tuulen merkeissä. Juoksevat Maiju ja Eliisa, äiti käy tanakkana ja varmana. Hyvät pöytälaitokset kohottavat leikkuuväen mieliä. Isännänkin aamuinen mielen apeus on haihtunut. Yhteistunne on väkevä ja elinvoimainen. Vain Iiska on poissa vieraineen lehtimajassa; heille emäntä laittaa erikseen aterian. Mutta he jäävät samalla tämän yhteisen voimakkaan kotikylävaikutelman ulkopuolelle. Ja mitä useammin he jäävät erikseen kamarin pöytään, sitä kauemmaksi he etääntyvät kansan joukkosielun herttaisimmista elämyksistä. Isällä on aavistus siitä, mutta hän ei tahdo loukata äitiä.

IV.

Pyydysmäen emäntä lukeutui evankelisiin ja liittyi lujasti isien kirkkoon. Mutta joskus oli hän joutunut panemaan surukseen merkille, että Iiska, josta hänen tahtonsa mukaan piti tulla pappi, oli ruvennut uskonasioissa haparoimaan. Poika ilmaisi silloin tällöin omituisia ajatuksia, ja äidin tutkaillessa uskon perustuksia ilmeni Iiskan vastauksissa epävarmuutta ja vältteleväisyyttä, joka loi muuten avonaisiin suhteisiin harsomaisen väliverhon. Tänä kesänä, kun pojan jo vähitellen piti valmistautua loppututkintoon, oli äiti tämän erikoisesti huomannut ja joitakin kertoja puhunut siitä isällekin. Tosin ei Erkki ollut uskonasioissa vaimonsa silmissä mikään ratkaisija, sillä Jumala ei ollut vielä avannut Erkin sydäntä vastaanottamaan uskoa. Mutta he puhelivat muutenkin kaikki asiansa toisilleen, niinkuin siivon avioparin tunto vaatii. Näin kääntyi puhe joskus tähänkin, Iiskan uskonvakaumukseen, samoin kuin muihinkin lapsiin ja heidän erikoisasioihinsa, riippuen siitä, mikä milloinkin sattui olemaan etualalla. Isällä oli ollut taipumusta aina hieman hermostua, kun puhe kääntyi Iiskaan. Hän puhui pojan luonteen epämääräisyydestä, joka veti silloin sinne, tällöin tänne. Mutta erittäin valitti hän äidille usein sitä, ettei havainnut pojassa kansallistuntoa siinä määrässä kuin olisi toivonut. Poika haparoi aikaisemmin kaikenlaisia uusia aatteita, mutta näytti viime aikoina niihinkin kyllästyneen eikä lämmennyt enää mistään. Hän itse ei ole saanut mitään kouluoppia, mutta kansallistunnon on elämä häneen istuttanut niin lujan, että se on nyt hänen elämänsä johtavana voimana. Kun näkee ympärillään laumoittain ihmisiä, joilla ei ole kaukaisinta aavistustakaan kansallistunnosta, vaikka ruotsalaisen ylimysvallan avuksi ryntää ryssä uhaten hävitysaikein suomalaista kansallisuutta, niin pyrkii suututtamaan. Tämä poika, jota on koulutettu siinä mielessä, että hänestä tulisi sellainen suomalainen virkamies, joka ottaisi kansallisuusasian omakseen ja opastaisi myöskin kansaa ja herättäisi, tämä toiveiden poika osoittautuukin asialle kylmähköksi ja ajattelee vain kaikenlaista jonninjoutavaa. Isä oli jo viittaillut sellaiseenkin mahdollisuuteen, ettei Iiskasta tulisikaan pappi, vaan että tätä salassa vetivät yhä jotkut hämäräperäiset vapaakirkolliset ja tolstoilaiset ajatussuunnat. Runoilun oli poika kumminkin, Jumalan kiitos, jättänyt.

Kuinka lähellä tolstoilaisuus oli vapaakirkollisuutta, ei äiti tietenkään saattanut määritellä. Hän oli vain kuullut, että Tolstoi oli venäläinen ja että hän kielsi Kristuksen jumaluuden. Sen hän oli pannut merkille, että räätälimestari Pettersson ylisti Tolstoita ja sanoi, että Kristus oli vain hyvä ihminen eikä sen enempää jumalanpoika kuin muutkaan vaimosta syntyneet ihmiset. Lisäksi oli Pettersson omituinen, harvinaisen lempeä, hyväntahtoinen ja elämäniloinen ihminen. Mutta juuri se tekikin hänet poikkeukselliseksi, niin että usein oli vaikea erottaa, oliko hän hyvin viisas vaiko hieman löylynlyömä. — Ala-Pyydysmäessä oltiin vapaakirkollisia, ja vanha emäntä oli uudestaan kastettu, hän kun ei voinut uskoa lapsikasteeseen. Muu talonväki oli tavallisia ihmisiä, mutta he kielsivät lapsikasteen. Sellaisia oli muutamissa muissakin taloissa ja mökeissä tälläkin kylällä, samoin kirkolla ja muilla kylillä. Näitä oli ruvettu pitämään harhaoppisina, varsinkin sitten, kun seurakunnan kappalainen, pastori Nordberg oli alkanut oikein olkansa takaa taistella kaikkia lahkolaisia vastaan.

Lautamies Pyydysmäki siis toivoi koulutiellä olevasta pojastaan kansan etunenään kelpaavaa kansallisuustaistelijaa ja hänen emäntänsä puhdasoppista kasteen armon julistajaa. Nyt oli kuitenkin kumpaisenkin toivo hämärtynyt ja vanhempain mieliala sen johdosta lamautunut. Poika eli omaa elämäänsä ja ajatteli ilmeisesti sangen vähän vanhempainsa erikoistoiveita. Siitä huolimatta oli Iiska erinomaisen kelpo poika, ja luvutkin lienevät edistyneet aika hyvin, kun vaan oli päästy ensi vuotten harhailuvaikeuksista. Mutta hän eli omaa luontaista sielunelämäänsä, ajatellen ilmeisesti vähemmän vanhempiensa toiveiden mukaisesti kuin omia vaistojaan noudatellen. Hänen kotikyläisinä käyntipaikkoinaan olivat Lintumäki ja räätäli Pettersson. Tästä viimeisestä ei isä enempää kuin äitikään pitänyt.

Eräänä iltana oli ollut Saarimäen seurat Ala-Pyydysmäessä. Iiska oli sinne seurannut toveriaan Saarimäkeä ja ottanut sikäli osaa hartaustilaisuuteen että kauniilla äänellään aloitti pari laulua ja lauloi ne loppuun seuraväkeä johtaen. Mukana oli myöskin hänen äitinsä, joka nyt tahtoi ottaa selkoa tämän Saarimäen uskon perustuksesta. Kuulijoita oli saapunut runsaasti. Joukossa nähtiin, paitsi monia muita kyläläisiä, myöskin opettaja Lintumäki ja räätäli Pettersson. Kun kokous oli jo alkanut, saapui pastori Nordberg hieman myöhästyneenä. Muutamat hänen uskonnolliset puoluelaisensa olivat hänet hakeneet.

Saarimäki ei ollut mikään etevä puhuja. Toisinaan oli hänen hyvinkin vaikea saada ajatuksiaan selvitetyksi. Mutta silloin pelastui hän puheen katkeamisen vaarasta sillä, että rupesi puhumaan armon ihanuudesta yleensä. Hän saattoi aina kirkastaa lunastusta ja armoa, joka on jokaiselle varattu, ilman että tarvitsi rasittaa aivojaan asiain järjestelmällisellä esittämisellä. Tällä kertaa kävi niin, että puhuja joutui jonkun verran hämilleen huomatessaan pastori Nordbergin ilmestyvän kuulijain joukkoon. Se vaikutti itse kuulijoissakin hieman levottomuutta, päänkääntelemistä, sivuille vilkumista, rykimistä, hymähdyksiä y.m.

Kun puhe oli päättynyt ja laulu laulettu, valtasi huoneen odottava hiljaisuus. Silloin pastori Nordberg rykäisi ja kysyi istualtaan:

— Jeesuksen antamalla oikeudella. Hän on sanonut: menkää kaikkeen maailmaan ja saarnatkaa evankeliumia kaikille luoduille.

— Millä oikeudella te olette sen valtuuden omistanut itsellenne? Onko teillä tuomiokapitulin saarnalupa?

— Ei minulla ole. Mutta eihän Jeesuksellakaan ollut tuomiokapitulin saarnalupaa.

— Älkää viisastelko ja verratko itseänne Jeesukseen. Se on tyhmää pöyhkeyttä.

— En minä pöyhkeile. Mutta kun Jeesus on antanut minullekin käskyn julistaa syntisille vapahdusta, niin kuinka minä voisin olla hänen käskyänsä noudattamatta?

— Sellainen valta on järjestetyssä kristikunnassa vain kirkolla. Ja jokainen, joka tämän oikeuden ylpeydessään anastaa itselleen, on varas ja ryöväri.

— Tarkoittaako pastori, ettei tässä Suomenmaassa saa Kristuksesta puhua muut kuin valtiokirkon papit?

Pappi katsoi taakseen ja näki opettajan seisovan ja odottavan. Hänkin nousi ylös, ilmeisesti pikemmin antaakseen sanoilleen pontta kuin kohteliaisuudesta. Silmissä välähti vihan kiivas salama, mutta vieläkin itseään hilliten hän vastasi hieman kiertäen:

— Minä tarkoitan, että sen, joka tässä seurakunnassa haluaa pitää hartausseuroja, tulee niiden pitämisestä sopia pappien kanssa. Sitä vaatii jo hyvä tapa. Papeilla on edesvastuu tämän seurakunnan sielunhoidosta.

— Tässä seurakunnassa harjoitetaan myöskin paljon julkista syntiä pyytämättä siihen papilta lupaa.

— Niin, jos kysymyksessä on harhaopin levittäminen, kuten tässä, huusi
Nordberg.

Nyt sekausi puheeseen Ala-Pyydysmäen vanha emäntä, joka vapisevin naisäänin väitti:

— Tämä ei ole mitään harhaoppia… Tämä saarnaaja puhuu puhdasta jumalansanaa. Mutta kun papit ovat pimeitä, eivät usko, ja maailmassa kiinni, oi voi voi…

— Äiti! suhditti Ala-Pyydysmäen isäntä hämillään, juuri puhuneen akan poika.

Tuvassa alkoi nyt jo kuhista. Eri puolilla puhuttiin hiljaa kuiskaten.
Pastori nousi taas ja sanoi värisevällä äänellä:

— Minä kiellän teitä laillisen edesvastuun uhalla, nuori mies, pitämästä harhaoppisia hartausseurojanne ja opetuspuheitanne tässä seurakunnassa.

Nyt nousi Ala-Pyydysmäki. Hän oli keski-ikäinen, solakka, kaunis mies. Suu hieman hermostuneessa hymyssä, katse lävistäen pappia, hän sanoi syvällä bassoäänellään:

— Kieltäköön vain. Me emme aio olla enää hengellisesti kuolleen papiston orjia.

— Huutakaa ja kirkukaa vain mielin määrin, kyllä minä sen kestän, huusi pastori Nordberg.

Erkki Pyydysmäen emäntä oli kuin kuumeessa. Hänen katseensa pälyi ympäri huonetta. Näytti kuin hän olisi halunnut mennä, mutta pelännyt herättävänsä huomiota. Hän näki Saarimäen istuvan poikansa vieressä ja hiljaa kuiskuttavan. Sydämessään olisi hän suonut, ettei Iiska olisi istunut Saarimäen vieressä. Usein katsahti hän pastoriin, mutta painoi yhtä usein levottomat silmänsä alas. Papin silmistä, kasvoista, koko olemuksesta hehkui viha, jota vastaan hänen evankelinen sydämensä tahtoi nousta. Miksi tätä tällaista? Hän oli kyllä pastorin kanssa samaa uskonsuuntaa, tiesi että pastori oli ylenmäärin kiivasluontoinen, puhui joskus harkitsemattomasi ja teki tekoja, joita kristityn ihmisen ei tulisi tehdä. Ne annettiin kuitenkin anteeksi. Mutta nyt hehkui pastorin katseesta syvän vihan henki, joka oli vieras opetuslapsihengelle, ja se kauhistutti emäntää. Eihän hän ymmärtänyt, että tämä nyt olisi ollut niin suuri rikos. Tosin hän ei ollut, tuo saarnaajapoikanen, puhunut kasteesta, mutta ei hän ollut sitä kieltänytkään. Eikä emäntä kyennyt ymmärtämään mikä tässä puheessa oli niin pahaa. Päinvastoin oli uskovainen mieli löytänyt siitä monta sanaa, jotka saattoi mielenrauhaansa häiritsemättä kätkeä sydämeensä. Ikävintä vain oli se, että sattui tämä Saarimäki emännän kotiin vieraaksi ja Iiska tuonne sen toveriksi ja tänne vielä laulamaan. Senkin pastori näki. Kyllä hän nyt varmaan meihin suuttuu, ajatteli emäntä suruissaan. Mutta sitten tuo suru laimeni, kun pastorin esiintyminen kävi vastenmielisemmäksi. Nyt jo oli riita levinnyt niin, että moni oli lingonnut pastoria kohti moittivan sanan, ja vain yksi, Mäkijuurikkalan isäntä, oli yhtynyt häneen. Yleinen mielipide oli tullut ilmi, ja se vaikutti jossain määrin emäntään ja puhui hänen poikansa ja vieraansa puolesta. Mutta toisaalta tunki mieleen masennus sen johdosta, että hänen uskonsankarinsa, pappinsa, jonka puolesta hän oli niin monta sanaa sanonut, oli joutunut alakynteen uskon asiassa, jossa häntä oli pidetty niin väkevänä ja varmana.

Emäntä huomasi tästä karttuvan vain uutta sielunrauhattomuutta. Sen vuoksi hän päätti ponnistaa jättääkseen tavallisissa oloissa tyynen sielunsa levottomuuden Jumalan haltuun ja uskoa kaikki sinne. Mutta silloin kiintyi huomio taas viimeiseen puhujaan räätäli Petterssoniin:

— — sillä katsokaas, herra pastori, Jeesus ei tunnusta minkäänlaista vihan oikeutta. Ei saa olla edes pahaa vastaan. Ei edes hyvän asian puolesta saa suuttua. Te olette nyt suuttunut, ette Jeesuksen vallan, vaan kirkonvallan puolesta. Jos te tekisitte niinkuin minun luuloni mukaan Jeesus tässä tekisi, te ottaisitte tämän nuoren apostolin — vai evankelistako hän on? — te ottaisitte tämän nuorukaisen seurakuntaanne kristiveljenä ja rakkaana työtoverina. Ja jos sitten alkaisitte huomata hänessä jotain todellista harhaoppia, jotain itsepintaisia päähänpistoja, te neuvoisitte häntä rakkaudessa. Minä nyt en ymmärrä oikein tätä puhdasoppisuutta, mutta minä luulen, ettei herrojen ajatussuunnan välillä ole asiallista eroa. Kumpikin teistä pitää Kristusta Jumalana ja lammashuoneen ovena. Älkää te siitä riidelkö, kuinka te tästä ovesta kuljette, vaikka toinen menee kontaten, toinen konkottaen…

— Tämähän on selvää jumalankieltämystä, selvää pakanuutta, huusi pastori Nordberg.

Nuori Pyydysmäki oli noussut, ja hänen poskensa hehkuivat. Äidin posket näyttivät samalla pelosta vaalenevan. Poika sanoi selkeällä äänellä:

— Täällä on heitetty saarnaaja Saarimäkeä vastaan se syytös, että hän olisi antautunut kiertävään saarnaajatoimeen laiskuuksissaan ja kerätäkseen rahoja. (Pastori oli sellaisen syytöksen viskannut.) Mutta minä tunnen hänet, sillä olemme yhdessä harjoittaneet lukuja. Minä voin hänen puolestansa todistaa, ettei mikään olisi häntä estänyt pian suorittamasta papintutkintoa hyvillä arvolauseilla. Mutta hän sai sellaisen sisäisen vakaumuksen, että hänen tuli viipymättä lähteä kiertämään julistaakseen kaikkialla maassa sitä evankeliumia, jolle hänen oma sydämensä oli avautunut. Hän on kaikin puolin siivo ja nuhteeton ihminen ja hänen ainoana tarkoituksenaan nyt kahtena vuotena on, minun käsitykseni mukaan, ollut noudattaa Kristuksen käskyjä. Kaikkein vähimmin voi häntä syyttää epärehellisistä tarkoituksista. Olen katsonut velvollisuudekseni tämän ilmoittaa, ettei erehdyttävä syytös jäisi torjumatta.

Yleinen hyväksymisen kohahdus kävi tuvassa. Pastori Nordberg katsoi nuoreen Pyydysmäkeen vihanpuhuva ylenkatseellinen hymy suupielessä. Mutta Pyydysmäen emännän posket olivat alkaneet hehkua, ja hänen katseessaan voi havaita ilonvivahduksen, jommoisen saattaa tavata äideillä, jotka oltuaan sydänkourassa poikainsa vuoksi yhtäkkiä huomaavat, että poika selviytyy kunniakkaasti. Äidin omatunto oli tehnyt vaalinsa ja asettunut kokonaan Iiskan selityksen kannalle. —

Iltasella, kun Pyydysmäessä oli illallinen syöty ja kaikki olivat hajaantuneet omille teilleen, istuivat Pyydysmäen isäntä ja emäntä kahden tupakamarissa. Emäntä kertoi isännälle hartaushetken tapahtumat alusta loppuun väittelyineen ja erittäin tarkoin mitä Iiska oli ylioppilas-ystävänsä puolustukseksi sanonut. Pyydysmäki oli hyvillään.

— Niin, sanoi äiti. — Minun oli siellä kovin ikävä. Ollaanhan me oltu pastorin kanssa hyvissä väleissä, mutta kyllä kai ne tässä nyt menivät rikki. Se minun kuitenkin täytyy tunnustaa, että Iiska teki oikein. Rehti nuorukainenhan tämä on, tämä Saarimäki, ja hyvä tarkoitus hänellä näyttää olevan.

— Eihän ihminen saa sallia lähimmäisestään annettavan todistusta, jonka tietää vääräksi. Eikä sitä saa sallia meidän poikamme, vaikka vanhempain suhteet itsekkääseen pappiin rikkoutuisivatkin. Päinvastoin kuulkoon pappikin tuomionsa, vaikkapa lasten ja imeväisten suusta. Minusta on hyvä, että poika näyttää miehuudenmerkkejä.

Erkki oli aika lailla innostunut. Poika oli hänen mielestään nyt miehistynyt. Se oli hyvä merkki.

— En minäkään tahtoisi, että Iiskasta tulisi sellainen kuin tämä Nordberg. Hänen saarnoistansa minä kyllä pidän, mutta papille ei sovi tuollainen vihainen hyökkääminen jumalansanan jakajan kimppuun. Se on pahasta, sen minunkin omatuntoni sanoo. Kyllä se sai aikaan nyt pahennusta tässä kylässä.

Isäntä oli syventynyt Suomettareensa ja tuskin enää huomasi viimeisiä sanoja.

Ylikamarista kuului Saarimäen ja Iiskan hiljainen puhelu. Talon nuorin, Eero-poika, tuli kamariin sidottamaan äidillä sormeaan, johon piiripallon lyönnissä joku oli kartulla iskenyt. Poika oli parhaassa paimen-iässä, 12-13-vuotias, terve, vahvasti isän näköinen, samalla myöskin isän lempipoika. Eeron jälessä tuli paria vuotta vanhempi sisko Maiju.

— Kyllä äiti sitoo, sanoo poika yksitotisena, ilmeisesti horjumattomasti vakuutettuna siitä, että äiti sen parhaiten tekee. Äitipä onkin jo lähtenyt etsimään riepua ja jotain voidetta.

— Laittautukaa nyt jo makuulle. Aamulla on kuitenkin vääräniska.
Näkyykö Juhaa?

Yhä edelleen koettaa isä-Erkki käyttää hyväkseen illan haihtuvaa hämärää valoa ja lukea Suometartaan.

Raollaan olevasta tuvanovesta tulvii Sameli-sedän korkeaääninen, terve ja onnellinen kuorsaus.

Ylikamarin avatusta ikkunasta kuuluu ylioppilasparin hiljainen keskustelu, jonka sanoja kuitenkaan ei erota, kun ääni väreilee sisään alakamarin ikkunasta.

Koko kesän oli rovastin kanssa ollut puhetta, että Iiskan pitäisi saarnata kirkossa. Sitä olivat varsinkin emäntä ja rovasti pitäneet vireillä. Mutta jostain syystä ei Iiska tänä kesänä ollut osoittanut erikoista halua. Kuitenkin oli hän antanut lupauksen saarnata ainakin kerran ennen Helsinkiin-lähtöään. Se oli lykkäytynyt aina syyskuulle.

Mutta nyt oli päivä tullut. Pyydysmäkeläiset olivat isossa pappilassa jo aamuvieraina, sillä hevonen oli tänään pitänyt ajaa sinne. Rovasti Holm oli kaunis, valkohapsinen ukko, jota koko seurakunta rakasti hänen ystävällisen luonteensa ja lempeän, rakastettavan käytöksensä vuoksi. Mikään etevä ja lahjakas saarnamies hän ei ollut. Mutta seurakuntalaiset selittivät itselleen tämän pappinsa sanat hänen elämänsä kirkastamassa valossa. Kun hän jutteli yksinkertaisia vanhoja totuuksia, saivat ne juuri tältä kannalta otettuina aivan erikoisen miellyttävän sisällön. Tätä käsitystä seurakuntalaisissa auttoi selvenemään vertailu elinvoimaisen pastori Nordbergin kanssa, joka joskus piti aivan loistaviakin saarnoja, mutta näiden saarnojen sisältöä seurakunta joutui arvostelemaan myöskin hänen elämänsä valaistuksessa ja havaitsi, etteivät sanat ja teot sointuneet yhteen.

Rovasti-ukko saattoi jo olla lähellä seitsemääkymmentä, mutta hän oli iloluontoinen ja aika pirteä. Hän ja Pyydysmäki istuivat salissa lähekkäin, hiljaa jutellen. Emäntä oli pujahtanut ruustinnan jälkeen ruokasalin puolelle, ja Iiska oli saanut luvan olla yksikseen kanslianpuolella, missä hän vielä kävi saarnansa läpi.

Ukkojen haastellessa tulee saliin tyttö kantaen kahvitarjotinta. Pyydysmäki nostaa päätään ja näkee edessään naureskelevan tytön, joka vallattomasti ja tutunomaisesi virkkaa:

Tyttö niiaa ja tarjoaa kahvia. Hänen kihlasormessaan välähtelee tuliterä kultasormus. Tyttö on ilmeinen jäljennös Penttilän emäntävainajasta, täydennettynä kaikilla luonnon käytettävänä olevilla kaunistuskeinoilla. Entinen valtiopäivämieskin on lumoutunut tämän kukoistavan kauneuden edessä. Huomatessaan sormuksen hän virkkaa:

— On, vastaa tyttö avoimesti, veren kuitenkin noustessa kasvoille. Silmä viipyy vakavan kysyvänä kasvatusisän silmissä, ikäänkuin tutkiakseen, mitä tämä todella ajattelee.

Rovasti sekaantui puheeseen: — Lissu on valinnut… ja hyvän vaalin taisikin tehdä, suokoon Jumala.

Pyydysmäki otti kahvia. Tämä tyttö oli kauppias Jaakkolan tytär hänen ensimmäisestä aviostaan Penttilän herastuomarin tyttären kanssa, muuten ainoa jälellä oleva heidän lapsistaan. Tytön äidin kuoltua ja isän poistuttua paikkakunnalta olivat Pyydysmäen haltijat ottaneet Lissun hoiviinsa ja kasvattaneet omiensa kera. Vuosi takaperin oli ruustinna halunnut saada tytön heille sisäköksi. Ja koska se oli Lissua itseäänkin miellyttänyt ensiksi sen vuoksi, että hän saisi oppia jotain pappilan sisätaloudessa, ja toiseksi siksi, että näin pääsi vapautumaan turvautumisesta ihmisten hyväntahtoisuuteen — jota syytään hän ei kuitenkaan maininnut — sai hän mennä. Pyydysmäen haltijat olivat olleet Lissulle niin hyviä kasvatusvanhempia, ettei Lissun herkkä mieli ollut milloinkaan tarvinnut tuntea orpoutta talon omien lasten rinnalla. Siksipä olikin tyttö kiintynyt tätiin ja setään niinkuin lapsi voi vanhempiin konsanaan kiintyä. Yksinäinenpä olikin tyttö maailmassa. Maija-tätikin miehineen, Jaakko Aitasineen, oli ollut kauan aikaa Amerikassa. Joku vuosi takaperin olivat nämä palanneet, mutta mitään lähempää suhdetta ei sukulaisten välille enää syntynyt. Pyydysmäen emäntä oli Lissulle yhä edelleen äiti, jolle tyttö uskoi huolensa, johon hän kiintyi ja pani turvansa. Nyt oli Lissu kahdenkymmenen ikäinen.

— Missä Iiska on? kysyi Lissu sedältä tarjottuaan rovastille kahvit, kun ei päivän saarnamiestä nähnyt missään. Samassa lehahti tyttö tulipunaiseksi. Hän huomasi puhuvansa tulevasta pastorista aivan kuin lapsuudenystävästä ja toverista konsanaan, vaikka toinen nyt oli jo niin korkealla että saarnasi…

— Pastori… korjasi Lissu, mutta purskahti samalla heleään nauruun, kun huomasi rovastinkin suupielen huvitettuna värähtävän ja sedän hytkähtävän.

— No mikä sitä Lissua… Siellä pastori on kanslian puolella… taitaa saarnaansa katsella. Koputa oveen ja kysy, saako tulla, ettet häiritse.

Maiju pujahti viereiseen huoneeseen, jonka kautta myöskin tultiin kansliaan. Saatuaan oven jälkeensä kiinni purskahti hän uudelleen hillittömään naurun helinään. Täytyi laskea tarjotin pöydälle, ettei pudottaisi. Hänen ottaessaan sitä uudelleen ja aikoessaan koputtaa kansliahuoneen ovelle raottui se hieman ja sieltä kurkisti Iiska.

Ovi lensi auki ja päivän pastori seisoi siinä mustana, laiteltuna ja hämillään, sillä Lissua taas nauratti.

— Voi hyvä Iiska, anna nyt… ha-ha-hi-hi — anteeksi, kun mua niin kovin naurattaa, ha-ha-ha-hihii…

Iiskaankin oli naurunpuuska tarttunut. Lissu teki työtä käskettyä, pani tarjottimen pöydälle ja kävi selittämään, että se häntä naurattaa, kun hän salissa kyseli ensin Iiskaa ja sitten huomasi, että se oli rovastin kuullen tyhmästi nyt kun… ja sitten hän aikoi korjata ja kysyi pastoria. Silloin rupesi naurattamaan. Hänen mielestään se oli niin hullua ja kun juuri silloin sattui muistumaan mieleen, miten he kerran, Iiska ja hän, juoksivat kilpaa kotihaassa, ja Iiska törmäsi kuusen takana vasikkaan, ja se mölähti ja Iiska pani ooih! Hah-hah-hii…

Nyt nauroivat molemmat niin että ruustinna ja Pyydysmäen emäntä tulivat uteliaina kurkistamaan ovesta tätä saarnaanvalmistautumista.

— Mikä täällä…? kysyi ruustinna kanslian ovelta samalla nuhteleva ja puolittain hymyilevä ryppy silmäkulmassa. Lissu huomasi sen. Naurutuuli oli heti kuin pois pyyhittynä.

Nyt oli Lissun nauru vähällä purkautua uudelleen, mutta tuo ryppy ruustinnan silmäkulmassa loukkasi ja se hillitsi naurun. Nenä nytkähti tuskin huomattavasti samalla kuin tyttö pujahti ovesta.

— Pastori antaa anteeksi, pyyteli ruustinna, — Lissulla on sellainen kovin iloinen, herkkänauruinen luonnonlaatu, selitti ruustinna, ikäänkuin ei Iiska olisi tätä kaikkea tietänyt.

Naiset poistuivat, kun huomasivat Iiskan tarttuvan uudelleen saarnaansa. Heidän mentyään pysähtyi Iiska puolilattiassa, tuijotti jonnekin muisteleva ja kysyvä ilme silmissä. Itsekseen hän jupisi:

— Sitten hän koetti taas kiinnittää huomiotaan saarnaan, joka pieninä, sirosti kirjoitettuina liuskoina oli hänellä kädessään. Samalla hän teki kuitenkin sen huomion, etteivät ajatukset pysyneet ollenkaan saarnan aiheissa, vaan viipyivät mieluisasti siinä äskeisessä kohtauksessa, joka edelleen vaikutti ilmestyksen tavoin. Tytön muodot, ilmeet, heleä nauru… Lissuko se oli? Hänen kasvinkumppaninsa, leikkitoverinsa… ah! Eikä nuori pappi yrittänytkään lumoustilastaan mitenkään vapautua, päinvastoin teki mieli sitä pysyttää ja viivyttää, tutkia jokaista viehättävää yksityiskohtaa erikseen ja kummastella… Lissuko se oli tämä neitonen?

Iiska ei ollut milloinkaan ollut paljoa tekemisissä neitosten kanssa. Tämä elämys tuli hänelle kuin ryöpsähtävä kevättulva. Hän oli lapsuudesta saakka elänyt, leikkinyt ja riidellyt erään Lissun kanssa mutta nyt vasta hän tämän Lissun näki!…

Pian huomasi hän ajattelevansa kultaista sormusta, joka oli välähdellyt Lissun sormessa. Se ajattelu Iiskaa hieman sysäsi ja herätti hänet toteamaan, että Lissu on kihlattu miehelle, talollisenpojalle Yrjö Suurperälle. Tämä havainto herätti kummallista vastenmielisyyttä, Suurperän poikaan kohdistuvaa syvää halveksimista ja melkein vihaa. Se poikahan oli rynnännyt tähän kesken kaiken, mokomakin. Oikeastaan ei hän miehestä tiennyt juuri hyvää ei pahaa, poika kun oli toisesta päästä pitäjää eikä Iiska ollut hänestä kuullut paljon mitään. Mutta vaikka miten koetti asettaa, sittenkin tuo vieras tunkeutuja oli hyvin vastenmielinen. Iiska oli kaikkea muuta kuin saarnatuulella.

Kirkkoon oli nyt kuitenkin mentävä rovastin, ruustinnan, isän ja äidin kera. Papinkellon soidessa he astuivat läpi kirkonkylän, missä tutut ihmiset tervehtivät ja vieraat kumarsivat rovastille. Kirkkotarhassa he erosivat, Pyydysmäki ja naiset nousten kirkonrappusia, rovasti ja Iiska kiertäen sakariston puolelle. Siellä olivat jo pastori Nordberg ja suntio. Iiska pani merkille, miten virallinen ja kylmä pastorin tervehdys oli. Ei mikään hymynväre kirkastanut näitä kovia kasvoja. Nuori mies oivalsi heti, että kaikki tämä murjotus juonsi juurensa Ala-Pyydysmäen seuroista, missä pastori oli omalla tavallaan taistellut kirkon vallan ja kunnian puolesta, ja missä Iiskakin oli joutunut vihollisten leiriin. Nuoren papinkokelaan mieli painui tavattoman raskaaksi tämän lisäaiheen vuoksi. Sillä hän ei ollut silloista kohtausta omalta osaltaan pitänyt niin erinomaisen raskaana, ei ainakaan sellaisena, että siitä pappismiesten kesken pitäisi kantaa vihoja. Mutta kun hän nyt uudestaan katsoi Nordbergin ilmeitä pastorin puhuessa jotain rovasti-ukon kanssa, oli hän havaitsevinaan niissä kaikki hillityn vihan merkit. Hän odotti, että pastori tulisi puhuttelemaan, ja seisoi suuren pöydän edessä eräässä nurkkauksessa katsellen muutamia siinä olevia kirjoja. Mutta turhaan hän odotti, pastori Nordberg ei tullut. Lakattuaan puhelemasta suntion kanssa jostain asiasta istahti pastori Nordberg pöydän viereen ja rupesi merkitsemään jotain kuulutuskirjaan, ollenkaan katsahtamatta lähellä seisoskelevaan nuorukaiseen, jonka tuli tänään suorittaa koe työmiehenä siinä järjestetyssä Herran viinamäessä, jossa hän oli harjoittanut ammattia jo pari vuosikymmentä. Iiskan mieliala painui painumistaan, ja se varjosti samalla tuosta ovesta saarnatuoliin vievän tien niin kiusallisesti ja peloittavasti, että ruumiin pinnalle alkoi kihota tuskanhiki. Rovasti oli puhutellut jokaista erikseen vuorotellen, ja pitänyt siten yllä elämänviriä tässä synkässä, vanhanaikaisessa sakaristossa. Suntio Karhula oli hiljainen ja vaatimaton mies, joka ei pappisseurassa hevin aloittanut puhelua kenenkään kanssa, vaan odotti, että häntä puhuteltiin. Kanttori Riikonen oli viivähtänyt jossain urkujenvirityksissä ja tuli nyt sakaristoon kirkosta päin. Riikonen oli nuori mies ja Iiskan tuttava. Nuoren papin mieli hieman valkeni. Heidän puhelunsa lähti heti vaivatta luistamaan, niin että jo arka naurukin karkasi Iiskan kasvoille, kun toinen, hilpeä leikinlaskija käsitteli sakariston varjoisaa vaikenevaisuutta kuin soittokonetta, josta kovilla sormikosketuksilla yritetään samalla kertaa ääntä ja sointuja. Mukaan tuli jo rovastikin, antaen sointua muutamilla leikkisillä välihuomautuksilla, ja vihdoin sai arka suntiokin rohkeutta pistää sanansa mukaan. Näytti siltä kuin muu seura olisi tehnyt äänettömän sopimuksen olla häiritsemättä millään tavalla pastori Nordbergin synkkää rauhaa, mutta kieltäytynyt samalla antautumasta enää itse sen häiritsevän vaikutuksen valtaan.

Sakaristossa kävi seurakuntalaisia asioillaan. Kanttori meni jo virsilippuineen, ja pian alkoi kirkosta kuulua aamuvirren sävel, johon aluksi vain harvat äänet yhtyivät. Sakaristopuuhat oli saatu loppuun. Silloin käänsi pastori Nordberg toisen silmänsä ylioppilas Pyydysmäkeä kohti ja virkkoi ivanväre äänessä:

— Jaa-hah. Sitä meinataan saarnata luterilaisessa kirkossa tänä päivänä?

Hän oli ensinnä säpsähtänyt. Mutta yhtäkkiä hänen verensä kiehahti, samalla silmä iski, jalka siirrähti ja tahdon valtasi kiivas taistelunhalu.

— Sitä on aikomus yrittää, uudisti Pyydysmäki hieman korkeammalla äänellä ja kylmästi.

Pastori Nordberg katsahti silmään ja huomasi hymyn, Samassa käänsi hän päänsä toisaalle, kävi asioikseen tarkastamassa ilmoituskirjaa ja sanoi siitä katsettaan nostamatta:

Äänessä oli hieman peräytyvä sävy. Mutta kun hän oli ennen sanonut tuttavaansa Iiskaksi ja sinuksi, tuli "Pyydysmäki" tähän kuin entisen ystävyyden erotodistajaksi. Nuorukainen singautti heti:

— So, so, so, sekaantui rovasti, joka tunsi sen Ala-Pyydysmäen seuratapauksen.

Pastori käännähti. Arkana katsahti Iiska rovastin silmiin tavaten siellä kärsivän, sovittavan ilmeen.

Jumalanpalvelus alkoi. Pastori Nordberg meni toimittamaan alttaripalvelusta, ja Iiska jäi rovastin kanssa kahden kesken sakaristoon. He juttelivat jotain, kunnes rovasti yhtäkkiä katkaisi keskustelun ja katsoen lämpimästi Iiskaa silmiin, rakkautta ilmaiseva hymy kasvoilla kysäisi:

Silloin Iiska yhtäkkiä sävähti totiseksi ja tuijotti avuttomana vanhuksen hymyileviin silmiin äännähtäen hiljaa:

— Siihen saa vähitellen tottua, jatkoi vanha pappi ja pani sormensa ristiin. Vakava totisuus laskeutui koko hänen olentonsa ylitse hänen kumartuessaan. Vaistomaisesti ja nöyrästi seurasi Iiska, aivan kuin jäljitellen vanhusta, mutta oma ajatus eläytyi silti itsenäiseen rukoushenkeen.

Kirkosta kuului pastorin alttarilaulu korkeana ja kirkon täyttävänä.
Mutta korva petti, ja soraääni särki tunnelman häiriten sen nousua.
Rovasti pujahti kirkkoon, ja Iiska jäi yksin odottamaan vuoroaan.

Iiska huokasi ja kiinnitti huomion ajatuksiinsa, jotka hillittömässä sekamelskassa olivat viimeisen neljännestunnin kuluessa ryntäilleet äsken riehahtaneen nuoruudenrakkauden ihania aavisteluja synnyttäviltä metsäpoluilta rintamaiden jokapäiväisemmille riitapoluilie. Hän oli joutunut nuoressa, paljon epäilevässä pappismielessään arvioimaan pastori Nordbergin paimenpersoonan hengellisiä saavutuksia. Mutta maseasta mielentilasta kohotti rovastin hiljainen rukouksen maininta hänet ylemmäksi ja käänsi ajatuksen ilman mitään melua omaan sisäiseen olemukseen ja Jumalaan. Se oli tapahtunut niin hiljaa ja taiten, että jyrkkä tempaus elämän ristiriidoista ja sen metsäpolkujen iloista kiiti ohi ja hän tunsi jo sijoittelevansa levotonta sieluaan kaikkivaltiaan eteen sellaisena alastomana, avuttomana, opasta ja tukea etsivänä ihmislapsukaisena, joka tässä tilassa ollessaan ei väittele mistään.

Kun nuori papinkokelas astui saarnatuolista, vallitsi hänen sielussaan aivan rauhallinen tyydytyksen ilo. Hän oli puhunut muutakin, eikä vain sen, minkä oli kirjoittanut. Teksti kahden herran palveluksesta oli alkanut mielikuvituksessa versoa siihen määrään että ajatukset purkautuivat lopulta kirkkaina ja ymmärrettävinä, tuottaen nuorelle puhujalle väkevää sisällistä iloa. Tässä tilassa tunsi elävästi, miten tunne ja sopusointu virtasivat näkymättömiä johtolankoja myöten puhujan ja kuulijain välillä edestakaisin. Omituista oli sekin, että äskeinen riitatoveri pastori Nordberg oli jäänyt koko elämyksen ulkopuolelle, hämärään, eikä päässyt ollenkaan häiritsemään, Sitä vastoin pälyili Lissun kuva kaikkialla, joka käänteessä, ja moni jumalallista rakkautta kuvaava lausuma kumpusi äsken vielä nauraneesta tyttökuvasta ihanteellisena, pyhittävänä heijastuksena. Tekstihän oli suuren uskon ja jumalallisen huolenpidon ihanimpia ylistyshymnejä. "Vaan etsikää! ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki nämät teille annetaan." Nuori papinkokelas oli luvannut ihmisille paljon kaikkea hyvää, mutta asettanut ehdoksi sen, että ihmiset seuraavat Jeesuksen askeleita ei ainoastaan uskossa, vaan välttämättä myöskin työssä ja rakkaudessa. Hän oli selittänyt, että jos ihminen omistaa Jumalan rakkauden, se heijastuu hänestä toisiin ihmisiin. Mutta kenellä sitä ei ole, hän ei myöskään voi lähimmäistään rakastaa. Mainen suru, jonka aiheena on useimmiten köyhyyden tuska ja rikkauksien häviämisen pelko, on siten uskon puutteen luonnollinen hedelmä. Missä usko jumalallisen tahdon aina hyviin tarkoituksiin puuttuu, siellä ei myöskään saada nähdä uskonhedelmänä ihmisrakkautta ja sen aiheuttamia tekoja.

Näitä oli nuori esittäjä viime vuosien kuluessa ajatellut ja luuli nyt osanneensa tulkita ajatuksensa saarnassa. Se tunto hänessä oli, että seurakunta oli tänään ollut hyvin vastaanottava ja herkkä, että sielut olivat avautuneet siihen määrään, että nuori kylväjä saattoi liikkua kuin omassa kasvitarhassaan ja tuntea suurta kylvön itämisen iloa.

Tämä tunne oli hänellä mielessä väkevänä aavistuksena kun astui sakaristoon. Mutta kun ovessa kohtasi alttarille tulevan pastorin ja näki taas hänen ilmeensä, tajusi kohta, että saarna oli herättänyt virkaveljessä pahaa verta. Se ei kuitenkaan enää tehnyt erikoista vaikutusta, sillä yhtäkaikkisuus tämän miehen suhteen oli jo alkanut vakiintua. Kun rovasti samassa tuli onnittelemaan "oikein onnistuneesta saarnasta", meni nuoren papin mieli hyväksi, ja alttarilla laulava vanha virkaveli jäi hetkiseksi syrjään hänen mielestään.

Pastori Nordberg ei myöskään tullut isoon pappilaan päivälliselle, kuten rovasti oli halunnut ja senkin Iiska merkitsi jatkuvaksi riidan ilmaukseksi. Sitä vastoin oli Iiska huomannut isän katseista ja varsinkin äidin hymyilystä, että hänen saarnansa oli ollut vanhemmille mieluinen. Myöskin ruustinna oli kiittänyt saarnaa erinomaiseksi. Kaikki tämä lopultakin vaikutti sen, että Iiska tunsi nyt pappiskutsumuksensa elävämmin kuin moniin aikoihin.

Ennen kuin oltiin valmiina lähtemään kotiin, kohtasivat emäntä ja Lissu toisensa ulkokartanolla jossain huoneitten seinustalla. Siinä he istuivat lähekkäin ja Lissu puhui avomieliseen tapaansa kaikista asioistaan kuin äidille, tietysti myöskin tästä kihlautumisesta. Kun on jo kaikenlaista muuta puhuttu, katsoo täti hymy silmissä säihkyen Lissun puhelun kestäessä totiseksi vakiintuneisiin silmiin:

Lissu nosti silmänsä, mutta ei nauranut ensinkään, ja, omituista kyllä, kiersi selvän kysymyksen vastaamalla:

Tyttö laski katseensa yhtä totisena, ja kesti hetkisen ennenkuin hän vastasi:

Tyttö katsoi muutaman silmänräpäyksen jonnekin hyvin kauas, katseen yli leijaili pieni levoton pilvi. Sitten hän huokasi, pudotti kädestään lauhankorren, tarttui omituisen hermostuneesti tädin käteen ja pusersi sitä. Samalla kasvojen pinnistetty jännitys höltyi, ja hänen silmistään vierähti muutamia kirkkaita kyynelhelmiä.

— Saat sinä puhua, mielellänihän minä… tulisit meille vaikka vielä useammin.

Tyttö naurahti taas iloisemmin ja väitti, että hän käy liiankin usein. Ruustinna tahtoisi, että pitäisi aina olla silmissä. Ei hän sitä valittaen sanonut, tätikin sen ymmärsi. Samalla kuului jo pihalta ruustinnan huuto. Lissua kutsuttiin. Molemmat lähtivät sinne.

VI.

Kilpailuun pyrkivä venäläisyllytys oli pakoittanut Pyydysmäen tarkistamaan kantaansa Yrjö-Koskisen ohjelman suhteen, mikäli se koski oman maan hankkimista tilattomille. Opettaja Lintumäki, vaikka olikin poliittisesti "nuori", oli innostunut Yrjö-Koskisen palstatilasuunnitelmaan siihen määrään, että sai lopulta Pyydysmäenkin älyämään, miten suuri kansallinen merkitys tilattoman väen kysymyksellä oli. Pitäjällä oli jo pari tilaa siliä tavoin palstoitettu ja täällä Pyydysmäellä yksi, Kylä-Pyydysmäki, joka jaettiin kuuden tilattoman kesken. Opettaja Lintumäki oli järjestelmän käytännöllisenä toteuttajana, Pyydysmäki ainaisena neuvomiehenä.

Mutta ennenkuin näihin käytännöllisiin toimiin päästiin, olivat toverukset suorittaneet monta kiivastakin ottelua. Lopulta he olivat tulleet yksimielisiksi siitä, että köyhä on aina altis ja herkkä kaikille sellaisille äänille, jotka lupaavat taloudellisesti huolettomampaa elämää. Köyhä mökkiläinen, jonka hiki on kesäkauden toisensa jälkeen tippunut toisten omistamaan peltoon, jonka luhistuva mökki siunautuu joka vuosi uudella piian tai rengin taimella, sellainen mökkiläinen on henkisesti tylsä ja edesvastuuton, ellei hän kaipaa itselleen omaa peltoa, jonka koko sato olisi hänen, sanoi Lintumäki. Ensin Pyydysmäki piti arvelua liian jyrkkänä. Käsitystään puolusti hän sillä, miten tuskallisen raskaaksi talouden ylläpito oli alkanut muodostua talollisillekin. Ulkomailta tulee vaate ja leipä, kun omamainen ei kelpaa aina itsellekään, saatikka kauppaan. Oma viljelys ja taloudenhoito on monella talollisella laajemmillakin saroilla niin heikkoa, että taloistaan häviämisiä tapahtuu joka vuosi. Monet köyhyyden kera vain laiskistuvat. — Niin kyllä, tunnusti Lintumäki, mutta väitti, että monen köyhyyden syynä on juuri oma laiskuus. Sen Pyydysmäkikin tunnusti. Ja taitamattomuus! lisäsi Lintumäki. Kun ihminen on laiska ei häntä saa verrata terveeseen, reiluun työmieheen. Sen vuoksi ei ole ollenkaan vahinko, että maan omistajat vaihtuvat, että laiskat ja saamattomat luovuttavat tilansa yrittäville, jotka jaksavat uskoa omaan voimaansa ja käyvät työllä ja toimella maan kimppuun. Pyydysmäki sanoi ymmärtävänsä senkin. Mutta kun tilattomat saavat kovin pieniä maatilkkuja, niin ei niillä elä, köyhtyminen ja häviö siinä on edessä. Kun he kerran tulevat manttaalin omistajiksi, niin eivät he enää halua mennä päiväläisiksi. Lintumäki taas oli sanonut, että jos mökkiläinen saa edes jonkun tärkeän osan elintarpeitaan omasta maasta, jonka hän lastensa kasvinaikana viljelee, voi isä silloin usein vapaasti antautua ansiotöihin ja perheen tulot aivan luonnollisesti lisääntyvät. Samalla saavat lapset kotona harjaantua maataloustöihin, ja entisen mökkiläisen perhe-elämä saa lujemman ja leveämmän pohjan. Pyydysmäki oli siihen väittänyt, että nyt, kun Venäjän vilja ei maksa juuri mitään, on mahdotonta ajatella sellaisen pienviljelyksen saamista kannattavalle pohjalle. Nythän saa vanhoissa vakavaraisissakin taloissa katsoa, että tulot riittävät menoihin. Siihen Lintumäki taas selitti hymyhuulin, että kun on kysymys mökkiläisestä, jolla on koko perheen elatusvelvollisuus isän kymmenen kynnen nenässä, silloin ei taloustilejä yleensä tehdä samojen laskuperusteiden mukaan. Kun isän kymmenen kynnen lisäksi tulee joku tynnyrinala peltoa ja niittyä, joista ilta- ja välipäivätöiden lasten ja vaimon avulla saa lehmäparin ja porsaan elatuksen lisäksi perunaa, leipä- ja keittojauhoja, merkitsee se kaikki yhteensä mökkiläisen taloustilissä tärkeitä numeroita. Tämä vuorostaan vaikuttaa, että mies tuntee kotipiirissään sitä ylvästä omanarvon ja herruuden tuntoa, joka ilman sanoja selittää hänelle mitä on isänmaa, kansallisuus ja perustuslaki. Sellainen mies, jolla on monta lasta ja niiden kuihtunut, puutteen ja elämänhimmeyden väsyttämä äiti elätettävänä ja asuntona kurja, lahoava mökki, ja jonka on jokainen suupala ansaittava satunnaisessa työssä, tuntee jokaisena vapaapäivänä, jolloin tulisi levätä, rinnassaan raskaan elämänhuolen tuottaman tuskan ja levottomuuden. Sillä hänen elämänsä lakkaa heti tuottamasta, kun hän heittää kädestään vieraan työaseen. Vain halju, kelvoton ihminen — huudahti Lintumäki — saattaa sellaisissa oloissa huoletonna viettää lepopäivänsä, ei koskaan kelvollinen, perhettään rakastava mies. Jos perheen isästä tahdotaan kelpo kansalainen tulee yhteiskunnan tarjota hänelle elämänvarmuus. Vaaditaanhan häntäkin joskus isänmaan puolustukseksi ottamaan käteensä valtion kivääri ja panemaan henkensä alttiiksi. Mutta jos nyt isänmaa on niin avuton köyhälle, ettei se voi työkykyiselle miehelle hankkia viljeltäväksi pientä maapalaa — maatahan meillä, Jumalan kiitos on kyllä! — ja tulee mahtikäskijä, hallitsija, luvaten järjestää asiat niin että nämä tällaiset miehet saavat maata, onko silloin kumma, jos viisi- tai kymmenhenkisen perheen isä ja läjään menevän mökkirähjän isäntä ottaa uuden tarjouksen vastaan!

Pyydysmäki oli alkanut vähitellen taipua ja kallistua samaan käsitykseen. Hän kävi muistoissaan läpi omat rautatietyöläis-aikansa ja ensimmäiset raskaat, mutta innostuksen sulostuttamat isännyysvuotensa. Hän löysi monta tänne vuosikymmenien taakse muistossa säilynyttä katkeraa köyhyydenkokemusta ja niistä johtuneita, usein karkeita ja uhmaavia kuvitteluja.

Kun Kylä-Pyydysmäki joutui myytäväksi ja nämä miehet yhdessä esittivät asian muutamille kyläkunnan mökkiläisille, syntyi siitä ihmeellistä eloa. Moni tarttui asiaan kiinni kuin unelmaan, jonka pelkää haihtuvan joka hetki. Miesten silmiin ilmestyi aivan uusi ilme, ääni sai uuden sävyn, hymyssä oli sisäisen ilon hohdetta. Se tietysti ilmeni eri henkilöissä eri tavalla. Mutta yhteistä kaikille oli se, että he elivät rohkaisevien tulevaisuuden mielikuvien vallassa, jotka tietenkin kimaltelivat sateenkaaren liioitellun lupaavissa väreissä. Huomattavinta oli että he puhuivat venäläisvallasta ja sen pyyteistä kuin miehet, joitten etuja suojaa perustuslaki ja joilla on isänmaa.

Olemme tällä välin ehtineetkin jo taasen v:n 1894 kesään. Viime syksynä oli ihmisten ollut hauska seurata miten Kylä-Pyydysmäen mailla oli syntynyt aivan uusi elämä. Siihenhän olikin tullut yhden laiskan isännän ja yhden riitaisan emännän sijaan kuusi isäntää ja kuusi emäntää sekä suuri lauma lapsia käsineen, kapittavine jalkoineen ja kirkuvine äänineen antamaan eloa tämän kauan laiminlyödyn talon pelloille ja niityille. Silloin kyntämättömät kesannot käännettiin, ja keto sai luovuttaa lisämaata rukiinkylvölle. Talon vanha, monivuotinen lantatunkio siirrettiin ruisvainiolle, ojat luotiin, ja uudet asukkaat panivat kylän vanhat talolliset ihmetyksestä hymähtelemään.

Ja kun tuli kevät, ehti lumi tuskin paeta maasta, kun Kylä-Pyydysmäen pelloilla taas alkoi elämä. Se alkoi aikaisemmin kuin minkään muun talon mailla. Työmaille ilmestyi suurta ja pientä väkeä. Ken sattui puheisiin näiden kesän varhaisten uurastajain kanssa, hän sai kuulla innostuneita ajatuksia, joissa välähti aina elämännousun itsetietoinen, varma tuntu. Tuo tuntu alkoi jo luoda heijastustaan koko kylään siten, että vanhat talolliset hymähtelivät, toiset ylenkatseellisesti, toiset väsyneesti. He kyllä tiesivät, että sellaisesta innoittelusta tulee aikanaan loppu. Mutta hupaista oli kuitenkin nähdä tätä alkuyritystä.

Vuodon Iikka, suutari, oli viime tingassa rohjennut yrittää ja päässyt mukaan hänkin. Paitsi ainaista vatsankipua valitti Iikka ennen aina riitaisaa akkaansa ja sitä, että oli siunautunut niin paljon lapsia. Köyhyys oli ahdistanut niin että toissa keväänä oli täytynyt myydä ainoa lehmäkin, kun se oli jäänyt mahoksi, Iikka väitti, että syy oli akan huolimattomuudessa. Vaan akkapa huusi vastaan kuin pasuuna ja käytti vielä rumia sanojakin. Ne sellaiset muijat eivät juuri viitsi valita sanojaan.

Mutta sitten pääsi Iikka osalliseksi tähän talonjakoon. Pelättiin kyllä, ettei Iikassa ole miestä ottamaan leipää maasta. Hän oli kuitenkin kylän suutari ja siksi moni halusi tehtävän jotain hänen hyväkseen, varsinkin, kun miehellä oli vahvoja poikamölkkejä kasvamassa. Näinpä tulivat Pyydysmäki ja Lintumäki yksimielisiksi siitä, että pitää antaa suutarin koettaa. Nyt olikin käynyt niin, että Iikan vatsakivut olivat alkaneet huomattavasti hellittää. Talouteen oli saatu uusi lehmä. Pyydysmäen emäntä oli lahjoittanut porsaan, ja Juurakkolan vanha muori oli antanut tytölle lampaan. Tupaan oli laitettu uusi ovi ja vanha tuohikatto tuvan päällä korjattu niin ettei se äskeisellä suursateellakaan ollenkaan vuotanut. Tuo samainen katto oli vuotanut monta vuotta. Kun elämä oli muutenkin tuntunut olevan luisumassa aina vain alaspäin, ei ollut tullut sitäkään korjatuksi ennen.

Ihmiset huomasivat aivan selvästi, että Iikka oli nyt kuin uusilla vesillä pesty. Tosin eivät maanviljelystoimet olleet juuri hänen vahvoja puoliaan, niin intohimoisesti kuin hän uskoikin maan elättävään voimaan. Mutta nytpä saatiinkin huomata, että Iikan akka tarttui maanviljelykseen oikein molemmin kourin, ajoi keppi kädessä poikamölkitkin mukaan. Vaikka kyläläiset arvelivat, ettei näitä joutilaina laukanneita laidunvarsoja kykene vaimoihminen kohtuuskurillakaan saamaan töihin, niin he pettyivät ennustuksissaan aika lailla. Lienee kyllä alussa ollut hieman hankalaa saada näiden poikien niskoja, jotka olivat vapaudentuntoon kasvaneet variksen ja rastaanpesillä, taivutetuksi työn ikeen alle. Mutta äidin ankara kuri teki ihmeitä. Kylä sai pian suureksi kummakseen havaita, miten suutarin perheessä muutama tynnyrinala maata herätti samalla lujan elämänuskon ja väkevän omavoimaistoimeentulon halun, jonka vaimon keppi istutti poikiinkin. Suutari itse parani vatsataudistaan ja rupesi ihailemaan akkaansa aivan kuin uutta ilmestystä. Vihdoin rupesi hän taas puhuttelemaan poikiaankin papin antamilla nimillä, — ennen hän oli käyttänyt vain tilapäisiä huutonimiä, joista useimmat olivat ymmärrettävissä paremmin vatsakatarrin kuin isällisen mielialan valossa.

Niinpä kasvoi näin uudestisyntyneen suutariperheen muokkaamassa pyydysmäkeläisessä maaperässä myöskin perunaa, ohraa ja jo vähän ruistakin. Sen lisäksi oli kytöön kylvetty naurista, joten pojat saivat omasta naurismaasta tyydyttää kesäisin heräävän, sammumattoman nauriinhimonsa. Tämä omistusoikeuden juhlallinen ilo vaikutti poikiin siten, että he pitivät tarkoin silmällä omaa naurismaata ja antoivat muiden kylän poikien ymmärtää, että jos nämä aikoisivat heidän, Vuodon naurismaassa tehdä varastuskokeita, se tulisi hyvin todennäköisesti maksamaan ainakin säärten, pahimmassa tapauksessa pään menetyksen. Toiset pojat ymmärsivät, että tässäkin tietysti lait olivat lukiessa kovimmat, Mutta kun omistusoikeuden pyhyys oli tällä tavalla täyttänyt suutarinpoikain heräävän kansalaismielen, katsoivat toiset viisaimmaksi olla sitä härnäämättä.

Yhtenä osakkaana Kylä-Pyydysmäen palstoituksessa oli Jaakko Aitanen, joka tultuaan Amerikasta asui isävainajansa torppaa. Äiti Anna eli vielä. Mutta torppa oli Ylisen maalla, ja sen vuokra-aika läheni loppuaan. Heikki oli Jaakon kyselyihin vuokrakontrahdin uudistamisesta vastaillut kierrellen, joten ymmärrettiin, ettei hän aikonut sitä uudistaa. Tällä pariskunnalla oli jonkun verran Amerikasta tuotuja varoja, mutta suuremman tilan ostoon ne eivät olisi riittäneet. Nyt sai Jaakko tästä myöskin omaa maata ja tunsi näin uudelleen kiintyvänsä kotimaahan, ajateltuaan tällä välin jo moneen kertaan uutta, lopullista Amerikan-matkaa. Tämä pariskunta oli keskenään hyvässä sovussa elävää väkeä. Jaakolla kyllä oli pisteliäs ja joskus härnäilevä ja hieman umpimielinen luonne. Mutta Maija oli säilyttänyt iloisen huolettoman luonteensa ja saattoi sen avulla karkoittaa miehensä mielestä pilvet, milloin ne yrittivät pimittää otsaa. Tätä luonteen kirkkautta osoitti erikoisesti sekin, ettei Maija koskaan tuntenut katkeraa mieltä siitä, että hänen kotitalonsa oli mennyt lankomiehen vararikossa ja hänkin siten joutunut mökin emännäksi. Maija oli rakastanut miestään, ja se yksinään riitti ratkaisemaan hänen suhtautumisensa elämänvaatimuksiin. Amerikan olot olivat sellaiset, ettei niissä pyydysmäkeläiset perintösurut paljoa häirinneet. Heidän siellä viipyessään kuolivat täällä herastuomari ja emäntä. Maija itki kumpaisenkin kuolinsanoman saavuttua haikeat kotikaipuunsa. Mutta pian hän niistä vapautui, katse kirkastui taas. Tuli omia lapsia. Amerikan kuohuva elämä kiinnitti ja kiehtoi. Kotimaan kaipuu heijastui amerikkalaista hyvinvoinnin taustaa vastaan kuin unelma, johon salaisen nautinnon ohella liittyy elämän suuri kärsimys. Elettiin taas iso aika, jonka kuluessa Maijan oli vaikea ratkaista, kaipasiko hän takaisin Pyydysmäelle vai ei. Mutta sitten oli Jaakko erään kerran kysynyt:

Maija oli heti pysähtynyt ja katsonut silmään, ja miten ollakaan, kotimaan ikävä heräsi niin voimakkaasti, että lähdettiin kotiin kolmen lapsen kera, joista vanhin oli tyttö ja nuoremmat poikia.

Tietysti unelmissa pyydysmäkeläisten muistojen suhteen jonkun verran petyttiin. Aika oli sielläkin niin paljon muuttanut. Ystävyys- ja tuttavuussuhteet olivat väljähtyneet. Ei juuri mikään ollut niinkuin oli ennen. Köyhyys, ahtaus ja elämänraskaus painoi. Mutta pianhan sitä silti juurtui. Väliajan erottava etäisyys haihtui huomaamatta, Amerikka etääntyi muistojen takamaille. Oltiin kuin oltiinkin taas kotona, Pyydysmäellä. Ihmisten kasvot olivat tuttuja, heidän käyntinsä, äänensä, kaikki oli sellaista, millä tuntui taaskin olevan arvoa.

Arvoa oli yksin Pyydysmäen Samelin tutulla, lonksahtelevalla, nyt jo vanhuuttaan ylen raskaalla astunnallakin. Sameli oli rehti vanha ukko, joka oli elänyt kauan eikä koskaan pannut mitään hampaankoloon, vielä vähemmin sydämelleen. Hän oli henkilö, jota koko Pyydysmäen kylä tulisi kaipaamaan, kun hän katoaisi. Amerikasta tulleet huomasivat sen parhaiten. Heille tuotti iloa se, että Sameli eli. Sameli puolestaan oli iloinen, kun tutut kyläläiset joskus tulivat Amerikasta takaisinkin. Niinkuin nämäkin Jaska ja Maija. Kyllä Sameli heidät tunsi! Samoinkuin herastuomarin ja emäntävainajan ja Aita-Mikki-vainajan. Kukapa heitä tässä kylässä sitten olisi tuntenut ellei Sameli, miltei vanhin mies kylässä. Melkein kaikki vanhat ovat kuolleet. Hän ja Aita-Mikin Anna vain elivät. Mutta Sameli nauroi kuitenkin. Sellainen oli Sameli, jonka nauru, jutut ja ystävällinen katse puhuivat Amerikasta tulleelle parille kylärakkauden lumoavaa kieltä.

Maija kuunteli näitä Samelin puheita, katseli Samelia ja hänen kasvojensa leppoisaa ilmettä, nauroi väliin ja taas pusersi kyyneleen. Kuinka paljon kaivattavaa ja rakastettavaa olikaan ollut, mutta paljon sitä oli vieläkin, kun vain huomasi. Näihin muisteloihin Jaakonkin höylä talvipuhteella saattoi seisahtua ja Maijan ompelukone lakata takomasta, kun Samelin juttu pysähtyi ja äidin, Anna muorin kieli lauloi…

Ilmestyi sitten kiusaksi lapsuuden toverin Ylisen Heikin kierous, kun ei mies suoraan sanonut, vuokraako torpan uudelleen vai poisko ottaa. Itsenäisyyttä vailla olevan pojan takana aavistettiin olevan Ylisen vanhan äijän ilkeä tahto. Sitä vastaan ei kukaan osaa mitään. Ei koskaan ole osannut.

Aivan siihen suruun ilmestyi tämä talonpalstoitus ja tarjosi tällekin parille tilaisuuden saada omaa maata. Heidän omat varansa olisivat riittäneet pariin osuuteen, mutta ostajain piti tulla osallisiksi yhteisvelkaan eikä kukaan saanut muuta kuin yhden osuuden. Siihen oli tyytyminen. Omat rahat voisi käyttää kartanon laittoon, eläinten ja irtaimiston ostoon. Elämä kävi yhtäkkiä väljemmäksi. Torpasta häädön uhkaa voi jo uhmatakin. Joka tapauksessa kesti sekin kontrahti vielä muutamia vuosia. Tunsi taas seisovansa maankamaralla, Pyydysmäen kylässä, kotimaassa. Sai kyntää omaa tilkkua, ajaa lehmäparia omaan hakaan, kuulla poikain puhuvan "meidän" ohrapellonpelätistä, jonka he itse olivat laittaneet Kylä-Pyydysmäen saunantauspellolle.

Sillä saunallakin, koskapa se puheeksi tuli, oli erikoisuutensa. Sen karjankujan puoleisesta luukusta oli moni poikakakarapolvi niin uskollisesti heitellyt kiviä, että luukunympärys oli muuttunut kuluneeksi ja hymyileväksi kuin vanhan kupparin huulipari, jolla oli miespolven aikana tuhansia kuppasarvia imaistu kyläläisten syntisiin nahkoihin juuri samassa saunassa.

Oh hoh! Kyllä Pyydysmäellä sentään kannatti olla. Toista tämä oli kuin
Amerikassa, jossa aina sai olla matkalla.

Katsahtakaamme vielä kolmannenkin palstatilallisen, jo vanhemmalle puolen ikäänsä kallistuvan vanhan ojurin Hermanni Luhtasennevan perhesieluun. Mies lähentelee jo viittäkymmentä. Hän jätti rengin työt suunnilleen kolmenkymmenen viiden ikäisenä, kun silloin vasta uskalsi ruveta omiin leipiin ja ottaa akan, jonka vihittynä miehenä oli nyt ollut puoliväliin toistakymmentä vuotta. Aiemmin ei hän uskaltanut lopettaa rengittämistä, kun ei ollut varma minkä verran saisi töitä omina miehinään. Ajat vähitellen onneksi paranivat, niin että talolliset rohkenivat teettää vähin töitä, kaivattaen ojaa ja kuokituttaen. Hermanni sai kaupoitelluksi erään huonon mökin, josta ensin oli mies kuollut johonkin jumalantautiin ja sitten akka joutunut halvattuna kunnan hoitoon. Lapset olivat hajonneet itään ja länteen, mutta yhdestäkään ei ollut turvaa halvatulle äitivanhalle. Mökki oli aikoinaan siis joutunut näin kunnan omaksi ja samalla sairaan vaimon hoitokustannusten korvaukseksi. Sen mökin Hermanni oli ostanut ja mennyt akkoineen siihen asumaan. Perunamaata sen akkunan alla oli perheen tarpeeksi ja navetan takana hyvässä voimassa pidetty tupakkamaa. Muu mökin alue oli kiveä ja kalliota.

Avioliittoon joutumisestaan saakka oli tämä Hermanni lakkaamatta luonut ojia, kuokkinut, pannut aitoja ja hakannut halkoja, aina yksinomaan Pyydysmäellä. Ennen nuorena miehenä oli hän ollut suora, pulska mies, aivan samoin kuin hänen vaimonsa oli jumalanluomasta ollut hyvännäköisimpiä piikaihmisiä. Mutta nyt miehen lähennellessä viittäkymmentä olivat hartiat käyneet kumarammiksi, leukaperät olivat levenneet, poskiin ilmestynyt lontot ja edestä pudonnut yksi hammas ja toinen katkennut, mutta se ei kuitenkaan haitannut syömisessä, ulkonäköä vain pilasi. Hiukset olivat tulleet jokaviikkoisesta kylvystä huolimatta niin hikisiksi, että ne tuntuivat harvenevan joka välissä kun Hermanni otti lakin päästään. Ennen tummanruskeat hiukset imeytyneinä omituisen valkeata päänahkaa vasten näyttivät peruukin kuolleilta karvoilta. Niistä sai sen käsityksen, että ne olivat pään lakkaamattoman, luonnottoman hikoilemisen johdosta menettäneet elinvoimansa. Hermannin otsalle oli ilmestynyt ryppyjä, ja hänen jalkansa astui raskaasti. Ja kädet! Ne olivat niin pitkät, suuret ja kehittyneet, ja niissä oli sellaiset arkailemattoman havartamisen, kovan pitelemisen, hellittämättömän ja sitkeän työn merkit, että katse vaistomaisesti nousi niistä uteliaana erittäin kasvoja, aivan erikoisesti silmiä, kohti. Silloin näki siniset, hyvänlaatuiset, hieman yksinkertaiset silmät.

Tämä raataja, jättiläinen myöskin hyväntahtoisuudessa, oli siis lähellä viittäkymmentä, eikä omissa viljelyksissä muuta kuin peruna- ja tupakkamaa. Koko elinaikansa oli hän tehnyt työtä Pyydysmäen talollisten nevoilla, pelloilla ja metsissä, aina puolentoista, usein kahden miehen verosta. Elämän viihdytyksenä oli laihtunut ja surkastunut, sairaloinen vaimo ja viisi lasta, joista tosin kaksi oli jo vieraan palveluksessa. Mutta viisi suuta ja hammasparia heitä sittenkin oli. Ja perunamaata kolme kivikkoon väännettyä kapanalaa ja se navetantakainen kessumaa. Miehen entiseen iloiseen katseeseen oli alkanut ilmestyä surumielinen, joskus hieman kärsimätön ilme. Joskus oli hän joutunut sanomaan ajatuksen, että sen verran pitäisi hänelläkin olla omaa maata, että saisi siitä edes puurojauhonsa. Toivomus olisi ehkä joten kuten voitu täyttääkin, jos ajatus olisi esitetty niin, että se olisi voitu ottaa vakavasti. Mutta Hermanni ei ollut sellainen aloitteenmies.

Kun Hermanni ilmestyi talon palstamiesten joukkoon, ihastuivat
Pyydysmäki ja Lintumäki ikihyväksi. Siinähän oikea palstanviljelijä!
Hermanni oli kuitenkin niin köyhä, ettei hänellä ollut vaadittuja
omaisuusedellytyksiä. Silloin Pyydysmäki meni takuuseen.

Vanheneva kuokkuri ja ojuri sai siis oman maatilkun. Hän ei silti lakannut tekemästä vierasta työtä. Mutta hänet nähtiin melkein jokaisena kesäyönä omilla viljelyksillään, tämä jättiläinen, joko kyntämässä vuokrahevosella, luomassa ojaa, korjaamassa aitaa, kylvämässä tai leikkaamassa. Pitkät käsivarret olivat tavanneet uudelleen vauhdin, silmästä oli katkeruudenviri hävinnyt. Hermanni tunsi olevansa isäntämies, oman peltonsa työmies, tulevaisuutensa ja lastensa tulevaisuuden perustaja, nuori luoja! Mitä on väsymyksellä tekemistä hänen kanssaan! Ja kohtapuoleen päästään köyhyydestäkin. Niin totta kuin Jumala elää, hän, Hermanni, panee peltonsa kasvamaan oikeana Herran yrttitarhana, viljavana kuin Egyptin maa!

Vaikka Erkki Pyydysmäki ei ollut mikään herkkätunteinen mies, tuli hän kuitenkin kerran syrjästä salaa katsellessaan Hermannin työntekoa niin liikutetuksi, että karhealle poskelle putosi muutama lämmin kyynelpisara.

VII.

Sellaista oli elämä Pyydysmäellä. Lakkaamatonta aherrusta leivän ja sillä aikaansaatavan viihtymyksen vuoksi. Mutta olipa täälläkin jo alkanut asustaa, vaikkakin vasta mielitekojen takalistolla, eräänlainen elämänmukavuuksien kaipuu. Ei enää viihdytty, ellei puku täyttänyt ajan kauneuden vaatimuksia, ellei tuvassa ollut maalattua ja ellei silloin tällöin saatu jotain uutta, milloin suun, milloin silmän tai korvan ruokaa. Ihminen on sellainen, eikä pyydysmäkeläinen ollut poikkeus. Vanhat kyllä olisivat viihtyneet. He eivät kaivanneet vatsantäytteen lisäksi muuta kuin silloin tällöin käydä kirkossa. Heille olisi ollut sitä mieluisampaa, mitä varmemmin kaikki pysyi vanhallaan. Mutta nuorilla oli oma mielensä, silloin niinkuin nykyäänkin. Pyydysmäen vanhat syyttivät nuorisoseuraa, joka oli kirkolla, ja tätä omankylän lukuseuraa, joka oli sen haaraosasto.

Kaikesta huolimatta kulki toisten pyydysmäkeläisten elämä kuitenkin noususuunnassa, mikä oli aina sitä huomattavampaa, mitä lujemmin he kävivät kiinni työhön. Laskusuunnassa taas liikkui toisten elämä, kummallista kyllä usein juuri niiden, jotka pitivät iloista pilailua toisten työnrakkaudesta, mutta itse nauttivat elämästä pitämättä työkiirettä. Näytti aivan siltä kuin toisten olisi pitänyt sitä mukaa luisua tieltä pois kuin toiset nousivat ylös. Tämän nousun ja laskun aiheutti silloinkin rikastuminen ja köyhtyminen, muilla asioilla ei siinä ollut sanottavasti tekemistä.

Uusia palstatilallisia oli alkuaikoina vaikea käsitteellisesti sijoittaa, kun oli ratkaistava kuuluivatko he jo todella talollisten luokkaan vaiko vielä mökkiläisten. Sittemmin he asettuivat molempien keskivälille. Eivätkä hekään kaikki yhtä hyvin menestyneet. Toiset jäivät melkein entiseen tasoonsa, toiset lähentelivät talollisia. Yleinen mieliala rauhoittui, elämä kulki menoaan. Kaikkien piti ajatella etupäässä leipää, puuroa, perunoita ja lehmällistä sekä kenkiä ja vähän välttämättömiä vaatteita. Muuhun ei useimpien perheenisien ja -äitien aika ja ajatus jaksanut ulottua, jos siihen tuli vähäisen uskontoa mausteeksi, se riitti.

Poikkeuksen teki nuoriso, joka harrasteli, lueskeli, lauleskeli, kirjoitteli, piirusteli kuviakin ja kaiken harrastelunsa ohella ajatteli jo yleistä maailman menoa tuloineen ja menoineen. Heidän seuranaan oli hyvinkin ahkerasti opettaja Lintumäki. Hän opetti kaikenlaista, minkä hyötyä vakavain ihmisten oli vaikea ymmärtää. Lautamies Pyydysmäki ei juuri tullut mukaan, hän moitiskeli jo vanhaksi itseään. Mutta nuorten harrastelut hän täydellisesti hyväksyi ja siunasi, samoin kuin mestari Pettersson ja pari kolme muuta.

Keisaristakaan ei tähän aikaan paljoa puhuttu. Kärtyisimmät mökkiläiset, jotka eivät syystä tai toisesta olleet päässeet palstoitusosille, olivat ruvenneet arvelemaan, että Suomen herrat ovat saaneet puheillaan keisarin puolelleen. Niin arveli ukko Ylinenkin. Hänestä oli väärin, että pidettiin valtiopäiviä. Mitä niillä! Kun on keisari, niin hallitkoon. Hänestä oli varmaa, että herrat olivat omien etujensa vuoksi pitäneet puolensa. Sellainen vakaumus teki äijän hirveän kapinalliseksi. Ja hän oli kyllin rikas uskaltaakseen kapinoida. Joskus muka hänen mielensä oikein teki kirjoittaa keisarille, mutta kun hän oli huono kirjoitusmies eikä viitsinyt kaikkia muillakaan kirjoituttaa, mitä olisi ollut sanottava, niin täytyi kärsiä, minkäpä sille taisi.

Itse Erkki Pyydysmäki oli näinä vuosina taas päässyt sukeltamaan kunnallispolitiikkaan, josta valtiopäivävuotenaan ehti jäädä hieman syrjään. Sillä aikaa oli Pyydysmäen suurin kunnallispoliittinen vastustaja Valentin Koivunoksa, kauppias ja maanviljelijä, saanut ajetuksi läpi muutamia mieliasioitaan, joita Pyydysmäki olisi vastustanut, jos olisi ollut läsnä. Niinpä hän oli teettänyt erään puron yli kivisillan ja maksattanut sen manttaalimiehillä, vaikka sitä tuskin tarvitsivat muut kuin Koivunoksa itse ja muutamat metsäkylän torpparit. Sitten oli Koivunoksa urakkahuutokaupassa saanut kievarinpidon, jonka Pyydysmäki olisi mieluimmin antanut eräälle toiselle kilpailijalle. Sen lisäksi oli kuntakokous hylännyt anomuksen Pyydysmäen kansakoulun huoneitten korjaamisesta. Huoneet olivat Pyydysmäen, ja hän sai niistä mitättömän vuokran. Mutta välit kunnan kanssa olivat tämän koulun vuoksi olleet rikki koulun alkuajoista saakka. Pyydysmäkihän sen oli muutamain toverien kanssa aluksi perustanut yksityisenä, ja sittemmin, kun se riitojen jälkeen tuli kunnan huostaan, korjannut huoneet omalla kustannuksellaan. Nyt tarvittavat korjaukset olivat niin tuntuvia, että kuntaa pyydettiin apuun. Mutta Koivunoksa ajoi anomuksen helposti kumoon. Kuntalaiset pitivät koko koulua kunnallisena rasituksena ja syyttivät Pyydysmäkeä siitä.

Tällä kaikella oli se hauska puoli, että näin syntyneet kunnallisriidat sotkivat poliittisia linjoja. Koivunoksa oli, jos mahdollista, vielä jyrkempi Suomettaren lukija kuin Pyydysmäki. Mutta opettaja Lintumäki oli päivälehteläisenä hänen ainaisena silmätikkunaan. Kun nyt nämä kunnallispoliittiset suhteet muodostuivat tällä tavoin, esiintyivät Pyydysmäki ja Lintumäki aina yksistä puolin kylänsä puolesta, jota Koivunoksa puoluelaisineen tahtoi sortaa, kuten ainakin metsäkylää. Kirkonkyläisten piirissä oli Koivunoksa jo aikoinaan valtiopäivämiesvaaleissa saanut vahvaa kannatusta, mutta Pyydysmäki voitti silloin huomattavalla enemmistöllä.

Ja niin liikkui kunnallinen elämä tavallisissa uomissaan. Toisinaan riideltiin, toisinaan taas oltiin yksistäpuolin, tällöin kehuttiin, tuolloin parjattiin toisiaan takanapäin, panematta kumpaisiakaan mielenilmaisuja aivan syvälle sydämeen. Erkki Pyydysmäki oli yhdessä Lintumäen kanssa työskennellyt palstatilapuuhissa omien kotoisten askareittensa ohella. Kaikki asiat talossa menivät tyydyttävästi, niinkuin ne saattavat mennä siinä, missä isäntä on aina ensimmäisenä työmaalla, parvi omia jälkeläisiä kintereillä.

Eräänä syksyisenä iltana, kun oli pimeähkö, satoi ja tiet likaiset, aloiteltiin Pyydysmäen tuvassa vähin puhdetöitä. Emännällä oli jo muutaman päivän ollut rukkia ikävä. Isäntä tätä kiirettä naureskeli, kun näki emännän asettelevan rukkiaan uunin puolelle ja aloittavan viimevuotisilla pellavilla. Mutta samallapa hänelle itselleen ilmestyi sellainen tarve korjata muuan reki, että hän päätti vetää sen tupaan. Maijun rohdinrukki oli ilmestynyt äidin lähettyville seuraa pitämään. Immeksi puhkeavan tyttösen yrityksistä saada kone pitkän kesälevon jälkeen juoksevaan käyntiin saattoi elävästi havaita, että sielläkin poltti työkuume. Lanka ei alkanut oikein muodostua, vaan katkeili lakkaamatta. Silloin tyttönen tuskittelemaan ja äiti neuvomaan:

Eliisa ja Heta-Fiia tulivat navetasta lypsyltä. Eliisa oli pikemmin äitiinsä, lyhyenläntä, tanakka, ruskeasilmäinen, nopeasti liikkuva. Heta-Fiia on palvelija, neljissäkymmenissä, talossa jo kymmenkunta vuotta palvellut, oikea navettahengetär sielultaan ja ruumiiltaan. Hän pitää talosta ja arvatenkin täällä vanhenee ja kuoleekin.

Sameli-setä on jo kallistautunut ovisänkyyn ja piiputtelee siinä ratokseen illallista odotellessaan. Simuna, vanhempi renki, hänkin jo neljissäkymmenissä, vuoleksii kirvesvartta takkapaisteella, lakinkeula työnnettynä takaraivolle. Raspilla hän sysää kirvesvartta ja antaa sille haluamansa muodot. Luja kollopiippu, paksun luuvarren varassa, jonka toinen pää kiikkuu hammasten välissä, näyttää suupieleen kiinnikasvaneelta. Tämä Simuna on lyhyenläntä, mutta aika tanakka, partaa hieman kaulassa. Hän on harvasanainen ja juro. Isäntä on istahtanut lampunvaloon lukemaan lehteään, piippu hampaissa hänkin. Tupaa valaisee kattolamppu ja takkatuli. Maalatut pöydät, kaapit, leipihirret ja paperoidut seinät tekevät hauskan vaikutuksen.

Muutenkin vallitsee tuvassa miellyttävä, tunnelmallinen elämänsurina. Se syntyy lukuisista erilaisista äänistä, Simunan puunviilaamisesta, parin rukin surinasta, sanomalehden kahinasta, astiain ja keittokalujen käsittelystä ja tulen räiskinästä takassa sekä tietysti Sameli-sedän nyt jo vauhtiin päässeestä iltakuorsauksesta ja ihmisten hajanaisesta puhelusta. Siinä oli jotain sellaista, mitä ei tekemällä voi saada aikaan, mutta jota vailla talonpoikaistuvan elämältä puuttuu henki.

Eteisessä astuu kiireesti joku nuori jalka. Siihen ei kukaan kiinnitä mitään huomiota. Ovensuuhun ilmestyy solakka, pitkä naisihminen selkähuiviin käärittynä. Vesi tippuu hänen hameestaan ja suuresta huivistaan.

Nyt vasta kaikki kääntyvät ja kurkistavat tulijaan. Sillävälin on nainen heittänyt selkähuivin pois ja lyönyt siitä vettä.

— Lissu! huudahtaa ensimmäisenä Maiju, pysäyttää rohdinrukin ja käy tervehtimään.

Lissu heittää myöskin takkinsa ja käy seisomaan tuolin luo, joka on hänelle istuttavaksi tarjottu. Siinä hän unohtuu hetkiseksi tuijottamaan tuleen, ja silloin havaitaan, että hikisyydestä huolimatta Lissu on kalpea ja totinen. Emännän silmä kiintyy kaikkeen tähän. Maiju saa mennä laittamaan tulta kamarin lamppuun. Äiti käy sinne Lissun kanssa, ja Eliisa panee kahvipannun tulelle.

Samalla sijoittaa hän hermostuneesti kädet syliinsä. Emäntä huomaa, että kihlasormus on poissa, säpsähtää ja katsoo tytön silmiin, jotka samalla tutkivat häntä tiukasti.

He olivat olleet kihloissa toista vuotta, Suurperän Yrjö ja hän jostakin syystä eivät he olleet tahtoneet kiirehtiä naimisiinmenoa. Varsinkin Lissu oli sitä lykännyt, eikä Yrjökään ollut kiirehtinyt. Kun täti oli kerran kysynyt, rakastiko Lissu, niin tämä oli joutunut pitkäksi ajaksi sitä ajattelemaan eikä se alkanut selvitä. Hän rupesi pelkäämään, ettei hän ehkä rakastakaan niinkuin pitäisi ja kuinka hän voisi silloin mennä naimisiin? Yrjön käytös oli niihin aikoihin muuttunut omituiseksi… hän vaati että Lissun oli päästettävä makaamaan kanssaan. Lissu suuttui sellaisesta. Kuinka hän, kun ei ollut ikinä miesten kanssa maannut? Sitähän ne tekevät, mutta ei hän vain! Ja mitä ruustinnakin olisi sanonut, kun olisi saanut kuulla! ja mihin hän olisi pannut silmänsä rovastin edessä? Noo, nyt heidät oli kuulutettu viime sunnuntaina ensi kertaa.

Eilen illalla sitten tuli pappilan keittiöön joku ja pyysi Lissua menemään ulos. Hän meni ja tapasi siellä rippikoulutoverinsa, erään talontyttären sieltä Suurperän kyliltä. Tätä kertoessaan alkoi Lissu itkeä. Se tyttö oli kertonut, että Yrjö oli makaillut hänen kanssaan viime keväästä alkaen silloin tällöin ja sanonut, että kihlaus Lissun kanssa oli purkautunut. Ja nyt on tyttö raskaana Yrjölle.

Siihen pysähtyi kertomus kotvaseksi, sillä kertoja oli joutunut sellaiseen järkytystilaan, että tädin täytyi käydä tukemaan.

Emännän päätä poltti. Hän ei ollut ollenkaan valmistautunut vastaamaan sellaiseen kysymykseen.

— Mutta, sanoi täti yhä neuvottomana, — oletko puhunut jo Yrjön kanssa tästä?

Maiju toi kahvin, mutta uteliaisuudestaan huolimatta poistui kohta, kun huomasi äidin tuskastuneen ilmeen ja näki Lissun itkevän.

— Minä en huoli siitä miehestä!… Minä pyydän rovastia pysäyttämään kuulutuksen.

— Älähän huoli nyt… sitä täytyy ajatella tarkemmin… puhua ruustinnankin kanssa ja kysyä rovastilta.

Pyydysmäki joutui kuohuksiin. Hän syytti Yrjön vanhempia, jotka jumalisuudestaan huolimatta eivät ole kasvattaneet poikaansa ihmisten tavoille. Ja Lissua hän syytti siitä, että tämä oli tehnyt sulhaselleen kiusaa eikä laskenut viereensä, kuten paikkakunnan yleinen tapa on, eikä mennyt jo aikaisemmin naimisiin, kun kerran aikoi.

Hän ratkesi uudestaan itkemään niin että tädin täytyä rientää apuun.
Tällöin täti virkkoi hellitellen:

— Niin, vahvisti emäntä nyt jo lujemmin, — jos minä oikein ymmärrän, ei Lissu ole rakastanut sitä poikaa niin kuin omatunto olisi vaatinut, jos…

— Älä nyt, suhditti emäntä, — kyllähän sitä meidän on hyvä sanoa, mutta ei se kaikkien niin ole.

— Onhan se mahdollista, että minä olen tehnyt väärin, mutta minua ei ole kukaan tässä neuvonut.

— Olisit kysynyt minulta tai tädiltäsi, sanoi Pyydysmäki jo leppeämmin. Mutta siihen emäntä vastasi hymähtäen:

— Kukapa niissä sellaisissa asioissa juuri toisten neuvoja kyselee, koetetaan tulla ominsa toimeen.

— Onkohan se nyt sitten edes tosi? Ne vaihtelevatkin joskus sellaiset. Ja pahahenkikö hänet ajoi makaamaan toisen kihlatun sulhasen kanssa… sellainenkin nainen.

— Sanos muuta, liitti emäntä. — Minä nyt en tiedä, mutta… minusta alkaa tuntua, että Lissu on tehnyt oikein. Jollei se toinen nyt ole valehdellut.

— Tosi se on! väitti Lissu kiihkeästi. Ja parin henkäyksen jälkeen hän lisäsi: — Minä en huoli hänestä… toisen miehestä, en, en, en!

— En minä muuta osaa sanoa. Jos sen ihmisen puhe on totta, niin sinä teet oikein tässä, kun…

Emäntä vuorostaan oli liikutuksen vallassa. Sydän oli puhunut.
Matalalla, hillityllä hieman värähtelevällä äänellä hän virkkoi:

— Minä ajattelen Penttilän emäntävainajata… ja herastuomarivainajata… ja olen varma, että he tässä tapauksessa hyväksyisivät sinun tekosi.

Hän näki naisellisen puhtauden nuoren tytön olennossa suoristautuvan edessään soreana ja solakkana, ja hän melkein säpsähti, kun sielussa samassa vilahti Penttilän emäntävainajan haamu, joka tässä neitosessa sai maisen muotonsa. Näky oli niin elävä, että hän seisoi silmänräpäyksen sen edessä lumottuna. Samalla hän joutui vaistomaisesti kysäisemään:

Lissu aikoi lähteä jalkaisin takaisin. Mutta Jussi tuli juuri kotiin ja hän sai lähteä hevosella kyytiin.

VIII.

Lissu Jaakkola tunsi yhtäkkiä aivan kuin heränneensä pitkällisestä horrostilasta. Sielua ahdisti omituinen tuska. Se ei ollut juuri synninhätä, hän ei ollenkaan edes ajatellut syntiä tai taivasta ja helvettiä. Hän ajatteli vain sitä, että hän oli ollut monta kuukautta, vuoden kihlattuna miehelle, jota nyt vasta yhtäkkiä huomasi katselevansa tarkemmin. Ja sehän oli aivan vieras mies, outo, jonka läheisyys ei häneen tehnyt lainkaan mitään vaikutusta. Tämä mies oli vuoden kuluessa saanut tulla ja mennä, heillä oli ollut sormukset, he olivat joskus kävelleet yksissä ja puhuneet aivan jokapäiväisistä asioista. Useimmiten ei ollut tahtonut löytää mitään puhumista. Lissu oli käynyt Suurperässä pari kertaa, jutellut emännän kanssa kaikenlaisia asioita ja vaihtanut kenties kymmenkunnan sanaa isännän kanssa. Aina kun puhelu, kierreltyään vapaasti pitäjän asioissa, saapui tähän omaan asiaan alkoi se vanhusten puolelta omituisesti kierrellä ja kaarrella sen kysymyksen lähettyvillä, että heidän Yrjönsä aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan eivätkä he nyt tahdo olla sitä vastaan. Siinä oli kuitenkin jäänyt aina jotain sanomatta, mutta jostain syystä Lissu ei siitä ollut suuria välittänyt. Poika oli häntä kosinut, hän oli aluksi vastustellut, mutta suostunut sittemmin. Oikeastaan Lissu ei ollut ottanut asiaa oikein vakavasti ja ratkaisevassa mielessä. Kaikki oli tapahtunut kuin jossain kansanjuhlassa, josta tullaan pois sitten, kun juhla loppuu. Miniäkestistä tultuaan asettui Lissu taas pappilaan kuin ainakin kotiinsa, ja Suurperän poika Yrjö meni hevosellaan takaisin kuin kyytimies ainakin. Lissun ajatus viipyi sulhasessa ja Suurperässä hetkisen, mutta aivan pian se vaivatta tuli sieltä pois ja sekautui pappilan sisäaskareisiin.

Kohtaustaan Pyydysmäen ylioppilaan kanssa pappilan kansliakamarin viereisessä kamarissa ei hän ollut koskaan saanut pois mielestään. Ensin se herätti aina naurunkutkutusta, mutta samalla se kasvatti kummallisella tavalla ikävää saada tavata joskus Iiskaa. Oikeastaan ei mikään ollut sen hullumpaa kuin sanoa Iiskaa puhutellessa pastoriksi. Mutta siihen kohtaukseen liittyi samalla muisto Iiskan silloisesta katseesta. Se pani sydämen värisemään väkevästä tunteesta, johon samalla liittyi kasvava vastenmielisyys Yrjöä ajatellessa. Vähitellen tapauksen muistoista haihtui kaikki naurettava, mutta sitä mukaa voimistui ja vertyi sydäntä kosketteleva, levottomaksi tekevä, ikävöivä: Iiskan silloinen katse seurasi impeä lakkaamatta. Usein tyttö itsekseen kummasteli tätä ilmiötä ja oli siitä levoton, varsinkin, kun Iiska ajatuksissa rinnastui Suurperän poikaan.

Mikäli aika vieri, havaitsi Lissu ikävöivänsä Iiskaa. Samalla kasvoi tarve olla ajattelematta Suurperän perillistä, jonka muisteleminen alkoi jo kiusata. Näihin aikoihin rupesi häneen myöskin herkemmin koskemaan, jos joku sattui viittailemaan onneen, mikä orvolle ja köyhälle koituu, kun pääsee Suurperään emännäksi. Tähän ajatustapaan kääritty loukkaus alkoi nyt vasta käydä lähemmäksi ja purra.

Keskelle tätä elämän pientä tragediaa putosi sitten kuin jostain hämäryydestä tämä yllättävä, pitäjässä harvinainen elämänkokemus, että kihlattu sulhanen, siivojen vanhempien siivoksi tunnettu poika, makaa naapurin tyttären, kun taas oma kihlattu morsian säilyy puhtaana ja uneksii unelmiaan.

Se sattui vielä putoamaan keskelle rovastilan tyyntä, siveellisesti vahvaa rauhaa. Ruustinnan omatunto tuli kipeäksi. Hän oli osaltaan auttanut Suurperän emäntää vapautumaan miniän sukuperää koskevista ennakkoluuloista, ja nyt piti kuitenkin käydä näin. Tämä äiti, Suurperän emäntä, oli jo monta vuotta katsellut rikkaalle talonperijäpojalleen emäntää, tietysti urkkien rikkaitten talojen tytärten luonnonlaatua ja työtaitokykyä. Mutta hänen etsimisretkeilyjensä ollessa vielä kesken, tuleekin maailmalta tieto, että poika lähentelee ja rakastelee tätä pappilan sisäpiikaa. Emäntä tunsi Lissun pappilassa käynneiltään. Kyllä se on korea ja osaa kahvikupit pestä ja vieraille sievästi tarjoilla, mutta… Suurperän emäntä ajatteli Jaakkolan porvaria ja tämän häviötä ja emäntä Loviisaa, joka ryyppäsikin, kuten ihmiset puhuivat. Ja herastuomarinkin väki oli talostaan hävinnyt. Taloudellisesti hävinneet suvut ovat aina merkityitä. Sellainen vie suvun arvon. Tätä kaikkea ei Suurperän emäntä tietenkään saattanut ruustinnalle sanoa. Se vain tuli sanotuksi, että isävaari tahtoisi nuoren emännän sellaisesta talosta, ettei miniän tarvitsisi tulla ihan kahta kättä heittäen. Tätä ennakkoluuloa vastaan ruustinna silloin taisteli jumalansanalla ja Suurperän vanhalla rikkaudella ja kehumalla miten tämä Jaakkolan tyttö on tullut isoäitiinsä, joka oli pitäjän kuuluisimpia emäntiä. Siivoina ihmisinä Suurperän haltijat rauhoittuivat vähitellen, koska poika kerran oli tytön katsonut itselleen.

Mutta tämän kolauksen tultua tuntui maaperä huojuvan pappilan ja Suurperän alla. Ruustinna varsinkin oli tuntevinaan, että se koski jollain tavoin pappilankin kunniaa. Hän tuli sen sanoneeksi Lissullekin tuskitellessaan, kun sai kuulla Lissulta kuulutuksen pysäyttämisestä.

— Katsohan nyt, hyvä ihminen, onko se nyt kunniallista, että ollaan kihloissa toista vuotta ja sitten erotaan, kun ruvetaan kuuluttamaan?

Lissu hypisteli pappilan ruokasalin pöydännurkalla esiliinaansa ja otti vastaan ruustinnan ripitystä.

— Katsoisiko ruustinna, että minun olisi parempi mennä hänen kanssaan naimisiin? kysyi hän sitten.

Ruustinna poimi kuivia lehtiä muutamasta pikkupöydällä olevasta kasvista. Viipyi kotvan ennenkuin hän vastasi epämääräisesti ja hermostunein elein:

— Sanoin! Mutta en minä tullut ajatelleeksi, että siitä voi tulla tällaista.

Ruustinna oli vähällä raivostua. Mutta hilliten itsensä hän rajoittui sanomaan:

Muutamaa päivää myöhemmin tuli Suurperän emäntä pappilaan. Kun Lissu ruustinnan kutsusta tuli salin puolelle, tapasi hän siellä Suurperän vähälännän, kuivuneen emännän, joka istui yksitotisena ja asiallisena sohvan nurkassa ja katsoi sieltä häneen. Lissu tuli emännän eteen ja tarjosi kättä.

— Päivää, vastasi emäntä, antoi kätensä, mutta ei noussut. Lissun huomio kiintyi siihen, että harmaan, puolivillaisen puseron hihat olivat liian pitkät ja kädet lakkaamattomasta työstä niin kovettuneet, että sormissa tuntui jotain kaviomaista.

Lissu oli odottanut, että emäntä vesittelisi, mutta silmissä ei näkynyt mitään sellaisia merkkejä. Päinvastoin oli koko kasvojen maailma kiinteä ja kova. Lissu jäi odottamaan, että häntä puhuteltaisiin. Vähäisen valmistautumisajan perästä virkahti emäntä kalsealla, soinnuttomalla työäänellä:

— Eikö se meidän poika nyt enää kelpaakaan? Sävy, jolla tämä sanottiin, kuohautti Lissun luontoa. Heittäen ylpeästi niskaansa hän virkahti:

— En. Sinua minä siksi luulin, mutta erehdyin. Nyt katsoi emäntä terävästi Lissun silmiin:

— Yrjö sanoo, että se juttu on vale. Vaimo katsoo pehmenevä, pyytävä ilme silmissä.

— Usko sitten, sanoi emäntä, ja suu meni kylmään hymyyn. Samalla nousi hän seisomaan. Suoristaen ohutta rintaansa ja esiliinaansa hän jatkoi:

— Ei tässä ole tarkoitus kerjuulla kulkea. Minä en ole tästä Yrjön puuhasta täällä koskaan pitänyt, taidat tietääkin?

Ruustinna tuli sisään ja silmäili vastakkain seisovia naisia. Saattoi heti huomata, ettei ollut syntymässä sovinto, vaan ikuinen ero. Ruustinna ei kuitenkaan puhunut mitään, kävelihän vain toiselle puolen salia suoristaakseen muuatta pöytäliinaa. Samalla lähti Lissu salista posket hehkuvina. Kun ruustinna kääntyi, tapasi hän Suurperän emännän yksin seisomassa.

— Taidan minäkin lähteä tästä, sanoi emäntä, nähtävästi suuremmassa sisällisessä tuskassa kuin mitä olisi halunnut muille ilmaista. Keltainen, kuihtunut poskipää oli saanut rusoa, ja ylähuuli vavahteli niin, että keltainen, hammas pyrki näkymään.

— Ei olisi lukua. Kotiinkin pitäisi kiirehtiä, puhelee emäntä, ilmeisesti tällä kertaa tarkoittaen sitä mitä sanookin.

— Istukaa nyt kuitenkin, pyytää ruustinna painaen emäntää ystävällisesti uudestaan sohvankulmaan. Ilman suurempaa vastustusta vieras mukautuukin. Vedettyään tuolin hyvin lähelle istahtaa ruustinna siihen ja virkahtaa lämpöisen osanottavasti:

Suurperän emäntä huokasi ja silmä livisti hätäisesti ruustinnan kasvojen ohi. Hän virkahti:

— Se elämä on sellaista… Vanhemmilla on aina surua lapsista, vaikka ei niitä ole montakaan.

— Ja se on niin kovin siivo tämä meidän poika, ja nyt piti tulla tällainen.

Ruustinna oli huomaavinaan, että nyt ilmestyi kyynel silmäkulmaan. Mutta hän ei voinut vieläkään suoraan kysyä, mikä tässä ikävässä asiassa oli totta. Aivan kuin aavistaen ruustinnan ajatukset jatkoi emäntä:

— Poika kieltää kaikki ja vannoo. Enkä minä tiedä… Sekin on puheitten alainen se tyttö. Sellainenhan se on äidin sydän, ettei sitä omastaan uskoisi mitään pahaa.

Ruustinna näki edessään tällä hetkellä syviä sieluntuskia kärsivän äidin, jonka elämänkoettelemuksissa kuivunut sydän alkoi tulvehtia. Hänen kävi sääliksi, ja samalla oma syyllisyydentunto tässä nyt hajoavassa kihlauksessa pistäysi esiin.

— Liekö tuo koskaan oikein pitänytkään meidän pojasta… kuka ne tietää.

— Minä olen sitä jo ennen ajatellut, kun kuuluttamista on aina lykätty, että jotain siinä on.

— Ja enhän minä tässä olisi välittänyt näiden yhteenmenosta… Suvusta jää aina jotain… huonompaa, jos parempaakin.

— Olisihan sen meidän pojan pitänyt kelvata tälle Jaakkolan porvarin ja Loviisan tyttärelle… sittenkin , vaikka olisi tullut vahinko.

Mutta samalla emäntä näytti säpsähtävän omia sanojaan. Ruustinna, joka oli aikonut lohduttaa, jäi sanattomana katsomaan toista silmiin.

— Mutta minä myönnän sittenkin, että Lissu on oikeassa… jos poikani on tehnyt syntiä.

Näki, että tässä kuohautti sisäinen uhma. Ja sieltä näytti nousevan jokin toinen mahti kuin Suurperän emännän ja asettuvan hetkiseksi hallitsemaan. Heittäen ylpeästi niskaansa emäntä virkahti:

— En minäkään olisi toisen miestä ottanut… en vaikka olisi kuningas ollut!

Siinä puhui Suurperän ylpeä tytär pitkien vuosikymmenien takaisten unelmien vallassa. Ruustinnan sydän ailahti lämpimästi naisellisen itsetunnon vaistojen herätessä. Hän hapuili emännän kättä puristaakseen sitä.

— Me naiset ymmärrämme niin hyvin toisiamme näissä asioissa, virkkoi hän lempeästi.

IX.

Ylioppilas Pyydysmäki oli valmistautumassa papiksi, kun hän sisar
Eliisalta sai kirjeessä tiedon Lissun kihlauksen purkautumisesta.

Iiska istui silloinkin entisessä kamarissaan Katajanokalla. Luettuaan kirjeen, tuli papinkokelas niin levottomaksi, että ajatus kokonaan karkasi teologian piiristä ja lensi Pyydysmäelle. Aluksi oli vaikea käsittää mikä tunne tässä askarteli ylinnä. Ajatuksissa pyrki ensi sijalle asettumaan suuttumus sitä miestä kohtaan, joka oli niin häpeällisellä tavalla häväissyt hänen lapsuuden leikkitoveriaan. Mutta samalla vilahteli siellä jo muuan elinvoimainen, rusohohteinen toivonsäde, joka elvytteli ja herätteli nuoren papin muutamissa sydänkomeroissa hämärtävää onnenoiretta. Väkevänä ja valloittavana astui näin etualalle se silloinen kohtaus isonpappilan kanslian puolella. Silloinkin saarnan asiallinen ajattelu jäi silmänräpäyksessä unhoon, ja poika katsoi ja kuunteli neidoksi kypsynyttä lapsuudentoveriaan ja vaistosi, sielu herkästi soivana, helkkyvää, riemullista, vallattomana purkautuvaa neidonnaurua. Siitä lähtien se jäi sieluun soimaan. Hänen oma sydämensä vastasi rakkauteen, kutsuviin naurunkikatuksiin surumielisin soinnuin: toisen morsian!

Tämän täytyi painua syrjään teologian tieltä. Toisen morsian oli, täytyi olla Sanna Pyydysmäen kasvattaman pappiskokelaan sielulle soveltumaton, vieras ajatus…

Iiska muisteli nyt tätä kaikkea ja myöskin sitä polttavaa tuskaa, joka häntä sen jälkeen kauan vaivasi, pysytellen tuota lapsuuden leikkitoveria lakkaamatta hänen ajatusmaailmansa keskeisimmässä piirissä. Haihtuihan se sittemmin jonkun verran, mutta se jätti jälkensä kuitenkin avonaiseksi ja vapaasti kulettavaksi.

Mutta nyt näille himmeneville ajatusten ja muistojen poluille välähti yhtäkkiä kirkas valo. Suljetutkin veräjät aukenivat. Nuoren teologin mieleen iski ajatus: tämä on Jumalan johdatusta. Se täydensi hänen iloansa. Usko jumalallisen tahdon merkitykseen ja ihmiselämää ohjaavaan ehdottomuuteen oli hänelle vihdoin, lukujensa kestäessä, alkanut vakiintua tottumukseksi. Nyt hänestä oli suuri ilo uskoa siihen. Jumala itse oli ottanut hoitaakseen hänen rakkausasiansa. Nyt se selvenee itsestään! Jumala on sentään merkillinen Jumala. Ihmislapsi hengellisesti kuolleessa mielessään vain kuvittelee sitä ja tätä, uskoo ja epäilee, toivoo ja kapinoi. Mutta näin Jumala toisinaan astuu suoraan ihmisen eteen suurella pyhällä teolla, avaa eteen rakkauden autuuteen johtavat paratiisinportit ja kehoittaa: astu sisään!

Iiska astui aivan empimättä. Teologia selveni hänelle yhtäkkiä aivan uudelta puolelta, hän oli todella tuntevinaan Jumalan ja enkeleitten läsnäolon. Rakkauselämä ei tälle nuorelle papille ollut ennestäänkään kokonaan tuntematonta, mutta nyt se oli kuohahtanut keväiseen purkaukseen.

Hän kirjoitti Lissulle. Vastausta odotellessa luvut pysähtyivät. Kirjoittaessaan oli hän pitänyt itsestään selvänä, että Lissulla ei saata olla pienintäkään syytä kieltäytyä tulemasta hänen omakseen. Tämä edellytys muodostui jostain syystä aivan vaistomaisesti. Iiskalle se sopi niin kovin hyvin. Vähän myöhemmin, kun epäilykset alkoivat hiipiä piilostaan, karkoitti pappiskokelas niitä muistuttamalla itselleen, että hän on kohta pastori, jota vastoin Lissu on rovastilan sisäpiika…

Oliko siinä jonkinlaista ylenkatsetta? Piloillaanko? Kuuluisikohan
Lissu vapaa-ajattelijain suuntaan? Pastori…

Lissu tanssii. "Pastorin" ei sovi… vaikka ei hänellä muuten ole mitään sitä vastaankaan. Onhan hän aikaisemmin tanssinutkin ja tuntenut siitä joskus suurta nautintoa ja remua… Mutta pastorille ei se enää sovi… Lissu tanssii intohimoisesti…

Riemulliset mielikuvat kultailivat ajatusmaailmaa. Uskonsuunnista ei hänellä enää ollut mitään epäilyksiä. Ne oli loppututkinnon lähestymisen tyynnyttämä elämä jo ehtinyt sulattaa sopusointuun, jonka pinnalla nyt väreili rakkaus synnyttäen sammuvia ja taas uudelleen nousevia kuplia.

Ja sitä paitsi: se on Lissulle kunnia, joka hänen pitäisi käsittää, kun juuri valmistuva pappi tarjoo hänelle sydämensä…

— Sydämensä! toisti hän ääneen. Jokin teologinen vaisto pyrki työntämään Jumalan Lissun edelle, mutta inhimillinen rakkausvaisto vaati Lissulle etusijaa.

Hän päätti järjestää asian aivan valmiiksi Lissun kanssa ennenkuin ilmoittaisi kotiin mitään. Mutta kun vastaus viivästyi, kävi mies levottomaksi.

Iiska kirjoitti sisarelleen Eliisalle ja kyseli lähemmin Lissusta. Nyt tuli vastaus aivan viipymättä, ja Iiska sai seikkaperäisen selonteon. Eliisa kertoi myöskin, että Lissu suunnittelee Amerikan-matkaa, aikoo lähteä aivan pian. Passi on jo hankittu, ja matkarahat on antanut isä.

Iiskan valtasi nyt myrsky. Hän tarkasti heti kassansa, lainasi muutamia kymmenmarkkasia ja lähti.

Kotona joutuivat kaikki ymmälle Iiskan odottamattoman tulon johdosta. Isä ei ollut kotona hänen saapuessaan. Äiti tuli pihalle vastaan totisena ja levottomana tutkien pojan silmiä. Veli Jussi asteli riiheltä nokisena ja kysellen. Eliisa ilmestyi aitasta säkkikantamus sylissään, pudotti sen pelästyneenä maahan ja laski:

Simuna lähti juuri elolavalla istuen riihikartanolle, sai Iiskalta sikarin, pisti sen illaksi talteen ja myhäili.

Setä-Sameli istui kaivonkannella ja väänsi vitsaksia tehdäkseen kantimia pariin vieressä olevaan navettasankoon, syleksi, hymyili ja jutteli itsekseen:

Huomasipahan! Hän tuli kättelemään, ja Sameli myhäili. Saatuaan Iiskalta tavallisen tervetuliaissikarin hän puri sen päästä palasen ja sytytti.

— Ehtiihän sitä… nuorihan sinä vielä. Mutta saamari, eikö sulla ole vielä morsianta? Hi hih! Katso nyt joku korea posliininen mamselli, hih! Vaikka mitähän tuosta koreudesta, valitse hyväluontoinen. Äitis jo huutaa, mene, minä väännän tuon vitsan… Peru kun antoi reiru-sikarin.

Iiska jätti Sameli-sedän nauttimaan sikaristaan kaivonkannelle. Muut menivät kukin askareilleen, kotiin palannut äidin kanssa tupaan.

Kamariin päästyä selvitti Iiska heti äidille äkillisen kotimatkansa syyn. Tuskin oli emäntä saanut kuulla ensi sanat, jotka alkoivat selvittää mistä oli kysymys, kun poika saattoi huomata aiheuttaneensa äidille surua. Vaikka emäntä oli verrattain lujaluontoinen ihminen ja hallitsi itseään hyvin, ilmestyi hänen kasvoilleen nyt sellaisia hermostuneisuuden merkkejä, että Iiskan sydän kävi levottomaksi, poika kun oli äitiinsä läheisesti kiintynyt. Eikä hän ollenkaan ymmärtänyt, minkä vuoksi äiti olisi tästä pahoillaan. Hänellä oli ollut jokin hämärä, etäinen aavistus, että äiti olisi tästä vielä ihastunutkin. Ja nyt… jumala nähköön, äiti itki —

— Niin, lopetti Iiska, — minä olen varma siitä, että olen rakastanut Lissua lapsuudesta saakka. En ole sitä oikein ymmärtänyt ennen… nyt se on vasta puhjennut ilmi.

— Enhän minä silti ylenkatso isän tahtoa, mutta minun luullakseni isä on niin viisas mies, että hän sallii minun hoitaa tämän asian itse.

Jonkun verran äidin katse lieventyi, mutta se jyrkkeni kohta, kun hän sanoi painokkaasti:

— Niin, poikani, onhan se sinun oma asiasi. Mutta onhan se vähän meidänkin… Tämä tulee nyt niin outona, kun juuri äsken on Lissulle semmoista tapahtunut.

— Lissu on ollut toista vuotta toisen morsian ja nytkö hän heti lentäisi sinun syliisi? Ihmiset puhuisivat siitä. Ja sinusta tulee pappi. Minä luulen, että isäkin ajattelee samoin.

Poika oli noussut, asteli edestakaisin ja näytti hermostuneelta pusertaessaan kädellä otsaansa.

Iiska meni omaan huoneeseensa. Kaikki muu, mitä äiti oli sanonut, oli mennyt ohi korvien, mutta kysymys: rakastiko Lissu häntä vai eikö? viipyi.

Olisi ollut varsin odottamatonta, jopa kummallista jollei Lissu olisi häntä rakastanut!

Mutta emännän mielikuvitusmaailmassa oli taas jotain kaunista romahtanut. Pappila, jossa hänen poikansa olisi pastorina ja hänen rouvanaan sopiva, mukava, suvun ja virka-arvon mukainen pastorska, joka kaikin puolin pystyisi ihmistenkin silmissä kantamaan miehensä arvoasemaa ja olisi niin kuin muidenkin pappien rouvat.

Tämä Lissu taas oli liian tuttu ja läheinen, melkein kuin oma lapsi. Lissu ei ollenkaan vastannut äidin pastorskaminiäkuvaa. Ja vaikka ei Lissusta juorukaan tietänyt mitään pahaa, niin siitä pitkästä kihlauksesta ja purkauksesta oli kuitenkin jäänyt tahra, joka yritti näkymään tässä tapauksessa. Emäntä tunsi sydämensä pohjalla, että hän oli valmis kunnian ja omantunnon nimessä Lissua puoltamaan ja puhdistamaan, mutta — uhraapas siihen pastori-poikasi! Se oli liikaa.

Kun isäntä tuli illalla, sai hän kuulla asian. He istuivat vastakkain kamarin pöydän ääressä, isä ja poika. Isä oli ottanutkin asian paljon rauhallisemmin kuin äiti. Iiska havaitsi kuitenkin, miten hikihelmet kihosivat isän otsalle samalla kuin hän vaieten silmäili poikaansa.

— Sehän on sinun oma asiasi, kenen sinä otat. Mutta tässä on jotain niin yllättävää. Te olette kasvaneet yhdessä kuin sisar ja veli, ja nyt vasta, yht'äkkiä sinun päähäsi pälkähtää rakastua häneen.

— Luulen! Kyllä nuori mies sellaisen asian aina tietää, jos se on tosi. Ei se jää luulon varaan.

— Voi olla tapauksia, isä, jolloin tällainen tietoisuus uinuu herätäkseen vasta saatuaan sysäyksen.

— Nämä tällaiset äkilliset otteet alkavat tehdä minut levottomaksi. Ensin sinusta oli vähällä tulla runoilija — nyt et taida runoutta enää ollenkaan harrastella, vai kuinka? Sitten sinä epäilit koko jumaluusoppia ja aioit vaihtaa lukuainettasi. Mutta silloin tuli vastaan vapaakirkollisuus, ja sinusta oli vähällä tulla vapaakirkollinen, kiertävä apostoli, sen haihattelijan jäljittelijä.

Isän äänessä soi, viime sanoissa varsinkin, selvä pilkka. Kohta hän kuitenkin taas melkein ärjäisi:

— Ei isä, älkää sanoko sitä! huusi hän rukoillen. — Minä tarvitsen sitä tietoa, että te luotatte minuun. Tarvitsen sitä enemmän, kun luonteeni ei ole yhtä luja kuin teidän.

Pyydysmäen rinta kohoili raskaasti. Samalla vilahti hänen mieleensä ukko Länsipää ja hänen suhteensa poikaansa. Pojan rappiollemenosta syytettiin Länsipään ukkoa, joka oli tylysti sulkenut langenneelta kodin ovet silloin, kun oli vielä parantumisesta toivoa.

Iiska oli aina ollut jokseenkin ehdottomasti raitis. Siitä saakka, kun isä oli ehdottomuuden sovelluttanut omaan elämäänsä, oli poika ilman mitään sopimuksia seurannut mukana. Iiska sai ajatella vapaasti, sitä ei isä ollut koskaan estänyt. Mutta elämän ehdoton nuhteettomuus, tahrattomuus oli aina ollut Erkki Pyydysmäen vaatimus. Ja hän oli oppinut sen vaimoltaan. Kun poika oli tämän täyttänyt, pysyivät välit avonaisina. Mutta juuri siksi koski Iiskaan niin syvästi isän ankara ilmoitus, että hän oli kadottanut pojan suhteen toiveensa.

— Taisin sanoa liikaa, katui isä kotvan kuluttua hiljaa ja loi poikaan melkein anteeksipyytävän katseen.

— Liikaa se oli! huudahti Iiska kiihkeästi. — Te tiedätte varsin hyvin, että jos te otatte minulta pois luottamuksenne, se vie heikolta luonteeltani sen tärkeimmän tuen. Enkä minä luule vielä olevani kansaltani hukkaan mennyt.

Isä nosti päätään ja katsoi poikaansa. Pojan itsetunto oli taas noussut, ja rintaa liikutti korkea kuohunta.

— Minun tutkintoni ovat hieman viipyneet. Elämänuran valinta tällaisena aikana ei ole niin helppoa… varsinkin kun tulisi samalla yhdistää isän toiveet ja omat harrastukset… ellei tahdo kokonaan kieltää itseään ja muuttua koneeksi, jota muut työntävät ja käyttävät.

Lissu Jaakkola oli jo eronnut pappilasta, asui tätinsä luona Aitasessa ja valmistautui Amerikanmatkaan. Saatuaan Iiskan kirjeen oli hän ollut tuntevinaan kuin olisi ennakolta aavistanut sen tulon. Sielun täytti omituinen myrskytila. Vuosikausia salassa elänyt, mutta järjen mahdottomaksi tuomitsema unelma oli täyttynyt. Sitä ennen oli kuitenkin ehtinyt tapahtua jotain, mikä nostatti toteutumismahdollisuuden tielle ylivoimaisen esteen. Kihlauksen loppumisessa oli jotain… Hän ei tosin ollut Yrjöä edes kertaakaan syleillyt, niin vieras, niin lämmötön oli suhde tytön puolelta ollut. Mutta juuri siksi se häntä nyt jälestä päin hävetti.

Samalla tarttui häneen Amerikan-kiihko ja loi valoa siihen omituiseen pimeyteen, johon hän oli joutunut. Kiihko kasvoi nopeasti kuin päivänperhonen ja lumosi loistollaan.

Tässä mielialassa alkoi taas kasvaa uhma. Häntä oli melkein lapsuudesta saakka vainonnut masennus sen johdosta, että sai lakkaamatta kokea ihmisten sääliä suvun häviön johdosta ja nauttia ihmisten hyväntahtoisuutta. Jo aikaisin oli hänen sielussaan jokin voima noussut sellaista "armeliaisuutta" vastaan. Oliko hänen syynsä, että suku oli hävinnyt? Ja ellei se ollut — miksi eivät ihmiset saattaneet olla hyväntahtoisia ilman sääliä? Lissu tunsi olevansa terve ja voimakas ja pystyvänsä leipänsä edestä työhön; hän tiesi sitäpaitsi olevansa Jumalan luomasta kaunis ja iloitsi siitä salassa. Miksi ei häntä kohdeltu sen mukaan kuin hän itse ansaitsi? Mitä hänellä oli tekemistä sukunsa onnettomuuksien kanssa!

Kihlauksen purkautumisessa kiusasi häntä vain se, että teennäinen, puolinainen, väärä suhde oli saanut kestää niin kauan. Varjo siitä lankesi häneen itseensä. Kiusaavana poltti: miksi ei hän ollut sitä purkanut heti, kun huomasi Suurperän vanhustenkin ottavan lukuun hänen köyhyytensä, ja pitävän mielessään, ettei hän ollut talosta ja että suku oli hävinnyt?

Tähän kaikkeen loi Amerikan-kuume kirkkaan, vapauttavan valaistushohteen. Amerikassa vapautuu kaikesta! Ei kenenkään vastaselittelyt auttaneet mitään, eikä oikeastaan kukaan aivan paljoa vastustanutkaan. Olihan Lissu riippumaton, yksinäinen ja vapaa.

Iiskan kirje toi uuden virikkeen tähän tunnetilaan. Ensin Lissun sielun yli läikähti ihana, suloinen aalto. Amerikan-kuume hellitti ja levähti. Tytön mieliala hekumoi autuaallisten unelmien aallokossa. Mutta sitä kesti hetkinen vain. Tosiasiat, jotka estivät uudestaan antautumasta nöyryyttäviin suhteisiin, rikasten, parempainsa kanssa armopeliin, ryntäsivät piiloistaan. Ei! Nyt hän tahtoo vapautta, hän tahtoo nähdä Amerikan, hengittää sen ilmaa, kokea sen säälimättömyyttä, armottomuutta…

Hyvä, ihana oli kuitenkin nyt tietää, että Iiska rakasti. Mutta siitä huolimatta hän menee. Hänellä on Amerikkaan kiihkeä ikävä, jokin vetää sinne…

Hän ajatteli, että voihan rakkauden viedä mukanaan… Eikä hän ketään muuta ikänä rakasta kuin Iiskaa. Mutta Amerikkaan hän menee.

Sitten tuli taas itkun ja levottoman hädän vuoro. Miten mahtaisi käydä Iiskan rakkauden, jos hän menee Amerikkaan? Iiska ei sinne tule… mahtaneeko piankin etsiä uuden? Ja kun hän tulee Amerikasta takaisin, on sillä jo toinen…

… Elämä, elämä, miten täynnä ristiriitoja sinä olet! Kun niihin oikein kietoutuu, ei edes itku selvitä. Eikä löydä yhtään ystävää, jolle voisi avata sydämensä tuskan. Pyydysmäen emännälle oli mahdoton tätä asiaa uskoa. Ei, ei! Lissu oli varma, että emäntä olisi tässä asiassa tyly hänelle, ehkäpä vihainen. Ei hän, pohjaltaan ylpeä emäntä, poikaansa piikatytölle… pappia.

Iiska tapasi Lissun tiellä, Aitasen aitan takana. Tie vie suoraan metsään. Kun he olivat kaksi tuntia jutelleet, tunsi Iiska, että tämän tytön ympäri oli kutoutunut jonkinlainen salaperäisyyttä luova, etäällä pitävä verkko. Sattui välähdyksiä, jotka antoivat aavistaa tytön sielussa rakkauden pyhän tulen paloa. Mutta kohta taasen kätkeytyi kaikki sumuun, jonka läpi ei nähnyt, tuskin edes vaistosi.

Tyttö osaltaan taas oikeastaan ahmi sieluunsa kuin ahne nälkäinen jokaisen rakkaudenhenkäyksen, jonka nuori papinkokelas lempensä tuskallisesta porotuksesta laski huuliltaan tai jota hänen silmiensä palava ilme lietsoi. Tämä sana- ja silmäpeli teki tytön ylivoimaiseksi. Hän tunsi yhtäkkiä kasvaneensa ja päänsä hipovan jo Iiskan pään tasoa. Rakkaus ja kunniantunto joutuivat käsikähmään. Joskus jo edellinen oli painissa voittaa ja laskea ylpeän kunniantunnon maahan. Mutta silloin syöksähti mukaan Amerikan-kuva ja epäävä sana sai varmuutta.

Niin he erosivat, kaksi rakastunutta, jotka tunsivat kuuluvansa toisilleen, mutta joiden välillä muuan ovi pysyi itsepintaisesti suljettuna.

Iiskan mentyä tapasi Maija-täti Lissun siellä metsäpolun vieressä kivellä itkemässä niin haikeata itkua, että tädin tuli hätä. Silloin oli tyttö sellaisessa heikkoudentilassa, että purkautui kertomaan tädille mitä tässä oli tapahtunut. Maija-täti oli välitön luonne. Hänestä oli Lissun menettely enemmän kuin käsittämätöntä, se oli järjetöntä. Hylätä sellainen kosija! Jo kihlauksen purkauskin oli ollut Maija-tädistä harkitsematon ja hätäinen teko, mutta sen hän voi kuitenkin ymmärtää. Sellaiset miehet olivat olleet aina halveksittuja, varsinkin hänen nuoruutensa aikoina. Mutta tätä hän ei voinut ymmärtää. Vähältä oli hän antaa Lissulle selkään tai hyökätä Pyydysmäkeen sanomaan emännälle, kuinka pöllö tämä tyttö on, kun rakastaa niin ja niin ja kuitenkin sanoo, että ei. Mutta Lissu sanoi uskottavassa äänilajissa, että jos täti hiiskahtaakaan tästä asiasta, hän menee varmasti kaivoon. Niin paljon Maija-täti sisarentytärtään tunsi, että katsoi viisaimmaksi pysyä kotona ja vaieta.

Pyydysmäkeläisten kunnia oli kärsinyt loukkauksen. He, varsinkin emäntä, olivat otaksuneet, että Lissu on valmis, ettei mikään kieltäytyminen tule kysymykseenkään, jos kerran rakastetaan. Kun hän nyt sai Iiskalta kuulla, miten kävi, kuohahti hänessä ensimmäisenä etualalle kiitollisuutta etsivän kasvatusäidin velkova vaatimus. Viha pyrki leimahtamaan. Mutta silloin Iiska häntä hillitsi. Ei, ei äiti saa asiaa niin ottaa. Kuinka hän, Iiska, ottaisi vastaan sydämen, joka annetaan kiitollisuudenvelan suoritukseksi…!

Eihän äitikään juuri sellaista ollut tarkoittanut. Mutta kuitenkin! Hän oli toki luullut, että Lissu rakastaisi hänen poikaansa ja suostuisi tämän tarjoamaan kunniaan pyytelyittä.

Iiska makasi rakkaudentuskan murtamana pöytää vasten käsivarsiensa nojassa. Hän luuli ja sanoi sen äidillekin, että Lissu sittenkin rakastaa. Mutta tässä on välillä jotain, jota hän ei ymmärrä eikä saa selville. Kun hän on niin vähän ollut tekemisissä naisten kanssa, ei hän ymmärrä.

Silloin tuli äiti viereen ja silitti poikansa runsasta, aaltoilevaa tukkaa. Kuohahtanut vihankiivaus oli jo laskeutunut, ja rauhallisella äänellään hän jutteli kärsivälle pojalleen:

Äidin ääni oli saavuttanut taas tutun, varman metallisointunsa, joka oli aina tyynnyttänyt pojan sielunmyrskyt rauhaan.

Iiska nousi. Hänen silmistään säteili nyt jo uusi valo, ja liikkeissä näkyi terästynyt tahto. Hän virkahti:

Viime keväänä oli Helsinkiin pystytetty valtion kustannuksella keisari Aleksanteri toiselle muistopatsas. Erkki Pyydysmäki, joka patsaan rakentamispäätöstä tehtäessä oli ollut talonpoikaissäädyn edustajana valtiopäivillä, oli tällä kertaa ollut kuntansa edustajana patsaan paljastustilaisuudessa. Juhla oli monessa suhteessa ollut mieltä ylentävä. Se, mitä patsaan kohottamisen oli edellytetty vaikuttavan, nimittäin Aleksanteri kolmannen mielialan lämpenemisen Suomea kohtaan, oli kuitenkin jäänyt pelkkäin kauniiden unelmien varaan. Ei mitään ilmausta sellaisesta ollut havaittu. Ketään keisarillisen huoneen omaa edustajaa ei edes saapunut juhlaan. Kenraalikuvernööri Heydenin ja Suomen kansan välit olivat jäähtymistään jäähtyneet. Todellisuudessa tuntui kuin Venäjä olisi vaiennut synkkänä kulissien takana.

Juhlatunnelmaa koetettiin siitä huolimatta virittää äärimmilleen. Suomen hyväntekijä-keisarin muistoa tehostamalla tahdottiin ilmeisesti ikäänkuin alleviivauksilla tuoda esiin nykyisen keisarin Suomenpolitiikkaa, jonka nurjuudesta nyt jo lakkaamatta joka vuosi saatiin kansallistuntoa, perustuslakeja ja itsesuojelusvaistoa härnääviä muistutuksia. Patsaan paljastustilaisuus tässä mielessä muodostuikin suurenmoiseksi näytelmälliseksi esitykseksi, jossa sivistyneen maailman tuli olla katsojana. Virallinen Suur-Venäjä sille tuskin muuta kuin olkapäitä kohautti. Aleksanteri toisen Suomen-politiikka oli sille ollut syvästi vastenmielinen, historiallinen erehdys. Säätyjen suorapuheinen kirjelmä keisarille 1894 vuoden valtiopäivien alussa, muutamia viikkoja ennen patsaan paljastamista, oli hävinnyt ja painunut kuin kivi veden alle. Liikkui kaikenlaisia huhuja keisarillisesta "suuttumuksesta", mutta se ei näihin aikoihin kuitenkaan iskenyt tulta.

Suomessa elettiin vielä valtiollisen runouden pilvilinnoissa. Keisarin ehdottoman rehelliseen tahtoon uskottiin kuin Jumalaan. Häntä ympäröivät neuvonantajat olivat syynä kaikkeen. Keisari oli vilpitön ja hyvä, niin uskottiin, mutta venäläiset neuvonantajat, Pobedonostsevin rautaista panslavistista tahtoa totellen, johtivat keisaria harhaan. Sen lisäksi Suomen etujen viralliset valvojat löivät velvollisuutensa laimin. Sitä sanomalehdetkin vakuuttivat. Sitten levisi tieto, että keisari oli suuri juoppo. Siitä oli muutamassa Amerikan suomalaisessa lehdessäkin pilakuva: keisari aika hutikassa, suuri viinaleili selässä, matkalla pahaan paikkaan. Heti tiedettiin, että keisarin neuvonantajat Suomen asiain esittelyä varten usein valitsevat sellaisen tilaisuuden, jolloin hän on päissään. Silloin eivät Suomen asiat mene hyvin!

Aleksanterinpatsaan pystyttämisen luultiin alkuaan tulkitsevan elävälle keisarille, jopa muillekin venäläisille, suomalaisten uskollisuutta ja vilpittömyyttä. Katsokaas, näin me!… Mutta mitä lähemmäksi paljastustilaisuus tuli, sitä valtavampi yleinen mielipide sisällytti patsaaseen nykyiselle hallitsijalle tähdätyn moitelauseen: näin me kunnioitamme hallitsijaa, joka pitää arvossa meidän perustuslakimme. Mutta sille, joka rikkoo niitä, me lähetämme muistutuskirjeitä Euroopan luettavaksi. Romantillisesti moni uskoi tämänkin politiikan valtiolliseen tehoon aivan samoin kuin pari kolme vuotta aikaisemmin jotkut luulivat patsashomman pusertavan kyyneleet "rehellisen" Aleksanteri kolmannen silmiin, keisaria kun neuvonantajina ympäröivät oikeat pahathenget.

Erkki Pyydysmäki ei ollut venäläiseen nähden koskaan ollut varsinainen tunteen ihminen. Hän mieluummin laski syitä ja seurauksia. Valtiopäivillä ollessaan olisi hän mielellään vastustanut koko keisaripatsasta, mutta kun valtava yleinen mielipide piti sen itsestään selvänä asiana, ei hän tietysti ensikertalaisena ja vähän huomattuna tullut sitä vastustaneeksi. Hän lähti siis paljastusjuhliin kuntansa edustajana panematta suurempaa merkitystä kunnianosoituksen vaikutukselle.

Perillä hänen mielensä kuitenkin aikalailla lämpeni, erittäin juuri suurenmoisessa patsasjuhlassa senaatin torilla. Siinähän oli edustettuna koko Suomi! Kuntain edustus oli valtava. Torin täytti ihmismeri, joka ulottui kaikkia sille johtavia katuja pitkin niin kauas kuin silmä näki. Soitto, puheet, laulu! Tämähän oli valtakuntamaista. Venäjä ja sen vaikutus pysyi syrjässä. Tässä juhli Suomi omaa kultaista vapauttaan ja pani jyrisevän vastalauseen sen sortajalle. Koko maailman piti se kuulla ja ymmärtää…

Erkki Pyydysmäki oli haltioissaan. Hänen mielialansa häiriytyi Helsingin kaupungin suurilla päivällisillä kaartin maneesissa, missä puolitoistatuhatta kutsuvierasta ja edustajaa ravittiin kaupungin kustannuksella. Mutta siellä oli satoja, jotka eivät kestäneet valtavaa viinivirtaa, vaan joivat ja juopuivat ja alkoivat huutaa ja rähistä, juhlatunnelma hukkui juopuneitten suurisuiseen ja mielettömään rähinään.

Pyydysmäki riensi sieltä suoraan Seurahuoneelle suomenmielisten illalliselle. Tämä tilaisuus muodostuikin hänen mielestään juhlien huippukohdaksi. Siellä nousi suomalainen mieliala. Kaikesta tunsi, että oltiin Suomessa ja että tällä kansalla oli oma kielensä, jota sivistyneetkin osasivat ja viitsivät puhua, omat tulevaisuudentoiveet ja oma politiikka. Sitä vain hajoitti onneton persoonariita. Erkki sai heti vaikutteita tästä riidastakin, ja se suututti häntä katkeruuteen asti. Yleisessä pauhinassa, jossa jokaisen, joka sanoi sanan toiselle, täytyi huutaa, huusi Pyydysmäki sovintoa vanhojen tuttujen valtiopäivämiestoverien korvaan. Mutta useimmiten hän sai vasten silmiään vain väsyneen, laimean hymyn ja hapuilevan vastapuolen syyttelyn. Helsinkiläinen joukkoääni, joka pauhasi jo merenä maneesin päivällisillä, nousi uudelleen myöskin Seurahuoneen saleissa. Siellä maneesissa huudettiin sekaisin ruotsia ja suomea, täällä sai suomi ylivallan. Eivät kaikki päissään olleet. Mutta huutamisen aloittivat juopuneet, ja selvien, jolleivät he halunneet mykistyä, täytyi kilpailla. Se oli sellaista kansallista joukkohuutoa, joka kapakan melussa tenhosi pelkällä rähinällään.

Erkki Pyydysmäki aisti sitä aikansa, mutta kyllästyi pian, sillä kukaan ei joutanut kuulemaan häntä, useimmat tahtoivat vain saada omat sanansa kuuluviin. Hän teki pian sen johtopäätöksen, että hänen maatiaismielensä ja ajatustapansa nostatti tuttujen huulille armollisen hymykierteen, sai päät nyökkäämään ja synnytti lämpöisen, ohirientävän jäähyväiskädenpuristuksen.

Muutaman kerran tällaisen kokemuksen perästä hän jo taisi purra hammastakin, vaikka ei pisaraakaan ollut mennyt hänen huuliltaan. Yhtäkkiä selvisi hänelle kirkkaasti, että hän taas tälläkin kertaa oli etsinyt suomalaista miestä, ihannettaan, jonka kintereillä talonpoika voisi seurata vaikka tuleen. Sellaista oli hän etsinyt vuosikymmenen ja tavannut Yrjö-Koskisen — mutta häntäkään ei näkynyt täällä. Historiasta oli hänen eteensä noussut suuri Snellman, suuri Lalli-talonpoika! — suuri Väinämöinen… Mutta niitä sellaisia ei nyt enää ole. Yrjö-Koskinenkin tekoineen peittyy kansan silmältä hallituksen salaperäiseen hämyyn.

Hänen jotain aavistava sisällinen levottomuutensa kasvoi. Meurman oli jossain tuolla, salin toisella puolella, mutta sinne ei uskaltanut mennä, kun siellä oli tuntemattomia suuruuksia. Ja Jonas Castrénkin oli siellä, puhui ja viittilöi suurin elein… puhuttiin, että oli aikomus erottaa hänet suomalaisesta valtiopäivämiesklubista. Sellaiseen ne pystyvät! Eihän Pyydysmäki ollut mikään castrénilainen, kaukana siitä. Mutta jokin siinä miehessä häntä sittenkin miellytti. Kunhan vain ei olisi erottamisen syynä jokin pikku juoni?

Melkoisesti myrtynein ja hajanaisin mielin tuli Pyydysmäki suomenmielisten illallisilta. Eikä hän käynyt enää kenenkään tuttavansakaan luona Helsingissä. Heidän kyllästynyt, laimea hymynsä, jolla ne vastasivat hänen talonpoikaiseen maalaishälytykseensä suomalaisten yhtymisestä ryssää ja ruotsalaista vastaan, jotta saataisiin luoduksi suuri yhteisrintama ja sovittaisiin keskenään — se hymy kiusasi häntä kuin painajainen. Ensi junalla hän lähti kotiin mieliala levotonna, aavistelevana.

Syyspuolella ilmestyi sanomalehtiin hälyyttäviä uutisia keisarin sairaudesta.

Kuoleeko keisari? Tuleeko kaikkivaltias kohtalo sekaantumaan Suomen asioihin, vapauttamaan maan perustuslakeja rikkovasta hallitsijasta? Kysymys hymisi arkana tuulenhuminassa, kaikui huhujen ja ajatusten takaa, vaikka ei kukaan uskaltanut lausua sitä ääneen.

Keisarin pojasta, perintöruhtinas Nikolaista oli viime vuosina paljon huhuttu. Tiedettiin, että hän on lapsellinen, heikko, idiootti, vähä-älyinen. Joskus korjattiin kuvaa tiedolla, että hän on Suomelle ystävällinen. Kerrottiin edelleen, että häntä on kasvatettu erityisesti taantumushallitsijaksi pyhän synodin yliprokuraattorin Pobedonostsevin valvonnan ja johdon alla. Siinä mielessä oli häntä kaikin tavoin heikonnettu, viety luonne ja miehuus. Heikko pää oli ahdettu täyteen taikauskoa, suuruudenhulluutta, itsevaltiutta, itsekkyyttä, suurvenäläisyyttä, kammoa kaikkea vapaamielisyyttä kohtaan. Aivan erikoisesti tiedettiin häntä kasvatetun vihaamaan Suomea ja tuhoamaan Suomen perustuslait.

Yleinen mielipide Suomessa kävi yhä levottomammaksi. Samalla kuin huhut tiesivät kertoa perintöruhtinaan heikkouksista, ne puhdistivat ja taas korottivat sairasta keisaria. Pojasta voi tulla vielä huonompi.

Paljon puhuttiin myöskin keisarinnasta ja hänen suhteestaan Suomeen, juorut olivat epämääräisiä ja vastakkaisia, milloin hyviä, kulloin pahoja. Vihdoin keksittiin, ettei hallitsijapari ollut käynyt Suomessa 1885 jälkeen. Ja Helsinkiin oli Pietarista kuitenkin vain muutaman tunnin matka. Miksi he eivät olleet käyneet? Olihan Suomi hallitsijoitaan kohtaan osoittanut aina suorastaan lapsellista uskollisuutta. Kun keisari Aleksanteri toinen murhattiin, puivat Suomen miehet nyrkkiä murhaajalle ja hokivat: tulisi hallitsija asumaan tänne Suomeen, kyllä me suojelisimme! Mutta nyt keisari sortaa meidän vapauksiamme ja häpeää siksi tulla tänne.

Kerran Pyydysmäki ollessaan Lintumäen kamarissa sähisi nyrkki sojossa hampaittensa välistä:

— On se omituinen tämä Suomen ja sen suuriruhtinaan välinen suhde. Mikä historian juoni siinäkin piileilee, että tämän kansan pitää olla kytkettynä valtaistuimeen, jonka haltija on verivieras, erirotuinen ja näkymättömissä kuin Jumala?

Räätälimestari Pettersson, joka oli työssä talossa, asettui juhlalliseen asentoon ja virkkoi salaperäisin elein:

Hän viittasi Ylisen taloa kohti. Toiset ymmärsivät kohta. Kylän suurin keisarinystävä oli äijä Ylinen. Hän toi mielipiteensä esiin joka tilaisuudessa missä vain puheeksi sattui. Äijä oli suorastaan kiihkeä oman kansallisuutensa vihollinen. Se johtui taas siitä, että hän vihasi kaikkia, herroja, talollisia, mökkiläisiä, työläisiä, mutta erikoisesti pitäjän johtomiehiä, hän kun oli itse joutunut syrjään kunnalliskomennosta.

— Hjaa! Mutta hän vaikuttaa paljon. Eikä hän ole yksin, intti Pettersson. — Tämänkin kylän ihmisistä on ainakin 90 prosenttia hänen kannallaan. Monet epäilevät salassa teitä molempia — hän osoitti Pyydysmäkeä ja Lintumäkeä — enemmän kuin Pobedonostsevia. Mutta te ette tunne heitä! Ne ovat salakavalia. Teidän edessänne rippipuvussa — vanhurskaita kälmejä.

— Minä en liioittele vähääkään. Mutta eihän konnuus kaikilla ole edes pirullista ilkeyttä, se on vielä häpeällisempää, se on tyhmyyttä. Tällä se on viekasta pirullisuutta — hän viittasi taas Yliseen — mutta monella muulla tyhmyyttä. Ne luulevat, että jos keisari vain ottaisi vallan pois Suomen herroilta, niin Jumalakin antaisi paremmat vuodet, siunaisi laiskuuden, ilkimielisyyden ja juonittelun. Niin ne luulevat, uskokaa pois.

— Niin, mutta tässä nyt olikin puhe siitä historian kohtalosta, että miksi Suomen täytyy olla kytkettynä Venäjän valtaistuimeen. Ja pohjimmaltaanhan sellainen johtuu kansan valistumattomuudesta. — Sillä jos me kaikin olisimme oikein isänmaallisesti valistuneita — Pyydysmäki kohotti nyrkkinsä — niin jumalauta! — rokonarpinen ja kupansyömä ryssä ei saisi hallita meitä!

— Niinpä niin, yritti räätälimestari. Mutta Lintumäki huusi hieman kovemmin ja sai sananvuoron:

— Niin — mutta helpommin saa auringon kiertämään vastapäivään kuin ne tappelemaan isänmaan vapauden puolesta, intti Pettersson.

— Minussa ei ole ruotsalaista verta enää, minä olen sen täydellisesti suomalaistuttanut.

— Hyvä on. Mutta sinä saat nähdä, että — hän kuiskasi — kerran me koetamme, kävi miten kävi!

— Ei hän ole minun jumalani enempää kuin Kristuskaan. Ja sen vuoksi minä en tässä suhteessa pidä Tolstoita oppi-isänäni.

Muutamaa päivää myöhemmin levisi tieto keisari Aleksanteri kolmannen kuolemasta.

Pyydysmäkeläisetkin olivat siihen aikaan ikäänkuin huumeessa. Oli vuoden rumimmat säät. Palvelijat viettivät vapaaviikkoja. Lukemattomia juttuja kiersi talosta taloon, mökistä mökkiin. Ihmisten kädet tuskin olisivat pystyneetkään työhön. Oli tapahtunut jotain tavatonta, elämänperustukset tuntuivat horjuvan.

Kirkonkellot soivat koko maassa. Kaikkialla kuulutettiin lakkaamatta sanomaa: keisari on kuollut!

Alamaisten rinnoissa alkoi yleisen säikähdyksen hieman hellitettyä heti risteillä kysymys: oliko se hyvä vai paha?

Uusi hallitsija oli astunut entisen sijaan — ainakin niin otaksuttiin. Kysymys kiiri ilmassa, askarteli lukemattomissa aivoissa, purkautui sanoiksi: vahvistaako uusi keisari Suomen perustuslait?

Mökkiläisissä, vieläpä talollisissakin oli suuri osa niitä, joista koko perustuslakikysymys tuntui käsittämättömältä kuin uskonnollinen arvoitus. He eivät osanneet itsellensä ollenkaan selittää, olisiko asia ollut hyvä niin vai näin. Kaikkia jännitti sen lisäksi kysymyksen yhteyteen liittyvä salaperäisyys: mitä tapahtuu Venäjällä, mitä tulee tapahtumaan Suomessa?

Niissä, jotka asian painavuuden jotenkin tajusivat, kasvoi epäilys ja pelko hetki hetkeltä. Keisari oli kuollut Livadiassa. Suomen ministerivaltiosihteeri oli mennyt sinne ylimääräisellä junalla. Mutta häneen ei ollut enää maassa täyttä luottamusta. Koko maan kohtalo riippui nyt kuitenkin hänestä, hänen miehuudestaan. Häntä ympäröi lisäksi kiihoittunut, vihamielinen Venäjä. Kaiken sen johdosta mitä tiedettiin niistä, jotka valvoivat keisarivainajan kuolinvuoteen ympärillä ja joiden vastarinta Suomen edustajan täytyi murtaa, näytti tehtävä ylivoimaiselta. Käsitys valtaistuimen perillisestä oli yhä huonontunut. Hänestä oli nyt Suomessa yleisimpänä kuva, joka ei suuresti eronnut tanssinukesta. Mikä ohjaisi tätä heikkoa nuorukaista, kun keisari Aleksanteri kolmas oli Suomen perustuslakien säilyttämisen puolesta saanut panna liikkeelle koko tunnetun tarmonsa?

Ne, jotka toivoivat, ettei perustuslakeja vahvistettaisi, kuiskailivat salassa keskenään, mutta eivät uskaltaneet julkisuudessa hiiskahtaakaan. Niitä ei ollut kuitenkaan aivan monta täällä Pyydysmäellä — lopultakaan, vaikka Pettersson niin luuli. Yksi varma oli kuitenkin Ylisen äijä. Hän oli pukeutunut teeskentelijän naamariin, iski ja räpytti tervettä silmäänsä hokien, että kun vain "Hänen majesteettinsa, uusi keisari, katsoisi armollisesti Suomen kansan puoleen" ja antaisi sen pitää "lakinsa ja laitoksensa". Hän luki tätä rukoustaan aamulla meijerillä ja miesjoukossa Kylä-Pyydysmäen pihalla ja kävi sanomassa sen myöskin naapurinsa Erkki Pyydysmäen tuvassa. Miniä, Ylisen emäntä sattui samalla olemaan Pyydysmäen tuvassa, kun äijä jutteli. Äijän mentyä miniä kuiskasi naapurin emännälle:

— On se tuo meidän äijä… jumalaansa rukoili aamulla, ettei uusi keisari vain vahvistaisi perustuslakeja.

— Eräänä päivänä te toivoitte, että ne perustuslait veisi itse se vanha-Erkki. Oletteko nyt muuttanut mieltänne?

Siinä miesjoukko rähähti nauramaan. Ylisen äijä kävi sanattomaksi ja katsoi ympärilleen etsien eikö nyt kukaan häntä auttaisi. Mutta mieliala tuntui sellaiselta, että äijä hiipi pois Aita-Jaakon ikuisena vihollisena.

Iltapuolella päivää oli koko pitäjä kokoontunut kirkolle, koska piti saapua tietoja päivän suuresta asiasta ja ne tahdottiin ottaa vastaan kirkossa. Kirkonkylän talojen pihat olivat hevosia täynnä ja tuvat seurakuntalaisia. Jännitys kohosi sitä valtavammaksi, mitä myöhemmälle aika kului. Ja sikäli kuin asian yleinen luonne jännitti, valoi se kaikkiin odottajiin myöskin levottomasti kuohahtelevan mielialan. Pelko siirtyi toisesta toiseen, se alkoi muodostua jo henkilökohtaiseksi, aavistus vahingon suuruudesta laajeni. Oli kuin ukonilman edellä, jolloin ensi jyrähdyksiä toiset ivailevat, toisten jo asettuessa totisiksi. Mutta kun pilvi yhä paisuu ja tummenee, jyrähdykset käyvät pelottavammiksi ja ensimmäiset rakeet lankeavat maahan, silloin jo mykistyy pilkkaavinkin suu ja yleinen avuttomuudentunne valtaa mielen.

Syksyinen sade pieksä ikkunaruutuja, joitten takana yhä hiljaisemmiksi käyneet Suomen kansalaiset odottivat hetken historiallista kohtaloaan. Ulkonakin oli pimeä, eikä mikään taivaalta tuleva valonpilkahdus sitä lievittänyt. Mieliala oli raskas ja painunut.

Silloin helähti kirkonkello. Jokaisessa tuvassa lehahti väsynyt, kahlittu tunnelma vapauteen. Ovien täydeltä ryntäsivät ihmiset ulos kujille.

Rapaisille kujille työntyneet ihmiset tiesivät jo näistä merkeistä, että rovastille oli saapunut hyvä sanoma, joka nyt aiotaan julistaa kansalle. Sade oli tauonnut. Taivaslaki oli osittain selvinnyt, ja kuu pilkisteli toisinaan pilvien raoista. Kirkonkylän kaikilla kujilla kävi iloinen häläkkä.

Kirkko oli kynttilöillä kirkkaasti valaistu. Tuossa käy Pyydysmäki emäntineen ja tyttärineen. Siinä samassa ryhmässä Hermanni Luhtasenneva emäntineen ja opettaja Lintumäki emäntineen ja vähän jälempänä Heikki Ylinen emäntineen, mutta äijää ei näy. Niin tunkeilee siinä väkeä jokaiselta pitäjän kulmalta ja sijoittuu penkkeihin. Lyhyessä hetkessä ovatkin istuimet käytetyt ja käytävät alkavat täyttyä. Rovasti nousee saarnatuoliin. Kaunis, valkeahapsinen pää kohoaa yli saarnatuolin laidan. Sadat silmäparit tähtäävät hartaina ja uteliaina.

Aivan vaatimattomasti ja yksinkertaisesti kehoittaa hän kiittämään
Jumalaa, joka johdattaa ihmisten mielet kuin vesiojat…

Sitten julistaa hän tiedoksi, että armollinen hallitsija, Venäjän keisari, Suomen Suuriruhtinas Nikolai toinen on Livadiassa vahvistanut Suomen perustuslait ja Suomelle vakuutetut erioikeudet, luvaten pitää ne muuttamattomina voimassa ja vaikutuksessa.

Ja kun pappivanhus sen jälkeen luki tilaisuuteen sopivan kiitosrukouksen, alkoi kirkossa kuulua, aluksi hiljaisia, mutta sitten yhä paisuvia liikutusääniä. Kun naisten pingoitettu ja jännittynyt mieliala siten pääsi purkautumisen alkuun, nousi liikutus hyrskeeksi, joka aaltomaisena vyöryi yli kirkon.

Valkohapsinen vanhus siellä ylhäällä joutui siinä määrin saman aallon valtaan, että toimitus hetkiseksi pysähtyi…

O Herra, siunaa ruhtinaamme,
Suo henkes hälle ylhäältä;
Hallitse myöskin säädyt maamme,
Sun viisautes hengellä,
Ett' olis aina neuvoissansa
Yks mieli, rakkaus, rauha kanssa.

O Herra, siunaa Suomen kansa,
Suo sille runsas armosi,
Se kaikiss' että vaiheissansa
Sun oma kansas olisi!
Suo uskollisuus, vakuus meille,
Menestys elämämme teille!

O Herra, siunaa Suomen maamme
Runsailla taivaan lahjoilla,
Ett' ahkeralla työllä saamme
Ain' elämämme tarpeita!
Suo lastenlastemmekin siitä
Sun laupeudestas vielä kiittää!

Sadoissa maan kirkoissa vannoi Suomen kansa jo sinä yönä vapaaehtoiset uskollisuudenvalansa uudelle keisari-suuriruhtinaalle, jonka käteen kaitselmus oli laskenut tämän orvon ja voimakeinoista avuttoman kansan kohtalon. Levottomuus ja pelko, joka poistuneen hallitsijan viimeisinä elinvuosina oli pitänyt kansan mieliä jännityksessä, oli hetkessä kuin tuuleen puhallettu. Kansan herkkäuskoinen mieli näki uuden hallitsijan valassa lakiensa ja olemassaolonsa kaikkivallan määräämän puolustajan, olemassaolonsa ja ryssän uhkaaman elämänsä ainoan turvan.

Sellaista jännitystä ei Suomen kansansielu ollut vielä milloinkaan hallitsijavaihdoksen aikana kokenut.

Pimeän syysyön rapakossa, johon kuu toisinaan pilvenraosta loi hieman valaistusta, vaelsi seurakunta kirkolta. Mutta mielialan kiusallinen jännitys oli lauennut ja rauha vallitsi sydämissä.

III OSA

Oli taas kesä. Ylisen äijä eli vielä ja eräänä päivänä tuli takamailta kantaen selässään karahkakimppua. Äijä on viime aikoina aika lailla vanhentunut. Sokean silmän ontelo on käynyt vastenmielisemmäksi ja terveen silmän naskutus vihaisemmaksi. Vanhetessaan sanoo äijä lähestyneensä Jumalaa, mutta hänen miniänsä Ylisen emäntä sitä vahvasti epäilee.

Äijä on siis jo harmaa, koukkuun käpristynyt, jalka kuitenkin vaihtuu toisen edelle aika ketterästi. Karahkakimppu pysyy selässä, kun on sidottu pienellä nuoranpalalla, ja seuraa kantajaansa. Äijällä on, näet eläkemaita. Täytyy pitää huolta niiden aidoista, kun ei Heiska kuitenkaan… ei vaikka koko kylän karja tulisi ohrapeltoonkin, sanoo äijä. Ja muutenkin tarvitsee karahkoita. Vanhana toimellisena talollisena, joka aikoinaan on käynyt miehen reiästä, pitää hänen yhä vielä vanhanakin kaikkea sellaista varata. Eikä mies saa tulla metsästä tuomatta jotain, tulla kahta kättä heittäen, talollinen. Se kuuluu luontoon. Entisestäänkin on hänellä aitan alla vanhoja, kuivaneita kuusinäreitä, karahkoita, halkomattomiakin. Niitä ei ole tarvinnut käyttää. Mutta jos nyt tarvittaisiin, pitää tuoda kotiin tuoreita. Eikä hän näitä anna kenellekään, ei Heikillekään. Pitäneekö panna kuoppaan, jotteivät varasta, rengit ja Heiskakin. Nämä ovat omia. Hän on aina ollut tiukka ja vihainen metsävarkaille. Hänen maaltaan ei ole kukaan saanut ottaa karahkaakaan, jos äijä on sellaisen tietoonsa saanut, pois on omansa hakenut.

Hän tulee suuria pieksujaan vetäen ja tietä tomottaen, pölyävää kylätietä, mälliä purren, hikoillen ja ähkien. Vihdoin hän saapuu siihen meijerin ja Penttilän väliselle aukealle. Siihen on, pienelle mäkikummulle rakennettu uusi nuorisoseuran talo. Se on tehty vanhasta riihestä. Taloa parhaillaan valmistellaan. Sieltä kuuluu nakutusta ja muuta työn ääntä. Rakennuspaikalta tulee samassa äijän eteen tielle Penttilän nuori isäntä, Jussi, Pyydysmäen poikia. Äijä ojentaa sormensa taloa kohti:

— Teillä on väärä käsitys. Kun se tulee valmiiksi, niin kutsutaan teidätkin katsomaan ja kuulemaan vihkiäisiin.

— En minä tule. Mutta kyllä emäntä ja Heiska tulevat. Niiden pitää olla joka paikassa. Mitä siitä vihitään?

— Miksi ei? Mutta pitää sitä muutakin tehdä tässä maailmassa kuin
Jumalaa palvella.

— Ei mitään, poika-parka! Ei ole mitään muuta kuin kaksi hallitusta ja valtakuntaa, taivaan ja helvetin. Tämä vie helvettiin.

— Niin, mutta täytyyhän toimittaa maallisiakin askareita, koettaa
Jumalan mielen mukaan.

— Luulet minua jo niin vanhaksi ja tyhmäksi, etten minä ymmärrä mitään, mutta älä luule…

Samalla saapui paikalle kiiruhtavaa käyntiä Hermanni Luhtasenneva, samaa tietä kuin äijäkin. Siihen määrään oli tuon entisen kyläruhtinaan äijä Ylisen mahti jo menettänyt pelottavuutensa, että tämä palstatilallinen ja kylän entinen urakkakuokkuri saattoi käydä hänen kimppuunsa hieman kiihtyneesti ja poliisimaisesti kysellen:

Äijä käänsi näkevän, vuotavan silmänsä hyökkääjää kohti ja sivuuttaen tämän tutkivan katseen kysyi matalalla murinalla:

— En minä sun karahkoitasi tarvitse, kyllä mulla niitä on. Kuoppa ja aitanalus täynnä. Eikä sulla olekaan karahkametsää. Se on kruunun.

Äijä kuitenkin piteli karahkakimppua yhä selässään aikoen lähteä.
Luhtasenneva tarttui kimppuun ja tempasi sen haltuunsa.

Luhtasenneva heitti nuoran ukon eteen, kokosi kuusennäreet kainaloonsa ja meni. Äijä kumartui ottamaan nuoraansa ja murisi:

Näiden muutamien vuosien kuluessa oli Pyydysmäellä taas tapahtunut kaikenlaisia muutoksia. Niinpä oli uusi kansakoulutalo rakennettu hieman kylän sivulle mäkirinteeseen, Pyydysmäen entisen vasikkahaan yläpuolelle, kylän parhaalle rakennuspaikalle. Penttilän vanha kunnianarvoisa talo oli taas saanut varsinaiset asukkaansa. Sinne oli asettunut Jussi Pyydysmäki nuorine emäntineen. Tämä emäntä taas oli Jaakko Aitasen ja hänen vaimonsa Maijan tytär, Susanna. Nuoren emännän äiti oli omaa sukuaan Penttilä. Niin olivat asiat kehittyneet siihen, että Penttilän vanhan talonpoikaissuvun uusi vesa oli istutettu vanhaan sukuperintömaahan takaisin ja siihen liitetty Pyydysmäen elinvoimaisen suvun kantavesa miehen puolelta. Oli vielä käynyt niinkin harvinaisesti, että tätä avioliittoa oli tervehditty koko kylässä ja pitäjässä erinomaisen myötätuntoisesti. Itse Pyydysmäen haltiat pitivät sitä kohtalon ohjaamana. Herastuomari-vainajan taloudellinen sortuminen oli ollut siinä määrin koko seudulle yllättävä ja sääliä herättävä, että Erkki Pyydysmäen omistusoikeus taloon oli ollut aina hiljaisen, kuiskaavan mutinan alaisena. Olihan kauppa ollut laillinen, hinta sovittu ja maksettu ja vanhukset erittäin hyvin hoidetut. Mutta sittenkin tuntui kyläläisistä kuin Erkki Pyydysmäkeä olisi siinäkin seurannut liikanainen, ansaitsematon onni, vanhaa herastuomaria ja hänen emäntäänsä taas vainonnut kohtalo, jonka välikappaleeksi juuri Erkki Pyydysmäki joutui. Eihän niitä sellaisia mielialoja kyläkunnissa tarkemmin selvitellä, ne omistetaan satunnaisten mielijohteiden mukaan. Samoin nyt, kun koko asia näytti tällä uudella avioliitolla sovitun noiden kahden suvun välillä, tämä hyväksyvä mieliala valtasi pian taas yhtä yleisesti kaikki. Poikkeuksellinen myötätunto seurasi Penttilän nuoria haltijoita, joiden ensimmäinen perillinen oli miehenpuoli ja kantoi talon perintö-nimeä Iisakki. Jussi oli luopunut Pyydysmäki-nimestään ja omaksunut Penttilän.

Mutta suvun asiain järjestely näinä vaiherikkaina vuosina ei ollut vielä jäänyt tähän. Kun Iiska Pyydysmäki oli saanut pappistutkintonsa suoritetuksi, oli hän lähtenyt Amerikkaan. Sieltä hän palasi muutaman kuukauden kuluttua mukanaan Lissu, josta sitten tuli hänen rakastava ja iloinen pastorskansa. Apulaisen virka oli saatu naapuriseurakunnassa joten nämäkin asiat olivat järjestyneet kaikinpuolin mukavasti.

Pyydysmäen suku oli siis kaksinkertaisin sitein sidottu Penttilän sukuun. Eikä Erkillä enempää kuin hänen emännälläänkään ollut enää mitään sitä vastaan. Päinvastoin tunnusti emäntä kerran miehelleen, kun asiasta tuli puhe, että hänestä tuntui siltä kuin tässä olisi vaikuttanut jokin korkeampi johto.

Luonnollisesti olivat Pyydysmäen haltijatkin jonkun verran tällä välin taas vanhentuneet, mutta elinvoimaisina he olivat kuitenkin pysyneet. Erkissä vain saattoi tehdä sen havainnon, että mitä enemmän hän lakkasi ruumiillisia töitä itse suorittamasta, sitä elävämmäksi hänessä virisi kansanvalistusharrastus. Eihän hän voinut siihen itse suuresti ottaa osaa, mutta hänen myötätuntonsa oli nuorille suuriarvoinen. Sen ohessa oli hän viime vuosien kuluessa yhä kiinteämmin seurannut niitä ilmiöitä, jotka köyhän väestön keskuudessa herättivät kasvavaa toivoa taloudellisten ja valtiollisten etujen saavuttamisesta venäläisen keisarivallan avulla.

Näitä kahta tietä vei kasvava elämänkokemus hänet yhä syvemmälle kansan sielunelämän lähteille, opettaen hänet tuntemaan köyhyyden vaikutusta alkuaan rehelliseenkin sieluun. Köyhyydestä sai hän uuden kuvan. Se ei ollutkaan enää vain kykenemättömyyden ja laiskuuden luonnollinen seuraus, vaan todella yhteiskunnallinen tauti, joka versosi ja kasvoi avuttomuuden ja valistumattomuuden maaperästä.

Myötäänsä oli eläviä esimerkkejä kulkenut hänen ohitseen. Moni hänen ikäisensä ja moni nuorempikin isäntä pitäjällä oli viime vuosina myönyt talonsa jatkuvaa velkaantumista peläten, jotkut olivat menneet Amerikkaan ja ainakin pari hyvää tuttavaa kaupunkiin. Toinen niistä oli ruvennut tekemään kivitöitä, toinen harjoittamaan ajurin ammattia. Nämä eivät kumpainenkaan vielä olleet niin köyhiä, että hätä olisi pakottanut. Mutta heillä oli jo aikaisemmin kaupunkiin menneitä tuttavia, jotka ilmeisesti elivät helpommalla tuin täällä maalla tavallinen talollinen. Ainakin muista näytti siltä. Nytpä se, joka oli mennyt ajuriksi, ei kuitenkaan uudesta, helpoksi luullusta elinkeinostaan oikein pitänytkään, mutta ei ollut enää varoja eikä kykyä muuttaa takaisin maalle, perustamaan tänne taloutta. Murhe oli tehnyt miehestä juopon. Kivityömies oli muuten jotenkin tyytyväinen, mutta kaupungissa oli akka ruvennut ryyppäämään, yksi tyttäristä oli joutunut huonoille jälille ja ainoa poika kadonnut merille.

Vaikka nämä ja useat muut samantapaiset, historiat tunnettiin, veti kaupunki tai Amerikka yhä useampia kuitenkin. Monet olivat suorastaan rakastuneita saksalaiseen vehnäjauholeipään ja amerikkalaiseen keittoon. Tuntien voivansa hyvin näistä keitoksista ja paistoksista he laskivat mielikuvituksessaan, että talonpojan, joka kasvattaa ruista, ohraa ja kauraa, josta kaupassa ei makseta juuri mitään, ei kannata ostaa vehnää. Mutta työväen, joka saa rahapalkan, heidän kannattaa. Niinpä onkin työväellä erinomaiset olot, varsinkin kaupungissa. Ja vähänkö niiden posket punottavat vehnästä ja oluesta! Olisi mieletöntä, ellei aikanaan pyrkisi rahapalkkalaiseksi.

Merkillinen ristiriita ilmeni siinä, että maanhalu tilattomissa tästä huolimatta samalla kasvoi, kun talollisten pyrkimys irtautua maasta alkoi. Näissä tilattomissa ja torppareissa maanhalu oli kuin sukupolvissa peritty, vaistomainen, aavisteltuihin arvoihin perustuva ikävä. Tämä kaipaus ja sitä tietä tapahtuvan paremman elämän odotus istutti muutamiin myrskyisempiin sieluihin jo jonkinlaisen kapina-ajatuksen. Jos, jos vain keisarivalta toteuttaisi sen, niin he saattaisivat tunnustaa sen olevan Jumalasta, vaikka sen takana on ryssäkin, jota aina on vihattu. Mutta kenties on erehdytty? Suomen herrat ovat narranneet? Vähänkö ne narraavat!

Erkki Pyydysmäki tunsi läpikotaisin tämän ajatustavan. Eläväksi vakaumukseksi oli hänessä muodostunut se käsitys, että huomattava osa näistä, niin taloistaan pakenevista kuin taloihin pyrkivistäkin oli kehityksessä miespolvia ajastaan jälellä, suorastaan taloudellisia pakanoita. He elivät pelkkien luulottelujen ja mielikuvituksen varassa, niin toiset kuin toisetkin. Ajan virta oli viime aikoina alkanut saada vauhtia mutta sen uomat kulkivat etupäässä kaupunkeja myöten, maaseudun elämää kiertäen. Kaupungeissa kauppa vilkastui, ulkomaalta tulleen viljan, koreuden, nautintoaineitten avulla. Maaseudullakin se vilkastui — ostokauppa, kun taas myynti vähentyi. Kaupungit edistyivät, työtä tarjottiin uusille tulokkaille ja sellaisia palkkoja, joita maanviljelijän ei missään kannattanut jäljitellä. Ajanvirran murtaessa uutta uraansa, vuolaampaa kauppatietä, jäi maaseutu kuiville kuin mylly, jonka koneistoa pyörittävä koskivirta jonkun keväisen tulvan vaikutuksesta uurtaa itselleen aivan uuden kulkuväylän.

Kaupunki ei kuitenkaan jaksanut sulattaa kaikkea maaseudulta joutilaaksi irtautuvaa väkeä. Sen täytyi raivata itselleen laajennettu valtaväylä meren taakse Amerikkaan. Liike sinne muodostui ilmiömäiseksi. Ja unohdettu maa täällä kykeni elättämään vähenevän väestönsä, jopa vähin lahjoittamaan talollistenkin hampaisiin halpaa valkeata arojen vehnää…

Kaikki vivahti taas hyvälle. Mutta Erkki Pyydysmäki synkistyi synkistymistään tämän kehityksen pyörteissä. Tässäkin syötiin säästömetsiä ja vauraitten talojen peruskiviä. Halu lannoittaa, kyntää ja ojittaa peltoja laimeni. Erkki kynsi korvallistaan. Ihmiset eivät opi mitään. Eivätkä viitsi mitään! Hänen taloutensa kannatti, mutta siinä tehtiin työtä. Tuo niiden homma voi kestää muutamia vuosia. Mutta sikäli kuin työtätekevät kädet irtautuvat maasta ja talonpojantöistä ja niiden omistajat siirtyvät muualle, kuluttajiksi, sikäli lakkaa kotimainen maa — isänmaa — tuottamasta, elämästä, se kuolee.

Nämä lakkaamattomat tuskalliset ajatukset ja mielikuvat valaisivat Erkki Pyydysmäen kansallistajuntaa aivan uusilta puolilta. Tässähän oli suurempi kansallisvaara kuin konsanaan siinä, puhuiko joku virkamies ja kilpaileva porvari ruotsia vai suomea! Vuosikymmenen kuluessa oli hänelle vähitellen selvinnyt Yrjö-Koskisen tilattoman väestön asuttamista koskevan ohjelman valtava kansallinen tarkoitus. Ja siinä oli opettaja Lintumäki ollut apuna. Suunnattoman tilattoman väestön armeijan vaimoineen ja monine satatuhantisine kasvavine lapsilaumoineen hän sielunsa silmäin edessä näki liikkuvana jonona pakenemassa maata, isänmaata — etsimässä isänmaata . Tätä pakolaisvirtaa seurasi talollisnuorten loppumaton virta samaan suuntaan ja samassa tarkoituksessa.

Se tuntui tavallaan hullulta. Erkki väitti monesti, että Suomessa voisi helposti oman maan tuotteilla elää 10-15 miljoonaa ihmistä, jos kansa ohjattaisiin maahan, jos se opetettaisiin viljelemään sitä ja jos viitsittäisiin käydä työhön kiinni.

Mutta nyt talot autioituivat ja siirtyivät puutavarayhtiöille, vanhukset jäivät elämään ja kuolemaa odottamaan myydyillä konnuillaan. Ryssä valmistautui nutistamaan kansallisen valtiojärjestyksen. Sillä eiväthän irtolaiset, maantienkiertäjät metsätyöläiset, onnenonkijat ja keinottelijat tarvitse isänmaata!

Kaupungit elivät taloudellisesti kannattavaa nousukauttaan ja tuskin huomasivat maaseudulla tapahtuvaa kansallisuuden kuolinkamppailua.

Erkki Pyydysmäki oli opettaja Lintumäen kanssa aiemmin avustanut muutamien tilojen palstoittamista tilattomille. Harvoja poikkeuksia lukuunottamatta oli näiden pikkutilojen viljelijäperheissä syntynyt aivan uusi elämäninto. Ne olivat olleet köyhiä pariskuntia, jotka osasivat ja viitsivät tehdä työtä. Monessa olikin tapahtunut ihmeellinen herääminen ja nousu. He olivat olleet sitä ennen niin köyhiä, että jok'ainoana jumalan päivänä jolloin ei ollut toisen työssä, täytyi tuntea ahdistavaa tuskaa ja hätää huomispäivän työnsaannin vuoksi. Sellainen avuton riippuvaisuus oli nyt loppunut näiltä. Kotityökin oli muuttunut tuottavaksi. Se takasi elämänmahdollisuudet. Ansiotyö tuotti vain lisiä. Niinpä näiden pikkutilallisten ajatustapa muuttui, kun he näin huomaamatta siirtyivät etuoikeutettujen luokkaan. Heissä heräsi itsessään viha suomalaista elämää vainoavaa venäläistyttämistäkin vastaan. Heistä tuli suomalaisia — tähän asti olivat he olleet vain mökkiläisiä. Ei kaikkien näin käynyt, tietysti ei! Muutamia heikkoja, siveellistä ryhtiä vailla olevia oli joutunut mukaan, mutta he väsyivät pian ja sortuivat takaisin. Sellaistahan tapahtuu aina. Kaikki eivät kykene löytämään menestyksensä elinhermoja.

Pyydysmäki oli saanut siis sen käsityksen, että talonpoikasta maaelämää jäytävä tauti uhkasi tuhota kansakunnan. Jollakin tavalla piti käydä taisteluun tätä tautia vastaan. Parhaimmaksi keinoksi havaitsi hän sen, että köyhille työkykyisille, uusille suvuille annetaan maata. Ensin vähän, kyllä sitten ne, jotka kykenevät, itse hankkivat lisää.

Mutta tämän ohella selveni valistustyön arvo entistä kirkkaammaksi. Uusia kouluja, ja kaikki lapset kouluihin! Taitoa ja älyä piti kehittää nuoressa polvessa, siitä kaikki lähtee. Ensiaikoina ei hän kiinnittänyt paljoa huomiotaan nuorisoseuroihin. Mutta kun nuorisoseura perustettiin omaan kylään ja hänen poikansa Jussi tuli johtoon, alkoi isäkin huomata sen. Ensi aikoina oli isä käsittänyt asian siksi, että pääasiana nuorisoseurassa oli joutava huvittelu. Mutta sitten hän rupesi kiinnittämään asiaan tarkempaa huomiota mennen mukaan kokouksiin ja iltamiin. Niin havaitsi hän arvioissaan aikaisemmin erehtyneensä. Sitä paitsi ilmeni omissa lapsissa, varsinkin Jussissa, sellaisia merkkejä, että isä alkoi lähemmin tarkastaa pojan puuhia. Pojassa esiintyi sellaisia harrastuksia ja kykyjä, joita isä tuskin oli aavistanut. Kerran oli opettaja Lintumäki, joka aina oli nuorison mukana, sanonut: "Jussi täyttää sinun toiveesi." Tämä satunnainen huomautus antoi hänelle sittemmin paljon ajattelemisen ja ilon aihetta. Isä seurasi poikansa harrastuksia vielä tarkemmin. Se vei hänet nuorisoseuran piiriin ja pani hänet tutustumaan siihen.

Kun ruvettiin puuhaamaan seuralle omaa taloa oli koko kylä asiaan innostunut. Varsin omituista oli huomata minkälainen herätysliike siitä kylälle muodostui. Näytti siltä kuin äsken lamautunut ja väsynyt elämänusko olisi siinä aavistanut uusia mahdollisuuksia ja noussut lankeemuksestaan. Sellaisetkin, jotka eivät ennen olleet panneet mitään huomiota nuorisoseuraan, innostuivat nyt. Vain kaikkein ahneimmat, vanhoillisimmat ja pinttyneimmät ihmiset pysyivät syrjässä. Pyydysmäkeen tämä merkillinen henkinen nousu vaikutti nuorentavasti. Hän oli näkevinään siinä hänelle rakkaan kansallistunnon helluntai-heräämisen. Jutellessaan tästä kerran naapurinsa Heikki Ylisen kanssa tienristillä puhui Pyydysmäki:

— Kun kerran ruvetaan harrastamaan yhteisiä asioita, silloin on kansallistunto jo herännyt. Se on sen merkki.

Erkki tapasi nyt yhteistyössä monen kyläläisen, jonka kanssa ei ollut pitkiin aikoihin tullut sanaa vaihdetuksi ja jota hän oli pitänyt äänettömänä, salaisena vastustajanaan. Oli tuntunut siltä kuin aika olisi entisten vanhain hyvien kyläläissuhteitten välille kutonut paksuja lukinverkkoja, joita ei kummaltakaan puolelta tullut rikotuksi. Mutta nyt ne nuorisoseuran rakennuspuuha rikkoi. Kyläläiset tapasivat toisensa naurusuin, tervehtivät ja puhuivat niin kuin ei milloinkaan olisi erossa oltukaan eikä toisistaan välinpitämättömiä. Monelle oli kohtaaminen niin iloista ja yllättävää, ettei ensi tapaamassa nuorisoseuratalon rakennustalkoissa hetkittäin tiennyt tuliko todella ilosta nauraa vai itkeä. Kyläkuntahenki, joka oli viime aikojen vaiheissa ja koettelemuksissa raihnaantunut ja uinahtanut, heräsi näin uuteen, virkeään toimintaan.

Rakennuspuuha oli näistä syistä kuin jatkuvaa juhlaa, lakkaamatonta jokaisen hyväntahtoisuuteen vetoamista ja hyväntahtoisuuden osoitusta. Se oli loppumattomia työ- ja rakennusainetalkoita, missä kilpailu pian tuli päiväjärjestykseen. Kyläkuntatunnon mukana nousi kyläkuntaylpeys, kun yhteishenki loihti kylälle seurahuoneen, tuommoisen uljaan talon, johon saa kokoontua yhteen palvomaan vanhempia tai uudempia aatteita. Kukin tunsi ja arvioi siinä oman osuutensa mieluisasti luovutetuksi osuuspääomaksi ja arvaili, että jos hän nyt olisi siitä erossa, jos hän olisi niin kitsastellen säästänyt muutaman markan, muutaman hirren, muutaman päivätyön, olisi hän nyt tälle talolle, kyläkunnan ilolle ja ylpeydelle, vieras ja muukalainen. Kylläpä tuntuisi tyhjältä. Pitäisi kiertää tätä taloa ja talon omistajia ja hiljakseen hautoa sappea ja hampaisiinsa kiroilla. Nyt sai tulla suoraan talolle, istuskella rakennuksella, katsoa miten se nousi, jutella toisten kera kuin omastaan. Rikkaammaksi tunsi moni työhön osaa ottanut mies sen kautta tulleensa.

Näitä ilmiöitä oli Erkki Pyydysmäki seurannut iloisin ihmetyksin. Pyydysmäellä oli valistuttu, totesi hän, siitä lähtien kuin ketoaura nykyisen seurahuoneen takana ensi kertaa kamppaili, kyläkunnan pilkkaavin katsein ja murhaavin sanoin arvostellessa sen työtä. Nyt sellaisia parannettuja malleja oli jo jokaikisen talon kalustossa, eikä yksikään tullut enää ilman toimeen. Ja moni muu seikka oli toisin kuin silloin. Paremmin. Vaikka näyttääkin maamiestä uhkaavan taloudellinen takatalvi, pilkistää sentään jo kevään merkkejäkin. Ainakin oli Erkki Pyydysmäki niitä näkevinään hetkittäin, kun joku näistä sattumista väläytti runsaammin valoa. Tässähän nyt sentään kansa valistuu ymmärtämään aikaansa, talouselämää, yhteiskuntaelämää, kansallisuuselämää.

Kiristelköön vain ryssä hampaitaan. Ei se perustuslaeista lopultakaan mihinkään pääse. Ne sitovat sitä maailman edessä. Hyvät ne aikoinaan osattiinkin saada, ne Suomen ja ryssän sopimuskirjat! Kun tässä nyt hiljakseen herätään puoltamaan omaa kansallisuutta, niin… Aina mennään eteenpäin.

Nuorisoseuratalon rakennusaikana nämä ajatukset heräsivät Erkissä.
Elämä alkoi taas vetää mukaansa. Sai vetää. Vanheneva mies innostui.

II.

Puuhailun ja innostuksen lopputuloksena oli, että pyydysmäkeläinen yhteiskunta saattoi valmistautua juhlamielin viettämään erästä heinäkuun sunnuntaita, jolloin nuorisoseuran talo oli vihittävä. Vanha, monta sukupolvea viljan kuivuussa ja puinnissa palvellut riihi oli jättänyt aineellisen olemuksensa muokattavaksi uuden ajan palvelukseen. Uudelleen salvettuna ja valkaistuna se nousi pienelle, vanhan vetisen puron kiertämälle poukamalle uudenaikaisena nuorisoseurankotina ja silmitteli siitä suurin ikkunoin ympärilleen tätä vanhaa, monia aikain vaiheita kokenutta syrjäkylää. Talon tankoon kohosi jo aikaisin aamulla sinivalkoinen lippu. Se kokosi ensimmäisenä kylän alaikäisen lapsilauman, jo puolipukimissa. Uuden talon köynnöskoristeet porraskatoksen ja pihaan kyhätyn puhujalavan ympärillä vilkuttivat villeihin poikasiin aluksi niin juhlallisen syvästi, että he jäivät sormi suussa pitkäksi aikaa tätä kaikkea lumottuina ihmettelemään.

Seurahuoneen kartanolla olivat vielä viimeiset siistijät ja koristajat, sillä talon valmistustyöt olivat kestäneet eiliseen saakka.

Siitä vaelsi nyt ohi muutamia kirkkomatkallaan olevia ikävaimoja ja miehiä, jotka arkoina ja pelokkain silmäyksin katselivat Pyydysmäen kylän keskelle ilmestynyttä uutta rakennusta. Se repi ja rikkoi jo ennustavalla maineellaan heidän ahdasta maailmankuvaansa, niin että taivaan puoleen kohosi vaeltajain rinnasta monta avuksihuutoa ja nöyrää rukousta.

Ensimmäisiä, jotka aamupäivällä saapuivat juhlapaikalle, oli entinen ylioppilas Länsipää. Mistä lienee hänkin kiertomatkoillaan nyt juuri tänne sattunut. Miehen ulkonainen asu oli ränstynyt, housut ja takki rikkinäiset, leuka villin parran vallassa. Hän kierteli talon ympäri ja katseli sitä joka puolelta. Vihdoin kävi sisään, katseli salin ja näyttämön, kahvihuoneen ja keittiön. Kaikki uutta, puhdasta ja yksinkertaista. Lopuksi hän pysähtyi saliin, istui muutaman penkin päähän, kyyristyi kyynärpäät polvia vasten, laski pään kämmeniin ja huokasi.

Suuressa nuorisoseurasalissa istui nyt yksinäinen sortunut vaeltaja ja nyyhkytti. Kylän paimenpojatkin kurkistelivat ikkunain takaa, mutta sitä hän ei huomannut. Ajatukset vaelsivat pari vuosikymmentä aikaisemmissa tapauksissa, jolloin hänen nuoressa lyseolaismielessään kuohuivat heräävän Suomen kansalliset kevätkuohut. Silloin kutsui itse elämä häntä kamppailuun, osoitti tietä ja työmaata. Hänen nuoruudenhurmansa valaisi vain yhtä uraa. Se oli kansallisen nousun, suomalaisuuden valtakulun, itsestään lankeavien suurten voittojen tie. Uhmaten, täynnä uskoa ja uskallusta hän syöksyi sille tielle, päämäärä kaukana ja korkealla.

Mutta nyt oli hän tässä. Miehen oli pettänyt uhma, joka toi pikarin käteen ja lupasi uutta voimaa. Nyt oli uhma jo aikoja sitten jättänyt, samoin usko. Jälellä oli vain pikari. Sitä hän seurasi, sitä saavuttaakseen laahusti pitkin vaivaloista elämäntietä. Ei mitään muuta varten.

Vaan tässä hänen vanhat unelmansa heräsivät ja saavuttivat. Murtunut mies eli niiden seurassa onnellisen muistojen hetken. Kyynel, joka tipahti parroittuneelle poskelle, sisälsi ravitsevan annoksen kansallistunnon ja kotikuntaisen elämännousun aiheuttamaa iloa. Mutta siihen tipahteli lakkaamatta oman elämän hukkaanmenemisen tuskan pisaroita. Kuohunnan lähteet olivat kuitenkin jo siinä määrin ehtyneet, että vaeltaja aivan huomaamattaan taas pian lipui turtuneen yhtäkaikkisuuden lepotilaan.

Ensimmäinen kaipuu sen jälkeen koski tupakkaa. Hän tavoitti taskustaan piipun ja tulitikut, mutta tupakka puuttui. Samalla kuului askeleita. Hän kääntyi ja tapasi pastorska Pyydysmäen, joka seisoi avoimessa ovessa ja kurkisteli saliin. Länsipää joutui hämille ja käänsi nopeasti selkänsä jälleen oveen. Mutta nuori rouva oli hänet tuntenut, tuli huoneeseen, kävi kohti Länsipäätä ja huusi jo matkan päästä sointuvan, iloisen hyvänpäivän. Arkana kohotti Länsipää päätään ja karkaava hymy huulilla virkkoi:

— Hyvin. Hän tulee myös tänne, mutta pitää olla ensin kirkossa. Hän tulee pyörällä.

— Tottahan nyt toki! Meillä ei ole omaa hevosta, ja Iiskan pitää liikkua niin paljon pitäjällä.

— Minut haki hevosella Pyydysmäen Eero. Ja se ajoi niin että oikein peloitti, vaikka en minä olekaan aivan heikkohenkinen.

Länsipää, entinen naiskavaljeeri, ei voittanut hämiään tämän yhtäkkiä ilmestyneen, lumoavan naiskauneuden edessä. Alennustilansa vaivasi häntä voimakkaammin kuin pitkiin aikoihin. Nainen vaistosi sen.

— Kuulkaa, Länsipää, tehän lähdettekin minun kanssani Penttilään?
Saadaan siellä edes kahvikuppi tähän kuumuuteen.

Näki, että rouva yritti etsiä sopivaa keinoa, millä saisi hieman valaistuksi aran kulkurin synkkää vaellusta. Mutta oli vaikea löytää sopivia sanoja, joiden avulla peittäisi yrityksen armeliaisuusluonteen.

Kartanolle oli sillä välin jo ilmestynyt ihmisiä, jotka ryhtyivät loppuvalmisteluihin päivän juhlaa varten.

— Ehkä minä nyt sentään menen. Pitää käydä tapaamassa erästä tuttavaakin tuolla.

Länsipään viimeiset sanat saattoi heti ymmärtää hätävalheeksi. Hän hyvästeli arasti kätellen, hämillään vilkaisten Lissu-rouvan silmiin, ja lähti kiireesti kuin pakoon.

— Kas! huusi Jussi vilpittömän iloisin mielin ja riensi kättelemään, — Siinähän on meille puhuja! Teitä olen kuulustellut, mutta en ole saanut käsiini ennen. Ettekö te nyt suostu puhumaan iltamassamme?

Länsipää tunsi voimakkaan ailahduksen rinnassaan. Kysymys oli niin luonnollinen ja avonainen, aivan kuin arvohenkilölle esitetty. Mies oli saanut jo niin pitkän ajan tottua yleiseen halveksumiseen, että tämä kaikki tuntui täydelliseltä yllätykseltä. Olihan häntä ennen pidetty etevänä puhujana!

Olihan häntä useinkin kutsuttu täällä kotiseudulla puhumaan iltamiin, kun hän sattui paikkakunnalle. Mutta sittenkin tämä kohtelu oli yllättävän ystävällistä. Ensin Iiskan vaimo ja sitten tämä tulinen raittiusmies.

— Iltamaan puhumaan. Me ajattelimme jo aikaisemmin, mutta kun ei teitä tavattu.

— Minä olen sellaisessa asussakin… kun ohikulkiessani vain aioin pistäytyä…

— Minä suostun. Minun tekee mieleni täällä puhua. Te herätitte, tuo rouva ja sinä minussa…

Jussi ei kuullut enää mitä he herättivät, korviin sattui vain jotain epäselvää mutinaa. Mutta kun he sitten kiireesti astelivat Penttilää kohti, havaitsi Jussi vierellään kävelevän miehen pään nousseen pystyyn, silmissä sädehti elämä, jalka nousi kuin viimekeväisen ylioppilaan. Hän puhui jo kansanvalistuksesta, kansallisesta noususta, suomalaisuuden liikkeen tehtävästä, kaikesta kuin mies, jolle nämä asiat ovat elämän suurimpia arvoja. Ja kun hän pääsi Penttilän tupaan, tervehti hän talon nuorta emäntää jo kuin ainakin kutsuttu, itsensä tervetulleeksi tietävä kestivieras. Pidellessään kädestä emäntää, jonka hameenliepeessä kiikkui kaksivuotinen, pulloposkinen miehen alku, virkkoi Länsipää setämäisesti:

— Kummallista, kuinka te olette isoäitinne, tämän Penttilän emäntävainajan näköinen.

— Jaa, jaa. Minä olen nähnyt. Hän osasi keittää mainioita lihaperunoita, kehui Länsipää nauraen ja luoden silmäyksen ympäri tupaa.

— Osasi. Hän oli hauska, itsenäinen ihminen. Suorapuheinen. Minä kävin täällä usein herastuomari-vainajan pakinoilla. Siinä oli valistunut mies.

Emäntä oli avannut peräkamarin oven ja kutsui vierasta. Kävellessään sinne katseli Länsipää ympärilleen, pysähtyen vielä kamarin ovellakin katselemaan kattoa ja seiniä.

— Tämä tupa oli ennen kansantieteellisesti sangen hauska virkkoi hän.
Sitä on kouluksi muodostettaessa pilattu.

Länsipää astui askeleen taammaksi ja katsoi peräseinää, joka nyt oli paperoitu.

Vieras oli nyt saapunut kamariin, ja Jussi tarjosi soututuolin. Länsipää painui siihen, löi intoutuneena kämmenellään soututuolin käsivarteen ja puhui:

— Se, että Pyydysmäelläkin on nuorisoseurantalo, oikea valistuksen temppeli, se on historiallinen tapaus, jota kannattaa juhlia!

III.

Nuorisoseurantalon vieressä olevalla ruohokentällä oli vilkas ihmisvilinä. Penkkirivit täyttyivät nopeasti. Maakunnan tavan mukaan oli tasa-arvoisuus ehdoton. Vieri vieressä istuivat enemmän ja vähemmän osaa ottaneet, talolliset, torpparit ja mökkiläiset. Siinä Pyydysmäki emäntineen, Iiska Vuoto emäntineen, Heikki Ylinen emäntineen, Hermanni Luhtasenneva emäntineen, Jaakko Aitanen emäntineen, ja moni muu. Siinä mäkitupalainen Matti Miinanpoika ja Israel Kolisto, kumpikin emäntineen j.n.e. Koko kylä kynnen kannattamaan, niistä tietysti puhumatta, joiden uskonnollinen omatunto tai poikkipuolin asettuva luonto ei sallinut tulla mukaan. Myöskin pitäjäläisiä oli saapunut. Pyydysmäen kylä ei ollut koskaan missään ollut näin yhdessä koossa muualla kuin jossain suurissa hautajaisissa. Kylän nuoret taas häärivät, juoksivat, puuhasivat pihalla, keittiössä, ravintolassa, näyttämöllä, olivat touhussa ja toimessa. Vieraampaa nuorisoa parveili kaikkialla. Siinä oli kansanjuhla valmisteillaan.

Ja kaikki hymyilivät. Eivätkä he nyt ilmeisestikään ajatelleet juhlassa saatavaa kahvikestitystä, ei ryyppyjä, joista ei ollut, mitään toiveitakaan, eikä ryynipuuroa. Aivan toista he ajattelivat, monelle vielä joku aika takaperin aivan vierasta ja tuntematonta nautintoa, mutta nyt uteliaasti odotettua: juhlapuhetta! Maallista valistuspuhetta, kansallista puhetta, nuorisoseurapuhetta, jotain semmoista, ja sitten moniäänistä laulua ja seuranäytelmää. Monessa mielessä, joka askarteli kurtistuneen otsan suojissa, kävi ankara aprikointi, tapahtuiko tässä nyt sittenkin syntinen teko, jos Jumalasta ei puhuta mitään, vaikka pyhäpäivänä ollaan koossa? Mutta pelkkä vieri vieressä istuminen oli jo juhlallista. Ja kun siihen tuli torvisoittoa, yleni mieli epäilyksistä; juhla oli alkanut.

Soiton tauottua astui puhujalavalle Jussi Penttilä. Se, mitä tämä nuori mies puhui, pursusi keväistä intoa, se uhkui suuria ja kauniita toiveita, se oli kansallisen, suomalaisen valistuselämän ylistystä. Saavutus, jota tänään juhlittiin, oli Jussin tähänastisten yhteiskunnallisten valistusunelmien suurin voitto. Kuulijatkin sen tiesivät, ja he katsoivat tätä kyläkunnan suosikkia tyytyväisin hymyhuulin. Puheessa ei tietenkään ollut mitään erinomaista, sellaista, mitä ei jo ennenkin olisi moneen kertaan sanottu. Mutta tässä tilaisuudessa se oli kyläkunnan nuorisoseuraväen tunnus. Jussi puhui Pyydysmäen kyläkuntaelämässä nyt tapahtuvasta historiallisesta muutoksesta. Astutaan uuteen aikakauteen, jossa valistuksellinen yhteiselämä tulee siksi perusvoimaksi, pohjaksi, jolta kyläkunta- ja naapurisuhteet kehittyvät. Epäluuloisuuden ja kateuden sijaan pitää astua keskinäinen luottamus ja hyväntahtoisuus. Valistustyön tulee muodostua jokapäiväiseksi harrastukseksi. Kyläkunnan väestö saa silloin varmaan havaita, että samalla kuin siitä on taloudellisellekin elämälle hyötyä ja yhteiskuntaelämälle parannusta, siitä on nuorten sivistyselämälle sellaista etua, että vanhempainkin täytyy se tunnustaa. Huone, jonka vihkimistilaisuuteen nyt on kokoonnuttu, tulee olemaan näiden harrastusten temppeli. Mutta nuoret yksin eivät voi aina vastata toimintansa vilpittömyydestä eikä tarkoituksenmukaisuudesta. Vanhempain rakkauden ja myötätunnon tulee olla mukana.

Puhe oli jo saanut muutamat naiset melkein liikutetuiksi. Mutta kun nyt esiintyi sekakuoro opettaja Lintumäen johdolla, silloin tunnelma kohosi. Monet pyydysmäkeläisestä yleisöstä eivät olleet milloinkaan ennen kuulleet kuorolaulua. Sävelet soivat heille tänään kuin taivaasta. Tähän kentälle eri tahoilta kokoontuneen joukon yhteistunto alkoi muodostua joukkosieluksi, joka kaaoksestaan hahmoittui tässä etäisessä maalaiskylässä, lapsellisissa ja autuaissa tunnelmissa. Se alkoi tavoittaa yhtenäistä ajattelua, joka kiteytyi nopeasti johdonmukaisuuteen. Joku solu kyseli hiljaa älyltään: tällaistako se kansanvalistus onkin? Toinen ajatus kuiskutti erinäisissä mielissä: ja tätäkö ne sanovat synnilliseksi? Tuttujen uskonnollisten vaistojen yllättämänä kolmas häätyi jo vapisten, kesken hurmaavan sävelnautinnon, salaripille omantuntonsa kanssa: onko tämä laulu helvetin esisoittoa vai taivaastako se muistuttaa? Jo värähtää moni vanheneva sielu, jonka salaisissa komeroissa on aina sointuvirityksessä säilynyt nuoruuden kevätajan yhtä hyvin myrskyisten kuin paisteistenkin päivien kiehtova sävel. Milloin on se soinut neidon lutinporraslauluna, milloin hääsoittona klarinetin kiehtovassa liverryksessä tai viulun tenhoavassa taikahelinässä. Vuosikymmenien vieriessä oli kaiken tuon ympärille kutoutunut läpikuulumaton kotelo. Vain harvoin näiden raskaan työn raatajain arkielämässä ratkesivat kotelojen saumat. Mutta nyt oli jokin ihme tapahtunut. Monessa kauan elämän kauneuksille kuurona uinuneessa sielussa olivat alkaneet soida harput. Laulukuoron sävel pani ne kaikuna soimaan. Ja monen ihmisen mielen täyttää kauneuden ilo. He eivät kysy, onko tässä lähellä ja mukana Jumalan enkeleitä vai mustiako. He tuntevat, että ihmisen, pyydysmäkeläisen raatajan, on tässä hyvä ja mukava olla. Hän ei kiroa, sellainen ajatus ei tule mieleenkään, vaan siunaus ja elämänylistys kuohuu hänen elämän kauneudelle avatusta sielustaan. Moni vaistoaa ympärillään joukon naapurien ja tuttujen näköisiä enkeleitä ja tuntee nostattavaa naurunkutkutusta. Nuoruus nousee jostain eteen kuin ihana unelma, vaikka silmät ovat auki. Tässä istutaan vain penkeillä, näin suuressa joukossa, ja katsotaan henkeä vetämättä lavalle, missä opettaja Lintumäki soittaa pojilla ja tytöillä, hosuen ja viittoen, ja nuo nuoret soivat kuin kirkon urut…

Ei kukaan ole muistanut kahvia. Mutta kun nyt otetaan välihetki, hellittää jännitys. Monisatainen parvi juhlavieraita liikkuu onnellisen näköisenä pöytien ympärillä. Vanhuuden lakastuneisuus on kuihtuneiltakin kasvoilta haihtunut. Näkyy hetkisen vain onnellisia kasvoja. Nekin, jotka jo äsken kävivät tilille uskonnollisten ennakkoluulojen kera, nekin näyttävät tulleen tyydyttävään tilinpäätökseen. Sen huomaa iloisista, nauravista silmistä. Selvitystä monessa arassa mielessä olivat helpottaneet kuoron viimeksi soineet säkeet:

Kun opettaja Lintumäki nousi puhujalavalle, kuhisivat ihmiset rauhoittuakseen ja jännittyivät odotuksesta. Hänellä oli kuuluisan puhujan maine. Joskus olikin hänen onnistunut lumota kuulijansa miltei haltioitumiseen saakka.

Tällä kertaa Lintumäki aloitti kesän kauneudesta, joka on jokavuotisen jumalallisen luomistyön tenhoava ilmaus. Mutta ihmisellä on ylivoimainen halu rikkoa jumalallista tahtoa ja tehdä se tilapäisesti tyhjäksi, jopa kumota luonnonlaitkin. Ihminen on näet syntinsä orja. Tämä orja vaeltaa isäntänsä Jumalan puutarhassa kuin katkeroitunut, paatunut, vihamielinen peto. Hän ilmaisee mielensä pahantuulisena, jos näkee ympärillään hyveen ja kauneuden kukkivan mutta nauttii riemuiten jokaisesta elämänonnen särkymisestä, jonka vaelluksellaan tapaa. Ihmisen syntisen luonnon huippusaavutus tavataan vallanhimossa. Toisen vallanhimo tyytyy oman aviopuolisonsa orjuuttamiseen ja elämän katkeroittamiseen. Mutta toinen tahtoo jo laskea orjuutensa alle koko perheväkensä, naapurinsa, kyläkuntansa, seurakuntansa, kansansa, koko valtakunnan, monia valtakuntia.

Näin ei vallanhimolla ole mitään rajoja. Rajan sille voi panna vain valistus, ihmisten viisastuminen, ymmärryksen kasvaminen, järjellinen Jumalan tahdon tajuaminen.

Otaksutaan, että köyhyys tekee orjia. Mutta ei köyhyys mikään syy ole. Köyhyys on syyn seuraus. Köyhyyden syynä on sivistyksen ja tiedon puute. Niin kauan kuin suuret joukot pelkäävät sivistystä, niin kauan heitä painaa ylempien orjankahle. Niin kauan kuin sivistys pysyy luokkaetuoikeutena, niin kauan kuin se tarvitsee herruutensa ylläpitämiseksi "alempia luokkia", niin kauan orjuus rasittaa kaikkia ihmisiä. Alaluokat ovat toisten luokkien, yläluokat ennakkoluulojensa orjia.

Niin kauan kuin kansat ovat sivistymättömiä, vallitsevat niitä aina yksinvaltiaat. Mutta sitä mukaa kuin kansat sivistyvät, ottavat ne aina valtikan pois yksinvaltiaalta.

Kansojen sivistyminen on luonnonlaki. Jos jokin kansakunta ei ota vastaan sivistystä, sortuu se orjuuteensa ja tietämättömyyteensä. Mutta sen asuntosijoille tulee silloin jokin toinen kansa, parempi kansa, joka on kehitykseen mahdollinen, historialliseen elämään otollinen, ja saa siunauksen. Käy aivan samoin kuin täällä maaseudulla: huono, kehitys- ja työkyvytön mies häviää talostaan ja maaltaan; sijaan tulee parempi, kehitys- ja työkykyisempi. Sellainen elää, vaurastuu, siittää poikia ja tyttäriä, jotka vuorostaan "perivät maan."

Yhtä vähän kuin työteliästä, valistunutta, väkevää talonpoikaissukua voi kukaan karkoittaa maaltaan, yhtä vähän voi karkoittaa kansaa, joka on työteliäs, tahtoo valistua ja kasvaa väkeväksi. Yhtä hyvin kuin köyhästä mökkiläisestä voi tulla valistunut, omavarainen, voimakkaan suvun esi-isä ja vaimosta suvun kantaemo, yhtä varmasti voi köyhästä, vähäisestä, mutta itseensä luottavasta ja sitkeästä kansasta kasvaa voimakas kansa, joka voi antaa maailman historialliseen elämään oman annoksensa ja saavuttaa aseman, joka ei enää ole orjan.

Nuorisoseura on kasvatuslaitos, jossa nuorison mieliä avataan valistukselle. Tämä talo tässä on temppeli, joka ei ole pyhitetty millekään "tuntemattomalle jumalalle", vaan tämän rakkaan Suomemme kansallisuusaatteelle, jonka meille on historiallisen elämän opetuksen kautta antanut itse taivaan Jumala. Tämä temppeli on pystytetty sellaista jumalanpalvomista varten, jossa meidän kylämme nuorien mieleen istutetaan, mitä Jumala asettaa Suomen kansan ehdoksi, jos Hän suostuu vapauttamaan sen orjuudesta ja johdattamaan vapauteen.

Ihmiset eivät olleet kuitenkaan väsyneet. Puhuja oli höystänyt kuvaustaan lukuisilla helposti tajuttavilla esimerkeillä. Useat kuulijat, jotka voivat sitä täydellisesti seurata, olisivat helposti saattaneet kuulla vielä toisen verran.

Puheen sisältö tarjosi erilaisia aineksia eriluontoisille ja eri kehitysasteilla oleville ihmisille. Kun se tuli heti äskeisen valtavan musiikkitunnelman jälkeen, olivat sydämet ja aivot herkkiä ja vaikutukselle alttiita. Katsellessa noissa penkkiriveissä istuvien kasvoja huomasi, että äskeinen nauttiva ilme jo oli alkanut muuttua sulattavaksi, ravituksi. Väsymyksen merkkejä ei silti juuri näkynyt. Ihmiset olivat vain siirtyneet tunnelmien ja muistojen maailmasta nykyiseen hetkeen, siihen, että Pyydysmäellä nyt oli saatu nuorisoseuralle tällainen kirkkomainen koti ja että siinä nyt pitäisi nuorisoa opettaa ajattelemaan, mitä Suomen Jumala panee ehdoksi, jos suostuu säilyttämään tämän kansan. Pyydysmäkeläisten tulisi suorittaa oma osuutensa näistä koko kansalle asetetuista ehdoista. Oman kylän lisäksi oli tähän nyt tullut huollettavaksi myöskin isänmaa. Jotain yhteistä tässä oli kirkollisen viljelyksen kanssa, mutta mitä, sitä ei moni vielä käsittänyt. Ajatusmaailmoissa risteilivät harkinnan alaiset kysymykset, mutta selviytyminen saattoi jäädä tulevaisuuden varaan.

Hermanni Luhtasenneva, entinen ojaurakoitsija, nykyään toimeentuleva palstatilallinen, katseli syviin ajatuksiin painuneena edessään olevaa rakennusta. On luultavaa, että hänen hieman raskaasti liikkuva ajatuksensa yritti selvittää kysymystä: mikä suhde tällä laitoksella on kirkkoon? Se tuntui ylivoimaiselta selvittää. Yhtäkkiä ilmestyi hänen eteensä pastori Pyydysmäki ja tarjosi kättä. Miten Hermanni ihastui! ja kun pastori kätteli vielä emäntää ja vielä monta muuta paria siinä lähellä lisäksi, alkoi hymyily ja mielihyvä säteillä nuorta pappia kohti joka puolelta. Iiska-pastori alkoi puhutella Hermannia.

— Minä näin teidät kovin syvissä ajatuksissa tarkastelevan tuota taloa. Mitä te siitä nyt ajattelette?

— Kun ei oikein ymmärrä, sanoi Luhtasenneva hämillään. — Mutta minä vain tässä ajattelin, että kun ei tämä maallinen ihanuus rupeaisi voittamaan taivaallista. Sitä minä vain. Mitä pastori meinaa?

Pastori Pyydysmäki meni totiseksi. Hänen näkyi olevan hieman vaikea vastata. Kotvan kuluttua hän sanoi matalalla äänellä:

— Niinhän se tahtoo olla. Onhan ihminen herkkä ja altis omistamaan maallisen ihanuuden. Nuori ihminen varsinkin.

— Oman hyvyyden tunto on myöskin helposti kasvava rikkaruoho, joka
Jumalan pellossa voi helposti tuhota uskon oraan.

Ympärillä olevain naisten korvat olivat alkaneet herkistyä, päät kallistuivat tänne päin, ja etusormet sysivät huiveja pois paremman korvan päältä.

— Maallinen sivistys on hyvä asia sekin, mutta sielun asia on vielä parempi.

Siihen yhdyttiin kohta. Mutta samalla läheni Lissu-rouva kukoistavana ja nauravana, kätteli myöskin akat ja Hermannin ja muutamia muita, sanoi muutamille jonkun tutun sanan, mutta vei mennessään Iiskan. Heitä seurasi vaimoparven kaipaava, hyväntahtoisen hymyn kirkastama katse. Ainoastaan Liisan silmissä viipyi mustasukkaiselle vivahtava tyytymättömyys ja hermostuneessa suusopessa panettelua suunnitteleva vavahdus.

IV.

Uudesta kenraalikuvernööristä liikkui uhkaavan peloittavia viestejä. Keisarin heikkoudesta, kykenemättömyydestä, neuvonantajainsa tahtoon alistuvaisuudesta puhuttiin mitä uskomattomimpia juttuja. Pyydysmäki oli jo muutamia unettomia öitäkin viettänyt.

Mutta nyt oli Pyydysmäki mitä loistavimmalla tuulella. Tässä juhlassahan hän yhtäkkiä tapaakin omat kyläläisensä kansallisesti heränneinä! Monivuotinen unelma on osoittautunut toteutumiskykyiseksi. Kun Pyydysmäellä jo ovat asiat näin, niin kai valistuneemmilla rintamailla on vielä paremmin.

Hän seisoi emäntänsä vieressä tarjoilupöydän edessä ja odotti kahvia. Tungos oli suuri, mutta Pyydysmäki nautti siitäkin. Hän hymyili noille tytöille ja emännille, jotka hikipäissään toimittivat pöydän takana palvelustehtäviään.

Se oli Lissu, jonka juhlavieraiden joukosta oli kotoinen tottumus ja sisäinen kutsumus temmannut keittiöväen puolelle, missä apua kipeästi tarvittiin. Ja keittiön ovesta vilkkuivat Ylisen ja Penttilän emäntäin hikiset kasvot monen muun kera. Kiire tarttui jo Pyydysmäen emäntäänkin, niin että hän sanoi siinä ryhtyessään kahviaan juomaan: — Jokohan sinne pitäisi tulla? Mutta vieressä oli pari muuta emäntää, jotka juuri ukkoineen saivat kahvinsa Pyydysmäen Maiju-tytöltä, ja toinen sanoi:

Ja sitten yhdessä naurettiin ja laskettiin vanhuuden etuoikeuksia ja havaittiin ne painaviksi.

Pyydysmäkeläiset tungeksivat juuri, pois ahtaaksi käyvästä tarjoilusalista, kun muuan mies pidätti ovella isäntää ja pyysi saada vähän puhutella. Mies oli nimeltään Joose Peräoja, joka palveli renkinä Juurakkolan Jaakolla vielä, vaikka oli jo nainut mies ja taisi olla pari lastakin asukkaina mökillä, mihin hän alkuaan vaimonsa sijoitti muutamia vuosia takaperin.

Kun he pääsivät hieman ulommaksi väentungoksesta, istahtivat he erään aitaa vasten nojallaan makaavan rinnin varaan. Mutta samalla lähestyi heitä toinenkin, Israel Kolisto, totisena mälliänsä purren. Miehet rupesivat nyt kyselemään Pyydysmäeltä, voisiko hän vielä jollain tavoin auttaa heitäkin saamaan maata. He kertoivat, että se Juurakkolan talo, jossa Joose palveli, olisi nyt ostettavissa, mutta saako sitä valtiolainaa vielä? Heitä on kaikkiaan neljä, jotka tahtoisivat koettaa…

Silloin täytyi Pyydysmäen sanoa, että sitä valtiolainaa ei nykyään enää saa. Mutta miten siinä juteltiinkaan, Pyydysmäki oli nyt sillä päällä, että tässä kylässä ei saa olla ketään, jonka tarvitsee odottaa venäläistä maanjakoa, jos vain hänen apunsa auttaa. Niin hän lupasi ajatella asiaa siinä mielessä että saataisiin jollain tavoin yksityinen laina. Miehet menivät iloisina haaralleen ja sanoivat, että jos Pyydysmäki vain asian järjestää, niin ostetaan se talo.

Myytävänä olevan Kylä-Juurakkolan talon omistivat entisen koronkiskurin Juurakkolan äijän tytär ja tämän aikoinaan myöskin rikkaasta kodista lähtenyt vävy, jonka kanssa Lintumäki yhteen aikaan metsästeli. Pari oli ollut aikansa isoisimpia. Mutta heidän elämänsä ei ollut mennyt oikein hyvin. Ensin oli vaimo ruvennut salassa maistelemaan, eikä sitten kestänyt kauan ennenkuin mies rupesi tästä havainnosta lohduttelemaan itseään samalla tavalla. Elämä kuitenkin meni tavallista menoaan, lapsiparvi lisääntyi luonnonjärjestyksessä. Mutta myöhemmin alkoi työasiain hoito jäädä toimittamatta ja syntyä velkoja. Niin kyllästyttiin koko talon asumiseen, päätettiin myydä murhe pois selästä ja ruveta elelemään korkojen varassa. Tämän talon halusivat nyt mökkiläiset saada käsiinsä.

Näistä mökkiläisistä oli Israel Kolisto jo hieman vanhemmalla puolen ikäänsä oleva maatyömies, joka koko elämänsä paimenpojasta saakka oli tehnyt töitä Pyydysmäen talollisille. Mutta nyt, kun hän alkoi lähestyä viittäkymmentään ja vanhuus rupesi kiertäen ja kaartaen vaanimaan joka puolelta, hätyytteli ja toi elämänpelon, josta ei mies vielä kymmenkunta vuotta takaperin tiennyt mitään, — nyt häätyi hän ajattelemaan omaa maatilkkua. Tässä asiassa oli ilmeisesti yllyttänyt toisten mökkiläisten esimerkki, ja akka yllytti myös.

Toisena osakkaana oli Matti Miinanpoika, kymmentä vuotta nuorempi, jonkun verran maailmaa kierrellyt, sitä ja tätä yritellyt, laiskanpuoleinen mies. Tällä oli hoikka vartalo, pitkät kädet, heiluva käynti ja puhelias, isoääninen suu. Sitä vastoin Kolisto oli pieni, umpimielinen ja hiljainen.

Kolmantena oli jo ennen mainittu Kylä-Juurakkolan renki, Joose Peräoja, kolmissakymmenissä oleva, hyvä työmies. Hän oli työmiessukuakin, mutta kokonaan ilman mitään muuta peruspääomaa kuin ruumiin terveys, voima ja hyvä työnkurssi. Mutta niissäpä sitä olikin kerrakseen. Reipas mies ei kaivannutkaan muuta.

Neljänneksi tuli nuori poika, joka ei vielä ollut kahdenkymmenenkään ikäinen. Hän edustikin äitiään, torpparin leskeä Leena Kantosuota, jonka torppa oli Ylisen maalla, mutta kontrahti lopussa eikä sitä saanut millään uusituksi. Ensi vuonna jo odotti varma häätö.

Joose Peräoja oli tanakkaa tekoa, nuorenpuoleisella iällään jo tottunut piipunperiäkin pureksimaan. Mutta Kantosuon Taavetti oli hintelä, teräväsilmäinen ja liukasliikkeinen poika siitä huolimatta, että kasvoissa, ruumiin kehitysmuodoissa ja liikkeissä ilmeni liian aikaisen raskaan ruumiillisen työnrasituksen jäljet.

Nämä miehet istuivat Pyydysmäen tuvan penkillä rivissä eräänä kesäisenä iltana neuvottelemassa isännän kanssa. Monen samanlaisen joukkueen kanssa oli Pyydysmäki ollut vuosien kuluessa tekemisissä, ja saavutukset olivat tyydyttävät. Valtionvarojen saanti kyllä oli pysähtynyt alkuunsa, mutta parissa tapauksessa oli asia rahoitettu yksityisvaroilla.

Kaikki nämä, jotka tässä nyt istuivat maanhaluisina, olivat Pyydysmäelle lapsuudesta saakka tuttuja oman kylän miehiä. Kolisto ja Peräoja olivat aivan ensiluokkaisia työmiehiä, Kantosuon leski suurine lapsijoukkoineen monet myrskyt soutanut ja vastamäet kokenut torpanvaimo, jota ei ilkeäisikään laskea mieron tielle. Olihan tämä vaimo tehnyt melkoisen yhteiskunnallisen päivätyön ensin synnyttämällä ja sitten vielä yksinpuolin elättämällä ja kasvattamalla kelpo ihmisiksi lapsilaumansa. Tämä Matti Miinanpoika nyt kyllä oli mies, johon ei kannattanut paljoa luottaa. Mutta mihinkäpä sekään talopahansa panee! Jos ei kykene sitä asumaan, niin siihenhän se jää talo, ja elinkykyisempi asuja saattaa siihen pesiytyä.

Tämä puuha miellytti Pyydysmäkeä. Sillä voi taas antaa yhden iskun Bobrikoffin puuhille. Maanjakohuhut olivat taas ruvenneet elpymään. Ja Helsingissä ilmestyvä sosialistinen Työmies-lehti oli alkanut kiihoittaa. Pyydysmäki ei ollut itse lehteä lukenut muuten kuin Suomettaren selostuksista. Mutta jo niistä saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että lehdellä täytyi olla epäisänmaallinen, siveetön pohja. Kyllähän Erkki suunnilleen ymmärsi kaupungin ja tehtaitten työväen ja heidän työnantajainsa väliset suhteet. Eihän aikaansa seuraava talonpoika saattanut olla huomaamatta sitä uutta taistelusuhdetta, mikä oli alkanut kehittyä suurteollisuus- ja -kauppapääoman ja ruumiillista työvoimaansa myövän ihmisen välillä. Kyllä Pyydysmäki sen huomasi, että ihminen siinä taisteli rahan valloittavaa ylivaltaa vastaan. Mutta sittenkin. Koko taistelu olisi pitänyt pysäyttää siksi kunnes olisi päästy vapautumaan hieman tästä molempia uhkaavasta Venäjän kaksipäisestä, siipiään huitovasta kotkasta. Nythän oli sukeutumassa taistelu koko kansan, kaikkien luokkien yhteisestä olemassaolosta. Jos nyt ruvetaan keskenään taistelemaan vallasta, eri luokatkin, kun jo ruotsalaiset ja suomalaiset ovat kohta niin hajan, ettei mitään yhteistä vastarintaa näy voivan ajatellakaan, silloin varmaan menetetään kaikki. Koko luokkataistelu, joksi sitä nyt nimitettiin, näytti aloitetun sopimattomaan aikaan. Jos ryssä kumoo perustuslait, niin se tulee ja hallitsee Suomessa, niin työmiestä kuin työnantajaakin, tallaa molemmat maan tasalle ja musertaa kaiken yrittämishalun. Se oli Pyydysmäen vakaumus. Sen vuoksi olisi jokaisen isänmaallisen miehen tullut välttää kaikkien keskinäisten suhteiden kärjistymistä ja asettua yhteiseen rintamaan. Ehtiihän sitä sitten näitä sisäisiä riitoja ja etusuhteita selvitellä, kun Venäjällä tulee vallankumous. Ja sen tulemiseen Erkki Pyydysmäki uskoi ehdottomasti. Se saattaisi vain vähän viipyä.

Mutta jos toimitetaan maata näille työkykyisille maatyömiehille, tulee heistä isänmaastaan kiinnipitävää talonpoikaisväkeä. Ja samalla toimeentulevaa. Sellaisiin ei pysty ryssän narraaminen. Pyydysmäki oli sen jo kokenut.

Niin hän rupesi neuvottelemaan näidenkin miesten kanssa. Hän tiedusteli olivatko he nyt lopullisesti olleet kyselemässä Juurakkolan hintaa ja myyntiehtoja. Olivat, tämä Matti oli ollut, mutta tavannut emännän pahalla tuulella, ja hän oli kyllä sanonut, ettei heidän taloaan ikinä Matin-moisille myydä. Hm. Se oli melkein ymmärrettävää. Mutta Joose oli kerran kysynyt isännältä, ja silloin oli tämä sanonut, ettei sillä ollenkaan väliä ole, vaikka mustalaiset ostaisivat, kun vain rahan pöytään lyövät.

Pyydysmäki lupasi ryhtyä neuvotteluihin asiasta. Niin kävi hän ensin talon myöjän luona. Tämä sattuikin pitämään kunnianaan sitä, että itse Pyydysmäki tulee kyselemään. Kyllä hän myö, mutta ei halvalla! Tahtoo niin ja niin paljon. Kun pitää ruveta koroillaan elämään, niin pitää saada hintaa. Pyydysmäki ei hätäile, ei tee ensi kerralla mitään tarjousta. Rupeaa vain rahoja kuulustelemaan kunnan säästöpankista. Saisihan sieltä Pyydysmäki, jos taloa itselleen ostelisi. Mutta kun säästöpankkiherrat saavat kuulla tarkoituksen, alkavat he epäröidä. Säästöpankissa hallitsevat pitäjän rahamiehet. Heidän silmissään on tämä talojen halkominen ja pirstominen tuhoisaa hommaa. Se on sosialismia, omaisuuden tasanjakoa. Köyhälistöstä tulee vain ylpeitä öykkäreitä; päivämiehiä on vaikea saada ja palkat nousevat. Ja sittenkin ne kuitenkin köyhtyvät. Paljoa ei siihen suuntaan tosin ollut vielä merkkejä näkynyt, mutta kokeneet ja viisaat miehet näkivät joka taholla merkkien lähestyvän. Eikä nyt tahtonut kannattaa suurehkokaan talo, sitä vähemmin pieni. Ne tekevät varmasti vararikkoja ennen pitkää. Sinne, sinne ne menevät kruunulta ja yksityisiltä lainatut varat. Heidän oli mahdotonta ymmärtää mitä tämä Pyydysmäki, varakas ja ymmärtäväinen mies muuten, tarkoitti tällaisilla puuhilla. Kaiketi se ottaa niiltä hyvät välitysmaksut? Tietenkin. Kauniit rahat pistää voittoina taskuunsa.

Eivät he anna. Se on liian uudenaikainen ja epävarma tarkoitus. Eikä ole rahaakaan… eihän sitä ole. Kun sen lisäksi kauppaneuvos Blomster, entisiä pitäjän poikia, joka oli päässyt rikastumaan ja noussut kaupungin johtavien porvarien luokkaan, oli kysynyt suurempaa lainaa, täytyi siihen varata rahoja. Kauppaneuvokselle kuuluu tulevan kahvilasti aina Brasiliasta, ja hän arvelee saavansa täältä säästöpankista rahaa huokeammalla korolla ja vähän pitemmälle ajalle kuin vekselillä kaupungin pankista. Sille tässä nyt täytyy katsoa rahat, täytyy tietenkin. Kauppaneuvos on rikas ja kunnon mies, kyllä hän vastaa.

Ja niin tarkastetaan velkakirjoja ja vaaditaan rahantarpeessa perittäväksi joukko koronmaksussaan hieman myöhästyneitten velallisten maanviljelyslainoja. Tämähän onkin sopiva syy maksajain kiristämiseksi: tarvitaan rahoja! Ilmoitetaan kauppaneuvos Blomsterille puhelimella, että laina annetaan. Samalla lasketaan tuttujen kesken sopivaa leikkiä hyväntekijäisistä, konjakista, "rovastin sikaareista." Kauppaneuvoksella kuuluu jo niitä olevan varattuna. Noo, sen hekin arvaavat.

Pyydysmäki tietysti saa vain kuulla julkisuuteen välttämättömästi tulevat kuivat tosiasiat: että nyt ei ole pankissa rahaa, kun on luvattu kauppaneuvokselle jo aikaisemmin puhuttu laina. Jo tämäkin riittää kuohuttamaan Pyydysmäen vanhaa-aatamia. Mutta pankissahan onkin pääpomona hänen vanha kunnallispoliittinen kilpailijansa kauppias Koivunoksa, joka samasta valtiollisesta puoluekannasta huolimatta on Pyydysmäen leppymätön vihollinen. Se juontaa alkunsa aina v:n 1891 valtiopäivämiesvaaleista, jolloin muutamat Koivunoksan ystävät tahtoivat saada hänet Pyydysmäen edellä valtiopäiville. Ja kun ei se onnistunut, rupesi Koivunoksa oikein vakinaisesti vihaamaan.

Tämä vastoinkäyminen vain kiihoitti Pyydysmäkeä. Hän tahtoi nyt ajaa
Juurakkolan talonpalstoituksen läpi millä hinnalla tahansa. Lähti
kaupunkiin, jossa hänellä oli muutama tuttava yksityispankin johtaja.
Siellä asia alkoikin heti järjestyä.

Sitä mukaa siis Kylä-Juurakkola alkaa siirtyä näille uusien talollissukujen perustajille. Aina Matti Miinanpoikaa myöten syntyy näissä perheissä valtava elämänkuohunta. Muutamat väsähtäneet ja veltostuneet syrjästäkatsojat käyvät taas kyselemään toisiltaan, noituuko se lautamies noihin avustettaviinsa uuden hengen vai mikä salaperäinen voima ne panee liikkeelle.

Parin viime vuoden kuluessa oli valistuksellinen herätys temmannut tämänkin kunnan nuorison mielet valtavalla voimalla. Jotain henkisesti sytyttävää liikkui ilmassa. Lukuisat elämänkysymykset viilailivat kuin pieniä purosia myöten nuorisoseurakokouksiin, joissa niitä pohdittiin. Ne elävät ja vaikuttivat nuorukaisten ja neitosten ajattelemina ja tulivat sitä tietä nuorisoseuroissakin pohdittaviksi.

Kirkolla oli nuorisoseuraelämä vanhempaa ja vakaantuneempaa, osittain jo kangistuneempaakin. Mutta Pyydysmäellä se oli nuorta, uutta ja palavaa. Seurahuoneen valmistuminen oli saanut sen aikaan. Kokouksia pidettiin vähintään joka toinen sunnuntai. Seuralehti "Sytyke" ilmestyi jokaiseen kokoukseen. Se sisälsi runoja, suoranaisia kertomuksia, usein pirteätä ja suolaista arvostelua epäkohdista.

Keskustelukysymykset, joita oli määrä vuoron perään tuoda kokouksiin, käsittelivät usein nuorten omassa elämässä ja keskuudessa tavattavia epäkohtia. Eräs 18-vuotias kävi tuimasti paikkakunnalla vallitsevan yökosinnan kimppuun. Se herätti vastustusta, mutta myöskin puolustusta. Kysymys jäi ratkaisematta, sillä useimmat seuran jäsenet harjoittivat yökosintaa. Mutta nuori taistelija Matti Luhtasenneva, Hermannin poika, jatkoi hyökkäyksiään seuralehdessä ja taivutti siten useita puolelleen. Toinen, Mikko Aitanen, Jaakon poika, vihasi valkeata kiiltokaulusta, koska se oli "herraskaisuuden merkki", ja väitti, että kaikki ne, jotka olematta herroja, sellaisia käyttävät, yrittävät lentää ylemmäksi kuin siivet kannattavat. He rakentavat uusia luokkarajoja. Nuorisoseuran pitäisi ohjelmansa mukaan poistaa vanhojakin luokkarajoja. Tästä syntyi kauan kestävä, päättymätön kina. Mutta se valaisi monelle asiaa, ja lopulta julistettiin kaikenlaisten kaulusten käyttämisvapaus. Nyt nostivat jotkut pojat kysymyksen, oliko tyttöjen edelleen pakko käyttää huivia vai eikö tulisi ottaa hattukin? Siitä kävi kiista taas aika tuliseksi, mutta se ei johtanut päätökseen, ainoastaan periaatteen selvittelyyn. Eero Pyydysmäki oli kuohuvimmassa nuoruuden nousukaudessaan. Hänessä ilmenivät erikoisen voimakkaina ajattelijan taipumukset ja hänen luonteessaan oli tulta enemmän kuin kenenkään muun perheen jäsenen. Tähän aikaan oli pojan harrastus kiintynyt uskonnollisen ja valistuksellisen mielialan ristiriitaan. Alkunsa se juonti siitä, että hänen veljensä Iiska oli papiksi tultuaan ja erikoisesti tänä viime vuotena ruvennut osoittamaan huomattavia ahdasmielisyyden taipumuksia. Kotona käydessään hän joutui usein puhumaan nuorisoseurasta ja sen toiminnasta sen arvoa kieltävässä, usein tuomitsevassa äänilajissa. Kun tämä sointui yhteen sen käsityksen kanssa, joka pastori Nordbergilla oli nuorisoseuroista, vaikkakin Nordbergin arvostelut olivat vielä ankarampia ja tuomitsevampia, muodostui intomieliselle nuorukaiselle sellainen usko, että papit edustavat nykyhetkellä pimitystä, ovat mustana seinänä, josta kaikki valo heijastaa vain heihin itseensä. Kun hän ensi kertoja kotona kiistellessään Iiskan kanssa uhmaten toi julki tämän käsityksen, huudahti äiti toiselta puolen tupaa askareiltaan:

— No mutta… jopa tuo poika nyt… aivanhan se puhuu kun mestari
Pettersson!!

— Mikä oppimestari! kirkui Eero, — Eivätkö nämä ole sellaisia asioita, jotka täysijärkinen ihminen ilman mestariakin älyää?

— Et sinä ole vielä mikään täysijärkinen, pojannulikka olet, kiukutteli Iiska.

— En suinkaan minä nyt niin täysijärkinen olekaan kuin sinä, mutta niin täysijärkisen vanhoilliseksi en ikänä tulekaan.

— En tule, eikä minun tarvitse, kun ei minulle tule papin velvollisuuksia, pimittää kansaa sitä varten että kirkko ja paimenet saisivat nukkua…

Äiti laski pelästyneenä työn käsistään ja katsoi poikaa aivan kuin silloin, kun Eero oli pikkuinen ja sai tällaisessa tapauksessa raippoja.

Eeron ääni oli jo hillitty, eikä hän uskaltanut nostaa silmiään äitiin, jonka jokaisen eleen hän kuitenkin tarkoin näki.

— Sellaista hedelmää se kantaa se nuorisoseura ja itsekasvatus, ilkkui
Iiska.

— Älä sano niin. Näethän sinä, että pojassa kuohuvat vain ne samat
nuoruuden voimat, jotka sinussakin aikoinaan. Muistat kai siellä
Helsingissä. Etkö liene silloin ajatellut jokseenkin samoin kuin tämä
Eero nyt.

Pyydysmäki naurahti ja kiskoi rasvattua silahihnaa läpi kätensä ja katsoi pappispoikaansa.

Iiska mutisi jotain huuliinsa, mutta ei ruvennut vastustamaan. Hän oli seurakunnastaan vain tilapäisellä käynnillä syntymäkodissaan eikä halunnut väitellä isän kanssa. Eeroa sitä vastoin kiusasi ylivoimaisesti halu näpsiä vielä papistunutta vanhempaa veljeä isän suojeluksesta. Mutta hän vaikeni aavistaen, että jos rupeaisi tilaisuutta hyväkseen käyttämään, hän voisi saada isältä hieman ankarammasta kädestä kuin vanhempi veli äsken. Äiti sitä vastoin ei oikein voinut loukkaantuneesta mielialastaan päästä, vaan valitti:

— Minä en ollenkaan ymmärrä, miten on mahdollista, että poikaset puhuvat näin. Ja papille, vaikka kohta nyt onkin veli. Minä en tahdo tällaista enää kuulla! En minä ole ennen huomannut Eerossa tuollaista. Niinhän se puhuu kuin pakana. Ja tämäkö nyt sitten on valistusta ?

— Ole nyt, suhditti isä. — Me puhumme asiasta Eeron kanssa toiste. Olihan se nyt vähän räikeästi mutta… eihän se nyt kuitenkaan ollut niin tarkoitettu.

Nämä samat hyökylaineet loiskuivat ja vyöryivät monissa nuorisoseuralaisten kodeissa Pyydysmäellä. Niinpä oli noussut päiväjärjestykseen pari kysymystä, joista oli syntyä yleinen seurakuntalevottomuus. Toinen oli raittiuskysymys, jota ajamaan opettaja Lintumäki, Jussi Penttilä ja nuori Matti Luhtasenneva olivat oikein tosissaan ryhtyneet. Myrsky nousi siitä, että viimemainittu oli seuralehdessä maininnut nimeltä muutamia kylän uskonnollismielisiä miehiä, jotka olivat yhdessä juopotelleet. Aivan pian senjälkeen oli pastori Nordberg käynyt kylässä pitämässä raamatunselityksen, jolloin oli ottanut tekstikseen Kaanaan häät ja selittänyt Kristuksen silloin laittaneen viinaa, josta jumalaapelkääväiset häävieraat juopuivat. Pastori selitti, ettei Jeesus olisi voinut olla häissä, missä oli uskottomia ihmisiä, mutta selvä raamatunsana vakuutti, että siellä oli juopuneita. Nyt puhui hän pauhaavassa äänilajissa sellaista tekopyhyyttä ja farisealaisuutta vastaan, jota oli alkanut ilmetä näissä nuorisoseuralaisissa, jotka päätäpahkaa väittävät, että kristityn ihmisen tulee olla ehdottomasti raitis! Se sellainen on omalla hyvyydellä ja tanssin tahdissa taivaaseen pyrkimistä. Pastori julisti sellaista eksytystä vastaan ankaran tuomion muistuttaen, ettei taivaaseen pääsemiselle ole asetettu minkäänlaisia muita ehtoja kuin usko, ihminen kun on niin kurja syntinen, ettei hän omilla ponnistuksillaan kykene otsamaan yhtäkään askelta autuudentiellä. Kaikki autuus tulee armosta. Jos nyt ehdoton raittius olisi kristitylle välttämätön, niin siitä tehtäisiin silloin uskon kilpailija, autuuden ehto. Samalla hän varoitti laskemasta nuoria nuorisoseuraan, missä tällaisia villioppeja sepitetään. Ymmärrettiin, että juopottelijat olivat valittaneet papille, joka nuorisoseuravihassaan oli valmis ryhtymään heidän aseenkantajakseen.

Siitä syntyi kyläkunnan myrsky. Erisuuntaisista uskonnollisista piireistä kiinnitettiin huomiota itsevanhurskauden ja tekopyhyyden villioppiin, jonka kehittämislaitokseksi Pyydysmäen nuorisoseura oli muodostunut ja jota kirkonkylän nuorisoseuralaiset tuntuivat kannattavan.

Kun syyllisiä etsittiin, keksittiin pääsyntiseksi opettaja Lintumäki ja räätäli Pettersson. Nuoret tietysti juoksentelevat näiden kellokkaiden perässä, joista toinen käsitettiin olevan vapaa-ajattelija ja toinen tolstoilainen. Tällöin johduttiin tietenkin tarkastelemaan näiden vaellusta ja keksittiin, ettei heistä kumpainenkaan käy ripillä. Pastorille se oli tärkeä löytö. Hän saarnaili siitä raamatunselitystiloissa ja kerran jo viittaili asiaan hyvin läpikuultavasti rippisaarnassakin.

Juoppous- ja raittiuskysymys ja niiden suhde uskontoon joutuivat näin laajan pohdinnan alaiseksi. Samalla aina pidettiin mukana rippiasiakin. Riiteleminen johti siihen, että moni arkamielinen uskovainen, joka oli ollut ehdottomasti raitis, rupesi julkisesti maistelemaan, välttääkseen joutumasta tekopyhyyden pauloihin ja tekopyhän maineeseen. Täytyi koettaa pysytellä niin syntisenä, ettei erehdyksessä hairahtuisi luulemaan itseänsä niin hyväksi, ettei ollenkaan armontarvetta tuntisi.

Samaan keskusteluseulaan työnnettiin myöskin nuorisoseuran näyttelemiset, tanssit ja muut synnit tarkoin tutkittaviksi. Mutta nuoret eivät tahtoneet olla huonompia: he kokosivat vanhempain helmasyntejä, kuten ahneutta, epärehellisyyttä, panettelua y.m. samanlaista seulottavaa.

Niin siitä syntyi valtava nuoren ja vanhan maailmankatsomuksen välinen taistelu. Moni arka sielu, jolla oli vain niukasti valoa, tuli levottomaksi jo sen johdosta, että oli tullut menneeksi seuratalon vihkiäisiin ja saattanut siellä iloita semmoisesta, mikä nyt yhtäkkiä selvisi taas synnilliseksi ja maailmalliseksi. Näin se yksimielisyyden humaus, joka oli nuorisoseuratalon rakennus- ja vihkimishomman aikana hurmannut kyläkunnan hetkiseksi maallisesti katsoen ihastuttavaan sopusointuun, haihtui kuin sumu. Eripuraisuus, syntinen riita ja sen johdosta armontarve kirkastuivat ilmi eläviksi. Havaittiin oltavan taas Pyydysmäellä.

Hermanni Luhtasenneva itse ei vielä ollut tehnyt ratkaisua, sillä hän piti teräväpäisestä pojastaan, joka luettiin pahimpain näyttelijäsynnistä syytettyjen joukkoon. Poika sitä paitsi oli kansakoulusta saakka viisauden maineessa. Isä, joka koko elinaikansa oli ollut yksinkertainen, huomattavampia älynlahjoja vailla, piti sellaisten ilmestymistä pojassa niin suurena jumalanlahjana, että hänen oma uskonsa oli joutua vaaraan. Hän näet tunsi vahvaa houkutusta pitää pojan ja hänen tovereittensa puolia. Sitä vastoin Hermannin emäntä kyllä huokaili raskaassa vaivassa ja ahdistuksessa. Hänen hätäänsä piti yllä Tuomisen Liisa, naapurin akka, jolle nämä uskonasiat olivat kirkkaan selkeitä, tuli kysymys mistä kohdasta tahansa.

Mutta sitä paitsi oli Pyydysmäen emäntäkin levoton. Hänen kohdallensa olikin työntynyt kummallinen ristiaalto: perheen jäsenet, joita hän kaikkia rakasti ja vaali kuin kana poikasiaan, olivat jakautuneet jyrkästi kahteen vastakkaiseen leiriin. Emo oli sydämensä syvyydestä vakuutettu siitä, että Iiskan puolella oli korkeampi totuus. Mutta näiden maallisten kannalta katsoen taas oli isännän ja Eeron mielipiteillä myöskin arvoa — hän ymmärsi sen järjellään — niinkuin esimerkiksi kiivailun siinä raittiudessa. Vaimo oli sydämestään iloinen siitä, että isä ja pojat olivat kaikki raittiita. Ja vaistomaisesti hän epäili pastori Nordbergin selitystä Kaanaan häistä. Hän tunsi sielussaan aivan elävästi, että jos hänen miehensä ja poikansa olisivat juovuksissa joskus rähisseet, hän ei olisi voinut perhehäpeältä ihmisten edessä silmiään nostaa. Mutta kaikkein vähimmin olisi hän voinut uskoa, että Herra Jeesus, jos hän olisi tullut Pyydysmäkeen ja havainnut näiltä hänen rakkailtaan viinan loppuvan, mennyt vesisaavin luo ja muuttanut sen viinaksi juopuneille! Jos hän näkisi näiden poikainsa, Iiskan, Jussin tai Eeron ryyppäävän viinaa, sitten höpisevän, repivän suutaan tahi rehväilevän päissään, niin hän painuisi maan alle häpeästä, tuskasta ja Jumalan armon menetyksen pelosta.

Mutta sittenkään ei sitä pitäisi sekoittaa uskon asioihin. Sitä hän vain. Eikä hän näyttelemistäkään niin kovin pahana pitäisi, eihän siinä mitään. Se vain hänellä oli, että sekin saattoi olla kehittyneemmän jumalisen viisauden kannalta syntiin houkutteleva asia. Verratessaan näyttelemistä nuorten moniin muihin huveihin, niinkuin yöjuoksuihin y.m., olisi hän kuitenkin antanut Iiskan hieman tarkistaa tuomiotaan nuorisoseurasta.

Kun Iiska taas kerran tuli, otti äiti hänet kahteen kynteen tästä asiasta. Samalla kysäisi hän pitääkö Iiska Helsingin suomalaisen teatterin näyttelemistä syntinä, ja onko Iiska ollut siellä. Iiska sanoi, ettei näytteleminen ehdottomasti ole synti, varsinkaan jos kappale on hyvä ja sen esitys kohoaa taiteeksi, niinkuin Suomalaisessa teatterissa. Mutta näiden pyydysmäkeläisten näytteleminen on jo niin ala-arvoista taiteena, että se on synti taidetta vastaan. Se muodostuu remuamiseksi, jolloin taiteellinen sielunjalostus on mahdoton. — Niin voi olla. Mutta meidän ihmisten jumalanpalveluskin on erilaista, toinen taitaa tehdä sen paremmin, toiselta se menee huonommin, mutta eikö Jumala katso yritykseen, sydämeen? — Kyllä, sanoi Iiska. Mutta tässä nuorisoseurassa onkin juuri yritys virheellinen, ja sydän etsii jotain muuta kuin taiteellista nautintoa tahi Jumalaa. Kun ne huonon näytelmän jälkeen hypellä remputtavat helvetillisen hanurimusiikin soitolla, niin voiko äiti ajatella, että Jumala hyvillä mielin sitä katselisi?

Äidin omatunto säpsähti. Oliko hän todella sellaista pitänyt mahdollisena! Sehän oli niin ilmeinen synti, ettei tarvinnut harkitakaan. Hämillään katsoi hän vilpittömillä, ruskeilla, hyvillä silmillään poikaansa, josta hänen toiveittensa mukaan oli tullut pappi, mutta jota hän nyt tunsi kuitenkin oudosti orjailevansa. Samalla meni mieleen, että isän ja Iiskan välille oli ilmestynyt jotain erottavaa. Sitäkö se oli, että isä riippui niin kiinteästi näissä maallisissa? Iiska taas näkyi erottautuvan yhä tiukemmin taivaallisiin. Kumpaisenkin harrastus oli hänestä oikea ja tarpeellinenkin, mutta miksi he eivät voineet sopia? Ja hänen mielessään alkoi taas askarrella sovittamisen ajatus. Sellaisella oli hänen elämässään ollut aina hyvin keskeinen vaikutus. Pyrkimys erottavien näkökohtien ymmärtämiseen oli siten muodostunut hänen elämänymmärryksensä sisällöksi. Luonnekin oli jo vakautunut sellaiseksi, että jokainen riitainen epäsointu perheen jäsenten kesken aiheutti syvää sielullista kärsimystä. Kun sellaista perheessä sattui, katsoi emäntä luonnolliseksi velvollisuudekseen sovittaa.

Mutta tämä nyt uhkaava ristiriita oli sellainen, että hän sitä ajatellessaan tunsi liikkuvansa, suorastaan haparoivansa tuntemattomilla aloilla. Tehtävän ylivoimaisuudesta ei hän kuitenkaan ollut varma. Sillä hänen sielussaan ei löytynyt perhepiirissä ylivoimaiselle mitään vastaavaa kuvaa. Ajatus jäi toistaiseksi ratkaisematta. Mieleen jäi vain varmuus, että hän tekisi kaikkensa sovittaakseen isän ja Iiskan — niinkuin ennenkin. Eeron hän nöyryyttäisi nuhtelemalla.

Tämän itseselvityksen jälkeen huomasi emäntä itsensä entistä suosiollisemmaksi nuorisoseuraa kohtaan. Kaikesta huolimatta. Tekikö sen Eero-pojan merkillinen huomaavainen käytös juuri äitiä kohtaan vai jokin muu selveneminen, on vaikea sanoa. Äitiä vain kiusasi Eeron liiallinen suulaus ja se, että pojan sanoissa oli aina jotain, mitä äiti tahtoi karsia ja siivota. Kerran otti äiti Eeron puheilleen kamariin, istui levokseen hetkiseksi soututuoliin ja käski Eeron eteensä seisomaan, saadakseen katsoa läheltä pojan silmiin ja pitää kädestä kiinni. Poika oli tällä kertaa joutunut intoihinsa arvostellessaan kirkkokristittyjen elämää.

— Voisit sinä pitää vähän soukempaa suuta, sanoi äiti. — On rumaa ja sopimatonta, että nuori poika sillä lailla arvostelee vanhempia ihmisiä. Ja sehän kohdistuu omaan äitiisikin tuo puhe kirkkokristityistä. Olenko minä nyt todellakin antanut sinulle sellaisen esimerkin?

Äiti hymyili. Ja kun poika hellitti kätensä kaulasta kimaltelivat kirkkaat kyyneleet nuorukaisen poskilla. Hän sanoi hiljaa:

— Niin, mutta hillitse niitä. Ajattele tarkoin, lapsi, ennen kuin päästät kovan sanan suustasi.

— Minä ajattelen kyllä, sanoi poika, — mutta minä luulen, että me nuoret olemme monessa asiassa toista mieltä kuin te vanhat. Onko se väärin ja paha?

Äiti yritti joutua hieman hämille. Hän ei ollut koskaan kuulunut niihin ihmisiin, jotka empimättä tukkivat lapsiltaan sanan ja ajatuksenvapauden. Mutta kun oli puhe uskonnollisista asioista, oli hänen vaikea sulattaa tämän nuorimman poikansa suulautta ja lihallekäypiä arvosteluita. Nyt hän vähän ajateltuaan virkkoi:

— Mutta eikö äitikin ole sitä mieltä, että uskonasioita pitää ajatella?

— Olen kyllä, mutta sillä tavalla, että ihminen nöyrtyy ja uskoo eikä yritä järjellään ratkaista asioita, jotka Jumalan hengen ovat.

— Niin, mutta ei me Iiskan kanssa… Paremminhan me, äiti ja minä, toisiamme ymmärrämme. Enkä minä mikään jumalankieltäjä ole.

— Kiitos, rakas poikani näistä sanoista! huudahti äiti. — Ne riittävät minulle lohdutukseksi tällä kertaa.

Ikäänkuin vapautuneena jostain taakasta nousi äiti, laski pojan menemään ja kävi itse askareilleen.

VI.

Maaseudulla levisi yhtäkkiä tieto, että kaupungissa ostetaan innokkaasti siemenruista. Monelle olikin viime aikoina karttunut ruista yli oman tarpeen, kun hinnat olivat niin alhaiset, ettei kellään ollut halua myymiseen eikä juuri kukaan ostanut. Rahan tarve tyydytettiin kauroilla, voilla ja puutavaralla.

Kaupungista kuulusteltiin huhun todenperäisyyttä puhelimella ja saatiin todeta sen paikkansapitäväisyys. Mutta samalla ilmoitettiin, ettei hintaa voida kauan pitää näin korkealla. Sitoumuksia oltiin myöskin haluttomia puhelimella päättämään. Kaikki nämä asianhaarat jännittivät myyntihalua nopeasti. Kun pelloilta näytti lupaavan tulla hyvä sato, pantiin Pyydysmäelläkin kaikki hevoset matkaan ajamaan rukiita rautatienasemalle.

Mutta kun monessa muussa pitäjässä tehtiin samoin, tulvahti rukiita kaupunkiin yhtäkkiä niin paljon, että hinta putosi useampia markkoja hehdolta. Rukiin myyjät palasivat koteihinsa myrtynein mielin. Heidän keskuudessaan vallitsi aivan yleisenä se käsitys, että huhu korkeista hinnoista, joita ei aiottukaan maksaa, oli tahallisesti levitetty maakuntaan sitä varten, että saataisiin ylimääräisen ruistulvan saapuessa polkea hinnat ja tehdä hyvät kaupat.

Juuri tähän katkeramielisyyden aallokkoon syksyllä tuli Pyydysmäelle osuustoimintapuhuja. Hänet oli Erkki Pyydysmäki kutsunut.

Pyydysmäen nuorisoseuran talolle oli erääksi syksyiseksi iltapäiväksi kutsuttu väkeä koolle kuulemaan osuustoimintaesitelmää. Asia oli täällä verrattain vieras, ainoastaan opettaja Lintumäki oli siitä joitakin kertoja nuorisoseuran tilaisuuksissa puhunut. Mihinkään toimenpiteisiin ei se ollut johtanut. Kylässä oli kauppias Koivunoksan haarapuoti. Sitä vastaan oli kyllä tavaranlaadun ja varsinkin hinnoittelun vuoksi muistuttamista. Mutta kun kaupanhoitaja oli mukava mies, ei kellekään ollut pälkähtänyt päähän viitsiä ruveta hänen kanssansa kilpailemaan osuuskaupalla.

Kokoukseen tuli ihmisiä sali täyteen. Omituista kyllä oli suurin osa keski-ikäistä ja vanhemmanpuoleista väkeä.

Puhuja aloitti, niinkuin kaikki sen aikaiset osuustoimintapuhujat, Rochdalen kankurien historialla. Sitten hän kävi kertomaan osuustoimintakokemuksista erinäisissä Euroopan maissa. Näin kuvaili hän maataloustuotteiden merkilliset myyntikokemukset ja maataloustarvikkeiden, lantojen, koneiden ja siementen kaupan. Yksityisen kapitalistisen liike-elämän virheet ja puutteet tuotiin esiin elävissä, kokemuksellisissa kuvissa. Liiketoiminnan nurinkurisuudesta johtui maanviljelystuottajain elämän ahdistus. Siitä talonpoikain taloudellinen riippuvaisuus, heidän kulttuuriasemansa vajamittaisuus, heidän valtiollinen avuttomuutensa. Salintäyteinen joukko kuunteli hiiskahtamatta. Lopulta seurasi kuvaus meidän oloistamme. Talonpoikain hajanaisuus tuottajina ja kuluttajina kuvailtiin elävin piirtein. Sitten osuustoiminnan mahdollisuudet ja sen eri muodot.

Minkäänlaisia väsymyksen merkkejä ei kuulijakunnassa havainnut. Tässä kuultiin paljon kokonaan uusia asioita. Elävämmin ja räikeämmin vedettyjen esimerkkikuvien ohi kiitäessä suut menivät nauruun; toisinaan kuvastui samoissa kasvoissa tuska. Puhuja kosketteli yksityisten kuulijain elämänmurheiden, taloudellisen avuttomuuden todellisia syitä samalla kuin joukkosielu, jonka heräämistä nimenomaan tarkoitettiin, värähteli elämäntunnossa. Ne olivat, nämä ihmiset, raatavia suomalaisia talonpoikia, jotka sukupolvesta toiseen olivat perineet raatamispakon. Heidän taistelunsa oli aina suuntautunut vierasta valloittajaa ja omaa lähintä ruumiillista puutetta, huutavaa hätää vastaan. Elämälle oli nuoruudessa joskus kimallellut joku innostava välähdyskin kiihoittajana, mutta jokapäiväinen raskas, lakkaamattomassa raatamisessa kuluva, iloton ja yksitoikkoinen elämä oli ne sellaiset ilmestykset pian himmentänyt. Oli vaellettu useimmiten kuin umpikujassa, jonka uusi lumimyrsky aina heti uudelleen tukkii.

Vasta nyt, tämän viimeisen polven aikana oli alkanut omituisesti seestyä. Ilmestyi näköpiiriin uutta ja uutta, kiihoittavaa, uusiin yrityksiin houkuttelevaa, elämää ja mielikuvitusta uusilla väreillä värittävää. Nuo olivat uuden elämän, viihtymyksen, sivistyksen, taidon ja minkä kaiken kangastuksia. Heräsi aavistuksia omista, jonnekin varastoiduista voimista. Mutta kun niitä rupesi koettelemaan, loppui taito kohta, yrityksen eteen nousi pysty, ja silloin voimat pettivät. Eikä sen lamausvaikutus rajoittunut ainoastaan yrittäjään itseensä, se levitti tuhoavaa vaikutustaan ympäristöön ja ehkäisi muitakin yrittämästä. Ympärillä porvarit, virkamiehet, työmiehet — kaikki saivat kiinni hyvinvoinnin apukeinoista, talonpoika vain sai yksin, ilman neuvoa ja apua, taistella luonnonvoimia vastaan, jotka olivat häntä väkevämpiä. Sen vuoksi hänen maailmankatsomuksensa pyrki kuoreensa koteloitumaan.

Kun tässä puhetilaisuudessa nyt katseli rivi riviltä näitä ahavoituneita ja karkeita mies- ja naiskasvoja ja seurasi niissä vivahtelevien eleitten vaihteluita, tuntui kuin olisi jokin kauan uinunut jättiolento ollut heräämässä. Joukon kasvot, jopa koko olemus näytti päivän polttamalta, vanhuuden väsyttämättä, elämäntuskien riuduttamatta. Se oli kuin kauan eksyksissä vaeltanut karavaani, joka ei pitkään aikaan enää ole ollut varma suunnasta. Taakka ei ollut näkyvissä heidän selässään, mutta sen olemassaolon saattoi aavistaa, aivan kuin esimerkiksi syntitaakan. Eihän sitäkään näe, mutta kun sillä raskautetun ihmisen tapaa, tuntee ja vaistoaa taakan olemassaolon. Kun synnin raskauttama sielu joutuu armonjulistajan ulottuville, huomaa sivullinenkin, miten kovia kokenut elämänvaeltaja huokaa helpotuksesta, katse kirkastuu riemusta ja taakka häviää. Niin kävi tässäkin. Ryppy monella otsalla silisi — pitkin penkkirivejä. Känsistynyt koura liikahteli polvella aivan kuin innostuen tarttumaan jonnekin. Kumartunut selkä suoristui. Saattoi nähdä outoja päänliikkeitä. Katseet tahtoivat puhua…

Hän puhui yhteenliittymisen suurista mahdollisuuksista, sen taloudellisista, yhteiskunnallisista ja siveellisistä eduista. Ja pitkin penkkirivejä kävi toivon elävä viri kuin tuulen koskettaessa tyyntä vedenpintaa. Joukkosielussa oli ajatteleva, älyllinen elämä alkanut tuntea ja liikkua. Puhuja loihti tähän hauraaseen luonnokseen kiteytymisvoimaa. Toinen katsahti toiseen, ja silmäys puhui: kuulithan? — tahi jopa se nyt! Mutta jatkuessa ilme sai kriitillisemmän, elävöityneemmän sävyn. Kuulijarivien mielialaan levisi yhtäläinen pohjaväri.

Kun puhuja lopetti, seurasi kättentaputus, raju ja vaikuttava. Mielet vapautuivat yksityisiltä poluiltaan, melu kutsui kaikki yhteiseen riemunautintoon. Kukin sanoi jotain ja tahtoi siten vanhalla, tutulla inhimillisellä keinolla purkautua julistamaan hetken sielullisia kokemuksiaan. Kaikesta huomasi, että näitten surkastuneitten sielujen pimentoihin oli päässyt pilkistämään voimakas valonvälähdys, ja samalla oli ajan tuulonen puhaltanut niissä pesivään ummehtuneeseen komeroon. Siitä syntyi iloinen helluntaihälinä.

Muutamia päiviä tämän kokouksen jälkeen ilmestyi Pyydysmäen tupaan Jaakko Aitanen, Hermanni Luhtasenneva ja räätäli Pettersson. He olivat tulleet kuulustelemaan, mitä Pyydysmäki ajattelisi, jos ruvettaisiin puuhaamaan kylään osuuskauppaa. Ja miten siinä tuumittiinkaan, alkoi Pyydysmäkikin lämmetä asialle. Istunnon kestäessä tulivat lisäksi naapuri Heikki Ylinen ja opettaja Lintumäki.

Neuvottelu kesti myöhään, mutta ennenkuin erottiin, oli jo päätetty tosissaan ruveta perustamaan osuuskauppaa. Erimielisiä oltiin vain siitä, olisiko kysyttävä kauppias Koivunoksalta, haluaako tämä myydä haaraliikkeensä, vai onko parempi perustaa aivan uusi kauppa. Useat alussa vastustivat kääntymistä Koivunoksan puoleen epäillen, ettei hän kauppaansa kuitenkaan luovuta. Mutta Pyydysmäki otti asian siltä kannalta, että olisi liikkeen menestymiselle paljon edullisempaa, jos ei olisi mitään kilpailijaa. Liike voisi rauhallisemmin järjestyä ja perustautua varmalle pohjalle. Lopulta melkein kaikki hyväksyivät tämän ajatustavan, vaikkakin Pettersson ja Aitanen olivat vahvasti siinä uskossa, että kun osuuskauppa avataan, niin Koivunoksan haarakaupassa ei tule käymään ristinsielua. Tätä vastaan Lintumäki taas väitti, että vaikkapa nyt heillä muutamilla onkin innostusta ja mahdollisesti kestävyyttäkin, niin suuri enemmistö on vielä aivan alkuaavistusten kannalla. Useimpien osuustoimintakannatuksen määrää yksinomaan oma etu: huokea hinta. Ja kun koettelemukset muutenkin tulevat, niin saadaan nähdä, että useimmat jänistävät pienimmänkin vaaran uhatessa etuja. Koivunoksa on varakas mies, hän voi myydä jonkun aikaa hyvinkin huokealla, kun taas osuuskaupalle käy vaikeaksi saada tavaroitaan ostetuksi läheskään samalla hinnalla kuin Koivunoksa. Tätä vastaan Jaakko Aitanen kysyi kiivaasti, luuleeko Lintumäki todellakin, että Koivunoksa voisi myydä halvemmalla kuin osuuskauppa? Toinen myöntää. Jaakko nauraa vilpittömän hartaasti, kun opettaja luulee, että yksityinen voitonpyytäjä-kauppias voisi myydä huokeammalla! Mistä hän sitten ne ilkeät voitot ottaisi ja millä rikastuisi? Ei, kyllä opettaja saa nähdä, että kun osuuskaupan ei tarvitse tavoitella nylkyvoittoja, ei Koivunoksan kannata kauan kilpailla.

Kuitenkin päätettiin kysyä Koivunoksalta. Sitä varten piti Pyydysmäen ja Lintumäen käydä kirkolla.

Eräänä lokakuun päivänä saapuivat he Koivunoksan kartanolle. Kauppias itse kuului olevan riihen luona puintia valvomassa, mutta saapui kutsuttuna pian kotiin. Hän oli ilmeisesti mielissään harvinaisista vieraistaan, joista kunnallispolitiikka oli hänet vuosikausiksi erottanut vastakkaiseen leiriin. Paitsi huomattavaa ihroittumista oli varallisuus antanut tälle miehelle käytöksen rehentelevää varmuutta siinä määrin, että ensikertalainenkin saattoi jo havaita tämän vaikuttimen tehon.

Vieraat istuivat jo puotikamarissa, kun isäntä itse tuli riihitomuistaan ylpeillen. Hän tervehti kädestä ja puhui vanhasta tottumuksesta kovalla, melkein rähisevällä äänellä:

— Harvinaisia, harvinaisiapa onkin vieraita. Sitä parempia ja tervetulleempia, joo, joo! Pankaa savuksi, tässä on sikareja, rovastin sikareja, tässä paperosseja… Se opettaja ei taida polttaakaan?

— Minä arvaan. No Pyydysmäki, entinen valtiopäivämies, sauhuuttaa, luulen mä?

— Ota tästä, kumpia vain. Sikareja, rovastin sikareja tai armiroa, kumpaa vain.

— Tomua, tomua siellä riihellä saa, ei siellä sovi herroiksi. Mutta täytyy olla, kun ei ne lemmot tee työtä muuta kuin senverran että tuppi heiluu, jos ei aina ole itse joukossa. Pyydysmäellä on omia lapsia ja hyviä ne palvelijatkin. Ei meillä ole sellaisia.

Ruvettiin juttelemaan vuodentulosta, Bobrikoffin puuhista ja vihdoin pitäjän asioista. Kun niissä oli aikansa viivytty, käänsi Pyydysmäki puheen siihenkin mitä varten he olivat tulleet. Hän alkoi kysellä:

— Mitä se tuumaa se Koivunoksa, haluaisiko myydä haarakauppansa siellä Pyydysmäellä? Miehille on syntynyt tuuma perustaa osuuskauppa ja tahtovat kysyä, myisikö Koivunoksa haarakauppansa, ettei tarvitsisi synnyttää joutavaa kilpailua.

— Ja sinäkö, Pyydysmäki, entinen valtiopäivämies, olet niin hassu, että puuhaat sellaisia?

— Olen minä siinä mukana, tunnusti Pyydysmäki, pyrkien samalla joutumaan hämille.

— Luuletko sinä että siinä niin voittaa? Näithän sinä, kuinka sen Jaakkolan kävi, vaikka silloin oli vielä paremmat ajat. Sai voittoa! Nyt ei enää saa. Nyt pitää osata ostaa, se on pääasia. Perustakaa vain kauppa, jos tahdotte, mutta saatte nähdä, että se häviää, jumaliste häviääkin!

Miten siinä juteltiinkaan, sanoi Koivunoksa toisin vuoroin pitkällä puulla lykkäävänsä heille haarakauppansa puolilla hinnoilla, kun vain siitä pääsee, toisin ajoin taas peruutti sillä syyllä, ettei hän viitsi nähdä sitä rumaa konkurssia mikä siitä seuraa.

Mutta kun pyydysmäkeläisten puuha kehittyi toteutumisasteelleen, suostui Koivunoksa lopulta luovuttamaan haarakauppavarastonsa, luvaten tulla sen sitten huutamaan takaisin konkurssihuutokaupassa.

Niin rupesi ensimmäinen osuustoiminnallinen yritys Pyydysmäellä toteutumaan. Kaupanhoitajaksi keksittiin Erkki Pyydysmäen vävy, Kalle Sivujoki, joka oli nainut Pyydysmäen vanhemman tyttären Eliisan. Heillä oli ollut kauppa naapuripitäjässä, mutta kilpailu teki siellä aseman vaikeaksi. Kun Sivujoki sai sieltä liikkeensä myydyksi perustettavalle osuuskaupalle, oli hän valmis ja halukas tulemaan tänne osuuskaupan hoitajaksi.

Ennenkuin montakaan viikkoa oli kulunut, ilmestyi kylän kauppapuodin oven yläpuolelle nimitaulu: "Pyydysmäen Osuuskauppa r. l.".

VII.

Syksyn tullen kiihtyi valtiollinen jännitys. Ylimääräiset valtiopäivät oli ilmoitettu, ja annetussa julistuksessa ne joulukuussa kutsuttiin koolle seuraavan vuoden tammikuun lopulla käsittelemään venäläistä asevelvollisuuslaki-ehdotusta. Koko maa oli huhuja täynnä. Ne loivat merkillisen tilanteen. Toiset näkivät näissä huhuissa pelkoa herättäviä, kansallisen olemassaolon lopullista tuhoa ennustavia ajanmerkkejä. Tuskallisena nousi tuhansista rinnoista kysymys, mitä oli tuleva. Toiset polvistuivat Jumalan eteen ja pyysivät valoa, selitystä, apua. Toisten luonto nousi sisäiseen kapinaan ja etsi epätoivoisena iskemiskeinoja. Mutta eräissä piireissä nosti nyt jo rohkeammin päätään "herrasvallan" kumouksen odotus ja köyhyyden yllyttämä maanjaon odotus. Se piileksi vielä salassa, pääsi julkisuuteen vain joskus ilkkuvana iskusanana tai salaperäisenä hymynä. Mutta ne, joita sellaisella härnättiin, kävivät luonteensa mukaan joko entistä levottomammiksi tahi uhmaavan vihamielisiksi.

Valtiopäivämiesvaaleissa oli maassa taas käyty laimea valtiollinen puoluetaistelu. Siinä jo näyttelivät jonkun verran osiaan vastaisen puoluejaon pääasialliset tunnukset, perustuslaillisuus ja maltillisuus. Niiden varsinaiset suuntaviivat eivät olleet vielä kuitenkaan asiallisesti muodostuneet. Esimerkiksi Pyydysmäellä ne eivät merkinneet mitään.

Toisten paikkakuntalaisten ehdokkaana oli taas ollut Pyydysmäki, toisten Koivunoksa. Puolueet jakaantuivat pääasiassa kunnallispolitiikan perusteella. Mutta lisävaikuttimena oli tilattoman väen asutuskysymys. Erkki Pyydysmäkeä pitivät johtomiehet jo yleensä liiaksi mökkiläisten puolenpitäjänä. Siitä voisi olla vaaraa talollisille. Kun työväenliike oli jo alkanut järjestyä ja ilmaista sosialidemokraattisia taipumuksiaan, olivat varovaisemmat alkaneet sitä pelätä. Pyydysmäki taas tunnettuun, avonaiseen tapaansa oli ilmaissut tunnustavansa sen luonnollisen oikeutuksen. Hänen käytännöllistä toimintaansa maan hankkimiseksi tilattomille oli ruvettu toisissa piireissä katselemaan karsaasti senkin vuoksi, että siten kävisi vaikeammaksi saada päivämiehiä. Pyydysmäellä oli muka jo oltu sellaista havaitsevinaan. Ja sitten oli Erkki Pyydysmäen antama tunnustus nuorison valistuselämälle monen mielestä talonpoikaissäädyn edusmiehelle aivan sopimaton kevytmielisyyttä osoittava, poikamainen, vakavuuden puutetta ilmaiseva taipumus. Tähän tuli lisäksi hänen yhä jyrkentyneempi raittiuskantansa. Hänhän oli ruvennut joka näkemällä pistelemään vanhojakin miehiä, joille lasi oli seuraelämän ja terveyden kannalta aivan välttämätön. Mitä se sellainen!

Niin oli Pyydysmäki, itse sitä huomaamattaan, jäähdyttänyt vallassaolevain pitäjän johtomiesten suhteet itseensä. Valitsijamiehiksi oli valittu enimmäkseen Koivunoksan kannattajia. Hän oli väljä ryypiskelyn suhteen, piti rikkauden valta-asemaa Jumalan säätämänä, köyhyyden alamaisuutta yhteiskunnallisena välttämättömyytenä ja nuorisoseuroja synnin lähteinä, laiskuuden, ylellisyyden ja joutilaisuuden tyyssijoina.

Koivunoksalla oli siis niiden isäntäin kesken, jotka olivat silloin tulleet kuntakokoukseen, enemmän kannatusta. Hän pitikin vaaliaan niin varmana, että teetätti jo kaupungin räätälillä pitkän valtiopäivämiestakin. Kuitenkin jakautuivat vaalissa eri pitäjien äänet niin ettei Koivunoksakaan tullut valituksi. Mutta hän oli kuitenkin ollut ehdokkaana. Sekin oli jo arvoa ylentävää. Pitkää takkia saattoi käyttää hautajaisissa ja häissä. Se kuului porvarille erotukseksi talonpojista. Niin oli Koivunoksa jo kauan ajatellut, mutta nyt vasta oli ajatus toteutunut. Pitkä takki jouti olla.

Valtiopäivämiesvaalien jälkeen mielet pian rauhoittuivat siitä asiasta, mutta ilmassa liikkuvat huhut kävivät yhä kirjavammiksi. Kun valtiopäiväkutsu julaistiin joulukuulla, vaikutti se jo niin peloittavasti, että kunnallispuolueet alkoivat lähennellä keskinäisen turvallisuudenkaipuun merkeissä.

Joulun tienoossa tuli maisteri Pikkukoski, entinen Halfors, sattumalta paikkakunnalle. Hänen tietonsa olivat sellaisia, että Koivunoksa lähti Pikkukoskea itse kyyditsemään Pyydysmäelle, jossa tämä ilmoitti aikovansa pistäytyä.

Oli joulun välipäivä. Ilma oli pehmeän leuto. Äsken oli satanut lunta. Teillä oli vain vähäisen liikuttu. Koivunoksan laihanpuoleinen kyytihevonen hölkkäsi hiljaa metsätiellä kohti Pyydysmäkeä. Peltru lauleli kiiltävän selkätyynyn päällä. Tiellä ei näkynyt muita liikkeellä kuin pari poikaa, jotka suksineen tulivat vastaan ja aikoivat ilmeisesti rintapitäjälle. Kahden puolen tietä seisovat kuuset kantoivat totisina ja juhlallisina oksillaan raskasta, tuoretta lumitaakkaa. Hevosen askeleen ääni sammui pehmeässä lumessa. Vallitsi luonnon lumoava joulurauha.

Ajettaessa metsätieltä Pyydysmäen aukealle valtasi mielen uljas, asutun maailman näky. Lumipeitossaankin Ylisen, Pyydysmäen, erään Juurakkolan, ja Rinta-Pyydysmäen kartanot tekivät rohkaisevan vaikutuksen. Tuolla oli hieman sivulla kansakoulu, tuolla meijeri, täällä nuorisoseurantalo.

— Tämä on voipa kylä, kehaisi maisteri Pikkukoski hyvillä mielin antaen katseensa lipua edestakaisin yli kyläin.

— On, on, ne voivat hyvin, tämä on rikkaanpuoleista kylää, virkkoi
Koivunoksa pitäen sikaria kädessään.

— Ei. Se on Ylisen. Rikas. Vaikka tämä nuori isäntä ei ole yhtä hyvä kokoamaan kuin sen isä-äijä. Se oli kamalan tarkka mies. Oikein sitä käy kateeksi.

— Se. Siinä on Lintumäki… nuorsuomalaisia… päivälehteläisiä, ja lempo tietää mitä, taitaa olla jumalankieltäjäkin.

Koivunoksa katsoi syrjittäin turkinkauluksen ylitse, ja silmä sai viekkaan kiillon.

— Minä olen vanhoja, suomalainen… en minä lähde niiden kelkkaan.
Vanha mies… viitsi.

— Mitäpä siitä. Pitää kukin sen, minkä hyväksyy, ja sillä hyvä.
Eiväthän ne eroavaisuudet ole niin suuria.

— Suuria ne ovat, väitti Koivunoksa ja väänsi päätä. — Ruotsalaisiahan ne melkein ovat, ne nuoret, ainakin niiden asioita kulkevat ja kaikkia hullutuksia tuumaavat. En minä sellaisista välitä, minä olen vanha mies jo.

— Ei se väärin ole, nauroi Pikkukoski. — Mutta ne ovat nyt aatteet pyrkineet vetämään sinne päin.

Mutta nyt he ajoivat tiellä samaan suuntaan kulkevan miehen ohi, jonka havaitsivat rinnalle päästyään opettaja Lintumäeksi.

Koivunoksa, salatun ajatuksen pieni pilkkahymy suupielessä, ojentaa puolilaiskasti kätensä ja virkkaa myöskin:

Selvisi, että matkan päämäärä oli sama. Lintumäki nousi kannaksille, ja kohtapa jo oltiinkin Pyydysmäen pihassa.

— Nooh, eihän niitä kunnallisriitoja aina pidä mielessään kantaa. Pitää joskus ne unohtaa ja pakista muusta, jutteli Pyydysmäki hyväntuulisena. — Tules, huusi hän samalla renkipojalle, joka jostain pistäysi pihaan. — Hae tälle hevoselle heiniä ja pane loimi selkään.

— Eihän sitä, jatkoi Koivunoksa naljailua, tarvitsekaan aina kunnallisriitoja hihassaan kantaa, joutaa ne unohtaakin. Mutta kun tämä maisterikin on mennyt nuorten puolelle, niin se tahtoo pistää vihaksi.

— Onko? Pyydysmäki katsoi nauraen Pikkukoskeen, joka myöskin nauroi.
Pyydysmäki sanoi:

— On, on! tiesi Koivunoksa innostuneena. — Se on järkiintynyt. Mutta eikö sunkin molemmat nämä kotopoikasi ole nuoria?

— No en minä… en minä tahdo heitä pakottaa, itse he elämänsä elävät.

— Taidat ruveta itsekin jo kallistumaan "nuoriin"? Sinä puuhaat näiden nuorten seuroissa ja tämän päivämiesväen kanssa… ja lempo ties mitä sinä. Mitä me niistä piittaamme, hoitakoot itsensä.

Mutta nyt oli lumia jaloistaan kopistaen saavuttu tupaan ja tavattu kamarinovea auki pitävä emäntä, jonka hyväntahtoiset silmät hallitsevan miellyttävästi värittivät tervehdystä. Koivunoksa alussa hieman vaikeni, mutta jatkoi sitten uudestaan siitä mihin äsken oli lopettanut, nyt emännälle, että pojat ovat "nuoria".

— Nuorempiahan ne ovat iältäänkin, kykenisikö heitä saamaan mieleltäänkään vanhoiksi, jos yrittäisikin, vastasi emäntä samaan nuottiin.

Mutta Koivunoksa ymmärsi ettei se mikään loukkaus ollut. Emäntä tietysti meni kahvipuuhiin.

VIII.

Kun oli saatu päällysvaatteet pois, pantu tupakaksi ja lopetettu juttu nuoremman polven mielipiteitten määräämisestä, alettiin maisteri Pikkukoskelta udella Helsingin kuulumia. Juuri niitä vartenhan hän oli oikeastaan tullut. Helsingissä oli tavattoman levoton mieliala. Uusi asevelvollisuusasetus ei tiedä sen enempää eikä vähempää kuin sitä, että meidän oma sotalaitoksemme aiotaan kokonaan hävittää ja yhdistää Venäjän sotalaitokseen. Suomen pojat aiotaan tästä lähin panna venäläisiin joukkoihin Suomessa, ja ne voidaan siirtää milloin tahansa palvelemaan Venäjällekin. Vakinaiseen palvelukseen aiotaan ottaa paljon enemmän kuin ennen ja palvelusaika pitentää kolmesta viiteen vuoteen. Kuten tästä näkyy, on koko katalan homman tarkoitus se, että Suomen parhain ja elinvoimaisin miespuolinen väestö tällä tavoin sotapalveluksen avulla venäläistytetään samoin kuin osa niistä suomalaisista upseereista, jotka palvelevat ikänsä Venäjän väessä. Siinä mielessä, ettei voitaisi kasvattaa enää kotimaassa upseereitakaan kansallisessa hengessä, suunnitellaan Haminan kadettikoulunkin muuttamista ja venäläistyttämistä palvelemaan näitä koreita tarkoituksia.

Esityksen on kokonaisuudessaan valmistanut venäläinen komitea, ja keisarille on sen esitellyt itse pyhän synodin yliprokuraattori, panslavistisen liikkeen pääjohtaja, Pobedonostsev, keisarin kasvattaja ja konnamaisin valtiomies, mikä milloinkaan lienee venäläisiä kenkiä kuluttanut. Eikä Suomen ministerivaltiosihteeri ole rohjennut panna sellaista ehdotusta vastaan edes vastalausettaan!.

Tässä Pyydysmäen nyrkki putosi kovasti pöytään ja hänen poskihampaanpa koskivat vastakkain. Koivunoksa tuijotti soututuolista hikisenä Pikkukosken naamaan, ja Lintumäki levottomasti liikahdellen lävisti katseillaan kertojaa. Näin tarkkoja tietoja asiasta ei ollut ennen tänne saapunut.

Mutta kertomus jatkui vielä. Suomen senaatti oli saanut antaa ehdotuksesta lausuntonsa ja ilmoittanut, ettei se voi puoltaa sellaisen esityksen antamista. Kun tämä lausunto meni Pietariin, oli keisari juuri matkustanut Livadiaan. Ja mitä taas tekee Suomen edustaja? Joo! Hän ei lähde keisarin luokse suusanaiselle esittelylle itse, johon hänellä olisi ollut oikeus ja velvollisuus, vaan hän lähettää senaatin kirjelmän postissa oman lausuntonsa kera keisarille ryssäin, juuri tämän kriitillisen asian pahimpain vastustajain, esiteltäväksi. Näin lyö etuvartiamme velvollisuutensa laimin…

Kaksi kuulijaa, Pyydysmäki ja Lintumäki, murisevat väännellen itseään sisäisestä tuskasta.

Pikkukoski jatkaa kertoen, miten menetteli Venäjän suomensyöjä sotaministeri Kuropatkin. Vaikka hän tiesi, että keisaria ympäröivät nyt ainoastaan venäläiset, joista ei yksikään puolusta Suomen oikeutta, hän sittenkin matkusti Livadiaan itse. Ja hänen vaikutuksestaan vahvisti keisari venäläisten komiteain laatiman esityksen Suomen oman sotalaitoksen hävittämisestä ja yhdistämisestä "suuren isänmaan" Venäjän sotalaitokseen.

Jos tämä ehdotus tulisi voimaan, lakkaisi Suomen miesten oikeus olla asevelvollisia oman isänmaansa puolesta, he tulisivat asevelvollisiksi vain Venäjän valtakunnan ja valtaistuimen puolesta.

— Ja kun Suomen pojille, joista suurella osalla on isänmaasta muutenkin hämärä käsitys, sitten viisi pitkää vuotta opetettaisiin ryssien joukossa ryssänkieltä, -tapoja ja -käsityksiä, olisivat he palatessaan niin täysiä ryssiä kuin ikinä voi ajatella! Kuinka moni heistä voi silloin enää saada millään tavalla ymmärrykseensä, että heidän isänmaansa raja kulkee pitkin Nevajokea?

Sen lausui syvimmällä bassollaan hiljaa, mutta kaamean totisesti ja jyrkästi Lintumäki.

Pyydysmäen silmä varasti hieman säpsähtäen soututuolissa köllöttävään Koivunoksaan ja siitä Lintumäkeen, jossa hänen katseensa hetkisen viipyi ikäänkuin varoittaen. Mutta Koivunoksa ei ollut huomannut. Aivan kuin jostain unelmista heräten hän irroitti selkänsä nojalaudasta ja katsoi kysyvästi Pyydysmäkeen.

— Rikkoo perustuslakia, kuului Lintumäen ääni aivan äskeisessä virityksessä, uhmaavana ja jääväämättömänä.

Nyt katsoi Koivunoksa Lintumäen silmiin ja jäi hetkiseksi tuijottamaan.
Sitten hän virkahti:

— Sitä se on, keisari rikkoo valansa! Ja me molemmat syytämme häntä samalla tavalla, joten kumpikaan ei kelpaa toistaan vastaan todistamaan.

Koivunoksa nousi sytyttääkseen sikarinsa. Hän oli ilmeisesti hyvin hermostunut. Puoliksi kuiskaten hän virkkoi:

— Mutta saamari… jos nämä puheet jokin sopimaton korva kuulisi. Täällähän on uusi poliisikin tällä kylällä, ja se kuuluu olevan venäläismielinen.

— Älä pelkää meillä! Ei se tänne tule sellainen, vedentuoma. Minä potkisin ulos ovesta, sanoi Pyydysmäki.

Koivunoksa käänsi päätään kummastellen. Katseesta kuvastui ilmeinen levottomuus.

— Mutta ei ole aseita, muistutti Pikkukoski kiintyen Lintumäen ajatusjuoksuun.

— Ja kun kymmenen vuotta pojat harjoittelevat ryssäläisiä temppuja ryssän väessä, niin niiltä häviää isänmaan tajunta.

Kamarissa oli painostavaa. Siinä oli ainakin kaksi miestä, jotka sisällisen pakotuksen johdosta olivat niin tuskaa täynnä, että pyrkivät räjähtämään. Koivunoksakaan ei saanut uuden leikkipuheen päästä kiinni.

— Tässä tämä maisteri Pikkukoski vain, aloitti Pyydysmäki, ja kertoi lyhyesti mistä oli kysymys.

— Jumala armahtakoon meitä, pääsi emännältä, jolle lähinnä kuvastui mieleen synkin värein Eeron kohtalo, hänen nuorimpansa. Hän painautui levottomana alas tuolille. Olihan asiasta jo aiemminkin puhuttu, mutta ne olivat olleet vain hämäriä huhuja. Oliko tämä kaikki nyt totta?

— Tottahan nyt ei sellaiseen kukaan järjellinen ihminen suostu! huudahti emäntä.

— Mutta kun valtiopäiviltä keisari aikoneekin pyytää vain lausuntoa, huomautti Lintumäki.

— Ja huolimatta mitään siitä, mitä valtiopäivät sanovat, lopulta itsevaltiaasti vahvistaa lain, lisäsi Pyydysmäki.

— Maailmanlopun ajathan tässä ilmeisesti lähenevät… kun vääryys voittaa… Mutta keisarihan itse kutsui kokoon rauhankokouksen, jotta saataisiin sotaväkeä ja aseita vähentää?

— Niin, sanoi Pikkukoski. — Mutta Helsingissä on ruvettu epäilemäänkin, että nämä asiat riippuvat toisistaan. Sillä aikaa kuin Haagissa puuhataan muitten valtain aseistariisumista ja julistetaan maailmalle: "rauha, rauha", sillä aikaa täällä Pietarin porteilla hiljaisuudessa nielaistaan venäläiseen kitaan kansallisuus ja valtio, joka on siinä taistellut olemassaolonsa puolesta seitsemän vuosisataa.

— Mutta onko tämä nyt kaikki… eikö tässä nyt enää mikään jumalan neuvo auta? kysyi emäntä.

Pyydysmäki nousi näin sanottuaan ja suoristi rintansa. Tietojen aiheuttama ensimmäinen vaikutus oli alkanut hieman hellittää, ja miehen elämänkokemuksen kasvattama itseluottamus jälleen saavuttaa vaikutuksensa.

— Kova kovaa vastaan, kuului Lintumäen tuolilta. Ja kun ei kukaan muu vähään aikaan mitään virkkanut, lisäsi hän, äänen omituisesti värähtäessä:

— Minä luulen… minun sielussani jokin sanoo niin… minusta tuntuu, että nyt alkaa Suomen vapaustaistelu…

Päivä oli jo alkanut kallistua iltaan, mutta tunnelman vapautuminen ensimmäisistä tuskallisista vaikutuksista saattoi keskustelun jo vapaampaan juoksuun. Miehet istuivat iltamyöhään päivän suuren kysymyksen aiheuttaman mielialan vallassa ja harkitsivat mahdollisuuksia.

IX.

Talven kuluessa Ylisen äijä näytti ikäänkuin nuortuvan taas. Ilmassa liikkui paljon sellaisia aineksia, jotka häntä elähyttivät. "Enkö minä ole sitä sanonut, ettei keisarillinen majesteetti voi kärsiä iankaiken sellaista peliä, jota meidän maan herrat pitävät! Keisaria pitää totella. Ja kun hänen majesteettinsa nyt kerran käy asiaan kiinni, saatte pian nähdä… Ky-yllä minä tiedän".

Mutta näillä puheillaan rikkoi hän suhteensa myöskin omaan poikaansa, ja tämä kielsi äijää astumasta jalallaan talontuvan kynnyksen yli. Ja äijä katui katkerasti, että hän oli aikoinaan antanut talonsa sellaiselle… Varsinkin vihasi hän emäntää.

Äijällä oli kuitenkin ystäviä ja puhekumppaneita. Myöskin Matti Miinanpoika, jonka äijä oli saanut tosissaan epäilemään, että lautamies Pyydysmäellä oli sittenkin ollut oma etu kysymyksessä avustaessa heitä saamaan talonpalstoja. Ei osattu oikein selittää, miten tuo oma etu siinä kaupassa pääsi toteutumaan, kun talo meni osakkaille samasta hinnasta, mistä se ostettiin, ja lautamies Pyydysmäki parin muun isännän kera tuli vielä lainan takaajaksi. Äijä selitti yhtenä mahdollisuutena, että lautamies on voinut saada Helsingin herroilta hyvitystä. Niiden asioillahan se aina juoksee… Eikä se näyttänyt Matti Miinanpojallekaan mahdottomalta.

Nyt talven jatkuessa tämä selitys alkoi näyttää yhä mahdollisemmalta, kun maanjakohuhut taas vertyivät ja virkistyivät. Matti Miinanpoika, jolta kesän antimet luistivat liukkaasti suun ja käsien läpi, alkoi jo helmikuulla olla hieman ahtaalla. Ahdistivat verot ja muut ulosteot, ja velka muka painoi hänen mieltään kuin synti, Matti kun ei ollut tottunut sellaiseen velkaan, jonka korkojenkin maksua piti ajatella. Metsää olisi vähin ollut, ja siitä olisi voinut saada rahoja, mutta senkin myynti oli rajoitettu, niin että olisi pitänyt saada lautamieheltä lupa. Mutta tämäpä ei antanut. Tulivat sitten nämä huhut, että maata pitäisi nyt piakkoin ruveta saamaan ilmaiseksi, ja ne tekivät Matin kovin levottomaksi. Nyt, kun vihdoinkin tulee sellainen aika, jota hän on elinkautensa odottanut, pitääkin käydä niin onnettomasti, että hänet on saatu narratuksi ottamaan velaksi talonpala ja sitomaan itsensä siihen. Hän on velkaantunut, ja toiset saavat ilmaiseksi! Ikävämpää ja onnettomampaa kohtaloa tuskin voi ajatella.

Hän valitti asiaa usein toisille osakkaille, mutta eivät ne ottaneet sitä kuuleviin korviin. Kolisto ja Peräoja nauroivat vasten naamaa, ja Kolisto sanoi kerran käärmeissään, että sitä ilman saatua sinä olet aina odottanut. Matti tietysti vihastui sellaisesta.

Mutta kun asevelvollisuusajan pitentämisestä ruvettiin puhumaan, sai Matti halukkaan puhetoverin Kantosuon lesken pojasta, Taavetista. Hänelle tuli väkevä halu lähteä Amerikkaan, ja nyt pitäisi saada myödä metsää, että saisi matkarahat. Leski oli jyrkästi vastaan. Ehdottomasti ei hän tahtonut kieltää poikaa menemästä, mutta hän ei myy puunpölkkyäkään sitä varten. Pitää hankkia matkarahat muulla lailla. Taavetti katsoi kuitenkin olleensa talonostossa niin tärkeä osakas, että äidin taipumus hallita taloa itsevaltiaasti suututti. Niin hänkin tunsi itsensä talonkaupassa aikalailla pettyneeksi.

Tätä asiaa ei tietysti yritettykään salassa puhua, ja niin se tuli Pyydysmäenkin korviin. Ja kun siinä samalla todella syytettiin häntä siitä, että hän oli talonkaupassa itselleen hyvätkin edut korjannut, kutsutti hän Matti Miinanpojan ja muut talon osakkaat luokseen puhuakseen heidän kanssaan asiasta.

Oli sunnuntai, helmikuun 19:s päivä. Sattumalta olivat Pyydysmäen kaikki jälkeläiset tänään kokoontuneet kotitaloon. Iiska vaimoineen ja poikineen, Jussi vaimoineen ja poikineen, Eliisa miehineen ja tyttöineen. Talossa raikui kaiken päivää naisten laulu. Miehet olivat saaneet kiinni hyvästä tuulestaan, niin että Iiska ja Eerokin saattoivat kinata ilman kiinteätä, sovittamatonta, riitaa rakentavaa kitkaa. Pienet jalat naputtivat ja töpöttivät ja kurkut kiljuivat, milloin riemusta remuten, kulloin hädässä ja tuskassa parkuen. Sameli-setä hyöri lasten parvessa keskeisimpänä palvelevana henkenä. Hänen suunsa mutrueli suloisessa riemuntunnossa, kun kumpikin polvi istui täynnä pieniä ihmistaimia, joiden jokaisen puolesta hän olisi ollut valmis panemaan vaikka henkensä alttiiksi. Kaiken tämän hälinän keskellä liikkui emäntä, äiti, emo, lämmin, hillitty ja tyydytetty hymy huulillaan, ja jakoi kullekin sielustaan, kenelle hymyn, kenelle silmänluonnin taikka sopivan sanan. Hieman harvasanaisena ja suljettuna istui erikseen isäntä-Erkki tuvan lattialla soututuolissa sanomalehteään lukien.

Illan hämärissä tulivat tupaan Kolisto, Peräoja, Matti Miinanpoika ja Kantosuon lesken poika Taavetti. Kun he kävivät penkille istumaan, alkoi puhe heti siitä asiasta. Pyydysmäen äänestä kuuli, että hän oli hieman pahalla tuulella. Kolisto ja Peräoja sanoivat heti etteivät he ole olleet vähääkään katumapäällä, he pitävät vahvasti talo-osistaan, ja ovat kiitollisia, että sellaiset on tullut saaduksi. Matti Miinanpoika sanoi, ettei hänkään, mutta kun tahtoo tässä taas köyhyys ahdistaa eikä rahaa saa mistään, niin hän ajattelee, että kyllä hänen pitäisi saada myydä metsää pikkuisen, jotta pääsisi kesään. Kyllä sitä sitten jo taas aina… Ja Kantosuon hintelä ja terävä poika sanoi, että hän tarvitsisi välttämättä rahat Amerikanmatkaan. Siellä ja siellä olisi hyviä sahapuita, ne sopisivat myytäviksi, eikö lautamies suostuisi siihen?

Ei lautamies suostu sellaiseen. Hän sanoo, että sellaisia tarpeita kuin Matin tulee joka vuosi. Sillä lailla hävittää vain metsänsä muutamassa vuodessa, eikä kuitenkaan velka tule maksetuksi.

Koliston ja Peräojan suut vivahtavat hymyyn, mutta Pyydysmäki katsoi vihaisesti Mattiin ja virkahti:

— Sinulla, Taavetti, ei ole mitään tekemistä talon metsän kanssa. Vai onko äitisi antanut luvan?

— Minä arvaan! nauroi Pyydysmäki — Sun äitisi on elämässä nähnyt useamman kärpäsen kuin sinä.

— Niin mutta, yritti poika väittää. Hän lopetti kuitenkin siihen, kun ei kukaan näyttänyt kuuntelevan.

— Minä olen kuullut kylältä niitä Matin ja Ylisen äijän juttuja, että muka minä olisin tässä talonkaupassa omaa etuani valvonut ja että Matti katuu kauppaansa, kun luulee nyt ryssäin avulla saavansa ilmaiseksi taloja.

— Minä vain, tuota, sitä velkaa pelkään, ja kun se Ylisen äijä vakuuttaa, että nyt tulevat ryssän lait ja kaikki tilattomat saavat ilman maata…

— Niin, ja sinä pelkäät, että minä olen narrannut sinut ottamaan kallishintaista maata nyt juuri, kun muut mökkiläiset saavat ilman?

— Kuule, Matti, minä otan sinulta takaisin sen talonpalan. Haluavatko toisetkin? Kyllä minä otan kaikki.

Kolisto ja Peräoja riensivät kieltämään, etteivät he ainakaan, eivätkä he ole näitä Matin kertomia juttuja uskoneet. Se on hävytöntä, kun sellaisia Pyydysmäestäkin… Kolisto kiroili jo, että tuollaisten kanssa pitää joutua samoihin asioihin. He tiesivät kyllä parikin kelpo miestä, jotka ovat valmiit ottamaan tämän Matin osan samasta hinnasta, minkä se on maksanutkin.

Molemmat, niin Kolisto kuin Peräojakin, rupesivat kahden kilpaa ripittämään Mattia, joka puolustelihe ärhäkästi heidän käsissään.

— Pukeudu säkkiin ja tuhkaan! Suomi ei ole enää valtio, vaan venäläinen maakunta. Perustuslait ovat kumotut. Keisari on antanut sellaisen manifestin.

Pyydysmäki tunsi äänen. Se oli kaupungin sanomalehden toimittaja. Hänen kädessään oli kuulotorvi alkanut hyppiä. Koko mies vapisi.

Iiska istuu lähellä, huomaa, että jostain tavattomasta on kysymys, ja alkaa kiinnittää huomiotaan.

— Mutta, tuota, etköhän sinä nyt liioittele? kysyy Pyydysmäki koettaen hillitä liikutustaan.

— Valitettavasti kaikki on totta. Senaatissa ovat puolet äänestäneet vastaan, toiset puolesta. Yhden äänen enemmistöllä on manifesti päätetty promulgeerata ja julaista asetuskokoelmassa.

— Mutta kuinka Suomen senaatti sellaista julkaisee, sellaista laitonta, mahdotonta?

Pyydysmäen sielussa myllersi sekasorto. Siellä kamppaili hukkuva kansallistoivo kuohuvaa, ylivoimaista epätoivon myrskyä vastaan pysytelläkseen pinnalla. Hänen ajatuksissaan vilahteli senaattori Yrjö-Koskisen hahmo kuin aaltojen varassa kelluva pelastusrengas, jota hukkuessaan tavoittaa. Oliko hän puolesta vai vastaan? Viime kädessä tuntui vastaus tähän kysymykseen ratkaisevan maan pelastuksen. Keisari kulki jo jossain etäällä rikoksellisena ja kirottuna. Hänen teki mieli kysyä Yrjö-Koskisesta jotain, mutta hän ei uskaltanut. Silloin taas puhuttiin langan toisessa päässä:

— Useimmat suomenmieliset senaattorit ovat äänestäneet julkaisemisen puolesta.

Vähältä oli puhelintorvi pudota kädestä. Pyydysmäki koetti vaihtaa sen toiseen käteen ja toiseen korvaan, sillä käsikin kummallisesti väsyi. Mutta samassa hätyytettiin jo jossain keskusasemalla ja puhelu täytyi lopettaa.

Pyydysmäki putosi istumaan tuolille pöydän viereen, ja hänen kasvonsa olivat oudon kalpeat. Iiska läheni toisesta päästä pöytää:

Siihen kokoontui nopeasti koko perhe. Kyselemällä saivat he isältä vähitellen tietoonsa kaiken, mitä hän oli kuullut. Ainoastaan yhtä seikkaa hän ei voinut huultensa läpi laskea: että Yrjö-Koskinen oli äänestänyt julkaisijain puolella.

Mutta sitten oli kamarissa aivan hiljaista. Pyydysmäki istui yhä ja tuijotti eteensä. Emäntä oli asettunut istumaan hänen viereensä ja piti kiinni kädestä, sormi herkästi valtasuonen, päällä, ja katsoi tarkoin silmiin. Isällä oli joskus ollut sydänkouristuksia.

Tyttäret, miniät ja pojat seisoivat ympärillä hiljaa, aivan kuin kuolema olisi käynyt talossa. Ovi oli raollaan, ja tuvasta kuului lasten täysirintainen melu, missä Sameli-sedän ääni oli iloisena mukana.

Erkki Pyydysmäki nosti päätään, ja aivan kuin tahtoen lapsilleen ja suvulleen vannoa testamentin hän nousi, kohotti nyrkkinsä taivasta kohti ja puhui melkein jo kirkkaalla äänellä:

— Kautta elävän Jumalan! Minä tahdon nähdä tämän keisaririkoksen tuomion.

Vaimo, jonka ruskeista silmistä hehkui suuri rakkaus, kääri käsivartensa miehensä ympäri ja painoi häntä hellästi takaisin istumaan, kehoitellen hiljaa:

— Rauhoitu… rauhoitu isä… kaikki tulee jälleen hyväksi… älä kiihdy, muista, ettei sydämesi kestä…

Ja kun he olivat jääneet kahden kesken, ilmaisi mies vaimolleen kalvavan epätoivoisuutensa, miksi senaattori Yrjö-Koskinen äänesti julkaisemisen puolesta, vaikka manifesti oli laiton? Hän ei sanonut — hän ei voinut sitä sanoa — suoraan, mutta emäntä huomasi hänen sieluansa polttavan kysymyksen: oliko senaattori Yrjö-Koskinen menetellyt rehellisesti?

Huomatessaan tämän tunsi vaimo hetkisen peloittavaa avuttomuutta. Mutta samassa hänen sielussaan kirkastui, ja aivan kuin joku olisi työntänyt hänen mieleensä ajatuksia ja kielellensä sanoja hän virkkoi melkein unissaan puhuvan tavoin:

— Katsohan, isä, ei sellainen ihminen, joka pyhittää koko pitkän elämänsätyön suurelle asialle, ei hän voi pettää.

— Niin… Senaattori Yrjö-Koskinen on tehnyt sen… hän, jos kukaan tässä maassa…

— Ja kuinka sinä voisit ajatella, että hän tahallaan hävittäisi itse mitä on rakentanut? Sellainen ihminen voi kuolla asiansa puolesta, mutta ei pettää asiaansa.

Nyt Erkin suu meni nauruun. Hän haparoi kouraansa vaimonsa käden ja katsoi merkillisesti silmiin.

Hän aikoi nousta, mutta painautui samalla alas tuolille, laski kasvonsa käsivarsien varaan pöydälle ja purskahti hillittömään itkuun.

Emäntä huokasi ja ymmärsi, että kohtaus rupesi helpottamaan. Hän piti hellästi kättään tuskaansa vuodattavan miehensä olkapäällä ja odotti. Samalla hän huomasi, että Erkin hiuksiin oli viime aikoina alkanut ilmestyä harmaata.

Sitten mies suoristautui ja pyyhki silmänsä. Kaikesta huomasi, että kohtaus oli pääasiassa mennyt ohitse.

Erkki nousi, ja nyt teki hän sen, mikä tapahtui hyvin harvoin: hän sulki nuoruutensa morsiamen syliinsä ja suuteli häntä. Ote oli taas väkevän miehen. Sanna oli ensin hieman hämillään, mutta saavutti kohta luonnollisuutensa.

— Katsohan, minä en ole tainnut usein julkisesti kiittää sinua, Sanna, kaikesta siitä, mitä sinä olet ollut minulle. Mutta nyt minä koristelematta kiitän Jumalaa sinusta. Tällä kertaa sinä pelastit minun uskoni.

Nyt sai ovi avautua, ja kamariin virtasi väkeä. Kaikki tunsivat itsensä keventyneiksi, kun havaitsivat isän taasen rauhallisempana. Päivän suurta tapausta ruvettiin pohtimaan.

Suuri uutinen levisi nopeasti ympäri kylän. Iltapäivällä oli liikkeellä paljon levottomia ihmisiä, jotka kukin osaltaan koettivat saada tarkempia tietoja. Kun samana iltana oli nuorisoseuran kokous, päätettiin sinne kutsua koko kylä ilmoittamalla, että siellä annetaan lähempiä tietoja siitä, mitä Helsingistä nyt kuului.

Jo paljon ennen määräaikaa alkoi ihmisiä kokoontua nuorisoseuran talolle, joka pian oli ääriään myöten väkeä täynnä. Yleisöä katsellessa kiintyy huomio heti siihen huolenalaiseen ilmeeseen, joka verhoaa kaikkien katseita. Ei missään huomaa vahingossakaan nauravaa suuta. Siinä näemme penkkeihin sijoittuneina kaikki vanhat tuttavat, tällä kertaa taasen ilman riitaa. Mahdollisesti on joukossa joku, joka tunnustaa salassa jo Ylisen äijän oppia, mutta tällä kertaa sellaisten ilkuntaa ei ainakaan huomaa. Pyydysmäen väki on tullut niin kynnenkannattomiin, että itse vanha Sameli-setäkin ja Simuna ovat mukana. Perhettä onkin joukko toistakymmentä henkeä, kun Iiskakin emäntineen on jäänyt tänne.

On asetuttu paikoilleen. Salissa vallitsee odottava hiljaisuus. Yleinen huomio on kiintynyt virkapukuiseen poliisiin, joka on äsken asetettu kyläkuntaan. Hän on väestölle suureksi osaksi vieras ja outo. Poliisi seisoo lakki päässä, kun muut istuvat lakittomin päin. Häntä katsotaan ja kummastellaan.

Pyydysmäen ryhmästä nousee pitkänä ja solakkana Penttilän nuori emäntä ja aloittaa:

Koko yleisö kavahtaa pystyyn. Pyydysmäen ryhmässä naiset kertyvät lähemmäksi Susannaa, ja yhtyvät lauluun. Yleisö ei ollut aluksi selvillä tuliko istua vai nousta seisomaan. Mutta pian kohotti tunnelma kaikki jaloilleen. Ensin kiintyi yleisön huomio Penttilän emännän lauluun. Hänen kirkas alttonsa helähteli kuin ihmeellinen harppu. Ihmisten huomio tuskin voi seurata virren sanoja, se seurasi lumottuna säveltä.

"Hän aseemme on, kilpemme
Ajalla vaaran, vaivan.
Se vanha vainooja,
Kavala, kauhia,
On kiivas, kiukkuinen
Ja julma, hirmuinen;
Ei löydy maassa vertaa."

Sali pauhaa yhtenä sävelmerenä. Myöhästyneimmätkin yhteinen, voittava joukkotunnelma jo valtaa ja tempaa mukaan. Kaikki laulavat. Nekin, joiden ääni jo on pitkän käyttämättäolon vuoksi ruostunut ja lauennut, yhtyvät laulun virtaan.

Sadat katseet ovat kiintyneet johtavaan laulajaan. Mitkä eivät muuten näe, ne kurottautuvat varpailleen. Varsinkin vanhat ihmiset katsovat häneen, ja monen silmissä loistaa kaukainen muistossa elävän mielikuvan heijastus. Heidän mielensä vaeltaa entisvuosikymmenien kinkerikemuissa, hautajaispidoissa ja hääjuhlissa. Silloin niissä lauloi Penttilän vanha emäntä ja pani ihmiset suloisesta liikutuksesta kyynelöimään. Tässä hän nyt ilmeisesti astui esiin uudestaan, nuorentuneena ja ääni kirkastuneena. Hän laulaa kuin Jumalan enkeli… Syntisen ihmisen sydän sykähtää, jumalallisen voiman läsnäoloa aistii. Hän tuo terveisiä isoäidiltään, jota koko kylä kunnioitti ja rakasti. Se ihminen varmasti oli autuas, hän lauloi niin ihanasti… Kummallista, miten tämä Susanna laulaa samoin…

"Kun kanssamme on Jumala,
Ken meiltä voiton estää?
Jos vaikka henkemme,
Osamme, onnemme.
He veisi viekkaasti,
jää meille kuitenki
Jumalan valtakunta."

Tunnelma oli niin korkeassa vireessä, että jäätiin seisomaan aivan kuin jatkoa odottaen, vaikka virsi oli loppunut.

Puhujapaikalle nousi opettaja Lintumäki. Hän alkoi hieman väritetyssä muodossa selostaa päivän suurta tapausta. Silloin tunkeutui poliisi, edelleen lakki päässä, lähelle puhujalavaa ja sanoi:

Ja sitten hän asettui seisomaan puhujatuolin viereen kuin henkivartija. Samalla työntäysi salin tungoksesta vielä etualalle Heikki Ylinen, Hermanni Luhtasenneva, Aita-Jaakko ja Peräoja, Juho Penttilä ja pari muuta kysellen, mitä asiaa poliisilla oli? Kuultuaan, mitä tämä oli sanonut asettuivat miehet rauhallisesti puhujatuolin ympäri piirittäen sen.

Nyt alkoi Lintumäki puhua. Selitettyään, mitä päivän tapauksesta tiedettiin aloitti hän puheensa sanoilla: Älä pelkää piskuinen lauma, minun isälläni on suuri halu antaa teille valtakunta.

Kohta alku oli sellainen, että kuulijat tempautuivat kokonaisuudessaan mukaan. Puhuja väritti asiat niin, että puheen voi selittää kokonaan uskonnolliseksi sisällöltään, mutta sen kuvallinen tarkoitus iski kuin vasaralla joka lauseessa hetken tapahtumiin ja Suomen hätään. Esityksen laatu oli suorastaan loistava. Lintumäki ei ollut milloinkaan ennen puhunut sillä tavalla. Salia valaisi kaksi isoa lamppua. Mutta suuri ihmistungos oli sen täyttänyt höyryillä, jotka himmensivät jo lamppujen valoa. Avattiin ikkunoita ja saatiin ilmaa. Ihmiset kuuntelivat hiiskahtamatta ja tuijottivat niin hartaasti puhujaan, että saattoi elävästi huomata, miten joka ainoa sana otettiin vastaan kuin arvokas lahja. Kansansielu ei nyt harhaillut. Se oli pysähtynyt, rauhoittunut herättävästä kosketuksesta ja otti nyt vastaan ravintoa. Suurin osa näistä ihmisistä oli kansallisessa suhteessa vielä erämaanvaeltajia. Mutta tämä tilaisuus kutsui heitä mukaan, herätti heissä ennen tuntemattomia aavistuksia.

Salin seinät hohtivat kirveen jäleltä vielä kellahtavan valkeina. Sieltä uuden veistoksen takaa, rosoista ja halkeamista irvisteli vanha, nokimusta riihenseinä. Ennen näistä samoista hirsistä salvettujen seinäin sisällä oli sukupolvi toisensa jälkeen puinut elojaan, milloin kypsää, kultaista satoa, milloin hallan panemaa, tyhjää kauraa. Näillä riihillä oli moni tuskainenkin hikipisara tippunut nokisista kasvoista, milloin luonto antoi melkein vain olkia, mutta pienetkin kuneet täytyi hengenpitimiksi säästää. Tähän tunnelmaan tarttui nyt puhuja. Hän loihti kuulijaan eteen esi-isien olemassaolon taistelujen pitkän kuvasarjan ja osoitti kansanhistoriallisen kehityksen ihmeelliset kulkutiet. Ja moni herkkä kuulija oli tapaavinaan korviinsa kuiskeita vuosisatojen takaa, rohkaisevia, kehoittavia, käskeviä… kummallista, miten tuolla suuressa nokiraossa ikäänkuin joku liikkui ja eli… Ja jostain seinän takaa oli kuuluvinaan etäinen varstankolke, petkeleen survonta, viskaajan viskausten seiniin rapisuttama jyväsade. Riihen ovelle ilmestyy huoviparvi… Olikohan tämänkin riihen ovella? Mies iskee, nainen sortuu… turhaan odottaa lapsiparvi kotona vanhempia. Huu!… Mutta taas paistaa Jumalan päivä. Rauha tulee, loppuvan sodat, elämä alkaa versoa, jumalallinen tahto ohjaa kansojenkin elämää. Ja kansalle, joka tahtoo elää, antaa kaitselmus valtakunnan…

Elävät sielut seurustelevat näkymättömien kanssa Ne ovat tuntevinaan, että salissa tällä hetkellä joku kuiskuttaa jokaiseen korvaan isien elämän kokemuksia ja voittoja, samalla kohotellen uusia tukia isänmaallisen elämänuskon varaksi…

Poliisi ovinurkassa seisoo yksin lakki päässä ja silmäilee salintäyteistä yleisöä vihamielisin katsein.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KEISARIRIKOS: KUVAUSJAKSO 1890-LUVULTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.