The Project Gutenberg eBook of Muistelmia Kiinasta, by Wilhelmiina Arpiainen

Ensimmäinen viikko Kiinassa
China Inland Mission
Meistäkin tehtiin Kiinalaisia
Ensikerran Kiinalaisten keskuudessa
Kiinalaista päivällistä
Tulo Tshenkiangiin
Nuotiovalkeista
Kymmenen päivää
Ensimäinen venematkamme
Jangtsheo
Jaakopin lähteeksi

Kuinka Kiinan kieltä opittiin
Ensimäinen kesä
Älä neuvoa ylönkatso
Lasten koti
Eräs pieni karkulainen
Meteli
Ah, sinä varas!
Eräs sairas raukka
K'ongin emäntä

Muutos oloissamme
Tshenkiang
Kotimme
Kova työmaa
Käynti Maovuorella
Me olemme puhtaat
Siunattu hetki tiellä
Rauhaa etsivä sielu

Kiinan suuret opettajat
Opettaja Kong
Mong eli Meng
Erääseen köyhään perheeseen
Häiden aika tullut

Tyttölasten murhaaminen
Tyttöisten myyminen
Kihlaus
Avioliitto
Naista ei suojele laki
Monivaimoisuus
Kuolleet vihitään
Neljän seinän sisälle
Lukutaito
Nainen ei ole miehen arvoinen

Lapset
Lasten nimet
Lasten puvut
Ei heitä haudata
Veljeksien velvollisuuksista
Jalkain puristaminen

Uudenvuoden edellä
Keittiöpuusaan
Huoneiden puhdistus
Uusivuosi on tullut
Tsing ming
Ennustajista

Tsin
T'ai Tsong
Kublai Khan
Markko Polo
Ming suku
Maantsheolaiset eli keisarin kotiväki
Kang Hsii
Jong Tsheng
Kien Long
Lord Macartneyn matka Pehkingiin
Reh hoo
Vastaanottopäivä
Pehkingistä lähteminen
T'ai p'ing kapinaksi
Kuang Hsyy
Boksariliike
Ensimäiset tuttavuuden päivät
Miaot ja Loolot

Protestanttisen lähetyksen alku
Wlliam Masely
Robert Morrison
James Hudson Taylor
Kova taistelu
Jumalan tiet ovat ihmeelliset

Kiinan Sisämaan Lähetyksen synty
Lyhyt silmäys K.S.L:n työalan laajenemiseen
Merkillinen vuosi
Nälkävuosi Shaansiissa
Anokaa niin teille annetaan

Sananen meidän pienestä lähetyksestämme
Huunaan maakunta
Hsiongkuan shir
Oma lähetysasema
Ensimmäinen kastejuhla Jongsinissa
Yht'äkkiä muuttui kaikki

HAJANAISIA MUISTELMIA ENSI VUOSILTA KIINASSA

Unohtua ei voi se päivä, jolloin ensikerran astuimme maalle Kiinan rannikolla. Ääretön pienuuden, voimattomuuden tunne valtasi sydämen. Istuen rikshoissa, joita miehet vetivät, katselimme kaduilla kulkevia Kiinalaisia. Olimmeko todellakin Kiinassa? Voisimmekohan täällä mitään vaikuttaa? — Niin, kukas voisi kuvata niitä tunteita, jotka täyttivät sydämemme ja luetella ne ajatukset, jotka mielessämme risteilivät? Edessämme oli ikäänkuin ylitsepääsemättömät vuoret. K.S.L—sen johtaja, herra Taylor sanoi meille Lontoossa ollessamme:

"Kun tulette Kiinaan, tulee eteenne suuria vastuksia. Ne kohoavat jyrkkinä, kuin kaupunkien muurit. Jos nousette muureille, katsotte sieltä alas, on jyrkkyys kadonnut. Niin on vaikeuksienkin laita. Niitä on katsottava ylhäältä, Jumalan näkökannalta. Jumalalle ei ole mikään mahdotonta, eikä sille, joka Häneen luottaa." — Hän oli kokenut sen. Sydän rauhottui muistaessa ettei Jeesus ollut meitä lähettänyt sentähden viinimäkeensä, että jotakin olimme, eikä siksi, että meillä oli jotain voimaa tai viisautta, ei, vaan sentähden kun Hänelle oli annettu kaikki voima ja valta taivaassa ja maassa. Tällä valtakirjalla varustettuina olimme tulleet kaukaisista maista ja merten ylitse Kiinan miljoonien keskuuteen. — —

— — — Miehet veivät meitä K.S.L—n päämajaa kohden. Leveillä, jokseenkin siisteillä kaduilla oli,kylmästä ilmasta huolimatta, paljon ihmisiä liikkeellä, mutta ainoastaan pitkätukkaisia Kiinalaisia. Rakennukset olivat ulkomaalaisia, kaksikerroksisia ja monet lähellä hajaantumistilaa. Noin lähes puolen tunnin kuluttua tulimme erään ison rakennuksen portille. Rakennuksen ulkoseinällä olivat sanat

Sydämemme sykähti ilosta, sillä siinähän nyt oli K.S.L—n koti! Lämmin, kotinen tunne valtasi meidät. Ilomme yhä lisääntyi kuin avoimin sylin tulimme vastaanotetuksi tässä vieraassa maassa. Kodissa oli siihen aikaan 70 lähetyssaarnaajaa. He olivat isossa salissa, parhaallaan teen juonnissa, kun me astuimme sisälle. Sekin hetki jäi ijäksi päiväksi mielehen.

Siinä oli miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja. Muutamat olivat jo vuosikymmeniä olleet maassa, toiset olivat vastatulleita. He olivat kiinalaisessa puvussa. He olivat tulleet eri maista ja kuuluivat eri kansoihin ulkonaisesti, mutta sisällisesti olivat he yksi kansa, Jumalan kansa, yksi perhe, Jumalan perhe. Heidän yhteiskunnallinen asemansa oli ollut hyvin erilainen. Muutamat olivat osallisia korkeimmasta maallisesta sivistyksestä. He olivat olleet tilaisuudessa jalostuttamaan henkeänsä kaiken sen kautta, mitä hyvä koti, kasvatus, koulu, tiede ja taide taritsee. Toiset olivat osattomat niistä eduista. Näistä erilaisuuksista huolimatta olivat he olleet "kuolleet synneissä" ja "vieraat Jumalalle", mutta "Jumala oli herättänyt" heidät ja "siirtänyt heidät pimeyden vallasta rakkaan poikansa valtakuntaan." Nyt he olivat "Kristuksen sotilaita" ja tänne lähetetyt pystyttämään "lippua", joka heille oli annettu ja johon nojaten he taisivat kohota ja nousta ylös synnistä. — Katsellessani heitä, he ikäänkuin sanoivat:

Oi! "lippu" kallis, verraton,
Se Jeesus nimi meille on!
Kun siihen vaan mä katsahdan,
Niin uutta voimaa ammennan!

Kun taistelussa tämän maan
Sieluni rupee horjumaan,
Niin siitä silloin voimaa saan
Taas taistelua jatkamaan.

Oi! tämä "lippu" taivainen
Voi muuttaa mielen maallisen,
Sen katoovista irroittaa,
Ja ijäisihin istuttaa.

Ja vaikka myrsky pauhaisi
Niin että vuoret järkkyisi,
Ei tämä "lippu" kuitenkaan
Liikahda koskaan paikaltaan.

Tää "lippu" tuottaa elämän,
Ja rauhan, ilon pysyvän.
Se taivahan on tikapuu.
Ei sitä voita mikään muu.

Tää "lippu" Jeesus rakas on!
Hän meille ompi verraton!
Sen kohotamme korkeelle
Niin, että näkyis' kaikille!

Ulkonaisesti he kuuluivat eri kirkkokuntiin, mutta sisällisesti yhteen. He tekivät työtä kootakseen ihmisiä Jumalan valtakuntaan, eikä vaan omaan pieneen kirkkokuntaansa, sillä se kirkkokunta, johon kuuluivat, oli vaan eri osasto yhteisestä suuresta lammashuoneesta, jonka ovena on Herra Jeesus. Kunhan ihmiset vaan "ovesta" sisälle tulivat, iloitsivat he siitä, menivätpä sitten mihin osastoon tahansa! Eihän Noan arkissakaan ollut useampaa kuin yksi ovi, mutta osastoja eli olinsijoja oli monta! Oikealle perustukselle rakentaminen on pääasia!

Ken Jeesuksehen uskoo vaan,
Hän kuolemaa ei näekään.
Ken Häneen luottaa lujasti,
Hän pysyvä on ijäti.

Kodin johtajatar vei meidät katselemaan vaatevarastojaan. Isossa arkussa oli paljon valmiita pukuja, mutta kun ei niitä kaikille riittänyt, päätimme odottaa siksi, kunnes räätäli oli ommellut lisää.

Viiden päivän kuluttua oli pieni seurueemme räätälin avulla muuttunut kiinalaiseksi. Olimmehan niin Kiinalaisten näköisiä, kuin suinkin oli mahdollista ulkonaisesti olla Kiinalainen! Saimme leveälahkeiset, pitkät housut, lyhyen kaksijakoisen hameen, polven alapuolelle ulottuvan leveähihaisen, väljän nutun. Päähän pantiin musta, vuoritettu, ainoastaan otsaa peittävä, korvihin asti ulottuva päähine. Jalkineet olivat puuvillakankaiset, matalat ja kannattomat.

Tähän pukuun pukeutuminen oli muutamille tovereistani ihan taistelun alainen asia. Toisille se oli siunattu, pyhähetki. Silloin ymmärsimme Hebr. 2:14-16 syvemmin kuin ennen. Herra Jeesus tuli ihmiseksi meidän tähtemme. Hän oli kaikessa kiusattu niinkuin mekin. Me tunnemme Hänessä ihmisen ihmisenä, kiusausten, ahdistusten alaisena, ihmisen, joka rakasti, iloitsi ja murehti. Meidän tähtemme Hän pukeutui meidän pukuumme. Mekin pukeuduimme Kiinalaisten tähden heidän pukuunsa. Sitten vuosien kuluessa tulimme huomaamaan kuinka tarpeellista oli olla niin Kiinalaisten kaltainen, kuin voi olla. Kansa ylipäänsä pelkää ulkomaalaisia ja jos näkevät meidät omassa puvussamme, pelkäävät vieläkin enemmän. Mutta nähtyään meidät heikäläisten vaatetuksessa, sanovat: "te olette muuten meidän näköisiä, mutta, silmänne, hivuksenne eivät ole!" On sen käyttämisestä aineellinenkin hyöty. Se tulee meille monin kerroin huokeammaksi. Sikäläisissä oloissa on se meidän pukuamme käytännöllisempi. Kiinalainen pukuni puhui minulle voimallisesti ulkokultaisuudesta ja nimi kristillisyydestä. Enhän ollut todellinen Kiinalainen! En ollut sisällisesti Kiinalainen. Ollakseni todellinen, oli minun synnyttävä Kiinalaisista! Niin ihmisenkin täytyy syntyä Jumalasta, ollakseen Jumalan valtakuntalainen, ollakseen kristitty. "Ellei joku uudestaan synny, ei hän taida Jumalan valtakuntaa nähdä", sanoo Herra Jeesus. Lapsiksi synnytään. Ei ulkonainen hurskas elämä ja puhetapa meitä tee Jumalan lapsiksi. "Totuuden sanalla" Jumala synnyttää meitä uudestaan (Jak. 1:18) ja Hänen "suurten ja kallisten lupaustensa kautta tulemme Jumalan luonnosta osallisiksi." (2 Piet. 1:4).

Nyt olimme jo puvun saaneet. Vielä hankittiin meille kiinalainen vuode. Siihen kuului laaja, pehmoinen peitto ja ruohomatto, jonka sisään se käärittiin matkalle lähtiessä! Kiinalainen eväskorikin hankittiin!

Valkeni sitten Tammik. 13 p. Laitoimme päivän kuluessa itsemme matkakuntoon. Pimiän tultua seisoi portilla toistakymmentä rikshamiestä. Uh, miten kylmä oli! Matalat jalkineemme eivät suurta suojaa antaneet ja siksi jalkojamme ihan paleli. Shanghai ei ollutkaan matkamme päämääränä, vaan Jangtsheo niminen kaupunki, suuren kanavan varrella, Jangtsir virran pohjoispuolella. Siellä oli K.S.L—llä koti, jossa maahan tulleet naislähetyssaarnaajat saivat opiskella maan kieltä. Sinne mekin olimme menossa. Shanghaissa liittyi meihin toisia tovereita. Laivalle tultuamme olimme nyt

Sydämen syvyydestä kiitimme Jeesusta armosta, jota olimme tähän asti saaneet osaksemme. Rukoilimme Hänen meitä auttamaan kielen oppimisessa niin, että pian voisimme puhua ihmisille Hänestä. Muutenhan olimme osaksi Kiinalaisia, mutta — kieli puuttui!

Tuntui herttaiselta kun vihdoinkin olimme Kiinalaisten joukossa. Olimmehan heitä jo nähneet kauvempaa, mutta nyt tulimme likeisiin tekemisiin heidän kanssaan. Heitä loikoi kaikkialla. Ahtaassa käytävässäkin makasi miehiä polttaen "ooppiumia." Ytelä, paha "ooppiumin" haju täytti joka paikan.

Seuraavana aamuna herättyämme, olimme mahtavalla Jangtsir virralla.
Eräs laivamies tuli kysymään jos halusimme

Tottahan toki halusimme sitä! Muutaman tunnin kuluttua hän palasi tuoden kullekin kupillisen vedessä keitettyjä riisiryyniä, ja laski kunkin kupin viereen parin puisia, särmäisiä, huonostipestyjä, maalaamattomia, tasapäisiä noin 24 cm pitkiä puikkoja. Toipa vielä kupillisen maustimia, ja kolmannessa toi kalaa. Laski vielä kunkin kupin vierelle pienen astian, jossa oli jotain öljyä. Maistelimme, maistelimme, mutta ei ruoka oikein maistunut! Jos olisi maistunutkin, niin eihän niillä puikoilla äkkinäinen saanut suuhunsa toisistaan erillään olevia ryynejä! Ei auttanut muu, kuin eväskoriin turvautuminen, jonka lähetyskodin johtajatar oli antanut runsaasti varustaa leivällä, voilla, lihalla ja munilla. Kiitolliset olimme niistä.

Kulettuamme vuorokauden Jangtsir virtaa ylöspäin, saavuimme puoli-yön aikana sen etelärannalla olevaan Tshenkiang nimiseen kaupunkiin. Pimiä, kolkko ja kylmä yö se oli. Kaksi lähetyssaarnaajaa odotti meitä laivarannassa. Lyhdynvalossa kulimme ihmisistä tyhjää, leveää rantakatua pitkin. Virran vihastuneet, vaahtopäiset aallot ärjyen hyrskyivät kivitettyä äyrästä vastaan. Vinha pohjatuuli lennätteli vasten kasvojamme sakeasti alas tulevaa lunta. Päätämme ei palellut, sillä juuri lähtiessämme saimme omituisen päähineen ja vasta vuoden kuluttua selveni meille — suureksi kauhuksemme — se tosiasia, ettei se ollutkaan naisten — vaan miesten päähine! Tuiskussa ja lumessa taariessamme iloitsimme kadulla olevista

Huolimatta vihaisesta, vinkuvasta tuulesta, sakeasti alaslaskeutuvasta lumesta, kohosivat liekit ylös kohti harmaata taivasta, levittäen valoa ja lämpöä ympärilleen. Joukko ryysyisiä miehiä ja poikia oli kokoontunut nuotiotulien ympärille. Siinä lämmitellen ja jutellen kuluttivat öisiä hetkiä. Lipokasten peittämiä jalkojamme paleli ja nuo ystävällisen näköiset valot houkuttelivat meitäkin luokseen. Oppaamme, astuen kiireesti ohitse, johtivat meidät yhä edelleen — mutta nuo nuotiovalkeat jäivät ijäksi päiväksi mieleen. Jumalakin on tähän kylmään, synnin sumun peittämään maailmaan sytyttänyt tulen. Jeesus on tullut "maailman valkeudeksi." Hänen luokseen saa jokainen tulla. Hänen rakkautensa valaisee ja lämmittää. Häneen uskovat sielut ovat myöskin nuotiovalkeita tässä pimiässä maailmassa.

Lähetystalolle tultuamme pudistimme lumen makuuvaatteistamme ja kupsahdimme nukkumaan. Kylmät olivat nuo uunittomat huoneet. Vilu karkoitti unen toverieni silmistä pitkäksi ajaksi. Aamulla juoksentelimme, hyppelimme, voimistelimme lämmitäksemme edes sen verran, että kykenimme peseytymään vedellä, joka oli yöllä jäätynyt, vaikka oli makuuhuoneessamme.

Seuraavana aamuna ai'oimme jatkaa matkaa pohjoiseen päin, mutta kanava olikin jäätynyt yöllä. Saimme odottaa

Ne olivat pitkiä päiviä! Se oli ensimäinen tunti koulussa, jossa kärsivällisyyttä opetetaan. Siihen Kiinassa joutuu vasten tahtoaan. Aina aamusin heräsimme toivossa siinä, että "ehkä tänään päästään lähtemään", mutta aina uudelleen petyimme. Ei jää meitä niin kauvan pidättänyt, mutta venemiesten kiskomishalu, se sen teki. Jo ensipäivinä olisivat he lähteneet suurta maksua vastaan, mutta kun emme maksaneet, niin he ajattelivat voivansa pakottaa meidät siihen kieltäytymällä. Mutta eihän meillä hengenhätä ollut. Olimme levollisia. Miehet nähtyään ettemme hätäilleet, tulivat tarjoomaan veneitään kohtuullisesta hinnasta ja niin me lähdimme Tshenkiangista. Se oli

Ja hauska se olikin. Hyvällä purjetuulella menimme virran poikki kohti suuren kanavan suuta, joka oli täpösen täynnä veneitä. Meistä näytti mahdottomalta läpipääsö, mutta sinne, toisten veneiden väliin työnsivät miehet venheemme ja kun aika joutui, olimme selvällä reitillä. Päästyämme tungoksesta, kimittivät miehet veneen mastoon nuoran. Nuoran toisesta päästä kiinipitämällä vetivät he venhettä, kulkien kanavan varrella olevaa polkua pitkin. Kanavalla oli vilkas liike. Vastaan tuli matkustaja ja tavaraveneitä, kaiken kokosia mutta miltei samannäköisiä. Erään kylän kohdalle tultuamme, ostimme kiehuvaa vettä teekannuun. Vesikauppoja onkin liiketeiden varsilla ja isommissa kaupungeissa.

Muutaman tunnin kuluttua näimme korkean, kuusikulmaisen, monikerroksisen, mutta kapean tiilirakennuksen, joita muukalaiset kutsuvat "pagodiksi", mutta Kiinalaiset antavat niille nimeksi "paotah." Jälkeenpäin näin niitä kaikkialla kaupungeissa tahi niiden läheisyydessä. Ne ovat muinaisajoilta ja nykyään rappiotilassa.

nimisen kaupungin muurit. Rantaan tultuamme tuli miesjoukko ympärillemme, tarjoutuen tavaroitamme kantamaan. Käyrän, olalle asetetun salon neniin he kiinnittivät tavarat. Sohjuista, kaitaista katua pitkin astuimme perättäin kaupunkia kohden. Vastaamme tuli yksipyöräisen kärrin työntäjiä, tarjoten käytettäväksemme mukavia ajoneuvojaan! Nekös telineet olivat! Kukas niihin uskalsi istahtaa? Valokuuvajan luona ollessamme olimme jo istua kököttäneet niissä, mutta toistahan se silloin oli kuin nyt! — Kun toverimme eivät uskaltaneet nousta niihin, niin me suomalaiset kaapsahdimme, sanoen:

Mies alkoi työntää kärrejä. Voitelematon pyörä vinkui ja vonkui ja valitteli surkeasti. Milloin se töksähti pystyssä olevan, halenneen katukiven reunaan, kulloin upposi syvennykseen, jonka ajanhammas oli nakerrellut ennenmuinoin niin tasaisille kaduille. Väliin työntäjän jalka luiskahti liukkailla kivillä, jotka olivat sulavan lumen peitossa. Pyörän töksähdellessä ja miehen horjahtaessa olimme tipahtamaisillamme kapealta istuimelta. Päästiin sitten kaupungin portille.

Tuntuu vähän omituiselta kun ensikerran saapuu kiinalaiseen kaupunkiin. Olimme uteliaat näkemään elämää muurien sisäpuolella. Mies työnsi meitä aika hyräkällä. Vähänväliä huusi hän kulkijoille, jotta tieltä väistyisivät. Epätasaisten, kapeain, likaisten katujen molemmin puolin oli mataloita, yksikerroksisia, rappeutuneita, ikkunattomia asuntoja. Huonojen mökkirähjien ovilla seisoi missä miehiä, kussa naisia, pienillä, vinoilla, ruskeilla silmillään meitä tirkistellen. Katuja kaunistivat saviastian kappaleet, tiilen murot, roskat, laihat, karvattomat koiraraukat, lyhytkärsäiset, matalajalkaiset siat, kaakattavat kanat ja kiekuvat kukot! Ankat siellä levollisina käydä laapottivat. Kuormitettuja aaseja ja muuleja kulki siellä pitkät jonot. Siellä ratsasti takkuisella, harjaamattomalla hevosellaan silkkiin puettu herrasmies. Tuli siinä veden kantajia, kuorman kulettajia, äänekkäästi huutaen: oh, hai jaa! oh, hai jaa! Ryysyisiä, puolialastomia ihmislapsia, sokeita, vilustaväriseviä lapsukaisia, pyyleviä, silkkipukuisia miehiä, sotilaita, kantotuoleja, — niin, kukas voisikaan luetella mitä kaikkea näimme siellä! Poliisia ei näkynyt missään, mutta tungosta ei ollut, vaikka kulkijoita oli kadun täydeltä. Omituinen paha haju oli kaikkialla. Sisempänä kaupungissa olivat rakennukset muhkeita, mutta niistä ei paljon näe, sillä ne ovat korkeiden muurien ympäröimät. Rikasten puutarhatkin ovat niin suljetut, ettemme nähneet muuta niistä, kuin niissä kasvavien puiden latvat.

Matkamme päämaalina oli Jangtsheossa oleva lähetyskoti, jossa naislähetyssaarnaajat opiskelevat Kiinan kieltä. Toverit kutsuivat sitä

Siellä otettiin meidät rakkaasti vastaan. Siihen aikaan oli siellä
lähettiläitä: Englannista, Skotlannista, Irlannista, Kanadasta,
Yhdysvalloista, Austraaliasta, Uudesta Seelannista, Saksasta,
Tanskasta, Norjasta, Ruotsista ja Suomesta.

Muutaman kuukauden saimme viettää tässä kodissa. Saavuimme sinne kiinalaisen uuden vuoden ajaksi ja sentähden näimme kaupungin kaikessa loistossaan, valoisampana, hauskempana kuin muina vuoden aikoina. Juhlapuvussaan kulkivat miehet ja naiset. Naisten kasvot olivat maalatut lumivalkeiksi, hivukset öljytyt ja kukitetut. Pikku tyttöjen ja poikasten huulet olivat kaunistetut punasella maalilla. Suuria epäjumalia kannettiin katuja pitkin suuren kansajoukon saattamana. Kaiket yöt kuului kaduilta humua ja yhtämittainen tr- tr- tr tr ääni, joka syntyi maahan viskatuista pienistä, sormen pituisista punaisista paperiputkista, jotka olivat täytetyt jollakin räjähtävällä aineella. Pauke alkoi heti pimeän tultua ja jatkui aamuun.

"Jaakopin lähteellä" kävi vieraita kaiken päivää. Meitä uudistulokkaita he katselivat hyvin tarkkaan. Eivät voineet kylliksi ihmetellä vaiti-oloamme. Tulkin kautta selitimme heille, ettemme vielä olleet ehtineet oppia heidän kieltään, mutta moni heistä piti meitä "tyhmänä" siksi, kun emme osanneet puhua Kiinan kieltä.

Englannissa ollessamme ostimme Kiinan kielen oppikirjan, mutta nyt alkoi kielen lukeminen oikein täydellä todella. Lähetyskodissa oli useita Kiinalaisia opettajia. Ostimme opetusvälineet. Kirjoittamista varten tarvittiin paperia, sivellin, kivinen laatta ja mustetta. Kirjoja ei ollut monta ensi-alussa. Paitsi kieli-oppia, saimme Kiinankielisen Johanneksen evankeliumin.

Kun kaikki oli hankittu, vei johtajatar meidät opettajien luokse. Meidät esitettiin. Opettajat nousivat ja puristivat omia käsiään kumartaessaan. Minä jouduin T'ien nimisen opettajan opastettavaksi. Hän avasi kirjani. Kirjoitti niiden kanteen kiinalaisen nimeni ja kutsui minua "An kiaosir" s.o. opettaja An.

Näin luettiin ensimäinen lukukappale useat kerrat, opettaja ensin lausuen sanan tai kaksi ja oppilas perästä. Jokaisen sanan hän kirjoitti pienelle paperilapulle. Seuraavana päivänä hän laski sanan sanain perästä eteeni, nähdäkseen, jos tunsin sen. Jos en tuntenut, sain "laiskan läksyn"! Seuraavalla kerralla jos en tuntenut niitä, vihastui hän!

Opettajani oli hyvin hermostunut ja usein "pahalla tuulella." Talvella oli hänellä pitkä, puolisääreen ulottuva turkki, jonka repaleiset hihat kiilsivät liasta. Niissä hän lämmitteli pitkiä, laihoja ja pitkäkynsisiä sormiaan. Kevätpuolella alkoi häntä kauheasti torkuttaa. Eräänä päivänä tuli hän työhön väsyneenä. Tuskin oli pari lausetta luettu, niin mies uupui uneen. Annoin hänen vähän uinahtaa. Sanoin sitten:

"Ni nien, o fing!" (lue sinä, (kyllä) minä kuulen!) — Nukahti sitten uudelleen.

Kerran eräänä kuumana kesäpäivänä oli hän sangen "huonolla tuulella." Hän viskeli kirjoja, ärjyi ja tiuskui. Silloin kokosin kirjani, nousin, kumarsin lähteäkseni pois. Hämmästyneenä katsoen minuun, kysyi hän:

"Siksi kun sinä, opettaja Ti'en, olet vihainen, etkä tahdo minua opettaa", sanoin. Heti tuli "toinen ääni kelloon." Hän kumarsi kohteliaasti, pyysi istumaan ja lupasi opettaa. Hän pitikin sanansa ja oli siitä lähtien "toinen mies."

Kiinan kielessä ei ole aakkosia, vaan jokaisella sanalla on oma merkkinsä ja siksi on merkkejä kymmeniä tuhansia. Heillä on eräs sanakirja, jossa on 44,449 merkkiä. Nämät lukuisat merkit ovat muodostuneet perusmerkkejä toisiinsa yhdistämällä. Kielessä on 214 perusmerkkiä. Niitä toisiinsa yhdistämällä syntyy uusia. Perusmerkkien. tunteminen on välttämätön sille, ken aikoo tutustua Kiinan kirjallisuuteen.

Kiinassa on olemassa syvä kirjakieli, "uen li", joka on tuttu ainoastaan oppineille. Puheessa sitä ei käytetä ja on siis tavallaan "kuollut kieli."

Lähetystoimessa olevina, me tutustuimme n.k. "kuan hua" eli virkamiesten kieleen. Sitä puhutaan virastoissa ja monin paikoin puhuu kansakin sitä. Raamattu on painettu näille molemmille kielille.

Nykyään on Kiinan kielen oppiminen verrattain helppo, sillä tarjona ovat monet apulähteet. Etevät, vuosikymmeniä Kiinassa olleet ulkomaalaiset ovat kirjoittaneet suuria sanakirjoja. Siihen aikaan oli hyvin yleisesti käytännössä tri Sir Wells Williams'en 12,527 sanaa sisältävä sanakirja. Ken Kiinan kielen syvyyksiin tahtoo tunkeutua, hänelle on nyt tie auki.

K.S.L—s on jäsenilleen järjestänyt kuusi oppijaksoa. Niitä noudattamalla, voimme lyhyessä ajassa koota tarvittavan sanavaraston. Viitottua tietä on vastatulleen helppo kulkea.

kului jokseenkin hauskasti lähetyskodissa. Kesäkuussa oli jo tavattoman kuuma. Aina iltapäivällä menimme kaupungin ulkopuolelle kävelemään. Siellä oli puhdasta ja raitista, mutta ilma kaupungin kaduilla oli kauhea! Kaduilla ei suinkaan huvikseen liikkunut! Terveyslautakunnan virkaa toimittivat siellä kerjäläiset ja koirat! — puhdistaen niitä, kukin tavallaan. En ymmärrä, miten tultaisiin toimeen, jollei olisi näitä vapaa-ehtoisia puhdistajia!

Kesä kului. Tuli syksy. Lähetyksen varajohtaja tuli Jangtsheohen lähettääkseen meitä lähetysasemille. Me Suomalaiset saimme työpaikan eriseuduille, mutta Venäjän konsuli ei päästänyt meitä sisämaahan. Kaksi Ruotsalaista oli tullut murhatuksi Huupeh maakunnassa ja siksi ei meitäkään päästetty rannikolta valtakunnan sisä-osihin.

"Kaikki kääntyy niille parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat", sanotaan Raamatussa. Tuo kielto tuli meidänkin parhaaksemme. Jos olisimme saaneet passin, niin olisin matkustanut pohjoiseen erään Ameriikkalaisen neidin kanssa. V. 1900 tuli hän työtoverineen murhatuksi! Tuon kiellon kautta tulin varjelluksi kuolemasta!

Tullessamme uusihin oloihin, vieraaseen paikkakuntaan tai maahan, on hyvä ottaa vaari toisten neuvoista, kokeneiden viittauksista. Ylenkatsoessamme toisten varoituksia, syöksemme itsemme usein onnettomuuteen. Niin kävi minulle. Jangtsheon kadulla näin paljon kerjäläisiä. Minun tuli sääli heitä. Annoin heille puoli pennisen sivukulkiessani. Toiset, maassa kauvemmin olleet, kielsivät, mutta heidän sanansa katsoin ylön, mutta pian sainkin niittää siitä.

Eräänä päivänä menin naispalvelijattaren kanssa kaupungin ulkopuolelle. Yht'äkkiä kerjäläislauma ympäröi minut, vaatien rahaa. Taskunikin kopeloivat ja jos niitä olisi kymmenkunta ollut, eivät he olisi jättäneet ainoatakaan tarkastamatta!

Kohta sen perästä joukko ryysyisiä lapsia karkasi kimppuuni ja rupesi repimään vaatteitani. Jollei palvelijatar ollut niin voimakas, kuin hän oli, olisivat nuo lapset vieneet vaatteet päältäni, sillä he olivat minussa "kiini, kuin takiaiset!"

Jangtsheossa oli se paikka, johon sain siirtyä lähetyskodista. Neiti Agnes Meijer johti sitä varsinaisen johtajan poissa ollessa. Kodissa oli siihen aikaan 14 tyttöä. Useammat heistä olivat joko orpoja tai hylättyjä. Eräs heistä oli löydetty kaupungin muurilta, jonne äiti oli hänet viskannut koirien ruu'aksi. Tytöt kasvatettiin kodissa aika ihmisiksi ja sitten annettiin naimiseen kristityille kansalaisilleen. Eräänä iltana saattoi meidät suureen hätään

Nimensä oli Ailaan. Hän oli sievä, hiljainen tyttö, eikä meillä ollut aavistustakaan sisällä olevien "sirkkojen" paljoudesta! Ennen levolle menoa, menimme lasten asuntoon. Muut kaikki, paitse Ailaania, olivat jo vuoteilla. Kysyimme: "missä hän on?" Ei kukaan ollut nähnyt häntä illallisen perästä. Jo oli myöhä ja ilta sysipimeä. Etsintä alkoi. Ei ole huoneessa eikä puutarhassa koko lasta. Kartanoa ympäröi korkea muuri. Hän ei ollut voinut sen ylitse kiivetä. Yht'äkkiä muistimme kartanolla olevan kaivon ja kauhu valtasi meidät. Silmäilimme toisiamme ja ymmärsimme toistemme ajatukset.

"Mitäs, jos hän on kaivoon hypännyt!" huudahtimme kaivolle juostessamme. Eihän se olisi ollut outoa. Hyvin usein naiset viskautuvat kaivoon joko vihoissaan tai onnettomaan elämään suuttuneena, väsyneenä. Pitkillä saloilla, lyhdyn valossa, solkimme matalaa lähdettä. Ilon huo'ahdus pääsi rinnastamme huomattuamme, ettei tyttö siellä ollut.

Siinä seisoimme neuvottomina. Pimiä oli. Portti oli lukossa. Huoneet ja kaivo, puutarha, kaikki jo tarkoin tutkittu ja Ailaania ei näy, ei kuulu! Siinä taivasalla, rukoilimme: "rakas Herra Jeesus! lähetä lapsi kotiin, sillä Sinä tiedät, missä hän on!"

Samassa kuului kolkutus, hiljainen, varovainen portilla. Kuuntelimme. Kolkutus yhä kuului. Sydämemme sykähti ilosta ja kiireesti juoksimme, avasimme portin, ja siellä seisoikin pieni karkulainen! Pää alaspäin, näpeissään seisoi Ailaan raukka siellä. Tuskalla saimme pidättäneeksi nauruamme nähdessämme hänet, sillä hän oli yhtä paksu kuin pitkäkin! Hän oli pyntännyt päälleen kaikki vaatteensa, niin kesä- kuin talvikintamineet! Hän oli pyöreä kuin pallo!

Päivän kuluessa olimme nuhdelleet häntä jostakin. Siitäpä pikku neiti pahastui niin, että päättikin lähteä avaraan maailmaan, jossa luuli saavansa tehdä oman mielensä mukaan. Hän ajatteli, ettei hänen siellä tarvinnut totella ketään. Maailmassa matkustelemisen ja oman mielensä mukaan elämisen, kuvitteli hän erinomaisen hauskaksi! Kenenkään huomaamatta hiipi hän illallisen syötyä kartanon taakse, jonne oli jo aikasemmin koonnut omaisuutensa. Siellä sitten pukeutui, hiipi puutarhan läpi portille, puikahti siitä ulos ja niin oli hän vankilasta vapaa! Sysimusta oli kapea, likainen katu. Ei tähtöstä tuikkanut öisellä taivaalla. Ovet olivat jo kaikkialla suljetut. Yksin astuu pieni sankaritar pimeätä katua pitkin. Mihinkäs menisi yöksi? Kadulle ei uskalla jäädä! Uh, miten kolkkoa, miten ikävää olonsa onkaan! Urhoollisuus poistui pienestä, itsekkäästä, ylpeästä sydämestä — ja jo suuntaa lapsukainen askelensa kotia kohti! "Kyllä routa porsaan kotihin ajaa", sanotaan. Niin kävi pikku Ailaanille.

Me iloitsimme hänen kotiin tulostaan. Sanallakaan ei häntä nuhdeltu, mutta rakkaus, jota hänelle osotimme, mursi hänet. Sydän heltyi lapsoselta kun me saatoimme hänet lämpöselle vuoteelle nukkumaan. Itkeä nihertäen laskeutui hän levolle.

Me iloitsimme sanomattomasti hänen takasin tulostaan. Sinä iltana ymmärsimme monin verroin syvemmin taivaallisen Isämme rakkauden meihin. Kertomus tuhlaajapojasta kirkastui sielullemme entistään ihanammeiksi. Jumalan sydän halkeaa laupeudesta meitä kohtaan. Hän ikävöipi meitä. Oi, mikä ilo syntyykään taivaassa, kun tuhlaajalapset kolkuttavat armon portille! Ja entäs sitten, kun he tulevat sisälle!

"Kääntykää Minun puoleeni kaikki maailman ääret, niin te tulette autuaiksi."

"Minun sydämeni halkeaa laupeudesta teitä kohtaan. Mielelläni Minä teitä armahdan."

jonka seuraukset olisivat olleet surkeat, jollei sitä olisi saatu tukahtumaan heti alussa. Ulkomaalaisista kerrottiin pahoja asioita. He söivät ihmisiä y.m. Sattuipa sitten eräänä päivänä omituinen tapahtuma. Eräs mies kulki aamulla aikaiseen Ameriikkalaisen lähetystalon ohitse. Portin vieressä oli suolikasa. Siinä siis vahvistus huhuille, selvä todistus ulkomaalaisten julmuudesta! He olivat yöllä surmanneet ihmisen ja viskanneet sisukset kadulle. Eihän siinä ollut epäilemisen sijaa! Mies juoksi pitkin katuja, ilmoittaen ihmisille asiasta ja kansaa tulvasi sadoin ja tuhansin paikalle. Kauhu valtasi ihmiset. Ken kynnelle kykeni, hän juoksi joukon muassa. Joukko melusi ja kasvoi kasvamistaan. Opettajat lähettivät sanan kaupungin päämiehelle. Hän tuli meluavan kansan keskelle, tutki asian ja näytti kansalle selvillä todisteilla suolet — sian suoliksi!

"Älkää melutko tyhjän takia, vaan menkää kotiinne, tehtäviänne tekemään!" sanoi hän väelle ja niin jokainen lähti kauniisti kotiinsa.

Jangtsheon asukkaat ovat kautta aikojen olleet kuuluisat metelöitsemisestä. Kun herra Hudson Taylor asettui sinne asumaan, hävittivät he hänen kotinsa ihan perinpohjaisesti. Hän perheineen oli suuressa vaarassa silloin. Jangtsheo on rikas, kuuluisa kaupunki. Siinä on ainakin 36,000 asukasta. Useita lähetysasemia on siellä nykyään.

Tultuamme vieraaseen maahan, tulemme kerrassaan uusihin oloihin. Kieli, tavat, ajatus- ja katsantotavat ovat toiset. Tarvitaan pitkä aika, ennenkun niihin vähääkään perehtyy. Monasti, ollen vieraat uusille oloille ja tavoille, joudumme pulaan. Minulle kävi somasti eräänä päivänä kulkiessani palvelijattareni kanssa kadulla.

Edellämme kulki kumaraharteinen vanhus. Hän pudotti 100 vaskirahaa. Rahat olivat viisipennistä pienemmät. Niissä oli nelikulmainen reikä keskellä ja olivat pujotetut ruohoista punottuun nuoraan. Kumarruin, ottaakseni rahat ylös maasta, antaakseni ne vanhukselle, jota huusin. Ukko huomasi pudottaneensa rahat, kääntyi ja huomatessaan minun ottavan niitä maasta, karkasi hän käsivarteeni kiini, puristi sitä niinkuin pihdillä ja sanoi: "ah, sinä varas!" — Selitin hänelle etten tahtonut niitä itselleni ottaa, mutta ukko ei välittänyt kuulla puolustuspuhettani, vaan mutisten jatkoi matkaansa!

Kerroin sitten Kiinalaiselle opettajalleni tämän tapahtuman. Hän varoitti toisten niin tekemästä ja sanoi: "meillä on paljon ihmisiä, joilla ei ole muuta tekemistä, kuin miettiä keinoja, miten toisia vahingoittaisivat. Moni heistä tekee niin, että tahallaan pudottaa jotakin kadulle. Sitten hän alkaa syyttää henkilöä, joka sattuu siitä paikasta kulkemaan. Sanasota syntyy. Pudottaja vaatii jonkun rahasumman. Jos syytetty kieltäytyy antamasta, uhkaa hän manuuttaa hänet käräjiin. Käräjätupa on kaikkien kunnon ihmisten kauhu. Sinne kun mies joutuu, siellä hänet kynitään! Siinä ei auta muu, kuin maksaminen. Meillä on paljon pahoja ihmisiä. Jos tulipalo syttyy, monasti ei kukaan uskalla mennä avuksi, ennenkun joku virkamies saapuu paikalle. Jos minulla on joku vihamies, saattaa hän semmoisen tilaisuuden käyttää hyväkseen. Hän rupeaa syyttämään minua tulen sytyttämisestä. Vierasmiehiä saa hän helposti ja minun täytyy maksaa, minkä hän pyytää, ellen tahdo vankilaan joutua."

Matalassa ruohomajassa hän nukkui, vaimo raukka, olilla, joita oli tanterelle levitetty. Kun kuulin hänestä kerrottavan, lähdin häntä katsomaan. Hän oli alasti. Peittona oli vaan vanhan peiton kappale. Silmänsä olivat punaiset ja katseensa harhaili sinne, tänne. Hän oli kovassa kuumeessa. Lähetin hänelle, kotiini palattuani, vaatteet. Hän oli kiitollisena hymyillyt kun ne pantiin hänen päälleen. Surukseni sain seuraavana päivänä kuulla, että hänen miehensä oli ne riisunut häneltä, pantannut ne saadakseen ooppiumia! Lähetin hänelle sitten ruokaa. Sitähän ei tunnoton mies kapakkaan voinut kantaa. Parin päivän kuluttua kuoli vaimo. Mies syytti minua. Käydessäni siellä olin muka ottanut sairaalta sydämen ja siksi seurasi kuolema niin pian! —

oli eräs kristitty nainen, mutta hyvin kivulias. Hänellä oli rintatauti. Usein kävimme hänen ruohohökkelissään. Hän oli aina iloinen ja niin kiitollinen pienemmästäkin rakkauden osoituksesta. Suloista oli astua mökin matalasta ovesta sisälle. Hänellä oli pieni, muutaman viikon vanha tyttölapsi. Kerran kun tulin hänen luokseen, niin hän ilosta loistavin silmin sanoi:

"Rakas opettaja! minä olen niin iloinen siitä, kun pääsen kohta Jeesuksen luokse! En minä yhtään sure lapsiani, sillä pitäähän Jeesus heistä huolen. Paremminhan Hän heitä vaalii ja holhoo, kuin minä."

Ei kotini oo täällä,
Se ompi taivaassa,
Oon vierasna maan päällä,
Ja usein sairaana.
Vaan kerran loppuu vaiva,
Saan aina iloita,
Ja Jeesukselle laulaa
Ijäti kiitosta.
Halleluja! amen!
Ei kotini oo täällä,
Se ompi taivaassa!

On vaarojakin paljon,
En niitä pelkää, en,
Kun Jeesus avun tarjoo
Niin riennän eellehen.
Jos siellä, taikka täällä
Mun toimen olisi,
Niin Jeesus kädellänsä
Mua aina tukevi.
Halleluja! amen!
Ei kotini oo täällä,
Se ompi taivaassa.

Hänelle on tapahtunut hänen toiveensa mukaan. Luottaen Vapahtajaan hän nukkui ja ylösnousemusaamuna saamme nähdä hänetkin kirkastettuna, sillä hän oli yksi niistä "pienistä" jotka ovat vaatteensa Karitsan veressä valaisseet. Kuultuamme hänen poismenostaan, täytti ikävä mielemme ajatellessamme niitä miljoonia, jotka kuolevat kuulematta kertaakaan Jeesuksesta.

Siellä elää miljoonia
Synkän öisen varjossa,
Sydämiä suruisia,
Sortuu synnin kahleissa.
Tietä etsii miehet, naiset,
Vaan ei tiedä mistäpäin
Pääsisivät sille tielle,
Joka viepi elämään.
Kong ja Mong ei sitä tiennyt,
Siis ei voineet neuvoa
Kuinka sielu eksyväinen
Sille voisi saapua.
Sitä ei myös "hooshang" tunne,
Buddhan pappi parhainkaan
Siksi kansa raukka siellä
Kulkee harhapoluillaan.
Kiinan kansan tarvitseepi
Saada "sana Jumalan",
Joka sitä valaiseepi,
Johtaa tielle elämän.

Syksyllä v. 1893 muutti neiti Verna H. Tshenkiang nimiseen kaupunkiin, jossa ulkomaalaiset saivat passitta asua. Seuraavana kevännä neiti Agnes M. jätti koulutoimen muuttaen Kiukiangiin, Kiangsii maakunnassa.

Kuukautta myöhemmin sain minä käskyn muuttaa neiti H—n työtoveriksi Tshenkiangiin. Koetimme vielä kerran v. 1894 pyytää lupaa sisämaahan päästäksemme, mutta turhaan.

oli, kuten muutkin ulkomaalaisten asustamat kaupungit, kaksiosainen. Muurien sisäpuolella oli varsinainen, vanha kaupunki. Ulkopuolelle oli kasvanut toinen, suurempi kaupunki, jonne kauppa ja liike emäkaupungista oli aikain kuluessa siirtynyt. Sinne olivat ulkomaalaisetkin asettuneet. Siihen aikaan oli K.S.L—n työmiehet vuokrahuoneissa, mutta seuraavana vuotena lähetys osti maata, rakensi kauniin, kaksikerroksisen talon. Nyt on lähetyksellä samalla paikalla kaksi kaunista kotia ja suuri sairashuone. Paikalla, missä nyt nuo hauskat, kauniit rakennukset ovat, siinä oli ennen matalia, savisia mökkirähjiä, jotka olivat ooppiumipesinä. Kaikki on muuttunut. Leveää, tasaista katua kaunistavat nyt sen viereen istutetut, ihanat lehtipuut.

Kaupunki sijaitsee Jangtsir virran ja vihantien kukkulain välisessä laaksossa. Näköala kukkuloilta on erinomaisen kaunis. Muutamille niistä on rakennettu lähetystaloja, toisille linnoituksia. Kauvempana kohoavat korkeat vuoren selänteet. Tuolla välkkyy mahtavan Jangtsir virran pinta, jolla uivat tuhannet valkopurjeiset veneet ja monet höyrylaivat. Tuolta, virran toiselta rannalta, näkyy viljavainioita ja lehtipuiden kaunistamia kyliä.

Kukkulain välisissä laaksoissa on taloja, puutarhoja ja isoja, esi-isille pyhitettyjä temppeleitä. Monella kukkulalla näemme jumalille rakennettuja temppeleitä. Tuonne kauvemmas, erääseen tiheään bambumetsään, on yksi niistä sijoitettu. Se on siistein kaikista, mitä olen nähnyt. Suloisesti tuoksuvan lehtimetsän kautta kiertelevää, kapeaa polkua pitkin saapuu kulkija varjoisessa metsikössä olevaan, yksinäiseen rakennukseen, jonka suurissa saleissa saviset jumalat istuvat tai seisovat seinän viereen asetetuilla alustoilla. Templissä hallitsevaa haudan hiljaisuutta häiritsee silloin, tällöin kumea kellon ääni, paljaspäisten, laajaan viittaan pukeutuneiden munkkien astunta, tai jonkun siellä kävijän rukoilijan mumina.

Kaupunkiin johtavilla teillä on vilkas liike. Harjaamattomat hevoset, haavakylkiset aasit ja muulit astuvat vakavina, viljasäkeillä kuormitettuina.

Kaupungin edustalla, Jangtsir virrassa, on pari kaunista saarta, joilla on temppeli. Yhdellä niistä oli kuuluisa pagoda, joka meidän aikanamme purettiin. Samalla saarella Englantilaiset löysivät suuren kirjaston, mutta sen poisviemisestä he estyivät rauhan teon kautta.

T'aip'ing kapinan aikana tuli kaupunki niin hävitetyksi, että tuskin jäi taloa pystyyn. Siitä todistavat lukuisat rauniot.

Kaupunki muurien sisäpuolella oli myöskin kaksiosainen, nim.
Kiinalainen ja Maantsheolainen.

oli muurien sisäpuolella. Se oli aikoinaan ollut johtaja Taylorin kotina. Siinä oli muutamia pieniä, matalia huoneita, joissa oli lasi-ikkunat. Me asuimme yläkerrassa ja alakerrassa Kiinalaiset apulaisemme. Näköala asunnostamme ei ollut laaja. Pihamaassamme kasvoi kaunis lehtipuu ja eräs köynnöskasvi, jonka pienet, valkoiset kukkaset levittivät suloista tuoksua ympärilleen.

Toisella puolella kartanoa oli nelikulmainen pihamaa, jonka yhteen nurkkaan oli upotettu iso kiviastia, jota käytettiin likakaivona. Juuri ikkunaimme alla oli syvennys maassa, johon vaatteiden pesuvesi kaadettiin. Tuo pihamaa oli 18 kodin käytettävänä! Likavesien kesähelteellä siinä hapatessa, leveni sanomattoman paha haju huoneisiimme.

Kerran olivat kodissa asuvat ulkomaalaiset kaataneet karbolihappoa lätäkköön, mutta siitä oli tulla hirmuiset seuraukset. Kansa luuli heidän kaataneen siihen myrkkyä!

Kerran helteisenä kesäpäivänä istuimme päivällistä syömässä. Yht'äkkiä huutaa eräs naapurin emäntä minua. Nousin, katsoen ikkunasta pihamaalle. Ikkunani alla seisoi vaimo hyvin vihastuneena. Kysyin:

"En ole viskannut, sillä enhän huoneessanikaan ollut, vaan tuolla viereisessä huoneessa söin päivällistä!" sanoin. Hän ei sitä uskonut ennenkun palvelijattaremme todisti hänelle sanani todeksi.

Asian laita oli näin. Juuri ikkunani alla oli kaivo. Hän oli nostamassa vettä ja vesikapasta pirskahti pisarainen hänen poskelleen. Sitä hän ei huomannut, vaan luuli minun heittäneen pisaran myrkkyä hänen kasvoilleen.

Kesät olivat kuumat ja kosteat. Vaatteemme ja kirjamme homehtuivat, jollemme niitä usein tuuleuttaneet ja pyyhkineet. Rottia oli paljon. Yö kaudet ne varsan lailla ravasivat huoneissamme, milloin tapellen, milloin kaluten kaappeja. Ne nävertelivät leivät, kaatelivat maidon. Niuskaen, nauskaen kaiken yötä, häiritsivät yölepomme, joka kuumuudenkin tähden oli hyvin niukka. Saatuamme kissan talohon, saimme rauhan.

Ruoka-aineista ei Tshenkiangissa ollut puutosta. Juurikasveja, vihanneksia ja hedelmiä oli runsaasti saatavana. Vaikk'eivät Kiinalaiset itse syö maitoa, eikä voita, pitivät he siellä asuvien ulkomaalaisten tähden lehmiä. Siellä ollessamme saimme maitoa ostaa. Ruu'an kodissamme valmistimme suomalaisella tavalla. Saimme siellä lehmänlihaakin ostaa, jota ei sisämaassa saa. Juomavesi tuotiin kanavasta. Keittämättömänä emme sitä juoneet. Kiehuvaa vettä sai kaikkialla ostaa teetä varten. Polttopuina käytimme erästä, joessa kasvavaa ruohoa, jota kuivattuna, kuvottain tuotiin kaupaksi. Ruokasalissamme oli meillä pieni, ulkomaalainen rautauuni, jossa poltimme hiiliä kylmän aikana.

oli Tshenkiang! Kansa tiesi paljon pahaa ulkomaalaisista, sillä monet heistä elivät siellä hurjasti. Meitä kutsuttiin aina "jang kueitsir", s.o. ulkomaalainen piru eli paholainen. Nimitys kueitsir, paholainen oli Tshenkiangissa aivan yleinen nimitys vieraan paikkakunnan ihmisille Esim. Naankingistä tulleita kutsuttiin "Naanking kueitsir!" Me totuimme niin tuohon nimeen, että sitten, kun toisen nimen saimme, tuntui ihan oudolta!

Pienet, polvenkorkuiset lapsetkin, jotka eivät vielä puhua osanneet, koettivat sanoa: "kueitsir", nähdessään meidät. Vanhemmat peloittivat lapsiaan, sanomalla:

Eihän ollut ihme, jos lapsukaiset pelkäsivät meitä. Nähdessään meidät kadulla, juoksivat lapsiraukat pelästyneenä sisälle tai piiloutuivat äitinsä taakse.

Ensimältä meitä kivitettiin kaduilla. Täysi-ikäiset ihmiset yllyttivät pieniä poikia ja he kivittivät meitä, kuin koiria. Päätämme suojasimme sateenvarjolla ja ihmeellisesti tulimme suojelluksi, vaikka välistä lenti kiviä satamalla. Siitä emme pelästyneet, vaan kulimme samoja katuja aina uudelleen. Vähitellen he väsyivät ja lakkasivat kivittämisestä.

Harvat uskalsivat tulla meille. Usein kysyivät, mitä maksamme, jos yhtyvät kirkkoomme eli seurakuntaamme. Monasti näyttivät meille ooppiumia ja sanoivat:

Kulimme katuja pitkin ja poikki. Meille pantiin istuin tuvan ulkopuolelle ja sadat kerrat istuimme siten taivasalla puhuen rakkaasta Vapahtajastamme.

Neiti H—lla oli kerran viikossa ompeluilta, johon osanottajat saivat pienen palkan työstään. Heille opetettiin kristinopin päätotuuksia ja siten koetettiin kylvää totuuden sana heidän sydämiinsä.

Oli meillä pieni päiväkoulukin, jossa ensin oli vaan poikia, mutta sittemmin tyttöjäkin.

Kappelissamme kävi paljon miehiä, mikä uteliaisuudesta, kuka väittelyn halusta. Naisia kävi hyvin vähän. Kävijöistä useammat eivät malttaneet kuunnella. Kyselivät vaan syömisiämme ja juomisiamme. Olihan joukossa ajattelevaisiakin ja monta ihanaa hetkeä saimme siellä viettää puhellessamme semmoisten sielujen kanssa.

Tshenkiangissa työskenteli neljä eri lähetysseuraa, nim. Baptistien, Methodistien, Presbyteriaanein ja Kiinan Sisämaan Lähetys. Sydämellisessä sopusoinnussa työskentelivät ne. Joka Keskiviikko oli yhteinen rukoushetki. Opettajat ja johtajat kun vaelsivat sovussa, niin seurakunnat tekivät samoin.

Jospa Jumala armossaan lähettäisi lähetystyöhön miehiä ja naisia, joilla on Kristuksen mieli — rauhan ja rakkauden henki!

Työtovereillamme oli sama kokemus työn suhteen kuin meilläkin. Uskollisesti olivat he työtä tehneet jo vuosikausia, siinä vahvassa luottamuksessa, ettei Herrassa tehty työ ollut turhaan menevä. — Vaikkei paljon hedelmiä näkynyt, eivät he epäilykseen vajonneet. Kerran eräs heistä, herra Woodbridge, — Ameriikkalainen — puhui eräässä kokouksessa jokseenkin näin:

"On jo vuosia vierähtänyt siitä, kun Kanadassa nousi kysymys rautateiden rakentamisesta asumattomiin seutuihin. Ihmiset pudistivat päitään, nauroivat ja sanoivat ivallisesti:

"'Hm! rautateitä noiden suurten, tuntemattomien erämaiden kautta, joiden ylitse taivaan linnutkaan eivät voi lentää! No, kaikkia ne ihmiset tuumivat! Katsotaanhan nyt, mitä siitäkin hommasta tulee!'

"Mutta miehiä löytyi, jotka vuosikausia miettivät asiaa, tekivät piirustuksia ja kulunkiarvioita. Tuli aika ja rakennus alkoi.

"Taas heille naurettiin, mutta he antoivat naurajain nauraa. Moittijat sanoivat:

"'Kyllä nyt haaskataan valtionvaroja! Tuonne maan poveen haudataan tuhannet dollarit! Jospa tuhannet riittäisi, mutta miljoonathan siihen menee!'

"Nuristiin ja naurettiin. Monta hauskaa hetkeä naurajilla olikin, mutta pian tuli loppu sille 'ilolle', sillä rata valmistui ja kulku alkoi. Tuppisuuksi jäivät naurajat nähdessään höyryhevon kiitävän kaukaisten erämaiden halki, viilettelevän kohisevien koskien ylitse. Kävin kotonani, kulkien juuri tuota tietä, josta puhun. Suuret kaupungit, kauniit asemat kaunistavat nyt entisiä erämaita. Kuka joutui häpiään? Narrimaiset naurajat tietysti!

"Jumalalla on rakennus tekeillä. Hän on tehnyt piirustukset, varannut varat ja rakennustarpeet, sekä työmiehet. Kysymys ei ole pienestä rakennuksesta, vaan laajasta, koko maailmaa käsittävästä rakennuksesta ja siksi ovat työmiehet hajoitetut ympäri maailman. Tämän maailman viisaat nauravat Jumalalle ja meille. Hän antaa heidän nauraa. Tehkäämme mekin niin. Naurakoot vaan, jos haluttaa. Tulee toinen aika. Rakennus valmistuu. Sitte ei naurajia naurata! Sisaret, veljet! Rohkeasti eteenpäin! Ei ole pelättävä kallion kovuutta. Takokaamme uskollisesti saarnaamalla sanaa, sillä onhan Jumalan sana 'vasara, joka vuoret murentaa!' Toverit! pois väsymys, pois pelko!"

Jumala tarvitsee palvelijoitaan niin karussa, kuin viljavassakin seudussa. Kyllä me olisimme mieluummin menneet niille seuduille, joissa ihmiset 'halusivat' kuulla sanaa, jollei tie olisi sulkeutunut.

Tshenkiangissa Herra opetti tyytymään Hänen tahtoonsa — ilolla, mieluisesti, ei pakosta. Sanassa sanotaan:

"Iloitse Herrassa ja Hän antaa, mitä sydämesi halajaa." Olemme
taipuvaisia iloitsemaan enemmän lahjoista, kuin niiden Antajasta.
Paljon on Herralla työtä opettaessaan meille pysyväistä iloa, iloa
Hänessä.

Kuuluisammat temppelit Kiinassa ovat rakennetut vuorille. Muutamat niistä ovat kautta maan kuuluisia, toiset tunnetut vaan paikkakunnalla.

Tshenkiangin tienoolla on Maovuori kuuluisin. Sinne on muutaman tunnin matka kaupungista. Siellä oleva temppeli on pyhitetty kolmelle Mao nimiselle veljekselle, jotka elivät toista tuhatta vuotta sitten. Se on avoinna ainoastaan kolme kuukautta, uudesta vuodesta alkaen. Sinä aikana vilisee pyhiinvaeltajia kaupungin kaduilla. Heillä on pieni, hamppukankainen pussi kaulassa, johon on kirjoitettu sanat:

Kerran päätin mennä sinne. Aamulla aikaiseen lähdimme matkalle. Kulimme suurien kylien ja viljavien vainioiden kautta kauvemmaksi sisämaahan. Vähitellen muuttui seutu. Talot harvenivat, peltoja ei näkynyt. Tulimme kolkkoon seutuun. Tien molemmin puolin oli sinne, tänne asetettu pieni savinen jumala tai rakennettu pieni pyhäkkö, jossa toivioretkeläiset uhrasivat.

Ihmisiä tuli ja meni. Yhdet kulkivat kantotuoleissa, toiset työntökärreissä, muutamat ratsastivat, mutta suurin osa kulki jalkasin.

Istahdimme tiepuoleen levähtämään. Muutamia miehiä tuli vuorelta päin.
Yksi heistä kysyi:

Nykyään Kiinalaiset kutsuvat kaikkia jumaliaan p'uusaaksi. Sana ei ole
Kiinan kielinen, vaan kulki Kiinaan Indialaisten jumalien mukana.

"On olemassa yksi, ainoa Jumala, taivaan ja maan tekijä. Häntä palvelen", vastasin.

"Niinkö on? Onko vaan yksi Jumala? En ole sitä ennen tietänyt, eikä kukaan ole minulle sitä sanonut."

Avoimella sydämellä kuunteli ja kyseli hän. Hän osti muutamia kirjoja, luvaten lukea ne. — Kuuden päivän matka oli hänellä kotiinsa.

Vuoren juurella olevan, ison kylän asukkaat elivät ilossa ja humussa. Joka talossa oli pyhiinvaeltajia. Useamman talon väki, niin suuret, kuin pienetkin valmistivat savesta temppelin ja puusien kuvia sekä kaikenlaisia leluja.

Sain asunnon suurimman kadun varrella isossa ravintolassa. Huoneita oli useita, mutta kaikki ikkunattomia. Suurimmassa huoneessa oli 8 nelikulmaista pöytää. Siihen kokoontui ihmisiä kuulemaan, mitä heille kerroin ja kyselemään yhtä, toista maastamme ja kansastamme. Kysyivät jos meillä oli virkamiehiä, kouluja j.n.e. Kuultuaan vastaukseni, kuiskailivat he keskenään:

"Heillä on niinkuin meilläkin!" Katse, jonka loivat toisihinsa, sekä äänenpaino, millä tuon lausuivat, ilmaisi minulle paljon. He ajattelivat näin:

Lähdin vuorelle. Sen juurella oli muutamia pienempiä temppeleitä. Lahot jumalat asustivat niissä. Miltä oli puolet muodosta poissa, kulta käsi, vaan ei se estänyt silkkipukuisten miesten ja naisten polvilleen lankeamasta niiden eteen. Kuinka sydäntä särkevää olikaan nähdä järjellisten ihmisten kumartelevan hajoavia savikappaleita, lahonneita puupalasia.

Kurjissa hökkeleissä vuoren juurella asui kerjäläisiä, jotka selässään kantoivat huonovoimaisia templissä kävijöitä ylös vuorelle.

Ainakin tuhannen kiviporrasta oli rinnettä myöten kiertelevällä tiellä. Tapasin vanhan miehen, jota nuori kerjäläinen kantaa retuutti selässään. Mitäs tien pituudesta, mitä vaivoista, kunhan vaan "puusan" luokse pääsen, näytti vanhus ajattelevan.

Ukko tyytyväisenä hykertäen kuivettuneita, tutisevia käsiään, vastasi kuiskaten:

"Hän maksaa salaisesti!" Puhuin hänelle Jeesuksesta, joka salaisuudessa näkee ja maksaa julkisesti, mutta vanhus tuli kovin levottomaksi, vaatien nuorukaisen häntä kiireesti viemään ylös.

Vuorelle tultuani astuin temppeliin. Uh, miten likaista siellä oli! Huoneita oli useitakin, mutta yhden näkeminen riitti minulle. Siinä oli kolme, savun mustuttamaa jumalaa. Ne olivat niin pölyssä ja noessa, ettei voinut eroittaa niiden muotoa. Niiden edessä oli korkea, metallinen jalka, jolle oli asetettu porolla täytetty metallinen vati, jossa poltettiin suitsutusta. Rukoilijat lankesivat kuvien eteen polvilleen, mutta äänettöminä, sitten sytyttivät kynttilän ja suitsutuksen, poistuakseen heti, jättäen tilan toisille.

Siinä seistessäni puhuin ainoasta, totisesta Jumalasta, joka näkee ja kuulee. "Katsokaapas", sanoin, "nämät 'p'uusaat' eivät voi pestä itseään pölystä ja noesta. Ne eivät voi itseään auttaa. Kuinkas ne voisivat ihmisiä auttaa?"

"Se on totta! Mutta me Kiinalaiset olemme tottuneet kumartamaan näitä jumalia, emmekä ole muusta tietäneetkään."

Hän osti Markuksen kirjoittaman evankeliumin ja lupasi lukea. Me iloitsemme sanomattomasti siitä, kun saamme antaa evankeliumin ihmisille, sillä se on "Jumalan voima jokaiselle uskovaiselle autuudeksi." "Se on henki ja elämä" ja sen kautta "Jumala uudestaan synnyttää ihmisen." "Se ei tyhjänä palaja."

Ken sanan ottaa vastaan "Jumalan sanana" hän saa kokea Jumalan voimaa ja läsnäoloa.

Sillä matkalla kauppasimme monta kirjasta ja moni ostikin. Viivyin siellä viisi päivää. Olisin ollut kauvemmin mutta ruu'asta oli puute. Koko paikkakunnalla ei ollut saatavana muuta kuin punaista riisiä ja katkeria vihanneksia.

Kaupunkiin tultuani kuulin ihmisien suuresti hämmästyneen, kun Maovuoren puusaa (jumala) oli laskenut minut temppeliinsä, vaikka minulla oli nahkajalkineet jalassa! Kansa arveli:

Vuorelta palatessamme poikkesimme majataloon yöksi. Ennen meitä oli siihen saapunut kaksi naista. Huoneessa oli neljä vuodetta, siksi emäntä vei meidät samaan huoneeseen. Heti huomasin heidät "sydämen puhtautta" etsiviksi. Tuskin oli tultu ovesta sisälle, niin yksi heistä kysyi palvelijattareltani, viitaten minuun:

"Syöpi", vastasi hän. Silloin muijat panivat hynttyynsä kokoon, lähtivät pois huoneesta, sanoen: "me olemme puhtaita!" ja menivät toiseen majataloon. He olivat hartaita Buddhan opin tunnustajia. Syömällä ainoastaan kasviksia, luulivat he saavuttavansa sydämen puhtauden, sillä "ilman puhtautta ei voi tulla länsi taivaaseen", jossa he ajattelevat Buddhan asuvan.

Kerran matkustin maitse Naanking nimiseen, yhteen Kiinan kuuluisimmista kaupungeista. Kuljimme jyrkkien rinteiden välissä olevassa laaksossa, jossa kasvoi kaunista lehtimetsää. Tie luikerteli oikealle ja vasemmalle. Siellä, metsän hiljaisuudessa, tapasimme vanhan vaimon nunnan puvussa. Päänsä oli hän antanut keritä paljaaksi. Tervehdimme häntä ystävällisesti ja se antoi hänelle rohkeutta lähestyä meitä. Istahdimme tielle. Puhellessamme hänen kanssaan, kertoi hän elämänsä surullisen historian. Hänet oli laitettu miehelään vasten hänen tahtoaan. Mies oli herrasmies, mutta ooppiumin orja. Heillä ei ollut yhtään lasta. Lapsettomuus oli seurauksena hänen syntisyydestään. Hän varmaan oli ennen maailmassa ollessaan tehnyt paljon pahaa ja pahojen tekojensa rangaistukseksi saa hän nyt olla lapsettomana! Miehensä kuoltua päätti hän vihkiä itsensä jumalille siinä toivossa, että ehken jokin armo tulisi hänen osakseen taas maailmaan tullessaan. Hän itki katkerasti. Kerroin hänelle hyvästä, rakastavaisesta Isästä taivaassa. Hän tarttui käsiini ja sanoi:

"Niin", sanoin, "minä olen onnellinen ja tulin tänne kertoakseni sinulle, että sinäkin voit tulla onnelliseksi!"

"Kuulehan, vanha sisar, mitä kerron sulle. Taivaassa on hyvä Jumala. Hän antaa auringon paistaa ja pilvien sataa. Hän on tehnyt taivaan ja maan. Ei Häntä tarvitse kantaa, niinkuin laupeuden jumalatarta. Hän näkee ja kuulee ja tietää kaikki. Hän näkee meidän istuvan tässä tiellä. Hän on niin hyvä."

"Kuulehan nyt, kun vielä puhun. Me emme näe Jumalaa, emmekä tiedä miten
Hänen luokseen päästään!" — sanoin. Hän epätoivoisena huudahti:

"Katsos! Jumala armahti meitä. Hän lähetti oman Poikansa maailmaan ja sanoi: uskokaa Häneen, niin pääsette minun luokseni. Katsos! Jeesus tuli. Hän sai kärsiä paljon ja ihmiset tappoivat Hänet, mutta Hän nousi ylös ja meni takasin taivaaseen. Minä uskon Häneen. Hän on antanut minun mustat syntini anteeksi ja on verellään pessyt sydämeni. Sydämessäni on suuri rauha ja ilo. Kun kuolen ottaa Hän minut luokseen. Jeesus on lähettänyt minut sinulle tuomaan nämät hyvät sanat."

"Tahdon, tahdon ja minä tahdon rukoilla häntä. Miten minä rukoilisin
Häntä? Opeta sinä minua", pyysi hän.

"Rukoile millä sanoilla tahansa, kyllä Jeesus ymmärtää. Hän on armollinen ja laupias, hädästä ja tuskasta pelastaja", sanoin siihen ja lisäsin, sano:

"Suuresti armollinen, suuresti laupias, hädästä ja tuskasta pelastava
Herra Jeesus, armahda minua!"

Sitten kun erkanimme hänestä, kuulimme hänen tiellä kulkiessaan niitä kertovan. Se oli siunattu hetki, se iltahetki. Korvissani kaikuivat sanat:

Nimeään en muista, mutta tuttaviksi tulimme kadulla. Useasti tapasimme hänet. Hän oli maalaisnainen. Käsiranteen ympärillä oli hänellä helminauha ja siitä näimme hänet "rukoilijaksi." Puhuessaan hän vähän väliä lausui sanan: "oomiitoofuh!" Puhelimme hänelle siitä tiestä, joka vie elämään, mutta hän, peläten "harha-oppia", ei malttanut pysähtyä kuuntelemaan. Usein rukoilimme, että Jumala vaikuttaisi hänessä halun tulla luoksemme. Hän tulikin yhtenä Sunnuntaina. Jutellessamme hänen kanssaan huomasimme hänen käsivarressaan pieniä, mustia pahkuroita. Kysyimme, mitä ne olivat.

"En ole saanut. Ei ole rauhaa täällä sydämessäni", sanoi hän laskien käden sydämelleen.

"Herra Jeesus on antanut meille rauhan", vastasimme ja sitten kerroimme lyhyesti, yksikertaisesti Jeesuksen kärsimisestä. Se liikutti häntä niin, että hän itki kauvan aikaa.

"On", vastasimme ja luimme todistukseksi monet paikat kirjoituksista.
Hänen sielussaan oli taistelu. Yht'äkkiä kysäsi hän:

"Ovat. Emme tule töillämme autuaaksi, vaan luottamalla Jeesukseen.
Autuus on armosta, ei ansiosta."

Se oli koko isku vaimo raukalle! Äänekkäästi itkien hän juoksi pois!
Kuinka lähellä Jumalan valtakuntaa hän olikaan!

Viimeisen kerran tapasin hänet Maovuorelta tullessani. Hyppäsin alas kärryiltä sanoakseni hänelle: "ei puusaa anna sinulle rauhaa, mutta Jeesus antaa!" Hän oli nyt arka ja väisti katsettani. Jumala siunatkoon häntä! Sen perästä emme häntä nähneet, mutta toivomme, että hän kerran heräjää ja nousee etsimään Jeesusta.

on yleensä kaukaa katsottuna hauskan näköinen. Se on peltojen ympäröimänä. Sitä somentavat tuuheat, korkeat lehtipuut, joiden joukossa usein on "pyhiä" puita. Näissä puissa luullaan jonkun jumalhengen asustavan. Niiden juurella uhrataan ja niitä ei uskalleta kaataa. Olen nähnyt tuommoisen "pyhän" puun juurella pienen tiilistä rakennetun "pyhäkön", jossa on säilytyspaikka jumalan kuvalle.

Kylää somentavat rakennusten kauniisti kaarretut harjat, loistavilla väreillä maalatut kunniaportit tien varrella, pensasaidat ja monenlaiset kukkivat köynnöskasvit kasvaen rappeutuneiden rakennusten seiniä pitkin. Vasten tahtoaankin joutuu kulkija suloisten tunteiden valtaan lähestyessään ihanassa lehdikossa lepäävää kylää, mutta likemmäksi tultua on runollinen mieli, suloiset tunteet pois puhalletut. Raunioita, romua, roskaa, likaa, soraa, kuihtuneita, ryysyisiä ihmisiä, kerjäläisiä, likasilmäisiä ooppiumin polttajia, kapakoita, laihoja koiria, ilkeä haju — tätä kaikkea siellä näkee ja tuntee! —

Kylät ovat järjestetyt kuten kaupungitkin. Talot ovat katujen varsilla. Latoja ja lääviä siellä ei näe, sillä karjanhoitoa ei harjoiteta. Pihan perällä on katos, jossa pidetään elukat. Idässä, jossa ensin asuin (Kiangsuu nimisessä maakunnassa), pidettiin kyntöeläimenä puhvelihärkiä ja lehmiä. Toisin paikoin käytettiin tavallisia lehmiä tai härkiä. Lehmiä ei lypsetä, sillä eivät Kiinalaiset ole uneksineetkaan "maidon" juonnista, ennenkun ulkomaalaiset sinne tulivat. Ei Kiinalainen tapa lehmäänsä. Kysyin kerran opettajaltani:

"Kuinkas maamies hennoisi tappaa sen, joka hänen peltonsa on kyntänyt, tehnyt hänelle niin suuren hyvän työn!" vastasi hän. Rantapuolella, suurissa kaupungeissa, joissa ulkomaalaisia asuu, saa ostaa lehmän lihaa, mutta ei sisämaassa.

Joka talossa pidetään sikoja ja sian lihaa saa kaikkialla. Paikoin pidetään hevosia, aaseja ja muuleja. Niillä kannatetaan kuormia ja ratsastetaan.

Kanat ja kukot kaakattavat kaikkialla ja ankkoja pidetään parvittain. Ankat puljaavat riisipelloilla uiden siellä. Koiria pidetään kodeissa vähän, Kissat kahlehditaan, kuten koirat, sillä ne ovat varasten mielitavaraa.

Rehu , joka talveksi kootaan, aumataan pihamaalle. Ei näe missään niittymaita, sillä kaikki viljelykseen sopiva maa on peltona. Kyntöelukoita syötetään pellon pientareella. Elukan nenässä olevaan renkaaseen kiinnitetystä nuorasta ohjaa selässä istuva tyttö tai poika sitä niin, ettei pääse viljapeltoon.

Aittoja ei ole. Vilja säilytetään isoissa bambupäreistä tehdyissä, tuvan nurkkaan päällekkäin pannuissa koreissa. Riihiä ei tarvita. Vilja levitetään tasaiselle kalliolle kylän laidassa tai tasaiseksi temmelletylle pihamaalle. Auringon lämpö sen kuivaa ja siinä se puidaan.

Saunoja ei ole. Suurissa kaupungeissa esim. Tshenkiangissa oli miehille tarjona kylpypaikkoja, mutta ei meikäläisiä saunoja. Siellä saivat vaan ammeessa peseytyä. Naiset peseytyvät aina kotona. Kesäisinä aikoina voivat miehet käydä uimassa, mutta naiset ei koskaan! Hyvin usein näin pienten lasten lammikoissa räpiköivän — ja hauska niillä näytti olevan! —

Jos tahtoo saada jonkunlaisen käsityksen Kiinalaisten elämästä, on asuttava heidän keskuudessaan. Jos asumme jossakin kylässä, saamme siinä nähdä pienoiskuvan Kiinan suuresta valtiosta. Niitä hallitaan samojen periaatteiden mukaan. Niissä näemme samat valo- ja varjopuolet. Kylähän on perhe laajennettuna, ja niinhän on valtakuntakin. Kylässä on "kylän vanha", joka on pääjohtajana. Hän on herrasmies ja niin ovat hänen apulaisensakin. Heihin luotetaan ja heillä onkin suuri vaikutusvalta. Virkamiehille he tekevät tilin kylän asioista ja ovat tuomareina kyläläisten keskuudessa. Jos riitoja syntyy, kutsutaan heidät "rauhaa rakentamaan." Rauhanrakentajan virka on vaivaloinen toimi. Tuhannet sanat ja monet päivät saavat rauhantuomarit kuluttaa ja kaikista vaivoistaan eivät saa muuta palkkiota kuin pulskan päivällisen ja kiitokset, sillä se virka on vaan kunniavirka! Kukapas Kiinalaisista ei haluaisi rauhanrakentajan virkaa! Jos missä puhutaan paljon rauhasta, niin Kiinassa siitä puhutaan ja jos missä sitä puuttuu, niin siellä sitä puuttuu! Kävin kerran Tshingkiangpuu nimisessä kaupungissa. Lähetystalo oli kadun varrella, jonka nimenä oli "Ijäisen rauhan katu." Mutta en koko yönä voinut nukkua, sillä niin kauheasti riitelivät sen varrella asuvaiset!

Kylän jokapäiväistä, hiljaista yksitoikkoista elämää vilkastuttaa hautajaiset, häät, markkinat, näyttelijäseurueen tulo sekä epäjumalien juhlat.

Hautajaisissa on itkua ja parkua, mutta usein riitaakin. Eihän ole tavatonta, että sukulaiset alkavat perinnöstä riidellä jo hautajaisissa. Hautajaissaaton etupäässä käyvät paljaspäiset papit. Sitten kannetaan raskas ruumisarkku, johon on vainajalle pantu tavaraa mukaan. Sitten tulevat vainajan likeiset, itkien, parkuen, valkoiseen surupukuun puettuna ja heidän perästään kutsutut ja viimeiseksi kutsumattomat vieraat. Tuonne kylän laitaan kulkee seurue. Sinne kaivetaan hauta. Pian kohoaa pieni savupatsas ilmaan. Se ilmoittaa meille, että paperinen palatsi ja paperirahat poltettiin, ettei vainajan sielun tarvitse asunnotta olla tuonelan tuvilla, eikä kerjäläisnä kulkea apua anellen, sillä nuo valerahat muuttuvat, tuhaksi tultuaan, käyttökuntoiseksi manalan majoissa oleville. Jos kuollut oli varakas, on kylässä kyllin puheainetta. Ei ole yhtään koko kylässä, joka ei tietäisi hänestä kaiken sen, mitä ihmisestä voi tietää!

Häät pitävät kyläläisten mielet jo kuohuksissa ennenkun ovat likelläkään. Morsiamen hyvät ja pahat puolet, suvun huono ja hyvä maine, kapiot, antimet, kaikki ovat jo keskustelun alaisena ennenkun morsiustuolikaan on tilattu. Morsiamen anoppelaan tullessa on "joka kynsi kylästä" liikkeellä ja juoksee taloon. Jollei hän ole sinne "kutsuttu", on hän siellä ainakin "kuokkavieraana." Kuta rikkaampi morsian, sitä suuremmalla loistolla hänet tuodaan. Punaisessa puvussa hän astuu anopin vastaanottamana alas kantotuolista. Luoden katseensa maahan saatetaan hänet sängyn reunalle istumaan! —

Kävin kerran katsomassa morsianta. Hän istui sängyn reunalla, päässä melkein kilon painoinen, helmillä, pienillä peileillä ja muilla helyillä koristettu, korkea ruunu. Jokaisella oli oikeus sanoa hänestä, mitä vaan tahtoivat. Lapsi raukka! Siinä hän sai istua tunti tunnin perästä ja tyytyä kaikenlaisia raakoja lausuntoja kuulemaan.

Häissä ei tanssita. Kiinalainen pitää tanssin sopimattomana siveellisille ihmisille. Eikä niissä juoda ja tapella, kuten meillä useinkin tapahtuu.

Häät pidetään "onnenpäivänä." Ne ihmepäivät ovat merkityt almanakkaan. Jos niin sattuisi, että morsian sairastaisi "onnenpäivänä", ei sitä useinkaan panna kysymykseen, sillä häät ovat pidettävät onnenpäivänä — maksoi, mitä maksoi! Kuulin morsiamesta, joka sairasti kuumetta. Hääpäivä tuli. Sitä ei voinut siirtää, sillä siitähän olisi tullut onnettomuus! Morsian raukka kannettiin kantotuoliin. Matkalla hän kuoli. Näin tuli "onnenpäivästä" onnettomuudenpäivä. Usein kesähelteellä morsian raukat, joita kuletetaan pitkät matkat, saavat auringonpiston ja kuolevat tiellä.

Markkinoita pidetään muutamissa kylissä joka kolmas päivä. Ihmisiä kokoontuu niihin tuhansittain. Sinne tulvii kaikenlainen roistokansa varastamaan ja ne ovat korttipelurien mieluiset olopaikat. Olen kuullut erään kylän asukasten luopuneen koko markkinoista, huomattuaan miten turmiollisesti ne vaikuttivat kasvavaan nuorisoon.

Näyttelijämatkueen tulo on ilon aiheena kyläläisille. Tavallisesti on näyttelylava temppelien yhteydessä. Jos ei niin ole, niin näyttelijät asettavat telttansa kylän reunaan. Sinne kansa illoin rientää huvittelemaan itseään.

Vaikka teaatterissa käydään, ovat näyttelijät kumminkin halveksitut. Ei kukaan naisista antaudu sille alalle, eikä kelpo miehistä kukaan.

Nuorilla ei ole mitään huveja, joihin kokoontuisivat. Tuo kauhea yöjuoksu, joka meidän kansan lapsille on rakas ja jolla on niin surulliset seuraukset, on aivan outo Kiinalaisille.

Jokaisessa suuremmassa kylässä on kirkko eli temppeli . Se on rakennettu ja ylläpidetään yhteisillä varoilla. Usein siinä asuu vaan isot, saviset jumalat. Toisissa on joko mies- tai naisasukkaita. Mutta munkkeja ja nunnia olen enimmäkseen tavannut yksinäisille paikoille rakennetuissa temppeleissä. Kävin erään suuren kylän temppelissä. Se oli iso, autio rakennus. Savesta tehdyt jumalat olivat surkeassa tilassa. Yhdeltä olivat rotat nakertaneet parran. Siellä seista töröttivät pölyn peittäminä ja kyyhkysten leposijana!

On erityisiä juhlia, jolloin muutamia jumalia kannellaan pitkin kylän katuja. Semmoiseen juhlaan ottaa koko kyläkunta osaa. Rahaa kerätään ja sitten jumalain asunnossa pidetään päättäjäiset, syödään yhteiset ateriat. Se on semmoisiin juhliin, joihin apostoli viittaa 1 Kor. 8:10.

Kun kulkee Kiinalaisessa kylässä katua pitkin, jo alkaa kuulua aika pomina. Jos kulkee edelleen, jo ymmärtää, mistä se kuuluu. Tuossa onkin kylän suurin temppeli. Sen etusivu on seinätön. Astutaan sisään. Täällä onkin

— ja täältä se melu kuului. Kiinalainen on koulun ystävä ollut jo vanhoista ajoista asti. Hän pitää sivistystä arvossa. Hän vaatii oppineelta oppineelle sopivaa elämää. Hän pitää opin hyödyttömänä, ellei sydän sen kautta sivisty. Koulu ja kirjallisuus ovat tämän sivistyksen saavuttamisen välikappaleet. Siksi hän perustaa kouluja. Niitä on kaikkialla, kaupungeissa ja kylissä. Ne ovat yksityisten asunnossa tai temppelissä. Kouluhuoneesta ei makseta vuokraa. Yhteisen hyvän tähden jokainen kunnon mies uhraa sen verran! Jos hänen huoneensa vaan on sopiva, antaa hän sen mielellään maksutta kouluhuoneeksi! — Mutta kun ulkomaalainen tarvitsee huoneen koulua varten, on Kiinalainen moitteeton periaatteestaan luopuessaan!

Tarkastetaanpas tätä koulua. Tuolla, huoneen perällä makaa opettaja poikittain vuoteella, polttaen ooppiumia. Noin parikymmentä poikaa huutaa kilvassa, minkä jaksavat. Pojat istuvat nelikulmaisten pöytien ympärillä. Luokkajakoa ei ole. Oppilaat lukevat, toisistaan riippumatta, jokainen omaa läksyään. Opetuksen välineinä ovat kirjat, siveltimet, vihot, laatta ja muste.

Opettaja huutaa yhden pojista luokseen. Oppilas menee, antaa kirjansa opettajalle, kääntyy häneen selin ja alkaa lukea pauhata, tuudittaen ruumistaan edestakasin, tai huojuttaen itseään oikealle tai vasemmalle. Kullakin oppilaalla on oma nuottinsa ja tuudintatapansa.

Lapset tulevat kouluun auringon noustua ja istuvat siellä sen laskuun asti. Ruu'alle he kyllä pääsevät. Äänekkäästi täytyy lasten lukea. Se mies, ken kovemmin jaksaa huutaa! Ahkerain lasten ääni on aina illoin sorruksissa.

Välituntia ei ole. Sisäluku tai oikeammin ulkoluku ja kirjoitus ovat ainoat oppi-aineet. Jos joku haluaa kauppa-alalle, niin häntä opettaa joku kauppias helmitaulua käyttämään.

Ensimäisinä vuosina opetetaan vaan merkit tuntemaan nimeltään, mutta ei niiden merkitystä.

Toisin on kouluissa, joita ulkomaalaiset ovat perustaneet. Niissä opetetaan uskontoa ja laulua ja lasten täytyy ymmärtää, mitä lukevat.

En ole koskaan mielipahalla katsellut koululasten kulkua kadulla. Koulusta heidät lasketaan yksitellen. Hiljaisina astuvat he ulos ovesta.

Monet lapset eivät tahdo käydä koulussa, vaikka siihen olisi tilaisuuttakin. Oli eräs Liu niminen mies, joka tahtoi panna poikansa kouluun ja toikin hänet koululle, mutta poikapa ei tahtonut "katsoa kirjaan", vaan karkasi kotiinsa. Mitäs isä teki? Hän pani pojan koriin ja kahden miehen kantamana pieni mies vietiin kouluun. Siellä opettaja köytti hänet kahden tuolin väliin, pöydän eteen, jolle asetti kirjan, mutta poika junkkari ei sittenkään katsonut kirjaan!

Opettajan kädet kun vaan vapaana olivat, tuiversi hän poikaa tukasta. Hän löi häntä kämmenille, mutta siitä ei apua ollut. Siinä poika seista jörötti ja itkeä jurritti kokonaista kolme päivää, eikä vilaissutkaan kirjaan. Isäraukan täytyi hänet ottaa pois koulusta.

Kesälupaa ei ole, vaan helteisinäkin päivinä täytyy lasten rientää kouluun jo aamulla klo 5! Lupapäiviä kyllä on, esim. juhlapäivät ja uuden vuoden aika. Oppilaat jäävät pois koulusta, milloin tahtovat. Tulee iso-äidin syntymäpäivät, siskon tai veikon häät, sedän hautajaiset, markkinat ja monenmoiset pienemmät pidot, joihin on mentävä! Katsokaamme nyt miten

lukutietä kulki! Veljeksistä hän oli nuorin. Isänsä oli maanviljelijä. Ukko Lii päätti yhden pojistaan erottaa virkamiesuralle. Nuorimman osaksi se onni tuli.

Tongseng oli vasta kuusivuotinen, mutta isä ajatteli kouluun menemisajan jo tulleen. Uusi vuosi oli jo ollut ja mennyt. Isä, markkinoilla käydessään, osti kauniin keltaisen liivikankaan Tongseng'ille. Kylänräätäli oli jo liivit tuonut kotiin.

Kouluun lähtöpäivä tuli. Aamulla aikaiseen äiti ajeli pikkumiehen pään ja sitten palmikoksi mustat hivukset, sitoen ne tuolta kylän laidassa olevasta kauppapuodista ostetulla punaisella nauhalla.

Toipa se isä tullessaan koulutarpeetkin ja pienen laukunkin johon ne kauniisti pantiin. Siinä oli kirja, sivellin, puinen taulu, jolle siveltimellä maalattiin eli kirjoitettiin, paperia palanen, mustetta, ja kivinen laatta.

Isä lähti viemään Tongseng'iä koululle. Tuolla kylän keskellä oli iso temppeli, jonka etuseinä oli auki. Sieltä kuului kova pomina. Sinne tultuaan isä kumarsi opettajalle, sanoen:

Täten hän valtuutti opettajan rankaisemaan ja kurittamaan poikaa, jos tarvitsi. Isän mentyä, opettaja antoi Tongsengille uuden nimen, jota sanotaan "koulunimeksi" ja jolla nimellä häntä tästä lähtien kodin ulkopuolella kutsutaan.

Tongseng otti laukustaan kirjan, nimeltä "Saan tsir king." Sitä on käytetty oppikirjana yli 800 vuotta. Sen kirjoitti eräs opettaja omia oppilaitaan varten v. 1050 j.Kr.

Pian kaikui Tong Sengin ääni ylimäisenä, sillä hän luki selkeästi ensimäiset rivit oppikirjasta heti, kun opettaja oli ne vaan kerran lausunut.

Ulkoa hän luki rivi riviltä. Päästyään kirjan läpi, osasi hän sen ulkoa virheettömästi, mutta tuskin ymmärsi yhtä lausetta. Siinä oli paljon hyviä ajatuksia, mutta niitä ei opettaja selittänyt hänelle, vaikka eivät kaikki ajatukset olleetkaan liian syviä hänen ikäiselleen. Tongseng tunsi merkit mutta ei niitä vastaavaa käsitettä.

Pojat olivat kuin pienet apinat! Matkivat vaan opettajaa lukemisessa, ymmärtämättä mitä lukivat.

Luettuaan "Saan tsir king'in" ostettiin hänelle "Peh kia king", joka on kuiva nimiluettelo vaan! Sen tunteminen on välttämätön jokaiselle sivistyneelle henkilölle!

Kolmas kirja oli "Juu hsioh." Muutamin paikoin luetaan ennen tätä "Ts'ien tsir uen", mutta ei kaikialla. Sitten seurasi "Hsiao king" ja sen perästä "Siao hsioh".

Näissä oppikirjoissa on paljon hyvää. Ne sisältävät kertomuksia, keskusteluja lasten velvollisuuksista ja eteväin miesten lausuntoja kasvatuksen peri-aatteista. Niissä kehoitetaan ahkeruuteen monen esimerkin kautta. Kerrotaan yöllä valvovasta koirasta, kukkasissa häärivästä mehiläisestä, silkkimadosta, joka ei levähdä ennenkun se on kutonut silkkimajan itselleen. Ken nuoruudessa oppii, hän vanhana taitaa. Ei jalokivi kelpaa ruunuun tahkoamatta, eikä nuorukainen elämään opetusta saamatta. Ylevämielinen mies ei himoitse syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta. Hänen vaikutuksensa tuntuu palatsiin asti, vaikka asemansa onkin alhainen. Hän hyödyttää kansaansa, saattaa nimensä mainehikkaaksi, tuottaa kunniaa vanhemmilleen, loistoa esi-isilleen ja rikastuttaa jälkimaailmaa.

Niissä kerrotaan eräästä opinhaluisesta nuorukaisesta, joka keräsi kiiltohyönteisiä, asetti ne kirjanlehdelle ja niiden antamassa valossa opettelihe lukemaan. Hän oli päivät työssä, eikä hänellä ollut varaa ostaa valoaineita. Rahansa hän säästi kirjain ostamiseen. Eräs toinen köyhä poika kaivoi pienen reiän naapurinsa seinään ja siitä tulevassa valossa hän luki.

Hyviä, jaloja ajatuksia sisältää myöskin se kirjakokoelma, jota hänen on ruvettava lukemaan päästyään edellisistä. Vuosia on jo kulunut. Tongseng on ollut ahkera. Nyt hän jatkaa lukujaan jonkun etevämmän opettajan luona. 10 vuotta saa kuluneeksi.

Hänestä on tullut herrasmies ja semmoisena häntä kodissakin pidetään. Hän on kalpea, vähän kumaraharteinen. Hän liikkuu maltillisesti, arvokkaasti. Sormensa ovat laihat ja kyntensä pitkät. Alituisesti nyökkäen kirjojensa ääressä, on hän vierastunut jokapäiväisen elämän pyrinnöistä ja toimista.

Hänen veljensä kyntävät maata, kantavat kuormia, mutta eivät "kadehti" hänen "helpolla oloaan." He tietävät lukemisenkin työksi. He uneksivat ajasta, jolloin heidän "herra" veljensä on virkamiehenä, ratsastaa omalla hevosellaan tai kannetaan komiassa kantotuolissa suuren joukon saattamana.

Kaupunkiin tultuaan saa Tongseng lukea aamusta iltaan ja vielä illatkin. Nyt hänelle selitetään ennen luettuja ja yhä enemmän aukenevat hänelle viisasten miesten sanojen syvyydet.

Lähenee sitten tutkinto-aika. Ensimmäisessä on kirjoitettava 600 sanaa sisältävä esitelmä ja 60 sananen runo!

Mutta juuri tutkintopuuhien ajalla sattui tulemaan hänen hääpäivänsä! Morsiamesta olivat vanhemmat pitäneet huolen ennenkun hänet kouluun vietiin. Hän ei koskaan ollut tyttöä nähnyt. Jo aikoja sitten oli hääpäivä määrätty "onnen päiväksi." Sitä ei voitu muuttaa — ja sulhanen ei voinut jättää lukujaan niin vähäisen asian tähden — ja niin sai morsian pitää häät yksinään!

Tongseng onnistuu hyvin ensimäisessä, toisessa ja kolmannessakin tutkinnossa. Ankarasti siellä vartioitiin miehiä, mutta petosta sittenkin harjoitettiin! Muutamat olivat valkoiseen liivinsä silkkivuoriin kirjoittaneet useita esitelmiä. Toiset kätkivät ne vuorin ja päällisen väliin.

Tutkintosalihin tullessa miehet tarkastettiin, mutta noita salaisia apulähteitä ei löydetty. Presidentin lukiessa "aineet", joista esitelmät olivat kirjoitettavat, ne kiireesti jäljennettiin, salaisesti viskattiin muurin ylitse, jossa niitä oli odottamassa iso miesjoukko. Nämät apulaiset, ollen lukumiehiä, kirjoittivat esitelmät ja viskasivat ne jälleen muurin ylitse. Vahti-mies korjasi ne, antoi sitten runsaasti lahjotulle tarkastajalle, ja tämä taas jakoi ne, ylitarkastajasta salaa, asianomaisille.

Esitelmäin kirjoittajat saivat kyllä maksun vaivoistaan. He olivat miehiä, jotka jostakin syystä olivat keskeyttäneet lukemisensa. Tutkinnoissa noudatetaan vissiä ainejärjestystä ja määrävuosien kuluttua alkaa ainesarja uudelleen. Senvuoksi on helppo edeltäpäin tietää ainakin suunta, mihin on kulettava.

Tongseng pääsi kunnialla "siu tsaiksi", eli "kukoistavaksi neroksi", joka nimitys annetaan ensimäisten tutkintojen suorittaneelle.

Ei hänelle, eikä muillekaan "siu tsaille" annettu mitään kirjallista todistusta! Hän sai vaan lakkiinsa napin! Jos hän sopimattomasti käyttäytyi, otettiin tämä nappi pois ja silloin kunniakas tie katkesi! Ollen "siu tsai" oli hän pelastettu "bambusaunasta", jos lain rikkoi.

Oli joukossa miehiä, jotka ostivat "siu tsain" arvon 100 dollarilla ja he saivat todistuksen!

Tongseng lähetti vanhemmilleen heti punaiselle paperille kirjoitetun ilmoituksen menestyksestään ja samanlaisen ystävilleenkin, jotka levittivät ilosanoman kauvemmaksi. Koko sukukunta riemuitsi, sillä olihan heillekin nyt "kunnian kukko laulanut!" Saisihan jälkimaailmakin nähdä, että heidänkin suvussaan oli neroja! Sukulaiset tulivat onnittelemaan onnellisia vanhempia! Nuori "siu tsai" oli kaikkialla keskustelun keskustana ja hänen kotiin tuloaan odotettiin, kuin "auringon nousua."

Koitti se onnenpäivä viimeinkin! Juhlapäivälliset valmistettiin. Jo kauvas, tuonne toiseen kylään, meni riemuitseva joukko häntä vastaanottamaan. Kotiin tultuaan hän riemuiten tervehti vanhempiaan, sukulaisiaan, naapureitaan, kyläläisiään, ketä polvilleen laskeutuen, kuta kumartaen.

Mutta ujona ja uteliaana seisoi syrjässä hänen nuori puolisonsa, jonka hän nyt vasta näki ensikerran!

Jos Tongseng haluaa oppineeksi tulla, on hänelle tie auki. Hän aikoo jatkaa lukemista ja samalla toimia opettajana. Suorittaapa hän vieläkin tutkinnoita, mutta virkamiesura ei häntä houkuttelekkaan puoleensa. Hän valitsee suurempiarvoisen tehtävän — ja antautuu — opettajaksi.

Kaikki kunnioittavat häntä, sillä hän ei himoinnut rahoja, vaan — viisautta.

Virkamiehentoimi on vaivaloinen toimi. Alhaisempiin virkoihin pääsee rahalla, mutta kyllä kansalla on tieto niistä, kutka ostoarvolla loistelevat! Jos Tongseng aikoo suorittaa korkeimmankin tutkinnon, on hänen matkustettava pääkaupunkiin asti. Siellä ei leikiten läpi päästä!

Luin muutamista miehistä, jotka olivat Pehkingiin saapuneet tutkintoja varten. Yhdeksän etevämmän kirjoitukset hyväksyttiin ja vietiin leskikeisarinnan tarkastettavaksi. Auringonvalo lankesi pöydälle olevalle paperille ja keisarinnan silmä huomasi siinä virheen. Kirjoittaja oli tehnyt sanavirheen ja korjannut sen — mutta keisarinnan mielestä oli kirjoitus arvoton ja niin hän sai ropposet! Toinen sai hänen paikkansa ja tutkijat ankaria nuhteita.

Opettajan virka on Kiinalaisten mielestä suurin, ylevin virka. Heidän suurimmat miehensä ovat olleet opettajia.

Muukalaiset kutsuvat häntä Konfuusiukseksi ja Kiinalaiset Kong fuutsiriksi eli opettajaksi. Hänen syntymäkotinsa oli Shaantong maakunnassa. Hän näki päivän valon v. 551 e.Kr. Isän kuoltua kasvatti hänen jalo äitinsä häntä huolellisesti. Jo 24 vuotisena tuli hän virkamieheksi, mutta äitinsä kuoltua vetäytyi hän pois julkisesta elämästä kolmeksi vuodeksi hiljaisuuteen. Syvästi kaivaten äitiään ja ollen onnettomassa avioliitossa typerän naisen kanssa ei hän halunnut entiseen virkaansa suru-ajan loputtua.

Juuri niinä aikoina tuli hän tuttavuuteen muutamien etevien ruhtinasten kanssa. Siten aukeni hänelle opettajan paikka Ting nimisen ruhtinaan hovissa. Hänen viisaat neuvonsa ja opetuksensa miellyttivät ruhtinasta niin, että hän pyysi K'ongia ministerikseen. Noudattamalla viisaan neuvonantajansa neuvoja, edistyi ruhtinas hallitsemistaidossa ja hänen ruhtinaskuntansa vaurastui, herättäen sillä naapurivaltioissa kateutta ja pelkoa. Ruhtinaat juonittelivat ja saivatkin Ting ruhtinaan houkutelleeksi karkoittamaan K'ongin pois hovistaan.

Nyt antautui K'ong yksinomaan opettajan virkaan. Suusanallisesti hän opetti oppilaitaan ja kirjallisten teostensa kautta tuli hän koko valtakunnan opettajaksi. Hän ei ollut uskonnollismielinen mies. Kirjoituksissaan hän ei puhu mitään Jumalasta. Hänen opetuksensa koskevat vaan tätä elämää. Joku oli kysynyt häneltä elämästä haudan toisella puolella, mutta hän oli silloin sanonut:

Hän ei ollut haaveksiva, tulinen ja kiihkoisa luonteeltaan, vaan kylmä, maltillinen järjen mies. Kirjoitustapansa on levollinen, tyyni ja koruton. Hänestä on sanottu: "hänen ajatusmaailmansa oli laaja ja tasainen, kuin Jangtsir virran laakso."

Hän sanoo kirjoituksissaan tarjoavansa jälkimaailmalle vaan isien opetukset, eikä mitään uutta. Harvat ymmärsivät häntä ja sangen vähän sai hän osanottavaisuutta osakseen. Sanotaan hänen olleen jäykkä ja jörömäinen. Jälkimaailma on ruvennut häntä arvossa pitämään ja jumaloitsemaan. Hänen kunniakseen on jokaiseen kaupunkiin rakennettu temppeli, jossa hänelle uhrataan kahdesti vuoteen, joko hieho tai lammas. Tapasin kerran maantiellä miehen, joka laahasi perässään karitsaraukkaa. Eläimen ympäri oli köytetty nuora. Tie oli pitkä ja huono. Eläinparan takajaloista oli toinen rampaantunut jo niin, ettei se voinut astua. Se määki niin surkeasti, kun pysähdimme miestä puhutellaksemme. Mies oli kaupungin hallitsijan käskystä käynyt etsimässä, kaukaisessa seudussa tätä uhri-eläintä. Kyllä kai se raukka nääntyi kuoliaaksi ennenkun mies perille saapui ja karitsa joutui K'ongille uhrattavaksi.

Hänelle pyhitetyillä alttareilla vuodatetaan vuosittain tuhansien eläinten veri ja poltetaan tuhansia silkkikangaskappaleita. Kirjoitustensa kautta on hän ohjannut Kiinalaisten ajatus- ja toimintatavan jo pari tuhatta vuotta. Miljoonat ovat sanasta sanaan kätkeneet hänen opetuksensa sydämehensä ja vaikkei sydämeen, niin ainakin muistiinsa ja pitäneet hänen manansa elämää parempana.

Mutta kaiken sen hyvän ohessa, jota K'ong on opettanut, on hän laskenut raskaan ikeen kansansa kannettavaksi, sillä hän on teroittanut isien henkien palvelemisen tärkeyttä. Opetustensa kautta liittää hän elävät kuolleisiin. Kuolleille uhrataan, heille rakennetaan temppelejä. Esi-isille rakennetut asumukset ovat muhkeampia kuin elävien asunnot.

Ei Jumalasta puhukaan
K'ong, Kiinan suurin miesi.
Esi-isät hälle kaikkena,
Se parast' mitä tiesi.

On uhrattava isille
Jotk' ovat tuonelassa,
Lahjat suuret hengille
Kuolleiden maailmassa.

Ei isäin suku sammua
Saa tässä maailmassa.
Ei nimi isäin puuttua
Sukuluettelosta.

Jo pari vuosituhatta
On K'ong jo ollut kuollut.
Mutta hänen sanansa
Ei hedelmätön ollut!

Esi-isäin alttarilla
Viel' uhriliekit liehuu,
Kodit suuret, sekä pienet
Lapsosista kiehuu.

Häntä ulkomaalaiset kutsuvat Mensiukseksi. Hän syntyi v. 371 e.Kr. Shaantong maakunnasta oli hänkin kotoisin. Isästään orvoksi jäi hänkin jo pienenä. Hänen viisas äitinsä kasvatti häntä huolellisesti. Saadakseen lapselleen hyvää seuraa, muutti leski asuntoja useita kertoja. K'ong eli aikana, jolloin tavat olivat turmeltuneet ja niin oli Mong'inkin aikana. Kirjoitustensa kautta hän vaikutti aikalaisiinsa sekä jälkimaailmaan, mutta häntä ei ole ruvettu jumaloimaan, vaikka hänen kirjoituksiaan pidetään äärettömässä arvossa.

Mong sanoo ihmisellä olevan niin luontaisen taipumuksen hyvään kuin virranvedellä alaspäin juoksemiseen! K'ong sanoo kaikkien ihmisten pyrkivän hyvään! — Mong sanoo: "poika joka perillisettä kuolee, on raskaasti rikkonut vanhempiaan vastaan."

Tämän opetuksen vaarinottamisesta johtuu monta Kiinassa vallitsevaa epäkohtaa. Monivaimoisuus, aikaiset avioliitot, tyttölasten murhaaminen, ihmisten tavaton lisääntyminen, ja köyhyyskin.

Kiinan kansa kallihina,
Aartehena armahana,
Pitävi lapsilauman.
Ei nurise se milloinkaan
Jos vaan on poikalapsia
Vaikk' pieni pirtti täynnä!
Ei Kiinalaisen mielestä
Maailma maksa mitään,
Jollei hän poikalapsia
Saa sylissänsä pitää!
Ei rikkaus, ei kunnia,
Ei virka suuri tuottava
Suo hälle sitä rauhaa,
Kuin lapsijoukko naurava,
Hän onnee muut' ei kaipaa!
On onni suur' kun maailmaan
Jää sukunimi vielä,
Ja esi-isäin temppeliin
Jää uhrilahjan viejä!
Hän kun tulee tuonelaan
Ei puutetta oo siellä!
On siellä talo valmiina,
On rahojakin vielä!
Ei kerjäläisnä tarvitse
Nyt hänen siellä olla!
Ei tuonen herrat hallitse
Rikasta julmuudella!
Hän huoletonna elellä
Saa sitten tuonelassa,
Kun pojanpojat varoja
Lähettää maailmasta!
Lapsilauman rakkaana
Pitävi Kiinan kansa.
"Ne ovat 'puusan' lahjoja!"
Se sanoo suorastansa.

tutustuaksemme edes hiukan kansaan. Isännän sukunimi on Liu. Hän on onnellinen mies, sillä hänelle on syntynyt perillinen, jonka nimeksi on pantu: Jongfuh. Kaunis nimi! Ijankaikkinen onni, eikös se ole soma nimi? Jongfuh on jo viisi, kuusi vuotinen. Vanhemmille tulee tärkeä työ tehtäväksi. On etsittävä miniä. Ukko ja eukko tuumivat kahden asiaa. Päätöksestään eivät puhu kenellekään. Köyhiä kun ovat, niin toimivat sen mukaan.

Yhtenä päivänä lähtee Liun eukko kaupunkiin. Siellä on lastenkoti. Äiti parat ovat myyneet sinne pikku tyttärensä. Siellä heitä on monet kymmenet. Pienet raukat! Sääli on heitä. Liun emännälle ehtii kyynele silmään hetkiseksi. Hän katselee lapsosia ja valitsee niistä yhden. Lunastaa hänet dollarilla tai parilla ja palajaa kotiinsa pienen miniänsä kanssa. Tokko pienokaisella lie nimeä ollutkaan, ei tiedä, mutta uudessa kodissa häntä kutsuttiin vaan "siao jaa t'eoksi" eli pieneksi orjattareksi.

Yhdessä lapsukaiset kasvavat ja leikkivät. Kuluu kolme, neljä vuotta, jo on miniän ruvettava talossa toimimaan. Onhan hän jo kuusi vuotinen, siis iso tyttö! Pieniin käsiin asettaa anoppi värttinän ja toiseen puuvillatukun, josta on opittava ujuttamaan hieno lanka.

Toisten taas laitetaan lapsonen bambupäreistä tehty kori ja bambupihdit kädessä, keräämään rikkoja ja roskia, mitä vaan tieltä ja tiepuolista löytää. Korin sisältö tyhjennetään tuvan taustalla olevalle tunkiolle, joka vähitellen kasvaa pienen pieleksen kokoiseksi ja sitten myydään maanviljelijöille pellon lannaksi.

Vähän vantterammaksi tultuaan, laitetaan hänet tuonne vuoren rinteelle, sieltä kivien välistä heinää leikkaamaan, jota sitten poltetaan ruokaa laittaessa, tai saa hän keräillä heinän rippeitä ja kuivaneita oksia samaa tarkoitusta varten.

Yksitoikkoista, ikävää on lapsosen olo. Jongfuh on saanut pieniä siskoja ja veljiä ja kuta useampia näitä kytyjä ja natoja on, sitä tukalampi on pikku miniän olo. Suuremmaksi tultuaan saa hän raataa aamusta iltaan, toimitella talon töitä. Sen ohessa saa sadatkin kerrat kuulla olevaan vieraan lapsi. Lapsi raukka! Kenelle valittaisi vaivojaan, sanelisi sairapäiviään? Kun anoppi hyväilee omia lapsiaan, kiertyy pieniin, tummiin silmiin kyynele ja sydämessä tuntuu syvä kaipaus. Lapsonen ajattelee: "oi jos minullakin olisi äiti!" Kyynele herahtaa poskelle. Anoppi näkee sen ja ärjäsee: "vai et viitsi työtä tehdä! Siinä itkeä jorotat!" Välistä taas

tukasta tuivertavi, hapsista haiventavi, vasten seinää survasevi, nurkkahan nutistavi, yön selkään ajavi, kaikeks' illaks' kartanolle.

Sadat tuhannet lapsiraukat ovat tämmöisessä asemassa. Heitä ei kukaan suojele, ei puolusta.

Ei niihin suuria valmistuksia ole. Morsian puetaan punaiseen, vuokrattuun pukuun. Hänen päähänsä pannaan korkia, peileillä ja helmillä koristettu ruunu. Olihan siinä vieraita. Syöteltiin niitä useat kerrat ja juoteltiin teellä. Ei morsiamella ollut mitään lahjoja apelle, anopille ja sukulaisille niinkuin rikkailla morsiamilla on.

Nyt ovat pidot loppumaisillaan. Ruunu otetaan morsiamen päästä pois ja hivukset nyhdetään juurineen otsalta merkiksi vallan alle joutuneesta tilasta.

Vierähtää vuosi. Odotetaan perillistä taloon. Se tulee mutta voi! se onkin tyttö! Kuluu taas vuosi. Toivossa eletään, mutta toivo pettää! — Tulija oli taas tyttö — ja kolmas samaten! — Voi onnettomuutta! Jo alkaa anoppi tuskastua elämään. Jokaiselle tupaan tulijalle valittaa

ettei iloa ollut riemumieltä milloinkahan, miniästä miekkosesta, tyhjän tytöstä pahasta.

Vielä tuon anopin kiukun kestäisi, mutta kun mieskin kiljuu ja ärjyy ja jopa lyökin!

Viimeisellä kerralla, heikkona maatessa, tuskin ruokaa annettiin. Miniä raukka itkee yöt, itkee päivät ja ajattelee: "varmaankin olen kovin suuri syntinen, kun ei p'uusa poikia anna! Entäs jos kuolen! Pojattomat äidithän

"joutuvat verimerehen, hukkumahan hurmeesehen, tuolla tuonelan tuvilla, länsitaivahan takana!"

Oi, mun äiti kultaseni, oi, mun emoni armas! vieläkö elossa lienet, päiväkullan kuuluvissa? vaiko maassa makaamassa haudassa hajoamassa? Tule, äiti, turvakseni, turvakseni, tuekseni, näissä suurissa suruissa, murehissa murtavissa!

Vierii tuosta viikot, päättyy päivät. Taas on taloon tullut pieni vieras, mutta tällä kertaa se on tervetullut — tuhannesti tervetullut! — sillä se on pieni — mies! Nytkös ilo ja riemu taloon tuli! Miniänkin ylitse puhalsi toinen tuuli, sillä

tuli appi katsomahan pientä pojan poikoansa, nato tuli naurusuulla, kyty pysyin kynnyksellä, kävi käly katsomassa armastamassa anoppi.

Appi iloitsi, sillä nythän oli toivoa suvun säilymisestä. Hänen nuoremmat pojat olivat kuolleet. Jos Jongfuh kuoli perillisettä, oli ukko Liun tulevaisuus surkuteltava! Kuoltuaan hänen täytyisi joutua n.k. "orpohenkien" pariin, joilla ei ole perillisiä. Näille köyhille hengille uhrataan kerran vuodessa.

Välttääkseen tämmöistä kahdenlaista onnettomuutta, vanhemmat kihlaavat lapsensa ajoissa. Jos sulhasen äiti heikkonee niin, että pelätään kuolevan, kiiruhtetaan häiden pitämistä! —

Seuraten Liun perhe-oloja, olemme nähneet miten köyhemmän kansan keskuudessa menetellään.

Usein vaihdetaan tyttäret. Köyhemmät perheet lähettävät tyttärensä anopin luokse jo 7-8 vuotisena. Rikkaat vasta sitten kun häiden aika on tullut.

on ollut hyvin yleinen tiheästi asutuissa rannikkomaakunnissa ja muutamin paikoin sisämaassakin. Useasti on köyhyys ollut siihen syynä, mutta myöskin se kova kohtelu, jonka alaiseksi äidit joutuvat, jos heille useampia tyttäriä syntyy. Mutta

on hyvinkin yleinen, vaikka ihmiskauppa on kielletty. Köyhät vanhemmat myyvät lapsukaisensa ostajille, jotka sitten kulettavat heidät kaukaisille seuduille myyden heidät siveettömyyden pesihin.

tapahtuu välimiesten kautta, eikä siinä oteta asianomaisten mieltä kysymykseenkään. Vanhemmat ottavat miniäkseen kenen tahtovat, antavat tyttärensä kenelle haluavat. Se on heidän asia, eikä lasten! Nuoret saavat tyytyä vanhempainsa tahtoon! Kun sopimus on kirjoitettu, on kihlauskin luja ja sitä on miltei mahdoton purkaa. Kihlausta seuraa sitten luonnollisesti

Kiinalaiselle naiselle ovat kaikki muut tiet suljetut. Paljon on kuitenkin naisia, jotka kernaammin valitsevat yksinäisen elämän. Sen he tekevät luostariin menemällä. Lukuisat ovat ne naiset, jotka surmaavat itsensä, ennenkun sitoutuvat viettämään elämäänsä orjuudessa, jota avioliitto on monelle. On olemassa, muutamissa osissa maata, salaisia yhdistyksiä naisten keskuudessa. Näiden yhdistysten jäsenet ennen lopettavat elämänsä, ennenkuin naimisiin menevät.

Luin nuoresta naisesta, joka oli lapsena tullut kihlatuksi. Vanhemmat pakoittivat hänet naimiseen. Hän vastusti, mutta häntä vartioitiin hääpäivän iltaan asti. Kun vieraat olivat lähteneet, oli hän miehensä kanssa kahden kesken ja sanoi hänelle:

Siinä samassa otti hän sakset ja leikkasi tukkansa! Miehen kotiväki ei voinut hänelle mitään. Hän oli päättänyt elää yksin — ja meni luostariin.

Eräs morsian sai yksin viettää häät. Häntä ihmetytti hänen sulhonsa poisolo hääpäivänä, vaan kun häntä ei seuraavinakaan päivinä näkynyt, rupesi hän aavistamaan pahaa. Hän vaati hänen näkyviin tulemistaan. Kierteiset vastaukset eivät enään auttaneet — ja sisälle tuotiin korissa istuva, vaivainen, tylsäjärkinen olento!

Kodissaan ollessa hän on täysin vanhempainsa vallassa ja miehelään tultuaan on hän kokonaan miehensä ja anopin vallassa. Jos häntä siellä pahoin kohdellaan, voivat hänen vanhempansa ja sukulaisensa omakätisesti kostaa hänen puolestaan, mutta jos eivät siihen kykene, saa hän tyytyä kohtaloonsa.

Miehet usein myyvät vaimonsa ja tyttärensä siveettömyyspesiin tai vuokraavat heidät niihin määrävuosiksi. Naisraukoilla ei ole mitään turvaa tämmöistä kohtelua vastaan. Orjuus siellä, orjuus täällä. Ei ole ihmettä jos monet heistä, kurjaan elämään kyllästyneinä, toivottomina lopettavat elämänsä. Monet tuskissaan rupeavat ooppiumia polttamaan.

ei ole yleinen yhteisen kansan keskuudessa. Useasti toisen vaimon ottaminen johtuu siitä, kun ensimmäisellä ei ole lapsia. Olen tavannut herrasmiehen, jolla oli viisi emäntää ja kaikki lapsettomia!

Tunnen miehen, jolla oli kaksi emäntää. Isä otti hänelle yhden ja setä toisen. Setä oli lapseton. Hän lunasti veljensä pojalle vaimon siinä toivossa, että hänelle syntynyt lapsi sitten luettaisiin hänen lapsekseen!

Erään talon ainoa poika kuoli jättämättä perillistä. Se oli suuri onnettomuus, jota oli torjuttava. Päätettiin ottaa hänelle ottopoika, mutta mitenkäs hänelle ottolapsen otti, kun hän ei ollut vielä naimisessa!

Oli yksi keino jälellä. Naapurikylässä oli juuri niinä aikoina kuollut eräs tyttö. Vainajan vanhempien kanssa sovittiin asiasta ja tytön ruumis haudattiin pojan ruumiin kanssa samaan hautaan. Häät pidettiin ja heille otettiin ottopoika!

ovat ylhäiset naiset suljetut, mutta kansannaiset saavat liikkua vapaasti ja varsinkin muutamissa paikoissa ovat he yhtä vapaat kuin miehetkin.

"Kuoltuani toivon muuttuvani koiraksi, jotta saisin edes vähäsen maailmaa nähdä."

Kodista tuotiin hänet miehelään ja siellä hän ei ollut kertaakaan saanut astua portin ulkopuolelle! — Kodissaan kuluttavat he aikaansa taloudellisia toimia ja käsitöitä tehden, jutellen ja tupakoiden.

on harvinainen naisten keskuudessa. Tytöille ei ole kouluja. On kuitenkin lukutaitoisia naisia. Muutamat ovat saaneet opetusta isältään, toiset veljiensä opettajilta.

Miksi naiset ovat jätetyt niin osattomaksi henkisestä kasvatuksesta?
Siitä syystä kun

niin ajatellaan. Naisen asema on parempi Kiinassa, kuin muissa Itämaissa. Kiinan suuret opettajat pitävät tavallaan naisen kasvatuksen tärkeänä. Hänen vaikutuspiirinsä on vaan — koti. Kasvatuksen tarkoituksena on oleva, ei henkisten kykyjen kehittäminen, ei itsenäisyyden tunnon herättäminen, vaan naisen taivuttaminen täydelliseen alistumiseen, sievään käytökseen ja taloudellisiin toimiin.

Jos kokoomme yhteen ne ajatukset, jotka Kiinassa, niinkuin muissakin
Itämaissa vallitsevat, niin voimme sanoa naisesta ajateltavan näin:

3. Nainen on ihminen, mutta miestä ala-arvoisempi, eikä koskaan voi tulla miehen arvoiseksi.

4. Naisen on elettävä miestä varten ja hänet on pidettävä miehen vallan alla.

"Tyttö on tuhannen arvoinen, mutta poika — 10 tuhannen! — Yleensä ajatellaan jokseenkin näin:

"Tyttäreni on tänään minun tyttäreni, huomenna toisen miniä. Miksikäs häntä kouluuttaisin? Hän, mennen toiseen taloon, vie taidot muassaan. Minua ne eivät tule hyödyttämään, eikä minun suvulleni kunniaa tuottamaan."

Näin itsekkäisistä syistä, moni isä jättää tyttärensä osattomaksi siitä kirjallisesta sivistyksestä, jonka hän voisi hankkia hänelle.

Itä-Kiinassa kuulin usein sanottavan: "nainen on jalkainpesuveden arvoinen", joka ilmitoi kansan ajatuksen naisesta.

Vaikka näin halvaksi arvostellaan naista, on kumminkin omituista huomata miten paljon itsenäisyyttä ja arvokkaisuutta naisissa on! Paljon on pontevia, kyvykkäitä, viisaita naisia. Tunnen perheitä, joissa perheenisä on lukumies ja siten vieraantunut kaikesta jokapäiväisen elämän toimista. Hän ei tiedä mitään talouden asioista, ei kylvy-, ei leikkuuajasta, mutta emäntä — hän saa pitää huolen kaikesta! Naiset liikkuvat kuin ruhtinattaret pienessä hallituspiirissään.

rakastettu, kunnioitettu. Häntä surraan kolme, mutta isää vaan kaksi ja puoli vuotta. Kysyin kerran opettajaltani:

"Siksi, kun äiti käytti perheen hyväksi sydäntään, isä rahojaan!" vastasi hän. Virkamiestenkin on pitänyt luopua, äitinsä kuoltua, julkisesta elämästä kolmeksi vuodeksi. Kysyessäni syytä siihen sanoi opettaja:

"Jollei hallitsija kunnioita äitiänsä, on hän sopimaton kansan isäksi. Jos hän ylönkatsoo äitinsä, oppii kansa tekemään samoin ja siitä alkaa kansan onnettomuus", — sillä "kaiken hyveen alkuna on kunnioitus vanhempiaan kohtaan", sanovat Kiinan suuret miehet ja se ajatus on heidän kirjoitustensa läpi kulkeva kultainen säde! Sadat, tuhannet ja miljoonat ovat voimiensa mukaan koettaneet seurata tätä kultaista ohjetta.

Kulkiessamme Kiinan suurissa kaupungeissa, eläessämme sen miljoonien keskellä ja nähdessämme sen ikivanhat kaupungit, tulee usein kysyneeksi:

"Mistä syystä on tämä kansa pysynyt kansana kautta vuosituhansien? Onhan maailmassa ollut monta mahtavaa maata ja vahvaa valtakuntaa, mutta ne ovat kadonneet niin, ettei niistä muuta ole jälellä kuin nimi historian lehdillä?"

Tätä miettiessä tulee mieleen neljäs käsky ja siihen liitetty lupaus. Kiinalaiset ovat koettaneet totella tätä käskyä ja siunaus on ollut seurauksena. K'ang HIlsii keisari eräässä esitelmässään sanoo:

"Jos sulla pienoisena, sylilapsena ollessasi oli nälkä, itse et kyvennyt ruokaa suuhusi panemaan. Jos sulla oli kylmä, et kyvennyt itseäsi vaatettamaan. Vanhempasi syöttivät ja vaatettivat sinua. He katselivat kasvojasi ja kuuntelivat ääntäsi. Nauroitko, niin he olivat mielissään. Jos itkit, olivat he surulliset. Käydä tepastelitko? Silloin he seurasivat sinua askele askeleelta. Jos olit vähän kipeä olivat he niin huolissaan, ettei ruokakaan heille maistunut.

"He eivät valittaneet lasten hoitamista ja elättämistä vaivaloiseksi työksi, valittivat vaan omaa tyhmyyttään, taitamattomuuttaan ja mieluummin olisivat itse kivun pitäneet ja vasta terveeksi tultuasi olivat he levollisia.

"He ikävällä odottivat sinun täysi-ikäiseksi joutumistasi. Sinä et tiedä, kuinka paljon vaivaa heillä on ollut ja kuinka paljon vaikeuksia sinua kasvattaessaan ja opettaessaan. Täysi-ikäiseksi tultuasi, valitsivat he sinulle vaimon, saattaakseen sinulle lapsia. He toivoivat sinun lukevan ja saavan arvonimen. He kokosivat pienen omaisuuden, jotta pääsisit elämän alkuun. Mikäs asia näistä ei olisi huolestuttanut isääsi ja äitiäsi? Ajatteleppas nyt! Syntyessäsi olit pieni, alaston olento, etkä tuonut silkin palaa, et rihman pätkää muassasi. Mitä tähän asti olet syönyt ja juonut, ovat olleet isän ja äidin armolahjoja. Voitko koskaan palkita heille? Jos et käsitä isäsi ja äitisi rakkautta sinua kohtaan, niin ajattele rakkauttasi omiin lapsiisi, niin silloin sen ymmärrät.

"Kun käsität vanhempaisi rakkauden, miksi et täytä velvollisuuksiasi heitä kohtaan? Velvollisuuksien täyttäminen vanhempia kohtaan ei ole mahdotonta. Sinun tulee rauhoittaa heidän mielensä ja pitää huolta heidän ruumiistaan, siinä kaikki!

"Kuinka rauhoitat heidän mielensä? Siten, että olet hyvä ja teet hyvää. Oletko lukumies? Lue ahkerasti. Oletko maanviljelijä? Viljele peltosi hyvästi. Jos kauppiaana tai työmiehenä hankit elatuksesi, on välttämättömästi tarpeellista olla osaasi tyytyväinen. Vanhempiesi sivulla ovat nuoremmat veljesi ja heitä ylempänä heidän vanhempansa eli sinun isoisäsi ja äitisi. Pidä huolta heistä ja siten rauhoitat vanhempaisi mielen.

"Kuinkas on heidän ruumiistaan huoli pidettävä? Voimiesi mukaan ja niin paljon kuin varasi myöntävät, anna vanhemmillesi. Ennemmin syö ja käytä itse vähemmin, jotta voisit vanhemmillesi antaa. Näe vähän vaivaa vanhempaisi tähden. Heidän sairastaessaan, kutsu lääkäri parantamaan.

"Älä millään muotoa antaudu pelaamiseen ja juopottelemiseen. Älä salaisesti kokoa rahaa yksityisiin tarpeisiisi, rakastaen vaimoasi ja lapsiasi, unohtaen vanhempasi. Saata vanhempasi onnelliseksi päivä päivältä ja siten sinä täytät velvollisuutesi heitä kohtaan.

"Filosoofi Tseng sanoo: vanhemmat luonnollisesti toivovat pojastaan herrasmiestä. Jos hän käyttäytyy sopimattomasti, häpäisee hän ruumiinsa, jonka on vanhemmiltaan saanut ja siten laimiinlyö velvollisuutensa heitä kohtaan.

"Vanhemmat toivovat pojistansa uskollisia valtiomiehiä ja hyviä virkamiehiä. Jos he sitten valtion palveluksessa ollessaan ovat esteenä valtion asioille, julkisuudessa tottelevat, salaisuudessa rikkovat lait, tai rasittavat kansaa, — niin he häpäsevät vanhempansa.

"Vanhemmat toivovat, että heidän poikansa antautuisivat tuttavuuteen kunnon miesten kanssa, mutta jos he eivät väliä pidä siitä, kenen kanssa seurustelevat, tulevat he kaikilta häväistyksi ja sekin häpeä tulee vanhempain osaksi.

"Vanhemmat toivovat pojistaan kelpo sotilaita, mutta jos he, sotilaina ollen, pelkäävät, eivätkä tahdo rohkeasti hyökätä eteenpäin, niin he rikkovat sotilaslain ja tuottavat vanhemmilleen siten häpeää."

"Jos isä ja äiti pyytää heiltä jotakin, kieltäytyvät he antamasta. Jos he käskevät heidän jotakin tekemään, löytävät he esteitä, eivätkä tahdo totella. Jos vanhemmat nuhtelevat heitä sanalla tai parilla, suuttuvat he heti. Omalla vaimolla ja lapsilla on ruokaa ja lämmintä, mutta vanhemmat saavat melkein kuolla viluun ja nälkään. 'Taivas' ei sitä hyväksy! Hänen lapsensa näkevät tämän ja seuraavat hänen esimerkkiään. Oletteko nähneet tottelemattomalla pojalla hyviä lapsia?" — — —

"Vanhemmat ovat niinkuin taivas. Taivas synnyttää sirkkalehden. Kevätpäivä kasvattaa sen. Syksyn kylmä sen kuollettaa ja se kaikki tapahtuu 'taivaan' tahdosta. Lastensa elämän ja kuoleman ylitse on isällä ja äidillä valta. Taivaan alla ei ole yhtään isää ja äitiä, joka väärin tekisi — — (lapsiaan kohtaan)." — — —

Niinkauvan kuin vanhemmat ovat elossa, ovat pojat tavallaan heidän valtansa alla ja vanhempain kuoltua, eivät siteet hölly. Vanhempain suurin huoli on saada poikansa naimiseen ja pojan suurimpana huolena on vanhempiensa kunniallisesti hautaaminen. Monasti olen käynyt taloissa, joissa olen nähnyt ruumisarkkuja. Ne ovat odottamassa isää ja äitiä! Pojat, jotka vanhempiaan kunnioittavat, jo ajoissa valmistavat heille viimeisen asuinhuoneen! Jos kodissa ei ole tilaa, säilytetään ne jossakin temppelissä. Toinen, omituinen tapa osoittaa kunnioitusta vanhemmilleen ja erittäinkin äidille, on se että ruumisarkku pidetään kodissa — hautaamatta — vuosikausia!

Viime kevännä oli neiti Cajander eräissä hautajaisissa. Kuollut oli maannut kirstussa — kymmenen vuotta! Tila alkoi tulla liian ahtaaksi ja siksi täytyi äitivainajan ruumis viedä maan poveen.

Tunsin miehen, jonka 83 vuotinen, vanha äiti sairastui. Mies leikkasi käsivarrestaan palasen lihaa, keitti siitä liemen, jonka syötti äidilleen. Äidin tauti ei ollut kuolemaksi, mutta ihmiset luulivat tuon lääkkeen tepsineen. Äiti parani, mutta poika kantoi monta viikkoa käsivarttaan kaulassaan!

Tämmöinen luonnoton tapa kunnioittaa vanhempiaan, on Kiinaan tullut Buddhan opin muassa. Vanhempain sairastaessa lapset tekevät vaivaloisia matkoja kaukaisissa seuduissa oleville vuorille, siellä uhratakseen jumalille tai viskautuakseen alas joltakin jyrkänteeltä, jonne papit heitä neuvovat. Mikä heistä taittaa siten jalkansa, kuka kätensä, mutta ei mikään uhraus ole liian suuri kun on kysymyksessä vanhempain pelastuminen!

Niiden miesten ja naisten nimet ovat ikuistetut, jotka jotenkin erinomaisella tavalla ovat vanhempiaan kunnioittaneet. Hänen kunniakseen rakennetaan tien varsille kaunis, kivinen kunniaportti, johon on kaiverrettu hänen nimensä ja tekonsa. Nämät muistomerkit asetetaan tienviereen siinä tarkoituksessa että ohikulkijat tulisivat ajattelemaan tämän hyveen ääretöntä arvoa.

Tytär, joka kieltäytyy naimiseen menosta sentähden, kun tahtoo palvella vanhempiaan, on ylistetty kaikkialla, minne hänen maineensa saapuu. Samanlaisen kunnian saa osakseen miniä, joka miehensä kuoltua antautuu anoppinsa ja appensa apuna olemaan. — Tietysti ainoastaan varakkaat naiset voivat näin tehdä, sillä köyhät lapset lähetetään jo aikaiseen kotoa pois.

Ollessamme Liun perheessä, näimme miten erilailla tytärtä vastaan otetaan, kuin poikaa. Vanhassa Kiinalaisessa runossa sanotaan:

Kun prinssi pieni syntyvi
Niin hälle leikkikaluksi
Saa valtikankin antaa.
Vaan prinsessa, hän polonen
Saa pienen tiilipalasen,
Ei muuta, leluksensa.

Tyttöjen täytyy nöyrästi palvella veljiäänkin. Pojilla on kaikkialla etusija. Kansan keskuudessa totutetaan lapset jo pienenä työhön. Köyhyys pakoittaa siihen. Varakastenkaan tyttäret eivät saa niinkauvan leikitellä, kuin pojat. On somaa huomata miten lasten mieli ikävöi leikkimistä. Vaikka ahkerasti työssä ollen, pujahtavat he aina välillä "talosia" leikkimään. Heillä on riepunukkeja ja Japanista kuletetaan nykyään paljon isoja nukkeja, aivan Kiinalaisten näköisiä! Paperileijat ovat poikain huvikkeina. Kevätpäivinä näkee niitä kymmenkuntia sinitaivaalla lentelemässä. Usein olen nähnyt lasten leikkivän "sokkosia".

Pojat pitävät kaikenlaisia hyönteisiä toverinaan. Hepotistikkaa pitävät pienessä, puutikuista tehdyssä häkissä ja kulettavat mukanaan. Välistä on heillä noin parin tuuman pituinen, iso silmäinen, siivekäs hyönteinen taskussa. Se pitää korvia särkevää meteliä, jos sitä koskee! — Kiinalaisten poikien kunniaksi tekee mieli mainitsemaan sen, etteivät he kiipeile puihin lintujen pesiä hävittämään! Muuten he ovat kyllä vallattomia, jos vaan saavat olla valloillaan. Tapahtuu niinkin, että koulupojat varastavat jonkun "sian" ja pitävät pidon. Tunnen nuoren miehen joka kertoili kepposistaan. Kerran matkusti opettaja pois muutamaksi päiväksi. Koulu jäi isompien oppilasten hoitoon. "Kun kissa oli poissa, niin silloin hiiret pöydälle!" Pojat panivat tuumansa tukkoon, varastivat köyhän vaimon porsaan, tappoivat, paistoivat ja oikein talkoolla söivät. Tämä ei ollut harvinainen tapahtuma!

Hiljakkoin kuulin nuoresta miehestä, joka on herännyt synnin tuntoon. Hän tuli opettajan luo, sanoen: "minä tahdon tulla kristityksi, mutta minun tuntoani painaa raskaasti se, kun minä kouluajallani varastin toisten poikain kanssa erään köyhän vaimon porsaan."

"Minun on se tunnustettava ja sovitettava, muuten en saa rauhaa!" vastasi nuorukainen.

ovat hyvin omituisia. Kukkaisten nimiä annetaan tavallisesti tytöille. Mutta annetaan rumiakin, kuten esim. "Jo riittää" "Pitäisi oleman poika" y.m.s. Jos tyttäriä on useampia kutsutaan heitä vaan numerojärjestyksessä, esim. "Ensimmäinen", "Toinen" j.n.e. Omituisia ovat poikienkin nimet. Jos hän syntyy samana vuotena, jona iso-äiti täyttää "50" vuotta, saa hän nimekseen "Viisikymmentä." Jos syntyi talvella, kutsutaan häntä "Talvella syntyneeksi." Pahanhengen sanotaan hyvin haluavan vahingoittaa poikalapsia. Suojellakseen lastensa pahan pauloista, annetaan pojalle tytön nimi. Nytpä paholainen pulaan joutuu! Ei nyt saa lapsesta selkoa kumpaako sukupuolta lie! On toinenkin yhtä ovela keino vetää vihollista nenästä! Poika annetaan toiseen taloon lapseksi vaan nimellisesti. Lapsi kun oleksii vuoroin kotona, vuoroin kylässä, ei hölmö paholainen pääse selville kumpaanko taloon hän oikeastaan kuuluu, eikä siis uskalla häntä vahingoittaa. Usein näkee poikasen nenässä renkaan. Sekin suojelee häntä pahan vaikutuksilta. Pienet pojat puetaan Buddhalaisen papin pukuun, jotta säästyisivät kuolemalta!

ovat koriat! Pienillä lapsilla on punaset housut, siniset nutut, keltaset liivit tai päinvastoin! Päähineet ovat koristetut hopeahelyillä, pienillä kulkusilla. Posket maalatut ja huulet punatut. Usein on nilkkaan kiinnitetty kulkunen, jotta kuullaan missä pikku ihminen vilistelee.

Tytöillä on korvissa renkaat, ranteessa rannerengas, sormuksia sormissa ja kukkasia päässä. Idässä naiset käyttivät kukkasia päässään ympäri vuoden. Talvisydännä heillä oli tekokukkasia, mutta muina vuoden aikoina luonnollisia. Köyhät, pienet tytöt, joilla oli vaan housut jalassa, somistivat ainakin toisen käsivartensa hopearenkaalla ja siliän, rasvatun, mustan tukkansa joko punaisella tai valkoisella kukkasella. Vaikka lapset ovat rakkaita, heidän kuoltuaan

Tshenkiangissa ollessamme huomasimme kaupungin ulkopuolella olevan mäen rinteellä joukon pieniä kuoppia ja niiden vieressä vaaterepaleita. Ne olivat lasten hautoja. Lapsen kuoltua, kääritään ruumis vanhoihin ryysyihin ja lasketaan kuoppaan, joka on vaan niin syvä, että ruumis siihen parhaaksi mahtuu. Peitetään sitten hienolla multakerroksella. Yöllä tulevat metsän pedot tai nälkäiset koirat, kaivavat ruumiin ja syövät sen.

Vielä yhdeksänkin vuotisia lapsia kohdellaan näin. Kysyessämme syytä siihen, kuulimme pääasiallisesti syynä olevan sen, että lapsen sielu ei pääse takasin maailmaan, jos ruumis kirstuun pannaan! Toiset ajattelevat lapsen sielun menevän jonkun vastasyntyvän lapsen ruumiiseen. Mitäs he sitten hänen vanhasta ruumiistaan välittäisivät! Moni luulee lapsen sieluttomaksi. Meistä tuo oli julma tapa, mutta Kiinalaiset olivat siihen tottuneet.

Kerran hartaushetkellä puhuimme lasten arvosta ja siitä, miten meidän tulee kohdella heitä. Kerroimme miten kristityt vanhemmat kätkevät pienokaisensa syvälle maan poveen odottamaan ylösnousemusaamua. Saapuvilla olevista miehistä yksi pyrskähti itkuun ja sanoi:

"Me Kiinalaiset rakastamme lapsiamme, mutta emme ole osanneet pitää heitä oikeassa arvossa."

Häneltä oli kuollut pienokainen ja hän oli viskannut hänet petojen ruu'aksi.

"Paitse vanhempiasi, on sinulla veljiä. Heidän kanssaan olet 'yhtä lihaa ja verta' ja siksi teitä kutsutaan 'käsiksi ja jaloiksi'. Jos kohtelet veljeäsi pahoin, silloin kohtelet vanhempiasi samoin. Vaikka veljesi eivät olisikaan kaikki syntyneet samasta äidistä, ovat he kuitenkin isäsi luuta ja verta.

"Meidän päivinämme on rakkauden pääesineenä puoliso. Otaksu että vaimosi kuolee. Saathan silloin ottaa toisen, mutta jos veljesi kuolee, niin mistä saat toisen? Vanhat sanoivat: 'yhdistettyjen, yhdessä hengittävien oksien juurikin on ihana!' Älä helliä tunteita loukkaa sanoilla, sillä joka kerta toisiamme tavatessa olemme jo vanhemmiksi tulleet. Eihän täällä pitkää aikaa veljinä olla!

"Jos tahdot vanhempaa veljeäsi kunnioittaa, niin anna kaikessa hänelle etusija, nim. syömisessä, juomisessa, pukeutumisessa, puhumisessa, istumisessa ja astumisessa.

"Ennen vanhaan kun tavattiin kyläläinen, joka oli 10 vuotta vanhempi, niin häntä kunnioitettiin kuin vanhempaa veljeä. Jos hän oli viittä vuotta vanhempi, ei hänen ohitsensa tiellä menty, vaan kulettiin jälestä. Jos korkeampi-ikäisiä vieraita tämmöisellä kunnioituksella kohdeltiin, niin kuinkas paljon enemmän sitten omaa, vanhempaa veljeä!

"Vanhempien veljien pitää rakastaman nuorempia. Vaikka nuoremmat olisivat kuinka ijällisiä tahansa, on vanhempien veljien kohdeltava heitä, kuten lapsia. Jos minun poikani on typerä ja minä vihastuen hänehen nuhtelen ja kuritan häntä, niin heti, pyörähdettyäni ympäri, rakastan häntä yhtä hellästi, kuin ennenkin. Mutta sinä, ollen vanhempi veli, et tahdo hyvästi kehoittaa veljeäsi. Nähdessäsi hänessä pienemmänkin virheen, heti alat torua häntä.

"Ajatteleppas! Sinä ja veljesi, te olette saman äidin kasvattamat. Jos lyöt veljeäsi, lyöt itseäsi. Nuorin veljesi, joka ei vielä eroita hyvää pahasta, maksaa sinulle kerran samalla mitalla. Tässä käy aivan samalla tavalla kuin käden ja jalan tapellessa. Jos käsi lyö jalkaa, eiköhän jalka potkaise kättä?

"Epäsopu veljeksien välillä tulee nykyaikana raha-asioista. Onhan niitä, jotka riitelevät pelloista, huoneista ja niitäkin, jotka riitelevät ruu'asta ja mikä mistäkin. He eivät ajattele että raha-asiat ovat vähäiset ystävyys- ja sukulaisuussuhteisiin verraten. Mitäs se haittaa, jos omaisuus ei ole niin tasan jaettu! Ollen veljellä, onhan se omassa perheessä, eikä vieraan käsissä.

"Sinä mielelläsi kuuntelet vaimosi puhetta. Huomattuasi siinä olevan vähän perää, kuuntelet sitä siksi kunnes uskot kaikki. Vanhemman veljen vaimo sanoo miehelleen: 'kyllä se on tuo sinun nuorempi veljesi aika laiska! Sinä näet vaivaa häntä elättäessäsi ja vielä sittenkin hän näkee sinussa vikoja. Olemmeko hänen poikiaan ja miniöitään, että meidän täytyy häntä kunnioittaa kuin vanhempiamme?'

"Nuoremman veljen vaimo taas sanoo miehelleen: 'vaikka se vanhin veljesi osaa rahaa pyytää, osaathan sitä sinäkin! Sinä teet yhtä paljon työtä kotona, kuin hänkin. Jos palkkaat palvelian vuodeksi, niin hän ei näe puoleksikaan sitä vaivaa, kun sinä näet! Entäs heidän lapsensa sitten! Ne vasta lapsia ovat! Heille ostetaan sitä, laitetaan tätä! Pitääkö meidän lasten sitten kuolla?'

"Tämmöistä puhetta vähän tänään, hiukan huomenna ja niin veljesten sydämet kylmenevät. Siitä seuraa riita ja niin veljekset unohtavat olevansa 'yksi'. Jos niinkin on, että vanhempi veli on kyvytön ja nuorempi hoitaa häntä, tai päinvastoin, on asia juuri niin, kuin se olla pitääkin. Jos heistä jompikumpi riitelee, on häntä kohdeltava kuin juopunutta. Jos hän puhuu tyhmyyksiä, jätettäköön hänet yksin ja menköön kukin toimiinsa.

"Havaannollisena kuvauksena tästä ovat molemmat kädet. Oikea käsi voi kirjoittaa, käyttää helmitaulua, ottaa ja pitää esineitä. Vasen käsi on typerä oikeeseen verraten, mutta kukas lyö sitä oikealla? Niin likeisesti ovat veljeksetkin toisiinsa yhdistetyt. Kuinkas voivat he olla eripuraiset?

"Ajatteles vähäsen! Rikkaus on kuin liikkuva tavara. Jos se katoaa, saa toista sijaan. Niin ovat vaimotkin. He eivät ole samassa suhteessa meihin, kuin veljet. Me olemme samoista vanhemmista syntyneet, mutta he eivät ole. Mitäs he asioista ymmärtäisivät!

"Jos veljekset ovat riitaiset, niin vanhemmat luonnollisesti vihastuvat siitä. Etkös sinä olisi murheellinen, jos tapaisit lapsesi tappelemassa! Vanhempiaan kunnioittavat lapset eivät ole epäsovussa keskenään. Vanhat sanoivat: 'jos veljekset asuvat yhdessä ja kärsivät toinen toistaan, niin kaikki asiat ovat hyvin.' Älä rupea riitelemään pienistä asioista. Lapsesi ovat myöskin veljeksiä. Jos sinä ollen riitainen, opetat heitä riitaiseksi, jättävät he lapsilleen huonon esikuvan. Jos te, veljekset, ette elä sovinnossa, niin teidän lapsenne lastenlapsineen, seuraten teidän esimerkkiänne, riitelevät polvesta polveen, niinkuin tekin. Sanotaan: jos veljekset eivät elä sovussa, vaan riitelevät kaikista turhista asioista, niin naapurit käyttävät sitä hyväkseen, he panettelemisella yllyttävät teitä tappeluun tai käräjänkäyntiin, josta on seurauksena onnettomuus koko perheelle.

"Jos täytätte velvollisuutenne vanhempianne kohtaan ja kunnioitatte veljiänne, silloin käyttäydytte hyvin kansalaisena ja sotilaana rakastatte isänmaatanne. — Mutta te sotilaat ja te, jotka ette ole sotilaita, te tiedätte kyllä, että teidän on kunnioitettava vanhempianne ja arvossa pidettävä veljiänne, te olette tottuneet pitämään oman päänne, ettekä tietoanne pane käytäntöön. Jos pysähdytte tutkistelemaan itseänne, niin häpeätte ja surette entistä käytöstänne. — Rangaistus voi pitää kurissa ainoastaan ruumiinne, mutta se ei voi muuttaa sydäntänne. Jollette häpeä käytöstänne, on teitä neuvominen turhaa.

"Jos jokainen yksityinen valtakunnassa täyttäisi velvollisuutensa, niin luonnollisena seurauksena olisi alituinen, yleinen rauha. Mikä ilo se olisikaan!"

on koko kansaan katsoen yleinen. Tämän tavan uhrina ovat naiset. Se on niin yleinen muutamilla paikkukunnilla ettei löydä naista, jolla on luonnolliset jalat. Pienet jalat ovat naisen huomattavin kaunistus. Niillä tienoin, missä olen asunut, ei tapa ole ollut aivan yleinen. Suuri osa kansan naisista on siitä varjeltunut.

Naapuristossamme asui köyhä perhe, jossa oli kuusi tytärtä. Nuorin heistä oli kuudennella. Pyysimme lasta ottolapseksemme, mutta vanhemmat eivät antaneet, sillä he tahtoivat sitoa hänen jalkansa. Äiti rupesikin juuri siihen aikaan niitä sitomaan. Hän otti pitkän palttinaisen hihnan, taivutti varpaat jalkoterän alle ja kietoi jalkoterän tuolla lujalla hihnalla. Oikein sydäntä särki, kun näimme sitten lapsiraukan käydä kyntystävän kantapäillään! Tämä tapa on tuhonnut tuhansien terveyden. Tapa orjuuttaa ihmisen! Tätä orjuutta vastaan taistellaan nyt tulisesti. Maassa on perustettu jalkain vapauttamisseuroja. Taisteluun on ryhtynyt Kiinan sivistyneet ja siten se aate pikemmin edistyy kansan keskuudessa. Lähetyssaarnaajat tekevät innolla työtä, eikä kirkon jäseneksi oteta ketään, joka ei ole vapauttanut jalkojaan.

Tämä jalkain puristaminen onkin ainoa muotihulluus maassa. Ei Kiinassa ole muotilehtiä, eikä siellä uhrata "muodin jumalille" niinkuin meillä. Kiinalaiset naiset käyttävät saman kuosisia pukuja, kuin heidän esi-äitinsä satoja vuosia takaperin. Surullista on nähdä miten meidän kansa juoksee yhdestä hulluudesta toiseen muotia takaa ajaessaan!

on Länsimaalaisen vaikea kuvata. Hänessä on paljon salaperäistä. Hänet on opetettu tunteitaan salaamaan . Hän voi kätkeä tulisemmatkin tunteensa niin piiloon, kuin kissa kyntensä! Vaikka syvästi loukattuna, voi hän mennä pois hymysuin!

Hän on kestäväinen . Vaikkei toimensa ole tuottelias, ei hän hevin siitä luovu, sillä hän ajattelee: "kestäväisyydellä on vaikeus voitettava". Huonokin ammatti voi parantua ahkeruudella, sillä "saahan miekastakin hiomalla silmäneulan".

Hän on säästäväinen . Puoleksi pilaantuneen ruuan syö kansan mies. Kerran kesäsenä päivänä paheni meiltä lihakappale, joka jo oli paistettu. Käskin viskaamaan sen pois, mutta kauhukseni sain kuulla, että palvelijamme eivät hennoneet heittää sitä pois vaan söivät sen!

Kärsivällinen on Kiinalainen. Meillä on eräs pieni holhotti siellä. Ollessaan 8:san vuotinen, asui hän luonamme. Häneen tuli omituinen ihotauti. Neiti Lagerstam, joka oli sairaanhoitaja, voiteli hänen ruumiinsa lääkkeellä, joka kirveli, mutta tuotti pikaisen avun. Lapsi kiemurteli kuin mato koukussa, mutta ei ääntä päästänyt! Nähdessämme hänen kärsivällisyytensä, olimme ihan hämmästyneet! Vaiti ollen kärsi lapsukainen tuskat! Me emme olisi sitä voineet tehdä.

Katsellessani heidän kehnoja kangaspuitaan, monimutkaista vaivaloista silkin kutomistapaansa ja tylsiä työaseitaan, ihmettelin heidän kärsivällisyyttään ja kykeneväisyyttään . Niillä tienoin, missä olen liikkunut ja nähnyt silkin viljelystä, en missään nähnyt "luomapuita", vaan kangas luotiin tuvan ulkoseinälle! Kyllä siinä luoja sai ottaa vähän monta askelta, ennenkun pitkä kangas oli luotu!

Lujuutta ja sitkeyttä ei Kiinalaiselta puutu! Hän pyrkii tarkoituksensa perille, vaikkapa vuoriakin täytyisi siirtää!

Maltillinen hän on, mutta jos hänen tunteensa pääsevät kuohumaan, kuohahtavat ne yli äärien, muuttaen hänet rajuksi ja pelkäämättömäksi vaikka muuten hän on hyvin pelkuri .

Hän on arka arvostaan ja haluaa esiintyä sivistyneenä miehenä, jolla on "tapoja!" Kerran eräs nuori mies kysyi sopimattomalla, halveksumista osottavalla tavalla nimeäni. Huomautin ystävällisesti hänelle sitä sanoen:

"Halpa nimeni on An", vastasin. Läsnäolijat nuhtelivat häntä ja huomauttivat hänelle, miten sopimattomasti hän ensin käyttäytyi ja tunnustivat meillä ulkomaalaisillakin olevan "tapoja!"

Kiinalainen on viekas . Taitavasti petkuttaa hän omia kansalaisiaankin, puhumattakaan muukalaisista. Hyvin usein ovat Kiinalaiset ystävämme sanoneet meille: "eivät ulkomaalaiset tiedä meidän Kiinalaisten sydäntä." Usein kuulin sanottavan: "ei viekas voi viekasta pettää, mutta rehellinen aina sen uhriksi joutuu."

Kostonhimoinen hän on. Eräs herrasmies riitautui yhden työmiehen kanssa ja voitti. Voitettu päätti kostaa. Hän nautti ooppiumia, meni yöksi riitatoverinsa oven ulkopuolelle ja kuoli siihen. Siinä oli kostoa kylliksi. Hänen sukulaisensa alkoivat rettelöidä. Herrasmiehen täytyi suorittaa hautauskulungit ja mikä vielä kauheinta oli, niin se oli se, että hän luuli vainajan sielun asustuvan kuolinpaikalla. Hänen täytyi sulkea ovi, sillä hän ei uskaltanut siitä kulkea! Voisihan vainaja hänet kuristaa. Kostonhimon uhreina kuolee sadoin tuhansin ihmisiä. Kiinalainen ei hyökkää toisen päälle tappaakseen hänet, vaan hän surmaa itsensä! Mitäs hän välittää tästä elämästä! Hän ajattelee: "pääsenhän tänne taas uudelleen!" Hän uskoo sielun vaeltavan tämän maailman ja tuonelan väliä. Itsemurhia tapahtuu äärettömästi paljon. Me saimme kerran pelastaneeksi erään 12-vuotisen pojan, joka riidellessään vanhimman veljensä kanssa joutui tappiolle. Siitä pieni mies sydäntyi. Osti myrkkyä ja nautti sen. Äiti juoksi hädissään apua hakemaan. Meillä ei ollut kotona mitään vastamyrkkyä, mutta olimme sattuneet kuulemaan väkevän kahvin olevan siihen hyvää. Me keitimme sakeaa kahvia ja juotimme pojalle kaksi kupillista. Sekös tepsi! Poika rupesi ylönantamaan ja pelastui, mutta ei hän siitä hyvillään ollut.

Eräs varakas emäntä, jolta kuoli mies, joutui odottamattomalla tavalla kostonalaiseksi. Eräs renttu pyysi häneltä suurempaa rahasummaa. Hän ei antanut. Mies mietti kostoa. Hän meni kaupungin hallitukselle ilmoittamaan emännän pitävän suolakauppaa, johon ainoastaan hallituksella on lupa. Kaupungin päällikkö lähetti tutkimaan asiaa. Suoloja ei löytynyt talossa, mutta miehet eivät lähteneet talosta pois. Siinä olivat yöt, päivät. Emännän piti heitä syöttää, juottaa. Kaiket päivät siinä juorusivat ja räyhäsivät. Heitä oli viisi, kuusi miestä ja syyttäjä lisäksi. Niin olisivat siinä elelleet kuka tiesi, kuinka kauvan, jollei emäntä olisi antanut rahoja. Mutta pyydettyä määrää hän ei kuitenkaan antanut!

Sanansa pitäminen on Kiinalaisille outo asia. Hän on lauhka lupaamaan, mutta täyttämään hidas! Kerran jouduimme tekemiseen miehen kanssa, joka mainiosti osasi "syöttää meitä sanoilla". Vuokrasimme hänen veneensä. Kimpsut, kampsut olivat jo veneessä ja me käskimme hänen nostamaan ankkurin.

"Nostetaan, nostetaan, kunhan setäni poika tulee puodista riisiä ostamasta!" sanoi ukko.

"Kohta, kohta!" vastasi mies iloisesti, mutta kun hän ei liikahtanut paikaltaan, kehoitimme häntä toisen kerran.

"Lähdetään paikalla, kunhan serkkuni, joka kodistaan meni uusia housuja hakemaan, palajaa!" tuumi hän. Mikäs nyt auttoi? Kukatiesi kuinka monta "sedänpoikaa" ja "serkkua" vielä oli odotettavana! Meille alkoi kiire tulla, sillä päivä oli jo puolessa ja meillä monen tunnin matka kulettavana.

"Pääsevätpäs muut ihmiset nyt kulkemaan! Katsokaa, tuolla on monta purjevenettä menossa virran yli!" sanoimme hänelle osottaen lukuisia veneitä. Ukko ei sittenkään ollut "niinä miehinään" ja me rupesimme ankaraksi!

"Jos ette lähde meitä viemään heti paikalla virran yli, niin me otamme toisen veneen!" sanoimme. Se uhkaus auttoi. Heti paikalla hän huusi: "hoi, poika! nostappas se ankkuri ylös!" Ankkuri hinattiin. Kello oli yksi. Me lähdimme rannasta. Ollen tästä hyvillä mielin menimme veneen sisäosaan, sillä ulkona oli kylmä. Sieltä emme voineet nähdä ympärillemme, sillä seinäluukut olivat suletut. Juttelimme innokkaasti ja söimme eväitämme. Viimein rupesimme ihmettelemään miksi virran ylimeno kesti niin tavattoman kauvan — ja harmittaa ihan tahtoi kun huomasimme venemiehen kujeet. Jo oli viides tunti ja me olimme samassa paikassa, josta olimme lähteneet! Ne veitikat soutivat ja huopasivat kuletellen meitä edestakasin rannikkoa pitkin. Ei siinä tehnyt mieli oikein itkemään, eikä nauramaan! Ei auttanut muu kuin tyytyväisenä alistumaan kohtaloonsa! Ankkuriin laskettiin. Veneessä vietimme yön ja seuraavana aamuna, päivänkoitossa, lähdimme uudelleen.

Varsinkin vieraasta paikkakunnasta tullutta he varovat ja pitävät silmällä. Etenkin meitä ulkomaalaisia pelätään. He pitävät meitä noitina, tietäjinä ja sanovat: "ulkomaalaisilla on 10 tuhatta keinoa vahingoittaakseen ihmisiä." He luulevat meidän myrkyttävän kaivoja, ottavan ihmisten silmät ja sydämen keittääksemme niistä lääkkeitä.

Asuin Kaojuu nimisessä kaupungissa. Sikäläistä lähetystaloa kansa pelkäsi.

"Sinne pääsee monesta ovesta, mutta ulos vaan yhdestä", sanottiin. "Yläkerrassa on luukku. Jos sille tallaa, aukenee se ja silloin putoaakin astuja alas verikuoppaan, josta ei koskaan pääse pois." Niin kerrottiin ja uskottiin. Ihmiset eivät uskaltaneet tulla yläkertaan. Kerran päätimme houkutella muutamia naisia ylös, jotta he omin silmin näkisivät huhun perättömyyden. Yksi meistä soitti harmoniolla. He halusivat tulla kuuntelemaan, mutta varovaisesti katselivat he ympärilleen. Joka huone, jonka sivuitse tulivat, oli avattava, jotta he näkisivät, mitä niissä oli. Yläkerran lattiat tarkastelivat he visusti. Muutamat heistä tulivat minun huoneeseeni. Jutellessamme siinä, tuli tuulen puuska ja ovi lensi kiini. Voi mikä kauhistus valtasi heidät! Kalpeina, vavisten ja pelästyneinä, huutaen ryntäsivät he ovea kohden! Samassa tuli toinen puuska ja silloin he rauhoittuivat. — He kertoivat ystävilleen asian todellisen laidan ja toivat heidät luoksemme. Kansan keskuudessa kulkevat väärät huhut alkoivat siten hälvetä.

Ollessani Jangtsheossa tuli paljon ihmisiä eräänä päivänä luoksemme.
Yht'äkkiä hypähti yksi nainen seisalleen, huutaen:

Pelästyneenä ryntäsi hän ulos ja sieltä löysikin lapsensa. Pienonen oli leikkimässä toisten kanssa, mutta äiti luuli, että joku meistä oli py'ältänyt hänet, sillä sanotaan meidän "syövän ihmisiä", ja varsinkin "lapsia!"

Kiinalainen on itserakas . Hän on pitänyt maataan maailman keskustana ja omaa kansaansa muita sivistyneempänä. Hän rakastaa omaa maataan ja kaikkea mikä on Kiinalaista . Jos hän matkustaa vieraaseen maahan, toivoo hän voivansa palata kotimaahan kuolemaan, saadakseen viimeisen leposijansa isiensä vieressä. Isältä perittyä maata ei Kiinalainen myy, mutta hän vuokraa sen "ikuisiksi ajoiksi!"

Kiinalainen ei ole mikään sankari sodassa, jossa teräsmiekkaa käytetään, mutta sitä rohkeampi sanasodassa! Parjaamisessa hän on mestari — ja varsinkin naiset! Kauheata on nähdä ja kuulla miehiä ja naisia, jotka ovat parjauksen hengen vallassa. Näyttää siltä, kuin rumat henget mieluummin öisin liikkuisivat, sillä useimmiten olen öillä kuullut julmimmat sadattelemiset ja kiroilemiset.

Jollei maahan olisi tuotu ooppiumia, olisi Kiinan kansa raitis kansa. Ainoana juomana kansalla on raitis vesi ja tee. Olutta se ei tunne. Kotona valmistetaan viiniä riisistä, jota juodaan lämmitettynä aterioidessa. Väkeväin juomain nauttiminen ei ole Kiinalaisten helmasynti. Luin tilastollisia tietoja St. Fransiskosta Ameriikassa. Kaupungissa asuu tuhansittain Kiinalaisia. V. 1901 istui putkassa yli 7,000 juopunutta, mutta niiden joukossa ei ollut ainoatakaan Kiinalaista!

Kiinalainen on osaansa tyytyväinen . Paljon on köyhyyttä ja kurjuutta, mutta vähän napinaa ja nurinaa.

Yhteinen kieli, yhteiset lait ja laitokset, samanlaiset koulut ja samat oppikirjat, joista viimeksi mainituista kansan lapset ammentavat sisällön ajatusmaailmalleen, liittävät kansan yhdeksi. Samaa entisyyttä ihaellaan, samojen miesten opetuksia kuullaan, samoja ajatuksia ajatellaan ja samoja tapoja seurataan. Sama runko kannattaa sen miljoonia haaroja ja oksia!

Ajatukseni tahtovat ihan pysähtyä kirjoitettuani sanan "ooppiumi". Se johtaa mieleeni niin äärettömän paljon kurjuutta ja kärsimyksiä, että mieleni tahtoo masentua. Jokaiselle kirjallisuutta viljelevälle on tunnettua, miten ooppiumi Kiinaan tuli, — mutta sen tuottamat tuhot käsittää vasta sitten, kun silmin näkee mihin äärettömään kurjuuteen se on syössyt kansan.

Täällä, kotimaassamme, kasvatamme somaa kukkaista, jota nimitämme valmuksi. Se ilahuttaa meitä kauneilla väreillään, mutta Itämaissa siitä valmistetaan huumaavaa, voimallista myrkkyä, jota kutsutaan "ooppiumiksi".

Portugaalilaiset kulettivat sitä jo v. 1767 salatavarana Kiinaan. Se oli jo aikaisemmin tuttu siellä, mutta ainoastaan lääkkeenä. Sitten ryhtyivät Englantilaisetkin sitä viemään sinne. Molemmat kansat alkoivat kilpailla.

Jo v. 1780 oli kaksi ooppiumilla lastattua laivaa Maka'on satamassa. Sieltä sitä salaa ja vähitellen kuletettiin sisämaahan. Kymmenen vuoden kuluttua tuotiin sitä jo 4,000 arkullista.

Hallitus oli ryhtynyt kauppaa vastustamaan. V. 1770 kirjoitti katolinen piispa Reynold näin:

"Kiinan keisari on tuominnut tulen omaksi jokaisen ooppiumia kulettavan laivan."

Vielä kuolinvuoteellaan oli Kien Long keisari julistanut ooppiumin tuomisen ja levittämisen luvattomaksi.

Kia King keisari ankarasti vastusti tätä kauppaa kielloilla v. 1809 ja 1820. Jälkimäisenä vuotena annettu julistus tuomitsi kuolemaan jokaisen ooppiumin kulettajan ja nauttijan. Niin ankarasti pantiin laki täytäntöön, että kaupasta olisi tullut loppu, elleivät Englantilaiset olisi tulleet väliin. He lähettivät sotalaivan Kantonin satamaan ja suojelivat salakulettajia. Tao Kuang keisari maansa hallitsijana ja kansansa isänä koetti estää, mutta turhat olivat ponnistuksensa. Jos virkamiehet olisivat yksimielisesti olleet hänelle uskollisia, olisi vihollisten tekemää tuhoa voitu vähentää, jollei kokonaan estää, mutta itsekkäisyyden ja omanvoitonpyynnön uhreja oli useimmat heistä. He salaa levittivät tulta, jota jalo hallitsija tahtoi tukahduttaa.

V. 1839 lähetti keisari erään korkea-arvoisen virkamiehen Kantoniin hävittämään sinne tuodun ooppiumin, jota oli siellä pari kymmentä tuhatta arkullista. Hän upotti myrkyn mereen, mutta yön hiljaisuudessa voitonhimoiset kaupungin virkamiehet korjasivat siitä osan ja lähettivät sisämaahan.

Tästä hävityksestä Englannin hallitus vaati hyvitykseksi 6 milj.
Meksikon dollaria ja kun Kiina ei suostunut maksamaan, julisti Englanti
Kiinalle sodan ja niin syttyi n.k.

joka alkoi Kesäk. 5 p. v. 1841 Tinghai nimisen kaupungin pommittamisella. Englanti miehitti useat kaupungit. Naanking joutui myöskin piiritystilaan, mutta lunasti itsensä 3 miljoonalla dollarilla. Rauha tehtiin Naankingissa v. 1842. Kiinan täytyi avata useita kaupunkeja ulkomaalaisille. Sen täytyi luovuttaa Hongkongin kallioinen saari Englannille ja maksaa hävitetty ooppiumi ja suorittaa sotakulungeista 21 milj. dollaria.

Kun Englannin hallituksen edustaja, Sir Henry Pottinger vaati keisarin laillistuttamaan ooppiumikaupan, kerrotaan keisarin lausuneen:

"Se on totta, etten voi estää myrkyn tuomista valtakuntaani, mutta ei mikään voima voi pakoittaa minua hankkimaan tuloja kansaani kurjuuteen syöksemällä."

Kun Englantilaiset saivat Hongkongin saaren omakseen, niin sittenkös ooppiumia alkoi tulvata maahan! Sinne pakeni manterelta paljon roistokansaa. He tulivat Englantilaisten alamaisiksi. He, harjoittaen salakulettajan tointa, saivat nyt rohkeasti liikkua Englannin lipun turvissa.

Eräänä päivänä ampuivat Kiinalaiset "Arrow" nimistä, Englannin lipulla varustettua salakulettaja-venettä. Siinä oli Englantilaisten mielestä kylliksi syytä sodan alkamiseen. He alkoivat pommittaa Kanton nimistä kaupunkia ja siten oli

syttynyt. Ranska tuli Englannin avuksi. Yhdistetyin voimin tuhosivat rantakaupunkeja ja marssivat Pehking'iin, valtakunnan pääkaupunkiin ja pakottivat silloin keisari Hsien Kong'in — laillistuttamaan ooppiumikaupan! Rauha tehtiin Pehkingissä v. 1860. Kiinan täytyi maksaa Englannille 10 milj. ja Ranskalle 6 milj. dollaria, sekä avata useita kaupunkeja ulkomaalaisille.

Kiinan hallitus hädissään ryhtyi vieläkin vastustamaan "jang tuun" s.o. ulkomaalaisen roskan, — joksi he ooppiumia kutsuvat — maahan tuomista. Se julisti kotimaisen ooppiumin valmistuksen luvalliseksi siinä toivossa, että saisi siitä kilpailijan ja siten vähitellen poistuisi ulkomaalta tuotu myrkky, tai ainakin vähenisi sen maahan tuonti.

Heti Pehkingin rauhan jälkeen aukeni kapakoita kaikkialla. Ollessani Jangtsheossa sanottiin siellä olevan 3,000 kapakkaa! Kiinaan tultuani v. 1893 kertoi eräs Austraalialainen lähetyssaarnaaja seuraavaisesti:

"Kymmenen vuotta takaperin oli ooppiumin polttaminen häpeällinen teko ja siksi sitä poltettiin salaa. Nyt ei kukaan häpeä sitä. Silloin matkustin Kueitsheo nimiseen maakuntaan. Kaikkialla näin riisivainioita ja siellä, täällä pienen saran unikkoa eli valmua. Nyt on toisin. Valmua kasvatetaan kaikkialla ja siellä, täällä näkee viljavainioita."

Seuduilla, joissa ooppiumia valmistetaan ja nautitaan, kansa köyhtyy köyhtymistään. Tämä myrkky on voimallinen verrattain lyhyessä ajassa hävittämään yhtä hyvin ruumiin, kuin sielunkin voimat. Se heikontaa ruumiin ja vähentää työkyvyn. Se poistaa ruoka- ja työhalun. Se tylsyttää järjen ja kuolettaa omantunnon. Sadat tuhannet lahjakkaat miehet ovat sen kautta vajonneet kurjuuteen.

Ooppiumi ei saata raivostuneeksi nauttijaa, mutta tekee hänet tylsäksi ja raukeaksi. Rahvas polttaa kotimaista. Se ei ole niin raukaisevaa, kuin Indiasta tuotu ja luultavasti on muilla aineilla laimennettua. Venemies, joka sitä nauttii, heittäytyy noin puoleksi tunniksi pitkälleen. Poltettuaan, nousee hän työhönsä jälleen. Samaten tekevät tuolinkantajat ja kärrintyöntäjät. Polttajan täytyy olla makaavassa asennossa, molemmat kädet vapaana piipun hoitelemiseen.

Nykyään tuskin löytynee niin pientä kylää Kiinassa, jonne ei tämä tuhoava myrkky olisi löytänyt tien. Sitä on saatavana kaikkialla. Tuskin löytynee perhettä, joka ei olisi sen kanssa tekemisessä. Sitä taritaan vieraallekin. Idässä ollessamme meille hyvin usein tarittiin ensin ooppiumia, sitten tupakkaa ja viimeksi teetä! Useasti meille näytettiin pienessä vaskikattilassa lämmitettävää ooppiumia ja sanottiin: "tämä on tuotu teiltä!"

Lukemattomat ihmiset ovat murhanneet itsensä tällä myrkyllä, jota on niin saatavana, että lapsetkin voivat sitä ostaa. Ihmiset ja etenkin naiset, nauttivat sitä lopettaakseen elämänsä. Eräs lähetyssaarnaaja asui 15 kuukautta eräässä kaupungissa. Sillä ajalla tapahtui siellä 200 itsemurhan yritystä. Moni kuoli, ennenkun hän kerkesi apuun.

Tuttavani ovat nähneet että äidit pyyhkäsevät sylilapsen huuliin ooppiumia lapsen itkiessä, siten vaiettaakseen häntä. Ooppiumin orja myy vaimonsa ja lapsensa saadakseen varoja himojensa tyydyttämiseen. Tunsin miehen. Ylhäisen virkamiehen poika hän oli, mutta niin vajonnut kurjuuteen, että oli miltei mahdoton uskoa, mitä hänen entisistä oloistaan kerrottiin. Hän oli lukenut mies, lahjakas ja viisas mutta himot olivat sortaneet hänet. Hän kävi usein meillä. Hän oli myynyt kaikki mitä ikänä hänellä oli ollut ja varmaankin hän kuoli kadulla, kuten ooppiumin orjat tavallisesti. Hän oli niin alentunut, että hän ei enään ymmärtänyt puhetta. Katsella tuijotti vaan eteensä ja ärisi. — Kaikkialla näkee kalpeita, laihoja ihmisiä, joiden silmät ovat sameat, hampaat mustuneet ja ääni käheä.

Kiinassa on jo vuosikymmeniä elänyt eräs Englantilainen virkamies, Sir
Robert Hart. Liikutuksetta ei voi lukea hänen sanojaan, joilla hän
koettaa esilletuoda isänmaataan rakastavaisen Kiinalaisen ajatuksia.
Hän sanoo:

"Me, Kiinalaiset, emme kutsuneet teitä, ulkomaalaisia tänne. Omasta tahdostanne tulitte tänne merien ylitse ja tunkeuduitte maahamme. Me suostuimme kanssanne kaupankäyntiin. Milläs te meille sen palkitsitte? Luvalliseen kauppaan lisäsitte ooppiumin salakuletuksen ja kun me koetimme sitä estää, rupesitte te sotimaan. Me emme kiellä sitä tosiasiaa, että ooppiumia nauttivat kansalaisemme kannattivat sitä kauppaa, mutta ooppiumin nauttiminen ja kauppaaminen oli kielletty. Me huomasimme, miten se turmeli meitä ja nieli rahamme. Me koettelimme houkutella teitä luopumaan siitä, mutta kaikki oli turhaa. Silloin meidän täytyi ruveta itseämme puolustamaan ja — sota syttyi. Me emme olleet sotijoita. Te voititte ja rauhanteossa te sanelitte ehdot, joihin meidän oli suostuttava.

"Siinä saitte Hongkongin ja monta kaupunkia avattiin teille, mutta — ooppiumikauppa jäi vieläkin luvattomaksi! Rauhallista kanssakäymistä kesti useita vuosia, mutta sitten alkoi Hongkong tuottaa meille huolta. Ollen lähellä rantojamme ja virtojamme, tuli se salakuletuksen keskuspaikaksi ja asuntopaikaksi lukuisille kansalaisillemme, joista useat olivat kunniansa menettäneitä, eivätkä uskaltaneet manterella asua. He tulivat teidän alamaisiksenne. Te annoitte heille lippunne. He olivat yhtenä päivänä Englantilaisia, toisena Kiinalaisia. Tästä tuli sitten 'Arrow' sota, uusia avatuita satamia, uusia sopimuksia, laillistettu ooppiumikauppa, uusia huolia ja vaikeuksia.

"Pienimmänkin erehdyksemme olette pitäneet rauhanrikkomisena. Sen sijaan, että olisitte käyttäytyneet ystävällisesti ja kunnioitusta ansaitsevalla tavalla, te solvaatte meitä ja vaaditte korvausta. Teidän laillistuttama ooppiumikauppa on tuonut kirouksen jokaiseen maakuntaan ja teidän kieltäytymisenne sitä rajoittamaan ja vähentämään, on pakottanut meidät vaarallisen apukeinon käyttämiseen. Olemme laillistuttaneet kotimaisen ooppiumin viljelemisen, valmistamisen ja kauppaamisen, mutta ei siksi, että hyväksymme sen, vaan kilpailijaksi teidän myrkyllenne ja sen poisajajaksi ja se ajaa sen pois! Kun meillä sitten on tekemistä ainoastaan kotimaisen tuotteen kanssa ja kauppa omissa käsissämme, toivomme sen voivamme pysäyttää omalla tavallamme!"

Hirvittävä tosiasia on se, että kuningatar Viktorian hallitusaikana kuletettiin Kiinaan Indian oppiumia niin paljon, että joka tunnin osaksi tuli puoli tonnia!

Yhdysvaltain hallitus on ankarasti kieltänyt alamaisiaan osanotosta tähän kauppaan. He eivät saa sitä laivoissaankaan kulettaa.

Yhdysvaltain lähetystön tulkki, herra Holcombe, kertoo kerran jutelleensa Kiinan etevän valtiomiehen, Lii Hong Chang'in (lue Tshang) kanssa tästä Yhdysvaltain hallituksen kiellosta. Silloin oli Lii Hong sanonut:

"Olen katsellut ulkomaalaisia ja olen ollut heidän kanssaan tekemisissä jo vuosikausia. Olen lukenut Raamattuanne, johon te uskotte. Siinä olen nähnyt saman kaltaisen ohjeen, jonka Kong fuutsirkin opetti. Tämä on ainoa kerta, jolloin ulkovaltain hallitus on sitä noudattanut ollessaan tekemisissä Kiinan kanssa."

PIIRTE1TÄ USKONNOISTA, HISTORIASTA JA LÄHETYSTYÖSTÄ.

ei Kiinan kansa ole. Kaikkialla on temppeleitä, mutta niiden ruohoittuneet pihamaat todistavat niissä kävijäin vähyydestä ja niiden rappiotila ihmisten välinpitämättömyydestä. Enemmistö käy niissä vaan tavan vuoksi.

Suurin osa kansasta tunnustaa Fuhn eli Buddhan oppia , joka tuotiin Indiasta. Siihen aikaan kun Jeesus tuli maailmaan, eli Kiinassa Ping Tii niminen keisari, joka lähetti lähettiläitä länteen selkoa ottamaan siellä olevasta suuresta opettajasta, josta hän oli kuullut. Lähettiläät saapuivat Indiaan, kuulivat Buddhasta ja pakisivat kotimaahansa, pyhät kirjat, opettajat ja epäjumalat muassaan.

Tätä uutta oppia alettiin levittää, mutta hitaasti se edistyi ensiaikoina. Fuhn oppi vaatii yksinäistä elämää ja siten hajoittaa perheet, katkoo kaikki sukulaissiteet. Munkit ja nunnat asuvat temppeleissä, jotka ovat samalla luostareita. Heidän on luovuttava kaikesta. Heillä ei ole isää, ei äitiä, ei sisaria eikä veljiä. He ovat yksin maailmassa ja valan tehtyään, ovat he kuolleet maailmalle! Ei heistä puhuta eikä heitä kysytä. He ovat Buddhan pappeja ja papittaria. Pappeja kutsutaan "hoo shang" ja papittaria "niikuu."

He ovat halveksittuja ja ainoastaan rahvas turvaa heidän apuunsa. Alempiarvoiset papit kulkevat kerjäämässä, luvaten kaikenlaista rikkautta antajalle ja jolleivät apua saa, niin manaavat pahemmin kuin Joukahainen Väinämöistä! Sanovat voivansa sulkea taivaan ja avata helvetin. Siinä aukenee tiukinkin koura, ainakin pelosta, jos ei halusta.

Moni mies, ruunun kouraa välttääkseen, ajattaa tukkansa, pukeutuu hooshangin laajaan viittaan ja niin on pappi valmis! Kun joku kuolee, kutsutaan papit "kirjaa lukemaan", jotta kuolleen sielu kiirastulesta, tai muusta vaivanpaikasta, pois pääsisi. Suletuin silmin ja ruumistaan huojustellen lukevat he ja jos kysyt:

Kang Hsii keisari eräässä esitelmässään hyvin ankarasti puhuu Buddhan papeista, leimaten heidät tuhoatuottavaksi joukkioksi. Kovin sanoin nuhtelee hän isiä ja miehiä siitä, kun antavat

suuren vallan vaimoillensa, luvan laajan lapsillensa, perehellensä peräti, kulkea kylän kujilla, tepastella temppeleissä valkosukissa, päät kukissa, tuolla tyhmäin tungoksessa, pahain pappien parissa.

Yhtä ankarasti arvostelee hän Tao pappejakin, joita kansa nimittää "tao sir." Tao-oppi on alkuaan Lao nimisen ajattelijan järjestämä uskonto. Lao eli Hoonaanissa noin v. 640 e.Kr. Hän puhui "sanasta" (tao) josta kaikki on alkunsa saanut. Hänen oppilaansa järjestelivät hänen opetuksiaan hyvin salaperäiseksi ja monimutkaiseksi niin että jälkimaailman on ollut vaikea saada selville niiden alkuperäisyyttä. Tämänkin uskonnon mukaan on yksin eläminen autuuttava. Sen papit ja papittaret asuvat temppeleissä ja ovat suuremmassa arvossa pidetyt. He eivät aja hivuksiaan, ovat rikkaampia kuin Buddhalaiset papit. Jälkimäisillä ei ole ylipaimenta, mutta edellisillä on piispa, yhtä voimallinen kuin paavi ja vieläkin voimallisempi, sillä jumalatkin ovat hänen valtansa alla! — Epäjumalat ovat molemmilla yhteiset. Niitä on savisia, puisia ja paperille maalattuja.

Paitsi näitä kahta pääuskontoa, on Kiinassa paljon lahkoja , mutta uskonnonvapauden vallitessa ei sorrosta tiedetä.

Molemmat uskonnot vaativat uhreja . Uhrit ovat enimmäkseen verettömiä nim. rahaa, ruokaa, suitsutusta, mutta on veriuhrejakin .

Matkustin kerran Kuangsin virralla. Virta teki mutkan ja rannalle, juuri mutkan kohdalle, oli rakennettu temppeli. Lähestyessämme sitä, venemies vaikeni, eikä vastannut kysymyksiini. Juhlallisesti nousi hän, pukeutui valkoiseen nuttuun ja ottaen veneen keulasta kauniin, valkoisen kukon, meni perälle venettä, katkasi linnulta kaulan, pyyhkäsi verta ankkuriköyteen, mastoon ja moneen muuhun paikkaan. Kolmasti langettuaan kasvoilleen, hän riisui nutun päältään ja alkoi puhella.

"Siksi, kun juuri tässä kohden jokea asuu jumala, ahnas ja paha. Jollei sille uhraa valkoisen kukon verta, niin se kaataa veneen!" sanoi mies. Poikalapsen synnyttyä rientää isä temppeliin uhratakseen siellä kanan tai kukon verta. Jongsinissa, jossa asumme, on kaupungin suojelusjumalan kuva rumasti tahrittu verellä.

Kävin kerran temppelissä, jossa uhrattiin kanoja, kukkoja, ankkoja ja vasikoita. Siellä oli hedelmän, makeisen ja uhrieläinten myyjiä istumassa pöytiensä ääressä. Saviset jumalat olivat matalan aitauksen takana, jonka edessä uhrieläin tapettiin ja sen veri vuodatettiin maahan.

Aamun tultua, päivän päättyessä ja matkalle lähtiessä uhrataan tavallisesti vaan suitsutusta. Pieneen, porolla täytettyyn astiaan pannaan pystyyn pari, kolme hienoa tikkua ja niiden hiljalleen palaessa kohoaa vähän hyvältä tuoksahtava savu.

Usein olen nähnyt temppelien oven yläpuolella sanat: "juu kiu, pih ing" jotka vastaavat Vapahtajan sanoja: "anokaa, niin teille annetaan". Muutamissa temppeleissä on jumalia kymmenittäin. Yleisempiä ovat Buddha eli Fuh, rikkauden jumala ja laupeuden jumalatar. Tältä jumalattarelta äidit rukoilevat "poikalapsia". Muutamissa temppeleissä on tarjona pieniä savinukkeja, joita naiset tuovat kotiin ikäänkuin takaukseksi pyynnön täyttämisestä. Onhan siitäkin pieni sivutulo papeille! Katselin erästä savesta tehtyä laupeudenjumalatarta. Meressä uivan, hirveän suuren lohikäärmeen pään päällä se seisoi. Hooshang lennätti ruohomaton ja sanoi minulle: "rukoile jumalatarta!"

Monasti matkoillani näin tiepuolessa kivisiä lehmiä. Kysyttyäni mitä varten niitä oli tehty, kerrottiin niiden parantavan ihmisiä. Jos päänkipua kärsivä hankaa päätään kivilehmän päähän, poistuu kipu.

Temppeleissä olevien isojen jumalien selässä on pyöreä reikä, josta jumalassa asuva henki pääsee vapaasti poistumaan, jos kylälle mieli tekee! Varkaille se on varsin mieluinen laitos, sillä sen kautta tuppaavat he varastetut tavarat jumalan vatsaan. Se onkin mainio piilopaikka niille, sillä eiväthän muut uskalla mennä niitä sieltä kopeloimaan! Tavaroista tasajakoa tehdessään peittävät varkaat vaatteella "puusaan" silmät, jottei se näe heidän tekoaan. Yksinäiset, autiot temppelit ovatkin varasten pesinä.

Valistuneemmat oppineista eivät välitä näistä "puusista", mutta jumaloitsevat Kongia ja hänen opetuksensa onkin valtionuskontona . Siinä ei tarvita mitään papistoa. Kansanisät uhraavat hänelle ja hänen neuvoaan noudattaen, koko kansa isien hengille. Taivas ja maa on jumalallisen kunnioituksen esineenä. "Taivas on isä ja maa on äiti", sanoo Kiinalainen.

Niin Tao, kuin Fuh papitkin koettavat vaikuttaa kansaan peloittamalla heitä helvetin tuskilla. Jongsinin kaupungin suojelusjumalan pihamaalla on koko joukko pieniä huoneita, joissa havaannollisesti näytetään kadotuksen kauhut. Kukin eri huone esittää eri osastoa helvetissä. Joka osastossa on tuomari apulaisineen ja tuomittavat. Valehtelijalta leikataan kieli, panettelijalta hakataan korva j.n.e. Toisissa kaupungeissa on taivaskin nähtävänä! —

Jumalat ylipäänsä ovat rumat, peloittavat. Niitä lahjoitaan etteivät tekisi pahaa. Kävin puusepän työhuoneessa, jossa tehtiin "puusia." Sielläkös oli jumalia jos jonkinlaisia! Pienemmät olivat hyllyillä, niinkuin kauppatavara ainakin.

Kiinalaiset pelkäävät pahojahenkiä ja koettavat suojella itseään niiltä. On eräs päivä, jolloin sanotaan pahojenhenkien manalasta tulevan ikäänkuin huvimatkalle tänne maan päälle. Ne kulkevat joukoissa kaduilla ja kujilla. Kenen tuvasta tuli tuikkaa, sinne tunkeutuvat tuhon tekoon, ja siitä syystä tuona onnettomuuden päivänä ei uskalleta tulta sytyttää kadun puoleisiin huoneisiin. Jos sytytetään, niin suletaan ovi!

Virkamiesten, varsinkin kaupungin hallitsijan, täytyy, ainakin kerran kuukaudessa, käydä kaupungin suojelusjumalan temppelissä. Jollei hän sitä tee, syyttää kansa häntä onnettomuuden tultua.

Aurinko oli mailleen mennyt ja pimeys peitti seudut saapuessamme Anren nimisen kaupungin satamaan. Hapuroimme kaupungin ulkopuolella. Kulimme kohti kaupungin porttia. Juuri portin luona kulki mies ja nainen edellämme. Nainen kulki kumarruksissa, lyhty kädessä ja mies seurasi häntä samallaisessa asennossa. Vaimo mainitsi tytön nimen, huutaen häntä kotiin, johon mies äänekkäästi vastasi.

"Me Kiinalaiset ajattelemme ihmisellä olevan kolme sielua. Yksi sieluista jää kotiin, toinen menee hautaan ja kolmas tuonelaan. Nyt on tuon vaimon lapsi hyvin sairas ja yksi hänen sieluistaan on jo mennyt pois, senvuoksi vanhemmat sitä etsivät ja kutsuvat takasin."

tämän maailman ja tuonelan väliä aina yhä uudelleen. Jos hän oli hyvä ihminen, palajaa hän tänne ihmisenä ja syntyy rikkaassa kodissa, mutta jos oli pahaa tehnyt, syntyy hän köyhäksi, sokiaksi, kuuroksi tai muuten raajarikoksi. Jos hän oli suuria syntejä tehnyt, palajaa hänen sielunsa asuakseen koiran, kissan, sian tai jonkun muun eläimen ruumiissa. Nykyinen elämä on vaan edellisen jatkona. Mitä ennen kylvi, sitä nyt niittää. Synkkä on monen elämä! Ainoana keinona tuomionalaisesta elämästä pääsemiseen ovat hyvät työt, mutta mitenkäs köyhä, rahaton niitä tekee? Köyhiä pitäisi auttaa, rakennuttaa siltoja, korjauttaa teitä y.m. suuria töitä toimitella, mutta milläs niitä teet? Nyt on jo tila tukala ja tukalampi tulee, kun tänne takasin laitetaan tuolta manalan majoilta. Entäs jos sitten pitää koirana kuleksia! — Surkeatahan se on, mutta minkäs sille voi! Ehkä kuitenkin kohtalo lievenisi, jos jättäisi lihan syönnin. Saisi ehkä sitten, takasin tultua, täällä maailmassa pienen peltotilkun! —

Pojattomien naisten tila on säälittävä. Heitä odottaa kauhea kadotus heidän syntisyytensä tähden. Leskille voi vielä jonkinlainen huojennus tapahtua, jos sulkeutuvat luostariin, rupeavat nunnaksi, eivätkä syö lihaa. Miehillä tietysti on enemmän toivoa tulevaisesta onnesta vaikka leskeksi jäätyään uudelleenkin avioliittoon menevät. Se teko ei tee heitä autuudesta osattomaksi, vaikka se naiset syöksee kadotuksen syvimpään kuiluun! Avioliitossa olevat, pojattomat vaimot viettävät ilotonta elämää.

Pimeys, pimeys vallitsee Kiinassa! Oppineet ja oppimattomat ovat vajonneet öiseen hämärään. Jo on kulunut vuosia siitä, kun Kihanista:

Vuosi vuodelta pidettiin tutkintoja, mutta ei yksikään suoriutunut niistä. Mikäs siihen on syynä? kyselivät viisaat miehet. Se ja se mies, tuo ja tämä, he kaikki olivat lahjakkaita ja ahkeria ja näiden ahkerien, lahjakasten luku nousi satoihin, — siis syy ei ollut — miehissä, vaan jossain muussa. Mietittiin, tutkittiin ja viisasten siinä neuvotellessa, huomattiinkin todellinen syy. Onni oli paennut kaupungista! Kun vyyhdestä kerran pää saatiin käsiin, kyllä se sitten selveni ja karkurin jälille päästiin kun päästiinkin! Ovelapa se karkuri olikin! Ei kiivennytkään muurin ylitse tai salateitä myöten hiipinyt kaupungista, ei, vaan se meni sieltä, mistä muutkin rehelliset! Kaupungin syrjäisemmästä portista se pujahti ulos muiden menijäin tavalla. Ulos, maailmaa katselemaan sekin halusi, mutta varmaan sai viestin viisasten tuumista ja kulkusalla olo ei taitanut varsin hauskaa olla, koska kiiruhti takasin. Karkuri kerkesi kaupunkiin ennenkun tuo portti muurattiin umpeen. Seuraavana vuotena tuntuivat seuraukset onnen palajamisesta, sillä miehet suoriutuivat tutkinnoissa mainiosti! Pidättääkseen seikkailuhaluisen onnettaren kaupungissaan, eivät Kiinalaiset enään uskaltaneet tuota vaarallista porttia avata ja vielä tänäkin päivänä se on ummessa! Eikä ole hyvä avatakkaan, sillä kukas tietää, mikä ajatus taas pälkähtäisi "onnen" päähän! Parempi on varoa, kuin katua!

Kiinalaisten uskonnot eivät anna mitään niitä tunnustaville, vaan vaativat heiltä paljon. Ei epäjumalia, eikä isien henkiä voi lähestyä antimitta, rahatta. Toisin on Jeesuksen opin laita. Se taritsee, lahjoittaa, rahatta, hinnatta. Se ei tee eroa rikkaan ja köyhän välillä. "Joka tahtoo, hän tulkoon, ottakoon!" Ne jättävät köyhät osattomaksi, mutta Jeesus tuli "köyhille saarnaamaan hyvää sanomaa". Naisille ne eivät lupaa autuutta, jolleivät ole äitejä, mutta Jeesus kutsuu yhtä hellästi heitä luokseen, kuin miehiäkin.

Kaikki se hyvä, mitä pakanain suuret opettajat ovat opettaneet, on verrattava kuun valoon. Paljon totuutta, jaloja ajatuksia ovat he antaneet perinnöksi kansalleen, mutta niistä on puuttunut elämä. Jeesus tuli valkeudeksi maailmaan. Hänen opetuksissaan on lämpöä. Ne synnyttävät elämää. Kuunvalo on ihana, mutta se ei voi sulattaa jäitä, eikä hävittää hankea. Ihanimpana kuutamoyönä on luomakunta kuollut. Parhain, puhtain siveysoppi ei voi antaa elämää, ei synnyttää ihmistä uudestaan. Sen valossa näemme hämärästi tien, jota olisi kulettava, mutta se ei anna voimaa kulkea sillä.

Sanoma Jumalan rakkaudesta vaikuttaa henkiin herättämällä. Se avaa silmämme näkemään, miten Jumala meitä rakastaa, tahtoo pelastaa, tehdä osalliseksi omasta onnellisuudestaan. Siunattu evankeliumi! Missä se uskotaan, siellä se osoittautuu Jumalan voimana, siellä se sytyttää sydämiin tulen, rakkauden tulen.

Kiinalaiset tarvitsevat kuulla Jeesuksesta, maailman Vapahtajasta, sillä he "kulkevat eksyksissä ja ovat niin nääntyneet kuin lampaat, joilla ei ole paimenta."

Kyllä muurahaisilla on kesällä kiire, mutta tuskin kiireempi, kuin
Kiinalaisilla

joka on heidän suurin, tärkein ja rakkain juhlansa, todellinen kansallisjuhla. Sen lähetessä kasvaa kihu kaupungeissa. Maalaiset tuovat sinne tavaroitaan niistä saaduilla rahoilla ostaakseen juhlatarpeita. Koo nien! koo nien! (uusivuosi, uusivuosi) kaikuu kaikkialla. Jokainen, joka vaan voipi, hankkii uudet vaatteet. Kenen varat eivät siihen riitä, riittävät ne ainakin vaatteiden vuokraamiseen. Vieraillaan sitten lainatuissa puvuissa! Kerran uudenvuoden päivänä lähestyi kotiamme hienosti puettu mies. Hämmästyneinä katselimme komeaa tulijaa ja suureksi huviksemme tunsimmekin hänessä "opettajamme!" Mies "potraili" lainatussa satininutussa!

Vuoden viimeisinä päivinä vilisee kaupunki velallisista, jotka koettavat piiloutua velkojiltaan. Maassa vallitsevan tavan ja lain mukaan, pitää velat olla suoritetut ennen uudenvuoden alkua. Lainanantaja etsii velanottajaa ja tämä koettaa kätkeytyä. Jos hän voi kätkeytyä uudenvuoden aamuun asti, on hän ahdistuksesta vapaa.

V. 1896 vietimme Kiinalaisten uudenvuoden Kaojuu nimisessä kaupungissa. Aattopäivänä, iltapuolella, tultiin meitä hakemaan taloon, jossa isäntä oli ottanut ooppiumia. Mies makasi liikkumattomana kun tupaan tulimme. Pyynnöstämme palvelijamme pani vettä hänen suuhunsa nähdäksemme josko hän voi lainata, mutta sitä ei mies enään voinut tehdä. "Emme voi häntä auttaa", — sanoimme, "mutta Jeesus voipi ja me tahdomme rukoilla Häntä hänen puolestaan!"

Kuolevaisen äiti hartaasti pyysi rukoilemaan, mutta hänen vaimonsa kiljasi: "eikä tarvitse rukoilla! Kuolkoon!" Surkea itku ja parku kuului talosta, lähdettyämme kotiin, jossa sydämestämme pyysimme Herran Jeesuksen armahtamaan miesparkaa, joka jo oli näennäisesti ihmisavun ulkopuolella.

Joutui ilta. Mies makasi tiedottomana. Äiti kutsutti "hooshangit" messuamaan, jotta kuolevaisen sielu ei kiirastuleen joutuisi ja murheen murtamana pani pötyä pöytään, kantoi ruokaa kaikenlaista heidän syötäväkseen. Papit vuoroin söivät, vuoroin höpisivät. Antaapas olla! — Siinä, silmät ummessa loilotellessa, jo kuului liikettä nurkasta, jossa sairas makasi. Katsahtavat sinne. Voi kauhua! — mies kaapsahtaakin ylös! Jo vaikeni pappien pomina ja taakseen vilkasematta paljaspäät livistivät tuvasta ulos, minkä kerkesivät. Äidin iloksi ja eukon suruksi parani mies. Velkojen tähden hänkin oli ottanut myrkkyä.

Tämän juhlan aika on oikea itsemurhien aika. Toinen tärkeä tehtävä uudenvuoden edellä on

taivaaseen lähettäminen. Se tapahtuu paria viikkoa ennen. Tämä jumala on paperille maalattu ja liistaroitu keittiön uuninrintaan. Siinähän sillä onkin mainio tilaisuus katsella talon naisten pahoja tekoja, kuulla heidän kaikki riidat ja panetukset. Ennenkun "laojee" taivaaseen lähtee talon pahoista pakisemaan, pidetään sille pidot, jottei siellä kovin kantelisi! Taritaan sille kanan ja sian lihat, makeiset, hedelmätkin, tietysti aina varojen mukaan. Kun "puusaa" on syötetty, juotettu, poltetaan se. Kuukauden kuluttua ostetaan uusi ja sanotaan sen taivaasta palanneen. Kolmas tärkeä tehtävä on

Vuotuiset no'et ja pölyt karistellaan ja pyyhitään pois. Pihamaat raivataan, ainakin oven alta, jos ei kaikkialta. Työt lopetetaan. Koulut ja kaupat suletaan.

Koittaa tuo ikävöity, toivottu ilta. Myöhään yöhön kuuluu kaduilta
tr- tr- tr- ääni ja vasta puoliyön aikaan tyhjentyvät ne ihmisistä.
Elämä poistuu ovien taakse. Haudan hiljaisuus vallitsee kaikkialla.
Koittaa aamu.

Öinen hiljaisuus jatkuu. Kaduilla liikkuvat ainoastaan kerjäläiset ja kodittomat koirat. Miehet rientävät tervehtimään esi-isien henkiä. Hiljaista on kodissa. Pahin riitapukarikin hillitsee silloin kielensä ja tuskin kuuluu pahaa sanaa koko maassa — tänä ilonpäivänä!

Iltapäivällä lähtevät miehet kyläilemään, mutta naiset pysyvät kotosalla toiseen tai kolmanteenkin päivään asti.

Iloisia, hymyileviä ihmisiä tulvehtii kaduilla. "Konghsi! konghsi!" sanoen tuttavat onnittelevat toisiaan, kumartelevat, puristelevat omia käsiään. Taivaan kaaren kaikki värit loistelevat mitä miellyttävimmässä sekasotkussa kaupunkien kaduilla ja kylien kujilla! Silkkiset puvut, maalatut posket, kukitetut päät, naureskelevat ihmiset — kaikki tuo saattaa leikilliselle tuulelle muukalaisenkin.

Vieraillaan ensin omassa ja sitten naapurikylissä. Vieraita tulee ja menee. On niin kovin hauskaa! Kiirettä ei ole kellään. Teetä juodaan, makeisia ja hedelmiä syödään, tupakoidaan ja jutellaan tuntikausia sitten, kun ensimäinen ilonkuohu on ohitse. Iloa, iloa, iloa on kaikkialla. Murheita ei muisteta, sillä onhan nyt "koo nien!"

Katsoi, minne katsoi, kaikkialla näkee punaisia paperilevyjä. Niitä on ovilla, seinillä, patsaissa, kantotuoleissa, kärreissä, veneissä. Mihin on kirjoitettu jonkun viisaan miehen lauselma, kuhun taas joku toivotus, esim. kaikki asiat menköön mieleni mukaan.

Viikon, kahden kuluttua ei ilojuhlasta ole muuta muistoa kuin puhtaat seinät ja punaisella paperilla olevat kirjoitukset. Elämä on vajonnut entiseen uraansa. Monet loistavat puvut lasketut lainaajan arkkuun tai panttilaitoksen säilytyspaikkaan odottamaan "uuttavuotta". Juhlatunne on mielestä kadonnut, naamarit kasvoilta ja kielen kahleet katkenneet.

niminen juhla on keväällä, jolloin esi-isien haudat lakaistaan ja haudalle viedään ruokia. Otaksutaan henkien ottavan ne vastaan hengellisellä tavalla. Kotona sitten syödään takasin tuodut herkut, mutta valerahat ja paperivaatteet poltetaan haudalla.

Jokien, järvien ja ylipäänsä vesien tienoilla asuvaiset viettävät erästä juhlaa, jolloin soudellaan pitkässä, kapeessa, monilla airoparilla varustetussa veneessä. Soutajat ovat paikkakunnan nuoria miehiä. Puolialastomina, koristeltuina, he soutavat tarmonsa takaa, ikäänkuin rientääkseen jonkun hukkuvan avuksi. Paikkakunnan kauppiaat syöttävät ja juottavat heitä. Tätä juhlaa vietetään erään valtiomiehen muistoksi. Hän eli 5:llä vuosisadalla j.Kr. Häntä syytettiin viattomasti ja eroitettiin virasta. Palattuaan kotikaupunkiinsa Huunaanissa, meni hän veneellä keskelle jokea, hyppäsi veteen ja hukkui. Sureva kansa etsi häntä kauvan ja etsii vieläkin!

" Viidennen kuukauden juhla " on meidän Kesäkuussa. Silloin kumarretaan aurinkoa.

Syyskuussa on " kahdeksannen kuukauden juhla ". Kuu on silloin kunnioituksen esineenä. Kadut ovat valaistut. Niille asetetaan pieniä pöytiä, joille pannaan vartavasten leivotut pullikat ja kumarretaan kuuta. Se onkin yksi jumalolennoista, mutta heikko itseään suojelemaan. Kun sattuu kuun pimeneminen, on kansalla suuri hätä. Silloin riennetään ulos, pärrytetään rumpuja ja huudetaan, jotta "taivaan koira", joka kuuhun on kiini karannut, jättäisi sen rauhaan! Sanotaan kuun pimenemisen ilmaisevan keisarin palatsissa tapahtuvia asioita. Kun taivaan kuu pimenee, silloin keisarinna koettaa anastaa mieheltään vallan! Onkos ihme, jos ihmisille hätä tulee? — — Elokuussa on " orpohenkien juhla ". Monen miehen on täytynyt kuolla lapsettomana. Heidän kohtalonsa on kova. Tuonelaan tultua ei heillä ole hyvät päivät. Kempä heidän haudallaan uhraisi? — Yleisö säälii heitä. Tuskin löytynee niin matalaa majaa, jonka edustalta ei tänä juhlana palaisi pieni kasa valerahoja! Rikkaat polttavat kantokuormittain. Niin runsaasti lähetetään rahaa heille, että jos vaan tarkoin hoitavat, riittää seuraavaan juhlaan asti!

Nämät juhlat ovat yleiset. On olemassa muitakin, mutta paikkakunnallisia. Kuukauden ensimäinen ja viidestoista päivä pidetään tavallaan pyhänä. Monet pistäytyvät silloin temppelissä vaan pikimältään, suitsuttaakseen siellä.

ei Kiinassa ole puutetta. Ennustaminen on pääasiallisesti sokeain tehtävä. He kulkevat kaupungilla joko yksin tai kaksin tahi jonkun näkevän johtamana. Heitä pelätään. Sanotaan heidän ennen maailmassa ollessaan olleen suuria syntisiä ja pahaintekoinsa palkkiona on nyt sokeus! Voivathan he nytkin tehdä pahaa salaisilla, "hyville ihmisille" tuntemattomalla tavalla. Heitä ei uskalleta suututtaa. Heiltä tiedustellaan tulevia tapahtumia. Naapuristossamme eli eräs emäntä. Taloon odotettiin perillistä, mutta jo ennakolta tahdottiin tietää, josko tulija oli poika. Jokaiselta sivukulkevalta tiedusteltiin sitä. Ennustajat sanoivat pojan olevan tulossa. Emäntä siitä mielissään antoi riisit, antoi rahat ja odotti ilolla pientä miestä.

Tulipa sitten taas vanha, sokea ukko ja ennusti emännälle. Hänen ennustaessa, hänen oppaansa, kymmenvuotinen poikaviikari, livistikin tiehensä, vieden ukkopahan rahat ja tavarat muassaan. Tuostakos ukko suuttui. Kadulla vanhus itkeä vollotti korkealla äänellä! Siihen kokoontui kansaa kaikenlaista. Ukko valittaen sanoi:

"Mihinkäs minä poloinen nyt joudun tässä vieraassa paikassa, kun en tunne tietä, enkä ihmisiä ja kun tuo veitikka vei vasket, vei vaatteet jättäen minut typötyhjäksi!"

"Ollen ennustaja, tiedät tulevaisia, jos tiedät tulevaisia, niin tottahan silloin tiedät jo tapahtuneita. Jos tiedät tuolle emännälle pojan syntyvän, niin tottahan tiedät, mihin poikanen on juossut", sanoin vanhukselle.

Hän vaikeni. — Siinä kerättiin hänelle muutamia kolikoita ja niin ukko lähti tiehensä.

On näkeviäkin ennustajia ja toimi ei liene vähemmän tuottava. Ennustaja tavallisesti istuu pienen pöydän ääressä liikerikkaalla kadulla. Kynä kädessä hän maalailee muilta kuolevaisilta salattuja sanoja niiden häntä pelolla katsoessa, jotka hänen apuaan tarvitsevat.

Oleskellessa Kiinalaisten keskuudessa, herää sydämessä halu tutustua heidän entisyyteensä. Lähteistä, joita on saatavana, käy selville, että Kiinan kansa on ollut olemassa jo ennen Abrahamin aikoja. Se oli jo silloin sivistynyt kansa. Noin 2,200 e.Kr. oli uudisasukkaita asettunut asumaan nykyisen Kiinan luoteiskolkkaan, Huang virran varrelle. Mistä he tulivat sitä ei voitane tarkoin sanoa. Joku tiedemies arvelee heidät Babyloniasta tulleiksi. Arvelunsa perustaa hän seuraaviin tosiasioihin:

1:ksi: Babylonia oli laaja, hyvin viljelty maa, jossa pellot kasteltiin. Niin tekevät Kiinalaisetkin.

2:ksi: Babylonialaiset kutsuivat maataan "keski-valtakunnaksi". Niin kutsuvat Kiinalaisetkin.

3:ksi: sekä Babylonialaiset että Kiinalaiset jakavat maansa historiantakaisen ajan 10:neen aikakauteen.

5:ksi: ajanlasku on samanlainen. Ensin asuen Huang virran varrella ovat he sitten vähitellen anastaneet toisten asuma-aloja, milloin asevoimalla, kulloin rauhallisella kanssakäymisellä.

Kaukaisessa muinaisuudessa sanovat Kiinalaiset olleen kolme hallitsijaa, joista kukin hallitsi tuhansia vuosia. Tuli sitten keisari, joka ihmisiä opetti asuntoja laittamaan ja toinen, joka toi tulen taivaasta ihmisten avuksi.

Kiinan kuuluisat opettajat eivät puhu kaukaisemmasta ajasta kuin Jao Keisarin ajasta, noin v. 2357-2255 e.Kr. Jao oli yksi Kiinan hyvistä keisareista. Jaon lapsena ollessa tapettiin hänen isänsä siitä syystä, kun jätti kesken maan kuivaamistyön. Jao, keisariksi tultuaan, päätti olla uskollinen virassaan. Lopettaakseen isältään keskenjääneen työn, oli hän pois kotoaan 13 vuotta! Sinä aikana kulki hän kolmasti kotinsa ohitse poikkeamatta sinne. Eräänä päivänä nousi hän ruokapöydän äärestä 10 kertaa, kuullakseen kansan valituksia. Samasta syystä keskeytyi häneltä kylpy yhtenä päivänä kolme eri kertaa.

Jao keisari tahtoi omalla esimerkillään opettaa alamaisiaan pontevaan toimintaan ja velvollisuuksiensa täyttämiseen. Olen kuullut isien kertovan Jaosta lapsilleen heitä ahkeruuteen kehottaessaan.

Toinen hyvistä keisareista oli Shuen ja kolmas Juu . Huunaan maakunnassa on eräs kallio, johon on hakattu kertomus Juu keisarin toimista.

Kiinan valtio on syntynyt pienistä, keskenään liitossa olevista valtioista, mutta kun vahvemmat aina sortivat heikompia, oli lakkaamatta rauhattomuutta ja keskinäisiä sotia. Liittovaltioiden eripuraisuudesta teki lopun

niminen keisari, laskemalla kaikki pikkuvaltiot valtikkansa alle. Turvatakseen valtakuntaansa pohjoispuolella asuvien sotaisten Tarttariheimojen hyökkäyksiltä, rakennutti hän kuuluisan Kiinan muurin . Joka kolmas työmies lähetettiin työhön. Ruokapalkalla saivat he tehdä työtä. Kymmenessä vuodessa valmistui muuri. Se on toista tuhatta eng. penikulmaa pitkä. Se kohoaa laaksoista vuorten rinteille ja paikoin yli 5000 j. korkeille kukkuloillekin. Kun keisari oli näin turvannut valtakuntansa ulkopuolella olevia vihollisia vastaan, paisui hänen sydämensä. Hän tahtoi jälkimaailmalle luulotella olleensa Kiinan valtakunnan perustaja, mutta hänellä oli vielä yksi kukistettava vihollinen. Se oli kirjallisuus ja varsinkin Kongin ja Mong'in teokset. Nämät miehet puhuivat Kiinan entisyydestä ja heidän teoksensa olivat hävitettävät. Keisari tuomitsi ne poltettavaksi. Käskyä eivät kaikki totelleet. Kerrotaan keisarin elävänä haudauttaneen 500 oppinutta. Vainotuille kirjoille löytyi piilopaikkoja ja jos ei muualla, niin miesten "muistissa".

Tsin eli noin pari sataa vuotta e.Kr. ja Tsin suvun jälkeen nousi istuimelle Haan suku , joka siihen määrään voitti kansan rakkauden, että kansa vieläkin nimittää itseään "Haan ren" eli Haanilaisiksi. Tämän suvun hallitusaikana oli Singan niminen kaupunki, Shensii maakunnassa, valtakunnan pääkaupunkina. Kuningassuvun sammuttua oli maa taas taistelutanterena, kunnes T'ang suku otti ohjat käsiinsä v. 618 j.Kr. ja maalle koitti nyt kultainen aika. Viisain, etevin mies, joka tästä suvusta nousi, oli

Ollen kaikenlaisten sivistyspyrintöjen edistäjä ja halliten taidolla ja viisaudella, on hän voittanut jälkimaailman kunnioituksen. Hänen aikanaan tulivat Nestorialaiset lähetyssaarnaajat Kiinaan. Singan fuussa on löydetty maahan vajonnut kivitaulu, johon hakatusta kirjotuksesta nähdään lähetyssaarnaajain tulleen maahan v. 636 j.Kr. Keisari otti heidät ystävällisesti vastaan ja he saivat palatsissakin saarnata. Hänen käskystään rakennettiin heille temppeli, jossa opettivat kansaa ja suuri joukko otti sanan vastaan. Taulu oli pystytetty v. 781. T'ang suku oli kansan lemmitty hallitsijasuku ja etelässä Kiinalaiset vieläkin kutsuvat itseään T'ang ren eli Tangilaisiksi. Tämän keisarisuvun sammuttua kesti melskeitä kauvan aikaa, mutta loppuivat Song suvun istuimelle noustua. Pohjoiset naapurit olivat, pitkästä muurista välittämättä, aina uudelleen ahdistelleet Kiinaa. Maantsheolaiset olivat jo kerran herroina maassa, mutta heidät karkoitettiin pois. Tuli 13 vuosisadan loppupuoli. Silloin hyökkäsivät Maankuulaiset ei Mongoolit maahan. Heidän valistunut, lahjakas ja viisas ruhtinaansa tuli Kiinan keisariksi.

asettui asumaan "Pääskysten valtakunnan" pääkaupunkiin, Pehkingiin. Hän oli innokas maanviljelyksen edistäjä ja siten voitti Kiinalaisten suosion ja kunnioituksen. Hän kaivatti n.k. " Suuren kanavan ", joka on 650 eng. peninkulmaa pitkä. Se on mainiona kulkutienä itäosassa maata, kulkien etelästä pohjoiseen, rikasten ja viljavien seutujen kautta. Varsinkin on se tuottanut siunausta Kiangsuu maakunnalle, joka on ollut kahden suuren virran, nim. Jangtsir ja Huang virran laskupaikkana. Virtojen paisuessa on miltei koko maakunta ollut veden alla. Suuresta kanavasta erkanevat lukuisat pienemmät haarat risteillen kaikille kulmille. Kanavain kasvattamisella on saatu suuret alat maata viljelyksen alaiseksi. — — —

Kublain hallitusaikana tuli kaksi Polo nimistä Italialaista Kiinaan. Päästyään keisarin puheille, kertoivat he hänelle kotimaansa oloista ja kristinopin päätotuuksista. Kertomukset miellyttivätkin keisaria. Hän kehoitti heitä pyytämään paavilta sata lähetyssaarnaajaa hänen kansalleen. Polo veljekset tekivät käskyn mukaan, mutta ainoastaan kaksi miestä uskalsi lähteä heidän kanssaan heidän uudelleen Kiinaan lähtiessä. Matkanvaivoja peläten, kääntyivät miehet takasin. Veljekset jatkoivat matkaansa kolmen kesken, sillä Nikolai Polo oli ottanut mukaansa poikansa Markon.

voitti kerrassaan Kublai keisarin suosion ja pääsi hänen ystäväkseen. Nerokas nuorukainen oppi lyhyessä ajassa sekä puhumaan että kirjoittamaan niin Kiinalaisten, kuin Maankuulaistenkin kieltä. Keisarin lähettiläänä matkusteli hän ympäri valtakunnan, siten tutustuen perinpohjaisesti Kiinan oloihin. Jangtsheon kaupungin hallitsijana hän oli kolme vuotta, sillä Kiinalaiset virkamiehet eivät kyvenneet kurissapitämään levottomia asukkaita, mutta Markko Polon tultua, hallitsi "rauha maassa".

Kiinasta takasin tultuaan, kirjoitti hän tästä "kukoistavasta maasta", sen kansasta, oloista ja tavoista, mutta hänen kirjoituksiaan ei uskottu. Ne pidettiin liioiteltuina. Vasta viimeisinä vuosikymmeninä, kun Kiinan olot ovat tulleet tunnetuiksi siellä asuvaisten ulkomaalaisten kautta ovat Polon kirjoitukset saaneet oikean, ansaitun arvonsa. — — —

Kublai Khanin jälkeiset olivat heikkoja, eivätkä kyvenneet hallitsemaan tarmolla ja viisaudella. Kiinalaiset halusivat antaa ohjakset oman maan miehille ja

sai vallan käsiinsä halliten aina v. 1644, jolloin Maantsheolaiset valloittivat maan.

Vuosituhansien kuluessa 011 aina vähänväliä sisällisen kapinan tuli tuhonnut kansaa, ja valtakunta on ollut rikkirevittynä, pirstaleina. Oloissa olevat epäkohdat ovat usein aiheuttaneet mellakoita, mutta myrskyn mentyä ohitse, ei oloissa ole tehty parannuksia. Rakkaus kaikkiin esi-isiltä perittyihin kiitoksiin ja asetuksiin on vaikuttanut sen, että rauhan tultua "kaikki jää entiselleen". Tästä syystä on Kiina pysynyt Kiinana. Epäkohtien luullaan poistuvan hallitussuvun muuttumalla. Uuden hallitsijan saatua ollaan taas tyytyväisiä joku aika.

Tshenkiangiin tultuamme tapasimme ihmisiä, jotka puvussaan erkanivat Kiinalaisista. He asuivat erillään viimeksi mainituista. Naisilla oli luonnolliset jalat. He puhuivat Kiinan kieltä, mutta kumminkaan eivät olleet Kiinalaisia. Kysyessämme: "oletteko Kiinalaisia?" he kohottivat ylpeästi päätään ja vastasivat:

Niin, he olivat Maantsheolaisia ja ylönkatsoivat Kiinalaisia, jotka taas puolestaan halveksivat heitä.

Kiinan heikontuminen antoi Maantsheolaisille tilaisuuden maahan tunkeutumiseen. Vuosisatojen kuluessa olivat naapurukset olleet toistensa kanssa useinkin tekemisessä. Kiinan heikontuessa, Maantsheolaisten valta kasvoi ja heidän hallitsijansa T'ien Ming , jonka lähettiläitä Kiinan rajoilla toimivat Kiinalaiset virkamiehet pahoin kohtelivat, julisti sodan Kiinaa vastaan. Sota pitkittyi pitkittymistään. Maan sotajoukkojen ollessa pohjoisosassa valtakuntaa, vihollisia vastustamassa, syntyi sisäosissa rauhattomuuksia. Usea vallanhimoinen mies alkoi yllyttää kansaa kapinaan silloista hallitusta vastaan ja pian olikin laaja valtakunta kuohuksissa, niinkuin myrskyävä meri.

Vaarallisin kaikista kapinoitsijoista oli Lii Kong . Koottuaan suuren sotajoukon, laski hän valtansa alle Hoonaan ja Shaansii maakunnat. Kansan suosion voitti hän tapattamalla virkamiehet ja antamalla kahdeksi vuodeksi verovapauden. Sitten lähetti hän kätyrinsä pääkaupunkiin, hänelle tietä raivaamaan. He tulivat Pehkingiin, avasivat kauppapuoteja ja samalla aikaa tekivät sotaväen kanssa tuttavuutta. Kun kaikki oli valmistettu, läheni Lii väkineen kaupungin porttia, joka hänelle aukenikin sotilasten välityksellä. Murhaten ja ryöstäen levisi Liin sotajoukko kaupunkiin.

Lii alkoi ahdistaa palatsia. Keisarinna ja muut hovinaiset surmasivat itsensä. Keisari Huai Tsong, nähtyään lopun tulleen, murhasi ensin tyttärensä ja sitten itsensä. Tytär ei kuitenkaan kuollut, vaan virkosi uskollisen palvelijan hoidossa ollen.

Nyt huudatti Lii itsensä keisariksi. Pehkingin asukkaat taipuivat hänen valtansa alle. Mutta eräässä lujasti varustetussa kaupungissa nuori, urhoollinen kenraali, Uu Saan Kuei, vastusti häntä miehuullisesti. Lii sai käsiinsä kenraalin vanhan isän ja vieden vanhuksen kaupungin muurin ulkopuolelle, koetti hän taivuttaa Uuta uhkaamalla ottaa vanhukselta hengen, jollei portit aukene. Kenraali, langeten muurilla polvilleen, vastaanotti isänsä viimeisen käskyn. Isä kehoitti hänen pysymään uskollisena lailliselle hallitukselle. Samassa mestattiin vanhus.

Kenraali nousi. Ollen kuuliainen isälleen päätti hän taistella oikeuden puolesta. Hän teki rauhan Maantsheolaisten kanssa ja pyysi heitä onnettoman isänmaansa avuksi. Maantsheolaiset tulivat rajan ylitse ja valloittivat Pehkingin. Heitä tervehdittiin pelastajina, mutta he, Kiinalaisten huomaamatta, ottivatkin ohjakset omiin käsiinsä ja niin tulivat herroiksi maahan. Pohjoiset, sisällisestä kapinasta paljon kärsineet maakunnat, olivat helposti voitetut, mutta eteläiset tekivät kovaa vastarintaa. Vasta 18 vuoden kuluttua tunnustivat ne Maantsheolaisten yliherruuden.

Valloittajat vaativat Kiinalaisten pukeutumaan valloittajan tavalla. Hivukset ajettiin otsalta ja jälelle jääneet palmikoittiin. Kerrotaan tuhansien laskeneen päänsä ennemmin mestauspölkylle, kuin parturin käsiin! Tuo pitkä, niskassa riippuva palmikko ei ole todellisten, isänmaataan rakastavien Kiinalaisten mieleinen. Se aina muistuttaa heille vieraan vallan alla olemista. On olemassa salainen, isänmaallinen seura, jonka jäseneksi pääsee hivuspalmikkonsa pois leikkaamalla. Seuran jäsenet käyttävät irtonaista palmikkoa ollessaan jäsenpiirin ulkopuolella. Vaikka moni sydämestään vihaa pitkää tukkaansa, ei hän nykyisissä oloissa voi siitä luopua, sillä se on kunniallisen miehen tuntomerkki. Rangaistulta, linnassa olleelta leikataan palmikko pois. Joka mies valtakunnassa tarvitsee parturia, mutta parturi on kumminkin niin halveksittu, ettei hänen poikansa koskaan voi päästä virkamieheksi, vaikka hän omaisikin tarvittavat tiedot.

Päästyään herroiksi maassa, Maantsheolaiset menettelivät varovaisesti ja viisaasti. He jättivät Kiinan lait ja laitokset ja koko yhteiskuntajärjestyksen muuttamatta. Virat jaettiin Kiinalaisten ja Maantsheolaisten välillä. He tutustuivat Kiinan kirjallisuuteen, oppivat heidän kielensä, mukautuivat heidän oloihinsa ja niin imivät itsehensä valloitettujen hengen. Voitetut henkisesti voittivat voittajansa ja siten kaksi eri kansaa tavallaan sulautui yhdeksi. Kiinan siveellisesti heikontuneeseen ruumiiseen tuli siten uutta verta.

Uuden hallitsijasuvun nimi oli Gioro eli kultainen, mutta se otti nyt
Kiinalaisen nimen ja täten Shuen Tshir keisari oli ensimäinen
"Ts'ing" sukua. Kuusivuotisena peri hän vallan. Hän kuoli v. 1661 ja
hänen 8:san vuotinen poikansa

nousi valtaistuimelle, halliten v. 1722. Tämä kansan isä oli jalo, sivistynyt ja kansan parasta kaikin tavoin harrastava.

Opettaakseen alamaisiaan on keisari kirjoittanut 16 esitelmää. Hän isän tavalla neuvoo heitä velvollisuuksiaan täyttämään. Näitä esitelmiä piti virkamiesten lukemaan kansalle kunkin kuukauden ensimäisenä päivänä.

Ne olivat alkuaan kirjoitetut syvällä kirjakielellä, joka kansalle on vieras, tuntematon. Hänen poikansa puki ne kansantajuisempaan muotoon, mutta vielä sittenkin olivat ne vieraat rahvaalle. Sitten eräs virkamies, Uan Juu Puh, muodosti ne aivan kansantojuiseksi.

Kang Ilsiin kerrotaan matkustelleen valtakunnassaan, itse tarkastaen oloja. Kansan keskuudessa kuulin kerrottavan hänen Suutsheo nimisessä kaupungissa käynnistään seuraavaa:

"Kun sanoma keisarin tulosta saapui, niin kaupunkilaiset valmistautuivat vastaanottamaan häntä. Rikkaat kauppiaat peittivät kadut paksuilla silkkimatoilla aina kaupungin portilta, siihen rakennukseen asti, jossa keisari tuli majailemaan.

"Portille tultuaan näki keisari millä rakkaudella häntä vastaan otettiin ja heti astui satulasta alas, käyden asunnolleen.

"Kadulla lankesi eräs vanha mies hänen eteensä. Keisari kysyi: 'mitä vanhus tahtoo?' Ukko kertoi hänelle surullisen kertomuksen. Hänellä oli ollut yksi ainoa poika, vanhanpäivän turva, mutta hänet oli otettu sotamieheksi. Keisari käski vanhuksen seuraamaan itseään. Perille tultua ja asiaa tutkittua, nähtiin vanhuksen valitus todeksi. Asianomainen virkamies oli raskaasti rikkonut korkeinta lakia vastaan, ottaessaan horjuvalta isältä ainoan turvan.

"Pitkittä puheitta syylliseltä riisuttiin keisarin läsnäollessa virkapuku ja vanhus puettiin siihen. Eron saanut virkamies sai etsiä muuta tointa. Nuorukainen kutsuttiin. Hänelle annettiin alemman virkamiehen arvo. Keisari sanoi hämmästyneelle isälle ja pojalle: 'katsokaa, että pidätti velvollisuuksistanne vaarin!'"

Kang Hsii keisarin aikana merirosvot hävittivät Kiinan rannikoita. Keisari käski kansan muuttamaan sisämaahan. Kansa totteli ja merirosvojen täytyi siirtyä toisille seuduille. Siihen aikaan Roomalaiskatoliset lähetyssaarnaajat saivat jalansijan maassa. Heidän joukossaan oli oppineita miehiä ja varsinkin tähtitieteellisten tietojensa tähden tulivat suosituksi. Heidän kauttaan saapui hoviin tieto ristillenaulitusta, mutta ylösnousseesta Vapahtajastamme.

valtaistuimelle v. 1722, halliten v. 1736. Hän ei ollut ulkomaalaisten suosija. Kristinuskoon kääntyneet joutuivat julman vainon alaiseksi. Heidät ajettiin pois hovista, karkoitettiin kaupungista Mongoolian erämaihin, missä monet heistä sortuivat. Heiltä riistettiin rahana, silkkinä ja riisinä maksettu eläke ja saivat nälän, janon sekä helteen vaivaamana kärsiä kauheasti vuosikausia noissa autioissa seuduissa. Keisarin kuoltua tuli hänen poikansa

hallitsijaksi, halliten v. 1796. Ensi työkseen kutsui hän vielä elossa olevat, maasta karkoitetut kristityt, takasin.

Hänen aikanaan rupesivat länsimaat likentelemään Kiinaa. Venäjä, Hollanti ja Englanti rupesi sinne lähettämään lähettiläitään. Keisari oli valistunut, laajasydäminen mies, mutta varovainen. Hän antautui tekemiseen ulkomaalaisten kanssa pitäen tarkan vaarin liian likelle pääsemisestä. Varovainenkin pettyy! Ulkomaalaiset, oven taakse päästyään, eivät menneetkään pois, vaan alkoivat kolkuttaa ovelle. Kun ei kolkutus auttanut, rupesivat ryskyttämään ja kun ei siitäkään apua ollut, särkivät oven, tulivat sisälle, mikä tehden hyvää, kuka pahaa!

Valtaistuimelle noustessaan keisari antoi 10:nelle isolle Kantonilaiselle kauppahuoneelle oikeuden tehdä kauppaa ulkomaalaisten kanssa.

Kauppahuoneet käyttivät etuoikeuksiaan vaan omaksi hyödykseen. Nylkien ja petkuttaen ulkomaalaisia ja omia kansalaisiaan, kokosivat ne itselleen suunnattomat rikkaudet. V. 1771 tämä kauppahuoneiden välitys lakkasi. Tästäkös seurasi sekasortoa ja ikävyyksiä!

Kantonilaiset kauppahuoneet lahjoivat muiden kaupunkien virkamiehiä, jotka taas puolestaan koettivat estää Europalaisia joutumasta tekemisiin muiden kauppahuoneiden kanssa. Kantonilaiset kiskoivat kilvassa tavattomia hintoja, ja varsinkin Englantilaisilta.

Englantilaiset turvautuivat keisariin, kirjoittaen valituskirjeen, mutta se hukkui tielle. Kuukausia kului eikä vastausta tullut. Kantonilaiset kauppahuoneet kieltäytyivät Englantilaisille maksamasta suuria velkojaan. Mitäs tehdä?

Vääryyttä oli kärsittävä tai lakattava kaupasta. Toista tai toista oli mahdoton tehdä. Englanti päätti nyt lähettää lähetystön Pehkingiin valittamaan asiasta keisarille ja vaatimaan hyvitystä. Tämän tärkeän työn uskoi Brittiläinen hallitus Madrassin entiselle maaherralle, Lord Macartneylle. Eräänä Syyskuun päivänä, v. 1792, lähti lähetystö Kiinaan. Portsmouthin satamassa, etelä-Englannissa, oli satoihin nouseva joukko katsomassa lähetystön lähtöä. Ihmeteltiin tuon pitkän, laihan, nerokkaan ja kunnioitusta herättävän Lord M—n rohkeutta, kun uskalsi lähteä kaukaiseen, vieraaseen maahan, jossa muukalaisia niin pahoin kohdeltiin. Syyskuusta Kesäkuuhun viipyivät he Englannin ja Kiinan välillä. He purjehtivat ensin Kantoniin.

Kuultuaan lähetystön tulosta, keisari Kien Long käski virkamiesten kohtelemaan sitä hyvin.

oli todellinen huvimatka! Matka jatkui meritse pohjoiseen. Missä vaan maalle nousivat, siellä heitä vieraina pidettiin. Maalla kestitseminen ei riittänyt, vaan laivaankin tuotiin viinejä, teetä ja — porsliineja. Vieraana ollen, oli hän oikeutettu pyytämään — lahjaksi, mitä vaan halusi! —

Pohjois-Kiinan rannikko oli Englantilaisille merimiehille outo. Lord M. pyysi Kiinalaista luotsia. Tinghain pormestari kutsui kokoon kaikki paikkakunnan miehet, jotka vähänkin olivat vesillä liikkuneet. Heidän joukossaan oli kaksi, jotka omilla kauppa-asioillaan olivat Pehkingissä käyneet. Heidät valittiin luotseiksi! Nöyrästi pyysivät miehet päästä vapaaksi tästä luottamustoimesta, sillä pitkällinen kodista poisolo oli lopettava heidän liikkeensä, mutta ei siinä itku eikä rukoukset auttaneet! Virkaan kun olivat valitut, oli heidän se vastaanotettava!

Komeat olivat luotsiveneet monine liehuvine lippuineen, joihin oli maalattu sanat: "lähetystö tuo veroa Englannista!" Virkamiehillä ei ollut aavistustakaan tämän lähetystön tarkoituksesta, eikä oikeaa käsitystä sen muassa olevista, keisarille aiotuista lahjoista.

Kulettiin Pei jokea myöten. Kaikkialla juoksi kansa katsomaan muukalaisia. Väkijoukossa kerrottiin heistä kaikenlaisia juttuja. Yksi tiesi kertoa heidän syntyneen satavuotisena. Toinen tiesi ettei heillä ollut polvitaivetta, eivätkä siis voineet juosta! j.n.e. Lähetystöä vastaanotti Tientsinissä Tshihlih maakunnan varakuningas, 80 vuotinen, arvoisa vanhus. Tilaisuutta varten oli hät'hätää rakennettu iso vastaanotto, silkillä vuorattu ja lipuilla kaunistettu teltta. Varakuningas otti vastaan Lord M—n suurella juhlallisuudella.

Muukalaisten tulo sai koko kaupungin liikkeelle. Tuhannet ja tuhannet ruskeat silmät tirkistelivät heitä. Tongtsheossa päättyi venematka. Siitä oli maitse matkustettava. Muutamat seurueesta ratsastivat, toiset kulkivat kantotuolissa ja osa ajoi kärreissä. Katsomaan kokoontunut kansan paljous tukkesi tien niin, että saattoväkenä olevien sotamiesten täytyi piiskoilla huiskien avata tie seurueelle.

Saavuttiin sitten pääkaupunkiin. Keisari ei ollutkaan vielä palannut Pehkingin pohjoispuolella olevasta kesäasunnostaan. Lähetystö jatkoi matkaa sinne. Kesähovin nimi oli

Se sijaitsee erinomaisen ihanassa laaksossa, Pehkingin ja Kiinan muurin välillä. Koko valtakunnassa ei löytynyt sille vertaista kauneudessa. Pähkinäpuiden ja mäntyjen peittämät korkeat kalliot kuvastuvat laakson läpi juoksevan joen pintaan. Linnan ihanissa puistoissa eli metsäneläviä, joita hoviherrat huvikseen pyytelivät. Tekojärvissä uiskentelivat kultakalat. Järviä toisiinsa yhdistävien kanavien ylitse johti komeat sillat ja niissä olevia pieniä saaria kaunistivat tuuheiden, tuoksuavain puiden ja pensasten varjossa olevat, somat huvihuoneet. Useat näistä huvihuoneista olivat pieniä palatseja, joissa virkamiehille pitoja pidettiin.

Tässä runollisessa, satumaisessa linnassa keisari Kien Long vastaanotti Lord M—n. Kiinalaiset virkamiehet koettivat valmistaa häntä vastaanottoa varten, aina uudelleen ja uudelleen huomauttaen hänelle polvistumisen tärkeyttä. Yhdeksän eri kertaa oli hänen polvistuttava, joka kerralla koskettaen maata otsallaan. Se oli vasallin velvollisuus! Mutta hän ymmärsi asemansa!

valkeni. Kiinan hovissa lähetystöjen vastaanotto tapahtuu aamulla aikaiseen. Keisari Kien Long, vaikka oli jo 83 vuotinen, oli joka aamu, auringon noustessa, jo virkatoimissaan.

Lord M—n vastaanottoa varten oli tehty puistoon iso, kullattujen patsasten kannattama teltta, johon valtaistuin asetettiin. Maa oli peitetty kauneilla, kalleilla matoilla ja koristeltu somasti kirjaelluilla patjoilla. Kattoa kaunistivat verrattoman taidokkaasti maalatut lyhdyt.

Kellojen sointi ja torvien toitotus ilmaisi keisarin tulon. Hän tuli 16 miehen kantamassa kantotuolissa. Suuri joukko lipun ja varjostimien kantajoita ympäröi häntä. Keisari oli puettu yksinkertaiseen, ruskeaan silkkipukuun. Ainoana koristeena oli hatussa hohtava jalokivi.

Keisari otti ystävällisesti vastaan Lord M., joka taivuttaen ainoastaan toisen polvensa, taritsi hänelle anomuskirjeen ja hallitsijansa lähettämät lahjat.

Lahjat keisari otti vastaan verona. Lord M. sai vastaanottaa vastalahjoja, mutta vaan suosionosoituksena.

Päivällisen jälkeen vietiin vieraat katselemaan voimistelijoita ja nuorallatanssijoita. — Lähetystö vieraili hovissa koko viikon ja sai olla pidoissa, jotka pidettiin keisarin syntymäpäivänä.

Pitojen jälkeen ilmotettiin lähetystölle sen poislähtemisajan jo tulleen! Lord M. muistutti anomuskirjeestä. Keisari lupasi vastauksen lähettää — Kantoniin. Ei auttanut muu, kuin

Mutta heidän ei annettu valita paluutietä! Joukko virkamiehiä lähti mukaan, jotka kaikin tavoin estivät Lord M. ottamasta oloista selkoa. He veivät hänet suurta kanavaa ja jokia pitkin Kantoniin. 10 viikkoa kesti se matka ja lähetystö oli miltei vankina koko ajan!

Keisari kirjoitti ystävällisen kirjeen Englannin kuninkaalle, Yrjö
III:lle, mutta ei suostunut avaamaan Ningpoon ja Amoin satamia
Englannille.

Päätarkoitukseen nähden ei matka onnistunut, mutta ei se siltä turha ollut. Sen seurauksena oli Kantonissa asuvan maaherran eroittaminen virasta. Nylkeminen myös kiellettiin. —

Kien Longin aikana joutui Tiibet ahdistukseen, Nepaalilaiset uhkasivat sen rajamaita. Silloin sen pappikuningas, Dalai Lama, pyysi apua Kiinaan hallitukselta. Keisari auttoi, mutta palkkioksi täytyi Tiibetin suostua veroa maksamaan Kiinalle. Siten Tiibet tunnustaa Kiinan yliherruuden, mutta Kiinalla ei ole oikeutta sekaantua sen sisällisiin asioihin.

Ijäkkääksi tultuaan luopui Kien Long ruunusta, joka siten joutui hänen pojalleen Kia Kingille . Hallitus oli hänen käsissään v. 1796-1821. Hän vastusti ankarasti ooppiumin maahan tuomista. Häntä seurasi hänen poikansa Tao Kuang , v. 1821-1851. Hänen aikanaan oli ensimäinen ooppiumisota. Miehuullisesti hän vastusti ulkomaalaisia, jotka asevoimalla tahtoivat hänet pakoittaa ooppiumikaupan laillistuttamiseen. He onnistuivat siinä hänen poikansa Hsien Fongin aikana, Hsien Fong kuoli v. 1861. Tao Kuangin aikana alkoi maassa kauhea sisällinen kapina, jota kutsuttiin

Kapinan johtajana oli pääasiallisesti Hong Siu Tsuen niminen mies. Aikoen virkamieheksi, luki hän ja matkusti Kantoniin suorittaakseen tutkintoja siellä. Tapasi siellä kristityitä, mutta heidän puheestaan hän ei juuri välittänyt. 10:nen vuotta myöhemmin rupesi hän muutamien ystäviensä kehoituksesta lukemaan kristillisiä kirjoja. Hän liittyi näihin ystäviinsä. Yhdessä lukivat U. Testamenttia ja pitivät kokouksia. Näihin hartaushetkiin osaaottajain luku lisääntyi lisääntymistään. Kokouksen johtajat kutsuivat Jumalaa isäkseen ja Jeesusta vanhemmaksi veljekseen. He sepittivät hengellisiä lauluja, joita Tshenkiangissa ollessani kuulin vanhojen ihmisten laulavan vielä nytkin.

Hong oli innokas, tulinen ja toimelias. Hän ajatteli oman kansansa surkeata tilaa. Sen epäjumalien paljous kauhistutti häntä ja hän mietti keinoa, miten hän voisi kansalaisiaan viedä valoon. Innokkaat puheensa herättivät hänelle seuralaisia ja hänen vaikutusvaltansa kasvoi kasvamistaan. Seurueeseen yhtyi miehiä peräti toisessa tarkoituksessa ja ennenkun Hong aavistikaan, oli hän tullut kapinallisten johtajaksi.

Isänmaa oli pelastettava muukalaisten vallasta ja puhdistettava epäjumalista! Työhön ryhdyttiin. Temppeleihin hyökättiin ja jumalat hävitettiin. Hävittämisinto valtasi tuhansiin nousevan ihmisjoukon. Se jakaantui eri osastoihin ja yhä uusia osanottajia astui riveihin. Pääarmeija kulki etelästä Kiangsii maakunnan halki pohjoista kohden. Se vyöryi kuin hyökylaineet kaupungista kaupunkiin tuhoten ja hävittäen, missä sille vastarintaa tehtiin. Toiset joukot kulkivat rantapuolella, herättäen kauhua kaikkialla.

Pääjoukon saavuttua Jangtsir virran varrella olevan Naanking nimisen kaupungin läheisyyteen, alkoi se piirittää sitä, valloitti ja miehitti sen. Siellä Hong huudettiin keisariksi ja Naanking tehtiin pääkaupungiksi. Kapinallisten sotajoukot marssivat Pehkingiä kohti ja olisivat senkin valloittaneet, ellei Kiinan hallitus olisi turvautunut Englantilaisiin ja saanut apua. Englantilaisten avulla kukistettiin tämä 14 vuotta raivonnut sisällinen sota. Arvellaan 20 miljoonaa ihmistä kuolleen tässä sodassa. Monet kaupungit tulivat tuhotuksi niin, että tuskin koskaan jaksavat nousta entiseen kukoistukseensa. Kaikkialla näkee raunioita. Monet suuret kyläkunnat ovat autioina, metsittyneinä.

Kapinalliset eivät ajaneet hivuksiaan ja siksi kansa kutsui heitä "pitkätukkaisiksi."

Matkoillani jouduin erääseen taloon. Rupesin laulamaan hengellisiä lauluja. Emäntä sanoi: "'pitkätukkaiset' lauloivat samanlaisia lauluja!" Hän kertoi miten hekin kulkivat kapinan aikana pakosalla kolme vuotta. "Ne olivat julmia miehiä, eivät edes 'puusia' säästäneet!" tuumi isäntä. Siitä ajasta asti ovat monet temppelit olleet autiona, varasten ja yökköjen asumasijana. — — —

Kapina tukahdutettiin keisari Tong Tshirin aikana. Hän kuoli perillisettä. Vallan perijäksi joutui hänen setänsä, prinssi Tshuun, poika

joka oli silloin nelivuotinen. Makaamasta herätetty pikku prinssi oli itkenyt ja huutanut häntä keisariksi korotettaessa. Hänen alaikäisyytensä aikana hoiti hänen tätinsä, leskikeisarinna, hallitusta v. 1889 asti. Silloin keisari meni naimiseen ja otti ohjakset omiin käsiinsä. V. 1894 leskikeisarinna täytti 60 vuotta. Kiinan kristityt naiset lahjoittivat hänelle U. Testamentin. Keisari sen nähtyään hankki itselleen samanlaisen aarteen. — Useita ulkomaalaisten toimittamia kirjoja joutui hänen käsiinsä. Ne loivat valon hänen sieluunsa ja herättivät uusia aatteita hänen mielessään. Keisari alkoi parantaa oloja valtakunnassaan. Uudistuspuuhien hyväksyjät iloitsivat, mutta vanhoilla olijat nousivat vastustamaan. Suuri mellakka syntyi hovissa. Keisari pantiin pois viralta ja ohjat annettiin leskikeisarinnalle. Keisarin parhaat ystävät tapettiin. Ainoastaan K'ang niminen pääsi pakoon. Ruununperilliseksi otettiin prinssi Tuan'in poika. Kaikki keisarin antamat olojen parantamista koskevat julistukset peruutettiin. Hiljaisuudessa mietittiin, miten päästäisiin yhdellä ainoalla iskulla irti ulkomaalaisista, joiden vapaat aatteet alkoivat saada jalansijaa maassa. Vähitellen siitä sitten kehittyi n.k.

Hallitus päätti surmauttaa kaikki muukalaiset. Se saikin innokkaita kätyreitä hurjista miesjoukoista, joita kaikkialla on ja jotka ovat aina valmiit mellastamaan. Monet virkamiehet salaisesti auttoivat näitä joukkoja. Lähetyssaarnaajia ja kristityltä ruvettiin vainoamaan. Ei kauvan kestänyt ennenkun metelijöitsijäin luku oli kasvanut tuhansiksi. — Hallitus auttoi heitä ja he alkoivat marssia Pehkingiä kohti. Ulkomaalaisilla, jotka siellä asuivat, ei ollut aavistustakaan vaarasta, johon olivat joutuneet. Saatuaan sanoman boksarien tuhotöistä, pyysivät ulkovaltain lähettiläät Kiinan hallituksen lopettamaan heidän turmiollisen toiminnan. Hallitus vastasi: "se on vaan pienten poikain mellastusta!" Pyyntö uudistettiin ja silloin sanottiin: "kapinaa on mahdoton kukistaa, sillä se on laajalta levinnyt!"

Hallitus houkutteli lähettiläiden lähtemään pois Pehkingistä, siten syöstäkseen heidät surman suuhun, mutta he eivät lähteneet. Nyt Kiinalaiset alkoivat piirittää ulkovaltain lähetystöjä. Tuhansittain kristityitä oli paennut ulkomaalaisten turviin. Kaikki yhteys ulkomaailman kanssa katkaistiin ja lähetystöt olivat kuusi viikkoa yöt, päivät vihollisten saartamana. Jumala ei kumminkaan antanut heidän joutua vihollisten käsiin, vaan antoi pelastajain tulla. Ulkovaltain sotajoukot lähenivät Pehkinguä. Kiinan hovi lahti pakoon aina Singaniin asti Shensiin. Hirveästi raivosivat ulkovaltain sotilaat pääkaupungissa. Julmasti he kostivat Kiinalaisille hävittämällä kaupunkeja ja niitä seutuja, joiden kautta kulkivat. Kovilla ehdoilla tehtiin rauha. Kuinka kauvaksi ajaksi? — Ehkä vaan siksi, kunnes Kiina ehtii vaurastua ja hankkia kunnollisen sotajoukon. Vahingosta viisastuneena se vielä nousee, — mutta viisaammalla tavalla, — muukalaisia vastaan.

Se uneksii ajasta, jolloin hallitus on oman maan miehen käsissä. Se tahtoo vapautua Maantsheolaisten ikeestä. Keväällä, v. 1900, ilmestyi Haankeossa julistus, jossa sanotaan:

"Maamme on vaarassa. Maantsheolaiset vievät meidät perikatoon. Leskikeisarinna hallitsee kelvottomasti. Tahdomme ravistaa heidän ikeensä niskastamme. Nouskaamme miehissä! Pyytäkäämme ulkomaalaisten poistumaan maastamme siksi aikaa, kun me sen puhdistamme Maantsheolaisista. Sitten kutsumme heidät takasin. Jo kolmatta sataa vuotta olemme valmistelleet tätä — — —."

Monen povessa kytee kipinä, joka syttyy ilmiliekkiin tämmöisen puheen kuultua. Jos johtava henkilö ilmestyy, on kansa kapinaan valmis.

Kiinalaisten kanssa eivät olleet kovinkaan hauskat ulkomaalaisille. Nykyaikana emme voi mielessämme edes kuvitellakaan kaikkia niitä vaikeuksia, kuin heillä oli voitettavana. Kantonissa asuvaiset ulkomaalaiset eivät vielä v. 1830 paikoilla saaneet vapaasti liikkua kaduilla. Miestenkin kulkupaikat olivat rajoitetut, puhumattakaan naisista. Naisten täytyi pysyä piilossa. Ulkomaalaiset kyllä valittivat ahdistetusta asemastaan kaupungin hallitukselle, mutta se vaikutti yhtä vähän, kuin huuto tuuleen!

Palvelijoita eivät tahtoneet saada mistään maksusta. Harvat uskalsivat antautua sen vihan ja pilkan alaiseksi, joka oli jokaisen ulkomaalaista auttavan henkilön osana. Jos eivät väkivallalla ajaneet heitä pois, päättivät he kaikin tavoin katkeroittaa heidän elämänsä, toivoen siten saavansa heidät pois keskuudestaan. Kaikesta tavarasta kiskottiin moninkertainen hinta. Kartanolle viskeltiin kiviä ja seiniä jyskyteltiin yökaudet. Kukas voisikaan kiusantekijän kaikki keinot luetella?

Jos Kiinalaiset olivat väsymättömiä kiusanteossa, olivat muukalaiset väsymättömämpiä kärsivällisyydessä. He olivat tulleet Kiinaan ja aikoivat olla siellä!

Kun Pehking oli avattu ulkomaalaisille, saivat Kiinalaiset tilaisuuden tutustua "petoihin", joksi he muukalaisia nimittivät. Väkisinkin joutuivat he tekemiseen näiden itsepäisten vierasten kanssa. Ulkovaltain lähettiläiden kanssa eivät Kiinan valtion virkamiehet pitäneet mitään kanssakäymistä. Tuli sitten uusivuosi. Kohteliaisuus vaati onnittelemaan ylönkatsotuita vieraita. Kyläily-ajaksi määrättiin eräs iltapäivä. Komeasti puetut miehet istahtivat kantotuoleihin. Jono lähti liikkeelle. Tuossa on Belgialainen lähetystö. Sinne ensin poikettiin. Siellä vierasvarainen talonväki juotti vieraita ulkomaalaisilla viineillä ja syötti makeisilla. Lähetystöstä lähetystöön kulettiin! Korkeat herrat alkoivat tulla korkeaäänisiksi. Jopa eräässä paikassa olivat niin iloissaan, että täyttivät saappaansa varret makeisilla! Niihenhän olikin mukava "tuomiset" panna! "Tapojen tarkastaja" oli onnettomista onnettomin! Hän ei voinut aisoissa pitää iloisia holhottejaan!

Länsi- ja lounais-Kiinassa asuu useita kansanheimoja, jotka kielensä, uskontonsa, tapojensa ja pukujensa puolesta erkanevat Kiinalaisista. Eräs Kiinalainen matkailija vakuuttaa heitä olevan yli 80 eri heimoa.

Kueitsheossa ja Yinnaanissa asuvat Miaot eli Miaotsir'it . He ovat rohkeita, pelkäämättömiä, vapauttaan rakaistavaisia, asuen korkealla vuoristoissa. Heillä on omat ruhtinaat, lait ja oma kieli.

Enimmäkseen ovat he eläneet ystävyydessä tasangoilla asuvien Kiinalaisten kanssa. Mutta jos väli on rikkaantunut, ovat he tulleet alas hävittäen ja tuhoten. Niin kävi v. 1770. Kien Long keisari lähetti sotajoukon, ei ainoastaan rankaisemaan heitä, mutta hävittämään heidät. Suurella vaivalla kiipesivät sotilaat vuoristoon. Miaot tekivät kovaa vastarintaa. Vaimotkin ottivat osaa taisteluun.

Keisarillinen armeija valloitti heidän pääkaupunkinsa. Voitettu ruhtinas pakeni erääseen linnoitukseen ja lähetti lähettilään vihollisen ylipäällikön luo, tarjoutuen vasalliksi. Tarjoumus hylättiin ja hänet vaadittiin lähtemään alas tasangolle kansoineen, sillä siellä oli heitä helpompi kurissa pitää.

Isäinsä maata ja vapauttaan rakastava ruhtinas piti tähän ehtoon suostumisen kuolemaa pahempana. Hän, kooten sotilaansa, päätti taistella. "Joko voitan tai kuolen, mutta kernaammin kuolen syntymäsijoillani, kuin istun valtaistuimella vieraassa maassa", hän sanoi ja antautui taisteluun. Ylivoiman alle hän kumminkin sortui ja joutui vangiksi. Hänet vietiin vankina Pehkingiin, jossa hän ja 19 hänen perheeseensä kuuluvaa henkilöä murhattiin. Sadottain hänen alamaisiaan, miehiä, vaimoja ja lapsia vietiin vankeuteen tai tapettiin.

Näin tuli yksi Miao heimo kukistetuksi, mutta monet kymmenet elävät vapaina, itsenäisinä.

He ovat kohteliasta ja huveja rakastavaa kansaa. He tanssivat mielellään, josta syystä Kiinalaiset pitävät heitä siveettöminä ja syvästi halveksivat heitä.

Heidän pukunsa eri värin mukaan kutsuvat Kiinalaiset heitä eri nimellä, nim. Heh Miao, mustat Miaot, Hong Miao, punaiset Miaot.

K.S.L—s tekee heidän keskuudessaan lähetystyötä. Herra Clarke on tutkinut erään heimon kieltä, kääntänyt U. Testamentin sille ja kirjoittanut sanakirjan.

Loolo heimo asuu länsiosassa Sirtshuen maakuntaa. Sekin palvelee omia jumaliaan, eikä Kiinalaisia. Sillä on oma kieli ja kirjoitustapa. Looloja asuu myöskin Yinnaanissa ja heidän joukossaan on monta, jotka osaavat lukea ja kirjoittaa omaa kieltään. Taating fuussa on kivitaulu, jossa oleva kirjoitus on puoleksi Loolojen ja puoleksi Kiinalaisten kirjoitustavalla kirjoitettu.

Tämän kansan keskuudessa tuottaa tyttären syntyminen ilon. Tytärtä ei lähetetä anopin luokse, vaan vävy otetaan kotiin. Vävyn on vaihdettava nimensäkin ottamalla appensa nimen. — — —

On hyvin luultava että nämät vuoristoissa asuvaiset heimot ovat maan alkuasukkaita.

"Minä tulin tulta sytyttämään." "Katso, vähäinen tuli, kuinka suuren se metsän sytyttää!"

Ihmissydämissä vallitsi kuolema, jäinen kylmyys, ja itsekkäisyyden talvi. Sieltä oli sammunut rakkauden tuli. Sitä sytyttämään tuli Herra Jeesus. Kenen sydämessä tuli alkoi palaa, se oli heti valmis tekemään kaiken minkä voi, saattaakseen toisiakin saman tulen lämmitettäväksi.

Kaukana suurien kaupunkien pölystä ja humusta eli Englannissa hurskas mies, nimeltä

mies, jonka sydämessä paloi Jumalan rakkauden tuli. V. 1798 painatti hän pieniä lehtisiä, puhuen niissä Kiinalaisten hädästä ja Kiinankielisen Raamatun tarpeellisuudesta. Hänen sanansa lämmittivät monen sydämen. Ne herättivät Gosportin lähetyskoulun johtajassa palavan rakkauden Kiinalaisiin. Kun kysymys nousi lähetystyöhön valmistautuneiden nuorukaisten työmaasta, oli heidän joukossaan yksi, jolle johtaja ehdotteli — Kiinaa. Tämä nuorukainen oli

Newcastlessa asuvan, hurskaan käsityöläisen poika. V. 1782 oli hän ensikerran nähnyt päivän valon. Isänsä ammattiin tutustui hän jo pienenä. Hän oli ahkera lukemaan. Tuolilla, edessään, piti hän joko Raamatun tai jonkun muun hyvän kirjan. Jo 16-vuotisena antautui hän Vapahtajalle. Äidin kuoltua, lähti hän Lontooseen lukujaan jatkamaan ja tarjoutui Lontoon Lähetysseuran palvelukseen. Tarjous hyväksyttiin ja hänet lähetettiin lähetyskouluun Gosportissa.

Johtajan ehdotuksen piti nuori Morrison Jumalan viittauksena hänelle ja suostui siihen. Hän oli toivonut pääsevänsä vaikeuksien keskelle ja hänelle annettiin se, mitä hän halusi.

Kiinassa olivat Roomalaiskatoliset jo kauvan tehneet työtä, mutta protestanttisia siellä ei ollut, ei ainoatakaan.

V. 1807 astui hän maalle Kiinan rannikolla. Hänen täytyi jättää perheensä Makao nimiseen, Portukaalilaisten hallussa olevaan kaupunkiin. Muukalaiset olivat vihatuita ja Kiinan hallitus oli kieltänyt antamasta asuntoja heille. Kantonissa asuvaiset ulkomaalaiset suojelivat tohtori Morrisonia. Pari vuotta asui hän erään varastohuoneen perälle tehdyssä tupasessa. Saatuaan tulkin viran eräässä kauppayhtiössä, muuttuivat olot mukavammaksi. Kieltä hän opiskeli suurella innolla. Seitsemän vuoden kuluttua olikin Uusi Testamentti käännetty Kiinalaisten kielelle. — Lähetys lähetti hänelle työtoveriksi herra Milnen , mutta Kiinalaiset ajoivat hänet pois Kantonista ja Portukaalilaiset Makaosta. Ystävykset tekivät työtä eri paikoissa ja heidän yhteisen työnsä hedelmänä ilmestyi painosta Kiinankielinen Raamattu v. 1823.

V. 1814 kastoi hän ensimäisen Kiinalaisen ja kymmenen vuoden perästä vihki hän evankelistan toimeen Liang A Fah nimisen kristityn. — Näiden vuosikymmenien kuluessa oli maahan saapunut monta protestanttista työmiestä.

V. 1850 kävi tohtori Gützlaff Euroopassa, jossa hän jo oli herättänyt lähetysharrastusta valaisevilla kirjeillään ja nyt suusanallisesti kertoen oloista Kiinassa, innostutti hän lähetyksen ystäviä siihen määrään, että Englannissa perustettiin "The China Union" niminen lähetysseura.

Protestanttinen lähetys alkoi pienestä. Sinapin siemenestä on kasvanut suuri puu, levittäen lehviään yli koko maan. Alku oli vaikea. 30 vuotta työskenneltyä oli kuusi kääntynyttä. Taas kului kolmekymmentä vuotta. Kääntyneiden luku oli silloin 13,035. Kolmentoista vuoden kuluttua oli kristityltä 37,287. V. 1900 oli protestantisten kristittyjen luku 112,808.

Nykyään työskentelee siellä 68 eri lähetysseuraa. Niistä on 33 Amerikkalaista, 22 Englantilaista, 12 mannermaalaista ja yksi kansainvälinen. Lähetyssaarnaajia oli v. 1900 kaikkiaan 2,785, joista naimisessa olevia naisia 772 ja yksinäisiä 852. Kiinalaisia apulaisia oli 6,388.

Pääasemia oli 653, sivuasemia 2,476. Päiväkouluja oli 1,816, joissa 35,412 lasta sai opetusta. Korkeampia kouluja oli 170 ja niissä oli 5,150 oppilasta.

Siellä työskenteli 241 lääkäriä ja heidän joukossaan 79 naista.
Raamatun eriosia on miljoonittain levitetty. — — —

Meillä Suomalaisilla on ollut vähän tilaisuutta tutustua muihin lähetysseuroihin, paitsi "Kiinan Sisämaan Lähetykseen", jonka yhteydessä olemme vuosikausia työskennelleet.

Sekin on tavallaan alkanut pienestä. Jumalan siunauksen kautta se on kasvanut ihmeellisesti. Sen historiaan tutustuminen vahvistaa luottamusta Jumalaan. Luomme seuraavilla sivuilla lyhyen silmäyksen sen alkuun ja kehittymiseen.

Kiinassa matkustelleen kapteenin, Basil Hallin , hauskat matkakertomukset joutuivat v. 1830 erään innokkaan saarnaajan, James Taylorin , käsiin. Ne herättivät hänessä rakkauden Kiinalaisiin. Elleivät olosuhteet olisi tiellä olleet, olisi hän halulla itse lähtenyt heille pelastussanomaa viemään. Hänen hurskas puolisonsa oli yhtä mieltä, mutta kun heiltä oli tie sulettu, päättivät he uhrata lapsensa Herralle lähetystyötä varten.

Pojan kasvaessa vanhemmat surukseen huomasivat hänen maallismielisyytensä. Hän koetteli olla kristitty, mutta ollen uudestisyntymätön, ei hän voinut Jumalan tahtoa tehdä. Hän luopui tekojumalisuudesta päästäen todellisen luonteensa kahleista ja hänestä tuli Jumalan kieltäjä! Tämä hänen surkea tilansa veti vanhemmat aina uudelleen armoistuimen eteen. He eivät koskaan hänelle ilmaisseet Jumalalle tehtyä lupaustaan, vaan elivät siinä lujassa luottamuksessa, että Jumala pelastaa hänet!

Nuori Taylor hylkäsi Jumalan, mutta Jumala ei hylännyt häntä. Rouva Taylor sattui kerran olemaan matkalla kaukaisessa seudussa. Nuori James oli ikävissään. Lupapäivän pitkälle tuntuessa hän isänsä työhuoneessa alkoi selailla kirjasia. Löysi siinä tukun uskonnollisia lehtisiä. Valikoitsi yhden ja ajatteli:

"Tässä varmaankin on kertomus alussa ja lopussa saarna. Minä luen kertomuksen ja jätän saarnan sille, jota sen lukeminen haluttaa."

Tuossa vaarattomassa kertomuksessa olikin nuoli, joka tunki hänen uskottomaan sydämeensä. Valo taivaasta lankesi hänen sieluunsa ja hän kysyi:

"Jos Jeesus on tehnyt kaikki, mitä minun pelastukseeni tarvitaan, niin mitäs minun on tehtävä? Ei muuta kuin vastaanotettava tämä pelastus Hänessä."

Samassa hän lankesi polvillensa, otti vastaan taritun armon ja oli pelastettu. Hänelle selveni heti, ettei hän ollut enään omansa, ei hengen, eikä ruumiin puolesta ja ettei hänellä itsellään ollut oikeutta määrätä kulettavaansa tietä. Rukoillen ja uskossa jätti hän itsensä Jeesukselle. Kuukauden kuluttua oli hänelle selvillä, mihin Jumala kutsui hänet. Kiinassa Jumala tarvitsi häntä, llokyynelin kiittivät vanhemmat Jumalaa nuoren Jameksen ilmoittaessa heille aikeensa ja sitten vasta he kertoivat lupauksestansa ja toiveesta, joka oli heitä ylläpitänyt hänen harhailuaikanansa.

Siihen aikaan oli Englantilainen Kiinaa koskeva kirjallisuus hyvin köyhä. Hän sai kuulla eräällä pastorilla olevan "China" niminen, Medhurstin kirjoittama teos ja pyysi sitä lainaksi.

"Kunhan vanhenet, niin viisastut! Semmoiset aikeet kävivät päinsä
Kristuksen aikana, mutta ei nyt!"

Nuori Taylor oli toista mieltä. — Kutsu oli niin selvä, ettei hän mitenkään voinut epäillä. Hän alkoi valmistautua työhön, johon jo oli kutsu tullut. Hän luopui kaikesta raha-avusta, jota kotoa tarittiin, sillä hänen tuli harjaantua luottamaan yksin — Jumalaan. Lukien lääketiedettä, oli hänellä samalla tilaisuus ansaita vähäsen ja vähäisten tulojensa mukaan hän asetti elämänsä. Hullissa asuessaan oli hänellä jokseenkin mukava asunto, mutta siihen sekä ylöspitoon menikin hänen pienet tulonsa ja hän ei voinutkaan antaa kymmenyksiä "Herralle", kuten hän oli sydämessään luvannut. Olihan kirjoitettu: "mitäs lupaat, niin tee se" ja siksi nuori Taylor päätti luopua sievästä asunnostaan. Hän siirtyi laitakaupunkiin, sai huokean asunnon ja vaikutti köyhien keskuudessa. Pienistä tuloistaan hän ensin antoi kymmenykset ja loput käytti omiksi tarpeikseen.

oli hänen sydämessään eräänä iltana. Illalliseksi oli hänellä vaan puuroa. Korjattuaan tähteen istui hän huoneessaan. Kolkutus kuului ovelta ja sisälle astuva mies pyysi hänen tulemaan hänen kotiinsa, sillä hänen emäntänsä sairasti. Nuorukainen nousi, seurasi hakijaa. Huoneessa, johon hänet vietiin, makasi äitiraukka sairaana ja joukko kalpeita lapsukaisia ympäröi häntä. Herra Taylor kertoo siitä jokseenkin näin:

"Nähtyäni tuon kurjuuden, ajattelin: jos mulla olisi taskussani kaksi shillinkiä ja kuusi pensiä, niin antaisin heille shillingin, mutta nyt se on minulla kaikki yhtenä rahana. Puhuin heille rakastavaisesta Isästä taivaassa, johon saamme luottaa, mutta silloin sanoi ääni povessani: 'sinä ulkokullattu! ethän sinäkään luota Jumalaan, jollei sulla ole shillinki ja kuusi pensiä!' Minä olin tukalassa asemassa. Kyllä tahdoin auttaa heitä rahallakin, mutta puoli ruununen, jonka omasin, oli yhtenä rahana. Ei johtunut mieleeni, että minun olisi annettava se kokonaan. Ehdottelin rukousta. Lankesimme polvillemme, mutta minä tuskin taisin lausua 'Isä meidän', puhumattakaan rukoilemisesta. Koko ajan huusi ääni povessani: 'ethän sinäkään usko, jollei sulla ole puolitoista shillinkiä taskussasi!'

"Yht'äkkiä mulle selveni mitä oli tehtävä. Otin rahan taskustani, annoin sen miehelle ja Jumalalle olkoon kiitos, vaimo tuli pelastetuksi ja minä myös! Sieltä mennessäni oli sydämeni yhtä tyhjä, kuin taskunikin. Hullin kadut kaikuivat kiitosvirsistä ja onnellisena kävin sinä iltana nukkumaan. Sanoin Herralle levolle käydessäni:

"'Rakas Herra! nyt minulla ei ole rahaa, ei ruokaakaan muuta, kuin puuron tähde aamiaiseksi. Herra rakas! älä unohda tätä asiaa!

"Aamulla syödessäni aamiaistani, toi posti kirjeen ja paketin. Jälkimäistä avatessani, näin siinä parin kintaita ja niiden sisässä oli 10 shillingin kultaraha! Siihen pankkiin, josta semmoinen korko maksettiin, päätin aina panna rahani! Olihan se runsas korko öisestä velasta!"

Näin harjaantui herra Taylor luottamuksella lähestymään taivaallista Isää. Aikoen lähteä kauvas pakanamaille oli hänen tunnettava se Herra, jonka käskyläisenä hän lähti. Keväällä v. 1851 hän tutustui Lontoossa olevien Kiinan lähetystä harrastavien miesten kanssa ja suostui lähtemään Kiinaan "The Chinese Evangelisation Society'n" lähettiläänä. Syyskuussa v. 1853 lähti hän Englannista ja saapui Kiinaan Maaliskuussa v. 1854. Siellä raivosi parhaallaan "T'ai p'ing" kapina. Shanghai, jonne hän ensin asettui asumaan, oli suuremmaksi osaksi raunioina, sillä se oli kauvan aikaa ollut kapinallisten hallussa. Siellä meni ensimmäiset ajat kielen oppimisessa. V. 1856 hän muutti Ningpoon Tshenkiang maakunnassa. Siellä selveni hänelle monet Raamatun paikat ja hän alkoi toimia sieltä saatujen periaatteiden mukaan. Hän luki sieltä sanat: "älkää kellenkään velassa olko" (Rom. 13:8.). Lähetys, jonka palveluksessa hän oli, oli velassa ja hän ei enään voinut hyvällä omallatunnolla ottaa vastaan lainattuja rahoja. Jos Herra tarvitsee työmiehiä, on Hänellä varatkin, ajatteli hän. Mielipiteensä hän ilmaisi johtokunnalle, joka ei niitä hyväksynyt. Hudson Taylor erosi lähetyksen palveluksesta ja hänen työtoverinsa samaten. He luottivat Herraan, joka heidät kutsunut oli ja oli pitävä heistä murheen. He tahtoivat tehdä Jumalan sanan jälkeen, eivätkä ole koskaan tarvinneet katua kuuliaisuuden polulla kulkemistaan.

Hänellä ei nyt ollut mitään tiettyä aineellista apua. Monasti olivat ahdingot suuret, mutta aina tuli apu oikealla ajalla. Usein muistui hänelle mieleen miten Herra oli auttanut häntä sinäkin iltana, kun Hullissa ollessaan oli kääntynyt Hänen puoleensa! Olihan Jumala sanonut:

"Avuksi huuda minua hädässäsi ja minä tahdon auttaa sinua ja sinun pitää kunnioittaman minua!"

Otettuaan tuon askeleen, joka monen mielestä näytti oudolta, oli siunaus hänen osanaan. "Kaikki menestyi, mitä hän teki." Ei kulunut pitkiä aikoja, kuin 30 sielua oli siirretty pimeydestä valkeuteen. Ne olivat ihania kevätpäiviä nuo ajat Ningpoossa! Jumalan henki puhalsi kuolleiden ylitse ja he heräsivät. Työ lisääntyi ja työmiehistä oli puute. He rukoilivat viittä työmiestä Ningpoon.

Kerran kuulin herra Taylorin sanovan: "Jumala etsi pientä miestä ja löysi minut!" Niin, herra Taylor oli pieni mies ruumiillisesti ja henkisesti omissa silmissään pieni, mutta Jumala oli uskonut suuren työn hänelle. Hudson Taylor oli antautunut Jumalan johdatettavaksi ja ihmeellisesti Herra veikin häntä suurta päämäärää kohti. Ningpoossa ollessa ei hänellä ollut aikaa ajattelemiseen, vaan toimintaan kului joka hetki. Se pieni piiri, missä hän työskenteli oli hänelle rakas ja alituinen ajatuksen aihe. Ahkerassa työssä ollen murtui hänen terveytensä ja hänen oli palattava kotimaahan. Se oli kova isku.

Tultuaan Englantiin ei hän malttanut täydellisesti levätä. Katsellen työhuoneensa seinällä riippuvaa Kiinan karttaa tulivat nyt kaukaisemmatkin maakunnat häntä lähemmä, alkoivat anastaa alaa hänen sydämessään, joka alkoi laajeta laajenemistaan. Hän alkoi ajatella niitä satoja miljoonia ihmislapsia, jotka asuivat sisämaassa ja alkoi rukoilla heidän edestään. Heille olisi vietävä sanoma Jeesuksesta! Maassa olevat lähetyssaarnaajat työskentelivät rannikolla, mutta sisämaassa ei ollut ainoatakaan rauhansanoman julistajaa. Hänen sydäntään ahdisti! Mitä piti hänen tekemän? Ahdistettu sydän puhkesi puhumaan. Hän kirjoitti Kiinan tarpeista innolla ja lämmöllä puhui siellä vallitsevasta pimeydestä. Hän kääntyi usean lähetystä harrastavan henkilön puoleen, toivoen heissä voivansa herättää rakkautta sisämaassa asuvaisiin Kiinalaisiin, mutta aina uudelleen ja uudelleen hän pettyi. Sydämet olivat kylmät.

Kiinan sisämaa lepäsi raskaana kuormana hänen sydämellään. Hän rupesi sortumaan sitä kantaessaan. Eräänä päivänä, ollessaan kylpymatkalla Brightonissa, istui hän meren rannalla ajatellen hänelle painona olevaa asiaa. Sydämessään puhellen sanoi hän: "ei kukaan näe Kiinan sisämaan hätää. Ei kukaan halua lähteä sinne. Jos minä näen hädän, miksi en itse mene sinne, luottaen Jumalaan? Jumala on antanut meille viisi työmiestä Ningpoota varten, eikös Hän antaisi sisämaatakin varten tarvittavat työvoimat?"

Siinä, meren rannalla, hän ikäänkuin uhrasi itsensä, pyhitti elämänsä
Kiinan sisämaata varten. Raamattuunsa hän siinä istuessaan kirjoitti:

"Rukoilin Jumalalta 24 halukasta, työhönkykenevää työntekijää.
Brightonissa Kesäk. 25 p. 1865."

Kuorma oli vierähtänyt hänen sydämeltään. Iloisena, virkistyneenä palasi hän kotiinsa. Uskossa otettu askele oli taas otettu ja uudelle uralle lähti Hudson Taylor.

Herra W.T. Bergerin kauniissa kartanossa vieraili Kiinan lähetyssaarnaaja usein ja siellä puhkesi lähetyksen puuhun uusi silmikko, joka sai nimekseen "China Inland Mission" (Kiinan Sisämaan Lähetys). Siellä muodosteltiin sen perussäännöt. Se oli oleva koti, johon otettiin kaikkiin protestanttisiin kirkkokuntiin kuuluvia henkilöitä. Ainoana ehtona oli todellinen sydämen muuttuminen ja halu elää Jumalalle, sekä varmuus siitä, että kutsu lähetystyöhön oli tullut Jumalalta. Se ei sitoutunut maksamaan määrättyä palkkaa, vaan sen mukaan, kuin Jumala varoja antoi. Se ei lainannut eikä ottanut lainaa. Jos se antoi, antoi se lahjaksi. Se ei turvannut maallisen vallan, vaan yksin Jumalan apuun. Sille ei koottu varoja keräysten, vaan rukouksen kautta. Näiden periaatteiden mukaan sen tuli toimia.

Kun 26 p. Toukokuuta v. 1865 valkeni, oli Hudson Taylor valmiina lähtemään Kiinaan toisen kerran pienen toverijoukon kanssa. Jumala oli kuullut hänen rukouksensa, lähettänyt miehet ja varat. Seurueessa oli nyt 7 miestä, 10 naista ja 4 lasta. He olivat köyhiä, mutta heillä oli rikas Isä, johon turvaten he lähtivät kaukaiseen, vieraaseen maahan. Tuskinpa "Lammermuir" laivassa toisten lienee matkustanut niin onnellista seuruetta, kuin tämä seurue oli. Myrskyisen merimatkan jälkeen saapuivat he Syyskuussa Shanghaihen. Eräs uskovainen, ulkomaalainen kauppias antoi heille kaksikerroksisen varastohuoneensa asuttavaksi. Johtaja kävi yksin Ningpoossa, jossa ilokseen näki työn edistyneen ja työalan laajenneen.

Lokakuun alkupuolella oli pieni seurue valmiina lähtemään sisämaahan. Veneillä kulettiin kanavia ja jokia pitkin. Sivutessa suuria kyliä ja väkirikkaita kaupunkeja tiedusteltiin huoneita, mutta ei saatu. Ilmat muuttuivat kylmiksi ja veneissä olo tuli vaaralliseksi heikoille. Moni sairastui ja palvelijat uhkasivat jättää heidät. Venemiehetkin halusivat palata. Uhkaavista pilvistä huolimatta mielet olivat hilpeinä. Raamattua luettiin ahkerasti ja usein polvistuttiin rukoilemaan.

Tultuaan Hangtsheohen, oli heille asunto tarjona erään ulkomaalaisen kodissa. Kohta saivat he vuokratuksi oman asunnon. Jumalan siunaus seurasi heitä. Uusia asemia avattiin, uusia tovereita saapui. Jumala lähetti työntekijät, antoi varat ja avasi ovet. Kiitos ja ylistysvirret sulostuttivat olon niissä majoissa, joissa he oleskelivat.

Ne olivat ihanat ajat, ajat semmoiset, jolloin saatiin tuntea Jumalan siunauksen virtaavan alas taivaasta. Monasti olivat koetukset suuret, mutta juuri niinä hetkinä saivat kokea Herran lupausten lujuuden. Herra ei antanut lastensa tulla häpiään.

Hän tuntee Minun nimeni, sentähden Minä varjelen hänet. Hän avuksi huutaa Minua, sentähden Minä kuulen häntä. Hänen tykönänsä olen Minä tuskassa. Siitä Minä tempaan hänet pois ja saatan hänet kunniaan. (Ps. 91:14-15).

Jo v. 1868 alkupuolella oli lähetys saanut lujan jalansijan. Se oli juurtunut Tshenkiang maakunnassa ja alkoi nyt haarojaan ojennella läheisiin naapurimaakuntiin.

Rohkea, vakava ja ahkera Skotlantilainen, Yrjö Duncan lähti Kiangsuu maakuntaan, asettuen asumaan sen pääkaupunkiin Naankingiin, jossa työskenteli viisi vuotta. Ruumiillisten voimain riutuminen pakoitti hänet kotiin palajamaan.

Lähetyksen johtaja, Hudson Taylor , tunkeutui samaan maakuntaan, aina Jangtsheohen asti, jossa hän joutui raivostuneen kansan käsiin perheineen ja työtovereineen. Saatuaan Tshenkiangissa huoneet asettui hän sinne.

Herrat Meadows ja Williamsson saapuivat lopulla v. 1868 Anhuei maakunnan pääkaupunkiin Ankingiin. Kansa raivostui muukalaisten sinne tultua ja huusi: "tappakaa ulkomaalaiset paholaiset!" Jumala esti kansaa pahasta ja opettajat työskentelivät siellä niin suurella menestyksellä, että paljon kansaa kääntyi väärältä tieltä.

Eräänä iltana istui Englannissa kaksi ystävystä katsellen Kiinan karttaa. Yksi heistä osoitti sormellaan Kiangsiitä sekä Poojang järveä ja sanoi toverilleen, E.H. Cardwellille : "rukoillaanko Herran lähettämään sinut työskentelemään tuon järven rantamille?" Toinen suostui siihen ja polvistuen he rukoilivat. Seitsemän vuoden kuluttua olikin Cardwell Kiinassa, mutta kaukana Poojang järvestä. Kolme kuukautta työskenneltyään Tshenkiangissa, sairastui hän. Sairaus kesti puolitoista vuotta. Lääkärit kehoittivat hänen palajamaan Englantiin, mutta hän sanoi: "ei ennen kun olen käynyt Kiangsiissa ja Poojang järvellä!" Veneellä lähti hän pohjoista kohden ja tuskin kerkesi viikko kulua, niin hän jo rupesi paranemaan. Ennen perille saapumistaan oli hän terve! Monta vuotta työskenteli hän usealla kulmalla Kiangsiissa.

V. 1866 oli lähetyksellä yksi ainoa asema. Ennenkun v. 1869 päättyi, oli niitä 13 ja työmiehiä oli 33.

Tuli v. 1870. Se oli kova koetuksen aika lähetykselle. Työmiesten keskuudessa oli paljon sairautta, monet uupuneina, työhön kykenemättöminä.

Kansan mieli oli kuohuksissa. Huhuja kapinan syttymisestä oli liikkeellä. Kiangsuu maakunnan maaherra murhattiin. Tientsin nimisessä kaupungissa, pohjoisessa, oli kauhea mellakka. Kansa hävitti Ranskan konsulin asunnon, Roomalaiskatolisen kirkon ja orpokodin, sekä murhasi julmalla tavalla 20 ulkomaalaista. Kapina näytti olevan oven edessä.

Seuraavana vuotena mielet rauhoittuivat ja lähetystyötä jatkettiin rauhassa. Johtajan heikko terveys pakoitti hänet taas lähtemään kotimaahan. Siihen asti ei lähetyksellä ollut mitään johtokuntaa kotimaassa, eikä Kiinassa. "Kristuksen rakkauden" vaatimana oli herra Berger hoitanut lähetyksen asiat kotimaassa ja herra Taylor Kiinassa. Työmaan laajentuessa ja työvoimien lisääntyessä enenivät kotoisen johtajan toimet niin, ettei hän niitä yksin voinut hoitaa ja siten tuli kotoisen johtokunnan muodostaminen tarpeelliseksi.

on v. 1876 niin Kiinan, kuin lähetyksenkin historiassa. Pehkingin rauhassa tehdyistä sopimuksista huolimatta Kiinalaiset virkamiehet surmauttivat Englannin lähettilään, herra Margaryn ja nyt joutui hallitus tekemiseen Englannin kanssa. Kiinan hallitus venytti keskustelua, ja 18 kuukauden kuluttua ei asia vieläkään ollut selvillä. Silloin Sir Thomas Wade laski alas Englannin lipun. Sota uhkasi syttyä ja varmaan olisikin syttynyt, jollei Kiinan hallitus olisi tehnyt myönnytyksiä. Tshiifoossa tehtiin Syyskuun 13 p. sopimus, jonka mukaan Kiina oli avoinna muukalaisille.

Kiina avoinna! Kuka uskoi sen todeksi? Noin 40 vuotta sitten olivat ulkomaalaiset olleet ahdistetut heille avoimissa rajakaupungeissakin ja nyt oli heille annettu vapaus liikkua kaikkialla.

"Oi, kallio! kallio! Etkös tahdo aueta!" kerrotaan hurskaan katolilaisen lähetyssaarnaajan F. Xavierin huudahtaneen, kun hän tuli Kiinan 16 vuosisadalla. Nyt oli kallio auennut ja heti tunkeutui sen halkeamiin kiiloja.

Ensimäinen oli Jobn Mc Carthy ja hänen rohkea, uskollinen Kiinalainen
toverinsa, Tshuen Ling . He kulkivat halki Kiinan, idästä länteen.
Kaikkialla kohdeltiin heitä hyvin. Aina Tiibetin rajoille kulki James
Cameron .

Jo v. 1874 matkusti herra Budd Huupeh maakunnassa ja seuraavana Huunaanissa ja Henry Taylor Hoonaanissa . V. 1876 lähtivät herrat Baller ja King Shensiin . Kaksi lähti Kueitsheo ja Kaansuh maakuntaan ja kolme Kuangsiin .

V. 1877 tulivat herrat James ja Turner toisen kerran Shaansii maakuntaan, pohjois-Kiinassa. Heidän matkansa oli surullinen matka. Pariin, kolmeen vuoteen ei ollut sadetta niillä tienoilla, joiden kautta kulkivat. Ruoho oli kuivettunut, hiekka muuttunut tomuksi, joka sakeana pilvenä kiiti tuulen muassa. Hartaasti rukoilivat ihmiset "puusiaan", mutta ne eivät auttaneet. Nälkäkuume alkoi raivota. Sadat surmasivat itsensä välttääkseen nälkään kuolemista.

Herra James sairastui kuumeeseen ja heidän täytyi lähteä paluumatkalle.
Siitä kertoo herra Turner näin:

"Valtateillä, joilla aina keväisin on suuri liike, oli nyt hiljaista, tyhjää. Pellot olivat kulona. Ei missään näkynyt ruohoa, ei viheriäistä heinänkortta. Monena vuotena perättäin olivat kylvyt menneet hukkaan. Ne, joilla vielä oli siementä, eivät uskaltaneet niitä panna maahan. Monet puut olivat kuoritut nälän sammuttamiseksi.

"Teillä ihmiset kiemurtelivat kuoleman tuskissa. Heitä ei kukaan säälinyt, eikä kukaan välittänyt heistä, sillä kuolemisen näkemiseen oli totuttu. Sadottain makasi ruumiita teillä. Me näimme ne. Muutamista juuri oli henki lähtenyt ja toiset olivat jo aikasemmin kuolleet. Nälkäiset koiralaumat hiipivät niiden ympärillä odottaen siksi, kunnes joku joukosta ensin ryntäsi kuolleiden kimppuun. Monet ruumiit olivat hirmuisen näköiset.

"Kaupunkien ulkopuolella oli kasoittain pääkalloja, luita, ja ihmisen lihan kappaleita. Kylissä makasivat kuolleet läjissä. Perheet olivat hajoitetut, vaimot myydyt, lapset joko myydyt tai heitetyt vuorten rinteille kuolemaan ja miehet olivat lähteneet elatusta muualta etsimään." — — —

Silloin maakunnan maaherra, jalomielinen, hyväätekeväinen Tseng, ilmoitti hallitukselle siellä kuolevan 1,000 päivässä. Ennen Kesäkuuta v. 1878 arvellaan vähintäin 5 miljoonaa ihmistä kuolleen. Englannista tuli 40 tuhatta puntaa hädänalaisille jaettavaksi. K.S.L—s jakoi enemmät kuin puolet näistä rahoista. Hädän lieventämisen kautta aukeni maakunta evankeliumille.

Ne miehet, jotka matkustelivat halki Kiinan, olivat tavallaan vakoojia, sillä he ottivat selkoa paikoista, joihin olisi sopiva asettua asumaan. Monet niistä kaupungeista, joissa he kävivät, ovat nyt lähetystyön keskustana. He siroittelivat siemeniä, jotka itivät ihmissydämissä, antaen kerran kauniin sadon. Työvoimista vaan oli puute. Monet lähetyksen jäsenistä kokoontuivat v. 1881 Uutshangiin keskustelemaan lähetystä koskevista asioista ja pyytämään Jumalalta uusia apulaisia. Tarvittiin ainakin seitsemänkymmentä . Kun oli rukoiltu, niin heti kiitettiin heistä, sillä oltiin varmat rukouksen kuulemisesta. Kohta saapuikin yhdeksän ja ennen v. 1884 loppua olivat kaikki 70 Kiinassa.

Työ laajentui niin, ettei herra Taylor enään yksin jaksanut toimia, sentähden muodostettiin johtokunta johon kuului 10 Kiinassa kauvemmin ollutta lähetyssaarnaajaa. V. 1886 kokoontui tämä johtokunta Ankingissa ja silloin pyydettiin vuoden kuluessa, sata uutta työmiestä ja alettiin heti valmistautua heitä vastaanottamaan. Uusia tulokkaita varten perustettua kaksi kotia, joissa he saavat opiskella kieltä. Kiinassa kauvan ollut ja kieleen perehtynyt herra Baller etevien apulaisten kanssa alkoi järjestää oppikirjain kirjoittamista.

Rukous tuli kuulluksi ja ennenkun vuosi oli päättynyt, olivat viimeiset tästä sadasta jo matkalla Kiinaan.

Lähetyksellä on nykyään 870 työmiestä. Sillä on Shanghaissa kaunis, mukava koti, joka on avoinna muillekin, eikä vaan sen omille jäsenille. Se on iso perhe, jossa koetetaan katsoa jokaisen parasta. Tämän suuren perheen tarpeista puhutaan taivaalliselle Isälle ja Hän ei ole antanut siltä mitään puuttua. Sillä on asemia 14 maakunnassa.

"Jos ei Herra huonetta rakenna, niin he hukkaan työtä tekevät, jotka sitä rakentavat. Jos ei Herra kaupunkia varjele, niin vartijat hukkaan valvovat." (Ps. 127).

Oltuaan toista vuotta Kiangsiissa, muutti Agnes Meijer luoksemme Tshenkiangiin Kiangsuussa. Keväällä v. 1896 tuli hän kotimaahan, aikoen seuraavana vuotena palata Kiinaan, mutta salainen, hänelle itselleenkin tietämätön sairaus ehkäisi siitä. Lääkärin kehoituksesta hän antautui leikattavaksi ja kuoli muutaman päivän kuluttua. Hän sai mennä ijäiseen kotiin, jossa tapaamme toisemme ja kotimaan multaan kätkettiin hänen maallinen majansa odottamaan Jeesuksen tuloa.

Keväällä v. 1898 saimme kotimaasta uusia tovereita, sillä neidet Sofia Lagerstam ja Eelin Cajander sekä herra V. Grönlund saapuivat melkein yksinajoin Kiinaan.

Sisämaahan pääsemisen toive eli sydämissämme. Kesän kuluttua matkustimme Shanghaihen passin saamisen toivossa ja suureksi iloksemme olikin tie nyt auki. Sirtshuen, Huupeh, Huunaan ja Kiangsii olivat ne maakunnat, joissa saimme asustaa. Jätimme paikan valinnan Lähetyksen johtokunnalle ja Marraskuun 5 p. tuli tieto, että

oli määrätty työmaaksemme, Huunaan, jonka asukkaat ovat kuuluisat ylpeydestään ja vihamielisyydestään ulkomaalaisia kohtaan. K.S.L:llä oli Huunaanin itärajalla vasta avattu asema, ja se oli oleva ensialussa meidän kotimme.

Toiset, vastatulleet toverit, jäivät rannikolle kieltä lukemaan ja minä sain ensin yksin matkustaa sinne. Kaan virran varrella olevassa Kihan nimisessä kaupungissa työskenteli silloin Ruotsalainen herra Thor rouvineen. Herra Thor lähti oppaakseni. Kymmenen päivän kuluttua saavuimme Huunaaniin

nimiseen pieneen kylään, jossa oli viisi ooppiumipesää, majatalo ja lähetysasema. Kuukauden kuluttua sain lähteä pois kylätappelun tähden, jotka niillä tienoin eivät ole harvinaisia. Tohtori Keller lähetti Liu nimisen apulaisensa avukseni. Kihanissa tapasin herra Orr Evingin, jonka mielestä Huunaan oli liian vaikea työmaa meille naisille ja ehdoitteli kotipaikaksemme Huunaanin rajan lähellä olevaa Jongsin nimistä kaupunkia, tai Liitien nimistä kylää.

Huunaaniin mennessä pysähdyimme Jongsinissa ja silloin tuli kaksi paikkakunnan miestä pyytäen meidän jäämään sinne, sillä siellä oli huoneet tarjona. Herra Orr Eving päätti asiasta puhua Lähetyksen johtajan kanssa ja odottaessamme tietoa heidän mielipiteistään palasin Huunaaniin. Palvelijattareni sairastui ja sairastuin minäkin. Kolme päivää kotona oltuamme jo tuli isäntä taas pyytämään että menisimme pois rajan toiselle puolelle, sillä kyläsotaa vieläkin jatkettiin. Ei auttanut muu kuin lähteminen. Rankkasateessa kulimme monet matkat. Ei ollut majataloja tien varrella, mutta eräs ystävällinen emäntä otti meidät huoneeseensa ja hoiti meitä hellästi. Jumala siunatkoon häntä! Parin päivän kuluttua tuli tohtori K. ja vei meidät Kihaniin. Sinne oli saapunut tieto herra Orr Evingiltä. Johtaja suostui hänen ehdotukseensa. Rannikolta tulivat sisaret Cajander ja Lagerstam. Heti lähetimme evankelista Liun Jongsiniin . Saimme sieltä hyviä sanomia. Vuokrasimme tarjona olevan talon ja laitoimme sen kuntoon.

Kesäkuun 18 p. v. 1899 matkustin Eelin Cajanderin kanssa sinne. Nyt oli meillä

Sydämemme uhkui kiitollisuudesta Herraa kohtaan astuessamme uuteen kotiimme. Kuinka juhlallinen ja kaunis se olikaan! Sen mustat, likaiset seinät olivat nyt valkoiset ja kaunistetut punaiselle paperille kirjoitetuilla Raamatunlauseilla. Puhtaaksi lakaistu tiililattia, uudet, punaiseksi maalatut pöydät ja rahit, siellä istuvat valkonuttuiset, kokoukseen saapuneet ihmiset — kaikki tuo teki meihin suloisen vaikutuksen. Vanhat ovat kadonneet ja katso! kaikki ovat uudeksi tulleet! saatoimme syyllä sanoa. — Tuo ennen pimiä, ikävä talo oli uudeksi muuttunut. Nyt alkoi ihana aika Jongsinissa. Aamusta iltaan asti oli meillä ihmisiä. Sanoma tulostamme levisi kulovalkean lailla ja kansaa tulvi meitä katsomaan. Yhtenäkin päivänä kävi meillä 300 naista, puhumattakaan miehistä ja lapsista. Saimme sanoa monta hyvää sanaa Jeesuksesta noille rakkaille ihmisille, jotka eivät koskaan olleet kuulleet Hänestä. Ne ajat olivat ihanat ajat!

Parin viikon kuluttua sisar Cajander palasi Kihaniin lukemisiaan jatkamaan ja minä jäin Jongsiniin evankelista Liun kanssa, jonka tohtori Keller mielellään antoi meille apulaiseksi.

Vähää myöhemmin täytyi Hsiongkuan shirissä olevien Kiinalaisten veljien paeta sieltä Jongsiniin ja niin hävisi se pieni asema rajan toisella puolella. Nyt oli meitä neljä ja työtä riitti meille kaikille.

Syyskuussa tuli Eelin Cajander ja paria viikkoa myöhemmin Sofia Lagerstam Jongsiniin. Sofia Lagerstam auttoi kaikkia sairaita, jotka vaan uskalsivat antautua muukalaisen hoitoon. Veli Tshang hoiti perustamaansa ooppiumisairaalaa.

Syksy, talvi ja kevät kului ahkerassa työssä. Saimme kylvää ja niittää yht'aikaa. Kevätpuolella neiti Lagerstam matkusti pohjois-Kiinaan ja me jäimme kahdenkesken.

Seitsemäntoista miestä ilmaisi haluavansa kastetta, mutta ainoastaan kahdeksan oli sen mukaan, kuin ihmissilmä taisi nähdä, kypsyneitä sen askelen ottamiseen. Valkeni sitten Toukokuun 19 p. v. 1900. Silloin oli

siellä olevan seurakunnan syntymäpäivä! Aamulla aikaiseen menimme kaupungin ulkopuolelle. Aamuauringon valaistessa ihanaa maisemaa ja muurille kokoontuneen suuren ihmisjoukon katsellessa kastettiin 8 miestä Luu virran kirkkaassa vedessä. Kohta kastejuhlan jälkeen saimme uusia tovereita. Suomesta tuli neiti Anna Ehrström ja itä Kiangsiista neiti Hanna Bance. Kiitollisena työvoimien lisääntymisestä aloimme ajatuksissamme suunnitella syksyn ohjelmaa. Meillä ei ollut aavistustakaan myrskystä, jonka pyörteet kohta meitäkin kohtasivat. Kaikkialla kohdeltiin meitä hyvin, mutta

Uhkauksia ja huhuja alkoi kuulua. Huhuiltiin kapinasta. Vapaaehtoista sotaväkeä kulki rantapuolelle. Mielet olivat levottomat. Kaupungin uusi päällikkö kohteli meitä tylysti ja sen mukaan muuttui kansankin mieli meitä kohtaan. "Tapettavat!" huudettiin kun kulimme kaduilla. Asemamme kävi tukalaksi. Pakanat alkoivat vieroa meitä, eivätkä uskaltaneet luoksemme tulla.

Heinäkuun 13 p. saapui tohtori Keller Huunaanista, jossa myöskin oli levotonta. Kaupungin hallitus pyysi hänen poistumaan ennenkun kansa nousi raivoon. Kuultuaan uhkaukset Jongsinissa, jäi hän kaupunkiin ollakseen meille apuna hädän tultua.

Tuskin oli Heinäkuun 22 p. valennut niin meille tuotiin punaiselle paperille kirjoitettu uhkaus. Se oli Sunnuntaiaamu. Siitä näimme että 26 p. oli määrätty kuolinpäiväksemme. Tohtori Keller tarjoutui jäämään asemallemme, sekä tarjosi veneensä meille, jolla olisimme heti päässeet pakoon, mutta me hylkäsimme hänen tarjoukset. Keskusteltuamme ja rukoiltuamme päätimme jäädä Jongsiniin — emmekä koskaan ole tarvinneet sitä katua! —

Vaara oli todellinen. Ihmeellisin viikko elämässämme oli viikko jonka sinä päivänä aloitimme Jongsinissa. Olimme kuolemaan tuomitut. Saattoivathan murhaajat tulla ennen määräpäivääkin! — Syvä rauha vallitsi sielussamme. Olimmehan Jeesuksen omat niin kuolemassa, kuin elämässäkin.

"Emme", — vastasimme, "sillä ei kuolema vahingoita meitä. Me luotamme Jeesukseen. Hän on antanut kaikki syntimme anteeksi ja siksi meillä on rauha sydämessä. Kun kuolemme, menee sielumme Hänen luokseen. Jos ihmiset tappavat meidät, eivät he meitä vahingoita, vaan itseään. Olemme teidän ystäviänne ja rakastamme teitä. Emme soisi teidän pahaa tekevän, vaan tahtoisimme, että tekin turvaisitte Jeesukseen ja tulisitte onnellisiksi."

Jättäen itsemme kokonaan rakkaan Vapahtajamme huostaan, odotimme Torstain tuloa. Meillä ei ollut mitään maallista turvaa. Varuillamme olimme. Aina illoin panimme Raamatun ja rahat pieneen kääröön valmiiksi. Hädän tultua olisimme koettaneet paeta, jos olisi ollut mahdollista. — Odotuspäivinä saimme otteen eräästä julistuksesta, joka ilmaisi vaaran todellisen suuruuden. Erään kristityn herran appi markkinoilla käydessään oli nähnyt tämän uhkauksen, otti siitä otteen, lähetti vävylleen pyynnöllä, ettei hän enään tulisi luoksemme, sillä ulkomaalaiset olivat tuomitut tapettavaksi. Vävy ei pelännyt, vaan tuli heti meille ilmoittamaan asiasta. Määräpäivä tuli. Haudan hiljaisuus vallitsi ympäristössämme. Rukoushetki aamusella oli siunattu hetki. Kaupungissa asuvaiset kristityt tulivat, mutta muut eivät uskaltaneet avata oveamme. Päivä kului ja ilta tuli. Sanan ympärille kokoonnuimme. Pari sotilasta pistäytyi sisälle. Hiljaisina istuen hetkisen, poistuivat he. Yö kului rauhallisesti.

Seuraava päivä ei vielä puoleen kerinnyt kulua, kun jo tuotiin ilmoitus uudesta uhkauksesta. Saimme kappaleen siitä käsiimme. Kaupungin hallitus alkoi nyt pyytää että menisimme pois, mutta me kieltäydyimme lähtemästä. Pyyntö uudistettiin. Rukoilimme Jumalan johtamaan meitä ja pian selveni meille Hänen tahtonsa. Sunnuntaina lähetimme hallitukselle sanan, että lähdemme heti, kun saamme kirjeen Kihanista. Sunnuntai-iltana lähti kirjeenviejä matkalle, palasi Torstai-iltana tuoden määräyksen Kihaniin menemisestämme. Seuraavana aamuna ilmoitimme kaupunginpäällikölle olevamme valmiit lähtöön ja hän lupauksensa mukaan hankki meille veneen. Illan suussa jätimme pienen, rakkaan kotimme ja ajattelimme palata sinne kuukauden kuluttua! —

Viisi kristittyä jäi taloomme työtä jatkamaan. Tuskin olivat silmänsä auki saaneet seuraavana päivänä, kun jo suuri kansajoukko hyökkäsi asuntoomme. He pääsivät pakoon. Kaupunginpäällikkö riensi sinne sotaväen kanssa, hajoitti joukon ja lukitsi oven sinetillään.

Hurjistunut miesjoukko lähti meitä takaa-ajamaan ja armotta se olisi meidät surmannut, jos olisi saavuttanut, mutta Jumala ei antanut meitä heidän käsiinsä.

Lähdimme kodistamme ja erosimme ystävistämme vaan kuukaudeksi — mutta eronaika on pidentynyt vuosiksi! —

Tuskin uskoimme sitä, mitä oli tapahtunut. Joka silmänräpäys jouduimme kauvemmaksi niistä, joiden parissa olimme työskennelleet kuukausia. Mutta toivo takasinpalajamisesta ilahdutti mieltämme.

Tiistaiaamuna venemiehet eivät nostaneet ankkuria, vaan tahtoivat viipyä kolme päivää samassa paikassa, sillä he pelkäsivät Kihanissa olevaa sotaväkeä. Ehdotus ei ensinkään ollut meidän mieleinen, mutta vähän ajan kuluttua näimme että Jumalan tahdosta sekin oli. Siinä viipyessämme tuli kirjeentuoja Kihanista. Kirjeen sisältö hämmästytti meitä. Sieltä kirjoitettiin:

"Viipykää kolme päivää siinä, missä kirjeentuoja tapaa teidät, sillä täällä oleva sotaväki on levotonna." — Taaskin puhkesi sydämestä harras kiitos Jumalalle suojeluksesta.

Päivä kului ja illan tultua laskettiin ankkuriin keskellä jokea. Jo olimme levolle laskeutuneet. Yht'äkkiä kuului huuto rannalta. Siellä seisoi mies lyhty kädessä ja huusi:

Sydän vavahti. Oliko se ystävä vaiko vihollinen? Jumalalle kiitos! Se oli ystävän ääni! Se oli eräs kristitty Kihanista. Hän toi kirjeen, josta luimme jokseenkin seuraavat sanat:

"Tulkaa alas. Sotamiehet ovat jo menneet. Sota on syttynyt. Pehking on piiritystilassa. Lähetyssaarnaajia murhattu. Kiireesti rannikolle."

Ankkuri nostettiin ja päivän koittaessa olimme Kihanissa, jossa meihin yhtyi W. Taylor perheineen. Parin viikon kuluttua olimme rannikolla. Shanghai vilisi lähetyssaarnaajista, jotka olivat tulleet eriosista maata. Moni meille tuttu toveri oli tullut murhatuksi. Toiset olivat saaneet kestää paljon vaivoja pakosalla ollessaan, ja muutamat olivat ihmeellisesti pelastuneet.

Siellä tapasimme Verna Hammarénin, joka oli joutunut naimisiin lähetyssaarnaaja D. Croftsin kanssa, sekä Sofia Lagerstamin. Kohta saapui sinne Vilho Grönlundkin Shensii maakunnasta.

Pimeydenvalta näytti voittaneen. Mutta — niin ei ollut. Kristuksen kirkko oli nouseva puhdistettuna ja vahvistettuna kärsimyksien kiirastulesta. —

Nähdessämme sadottain lähetyssaarnaajia rannikolla, muistui herra
Taylorin sanat mieleen. Vähää ennen Kiinaan tuloani oli hän lausunut:

"Meillä ei ole enään pitkä toimimisaika, sillä muutaman vuoden kuluttua meidät ajetaan pois maasta!" Tämä ennustus oli toteutunut. Vuosi ja toistakin kului ennenkun opettajat pääsivät takasin asemilleen.

Sisaret palasivat Jongsiniin vasta Lokakuussa v. 1901. Jumalan armon kautta on pieni seurakunta nyt 30 jäseninen. Meillä on kaksi sivuasemaakin.

Työmaa on laaja ja ovet auki, mutta työväkeä vähän. Nykyään on Jongsiniin saapunut neiti Edith Ingman, joka lähti Suomesta viime syksynä.

Jos Kiinalaisia olisi 250 miljoonaa ja he kulkisivat tuosta ohitseni yksitellen, niin saisin istua 17 vuotta tässä paikassa, ennenkun viimeinen olisi ohimennyt, — mutta heitä onkin ainakin 400 miljoonaa!

Herra Jeesus on heidänkin tähtensä kuollut ja Hänen tahtonsa on se, että hekin kuulisivat Hänen rakkaudestaan.

"Nostakaa silmänne ylös ja katselkaa vainioita, sillä ne ovat jo valmiit elonajaksi. Ja joka niittää, hän saa palkan ja kokoaa hedelmän ijankaikkiseen elämään."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MUISTELMIA KIINASTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Muistelmia Kiinasta

MUISTELMIA KIINASTA

WILHELMIINA ARPIAINEN

SISÄLTÖ:

HAJANAISIA MUISTELMIA ENSI VUOSILTA KIINASSA

PIIRTE1TÄ USKONNOISTA, HISTORIASTA JA LÄHETYSTYÖSTÄ.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE