E-text prepared by Jari Koivisto

SIIRTOLAISIA

Kertomuksia Ameriikan suomalaisten elämästä

Kirj.

KONNI ZILLIACUS

Suomentanut

Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström. 1897.

SISÄLLYS::

Lukijalle.
Eenokki Muponen intiaanisodassa.
Kuinka Pekka sai anteeksi hevosen kuoleman.
Naimiskauppa uudessa maailmassa.
"Valkoinen valo".
Juho Penttinen.
Aatami Urola, isä ja poika ja the Unknown.

LUKIJALLE.

Näitä kertomuksia vastaan voidaan kenties tehdä se muistutus, ett'ei niissä kaikissa puhuta semmoisista siirtolaisista, joiksi me siirtolaisia yleensä ajattelemme.

Mutta siirtolaisia eivät ole ainoastaan ruumiillisen työn tekijät, ne, jotka uupuvat taistelemasta kotimaan karua luontoa vastaan ja vaeltavat suureen länteen hakemaan helpompaa toimeentuloa itselleen ja perheelleen. Nuo sydänmaalaiset, jotka tulevat suoraan soiltaan ja saloiltaan Pohjois-Suomessa, ovat kyllä siirtolaisistamme miellyttävimmät, mutta ovat kuitenkin vaan osa heistä.

Paitsi heitä on siirtolaisten joukossa paljon muitakin aineksia, jotka eivät tuota isänmaalle mitään tappiota poistumisellaan. On ylioppilaita, jotka ovat Helsingissä turmelleet tulevaisuutensa; kaikellaisia nuorukaisia, jotka ovat saaneet rahaa liika helposti lainaksi tai päässeet kaivamaan liika huonosti lukituita kassalaatikoita; pappeja, jotka ovat eläneet liika hurjasti kelvatakseen edes maaseutupapeiksi; käsityöläisiä tai liikemiehiä, jotka ovat lentäneet korkeammalle kuin siivet kantoivat; lopuksi suuri joukko epämääräisiä hunningolle joutuneita olentoja, jotka ovat joutuneet rappiolle ilman todellisia syitä, enemmän huolettoman saamattomuutensa kuin huonojen ominaisuuksiensa vuoksi. Silloin tällöin tapaa tuossa kirjavassa laumassa jonkun semmoisenkin, joka itse on ajanut itsensä maanpakoon, kuta kauvemmas sitä parempi, päästäkseen irti siitä tuhansien säikeiden verkosta, johon hän on antanut jokapäiväisen elämän pikkutapausten kietoa, itsensä ja jonka kierroksessa hänen on ollut mahdoton tulla toimeen.

Helpommin tulevat salolaiset toimeen uudessa maailmassa. He eivät muuta pyydä, kuin päästä pinnistämään jänteidensä ja jäseniensä sitkeää voimaa dollarien hankkimisessa. Ja dollari on herra, joka tietää, missä arvossa on tuo monien sukupolvien lakkaamattomassa, rehellisessä ulkotyössä koottu voima, ja maksaa siitä hinnan, joka ainakin alussa tuntuu sydänmaan miehestä ruhtinaalliselta.

Verrattuna rukiiseen leipään, joka ei aina ole edes selvää, ja happameen suolakalaan, on puhdas vehnäleipä ja läski heille kuninkaallista ruokaa ja sen halvempaa ruokaa he eivät voi saada Ameriikassa. Heidän ei ole ollenkaan vaikea panna rahoja säästöön ja verrattain lyhyessä ajassa päästä omiksi isännikseen, jos eivät näet opi liiaksi whiskyä rakastamaan.

Heidän jälkeensä parhaiten suoriutuvat uusissa oloissa nuo kotimaassaan hunningolle joutuneet ja ne, joita halu maata maailmaa kiertämään on houkutellut yli Atlantin. Useammat kuin luulisikaan edellisistä ja melkein kaikki jälkimmäisistä tarvitsevat sitä herätystä, jota puute ja nälkä ovat omiansa antamaan, huomatakseen omistavansa paljoa enemmän miehuutta ja voimaa kuin olivat osanneet toivoakaan. Hyvinkin moni heistä, jolla on ollut uskallusta asettumaan ruumiillista työtä tekevien joukkoon, on pian huomannut olevansa kohoamassa ylöspäin yhteiskunnassa, varallisuuteen ja hyvinvointiin, ja ne, jotka kerran ovat sen koulun läpikäyneet eivät koskaan enää vaivu takaisin entisyyteensä.

Vaikein on niiden monien asema, jotka ovat "valmiit tekemään mitä tahansa", mutta jotka eivät ennen ryhdy todellisesti kovaan työhön kuin se on välttämättömän tarpeellista. He eivät ymmärrä, että päivät päästään kaduilla harhaileminen, kun vatsa on vaan puolillaan ja usein vähemmilläänkin eikä kukkarossa muuta kuin muutamia joltain satunnaiselta tuttavalta lainattuja centtejä, oikeastaan on paljoa vaikeampaa työtä kuin tiilien kantaminen, ojan kaivu tai melkein mikä muu työ tahansa. Nämä siirtolaiset — ja niitä on lukemattomia kaikista maailman ääristä — eivät pääse koskaan sen pitemmälle uudessa maailmassa kuin vanhassakaan. He ovat työssä vaan niin kauvan, kunnes ovat saaneet taskuunsa niin monta dollaria, että taas voivat alkaa kulkulaiselämänsä ja ruveta etsimään jotain helpompaa ansiota — tai oppivat he uskomattoman pian käyttämään jokaisen liikenevän lantin semmoiseen, joka huumaa ja antaa unhoa. Ja se on vielä pahempi.

Mutta siirtolaisia ovat he kaikki ja lisäävät kukin kohdaltaan siirtolaiselämän kirjavuutta nykyisessä Ameriikassa. Heihin kuulumme me kaikki, jotka olemme lähteneet kotimaan turvallisesta satamasta ja antautuneet sen mahtavan ihmisvirran vietäväksi, joka yhä vieläkin lakkaamatta vuotaa idästä länteen, tuonne kauvas meren takaiseen maahan, joka niin harvoille meistä on ollut kultamaa. Me olemme kaikki kauvan olleet kahdella päällä, ennenkun lähdimme liikkeelle ja astuimme tuon vaikean askeleen, me olemme jokainen, kukin tavallamme ja kukin alallamme ja vaihtelevalla menestyksellä ottaneet osaa tuohon usein äärettömän katkeraan otteluun jokapäiväisestä leivästämme. Ja sentähden sopii kaikkien meidän muistojamme, huomioitamme ja kokemuksiamme käsitellä kertomuksissa "Siirtolaisia".

Eenokki Muponen intiaanisodassa.

Ennen muinoin omistivat intiaanit Ameriikan, mutta meidän päivinämme omistaa Ameriikka intiaanit. Ruohoaavikoiden ja metsien vapaita poikia pidetään tätä nykyä saarrettuina aidatuilla alueilla, joita hallituksen sotamiehet vartioivat niin kuin mitäkin rotukarjaa suosiollisesti sallien heidän nääntyä nälkään, paleltua, elää tai kuolla kuinka vapaasti tahansa niin kauvan kuin he vaan eivät yritä liikkua piiristään ja ruveta uudistamaan vanhoja puhvelinajo-muistojaan metsästämällä suurten karjakuninkaitten härkiä, lehmiä ja vasikoita, joita tuhansittain kulkee laitumella intiaani-piirien ulkopuolella. Jos he sen tekevät, alkaa soida toinen ääni kellossa. Sotajoukko asetetaan sotajalalle, ruoka- ja ampumavarasopimuksia tehdään ja rahaa varastetaan valtiolta niin kuin ainoastaan ameriikkalaiset urakoitsijat osaavat varastaa.

Sillä ei nyt kuitenkaan ole sanottu, ett'ei rahoja valtiolta Ameriikassa varastettaisi muulloinkin kuin sota-aikoina. Päinvastoin varastetaan siellä aina suuria summia ja varsinkin varastavat siellä ne, jotka valtion puolesta jakavat ruokaa ja vaatteita Ameriikan entisille omistajille. Sillä niin pitkälle eivät intiaanitkaan pitkällisestä ja uutterasta harjoituksesta huolimatta ole tulleet, että voisivat elää ruohoista ja juurista, ja sentähden on hallitus pakotettu hankkimaan heille hiukan muutakin purtavata. Kaksi kertaa kuussa kokoontuvat sotilaat siihen paikkaan piirissä, jota kutsutaan "agenturiksi" eli asioimistoksi, ja siellä antaa Yhdysvaltain edustaja punaihoisille sen, mitä arvelee heidän seuraavan kahden viikon kuluessa tarvitsevan pitääkseen sielua ja ruumista koossa.

Mutta nyt ovat mielipiteet tästä asiasta valitettavasti hyvin vaihtelevat. Asiamiehen mielestä kelpaavat härät, joissa ei ole muuta kuin luuta ja nahkaa, hyvin kyllä punanahkaisten jyrsittäväksi, jota vastoin nämä taas puolestaan ovat sitä mieltä, että ainoastaan asiamies lihoo moisesta ravinnosta — ja niin on kina valmis. Joskus onnistuu asiamiehen rauhoittaa elättejään muutamilla kiloilla mädänneitä jauhoja, mutta aina ei hän onnistukaan, ja silloin lähtevät punaihoiset soturit tiehensä, varastavat hevosia ja karjaa ja tappavat jonkun kalpeanaamankin ilmaistakseen siten tyytymättömyytensä oikein tuntuvalla tavalla.

Silloin on ilveily valmis. Yhdysvaltain ylikenraali lähtee sotaan armeijansa kanssa, sanomalehdet ovat täynnä kertomuksia "punaisten pirujen" julmuuksista, verenhimosta, viekkaudesta ja urheudesta — he ovat muka päättäneet kaatua viimeiseen mieheen ennen kuin antautua. Sotaväki syö tavattomia määriä muonavaroja ja ampumavaroja kuluu urakkasopimusten mukaan semmoiset määrät, että niiden olisi pitänyt riittää jokaisen intiaanin lähettämiseen heidän autuaille metsästysmailleen. Joidenkuiden viikkojen kuluttua saadaan sitten intiaanit ahdistetuiksi takaisin asioimistoon, jossa heidät otetaan vastaan avoimin sylin kadotettuina, mutta katuvina tuhlaajapoikina. Ja kun he sodan aikana ovat nähneet nälkää niin tarpeeksi, että heille nyt maistaa urakkahärätkin, niin ovat he taipuvaisia sytyttämään rauhanpiipun, varsinkin kun he päivän kunniaksi saavat tupakan ilmaiseksi. Jotakuinkin siihen tapaan käydään tätä nykyä intiaanisotia.

Äskettäin käytiin taas muuan semmoinen sota South Dakotassa. Sillä kertaa olivat Sioux-intiaanit kyllästyneet valtion muonaan ja kun edellisillä kerroilla olivat tehneet jotenkin sitkeää vastarintaa, odotettiin tästä tulevan jotain tavallista hauskempaa, jonka vuoksi sotatantereelle saapui suuri joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia — ja olinhan siellä minäkin. En tahtonut jättää tilaisuutta käyttämättä nähdäkseni elämää rajamailla erityisesti jännittävissä olosuhteissa ja sentähden lähdin liikkeelle ja nousin eräänä kylmänä tammikuun aamuna rautatievaunusta Rushwillen asemalla Nebraskassa, aivan lähellä Dakotan rajaa, ja aloin heti erään toiseen kirjeenvaihtajan kanssa etsiä käsiini miestä, joka haluaisi myydä tai vuokrata meille pari hevosta ratsastaaksemme niillä Pine Ridgen asioimistoon ja käyttääksemme niitä sotaretkellä.

Tuo pieni kylä ruoho-aavikon keskellä oli täynnä kansaa: sotaväkeä, joka oli tullut tänne estämään intiaaneja tunkeutumasta Nebraskaan ja ahdistamasta uudisasutuksia piirin eteläisellä rajalla, kuorma-ajureita suurine vaunuineen, joilla heidän tuli kulettaa tarpeita pääkortteeriin, cowboyta (ratsumiehiä), jotka palvelivat sanansaattajina ja vakoojina, sekä kaikellaisia muita ihmisiä, jotka olivat paenneet uhatuista uudisasutuksista lapsineen ja tavaroineen ja nyt parhaansa mukaan elustelivat kylän harvalukuisissa lautavajoissa tai sen ainoalla kadulla. Olihan se oikein sotaisen näköistä, vaikk'en minä vieläkään oikein uskonut, että tosi-sota oli tekeillä.

Enkä minä sittenkään, kun olimme saaneet hevosemme ja vihdoinkin olimme matkalla, tahtonut saada päähäni, että tämä oli muuta kuin huviratsastusta, sillä seutu oli autio ja tyhjä ja näytti perin rauhalliselta. Maa oli mättäistä ja kasvoi harmaan keltaista heinää, jonka välistä näkyi jäätynyt savi ja siellä täällä vähän likaista lunta; alhaalla laaksossa kasvoi joku pajupensas ja näivettynyt, tuulen tuivertama petäjä.

Olimme ratsastaneet noin 15 englannin peninkulmaa ja vähitellen saapuneet seutuun, jossa oli satanut lunta maan valkeaksi — seutu oli harjuista ja autiota ja kuului jo intiaanien alueesen — kun erään matalan harjun selältä näimme miehen, joka laakson pohjassa pyrki samaan suuntaan kuin mekin. Kohta olimme niin lähellä, että voimme tarkemmin tutkia tuota olentoa antaessamme hevostemme hiljentää vauhtiaan seuraavalle harjulle noustessa.

— Oudon näköinen olento tuo, virkkoi toverini, samalla kun minä turhaan koetin pinnistää aivojani saamaan selkoa siitä vaikutuksesta, jonka tuo neliskulmainen, harmaapukuinen mies teki minuun. Nuo leveät olkapäät, joiden yli oli heitetty hevosen suitset, tuo lyhyt niska ja pyöreä puuhkalakin peittämä pää, mutta ennen kaikkea tuo varma ja vakava käynti — minä olin varmaankin nähnyt ne jossain tätä ennen.

Mies oli nähtävästi huomannut meidät jo laskeutuessamme alas laaksoon eikä sentähden kääntänyt edes päätään, vaikka kyllä kuuli hevosten kavioiden kopseen rautaiseen maahan. Hän vaan tallusteli tasaisesti ja tyynesti edelleen ja vihdoin alkoi minulle asia selvitä. Kotona Suomessa olin minä monena pakkaispäivänä nähnyt samanlaisia leveitä selkiä, nähnyt samanlaisia vakavia astujoita maantien vieressä, kun itse kävelytin hevostani vastamäessä ja huuru sen sieramista tuprusi kylmän kirkkaasen ilmaan.

Kiirehdin hevostani tarkastellakseni miestä edestäpäinkin, mutta jo silloin kun tulin hänen kupeelleen, haihtuivat kaikki epäilykset miehen kansallisuudesta, sillä hänen vasemmasta housuntaskustaan riippui hienossa mustassa nahkanauhassa messinkinen piipunrassi, tuo tuommoinen vähän koukistettu kapine, joita ei koko avarassa maailmassa saa ostaa muualta kuin jonkun valurin reestä joillain markkinoilla Suomessa.

— Hyvää päivää, sanoin minä.

— Jumal' antakoon, vastasi mies ja katsoi minuun niin välinpitämättömästi kuin olisi hänelle tapahtunut ainakin kerran päivässä, että häntä täällä intiaanien alueella puhutellaan hänen omalla kielellään. Pysähtyi hän nyt kuitenkin ja pisti säyseästi kättä, kun minä hänelle käteni ojensin.

— Mistäs herra tulee? kysyi hän sitten ja veti povitaskustaan esiin pienen luuvartisen visapääpiipun ja ryhtyi panemaan kävellessään tupakan.

Sanoin hänelle tuloni ja menoni ja kysyin sitten vuorostani, minne hän oli matkalla ja kuinka hän noin ypöyksin tallusteli täällä intiaanien maassa. Eikö hän tiennyt, että oli sota!

— Kyllähän täällä taitaa olla jotain semmoista tekeillä ja sen syyn tähdenhän tässä minäkin olen liikkeellä, sanoi hän. Eilen illalla ne mustilaiset varastivat hevoseni. Minulla on pieni paikka näillä tienoin, mutta nyt olen hevoseni haussa.

— Luuletteko sitten, että intiaanit noin vaan mielisuosiolla antavat teille hevosen takaisin, vaikka saisittekin heidät käsiinne?

— Joitain vallesmanneja kai niillä pitänee olla tässäkin maassa, vastasi hän tyynesti, raapasi tulta tikulla ja suojeli koppaa kourallaan, koettaen saada sen sisältöä syttymään. Kun koe oli onnistunut, puhalsi hän suun täydeltä savua ja tuumaili:

— Mahtanee kai se nyt toki vallesmanni semmoisen sotaväen avulla saada yhdestä hevosesta selvän, jos tahtoo. Eivät kai ne mustilaiset — s.o. intiaanit — mihin pääse.

Sitä vastaanhan ei voinut mitään sanoa, sen kyllä ymmärsin, vaikk'en ymmärtänytkään, mitenkä ei miehellä ollut sen selvempää käsitystä maan oloista, jossa hän jo oli maanomistaja. Kysyin häneltä, kuinka hän oli tullut tähän seutuun asettuneeksi ja kuinka kauvan oli ollut Ameriikassa.

— Puolitoista vuotta, sanoi hän. Heitä oli ollut iso joukko suomalaisia, jotka heti New-Yorkiin tultua oli värvätty rautatietyöhön eräälle radalle vähän matkaa täältä, ja kun työ loppui, oli hän seuraavana kevännä perannut vähän valtion maata, joka ei maksanut mitään ja koettanut ruveta maata viljelemään. Toiset miehet olivat menneet lännemmäksi.

Nyt aloin minä aavistaa, mitenkä oli mahdollista, ett'ei hän paremmin tuntenut oloja, ja vaeltaessamme rinnatusten eteenpäin muuttui aavistukseni varmuudeksi. Hän ei ollut tekemisissä kenenkään muun kuin Rushwillen kauppiaan kanssa, jolle silloin tällöin vei muutamia bushelia vehnää ja vaihtoi sen välttämättömimpiin tarvekaluihin, ja siitä syystä ei hän myöskään ollut oppinut englanninkieltä. Hevosen oli hän ostanut palkkasäästöillään, auran ja karhin oli hän tehnyt itse ja asui hän maamajassa, jonka oli omin käsin kaivanut ja sisustanut. Viime kevännä ei hän ollut ehtinyt saada paljon kylvetyksi, mutta se, minkä oli kylvänyt, oli kasvanut hyvin ja nyt oli hän kyntänyt niin paljon, että ensi kevännä toivoi saavansa kylvetyksi kymmenen tai kaksitoista tynnöriä — siemenestä ei ollut puutetta. Se oli hänen elämäkertansa Ameriikassa ja sen kertoi hän mielellään, kerran alkuun päästyään.

Pitkäksihän tahtoi aika välistä käydä tuolla yksinäisyydessä, mutta minkäpähän sillekään nyt mahtoi. Kaikki oli käynyt hyvin, kunnes mustilaiset olivat vieneet hevosen, joka päivillä sai kulkea vapaana, mutta yöksi tuotiin maamajaan. Kunhan tuon nyt vaan saisi takaisin. Se oli ruskea ruuna, sukka vasemmassa takajalassa. Aivan nuori hevonen.

Koetin saada hänet käsittämään, kuinka ylen vähän toivoa hänellä oli saada ruskonsa takaisin, mutta se oli turhaa vaivaa, ja yhtä vähän vaikuttivat häneen pelotukseni, että hän voisi joutua pahaan pulaan mennessään yksin ja aseetonna Pine Ridgeen. Hän vaan hymyili ylenkatseellisesti ja sanoi kyllä siitä selviävänsä. Noita intiaanimustilaisia oli hän nähnyt melkein joka päivä, ennenkun tämä meteli alkoi eikä hän pelännyt heitä vähääkään. Jos ne olisivat tahtoneet tehdä hänelle pahaa, niin olisivat kai ne voineet sen tehdä jo silloin kuin varastivat ruunan. Vaan useita oli heitä pitänyt olla hevosta kiinni ottamassa. Se ei toki antautunutkaan joka miehelle.

Ei siinä auttanut intteleminen ja minä toivotin hänelle sentähden onnea matkalle ja me ratsastimme edelleen, minä ja matkatoverini, joka oli ylen huvitettu siitä, mitä kerroin hänelle Eenokki Muposesta. Yhden ainoan intiaanin näimme matkallamme ja kun hän näkyi olevan vielä halukkaampi välttämään meitä kuin me häntä, saavuimme me ilman sen enempiä seikkailuja asioimistoon.

Ja seuraavana päivänä saapui sinne Eenokkikin. Hän oli tullut jo yöllä ja heti päivän vaietessa mennyt siihen leiriin, jonka n.k. ystäväintiaanit olivat tehneet itselleen laaksoon lähelle asioimistoa nähdäkseen, oliko rusko mahdollisesti heidän hevostensa joukossa. Mutta ei ollut näkynyt jälkeäkään ruskosta ja sen vuoksi tuli hän nyt minun luokseni. Minun pitäisi neuvoa hänelle, missä muut mustilaiset olivat. Nyt oli hän vielä varmemmin vakuutettu siitä, että sota oli vaan jonkin joutavata peliä, kun puna-ihoiset käyskentelivät täällä parhaina ystävinä sotamiesten keskessä.

Mutta kävi hän kuitenkin vähän mietteihinsä, kun kuuli, että intiaanit pysyttelivät erämaassa ainakin viisi tai kuusi kertaa niin kaukana kuin se matka, minkä hän jo oli tullut, ja ett'ei kukaan voi sanoa tänään, missä he jo huomenna ovat.

— Silloinhan täytyy ottaa evästä mukaan, sanoi hän. Saakeli sentään, ett'en tiennyt tuota lähtiessäni. Minulla ei ole evästä kuin pariksi päiväksi ja nyt täytyy palata kotiin. Hitto kaikkiakin!

Koetin vakuuttaa hänelle, että oli paljoa parempi odottaa, kunnes sota oli lopussa ja sitten oikein todenteolla ruveta ottamaan selkoa ruunasta.

— Jako odottaa, että ne ratsastavat sen pilalle! virkkoi hän jotenkin kiivaasti. Kyllä on parasta tehdä mitä voipi niin kauvan kuin se vielä on elossa.

Sen sanottuaan lähti hän noutamaan evästä ja tuli takaisin seuraavana päivänä, päitset olalla niinkuin ennenkin. Mutta silloin oli jo liika myöhä. Samana aamuna oli annettu käsky, ett'ei kukaan saa poistua asioimistosta etuvartijalinjaa ulomma ja yritykseni hankkia Eenokki Muposelle lupaa lähteä etsimään hevostaan ei tietysti onnistunut.

— Hullutuksia! vastasi esikunnan upseeri, jonka vallassa luvan antaminen oli, — mies mahtaa olla järjeltään. Ja samalla katsoi hän minua silmiin tavalla, joka osoitti, ettei hän ollut aivan niin varmaa minunkaan mielentilastani.

Muponen suuttui, kun kuuli vastauksen, mutta kun hän omasta puolestaan oli tehnyt voitavansa turhaan koettamalla lähteä leiristä pois, niinkuin ei mitään etuvartijoita olisi ollut olemassakaan, muuttui hänen suuttumuksensa alakuloisuudeksi.

— Kyllä minä en nyt saa sitä enää milloinkaan takaisin, huokasi hän toivottomasti, ja mistä minä elän täällä, kun eväs loppuu?

Jälkimmäiseen kysymykseensä sai hän onneksi vastauksen jo samana päivänä, sillä kun muutamat virkaveljistäni olivat sattuneet saamaan tietoonsa ne syyt, joihin kaikkia koskeva poistumiskielto perustui ja he tietojen lähettämistä varten tarvitsivat sanansaattajan Rushwillen sähkölennätinasemalle, tarjosin minä Muposen siihen toimeen paria dollaria halvemmasta kuin minkä herrat cowboyt vaativat. Ja kun minä sen lisäksi menin takuusen hänen luotettavaisuudestansa lainaamalla hänelle hevoseni, niin suostuttiin tarjoukseeni mielihyvällä.

Vielä suurempaa iloa tuotti se Eenokille, jonka mielestä kahdeksan dollaria matkasta Rushwilleen oli paksu päiväpalkka, ja ilmoitti hän olevansa taipuvainen tästälähtien kulettamaan sähkösanomia puolesta hinnasta eli sitäkin vähemmästä, jos niiksi tuli.

— Enkä minä hevosta tarvitse, ehdin minä sinne huomiseksi jalankin.

Minä selitin kuitenkin, että ne, jotka lähettävät sähkösanoman, tahtovat, että se on jätettävä sisään ennen kello 12:sta yöllä, ja silloin synkkenivät hänen kasvonsa melkoisesti, kun hän kysyi, kuinka paljon minä tahtoisin vuokraa hevosesta, mutta valkenivat taas, kun minä vastasin, että koni tarvitsee jaloitella eikä siis maksa mitään.

Ja jaloitella se saikin, vieläpä enemmän kuin olin aikonutkaan, sillä kun me seuraavana aamuna varhain tulimme ulos lautamajastamme, oli uusi sanansaattajamme jo palannut retkeltään ja minun hevoseni riiputteli päätään niin alakuloisesti, että minä suutuksissani kävin selittämään Muposelle, että on suuri eroitus ajaa hevonen piloille ja antaa sen jaloitella.

Mutta kun hän hyvin kummissaan sanoi luulleensa, että herrat tahtovat sähkölennätinlaitoksesta annetun paperin yhtä pian takaisin kuin oli ollut määrä viedä se toinen paperi perille, niin en voinut enää muuta kuin nauraa hänen käsitykselleen sähkösanomakuitin merkityksestä ja tärkeydestä — varsinkin kun hevosenikin päivemmällä virkistyi ja hyvällä ruokahalulla pureskeli apettaan.

Eenokki sai kahdeksan dollariaan ja kun ystävä-intiaanit kaksi päivää senjälkeen yhtäkkiä jättivät leirinsä ja ilmaisivat mielensä muutoksen siten, että alkoivat ruiskutella kiväärinkuulia asioimiston yli, tarjoutui hänelle taas uusi tilaisuus rahanansioon. Kun ei kukaan tiennyt oliko tie Rushvilleen vapaa vai ei, tarjoutui ainoastaan yksi cowboy viemään sähkösanomia perille ja hän vaati viisikymmentä dollaria vaivoistaan.

Vaatimus oli ylenmääräinen, mutta luultavasti olisi kuitenkin käynyt välttämättömäksi suorittaa pyydetty summa, kun suurien lehtien täytyi saada tietonsa viimeisistä tapahtumista maksoi mitä maksoi. Kutsuin taas puheilleni Eenokki Muposen, joka päivät päästään oli kierrellyt meidän pääkortteerimme ympärillä ja joka mielellään suostui viemään sähkösanomat viidestä kolmatta dollarista.

— En tuota tahtoisi noinkaan paljoa, sanoi hän vähän hämillään, mutta täällä on mies, jolla on hyvä hevonen kaupaksi viidestä kolmatta taalasta ja sen tahtoisin ostaa. Ruunaa en nyt enää saa takaisin.

Ilmoitin toisille asian ja he olivat niin tyytyväisiä, että lupasivat hänelle vielä viisi dollaria kaupan päälle, jos hän palaisi takaisin Pine Ridgeen, ja niin lähti Muponen noutamaan miestä, jolla oli hevonen kaupan.

Hetken kuluttua tuli hän takaisin miehen kanssa, joka huomattiin olevan pääkortteerimme palveluksessa oleva vakoilija-intiaani. Miten he olivat osanneet ymmärtää toisensa, sen tietää vaan se jumala, joka auttaa suomalaista sydänmaan asukasta tulemaan toimeen kaikkialla maailmassa ainoastaan omalla kielellään. Mutta intiaanilla oli kuin olikin hevonen, jonka hän oli taipuvainen myymään viidestä kolmatta dollarista, ja neljännestunnin kuluttua ratsasti Eenokki tiehensä omalla melkoisen laihalla satulattomalla hevosellaan, jonka päähän hän oli mielihyvästä irvistellen pannut omat päitsensä.

Olimmehan hiukan levottomat, miten hän tulisi perille, mutta jo seuraavana päivänä puolen päivän aikaan saapui hän kuitti kourassa retkeltään, sai viisi dollariaan ja näytti herttaisen tyytyväiseltä, vaikka jalkansa olivatkin kankeat ja hänellä näytti olevan jotenkin vähän halua pysytellä istuvassa asennossa.

Sen urotyön jälkeen käytettiin häntä sanansaattajana niin usein kuin hevosensa jaksoi — itse oli hän aina valmis lähtemään — ja tuli hän niin hyvin tunnetuksi, että esikunnan päällikkökin, niinpiankun Muponen tuli näkyviin ja sanoi: "pass… telekram… Rössville", ilman mitään kirjoitti sähkösanomansa valmiiksi ja virkkoi: "here old boy, look out for your skalp" — tai jotakin sentapaista.

Päivät kuluivat hyvin yksitoikkoisesti sotajoukkojen alinomaa tehdessä liikkeitään sinne ja tänne voidakseen ilman veren vuodatusta pakoittaa punatukkaiset takaisin asioimistoon. Meille sanomalehtimiehille oli siitä varsin vähän iloa, kun saimme tietoja ainoastaan pääkortteerin välityksellä, kunnes intiaanien pääjoukko vihdoin viimeinkin asettui leiriin ainoastaan muutamia peninkulmia Pine Ridgestä ja heidän päällikkönsä ryhtyivät keskusteluun lopullisesta antautumisesta. Silloin muuttui asema jännittäväksi, sillä elleivät rauhan hieromiset onnistuisi, niin voivat nuo monta vertaa lukuisammat intiaanit milloin tahansa käydä asioimiston ainoastaan muutamiin satoihin miehiin nousevan vartijaväen kimppuun. Eenokki Muponenkin alkoi näyttää vähän hermostuneelta ajatellessaan, että hän mahdollisesti ehkä piankin saisi nähdä rusko ruunansa, ja saatiin hänet vaan vaivoin estetyksi hiipimästä intiaanileiriin, jonne meno oli ankarasti kielletty.

Saatiin viimeinkin toimeen suuri neuvottelu päällikköjen kanssa ja määrätyllä kellon lyönnillä tulivat he ratsastaen asioimistoon maalattuina, höyhenillä koristettuina ja arvokkaampina kuin ainakaan minä olin luullut mahdolliseksi.

Kahden sotilasrivin välissä, katsomatta oikeaan tai vasempaan ja kasvojaan vähääkään värähyttämättä ratsastivat nuo kuusitoista päällikköä asioimiston pihaan, jossa he yhtä tyynesti ja yhtä totisina laskeutuivat hevostensa selästä ja sitoivat ne aitaukseen, jonka jälkeen he pitkässä rivissä arvokkaasti astuivat siihen suureen telttaan, jossa rauhankeskustelut olivat pidettävät. Siinä olivat heitä vastassa kenraali, hänen esikuntansa päällikkö ja ajutantit täysissä univormuissa sekä kaikki sanomalehtimiehet. Vastaanotto tapahtui hiljaisuuden vallitessa ja yhtä juhlallisesti asettuivat päälliköt paikoilleen piiriinsä maahan, kenraalin istuutuessa tuolille ja meidän muiden jäädessä seisomaan.

Keskustelun alkoi kenraali tulkin avulla kehoittaen puna-ihoisia esiintuomaan valituksensa Washingtonissa asuvan suuren isän edustajille. Ja toinen toisensa perästä nousivat päälliköt ylös vastaten sanoin ja liikkein, jotka olivat sekä arvokkaita että kauniita. Useimmat heistä olivat nähtävästi tottuneita puhujia ja esittivät he asiansa niin taitavasti, että me mitä suurimmalla mielenkiinnolla seurasimme keskustelua. Se oli kestänyt jo jonkun aikaa, kun me yhtäkkiä kuulimme kompuroimista teltan ulkopuolelta ja oven vartijan sanovan, ett'ei kukaan päässyt sisään.

— No, no… telekram — Rössville, kuulimme äänen inttävän vastaan tavalla, joka sai meidät kaikki, yksin esikunnan päällikönkin hymähtämään. Pari kertaa uudistuivat nuo taikasanat yhä vilkkaammalla äänen painolla, mutta tällä kertaa ei niistä ollut lainkaan mitään apua. Menin ulos katsomaan, mikä oli hätänä, sillä sen tiesin vallan hyvin, ett'ei ystäväni Eenokki turhan tähden koettanut tunkeutua sisään.

Hän loisti tyytyväisyydestä, kun näki minut ja sanoi tavallista vilkkaammalla käden pyöräyksellä:

— Ruuna on täällä nyt!

— Mitä? kysyin minä.

— Ruuna on täällä… se seisoo tuolla aidan luona muiden hevosten joukossa. Minä sitä jo katselin, kun mustalaiset tulivat, mutta kun se oli siellä toisten keskessä, niin en ollut varma, ja nyt vasta pääsin minä tänne pihaan.

Näin puhuessaan oli hän vienyt minut aitauksen luo ja näytti hyvää ruskeaa hevosta, jolla oli intiaanisatula selässä ja saman suitset suussa ja kaikenlaista korukalua vähän itsekussakin paikassa.

— Lienee parasta, että otan sen pois samalla, sanoi hän. Kunhan herra vaan sanoo vartijalle, että hevonen on minun, niin pääsen kyllä ulos.

Epäsin häntä sitä tekemästä, mutta en kuitenkaan voinut estää häntä riisumasta pois satulaa, suitsia ja noita muita koristuksia, ja kiinnittämästä housujensa remmiä hevosensa kaulaan.

Keskustelua kesti vielä jonkun aikaa. Ulkopuolella olevat olivat nähneet, mitä Muponen pihassa hommaili, ja ymmärtäneet heti, mistä oli kysymys. Nyt katselivat he aidan takaa, kuinka hän tarkasteli ruunaansa joka puolelta, tunnusteli sen jalkoja ja kavioita ja viimein ilmaisi, että se oli kuin olikin "oll raitt".

Viimein tulivat intiaanipäälliköt teltasta tulkkien ja sanomalehtimiesten seuraamina ja marssivat juhlallisesti hevostensa luo. Toiset eivät olleet näkevinään mitään eriskummaisempaa, päästivät vaan irti ratsunsa ja nousivat selkään, mutta oli siinä muuan pitkä, komea mies, jolla oli koristuksenaan kaksi puhvelin sarvea otsassa ja selässä pitkä höyhenheltta, ja hän näkyi olevan hyvin kahdella päällä, mitä hänen olisi tekeminen, kun näki Eenokki Muposen pitelevän hevosta, jolla hän oli ratsastanut neuvottelupaikalle.

Hetken aikaa tuijottivat he tiukasti toisiaan silmästä silmään ja intiaanin naama kävi yhä tuimemmaksi, kun meidän mies otti piipun suustaan, sylkäsi kupeelleen ja sanoi:

— Muljota mitä muljotat, sen murjaani, mutta hevonen on minun.

Minä huusin tulkkia ja kysyin häneltä, mistä intiaani oli saanut hevosensa. Mutta intiaani ei vastannut mitään, katseli vaan muiden päällikköjen jälkeen, jotka poistuivat verkalleen ratsastaen, katseli ympärillä seisovia, arveli vielä vähän aikaa — ja näkyi tulevan selville siitä, että tässä ei nyt mikään enää auttanut, kokosi kapineensa maasta ja riensi pitkin askelin ja höyhenheltta epäjuhlallisesti selässä heiluen toveriensa jälkeen katselijain pilkatessa ja nauraessa.

— Selkään sille olisi pitänyt antaa, tuumaili vielä Muponen, mutta heitti kuitenkin tyytyväisenä siitä, että oli saanut hevosensa takaisin, kaikki mielenosoitukset sikseen ja talutti ruunansa ulos asioimiston portista sanoen, että nyt hän lähtee ajamaan suoraa päätä kotiin.

Ja kun me sanomalehtimiehet hetken kuluttua istuimme syömässä päivällistämme, tuli hän molempia hevosiaan taluttaen meidän luoksemme, sitoi ne lautamajamme oven pieleen, astui sisään, kulki miehestä mieheen pistäen kättä meille kullekin ja joka kerta virkkaen:

— Hyvästi nyt vaan ja kiitoksia paljon!

Kuinka Pekka sai anteeksi hevosen kuoleman.

Asema oli vähän huolettava, siitä ei päässyt niin mihinkään, se oli ihan päivän selvä asia sekä Matti Isolalle että Pekka Tarvaiselle, heidän istuessaan kukin säkkinsä päällä päiväpaisteessa rautatieaseman ulkopuolella. He olivat tulleet junalla idästä päin noin tunti sitten, ja silloin oli konduktööri sen pitemmittä mutkitta kantanut säkit ulos ja monin sanoin, joista eivät mitään ymmärtäneet, ja monin liikkein, joita heidän ei ollut vaikea käsittää, antanut heidän tietää, että heidän itsensä tuli seurata säkkien mukana. Sen olivat he tehneetkin, mutta mitä he sitten tekisivät, siitä eivät he kumpikaan olleet sen selvemmällä, sillä asemalta ei ollut tietä eikä polkua minnekkään päin; kaikkialla oli vaan harmaan keltaista, auringon polttamaa tasankoa, ja asemamies oli vaan töllöttänyt heitä vasten naamaa, kun he puhtaalla ja selvällä suomenkielellä olivat kysyneet, mitä kaikkea tämä nyt oikeastaan tiesi ja merkitsi.

Sen he nyt kumminkin ymmärsivät, että joku vika mahtoi olla pileteissä, mutta mikä vika, siitä eivät he päässeet selville, vaikka olivat jo tunnin verran sitä asiaa miettineet niin, että hiki päästä kihosi. Vaan huolettavaa tämä vain oli kuin olikin.

Piletit oli Isonkylän Antti, joka jo oli ollut muutamia vuosia Ameriikassa, heille lähettänyt, ja olisihan hänen siis pitänyt tietää. Pimeään asti olivat he edellisenä iltana pitäneet silmällä asemain nimiä, joista yksi ja toinen näkyi pileteissäkin, niin että he varmaankin vasta yön aikana olivat joutuneet harhateille. Mutta piletit oli konduktööri ottanut ja pitänyt, niin ett'ei heillä nyt ollut muuta turvaa kuin Antin kirje, jonka Matti, joka oli sekä vanhempi että viisaampi, oli ottanut haltuunsa.

Matti ja Pekka olivat veljeksiä, ja siis oikeastaan yksiä Tarvaisia, mutta Matti oli Pohjanmaan tavan mukaan ruvennut nimittämään itseään torppansa nimellä, kun hän muutamia vuosia sitten oli hullautunut hankkimaan itselleen akan ja paikan samalla kertaa. Torpassa oli alussa eletty kutakuinkin, mutta sitten marri muuan pieni Matti maailmaan ja kun vaimo lähti liika pian jalkeelle, niin kääntyi siitä kipeäksi eikä kyennyt hoitamaan taloutta eikä elukoita. Ja seurauksena siitä oli se, että Matti sai pysytellä kotosalla eikä päässyt rahaa ansaitsemaan tukkijoella niinkuin ennen. Pekkahan kyllä ajoi hevosta, mutta eihän se ollut aikamiehen työn veroista, sillä "pojat ovat aina poikia", oli Matin tapana sanoa. Ja Pekka oli vielä ikäänsä nähden poikanen, seitsemännellätoista vaan, vaikka oli päätään pitempi kuin Matti ja väkevä kuin aikamies.

Ehkä olisi sentään tultu toimeen, jos ei olisi tullut muita vahinkoja kuin se akkavahinko, mutta niinkuin jokainen tietää eivät pahat tule yksitellen. Ja niinpä tapahtui eräänä päivänä pahimman kelirikon aikana, että Pekka tuli kotiin itse rekeä metsästä vetäen ja kuorman päällä oli hevosen nahka. Ruuna oli taittanut jalkansa ja ollut tapettava.

Kuinka onnettomuus oikeastaan oli tapahtunut, siitä ei koskaan saatu oikeata selvää, sillä ensi kiivaudessaan oli Matti mutissut jotain semmoista kuin että se oli oikein hänelle itselleen, että niin kävi, — mitäs oli jättänytkään hevosensa semmoiselle penikalle, jonka korvantaukset eivät vielä ole kuivat! — ja sen jälkeen ei oltu saatu Pekkaa virkkamaan sanaakaan siitä asiasta. Niin pian kuin joku vaan mainitsikaan hevosen, puristi hän huulensa yhteen yhdeksi viivaksi ja vaalean harmaissa silmissä välähti tavalla, joka ei juuri kehoittanut ketään jatkamaan puhetta siitä asiasta. Mutta että Pekka tavallaan tunnustihe syylliseksi onnettomuuteen, sen näki siitä, että hän lumen sulattua alkoi muokata peltoa kuokalla ja lapiolla, vaikk'ei kukaan ollut häntä semmoiseen työhön kehoittanut.

Silloin tuli Isonkylän Antin kirje. Hän oli Tarvaisten veljesten serkku ja oli arvan noston lähestyessä vannonut, ett'ei mikään korpraali eikä kukaan muukaan mies ruunun vaatteissa koskaan saisi häntä komennella, ja lähtenyt Ameriikkaan. Siellä oli hänelle hyvin käynyt ja sentähden lähetti hän nyt kaksi tikettiä, joilla pääsi Vaasasta aina sille hiilikaivokselle Montanassa, jossa hän oli työssä ja jossa hän vakuutti Matinkin voivan ansaita kaksi taalaa päivässä, jopa enemmänkin. "Pojan voit ottaa mukaan", kirjoitti hän vielä lopuksi, "voihan se kasvaa yhtä hyvin mieheksi täällä kuin sielläkin".

Kun Matti tavaili tätä kirjettä, istui Pekka ja katseli, jonkunlainen hymyn tapainen irvistys huulillaan, rystyisiä käsiään ja jykeviä raajojaan, mutta kävi kohta taas totiseksi, kun vanhempi veli hitaasti ja tukevasti asetti nyrkkinsä pöydälle ja virkkoi: sen minä teen.

Sitten kääntyi Matti Pekan puoleen, katseli häntä arvellen ja sanoi sitten erityisellä äänen painolla: — "Mutta siitä sinun kohdastasi en tiedä oikein mitä sanoisin. Työtä osaat kyllä tehdä, mutta onko sinulla tarpeeksi älyä tulemaan niin pitkälle matkalle, sitä en tiedä. Siihen nähden, miten lienet senkään hevosen kanssa menetellyt, en tiedä, osanneeko sinuun oikein luottaa."

Pekka punastui otsaansa myöten ja puristi huulensa tiukempaan kuin koskaan ennen, mutta ei vastannut mitään, ennenkun veli taas virkkoi: — "Mutta jos lupaat tehdä aivan niinkuin minä käsken sekä matkalla että sitten siellä Amerikassakin, niin saanethan tulla mukaan". Silloin sanoi Pekka päättävästi: — "No, sen saat uskoa!"

Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu, mutta niin pian kun Matti oli saanut torppansa vuokratuksi ja vähäiset matkavarustukset oli tehty, lähtivät he taipaleelle.

New-Yorkiin kävi matka helposti, kun aina oli joku, joka taisi suomea, ja rautatielläkin kävi alussa hyvin, sillä he matkustivat suomalaisten seurassa, jotka menivät Michiganiin. Vaan kuta lännemmäksi tultiin, sitä vaikeampi oli selvitä, ja tässä istuivat he nyt Montanassa s.o. oman luulonsa mukaan aivan lähellä Isonkylän Anttia ja hiilikaivosta, tietämättä mitenkä nyt sinne osaisivat. Ja se oli sangen huolettava seikka se.

Matti veti esiin kirjeensä tutkiakseen vielä kerran kaivoskaupungin nimeä. Hetken aikaa sitä tehtyään, nousi hän ylös ja meni asemapäällikön luo, joka seisoi aukinaisessa ovessa ja puri tupakkaa, silloin tällöin mulkoillen noita merkillisiä miehiä, jotka istuivat auringon paahteessa sanaakaan toisilleen sanomatta.

— Tirlots, sanoi Matti ja osoitti muuatta riviä kirjeessään.

Asemapäällikkö katseli ensin Mattia ja sitten kirjettä:

— Mitä helvettiä sinä sanot? kysyi hän sitten ylpeästi. Puhu jotain oikeata kieltä, jos osaat! Ja sen sanottuaan aikoi hän kääntää selkänsä, mutta näki samassa suuren kärpäsen, joka oli istahtanut Pekan jalkojen väliin. Sitä tähysteli hän tarkkaan, mutisti huuliaan ja ruiskautti pitkän ruskean sylen kärpäsparan niskaan, joka melkein hukkui lammikkoon, ja turhaan koetti ponnistella irti.

Matti peräytyi entiselle paikalleen ja huokasi huolissaan: ei tuo mies näy mitään ymmärtävän.

— Pöllö näkyy olevan, vahvisti Pekka tarkastellen ruskeaa lammikkoa jalkojensa välissä, jossa kärpänen yhä räpisköi.

Matti oli nähtävästi samaa mieltä eikä virkkanut sen enempää, lukihan vaan vielä kerran Antin kirjeen, jonka jo osasi melkein ulkoa.

— Tässä lukee, että Tirlots on eteläisessä Montanassa, sanoi hän sitten hetken kuluttua Pekalle.

— Niinhän siinä lukee, vastasi Pekka, arvellen, että hänenkin kai piti ilmaista mielipiteensä. — Ja koska se on kaivos, niin pitänee sen olla noissa vuorissa, jatkoi hän osoittaen etelää kohti, jossa näkyi vuoria niin kaukana, että niiden sinertävät piirteet melkein sulautuivat päivän autereesen.

— Näkyy sinne olevan matkaa, virkkoi Matti, joka kyllä ymmärsi yskän, mutta ei tahtonut heti paikalla noudattaa neuvoa, ett'ei nuori kansa pääsisi luulemaan itseään liika viisaaksi. Mutta hän kaivoi kuitenkin esiin tupakkakukkaronsa ja alkoi pistää piippuunsa josta oli seurauksena se, että mieli koheni.

— Vaikka olkoonkin, vastasi Pekka ravakasti, mutta jos me menemme vuorille asti ja sitten seuraamme niitä itään, niin täytyy kai meidän kerran tulla jonnekin, jossa tietävät neuvoa Tirlotsiin.

— Minkä tähden itään?

— Sentähden, että me varmaankin jo olemme kulkeneet siitä sivu. Konduktööri ei olisi jättänyt meitä tänne, jos eivät piletit olisi olleet lopussa ja Antti laittoi kyllä semmoiset, joilla piti päästä perille asti.

Matti imasi pitkät savut piipustaan, tuprutteli vähän aikaa ja katseli Pekkaa hämmästynein, jopa hiukan kunnioittavinkin silmin. Ja kun hän oli tullut vakuutetuksi siitä, että veli oli täydessä järessään, vaikkakin nero oli hänessä hiukan oudolla tavalla leimahtanut, nousi Matti ylös, heitti säkkinsä olalleen ja virkkoi "Lähdetään!" Ja huolimatta edes katsahtaakaan asemapäällikköön, joka yhä seisoi ovessa, lähti hän taipaleelle. Pekka teki samaten, mutta näkyi muistavan jotain samassa kuin heitti säkin olalleen. Hän oikasihe, seivästi silmänsä asemapäällikköön, rykäsi, sylkäsi tuiman sylen herran jalkojen väliin ja käänsi hänelle selkänsä.

Kohta toisella puolen rautatieaseman alkoi ruoho-aavikko. Asemalta katsoen näytti se kyllä tasaselta ja sileältä levitessään siinä auringon paisteessa, joka paahtoi niin, että ilma väreili ruskeaksi palaneen heinikon päällä. Mutta ei se ollut niinkään tasaista kuin miltä näytti, varsinkin jos kulki suoraan eteenpäin mitään tietä seuraamatta. Siitä tuli aika kuumentava kävelyretki varsinkin Matille, jonka säkki oli raskaampi ja jonka jalat sitäpaitse olivat lyhemmät. Mutta ei Matti mitään puhunut, pysyttelihe vaan Pekan mukana, joka ei näkynyt huomaavankaan, että maa välistä oli melkoisen pehmeää ja pensaat takertuivat jalkoihin. Hän vaan mennä huhtoi eteenpäin pitkillä, tasaisilla askelilla, tuijottaen tuolla kaukana edessä oleviin vuoriin, ja puristaen huulensa yhteen niinkuin olisi päättänyt joko päästä perille tai tielle nääntyä.

Aurinko oli paistanut melkein heidän päittensä päältä, heidän lähtiessään liikkeelle, ja se oli jo alhaalla taivaan rannassa, kun he olivat päässeet niin kauvas, että vuorten yksityiskohdat alkoivat esiintyä — ja kuta selvemmin vuoret näkyivät, sitä enemmän masentui Matin mieli. Eihän se ollutkaan semmoinen pitkä, tasanen penger, joksi hän oli luullut sitä, vaan näkyi siinä olevan kauheassa sekasorrossa kallion kielekkeitä, kukkuloita, laaksoja ja vuoria, joita myöten oli mahdoton kulkea mihinkään varmaan suuntaan, varsinkin kun jo yö alkoi pimitä.

Lopulta tulivat he ensimmäisten korkeain kukkulain juurelle, pienen puron luo, joka oli poikkiteloin heidän tiellään, ja siihen pysähtyi Matti laskien säkin selästään maahan.

— Tämä vie suoraan helvettiin, sanoi hän. Jos me kerran joudutaan tuohon louhikkoon, niin emme osaa siitä ikinä minnekkään, kun on näin pimeäkin. Minä en kule enää askeltakaan tän' iltana.

Pekka nakkasi säkkinsä maahan ja joi pitkän kulauksen vettä purosta, jonka tehtyään hän ilmeisesti virkistyneenä aikoi pistää piippuunsa — sanaakaan virkkamatta.

Mattikin kostutti kitalakeaan ja oikasihe sitten maassa, nojaten niskaa ja selkää säkkiin. Mutta ei nyt maistunut Matille tupakka. Hänhän tässä oli vanhempi mies ja olisi hänellä pitänyt olla siksi älyä, ett'ei antanut poikasen vietellä itseään erämaita rämpimään. Kun olisivat seuranneet rautatietä, tuumi hän, niin olisivat kai viimein tulleet johonkin kaupunkiin tai kylään. Mutta kuta kauvemmin hän mietti, sitä alemmaksi painui aurinko ja kävi yhä punasemmaksi, joka kai merkitsi sitä samaa täällä Ameriikassa kuin kotona Suomessakin, että yö oli tulossa. Mattia alkoi huolettaa yhä enemmän ja hän huokasi niin, että maa kumahti, mutta Pekka ei ollut milläänkään; veti savujaan eikä näkynyt aikovankaan vielä ruveta hätäilemään.

Silloin pirskautti aurinko viimeisen hehkunsa säteet yli ruoho-aavikon ja yli ruskean keltaisten kukkulain, jotka alkoivat siitä kuin uudelleen elää, ja yli harmaiden vuorenseinien, niin että ne punaisilta heloittivat ja viimein yli korkeiden, lumisten huippujen tuolla kauvimpana ja pani ne heloittamaan keltaisina ja veren punaisina, niin että palavan luuli. Ja samassa laskeutui tuo suuri, hehkuva pallo taivaanrannan taa ja varjot alkoivat hiipiä ensin ylös kukkuloille ja sitten vuorien rinteitä, yhä ylemmä ja ylemmä, kunnes saapuivat lumisiin huippuihin ja sammuttivat tuon kauniin valon, niin että lumi yhtäkkiä muuttui vaalean harmaaksi, kuolon kalpeaksi ja kylmäksi, jota katsellessa ihan puistatti.

Alhaalla puron rannallakin oli tullut pimeä. Pekan piippu kimmelteli vielä niinkuin suuri, punanen kiiltomato, mutta Matin säännöllinen hengitys ilmaisi, että hän siksi kerrakseen oli jo huolensa unohtanut.

Sen sijaan alkoivat nyt huolet painaa Pekan mieltä. Tavallisesti oli niin, että hän tarvitsi enemmän aikaa kuin Matti päästäkseen ajatusten päähän, mutta sitten ajatteli hän sitä perinpohjaisemmin kerran alkuun päästyään. Nyt oli hän käynyt tuumimaan oikein toden takaa, sillä hänen ymmärtääkseen ei tässä muu auttanut kuin kääntyä takaisin kohta kun päivä koitti. Niin oli Matti nähtävästi jo päättänytkin — mutta eihän sitä sitten tiennyt, osaisiko enää koskaan sille hiilikaivokselle, jossa Antti ja ne muut niin hyvin rahaa ansaitsivat. Ja Pekka oli aivan varmasti vakuutettu siitä, että hiilikaivos oli jossain tuolla vuoristossa.

Näissä mietteissään ollen katseli hän ylös tuonne pimeään ja silloin oli hän vähän matkaa siellä kauvempana ja ylempänä näkevinänsä oman piippunsa kuvastuksen, mutta suurempana ja kirkkaampana. Siellä oli joku tuli, joka paloi, siitä ei ollut epäilystäkään.

Hän ojensi jalkansa, kopasi sillä Mattia ja virkkoi, kun Matti avasi silmänsä:

— Tuolla vuorella on ihmisiä, jotka ovat tehneet tulen.

Matti nousi istumaan ja katsomaan. Jopa joo! Tulta siellä näkyi olevan eikä se voinut merkitä muuta kuin että siellä myöskin oli ihmisiä, jonka sanottuaan hän sen pitemmittä puheitta heitti säkin selkäänsä ja lähti liikkeelle puron vartta pitkin, Pekan perästä tallustaessa.

Siitä tuli hyvin vaivaloinen matka, yli kivien ja kantojen, läpi pensaiden ja murtojen ylös kukkulalle, joka paikotellen oli niin jyrkkä, että he vaan vaivoin voivat pysytellä pystyssä. Kun he vihdoin hengästyksissään ja hikeä valuen saapuivat tulen luo, huomasivat he, että tuli loisti jonkunlaisen huoneen ikkunasta, joka oli puoleksi maahan kaivettu, ja kun he silmäilivät alas laaksoon, niin näkivät he samanlaisia tulia sieltäkin tuikkavan.

Matti avasi vanhemmakseen oven, niinpian kun rintansa oli vähän rauhoittunut, ja astui sisään.

Keskellä pientä huonetta oli pari tyhjää puulaatikkoa, ja niiden ympärillä istui viisi miestä hatut päässä korttia pelaamassa pienen lasittoman lampun valossa. Huoneessa oli muutamia villapeitteitä eräässä nurkassa, lattialla puulaatikkojen luona oli sisältörikkaan näköinen saviruukku ja muutamia rautapellistä tehtyjä keittoastioita huolettomasti laitetun tulisijan päällä. Siinä talon koko irtaimisto.

— Hyvää iltaa! sanoi Matti kohteliaasti suomeksi.

— Hello boys! vastattiin. Snalk in! Mutta kun pelaajat eivät näkyneet sen enempää välittävän vastatulleista, laskivat nämä säkkinsä nurkkaan, kalvoivat piippunsa esiin ja alkoivat tupruttaa savua jo ennestäänkin paksuun ilmaan.

Hetken kuluttua päättyi peli ja silloin rupesivat pelurit vieraita vähän lähemmin tarkastamaan.

— Ottakaa ryyppy! kehoitti isäntä ja työnsi jalallaan saviruukun vähän lähemmäksi Pekkaa, joka istui etumaisena.

Kun Pekka heti käsitti, mistä oli kysymys, pyyhkäsi hän kohteliaasti suutaan käsiselällään ja nosti astian huulilleen.

— Kiitoksia, sanoi hän suomeksi, sitten kun oli osansa ottanut.

— Halloo! huusi isäntä. Mitä te sanoitte?

Pekka irvisti ystävällisesti vastaan, mutta ei virkkanut mitään.

— Ettekö puhu englantia, pojat? kysyi muuan miehistä.

— Ei ymmärrä, vastasi Matti, kun kysyjä puhuessaan oli katsonut häntä silmiin.

— Nämä ovat hauskoja elukoita nämä, sanoi mies toveriensa puoleen kääntyen. Nyt pannaan ilo käymään ja katsotaan, mistä aineesta ne ovat valetut.

Sen sanottuaan kääntyi hän uudelleen vieraiden puoleen ja alkoi syytää heidän silmilleen sukkeluuksia semmoisia, joita ei saa kuulla juuri muualta kuin lännen kaivosmiesten ja cowboy'ien suusta. Toiset nauroivat ja säestelivät parhaansa mukaan, mutta Matti ja Pekka koettivat olla niin ystävällisiä kuin suinkin ja pitäytyä niin hyvänsuopien näköisinä kuin mahdollista.

Mutta kun melu alkoi käydä yhä suuremmaksi eikä enää voinut olla vähintäkään epäilystä siitä, että juuri he, eikä kukaan muu, olivat pilanteon esineinä, muuttui Matin ystävällinen naama ja alkoi osoittaa sekä suuttumusta että pelkoa, samalla kun hymy Pekan huulilla jäykistyi irvistykseksi ja ilme hänen silmissään vaihtui siksi, mikä niissä oli aina silloin kun kotimökillä tuli puhe hevosesta.

Luullen vieraita rauhallisemmiksi kuin olivatkaan ja yltyneenä toveriensa suosiosta yhä suurempiin ponnistuksiin, pisti sille, joka oli pilan alkanut, päähän uusi tuuma. Hän vetäsi revolverin vyöhystästään, tähtäsi ja ampui melkein samassa silmänräpäyksessä piipun Matin suusta.

— Herra varjelkoon! huusi Matti ja heittäytyi taapäin. Mutta Pekka unohti samassa sekä siivoutensa että nuoruutensa, kavahti ylös ja väänsi voimakkaalla liikkeellä revolverin miehen kädestä, samalla kun hän toisella kädellään tarttui miestä kurkkuun ja heitti hänet maahan kuin keilan.

Mies hyppäsi ylös, mutta Pekka tarttui häneen uudelleen kiinni ja sanoi — suomeksi tietysti: — Ei pidä leikkiä pistoolien kanssa, saattaa helposti tulla vahinko!

Sopimattoman leikin laskija koetti tempoa itseään irti, mutta toiset, joista pilanteko nähtävästi jo oli mennyt liikoihin, kävivät väliin. Ja kun Pekkakin, huomattuaan että vaara oli ohitse, ojensi revolverin takaisin omistajalleen, pudisti tämä Hänen kättään mitä sydämmellisimmästi ja vakuutti, ett'ei hän pitkiin aikoihin ollut saanut kokea niin komeita nyrkkejä. Eikä siitä muuta kuin saviruukku kiertämään miehestä mieheen.

— Eiköhän meidän pitäisi lähteä tiehemme nyt? arveli Matti oman osansa nielaistuaan. Ne ovat vaarallisia miehiä nuo, kun vaan huvikseen ampuvat piippuja ihmisten suusta.

— Nyt minä tiedän, mitä ne puhuvat, huudahti muuan ameriikkalaisista, joka oli tarkkaan kuunnellut Matin puhetta. Se on suomea, niitä on koko joukko Deer Lodgessa.

— Tirlots! huudahti Matti mitä suurimman ihastuksen vallassa. — Tirlots! — ja samalla astui hän miehen luo ja pudisti hänen kättään, samalla tavalla kuin joku toinen käyttelee pumpun vartta.

— Tarkoitatteko Deer Lodge? kysyi ameriikkalainen. Aiotteko sinne? Mitä varten olette tulleet tätä tietä, kun olisitte päässeet junalla perille asti? Täältä on sinne vielä kuuden tunnin matka vuoristossa eikä tie ole juuri mitään vierotietä.

Se oli tietysti hepreaa Matille. Mutta sen hän käsitti, että he viimeinkin olivat saaneet käsiinsä jonkun, joka osasi neuvoa Tirlotsiin, ja kun seurue hetken kuluttua katosi, niin paneutui hän maata paljaalle lattialle niin rauhallisella mielellä kuin ei maailmassa olisi milloinkaan mitään murheita ollut.

Aamulla vei ameriikkalainen heidät oikean tien suuhun, osoitti ylös vuorille, jonne tie vei, ja sanoi pari kertaa: Deer Lodge, Deer Lodge!

— Hyvä on, hyvä on! vastasi Matti, nyökäytti vimmatusti päätään merkiksi siitä, että hän tajusi toisen tarkoitukset, ja kun he vielä kerran olivat pudistaneet oppaansa kättä, lähtivät veljekset iloisin mielin vaeltamaan Tirlotsiin ja Isonkylän Antin luo.

Mutta kun he olivat kulkeneet pari neljännestä tai niille paikoin ja kun Matti oli saanut mietityksi, mitä kaikkea tällä viime vuorokaudella oli tapahtunut, kääntyi hän Pekan puoleen ja virkkoi painavasti:

— Niin minä nyt kuitenkin luulen, ett'ei se hevosen kuolema sittenkään tainnut olla sinun syysi.

Ja Pekka ei puristanutkaan huuliaan yhteen, vaan avasi ne niin leveään hymyyn kuin hänelle suinkin oli mahdollista.

Naimiskauppa uudessa maailmassa.

Taneli Tuominen seisoi ajatuksiinsa vaipuneena Castle Gardenin edustalla New-Yorkissa. Castle Garden on se paikka, johon siirtolaislaivat laskevat maihin. Hän tarkasteli toisia odottelijoita, jotka samoin kuin hänkin vartoivat porttien avautumista saadakseen heti karata niiden lampaiden kimppuun, jotka puoli tuntia sitten olivat saatetut laivasta maihin.

Hävytöntä se oli, ett'ei nyt enää saanut mennä sisään niinkuin entisinä hyvinä aikoina, jolloin pääsö sinne oli vapaa kenelle tahansa. Mutta nyt sinne pääsivät vaan suurten firmain runnarit ja köyhät saivat seista ulkopuolella. Konttori olisi pitänyt olla jonkun paremman kadun varrella ja tarjota niille aina pitäisi jotain noille, jotka olivat tuolla sisällä, ja sen lisäksi vielä silloin tällöin painaa seteli kouran pohjaan — sitten olisivat ovet auvenneet!

Se talo, missä Tuominen liikettään harjoitti, ei ollut hienoimpia. Eikä se ollut minkään ylen hienon kadunkaan varrella, olihan vaan Chenystreetin varrella, joka suoraan sanoen oli hampuusien ja sen semmoisten tyyssija. Liikettä kutsuttiin hotelliksi ja oli siinä n.k. makuuhuoneita likaisen salin päällä, jonka huomattavin huonekalu oli pitkä tiski. Sen alla oli sijaa muutamille lekkereille ja pienemmille olutastioille, sen takana oli seinäkaappi täynnä mitä eriskummallisimpia pulloja, jotka olivat siinä vaan koreuden vuoksi, sillä kaikki se aine, jota täällä nautittiin, tuli lekkereistä ja olutastiasta.

Mutta vaikka paikka oli pahamaineinen ja talo vaatimaton, oli talon isäntä ansainnut hyviä rahoja "pussinessillaan", niinkuin hänen oli tapana sanoa. Kaikki suomalaiset merimiehet tulivat kuin vaistomaisesti Chenystreetin kapakkaan kohta kuin olivat päässeet irti laivoistaan ja saaneet muutamain kuukausien palkan taskuunsa. Ja silloin oli Tuomisella hyvät ansiot. Hän oli yhtäaikaa pankkiiri, kassööri ja kirjanpitäjä ja otti sentähden heti haltuunsa vierastensa rahat, ett'eivät menettäisi kaikkia yhteen menoon — ja antoi heille vaan sen verran kuin kukin päiväkseen tarvitsi, senkin pitkän kärttämisen perästä. Mutta sen ohella piti hän tietysti huolta siitä, että suurin osa rahoista juotiin hänen tiskinsä ääressä ja kun vieraan konttokirja ja kontantit alkoivat olla tasapainossa, ajettiin hänet kadulle, ell'ei hänen merimiesarkkunsa sattunut olemaan niin hyvin varustettu, että sen voi ottaa luoton vakuudeksi vielä joksikin aikaa.

Liike oli mainio, mutkaton ja helposti hoidettava eikä sillä ollut kuin yksi vika — se, ett'ei aina ollut rahakkaita merimiehiä. Silloin saivat siirtolaiset astua aisoihin. Rahaa heillä tavallisesti oli vähän, mutta sitä enemmän vaatteita. Ja sitten kelpasi heille mikä hyvänsä. Heitä voi sulloa kuinka paljon tahansa samaan huoneesen ja kun he olivat juoneet kaikki tavaransa, voi heiltä ansaita vielä jonkun äyrin toimittamalla heille työnansiota. Toistakin taalaa voi välistä saada miestä kohti runnareilta, jotka värväsivät väkeä seutuihin, jonne ei kukaan työmies hyvällä lähtenyt, ja karttuihan siitäkin jotain vuoden pitkään. Helppo oli saadakin siirtolaisia verkkoihinsa niin kauvan kuin sai viritellä niitä Castle Gardenissa hetikohta kuin siirtolaiset astuivat maihin. Mutta se ansio oli nyt lopussa ja suurten yhtiöiden runnarit poimivat nenän edestä jokaisen, jonka saivat käsiinsä. Köyhät saivat olla välikädessä täällä Amerikassa niinkuin siellä Suomessakin, päivitteli Tuominen, eikä hänen päähänsä pälkähtänytkään, että hän itse oikeastaan oli juuri niitä, jotka tahtovat, vaikkeivät aina voikaan, saattaa köyhää kansaa välikäteen.

Ikävintä oli, että merimiesliikekin alkoi huonota. Kilpailija oli avannut paljoa hienomman huoneuksen saman kadun varrella ja oli hotellin, kapakan ja ravintolan yhteydessä pannut toimeen jonkunlaisen toimituskonttorin hankkiakseen vierailleen taas uusia paikkoja laivoissa, sittenkun he olivat ryypänneet kaikki tavaransa. Sillä tavoin saavutti hän sen kahtalaisen tarkoituksen, että ensin nylki merimiehiltä heidän säästönsä ja pääsi vielä käsiksi heidän pestirahoihinsakin ja etukäteen otettuun vuosipalkkaan. Etuannin suuruuden määräsi hän itse ja sen mukaan luotonkin suuruuden — se oli kaikin puolin tuottava liike eikä tappiosta ollut vähintäkään pelkoa.

Tuominen kiroili mielessään omaa tyhmyyttään, kun ei ollut itse keksinyt tuota keinoa. Mutta nyt ei hän enää aikonut istua kädet ristissä katselemassa liikkeensä rappeutumista. Hänkin oli saanut loistavan aatteen ja sen toteuttamista varten oli hän nyt useita päiviä peräkkäin kävellyt Castle Gardeniin, sillä nyt oli juuri se aika vuodesta, jolloin siirtolaiset vanhasta emämaasta tulvivat New-Yorkiin.

Taneli Tuominen ei ollut enää mikään härkäpoika ja oli hän nähnyt vähän muitakin kuin pelkkiä talonpoikia jo kotona Suomessakin. Maakauppiaana ollessaan oli hän ollut monilla markkinoilla ja nähnyt, kuinka talonpoikain päät menivät pyörälle, kun tulivat paikkoihin, joissa laulettiin ja soitettiin. Silloin eivät enää oluet riittäneet, vaan piti olla sekä punssia että portviiniä ja Tuominen oli nähnyt heidän heittelevän markankin rahoja lautaselle, kun laulajatyttö kuletteli sitä ympäri ja katsoi heitä oikein hellästi silmiin.

Nämä muistot ne olivat idättäneet hänessä sen aatteen, joka tulisi pelastamaan Chenystreetin hotellin häviöstä ja hämmästyttämään kilpailijoita. Hän päätti hankkia itselleen "puhvetsikan", jolla komealla nimellä hän nimitti uutta kultalintuaan. Mutta suomalaisen sen pitäisi oleman, sillä hänen vieraansa eivät tainneet juuri maailmankieliä ja sen tiesi Tuominen omasta kokemuksestaan, että rakastelu, jota täytyy sanan puhumatta toimittaa, käy ajan pitkään ikäväksi.

Siirtolaisten mukana tuli silloin tällöin myöskin nuoria tyttöjä kotimaasta ja semmoisen hän värväisi. Kun hän vaan saisi oikean neitosen niin maksaisi hän kernaasti, jos niiksi tulisi, tavallista piian palkkaa isomman palkan, sillä eihän tyttö tulisi tekemään ainoastaan tavallista piian työtä, vaan myöskin vetämään vieraita taloon ja siitä sopisi aina maksaa pari taalaa enempi viikossa. Kun hän nyt vaan onnistuisi saamaan oikein sopivan. Se kyllä ajan oloon kannattaisi.

Tuomisen kalpeat, oluen juonnista pöhöttyneet kasvot kirkastuivat, kun hän ajatteli loistavia tulevaisuuden toiveitaan, vaikkakin hän jo monet kerrat oli seisonut samalla paikalla ja turhaan tarkastellut siirtolaisnaisia, jotka uteliain, vaikkakin vähän pelokkain kasvoin astuivat luvattuun maahan. Varovasti veti hän povitaskustaan esiin melkein mustan sikarin, purasi pään poikki ja alkoi juuri sytyttää toisen pään, kun Castle Gardenin ovet avautuivat ja ensimmäiset tulokkaat tulivat näkyviin. Nopeasti sukasi hän sikarin takaisin taskuunsa ja astui pari askelta eteenpäin voidakseen niin läheltä kuin suinkin tarkastella tulevia.

Oli se kirjavaa joukkoa, joka hitaasti vyöryi alas Castle Gardenin porteista, joista jo niin monet korkealle tähtäävät toiveet, niin monet pettyneet unelmat ja niin moni murtunut ja häviöön joutunut elämä oli vaeltanut tuntematonta tulevaisuutta kohti, joka kaikkein useimmilla oli käynyt paljoa synkemmäksi kuin mitä he olivat ajatelleet. Oli siinä vanhoja ihmisiä, jotka vasta pitkällisen ja totisen tuumailun jälkeen olivat päättäneet astua tuon pitkän askeleen kotimaasta ja ystävien luota; oli nuoria seikkailunhaluisia miehiä ja naisia, jotka rinta täynnä valoisia tulevaisuuden toiveita vaan odottivat päästäkseen uuteen kultalaan ja saadakseen siellä kaiken sen, mitä ei kotimaa ollut kyennyt heille antamaan; miehiä, joiden kasvoissa kuvastui heidän myrskyinen menneisyytensä ja jotka olivat pakoitetut alottamaan uudelleen elämänsä toisessa osassa maailmaa, jossa heidän tappionsa olivat tuntemattomat; sekä vihdoin tuo suuri lauma todellisia työmiehiä, jotka olivat tulleet tänne ansaitsemaan parempaa päiväpalkkaa kuin kotimaassa, syömään joka päivä vatsansa täyteen ja jos mahdollista saamaan jotakin kokoon yli jokapäiväisten menojen sekä tulevaisuuden varalle että kotiin jääneiden vaimojen ja lapsien elatukseksi.

Saapunut laiva oli yksi suurimpia siirtolaislaivoja, ja kauvan kesti, ennenkun tuhansiin nouseva matkustajalauma oli selvinnyt kaikista muodollisuuksista tuossa rumassa, vanhassa rakennuksessa ja päässyt ulos lämpimään päiväpaisteesen, joka heloitti tuolta Batteryn puistossa ja teki sen niin hauskaksi, iloiseksi ja rauhalliseksi kuin jos se olisi ollut satain penikulmain päässä saaliinhimoisesta suuresta kaupungista, jonka melu ja jyrinä vaan kaukaa kuului sinne puitten välitse.

Siirtolaiset tulivat, mitkä yksitellen, mitkä perheittäin tai suuremmissa samanseutulaisista muodostuneissa ryhmissä, useimmat uteliaasti tähystellen ympärilleen nähdäkseen ensimmäisen vilahduksen tuosta ihmeellisestä maasta, jossa kaikki ihmiset voivat rikastua, toiset taas välinpitämättöminä astellen ja hyvin tietäen, että työ on työtä kaikkialla maailmassa ja että ainoastaan muutamat onnenlapset pääsevät alkuvastuksitta vapaiksi. Itaalialaiset puhelivat vilkkaasti ja viittilöivät käsillään ryhmissä kulkien; saksalaiset perheenisät koettivat huolestunein kasvoin koota ympärilleen vaimonsa ja lapsensa; ruotsalaisilla naisilla oli päässään kummallisen koreita hattuja merkkinä pian alkavasta yhdenvertaisuudesta; venäläis-puolalaiset juutalaiset olivat puetut pitkiin, kantapäihin saakka ulottuviin kauhtanoihin ja heidän silmissään paloi väijyvä nöyryys; irlantilaisten katseet ja käytös osoittivat uhkamielisyyttä ja röyhkeyttä — sanalla sanoen, Tuominen olisi voinut siinä nähdä näytteitä kaikista Euroopan eri kansallisuuksista. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin joukon muukalaisia, joiden puvut ja kasvot olivat hänelle vieraita. Sillä suomalaiset tulivat tavallisuuden mukaan viimeisinä. He olivat oleksineet yhdessä koko matkan kestäessä ja odottivat nyt rauhallisesti, kunnes kaikki muut olivat selvinneet lähtemään, pysyäkseen yhdessä vielä viime hetkelläkin. Olihan heidän melkein kaikkien mentävä konttooriin State Streetin varrella mikä millekin asialle, tiedustelemaan kirjeitä, kyselemään työnansiota y.m.s., niinkuin olivat kokeneilta ameriikkamiehiltä kuulleet pitävän tehdä.

Viho viimein tulivat ensimmäiset suomalaiset esiin. Tuominen astui vielä pari askelta eteenpäin, sillä ell'eivät hänen silmänsä valehdelleet, niin vilahteli tuolla jo hame ovessa ensimmäisten miesten takana.

— Tervetuloa Ameriikkaan, pojat! huusi hän jo kaukaa heille, ikäänkuin olisi hän aavistanut, että tänään ei hänen toivonsa tulisi häntä pettämään.

Tulokkaat katselivaf häntä ensin uteliaasti. Heitä oli paljon varotettu kaikellaisista roistoista, joita vetelehtii New-Yorkissa ja he tiesivät hyvin kyllä, että niiden joukossa oli omia kansalaisiakin.

Tuo suupaltto oli varmaankin joku semmoinen; parasta olla hänen kanssaan mihinkään puheisiin rupeamatta.

Mutta Tuominen ei heittänyt niin hevillä, sillä tällä kertaa ei hän ollut erehtynyt. Siellä tuli todellakin pullea, punaposkinen tyttö kahden miehen seurassa. Tytön ulkomuoto teki valtavan vaikutuksen Tuomisen mieleen. Eihän se tosin ollut sen tulevan "puhvetsikan" näköinen, jota hän mielessään oli kuvitellut eikä näyttänyt liioin laulajattareltakaan, mutta sen sijaan oli tytössä jotain muuta, joka sykähytti miehen sydäntä ja sai hänen vetiset silmänsä kiilumaan. Siinä oli se syötti, joka tulisi houkuttelemaan merimiehet takaisin hänen kapakkaansa!

— Hyvä päivä! Hyvä päivä! sanoi hän, kun seurue kulki ohi. Mistäpä tulette, hyvät ystävät!

Tyttö ja hänen seuralaisensa näyttivät arvelevan, mutta eivät vastanneet. Heistä oli kovin outoa, että heti vieraalle maalle tultuaan saivat jo kuulla omaa kieltänsä puhuttavan.

— Minnekkä matka? jatkoi Tuominen samalla ystävällisen suojelevalla äänellä ja seurasi heitä. Minä olen vanha new-yorkilainen ja voin auttaa teitä, jos tarvitsette jotain.

— Menemme kapteeni Jeanssonille, vastasi toinen miehistä vastahakoisesti, — työtä tietämään.

— Entä tämä tyttö? Jos hän hakee työtä, niin voisin minäkin ehkä antaa.

— Totta kai työtä haen, vastasi tyttö lyhyesti. Uuden tuttavan ulkomuoto ei lisännyt hänen luottamustaan new-yorkilaisiin.

— No, jos niin on, niin ehkä voimme sopia heti kaupoista, sanoi Tuominen, joka oli päättänyt käyttää tilaisuutta hyväkseen niin paljon kuin mahdollista. Minulla on hotelli täällä New-Yorkissa ja minä tarvitsen kunnon tytön yhtä ja toista toimittamaan. Tässä maassa ei palvelusväki kelpaa juuri mihinkään ja sentähden maksan minä mielelläni hyvän palkan, kun vaan saan jonkun, joka kelpaa. Mitä arvelette neljästä taalasta viikossa? oma huone ja vapaa ylöspito tietysti? ja kaksi vapaata iltaa viikossa? Se on toista kuin kotona kolmekymmentä markkaa vuodessa talon ruuassa!

Matleena Jussila pysähtyi ja tuijotti silmät selällään kiusaajaan. Neljä taalaa viikossa — kaksikymmentä markkaa! Mies mahtanee olla kauhean rikas — mutta hänellä onkin hotelli. Eihän tuo näyttänyt niin erittäin pulskalta päiväpaisteessa, joka sai hänen kasvojensa harmaan keltasen, likaisen kalpeuden vielä selvemmin esiintymään happamen kosteiden, punareunaisten silmien rinnalla. Mutta hän oli hyvissä vaatteissa ja se seikka vaikutti, ett'ei Leena tehnyt itselleen sen tarkempaa selkoa hänen ulkomuodostaan, vaikkakin vaistomaisesti tunsi sen epämiellyttävän vaikutuksen. Eikähän se merkinnyt kerrassa mitään sen tosiasian rinnalla, että hänelle tarjottiin kaksikymmentä markkaa viikossa — viikossa! Johan äiti ja sisaret voisivat siellä kotimökillään elää puoli vuotta yhden kuukauden palkalla.

Tuossa tuokiossa risteilivät nuo ajatukset hänen aivoissaan ja hän oli jo valmis siinä paikassa vastaamaan myöntävästi, kun toinen miehistä avasi suunsa kysyäkseen Tuomiselta, puhuiko hän totta ja oliko hän todellakin se, joka sanoi olevansa.

— Voin vaikka vannoa! vakuutti Tuominen, ja jos ette minua usko, niin voittehan kuulustella Jaenssonin konttorissa. Herrat tuntevat minut ja minä voin lähteä itsekin mukaan.

Lähdettiin taas liikkeelle, Tuominen ja Leena etunenässä. Tuominen tekeytyi oppaaksi ja kertoi Batterypuistosta ja näytteli pilarirautatietä, jonka alatse he kulkivat ja rauhoitteli hyvin suojelevalla äänellä Leenaa, kun tämä säikähti heidän päänsä päällitse karkaavaa rautatiejunaa.

Leena kuunteli häntä tarkasti ja sai hänen puheestaan hämärän käsityksen hänen etevämmyydestään ja suurista tiedoistaan, mutta koko ajan helisivät hänen korvissaan hopearahat ja surisivat hänen korvissaan sanat: neljä, taalaa viikossa — kaksikymmentä markkaa! Tässähän tulisi rikkaaksi tuossa tuokiossa — semmoisia tuloja ei ollut monella rikkaalla talonisännälläkään kotona Suomessa.

Tultuaan ulos puistosta kulkivat he kadun poikki ja astuivat siirtolaiskonttoriin. Se oli täynnä vastatulleita siirtolaisia, jotka olivat tulleet sinne samoissa asioissa kuin hekin ja nyt ihmeissään katselivat seinillä olevien suurten höyrylaivain komeita kuvia ja koreita aikatauluja ja ilmoituspapereita, joita oli kaikkialla, ja noita ahkerassa toimessa olevia konttoriherroja, jotka paitahihasillaan häärivät pitkien, hienosti maalattujen tiskien takana, kirjoitellen ja ratuutellen, vastaten kysymyksiin ja tietoja antaen.

Tuominen tunkeutui kursailematta joukon läpi vetäen Leenaa kädestä niin lähelle tiskiä kuin suinkin, ja puhutteli erästä konttoristeista suomenkielellä.

— Olkaa hyvä ja sanokaa tälle tytölle, sanoi hän varmasti, onko minussa miestä maksamaan hänelle neljä taalaa viikossa, jos rupee palvelukseeni.

— Viikossa, lisäsi Leena vielä varmemmaksi vakuudeksi.

— Aiotteko ruveta tuon miehen palvelukseen? kysyi konttoristi osoittaen vähän ylenkatseellisesti hotellin isäntää kynänsä varrella.

— Aionhan minä, jos se vaan on se, mikä sanoo olevansa.

— Kyllähän hänellä on varaa maksaa niin paljon ja vielä enemmänkin, jos tarvitaan, mutta ei se ole mikään hyvä paikka.

Tuominen muljautti äkäisen katseen happamista silmistään konttoristia kohti, murahtaen samalla, ett'ei hän ollut tehnyt mitään pahaa kenellekään, mutta Leenan mieleen iski salamana yksi niistä varoituksista, joita hän oli matkalla saanut kokeneemmilta ihmisiltä.

— Onko se… onko se semmoinen pahamaineinen paikka? kysyi hän niin kauhistuneen näköisenä, ett'ei konttoristi voinut olla suutaan hymyyn vetämättä.

— Ei, ei, sanoi hän rauhoittaen. Semmoinen paikka se ei ole, mutta miehiä käy siellä laumoittain kaikellaisia, ja ne juovat ja…

— Sitä en pelkää, keskeytti Leena päättävästi niskaansa nykäisten. Miehiä oli hän nähnyt ennenkin, sekä humalaisia että selviä. Ell'ei siinä ole muuta mitään, sanoi hän, niin hän ottaa paikan.

Asia oli päätetty. Konttoristilla oli muutakin tekemistä kuin pitää puheita maailman pahuudesta itsepäisille talonpoikaistytöille, jotka lopulta kuitenkin tekivät niinkuin itse tahtoivat. Hän kohautti olkapäitään ja kääntyi toisen asiamiehen puoleen, joka oli kysynyt jotain, sill'aikaa kuin Leena tiedusteli tulevalta isännältään, milloin hänen olisi tultava palvelukseen, kuinka hän saisi kirstunsa Castle Gardenista y.m.s.

Kaiken sen aikoi Tuominen ottaa toimittaakseen. Leena vaan odottaisi täällä niin kauvan kuin hän hankkii tavarain hakijan ja sitten voivat he heti lähteä hotelliin. — Mutta eikö hänellä ollut ketään tovereita, joille tahtoi heittää hyvästinsä?

Ei, ei muita kuin mitä oli laivassa tullessaan tavannut, hän oli aivan yksin. Eikä ollut hänellä ulosseteliäkään, kun ei ollut ennen ollut palveluksessa, mutta papinkirja hänellä oli ja passi kirstussa.

— Niitä ei täällä kysytä, ilmoitti Tuominen mahtavasti. Tämä on vapaa maa, jossa jokainen on oma herransa.

Olihan se Leenasta vähän merkillistä. Aivan siis kuin löysäläisiä kaikki. Mutta hänellähän oli kirjansa, olkootpa muut miten tahansa, se ei häntä liikuttanut.

Hän heitti hyvästinsä muutamille matkatovereilleen, jotka hekin olivat tulleet konttooriin ja lähti sitten uuden isäntänsä kanssa takaisin Castle Gardeniin. Siellä selvitettiin pian asiat ja lähdettiin pylväsrautatien lähimmälle asemalle.

Väkijoukko, joka kahtena yhtämittaisena jonona virtaili ylös ja alas korkeita, likaisia rappuja, melu ja hälinä kadulla, junain jyminä, jotka hurahtivat heidän päänsä päällä ilmassa, ennenkun Leena ja hänen saattajansa ehtivät ylös asemalle, sanomalehtipoikain ja kengänkiillottajain huudot, — sanalla sanoen, tuo kuohuva, ahertava elämä suuressa maailman kaupungissa, josta hänellä ei ollut ennen aavistustakaan, alkoi pelottaa Leenaa ja huimata hänen päätään niin, että hän tunsi itsensä melkein sairaaksi. Ja kun he sitten olivat ahtautuneet täyteen rautatievaunuun ja lähtivät ajaa rämistämään huonerivien ohi niiden kolmannen kerroksen ikkunain kohdalla, tehden päätä pyörryttäviä mutkia katukulmissa, ja kun he pyyhältivät kattojen yli ja näkivät jalkainsa alla kadulla myllertäviä ihmisiä, hevosia ja vaunuja, — silloin kalpeni Leena pelosta ja tarttui vaistomaisesti Tuomista käteen, ikäänkuin turvaa hakien.

Tuominen koetti rauhoittaa häntä sillä, ett'ei tässä ollut hätää
mitään, mutta omassa mielessään naurahti hän, hyvää onneaan ajatellen.
Juuri tuommoisen tyhmän raukan, joka ei mitään ymmärrä, hän tarvitsee.
Semmoisen saisi kyllä suostumaan vaikka mihin.

Vihdoinkin saavuttiin määräpaikkaan ja noustiin junasta. Hetken kuluttua oltiin Chenystreetin hotellissa. Yksi ja toinen mies tervehti erittäin ystävällisesti Tuomista ja näkyi aikovan antautua puheihin, mutta Leenan isäntä oli vaan viekkaan näköinen ja näkyi tahtovan sanoa: toiste, nyt et minulla ole aikaa.

Kapakan sali oli autio ja tyhjä, lukuunottamatta vanhaa Vehkalaista, talon vartijaa, joka istui tiskin takana ja imi piippuaan, puoli humalassa ja muuten tyytyväisenä osaansa. Hän oli asunut Tuomisen luona maissa ollessaan aina siitä pitäen kuin hän kuusi vuotta takaperin oli ensi kerran tänne tullut. Silloin oli hän juonut kaikki palkkarahansa ja juonut yhä edelleen velaksikin, kunnes luottokin loppui ja hän oli pakotettu uudelleen merelle lähtemään. Sen jälkeen oli hän säännöllisesti joka matkan jälkeen tuonut rahansa Tuomiselle maksaakseen velkaansa, mutta se ei ollut vielä tähän päivään saakka onnistunut.

Joka kerta kun hän otti uuden pestin, sai hän tietää olevansa velkaa koko joukon taaloja asunnosta, ruuasta ja whiskystä ja sentähden tuli hän aina takaisin. Ja kun ei hänellä ollut parempaakaan tekemistä, suostui hän vartioimaan taloa ja hoitamaan liikettä Tuomisen poissa ollessa.

Leena katseli ympärilleen ja jonkunlainen kummastus kuvastui hänen pyöreissä, pyylevissä kasvoissaan. Eihän hän ollut monta hotellia eläissään nähnyt, mutta kyllähän hän oli kuvaillut ne mielessään vähän hienommiksi sen mukaan, mitä niistä oli kuullut.

Tuominen huomasi heti sen epäedullisen vaikutuksen, minkä hänen talonsa teki.

— Täällä tullaan korjaamaan ja siistimään, riensi hän sanomaan.

— Kyllä sietääkin, sanoi Leena. Missä on kyökki?

— Vielä tästä sinne ehditään, arveli Tuominen. Et sinä tule kuitenkaan kyökissä seisomaan, vaan tulee sinun olla täällä sisällä passaamassa vieraita ja huoneita siistimässä. Kokki hoitaa yksinään kyökkiasiat.

Kokki! Se kuului komealta Leenan korvissa. Mistäpä hän tiesi, että kokki oli vanha, juoppo matruusi, joka käveli puujalalla katkaistuaan toisen jalkansa juopuneitten tappelussa ja joka sentähden oli iloinen, kun sai hoitaa patoja Tuomisen hotellissa ja siitä hyvästä sai vapaan asunnon ja ruuan ja silloin tällöin muutamia kuluneita vaaterepaleita.

— No, entä huoneeni? kysyi Leena edelleen.

Sen saattoi Tuominen näyttää. Hän oli itse liisteröinyt uusia tapetteja pienen putkan seinille yläkerrassa ja Vehkalainen oli valkaissut katon, ja nyt luuli hän, että Leena tulisi ihastumaan tuosta komeudesta. Mutta hän oli unhottanut pesettämästä lattian ja ikkunan, jota ei oltu avattu Tuomisen talossa ollessa, niin että vanhan tupakansavun, huonon väkiviinan, happamen tapettiliisterin ja vanhan lian haju oli aivan inhoittava, samalla kun lattian luonnollista väriä oli mahdoton eroittaa lian ja tupakan sylen alta.

— Tämähän on kuin sikopahna, sanoi Leena vihoissaan, niin pian kuin näki huoneen. Eikä edes lukkoa ovessa. Täällä en nuku minä, jos en saa lukkoa oveen. Ja lattia täytyy pestä heti paikalla, ennenkun sänky ja kirstu kannetaan sisään. Saanko minä piironginkin?

— Totta kai, vakuutti Tuominen, joka ei ollut vielä selvillä puhvetsikkansa luonteesta, mutta oli kuitenkin päättänyt tehdä hänelle kaikessa mieliksi. Saat keinutuolinkin ja maton lattialle.

Leena naurahti ja hänen kasvonsa kirkastuivat. Keinutuolin ja maton! Ei tämä sittenkään näkynyt olevan mikään köyhä paikka, vaikk'ei täällä ollut ketään, joka olisi kyennyt pitämään taloa kunnossa. Mutta kohta tässä kaikki paranee, kunhan hän vaan saa alkaa tehdä, mitä tahtoo.

— Onko talossa pesusoikkoa? Ja sanokaa kokille, että panee vettä kiehumaan. Täällä täytyy tehdä puhdasta jo ennen iltaa!

— Lämmintä vettä ja kuumaa vettä on aina saatavana, sanoi Tuominen. Täällä ulkona rappujen edessä on kaksi hanikkaa. — Kas tässä — eikä tarvitse muuta kuin vääntää, niin saapi vettä kuinka paljo tahansa, sekä kylmää että lämmintä.

Leenan pyöreät silmät kävivät vielä pyöreämmiksi. Olihan hän kuullut Ameriikkaa kummaksi maaksi kehuttavan, mutta että täällä oli vettä seinissä, niin ett'ei muuta kuin panee vaan juoksemaan, sitä hän ei ollut osannut arvata. Ja vielä lämpöistä vettä!

Hänelle tuli vielä suurempi halu alkamaan siivousta heti paikalla, hän riisui päällysnuttunsa ja huivinsa — sen oli hän päättänyt vaihtaa hattuun heti kohta kuin sai nostaa palkkaansa — ja alkoi riisua puolivillaista hamettaan aivan kuin olisi ollut kotimökillään.

— Missä teillä on soikot ja pesurievut ja sen semmoiset? kysyi hän
Tuomiselta, joka ei oikein tiennyt miten olla.

— Minä lähetän Vehkalaisen tuomaan mitä tarvitaan, sanoi hän saadakseen vähän miettimisen aikaa, sillä semmoisia kapineita ei ollut talossa vielä hänen aikanaan käytetty.

Mutta Vehkalainen pani vastaan näitä uusia laitoksia.

— Mitä konsteja sinä nyt olet keksinyt? kysyi hän äkäisesti, saatuaan selville, mistä oli kysymys. Täällä tulee h—n hauska, jos akkaväki pääsee komentelemaan — hakekoon itse, mitä tarvitsee!

— Niin hakeekin! keskeytti hänet Leena, joka jo seisoi ovessa avojaloin ja paitahihasillaan, aivan niinkuin kotonaan. Odotus oli jo käynyt hänelle pitkäksi.

Vehkalaisen veret alkoivat jo vilkastua ja Leena seurasi häntä kyökkiin, sill'aikaa kun Tuominen kaatoi poskeensa pitkän ryypyn mielensä rohkaisemiseksi. Oli niinkuin olisi sisällinen ääni sanonut hänelle, ett'ei tuon uuden puhvettineidin hallitseminen tulisi olemaan niinkään helppoa kuin hän oli kuvitellut.

Alussa antoi hän kuitenkin Leenan tehdä mitä tahtoi ja seurauksena siitä oli, että hotelli muutamain päiväin kuluessa oli tavattomasti muuttunut. Ikkunat olivat käyneet niin kirkkaiksi, että ihan voi eroittaa ohi kulkevain kasvotkin, vanha kapakan tiski loisti puhtautta ja astiatkin olivat vähitellen kadottaneet paksuimman iskoksensa. Kapakan lattiakin pestiin ja sannoitettiin, sittenkun Leena surukseen oli saanut kuulla, ett'ei New-Yorkissa kasvanut katajia.

Täytyi jo Tuomisenkin myöntää, että hänen hotellinsa alkoi näyttää aika somalta ja sentähden tukki hän suun Vehkalaiselta, joka näiden siivoomispuuhain aikana kulki kuin eksyksissä, käskien hänen mennä matkojaan, jos halutti. Kyökkiinkin saakka ulottui siivoomisinto ja kokki sai kovan käskyn pitämään kaikkia puhtaana. Näytti melkein siltä kuin hallitusohjat kokonaan olisivat siirtyneet Leenan käsiin.

Mutta sitä ei hänen isäntänsä aikonut ajanoloon ollenkaan sietää. Sen hän kyllä ymmärsi, että muutoksesta olisi liikkeelle hyötyä, mutta omasta puolestaan oli hän kuitenkin sitä mieltä, että puhtaana pito on niitä inhimillisiä heikkouksia, jotka hyvin pian vievät vaaralliseen liiallisuuteen. Sitäpaitse oli hänellä täysi työ kapakan puolella, kun kaikki naapuriston joutilaat merimiehet olivat rientäneet katsomaan Tuomisen uutta "puhvetsikkaa", jonka tulosta maine oli levinnyt uskomattoman nopeasti.

Paljon eivät uteliaat kuitenkaan saaneet nähdä häntä ensi päivinä ja ell'ei Tuominen olisi ollut siksi viisas, että vähitellen ja aivan hitaasti kasvatteli häntä puhvettineidin tehtäviin, niin on hyvin luultavaa, että hänen aikeensa eivät olisi ensinkään toteutuneet. Tyttö ei varmaankaan olisi suostunut myöhään yöhön palvelemaan enemmän tai vähemmän — useimmittain enemmän — juopuneita merimiehiä, jotka tietysti kaikki tahtoivat osoittaa hänelle kohteliaisuuttaan, useimmiten kouraan tuntuvassa muodossa. Mutta ensi aluksi tarvitsi hänen vaan kolme neljä kertaa päivässä tulla sisään laseja pesemään, jonka uudistuksen Tuominen oli keksinyt totuttaakseen tyttöä vähitellen talon tapoihin, ja silloinhan saattoi häntä helposti pyytää auttamaan vähän tarjoillessakin, kunnes avun tarve kasvamistaan kasvoi niin, että Leena muutamien viikkojen kuluttua ei joutanut muuta tekemään kuin kantelemaan olutta ja whiskyä vieraille aamusta iltaan.

Sillä vieraiden tulva kasvoi päivä päivältä. Siinä kohden olivat Tuomisen laskut toteutuneet. Mitkä tulivat Leenan pulleata kauneutta ihailemaan, mitkä asettuivat taloon siinä vallitsevan puhtauden vuoksi, jolla alalla muut saman kadun varrella olevat hotellit eivät ollenkaan voineet kilpailla Tuomisen hotellin kanssa.

Tuominen kulki päivät päästään myhähdellen mainiota aatettaan, otti vastaan kaikki vieraidensa tarjoukset ja oli aamusta iltaan pikku pihkassa, mulkoellen yhä hellemmin ihanata Leenaansa. Joka kerta kun Leena kivahti jollekin ihailijoistaan, loisti Tuomisen naama tyytyväisyydestä, ja kun Leena kerran läimäytti aika korvapuustin liiaksi lähentelevälle matruusille ja matruusi aikoi antaa takaisin samalla mitalla, kävi Tuominen väliin, vaikk'ei ollut epäilystäkään siitä, että ottelu tulisi päättymään niinkuin päättyikin — että Tuominen sai selkäänsä.

Sellaisiin kohtauksiin — ja yleensäkin asemaansa talossa — oli Leena tyytymätön. Olivathan ne miehet kotonakin ahdistelleet ja tappelivathan ne juovuspäissään, mutta ei toki niinkuin täällä. Ja oli siinä ero, miten häntä kotipuolen pojat kohtelivat ja miten nämä. Jo tuumi Leena välistä lähteäkseen toista paikkaa hakemaan, mutta joka kerta kun muisti neljä taalaansa viikossa, haihdutti hän mielestään ne tuumat Ne — ynnä juomarahat, joita hän oli oppinut ottamaan — nousivat vähitellen summaan, joka varmaankin näyttäisi äidistä ja sisarista käsittämättömän suurelta, kun hän ne joidenkuiden viikkojen kuluttua lähettäisi kotiinsa.

Sillä heidän tähtensähän hän oli lähtenyt maailmalle omin päinsä, kun isän kuoltua olivat jääneet itse itsestään huolta pitämään. Eivät riittäneet tulot kaikille siitä pienestä maatilkusta, joka oli tuvan ympärillä. Silloin oli hän päättänyt tehdä niinkuin monet muutkin tytöt hänen kotipitäjästään. Olivathan muutamat heistä säästäneet joissakuissa vuosissa useita satoja dollareja Ameriikassa ja Suomen rahassa karttui siitä suuret summat. Vaikk'ei hän saisikaan säästetyksi kuin kaksisataa, niin ostaisi hän sillä jo pienen maatilan. Kelpaisi sitten elellä!

Hyvä onni oli hänellä ollutkin, kun jo ensi päivänä sai niin suuripalkkaisen paikan, että yhdessä vuodessa saisi kokoon enemmänkin kuin tuon summan. Sillä juomarahat riittivät kaikkiin hänen omiin tarpeisiinsa, varsinkin kun isäntä tuon tuostakin lahjoitteli hänelle semmoisia kaluja, joita muuten olisi täytynyt ostaa.

Vaan sekään ei ollut hänestä oikein mieleen. Joka kerta kun se antoi jotain, niin se taputteli ja oli niin ilkeän näköinen, että sydäntä etoi. Mutta kun ei ollut tietävinäänkään, niin ehkä heittäisi rauhaan. Sitä toivoen ja laskien, kuinka paljon hänellä mahdollisesti olisi säästössä vuoden lopulla, nukkui hän aina iltasin.

Kesä kului ja hotellin liike parani yhä. Leena tiuskahteli hyvästelijöille yhtä äkäisesti kuin ennenkin, säästi, teki työtä ja teki laskujaan niinkuin ennenkin ja oli ylpeä siitä, että oli jo lähettänyt kotiinsa viisikymmentä taalaa. Tuominen ei enää juuri selvää päivää nähnyt. Päivät istui hän kapakkahuoneessa, mutta ei tehnyt muuta kuin joi vieraittensa kanssa. Ja Vehkalainen oli ottanut pestin Brasiliaan menevään laivaan — s.o. hänet oli melkein tiedotonna jätetty erään kapteenin huostaan, joka ei muuten saanut miehistöä Rio Janeiroon, missä keltakuume sinä vuonna raivosi pelottavalla tavalla. Hän ei voinut palata sieltä ennen kuin syksymyöhällä, jos näet ollenkaan palasi. Mutta jos hän säilyi kuumeelta, niin olisi siitä kauppa mainio, sillä palkat Rion laivoilla olivat hyvät ja kapteenin kanssa oli sovittu niin, ett'ei tuo vanha juoppo saisi centiäkään palkkaansa ennen kuin New-Yorkissa. Kaikki näytti onnistuvan Tuomiselle ja sentähden tunsi hän olevansa ystävällisellä kannalla koko maailmaa kohtaan ja ennen kaikkia Leenaa kohtaan.

Hänen ainoa surunsa oli nyt kuitenkin se, että Leena kohteli hyvin epäystävällisestä kaikkia hänen lähestymisiään. Tuominen istui usein pitkät hetket katsellen Leenan liikkeitä tiskin takana, jossa hän hääri vikkelänä, pulleana ja hauskana niinkuin ainakin, ja kuta enemmän Tuominen katseli, sitä enemmän hänen happamet silmänsä kiiluivat. Ja jos Leena silloin meni ulos, niin seurasi hän heti jälestä, mutta jos hän yrittikään lähestyä, niin sähähti tyttö kuin kissa ja käski toki häpeämään. Tuomista se suututti päivä päivältä yhä enemmän.

Ei ollut Leenakaan aivan yhtä hyvällä tuulella kuin ennen, sillä vaikka suuret säästöt hänen mieltään lohduttivatkin, ei hän kuitenkaan voinut salata itseltään, että hänen toimensa oli jotakuinkin ikävää. Isäntä oli useamman kerran paljastanut tarkoituksensa ja muutamat nolatut ihailijat olivat suutuksissaan sanoneet asioita, joista selvästi kävi esiin, mitä he oikeastaan hänestä ajattelivat. Ei tarvittaisi muuta kuin että joku hänen pitäjäläisistään, joita täällä oli kaksikin jokapäiväisinä vieraina, kirjoittaisi kotiin ja kertoisi, mitä he hänestä ajattelivat, niin olisi hänen hyvä maineensa pilalla. Ja samalla olisivat myöskin lopussa kaikki hänen kauniit tulevaisuuden toiveensa, kun hän kotiin tultuaan ostaisi itselleen oman tilan. Monta kertaa oli hän jo todentakaa tuuminut lähteä uutta paikkaa etsimään, mutta aina olivat nuo kaksisataa dollaria, jotka hän ainakin tahtoi ennen sitä ansaita, estäneet hänet sitä tekemästä. Kohta olisi hänellä taas viisikymmentä säästössä ja silloin aikoi hän itse viedä ne Statestreetiin eikä antaakaan niitä Tuomisen vietäväksi niinkuin edellisellä kerralla. Hän aikoi puhutella konttoriherroja ja kysellä kaikenlaista, voidakseen tulla toimeen hotellista lähdettyäkin, sillä siitä oli hän selvillä, että ell'ei Tuominen jättäisi häntä rauhaan, niin menisi hän tiehensä, vaikka täytyisikin palvella puolesta palkasta.

Odotettu päivä, jolloin summa oli täysi, tuli ja Tuominen oli luvannut seurata häntä konttooriin. Ensin oli Leena estellyt sanoen, että oli joutavaa mennä kahden asialle, jonka hän itsekin voisi hyvin kyllä toimittaa. Mutta kun isäntä tahtoi tulla, niin täytyi Leenankin suostua, ja kun he lähtivät liikkeelle aamupäivästä, niin oli Tuominenkin selvä ja sentähden ystävällinen eikä tehnyt kiusaa.

Leenan asia toimitettiin pian ja hyvin ja Tuominen ehdotteli, että he menisivät kävelemään Broadwaylle, jossa liikkui paljon ihmisiä kauniissa syysilmassa. Leena ihmetteli ihmettelemästä päästyäänkin koreita myymälöitä ja ikkunoissa olevia koreita tavaroita, kunnes alkoi päätä pyörryttää ja hän tunsi olevansa enemmän uuvuksissaan kuin kuuman kesäisen päivän niitettyään. Ja hän ihastui iki hyväksi, kun Tuominen vei hänet konditoriin, joka oli hänestä aivan käsittämättömän komea ja hieno, ja tarjosi hänelle jäätelöä ja lasin likööriä. Eikä Leena tiennyt, mitä ihmettelisi enemmän, tuotako kaunista huoneustoa ja tarjouksia vaiko isäntäänsä, joka liikkui täällä niin vapaasti ja häikäilemättä näiden hienojen ihmisten keskessä, että Leena tunsihe oikein moukkamaiselta semmoisen suuren herran seurassa.

— Sääli sitä kuitenkin on, ajatteli hän, ett'ei kukaan ota huolta pitääkseen semmoisesta miehestä. Jos vaan kuka saisi hänet pysymään erillään viinasta, niin tulisi hänestä pian rikas, ja onhan se muuten jo nyt aivan kuin herrasmies.

Leena oli nyt tavattoman myöntyväinen, niin, melkeinpä ystävällinenkin kotimatkalla, ja samoin kotona hotellissakin, josta oli seurauksena se, että Tuomisen silmät loistivat tavallista enemmän, kun kaikki ne pikku ryypyt, joita hän kotiin tultuaan oli kurkkuunsa keikautellut, alkoivat vaikuttaa.

Kapakka tyhjeni varhain sinä iltana. Ei ollut iltapäivällä saapunut vieraita niin paljon kuin tavallisesti, osaksi luultavasti sentähden, että liike oli ollut suljettuna aamupäivällä, osaksi taas siitäkin syystä, että ilma oli tavattoman kuuma ja painostava, jonka vuoksi ihmiset kernaimmin pysyttelivät ulkosalla.

Leena istui avonaisen ikkunan ääressä ja tavaili varmaankin jo kymmenennen kerran sitä kirjettä, jossa äiti kertoi saaneensa ensimmäisen lähetyksen, viisikymmentä dollaria eli kaksi sataa viisikymmentä markkaa! Kaksisataa oli pantu säästöpankkiin, ne viisikymmentä riittäisivät kyllä kevääsen, kirjoitti äiti, hänelle ja lapsille, sillä sekä rukiista että potaatista oli tullut hyvä vuosi ja porsas näkyi hyötyvän ja kasvavan kauniiksi jouluun mennessä. Leena hymähteli hyvillä mielin ajatellessaan hämmästystä ja iloa siellä kotona, kun toinen rahalähetys, joka oli tänään pantu menemään, saapuisi perille. Jos hän nyt vaan voisi kestää puoli vuotta lisää samalla palkalla kuin tähän saakka, niin olisi hänellä kaksisataa taalaa säästössä ja silloin voisi hän hakea itselleen hauskemman paikan ja tyytyä vaikka puoleenkin palkkaan, ell'ei häntä vielä haluttaisi matkustaa kotiin. Hän tunsi olevansa sovussa koko maailman kanssa ja niin tyytyväinen itseensä, että vastasi ystävällisesti, kun Tuominen rupesi puhelemaan.

Mutta ei kestänyt kauvan, ennenkun Tuominen taas herkesi ilkeäksi. Hän teki kaikellaisia viittauksia, yhä hävyttömämpiä, niin että Leenan oli hyvin vaikea pysyä ystävällisenä, vaikka hän melkein katsoi velvollisuudekseen osoittaa kiitollisuuttaan aamupäivällä annetusta avusta. Viimein sanoi hän olevansa uupunut ja meni huoneesensa, mutta ei voinut estää sitä, että isäntä ohimennen tarttui häntä vyötäisiin. Leena kiskasihe irti ja sanoi: hyi, hävetkää! mutta ei saanut sanotuksi sitä niin päättävästi kuin tavallista, — oli niinkuin olisi kiitollisuudenvelka hervaissut hänen vihastumistaan.

Huoneesen tultuaan ja koettaessaan lukita oveaan, huomasi hän lukon olevan epäkunnossa ymmärtämättä, kuinka se oli tapahtunut. Mutta kun talossa ei ollut muita vieraita kuin pari vanhaa matruusia, jotka jo aikoja sitten olivat nukkuneet iltahumalaansa, niin ei hän ollut ollenkaan levoton, vaan alkoi rauhallisesti riisuutua. Mielihyvällä oikasihe hän jo vuoteessaan, kun luuli kuulevansa askelia käytävästä. Ja samassa tarttui joku varovasti lukkoon.

— Kuka siellä? Ei saa tulla sisään! Hän kääräsi nopeasti hameen hartiainsa ympäri.

— Elä pelkää, minähän täällä vaan olen, sanoi Tuomisen ääni, samalla kun hän pisti sisään punaisen naamansa. Hän oli nähtävästi rohkaissut mieltään whiskyllä.

— Mitä tahdotte? Menkää ulos! huusi Leena, kun Tuominen avasi oven ja tuli sisään.

— Olehan vaiti! Elähän! En minä mitään pahaa! Horjuvin askelin astui hän lattian yli.

— Menkää ulos! sanon minä. Antakaa olla! Ett'ette häpeä!

— Kah, kah, elähän huuda noin! sanoi Tuominen ja koetti vetää hametta tytön olkapäiltä, samalla kun tämä puristi sitä minkä jaksoi.

— Minä huudan, jos ette anna minun olla rauhassa! Ja huomenna minä lähden täältä. Ulos täältä tuossa paikassa eli minä näytän!

Leena oli todellakin pelästynyt, mutta kun Tuominen riuhtasi hameen pois, suuttui hän silmittömäksi. Hän tempasi tomuharjan nurkasta ja antoi Tuomiselle, joka taas lähestyi, semmoisen iskun kynsille, että käsi hervoten oikeni kupeelle.

— Vai tappelet sinä sen —! kiukutteli Tuominen, mutta herkesi samalla hyväksi ja jatkoi itkunsekaisella äänellä: — minkätähden sinä olet niin tyly minua kohtaan? On kai sinulla ollut ystäviä niinkuin kaikilla muillakin, enkähän minä ole muita pahempi.

Se vaikutti niinkuin olisi heittänyt tulta tappuroihin. — Ulos täältä! huusi Leena. Ett'ette häpeä sillä tavalla puhumasta. Kyllä minä tässä tien näytän! Ja hän astui tomuharja ojona isäntää kohtaan niin päättävästi, että tämä katsoi parhaaksi peräytyä.

— Ka, menenhän minä, menen, sanoi hän. Se häntä tiesi sinut noin äkäiseksi. Saat kai minulta olla rauhassa! Sinä pidät semmoista meteliä, että kaikki naapurit kuulevat.

Mutta Leena ei luottanut enää hänen lupauksiinsa, vaan sulki oven niin hyvin kuin taisi, veti kirstunsa eteen ja istuutui hengästyneenä ja vihasta punoittaen miettimään sitä, mitä oli tapahtunut.

Vai niin! vai sitä ne siis hänestä ajattelivat! Luulivat, että kuka tahansa voi tunkea hänen huoneesensa — ja odottivat päälle päätteeksi, että hän niiaisi ja kiittäisi kunniasta. Lukonkin oli se kelmi särkenyt ja sitten tuli sisään kuin varkaat ja ryövärit. Tästä täytyi tulla loppu jo heti huomenna!

Leena oli niin kiukuissaan, että melkein teki mieli itkeä ja mieltänsä rauhoittaakseen alkoi hän heti tyhjentää piirongin laatikoitaan kirstuun.

Työ tyynnytti häntä vähän, niin että hän voi ajatella selvemmin ja silloin alkoi toinenkin puoli asiasta auveta hänen eteensä. Jopa milt'ei vähän kaipaus kirpeli mieltä, kun hän tarkasteli huonettaan, joka oli niin paljoa komeampi kuin kaikki ne, joissa hän ennen oli asunut — oikea herrasväen huone. Ja rahaa oli hän ansainnut oikein ahneesti, sata dollaria vajaassa puolessa vuodessa lukuun ottamatta kaikkea, mitä oli ostanut. Katkeraa oli luopua kaikesta tästä ja ehkä odottaa kauvankin toista paikkaa.

Sitten muisti hän vielä, ett'ei hänellä ollut paria dollaria enempää, lähetettyään aamupäivällä pois tuon suuren summan äidilleen. Se teki aseman vieläkin vaikeammaksi, mutta siitä huolimatta ei hän horjunut päätöksessään. Seuraavana päivänä hän muuttaisi, maksoi mitä maksoi. Koska tässä maassa ei kuuluttu ulosseteliä tarvittavan, niin ei häntä myöskään voitaisi pakoittaa pysymään palveluksessa vuoden loppuun.

Aamulla herätessään oli hän yhä yhtä varma päätöksessään. Kun hän tuli alas kapakkaan, oli isäntä jo täydessä touhussa ja lakasi kapakkahuoneen lattiata — näytti siltä kuin tuo olisi tahtonut katua eilistä tekoaan ja sitä osoittaakseen tarttunut luutaan.

— Ethän sinä ole enää vihainen? kysyi hän ystävällisimmällä äänellään, kun ei Leena vastannut hänen "hyvään huomeneensa".

— Olinpa tai en, mutta sen minä sanon, ett'en ole enää päivääkään tässä talossa, vastasi Leena äänellä, josta Tuominen säpsähti niin, että oli pudottaa vastansa, sillä semmoisia seurauksia ei hän ollut "leikistään" aavistanut. Nyt vasta huomasi hän, että Leenalla oli yllään parhaat vaatteensa, niinkuin olisi aikonut lähteä ulos.

— Elä ole hullu, sanoi hän vähän aikaa mietittyään ja koettaen tekeytyä mahtavaksi. Mitä varten muuttaisit? Jos et tahdo, niin et tahdo, siinä se, mutta en minä ymmärrä, mitä siitä minulle mutkotat. Saatat niitä saada huonompiakin ystäviä.

— Ehkä, mutta minä en ole semmoinen kuin te luulette ja sentähden muutan minä jo tänä päivänä.

Vihdoinkin käsitti Tuominen, että tyttö tarkoitti totta ja samassa selvisi hänelle myöskin, mikä vaara tässä olisi tarjona. Sen hän tiesi hyvin kyllä, kuka tässä veti vieraita hotelliin. Ja nyt tulisi se, joka oli ylläpitänyt järjestystä talossa ja tuonut vieraita tänne aamusta iltaan, jättämään hänet vaan sen vuoksi, että hän oli tullut vähän leikkiä laskeneeksi hänen kanssaan! Ei, ennen olisi hän häneen vaikka selin, jos niiksi tulisi. Kyllä täytyy saada tyttö järkiinsä.

— Hyvä lapsi, sanoi hän isällisellä äänellä, totta kai ymmärsit, että se vaan oli pilantekoa. Ei muistella enää koko asiaa ja sinä saat hienon kapan talveksi, kun et nyt vaan konstaile. Kyllä minä saatan pysyä erilläni, koska olet noin arka.

— Minä viisi lahjoistanne, enkä usko minä lupauksiinnekaan! Pois lähden.

— Elä nyt ole järjetön! Tuomisen ääni kävi yhä lempeämmäksi. Kuulethan, ett'en aio tehdä mitään pahaa. Sinä saat — saat viisi taalaa viikossa. Kas niin, tuohon käteen!

— En, intteli Leena. Et petä minua jäämään, et rahoilla etkä hyvillä sanoilla. Täällä pidetään minua kuin pahamaineista tyttöä ja vielä saavat kuulla siitä kotiinkin. Elkää koettakokaan houkutella, minä en jää.

Vaan hänen äänensä oli Tuomisesta jo vähän epävarmempi kuin alussa, ja luottaen siihen, että joka voittaa aikaa, se voittaa kaikki, sanoi hän kuivasti:

— Tee niinkuin tahdot. Vaan viikon loppuun täytyy sinun olla, oli miten oli, laki on semmoinen tässä maassa. Jos et ole siihen mennessä mieltäsi muuttanut, niin saat tehdä niinkuin tahdot.

— Jos lie laki semmoinen, niin täytynee totella, sanoi Leena, niinkuin olisi hänen ollut hyvin vaikea mukautua, mutta mielessään ei hän ollut ollenkaan pahoillaan, että laki pakoitti hänet ansaitsemaan viikon palkan ja hyvät juomarahat, ennenkun hän voi lähteä uutta paikkaa etsimään.

— Mutta lukko teidän täytyy laitattaa, sanoi hän kuitenkin jotain sanoakseen.

Tuominen oli kuin muuttunut sen opetuksen jälkeen, piti huolta siitä, että vieraat jättivät Leenan rauhaan, pysyttelihe itse jotakuinkin selvänä ja loitolla Leenasta. Häntä oikein kammotti joka kerta kuin hän ajatteli, että tyttö ehkä pysyisi päätöksessään. Se olisi hänen varma häviönsä, aavisti hän. Vaikka hän voisi saada toisenkin, joka nyt ei ollut ollenkaan varmaa tähän aikaan vuodesta, niin ei ollut vähintäkään toivoa Leenan laisesta. Hänellä oli melkein taikauskoinen ajatus siitä, että Leena oli tuonut onnen taloon ja oli hän sentähden valmis mihin tahansa saadakseen hänen jäämään. Ja kyllä hän jäisi, eihän tuo ollut koko viikolla puhunut sanaakaan muutostaan.

Mutta kun hän lauvantai-aamuna arveli Leenalle, että tämä jo kai oli heittänyt kaikki lähtöpuuhat sikseen, sai hän vastaukseksi varman vakuutuksen, että niin ei suinkaan ollut asian laita.

— Tänä iltana tahdon palkkani ja huomenna muutan.

Kiukku kuohahti Tuomisen rinnassa. Olisi tehnyt mieli karkaamaan hänen kimppuunsa ja pieksämään häntä, kunnes antautuisi armoille ja alkaisi rukoilla lupaa jäädäkseen. Mutta Tuominen hillitsi itsensä. Jos hän nyt tekisi pienimmänkin hairahduksen, niin joutuisi hän ehdottomasti tappiolle ja koko hänen alkava varallisuutensa olisi mennyttä kalua. Jotain täytyi hänen keksiä pitääkseen Leenaa talossa, mutta mitä?

Miettiessään, mitä hänen tulisi sanoa tai tehdä, katseli Tuominen Leenaa, kun tämä liikkui tiskin takana näppärästi laseja pyyhkien. Ei hän ollut selvillä, mikä se oli tytössä, joka häntä miellytti, mutta kuta enemmän hän häntä katseli ja ajatteli, että tuo ehkä jo huomenna olisi poissa, sitä enemmän tunsi hän vanhan rakkautensa päähänsä nousevan. Ja samalla leimahti myöskin ilmiliekkiin se ajatus, että tyttö olisi voitettava ja pysytettävä paikoillaan. Tyttö oli naitava — muu mikään ei tässä auttanut. Eihän hän vielä ollut aikonut vaimoa ottaa, ei ainakaan Ameriikassa, jossa miehen täytyi olla vapaan johonkin tullakseen. Mutta aika keinot keksii. Tässä maassa ei ollut kumminkaan vaikea päästä vaimosta erilleen, jos halutti — jos ei muuten niin voihan matkustaa toiseen päähän maata. Pääasia olisi nyt vaan saada hänet pysymään paikallaan ja pitämään liikettä voimassa.

Nämä mietteet risteilivät epäselvinä Tuomisen mielessä hänen katsellessaan tulevata vaimoaan ja hajamielisyydessään tyhjensi hän kaksi suurta lasillista whiskyä. Ja ikäänkuin olisi saanut niistä rohkeutta heti paikalla päättämään asiansa, sanoi hän sen enemmittä mutkitta:

— Jos et jää paikoillesi entisillä ehdoillasi, niin voithan jäädä emännäksi taloon? Mitä tuumit siitä, että menisimme naimisiin?

Se oli odottamaton ratkaisu. Leena tarkasteli ihmeissään ja epäillen isäntäänsä, mutta miehen kasvoissa oli ilme, joka sanoi, että hän puhui täyttä totta. Oli kuin olisi Leenan silmiä huikaissut, kun hän ajatteli, mitä kaikkea tämä kysymys oikeastaan sisälsi. Hänkö emännäksi hotelliin, jossa ansaittiin hänen mielestään äärettömän suuria summia? Mutta ei hän kuitenkaan tahtonut pitää liika kiirettä.

— En tiedä, vastasi hän hiljaisesti, enhän ole tullut tuota ennen ajatelleeksi.

— Niinpä ajattele siten nyt, kehoitti Tuominen kuivasti. Hän oli hyvillä mielin, mutta samalla myöskin kiukuissaan, etteivät vaikeudet olleet muuten voitettavissa. Kuinka kauvan tarvitset ajattelemisen aikaa?

— Huomenna annan vastaukseni, sanoi Leena yhtä säyseästi kuin äsken. Hänen kunnioituksensa isäntään, joka nyt esiintyi aivan uudessa valossa, oli viime hetkien kuluessa kasvanut melkoisesti.

Koko päivän kulki hän sitten niissä mietteissä, että hänen kohtalonsa nyt oli ratkaistu, vaikk'ei hän suinkaan olisi ottanut Tuomista, jos olisi ajatellut ainoastaan miehen ulkomuotoa. Mutta se nyt ei paljoa merkinnyt. Olihan se tarpeeksi hyvä hänelle. Ehkä oli isäntä jo alusta pitäin aikonut hänet ottaa. Eikähän tuo ollut pahankurinen humalassakaan. Kun Leena vaan saisi hänet oikein käsiinsä, niin tekisi hän juomisesta lopun ja silloin he pian rikastuisivat, niin että voivat matkustaa kotiin ja ostaa oikein herrastalon. Kun se oli selvällä päällä, niin olihan se nyt niinkuin oikea herrasmies. Hullu hän olisi, jos semmoisen tarjouksen hylkäisi.

Mutta oikein selville ei hän päässyt asiasta ennen kuin illalla, kun oli yksin huoneessaan ja jouti askareiltaan miettimään.

— Jos hän lupaa antaa minulle neljä taalaa viikossa kotiin lähetettäväksi — eli edes kaksikaan — ja suostuu muuttamaan takaisin Suomeen, kun olemme keränneet tarpeeksi rahaa, niin otan minä hänet.

Mutta kun hän seuraavana aamuna ilmoitti päätöksensä Tuomiselle, niin takertuivat sanat kurkkuun eikä hän voinut pyytää kuin kaksi taalaa kotona oleville, ja sitäkin hän häpesi, vaikka Tuominen kernaasti suostui kaikkeen.

Ja niin päätettiin, että he menisivät naimisiin kolmen viikon kuluttua. Ensin vaati Leena kuuden viikon lykkäystä, että heidät voitaisiin rehellisesti kuuluttaa hänen kotipitäjänsä kirkossa, mutta kun Tuominen varmasti vakuutti, että kuuluttaminen olisi tarpeetonta Ameriikan lain mukaan, niin tinki hän odotusajan kolmeen viikkoon, mutta sen vähempään ei hän suostunut. Hän tahtoi, että kirje ehtisi asiasta äidille, ennenkun kaikki oli tehty tai ainakin samaan aikaan. Ja niin päätetyinkin.

Tuominen ei ollut hullumpi sulhaismies. Häntä kyllä aikatavalla harmitti, että hänen oli täytynyt suostua naimisiin saadakseen tahtonsa täytetyksi, mutta hän oli liika viisas sitä näyttääkseen ennen kuin oli saanut ohjat käsiinsä. Niin kauvan kun Leena ei ollut tarpeeksi lujasti sidottu, oli parasta pysyä aisoissa, ett'ei se pääsisi tyhmyyksiä tekemään. Tuominen auttoi morsiantaan niin paljon kuin voi hänen töissään, toi silloin tällöin pieniä lahjoja eikä lähestynyt enemmän kuin sulhaselle oli luvallista ja soveliasta.

Leena puolestaan ajatteli lakkaamatta, miten hänen tulisi käymään naimisissa ollessa, sillä vaikka hänen tuleva miehensä nyt näyttikin siivolta, vaivasi häntä lakkaamatta epämääräinen tunne siitä, ett'ei Tuomiseen kuitenkaan voinut oikein luottaa. Vaan ehkäpä tuon kanssa nyt sentään tulisi toimeen, kun oltaisiin oikein naimisissa, ja olihan hän vielä vapaa siihen mennessä, koska ei täällä Ameriikassa kuulunut tarvitsevan kuuluuttaakaan naimisiin menoa. Ei kuulutuksia eikä ulosseteleitä! Se vasta oli merkillinen maa tämä Ameriikka!

Ei tapahtunut mitään, joka olisi antanut hänelle aihetta peräytymään päätöksestään ruveta Tuomisen emännäksi, päin vastoin. Hänen epämääräinen vastenmielisyytensä häntä kohtaan heikkeni heikkenemistään kuta enemmän Tuominen ponnisti voimiaan pysyäkseen siivolla, niin että Leena, kun määräpäivä s.o. hääpäivä koitti, oli saanut itsensä vakuutetuksi siitä, että hän oli toimittanut asiansa sekä oikein että viisaasti.

Oli perjantaipäivä loppupuolella lokakuuta, jolloin pyhä liitto Taneli Juhonpoika Tuomisen ja Matleena Iisakintytär Jussilan välillä oli solmittava. Leena oli noussut varhain ylös, oli siivonnut sekä oman huoneensa että kaikki muutkin ja pukeutunut parhaisiinsa niin ajoissa, että ehtisi tarjota päävieraille heidän aamuryyppynsä, ennenkun lähdettiin vihille. Sen tehtyä sulettaisiin kapakka, kunnes vastanaineet olivat palanneet takaisin, jolloin pantaisiin toimeen suuret totikestit päivän kunniaksi.

Tuominen ilmaantui vasta vähän myöhemmin. Hänkin oli laittautunut parhaansa mukaan, oli ajanut partansa niin sileäksi kuin mahdollista eikä suostunut ottamaan kuin kaksi "kuivaa", jonka jälkeen hän kohteliaasti, mutta varmasti käski vieraitaan poistumaan, kehoittaen heitä tulemaan takaisin iltapäivällä.

Sill'aikaa kun Tuominen sulki yläkertaan vievää ovea, ähki ja puhki Leena hiessä päin koettaessaan vetää häälahjaksi saamiaan valkoisiä hansikkaita kankeihin käsiinsä. Juuri kuin he olivat valmiit lähtemään, astui pitkä, luiseva mies merimiehen säkki olalla kadulta sisään. Tuominen aikoi jo huutaa, että kapakka oli suljettu, kun mies heitti säkkinsä maahan ja virkkoi: "terveisiä Riosta!" — Mies oli Vehkalainen.

Tuomisen kasvot kirkastuivat ja hän otti vieraan erittäin ystävällisesti vastaan, pyytäen häntä astumaan sisään.

— Sinä voit heti istua tiskin taa. Leenan ja minun täytyy mennä ulos, mutta kun sinä tulit, niin voimme jättää talon auki.

Vehkalainen katseli ihmeissään perikuntaa. — Mitä varten ne sulkevat liikkeensä arkipäivänä? Ja ovat panneet päällensä parhaat vaatteensa? ajatteli hän.

— Mitäs nyt? kysyi hän. Eihän nyt liene mikä juhla?

— Eipä tiedä, vaikka olisikin, arveli Tuominen salamyhkäisesti. Meillä on ainakin juhla. Me menemme vihille.

— Mitä helvettiä! huudahti Vehkalainen, mutta kun hän näki Leenan käyvän hämilleen, ymmärsi hän, että tässä oli täysi tosi tekeillä ja ett'ei Tuominen ollutkaan laskenut sopimatonta pilaa, niinkuin hän ensin oli luullut. Ja silloin hän suuttui.

— No, jo nyt on hullu pöllöä neuvonut, sanoi hän Leenalle. Kyllä hyppäät hulluun kirnuun, jos tuon miehen otat!

— Pidä suusi kiinni! karjasi Tuominen, käyden harmaaksi vihasta, eli ajan minä sinut ulos heti paikalla!

— Sinä! Minut ulos! Se sinulta taitaa jäädä tekemättä. Mutta voinhan pitää suuni kiinnikin. Enhän tässä minä mene naimisiin Taneli Tuomisen kanssa ja silloinhan tuo on samantekevä.

Tuominen näytti aikovan lisätä jotain, vaikk'ei hänellä ollutkaan halua kinasteluun matruusin kanssa, joka olisi voinut jauhaa hänet möyhyksi kämmeniensä välissä ja jolla sitäpaitse mahtoi olla kauniit rahat tallella pitkän matkansa jälkeen. Mutta Leena keskeytti kaikki riidat tarjoamalla Vehkalaiselle lasin olutta, ja lähti heti sen tehtyään ulos Tuomisen kanssa, joka riidasta huolimatta jätti talon matruusin haltuun. Se oli aina tuottava affääri, sillä paitse sitä, että hän möi ryyppyjä muille, piti hän itsekin whiskypulloa varina. Tuominen merkitsi sitten kyllä jälestäpäin kirjaansa ryypyt — silmätarkalta.

Matka kaupungintalolle, josta naimalupakirja oli hankittava — tämä vastasi Leenan mielestä kuulutuksiin panoa — ei kestänyt kauvan eivätkä menot olleet perilläkään moninaiset. Herralle, joka tiskin takaa kysyi, oliko hän Mägdälinä Djässilä, vastasi Leena ujosti "jees", ja Tuominen suoritti pienoisen maksun todistuksesta, ja sen tehtyä olivat he valmiit lähtemään rauhantuomarin luo, jonka tehtävänä oli lopullisen siteen sitominen.

Mutta tuskin olivat he ehtineet käytävään, kun eräs epäsiististi puettu herra, jonka paidan kaulus oli kovin huonossa kunnossa ja jolla suupielessä oli pahoin pureksittu sikarinpää, iski kiinni Tuomiseen ja antoi hänelle tahraisen nimikorttinsa — Joshua D. Sharky, justice of peace — ja sanoi olevansa valmis vihkimään heidät tuossa tuokiossa. — Sekä halvempaa että mukavampaa kuin jos menette jonkun muun luo — yksi dollari vaan!

Tuominen tiesi, että sellainen vihkiminen oli yhtä hyvä ja laillinen kuin mikään muukaan, se maksoi puolta vähemmän eikä tuottanut mitään vaivaa. Ka, miksei! Parilla sanalla selitti hän Leenalle, että tuo herra voi ja tahtoi vihkiä heidät. Ei ollut muuta tarvis kuin vastata "jees", kun se kysyi jotain.

— Eihän tuo ole mikään pappi, väitti Leena vastaan. Mutta Tuominen sanoi mahtavasti, ett'ei Ameriikassa tarvittu pappia vihkimään, ja lupasi selittää sen asian tarkemmin toisella kertaa.

Ennenkun Leena ehti oikein ajatellakaan, sanoi tuo renttumainen mies muutamia sanoja, Tuominen vastasi "jees" molempien puolesta, sikariherra hoki taas jotain ja ojensi kätensä. Tuominen painoi siihen setelin ja kääntyi sitten Leenan puoleen sanoen: tule nyt, se on valmis.

— Mikä on valmis? kysyi Leena, kun he olivat tulleet kadulle.

— Vihkiminenpä tietenkin. Sehän vihki meidät.

— Tuoko! Sekö mies? Uskottele sitä kenelle uskotellet, mutta elä minulle. Leena tunsi jo aikovansa suuttua, vaikk'ei tiennyt miksi.

— Ka, vihkihän se. Tässä maassa vihkii tuomari; pappia ei tarvita ollenkaan, jos ei tahdo. Tällä kortilla seisoo sen nimi ja arvo. Kyllä me olemme nyt yhtä laillisesti vihityt kuin kaikki muutkin Ameriikassa.

— Ei ikäpäivänä, tenäsi Leena. Jos ei minua pappi ole vihkinyt, niin en ole ollenkaan vihitty. Tuommoinen vihkiminen on häpeä Jumalan ja ihmisten edessä. Olethan itse sanonut, että New-Yorkissa on suomalainen pappi, ja hän vihkiköön meidät tai ei meidän naimisista tule mitäkään.

Ja siihen se jäi. Vaikka Tuominen olisi kuinka tahansa koettanut selittää siviliavioliiton merkitystä, väitti Leena vaan, että jota pappi ei ole vihkinyt, se ei ole oikeissa naimisissa. Siihen ei ollut mitään sanomista ja Tuomisen täytyi lopulta suostua siihen, että huomenna mennään papin luo. Mutta loppusanakseen sanoi hän, että he siitä huolimatta olivat kuin olivatkin jo laillisessa avioliitossa.

— Vaikka kohta, vastasi Leena, mutta minä vähättelen heidän lakiloistaan. Kotiin emme voisi kuitenkaan mennä näillä vihkimisillä, vaikk' olisi kolme semmoista pappia meille posmittanut.

Tuomista tosin vähän harmitti Leenan itsepäisyys, mutta olihan kaikki oikeastaan kuitenkin käynyt toivon mukaan. Leena oli kiinnitetty liikkeesen ja sehän nyt oli pääasia. Se ilahutti Tuomisen mieltä ja hän laski kotimatkalla leikkiä Leenan kanssa ja alkoi Leenankin mieli vähitellen sulaa. Olihan hänellä taskussaan se tärkeä paperi, jonka he olivat saaneet ja huomenna mentäisiin pappilaan. Täyttä tottahan se oli, vaikka tavat ja menot olivat vähän kummalliset täällä Ameriikassa.

Hotellissa oli Vehkalainen sill'aikaa asettunut vanhalle paikalleen nurkkaansa tiskin taa. Jokapäiväiset vieraat olivat saapuneet toinen toisensa perästä ja olivat he, isännän lupaamia tarjouksia odotellen, juoneet jo aika lailla omaan laskuunsa. Mutta vaikka kuinka olisi koetettukin, ei Vehkalaista kuitenkaan saatu panemaan likoon niitä rahoja, joita hänellä luultiin olevan säästössä. Hän oli kyllä juonut pari lasia, sitten tarjonnut muillekin yhden annoksen vuorollaan, mutta siihen olikin saatu tyytyä.

Vehkalainen tuumi. Ei hän usein päätään vaivannut, kaikkein vähimmin samana päivänä, jolloin oli palannut matkoilta useiden kuukausien säästöt taskussa. Mutta tieto siitä, että Tuominen ja Leena olivat melkein naimisissa, oli antanut hänelle kolahduksen, joka oli kokonaan häirinnyt hänen tasapainonsa. Eipä sillä, että hän välitti Leenasta enemmän kuin muistakaan, mutta tyttö oli ollut ystävällinen hänelle. Hänen velkansa ei ollut koskaan ollut niin pieni kuin nyt, kun Leena hoiti liikettä. Ja sitten tiesi hän paremmin kuin kukaan muu, millainen mies Tuominen oli. Rosvo hän oli, pahempi kuin rosvo kaikkia kohtaan, jotka kerran olivat joutuneet hänen kynsiinsä. Oli synti ja häpeä, että min siivo ja hyvä tyttö menisi naimisiin sellaisen roiston kanssa. Mutta Vehkalainen ei aikonut jäädä tänne katselemaan, miten Tuominen rääkkää vaimoaan. Sitä hän ajatteli ja suurena päätöksenä kypsyi hänen mielessään vähitellen se, että nyt hän vapautuu Tuomisesta ijäksi päiväksi. Puolet palkastaan jättää hän velan maksuksi ja sitten muuttaa hän toiseen paikkaan. Täällä tulisi vaan olemaan kurjuutta, sen hän tiesi, sillä Tuominen ei voisi pysyä kauvan siivolla.

Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä selvemmin näki hän, mitä hänen tuli tehdä. Niin pian kuin Tuominen kysyisi hänen rahojaan, sanoisi hän, ett'ei hän aio maksaa kuuttakymmentä dollaria enempää, ja samassa hän lähtee. Hän tunsi tulevansa oikein sotaiselle tuulelle ajatellessaan lopputiliä, ja toivoi vaan, että Tuominen heti paikalla ottaisi raha-asian puheeksi, niin saataisiin kaikki samassa selväksi.

Sitä ei nyt Tuominen kuitenkaan tehnyt, sillä kun hän ja Leena tulivat kotiin, otettiin heidät vastaan yhteisellä riemun ulinalla ja kaikki nuo tavattoman iloiset vieraat riensivät kaikki kilistämään ja onnittelemaan. Tosin herätti se vähän ihmettelyä, kun Leena ei sallinut kutsuttavan itseään mistressiksi, mutta kun Tuominen selitti asian, muuttui ihmettely sukkeluuksiksi, joita sateli semmoisia, että Leena niistä päästäkseen kernaammin otti vastaan tuon uuden nimensä kuin antautui irvihampaiden maalitauluksi.

Totilaseja sokerin ja rommin kanssa asetettiin esiin semmoisella kiireellä, että Leena tuskin sai hatun päästään — hansikkaat oli hän pistänyt taskuunsa jo heti kaupungintalosta tultuaan — kun kaikki jo oli täydessä käynnissä. Ja elämä muuttui samassa niin vilkkaaksi, ett'ei Tuominen joutanut ajattelemaankaan Vehkalaista ja hänen rahojaan.

Leena sai pian tarpeekseen tästä seurasta ja pujahti huoneesensa, jossa hän alkoi kirjoittaa jytyyttää kirjettä äidilleen siitä, miten ihmeellisesti täällä Ameriikassa häitä pidetään. Kirjoittamista kesti aina maatamenoaikaan asti eikä siitä tullut valmista vielä sittenkään. Hän aikoi lopettaa sen seuraavana päivänä ja kertoa, että he nyt olivat oikein vihityt.

Alhaalla kapakassa kasvoi vaan melu ja rähinä. Ei auttanut, vaikka Tuominen selittikin, että hänen tarjouksensa jo olivat lopussa. Vieraat olivat liiaksi iloisella tuulella huomatakseen, kuinka vähäiset ne oikeastaan olivat olleet ja tilasivat muutamia pulloja lisää jatkaen totin juontia ilman sekä sokeria että vettä. Ainoastaan Vehkalainen pysyttelihe loitolla odotellessaan tiliä Tuomisen kanssa. Hän ei tahtonut juoda, sillä hän tiesi, että silloin menettäisi hän taas mielensä ja vanha kurjuus taas alkaisi.

Mutta kun ei mitään tiliä tullut, päätti hän itse ottaa asiaa puheeksi. Kun Tuominen tuli tiskin luo ja käski hänen kaatamaan hyvästi vettä pulloihin, kun ne taas uudelleen täytettäisiin, sanoi Vehkalainen, ett'ei hän aikonut istua tässä enää. Ja sitten kysyi hän yhtäkkiä:

— Kuinka paljon olen minä velkaa tähän taloon? Maksaisin rahoissa ollessani!

— Anna tänne vaan, minä lasken yhteen huomenna. En nyt voi sitä tehdä.

— Täss' on — kuusikymmentä taalaa.

— Eikö sinulla ole sen enempää? Tuominen ei ymmärtänyt, mikä mieheen oli tullut, mutta tunsi kuitenkin vihansa alkavan kiehua.

— En aio ainakaan maksaa sen enempää, vastasi Vehkalainen ja vaikka Tuominen alkoi aavistaa, mitä mies tarkoitti, oli vanhan matruusin katsannossa jotain, joka esti hänet kinaa alkamasta. Ei hän ainakaan tahtonut tehdä sitä niin kauvan kuin sali oli täynnä miehiä, jotka eivät suinkaan olisi estäneet häntä saamasta selkäänsä, ehkäpä olisivat vielä auttaneetkin hiukan.

— Voithan odottaa huomiseen litviikkiäsi, sanoi hän kiukkuaan pidätellen, mutta pisti kuitenkin setelit taskuunsa. En minä muista ulkoa tiliäsi. Mene maata, jos et tahdo istua täällä kauvempaa, niin puhumme huomenna asiasta.

Vehkalainen meni ylikertaan ja pani maata ensimmäiseen huoneesen, jonka ovi oli auki ja se sattui olemaan Leenan huoneen vieressä.

Tuomisen juhlatuuli oli pilalla. Mitä oli se mies tarkoittanut, kun ei tahtonut jättää kaikkia rahojaan? Aikoiko hän todellakin ruveta rettelöimään vanhoista laskuista? Suuttumus kohosi yhä enemmän Tuomisen päähän, joka jo muutenkin alkoi olla sekaisin nautituista juomista. Hän kieltäytyi maistamasta sen enempää ja alkoi käskeä pois vieraitaan.

— Täällä on juotu jo tarpeeksi tänä iltana. Parasta kun menette matkoihinne, niin saan sulkea.

Eivät auttaneet houkutukset. Koetettiin vielä huutaa hurraata morsiamelle ja sen tehtyä poistuivat ne, jotka eivät asuneet talossa, samalla kun muut kompuroivat suurella vaivalla ja melulla yläkertaan jättäen isännän sulkemaan ovia ja sammuttamaan kaasua. Sen tehtyään ja sitä ennen vielä rohkaistuaan mieltään parilla lasilla whiskyä, lähti vastanainut aviomies vaimonsa luo.

Hetken kuluttua heräsi Leena siitä, että joku koetti avata hänen oveaan.

— Kuka siellä?

— Kukas muu kuin minä, vastasi Tuominen kärsimättömästi. Häntä suututti, että ovi oli lukossa.

— Mitä te tahdotte? Menkää maata ja antakaa minun olla rauhassa!

— Kas niin, elä nyt lörpöttele, vaan avaa ovi. Saanee kai mies tulla vaimonsa luo milloin haluttaa!

— Mieheni te ette vielä ole, ja niin kauvan pidän oveni lukossa. Menkää nyt maata elkääkä riitaa rakentako! — Leenan ääni oli ystävällinen eikä hän oikeastaan ollutkaan suuttunut. Huomennahan heidät jo vihittäisiin.

Mutta Tuominen suuttui silmittömäksi.

— Jos et avaa heti paikalla, niin potkasen minä oven rikki, piru vie potkasenkin! kähisi hän.

— Elkää nyt olko hullu! kuului Leenan ääni oven raosta. Hän oli hypännyt ylös vuoteeltaan säikähtäen Tuomisen ääntä, josta kuuli, että hän tarkoitti, mitä sanoi. — Olkaa nyt siivolla ja menkää pois!

Vastaukseksi sai hän vaan iskun oveen, ja se yllytti häntäkin vastarintaan.

— Vai niin, vai tällä lailla tässä aiotaan, sanoi hän nyt aivan toisella äänellä. No, parempi on, että se tapahtuu tänään kuin huomenna. Saatte odottaa minua pappilaan, jos näin rupeatte elämään. Menkää heti pois sieltä tai lähden minä jo huomenna tästä talosta ja jääköön vihkiminen silleen.

Se sana sytytti tappurat tuleen. Vihasta läähättäen syyti Tuominen suustaan kirouksia ja haukkumasanoja, samalla kun potki ovea, niin että se natisi liitoksissaan.

— Vai lähdet sinä? Et, piru vieköön, lähdekään! Nyt ovat juonesi lopussa ja minä käsken ja komennan. Avaa heti paikalla, jos et tahdo saada selkääsi enemmän kuin minkä kestät…

Hän heittäytyi nyt koko ruumiinsa painolla heikkoa ovea vastaan, joka lensi palasiksi.

Leena juoksi pahasti parkaisten niin pitkälle kuin pääsi, mutta samassa oli Tuominenkin hänessä kiinni ja löi häntä kasvoihin. Ei mies tuntenut enää muuta kuin silmitöntä raivoa ja samalla tahtoi hän kukistaa kerta koetuksella Leenan vastarinnan. Hän tarttui häntä toisella kädellä tukkaan ja kohotti toisen uuteen iskuun, kun Vehkalaisen ääni samassa kuului melun läpi.

— Vai niin, vai lyöt sinä naisia, sen rakkari! Mutta nyt soipi sinulle saakeli!

Ja Vehkalaisen vuosia hautunut kiukku verenimijätä kohtaan puhkesi selkäsaunaan, jommoista Tuominen ei vielä eläissänsä ollut saanut. Alussa koetti hän kyllä asettua vastarintaan, mutta kohta oli hän pitkällään maassa, rukoillen armoa ja sääliä, mutta iskut eivät lakanneet eikä saunottaja ollut kuulevinaankaan.

Viimein täytyi Leenan mennä väliin. Eihän hän voinut sallia miestä tapettavankaan.

— Anna tuon jo olla, sanoi hän. Kyllä se nyt antanee minun olla rauhassa.

— Olisi se sietänyt vielä vähän omastakin puolestani, virkkoi Vehkalainen ja luopui ilmeisellä vastenmielisyydellä työstään, jota hän näkyi vielä pitävän keski-eräisenä, vaikka krouvari voihkaen ja silmät kiinni makasi lattialla pääsemättä liikahtamaankaan.

— Ylös, koira! komensi matruusi, potkaisten häntä jalallaan. Ja kun Tuominen vaivaloisesti nousi pystöön, tarttui Vehkalainen häntä käsivarteen ja talutti hänet hänen omaan huoneesensa, lukitsi oven ulkoapäin sillä kirouksella, että hän katkoo luut hänen ruumiistaan, jos yrittää apua huutamaan. Sen tehtyään meni hän Leenan luo, joka hautoi pahoin turpuneita kasvojaan kylmällä vedellä.

— Mitä aiot tehdä? kysyi hän. Minun pitää lähteä täältä jo tänä yönä, muuten panettaa se minut kiinni enkä tiedä kuinka sitten käy. Huomenna matkustan minä New-Yorkista ja lähden merille toisesta kaupungista, mutta sinun on pahempikin, se voi tehdä mitä hyvänsä.

— En minäkään jää tänne, virkkoi Leena varmasti. Huomenna lähden minä, vaikk'en saisi mitään paikkaa enää.

— Et sinä voi lähteä niinkuin tahdot, kun olet naimisissa sen kanssa.

— En minä ole naimisissa, intti Leena. Ja sitten kertoi hän kaikki, mitä hänelle oli tapahtunut.

Vanha matruusi kynsi korvallistaan. Olihan tämä sekava asia, sillä sen verran oli hänelläkin aavistusta oloista ja asetuksista Ameriikassa, että tiesi tuomarinkin voivan vihkiä avioliittoon ilman papin apua. Kysymys oli nyt vaan siitä, oliko se renttumainen mies, josta Leena puhui, todellakin ollut tuomari.

— Kyllä minä pahoin pelkään, että sinä olet kuin oletkin naimisissa, arveli hän lopuksi, enkä minä nyt todellakaan tiedä, mihin sinua neuvoisin.

Leena purskahti itkemään. Jos hän todellakin oli naimisissa Tuomisen kanssa, niin oli hän onneton ihminen, nyt hän sen tiesi. Siitä päättäen, mimmoinen hän oli osoittanut tänä yönä olevansa, voisi hänestä ajatella mitä hyvänsä — toissa kertana se tappaisi — ja Leena nyyhkytti yhä katkerammin.

— Tahdotko karata? kysyi Vehkalainen. Hänelle oli iskenyt uusi tuuma päähän.

— Mutta minne? Enhän tunne yhtä ihmistä koko maassa.

— En minäkään liioin. Mutta minä tiedän useita paikkoja Michiganissa ja Minnesotassa myöskin, joissa asuu suomalaisia. Voithan mennä sinne.

— Eikö se ole hirveän kaukana?

Vehkalainen arveli, että saattoihan sinne tulla matkaa.

— Mutta jos Tuominen saa tietää, että minä olen siellä, niin voiko se toimittaa minut takaisin ruununkyydillä? kysyi Leena, joka oli vakuutettu siitä, että niin kaunis laitos kuin "ruununkyyti" on olemassa jokaisessa sivistyneessä yhteiskunnassa.

— Kai se voi sen tehdä, arveli Vehkalainen, jolle muistui mieleen, miten poliisi kohtelee karanneita merimiehiä. Ja totta maar oli laki vielä ankarampi karanneita vaimoja kohtaan.

— Ei se sitten maksa vaivaa, puhkui Leena. Siitä olisi vaan vielä se häpeä, että panevat kiinni.

— Mitä vielä! sanoi matruusi. Hän oli karannut monet kerrat ja se oli onnistunut mainiosti.

— Saattaa olla niin miehille, huokasi Leena. Kyllä minun täytyy jäädä tänne, vaikka tappaisi. Ja hän alkoi itkeä uudelleen.

— Matkusta sitten kotiisi, sanoi Vehkalainen. Sinne eivät taida mitään ja höyrylaivoja menee joka päivä.

— Ei minulla ole rahaa, nyyhkytti tyttö. Ei ole kuin kaksi taalaa, se ei ole vielä maksanut tämän viikon palkkaa.

— Mutta minullapa on, huudahti Vehkalainen, joka oli päättänyt tehdä Tuomiselle pahat kepposet. Sinä saat lainata minulta, kunnes taas tapaamme toisemme, lisäsi hän naurahtaen.

— En minä tahdo ottaa sinun rahojasi, intti Leena. Jumala tiesi, tapaammeko toisiamme enää milloinkaan tässä maailmassa.

— Ei se mitään. Minä vaan joisin ne suuhuni, jos et sinä niitä ota. Lähdemme heti paikalla Castle Gardeniin ja odotamme siellä, kunnes saat piletin, ja sitten voit lähteä ensimmäisellä laivalla.

— Olinhan minä ajatellut viipyä niin kauvan, että olisin saanut kokoon kaksisataa taalaa, mutta ennen minä lähden kotiin vähemmällä kuin jään tähän taloon.

— Ollreitt, sanoi Vehkalainen päättävästi. Ota minun säkkini tavaroitasi varten. Kirstuasi en voi yksin kantaa, mutta parhaat tavarasi mahtuvat kyllä säkkiin.

— Elähän hätäile. Me jaksamme kyllä kantaa kirstun yhdessä ja ennen heitän minä sen vaikka kadulle, sanoi Leena reippaasti. Oikein hänen sydämmensä jo tykytti, kun hän ajatteli, että hän jo muutamien tuntien kuluttua olisi kotimatkalla.

Tuossa tuokiossa oli piirongin laatikkojen sisältö tyhjennetty kirstuun, jonka he yhdessä kantoivat alas niin hiljaa kuin suinkin ja kohta olivat matkalla Chenystreetiä pitkin, jossa tähän aikaan päivästä oli autiota ja hiljaista.

Kulku satamaan oli sekä pitkällistä että vaivaloista ja usein täytyi heidän pysähtyä huokaamaan, jolloin Leena aina pälyi jälelleen peläten Tuomisen tulevan. Mutta kaikki kävi hyvin. Kun he vihdoinkin saapuivat Battery-puistoon, huokasi Leena helpotuksesta. Ja vielä vapaammin hengitti hän, kun Vehkalainen, heidän nukuttuaan muutamia tuntia eräällä penkillä Castle Gardenin edustalla ja odotettuaan porttien avautumista, vähän ajan perästä tuli takaisin ja toi piletin, jolla pääsi aina Vaasaan asti. Mukanaan oli hänellä mies, jonka oli vuokrannut käsikärryillä kulettamaan kirstua laivayhtiön valkamaan. He saapuivat sinne niin hyvään aikaan, että Leena jo alkoi pelätä Tuomisen tulevan.

Mutta Vehkalainen vakuutti, että se ei ollut luultavaa. Eikä hänen tarvitsisi jäädä yksinkään, sillä tarkemmin mietittyään asiata, ja kun rahatkin riittivät, oli hän ostanut itselleen piletin Liverpooliin. Eihän sitä tietäisi Tuomista, arveli hän, mihin se ryhtyisi, kun näkisi Leenan karanneeksi, ja voisihan hän ottaa pestin Liverpoolista yhtä hyvin kuin New-Yorkistakin. Siitä herahti Leenan mieli niin hyväksi, että hän sai kokonaan mielestään ne sata dollaria, jotka hän vielä oli ajatellut pitävänsä ansaita, ennenkun voisi lähteä kotimatkalle.

Mutta kun tuo mahtava höyrylaiva ulkousi sillasta ja hiljalleen liukui ulapalle, tunki se ajatus taas mieleen kahta voimakkaammin. Ja kun hetken kuluttua New-Yorkin huonerivit alkoivat sulaa toisiinsa ja vapauden jumalattaren jättiläispatsas muuttui muuttumistaan utukuvaksi syksyisessä autereessa, silloin kohosi katkeruus tuosta suuressa pettymyksestä häntä kurkkuun. Ja se mieliala sekä kuvastui hänen kasvoissaan että kuului hänen äänessään, kun hän vakuutuksen varmuudella virkkoi Vehkalaiselle:

— Olkootpa he kuinka rikkaita hyvänsä tässä maailmassa, niin se ei toki merkitse mitään, kun niillä on niin kelvottomat lait ja asetukset, ett'ei köyhä saa oikeutta.

Vanha matruusi oli hyvin miettiväisen näköinen pyöritellessään tupakka-puruaan, joka pullotti poskessaan kuin mikä kasvainnystyrä.

— Ei se ole lakien syy, sanoi hän sitten, kun oli saanut mällin oikein paikalleen. Ei se ole lakien eikä asetusten syy. Ne kyllä menevät mukiin. Mutta ihmiset ovat kelvottomia, näetkös, ja silloin eivät laitkaan kykene auttamaan.

"Valkoinen valo."

I.

Iisakki Peltosella ei nyt oikeastaan ollut mitään niin erittäin painavia syitä Ameriikkaan lähteäkseen. Hän oli nuori, terve, voimakkaampi kuin monet muut ja kaikin puolin kunnon työmies, niin että hän kyllä olisi voinut tulla toimeen kotonaankin.

Mutta toisekseen oli hän nyt kuitenkin vaan tavallinen työmies ilman mitään erikoista ammattia, vaikka olikin niin kätevä, että kykeni tekemään vähän itsekutakin. Eikä hänen mielestään päiväpalkkalaisen oikeastaan kannattanut mennä naimisiin, vaikka Heikkilän Anni, torpan tyttö, kyllä olisi uskaltanut kauppoihin käydä.

Iisakki oli itse kasvanut mäkitupalaisen töllissä ja tiesi siis omasta kokemuksestaan, miten vaikeaa satunnaisesta ansiosta elävän miehen on hankkia vaatetta ja ruokaa itselleen, vaimolleen ja suurelle lapsilaumalle. Ja ettei lapsista tulisi puutetta olemaan, sen hän tiesi, sillä kuta köyhempi, sitä enemmän lapsia.

Hän keskusteli Annin kanssa asiasta, ja kyllähän Anni myönsi, että Iisakki oli pääasiassa oikeassa. Olihan se kovaa elämää, kun ei aina tiennyt, mistä huomispäivän leipä oli saatava — varsinkin kun lapsilauma nälissään huusi. Mutta Ameriikka oli Annin mielestä kuitenkin vähän liika kaukana.

— Emmekö voisi alkaa uudisasukkaina täällä kotona? Joutilasta maata on täällä Alastarossakin ja ajan ollen ehkä voisimme laittaa mökin itsellemme?

— Se on vielä tukalampaa kuin päiväpalkkalaisena oleminen, väitti Iisakki. Kun tekee työtä toisille, niin ei ainakaan tarvitse pelätä hallaa ja katoa, jotka aina tulevat uudistorppiin ensimmäisiksi vieraiksi.

Ameriikassa oli paljon parempaa, — siellä voi kunnon mies paljoa pikemmin ansaita, mitä tarvitsi päästäkseen omaksi miehekseen. Kaikki, jotka olivat olleet siellä, sanoivat, että kunhan ei vaan ryyppää, niin rahaa kyllä keräytyy kirstun pohjalle. Eikä Iisakki ryypännyt. He tunsivat omia pitäjäläisiäkin, jotka muutamissa vuosissa olivat koonneet niin paljon rahaa, että tultuaan olivat maita ostaneet. Se olisi toista se kuin ruveta uudisviljelijäksi toisen maalla. Sen, minkä toiset olivat tehneet, sen kai hänkin voisi ja he voisivat kyllä odottaa muutamia vuosia elääkseen sitten hyvästi loppuikänsä.

Kyllähän Annilta pääsi aika haikea huokaus, kun hän ymmärsi, että Iisakki oli jo tehnyt päätöksensä ja että hän oli vaan näön vuoksi kysynyt Annin mieltä. Mutta ei ollut Annilla mitään päteviä syitä vastaväitteihinsäkään ja sentähden sanoi hän vaan, että odottaisi — vaikka viisi vuotta.

— Enhän silloin ole viittäkolmatta vuotta vanhempi, lisäsi hän, niin että kyllä kelvannen jollekin toisellekin, jos et sinä tule.

Sen lupauksen saatuaan lähti Iisakki Ameriikkaan.

New-Yorkiin saapui hän hyvin sopivaan aikaan. Oli vähää ennen syntynyt työlakko eräällä rautatiellä Chikagossa ja kun eivät lähiseudun työmiehet uskaltaneet täyttää lakkolaisten paikkoja, olivat asianomaiset lähettäneet asiamiehensä värväämään miehiä New-Yorkista. He eivät aikoneet mitenkään taipua työväen vaatimuksiin ja vasta tulleet siirtolaiset, jotka eivät olleet selvillä Ameriikan oloista, olivat mielissään kun saivat työtä, sama se mitä. Heidän joukossaan oli aina niitä, jotka olivat ennenkin olleet rautatietöissä ja joita siis voi käyttää.

Iisakki Peltonen ei kyllä ollut milloinkaan ennen ollut semmoisessa työssä, mutta hän oli niin reippaan ja voimakkaan näköinen, että värvääjä antoi hänen tulla mukaan. Värvääjän kannalta katsoen oli tärkeintä saada pari vaunulastillista miehiä niin pian kuin suinkin, sillä hän sai maksunsa pääluvun mukaan niin pian kuin oli toimittanut heidät perille. Joskin joku tai jotkut myöhemmin huomattiin kelpaamattomiksi, ei se häneen kuulunut.

Siinä oli nyt syy siihen, että Iisakki heti luvattuun maahan tultuaan sai työtä ja palkkaa puolitoista dollaria päivältä sekä ruuan ja asunnon niin kauvan kuin lakkoa kesti. Matka Chikagoon oli tietysti sekin vapaa. Se oli hänestä jo koko rikkaus — seitsemän ja puoli markkaa päivässä! Ei ollut hän uskoa omia korviaan.

Alussa ei häntä tosin voitu käyttää muuhun kuin kaikkein karkeimpaan työhön asemalla, mutta onneksi oli siellä sellaista työtä yli tarpeenkin. Kaikki, joita suinkin vaan voitiin panna vetureja kuljettamaan, tarvittiin niitä junia varten, joita vielä voitiin pitää liikkeessä ja sentähden olivat ne pienet asemaveturit, jotka tavallisesti kulettelivat tyhjiä ja lastatuita vaunuja edestakaisin lukemattomilla sivuraiteilla, nyt veturitallissa. Kaikkien näiden pikkuveturien työ oli sentähden tehtävä käsi- tai hevosvoimalla ja semmoisessa työssä olivat Iisakin voimakkaat käsivarret ja selkä verrattomat. Ei kestänyt kauvan, ennenkun esimiehet alkoivat kiinnittää huomiotansa hänen työtapaansa, joka suuresti erosi siitä, mihin muut tulokkaat kykenivät.

Pian oppi Iisakki vähän muutakin kuin työntämään vaunuja edestakaisin niillä raiteilla, joita hänelle osoitettiin. Ja parin viikon kuluttua näkyi selvästi, että hän oli alkanut päästä selville asioista, joiden kanssa oli tekemisissä, ja siitä oli seurauksena, että hän pääsi sen työhyeen johtajaksi, johon kuului. Esimiehet voivat olla varmat siitä, että siellä, missä hän oli mukana, suoritettiin työ säntilleen ja hyvässä järjestyksessä.

Sen vuoksi oli hän niitä harvoja, jotka pidettiin työssä sittenkin, kun tuo ennenaikainen ja huonosti valmistettu lakko muutamien viikkojen kuluttua oli päättynyt ilman pienintäkään myönnytystä yhtiön puolelta. Useat lakkolaisista olivat pakoitetut hakemaan työtä muualta, kun viimein olivat kyllästyneet taisteluunsa yhtiön kanssa, mutta Iisakki Peltonen pääsi veturitalliin. Siellä pantiin hänet olemaan avullisena veturien puhdistamisessa ja voitelemisessa.

Alussa katselivat häntä karsain silmin sekä kulettajat että konduktöörit, lämmittäjät ynnä muut, jotka olivat ottaneet osaa työlakkoon. Heidän silmissään oli hän "scab" — semmoinen, joka on ruvennut lakkolaisten sijaiseksi, ja scabia katsoo jokainen työmies, jolla on vähänkään käsitystä työlakosta, halveksittavimmaksi ihmiseksi maailmassa.

Mutta kun ei Iisakki osannut englanninkieltä tarpeeksi ymmärtääkseen, että tuo sana oli edes haukkumasana ja vielä vähemmin käsitti sen syvästi häpäisevän merkityksen, hoiti hän tointaan yhtä hiljaisesti ja säntillisesti kuin ennenkin. Alussa ei hän käsittänyt edes sitä, että toverit usein lausumallaan sanalla häntä tarkoittivat, mutta vaikka hän sittemmin pääsikin sen perille, niin vastasi hän "scabiin" yhtä nöyrästi kuin "Eisakkiinkin", joksi ne olivat hänen nimensä vääntäneet. Tosin houkutteli hänen tyyneytensä eräänä päivänä, kun hän voiteli erästä veturia, muutamata lämmittäjää ohi kulkiessa koskettamaan häntä jalallaan ja sanomaan: "Pois tieltä, sen kirottu scab!" Mutta kun Iisakki empimättä tarttui lämmittäjää kaulukseen, käänsi hänet kaksinkerroin polvelleen ja antoi hänelle kämmeneen tuntuvaa opetusta, niin että seinät kaikuivat, sai hän ehdottomasti naurajat puolelleen.

Ja kun veturin kulettajille vähitellen alkoi selvitä, että se, jonka koneen Iisakki oli voidellut ja puhdistanut, voi olla täysin varma siitä, että kaikki oli parhaassa kunnossa, lakkasivat he vähitellen puhuttelemasta häntä muuten kuin nimeltään. Jopa muuan heistä jonkun ajan kuluttua kysyi, eikö hän tahtoisi ruveta lämmittäjäksi oppiakseen sitten kerran juniakin kulettamaan. Ja kun ei Iisakilla ollut mitään sitä vastaan, siirrettiin hänet pian tallista radalle.

Eihän se tosin ollut muuta kuin tavaraveturi, jossa hän alkoi lämmittäjätoimensa, mutta vähätpä siitä. Hänestä oli hauskempi olla tavarajunissa, ne kun pysähtyivät useammin ja niin kauvan, että voi vähän katsella ympärilleenkin. Matkustajavetureilla oli aina niin kiire, ett'ei lämmittäjä joutanut muuta kuin lämmittämään.

Jo silloin kuin hän astui uuteen virkaansa, ajatteli Iisakki kirjoittaa Annille, että tulisi Ameriikkaan, niin mentäisiin naimisiin, ja ensi päivinä oli hän kovassa kiusauksessa. Hän oli jo säästänyt aika sievän summan ja hänen palkkansa oli niin suuri, että se hyvinkin riittäisi kahdelle, jos vaan oltaisiin säästäväisiä. Jos nyt ei vielä aivan heti paikalla voitaisikaan päästä ostamaan taloa Alastarossa, niin vähätpä siitä, kun kerran jo nyt voitaisiin mennä yhteen.

Vaan mietittyään asiata viikon, toista, päätti hän toisin. Eihän tiennyt, kuinka kauvan hän saisi olla lämmittäjänä, koska usein tapahtui, että miehiä erotettiin aivan mitättömistä erehdyksistä, joille eivät olleet voineet mitään. Kun ei voinut olla sen varmempi tulevaisuudestaan, oli kai parasta olla vielä yksin.

Sen sijaan lähetti hän kokoamansa rahat Annille Heikkilään. Ja samalla ehdotti hän, että panettaisivat itsensä kuulutuksiin, niin että Anni milloin tahansa voisi tulla vihille, jos niikseen sopisi. Eihän täällä Ameriikassa tosin kyllä olisi kuulutuksia tarvittu, mutta parempi oli kuitenkin kuuluttaa. Oli siihen kuulutuksen ottoon Iisakilla toisetkin syynsä, josta ei kuitenkaan Annille mitään kirjoittanut; oli hän näet tullut tuumanneeksi Annin jäähyväissanoja noista viidestä vuodesta. Kun oikein ajatteli, niin eihän hän oikeastaan voinut vaatia, että Anni odottaisi niinkään kauvan, jos joku toinen sopiva kosija ilmaantuisi… naiset olivat aina naisia… mutta kun oltiin kuulutuksissa, niin oltiin melkein kuin naimisissa…

Hän kirjoitti vaan, ett'ei hän vielä aivan varmaan tiennyt, milloin kutsuisi häntä tulemaan, mutta jos tätä tienestiä jatkuisi vielä muutamia kuukausia, niin ei kai se kauvankaan kestäisi. Mutta rahat piti Annin panna pankkiin omalle nimelleen.

II.

Ansio ei ainoastaan pysynyt entisellään, mutta paranikin vielä. Kuta enemmän alettiin maailmannäyttelyä valmistaa, sitä enemmän suureni liike, sitä useampia matkoja täytyi kulettajain ja lämmittäjäin tehdä ja sitä enemmän he ansaitsivat. Ja sitä paremmin oppi Iisakki Peltonenkin vetureita kulettamaan.

Ja veturitallissa oli hän huolellisesti tarkastellut noiden monimutkaisten koneiden eri osia ja niin paljon kuin voi ottanut selkoa niiden merkityksestä ja eri tarkoituksista. Lämmittäjänä oli hän sitten koneenkulettajan avulla oppinut kaikki mitä tarvitsi tietää voidakseen milloin tahansa astua hänen sijalleen. Sentähden olikin hän ensimmäisiä, jotka korotettiin veturin kulettajaksi, kun näyttelyyn matkustavain luku viimein kasvoi niin suureksi, että matkustajajunain lukua täytyi lisätä kahden- jopa kolmenkertaisesti.

Niin hyvää onnea ja niin nopeaa edistymistä ei Iisakki Peltonen koskaan ollut voinut uneksiakaan. Enintään oli hän osannut toivoa saavansa pysyvää työtä lämmittäjänä muutamia vuosia eteenpäin. Jo sillä palkallaan olisi hän voinut säästää niin paljon kuin tarvitsi oman maan ostoon — ja nyt tulisivat hänen tulonsa nousemaan toisen puolen!

Vaan nyt ei hän vitkastellutkaan monta päivää, ennenkun lähetti Heikkilän Annille vapaapiletin Vaasasta Chikagoon, samalla ilmoittaen, että nyt oli aika tullut. Hänen pitäisi hetikohta laittautua valmiiksi ja tulla Ameriikkaan niin pian kuin suinkin. Sillä nyt oli hänellä — kirjoitti hän — semmoinen palkka, että he huoletta voisivat säästää rahaa talon ostoon — vaikka satuttaisiin lapsiakin saamaan! lisäsi hän tyytyväisenä. Kahden kuukauden kuluttua voisi Anni olla Chikagossa. Jos hän täällä siihen mennessä tekisi niin monta matkaa kuin voi, niin saisi hän ehkä sitten muutamain päiväin loman häiden viettoon ja talouden järjestämiseen, arveli Iisakki vielä.

Mutta siinä asiassa päätti renki isännän mieltä kysymättä. Liike muuttui kaikilla radoilla yhä suuremmaksi syksykesän kuluessa. Jo silloin kuin näyttelyssä kävijäin lukumäärä oli sata tuhatta henkeä päivässä, kulkivat matkustajajunat useinkin "kahdessa osastossa" s.o. kaksi junaa seurasi toisiaan parin minuutin väliajalla. Ja joskus kulki niitä kolmekin peräkkäin. Vaan kun kävijäin luku nousi sataan viiteenkymmeneen — seitsemäänkymmeneen — kahteensataan tuhanteen päivässä, kulkivat junat säännöllisesti ainakin kolmessa osastossa, ja sunnuntaisin kuudessa, jopa kahdeksassakin osastossa. Kahdeksan täpötäyttä junaa peräkkäin ainoastaan parin minuutin väliajalla! Semmoisen liikkeen hoitamiseen tarvittiin rautatien kaikki voimat, jonka vuoksi oli sula mahdottomuus, että yksi ainoakaan rautatien henkilökunnasta olisi saanut vapautta yhdeksi ainoaksikaan päiväksi.

Ainoastaan suurella vaivalla sai Iisakki sentähden asetetuksi niin, että pääsi vastaan ottamaan morsiantaan, kun tämä vihdoinkin saapui ummelleen kaksi viikkoa myöhemmin kuin hän oli laskenut. Ja kun hän oli hädin tuskin saanut hänet viedyksi siihen ravintolaan, jossa itsekin asui, täytyi hänen kiirehtiä pois ennättämättä ilmoittaa morsiamelleen muuta kuin ett'ei heidän tällä haavaa ollut mahdollista ajatellakaan talouden perustamista. Hänellä ei ollut yhtä ainoata joutilasta hetkeä yli niiden muutamain tuntien, jotka hän silloin tällöin sai nukkuakseen. — Huomenna kun tulen takaisin, saamme puhua tarkemmin siitä asiasta, sanoi hän. — Mutta rahaa täällä tulee niin tuhottomasti, ett'emme saa valittaa.

Eikä Anni valittanutkaan kuultuaan, miten paljon Iisakki taas oli pannut säästöön sen jälkeen kuin viimeksi lähetti Annille. Olihan suorastaan käsittämätöntä, kuinka hän oli voinut ansaita semmoisen rahan vähän enemmässä kuin kahdessa kuukaudessa!

— Niin, — ja yhtä paljon tulee sitä seuraavana kahtena, arveli Iisakki. Näyttely kestää vielä kuusi viikkoa ja sitten alkavat ne lähettää täältä pois tavaroitaan, niin että nämä hyvät ansiot voivat kestää ainakin uuteen vuoteen. Silloin lienee meillä jo niin paljon, että voimme matkustaa kotiin, jos tahdomme — talon ostoon se kyllä riittää! Mutta silloin meidän mielemme ehkä tekee lisää!

— Tuskinpa! sanoi Anni. Tässä maassa saattaa kyllä tehdä työtä ja ansaita rahaa, mutta ei täällä voi elää. Ihanhan täällä jo päätä viipottaa, kun katsoo ulos ikkunasta!

— No, siihen kyllä tottuu pian, vakuutti Iisakki. Sentähden juuri täällä niin paljon ansaitsee, kun täällä on niin paljon ihmisiä, jotka matkustavat ja puuhaavat niin kauheasti. — Vaan ei meidän taida maksaa vaivaa ruveta näitä miettimään ennen kuin tuonnempana. Mitäs siitä semmoisesta naimisissa olosta, kun minun täytyy olla poissa yötä päivää.

Niin arveli Annikin. Kun ei edes voinut muuttaa omaan asuntoon, niin oli parasta odottaa, varsinkin kun tämä kortteeri näytti olevan kuin mikä kievari! Häntä jo pelotti lähteä pois huoneestaankin, sanoi hän. Ja sentähden sanoi Anni ajatelleensa, että rupeisi palvelukseen, kunnes voisivat saada kuntoon taloutensa, — tai palata kotiin.

Se tuuma ei nyt ensi hetkellä ollenkaan miellyttänyt Iisakkia. Mutta kun Anni pysyi mielipiteessään ja puhui hänelle siitä, kuinka järjetöntä olisi, että hän istuisi joutilaana ja kuluttaisi Iisakin säästöjä, sen sijaan että auttaisi niitä voimainsa mukaan kartuttamaan, niin taipui Iisakkikin tuumaan ja lupasi kuulustella tovereiltaan, miten Annille olisi hankittava paikka siivojen ihmisten luona. Ensi sunnuntaina luuli Iisakki saavansa kolme tuntia lomaa kahden junan välillä ja silloin tulisi hän noutamaan Annia asemalle sitäkin elämää näkemään.

Siihen jätti hän taas Annin, ajaa höyrysi hetken kuluttua tiehensä vetureineen ja toi sen takaisin vasta sunnuntai-aamuna. Hän oli taas ollut aisoissa kolmekymmentä kuusi tuntia yhteen menoon ja levännyt vaan kuusi tuntia radan päässä. Se oli vielä pahempaa kuin kotona kiireimpänä heinäaikana, mutta sittenpä se kannattikin paljoa paremmin, — myhäili hän pistäessään viime viikkojen palkan taskuunsa.

Anni oli valmis Iisakin tullessa ja katseli ihmetellen maailmaa sekä matkalla asemalle että asemalle tultua. Koko ajan oli hänellä sydän kintaan peukalossa, kun Iisakki kuletteli häntä ympäri ja kiipeili ratakiskojen yli, vaikka vetureja tusinoittain vihelteli ja kulkea pauhasi edes takaisin kaikilla tahoilla, ja viimein vei hänet oman veturinsa luo, jota parhaallaan puhdistettiin.

Annin täytyi nousta siihen ja istuutua hytissä olevalle pienelle tuolillekin, samalla kun Iisakki koko ajan selitti hänelle, miten semmoista konetta hoidetaan ja mitä oikeastaan on junan kulettaminen päivän valossa ja pimeässä ja kaikellaisissa säissä ja ilmoissa. Ja kuta enemmän hän selitti, sitä enemmän ihmeihinsä meni Anni kaikesta siitä, mitä Iisakki oli oppinut niin lyhyessä ajassa. Olihan siitä tullut aivan toinen mies, joka tiesi niin paljon enemmän kuin kukaan siellä kotona. Ei siltavouti, — eikä edes vallesmannikaan! — mitäpäs ne, kun eivät olleet ikänä tämmöistä veturia kulettaneet! — Eikö se ole hirveän vaikeata ja vaarallista pimeän aikana? kysyi hän kuin kaikkien mietteidensä lopuksi.

— Vaarallista se kyllä on, jos ei pidä silmiään auki, varsinkin suurille asemille tullessa. Tai kun sataa ja pyryttää ja myrskyää, tai kun on niin kirkas kuutamo, että on vaikea nähdä, mitä tulia ne näyttävät.

Anni vaan katseli häntä ihmetellen ja Iisakki selitteli:

— Kun näkee valkeaa valoa, niin merkitsee se, että saa antaa mennä täyttä vauhtia, mutta kun sinistä, niin on jotain epäkunnossa radalla tahi vaunuissa — silloin pitää pysähyttää hiljalleen. Vaan kun ne näyttävät viheriäistä valoa, niin pitää ajaa hiljaa, vaan jos on punaista, niin pysähyttää heti paikalla, vaikka olisi millainen vauhti — silloin on vaara edessä, jos ajaa. Vaan kaikkein suurin vaara on silloin, kun ne ovat panneet patruuneja kiskojen päälle, niin että alkaa paukkua pyörien alla. Silloin seisautetaan niin äkkiä, että kone rutisee.

— Herra Jumala! en kai minä uskaltaisi kulettaa veturia!

— Niin minäkin ennen ajattelin — ja nyt ajan sillä yöllä ja päivällä. Ei voi koskaan tietää, onko kaikki kunnossa, ennenkun näkee merkkitulet… ja vielä silloinkin saattaa välistä tapahtua, että kaikki käy hullusti ja koko juna menee murskaksi.

Annia puistatti ja hän olisi heti paikalla lähtenyt Alastaroon, — vaikka kuinka pienelle tilalle.

— Halloo, Eisak! — oletko saanut uuden lämmittäjän? tervehti häntä suuren isopyöräisen matkustajaveturin kulettaja, joka juuri ajoi koneineen viereiselle raiteelle. — Kuka on hän tyttösesi?

— Hän on kotimaastani ja on vasta tullut Ameriikkaan. — Me aiomme mennä naimisiin, jahka saamme vähän aikaa, täydensi Iisakki esittelyään, kun toinen hyppäsi alas veturistaan ja tuli heidän luokseen.

— Aikaa, niin! Saatte odottaa, ennenkun täällä tulee aikaa muuhun kuin rahan ansaitsemiseen yhtiön herroille. Me kyllä saamme kitua ja kiusautua niin kauvan kuin henki keuhkoissa pihisee! Mutta onnea tykö! Olettehan saaneet korean tytön!

Iisakki myhäili hyvillä mielin toisen kiitoksesta. Olihan Johnston ensimmäisiä miehiä radalla, kuletti lentävää pikajunaa eikä ollut juuri erittäin kohtelias niille, jotka kulettivat vaan tavarajunia. Nyt kätteli hän heitä molempia ja sanoi, että hän Iisakin sijassa ottaisi viikon tai parin loman.

— Ne ottavat teidät kyllä mielellään, kun tulette takaisin, vakuutti hän. Tämmöisinä aikoina eivät he tiedä, mitä miehestä maksaisivat.

Iisakki pudisti päätään. Ei olisi oikein hyvin tehty, arveli hän, jättää tointansa juuri nyt, kun häntä enin tarvittiin.

— Jopa tässä nyt yhtiötä säälimään! Eivät he suinkaan siekaile teitä erottamasta, niin pian kuin eivät enää tarvitse.

— Saattaapa olla niinkin, myönsi Iisakki, mutta kyllä minä nyt pysyn työssä, kunnes pahin aika on ohi, niin voimme laittautua oikein asumaan. Kun tämä tyttö nyt vaan pääsisi palvelukseen hyvään taloon siksi aikaa, niin ei olisi mitään hätää.

— Tahtooko hän ruveta palvelukseen? keskeytti Johnston. No, sehän sopii mainiosti. Vaimoni lähetti juuri sanan, kun minun junani tuli, että meidän palvelustyttömme oli mennyt tiehensä. Minun piti kotiin mennessä pistäytyä eräässä konttorissa tietämässä uutta. Mutta ei ole helppo nyt saada palvelijoita Chikagossa — ehkä me voisimme sopia asiasta? kysyi hän Annilta.

Anni oli heti valmis, kun kysymys suomennettiin hänelle. Ja kun Iisakilla vielä oli vähän aikaa, menivät he kaikki ravintolaan noutamaan hänen tavaroitaan. Mutta sieltä täytyi Iisakin palata asemalle voimatta enää seurata heitä länsipuolelle kaupunkia, missä Johnston asui.

III.

Sen jälkeen oli niinkuin eivät he enää olisi asuneet samassa kaupungissakaan. Liike radalla kävi yhä vilkkaammaksi, kuta enemmän näyttely läheni loppuaan. Ja samassa määrässä lisääntyi tietysti työkin — samalla kuin ansiokin — sekä radan palvelusväelle yleensä että etenkin veturin kulettajille.

Anni oli pian selvillä siitä, ett'ei hän viihtynyt Chikagossa. Se varsinkin tuntui tukalalta, kun ei voinut oikeata sanaa vaihtaa kenenkään muun kuin Iisakin kanssa, joka sekin tuli harvoin ja viipyi vaan vähän aikaa. Kerran oli hänen emäntänsä tosin ottanut hänet mukaansa näyttelyyn ja kyllähän siellä näkyi olevan kaunista, kun vaan ei olisi ollut niin suunnattomasti ihmisiä. Tuskin voi nähdä muuta kuin ihmisiä. Kun Anni tuli kotiin, kivisti ja paukutti hänen päätään niin, että hän luuli tulevansa sairaaksi. Sen jälkeen ei hän enää lähtenyt minnekään talostaan. Mutta Iisakille ei hän sanonut mitään ikävästään. Sillähän oli vieläkin vaikeampi olla — työssä sekä yöllä että päivällä. Jo uudelta vuodelta pääsisivät he lähtemään kotiin, vakuutti Iisakki aina. Jos kerran yksi kesti sen ajan, niin kesti kai toinenkin.

Niin kuluivat päivät ja viikot semmoiset, joita ei Chikagossa ennen oltu eletty eikä luultavasti vastakaan tulla elämään. Kaikissa Yhdysvaltain valtioissa oli kansa viimein tullut siihen vakuutukseen, että tuo mahtava näyttely sentään kannatti katsomista, huolimatta kaikesta siitä, mitä kateelliset sanomalehdet idässä ja lännessä olivat sitä vastaan kirjoittaneet. Ja sentähden tulvaili yhä lukuisampia joukkoja maailmankaupunkiin Michigan järven rannalla, sitä lukuisampia kuta lähemmä tultiin lokakuun 1 p:ää, jolloin näyttely oli sulettava.

Kaupungin lukemattomat hotellit olivat täynnä kylpyhuoneita, vaatesäiliöitä ja kaikkia muita kolkkiaan myöten, missä vaan vähänkin voitiin saada vuoteille tilaa. Eteläpuolella kaupunkia, lähellä näyttelykenttää, oli kokonaisia leirejä, joissa voi vuokrata yösijoja teltoissa — ja jokainoa paikka oli vuokrattu. Yksityiset perheet, kahvilat, ravintolat, — jopa poliisiasematkin ottivat vastaan näyttelyvieraita, joiden muutoin olisi täytynyt viettää yönsä kadulla.

Väen liike kaupungissa oli uskomaton viime viikoilla ja rahan liike sitä mukaa. Kapakkain pitäjät ja pelihuoneiden isännät kokosivat rahaa kahmaloittain. Pitkin kaikkia katuja, jotka menivät näyttelyyn, parveili laumottain väkeä aamusta varhaisesta yöhön myöhään. Näyttelyn ala, vaikka olikin niin suunnattoman suuri ja laaja, oli kuin yksi ainoa muurahaispesä kuohuen levotonta, ahertavaa, myllertävää elämää — niinkuin itsekukin olisi koettanut ponnistaa viimeiset voimansa niinä muutamina päivinä, jotka vielä olivat jälellä. Ja rautatiejunat jyskyivät lakkaamatta Chikagoon ja sieltä pois, aina täpö täynnä matkustajia.

Liike kasvoi kasvamistaan aina marraskuun 1 p:ään saakka. Silloin loppui yhtäkkiä väentulva kaupunkiin tulevista junista. Parin päivän kestäessä ei tarvinnut pitää liikkeessä kuin puolet lähtevistäkään junista. Sitten seurasi lyhyt lepoaika, jolloin saatiin vähän hengähtää — ja silloin syntyi tuo suuri työlakko.

Chikago, Barlington & Quincy'n radalla — G.B. & Q. joksi sitä tavallisesti kutsuttiin — jossa Iisakki Peltonen palveli, oli Johnston, Annin isäntä, ottanut houkutellakseen miehistöä ottamaan osaa lakkoon.

— Ilman meitä eivät rautatieyhtiöt olisi viime vuosipuoliskolla voineet ansaita penniäkään enemmän kuin tavallisesti, lopetti hän puheensa, jonka oli pitänyt veturitallissa työmiehille, joiden joukossa Iisakkikin oli. — Me tässä olemme hikoilleet ja ahertaneet yötä päivää täyttääksemme heidän rahakukkarojaan ja sentähden on meidän oikeutemme myöskin vaatia osaa heidän voitostaan. Vaan jos ei saa oikeuksiaan hyvällä, niin ottaa väkisin!

— Emmeköhän mekin jo ole saaneet osaamme? huomautti Iisakki hiljaisesti. — Minä luulen, että muut, samoin kuin minäkin, ovat ansainneet enemmän viime aikoina.

— Olemmehan kyllä, myönsi Johnston — mutta se ei ole muuta kuin palkkamme ylimääräisestä työstä. Voiton ovat he vieneet kokonaan ja sitä eivät he koskaan olisi saaneet ilman meitä.

— Ja ilman heitä emme me olisi saaneet palkkaa ylimääräisestä yhtä vähän kuin muustakaan työstä.

— Puhuttu niinkuin scabin suusta! — Teidän pitäisi kaikista vähimmin vetäytyä pois, Iisak! Mutta ei meillä nyt ole aikaa turhia puhumaan. Meitä on siksi monta, ett'ei meidän ole tarvis välittää siitä, mitä muutamat tekevät, mutta parastahan olisi, jos kaikki olisivat mukana. Kuka on meidän puolellamme ja kuka meitä vastaan?

— Minä en rupea riitelemään leipäni kanssa, sanoi Iisakki lyhyesti. Siitä pitäen kuin tulin yhtiön palvelukseen, olen saanut rehellisen makson rehellisestä työstä ja niin kauvan kuin sen saan, pysyn paikoillani.

— Niin teen minäkin! — ja minä myös! — ja minä! — ja minä kanssa!

Useat niistä, jotka liittyivät Peltoseen, eivät olisi koskaan uskaltaneet ruveta vastarintaan, vaikka kyllä olikin vastenmielistä jättää työpaikat. Mutta kun jää kerran oli murrettu, seurasivat he mielellään esimerkkiä.

Johnston sekä hämmästyi että suuttui. Hän oli jo edeltäpäin vakuuttanut muille johtajille, että kaikki miehet G.B. & Q.-radalla olivat varmoja, — niin suuri oli muka hänen vaikutusvaltansa siellä. Ja nyt ei hän taas uskaltanut sanoa loppuun sitä, mitä ajatteli, muistaessaan lämmittäjää, joka oli mennyt liika lähelle Iisakkia.

Seuraavana aamuna oli työlakko täydessä voimassa. Ja ennen iltaa olivat eri rautatieyhtiöt liittyneet yhteen ja sopineet siitä, ett'eivät millään ehdolla taipuisi, vaan pitäisivät puoliaan yhteisin voimin.

Se osa miehistä, joka oli pysynyt työssä, sai taas asunnon ja ruuan asemilla, joita sitä varten vuokratut, aseilla hyvin varustetut miehet vartioivat. Kunkin junan mukana seurasi niinikään revolvereilla ja repeterikivääreillä varustettuja vartijoita, joista osa oli sijoitettu veturiin, osa konduktöörivaunuun. Työtä oli yli tarpeen ja tulot suuremmat kuin koskaan ennen. Mutta kuitenkin oli se kamalata aikaa.

Iisakki Peltonen ajatteli kuitenkin hyvin harvoin sitä, että hänen henkensä oli vaarassa joka kerta kuin hän vei veturinsa asemalta tai toi sen sinne takaisin. Mutta sitä useammin ajatteli hän junan ja matkustajain kohtaloa, jos lakkolaiset panisivat uhkauksensa toimeen ja ryhtyisivät väkivaltaan. Aseman alue oli kyllä jotenkin hyvin vartioitu, mutta sen enempää ei yhtiö voinut tehdä, vaan täytyi sen pääasiassa luottaa kulettajain huolellisuuteen. Ja kulettajain puolestaan täytyi luottaa ainakin yhtä paljon omiin silmiinsä kuin merkkeihin — jotka voivat olla väärät.

Iisakinkin kylmäverisyys tahtoi välistä loppua. Edellisten kuukausien epätoivoiset ponnistukset olivat olleet huonoa valmistusaikaa siihen, joka nyt seurasi, ja vaatineet joustavimpienkin hermojen ja jänteiden kaiken voiman.

Hermoista ei Iisakki tosin isosti tiennyt, mutta sen hän tiesi, että häntä alkoi pelottaa joka kerta kuin hän nousi veturiinsa. Ja joutohetkinään oli hän niinikään alakuloinen ja levoton, vaikkakin säästöt yhä kasvoivat.

Ei edes Annikaan voinut toivoa hartaammin kuin hän sitä päivää, jolloin hän voisi kääntää Chikagolle ja Ameriikalle selkänsä. Omasta puolestaan olisi hän tehnyt sen heti paikalla, jos ei olisi ollut vastenmielistä lähteä palveluksesta juuri nyt — niinkuin hän muka olisi pelännyt Johnstonia ja noita muita.

Annia ei hän ollut nähnyt muuta kuin kerran sen jälkeen kuin lakko oli alkanut, eräänä iltana, kun hän toverien varoituksista huolimatta oli poistunut vartioidulta asema-alueelta ja mennyt länsipuolelle kaupunkia. Hänelle ei ollut mitään tapahtunut, mutta kun Anni seuraavana päivänä vastasi kysymykseen, kuka oli ollut hänen luonaan, kielsi Johnston vastedes sellaisia vieraita vastaan ottamasta. Hänen ovestaan ei mokoma scab saanut astua sisään!

Iisakki vaan hymyili, kun luki Annin kirjeen siitä asiasta. Eipä sillä väliä — voihan Anni lähteä tuosta talosta, jos niikseen tulisi. Mutta juuri nyt oli vaikea hankkia hänelle oikeata asuntoa — Iisakin vanha ravintola oli täynnä lakkolaisia.

No niin, kauvan ei tätä kurjuutta tulisi kestämään — ja olihan tytöllä toistaiseksi hyvä olla siellä, missä oli.

IV.

Lakkoon osaa ottavien kiukku kasvoi kasvamistaan sitä mukaan kuin toivo myönnytyksistä yhtiön puolelta yhä väheni ja vaikeudet lakon jatkamiseen sitä mukaa suurenivat. Kun useimmat jo ensi viikkojen kuluessa olivat syöneet ja juoneet hyvinä kuukausina kokoamansa säästöt, alkoi kysymys jokapäiväisestä leivästä yhä kiihkeämmin vaatia vastausta — ja kuta vaikeammaksi vastauksen antaminen kävi, sitä useammat liittyivät niihin, jotka vaativat väkivaltaan ryhtymistä.

He saivat vihdoin tahtonsa läpi. Johtajat päättivät väkivallalla pakottaa jonkun pääradoista lakkauttamaan myöskin posti- ja matkustajajunat, ainoat, jotka vielä olivat käynnissä. Jos se onnistuisi, täytyisi asianomaisten antautua armoille.

Mutta Johnston esiintyi väliehdotuksella

Ennenkun he ryhtyisivät keinoihin, jotka antaisivat sortajille oikeuden saada sotaväkeä omaisuutensa suojelemiseksi, tahtoi hän ehdottaa, että he koettaisivat pelottaa scab-miehistöä jollain radalla luopumaan työstään. Jos ei se onnistuisi, niin olivathan väkivaltaiset keinot vielä jälellä. Ja tätä koetta varten ehdotti hän G.B. & Q:n. Siellä on muuan oikein itsepintainen scabi, jota muut seuraavat — kurja siirtolainen, joka oli tullut maahan vasta pari vuotta sitten omistamatta centiäkään — ja joka nyt oli heidän päämiehensä. Jos he voisivat karkoittaa hänet, niin lupasi Johnston vastata muista.

Johtajat suostuivat. Eihän missään tapauksessa haittaisi ensin kääntyä jotain yksityistä henkilöä vastaan.

Aikaisemmin keväällä olivat pikajunat saapuneet vähää ennen auringon laskua, niin että voi erottaa kaikki esineet radalla ja sen läheisyydessä. Mutta kuta syksympi tuli, sitä hämärämmäksi kävivät illat pikajunan saapuessa, kunnes ne lopulta joulukuussa tulla tohkasivat pilkkosessa pimeässä.

Vähää ennen kuin rata tuli etukaupungin äärimmäisten huoneiden kohdalle, oli siinä vekseli, johon kulettajat kiinnittivät tavallista suurempaa huomiota. G.B. & Q. yhtyi siinä kolmeen muuhun rataan, jotka käyttivät samoja raiteita asemalle tullakseen. Ennenkun lakko syntyi, näytettiin siinä aina viheriätä, joka muuttui valkeaksi ainoastaan viime hetkellä — tai punaista, jos jotain odottamatonta tapahtui. Mutta kun liike muilla radoilla oli melkein kokonaan lakannut, näytettiin pikajunille tavallisesti aina valkoista, niin että ne voivat ajaa vekselin yli vauhtiaan vähentämättä.

Iisakki Peltonen on matkalla kotiin pikajunansa kanssa, ainoan pikajunan, joka vielä on säännöllisessä liikkeessä. Muut junat kulkevat enemmän tai vähemmän epäsäännöllisesti, mutta tämä pikajuna ei vielä koskaan ole pettänyt. On huikasevan kirkas kuutamo ja sentähden tähystelee Iisakki tavallista tuimemmin eteensä rataa pitkin ja sen kummallekin kupeelle sinne päin, jossa hän odottaa suuren vekselin merkkiä pian ilmaantuvaksi.

Kun hän viimeinkin keksii lyhdyn, pääsee syvä helpotuksen huokaus hänen rinnastaan. Lyhty näytti valkoista valoa.

— Kaikki selvä! sanoo hän vartijalle, joka seuraa mukana veturissa. Hän tuntee jo radan siksi hyvin, että tietää, kuinka helppoa lakkolaisten olisi tehdä tyhmyyksiä juuri tällä paikalla.

Muutamia silmänräpäyksiä jatkaa juna kulkuaan niinkuin ennenkin, jolloin Iisakki yhä pitää tarkkaa vaaria tuosta valkosesta valosta, joka lähenee lähenemistään. Silloin katoo se yhtäkkiä — ja punanen valo tulvahtaa samassa häntä vastaan rataa pitkin.

— Punaista! Jotain on tekeillä! huutaa vartija. Ja Iisakki tarttuu vaistomaisesti oikealla kädellä hätäjarruun, samalla kun hän vasemmalla tekee liikkeen pysähdyttääkseen junan.

Mutta samassa silmänräpäyksessä laskee hän täyden höyryn koneesen ja päästää hätäjarrun avaimen. Kirkkaassa kuutamossa on hän nähnyt varjon jostain hämärästä esineestä, joka on piiloutunut vekselimiehen majan taa.

— Seis! — Seisota juna! Mitä helvettiä sinä ajattelet, mies? huutaa vartija ja aikoo syöstä hänet syrjään pysäyttääkseen veturin. Mutta sanaakaan sanomatta tarttuu Iisakki toisella kädellään häntä kurkkuun, samalla kun toisella päästää lisää höyryä, niin että juna hurjaa vauhtia karkaa vaarallisen paikan ohi asemaa kohti.

Kuuluu moniääninen "damm the scab!" ja pari revolverin laukausta pamahtaa heidän takanaan saamatta mitään aikaan. Mutta vasta sitten, kun viimeinen vaunu on ehtinyt vekselin yli, päästää Iisakki vartijan, joka on melkein tukehduksissa.

— Minä näin miesten varjoja lumella ja arvasin, että merkki oli väärä, mutta en joutanut selittämään, sanoi hän melkein kuin anteeksi pyytäen. Ja kohta sen jälkeen ajoi pikajuna asemalle, eikä matkustajat olleet aavistaneetkaan, että jotain tavatonta oli ollut tekeillä.

Mutta niin pian kuin Iisakki voi jättää veturinsa lähti hän vekselille ja siellä tapasi hän ratavartijan sidottuna, suu täynnä likaisia pumpulia.

Mies kertoi, että neljä naamioitua miestä oli karannut hänen kimppuunsa niin odottamatta, ett'ei ehtinyt ajatellakaan, ennenkun oli sidottu.

Mutta hän luuli melkein voivansa vannoa, että oli tuntenut Johnstonin äänen.

Iisakki meni takaisin asemalle ja ilmoitti asian konttooriin.

— Vihdoinkin! sanoi asemapäällikkö. — Jos ne vaan tekisivät vielä hiukan enemmän samanlaista, niin saisimme aivan varmaan sotaväkeä, mutta pyytää voimme jo tämänkin johdosta.

Siitä ei nyt Iisakilla ollut mitään sanomista, mutta hän ilmoitti, ett'ei hän tästä lähtien tahdo kulettaa matkustajajunia. Edesvastaus on liika suuri. — Tavarajunia kyllä, lisäsi hän.

— Eihän teidän tarvitse välittää siitä, mitä junia kuletatte, väitti päällikkö vastaan. Kuletittehan elävää tai kuollutta tavaraa, teidän vaaranne on kuitenkin aina sama.

— En minä itseäni pelkää, sanoi Iisakki. Mutta kun ajattelen niitä monia ihmisiä vaunuissa, niin tekee mieleni pysähyttämään joka kannon kohdalla, joka heittää varjonsa radalle. Ja tämän jälkeen ei tiedä, mitä ne keksivät.

Päällikkö ymmärsi, että Iisakki oli tulemaisillaan sille asteelle, jossa veturinkulettaja lakkaa olemasta täysin luotettava — hän oli nähnyt esimerkkiä siitä ennenkin. Harvat olivat kestäneet näinkään kauvan.

— All right! sanoi hän hetken kuluttua, — te pääsette kulettamasta junia, kunnes olette vähän levähtäneet. Saatte viikon vapautta kulkeaksenne täällä Jacksonin, ratamestarin apulaisen seurassa oppimassa, mitä tarvitsette voidaksenne sitten vuorotella hänen kanssaan. Tulette sitten olemaan puolet viikosta radalla ja puolet täällä. Mutta huomenna täytyy teidän vielä viedä pikajunaa, ett'ei minun tarvitse ruveta puuhaamaan toista kulettajaa näin myöhään illalla.

Siihen suostui Iisakki kernaasti. — Melkein koko viikko vapautta! — ja sitten vaan puoli viikkoa radalla! — Nyt oli aika Annin sanoa itsensä irti palveluksestaan. Olihan Jacksonin vaimo, joka keitti heidän ruokansa, usein puhunut siitä, että tarvitseisi apua. Voisihan Anni muuttaa sinne, niin saisi asua asemalla ja ehkä maksaisivat vielä vähän palkkaakin!

Mrs Jackson suostui riemulla ehdotukseen, mutta sanoi täytyvänsä puhutella päälliköitä, ennenkun voi sanoa mitään varmaa palkasta.

Iisakki kirjoitti heti kirjeen Annille. Annin pitäisi heti sanoutua irti palveluksestaan. Iisakin juna saapui takaisin lauantai-iltana ja sunnuntaiaamuna mentäisiin vihille.

Työ tulisi olemaan paljoa helpompaa tästä puoleen ja niinkauvan kuin lakkoa kesti, saivat he asua asemalla. Tulkoon Anni vaan tänne lauantai-iltana ja tuokoon tavaransa tullessaan. — Aamulla pisti Iisakki itse kirjeensä postilaatikkoon, ennenkun lähti junaa viemään.

Annilla oli iloinen hetki, kun lauantai-aamuna sai kirjeen ja luki sen. Viipymättä meni hän isäntäväkensä puheille ja selitti niin hyvin kuin taisi, että hän tahtoi erota palveluksestaan.

— Miksi juuri nyt?

Niin, se nyt oli vaikeampi selittää Annin vähäisen sanavaraston avulla. Mutta ristiin rastiin kyseltyään käsittivät he vihdoinkin, että Iisakki nyt menisi naimisiin ja että hän oli viimeisen kerran pikajunaa viemässä. Ja silloin vannoi Johnston hammasta purren, että se todellakin tulisi olemaan tuon kirotun scabin viimeinen retki!

Anni oli koko päivän tehnyt niin paljon työtä kaikkea järjestäessään, että hän vasta iltapuolella voi lähteä talostaan. Mutta asemalla tapasi hän heti yhden Iisakin ystävistä, joka vei sekä hänet itsensä että hänen kirstunsa Mrs Jacksonin asuntoon.

V.

Ruohoaavikolla, noin puolikymmentä peninkulmaa Chikagosta, siinä, missä C.B. & Q. rata pengertä myöten kulkee pienen puron poikki, oli muuan mies ahkerassa puuhassa heti illan pimittyä. Vieressään oli hänellä avonaisessa pussissa muutamia työkaluja, joita hän koetti milloin mitäkin irtauttaakseen nauloja, jotka pitivät kiinni erästä ratakiskoa juuri penkereelle päästessä. Hän oli nähtävästi tottunut käyttämään työkaluja, mutta kesti kuitenkin kotvasen, ennenkun kisko irtautui.

Viimein onnistui se. Mies nakkasi viimeisen naulan puroon ja pisti työkalut takaisin pussiin, ripustaen sen sitten olalleen. Sitten sysäsi hän vähän kiskoa koettaakseen, oliko se irti, mutta ei muuttanut sitä paikoiltaan. Astuttuaan alas radan vieressä olevaan ojaan, otti hän sieltä kangin ja työnsi nopealla sysäyksellä irtonaisen kiskon radalle päin. Se kävi mainiosti. Hän pani kiskon paikoilleen ja laskeutui takaisin ojaan kumartuen pienen pajupensaan suojaan.

Valpas ja tarkkasilmäinen kulettaja olisi melkein varmaan huomannut poisotetun kiskon niin ajoissa, että olisi ehtinyt pysähyttää junan. Mutta jos kisko työnnettiin pois vasta sitten, kun veturi jo oli aivan lähellä, täytyi sen joutua pois radalta. Ensi sekasorrossa tuskin kukaan joutaisi ajattelemaan syyllistä, joka sitäpaitse voisi heti paikalla pelastua yön pimeyteen.

Puolen tunnin verran odotti mies ojassa, ennenkun pikajuna tuli näkyviin — sähisten ja jymisten ja mahtavan veturilampun valaistessa rataa hyvän matkaa edelleen.

Iisakki Peltonen seisoo paikallaan, alinomaa tähystellen veturin edessä olevia kiskoparia. Yhä lähemmä tuota pientä pajupensasta hän tulee osaamatta aavistaa vähintäkään vaaraa täällä kaukana tasasella ruohoaavikolla.

Nyt näkee hän penkereen — niin kauvas kuin silmänsä kantaa, kulkevat kiskot tasaisina kuluneet selät kiiluen kuin hopea kellahtavassa lampun valossa — neljännestunnin kuluttua on hän perillä — ja huomenna — tänä iltana on hän vapaa — ja Ann…

Silloin näkee hän jotain mustaa — mies nousee ojasta — se työntää kankia edellään kiskoja kohti — yksi niistä vierähtää syrjään…

Kulettajan käsi tarttuu nuolen nopeudella hätäjarruun — musta olento ottaa askeleen kuin paetakseen — ja pitkällä harppauksella lentää Iisakki suoraan häntä kohti, samassa silmänräpäyksessä kun veturin etumaiset pyörät karahtavat ratapölkkyyn.

Veturi repii rikki radan penkereen päällä ja vyöryy puroon vetäen tenderin mukanaan. Pakaasivaunu kaatuu samassa sekin syrjälleen maahan, mutta ensimmäinen matkustajavaunu jää seisomaan pystyyn, vaikka toinen pää ajautuukin ojaan. Muut vaunut jäävät radalle hätäjarrun pysähyttäminä, vaikka iskevätkin toisiinsa niin, että luulisi niiden viimeisen hetken tulleen.

Konduktööri ja pari jarrumiestä juoksee lyhdyt käsissä toisesta päästä junaa. Vartija makaa maassa vähän matkaa veturista repeterikivääri kädessä.

— Luulen hänen olevan hengissä, sanoo lämmittäjä, joka on pelastautunut hyppäämällä maahan tenderistä — hän vaan hyppäsi hiukan liika myöhään. Mutta kulettajaa ei näy — vaikka hän hyppäsi ensiksi…

He löysivät hänet pakaasivaunun luota, joka oli pudonnut hänen alaruumiinsa päälle. Hänen allaan oli toinen ruumis, kasvot maata vasten painettuina, Iisakin molemmat kourat kurkun ympärillä….

Konduktööri lähetti heti miehen lähimmälle asemalle sähköittämään apua.

* * * * *

Iisakin ystävä koetti pitää Annille seuraa niin hyvin kuin taisi, sill'aikaa kuin Anni odotti asemasillalla, mutta kävi yhä hajamielisemmäksi sitä mukaa kuin aika kului eikä pikajunaa kuulunut tulevaksi.

— Ei nyt oltu oikeassa — ja tuolla tuli päällikkö itse juosten konttoorista!

— Juna n:o 708 ja korjausvaunut ja kolme matkustajavaunua ulos radalle! käski hän. — Pikajuna on joutunut pois radalta kuusi peninkulmaa täältä — ja sanokaa rautatielääkärille, että seuraa mukana — pian!

— Tulkaa mukaan, sanoi Annin seuralainen.

Kun he tulivat perille, oli kaikki samassa kunnossa kuin ennen, paitse että yhä useampia matkustajia oli keräytynyt pakaasivaunun ympärille. Konduktööri ilmoitti tohtorille, ett'ei yksikään matkustajista ollut pahasti vahingoittunut.

— Mutta minä luulen, että kulettaja ja vielä eräs toinenkin ovat saaneet lähtöpassinsa, lisäsi hän viitaten pään liikkeellä pakaasivaunuun päin.

Tohtori pisti kätensä Iisakin rinnan alle.

— Ei vielä, sanoi hän, — vaikk'ei taida paljonkaan enää puuttua.

Pelastusvaunun nostokoneiden avulla saatiin pakaasivaunu pian kohoamaan niin paljon, että molemmat ruumiit voitiin vetää esiin.

Iisakki vavahti, kun hänen suuhunsa kaadettiin vähän whiskyä. Mutta vasta sitten, kun he väkivallalla irrottivat hänen kätensä toisen miehen kurkusta, heräsi hän. Toinen mies oli Johnston ja hän oli kuollut — kurkku oli kuin ruuvipenkein puristettu.

Toinnuttuaan tunsi Iisakki ensiksi Annin, joka kasvot kauhusta jäykkinä oli kumartunut hänen ylitsensä. Sitten katsahti hän tohtoriin, joka parhaallaan tutki häntä.

Tohtori nousi ylös ja pudisti päätään.

— Olisiko… onko täällä… pappia junassa? kuiskasi Iisakki, kun konduktööri tarjosi hänelle enemmän whiskyä.

— Eihän meidän vielä tarvitse ajatella pappia… kyllä kai tohtori…

— En minä, keskeytti Iisakki epäselvästi… vaan vihkimään…

Konduktööri luuli hänen hourailevan ja käski pikajunan neekeripalvelijan tuomaan matrassin sairaalle.

— Ei… minulla on rahoja, koki Iisakki selittää. — Hän saapi ne… jos on leski… kysykää pappia…

Hän loi silmänsä matkustajiin, jotka seisoivat ympärillä. Ja konduktööri, joka vihdoinkin ymmärsi tarkoituksen ja selitti heille, mitä mies tahtoi, kysyi sitten, oliko heistä kukaan pappi ja tahtoisiko hän vihkiä tänään miehen ja tuon tytön tuossa.

Muuan keski-ikäinen mies astui esiin.

— Pappi en ole, mutta piirituomari ja oikeutettu vihkimään — jos hän ei muuta tahdo.

Iisakki nyökäytti hyväksyvästi päätään, mutta Anni purskahti itkuun, kun käsitti, mistä oli puhe. Ja niiden muutamien minuuttien kuluessa, jotka lyhyt toimitus kesti, nyyhkytti hän niin, että hänen vastauksensa tuskin kuului, vaikka ympärillä vallitsi haudan hiljaisuus.

— Ja virkani nojalla julistan minä siis näiden todistajain läsnäollessa teidät Iisak Peltonen ja Anni Heikkilä mieheksi ja vaimoksi, lopetti tuomari juhlallisesti.

Iisakki oli melkein tainnoksissa taas, kun toimitus oli lopussa. Mutta kun he varovasti olivat nostaneet hänet matrassin päälle, kantoivat he hänet lähimpään vaunuun ja virkistivät taas hänen voimiaan whiskyllä.

Anni istui hänen viereensä lattialle.

— Nyt… saat sinä… ostaa talon, virkkoi Iisakki hiljaa — sitten — ota paras Alastarosta… et vielä edes viiden kolmatta…

— Voi, Herra Jeesus! nyyhkytti Anni — ennätänhän minä vielä tuota… ehk'et sinä vielä kuolekaan…

Iisakki koetti hymyillä vastaukseksi. Ja kun juna sitten kohta lähti liikkeelle, tuntui hän alkavan hourailla.

Hän mutisi joitain epäselviä sanoja kauniista veturistaan, merkeistä,
Johnstonista…

— Seisota! Seisota! Punanen paistaa! huusi hän kerran, mutta vaipui samassa puoli horroksiin ja makasi silmät kiinni.

Vasta kun hänet kannettiin ulos vaunusta ja pantiin sairaspaarille, avasi hän taas silmänsä ja katseli ympärilleen, vaikk'ei enää näyttänyt tuntevan ketään. Mutta kun paari lähti liikkeelle, sattui asemalla olevan suuren sähkölampun valo hänen silmiinsä ja silloin ne tuokioksi kirkastuivat.

— Valkeata valoa! sanoi hän selvästi — nyt saamme antaa mennä!

Käsi haparoi jotain, — sitten painuivat huulet kiinni. Hänen viimeinen matkansa oli alkanut.

Ja luultavaa on, että merkkitulet olivat valkoiset koko matkan loppuasemalle saakka.

Juho Penttinen.

Olimme juuri lähtemäisillämme konsulin konttorista, jossa minä olin käynyt häntä tervehtimässä ja josta minua oli pyydetty seuraamaan häntä ja hänen kahta yhtiömiestänsä "lunchille", kun muuan poliisi astui sisään, toi terveisiä esimieheltänsä ja pyysi konsulia kiireimmän kautta tulemaan poliisiasemalle.

— Olemme saaneet verkkoomme hyvin merkillisen kalan, lisäsi hän selitykseksi, — joka ei ymmärrä luotua sanaa, ei englannin, ei saksan eikä espanjan kieltä, eikä liioin ole kiinalainen, niin kapteeni lähetti minut kysymään, tahtoisiko herra konsuli vähän silmäillä sitä otusta ja auttaa meitä määrittelemään mikä se on.

— Taas tuo siunattu kielitaito! — ärähti mr Bolse, vanhin osamies konsulin liikkeessä. Jok'ikinen kerta kun Friscossa sattuu joku rähäkkä ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä mitään kristittyä kieltä, pitää konsulin auttaa. Ja ihmeellistä kylläkin, ett'ei hän näytä koskaan väsyvän olemasta tulkkina. Ettekö voi odottaa jälkeen lunchin? — kysyi hän kääntyen poliisimieheen.

— Oh! Se on tehty parissa minuutissa, keskeytti konsuli. — Menkää te kolme edellä ja tilatkaa lunchi. Minä tulen heti perässä.

— Kiitoksia! sanoi mr Boise kuivasti, — sitä juonta sopii koettaa jonkun muun kanssa. Minä ainakin tulen mukaan, niin olen varma, ett'et jää sinne koko iltapäiväksi niinkuin viime kerralla, kun satuit löytämään kovin miellyttävän tulkin tarvitsijan.

Konsuli nauroi mielissään, ja niin läksimme kaikki neljä poliisiasemalle, joka oli siitä ainoastaan muutaman askeleen päässä. Siellä tapasimme kiinniotetun, joka oli suuri, rotevaraajainen ja pahoin pidelty mies, ympärillään joukko poliiseja, joista muutamilla oli vereksiä jälkiä hiljan kestetystä, kiivaasta kahakasta. Mies oli pantu käsirautoihin, ja hänen kasvonsa olivat niin paksussa liassa ja veressä, ett'ei niissä voinut erottaa ainoatakaan selvää piirrettä.

— Mitä kuuluu, konsuli? — tervehti poliisikapteeni. — Kiitos, että tulitte apuun. En todella tiedä, mitä meidän on tekeminen tämän kummallisen olennon kanssa, joka minusta näyttää tarvitsevan paremmin hullujenhuonetta kuin mitään muuta laitosta.

— Mitä on hän tehnyt? ja missä hänet vangittiin?

— Nooh! tehnyt hän nyt ei ole juuri mitään, käyttäytynyt vaan niin hullusti, että me päätimme ottaa hänet talteen. Hän on oleillut kolmatta vuorokautta satamassa, istunut siellä päivät pääksytysten ja maannut yöt, syömättä mitään muuta kuin hiukkasen kuivaa leipää, jota hän on ostanut muutamasta kaupasta. Kun hänestä minulle ilmoitettiin, käskin minä tuomaan hänet asemalle, mutta se oli helpommin sanottu kuin tehty. Hän teki sellaista vastarintaa, ettei viisi minun miehistäni saanut tolkkua hänestä, ennenkun olivat kolhineet hänet melkein tunnottomaksi ja pistäneet käsirautoihin. Ja täällä häneltä ei ole saatu sanaakaan, vaikka minä olen koettanut puhua hänelle englannit, espanjat ja saksat. Joko hän ei ymmärrä niitä kieliä, tahi on hän sellainen härkäpää, ettei vastaa.

Poliisikapteenin pitkän, vaikka vähän epäselvän selityksen kestäessä tarkastelin minä vähän lähemmin vangittua miestä. Hän tuijotti väsyneen ja välinpitämättömän näköisenä eteensä, kiinnittämättä huomiotansa erittäin mihinkään, aivan kuin hän jo kauvan sitten olisi saanut kyllänsä koko jutusta eikä enää välittäisi vähääkään siitä, mitenkä se päättyisi.

Niinkuin sanoin, ei hänen kasvoistaan voinut saada selkoa hänen syntyperästänsä. Mutta hänen ruskeat vaatteensa, jotka olivat tuttua pohjalaista sarkaa, ja vielä tutummat lapikkaat ilmaisivat sen sijaan sitä selvemmästi, mistä hän oli kotoisin.

— Mistä te tulette? — kysyin häneltä sentähden suomeksi, heti kun kapteeni oli puheensa lopettanut.

Hän loi silmänsä minuun, katseli minua hetkisen tarkasti, melkein epäluuloisesti ja vastasi viimein:

— Lappajärveltä.

— Halloo! huudahti kapteeni. Johan se ääntelee!

— Mitä nämä kujeet merkitsevät? — kysyin minä. — Miksi olette tapellut poliisin kanssa?

— Mitäkö merkitsee! — toisti hän äreästi. Sen tahtoisin itsekin tietää. Mitään pahaa en ole tehnyt, mutta kun ne hyökkäsivät päälleni, tappelin tietysti, niinkauvan kuin jaksoin. Ja nyt ne ovat panneet minut rautoihin niinkuin murhamiehen ja rosvon.

Konsuli pyysi heti, että häneltä riisuttaisiin käsiraudat, ja kapteeni suostui pyyntöön, ensin kumminkin varoitettuaan meitä seurauksista.

— Mies on väkevä kuin karhu — sanoi hän — ja pahempi tappelemaan kuin itse p—le.

Miehellä ei kumminkaan ollut enään halua jatkaa käsikähmää, vaan pyysi hän aivan rauhallisesti, että saisi peseytyä. Ja kun hän sen oli tehnyt, näytti hän jo aika siistiltä, vaikka kyllä muutamat mustelmat ja naarmut vielä selvästi osoittivat, ett'ei hän ollut ehjin nahoin päässyt kahakasta järjestysvaltaa vastaan.

Mutta meidän senjälkeen tekemiimme kysymyksiin vastasi hän niin vastahakoisesti, että meille vasta pitkän tutkinnon pidettyä selvisi se nähtävästi hänen mielestään hyvinkin yksinkertainen asiain meno, joka kumminkin meistä kaikista oli vallan mutkallinen.

Hänen nimensä oli Juho Penttinen ja oli hän kolmen toverinsa ja pitäjäläisensä kanssa tullut tavallista tietä New-Yorkiin, kaikki neljä matkalla Astoriaan Oregonissa, jossa heillä oli ystäviä ja tuttuja ja jossa he senvuoksi toivoivat saavansa työtä kalastuspaikoilla.

New-Yorkissa oli eräs "runnari" vietellyt heidät ostamaan piletit San Fransiskon tietä, koska ne runnarin puheen mukaan sillä kertaa olivat koko joukon huokeammat kuin suorat piletit. Mutta San Fransiskosta eivät he niillä halvoilla pileteillään päässeetkään eteenpäin höyrylaivalla.

Siitä he kyllä olivat selvästi huomanneet syyn, miksi runnari voi myydä heille piletit halvemmalla, mutta ei ollut hän antanut heille pienintäkään viittausta, mitä heidän olisi tehtävä päästäksensä eteenpäin, kun heidän kaikki rahansa yhteenpantuina eivät riittäneet enempään kuin kolmeen kansipaikkaan höyrylaivalla Astoriaan.

Pitkän ja perinpohjaisen harkinnan jälkeen olivat he sitten päättäneet, että kolme seurueesta matkustaa eteenpäin. Vaan Penttinen, vanhimpana ja enin kokeneena joukosta, odottaa San Fransiskossa, kunnes toiset voivat lähettää hänelle rahoja palaavalla höyrylaivalla.

Astoriassa voisivat he helposti lainata niin paljon rahaa kuin Penttinen matkaan tarvitseisi, ja joku heidän ystävistänsä siellä voisi kyllä puhua jonkun laivamiehen kanssa, niin että tämä ottaisi tuodakseen rahat. Ainakin kolmen päivän päästä — luulivat he — voisi Penttinen jo jatkaa matkaansa. Hänen tulisi vaan pitää vaari siitä, milloin laiva palaa.

Semmoinen oli koko juttu. Toiset olivat lähteneet, ja hän oli odottanut San Fransiskossa. Hän oli saanut kaksikymmentä centiä eli kaiken, mikä heille jäi selvää rahaa tähteeksi pilettien hinnasta, mutta siitä ei riittänyt muuhun kuin kuivaan leipään, eikä luonnollisesti yösijan maksoksi, jonkatähden hän oli maannut laiturilla. Ja voisipa vielä helposti sattua, että laiva saapuisi yön aikaan.

Kukaan ei ollut hätyyttänyt häntä, paitsi poliisit, jotka olivat pari kertaa häntä puhutelleet, vaan menneet menojaan, kun hän ei heitä ymmärtänyt. Tänä aamuna oli yksi niistä käynyt häntä käsivarteen kiinni ja koettanut vetää mukaansa, ja kun hän luonnollisesti oli tehnyt vastarintaa, oli poliisi viheltänyt toisia apuun, ja niin oli tappelu alkanut.

Hän oli tapellut heidän kanssaan niin kauvan kuin jaksoi, mutta kun yksi oli saanut isketyksi häntä nuijallaan päähän, oli hän mennyt tainnoksiin, niin että ne olivat voineet raastaa hänet "kammariin", jossa hän toinnuttuaan oli huomannut olevansa käsiraudoissa. Eikä hän tiennyt sitäkään, mihin ne olivat panneet hänen säkkinsä, jonka päällä hän oli istunut tappelun alkaessa.

— Mieshän on hullu — päätti poliisikapteeni, kun juttu kokonaisuudessaan oli hänelle käännetty. Ei kenenkään järjellisen ihmisen päähän pistäisi odottaa yötä päivää avonaisella laiturilla. Kyllä on parasta, että hän pysyy täällä niin kauvan kuin joku hänen Astorialaisista ystävistään — jos hänellä niitä on — tulee Friskoon ja ottaa hänet hoitoonsa.

— Mitä se sanoo? — kysyi Penttinen.

Käännettiin hänelle kapteenin ehdotus, mikäli se koski hänen asuntoansa poliisiasemalla, mutta loppu hänen lausunnostaan jätettiin omaan arvoonsa.

— Jos ne voivat sanoa, että minä olen tehnyt mitään pahaa, niin pitäkööt minut täällä, virkkoi Penttinen tyynesti, vaikkakin vihaisesti, — mutta muuten en, piru vieköön, rupeakaan makaamaan poliisikammarissa niinkuin mikä karkulainen. Siinä on jo häpeätä kylliksi, että on ollenkaan joutunut poliisin käsiin. Ja kuka sitten sillä aikaa pitäisi vaaria laivan tulosta?

Me koetimme selittää hänelle, ett'ei hänen ollenkaan tarvitsisi luulla olevansa poliisin tallennettavana, jos kohta hän suostuisikin olemaan yötä asemalla, ja toisekseen, että siellä kyllä annettaisiin hänelle tieto, milloin höyrylaiva Astoriasta saapuu. Mutta koko se puhe sattui kuuroihin korviin.

Hänellä oli kerta kaikkiaan oma mielipiteensä poliisista, emmekä sitä voineet kumota millään tavalla. Ja yhtä vähän voitiin hänen päähänsä saada sitäkään, että hän ajoissa saisi tiedon höyrylaivan tulosta. Hän kyllä hoitaa itse itsensä, selitti hän, kunhan vaan saa olla rauhassa, ja kernaammin odottaa hän laiturilla. Hän oli varma siitä, että rahat tulevat ensi laivassa, ja silloin hän voi heti lähteä.

Useimmat joukosta eivät voineet muuta kuin nauraa hänen itsepäisyyttään, kun hänen viimeinen päätöksensä oli tulkittu, mutta poliisikapteeni kohautti olkapäitään.

— Herran nimessä! — sanoi hän hiukan kärtyisesti — antaa tuon hullun mennä, mihin tahtoo.

— Mutta missä minun säkkini on? — kysyi Penttinen kuin vastaukseksi siihen lupaukseen, että hän saisi lähteä.

Se tuotiin esille ja huomattiin huolellisen tarkastuksen jälkeen kaikin puolin hyvin säilyneeksi.

— Saako täällä pistää piippuun? kysyi hän sitten.

Ja nyt otti hän taskustaan piipun ja säkistään pussin, josta hän täytti tupakkakukkaronsa, pantuaan ensin piippuun ja pistettyään sen hampaihinsa.

— Kotikasvuja! sanoi hän minulle, pistäessään kukkaroa taskuunsa ja vetäessään suurimmalla huolella pussin suuta kiinni — huomautus, jonka ensimmäinen nysästä pullahtava savupilvi teki aivan tarpeettomaksi.

Sitten nousi hän seisoalleen, heitti säkin selkäänsä, kiitti lyhyesti "herroja, jotka olivat auttaneet häntä poliisin käsistä", ja teki tyytyväisenä lähtöä palatakseen odotuspaikkaansa.

— Odottakaa vähän, — sanoi vanha mr Bolse, joka suurella osanotolla, vaikka vaieten, oli seurannut asiain menoa. Emme voi laskea miestä menemään sillä tavalla!

— Eihän hän ole tehnyt mitään pahaa, — sanoi hän meihin toisiin kääntyen, — ja yhtäkaikki on hänet vangittu niinkuin rikoksesta tavattu roisto. Ja kun hän piti puoliaan — miehekkäästi, niinkuin muutamat herroista ovat vakuuttaneet — iskettiin hänet pitemmittä mutkitta tainnoksiin. Minä en moiti herrojen poliisien kykenemättömyyttä käsittämään sitä, että joku muukin kuin hullu voi siihen määrin luottaa ystäviinsä, että kernaammin makaa kadulla kuivaa kannikkaa järsien kuin pyytää apua. Sellaista ei joka mies meidän päivinämme kykene käsittämään. Mutta joku tuntuva hyvitys pitää hänen saaman. Minä pidän hattua.

Hän otti hattunsa vasempaan käteensä ja pudotti oikeasta kädestään siihen kymmenen dollarin setelin.

— Se on oikein! vahvisti kapteeni, veti lompakkonsa esiin ja antoi setelinsä hänkin, — se oli erehdys, vaikka tosin anteeksi annettava. — Toiset seurasivat heti esimerkkiä, kukin varainsa mukaan, niin että hatussa tuota pikaa oli yli kolmenkymmenen dollarin, jotka mr Boise — hattu vielä kädessään ja juhlallisesti kumartaen — tarjosi Penttiselle.

— Mitä tämä on? kysyi hän ottamatta rahoja. Ja kun asia hänelle selitettiin, kumarsi hän vastaan, ei niin muhkeasti tosin, mutta yhtä arvokkaasti, ja sanoi kohteliaasti, mutta varmasti:

— Paljon kiitoksia, hyvät herrat, mutta minä en voi ottaa rahoja kerjäläisen tavoin. Mitä tarvitsen, se tulee höyrylaivalla, ja siihen saakka tulen kyllä toimeen. Kiitoksia vaan hyvästä tahdostanne.

En tiedä, kuinka paljon sitä näytin, mutta sen tiedän, että Penttisen maanmiehenä tunsin itseni suorastaan ylpeäksi, kääntäessäni heille hänen vastaustaan.

— Yksi läksy lisää! — sanoi mr Bolse. Oppia ikä kaikki. Minun olisi pitänyt ymmärtää, että mies oli liiaksi gentlemanni ottaakseen vastaan rahaa hyvitykseksi. Tässä on rahanne, hyvät herrat!

Sitten kääntyi hän minuun pyynnöllä, että kysyisin "mister" Penttiseltä, tahtoisiko tämä tehdä hänelle sen kunnian, että ottaisi osaa lunchiin hänen ja kaikkien muiden läsnäolevien kanssa, jotka olisivat tilaisuudessa häntä seuraamaan. Tämän hän lausui kumarruksella toisille.

— Miksikä ei? — sanoi Penttinen. Kun vaan tietäisin, ett'ei laiva sillä aikaa sattuisi tulemaan.

Hänen pelkonsa haihtui, kun poliisikapteeni antoi käskyn päivystäjäkonstaapelille satamassa että hän ilmoittaisi heti, kun laiva tuli näkyviin, ja sitten menimme me, poliisikapteeni etunenässä, lähimpään parhaasen ravintolaan, Penttinen kantaen kallisarvoista säkkiään olallaan.

— Mitä luulette hänen mieluimmin syövän? — kysyi mr Bolse, sittenkun hän oli omaan haltuunsa ottanut yhden pöydän ravintolasalissa, jossa meidän seurueemme näytti herättäneen jonkunlaista kummastusta muissa vieraissa.

Minä lausuin mielipiteenäni, että Penttinen varmaan pitäisi kaikkein parhaimpina herkkuina sianlihaa potattien ja ruisleivän kanssa, sekä pannukakkuja jälkiruuaksi. Ja mr Bolse oli säikäyttää silmät päästä ranskalaiselta ylikyypparilta tilaamalla käristettyä sianlihaa rikottujen munien ja potattihaudikkaiden kanssa, kolme pulloa olutta ja saman määrän samppanjaa.

Rukiista leipää ei ollut ja yhtä vähän löydettiin pannukakkuja hienolta ruokalistalta, mutta mr Boise pani hakemaan edellistä eräästä saksalaisesta leipomosta, ja jälkimäistä sanoi kyyppari, hetken epäiltyään, voivansa toimittaa.

Tilaus koski meitä kaikkia. — "Jos se kelpaa hänelle, kelpaa se meillekin", selitti mr Bolse, vaikka Penttinen luultavasti ei olisi pitänyt lukua siitä, mitä me söimme, kunhan vaan hänellä itsellään oli tarpeeksi.

Kinkku oli kuitenkin niin herkullista, että me emme ollenkaan kaivanneet hienompia laitoksia. Ja kun meille yhtä makeiden pannukakkujen kanssa tuotiin mansikoita, jommoisia ainoastaan Kaliforniassa voidaan saada, veti jo Penttinenkin suutaan tyytyväiseen myhäilyyn.

Mutta samppanjaa häntä ei saatu juomaan, kerta sitä maistettuaan, meidän juodessamme hänen terveydekseen. — "Se pisti nenään", sanoi hän ja sentähden joi hän mieluummin olutta myöskin mansikkain kanssa, jotka syötyään hän nousi ylös hankkien lähtöä.

— Höyrylaiva voi tulla millä hetkellä tahansa, sanoi hän — ja minä lupasin olla rannassa. Jos minä olen poissa, niin rahan tuoja ei tiedä, mitä hän niillä tekee. Hyvästi nyt ja paljon kiitoksia.

Me puristimme kaikki hänen kättään. Sitten otti hän säkkinsä, joka oli ollut tuolin vieressä, ja läksi takaisin odotuspaikkaansa.

— Se on miesten mies, sanoi mr Bolse, kun Penttisen leveä selkä oli kadonnut ovesta, — ehjä mies. Maailma olisi parempi, jos täällä olisi enemmän semmoisia.

Aatami Urola, isä ja poika ja the Unknown.

Eräänä iltana, kun minä pahaisen päivällisen syötyäni olin vetäytynyt halpaan huoneeseni muutamassa Chikagon "perhehotellissa", jossa silloin asuin, koputti joku lujasti ovelleni. Minä vastasin "sisään", ovi aukeni ja huoneesen astui översti Beckridge, jota en ollut moneen kuukauteen nähnyt.

— Mitenkä te voitte kavuta mokomia portaita myöten tällaiseen tyrmään, se käy ylitse minun ymmärrykseni, — sanoi översti tervehdykseksi, ja näytti siltä, kuin olisi hän tahtonut saattaa minut edesvastuusen sekä portaista että niistä asianhaaroista, jotka pakottivat minut tyytymään siihen "tyrmään", johon ne johtivat.

— Istukaa, översti — sanoin minä, tarjosin hänelle ainoan tuolini ja istuin itse vuoteeni laidalle — ja polttakaa, jos teillä on halua ja sikaareja. Vai poltatteko mieluummin minun piipputupakkaani?

Raha-asiat tekivät silloin tällöin piipun polttamisen välttämättömäksi
Chicagossa ollessani.

Översti nauroi.

— Ette te ainakaan valita vaivojanne, sanoi hän. — Mutta minä toivon, että te vaihteen vuoksi poltatte sikarin. Nämä eivät ole hulluimpia.

Hän otti taskustaan kourallisen pitkiä, paksuja ja muhkeita pähkinänruskeita sikareja, valikoi niistä huolellisesti kaksi, ja tarjoten toisen minulle, sytytti hän toisen itse.

— Haluttaako teitä lähteä Independenceen yöjunalla? — kysyi hän heti, kun oli saanut savut suuhunsa.

Independence on pieni kaupunki Iowassa ja siellä oli vuosi sitten avattu kilpa-ajorata, joka oli tehty kolmikulman muotoiseksi siten, että aseman siinä muodosti pitkä kaari ja molemmat sivut kulkivat viimeiset parisataa kyynärää yhdensuuntaisesti. Kaikki entiset ennätykset oli voitettu tällä uudella radalla, joka senvuoksi veti puoleensa miestä ja hevosta kaikista Unionin ääristä, ja seuraavana päivänä piti vuosikilpailujen alkaman.

Minä tiesin kaiken sen ja vastasinkin empimättä, että halu kyllä on hyvä, kunhan olisi rahaa.

— Siitä ei huolta, — vakuutti översti. — Minä tarjoon.

Ja kun minä estelin, lisäsi hän selitykseksi, ett'ei hän suinkaan ainoastaan seuran vuoksi aikonut maksaa matkaani, vaan että hän tarvitsi minun apuani eräässä kaupassa, jonka hän aikoi tehdä.

Seikka oli se, että hän joku päivä sitten "sattumalta" oli joutunut erääsen maanviljelyskokoukseen jossain Michiganin puolella, ja siellä tavannut hevosen, joka kokouksen loppiaisiksi pidetyissä kilpa-ajoissa oli erinomaisen keveästi jättänyt jälkeensä kaikki muut.

Överstin urheilu-into vei hänet aina sattumalta sellaisiin paikkoihin, missä voi siepata lupaavan näköisiä nuoria hevosia polkuhinnasta. Mutta hänen urheilu-intonsa ei ollut koskaan niin suuri, ett'ei hän olisi myönyt hevosta heti paikalla, kun siitä vaan kannattava hinta tarjottiin.

Tuotakin michinganilaista hevosta oli hän heti koettanut ostaa, mutta ei ollut sopinut omistajan kanssa hinnasta. Ja silloin oli översti houkutellut tämän viemään oriinsa Independenceen, jossa hän oli ilmoittanut sen muutamiin alkavista kilpailuista.

— Minä maksan matkakulut — sanoi hän. Ja kun hän luultavasti huomasi ihmettelyn ilmauksen minun kasvoillani, lisäsi hän voittaneensa viisisataa dollaria lyömällä hevosesta vetoa kilpa-ajoissa.

— Siellä oli eräällä raharikkaalla teurastajalla ruuna, joka heitti hiukan hölkkäravia, jatkoi översti. — Mutta hän luuli voivansa höyhentää kaikki muut, ja tarjosi viisi yhtä vastaan. Ja sataa vähempää en ole ikinä saanut "säkenestäni", kun olen pannut sen ruokolle. Hyvä kauppa! — lopetti hän, katsellen melkein hellästi suurta timanttia, joka hänellä oli paidannappina.

— Mukiin menee — myönsin minä, ihmetellen itsekseni, oliko Yhdysvalloissa yhtään ainoata panttilainaajaa, joka ei olisi tehnyt tuttavuutta överstin viimeisen ystävän kanssa, joksi minä ensi kerran miehen nähdessäni olin kuullut hänen nimittävän säkenöivää sormustaan.

— Mutta eihän siitä kumminkaan selviä, — lisäsin minä, — miksi te lähetitte hevosen Independenceen, jossa jokainen hevosmies on valmis maksamaan täyden hinnan lupaavasta oriista.

Översti hymähti.

— Epäilemättä — sanoi hän. — Mutta jos minä tarjoan omistajalle korkean hinnan maksettavaksi sitten kuin hänen hevosensa on täyttänyt määrätyn ennätyksen, niin hän ei ryhdy kauppoihin kenenkään muun kanssa, ennenkun kilpailut ovat ohitse. Ja olisipa ihme, joll'en minä sillä summalla, mikä minulla nyt on puhdasta rahaa, voisi ansaita enemmänkin kuin mitä tarvitsen konia ostaakseni. Minä olen ilmoittanut sen ehdollisesti neljään luokkaan.

Asia alkoi vähitellen selvitä. Översti oli suunnitellut tavallista rohkeamman vedonlyöntituuman, luottaen michiganilaisen oriin juoksijakykyyn, josta ei kukaan muu tiennyt mitään. Mutta vieläkään en käsittänyt, millä tavalla minä voisin auttaa häntä.

— Kyllä te voitte — vakuutti hän. — Omistaja on teidän maanmiehenne, puhuu sangen huonosti englantia, ja luulee, että kaikki, jotka eivät ymmärrä hänen omaa siansaksaansa, ovat lurjuksia ja roistoja. Mutta jos te tulette mukaan Independenceen ja autatte minua kaupan hieromisessa miehen kanssa, niin luulenpa siitä sovittavan ilman sen suurempia vaikeuksia.

En miettinyt asiaa sen kauvemmin. Överstiin en suinkaan rajattomasti luottanut, vaan eihän asiakaan ollut sitä laatua, että minun olisi tarvinnut siihen takertua pitemmältä kuin minkä katsoin soveliaaksi ja tarpeelliseksi.

Överstejä in partibus infidelium tapaa Yhdysvalloissa niin runsaasti, että se nimitys pikemmin antaa aihetta epäluuloon kuin mihinkään muuhun. Ja översti Beckridgeen olin tutustunut Chikagon kilparadalla, jossa hän oli tarjoutunut puolta voittoa vastaan osoittamaan minulle palkinnon saajan eräässä kilpailussa, minkä yleisö luuli ehdottomasti päättyvän yleisen suosikkihevosen hyväksi.

Meidän hevosemme voitti kuin voittikin — vetokurssi: kaksikymmentä yhtä vastaan — niin että ne kaksi dollaria, jotka minä överstin vainun mukaan olin rohjennut panna vetoon, toivat meille kummallekin kaksikymmentä dollaria, joita överstin päivän kuluessa onnistui vielä lisätä siihen määrin, että hän tarjosi minulle päivällisen. Sitä syödessämme esitti hän minulle juuri vähää ennen takaisin lunastamansa "säkeneen", jota hän ei koskaan jättänyt tuntiakaan kauvemmaksi panttiin kuin mikä oli välttämätöntä, ja esiintyi muuten sen verran edukseen, ett'ei minulla ollut mitään tuon omituisen tuttavuuden jatkamista vastaan.

Tiesin hyvin kyllä, että översti eli hevoskaupoilla ja vedonlyönnillä, mutta luulin myöskin tietäväni, ett'ei hän muulloin kuin poikkeustapauksissa ollut astunut sen hienon rajan yli, joka on hevoskauppaa käyvän urheilijan ja hevoshuijarin kilpa-ajo-pelaajan välillä. Ja sentähden minä myöskin nyt pitemmittä mutkitta suostuin seuraamaan häntä Independenceen.

— Mutta ainoastaan sillä ehdolla, että te ainakin minulle ostatte paluupiletin.

— All right! — nauroi översti. — Varovaisuus ei ole koskaan vahingoksi. Minä tapaan teidät asemalla kello yksitoista. Täytyy taas jättää säkene täysihoitoon — jokainen centi, minkä voin kokoon haalia, on nyt tarpeen.

* * * * *

Independence oli yli äyräittensä täynnä, kun me saavuimme sinne. Mutta översti, joka ei milloinkaan kitsastellut, kun hänellä oli yksikään sentti taskussaan, oli tilannut huoneen sähköteitse, niin että olimme varmassa korjuussa. Suuri ei huone suinkaan ollut, eikä siinä liioin ollut kuin yksi kahdenmaattava vuode, mutta siinä ahdingossa, joka kaupungissa vallitsi, voi olla iloinen, että oli päässyt edes katon alle. Ja mitä vuoteesen tuli, ei siitä ollut mitään sanottavaa. Ameriikassa tapahtuu helposti, että täytyy panna vuode kahtia kenen kanssa tahansa, kenellä vaan on tarpeeksi varaa lunastaa siitä toinen puoli itsellensä — ja överstin siisteyttä vastaan ei ollut juuri mitään muistuttamista.

Hän lähti ulos heti, kun olimme matkan jälkeen vähän puhdistauneet, vaan minä koetin ottaa takaisin jonkun osan yön kuluessa hukkaan mennyttä unta. Mutta tunnin kuluttua tuli hän jo takaisin ilmoittaen, että ori oli saapunut ja että se oli mitä parhaimmassa kunnossa.

— Tässä on omistajan nimi — lisäsi hän ja antoi minulle paperilapun. Hän odottaa meitä ja tässä pitää takoa niin kauvan kuin rauta on kuuma, niin että kiirehtikää vaatetta päällenne ja seuratkaa minua.

"Aatami Urola", kulmikkailla ja vinoilla kirjaimilla paperille kirjoitettuna osoitti selvää selvemmin, että oriin omistaja oli suomalainen, mutta kun siitä ei käynyt mitään muuta esiin, riensin minä laittamaan itseäni lähtökuntoon.

Erään tallin edustalla radan laidassa tapasimme me ystävämme Urolan polttamassa piippuaan ja tyynesti katselemassa liikettä ja hyörinää ympärillään. Kaikki tallit olivat täynnä ja ainakin kolme hoitajaa puuhaili jokaisen hevosen kanssa, tavallisesti yksi täysikasvuinen mies ja pari neekeripoikaa, mutta muutamilla loistavimmista juoksijatähdistä oli yli puolen tusinankin touhuavia palvelijoita ympärillään.

Osa koulaajia ja ajajia oli hevosiaan jaloittelemassa radalla, toiset taluttelivat kallisarvoisia elukoitansa edestakaisin, samalla kun vielä toiset, jotka jo olivat lopettaneet aamuajelunsa, antoivat hoitajien siivota ja sukia juoksijoitansa tallien edustalla. Kaikki olivat innokkaassa toimessa, paitsi Urola, jolla ei näyttänyt olevan muuta tärkeämpää tehtävää kuin imeä piippuaan.

Hänen näennäinen välinpitämättömyytensä muuttui tuskin siitäkään, että översti esitti minut hänelle hänen maanmiehenänsä ja minä häntä suomeksi tervehdin. Piipun hän kyllä otti suustaan vastatessaan tervehdykseeni, mutta pisti sen heti takaisin ja löyhytteli savuja.

— Teillä kuuluu olevan täällä hyvä juoksija? — alotin minä keskustelun.

— Tuossahan tuo menee.

— Ja ehkä tahdotte myödä sen?

— Miksikä en, jos tarjotaan hyvä hinta.

— Millainen hinta teistä on hyvä?

— Eihän tuota tiedä, — vastasi Urola vältellen. — Tässä maassahan maksetaan suuriakin summia hyvistä juoksijoista, niin ett'ei maksa vaivaa puhua kaupasta mitään, ennenkun nähdään, kuinka hyvin oriini juoksee.

Pitemmältä en kysellyt, vaan ilmaisin mielipiteeni överstille, joka tavallista kiivaammin pureskeli viiksiään, että mies oli varsin varovainen ja tietäisi kyllä panna hevoselleen korkeimman mahdollisen hinnan.

— Sitä parempi! Vaara on vaan vähempi, että joku muu sen minulta sieppaa. Mutta nyt sen on annettava juosta kierros radalla, ett'ei se iltapäivällä esiintyessään tee mitään tyhmyyksiä. Sitten voimme tuumia asiasta omistajan kanssa.

Urolalla ei ollut mitään vastaan näyttää hevostaan, vaan meni hän talliin, josta parin minuutin kuluttua tavattoman hartiakas ja lyhyt, valkotukkainen poika talutti ulos kauniin punasenruunin hevosen.

— Tämä on pikku Aatami tämä, esitteli isä.

Mutta minulla ei sillä kertaa ollut aikaa tarkastaa poikaa. Huomioni, oli kiintynyt hevoseen, joka oli harvinaisen pitkä ruumiiltaan; lavat olivat kauniisti kaarevat, jalat lyhyet ja matalat, ja kaula ja pää sellaiset, että ne todistivat parasta rotua. Ja ihme kyllä, se ei ollut laisinkaan liiaksi ruokittu, vaikka hiukkaista vähemmän siinä sentään ehkä olisi voinut olla lihaa.

— Well! — sanoi översti. — Mitä pidätte löydöstäni?

— Onneksi olkoon! Jos se radalla pitää sen, mitä tallissa lupaa, niin te olette tehneet hyvän kaupan. Mutta se on vähän liiaksi lihava.

— Ei merkitse mitään — vakuutti översti. — Kaikki Wilken hevoset juoksevat parhaiten silloin, kun niillä on koko joukon enemmän lihaa kuin mitä muut jaksaisivat kantaa. Ja että tämä koni on Wilken rotua, sen voin vannoa, vaikk'ei omistaja tiedä siitä muuta kuin että hän osti tamman, joka seuraavana kevännä kantoi orivarsan. Jotensakin selvää on, että hän osti varastetun tamman, mutta se ei liikuta meitä.

Sillä välin olivat molemmat Aatamit saaneet oriin sangen kummannäköisten ajopelien eteen, jotka olivat jonkunlainen kaksi-istuiminen välimuoto ameriikkalaisen sulkyn ja suomalaisten kärryjen välillä. Niiden hullunkurinen muoto oli tuota pikaa koonnut ympärillemme joukon virnisteleviä neekeripoikia toisista talleista.

— Tuolla samalla kalulla ajaen se tuo poika voitti kaikki kilpailijansa maanviljelyskokouksessa, — selitti översti. Siitä voitte päättää, millainen meno konilla on.

Hevonen oli valjaissa, ja nuorempi Aatami nousi rattaille ja tarttui ohjiin.

— Poika on kasvanut tallissa — huomautti isä — ja ajaa oritta paremmin kuin minä. Se tottelee poikaa kuin koira.

Pikku Aatami määrättiin ajamaan ainoastaan yhden kierroksen hiljaista ravia. Saamaansa määräykseen ei hän vastannut mitään. Mutta heti kun hän, neekeripoikain singahutellessa ilkkumasanoja hänen jälkeensä ja siitä tulipunaiseksi vihastuneena oli ajanut radalle, antoi hän oriin porhaltaa eteenpäin sellaisella voimalla, että se paikalla tukki ilkkujilta suun ja saattoi överstin kiroilemaan.

— Se p—leen poika pilaa koko pelin — torui hän. Jos vaan joku merkitsee ajan neljännespenikulmankaan matkalla, niin meidän toiveemme hyvästä kurssista iltapäivällä ovat hukassa.

Aatami nuoremman kiukku mahtoi sillävälin lauhtua, sillä ennenkun hän vielä oli ehtinyt puolipeninkulma-patsaan luo, hiljensi hän huomattavasti vauhtia, ja antoi vasta viimeisen parinsadan askeleen matkalla oriin taas juosta lujemmin.

Komeasti hevonen käyttihe. Mataloin, pitkin askelin ja kaula ojona pyyhälsi se tavattomalla nopeudella eteenpäin; sen voi jokainen huomata tarvitsematta ottaa sen aikaakaan lukuun.

Seuraus olikin se, että kun poika palasi talliin, tuli heti luoksemme eräs jotenkin epäiltävän näköinen olento ja kysyi, kenenkä hevonen oli.

— Minun — vastasi Urola, kun en minä eikä översti puhunut mitään.

— Mikä sillä on hintana?

— Minä olen kaupoissa siitä, — ilmoitti översti kuivasti.

— Kuka? Tekö? — kysyi mies, heittäen överstiin katseen, joka ei suinkaan ilmaissut mitään ylenmääräistä kunnioitusta häntä itseään tai hänen varallisuuttaan kohtaan. Sitten kääntyi hän uudestaan Urolaan.

— Jos hevosenne ennättää 2:30, maksan minä siitä kolmetuhatta käteistä rahaa — sanoi hän — ja se on aina enemmän kuin kaksi sen vertaa luvattuna.

Mutta översti ei ollut mies kärsimään sellaista menettelyä. Hän kävi miestä kaulukseen ja pyöräytti hänet ympäri, niin että he tulivat silmä vasten silmää.

— Korjatkaa luunne täältä! — karjasi hän ja rytyytti miestä armottomasti. Vielä saadaan tämän hevosen kauppa tehdyksi kunnon miestenkin kesken. Vasta sitten, jos me luovumme siitä, voitte te koettaa.

Pahoin pidelty hevosen tavoittelija livisti tiehensä heti, kun översti oli hellittänyt hänet, mutta lausui mennessään sen uhkauksen, että översti hyvinkin pian saisi katua käyneensä käsiksi häneen.

— Jos te vaan voitte tehdä jonkun konnankoukun, ette suinkaan jätä sitä tekemättä, siitä olen varma — vastasi översti ja ilmaisi minulle, että mies, Jackson nimeltään, oli yksi konnamaisimpia veto-asioitsijoita. Sentähden pyysi hän minua viemään Urolan kanssani hotelliin ja tarjoomaan hänelle yhden eli pari cocktailia, koettaakseni saada oriin kauppaa päätetyksi niin hyvin kuin mahdollista.

— Puhdas peli on paras — lopetti hän ohjeensa. — Tarjotkaa hänelle kuusituhatta, jos koni juoksee 2:25, jonka se varmaan tekee, ja selittäkää, mitenkä asiat ovat. Meidän ei sovi kitsastella, jos mielimme saada asiasta valmista, ja minun täytyy mennä sijoittamaan viisisataseni iltapäivän kilpailuja varten, ennenkun tuo mies ennättää nostaa kurssin. Paljoko te panette?

Minä annoin hänelle viidendollarin setelin, selittäen, että siinä oli kaikki, mitä minulta liikeni, ja kutsuin hänen mentyään Urolan ravintolaan, johon hän paikalla oli suostuvainen.

Hänellä ei ollutkaan mitään vastaan paria cocktailia, ja kun minä arvelin parhaaksi käydä pitemmittä mutkitta asiaan, tarjosin hänelle heti oriista kuusituhatta dollaria, jotka olivat maksettavat kilpailujen jälkeen, jos hevosen ennätys olisi 2:25 eli siitä alle. Rahapalkinnot yhdestä tai useammasta kilpailusta tulisivat myöjälle, joka saisi pitää hevosen siihen saakka, kunnes kauppasumma olisi maksettu.

— Se on hyvä tarjous — sanoi Urola hetken mietittyään — parempi kuin mitä ennen tänne tuloani voin aavistaakaan. Tiedän kyllä, että tässä maassa maksetaan vieläkin enemmän parhaista juoksijoista, mutta suuret palat repäsevät suun, vaan pienistä vatsa täyttyy. Överstihän minut lähetti tänne, ennenkun vielä tiesinkään, miten hyvä oriini oli.

Se oli iloinen uutinen överstille, joka hetken kuluttua saapui paikalle. Mutta itsellään hänellä ei ollut erittäin hyviä uutisia ilmoitettava. Kurssi "the Unknownia" vastaan, niinkuin hän oli oritta ilmoituksessa nimittänyt, oli kohonnut kolmeen yhtä vastaan, vaikka kaikki muut osanottajat, joilla ei ollut entistä ennätystä, merkittiin iltapäivän kilpailuissa viiteen yhtä vastaan.

— Se on Jacksonin elkiä — sanoi hän. Se roisto ymmärsi kyllä yskän kuultuaan, että minä halusin ostaa oritta. Se ei ole mikään salaisuus, ett'ei minulla pitkiin aikoihin ole ollut varaa maksaa tuhansia markkoja hevosesta.

Hän oli joka tapauksessa hyvin tyytyväinen kauppaansa Urolan kanssa. Ja samalla hän ilmoitti tehneensä sopimuksen ajamisesta Ben Carriganin kanssa, joka oli tunnettu taitavaksi, mutta epärehelliseksi kilpa-ajajaksi, ja jonka tähti kaikenmoisten epäiltävien kujeiden vuoksi oli jo jonkun ajan ollut laskemaan päin.

— En voinut enään saada ketään muuta — sanoi hän — ja ajaa se mies osaa siinä, missä toinenkin.

Urola pudisti päätään ja arveli, ett'ei kukaan voisi ohjata oritta paremmin kuin pikku Aatami, joka tunsi sen maitovarsasta pitäen. Mutta översti ei ollut ollenkaan samaa mieltä siinä asiassa.

— Sillä pikku pöllöllä ei ole mitään muuta ajatusta kulmikkaassa kallossaan kuin että saisi näyttää oriin vinhaa menoa, — sanoi hän minulle. — Ilman hänen tyhmyyttänsä tänään olisin minä saanut rahoistani vähintään viisi yhdestä.

Iltapäivän kilpailusta ei ollut suurta huvia muille kuin meille. The Unknown saavutti koko joukon huomiota, kun se Aatami nuoremman ohjaamana tuli tepastellen valjastuspaikalle, ja vielä enemmän, kun Carrigan nousi sulkyyn ja ajoi sen radalle lämmittääkseen sitä vähän laskemalla penikulman verran hölkkäjuoksua. Mutta muuten sisälsi kilpailuohjelma vaan tuon laihan ilmoituksen: "The Unknown — pedigree Unknown — omistaja: översti Beckridge, Kentuckystä — ajaja: Benj. C. Carrigan."

Tämä pysyttelihe jokaisen kolmen ajon aikana, jotka vaadittiin kilpailun ratkaisemiseen, kainosti ensimmäisten hevosten takana aina radan viimeiseen kolmannekseen saakka, vaan siinä antoi hän oriin parantaa vauhtiaan hiukan ja tuli ensimmäisenä perille, vaikka ainoastaan parin hevosenmitan voitolla. Näkyi selvästi, että the Unknown saattoi voittaa niinkuin vaan halusi. Paras aika oli kaksi minuttia kaksikymmentä yhdeksän sekuntia ja kolmensadan dollarin palkinto, jonka Urola tyytyväisenä pisti taskuunsa.

Översti voitti vedossa tuhat viisisataa dollaria ja minä viisitoista, jotka minä pyysin hänen paikalla asettamaan uudestaan peliin, pantuani kumminkin ensiksi varovaisuuden vuoksi laihanpuoleiseen kukkarooni takaisin sen viitosen, jonka olin sieltä ottanut.

Satamalla satoi överstille kysymyksiä oriista ja hän katsoi parhaaksi vastata todenmukaisesti sen vähän, minkä tiesi.

— Ei ne sitä kumminkaan usko — sanoi hän. Mutta kun ne ei puheillaan voi mitään vahinkoakaan tehdä, niin uskokoot, mitä tahtovat.

Sen verran vaikuttivat kuitenkin puheet, ett'ei seuraavan päivän kilpailussa 2:30 luokassa voitu the Unknownia vastaan saada parempaa kurssia kuin raha rahasta, niin että översti sai ainoastaan kaksinkertaisena omansa — ja minä myös. Viidensadan dollarin palkinto lisäsi Urolan tyytyväisyyttä tähän Iowan matkaan.

Ainoa, joka ei tuntenut itseään tyytyväiseksi, oli pikku Aatami. Hän oli alusta pitäen sanonut, että ori oli "liian hyvä myytäväksi", ja oli heti näyttänyt nurjaa mieltä Carrigania kohtaan, joka hänkään puolestaan ei näyttänyt katselevan poikaa suopein silmin. Ei hän ainakaan kohdellut häntä vähääkään paremmin kuin neekeri-tallipoikiakaan.

Mutta 2:30:n kilpailussa oli ori vähällä tärvellä meidän aikeemme. Hän teki näet ensimmäisellä kierroksella itsensä syypääksi niin pahaan sotkokseen, että kadotti sen. Ja seuraavalla kierroksella pakotti sama kova onni, joka oli saattanut hänet rikkomaan, the Unknownin sellaiseen vauhtiin, että aika ja siinä samassa hänen oma ennätyksensä laskeutui 2:21:een. Yksi sekunti lisää olisi estänyt hänet kilpailemasta luokassa 2:24, johon hänet oli ilmoitettukin, sillä 2:20:ssä oli raja seuraavaan luokkaan.

Mutta kun luokassa 2:24 esiintyi muuan ruuna, jonka jokainen tiesi juosseen koepenikulman 2:16:ssa — aika oli otettu yksityisesti, eikä ollut siis ennätys — laskeutui kurssi taas the Unknownia vastaan, niin että översti voi asettaa 2,500 dollaria kurssin mukaan neljä yhtä vastaan. Tämä koski kilpailua kokonaisuudessaan, sillä oriin kestävyyteen luotti översti rajattomasti, mutta kun hän piti mahdollisena, että ruuna voisi voittaa yhdessä tai parissa kierroksessa, ei hän pannutkaan peliin enempää kuin sata ensimmäiseen koetukseen. Minun rahani seurasivat överstin pääomaa.

Pelättyä ruunaa oli sentään pidetty liian etevänä, sillä sen paras teko oli se, että pakoitti oriin viemään voiton ensi kierroksessa tasan 2:20:ssä, yhdellä kaulanmitalla.

— Luokassa 2:20, niin totta kuin minä olen syntinen ihminen! huudahti översti ihastuksissaan, kun numerot pantiin näkyviin. Hänen oli onnistunut saamaan ensi kierroksesta viisi yhdestä ja voi siis olla tyytyväinen.

Mutta kun mielipide äkkiä kääntyi ja teki the Unknownin suosikiksi sekä ensi kierroksella että yleensä koko kilpailussa, niin että kurssi huippasi yhteen kahdeksaa vastaan, vannoi översti karmean valan, ett'ei hän sinä ilmoisna ikänä panisi kahdeksaa dollaria voittaakseen yhden. Ja minä myönsin empimättä hänen olevan oikeassa.

Se olisi kumminkin kannattanut, sillä seuraavalla kierroksella voitti ori helposti 2:25:n matkalla, niin ett'eivät vedonvälittäjät tarjonneet siitä mitään kurssia.

Carrigan veti suunsa irvistävään hymyyn, kun översti lupasi hänelle aimo lisäpalkinnon, jos hän voittaisi seuraavankin kierroksen ja sillä koko kilpailun.

— Perhana, ett'ei pitänyt olla rahoja vetoon — sanoi hän vaan. —
Tässähän olisi voinut ansaita pienen omaisuuden!

Huolimatta miehen erinomaisesta taitavuudesta, en minä ollut mitenkään voinut päästä siitä vastenmielisyydestä, jota hän heti ensi näkemällä oli minussa herättänyt. Ja hänen huomautuksensa rahojen puutteesta vaikutti minuun niin tympäisevästi, että minä purin epäilykseni hänen rehellisyyteensä sanoiksi, kun överstin kanssa menin takaisin valjastuspaikalle.

— Kyllä se on roisto — myönsi tämä. — Mutta hän tietää, että on jo kerran ollut kysymys hänen pois sulkemisestaan kaikilta yleisiltä radoilta maassa. Yksi kepponen lisää veisi hänet perikatoon, kun taas rehellinen peli the Unknownin kanssa antaa hänelle erinomaisia toiveita. Sellaisia hevosia ei tavatakaan joka päivä, niin että me luullaksemme voimme luottaa häneen.

En sentään voinut olla mietiskelemättä Carriganin rehellisyyttä sekä myötä että vastaan, odotellessamme kolmatta kierrosta. Ainoastaan neljä kilpailijaa tuli huutoon. Toiset olivat heittäneet kaiken toivon.

Johdon otti heti se nopea ruuna hurjalla vauhdillaan, mutta Carrigan pysyttäysi sentään sen kintereillä, vaikk'ei ori näyttänyt suurestikaan voimiaan ponnistavan.

— Mainiota! — mutisi översti, joka kiikarilla seurasi hevosia. Musta (ruuna) ei voi millään tavalla kestää loppuun saakka tuota menoa, ja silloin on meidän vuoromme.

Niin kävikin — osittain. Puolen penikulman päästä hiljeni vauhti huomattavasti, niin että Carrigan pääsi kilpailijansa rinnalle. Mutta ohitse hän ei näyttänyt pääsevän. Ja kun ruuna sadan askeleen loppumatkalla teki viimeisen, suurenmoisen ponnistuksensa, pääsi hän sen verran oriista edelle, että hyökkäsi voittajana perille, tuskin päälle puolen päänmitan voitolla. Aika 2:18 1/2!

Översti ei puhunut aluksi mitään, pureskeli vaan pitkiä viiksiään, toista ja toista, aivan kuin olisi tahtonut juurineen nyhtää ne irti. Vasta kun olimme tulleet alas katselijalavalta, rohkaisihe hän ennalleen.

— Sehän on vaan yksi ajo — sanoi hän lohduttaen, — ja me olemme voittaneet kaksi. Enpä luule ruunan voivan toista kertaa tehdä sitä kepposta.

Sama mielipide tuntui olevan muillakin, sillä vedonvälittäjät eivät vielä näyttäneet aikovan heittää the Unknownia suosiostaan, vaikka he tarjosivatkin sitä vastaan vaan kolme yhdestä ja siten viettelivät överstin uudestaan panemaan kuusisataa hevosensa puolesta. Carrigankin näytti vielä yhtä rohkealta kuin ennen.

— Yksi kierros ei merkitse mitään — sanoi hän huolettomasti. — Ori ei ole vielä likimainkaan väsynyt, vaikka siltä kovin juoksuhalu on mennyt. Mutta nyt minä aion koettaa ruoskaa, jos se ei viitsisi juosta.

Pikku Aatami, joka parhaillaan hankasi hevosen jalkoja, samalla kun hänen isänsä pyyhkieli sen kylkiä ja selkää, puri hammasta kuullessaan ajajan uhkauksen, aivan kuin olisi väkisin koettanut niellä sanottavansa. Mutta se oli hänelle nähtävästi mahdotonta, ja senvuoksi oikasi hän itsensä, katsoi jäykästi Carriganiin ja virkkoi:

— Se on vale, että tämä hevonen tarvitsee ruoskaa. Silloin kun isä kerran koetti lyödä sitä, potkasi se rattaat pirstaleiksi, niin että on parasta antaa olla lyömättä.

Carrigania hämmästytti ja suututti moinen odottamaton neuvo.

— Hoo, opeta sinä muoriasi munimaan — sanoi hän halveksien. — Se on helpompaa kuin opettaa minua ajamaan.

Aatami nuorempi punastui kiukusta, eikä vastannut. Sen sijaan selitti hän minulle suomeksi, että hänestä oli yhdentekevää, kuinka juoksu kävisi. — Jos ori ei voita, niin pitää isä sen, ja minusta on niin päin parempi.

Ennenkun luokka 2:24 soitettiin uudestaan esiin, juoksivat erään toisen luokan hevoset yhden kierroksen, mutta silloisten asianhaarain vallitessa emme me kiinnittäneet niihin mitään huomiota. Vasta kun the Unknown ja sen kolme kilpailijaa taas ajettiin radalle, nousimme me ylös lavalle.

Ori näytti yhtä vilkkaalta ja voimakkaalta kuin ennenkin, huolimatta siitä, että se jo oli tehnyt kolme kiivasta koetusta vajaassa kahdessa tunnissa. Mutta ei tuntunut musta ruunakaan vielä saneen tarpeekseen, niinkuin översti oli arvellut, vaan osoitti yhä suurta juoksunhalua.

Carrigan ajoi tällä kertaa edellä, jota vastoin ruunan ajaja näytti pysyvän odottavassa asemassa. Penikulmapuolisko meni 1:12:ssa, eli koko joukon vähemmällä nopeudella kuin edellinen koetus. Ja nopeus pysyi samana vielä seuraavan neljänneksen, mutta silloin pyyhälsi ruuna yhtäkkiä edelle niin odottamatta, että se pääsi koko mittansa Carriganin ohitse, ennenkun ori alkoi parantaa.

Kymmenkunta sekuntia pysyi musta edellä, oriin voimatta päästä ohitse, niin hurja kuin sen vauhti olikin. Silloin kohotti Carrigan ruoskansa ja antoi navakan iskun the Unknownille, joka samassa silmänräpäyksessä nosti päänsä pystyyn ja rikkoi.

— Saatana! — kirosi översti hammasta purren. Ja katseltuaan hetkisen, mitenkä ori, sen sijaan että olisi asettunut, yhä pisti lyhyttä neliä, jääden sillä menolla joka sekunti yhä enemmän jälkeen, laski översti kiikarinsa alas ja sanoi sävyisästi: mennään pois. Tämäkin kilpailu on mennyttä kalua, mutta meillä on vielä yksi toivo.

— Odottakaahan!

Ori laukkasi yhä vielä, eikä tuntunut pääsevän paikaltaan. Pari sekuntia vielä ja ruuna tuli perille, monta mittaansa edellä n:o 2:ta, ja the Unknown jäi viimeiseksi kaikista neljästä, eikä ollut vielä päässyt määräpylvääsen, kun musta jo juoksi ohitse palkintotuomarien lavan. Ori sulettiin pois kilpailusta.

Översti ähki ja voihki. Hänen kaksituhatta viisisataansa (samalla kuin minun kolmekymmentäni) oli mennyt ja samassa kaikki toivo päästä the Unknownin omistajaksi.

Me menimme talliin, mihin Carrigan oli ajanut hevosen, tulematta ollenkaan lavan eteen. Hän näytti merkillisen tyyneltä, päinvastoin kuin pikku Aatami, joka kiukusta tulipunaisena ja itkuun puhkeamaisillaan koetti tyynnyttää oritta, joka vielä oli niin hermostunut, että jok'ikinen jäsen vapisi.

— Tällä kerralla hän tappasi tahallaan — sanoi poika osottaen ajajaa.
— Minä näin, kuinka se kävi ja minä tunnen hevosen.

— Mitä sinä rohkenet puhua, räähkä? — karjasi Carrigan ja kohotti kätensä lyödäkseen poikaa. Mutta vanhempi Aatami, joka oli seurannut hänen liikkeitään, kävi hänen käteensä kiinni ja väänsi sitä niin, että toinen kiemurteli kuin mato.

— Jos tahdot tapella, niin käänny tänne päin, — sanoi hän sävyisesti suomeksi, mutta kumminkin niin helposti ymmärrettävällä äänenpainolla, että Carrigan heti irti päästyään vetäytyi syrjään.

Mutta hän koetti korvata tappionsa syytämällä suustaan semmoisen tulvan haukkumasanoja, että överstin piti rientää väliin.

— Mitään muuta en voinut tehdä, kun se ei tahtonut koettaa viimeistään — piti ajaja äkäisesti puoliaan. — Olkoon minun puolestani koskematta tästä lähtien.

— Niin saa ollakin — vakuutti Aatami nuorempi, joka ei voinut rauhoittua. — Pidä vaan ohjakset tiukalla, niin se juoksee vaikka henkimenoonsa ja juoksee milloin tahansa mustan ohitse.

Carrigan ei suvainnut vastata hänelle mitään, vaan mutisi tahtovansa katsella seuraavaa kilpailua ja läksi radalle. Mutta överstiä ja minua ei ollenkaan huvittanut nähdä ruunan varmaa voittoa, vaan jäimme me talliin katselemaan, kuinka poika nopeasti ja taitavasti sai oriin tyyntymään.

— Pojalla on sentään erinomainen vaikutusvoima hevoseen — sanoi översti puolittain minulle ja puolittain pikku Aatamille, joka täydelleen ymmärsi hänen kiitoksensa.

— Se tottelee minua aina — vakuutti hän — niin että minä voisin ajaa sitä melkein ohjaksitta.

Hetken päästä lähdimme pois, vaan översti sanoi tulevansa illalla takaisin.

— Se on tänään ponnistellut aimo lailla — sanoi hän minulle palatessamme kaupunkiin. Minun pitää katsoa, miltä se näyttää illalla, ennenkun päätän mitään huomisesta kilpailusta.

— Mitä arvelette tämän päivän tuloksista?

— En mitään vielä — vastasi hän äänellä, joka ilmaisi päinvastaisen ajatuksen. Mutta minä tiedän, että se oli Carriganin viimeinen elki muutamiin vuosiin, jos se oli tahalla tehty, eikä tapaturmasta. Ja tiedänpä vielä, että kurssi the Unknownia vastaan on edullinen huomenna, joll'ei olekaan juuri sellainen, että voisin voittaa kuusituhatta muutamalla sadalla.

— Minun alkuperäinen viitoseni on myöskin käytettävänänne — sanoin leikilläni ja onnistuin saamaan överstin alakuloiset kasvot hymyilemään.

— Se on oikein, me emme hätäile ensi tingassa! — sanoi hän.

Sen pitemmältä ei puhuttu tappiosta, ja kun pari muuta hevosmiestä ravintolan kahvilassa ilmaisi epäilynsä, ett'ei kaikki ollut käynyt rehellisesti, nauroi översti vaan, eikä sanonut uskovansa sitä miksikään muuksi kuin huonoksi onneksi.

— Tulkaa, herrat, juomaan lasi huomispäivän paremmaksi onneksi! — lopetti hän. — Hoi, Carrigan! Käy esiin ja ota ryyppy. Elä istu huuli torpallaan pikku asiain vuoksi!

Ajaja, joka kahden vaiheilla oli istunut syrjemmässä, tuli esiin ilkeästi hymyillen.

— Oikein, översti! — sanoi hän. — Me emme lannistukaan ensi iskusta, me kaksi.

Illalla menimme me takaisin talliin ja tapasimme the Unknownin syömässä kaurojaan parhaimmalla ruokahalulla. Siteet otettiin pois sen jaloista, jotka eivät olleet ajetuksissa, eivätkä kuumatkaan, ja kun me lopulta valjastimme sen matkarattaitten eteen lähteäksemme pienelle ilta-ajelulle, puri se kuolaimiaan, hyppi ja tepasteli, juuri kuin ei olisi muuta toivonut kuin päästäkseen juoksemaan yhden penikulman lisää.

— Kyllä se huomenna tekee parastaan, — sanoi översti. — Jos vaan Carrigan tekee tehtävänsä, voimme me sillä vielä vähän hämmästyttää katsojia. Ja minä luotan vielä siihen, että hän tekee sen.

Mutta vielä kerran tuli översti tehneeksi väärän laskun. Kun me seuraavana iltapäivänä runsaasti puolta tuntia ennen kilpailun alkamista tulimme talliin, näimme Jacksonin, vedonvälittäjän, keskustelevan Urolan kanssa. Hän poistui heti meidät nähtyään.

— Mitä hän tahtoi? — kysyin minä.

— Tarjosi minulle kahdeksan tuhatta oriista — vastasi Urola.

Översti vihelsi, kun minä käänsin vastauksen.

— Soo, vai sieltä päin tuuli nyt puhaltaakin — sanoi hän. Nyt ymmärrän Carriganin juonet. Se on mukana tässä kaupassa. — Hänen äänensä ei ennustanut hyvää ajajata kohtaan.

Minä selitin lyhyesti asian Urolalle, joka varmalla vakuutuksella lausui ainoastaan sanan: "rakkarit!"

— Tähän se kaiketi nyt meidän kauppamme katkeaa — sanoi översti hammasta purren. — Minä olen menettänyt niin paljon, ett'en voi ostaa mitään hevosta nyt, niin että paras on teidän ottaa Jacksonilta rahat.

Urola katseli häntä silmänräpäyksen kummastuneena, ja vastasi sitte suurimmalla tyyneydellä:

— Jos tahdotte koettaa jossain muualla, niin pysyköön meidän kauppamme. Poika voi lähteä sinne oriilla. Minä en myy sitä roistoille.

Joutuen nähtävästi hiukan hämilleen näistä nopeista käänteistä, joihin asia parin minuutin kuluessa oli joutunut, yskähti översti pari kertaa.

— Onko se tosi tarkoituksenne? sanoi hän lopulta. Jos te uskotte hevosen minulle, jota tuskin tunnette, niin enpä, jumal'avita, heitä, ennenkun olen haalinut teille kokoon kahdeksan tuhatta minäkin, ja vielä jonkun summan palkinnoita kaupan päälle. Mutta nyt meidän täytyy pyyhkiä the Unknown papereista. Carrigan ei saa enää kajota siihen, ja toista ajajaa en tällä kertaa voi saada.

— Minä voin ajaa — sanoi Aatami nuorempi.

— Poika voi ajaa — vakuutti isä. Översti katseli ensin isää, sitten poikaa, jonka harmaat silmät tarkastelivat häntä rävähtämättä.

— Luulenpa, saakeli soikoon, että sinä voit — sanoi hän viimein. —
Valjasta ori, sill'aikaa kun minä riennän ilmoittamaan ajajan vaihtoa.
Minä tulen paikalla takaisin.

— Tästä saisitte antaa Carriganin kärsiä — sanoi palkintolautakunnan sihteeri, heti kun me — minä seurasin muassa — tulimme palkintotuomarien lavalle.

— Kuinka niin? — kysyi översti hämmästyneenä.

— Ettekö tiedä? Carrigan oli juuri täällä ilmoittamassa, ett'ei hän ajakaan the Unknownia, vaan Sandersonin tammaa, teidän ainoaa vaarallista kilpailijaanne, jonka pitäisi oleman jonkun vedonvälittäjän oma. Ettekö kuule rähinää vedonlyöntipaikalla? Tamma on tuota pikaa tullut suosikiksi yli kaiken kurssin, eikä yleisö tahdo panna ainoata centiä teidän hevostanne vastaan, jonka luullaan tulevan pois pyyhityksi.

— Vai niin! — sanoi översti tyynesti. — Olkaa hyvä ja huomatkaa minun muistutukseni ajajan vaihdosta. The Unknownia ajaa Aa — Aa — mikä lempo sen pojan nimi taas olikaan? — Sen kysymyksen hän teki minulle.

Minä kirjoitin kiireesti pojan nimen paperille ja me riensimme sieltä pois, kulkien vedonlyöntipaikan kautta, jossa oriista tarjottiin monenmoista kurssia, vaikka ilman menestystä.

— Viisikymmentä yhtä vastaan, the Unknown! — huusi Jackson suoraan överstin suuhun, kun me menimme hänen pöytänsä ohitse.

Översti pysähtyi paikalla ja pisti kätensä povitaskuun.

— Tässä on, kolmesataa viisikymmentä — sanoi hän kylmäverisesti.

Vedonvälittäjä nauroi.

— Ei olla arkoja täällä! — kerskui hän ja kirjoitti kuitin vedosta.
— Enemmän samaan kurssiin? Viisikymmentä yhtä vastaan! the Unknown!

— Tässä on viitonen lisää — sanoin minä ja sain kuitin niinkuin överstikin.

— Helposti ansaittuja rahoja! — ilkkui vedonvälittäjä.

— Saattaapa olla — mutisi översti, rientäessämme eteenpäin. — Mutta vieköön minut h—vetti, jos joku voi sanoa, että översti Beckridge on pelkuri! Olisin pannut viimeisen centini, joll'en olisi tarvinnut niitä laskujeni suorittamiseen.

Ori oli valmiina, kun me tulimme takaisin ja nähtävästi uljaimmalla tuulellaan, kaapien maata sirojen sulky-ratasten aisoissa vuoron toisella, vuoron toisella etukaviollaan, ja silloin tällöin hangaten hienoa päätään pikku Aatamin olkaan.

— Aja minkä voit — sanoi översti — ja aja parasta menoasi alusta loppuun. Ei kellään toisista ole lähestulkoonkaan samaa kestävyyttä, jos kohta Sandersonin Kentucky-tamma onkin nopeampi. Jos me voimme väsyttää sen, niin ei kukaan vielä tiedä, kuinka käy. Elä siis hätäile ollenkaan, jos se voittaakin pari ensimmäistä kierrosta.

— Ja sen se tekeekin — sanoi hän minulle, kun me lähdimme valjastuspaikalta nähdäksemme pojan ajavan radalle. — Minä en ollenkaan hämmästyisi, vaikka tamma voittaisikin kolme kierrosta yhteen kyytiin ja samalla koko kilpailun.

Aatami nuorempi ajoi radalle niin tyynenä kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään kuin ajanut tuhansien dollarien hevosia. Mutta yleisö nauroi ja vihelsi pienelle, hullunkuriselle olennolle, jonka lyhyet jalat olivat enemmän kuin suoran kulman levällään, ulottuakseen sulkyn aisoille.

Yhdeksän hevosta otti osaa kilpailuun, jonka tähden lähdön järjestäjälläkin oli loppumaton vaiva saadakseen ne kaikki liikkeelle jotakuinkin samaan aikaan. Kahdeksan kertaa peräkkäin soitti hän ne takaisin väärän lähdön vuoksi, ja joka kerta oli Carriganilla kuuma tuska Kentucky-tamman kanssa, jota ei tahtonut saada hillityksi, eikä käännetyksi takaisin lähtöpaikkaan. Mutta niinpä olikin se hyppinyt itsensä hikeen, kun the Unknown sen sijaan totteli joka kerralla heti ja oli sen vuoksi yhtä pirteä kuin radalle tullessaankin. Yhdeksäs lähtö oli tyydyttävä ja hevoset syöksähtivät eteenpäin kaikki yhdessä rykelmässä.

Huimaa vauhtia pölähtivät ne katsojaparvien ohitse, Aatami nuorempi selkä vauhdin suunnassa, näyttäen enemmän jättiläis-sammakolta kuin kilpa-ajajalta, ja ori niin täydessä menossa, että se jo neljännes-patsaan kohdalla oli pari mittaansa toisten edellä. Ja kun puoli penikulmaa oli tultu, oli se jo niin paljon edellä, että poika voi vetäytyä sisäpuolisen aituuksen viereen. Silloin syöksyi Kentucky-tamma, jota alussa tahallaan oli pidätetty jälessä, joukosta ulos ja pääsi aina Aatamin sulkyn pyörän kohdalle, missä se itsepintaisesti pysyttelihe tuskin mittaansa jälempänä. Vauhti oli huima ja tuli toisella penikulman puoliskolla vielä sitäkin kovemmaksi, vaan kumpikaan ei saanut toisestaan voittoa.

Kolmannen neljännes-patsaan kohdalla räpäytti Carrigan tammaa ja silmänräpäyksessä ponnahti se eteenpäin, kilpailijansa rinnalle. Mutta poika hellitti ohjaksia tuuman tai pari ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä taas kaulanmitan edellä.

"Ori voittaa! ori voittaa!" kuului huutoja katsojien joukosta, jotka olivat hurjina innostuksesta, kun molemmat hevoset pyrynä menivät määräpylvään ohitse. Carrigan kohotti vielä kerran ruoskaa kädessään, ja tamma paransi, mutta rikkoi samassa. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä ajoi jo pikku Aatami voittajana palkintolavan ohitse, jylisevien hurraahuutojen kaikuessa. Aika 2:18.

— Hyvin tehty, niin totta kuin elän! — sanoi översti käheällä äänellä. Ja samassa menimme me alas radan portille tapaamaan Aatami nuorempaa, joka pian oli punnittu ja itse johdatti oriin pois.

— Olisi pitänyt yrittää jo ensimmäisestä kierroksesta! — suututteli översti. — Olisi saanut minkä kurssin tahansa, mutta eihän kukaan voinut aavistaa, että tamma rikkoisi ja se pelasti the Unknownin.

Me emme kumpikaan pitäneet vähintäkään lukua seuraavasta kilpailusta, vaan käytimme ajan 2:20:n luokan seuraavaan koetukseen saakka hoitamalla oritta parhaamme mukaan. Översti itse pesi sen kokonaan suurella sienellä, ennenkun silat taas pantiin sen selkään.

— En rohkene toivoakaan — sanoi hän, kun ilmoittaja nosti lippunsa, — mutta hullummasti on sen lurjuksen laita, joka eilen lahjoi Carriganin ja luuli voittavansa viisikymmentä yhdestä, kun minulla ei ollut ajajaa.

Lähtö onnistui jo toisella kerralla, ja tällä kertaa ajoi pikku Aatami, joka voittonsa johdosta oli saanut paikan sisäpuolisen aitauksen vieressä, heti muista edelle, Carrigan kintereillä.

Tämä näytti selvästi päättäneen ajaa täydellä voimalla kierroksen alusta loppuun.

Mutta taas hän erehtyi laskuissaan. Ei kertaakaan onnistunut hänen päästä tuuman vertaa oriin edelle, vaikka hän viimeisellä neljänneksellä yhtenään ripautteli hevosta pitkällä ruoskallaan. Se ei rikkonut, mutta ei voinut muutakaan tehdä kuin pitää paikkansa, niin että nuo komeat juoksijat mennä jymistivät tuomarilavan ohitse toisissaan kiinni, ori tuskin puolta kaulanmittaansa edellä.

— Koetuksen voittanut the Unknown. Aika 2:15 1/2 — julistettiin lavalta.

Översti siristi vasenta silmäänsä. — Tämä alkaa näyttää joltakin — sanoi hän. — Joll'en erehdy, on tamma saanut tarpeensa tästä lystistä.

Vetopankissa vallitsi sanomaton melu, kun suuri joukko, ensimmäisen koetuksen päätyttyä, oli pannut vetoa the Unknownista ja ne nyt tulvivat kantamaan vetorahojansa.

Jackson tuli meitä vastaan. — Tahdotteko ottaa viisikymmentä prosenttia ja peräytyä? — sanoi hän hermostuneesti.

— Eilen ehkä olisin sen tehnyt, ennenkun olin saanut vihiä Carriganin elkeistä, mutta en tänään — vastasi översti päättävästi. — Tavataan ensi koetuksen jälkeen!

— Hän tarjosi enemmän kuin oriin hinnan — sanoin minä vähän säälitellen.

— Se maksaa vielä enemmän, kun saa kiusata sitä lurjusta vielä puoli tuntia. Ja toisekseen ei meillä ole koskaan ollut parempia toiveita kuin juuri nyt.

The Unknown oli yhä vielä sangen reipas, mutta hieman näkyi sentään ponnistus alkavan vaikuttaa siihenkin, niin ett'en minä voinut päästä jonkunlaisesta levottomuudesta.

— Se kyllä kohennakse ennalleen taas — lohdutti översti. Ja Aatami nuorempi arveli varmaksi, ett'ei se missään tapauksessa ollut läheskään niin uupunut kuin tamma.

— Joll'ei vaan Carrigan tee mitään konnankoukkua, niin minä kyllä voitan — sanoi hän. — Mutta mies on vaarallinen.

Översti pureskeli hetken aikaa mietiskellen viiksiänsä.

— Poika on oikeassa — päätti hän lopulta. — Luuletko, että ori tekisi eilisen temppunsa, jos Carrigan antaisi sille ruoskan iskun?

— Ei voi tietää — vastasi Aatami epäillen. — Se tottelee tavallisesti laukan ottaissaan, kun minä vaan viehättelen sitä, mutta en tiedä, mitä se tekee, jos Carrigan lyö sitä.

— Hm! — ymähti översti. — Meidän pitää asettua siten, että näemme, mitä hän tekee. Hoida nyt hevosta parhaasi mukaan, eläkä anna kenenkään vieraan lähestyä sitä. Ja aja sitten niinkuin suinkin kavioista lähtee. Me kaksi piiloudumme sill'aikaa häntä pitämään silmällä — joll'ei teillä ole mitään sitä vastaan.

Minä suostuin ja seurasin häntä radan ulkopuolitse vievää syrjätietä sen vastapäiselle puolelle.

— Jos Carriganilla on mielessä jotain semmoista, kuin minä epäilen olevan — selitti översti tuumansa — niin ei hän ole niin tyhmä, että tekee mitään, ennenkun on tullut pois radan käänteestä. Silloin hän on kauvimpana katsojista ja viimeisellä suoralla kohdalla, jossa jo muutama hevosenmitta merkitsee paljon.

Saavuttuamme sopivaan paikkaan, asetuimme niin mukavasti kuin mahdollista muutamien pensasten suojaan aituuksen sisäpuolelle ja tupakoimme vähän aikaa vaijeten.

— Nyt ne tulevat! — sanoi översti lopulta ja viskasi pois puoleksi poltetun sikarin.

Aluksi näytti kuin kaikki kilpailijat olisivat olleet yhdessä rykelmässä, mutta kun ne tulivat lähemmäksi, näimme me, että kaksi jo oli ratkaisevasti edellä.

Ne lähenivät yhä, the Unknown etumaisena, tamma kintereillään, mutta ei läheskään samalla vauhdilla kuin edellisessä kilpailussa.

— Yksi ja kaksitoista! — sanoi översti pitäen sekuntikelloa kädessään, kun ne sivuuttivat puolipenikulman pylvään. — Carrigan ei kiirehdi tällä kertaa, niin että katsokaa tarkoin, mitä muuta hän tekee.

Noin viisikymmentä askelta ennen kuin ne ajoivat meidän ohitsemme, näin minä Carriganin antavan tuiman lyönnin tammalleen. Se paransi silmänräpäyksessä sellaisella voimalla, että se samassa oli puoli mittaansa oriin edellä, mutta tämäkin paransi heti menoaan. Sekunnin tai pari juoksivat ne rinnan, kun Carrigan taas heilautti piiskaansa, löi hevostaan ja iskeä läimäytti samalla the Unknownia lanteille.

Ori potkasi uskomattoman notkeasti ylös rattaiden tasalle ja alkoi nelistää, vaan tamma juoksi ohitse ja oli seuraavassa sekunnissa jo pari mittaansa edellä. — "Sooh, poika! Sooh, poika!" kuului samassa pikku Aatamin ääni, joka vaikutti kerrassaan ihmeellisesti oriisen. Se otti enää vaan yhden laukka-askeleen, ravisti päätään ja mennä kääpäsi eteenpäin tuiminta ravia.

— Näittekö? — kysyi översti, kun me juoksimme alas radalle päin. — Tätä kierrosta ei lueta hänen hyväksensä, siitä olen varma — lisäsi hän hengästyneenä, kun me juoksimme radalta kilpatuomarien lavalle päin, heti paikalla panemaan vastalausettamme.

Mutta sitä ei tarvittukaan, sillä emme olleet kauvas ehtineet, kun jo katselijaparvelta kuului myrskyisä huuto:. — "The Unknown! the Unknown! the Unknown voittaa!"

Viimeinen vimmattu ponnistus oli kokonaan lamauttanut tamman. The Unknown tuli joka sekunti sitä lähemmäksi, pääsi viimeisten sadan askeleen matkalla sen rinnalle, ja tuli perille niinkuin vihuri, voittaen kokonaisen mittansa.

Me riensimme suoraan valjastuspaikalle, johon ehdimme yhtaikaa Aatami nuoremman kanssa. Hän oli valkea kuin palttina ja näytti ainoastaan vaivoin pysyvän sulkyssään.

— Nostakaa minut alas — sanoi hän vaivaloisesti. — Ori potkasi sääreeni. Minä luulen, että se on poikki.

Översti nosti hänet vaakaan ja tuki häntä, niin että hän punnitessa voi seista toisella jalallaan.

— Minä voitin sittenkin — sanoi pikku Aatami, överstin kantaessa häntä eräälle penkille ja kääriessä takkinsa palloon hänen päänsä alle. Ja sitten hän pyörtyi.

Översti ei vastannut mitään, ehkä sen vuoksi, että juuri samassa pari suurta kyyneltä valahti hänen viiksiinsä. Mutta kun minä saavuin takaisin lääkärin seurassa, joka oli katsojain joukossa, sanoi hän jurosti:

— Minä kutsuin tuota poikaa kerran pöllöksi, mutta pöllö minä olen ollut itse, antaessani koskaan kenenkään muun ajaa the Unknownia.

Sääri oli poikki ja pantiin viipymättä lastoihin, jonka jälkeen Aatami nuorempi muutettiin hotelliin, jossa översti antoi hänelle oman huoneensa ja maksoi etukäteen runsaan summan niistä viikoista, jotka tapaturmaan joutuneen pienokais-ajajan täytyi viipyä siellä. — "Kaikkein paraskaan ei ole liiaksi hyvää hänelle", oli överstin määräys ravintolan isännälle.

Isä Aatami rauhoittui jotensakin pian ja helposti, kun kuuli, että poika jo jonkun viikon kuluttua kykenisi jaloilleen. Onhan sekin mahdollista, että ne kaksituhatta dollaria, jotka hän samalla sai kilpailusta 2:20 luokassa, jossain määrin tyynnyttivät häntä pikku Aatamin onnettomuudesta.

Ja kun me tulimme takaisin Chicagoon, tarjosi översti voittonsa kunniaksi komeat päivälliset, joissa juotiin yksin Jacksoninkin malja — vaikka sitten vasta, kun ensin oli juotu kymmenkunnan kertaa Aatami Urolain, isän ja pojan, sekä the Unknownin onneksi.