E-text prepared by Tapio Riikonen

Note: Project Gutenberg has another volume of this work. Volume I: see https://sendtokindle.compellingsciencefiction.com/ebooks/62594

KOIVIKOSSA II

Kirj.

IRENE MENDELIN

Tampereella, Wesanderin kirjakauppa, 1899.

SISÄLLYS:

I. Isänmaa ja ihmiskunta.

Isänmaa.
Pyhä laulu.
Jerusalemissa.
Syysmyrskyssä.
Mut kun hän tulee.
Valon voima.
Valon kansa.
Kansalleni.
On yhteistyötä.
Keväinen muisto.
Maaliskuun 13 päivänä.
Laulun heimo (Jyväskylän laulu- ja soittojuhlassa 1899).
Uusi ura (Jyväsk.-Suolahden radan vihkiäisissä).
Se heräjää..
Salomaalle on saatuna koulu.

II. Muisto ja maine.

Z. Topelius..
Proloogi (Z. Topeliuksen syntymäpäiv. 14/1 1898).
Kevään kynnyksellä.
Valfrid Vasenius.

III. Luonto ja sydän.

Vuorelta mereen.
Lootoskukka.
Orvokki.
Pälve.
Rimpi.
Kalliolla.
Siinnä, siinnä!
Kuutamolla.
Rippuverkossa.
Lehtikatoksen alla.
Kuin unelmissa ma yksin.
Kevät.
Hämärissä.
Ulkona tuulee.
Alla lehmuksen.
Yksinäinen.
Kaihoa.

IV. Lempi ja ystävyys.

Laulukiven metsässä.
Suvannossa.
Itämainen tarina kertoo —
Koivun juurella.
Lumohetkinä.

V. Uskonto ja mietiskely.

Joulu-aattona.
Kirkossa.
Vainajain päivänä.
Uskovaiset.
Enkeli.

I, Isänmaa ja ihmiskunta.

Isänmaa.

Isänmaa, isänmaa! sana kultainen,
Ijankaikkista tenhoa soiva.
Olet lahja sa taaton taivaisen,
Pyhä riemumme, toivomme oiva.
Sua työmme ja toimemme tarkoittaa
Tulevaisien aikojen maa.

Surun synkeä sun oli muinaisuus,
Sotaratsu sun peltosi tallas.
Oli luonasi surma ja onnettuus,
Oli hurmeinen kenttä ja kallas.
Sulokantelos silloin se kyynelöi
Ja sun lapsesi pettua söi.

Pyhä temppeli sortui ja kellot sen
Oli ääneti aaltojen alla.
Sadat kulkivat korpia kaihoten —
Koti heill' oli taivasalla.
Kupukannella kimmelsi tähtivyö
Ja niin kylm' oli talvinen yö.

Mutta hanget ne haihtui ja leipää taas
Antoi tallattu, nurminen sarka;
Salolainen kaskeksi hongan kaas,
Visers' rauhassa lintunen arka;
Sydän toivoa tohti ja uskaltaa,
Kotilies taas leimuta saa!

Taasen kauas yl' autioin seutujen
Tutut kellot ne kutsuen kaikui,
Suista vaimojen, lasten ja vaivaisten
Pyhä virsi se värjyen raikui.
Mutta miehet ja sulhot ne nukahtaa
Sotahaudoissa suurissa saa. —

Isänmaa, nyt on taivahas valoinen,
Sodan, murehen myrsky on laannut.
Kotikuusien kuisketta kuunnellen
Sun on kansasi suureksi saanut;
Se jo varjona hoippui, mut vahv' on taas,
Nyt on rauha ja siunaus maass'.

Isänmaa, pyhä, kallihin Suomenmaa,
Sull' on tallella tenhoisa taikas.
Se käy toivojen eelle ja muistoin taa
Kuni taivahan tuulonen raikas.
Sukupolvien töistä se kimmeltää,
Tietä viitaten välkkyävää.

Vielä kaukana määrä se siintelee,
Ja sen peittävi aikojen saiho;
Mutta saiho kun suoltuen hälvenee,
Myöskin suoltuvi sielusi kaiho.
Sinut kansasi rakkaus kerran saa
Valoloistohon, syntymämaa!

Isänmaa, isänmaa! sana kultainen,
Ijankaikkista tenhoa soiva.
Olet lahja sa taaton taivaisen,
Pyhä riemumme, toivomme oiva.
Sua työmme ja toimemme tarkoittaa,
Tulevaisien aikojen maa.

Pyhä laulu.

Suomi kuule, kuule: nyt pyhä laulu
Heläjääpi halk' avaruuden laajan,
Lennähtää luo Luojan ja kertoo, kuink' oot
Armas sa meille.

Pyhän laulun mestari muinen lauloi,
Taivainen kun tenhosi hänen mieltään
Koskettaen herkkiä, sointuvia
Kieliä sielun.

Ja se kertoo suuria muistojamme,
Kunnian ja mainehen kulta-aikaa
Täynnä kärsimystä ja tuimaa tuskaa,
Hurmetta, surmaa.

Kertoo jalon-ylpeät unelmamme,
Toiveet, joita sulle me toivotahan,
Kuinka kunniaas yhä rauhan työmme
Vilpitön tähtää.

Sävelten kun helkkyä Luoja kuulee,
Joit' on suuren mestarin laulaa suonut
Silloin taivaastaan alas katsoo Hän ja
Sinua siunaa.

Siunaa valon lahjoilla ihanasti
Kansaa, jok' on maallensa uskollinen;
Taivasta myös lempivi se, ken lempii
Syntymämaataan.

Suomi kuule, kuule: nyt pyhä laulu
Heläjääpi halk' avaruuden laajan
Lennähtää luo Luojan ja kertoo, kuink' oot
Armas sa meille.

Jerusalemissa.

On koolla korkea raati,
Ja rahvas se raivoaa,
Se janoo verta ja surmaa —
Ja syyttömän kuolemaa.
Ja tuomarinistuimella
Pilatus on mietteissään,
Totuutta etsivi — mutta
Se liukuvi käsistään. —
Mut hornan henget ne valmistaa
Kauneimman helvetin nielun
Varalle Kaifaan sielun.

On koolla korkea raati,
Se syyttömän tuomitsee.
Ja päivä pilvehen piilee
Ja luonto se huokailee,
Ja köyhä, pienoinen parvi
Se seisovi mykkänä,
Näin siltä kaikki on viety
Tuki, toivo ja elämä. —

Oi auta, Jehovah suuri,
Suo toivoa hiukkanen!
Näin ethän salline kuolla
Sa turvamme ainoisen?
Nyt peittää pimeys kansan
Kun pyhin on poljettu,
Kun vankkaan kalliohautaan
On toivomme suljettu.

* * *

On yö.
Se köyhä ja pieni parvi
Se ompi niin onneton.
Ei tohdi se toivoa aamua uutta,
Ei luottaen vartoa vastaisuutta —
Se on orpo ja puoleton.

Sen nuoret ja kauniit toiveet
Ne raukesi tyhjihin.
Ne raukasi tuonelan tahmea talina,
Ne katkasi kolkko ja kalsea kalma
Käsin kylmin ja rautaisin.

Se tahtoi se pieni parvi
Myös valona valistaa.
Sen aatos kotkana kauas kulki,
Totuuden tahtoi se tuoda julki —
Tahtoi nousta ja nostattaa.

On yö
Niin musta ja synkän synkkä.
Pien' parvi se surren käy.
Niin raskaasti huokaapi latvoissa myrsky
Ja rannoilta vastaapi aaltojen hyrsky,
Ja ei loimoa päivän näy.

On yö. —
Oi auttaos, Jehovah suuri,
Ja voimoa meihin luo.
Kas toivomme meiltä nyt vaino se kaasi,
Mut vieritä, vieritä haudalta paasi,
Ja sun päiväsi paistaa suo!

On yö. —
Mi väike ja kirkas loiste
Kuin pitkäisen leimahdus!
Pois loistava enkeli paaden se siirtää
Ja kultainen päivyt se taivasta piirtää, —
Surun suistavi siunaus. —

Sa pieni ja ylväs parvi,
Ei ain' ole aika yön.
Voit toivoa kaunista aamua uutta,
Voit luottaen vartoa vastaisuutta
Lemmen voimalla sekä työn!

Syysmyrskyssä.

Suvi suuri meilläkin ollut on:
Oli riemun rikkaus suotu,
Oli onni, tyyni ja talmaton,
Oli taivaan valoa juotu,
Ja kotkana toivomme kimmeltäin
Se kohosi päivään päin.

Ikitalven laidalla maa on tää,
Sitä kiehtoo kylmä ja kirsi.
Mutta hengen suvelle helkähtää
Tämän kansan kaunihin virsi.
Sen oppi se kuiskeesta kuusien
Ja laulusta laineiden.

Sen se oppi aikoina murheiden,
Oppi surun synkkinä öinä.
Ja se kasvoi katvessa valollen
Ja sen voima tenhosi töinä;
Ja polkua kulki se kaitaista,
Mut kunnian polkua.

Kesän kauniin maalleen se loihtikin,
Nousi heelmähän hengen laiho,
Ilo syttyi mielihin satoihin
Ja niin kauas kaikkosi kaiho,
Ja talven kansa se kukkia loi
Ja suuria unelmoi.

Suvi suuri meilläkin ollut on;
Oli riemun rikkaus suotu,
Oli onni tyyni ja talmaton,
Oli taivaan valoa juotu.
Ja kotkana toivomme kimmeltäin
Se kohosi päivään päin.

Suvi ollut on. — Nyt on syksysää,
Nyt on maassa synkeä suru.
Vihan, vainon käypi nyt tuulispää,
Rikas riemumme on vain muru.
Mut hengenpä suvelle sittenkin
Soi laulumme kaunihin.

Kynän vaikka täytyykin vaieta,
Vaikka pannaan paulahan sana,
Eipä siltä kansaani uljasta
Ole vielä voittanut Mana.
Ken taivahan valoa juonut on,
On vankka ja pelvoton!

Senpä aatos kotkana liitelee
Ja se tekee tyynenä työtä,
Tarinaa se aikojen kuuntelee,
Sill' on toivo tenhoisa myötä.
Ei ijäksi myrsky ja pilvisää
Voi päivyttä pimentää.

Joll' on taivaan hattarat hallussaan,
Joka vallan pilvissä pitää,
Hänen, Hänen myöskin on kansat maan
Ja Hän silmää länttä ja itää.
Se soi kuni taivahan tuulahdus:
Jo tulkohon valkeus!

Silloin päivyt meitä se suutelee,
Meille, meille se kultia valaa,
Julkivääryys tyhjäksi raukenee,
Sekin raukee, mi sortaa salaa.
Ja pilvetön Suomen on taivas taas,
On rauha siunaus maass'.

Kynä tehdä tenhoista työtä saa,
Omantunnon se lausuvi kieltä,
Ja se valloille huutaa ja julistaa
Sanoin vallaten mahtavain mieltä:
On pyhinnä perheessä Jumalan
Ain' oikeus heikomman!

Mut kun hän tulee.

Voi miks' ei, miks' ei kantelo nyt kaiu,
Kuin kaikui kannel suuren soittajan?
Miks' kieliltään ei tenhosävel raiu
kirkastain hyvän, kauniin, oikean?

Sydämmen sorrettua oikeutta,
Elämän ihaninta auvoa,
Ikuista, pyhää, suurta rakkautta
Sen helkkyis soitto kauvas kaikuva.

Sen helkkyis soitto, ett'ei tahraan, multaan
Sais kenkään painaa kuvaa Jumalan,
Ei myydä turhuuteen, ei kuoreen, kukaan
Sais aartehia hengen rikkahan.

Sen helkkyis soitto tenhoin ihmismieltä,
Pyhästi nuoria se innostais,
Ikuisten vakain kuolotonta kieltä
Ne sydämmessään silloin kuulla sais.

Ja pois ne haihtuis halvat harrastukset,
Pois riennot itsekkäät ja matalat,
Ja silloin suuret syntyis ajatukset
Ja hyvään suuntaantuisi toiminnat.

* * *

Näin ihmekannel
Jos helkkyin soisi
Niin olot oudot ne uudistuis.
Ja aineen orjat,
Nuo kehnot, kurjat
Ne vapautuisi ja jalostuis.

Ja ihmishenki
Se tuntis riemuin,
Ett' ompi osa se Jumalaa,
Ja ymmärtäisi:
On suuri synti,
Kun sitä lokahan painaltaa.

Ja pyhä silloin
Ja kallis oisi
Sydämmen sorrettu oikeus.
Ja ihmislapsi
Ois auvoisampi,
Jalompi hällä ois vapaus.

Valon voima.

Nyt on kesä ja kukkien aika,
Nyt on valkeus voittanut;
Vilun valjun on päivyen taika
Kauas Suomesta suistanut.

Kuni luomisen päivänä armaat
Ovat veet sekä mantereet;
Ihmismielistä miettehet karmaat
Kera talven on haihtuneet.

Niinkuin ruoho on ihmisen lapsi,
Hetken lyhven hän kukoistaa,
Pian harmahaks käypi jo hapsi —
Hauta kolkkona aukeaa.

Mutta rintansa kaihova sulkee
Ikuisuudesta sakenen,
Valon lähteestä ollen se kulkee
Valon luo ijankaikkisen.

Kasva leimuksi sakene rinnan,
Kasva korkeaks ajatus!
Käyös suojihin mökin ja linnan
Kuni taivahan tuulahdus.

Poista kaikki, mi siellä on halpaa,
Mädännyttä ja kehnoa;
Murra kahleet, mi henkeä salpaa
Jalolentoista, ikuista.

Nosta kaikki, mi maassa on pientä,
Unhotettua, ylvästä;
Vala voimaa kuin lumouslientä,
Tue, lohduta, virkistä!

Valon kansa.

Silloin suojassa Urosten sulhon,
Suomen suurena suvena,
Sees oli taivas ja kukkea maa,
Murhe se solui jo muistojen taa —:
Alkoi onni jo ouruta.

Lempiluottehet laulaja löysi,
Kannel tenhoten kajahti,
Helkkyili riemua, toivoa soi,
Mielihin voimaa ja intoa loi,
Herätti, nosti ja hurmasi.

Valkain välkähti, palkehet paisui,
Säkenet säihkyen soilehtii.
Tenhoisa sampo se onnea tuo,
Soiluvan suonkin se tähkihin luo —
Valoa kansa se uneksii.

Laulun luottehet laajalti soikoon,
Kajakka olkohon tiedon koi!
Suomea työ yhä eespäin vie,
Viitottu sillä on valohon tie —
Rauhassa ruostua miekka voi. —

Silloin suojassa Urosten sulhon
Onnen suurena suvena,
Laidalla ainaisen lumen ja jään
Kohotti valistus kukkean pään
Jumalan päivyen paisteessa.

* * *

Mut sitten taivas se talmastui
Ja onnen aurinko vaipui,
Kun käsi voimakas hervahtui
Ja alle kuoleman taipui.
Niin Aleksanteria itki kansa,
Kuin itkee lapsonen taattoansa. —

Sai pilvi pimeä idästä,
Kaakosta sankea saiho,
Se on niin musta ja synkeä,
Se painaa niin kuni kaiho.
Ja murhe, murhe se kansan valtaa,
Kalmaanko päin sen jo onni kaltaa.

Turhaanko kaikki on tehty työ
Elämän myrskyisen vuolla?
Seuraako aamua synkkä yö —
Maineetta täytyykö kuolla?
Kun ei oo oikeus kansan ohja,
Niin elon vaaruvi vankka pohja.

Me ollaan kolkassa pohjolan
Pien' valon vartijajoukko,
On työmme määränä uutteran
Valaista varjoisin loukko,
Herättää henki, mi vielä nukkuu,
Pelastaa veljyt, mi muutoin hukkuu.

Me valon valtoja palvellen
Tahdomme suureksi saada,
Se kell' on säkene taivainen,
Ei konsaan maassa se maada.
Se tekee työtänsä tyynnä, hiljaa,
Se kylvää kaukaisten aikain viljaa.

Viel' aika uusi on nouseva,
Se surun Suomesta suoltaa,
Ikuisten lakien voimalla
Takaisin onnemme vuoltaa.
Pois katoo mailtamme katku kalman,
Pois haihtuu myrkkyisä tahma talman.

Ja lempiluottehet riemuin soi
Kuin taian tenholla silloin,
Ja Suomi suuria unelmoi
Ja hulmuu valkeat illoin,
Ja kansa kiittävi taivaan Luojaa,
Hän, Herra, maatamme pientä suojaa.

Kun valon työtä me teemme vaan,
Kuin tehty on aikoja ammon,
Niin kerran Suomi on kukassaan
Loistaissa sovinnon sammon,
Näät kansaa — oikeus, jonk' on voima —
Ei kaada vaino, ei salasoima.

Niin valon kansa on kansa tää
Ja valon kansana säilyy,
Jos kuinkin myrsky se myllertää
Ja vainon aallot ne väilyy.
Se tietää: oikeus voittaa kerran,
Se turvaa voimahan valon Herran.

Kansalleni.

Ma soisin kansani suureksi
Ja mahtavaks', mainehikkaaks!
Ma soisin kansani nöyräksi
Ja alalla hengen rikkaaks!

Ma soisin, että se myöskin ois
Ajan nousevan uljas kansa,
Mi taistoon aatteiden käydä vois —
Ei pettäisi muistojansa.

Perillä pohjolan ollut on
Se vahtina työn ja valon:
Se pelloks perkasi louhikon,
Se viljeli soisen salon.

Se kirkon korpehen rakensi —
Ja harrasna kaikui virsi;
Sen viereen koulu se kohosi —
Ja hiljahan suli kirsi.

Ja täytyi hälvetä hengen yön
Kun sampoa kansa laati.
Vuos'satojen vei se pitkän työn,
Vuos'satojen voimat se vaati.

Mut hengen kukkaset kumpusi,
Ne kumpusi kansan työstä!
Muu mailma kummana katseli
Kun kohosi Suomi yöstä!

* * *

Kansani nuori ja voimakas,
Lujana seiso vahdissas
Kolkassa Euroopan.
Vahtina valon ja työn
Vastassa hallan ja yön
Perillä pohjolan.

Työsi ei vaan ole Suomelle
Työsi on ihmiskunnalle,
Työsi on Jumalan.
Säkene rintasi on
Säihkyvä, sammumaton
Löytävä korkeimman.

On yhteistyötä!

Ma seison vuorella korkealla,
On pyhä hiljaus kaikkialla.
Kauas, kauas siintämättömiin
Annan hurmauneena silmän lentää;
Kauas, kauas aikoin hämäriin
Laulun lentimillä aatos entää.

Näin isänmaani, sa lahja Herran,
Ihaili kansani sua kerran.
Altain rintehiltä tultuaan
Yöpyi tänne, ja kun aamu koitti
Hennonut ei jatkaa kulkuaan —
Uhras uhrit, kiitosvirret soitti.

Uus tunne valtava sielun täytti,
Päämäärän suuren se sille näytti.
Kaunoisena siinti eessään maa.
Siin' on onnen, siin' on voiman mahti!
Kuusten suojaan mökki kohoaa.
Riistaa antaa Tapio ja Ahti.

Lepikon pelloksi astuvoipi,
Kukuntakoivu se huminoipi.
Onnea saa käki kukkumaan,
Taatto taivaan siunaa uutistyötä.
Kannel helkkyy, hiljaa solmitaan
Suomen runottaren helmivyötä!

* * *

Voi aikaa suruisaa,
Voi aikaa katkeraa
Kun heimo heimoa raastoi!
Kun vainon mieltä
Ja kalvan kieltä
Vain veljyt veljelle haastoi.

Ei noussut yhteistyö,
Vaan synkken' surman yö —
Ja sortui Kullervo ylväs.
Ja Väinö soitti,
Mut viha voitti —
Ei noussut onnemme pylväs.

Se kaatui terhekäs tammi Taaran,
Se sortui siimekäs pyhä puu.
Se myrskyn kestänyt oli vaaran,
Mut heimoriidassa kukistuu.

Ja huolten hattarat
Niin synkän varjoisat
Vapaustoivehet peitti.
Ja kylmää kalmaa
Ja tuonen talmaa
Ne Suomenniemehen heitti.

Ja virret vaikeroi
Ja kannel murhein soi
Valittain outoa aikaa.
Mut alta kaihon
Ja sankan saihon
Ja toivon tuikkivi taikaa.

Ei turhaan kaatunut tammi Taaran,
Ei suotta sortunut pyhä puu,
Kun latva katkesi monihaaran,
Niin aika uusi se sarastuu.

Saa alta vaivojen
Ja mustain murheiden
Jo onni Suomelle hiljaa.
On yhteistyötä,
Se poistaa yötä
Ja toivon tuutivi viljaa.

Ja joskin hallasää
Voi viljan jäädyttää,
Ei yhteistunto se jäädy.
Nyt Suomen kansa
On valveillansa,
Sen onni yöhön ei päädy.

Niin yhteistyössä on onni Suomen,
Sovinnon sampo on tenhokas;
Hallussaan koituva sill' on huomen,
Se valvoo, Suomi, sun onneas.

Keväinen muisto.

(13/5 1848).

Kevät on tullut toivojen aika,
Kukkien kantaja kaunoinen,
Ilmojen halki tenhova taika
Kiirivi lauluja helkkyillen,
Ja kaunis on taivas ja kaunis on maa,
Ja vaarat ne kaukoa kangastaa.

Katkesi kahleet läikkyvän laineen,
Ahtolan immet leikkiä lyö;
Elpyvän luonnon mehevin maineen
Verhovi kuulava kevätyö!
Yön helmassa ihana kantelo soi,
Kun muistojen hengetär unelmoi.

Kuuntele hetki helkettä soiton.
Menneitten aikojen tarinaa!
Tenhoa siin' on aamuisen koiton,
Siinä on riemua valtavaa.
Oi kuuntele, kuuntele, kantelo soi,
Kun muistojen hengetär unelmoi.

Meri loisti ja laaksot, vuoret
Kuulsi laskeissa päivyen.
Mailla Gumtähden juhli nuoret,
Juhli kunniaks keväimen.
He tunsivat keväimen tullehen,
Ei luontohon yksin, mut henkehen.

Sinivalkoinen lippu siellä
Ensi kerran se liehuili,
Mies henkevä hehkumiellä
Sadat sydämmet sytytti.
Ja kaikuen valtavat sanat soi,
Kun suurinta maassa hän kunnioi.

Silloin valtasi nuoret mielet
Pyhä, ääretön innostus;
Silloin vapisi ilmapielet,
Jalo kajahti riemastus,
Ja kauaksi tuul' yli aaltojen
Se kuljetti riemua nuorien.

"Maamme" laulu se silloin raikui
Yli laaksojen, kunnaiden,
Kohti taivahan kantta kaikui
Jalolentoisna tenhoten.
Se kaikiksi ajoiksi pyhittyi,
Ja syömmihin suli ja syventyi.

"Maamme" laulu ja puhe ylväs
Ja tuo liehuva lippunen
Ovat henkinen muistopylväs
Murrosaikamme aatteillen,
Mi kirkasti pyhäksi isänmaan,
Mi herätti kansamme unestaan.

* * *

Helky kantelo ihanasti,
Soios muistoksi vainajain.
Jalot nukkuvat rauhaisasti
Alla kumpujen kukkivain.
Työnsä ja toimensa unhoon ei nuku,
Muistonsa maasta ei konsana huku
Vuossadat vaikka vierähtää.

Fredrik Cygnaeus, lentomieli,
Älköön painako paatesi!
Fredrik Pacius, satakieli,
Kauan soittosi helkkyvi!
Humaja hongikko haudalla tuolla,
Laulujen joutsen ei koskaan voi kuolla,
Laulujen joutsen Runeberg!

Maaliskuun 13 päivänä.

Oi Aleksanteri,
Sa Suomen ihastus!
Oi Aleksanteri,
Sa valtain kaunistus!
Ne vierii vuodet ja vuosisadat,
Mut Sun ei muistosi katoa;
Ne syntyy, sortuvat tähtiradat,
Mut nimi Sun se on loistoisa.

Sen lempi säilyttää,
Sen kaartaa kunnia,
Ja meille kimmeltää
Se valon soihtuna.
Kuin aamun auteren rusohäivä
Sa sumut Suomesta suistit pois,
Ett' armas, loihtiva, kirkas päivä
Valoa, lämpöä meille lois. —

Sai kummut kukkihin
Ja lehdot aaluvoi,
Ja surun soittokin
Jo iloäänin soi.
Ja rauhan työhön sai kansa Suomen,
Se tohti toivoa, uskaltaa,
Jo sille koituvi uusi huomen,
On taattu, turvattu isänmaa.

Oi ylväs ruhtinas,
Sun silmäs kirkastui
Kun katsoit Suomeas':
Tääll' aattees toteentui!
Tää pieni, syrjäinen, köyhä kansa
Tajusi mielesi korkean,
Se Sua lempi kuin parhaintansa,
Sa lahja taivahan Jumalan.

Oi Aleksanteri,
Sa valtain kaunistus!
Oi Aleksanteri,
Sa Suomen siunaus!
Ne vierii vuodet ja ajat vaihtuu,
Mut Sinun muistoas siunataan.
Kentiesi Suomelta onni haihtuu.
Mut Sua lempii se ainiaan!

Laulun heimo.

(Lausuttu Jyväskylän laulu- ja soittojuhlassa Kesäkuun 15 p. 1899.)

Mi aatos Luojalla ollut lie
Kun tänne Hän kansamme johti?
Kun poikki mannerten aukes tie
Tulevaisia vaiheita kohti?
Kun kolkkaan pohjolan ohjas sen
Laidalle lumien ainaisten?

Ne huojui korkeina kokkapuut
Ikisalojen suojassa silloin,
Ne välkkyi viehtäen salmein suut
Kun aleni aurinko illoin,
Ja laaksot lauloi ja lehdot soi
Ja vaarat vartoi ja unelmoi.

Ne vartoi pilvien kulkijaa,
Ne odotti heimoa laulun,
Mi voisi kinokset kukittaa,
Ja viljelis soiluvan aulun,
Ja luonnon soittoa kuunnellen
Myös lempiluottehet kuulis sen.

Ja silloin, silloin sa tulitki,
Sa kansani kumma ja kallis;
Ja kannel sun oli ilosi
Ja taikasi tenho sun vallis.
Sa tunsit taivaan ja tunsit maan,
Sulle haastoi urpukin oksaltaan.

Sun täällä kylvösi kaunis nous
Ja täällä sun savusi sauna,
Ja täällä ruuhesi riemuin sous —
Oli kaukana kateus, kauna.
Ja kumma kantelos helkkyin soi,
Se sur' ja itki ja ilakoi.

Se soitti lempeä lehtojen
Ja salojen suurta rauhaa,
Se huokui kastetta kyynelten
Ja aaltojen tenhoa lauhaa.
Niin syvä siitä soi kaipaus
Ja mielen murhe ja riemastus.

Se äidin lempeä kertoili,
Mi pyhää on, taivaista juurta,
Ja sammon synnyn ja ryöstönki
Ja valon taistoa suurta.
Laidalla lumien ikuisten
Se viittoi suurehen suvehen.

* * *

Mut vuosisatojen peitossa
Ja pitkäin talvien takana
Se nukkui se suuri suvi.
Sotaratsut peltoja tallasi,
Ja miekat, tapparat välkähti
Ja kannel se vaientuvi.

Voi aikaa tuskain ja murheiden,
Voi aikaa näljän ja hurmehen
Kun kansoa vaani kalma.
Kun milloin lännestä länkä nous
Ja milloin idästä surma sous, —
Maan varjosi tuonen talma.

Se kulki kuoleman niittomies,
Ja mustaks kylmeni lämmin lies,
Sotahaudat suurina aukes.
Ja parvet miesten ja sulhojen
Ne sortui kuolohon urhojen, —
Maan valtavoima se raukes.

Jäi työhön vaimot ja vanhat vaan,
Mut mahti jouda ei rakoon maan,
Se puhkes uutena ilmi.
Se piili povessa kansan sen,
Mi leikki haudoilla isien
Ja lasna maatansa silmi.

Oi kansa pilvien kulkija,
Sun täytyi suuria tuntea
Kun aikoja kestit näitä!
Ken leipähuolissa mataa vaan,
Se sortuu, sortuu kuin mato maan,
Ei kestä se myrskysäitä!

* * *

Siellä, missä korven hiljaisuus
Luonnon suurta mahtivirttä säistää,
Siell' on salon tyyni rauhaisuus,
Jot' on pakko vihan, vainon väistää.
Sydänvesillä soiluvilla
Vain rauhan ruuhi se sous,
Ja vaarojen kaltahilla
Koti suojaan kuusien nous.
Ja siellä, siellä Suomen soitto säilyi,
Kun vainon aallot kaikkialla väilyi.

Taittoi siellä toivon terhoja,
Poimi siellä unten ulpukoita.
Niissä, niiss' on taian tenhoa
Lemmenluottehia ihanoita.
Niiss' on voima ja valonvalta,
Mi kirkkahaks yönkin saa,
Mi talven ja tuiskun alta
Kesäkukkia nostattaa.
Kun yli maan ne kerran välkkyin vuoltaa
Niin niiden helke surun saihot suoltaa!

* * *

Oi maani, jälkehen myrskyjen
Jo koitti lempeä laimi.
Ja surun alta ja murheiden
Sun kohos onnesi taimi,
Ja takaa hohtavan rusohäivän
Nous salo säihkyvä nuoren päivän.

Sun vanhat virtesi helkkyin soi
Yl' Suomen suuren ja laajan,
Ne syömmet sytti ja toivon toi
Ne kansan keskelle taajan.
Sen valontyöllä on syvät juuret:
On Väinön virret nuo soivat, suuret.

Ja kansan valtasi innostus:
Suo Herra siunaus myötä!
Nyt viittaa valo ja valistus —
Niin kauan kesti jo yötä!
Ja seuraten parhaita poikiansa
Käy mielin lämpimin työhön kansa.

Se perkaa soita ja korpia
Ikilunten laidalta alkain.
Saa säilä säihkyvä ruostua —
On työssä välkkyvä valkain.
Ja hengen herkeät hetteet herää,
Ja valon kukka se tekee terää.

Ja "Maamme", "Maamme" se tenhoin soi,
Se työhön kutsuvi jaloon,
Korkeinta maassa se kunnioi,
Se kansan vihkivi valoon.
Sun valon kansaksi Luoja sääsi,
Oi nosta, kansani, nosta pääsi! —

Taas murheen pilvi luo varjoaan,
Taas vainon aallot ne väilyy,
Mut totuus perivi aina maan
Ja valon kansa se säilyy.
Niin, totuus meidän on voima, määrä,
Sen tieltä väistyä täytyy väärä,

Jos emme työtämme petä vaan,
Niin meill' on taivainen voima,
Ei vie meilt' onnea vallat maan,
Ei salaa hiipivä soima,
Isäimme taisto ei mene hukkaan,
Vaan hengen suvena käy se kukkaan.

Oi katso, kansani, maasi tää,
Se loistaa laidalla lunten,
Se kiehtoin, loihtien kimmeltää
Kuin saari siintävä unten.
Sen sulle kukkia Luoja salli,
Sa sitä suojaa kuin vankka valli!

Uusi ura.

(Jyväskylä—Suolahden radan vihkiäisissä.)

Terve tänne viettoon lyhven illan!
Terve tänne kunniaksi työn!
Työn, mi kansain välille luo sillan
Liittäessään maahan rautavyön,
Korven kolkon asutuksi saapi,
Kodit nostaa salon sydämmeen,
Olot elvyttää ja uudistaapi,
Tempaa myötä työhön yhteiseen.

Terve tänne! Pohjoisessa siintää
Vedet väljät kauniin Keiteleen,
Kimmeltävä kiskotie sen kiintää
Poukamahan pitkän Päijänteen.
Syrjäseudun asukkaille meille
Ura uusi siinä urkenee
Edistyksen, valon valtateille,
Missä työ ja kunto kilpailee.

Enemmän kuin ennen onni Suomen
Vaatii koko kansan toimintaa,
Päivätöinnä siltä nuori huomen
Vaipua ei öiseen varjoon saa.
Meidän kansa ompi hengen kansa,
Miekkavaltaa ei se tavoita,
Mut se tahtoo — laki turvanansa —
Nousta, valistua, varttua!

Terve tänne läheltä ja kaukaa
Työtä kunnioivaan illatsuun!
Toivomielin iloitsee nyt Laukaa
Kera syrjäseudun monen muun.
Ura uusi auennut on sille,
Edistyksen kirkas kiskotie.
Kiitos kaunis siitä taivahille.
Työhön yhteiseen se meidät vie!

Se heräjää.

Mahtavana hallitseepi vielä talven haltia,
Metsämailla mökit pienet ovat hankiin hukkua.
Mutta annahan viikkojen vierähtää,
Niin hankien harjat ne haipuen hukkuu
Ja luonto, mi nukkuu,
Taas heräjää
Ja kunnahat kukkien kimmeltää.

Kaunihina silloin luonto soittaa jättikanneltaan,
Soittaa soilla, soittaa mailla, soittaa siniaalloillaan,
Ja soitto se helkkyvi riemuiten
Ja kertovi keväimen voimoa luovaa
Ja auvoa suovaa,
Kun suvinen
Taas huokuvi sää yli seutujen.

Niinkuin aikaa hiljaa jatkaa vuoroin päivä, vuoroin yö,
Jatkuu luonnon riemutessa hiljaa kevään luomistyö!
Maan suonista nestehet elämän
Käy suonihin puiden ja ruohon ja viljan,
Syys kunnekka hiljan
Tuo täytelän
Ja kypsän ja runsahan hedelmän. —

Hengen vainioilla myöskin kevättyötä tarvis on.
Kevättyö on hyvän työtä, tähtää valon voittohon.
Se lippua aatteiden kannattaa,
Ja öisiä varjoja lämpöisin rinnoin
Ja hehkuvin innoin
Se karkoittaa, —
On vapaus hengen sen määrämaa.

Suomen saloilla on monta taloa ja tölliä,
Joit' ei vielä hengen kevät valaise ja lämmitä
Ja niissäkin lapsia karkeloi,
Ja nekin on koituvain päivien kansaa.
Ei henkistä ansaa
Muu poistaa voi
Kuin kirkasna loistava tiedon koi.

Davidin kun istuimella istui nuori Salomo —
Vuosituhansien jälkeen vielä kuulu, mainio —
Hän rukoili tietoa totista.
Sä pyydä myös tietoa, kansani kallis,
Sun kilpes ja vallis
On tiedossa,
Mi johtavi töitä ja toimia.

Nöyryyttä ja viisautta ano lailla Salomon,
Silloin vaihtuu takaloilla hengen yöhyt valohon.
Ja viikot kun hiljahan vierähtää,
Niin synkeät varjot ne haipuen hukkuu.
Ja henki, mi nukkuu,
Se heräjää
Ja uhkuvi voimaa ja elämää!

Salomaalle on saatuna koulu.

Salomaalle on saatuna koulu,
Sitä kauan jo kaivattiin.
Kylän lapsoset riemuiten rientää
Koulun suojihin valoisiin.
Ilomielin ne leikkiä lyövät,
Kelkat kiitävi kilpaillen,
Siroruusuilla talvinen tuuli
Punaa poskuet pienoisten.

Ja ma katselen parvea nuorta,
Se on hilpeä, huoleton!
Työskennellen ja leikkien vuoroin
Käy se polkua opinnon.
Aamun nousevan kansa se ompi,
Aika uus' sill' on hallussaan,
jos se jaloksi varttua voipi,
Taattu silloin on onni maan.

Riennä vaan sinä pirteä parvi,
Opin alkeille kouluhun! —
Mutta tarkemmin sua kun katson,
Suru hiipivi mieleen' mun:
Ohut liian on monella nuttu,
Kovin kulunut, huono on,
Ja niin kylmä on Pohjolan talvi,
Sen on tuuli niin armoton. —

Talonisäntä taitava, kuule,
Hyvät sulla on mannut, maat.
Sadot runsahat peltosi antaa,
Täyteen aittasi ahtaa saat.
Kelpo vaimo sun kotias hoitaa,
Hyvät lapses on tavoiltaan. —
Nämä kaikki on antia armon —
Tokko tuota sa muistatkaan?

Talos' laidalla tuossa on mökki,
Siin' on lapsia, siinäkin.
Ja ne nääntyvät puuttehen alla,
Puute nääntävi sielunkin.
Hyväin lahjojen antaja vartoo,
Että käyttäisit leiviskäs,
Että maksaisit velkasi Hälle
Auttain köyhiä veljiäs.

Jos ne puuttehen painosta sortuis,
Pahan poluille poiketen,
Sua syyttäisi tuomari silloin
Lahjomaton ja ikuinen.
Omat lapsesi maallesi annat,
Anna lapsoset köyhän myös,
Auta heitäkin oppia saamaan,
Silloin siunattu sun on työs.

Monen monelle puute ja köyhyys
Nostaa pystyhyn tiedon tien.
Sielu nääntyvi — singota sille
Edes sätönen pienen pien'.
Luoja jakavi lahjoja hengen,
Miten tahtoo hän milloinkin.
Mökki matala, halpa on ollut
Koti Kiven ja Lönnrotin.

Siksi toimios innolla, että
Yhä suurenis parvi tuo,
Joka hilpehin, riemuisin mielin
Valon rientävi lieden luo.
Aamun nousevan kansa se ompi,
Aika uus' sill' on hallussaan.
Jos se jaloksi varttua saapi,
Taattu silloin on onni maan.

II. Muisto ja maine.

Z. Topelius.

(11.1.1818-14.1.1896)

On talvi taasen Suomessa ja kinos kimmeltää
Ja suvilaineen lämpöisen nyt salpaa jäykkä jää;
On kukka aikaa kuihtunut, on lehto lauluton,
Ja harvoin kasvot armahat saa nähdä auringon.

Yöt on niin pitkät, pimeät. On niinkuin Louhi ois
Taas taivahalta päivyen ja kuunkin vienyt pois.
Käy kalman kylmä henkäys nyt yli kaiken maan —
Mut ihmisrinnan toivoa ei saa se sammumaan.

Tietäähän luonto aikansa! — Se herää uudestaan,
Se kirkastuu ja kaunistuu, se loistaa kukassaan.
Vapaina virrat välkkyvät ja lehdot ailakoi,
Sinessä silloin taivahan taas leivon laulu soi.

Sa muistat ajan kolkomman kuin konsaan talvi tää,
Niin monen monta sydäntä se jääti lämpimää:
Kevättä hengen harva vain se tohti toivoa,
Harvempi vielä toivon tän voi maalleen lausua.

Sa tohdit silloin toivottaa, oi vanhus ylevä,
Sun maalles valon voittoa ja hengen kevättä!
Iloksi lauloit kansasi ja kansas kuunteli,
Ja laulut syvät, kaunihit ne sitä lohdutti.

Pimeimmän ajan painaissa loit laulut Sylvian,
Jäänlähdön Oulujoesta — tuon runon valtavan.
Ja Suomen kansa kuuuteli, sen heräs innostus:
Myös kahleet hengen katkova on työ ja uskallus.

Vaiheita vanha Välskäri kun kertoi kansan tän,
Niin historian hiedikko sai voimaa elämän,
Ikuiset aatteet selveni, ne johti toimintaa,
Ja pyhäks' silloin kirkastui ja suureks' isänmaa.

Ne eli taas nuo sankarit ja urhot uljahat,
Ja tykit paukkui, välkähti taas miekat, tapparat.
Ja nimettömät miljoonat, ne nousi unhostaan
Puolesta uskon taisteluun ja maan ja kuninkaan.

Siell' oli tuskaa, itkua ja nälkää, kuolemaa,
Ja jaloutta, uljuutta ja maineen kunniaa!
Ol' niin kuin oisit sanonut: "oo uskollinen vaan,
Sa kansa pieni, itselles ja turvaa Jumalaan.

Ken vallan pitää pilvissä, Hän muistaa meitäkin
Ja onnen päivän paistaa suo taas sätein lämpimin." —
Tää sydämmesi tervehdys se lohdutusta toi,
Lomista synkkäin pilvien taas tuikki toivon koi.

Se tuikki taas ja kirkastui, kun hengen vapaus
Se huokui yli Suomenmaan kuin kevättuulahdus.
Ja salomailla valkeni ja poistui musta yö
Ja riemuisasti, innolla käv' edistyksen työ!

Se työ se Sua viehätti, Sa sitä rakastit,
Ja aarteet kuninkaalliset Sa sille uhrasit.
Ja polvi nuori, nouseva se sai ne omakseen.
Ja totuutta ja lämpöä ne luovat sydämmeen.

Se kiittää sua nöyrästi parhaista tunteistaan,
Se oppinut on lempimään myös "suurta kotiaan."
Se kiittää, siunaa Sinua, oi vanhus ylevä,
Oot sille sadun koivuna ja sadun tähtenä.

Myös Keski-Suomen kunnailta ja mailta takalon
Soi Sulle kiitos lämpöinen ja harras, koruton.
Säteillen liedet leimuaa, ne yötä kirkastaa,
Valossa niiden kuunnellaan nyt suurta laulajaa!

Proloogi.

(Lausuttu Suom. Teaatterissa Z. Topeliuksen syntymäpäivänä 14/1 1898.)

Tullos tyttönen taivaan pyhä ja puhtoinen,
Tullos hetkeksi tänne luokseni leijaten.
Kuollut on kukka ja aalto on vanki,
Peltoja peittävi hohtava hanki,
Rauennut rantojen riemu on,
Lehto ja laakso on lauluton.

Mut on kukkia, joita talvi ei taittaa voi,
Hengen kukkia, joita vuossadat ihanoi.
Nostatti kukkaset kiitävä tiima,
Mut kuni välkkyvä, siintävä siima
Viittovat tietä ne tenhoisaa
Kertoen aikojen tarinaa.

Tullos tyttönen taivaan, helkytä kanneltas,
Suo mun kuunnella hetki laajoja laulujas.
Suomeni murhe ja kansani kaiho
Suoltui kuin päivässä sankea saiho;
Päivänä loisteli rakkaus,
Hehkuva into ja innostus.

Tullos tyttönen taivaan, tuokio tarinoi,
Päivän paistetta kuinka laulaja maalleen loi,
Viitaten tietä ja maalia suurta,
Lemmellä takoen sammon juurta,
Pukien morsioks synnyinmaan
Sadoilla kauniilla lauluillaan.

* * *

Suru oli Suomenmaassa, kevään äsken koituneen
Surmas tyly takatalvi sortain lehdot lauluineen,
Huokuin umpuihin ja lehtiin säälitöinnä kylmää kalmaa,
Huokuin yli nuoren nurmen tahmeata tuonen talmaa.

Ja ne kuihtui ja ne kuoli helpeet, toiveet, unelmat,
Ja ne lakkas ilolaulut kevätpäivän nostamat.
Ol' kuin elo kuollut oisi, kuin ei nousis päivän salo,
Ol' kuin piilisi se pilviin, sammuis maasta ijäks valo.

Silloin kuule, mikä helke hellä, kirkas lumoova!
Toivoa ja lohdutusta lauleleepi Sylvia,
Yli maiden, yli vetten sävelvirta vieno soipi,
Hiljaa elpyy ilo jälleen, auvo armas aaluvoipi.

Nousee nurmi, puhkee kukka, kevään voima voiton saa,
Oulujoki vapahana koskiansa kuohuttaa,
Kimaltaen sini Saimaa maammoansa merta kaulaa,
Valoa ja vapautta mer' ja maa ja ilma laulaa.

Valoa ja vapautta, hengen ikikevättä
Helkkyy laulu ihmeen kaunis, lempeä ja ylevä.
Kevään armaan liittolaisna keväimen se tekee työtä:
Sulattaapi rinnan roudan, hälventääpi hengen yötä!

Sydän syttyy, laajeneepi; aatos kohoo, kirkastuu,
Valon työhön toivomielin kansa hiljaa vannouu,
Valon lippu puhdas liehuu, sarastaapi onnen huomen,
Valon suurta laulajata kiittää kaikki kansa Suomen.

* * *

Äyräiltä Suomenlahden äärihin Lapinmaan
Se katsoi kansa toivoin suurehen laulajaan.
Mut lentomielin ja nöyränä
Nuor' laulaja kuunteli,
Kun historian hengetär
Hänelle haasteli.

Se haastoi Suomen kansan vakaita vaiheita,
Se kertoi kärsimystä ja tuskaa, murhetta,
Se voimaa kertoi ja nöyryyttä
Ja voittoa, kunniaa,
Ja jaloutta, uljuutta —
Ja työtä rauhaisaa.

Ken kesti Isonvihan, mit' ei se kestää voi,
Jos oikeata tietä vain käydä ahkeroi?
Luo ajatuksia suuria —
Ja kansasi kukoistaa!
Luo valistusta, valoa —
Ja suur' on Suomenmaa!

Näin valon laulajalle hengetär haasteli,
Ja silloin sumu suoltui, taas päivä pilkoitti.
Hän tohti toivoa, uskaltaa,
Hän lohtua laulaa voi,
Siks kannel hengen kevättä
Sulosti unelmoi.

Ja siksi talvi-illoin Välskäri tarinoi,
Ja hyvyyttä ja voimaa, kuntoa kunnioi.
Ja siksi satujen maailma
Se lapsille aukeaa,
On siksi kaiken määränä
Jumala, isänmaa!

Äyräiltä Suomenlahden äärihin Lapinmaan
Se katsoi kansa luottain suurehen laulajaan.
Hän kantoi lippua aatteiden,
Ja sampoa sovinnon
Hän takoi Suomen onneksi, —
Se onnen ehto on,

Valon laulaja kallis, pilttisi pienoisen
Murhein multasit maahan Suomesi povehen.
Nuor' oli piltti kuin kukkanen tuomen,
Mut olis kasvanut kunniaks Suomen.
Leikkien lempeä kuningas
Elävi ainian laulussas'.

Poiss' on pilttisi, mutta kansasi nuori tää
Mielin lämpimin Sua taattona tervehtää.
Viittasit tietä ja maalia suurta,
Lemmellä taoit Sa sammon juurta;
Laulelit maallesi lohtua,
Loit ajatuksia suuria.

Kaunis itsesi olkoon, kaunis ja rauhainen,
Kunnes seestyvi aamuks maassa se kirkkauden.
Valoa lemmit ja valoa soitit,
Lemmellä kansasi nostit ja voitit.
Sinulle kiitos ja siunaus,
Valon laulaja Zachris Topelius!

Kevään kynnyksellä.

Kevään kynnyksellä
Tuli Tuonelan tytär tumma
Valon laulajan luo.
Katsoi ääneti, katsoi kauan —
Käden vaipua suo.

Katkaista ei henno
Miehen lempeän elonlankaa. —
Hiljaa liukuvi sää,
Kerimään kun kuontalolle
Tytär Tuonelan jää.

Päivä kultaa seinää,
Sammuu siunaten lännen rantaan
Metsän huurteisen taa.
Vaippaan yöttären pehmoisesti
Peittyy meri ja maa.

Kerii tytär Tuonen,
Kiertää hellästi kuontalolle
Elonsäikehen pään.
Silmä sammuvi, henki liitää
Valoon välkkyävään.

Valfrid Vasenius.

(Entisten jatko-opistolaisten puolesta 21.5.1898.)

On hiirenkorvalla valkovyöhyt
Ja kummut kukkia nostattaa.
Niin lyhven lyhyt on Pohjan yöhyt
Se valon voittoa julistaa.
Kevättä kertovi taian tuomaa,
Jumalan päivyen taian luomaa.

Ja ilmass' on kuni juhlamieltä.
Niin suur' ja kaunis on Suomenmaa!
Ma kuulen viehtyen luonnon kieltä,
Se oman henken' on haastamaa;
Ja on kuin soisi ja soisi yhä
Alhoista, vaaroilta "Maamme" pyhä.

Ja muistoin taakse ja toivoin e'elle
Ajatus lämmin se liitelee.
Nyt tuoksuu Tapion tanhut me'elle,
Nyt päivyt Suomea suutelee,
Nyt tuutii tuulonen toivon viljaa,
Suomen suuret ne kylvi hiljaan.

* * *

Sa lentomielin kirkastit
Tät' aimomiesten työtä,
Me näimme tähtein syttyvän
Ja valaisevan yötä.
Me näimme yönkin poistuvan
Edestä päivän kirkkahan.

Ol' meille tutut miehet nuo
Jo kotikunnahilta,
Lukeissa heidän kirjojaan
Vierähti moni ilta.
Ja sydän nuori lämpeni,
Se toivoi, hehkui, uneksi.

Unohtumattomat ne on
Nuo tiimat, jolloin siellä
Me kuuntelimme Sinua
Innostuin hehkumiellä,
Jaloa henkes lentoa
Kun saimme seurata.

Oi kiitos kaikesta kauniista,
Mi maass' ei koskaan maada!
Oi kiitos kaikesta suuresta,
Jota kalman käs' ei kaada!
Se sielussamme nyt unelmoi, —
Se kerran kukkia voi!

Mut vasta Sinä aukaisit
Kuin uuden mailman meille,
Kun lämpömielin meidät veit
Sa runon, aatteen teille.
Niin suureks Suomi laajeni,
Niin kalliiksi, niin pyhäksi.

III. Luonto ja sydän.

Vuorelta mereen.

Metsäisen vuoren rinteillä
Pulppuili lähde siintävä
Taivasta kuvastain.
Sen tunsi taivaan tuuloset
Ja pilvet, päivän sätehet
Ja sammalmätäs vain.

Se siinteli ja välkkyili,
Se pulppusi ja uneksi
Ja suhisi ja soi.
Mut sinivyötä katsellen
Sen heräs kaiho mielehen —
Se kauvaks vaiteloi.

Ja katsoin vyötä yllänsä
Se uursi maata eessänsä
Ja solui laaksoon näin.
Ja kautta kukkaniittyjen
Ja ohi lehdon liepehen
Se vieri kylään päin.

Oi ihanuutta maailman,
Min luonut suuren Jumalan
On lemmen runsaus! —
Mut kylää lähemmä kun käy,
Ei enää suloutta näy —
Kaikk' katoo kauneus.

Siell' on niin rajoitettua
Ja halpaa, kurjaa, ahdasta,
On ruma ruokottuus.
Se silokalvon röyheltää,
Se heloaallot pimentää
Tuo kylän siivottuus.

Se puron mieltä painaltaa
Se ikävöi, se halajaa
Pois metsään vilpoisaan.
Mut sinne kotiin lapsuuden,
Metsäisen vuoren rinteillen
Ei pääse konsanaan.

Ja siksi yhä eespäin vain
Se rientää, rientää kiiruhtain
Merehen päästäkseen.
Ja sinne päivän paistaissa
Ja meren laajan loistaissa
Puhtoisna kuollakseen.

Lootoskukka.

Syvältä aallon alta
Nous lootoskukkanen.
Vilpoisa veden valta
Kasvatti kaunoisen.

Kun helpeet hienot aukes
Kuu valoi loistoaan,
Ja päivän ruso raukes
Taa tumman metsämaan.

Niin tyynnä luonto nukkui.
Yö tuoksui tenhoten,
Ja vuorten huiput hukkui
Sinehen pilvien.

Sulosti kukka kaino
Kalvasna kimmelsi,
Yöviiman vieno paino
Se sitä tuuditti.

Ja kuuhut valoi sille
Kirkkainta loistoaan,
Sen painoi helpehille
Suloja suukkojaan.

Ja kukka kaino lempi
Väreillen autuutta,
Kunnekka hohtoisempi
Ol' aamun salava.

Sen silloin helpeet hienot
Ne hiljaa sulkeentui,
Unessa kuvat vienot
Kukalle kangastui.

Kun soluu mailleen päivä
Kuu kukan herättää,
Ja valon rusohäivä
Taa metsän hälviää.

Ja lootoskukka havaa
Suloimpaan auvohon,
Ja helpeet hienot avaa
Syleillä kuutamon.

Orvokki.

Suojassa tuuhean tammipuun
Valolle umpusi aukes,
Kun ensi leivo sai lauleluun,
Kun kahleet aaltojen raukes.
Säteelle päivän sa hymyilit
Ja sulosatuja uneksit.

Mies muuan asteli verkalleen
Ja huomas hohtehes hienon.
Ja silloin lyhveksi ilokseen
Hän taittoi orvokin vienon,
Ja hetken hellästi ihanoi —
Ja leinon liukua maahan soi.

Sun hetken oikku se surmasi
Ja sulle laskihe päivä,
Elosi sortui, kun sumeni
Unelmais' hohtoisa häivä.
Miks' julma noin oli ihminen,
Miks' sorti orvokin pienoisen?

Pälve.

On viidakon varrella vuokko
Kevätpäivyen loihtima;
Ylt' ympäri lunta ja jäätä,
Pälve pieni vain vihanta.

Ma katselen sitä ja mietin:
Se on kuva mun elostain,
Ylt' ympäri talvista huolta,
Mutta lämpöä rinnassain.

Se lämpö se keskellä talven
Luopi kukkia laulelon,
Ja toisenpa kaiholle myöskin
Sillä kyynele kirkas on.

Rimpi.

On rannalla rimpi tuulien tuutima.
Sun hentonen, hieno, myrsky on murtava!
Nyt lainosten lailla sa liikut
Ja huojut ja heilut ja kiikut,
Niin notkea vartesi on.
Mut hyinen kun vinkuvi viima,
On mennyttä riemusi tiima
Ja tuuli sun taittava on.

On kukkanen kalvas varrella valtatien.
Voi oikkujen julmain uhrina oot sa pien'!
Sa tuoksut ja vienosti häilyt
Ja hymyät, päivässä päilyt,
Niin puhtoset helpehes on.
Mut lapsonen leikkivä, armas,
Tai kulkija kylmä ja karmas
Sun, vienoni, polkeva on.

Oi sykkivä sydän rinnassa ihmisen,
Laps' hentonen, herkkä riemun ja murehen,
Sa lemmit ja laulat ja värjyt,
Ja toivot ja kaihoat — särjyt,
Sun murhe se murtava on.
Oot heikompi rimpeä, kukkaa,
Oot lähempän' onnesi hukkaa
Ja kohtalos — kärsiä on!

Kalliolla.

Jo laskihe päivä,
Tuliliekkiä taivaalla ui,
Ja metsän latva ja järven laine
Suloauvosta punastui.

Tää kallio kaunis,
Koko seutua halliten,
Se katsoo kauas ja korkealle
Yli surujen, riemujen.

Se nähnyt on monta
Sukupolvea ihmisten.
Ne hetken kukki ja kuoli sitten
Kuni rimpyet riutuen.

Sen rinne on jyrkkä,
Sieltä kuolema ammottaa;
Mut yli kuilun, jos tyynnä katsot,
Näet laajalti maailmaa.

Käy kulkija tänne,
Tääll' on ääretön avaruus.
Voit täällä kaihoas lauleskella,
Pyhä täällä on hiljaisuus.

Tän kallion tunnen,
Täällä onneni kukkia loi.
Mut varo! Pieninkin harha-askel —
Ja sun kuilu se niellä voi.

Ja silloin sa tuolla
Alla aaltojen nukkuisit.
En tiedä nukkuisko kaihos siltä,
Vaikka itse sa nukkuisit?

Sit' eiköpä kuiskais
Rannan rimpyet toisilleen?
Ja tuuli kuulis ja laakson lapset —
Yhä eläis se edelleen.

Siinnä, siinnä!

Humajaapi honkametsä,
Laulaa ikivihanta,
Sitä kuullen vienoon kaihoon
Viehtyy mieli lentoisa.

Kaukaa tuolta usvan halki
Saari kaunis kangastaa.
Siinnä, siinnä kaukoranta,
Toivojeni määrämaa!

Sinne liitää ajatuksein
Kun on maassa musta yö,
Rinnassani rauhatoinna,
Suruisna kun sydän lyö.

Sinne liitää, kuulakkaampi
Siell' on ilman sinervyys;
Kevään, laulun kukkasia
Siell' ei sorra hyinen syys.

Siinnä, siinnä kaukoranta,
Ihanteeni ihmemaa!
Saavutanko sinut koskaan
Toivojeni määrämaa?

Kuutamolla.

On kuutamo-ilta.
Satumaisen viehkeä valaistus
Yli seudun on.
Maa on kuni Jumalan ajatus,
Niin valtava, verraton.

Ma käyskelen tietä
Neitseellisten koivujen saartamaa
Ja ne kimmeltää.
Suurta rauhaa Jumalan julistaa
Nyt metsä, vuoret ja jää.

Mun syömmeni värjyy,
Hurmauneina sieluni kielet soi.
Rauhaa Jumalan,
Pyhäkössä luonnon se unelmoi
Kera taivahan tuikkivan.

Miks tuonelan tietä
Yhä kolkon synkäksi ajatella?
Se on huurteisten,
Neitseellisten koivujen saartama
Ja lempeän valoinen. —

On kuutamo-ilta.
Satumaisen viehkeä valaistus
Yli seudun on.
Maa on kuni Jumalan ajatus,
Niin valtava, verraton.

Ei, pyydäpä rintaas
Ilonaihetta ainaista,
Saa laakson lapsoset silloin sulta
Riemun raittihin muistoja.

Rippuverkossa.

Kun sa vilpoisa tuulonen
Rippuverkkoa heilutat,
Huojun kuni heinän helve,
Lintu olalla oksan.

Vaivun vienosti unelmiin
Taivaan sineä silmäillen,
Joka välkkyin ihanasti
Koivuin lomitse loistaa.

Unelmat yhä hienontuin
Hiljaa lauluina helmeilee.
Hengen helpehinä liitää
Kesän kukkien luokse.

Kesän kukkaset koivuillen
Niitä kuiskivi ihmeissään.
Koivut hiljaa huminoivat
Niiden kaihoa kuullen.

Lehtikatoksen alla.

Oi jos kaikki puiston lehdet
Päällein putoais,
Jos ne hiljaa liihoitellen
Peitokseni sais.

Silmän' silloin kiinni painuis,
Sydän kylmeneis
Ja mun surun', kaihon' kaikki
Ijäks hälveneis.

Laulaisithan silloin puisto
Mulle hiukkasen,
Lapsuus-aikaa muistutellen
Laulun riemuisen.

Muusta ellös humuele —
Vaikene sa vaan,
Mustaa mulle muu on kaikki
Ollut päällä maan.

Hämärissä.

Oi hämärissä
Kun suojassani
Ma istun yksin ja haaveilen,
En silloin muista
Ma mailmaa muuta,
Miel' on niin tyyni ja rauhainen.

Ei kadun pauhu
Se tänne kuulu,
Ei elon räikeä riemukaan.
Unelmoi kaiho
Ja suru nukkuu,
Kuin nukkuu lintunen oksallaan.

Ja liesi leimuu
Ja hiipuu hiljaan
Ja kuvat piirtyvi hiilokseen.
Ma katson niitä
Ja pitkä sarja
Herääpi muistoja verkalleen.

Oi lapsuus-aika
Ihanan hertas,
Miks kuni siivin sa lensit pois?
Jos uskos lämmin
Ja toivos kirkas
Ja raitis riemusi mulla ois!

Ens' nuoruusaika
Suloisen armas
Ja öisen synkeä, muistan sun.
Sun innostukses
Ja riemus raukes
Pois sielukellojen kaikuhun.

Siks laulun kukat
On kyynelissä,
Siks kaiho kietovi kantelon,
Kun paljon, paljon
Ois määrä tehdä,
Mut voima, voima se lamass' on.

Olalla oksan
Ei kauan lintu
Se malta nukkua kesäisin.
Povessa polon
Ei niinkään kauan
Voi murhe vaipua unihin. —

Jo sammui liesi,
Jo hiipui hiilos,
Sen kuvat tuhkaksi tummeni.
Ja hämyhetki
Ja levon tunne
Ja tyyni rauha ne kaikkosi.

Ulkona tuulee —

Ulkona tuulee, tuulee,
Luonto ei rauhaa saa;
Syömmeni värjyin kuulee,
Koivut kun valittaa.

Kaihoten koivut sorjat
Kevättä ikävöi,
Vinkuen oksat norjat
Kattoa äsken löi.

Suojata puisto kallis
Tahtoisi huonettan',
Surun ei tulla sallis
Syömmehen laulajan.

Suru ei siitä huoli,
Laulajan luo se saa,
Kunnekka ajan nuoli
Poloisen pelastaa. —

Ulkona tuulee, tuulee,
Luonto ei rauhaa saa;
Syömmeni värjyin kuulee
Koivut kun valittaa.

Alla iehmuksen.

Istun alla lehmuksen ja lehmus huminoipi,
Kuulen kuinka sielussani muiston kellot soipi.
Soipi helkettä riemujen,
Soipi suloa toiveiden,
Soipi synkkyyttä surujen.

Rannan kaisla kahisee ja lakkapää se ärjyy,
Heinän helve heilahtaa ja lehdet vinhaan värjyy.
Minä värjyn ja vaikeroin,
Toivon, uskon ja unelmoin,
Lemmin, laulan ja ilakoin.

Putoo lehdet lehmuksen ja poispäin pääsky lentää,
Hetket herkkään vierähtää ja kauas aatos entää,
Entää kauas yl' lahdelmain,
Halki ilmojen avarain
Sinitaivoa tavoittain.

Yksinäinen.

Ken mailman rannan
Käy koulua kovaa yksin,
Sen rinnassa sydän ei riemuita voi,
Sen sielussa sävele suruisa soi —
Sävel kaihon ja kärsimyksen.

Ja unelmansa
Ja lempeät toivehensa
Se haudata sielunsa soppehen saa,
Niin syvälle kaihon ja murehen taa,
Ett'ei tunne niit' omiksensa.

Luo auvottoman
Jos sattuisi tiesi viedä,
Käy ääneti eespäin, oi onnekas sa,
Kuin kuolevan kauriin on katseensa — ja
Se ei vierahan silmää siedä.

Kaihoa.

Murhe mieltäni mun kauan on painanut,
Riemun helkettä ei kantelo kaiukaan,
Sielun tuikea tuska
Huoliharsohon verhoi sen.

Koska suoltuvi pois surujen saiho tuo,
Mi mun mieltäni nyt pilvenä painaltaa?
Koska päivyt se mulle
Paistaa täydeltä terältään?

Toisin kielinpä sois kantelo kajahtain
Auvon tunnetta jos helkkyä, vieno, sais.
Rinnan rauhaisa riemu
Silloin mieleni aatelois.

IV. Lempi ja ystävyys.

Laulukiven metsässä.

Autio on Laulukiven metsä,
Impi heloääni poissa on,
Mäen männyt kaihoisasti kuiskii:
Kaukana on unhoittumaton.

Tenhoisasti nyt ei laulu kaiu,
Loitolla on "tytär kuninkaan",
Muilla mailla muiden iloks laulaa
Kaipaustaan sekä toiveitaan.

Souti tuolla järven tyyntä pintaa,
Katsoi kuinka aaltoon kuvastuu
Rannat rakkaat, sinilaki kuulas,
Kesäillan haaveileva kuu.

Kevät saapi, saapuu laululinnut,
Mutta sin' et saavu kuitenkaan.
Autiona Laulukiven metsä
Kaipaa kadonnutta leivoaan.

Koivikonkin lehdot sua kaipaa,
Asujain sen ehkä eniten,
Soisi taasen kasvot kauniit nähdä,
Nähdä syvän silmän välkkehen.

Kuulla, kahden kesken istuttaissa,
Aatoksia hienon henkesi,
Niiss' ol' kevään tuoksua ja tulta
Ja ne lämmitti ja viehätti.

Kauas siirryit, kotirannat heitit,
Suokoon elo sulle auvoaan!
Mont' oon nähnyt, harvoja mä muistan
Sua unhoita en milloinkaan.

Suvannossa.

Tuoksuu kaunis kanervikko, metsä huminoipi,
Luojan taivas kirkas on ja linnun laulu soipi.
Tyynnä Alvajärvi päilyy,
Vienosti vain rannan ruoho häilyy,
Hiljaa liitää perho kukkasensa luo,
Ilomielin sille suukon suo.

Luonnon riemutessa hiljaa sylihisi vaivun,
Mielialoihin ja suuteloiden hehkuun haivun,
Auterehen sinihäivä,
Rannat rauhaiset ja Luojan päivä
Meille siintää, tuoksuu, loistaa, huminoi,
Luonto lempeämme kunnioi.

Auvoisna ja autuaina jumalien lailla
Käymme riemuin rinnatusten hetken huolta vailla.
Kaukana on mailman melu,
Kaukana sen taisto, kilvoittelu.
Meitä saavuttaa ei voi sen myrskysää,
Armas, autuas on hetki tää!

Itämainen tarina kertoo —

Itämainen tarina kertoo
Tähden syttyvän taivaallen,
Joka kerta kun mailmaan tänne
Pieni syntyvi lapsonen. —

Säteillen sun tähtes kun tuikki
Minun usmana vielä ui,
Sinun siellä loistossa seilas,
Minun syrjässä kirkastui.

Ja ne sinilaella siellä
Toinen toisensa sivuutti;
Radat niiden loitolla kulki,
Kunnes kerran ne läheni. —

Niinp' on käynyt meidänki täällä
Elonlaaksoa kulkeissa,
Sinä mailman melskeissä liikuit,
Kodin nurmella leikin ma.

Enkä tiennyt sinusta silloin,
Sua nähnyt en milloinkaan,
Eikä soinut äänesi mulle —
Ventovieras sa olit vaan.

Sitten kerran talvisen illan
Hämärissä me tavattiin —
Hetki lyhyt — mut ei se meiltä
Joudu konsana unhoksiin.

Ja sa heitit melskehet mailman,
Ristiaalloista riensit sen,
Kuni rauhan tyynehen rantaan
Tulit suojahan koivujen.

Silloin alkoi talvinen hanki
Kevätkukkia nostattaa,
Mailma soi ja säteili meille,
Kaikk' ol' armasta, ihanaa. —

Mutta myöhään, liiaksi myöhään
Yhteen tähtemme osuivat;
Ken ei usko onnehen, siltä
Kukat kuihtuvi kauniimmat.

Koivun juurella.

Me koivun juurelle istuttiin
Vihantain oksien alle,
Ja koivun latva se huminoi
Ja rastaan laulu se sieltä soi
Armaalle kuuntelevalle.

Ja silloin kerroit sa minulle
Elosi synkeän tarun,
Sen kuinka kuihtuivat kukkaset,
Sen kuinka murtuivat toivehet
Pakosta kohtalon karun.

Ma sua ääneti kuuntelin
Ja sielun silmälle aukes
Elämän kalsea onteluus,
Ja kolkko, pimeä pohjattuus,
Sun johon onnesi raukes.

Kevättä luonto se soitteli —
Mun kaiho painalsi mieltä.
Sun synkkää taruas kuunnellen
Myös oman kuuntelin sydämmen
Suruisen armasta kieltä.

Kun Luojan päivyt se kevään toi,
Niin järvet jäistä ne irkos,
Viritti lintuset laulujaan,
Maa nuori nostatti kukkiaan
Ja koko luonto se virkos.

Sun elos' synkeä tarina
Keväimen herätti mulle,
Herätti kukkaset laulujen —
Mut niiss' on kastetta kyynelten
Ja hiljaa soipi ne sulle.

Lumohetkinä.

Lumohetkinä kahden kun istutaan
Minä katselen hiljaa sua.
Näen kunnian kaartavan otsaasi
Ja se tenhoo niin jalosti mua,
Ja ma riemuitsen:
Ylväs oot
Sinä sieluni ainoinen!

Sinun henkeäs hienoa kuvastaa
Silmäs säihkyvä sinisyvyys,
Jalo luonne se kirkasna kimmeltää,
Jalo luonne ja syömmen hyvyys.
Ja ma vaikenen,
Pyhä on
Silloin miel'ala sydämmen.

Pyhä syttyvi välkkyvä aavistus,
Luopi sieluhun kirkkaan valon.
Miten suuri on hän, joka kaiken loi,
Hyvän ihmisen loi ja jalon!
Häntä aavistan,
Kun ma nään
Kasvos ilmehen kirkkahan.

Lumohetkinä kahden kun istutaan,
Minä katselen hiljaa sua,
Näen valmihin ihmisen eessäni
Ja se tenhoo niin jalosti mua.
Ja ma riemuitsen:
Ylväs oot
Sinä sieluni ainoinen!

V. Uskonto ja mietiskely.

Joulu-aattona.

Oi sa joulu-ilta
Herttainen ja armas,
Vieno, rauhaisa!
Ilon puhtahimman,
Sovun, soinnun tuoja,
juhla korkea!

Kaikuessa maisten
Virsien ja lauluin
Kuulee sydämmein,
Kuinka kirkkahasti
Halki ilman helkkyy
Hymni enkelein.

Kuulee nöyrtyin, kuinka
Enkelit ne tuopi
Hyvän sanoman.
Vaikk' on synti suuri.
Ihmislaps' ei sorru —
Löytää taivahan.

Pyhä, puhdas ompi
Pelastajaks tullut
Kurjan syntisen.
Kristus eksyväiset
Johtaa Isän luokse,
Antaa autuuden. —

Oi sa joulu-ilta
Herttainen ja armas,
Vieno, rauhaisa!
Ilon puhtahimman,
Sovun, soinnun tuoja,
Juhla korkea!

Kirkossa.

Kaunis seisovi temppeli Herran
Valoloistossa auringon,
Yli kuulean alttariristin
Lehdet kiertävi kasviston.
Ja niin kauaksi kaikuvi valtava virsi,
Sitä kuullessa sulavi sydänten kirsi.

Visers' ulkona lintunen pieni,
Sekin herkesi kuulemaan,
Kuinka kuorissa nuorille noille
Jalo jakavi neuvojaan.
Ijankaikkisen, korkean sanan hän heille
Oppaaks antavi maaelon hirmuille teille.

Aamun auteren valosta äsken
Kautta laps'ajan laaksomaan,
Tulit nuoriso templihin Herran
Valan kallihin vannontaan.
Ja sa seisot nyt sykkivin sydämmin siellä,
Halu sulla on kulkea kaidalla tiellä.

Halu lämmin ja harras on sulla
Käydä jälkiä Kristuksen,
Sydän sykkivi tuntoa pyhää,
Miel' on nöyrä ja lentoinen.
Tämä tunnelma aina, oi aina jos säilyis,
Elonpursi jos kuinkakin myrskyissä häilyis!

Tuolla ulkona riemuten kuohuu
Elo uhkuva, keväinen;
Siell' on intoa, työtä ja tointa,
Siell' on taistoa aatteiden.
Sinne käyös, sa nuori, käy nimessä Herran,
Siell' on siunaten Mestari kulkenut kerran.

Siellä tulkitsi Mestari muinen
Pyhää oppia elämän,
Valtakunnasta, pieninpä jossa
Sijan saava on ylimmän.
Suurin laulaja suurinta aatetta siellä
Vielä julisti Golgatan kolkolla tiellä.

Käyös nuori, sa totisin tunnoin
Ulos työhön ja elämään,
Pyhän Mestarin jälkiä seuraa
Hän ne leimasi verellään.
Itses unhoita, heikkojen kuormia kanna,
Tue, lohduta, kieltäy ja anteheks anna!

Mitä povesi puhtainta tuntee,
Sit' on Herrakin tuntenut;
Mitä aatteli korkeinta mieles,
Sit' on Herrakin aatellut.
Ijankaikkinen rakkaus rintahas sulje,
Hämärästä sa valohon voittaen kulje!

Kerran kuu sekä aurinko sammuu,
Luomakunnass' on mustin yö,
Mailma hukkuu ja taivahat sortuu —
Mut ei Kristuksen huku työ.
Syntyy uusia taivaita, uusia maita —
Niihin johtavi sieluja tie tuo kaita.

Kaunis seisovi temppeli Herran
Valoloistossa auringon,
Yli kuulean alttariristin
Lehdet kiertävi kasviston.
Ja niin kauaksi kaikuvi valtava virsi,
Sitä kuullessa sulavi sydänten kirsi.

Vakamielisnä nuorukaisparvi
Ompi ääressä alttarin,
Ijankaikkisen kasvojen eessä
Valan vannovi kallihin. —
Pyhä hujaus vienosti mielihin hiipi,
On kuin koskisi nuoria Jumalan siipi.

Vainajain päivänä.

On päivä vainajain.
Oi nukkujia Herra siunatkoon,
Hän siunatkoon myös valvojia meitä! —
Käy kanssain äänetöinten kartanoon,
Käy maahan hiljaiseen,
Ja arkihuoles hetkiseksi heitä.

Tääll' on niin rauhaisaa.
Vain tuuli latvoissa se huminoi,
Ja keltalehdet kattaa kummut kultaan.
Maan lapsen lehteen verrata myös voi.
Noin lailla lehden myös
Hän vaipuu elon lyhven jälkeen multaan.

Mut elon mimmoisen? —
Jo aikain aamusta siin' ollut on
Niin paljon murhetta ja pettymystä.
Tiepuoleen usein vaipuu voimaton,
Ja tylyys rehoittaa
Ja sorto laulaa väärän ylistystä.

Yks ainut, ainut vaan
On pyhä ollut päällä laajan maan,
Mut Hän se ainut oli armollinen.
Hänellä nim' on rauhan ruhtinaan,
Ja veljen rakkaus
Povessa Hällä oli taivahinen.

Siks yksin Hänellä
On oikeus ja valta tuomita
Maan eksyviä lapsosia meitä.
Hän näkee syyt, Hän katsoo aikeita,
Ja kaikki ymmärtäin
Hän harhaan käynyttä ei luotaan heitä.

Tääll' alla kumpujen
Niin monta siunattua nukahtaa,
Ja monta, joist' ei paljon hyvää muista.
Mut armoos, Herra, uskoa ne saa,
Sa näet syvempään,
Ikuiseen tuskaan Sin' et heitä suista.

On päivä vainajain.
Oi nukkuneita Herra siunatkoon,
Hän siunatkoon myös valvojia meitä!
Me ihmislapset kalman kartanoon,
Asuntoon hiljaiseen,
Tulemme kaikki elon eri teitä.

Uskovaiset.

Uskovaiset usein valittavat:
"Mailm' on paha sekä syntinen.
Erillään on elettävä siitä,
Ett'ei koituis hukka sielullen."

Näin he valittaa, mut minä mietin:
Mailmakin on Luojan laatima;
Toinen puu on suora, toinen käyrä,
Oma kauneus on kummalla.

Toinen vuor' on jyrkkä, toinen luisu,
Harja kummankin on pilviin päin;
Toinen virta vuolas, toinen tyyni,
Kumpikin käy mereen vierähtäin.

Ihmisetkin ovat monenlaiset
Muodoltansa että lahjoiltansa.
Kaikkein kehnoimmallakin myös sentään
Jotakin on hyvää povessaan.

Oi niin kaunis ompi Luojan taivas
Ja niin kaunis ompi Luojan maa.
Pahan rinnalla on paljon hyvää,
Paljon ylvästä ja ihanaa.

Siks' en mailmaa kuohuavaa kammo,
Siell' on taistoa ja elämää;
Miss' ei luulis, piilee puhtahinta,
Helohelmi ilmi välkähtää.

Enkeli.

Jumalan kaunis
Ja kirkas enkel'
Pois paratiisista lennähti.
Ja alas maahan
Luo ihmislasten
Halk' avaruuden hän ennähti.

Ei kauan siitä
Viel' ollut aikaa,
Kun oli enkeli lapsi maan.
Kun maiset riemut
Ja surut, tuskat
Ja vastariidat ol' osanaan.

Hän maasta kanssaan
Vei kysymyksen,
Mi vielä vastinta vailla on.
Autuuden maassa
Hän sitä etsii
Yhtyissä enkelikuorohon.

Ja kun ei löydä,
Käy murheiseksi
Hän ihanuudessa Eedenin.
Mut taivaan Herra
Hymyillen viittaa
Ja kutsuu luoksensa enkelin.

"Sa valkosiivin
Nyt maahan lennä,
Käy kautta maiden ja mannerten.
Kun enkel'-silmin
Elämää katsot
Saat kysymykseesi vastimen."

Ja siksi kaunis
Ja kirkas enkel'
Pois paratiisista lennähti.
Siks' alas maahan
Luo ihmislasten
Halk' avaruuden hän ennähti.

Ja näki kaikki
Nuo monet sadat
Miljoonat maailman ihmiset.
Ja näki myöskin
Yksilön kunkin,
Sen ilot, surut ja kyynelet.

Niin pien' ol' ilo
Suruhun nähden
Kuin kyynel aaltohon verraten.
Ol' yksilökin
Miljooniin nähden
Kuin lehti metsähän suurehen.

Mut sama silmä
Se valvoi heitä
Ja sama tahto se hallitsi.
Ja sama Isä
Ylhäinen heille
Hän ilon soi sekä surunki.

Ja kaikki, kaikki
Ne toimi, hyöri,
Rakasti, toivoi ja taisteli.
Näk' enkel', kuinka
Sai hyvyys voiton
Ja totuus toimia leimasi.

Ja vastariidat
Nuo ihmiselon
Ne sulosointuhun sulivat
Ja enkel' riemuin
Hän katsoi, kuinka
Toteentuu aattehet korkeat.

Niin monen monta
Jaloa sortui
Totuuden puolesta taistellen.
Mut totuus voitti
Ja kyynelissä
Kiils' silmät enkelin ylhäisen.

Ja maasta ylös
Pois enkel' liiti
Ikuiseen ilohon Eedenin.
Kun elkel'-silmin
Elämää katsoo
Käy selväks tarkoitus korke'in.