The Project Gutenberg eBook of Pieni novellikirjasto VII, by Various

Henkilääkäri, kirj. W. H. Riehl.
Äitipuoli, kirj. Don Antonio de Trueba.
Paulaan joutuneet, kirj. Felix Lilla.
Paennut liiketoveri, kirj. L. Maurice.
Kiinalais-tyttö, kirj. Johannes Wilda.

HENKILÄÄKÄRI.

W. H. RIEHL.

Ruhtinas Kasimir III oli noussut korkeasti-autuaan isävainajansa, ruhtinas Kasimir II:sen valta-istuimelle. Vaikka nuoren ruhtinaan nimi ainoastaan pienellä lisäpiirulla erosi vanhan nimestä, niin muodosti tämä piiru todellisen ja täydellisen vastakohdan vanhan ja uuden hovielämän ja politiikan välillä. Kasimir II oli, niinkuin Saksassa niin moni muu kahdeksannentoista vuosisadan pikkuruhtinaista, pitänyt vierasvaraista ja loistavaa hovia ja ottanut osaa seuraelämään, mutta hyvin vähän hallinnut. Poika sitävastoin antausi kohta, hallitukseen tultuansa, isänsä täydelliseksi vastakohdaksi.

Hovin herroista ja palvelioista erotettiin kohta puolet; kemuista ja pidoista tuli loppu, lemmikit katosivat. Vanhalla Kasimirilla oli ollut ainakin puoli tusinaa suosikkeja ja korvaan-kuiskaajia; nuorella Kasimirilla ei ollut ainoatakaan. Hän hallitsi itse eikä edes hänen kamaripalveliansa voinut kerskata mistään persoonallisesta vaikutuksesta. Mikä tarumainen muutos koko maassa: ruhtinas, joka itse hallitsi ja jonka hovissa ei kenelläkään ollut mitään syrjävaikutusta! Jollei suuri pyrstötähti keväällä olisi ennustanut jotakin tavatonta, niin eivät vanhat hoviherrat olisi uskoneet mitään tuollaista mahdolliseksi; eivätpä he tahtoneet ottaa sitä uskoakseen silloinkaan, kun se jo kauan sitten oli ollut täydellistä varsinaisuutta.

Hovi näytti miltei autiolta. Nuori ruhtinas oli vielä naimaton, hänen äitinsä jo aikoja sitten kuollut, hänen sisarensa naituina muihin valtakuntiin. Hovissa ei sentähden ollut ensinkään naisia. Kummako, että vanhojen muurien sisäpuolella vallitsi hiljaisuus, niin syvä kuin luostarissa! Kasimirin ainoa huvi oli metsästys, mutta sekään ei tuota loistavaa laatua; vaatimattoman metsästäjän tavoin rakasti hän yksinäistä, hiljaista metsää.

Syksymyöhäisellä tapahtui eräänä päivänä, että nuori ruhtinas tällaiselta yksinäiseltä metsästysretkeltään toi kotiinsa toivotun riistan sijaan kovan kuumeen. Lapsuudestaan saakka ei hän ollut mistään taudista tiennyt; hän luuli sentähden — ja täydellä syyllä — voivansa luottaa rautaiseen ruumiiseensa, joka oli täydellisessä sopusoinnussa hänen tahtonsa lujuuden kanssa. Ja kun hän ei muka lääkäriä tarvinnut, niin eihän mitään kummaa siinä, että hän, kun hallitusistuimelle noustuaan erotti liikanaiset palveliat, myöskin antoi eron vanhan ruhtinaan henkilääkärille. Hän oli näet sitä mieltä, että työ, metsästys ja liikkuminen ulko-ilmassa tekevät tohtorit ja apteekkarit tarpeettomiksi, semminkin kun hän, kuten lempirunoiliansa Molière, ei juuri sanottavassa määrässä kunnioittanut koko lääketieteellistä, tiedekuntaa.

Nyt onnistui kumminkin hovimarsalkan, tuon nöyristyneen jäännöksen vanhan hovin ajoilta, houkutella häntä hankkimaan lääkärin apua ja valitsemaan henkilääkäri. Tavaton ponnistus ja oman itsensä voittaminen, jotka olivat ruhtinaassa synnyttäneet tämän päätöksen, vaikuttivat ihmeitä. Kohta sen jälkeen kun hän oli antanut hovimarsalkalle lupauksensa, rupesi hän hikoomaan ja vaipui sitten syvään uneen, joka mursi hänen tautinsa, jotta hän seuraavana aamuna oli ihan vapaa kuumeestansa.

Hän katui nyt illalla antamaansa lupausta ja arveli parantumisensa miltei liian korkeasta hinnasta ostetuksi; mutta hiukan mietittyään puristi hän yhteen huulensa, sanoi itselleen: "sanasta miestä!" ja sääsi vuotuisen rahamäärän henkilääkärin palkkaamiseksi. Mutta vaikkakin hän näin miehuullisen rehellisesti pysyi antamassaan lupauksessa, piili veitikka sen takana. Sillä sillaikaa kuin hovimarsalkka jo riemuten kuiskasi ystävilleen, että uusi järjestelmä nyt oli murtunut ja että vanha hovielämä jälleen pääsisi valtaan, neuvotteli ruhtinas oman itsensä kanssa, miten hän juuri henkilääkärin valitsemisen kautta tekisi tällaisen virkamiehen tyhjäntoimittajaksi.

Yleinen mielipide tiesi pian kertoa, ettei uutta kadehdittua virkaa sijoittaessa voinut tulla kysymykseenkään muu, kuin toinen tahi toinen pääkaupungin kahdesta kuuluisimmasta lääkäristä. Mutta ruhtinas valitsi kolmannen, jota ei kukaan ollut ajatellut. Koko kaupunki oli ihmeissään siitä, mutta eninnä kaikista valittu itse. Tämä oli aivan nuori mies, joka juuri oli palannut yliopistosta, josta hän oli tuonut mukanansa — kihlasormuksen ja tohtorihatun — muuten ei ollut hänessä mitään, joka olisi ilmaissut lääkäriä. Hauskana, hupaisena ja kohteliaana seuratoverina oli hän tervetullut kaikkialla, missä iloa pidettiin; sitävastoin ei kukaan sairastava hänen apuaan kysynyt. Muuten tiesi hän valmistaa oivallista punssia, ja siihen kyllä hänen neuvoansa kysyttiin. Toisellaisia reseptejä ei häneltä vaadittu. Alhaista sukuperää kun oli, ei hän sukulaisten hyväntahtoisuudesta ja puoltolauseista voinut toivoa mitään apua virka-urallaan, eikä hänellä ollut edes kunnollista nimeä, jonka kautta hän olisi voinut tulla erotetuksi muista, sillä hän oli vain — Juhana Jaakko Müller ! [Müller on Saksassa ehkä tavallisin kaikista sukunimistä] Ja tämän Juhana Jaakko Müllerin valitsi ruhtinas henkilääkärikseen!

Müllerillä oli kumminkin ominaisuus, joka erittäin lääkäreissä on arvossa pidettävä: hän, näetsen, tiesi, ettei hän mitään tietänyt. Ja kun hän oli yhtä avoin ja rehellinen muita kohtaan, kuin vaatimaton oman itsensä suhteen, niin päätti hän, astuessaan marmorirappusia ruhtinaalliseen linnaan, johon hän virka-arvonsa vastaanottamista varten oli kutsuttu, kursailematta ja suoraan tunnustaa ruhtinaalle tietämättömyytensä ja pyytää armollista vapautusta koko korkeasta nimityksestä. Mutta hänen suureksi kummakseen lausui ruhtinas kohta, ikäänkuin olisi hän osannut lukea hänen sisimmät ajatuksensa:

"Älkää uskokokaan, hyvä tohtori Müller, että olen nimittänyt teitä henkilääkärikseni teidän lääkäritaitonne tähden. Tiedän, ettette yliopistossa ole mitään oppinut. Tohtorit ovat kaikki puoskaroitsioita, ja se, joka ei ole tilaisuudessa harjoittaa ammattiaan, ei ainakaan paranna ketään kuoliaaksi. Te olette älykäs ja vaatimaton ja sentähden olen valinnut teidät henkilääkärikseni, sillä tieteestänne en yhtään mitään välitä. Minä, nähkää, annan luonnon vallita; se on paras lääkäri, ja teidän tulee olla samaa mieltä. Vanhastaan on tässä hovissa ollut tapana, että henkilääkäri lyönnilleen kello 8 aamulla esiintyy ruhtinaan työhuoneessa, ja kun minulla tuon vanhan tavan mukaan nyt taasen on henkilääkäri, niin tahdon nähdä hänet täällä lyönnilleen kello 8. Muuten ei teidän tule olla millännekään terveydestäni. Suu kiinni vain, kunnes kysyn. Olkaa viisas, hiljainen ja vaatimaton, niin ehkä laulaa teille kunnian kukko."

Ruhtinaan tervehdys pani Müller-paran kerrassaan ymmälle. Hän ei enää voinut sanoa pois puolestaan nimitystä, kun ruhtinas selitti hänen olevan virkaan sovelias. Hänen syntyperäinen kevytmielisyytensä heräsi taasen, kun hän kuuli ruhtinaan armollista, vaikka karmeaa puhetta. Hän tuli ajatelleeksi, että viidenkolmatta vuotiselle miehelle, jolla ei ollut maailmassa muuta kuin morsian, ei tämä tällainen alku ollut niin aivan huono, ja kun ei ruhtinas häneltä mitään vaatinut, niin voisi hän tuon vaatimuksen täyttää yhtä hyvin kuin joku toinenkin. Sentähden kiitti hän nöyrimmästi ruhtinaallisesta armosta, ja harvasanainen herra nyykäytti suosiollisesti päätään, merkiksi että keskustelu oli loppunut.

Kun molemmat nuoret miehet siinä seisoivat vastakkain, oli kumpikin heistä nähtävästi tyytyväinen itseensä ja rooliinsa. Mutta he olivat rehellisiä miehiä kumpikin, ja sentähden oli ruhtinas yhtä häpeissään ja harmissaan kometiiasta, kuin tohtori. Ruhtinas tunnusti, näet, itselleen, että hän oli pitänyt lupauksensa puustavin mukaisesti, mutta sydämessään rikkonut sitä vastaan, ja se — sen myönsi hän itselleen — ei ollut ruhtinaallista tekoa. Vielä enemmän: vastustaakseen kaikkia niitä, jotka halusivat vanhan hovielämän palaamista, oli hän palauttanut tämän kaikkein kurjimpia kasvannaisia — hän oli luonut ensimäisen laiskanviran. Mutta hänen itsepäisyytensä oli yhtä luja kuin hänen rehellisyytensä ja sentähden oli hänen ilkkunsa hovimarsalkan petkuttamisesta jonkunmoisena korvauksena sille mieliharmille, jota hänen epäjohdonmukaisuutensa hänessä herätti. Tohtori taasen astui yhtä nöyristettynä alas marmorirappusia kuin hän hyviä päätöksiä mielessään ja rohkeana äsken oli kulkenut niitä ylös. Ensi kerran eläessään häpesi hän turhaan kulutettua opintoaikaansa. Jos hän olisi ollut oikein "oppinut" tohtori, niin olisi hän rehellisesti ja itse asiassa jalon luonteensa mukaan kerrassaan kieltäynyt vastaanottamasta tarjottua arvoa ja mieluummin kärsinyt lääkärinä nälkää kurjimmassa kylässä, kuin pöyhkeillyt hovileluna ilman mitään tositehtävää pääkaupungissa. Hän häpesi vielä sitäkin, että hänen kauttansa tiede oli tullut alennetuksi, vaikka se ei oikeastaan ollut hänen tieteensä, ja ettei hän voinut ylläpitää tarpeellista kunnioitusta tätä tiedettä kohtaan, siitä syystä että hän itse niin vähän oli siihen perehtynyt. Mutta tämän katkeran itsesyytöksen ohessa tuli hän ensikerran eläissään selvästi näkemään sitä toivotonta tulevaisuutta, joka olisi häntä odottanut, ellei ruhtinaan oikku olisi tehnyt hänestä nimi-henkilääkärin. Vasta tänään näki hän, millä kadotuksen partaalla hän mitään ajattelematta oli liikkunut, ja hän päätti ettei hän enää ikinä poikkeaisi siltä parannuksen uralta, joka niin äkkiarvaamatta oli hänelle avautunut. Tavallisesti avaa onnettomuus ihmisten silmät, ansaitsematon onni oli hänessä tehnyt saman vaikutuksen.

Tohtori alkoi nyt tehdä jokapäiväisiä käyntejä linnassa. Hovielämästä ja siihen kuuluvista juonista hän ei tietänyt rahtuakaan. Mutta hän muisti erästä itämaista neuvoa, jonka hän oli nähnyt jossakin vanhassa kirjassa, ja tuota neuvoa johti hän mieleensä joka aamu, kun hän kulki linnan marmorirappusia ruhtinaan luo. Se oli näin kuuluva:

Lääketieteellinen neuvottelu ruhtinaan luona tapahtui joka päivä seuraavaan tapaan: Henkilääkäri Müller astui aamulla, kun kello löi 8, ruhtinaan työhuoneeseen, jossa tämä jo kauan oli istunut asiapaperien ja kirjojen ääressä. Muiden palveliain täytyi lääkärin sisäänastuessa poistua, kaiketikin vanhan tavan mukaan, jonka noudattamisesta nykyinen ruhtinas kumminkin oli — paremmaksi varmuudeksi — antanut ankarat käskyt, hänellä kun oli pätevät syyt jättää ympäristönsä tietämättömyyteen uuden henkilääkärin omituisista virkatehtävistä. Ja kun hän pian huomasi, että hän tällä menettelyllä sai hovimarsalkan uteliaisuuden jännitetyksi äärimmäisyyteen asti, niin tuli hän yhä salaperäisemmäksi noiden neuvottelujen suhteen. Kun lääkäri astui sisään hiljaiseen asuntoon, kysyi korkea herra ensin mimmoinen ilma ulkona oli ja sitten tohtorin omaa vointia. Vastaus-ensimäiseen kysymykseen vaihteli sateen ja auringon paisteen välillä; vastaus toiseen taasen oli aina ijankaikkkinen sama, sillä tohtori oli yhtä terve ja veressydäminen kuin ruhtinas itse. Lääkäri sitävastoin ei koskaan uskaltanut kysyä ruhtinaan vointia, sillä hyvässä muistissa pitäen ensimäisen käynnin käskyä oli hän päättänyt lyhyeen vastata, kun häneltä kysyttiin, ja olla lausumatta sanaakaan sen enempää. Kun sitten ruhtinas oli saanut tietää, että lääkäri voi hyvin, jatkoi hän työtään ja antoi lääkärin seisoa noin puolen tuntia mykkänä huoneessa. Müller tirkisteli sen aikaa vastapäätä olevaa seinää, johon oli kuvattu villisian metsästys, luki siinä olevia osanottajia: miehiä, naisia ja koiria ja takalistossa olevan suuren puun lehtiä, uskaltamatta antaa silmiensä eksyä muihin, huoneessa oleviin esineisiin. Kun sitten puolen tuntia näin oli kulunut, nyykähytti ruhtinas päätään, ja tehtyään syvän kumarruksen lähti tohtori. Lääketieteellinen neuvottelu oli päättynyt.

Hovin koko väestö, alkaen hovimarsalkasta mitättömimpään lakeijaan asti, oli vähällä haleta uteliaisuudesta. Mitä keskusteltiinkaan noissa ruhtinaan ja lääkärin salaperäisissä neuvotteluissa? Marsalkka kuunteli lukonreikien takana, mutta ei kuullut hiiskaustakaan. Ruhtinaan kamarissa oli kaikki hiljaista. Keskustelut pidettiin siis huoneen kaukaisimmassa nurkassa ja kuiskaamalla — sehän päivän selvä, ja tästä tultiin siihen luonnolliseen päätökseen, että tohtori Müller oli ruhtinaan ensimäinen ja ainoa uskottu, hänen ainoa suosikkinsa.

Tietysti kääntyivät uteliaat milloin suoraan, milloin kaikenmoisilla houkutuksilla Müllerin puoleen. Häntä imarreltiin ja ärsytettiin, häntä vaivattiin ja rasitettiin alituisilla ja vaativilla kysymyksillä; mutta tuo muulloin niin avomielinen ja puhelias tohtori oli ja pysyi salaperäisenä, itseensä sulkeuneena ja paatuneena — ainakin kysyjäin mielestä. Itse asiassa antoi hän heille, nyt kuten ainakin, suoria ja avomielisiä vastauksia; hän ilmaisi näet jokaiselle, että ruhtinas vain puhui hänen kanssansa ilmasta, että hänen virkansa oli tyhjäntoimittajan, ettei hänellä ollut vähän vähääkään vaikutusta ja ettei hän ensinkään ollut ruhtinaan uskottu, vielä vähemmän suosikki. Mutta ei kukaan uskonut häntä. Kaikki olivat sitä mieltä että nuori lääkäri oli luotu hovimieheksi ja että hänen vaitiolonsa ja kieltonsa olivat paljaita keinotemppuja. Ihmeteltiin vain, ettei ennen oltu huomattu tuota erinomaista diplomaattista kykyä avosydämisessä ja iloisessa lääkärissä.

Müller nauroi itsessään noita eriskummallisia ihmisiä, jotka teeskentelemättömimmässä totuudessa näkivät petollisuuden hienoimpia temppuja. Mutta vielä naurettavampaa oli hänestä se, että häntä itseään, joka oli koko kaupungin uteliaisuuden esineenä, vaivasi kauhea uteliaisuus. Hän, näetsen, ei voinut ymmärtää, mistä syystä ruhtinas oli tahtonut julkisesti korottaa ja samalla salaperäisesti niin kovin nöyristää häntä. Hän oli kumminkin siksi viisas, ettei hän tuota uteliaisuuttaan näyttänyt; hän odotti kärsivällisesti ja ääneti, arvellen että aika kyllä asian selvittäisi.

Muutamien viikkojen kuluessa oli huhu uuden henkilääkärin suuresta vaikutuksesta levinnyt ympäri koko maan. Ensimäiseksi todistukseksi siitä sai tohtori Müller vastaanottaa kirjeen eräältä kaukaiselta sukulaiselta, joka asui etäisessä kylässä ja hartahasti pyysi hänen puoltosanaansa ruhtinaan luona. Tämä sukulainen oli ruokakauppias, joka kauan oli halunnut saada kahvin ja sokurin ohessa myöskin kaupitella palttinaa. Mutta sitä ei paikkakunnan tuomari ollut suvainnut, hänen sukulaisensa kun, näetsen, piti palttinakauppaa naapurikylässä. Tästä syystä kääntyi nyt ruokakauppias tohtori Müllerin puoleen ja rukoili, että hän ruhtinaan kautta tekisi lopun tuomarin hävyttömyydestä. Tohtori Müller vastasi ensi postissa: "Ruhtinailla ei ole tapana välittää palttinakaupoista. Mitä minuun taasen tulee, niin ei ole minulla ensinkään mitään vaikutusta ruhtinaaseen, vaikka valheellisesti niin luullaan. Minä sentähden valitettavasti en voi pyyntöönne nähden mitään tehdä." Mutta — kuinka hämmästyikään rehellinen tohtori Müller, kun neljäntoista päivän kuluttua sai vastaanottaa lämpimimmän kiitoskirjeen ynnä aika suuren juuston samalta ruoka-kauppias-sukulaiseltaan. Tämä oli, näetsen, saanut tuomarilta pyydetyn luvan, joka oikeutti häntä harjoittamaan myöskin palttinakauppaa, ja oli nyt varmasti vakuutettu siitä, että tohtori oli sen hänelle hankkinut ja että tuo kieltävä kirje ei ollut muuta kuin "politiikkaa, sillä täytyyhän hovimiehen kirjoituksissaan noudattaa suurinta varovaisuutta." Itse asiassa olikin tohtori viaton syy siihen, että "sukulainen" oli saanut hartaan toivomuksensa täytetyksi. Ruokakauppias oli, näetsen, kerskannut ja pitänyt niin suurta suuta "sukulaisensa henkilääkärin" vaikutuksesta, jotta tuomari katui kieltoansa ja antoi jälkeen, ennenkuin pelätty ruhtinaallinen päätös ehtisi saapua. Tuomari kirjoitti itse sen ohessa tohtorille ja koetti pitää esillä nyt osotettua hyvää tahtoaan, vakuuttaen aina haluavansa "palvella Müller sukua", sekä pyysi katuvaisena, että herra henkilääkäri jalomielisesti unhottaisi menneisyyden ja sulkisi hänet suosioonsa. Hän olisi sielullaan ja mielellään aina altis vastapalvelukseen. Tohtori söi osan oivallisesta juustosta itse, osan hän lahjoitti ystävilleen, mutta kirjeet tallensi hän, ne kun hänen mielestään mitä naurettavimmalla tavalla osottivat että tietämättään ja vasten tahtoaankin täytyy olla ja pysyä vaikuttavana miehenä, kun vasten tahtoaan ja ansiottaan on sattunut joutumaan henkilääkäriksi. Samoin kuin kaupungista maalle levinnyt huhu oli antanut hänelle suosikin maineen, niin vei huhu sen takaisin maalta kaupunkiin suurennettuna ja parannettuna ja vahvisti yhä kaikissa vakaumuksen, että tohtori Müller oli ruhtinaan kaikkivoipa ystävä.

Mutta jos ensimäisten neljäntoista päivän kuluessa ainoastaan sukulainen-kauppias oli koettanut päästä hänen suosioonsa, niin pyrki siihen kolmannella, viikolla arvokkaita porvareita ja virkamiehiä ja neljännellä itse ruhtinaallinen kamaritirehtööri, joka oli jonkunmoinen valtiovarain ministeri pienessä maassa. Tämä viimeksimainittu tahtoi näetsen korottaa veroja ja pyysi tohtorin myötävaikutusta siihen. Tohtori vakuutti vakuuttamalla, nyt niinkuin ainakin, ettei hänellä ollut mitään sanomista ruhtinaan luona ja että kamaritirehtööri oli kääntynyt väärän miehen puoleen — mutta "noita lauseparsia jo tunnemme", ajatteli kamaritirehtööri ja hymyili niin ystävällisen uskomattomasti kuin se hänelle oli mahdollista. "Muuten", lisäsi Müller, "niin puhutaan kaikkialla, että armollinen ruhtinaamme aikoo vähentää noita veroja, joita te tahdotte korottaa, ja koko hänen politiikkansa viittaakin siihen. Sentähden lienee teidän, vaikka olettekin koko roomalaisen valtakunnan etevimpiä raha-asiain ymmärtäviä, kovin vaikea saada armollisen ruhtinaamme rautaista tahtoa taivutetuksi korotettujen verojen puolelle, ja mitä minun kuulumaton sanani silloin vaikuttaisi."

Tohtori oli ainoa, joka uskalsi vanhalle raha-asiain ministerille julki lausua, mitä koko maa ajatteli; ministeriä kaikki ystävät olivat, näetsen, imarruksillansa herättäneet hänessä perättömiä toiveita. Hänen verojen korotuspuuhansa päättyivätkin loistavaan tappioon ja hänen kiukkunsa siitä kääntyi salaiseen, mutta syvään vihaan viatonta tohtoria kohtaan. "Olkaa varuillanne tuota ylimielistä miestä vastaan", kuiskasi hän ystävillensä; "minä olen, näette, saanut varman tiedon siitä, että hän yksin tuntee ruhtinaan salaiset tuumat ja nauttii hänen rajatonta luottamustaan, vaikkakin hän aina koettaa meitä uskottaa, ettei hän keskustele hänen kanssaan muusta kuin säästä ja ilmasta; niin, siihen vakaumukseen olen tullut ja se tieto on minulla korvauksena tappiostani."

Olihan siis selvän selvä, että tohtori Müller oli ruhtinaan suosikki — ei ainoastaan sentähden että muutamat hänen puoleensa kääntyneet armonanojat olivat saaneet, mitä olivat pyytäneet, vaan, ja vieläpä enemmän, sentähden että toiset, jotka olivat häntä kumartaneet, eivät olleet sillä mitään voittaneet. Jos tohtori Müller olisi seisonut vaikka päällään, niin olisi hän sittenkin ollut ruhtinaan suosikki heidän mielestään.

Koko kaupunki jakautui kahteen puolueeseen. Toiset olivat Müllerin julkisia ystäviä, toiset hänen salaisia vihamiehiään — julkisena vihamiehenä, näetsen, ei uskaltanut kukaan vielä esiintyä. Tohtorin puolella oli ylimystö; vastustajat taasen kuuluivat parhaasta päästä porvaristoon. Ja kumminkin oli Müller itse niin kerrassaan porvarillinen luonteeltaan ettei hänessä ollut havaittavana mitään ylhäistä. Mutta hovimarsalkka, joka syystä saattoi ylpeillä siitä, että ruhtinas hänen neuvostaan oli päättänyt ottaa henkilääkärin, kerskasi nyt ilman minkäänlaista syytä siitä, että juuri hänen puoltolauseensa oli hankkinut Müllerille ruhtinaan suosion. Ollen oikeakarvainen hovimies luuloitteli hän kaikkia että se, mikä oli tapahtunut olematta hänellä mitään osaa siinä, olikin tapahtunut juuri hänen vaikutuksestansa. Hän suvaitsi mieluummin ottaa vastaan nuhteita siitä, että hän oli valinnut sopimattoman miehen, kuin kuulla sanottavan että vaali oli tapahtunut hänen tietämättään. Ja tästä kaikesta oli seurauksena että Mülleriä pidettiin hovimarsalkan kätyrinä. Tosin oli ylhäinen herra itsessänsä hyvin harmissaan luulotellun suosikkinsa salaperäisyydestä ja kylmäkiskoisuudesta, mutta hän oli toki siksi viisas, ettei antanut kenenkään aavistaa tätä harmia, ja sitä paitsi toivoi hän ennemmin tahi myöhemmin saavansa tohtorin pauloihinsa. Ylimykset noudattivat hovimarsalkan petollista esimerkkiä; pitivätpä vielä nuoren henkilääkärin varmana todisteena siitä, että vanha lemmikkijärjestelmä uudelleen oli päässyt voimaan ja että se ennen pitkää taaskin ottaisi kehittyäkseen. Kun aatelisten nuorukaisten ei ollut tapana alentaa itseään tunnustelemaan "asianomaisten valtasuonta eikä kirjoittamaan reseptejä", niin oli porvarillinen suosikki kateuden yläpuolella, tahi paremmin: oli liian halpa ollaksensa ylimysten kateuden esineenä.

Tohtorin vanhat ystävät ja tuttavat alkoivat katsella entistä iloista toveriaan yhä suuremmalla epäluottamuksella. Hän oli heistä entistänsä salaperäisempi ja itseensä sulkeutunut, ja he pitivät sitä ylpeytenä. Ja kumminkin oli itse asiassa syvä nöyryys syynä siihen suureen miettiväisyyteen ja hiljaisuuteen, jota tohtori nyt osotti. Hän, tuo ennen niin iloinen mies, ei enää viihtynyt seuraelämässä, hän kun nyt — merkillistä kyllä — alkoi harrastaa lääkeoppia. Alituiseen vaivasi häntä ajatus, että hän oli joutunut tähän kadehdittuun ja kumminkin niin arvottomaan asemaan ainoastaan sentähden ettei hän ollut mitään oppinut. Mies parka ponnisti voimiansa saadaksensa päähänsä oppikirjoja ja luentovihkoja, sill'aikaa kun luultiin hänen hallitsevan ruhtinaskuntaa, ja usein hiipi hän lasareettiin tutkiakseen tauteja, joista hän opinto-aikanansa ei ollut mitään välittänyt, sill'aikaa kun hänen vanhat toverinsa istuivat ravintolassa ja olivat yksimieliset siitä, että hän ylpeydestä pysyi poissa heidän iloisesta seurastaan. Hänestä tuntui kuin täytyisi koko tämän hullun näytelmän päättyä häpeään, jollei hän hankkisi itselleen tietoja, syviä lääketieteellisiä tietoja, jotka oikeuttaisivat häntä oppineen ja todellisen tohtorin nimeen ja joiden kautta hän voisi syrjäyttää uhkaavaa vaaraa.

Hänen ympärillään oli kaikkialla pimeyttä, häiriötä, erehdyksiä ja itsepettoa. Ruhtinas ei voinut ymmärtää syytä siihen mielten levottomuuteen, jonka hän huomasi kaupungissa ja maalla vallitsevan, sillä ei uskaltanut kukaan hänen läsnäollessaan puhua hänen henkilääkäristänsä. Sill'aikaa kun hän yleisen mielipiteen tähden oli koettanut välttää kaikkea, joka suosikkisuudelle vivahtaisikin, oli tämä yleinen mielipide antanut hänelle suosikin, josta hän ei tietänyt uneksiakaan. Hovimarsalkka vaivasi päätään päästäksensä tohtorin salaisuuden perille, aateli vaivasi päätään saadaksensa selville, mitä hovimarsalkka tiesi, uusi henkilääkäri vaivasi päätään koettaakseen saada edes vihiä siitä, mitä ruhtinas tarkoitti ja mitä aikeita hänellä oikeastaan oli, ja vihdoin vaivasi koko ruhtinaskunta päätään aprikoimalla ruhtinaan, henkilääkärin, hovimarsalkan ja aatelin välisiä suhteita. Rehellinen ja hiljainen tohtori sai aikaan mitä hassuimpia juonia, ja siitä syystä että hän kaikista hovi-ohjeista tunsi ainoastaan yhden turkkilaisen sananlaskun, oli hän täydellisin hovimies koko ruhtinaskunnassa.

Henkilääkäri Müllerin morsian Anna von Lehnberg oli köyhä, nuori orpotyttö vanhaa aatelista sukua. Hänen ylpeät sukulaisensa eivät ensialussa tahtoneet tietää mitään semmoisesta kosiasta, jonka nimi oli paljas Juho Jaakko Müller. Mutta kun tuosta Mülleristä tuli ruhtinaan henkilääkäri ja uskottu mies, johon pääkaupungin aateli kiinnitti toiveitaan, niin kääntyi lehti. Ansio voi tehdä tavallisimmasta Mülleristäkin aatelismiehen. "Jos olisin oppinut jotakin oikein", sanoi tämä itselleen, "niin silloin ei minulla olisi ollut mitään ansiota eikä minusta olisi tehty henkilääkäriä, ei ainakaan ruhtinaan uskottua; niin, jos minulla olisi ollut tietoja, olisi alati koetettu purkaa kihlaustani. Ei ole mitään niin huonoa, josta ei olisi jotakin hyvää." Hän alkoi väliin itsekin uskoa, että hän oli ruhtinaan suosikki — niin tarttuvaisia ovat yleisön mielipiteet; mutta, seuraava käynti ruhtinaan luona ja keskustelut hänen kanssaan säästä ja ilmasta olivat omiansa haihduttamaan kaikki tuollaiset unelmat. Tohtori lahjoitti pois kesytetyn lehtorupsaleen, tämä kun alati muistutti häntä ilmasta. Tuo lehtorupsale oli sitäpaitse liiaksikin usein saanut häntä ajattelemaan, ettei hän oikeastaan ollutkaan henkilääkäri, vaan hänen korkeutensa ruhtinaan lehtorupsale.

Anna, joka eleli maalla erään vanhan setänsä luona, tunsi yhtä vähän kuin kukaan muukin tohtorin oikeaa asemaa. Hän oli vain sitä mieltä, että sulhasen kohtalo äkkiä oli muuttunut, ja hän iloitsi siitä. Mutta vaikkakin hänen luonteensa ominaisuuksia olivat hiljaisuus ja lempeys, oli hän varsin tarkkaälyinen, ja viime aikoina oli hän sulhasensa kirjeissä ollut huomaavinaan jotakin, jota hän ei voinut ymmärtää. Ja vaikkakin Müller joka lauantai lähetti hänelle kirjeen, milloin kahden, milloin kolmen postipaperiarkin kokoisen, ja uskollisesti kertoi ajatuksiaan ja tunteitaan sekä myös mitä viime viikon kuluessa oli tapahtunut, niin ei hän sanallakaan kosketellut tärkeintä kaikista: toimiansa ruhtinaan luona ja seurusteluaan hänen kanssaan. Morsian oli kyllä usein varovaisesti kolkutellut salaperäisen komeron ovea, mutta tohtori ei ollut kolkutusta kuulevinaan. Hän oli morsiamelleen ensi alussa mitään salaamatta kertonut suoran totuuden, saman kuin muillekin, mutta kun Anna rupesi urkkimaan enemmän tietoja, vastasi hän vain: "hovijutut eivät ole nuorten tyttöjen korvia varten." Mutta tällaisista vastauksista tuli tietysti tuo nuori tyttö vain kahta uteliaammaksi noita hovijuttuja tietämään, ja viimein sanoi hän itselleen: "tässä salautuu jotakin, josta minun tulee saada selvä, maksoi mitä maksoi", varsinkin kun tohtorin kirjeet vähitellen alkoivat hänessä herättää yhä enemmän epäluottoa. Muinen, kun toivotun avioliiton solmimisen aika siirtyi yhä kauemmaksi himmeään tulevaisuuteen, oli toiveissaan elävän köyhän sulhasen jokaisessa kirjeessä syviä huokauksia tuota kaukaa häämöittävää hetkeä kohden; nyt sitävastoin, kun ruhtinaan henkilääkäri saattoi viettää häänsä milloin tahansa ja korkeasti-aatelinen Lehnberg sukukin oli pelkkää päiväpaistetta ja ystävällisyyttä, nyt ei hänen kirjeissään enää ollut sanaakaan avioliitosta, ei likeisemmästä ei kaukaisemmasta. Syy tähän sulhasen äänettömyyteen oli kumminkin hyvin kunnioitettava. Vaikka hän olikin arvoltaan ja nimeltään henkilääkäri, ei hänellä mielestänsä kumminkaan mitään virkaa ollut, ja sentähden hän ei pitänyt itseänsä oikeutettuna avioliittoa ajattelemaan. Ollessaan muinen ilman virkaa ja ammattityötä ei hän koskaan ollut ottanut likemmältä miettiäksensä asemaansa; hän oli kyllä uneksinut onnesta, joka häntä odotti syvästi rakastetun morsiamensa kanssa, mutta ajattelematta, aavistamatta niitä tosi-oloja, joita avioliitto tuo mukanaan.

Mutta mitään sellaista syytä hänen vaitioloonsa ei Anna osannut aavistaakaan. Anna tahtoi tietää, miten asiat olivat, ja kun sulhasen kirjeet eivät niistä mitään selkoa antaneet, vaan päinvastoin tekivät ne yhä salaperäisemmiksi, niin rupesi Anna houkuttelemaan vanhaa setäänsä lähtemään pääkaupunkiin muka nyt jo tapaamaan erästä ystävää, joka kyllä häntä odotti, mutta vasta tulevana kesänä. Anna ajatteli: "jos vain kerran pääsen näyttämölle, kyllä pääsen myöskin tilaisuuteen kurkistamaan kulissien taakse." Nuoren tohtorin kasvot kuvastivat iloa, mutta myöskin hämmästystä, kun hän aivan odottamatta näki morsiamensa. Tämän tutkiva silmä sen kohta huomasi. Anna näki epäluulonsa oikeutetuksi ja keksi siinä paikalla sukkelan keinon. Hän päätti olla kipeään asiaan koskettelematta, siten taivuttaaksensa sulhastansa omalla vaitiolollaan. Tällä tavalla sekä hyvyydellä ja lemmellä luuli hän parhaiten pääsevänsä salaisen asian perille. Pienellä, pidätetyn tyytymättömyyden osotuksen vivahduksella tahtoi hän vain antaa sulhasensa tietää, että tämä salaperäisyydellään oli syvästi loukannut uskollisinta sydäntä.

Anna oli oikein ajatellut ja toiminut. Hänen säälivä vaitiolonsa ja silmäyksensä, jotka ilmaisivat hiljaista kärsivällisyyttä, masensivat onnettoman tohtorin. Salakavalimmat kysymykset ja kovimmat nuhteet eivät olisi voineet vaikuttaa, mitä Annan menettely vaikutti.

Eräänä päivänä olivat Müller, hänen morsiamensa ja vanha setä kävelemässä hovipuistossa. Kirkas päiväpaiste, kaunis, valkopukuinen, lumenpeittämä maisema ja puhdas, raitis talvi-ilma vaikutti virkistävästi heihin jokaiseen ja kevensi heidän sydämensä. Tohtori tunsi itsensä yht'äkkiä niin rohvaistuneeksi, että, jollei setä olisi ollut seurassa, hän paikalla olisi tahtonut tehdä morsiamellensa synnintunnustuksensa, vaikkapa olisikin häpeästä vajonnut maan sisään. Nyt päätti hän lykätä asian iltapuhteeseen; silloin olisi hän tilaisuudessa Annallensa rehellisesti tunnustaa koko totuuden.

Näitä hänen vakavia mietteitään häiritsi äkkiä ruhtinas. Hän tuli syrjäkäytävältä heitä vastaan ja heitti ohitsemennessään heihin pitkän silmänluonnin. Vähän ajan kuluttua kohtasivat he toistamiseen ruhtinaan. Näytti siltä kuin olisi hän tahallaan suunnannut askeleensa heitä vastaan. Hänen silmänluontinsa näyttivät tohtorin mielestä vielä terävämmin kuin äsken heitä tutkivan. Ja sitten, kun he puistosta lähtivät, näkivät he hänen vielä kolmannen kerran hovin rappusten vieressä.

Seuraavana aamuna kun tohtori tapansa mukaan meni ruhtinaan luo, pyysi hovimarsalkka häntä puhutellakseen. Vanha hovimies turvasi tohtorin apuun oikein rukoilemalla. Ruhtinaan sisar oli tullut vierailuille. Oli siis taasen hovissa naisia, ja kumminkin kesti yhä tuota entistä luostarielämää! Nyt, jos milloinkaan, oli yksitoikkoisuus saapa loppunsa ja ruhtinaassa herätettävä halua huvituksiin, kemuihin ja juhlallisuuksiin. Vireä prinsessa oli, turhaan koetettuansa vaikuttaa ankaraan veljeensä, uskonut huolessa vanhalle ystävälleen hovimarsalkalle. Tämä paloi halusta tehdä prinsessalle mieliksi ja samalla saattaa elintavat hovissa entiselle tolalle.

Mutta hän tiesi että palatsissa oli vipu asetettava hyvin matalalle, jos tahdottiin saada mitään aikaan ylimmäisessä huipussa. Sentähden koetti hän parastansa, voittaaksensa puolelleen henkilääkärin. Hän pyysi ja rukoili että tämä koputtaisi ruhtinaan omaatuntoa. Lääkärinä tulisi hänen puoltaa tansseja ja kemuja, nämä kun muka poistaisivat ruhtinaan alakuloisuuden, ja samalla tulisi hänen osottaa, että ruhtinas oli velvollinen huvittelemaan sisartaan, jotta ainakin silloin tällöin jokin juhlallisuus keskeyttäisi hovin kuolettavaa yksitoikkoisuutta. Vanha mies oli oikein kaunopuheinen. Ensikerran kääntyi hän nyt — hän, hovimarsalkka, — pyynnöllään tohtorin puoleen, mutta samalla kun hän hymysuisena kuunteli tohtorin tavallista kieltävää vastausta, raivosi viha hänen sisässänsä. Kehtasiko todella tämä ihminen vastustaa häntä? "No, niin", ajatteli hän, ja ystävällinen hymy lepäsi hänen huulillaan — "no niin, mutta ilmaiseksi et ole tätä tehnyt; sinun pitää langeta, vaikka itsekin seuraisin lankeemuksessa mukana."

Tällaisten hurskasten toivomusten seuraamana astui Müller ruhtinaan luo. Casimir III:s ei tänään tiedustellut henkilääkärinsä vointia. "Kuka on tuo nainen, mikä hänen nimensä, joka eilen käveli kanssanne puistossa?" kysyi hän kiireesti sisäänastuvalta. Tohtori oli niin tottunut ruhtinaan tavallisiin kysymyksiin, että hän empimättä vastasi: "koillinen, räntää, armollisin ruhtinas!" Ja kun ruhtinas kiivaasti uudisti kysymyksensä, hämmästyi tohtori siitä enemmän kuin jos hän olisi kuullut tornikellon huutavan kello 12 päivällä lyömisen sijasta: "olkoon onneksi!" Ja kun hän viimein sai selville, mistä kysymys oli, pelästyi hän kahta kovemmin. Hän mainitsi hiljaisella äänellä neidin nimen, mutta jätti sanomatta, että neiti oli hänen kihlattu morsiamensa. Ruhtinas alkoi nyt erittäin tarkoin tiedustella, kuinka kauan neiti oli ollut kaupungissa, kuka vanha herra oli, ynnä paljon muuta. Müller vastasi, niinkuin syytetty vastaa tutkijatuomarillensa. Äkkiä ja puolittaisin omalle itselleen sanoi ruhtinas: "minkätähden laiminlyö paroni Lehnberg minua? Miksi hän ei käy luonani? Maani aateli ei saa väistää minun asuntoani! Haluan nähdä hänet… Miksi kammovat naiset hoviani? Niin — minähän en käske heitä luokseni. Mutta siinä on muutos tapahtuva. Sisareni täällä-olo vaatii toista seuraa kuin nyt. Entiset hovikemut alkakoot taasen — harvemmin ja poikkeuksina — mutta ne alkakoot ja jo nousevalla viikolla!"

Jo ymmärsi henkilääkäri yskän. Annan näkeminen oli vaikuttanut ihmeellisen muutoksen ruhtinaassa, sillä jos mikään, niin on naisen silmä omiansa tekemään ihmeitä paatuneimmassakin naistenvihaajassa. Sydämensä tuskassa unhotti sentähden tohtoriparka kaiken varovaisuuden ja hovimarsalkan pyynnön ja uskalsi ottaa neuvoakseen, ettei ruhtinaan tulisi aivan jyrkästi katkaista vanhoja tapojaan ja vaihtaa työtä ja metsästystä kemuihin ja tansseihin. Kuullessaan odottamatonta neuvoa, katseli ruhtinas tohtoria melkein yhtä suurella hämmästyksellä kuin tohtori äsken oli katsellut häntä, kohotti uhkaavasti sormeansa ja sanoi: "olla vaiti, kunnes kysyn!" ja luovutti sillä tohtorin tyköään.

Saman päivän illalla tuli hovimarsalkka tohtorin luo, ei jalan vaan naapurien ihmeeksi vaunuilla ajaen, palvelia seurassansa, ja lausui suosikille sydämellisimmät kiitoksensa hänen puoltosanastaan, joka niin äkkiä oli murtanut ruhtinaan rautaisen tahdon. Vieläpä lausui hän prinsessankin puolesta kiitokset. Mikä ei ollut onnistunut ruhtinaan sisarelle ja vanhimmalle hovimiehelle, se oli onnistunut, luuli hän, tuolle kirotulle Müllerille, hänen "rakkaalle Müllerilleen", ja vielä niin lyhyellä käynnillä, ettei väijyvä ja oven takana kuunteleva hoviväki toista niin lyhyttä käyntiä muistanut. Mutta Müller ajatteli itsessään: "Siis olen minä sittenkin tuomittu suosittelemaan; jos en mitään tee, niin on se suosittelua; jos kiellän, niin on se suosittelua; vieläpä kun ensikerran avaan suuni, puhuakseni kansan toivomuksia vastaan, niin minä silloinkin suosittelen."

Sitten tapahtui, mitä hän jo edeltäpäin oli aavistanut: parooni Lehnberg pääsi ruhtinaan puheille ja kutsuttiin ynnä veljensä tyttären kanssa ensimäisiin hovitansseihin. Ja seuraavana aamuna sai henkilääkärimme kuulla juuri sitä, mitä hän niin suurella tuskalla oli pelännyt: koko kaupunki oli haleta kateudesta "vihriätä maapomeranssia", neiti Lehnbergiä kohtaan, sillä häntä vain oli ruhtinas kemuissa nähnyt ja puhutellut. Moni kyllä arveli, että tähän oli syynä se, että neiti oli suosikin morsian, mutta viisaimmat vakuuttivat ettei ruhtinas ollut puhunut sanaakaan moukkamaisesta sulhasesta ja että tämä pian saisi ruhtinaallisesta ystävästänsä vaarallisimman kilpailian. Tohtoria uhkasi nyt kohtaus, jossa hänen tulisi valita kahdesta pahasta toinen; jos hän oli enemmän viisas kuin rakastunut, niin siinä tapauksessa vakautuisi hänen suosikkuutensa kestäväksi kuin rauta, ja hän ehkä korotettaisiin ruhtinaan lemmettären puolisona von tahi zu Müllerburgin nimellä aatelissäätyynkin; tahi jos hän oli enemmän rakastunut kuin viisas, niin suosikki pian palajaisi virasta vapaana tohtori Müllerinä entiseen mitättömyyteensä.

Tohtorin mieltä katkeroitti ylön kauhea sukkamielisyys ja samalla pelkäsi hän kadottavansa aseman, jota hänellä tosin ei koskaan ollut ollut, mutta josta kumminkin koko hänen elämänsä onni riippui. Reippaasti tuli hänen toimia. Olla vaiti ja odottaa ei enää käynyt päinsä.

Hän riensi morsiamensa luo ja hämmästytti häntä vaatimuksella että avioliitto nyt olisi mitä pikemmin solmittava. Tosin oli ruhtinas siihen määrään naisvihaaja, että hän saattaisi kieltää koko naimisenkin, mutta hän, Müller, oli vakavasti päättänyt huomenaamuna avosydämisesti ja suoraan kertoa koko asemansa, ja raudasta tahi kivestä täytyisi ruhtinaan olla, jollei hän suvaitsisi sallia uskollisimman palveliansa mennä avioliittoon rakastettavan neidin kanssa. "Ja kumminkin pelkään minä", lisäsi Müller alakuloisena, kun huomasi, mitä itsensäpettämistä oli hänen sanoissaan, "että kaikki menee päin seiniä." Mutta Anna lohdutti häntä, arvellen ettei ruhtinas ensinkään ollut mikään naisvihaaja, kuten oli väitetty, sillä päinvastoin oli ruhtinas häntä kohtaan osottanut mitä suurinta kohteliaisuutta hovitansseissa. Saatuansa tämän lohdutuksen viattomalta, mitään pahaa aavistamattomalta tytöltä, valmistausi Müller huomispäivän vaikeaan suoritukseensa.

Kun hän seuraavana aamuna nousi marmorirappusia, soi yhtä mittaa hänen korvissaan ruhtinaan käsky: "olla vaiti, kunnes kysyn!" Ja kun hän seisoi viimeisillä rappusilla, rasitti häntä semmoinen tuska, että hänen täytyi seisahtua hengittämään. Mutta kohta sen jälkeen rohkaisi häntä ruhtinaan silmäys, ja tuon ainaisen ilmasta-keskustelun aikana sai hän osalleen samaa kohtelua kuin ennen. Tämä antoi hänelle uskallusta, ja hän pyysi, että ruhtinas armollisesti ottaisi kuullakseen häntä jonkun minuutin eikä ottaisi pahaksi, että hän suullisesti toi esiin anomuksen, joka lain mukaan olisi ollut kirjallisesti jätettävä. Ruhtinas keskeytti häntä: "Ei mitään esipuheita, rakas tohtori, suoraan tekstiin! Mitä hän tahtoo? Lyhyeen, kolmella sanalla!" — "Tahdon mennä naimisiin!" sanoi Müller. Ruhtinas hymyili, vastaus kun todellakin supistui kolmeen sanaan. "Kenen kanssa?" kysyi hän erittäin suosiollisesti. — "Neiti Anna Lehnbergin." — Tätä nimeä kuullessaan ei ruhtinas enää hymyillyt eikä hän juuri armolliseltakaan näyttänyt, päinvastoin, vihasta ja hämmästyksestä jähmettyneeltä. Jonkun aikaa astuskeli hän ääneti edestakaisia ja katseli tohtoria läpitunkeevilla silmäyksillä. Sitten kysyi hän äkkiä, oliko neiti antanut suostumuksensa ja uskoiko Müller, että Lehnbergin suku mukautuisi tällaiseen epäsäädylliseen avioliittoon. Kun tohtori näihin kysymyksiin vastasi, että asia oli kaikin puolin päätetty, hämmästyi ruhtinas vielä enemmän. Taasen tuli pitkä äänettömyys, jonka kestäessä Müller ei kyennyt lukemaan, montako koiraa oli seinätapetin maalauksessa osallisena metsäsika-jahtiin, eikä montako lehteä oli puissa, sillä hänen silmänsä himmentyivät, jotta hän ei nähnyt mitään. Viimein sanoi ruhtinas, joka vihoissaankin puhui yhtä lyhyeen kuin tyyneenä ollessaan: "Ensiksi en tahdo että palveliani naivat; joko jäätte naimattomaksi tahi jätätte palvelukseni. Toiseksi en suvaitse, että aatelini tekee epäsäätyisiä avioliittoja. Jos sentähden jätätte palvelukseni ja välttämättömästi tahdotte naida, niin saatte valita jonkun muun kuin neiti Lehnbergin. Ja kolmanneksi ei ole teidän enää tarvis tulla luokseni joka päivä — ainoastaan kun kutsun. Jumalan haltuun!"

Kuinka Müller pääsi ulos ruhtinaan huoneesta ja osasi kotiinsa, sitä hän ei tiennyt. Hän tointui vasta omassa asunnossaan. Tuo "loppu kauhistuksella", jota hän jo kauan oli aavistanut, oli siis nyt tullut. Hän ei koskaan ollut tahtonut vaikuttaa ruhtinaaseen, hän oli ollut koko maailman suosittelia ja hänen luultu suosikki-asemansa oli ollut hänelle ja muille hyödyksi, saamatta koskaan aikaan mitään pahaa. Mutta nyt, kun hän ensi kerran tahtoi puhua oman itsensä hyväksi, meni koko hänen aikeensa myttyyn mitä kauheimmalla tavalla, koko hänen elämänsä onni oli raukeamaisillaan; hän oli häväisty koko maailman mutta enimmän kumminkin morsiamensa ja tämän perheen edessä.

Tämä päivä oli katkerin Müllerin elämässä, ja se hetki, jona hänen täytyi morsiamelleen tunnustaa, mitä ruhtinaan luona oli tapahtunut, katkerin tämän päivän hetkistä. Olisi luullut, että hänen nuoruutensa laiminlyömissynnit nyt olivat sovitetut.

Pian tuli kaupungissa tunnetuksi, että henkilääkäri Müller oli joutunut ruhtinaan epäsuosioon. Hänen vastustajansa riemuitsivat, hänen ystävänsä pelästyivät kauheasti, mutta iloitsivat sen ohessa, sillä useammat suovat mielellään, että etevä mies kompastuu, vieläpä vaikka heidän itsensä täytyy pelätä siitä vahinkoa. Niin pitkälle menee kateus maailmassa.

Ruhtinaan kanssa ei ollut kukaan tähän saakka uskaltanut puhua henkilääkäri Mülleristä. Parjata häntä ei rohjennut kukaan, sillä se saattaisi olla vaarallista; kiittää häntä ei myöskään kukaan tahtonut, sillä sehän olisi voinut kohottaa häntä vielä korkeampaan suosioon, ja kaikessa tapauksessa ei ollut neuvollista puhua mitään korkealle herralle hänen kysymättään. Mutta nyt höltyivät kaikkien kielet. Ensinnä toivotti prinsessa veljelleen onnea, kun oli vapauttanut itsensä lääkärin pauloista; ja prinsessa kertoi sen ohessa, että koko maa hengitti vapaammin nyt, kun oli suosikki sortunut, mainiten samassa, että naapurimaiden hoveissakin Müllerin hallitus oli herättänyt vastenmielistä huomiota ja että useat sukulaisuudessa olevat hovit jo olivat olleet aikeessa kirjeen kautta kehoittaa ruhtinas Casimiria luopumaan ystävällisestä kanssakäymisestä porvarillisen tohtorin kanssa.

Ruhtinas oli kuin puusta pudonnut tätä kuullessaan. Siis oli tämä Müller salaa harjoittanut luvattomia toimia ja hiljaisuudessa pitänyt suosikkihallitusta, joka oli hajoittanut koko maan puolueisiin! Luonteeltaan epäluuloinen aavisti korkea herra koko sarjan riettaita ja hävyttömiä juonia, joita tämä nuori ihminen, tavattoman uskalias veijari, oli punonut hänen selkänsä takana. Myöskin tuon aiotun naimiskaupan neiti Lehnbergin kanssa näki ruhtinas uudessa valossa. Hän kutsutti luokseen hovimarsalkan ja kysyi häneltä, kuinka oli mahdollista, että vanha, ylpeä Lehnberg-suku saattoi mukautua yhdistykseen moukkamaisen tohtori Müllerin kanssa, ja hovimarsalkka, joka nyt pääsi oikeaan elementtiinsä, ei laiminlyönyt tilaisuutta — avata ruhtinaan silmiä. "Juuri teidän ylhäisyytenne tähden on suku siihen suostunut, sillä kun Müller nautti Teidän rajatonta luottamusta ja esiintyi koko maailman edessä Teidän tunnustettuna ja likeisimpänä ystävänä, teki Lehnberg-suku perhe-ylpeydestään Teille uhrin." Ruhtinaalle olivat nämä sanat mitä pippuri ja suola veriselle haavalle, ja hovimarsalkka, joka huomasi, kuinka viha, joskin häädettynä, teki työtä korkean herran kasvoissa, otti nyt oikein halusta laverrellakseen tuota tarinaa Müllerin suosikkivallasta, pitäen sitä täydellisenä historiallisena totuutena. Ja miksikä ei? Olihan teräväsilmäisimmällekin hiukan epäselvänä mitä jutussa oli tarua, mitä totta.

Nopeana toimissaan päätti ruhtinas asettaa varottavaksi esimerkiksi paljastetun tohtorin, joka niin kauan ja min suurella taidolla oli petollisesti käyttänyt hyväkseen asemaansa ruhtinaan muka suosikkina, ja rangaista häntä. Viaton henkilääkäri-parka, joka muitten mielestä oli nauttinut suosikin ansaitsematonta onnea, oli nyt syöstävä alas korkeudesta, johon hän ei koskaan ollut pyrkinyt ja johon hän ei koskaan ollut päässytkään.

Mutta jos ruhtinas olikin despootti aikansa tavan mukaan ja periaatteiltaan kova, niin ei hänen sydämensä kumminkaan ollut kivestä eikä hänen järkensä niin kutistunut, kuin tirannien tavallisesti. Sentähden hillitsi hän vihaansa kahden muun mielenliikutuksen avulla. Epäritarillista oli näet hänen mielestään käyttää armotonta kovuutta miestä kohtaan, joka kilpakosijana oli hänen intohimojensa tiellä. Niin, ruhtinas rupesi vähitellen aavistamaan että hänen vihansa itse asiassa koski enemmän sulhasta kuin petollisesti herransa luottamuksesta kopeilevaa henkilääkäriä. Ja miten oli — ruhtinas rupesi itsessään häpeemään kiihkoista intohimoaan, samalla kun toiselta puolen kaikille muille kuin ruhtinaalle arvoituksen kaltainen Müller nyt yht'äkkiä muuttui ruhtinaalle itselleen suurimmaksi arvoitukseksi. Ruhtinas tahtoi omilla aistimillaan saada selville, oliko todellakin mahdollista, että tuollainen omaa voittoa tavoitteleva ja petollinen viekkaus saattoi asua henkilääkärin sydäntä voittavan ja luottamusta herättävää ulkomuodon takana; hän tahtoi lukea, mitä teeskenteliän sydämessä piilousi, ennenkuin hän langetti hänen tuomionsa; hän tahtoi oppia perinpohjaisemmin tuntemaan ihmisiä ja — ylönkatsomaan heitä.

Casimir III:s kutsutti sentähden eteensä vangitun tohtorin saadaksensa pienissä erin ikäänkuin vetää esiin pahantekiän suusta seikkaperäisen tunnustuksen hänen töistään. Mutta sitä hänen ei ensinkään tarvinnut. Tohtori otti itse rehellisen ja totuutta rakastavan luonteensa mukaisesti kohta paikalla alusta loppuun kertoakseen koko historian tuosta vaikuttavaisuudesta, jota hän aina oli kieltänyt, mutta jota aina uudelleen oli hänen niskoillensa tyrkytetty — sukulaisen kirjeestä hovimarsalkan pyyntöön saakka. Alussa näytti ruhtinas vähän epäilevältä, sitten alkoi hän ihmetellä ja uskoa, ja viimein purskahti hän kaikuvaan nauruun. Tohtori Müller päätti kertomuksensa lausumalla hyvin vakavasti: "Kuka vain pääsee ruhtinaan likisyyteen, hän on kohta paikalla ihmisten mielestä vaikuttava mies, käyttäköön hän itsensä miten tahansa. Ja niin tulee ruhtinas syypääksi tuhansiin asioihin, joista hän ei tiedä niin hölyn pölyä, ja koko hänen ympäristönsä tekee syntiä hänen kustannuksellaan. Asiain näin ollen saattaisi pian tulla siihen mieleen, että piru olkoon ruhtinaana — antakaa anteeksi Teidän ylhäisyytenne. Mutta asia ei ole sittenkään niin kamala kuin luulisi, sillä ympäristö, joka niin usein erityisseikoissa vahingoittaa ruhtinasta, hyödyttää häntä ylimalkaan vielä enemmän. Syystä että tämä ympäristö niin usein tekee syntiä ruhtinaan laskuun, saa se kansan suussa kantaa herransa kaikki todelliset erehdykset ja viat. Jos ruhtinas on hyvä, niin sanotaan, että hän olisi vieläkin parempi — niin, kaikkein paras — jollei hänen ympäristönsä olisi niin huono; jos hän taasen on huono, niin sanotaan, että armollinen herra kyllä ei olisi semmoinen, jollei hänellä olisi huonoja ystäviä ja neuvonantajia, jotka vääntävät väärään hänen hyvät aikeensa ja pilaavat asiat. Lyhyesti: oli ruhtinas mimmoinen tahansa, niin on hän aina parempi ympäristöään, joka — nukkukoon se tahi valvokoon — aina häneen tavalla tai toisella vaikuttaa. Sentähden pyydän ettei Teidän korkeutenne liian suureksi katso minun vaikutustani, jota tahtomattani olen harjoittanut. Itse asiassa on Teidän korkeutenne luonut sen, tekemällä minut niin salaperäisesti henkilääkäriksenne."

Ruhtinas iloitsi jo itsessään tohtorin rehellisyydestä ja älykkyydestä, ja nyt huomasi hän, etteivät hänen silmänsä alusta aikain olleet pettäneet häntä tämän miehen suhteen. Hän tahtoi kumminkin menetellä varovasti, jottei uudelleen tarvitsisi katua tekojaan. Muutamia lohdutuksen sanoja lausuttuaan, lähetti hän tohtorin tyköään ja jatkoi tutkimuksiaan. Mutta huolimatta kaikista parjauksista, mitkä rakeitten kaltaisesti sateli tohtorin päälle, näki Casimir päivä päivältä yhä selvemmin, että tohtorin kertomus oli alusta loppuun todellinen.

Muutamien päivien kuluttua kutsutti hän uudelleen henkilääkärin luoksensa ja sanoi viidessä eri suhteessa huomanneensa hänessä harvinaisen miehen. Ensinnäkin oli Müller kaino ja syvältä itsensä tunteva, toiseksi vaitelias, kolmanneksi totuudessa pysyvä, neljänneksi vaikutusvaltaan pyrkimätön ja viidenneksi niin älykäs ja täynnä syntyperäistä viisautta kuin vanhin valtiomies. Maailma oli tehnyt tohtorista ruhtinaan uskotun, kun hän ei sitä ollut; tästä lähtein tulisi tohtori nauttimaan ruhtinaan täydellistä luottamusta, kun maailma luuli hänen syvimmässä epäsuosiossa olevan. Ruhtinas käski sentähden tohtorin yhä edelleen aamuisin tulla hänen luokseen lääkärikäynnille, mutta hän ei kysyisi enää, niinkuin muinen, ainoastaan tohtorin terveyttä; hän kuulustelisi siihen lisäksi hänen mielipiteitään kaikista tärkeämmistä hallitustoimista. Ja tohtori riipusti kaikki myöhästyneet opintonsa naulaan ja rupesi tutkimaan valtio-opillisia asioita, joihin ei siihen aikaan yleensä — ja varsinkaan ei pienen saksalaisen ruhtinaan talontarpeeksi — niin paljon vaadittu kuin meidän aikoina.

Vuoden kuluttua korotettiin henkilääkäri Müller — ruhtinaskunnan suurimmaksi ja viimeiseksi ihmeeksi — ruhtinaalliseksi kapinetin tirehtööriksi eli ensimäiseksi ministeriksi, ja semmoisena vietti hän häänsä neiti von Lehnbergin kanssa. Ruhtinas oli yhä edelleen hyvin suosiollinen rakastettavalle naiselle, mutta hänen tunteensa häntä kohtaan eivät enää olleet samallaiset kuin ennen.

Ihmiset eivät alussa tahtoneet uskoa että Müller uudelleen oli päässyt herransa täydelliseen suosioon, ja kun tämä viimein heille julkisesti ilmoitettiin hänen nimittämisellään kapinetin tirehtööriksi ja he näkivät hänen nimensä ruhtinaan julistusten alla, niin arvelivat he, että tohtori tosin näennäisesti oli saanut korvauksen, mutta ettei hänellä enää ollut tuota entistä tavatonta persoonallista vaikutusvoimaa eikä ruhtinaan entistä täydellistä luottamusta. Ja Müller oli siksi viisas, että hän jätti heidät tuohon luuloon; ja siitäpä syystä nyt, kun ruhtinas häneen täydellisesti luotti, häntä ei enää niin suuressa määrässä kadehdittu kuin siihen aikaan, jolloin hänen luultiin tuota luottamusta nauttivan.

ÄITIPUOLI.

Goldamesissa asuivat Martin ja hänen vaimonsa Dominika, kunnollista talonpoikaista väkeä. Kolme tytärtä oli heillä, kolme aamutähteä, vanhin nimeltä Isabel, keskimäinen Teresa ja nuorin Markutta.

Eräänä iltana tunsi Dominika kovia pistoksia rinnassaan. Vaimoparka kutsui miehensä luokseen ja sanoi hänelle:

"Martin, Jumalan rakkauden kautta pyydän että menet noutamaan luokseni herra pastorin; tunnen, että minun nyt pitää kuoleman. Mutta ennenkuin menet, kuule kumminkin sana, jonka lasken mieleesi, siinä tapauksessa että palattuasi olisin kuollut. Kun en enää ole luonasi, tulet kaipaamaan puolisoa, sillä tytöt eivät vielä voi hoitaa taloasi. Olet vielä nuori ja tulet menemään uuteen avioliittoon. Minä en sitä sinulta kiellä, sillä varsin hyvin tiedän, että missä ei emäntää ole, siinä ei ole olemassa mitään järjestystä. Mutta kautta pyhän neitsyen vannotan minä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan kuin he täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus vanhempia kohtaan."

Martin koetti saada Dominikan luopumaan kuolonajatuksistaan, sillä eiväthän nuo pistokset voineet olla niin vaarallisia, ja samalla huomautti hän, että lääkäri olisi tässä paremmin tarpeeseen kuin pappi. Sitten lupasi hän pyhällä valalla, että jos onnettoman kohtalon sallimuksesta Dominikan ennustus kumminkin kävisi toteen, hän uskollisesti täyttäisi hänen viimeisen pyyntönsä.

Dominika-parka ei ollut erehtynyt, sillä kun kuolema lähestyy äitejä, kuiskaa enkeli edeltäpäin heidän korviinsa sanoman siitä, jotta he ajoissa tietävät uskoa lapsensa niiden huostaan, jotka tulevat heitä hoitamaan. Kun Martin palasi kotiin, lääkäri mukanansa, oli Dominika jo jättänyt tämän maailman, saatuansa sitä ennen tyttäriltään pyhän lupauksen, että aina olisivat kuuliaisia ja tottelevaisia isälleen ja sille, joka tulisi täyttämään heidän oikean äitinsä sijan. Päiviä kului, kuukausia kului ja Martinin talossa oli kaikki mullin mallin. Kummako se, kun vanhin tyttäristä vasta oli kahdeksannella ikävuodellaan.

"Kuulehan Martin", sanoi eräänä päivänä kunnon talonpojalle Ramona, naapurinainen; "älä rupea tyhmäksi, onhan naisia maailmassa enemmän kuin tarvitaankin, hae heistä se, jonka Jumala määrää, ja nai uudelleen, jotta saisitte, sinä itse ja nuo pienoisesi, vähän parempaa siivoa ja järjestystä talossa."

"Minäkö hankkisin äitipuolen tyttärilleni", huudahti Martin, "emintimän lapsilleni, joita hän, pyhimys, joka nyt on taivaassa, niin koko sydämestään rakasti ja helli! Älä ota pahaksi, hyvä ystävä, mutta minua varten ei ole enää maailmassa naisia."

Kuukausia kului, vuosi meni umpeen, ja Martinparan täytyi päivä päivältä yhä selvemmin nähdä, että talossa asiat olivat alusta loppuun kurjalla kannalla, kun ei niitä valvonut emännän silmä eikä tytöillä ollut ketään, joka heitä olisi taloudellisiin toimiin neuvonut; ei ommeltu mitään, ei laitettu kunnollista ruokaa, ei katsottu elukoita, ei ollut ketään, joka olisi voinut huokeita ostoksia tehdä — kaikki meni, miten sattui, useimmiten päin seiniä.

Martin oli kyllä itse saapuvilla joka paikassa ja teki naisellisiakin askareita ymmärryksensä mukaan, mutta miehet ovat syntyneet miehiksi, ja usein tapahtui, että kun Martinin tuli jakaa liemikattilan sisällys, hän sitä ennen sai jakaa liemen, voidaksensa sitten oikein jakaa leivän.

Hän pestasi piikoja, toisen toisensa jälkeen, mutta piiat, nuo hävyttömät, ajattelivat vain sulhasiansa eikä taloa, ja Martinparalla ei ollut niistä muuta hyötyä kuin — vastusta ja harmia. Ramona, naapurinainen, yksi noita kunnon vaimoja, jotka paraikaa ovat sukupuuttoon kuolemaisillansa, auttoi häntä silloin tällöin; mutta hänellä itsellään oli yltäkyllin tekemistä omassa kodissaan, enemmän kuin ehtikään, ja sentähden ei hänen apunsa kauas kuulunut. Eräänä päivänä istui Martin huoneensa kynnyksellä taloutensa epäjärjestyksen takia kokonaan epätoivoisena. Hän ponnisti aivojansa keksiäksensä jotakin muuta apukeinoa kuin naimista. Mutta kaikki hänen viisastelemisensa olivat turhat, muuta keinoa kuin naimista hän ei löytänyt. Kun hän siinä istui ja tuska pusersi hikeä hänen otsallensa sattui hänen talonsa ohitse kulkemaan tyttö, jolla kylässä oli erinomaisen hyvä maine. Tyttö tervehtää ja tahtoo jatkaa matkaansa.

"Joakiina", sanoo silloin hänelle yht'äkkiä Martin; "tyttärilläni ei ole äitiä, ei ketään, joka opettaisi heitä, ja talossani ei ole emäntää, joka hoitaisi kotoa ja ylläpitäisi järjestystä. Tahtoisitko tulla vaimokseni?" — Ja muutamien vastaväitteiden jälkeen, semmoisten kuin: "Mitä höpisette! Kyllähän löydätte tytön, joka on minua kauniimpi! E-en tahdo, sillä minä häpeän" — muutamien tuollaisten soperrusten jälkeen suostuu Joakiina rupeamaan Martinin vaimoksi.

Martinin koti muuttui muutamien päivien kuluessa niin hienoksi ja siistiksi kuin nukkekaappi. Pyhinä, kun hän meni messuun, oli hänen paitansa valkoisempi kuin lumi ja paremmin siloitettu kuin Espanjan kuninkaan.

Pikku tytöt kulkivat koulua ja olivat iloisia kuin kiuru, punaposkisia kuin kirsikka ja niin aistikkaasti koristetut, että niitä oikein ihmeekseen katseli.

Minino, kissa, joka päivät pääksytysten oli kuihtuneena tepastellut ympäri naukuen ja jolle ei kukaan ollut muistanut tarjota kuivaa eikä märkää, makasi nyt takan edessä pyöreänä kuin kerä ja katseli miltei ylönkatseella maitovelliä, jolla uusi emäntä koetti voittaa sen suosiota. Kanat alkoivat uudelleen munia ja kaakottaa. Ja Leo, koira, joka henkeänsä ylläpitääkseen oli metsän tasangot nuuskien juossut ja silloin tällöin onnistunut saamaan kynsiinsä jonkun jäniksen, piti nyt hyviä päiviä loikoen erään isäntäväkensä viinitarhan aitauksen sisällä. Martinin huoneessa hymyi kaikki: oli kuin olisi sitä joku siunannut.

II.

Oli Heinäkuun ilta. Martin, hänen vaimonsa, hänen tyttärensä ja poikansa nousivat pöydästä, lausuivat kiitoksensa Jumalalle ruoasta ja menivät ruokalepoa nauttimaan muutamien, huoneen vieressä kasvavien komeiden kirsikkapuiden siimekseen.

Joakiina, joka oikein jumaloimiseen asti helli Antoniota, poikaansa, alkoi siinä puhella pienokaiselleen kaikenmoisia mieluisia hullutuksia ja miltei tukehuttaa häntä suudelmillaan ja hyväilemisillään, kunnes "pieni enkeli" tuohon kaikkeen niin kyllästyi, että rupesi kurkkunsa täydeltä huutamaan ja parkumaan.

"Älä itke, sydänkäpyni", sanoi tahi paremmin uikutti äiti. "Miksi itket sinä, äitisi ylpeys, sinä, joka olet arvokkaampi kuin koko maailman pesetaat (eräs rahalaji)? Kuinka kauniin pojan on Jumala minulle antanut! Eikö totta, Martin? Onko Espanjan kuninkaalla poikaa, joka pojallemme vertoja vetää? Luo silmäsi häneen, Martin, näet sä, kuinka hän nauraa… Ah, siunattu pieni suu! Tahtoisinpa syödä sinut suuteloillani!"

Martin otti vuorossaan pojan syliinsä ja alkoi hyväillä häntä. Tytöt, varsinkin nuorin, seisoivat äänettöminä ja noloina, huolimatta enää ihailla korvarenkaita, joita vasta olivat kirsikanmarjoista tehneet. Kun Martin huomasi tämän, jätti hän jonkinmoisella kiireellä, jossa Joakiina oli näkevinänsä ylenkatsetta, pojan takaisin äidin syliin ja aikoi juuri kysyä syytä tyttärien alakuloisuuteen, kun Markiitan huulet yht'äkkiä rupesivat väräjämään.

"Miksi en kysyisi?" sanoi Martin hyväillen häntä. "Mikä sinua surettaa, pieni ihmelapseni? Tiedäthän, että sinä ja sisaresi olette isänne ylpeys."

"Katsopas lutusta! Kuusvuotinen, ja jo osaa!" huudahti Joakiina kovin närkästyneenä.

"Älä oli milläsikään, vaimo", sanoi Martin sovinnollisesti. "Ainahan lapset ovat kateellisia, kun näkevät toisia hyväiltävän."

"Joakiina, varo itseäsi, sitä tekemästä." "En, enkä varo! Vaikkakin nuo toiset lutukset eivät puhu mitään, niin näkee selvään, että he ovat samassa liitossa. Mutta onko se heidän syynsä? Ei, syy on isän, joka pilaa heidät."

"Vaimo, Joakiina! Pyhän neitsyen nimessä, ei mitään väärinkäsitystä!
Semmoisia tulee maailmassa kyllä muutenkin, emme tarvitse niitä etsiä."

"Samaa sanon minäkin — sinulle!" Ja Joakiina purskahti itkuun, oikein Magdaleenan tavoin, ja mumisi, suudellen poikaansa ja huuhtoen häntä kyynelillään:

"Sieluni poika! Kuinka vähän suosituksi Jumala on tehnyt sinut! Ei rakasta sinua kukaan muu maailmassa kuin sinun oma äitisi."

"Vaimo!" huudahti Martin, joka jo alkoi menettää malttiansa. "Älä lörpöttele tuhmuuksia; älä kiusaa minua… Minäkö en rakastasi poikaani!"

"En tarvitse silmälasia sitä nähdäkseni." Kun Martin huomasi, ettei mikään järkisana pystynyt Joakiinaan, että tämä kohtuuttomasti väärinkäytti hänen kärsivällisyyttään ja hyvänsävyisyyttään, sekä vielä että sama juttu tulisi joka päivä uudistumaan, vaikeni hän vähäksi aikaa tyyntyäkseen ja sanoi sitten vakavalla äänellä:

"Kuulehan, Joakiina, mitä nyt sanon, äläkä unhota sitä koskaan. Ei voi kukaan maailmassa rakastaa lapsiansa enemmän kuin minä rakastan poikaani; ei voi kukaan maailmassa rakastaa vaimoansa enemmän kuin minä rakastan ja kunnioitan vaimoani, eikä kukaan ole enemmän kuin minä vakuutettu siitä, että Jumala on pannut miehelle velvollisuudeksi suojella ja tukea naista, joka luonnoltaan on turvaton ja heikko; mutta niin vahvasti vakuutettu kuin minä ei voi myös kukaan olla siitä, että Jumalan kirous ei ole kohtaamatta miestä, joka unohtaa kuolleet ja hylkää äidittömät. Puolisoni, joka nyt riemuitsee Jumalan kasvojen edessä, hän, joka eli ja kuoli pyhimyksenä, hän, Dominika, jota rakastin kuin sinua nyt rakastan, sanoi minulle vähää ennen kuin hän heittäysi isän Jumalan helmaan: 'Kautta pyhän neitsyen vannotan minä sinua, jos sieluni tyttärille äitipuolen hankit, ettet salli tämän niitä pahoin pidellä ja ettet itse niitä kovuudella kohtele, niin kauan kuin ne täyttävät lasten ensimäisen velvollisuuden, joka on kuuliaisuus vanhempia kohtaan!' Ja tälle samalle vaimolle minä valalla lupasin, että täyttäisin hänen tahtonsa, ja valani aion minä pitää. En suvaitse keneltäkään sydämettömyyttä tyttäriäni kohtaan, joilla, lukuunottamatta että kuoleva äiti ne minun huostaani uskoi ja että ne ovat minun omat tyttäreni, vielä siihen lisäksi on nimi pyhempi ja ja suurempaa kunnioitusta ansaitseva kuin mikään muu nimitys maailmassa, nimi: äidittömät ."

Kun Joakiina kuuli nämä vakavat sanat painoi hän alas päänsä ja näytti katuvan kovuuttansa. Martin oijensi hänelle kätensä ja pyyhki pois tunteen kyynelen. Ja Jumalan rauha majaili tänä hetkenä perheessä, jotta nyt, niinkuin aina kun mies on jalomielinen, hyvä ja tunteellinen, vaimo, joka ei ole paha, joskin hiukan turhamainen, lopulta tulee sanoneeksi: "tapahtukoon tahtosi!"

III.

Joakiina ei ollut paha. Mutta hän oli äitipuoli, ja tunnettuhan on sananlasku: "Madrasia, el diable la arrasta" (perkele houkuttelee äitipuolta puolelleen). Kuta enemmän ponnistuksia Joakiina teki rakastaaksensa lapsipuoliaan, sitä vähemmin saattoi hän kärsiä niitä.

Muut ihmiset luulivat että Martin ja hänen vaimonsa sopivat varsin hyvin, mutta tämäpä olikin itse asiassa vain näennäistä, sillä tiesihän Martin ettei Joakiina rakastanut hänen tyttäriään, ja Joakiina taasen tiesi ettei Martin rakastanut poikaparkaa niin paljon kuin tyttäriä.

Ei tarvittu muuta kuin että Martin hiukkasenkaan hyväili tyttöjä, niin paha vihamies oli kohta saapuvilla virittämässä kateuden tulta Joakiinan sydämessä. Martin tiesi sen ja suri katkerasti; mutta kun hänen vaimonsa salasi tunteitaan, niin teki hän samaten. Tämä kaikki kohtasi poikaparkaa, sillä vaikka Martin olisi tehnyt mitä ponnistuksia tahansa ja koettanut muistaa että Joakiinaa lapsi oli hänen lapsensa yhtä hyvin kuin tytöt, niin tuli hän lopulta, jollei juuri inhonneeksi, kumminkin välinpitämättömyydellä katselleeksi tätä lasta.

Joakiina olisi mielellään tahtonut kurittaa tyttöjä; mutta vielä hän ei ollut saanut tilaisuutta täyttämään tätä haluansa. Syyttä ei hän uskaltanut heitä piestä, sillä Martin oli sanonut sallivansa hänen kurittaa heitä ainoastaan siinä tapauksessa, että he olivat tottelemattomia; mutta tyttöraukat olivat niin nöyriä ja hyvin kasvatettuja, että he aina säntilleen tekivät, mitä ikinä äitipuoli heiltä vaati, ja osasivat siten välttää kaikkia niitä ansoja, joita äitipuoli viritti heidän tielleen saadaksensa heidät kiinni tottelemattomuudesta ja laiminlyömisestä.

Jos Joakiina otti oppia perkeleeltä keksiäksensä lapsipuolilleen tavattomia ja vaikeita tehtäviä, niin turvasivat lapsipuolet varmaankin Jumalan apuun, voidaksensa näitä tehtäviä täyttää, sillä muussa tapauksessa olisi ollut mahdotonta, että he olisivat voineet saada kaikki äitipuolensa käskyt niin ihmeen täydellisesti toimitetuiksi.

Eräänä päivänä käski äitipuoli Isabelin kuljettaa muulilla vehnäjyviä myllyyn ja olla kotona ennen puolen tunnin kuluttua, jota aikaa ihan minuutilleen tarvittiin tällaiseen matkaan, ellei mitään viivytystä tiellä sattuisi. Keli oli kovin huono, ja Joakiina oli mielessään laskenut, että muuli kompastuisi, jolloin raskas nisusäkki putoaisi sen selästä ja Isabel siitä syystä viipyisi tavallista kauemmin, semminkin kun ei auttajaa likisyydessä ollut.

Aivan oikein! Muuli kompastui. Mutta ihmisavun puutteessa lähetti Jumala toisen avun tytölle, antamalla hänelle neuvon pälkähässä. Siinä oli tien varrella kohtisuora multakasa. Sen viereen asetti Isabel muulin. Sitten vieritti hän kasan toista, kaltevaa puolta säkkiä ylös ja sai sen sitten pienellä töyttäyksellä uudelleen muulin selkään. Ja ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli hän kotona, iloinen ja hymyvä kuin keväinen kukka.

Eräänä päivänä vähää ennen puolista meni Joakiina pellolle, jossa hänen miehensä ynnä vanhin ja nuorin tytöistä sekä poika olivat. Lähtiessään sanoi hän Teresalle, joka jäi kotiin:

"Katso tarkkaan pataa ja laita että pöytä on katettu säntilleen kello 12. sillä silloin tulemme syömään. Tässä on ullakon avain; tuo viinirypäleitä ja aseta ne pöydälle ennenkuin palaamme."

Teresa katsoi pataa. Kello 1/2 12 kattoi hän pöydän; sitten otti hän ullakon avaimen ja meni noutamaan rypäleitä. Mutta ullakon oven lukko oli kovin kankea, ja tyttö huomasi pian ettei hän saisi sitä avatuksi. Tämän tiesi kyllä paha äitipuoli, joka itsessään kaiketi nyt riemuitsi, luullen vihdoinkin saavansa mielin määrin piestä tyttöparkaa.

Mitä tuli Teresan tehdä? Hän alkoi jo vaipua epätoivoon. Kello oli kohta 12, ja jolleivät rypäleet olleet pöydällä, kun äitipuoli tuli kotiin, niin oli hänellä selkäsauna valmis. Rypäleet olivat ullakkokamarissa säkeissä ja hyvin kaukana ovesta. Tyttö koetti kissaa varten oveen tehdyn reijän kautta korennolla haalia säkin luoksensa, mutta se ei onnistunut. Hän ajatteli jo juosta naapuritaloon apua pyytämään, mutta vaikka naapuritalo ei ollut kovinkaan kaukana, huomasi hän ettei hän ehtisi, sillä hänellä ei ollut silmänräpäystäkään poisantaa. Teresalla oli tapana, kuten hyvillä lapsilla on, kun he hätään joutuvat, huutaa äitiään avukseen.

"Minun sieluni äiti, mitä pitää minun tekemän?" huudahti hän. Ja epäilemättä kuuli äiti taivaassansa tämän rukouksen ja ilmaisi hänelle keinon, jonka avulla hän pääsisi pälkähästään. Yht'äkkiä hypähti, näet, Teresa ilosta, kuten se, joka vihdoin voittaa, mitä on toivonut voittavansa, otti syliinsä "Mininon", joka nurkuen naukui nurkassansa, ikäänkuin olisi se tahtonut sanoa: "Mitähän oikein tässä talossa syödään?" sitoi nauhan sen ympäri, työnsi sen ovessa olevasta reijästä sisään, heitti juustopalasen rypälesäkin viereen ja veti kissaa, kun se tahtoi käydä juuston kimppuun, nuorasta luoksensa. Kissa iski kyntensä rypälesäkkiin, mutta Teresa veti yhä nuorasta, ja niin sai hän hinatuksi oven luo kissan ja rypälesäkin. Paha äitipuoli ei saanutkaan syytä piestä pikku Teresaa.

Nuorin tytöistä oli erittäin mieltynyt persikkahedelmiin. Eräänä päivänä oli äitipuoli noukkinut koko joukon semmoisia, ja Markiitta, joka vielä tänä vuonna ei ollut saanut maistaakaan persikoita, katsoa tuijotti niitä himosta hehkuvilla silmillä.

Joakiina jätti tytön hedelmien luo, kiellettyään häntä ottamasta ainoatakaan, ja siirtyi toiseen huoneeseen, varmana siitä että nyt vihdoinkin saisi haluttua syytä antamaan selkäsaunan tytölle, tämä kun tietysti ei voisi sotia himoansa vastaan.

Markiitta taisteli kauan. Vihdoin päätti hän ottaa yhden persikan. Ja hän oli juuri haukkaamaisillansa palasen siitä, kun äiti ryntäsi esiin. Mutta tyttö kiiruhti siirtämään persikkaa vähän korkeammalle, ikäänkuin hän vain olisi tahtonut haistella sitä, ja sanoi, olematta millänsäkään:

Joakiinan täytyi jättää tyttö rauhaan. Hän oli ilossaan rynnännyt liian aikaisin esiin väijyntäpaikaltaan.

Kuvaavathan nämä tapaukset jo selvästi, kuinka ahkeraan paha vaimo koetti pahan vihamiehen avulla saada tilaisuutta tallaamaan tomuun lapsipuolensa, ja mitä ponnistuksia nämä tekivät, jottei se hänelle onnistuisi.

XV.

Tytöt olivat vähitellen kasvaneet niin suuriksi, että äitipuoli saattoi lähettää heidät Valmasedan toripäiville keskiviikkoisin ja lauantaisin myymään munia ja hedelmiä.

Eräänä lauantaina antoi Joakiina viisikymmentä Pyhän Johanneksen päärynää Isabelille, kolmekymmentä Teresalle ja kymmenen Markiitalle, sanoen:

"Menkää Valmasedaan. Siellä tulee teidän myydä päärynänne samasta hinnasta kappale, mutta jokaisella teistä pitää olla yhtä paljon rahaa mukananne, kun kotiin palaatte."

"Jollette saa, niin saakaa pakosta! En suvaitse mitään intteitä. Jollette tottele, niin tiedätte minkä oikeuden isänne on antanut minulle."

Martinin talo sijaitsi, kuten jo olen maininnut, kappaleen matkaa kylän muista taloista. Kun tytöt olivat ehtineet kotinsa näkyvistä, istuutuivat he tien viereen tuumimaan, millä tavalla voisivat täyttää äitipuolensa pirullista vaatimusta. Ja kylläpä olikin heillä miettimistä.

"Miten on meidän meneteltävä; miten voimme täyttää äitimme käskyn?" huokasi huolissaan Isabel.

"Jollemme saa mitään keksityksi, niin tulee hän antamaan meille jotakin, jota en ymmärrä, miten voisimme välttää", sanoi Markiitta, samalla tehden kädellänsä pudistusta osottavia liikkeitä.

"Jotta saisimme yhtä paljon rahoja päärynöistämme, täytyy sen, jolla on vähin määrä, myydä ne kalliista hinnasta ja sen, jolla on enempi, halvemmasta."

"Mutta sanoihan äitirouva, että meidän pitää myydä joka kappale samasta hinnasta."

"Kuulkaahan", huudahti nuorin, jolla, kuten persikkajutusta muistanette, oli venyvin omatunto; "kuulkaahan: kun olemme myyneet päärynät, ja'amme rahat kolmeen osaan, joista jokainen ottaa yhden."

"Ja muuten on parempi ottaa korvapuusteja, kuin valehdella. Eikö niin,
Teresa?"

"Hän saa, Markiitta. — Olethan kuullut opettajattaren kertovan tuosta pienestä linnusta, joka aina kantelee, kun pienet tytöt valehtelevat."

"Juttuja! Ei semmoista lintua ole. Luuletko todella minua niin tuhmaksi että uskoisin mitään tuollaista?"

"Älä vaivaa päätäsi, tyttö. Äitirouva kyllä antaa meille korvapuusteja, mutta me puhumme totta."

Tytöt istuivat vähän aikaa ääneti ja miettivät, mitä täytymys pakoittaisi heitä tekemään.

"Tulin ajatelleeksi jotakin", sanoi äkkiä Isabel. "Kun kuljemme kouluhuoneen sivu, niin voisimme pistäytyä opettaja Don Juan Saca-Cuentaan, laskumestarin, luona, joka tietää kaikki, ja kuulustella eikö hän voisi neuvoa meille, mitä meidän tulee tehdä."

"Niin, niin, menkäämme hänen luokseen!" huudahtivat Teresa ja Markiitta yksin suin ja alkoivat uudelleen toivoa.

Don Juan Saca-Cuentas oli kylän koulumestari. Liikanimestään sai hän kiittää mainettaan, joka tiesi hänet hyvin taitavaksi luvunlaskijaksi. Kerran oli hän kumminkin vähällä ollut kadottaa tämän maineensa. Seikka oli tällainen:

Herra pastori ja oikeuden herrat olivat eräänä päivänä käyneet koulua tarkastamassa. He huvittelivat itseään kuulustelemalla etevimpien poikien tietoja ja tekivät heille erityisiä kysymyksiä. Eräs poikaveitikka, joka ei ollut saanut yhtään kysymystä vastattavakseen, ja joka sentähden ei ollut saanut loistaa tiedoillansa, päätti itse ruveta kysyjäksi, koskei häneltä kysytty.

"Herra maisteri", sanoi hän, "tahtoisitteko olla hyvä ja sanoa minulle yhden asian?"

"Kysy sinä vaan", vastasi opettaja; "tiedäthän että minä mielelläni kuulen teidän kysyvän, mitä te haluatte tietää — eihän kysymys ole häpeäksi."

"Isäni on nyt kolme kertaa niin vanha kuin minä", sanoi poika; "voiko koskaan tapahtua että minun ikäni vain on puoli hänen ijästänsä?"

"Tuo ei ole mikään kysymys; tuhmaa viisastelua vain", vastasi opettaja. "Jotta voisi tulla mahdolliseksi mitä tiedustelet, täytyisi kellon käydä hitaammasti isällesi kuin sinulle."

"Mutta minä olen kumminkin sitä mieltä", intti poika, "ett'ei kellon tarvitse käydä nopeammin toiselle, kuin toiselle ja että minun ikäni sittenkin eräänä päivänä on säntilleen puolet isäni ijästä."

"Ole vait! Eihän sinun puheessasi ole mitään järkeä", huudahti kiukustunut opettaja.

"Saanko todistaa, että väitteeni on oikea?" kysyi poika ja jatkoi vastausta odottamatta: "Olen nyt kahdentoista ja isäni on kuudenneljättä. Kahdentoista vuoden kuluttua olen minä neljänkolmatta ja isäni kahdeksanviidettä. Siis on isäni, joka nyt on kolme kertaa niin vanha kuin minä, kahdentoista vuoden perästä ainoastaan kaksi kertaa niin vanha kuin minä."

Opettaja kävi kasvoistaan valkoisemmaksi kuin valkoiseksi kalkittu seinä ja herrat purskahtivat nauruun ja huudahtivat:

"Hän on oikeassa, poika veitikka. Mutta te, Don Juan, joka olette paras laskija koko Vozcayassa, ettekö te tiedä, mitä tuollaiset poikanulikatkin jo tietävät?"

Don Juan Saca-Cuentaan maine tarvitsi kauan aikaa kohoutuaksensa entiselleen tämän onnettomuuden jälkeen, jonka sitten poikaparat kyllä saivat maksaa.

Oli lauantai. Lauantai on, kuten tiedätte, puoleksi lupapäivä. Mutta koululaisilla oli tapana joutiloida aamupäiväkin, ja opettaja mukautui siihen, mukavuutta rakastava kun oli.

Don Juan Saca-Cuentas istui viiniköynnös-lehdistössä, joka kaunisti koulun edustaa, ja piti luennon sodasta Flandern'issa muutamille naapurivaimoille, joiden joukossa myös Ramona oli — sama kunnon eukko, joka ennen muinen oli neuvonut Martinia menemään uuteen naimiseen. Luulisi ettei sotilailla ja koulumestareilla ole mitään yhteyttä, mutta Don Juan Saca-Cuentas näki heidän välillään paljon yhtäläisyyttä — sotilaathan antavat opetusta kansoille, koulumestarit kyläläisille; ja jos sotilaat vuodattavat verta, niin koulumestarit pusertavat esiin kyyneleitä.

Martinin tytöistä aukeni taivas, kun he näkivät koulumestarin. He pelkäsivät vain että hän ehkä juuri oli valmis menemään ulos ympäristöstä hakemaan tulevan viikon kuluessa tarvittavan määrän pähkinäkeppejä — toimi, johon hän aina käytti osan lauantaipäivää.

"Tuollahan Martinin tytöt tulevat!" huudahti muuan naisista, kun näki sisarten lähestyvän.

"Mimmoinen sydän mahtaneekaan tuolla Joakiinalla olla", sanoi Ramona.
"Aina ovat nuo pienet olennot liikkeellä."

"Se ei ole hänen vikansa. Syy on Martini nahjuksessa, joka sanoo jaa, jaa kaikkiin."

"Jospa Dominika vainaja voisi pistää päänsä maasta ja nähdä miten niitä tyttöjä kohdellaan, jotka ovat levänneet hänen sydämensä alla!"

"Tahtoisitteko, herra Don Juan, olla hyvä ja selvittää meille yhden lasku-arvoituksen."

"Rouva-äitimme on antanut yhdelle meistä viisikymmentä päärynää, toiselle kolmekymmentä ja kolmannelle kymmenen, ja vaatii että me panemme joka päärynälle saman hinnan ja että meillä kullakin on yhtä paljo rahaa, kun me tulemme kotiin."

"Jesus, Jooseppi ja Maria, kuinka luuleva te olette, Don Juan!" huudahti Ramona.

"Sanoittehan mahdottomaksi senkin että isä, joka oli kolme kertaa poikaansa vanhempi, voisi kerran tulla häntä vain kaksi kertaa vanhemmaksi…"

Tämä muistutus sai koulumestarin punastumaan; hän otti esiin lyijyskynän ja rupesi piirtämään numeroita kirjan kannen valkoiselle suojapaperille.

"Menkää syrjään vähän matkaa, älkää minua keskeyttäkö", vastasi koulumestari närkästyneenä.

Hän alkoi uudelleen kirjoittaa numeroita, pyyhkiä pois ja piirtää uusia, jotta viimein koko paperi oli täynnä numeroita ja tohrauksia.

"No, Don Juan… tuleeko mitään?" kysyi yksi naisista ja toinen tuumasi, ivallisesti hymyen:

"Menkää, sen riivatut!" huusi koulumestari raivostuneena ja viskasi maahan kynän ja kirjan.

Don Juan, joka oli kadottanut viimeisenkin malttinsa, syyti suustaan joukon haukkumasanoja erityisesti, ympärillään olevia naisia vastaan ja sen jälkeen kaikkia naisia vastaan yleisesti; sitten juoksi hän sisään kouluhuoneeseen ja paiskasi oven kiinni, jotta pamahti.

Vähän aikaa sen jälkeen olivat tytöt, vasut päänsä päällä taasen matkalla Valmasedaan surullisina, huolestuneina ja yhtä neuvottomina kuin ennen. Millä tavalla voisivat he välttää äitipuolen iskuja? Toivon kipinöitä oli heissä kumminkin virittänyt Ramonan sanat.

"Menkää, tytöt, älkää peljätkö! Tietäkää että minä menen kotiinne, ja kyllä hän saa totuuden kuulla, se narttu!"

VI.

"Jollemme voikaan totella äiti-rouvaa kaikessa, niin totelkaamme häntä niin pitkälle kuin voimme. Myykäämme joka päärynä samaan hintaan, ja jotta voisimme alati olla yhtä mieltä, niin pysykäämme niin likellä toisiamme kuin mahdollista."

Tämän johdosta asettausivat tytöt istumaan liki toisiansa San
Severinokirkon muurin viereen, kukin vasunsa viereen.

"Kuulkaa, herra", sanoi Markutta, "ostakaa yhdellä cuartolla minulta, jotten tarvitse hävetä sisarieni rinnalla."

Kun tytöt taasen olivat yksin, tutkivat he asioimislaitaansa ja huomasivat että Isabelilla oli yksi päärynä ja seitsemän cuartoa, Teresalla kaksi päärynää ja neljä cuartoa ja Markiittalla kolme päärynää ja yksi cuarto. Ei näyttänyt käyvän päinsä täyttää äitipuolen käskyä.

Kului tunti, kului toinen, mutta jälellä olevat päärynät olivat yhä myymättä.

"Oi äitini! Kuinka käy meille!" huudahtivat tytöt itkien, kun samassa kuului tam, tram tarararatam — torvien toitotuksia ja rumpujen pärinää. Väkeä juoksi kiireesti puerta de Menan luo.

Upseerit ja sotamiehet riensivät kaupitsiain luo ja ostivat niin paljon hedelmiä kuin käsiinsä saivat, — niitä ei enää paljon ollut jälellä.

Muutamat sotamiehet huomasivat tytöt ja ryntäsivät kukkarot käsissään niiden luo.

"Niitä ei myydä halvemmasta", inttivät tytöt. Kun sotamiehet tiesivät että oli toisia, jotka mielellään maksaisivat vaaditun hinnan, eivät he enää tinkineet. Pian tehtiin kaupat ja niin sai Isabel kolme cuartoa yhdestä päärynästä, Teresa kuusi kahdesta ja Markiitta yhdeksää kolmesta.

Kun tytöt sitten taas lukivat rahansa, oli heillä kullakin kymmenen cuartoa. Ja siten oli selveytynyt laskuarvoitus, jota Don Juan laskumestari ei ollut saanut selvitetyksi.

VII.

Tuli ilta. Kotirakennuksen vieressä kasvavan kirsikkapuun juurella tapaamme Martinin, Joakiinan ja Antonion.

Martin lypsää paraikaa vuohta. Joakiina auttaa häntä pitämällä lypsettävää sarvesta toisella kädellään, toisella pitää hän Antoniota kädestä.

"Minä tahdon imeä kirjavaa vuohta", sanoo Antonio, joka oli kasvanut jonkunlaiseksi enkeliksi, härkää väkevämmäksi.

Poika lyllersi erästä mustanjuovikasta vuohta kohden, joka juoksi häntä vastaan ystävällisesti määkyen ja ikäänkuin jo edeltäkäsin tuntien helpoitusta täyteläisille utarilleen pojan pehmeitten, ruusunväristen huulten koskettelemisesta.

Leo, koira, istui arvokkaana vähän kauempana ja katseli isäntäväkensä toimia, ja Minino, kissa, kulki heidän ympärillään ja näytti tahtovan sanoa:

Kirjava vuohi, jolla ei ollut karitsaa — kotka oli sen vienyt — seisoi ihmeen rauhallisena, kun pikku Antonio sitä imi.

"Etkö huomaa, Martin", sanoi Joakiina, joka suuresti nautti tästä näystä; "etkö jo huomaa, kuinka herttainen, kuinka suloinen hän on, kun hän tuossa imee, poika, jonka Jumala on minulle antanut? Oi, sinä kaikkein ihmeellisin kaikkein äitien synnyttämistä pikku nulikoista, Toisin syödä sinut elävältä suudelmillani!"

"Oi, kuinka suloinen se poika on! Oikein pikku enkeli!" Ja Joakiina purskahti nauruun ja suuteli enkeliä, jotta ei tahtonut loppua tulla.

"Siunattu pieni suu! Ettekö huomaa, Ramona, kuinka ihmeen älykkään pojan Jumala on minulle antanut?"

"Jumala siunatkoon häntä", sanoi naapurivaimo; "Jumala siunatkoon häntä ja varjelkoon myös hänen äitiänsä, sillä mitä tulisi hänestä, jos sinä, Joakiina, temmattaisiin hänen vierestään pois?"

"Jos hänen äitinsä kuolisi, niin kuolisi hän itsekin, tämä herttainen poika, joka on levännyt minun sydämeni alla!" vakuutti Joakiina ja purskahti itkemään.

"Hän ei kuolisi", sanoi naapurivaimo, "yhtä vähän kuin sinun lapsipuolesi ovat kuolleet. Mutta parempi olisi hänelle, jos hän sinua ennen kuolisi, kuin että hän saisi äitipuolen, joka ei ole synnyttänyt häntä."

Joakiinan punakat posket kalpenivat äkkiä. Kauhea, lohduton ajatus sekausi ensikerran poikaa jumaloivaan rakkauteen, ajatus että hänen poikansa voisi saada äitipuolen ja kärsiä, mitä Dominikan tyttäret olivat saaneet kärsiä…

Naapurivaimo, vanha ja kokenut, aavisti mitä Joakiinan mielessä liikkui ja päätti tehdä uuden ryntäyksen hankkiaksensa äidin turvattomille tytöille, jotka min kauan olivat äidin rakkautta kaivanneet.

"Joakiina", sanoi hän juhlallisella äänellä, "Jumala antaa väliin vanhurskaiden maksaa jumalattomien väärinteot Äidit kuolevat, leskimiehet naivat uudestaan ja hankkivat äitipuolia lapsillensa, kun he eivät voi hankkia äitejä."

"Äitipuolia!… Sydämeni poika!" mumisi Joakiina ja painoi Antonioa rintaansa vastaan.

Joakiina meni heitä vastaan, tervehti heitä lempeästi ja tunsi ensikerran halun sulkea heidät syliinsä ja suudella heitä…

Ennenkuin tytöt olivat ehtineet oikein perille, kiiruhtivat he kertomaan, millä ihmeen kummalla tavalla heidän oli onnistunut täyttää äitipuolensa määräyksiä.

"Näen, näen!" vakuutti Joakiina. "Vihdoinkin avaa Jumala silmäni; kunpa vain ei liika myöhään…"

"Ei ole koskaan myöhäistä tehdä hyvää!" sanoi Ramona melkein profeetallisella äänellä.

Ja Joakiina, joka nyt ei enää voinut vastustaa sitä jaloa tunnetta, joka oli ruvennut puhdistamaan hänen sydäntänsä, avasi sylinsä tytöille, ja nimittäen heidät ehtimiseen tyttärikseen, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, puristi hän heitä sanomattomalla hellyydellä rintaansa vastaan, suuteli heitä ja kasteli heitä kyynelillään.

Tänä hetkenä vuodatti varmaan pyhän riemun kyyneleitä Dominika, joka taivaasta vartioitsi lapsiansa.

"Siunatkoon häntä Jumala ja hän, autuas, joka on taivaassa!" huudahti
Martin ilosta haltioissaan.

Ja hän juoksi pojan luo, jonka hän oli huomannut kirsikkapuiden takana, sulki hänet syliinsä ja hyväili häntä yhtä sydämellisesti kuin äiti hänen tyttäriään.

Joakiina, joka ei illan pimeydessä ja tunteiltansa saanut täysiä selville, mitä kirsikkapuiden takana tapahtui, heitti huolestuneen ja kysyvän silmänluonnin mummoon. Mutta tämä huusi ihastuksessansa:

PAULAAN JOUTUNEET.

Todellisessa, jokapäiväisessä elämässä tapahtuvat lemmenhistoriat alkavat hyviä usein keittiössä. Moni nuori teurastaja, leipuri tai puutarhuri, joka lihaa, leipää tai vihanneksia kaupitessaan joutuu keittiöön, tapaa siellä leimuavan keittiölieden ääressä, nuoren, ahkeran keittäjättären ja rakastuu häneen. Hänellä on samalla kertaa hyvä tilaisuus hajuaistinsa avulla koetella, osaako tuo mielitietty hyvin keittää ja paistaa. Jos näin on laita, ajattelee hän: tuo eikä kukaan muu! Ja jos ei toiselta puolelta mitään estelyitä tule, niin on tuo vastainen mestari vastaisen rouvansa löytänyt.

Näin helposti ei kuitenkaan onnistunut Claude Regnard paralle. Hän oli nuori Kanadalainen, ranskalaista syntyperää. Vasta ihmeellinen sarja merkillisiä tapahtumia saattoi hänen sydämensä toiveiden perille. Hän oli köyhä kalastaja. Vanhempainsa kuoleman jälkeen oli hän aivan yksinään maailmassa, eikä hänellä ollut mitään muuta, kuin pieni majapahanen rannalla, jotenkin hyvä vene ja vähää kalanpyydyksiä. Väliste meni hän toisten kalastajain kanssa pyyntiin, väliste taas yksinään. Mutta aina oli hänen ansionsa hyvin pienet, sillä vaikkapa hän olisi saanut kaloja hyvinkin paljon, oli niiden hinta hyvin halpa Port Talbot'issa, joka oli pieni kaupunki Erie-järven kanadanpuoleisella rannalla. Tämän kaupungin läheisyydessä asui hän eräässä viheliäisessä rannikkokylässä.

Keittiössä oli hän oppinut tuntemaan pikku Lovisaa. Tämä oli Etienne Joubert'in, Port Talbot'issa asuvan ahkeran ja kunnollisen pikkuravintoloitsijan tytär. Lovisa oli niin ystävällinen, iloinen ja hyväsydäminen; eikä hän kovin paljo tinkinytkään ostellessaan Claude Regnard'in kaloja. Mutta tämäpä toikin hänelle aina parhaat kalansa, ja olisi hän ne tuolle tytölle antanut mistä hinnasta tahansa, olisipa antanut ne ilmaiseksikin ja itse kärsinyt nälkää. Niin sydänjuuria myöten oli hän Lovisaan ihastunut. Eikä tyttökään häntä pois työntänyt; hän naureskeli ja laski leikkiä iloisesti, kun Claude tuli keittiöön, missä hän pirteänä ja toimellisena puuhaili.

Kun Claude taas kerran ilmaantui sinne, tuntui hänestä kuin salaman isku kirkkaalta taivaalta, kun Lovisa sanoi hänelle: "Ensi viikolla jätämme me Port Talbot'in. Isä on myönyt ravintolansa."

"Ja minne, hyvä neiti, menette te sitten?" kysyi hän vapisevalla äänellä. "Ehkä kauaksi, kauaksi täältä?"

"Eipähän niinkään, Claude hyvä, ainoastaan järven toiselle puolelle Ohioon", vastasi Lovisa. "Isä tahtoo päästä Yhdysvaltain kansalaiseksi. Hän on eräältä ranskalaiselta, joka tahtoo päästä toimestaan lepäämään, ostanut hyvin hienon ravintolan Clevelandissa, jossa sanotaan olevan hyvin hupaista ja kaunista."

"Kylläpä niin, Cleveland on kaunis ja upea kaupunki. Mutta — minähän menetän nyt Teidän kauppatuttavuutenne!"

Lovisa naurahti. Sitten lausui hän veitikkamaisesti: "Kalojen kuljettaminen järven yli kävisi kait kovin hankalaksi?"

"Kun ilma on hyvä, ei siinä mitään hankaluuksia ole, sillä matka tekee ainoastaan kuusikymmentäviisi Englannin penikulmaa. Pahalla säällä käy se kyllä pienelle kalastajaveneelle vähän vaaralliseksi. Mutta pahinta on, että Ohion puoleiset kalastajat eivät tule kärsimään, että minä, Kanadalainen, kilpailen heidän kanssaan Clevelandissa."

"Tosiaankin, tämä seikka, Claude hyvä, tuntuu minusta todella hyvin ikävältä!"

Surumielin lähti Claude pois. Hän meni tyhjän kalavasunsa kanssa satamaan, irroitti veneensä, nosti purjeen ja palasi majaansa rannikolla.

Myötäänsä mietiskeli hän tuota kovaa kohtaloa, joka ryösti häneltä Lovisan. Tuliko hänen todellakin muutaman päivän päästä nähdä Lovisa viimeinen kerta, viimeinen kerta kuulla hänen armasta ääntänsä? Se ajatus tuntui hänestä ihan sietämättömältä.

Viimein välähti hänen mieleensä hyvä aate. "Se on tosiaankin hyvin yksinkertainen asia!" puheli hän. "Voinhan minä asettua Ohioon ja päästä siellä kansalaiseksi aivan yhtä hyvin, kuin herra Joubert. Sikäläiset kalastajat varmaankin ottavat minut mielellään liittoonsa, olenhan minä siivo ja kunniallinen nuorukainen. Sittenhän minä taas saan, miten usein vaan tahdon, käydä neiti Lovisaa tapaamassa ja viedä hänelle parhaat kalat, mitä saan."

Tämä tuuma näytti hänestä ihanalta. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä sanaakaan, kun hän seuraavalla kerralla kävi Port Talbot'issa Joubert'in ravintolassa, jossa jo valmistettiin muuttoa. Hän tahtoi Clevelandein ilmautumalla hämmästyttää Lovisaa, ja tämä varmaan näkisi siinä oikean todistuksen hänen rakkaudestaan. Tämä ajatus elähytti Claude-parkaa.

Hän oli muuttanut Ohion rannalle. Sikäläiset kalastajat, joiden puoleen hän kääntyi, eivät tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan, olivatpa suorastaan vihamielisiä hänelle. Hän rakensi suurella vaivalla pienen lautamajansa, jonka hän pienissä osissa ja useampia matkoja tehden oli kuljettanut Kanadan puolelta, muutaman penikulman päähän Clevelandista, eräälle autiolle kivikkorannalle. Sen takana kohousi maa jyrkiksi kukkuloiksi, joilla kasvoi orjantappura- y.m. pensaita.

Nuo hänelle vihamieliset kalastajat pilkkasivat häntä monella tavalla, jos sattuivat hänen pakeillensa vesillä, ja tekivät hänelle monenmoista koiruutta. Kuitenkin sattui hän pian saamaan hyvän saaliin, jonka hän iloissaan kuljetti Clevelandiin. Sinne tultuaan kyseli hän Joubert'in ravintolaa.

Se oli hyvin komeasti järjestetty ravintola, suuresti eroavainen tuosta vaatimattomasta ruokalaitoksesta Port Talbot'issa. Tämä komeus raskautti nuoren Kanadalaisen mieltä, kun hän arkaillen oli astunut sisään ja kysyi, missä keittiö oli.

Herra Joubert itse astui arvokkaana häntä vastaan… "Katsohan — Claude
Regnard! Tekö täällä Clevelandissa?" puheli hän.

"Kauniita kaloja! Katsokaahan! Neiti Lovisa on niihin varmaankin hyvin tyytyväinen."

"Lovisalla ei enää ole mitään keittiössä tehtävää; hän on ravintolahuoneessa ja kahvilassa; hänen täytyy olla maksupöydän ääressä ja pitää kassasta huolta."

"Minä olin sellaista jo Port Talbot'issa huomaavinani! Älkää toki hautoko hassutuksia päässänne, Claude! Tehän olette köyhä poloinen, ei Teidän sovi sellaisiin tuumiin antautua!"

"Katsokaas, Claude", jatkoi ravintoloitsija hyvänsuopeasti, "jos Teillä olisi pääomaa, jos olisitte esim. hyvin järjestetyn kalakaupan omistaja, tekisitte kauppaa myöskin konserveilla ja herkkukaloilla — sellaista kauppaa ei vielä tällä suuriliikkeisellä kadulla olekaan, ja se varmaankin hyvin kannattaisi —, silloin voisi jotenkin Teidän merkillisiä haaveilujanne selittää, siitä voisi todella järkevästi puhellakin. Mutta näin ollen ei sitä luonnollisesti sovi ajatellakaan edes! Minä en tosiaankaan tarkoita mitään pahaa Teille. Teidän kalanne minä mielelläni ostan. Käykäähän tänne!"

Alakuloisena seurasi Claude ravintoloitsijaa. Hän kyllä myi kalansa, mutta ei saanut tilaisuutta puhutella Lovisaa. Tosin näki hän hänet silmänräpäykseltä lasioven läpi. Ah, Lovisalla ei enää ollut yksinkertainen kotipuku yllä, vaan komeili hän silkki- ja atlas-puvussa — "aivan kuin joku ylhäinen nainen!" ajatteli Claude. Pari keikailijaa seisoi hänen pöytänsä ääressä ja laverteli hänelle imarruksia.

Oli kirkas, syksyinen aamupäivä, kello kävi yhtätoista. Claude päätti kierrellä kaupungin katuja, siten lähemmin nähdäksensä Clevelandin kauneuksia ja mahdollisesti vähän virkistääksensä mieltänsä.

Hän huomasi, että jonkinmoinen mielten kuohu vallitsi useissa kadulla kulkevissa henkilöissä. Moni näytti olevan raskaiden huolien alaisena. Liikemiehiä kokoontui siellä täällä yhteen, innokkaasti puhellen ja viittaillen käsillänsä.

"Mitähän on nyt oikeastaan tapahtunut?" kysäsi hän eräältä mieheltä, joka jouten seisoi tyhjän työntökärryn ääressä.

Claude nimittäin osasi täysin englannin kieltäkin, kuten usiammat
Kanadan Ranskalaiset.

"On tehty suurenmoinen rosvous", vastasi mies. "Onpa hyvä asia, ett'ei meikäläisillä ole mitään rahaa pankissa. Hyvin rohkeat ja harjaantuneet rosvot ovat viime yönä vieneet Kauppa-Pankista kolmeneljännesmiljoonaa dollaria kultaa ja seteleitä. Ettekö ole nähnyt kuulutuksia katujen kulmissa?"

"Pankin johtajat ovat määränneet kymmenentuhannen dollarin palkinnon sille, joka saa rosvot kiinni ja ryövätyt rahat takaisin. Se on sievä palkinto se — kun vaan pystyisi sen ansaitsemaan. Mutta siinäpä ollee hengenvaara tarjona, sillä nuo rosvot ovat olleet rajuja poikia, niillä on kyllä revolverit ja puukot."

"Yksi joukosta lienee varmasti tunnettu. Eräs tuttava poliisi kertoi minulle siitä yhtä ja toista. Viiden päivän aikana on täällä eräässä ravintolassa oleskellut kolme epäluulon-alaista miestä, jotka eilis-iltana ovat kadonneet hyvästiä sanomatta. Sen verran on päästy selville, että yksi niistä merkkien mukaan todennäköisesti on tunnettu pankkirosvo Bill Romney, joka jo New-Yorkissa ja muualla on samallaisia konnankepposia tehnyt. Sanotaan, että hän osaa avata konstikkaimmatkin lukot, hän kun alkujaan on ollut mekanikko ja avainseppä. Luulen, että joku päivä takaperin näin hänet kadulla molempien toveriensa kanssa. Romney on, ellen erehdy, lyhytkasvuinen mies, parta harmaa, siniset silmälasit nenällä. Hänen toverinsa ovat nuorempia ja luultavasti vaan tavallisia rosvoja. Romney on päämies. Muuten olivat kaikki kolme komeissa vaatteissa aivan kuin herrasmiehet ainakin. Sellaisiahan tuollaiset miljoonarosvot tavallisesti ovatkin. Niinpä niin, hyvä kalamies, Amerikassa potkitaan konnuudella nykyään paljo kauvemmaksi, kuin rehellisyydellä. Minnepä olen minäkin kaikella rehellisyydelläni päässyt? Kärryntyöntäjäksi!"

"Monta salapoliisia ja muitakin poliisimiehiä on liikkeellä. Kaikkiin rautatie- ja höyrylaivapysäyspaikkoihin on sähköitetty. Mutta Bill Romney on vanha kettu, häntä ei ole helppo ottaa kiinni. Luultavasti koettaa hän tovereineen luiskahtaa Europaan, jossa he sitten kaikki kolme elävät suurina herroina."

Nämä tiedot saatuansa kulki Claude eteenpäin ja joutui suurelle valtakadulle, jossa hän näki Kauppa-Pankin suuren ja komean rakennuksen. Suuret ihmisjoukot pyrkivät sinne sisälle, luultavasti talletuksiansa tiedustelemaan. Myöskin sähkösanomain kuljettajat kulkivat kiireisesti edes ja takaisin. Suuri häviö, jonka pankki edellisenä yönä oli kärsinyt, oli nähtävästi saattanut Clevelandin liikemaailman suureen kiihkoon. Pankin johtajat olivat kaiketikin hyvin hämillään ja huolissaan.

Käveltyään muutaman tunnin ajalla itsensä väsyksiin ja nähtyään paljo kaupungin merkillisyyksistä, pistäytyi hän erääseen ruokailupaikkaan satamassa ja nautti siellä yksinkertaisen aamiaisen. Sitten meni hän veneeseensä, nosti purjeen ja kulki kotirantaansa kohden.

Hän saapui sinne noin seitsemän tienoissa illalla. Aurinko oli jo laskenut, ilma oli viileä, harmaat syksyusmat leiailivat Erie-järvellä.

Hän nousi pois veneestänsä ja aikoi munalukolla kiinnittää sen erään rannalle pystytetyn patsaan rautaiseen renkaaseen, sillä hänellä oli vähän syytä peljätä, että hänen pieni veneensä, hänen arvokkain omaisuutensa, ehkä muuten varastettaisiin häneltä yöllä.

Nostaessaan silmänsä näki hän siivosti puetun miehen, jolla oli punaiseen puuvillakankaaseen kääritty mytty kainalossa.

"Olkaa huoleti, herra! Ilma on hyvä, tuuli sopiva. Minä olen sen matkan usein kulkenut, sillä Erie-järvi on niin sanoakseni kuin koti minulle."

"Sepä hyvä! Mutta usmaa näyttää syntyvän järvelle, ja yö tulee olemaan jotenkin pimeä."

"Minä tämän matkan osaan usmallakin. Sitäpaitsi nousee kohta täysikuu taivaalle ja valaisee usman."

"Mutta usmassa voisi ehkä joku höyrylaiva ajaa päällemme ja upottaa meidät."

"En. Tuolla pensastossa on minulla vielä kaksi toveria." Hän kääntyi ympäri ja huusi: "Tulkaa vaan esille. Kaikki on järjestetty!"

Silloin tuli kaksi miestä kummun reunalla olevasta pensastosta ja kulki nopeasti rannalle.

Toinen niistä oli jo vanhanpuoleinen; hänellä oli harmaa parta ja siniset silmälasit; oikeassa kädessään kantoi hän pientä sievää nahkakapsäkkiä. Toisella, joka oli vielä jotenkin nuori mies, oli matkalaukku.

Salaman nopeudella syntyi nuoren Kanadalaisen aivoissa ajatus: "tuossa ovat ne kolme pankkirosvoa!"

Ja tosiaankin — eihän sitä voinut epäilläkään. He eivät olleet uskaltaneet käyttää rautatietä tai höyrylaivaa pakoretkeänsä varten. He olivat siksi kokeneita ammatissaan, että tiesivät sähkön olevan höyryä nopeamman. Sen sijaan, että olisivat pyrkineet etäälle pakenemaan, olivat he huolellisesti koko päivän piilotelleet itseänsä pensastossa, jossa ei kukaan kulkenut. Ja heille oli todellakin selvintä päästä kalastaja-veneellä Erie-järven yli Kanadaan.

Kun nämä ajatukset risteilivät Clauden päässä, näytti hän hyvin miettiväiseltä.

"No, mitä ajattelette Te meistä?" kysyi mies, jolla oli punainen mytty kainalossa. "Tehän näytätte niin omituiselta, kuin olisitte jokin kuuluisa ajatustenlukua."

"Tuntuu minusta ihmeelliseltä, että Te, hyvät herrat, niin salaisesti ja oudolla tavalla yön aikaan pyritte järven yli. Mutta se on asia, joka ei kuulu minuun."

"Hävytöntä!" huusi tuo lyhytkasvuinen, sinisillä silmälaseilla varustettu herra.

"Ottamalla lukuun nämät tavattomat asianhaarat ei se minun mielestäni paljo ole", vastasi Claude. "Pitäähän toki köyhän kalastajankin joskus lihavampi pala saada."

Nuo kolme miestä kuiskuttelivat minuutin ajan hiljaa keskenään. Pikku vanhus puhkesi ilkeään nauruun. Punaista myttyä kantava mies kääntyi sitten nuoren kalastajan puoleen lausuen: "Saatte pyytämänne sata dollaria niin pian kuin olette saattaneet meidät ehjinä järven yli."

He astuivat siihen kaikki ja Claude pystytti purjeen. Sitten ohjasi hän veneen usvan keskelle.

"Mihin satamaan pohjoisrannalla tahdotte, hyvät herrat, päästä?" kysyi hän.

"Meillä ei ole mitään erityistä asiaa satamapaikkaan; monistakin syistä olisi meille mieluisempaa nousta maalle jollakin hyvin yksinäisellä paikalla rannalla, josta sitten pian voipi päästä jollekin maantielle."

"Se käy helposti päinsä", sanoi mielevästi hymyillen Claude, jonka päähän nyt oli noussut eräs hyvä ajatus. "Minä tunnen pienen rauhallisen poukaman, jonne voitte aivan häiritsemättä nousta. Jos siitä käytte muutamia satoja askeleita ylöspäin, saavutte maantielle, joka vie Amherstburg'iin."

Nopeasti kiiti vene Erie-järven aalloilla. Nuo kolme miestä puhelivat paljon keskenään, mutta aina hyvin hiljaa kuiskutellen. Nuori Kanadalainen ajatteli Lovisaa. Olihan hänellä nyt viimeinkin mitä parhaimmat toiveet. Tämä ajatus teki hänet niin iloiseksi, että hän alkoi laulaa hilpeätä ranskalaista laulunpätkää.

"Se tolvana ei aavista mitään meidän asioistamme", kuiskasi silmälasimies tyytyväisenä tovereilleen.

Hetken päästä valaisi kuu tuota yöllistä huurua. Erie-järvellä oli nyt varsin miellyttävää ja rauhallista. Kerran kuulivat he etäällä höyrylaivan koneen raminaa; mutta erehtymättä ohjasi Claude venettään pohjoista kohden.

Siten kului runsaasti kahdeksan tuntia. Usma hälveni vähitellen, ja itäisellä taivaanrannalla teki päivä nousuaan.

"Joko olemme pian perillä?" kysyi vanhus. "Muutaman minuutin päästä pääsemme poukamaan", vastasi kalastaja.

Näkyi hiekkaranta, joka kohosi matalaksi, ruohoa ja pensaita kasvavaksi harjanteeksi. Nuo kolme miestä astuivat maalle.

"Saanko luvan pyytää ne sata dollaria, jotka minulle on luvattu?" sanoi
Claude kohteliaasti.

"Köysi sinun kaulaasi, sinä kanadalainen koira!" huusi silmälasimies myrkyllisesti. "Luuletko sinä, että me annamme nylkeä itseämme. Dollari hengeltä on aivan riittävä kuljetusmaksu. Tässä on kolme dollaria!"

Päästyään noin parinkymmenen metrin päähän pysähtyi hän ja huusi: "hyvät herrat, kuulkaahan vielä sananen!"

Ja hän heitti nuo kolme rahaa, yhden toisensa perästä, rannalle, josta vanhus nauraen nosti ne ylös pistäen taskuunsa.

"Niinkö luulette, te vanha hirtehinen?" huusi Claude. "Haha! Te olette minut pettäneet, mutta minä olen teidät kavaluudessa voittanut! Nouskaahan vähäsen ylös kummulle päin, niin saatte nähdä!"

Sillä välin olivat nuo kolme miestä levottomina kiireisesti nousseet kummulle. Suurimmaksi kauhukseen huomasivat he silloin, etteivät he olleetkaan Kanadan rannalla, vaan pienellä puolikuun muotoisella hiekkasaarella keskellä Erie-järveä.

Äänekkäällä pilkkanaurulla vastasi Claude: "Ne kymmenentuhatta dollaria ansaitsen minä teidän kiinniottamisellanne!"

Claude ei vastannut, vaan purjehti, vastatuulta luovien, usman keskelle länteen päin, itsekseen mutisten: "Parempi saada kymmenentuhatta kunniallisella tavalla, kuin viisikymmentätuhatta häpeällisellä! Ja onpa melkein varmaa, että ne konnat, jos heidän pyyntöönsä suostuisin, uudelleen pettäisivät minut, ehkäpä tappaisivatkin."

Uusi päivä valkeni ihanana, ja usma hajosi auringonsäteiden tieltä. Noin kymmenen tunnin päästä tuli Ohion ranta näkyviin, ja pian sen jälkeen saapui Claude Clevelandiin. Hän laski veneensä valkamaan ja meni heti, niin väsynyt kuin olikin, Kauppa-Pankkiin. Hän astui sisälle ja pyysi tavata johtajaa. Ensin tahdottiin hänet työntää pois. Mutta kun hän sanoi: "Minulla on tietoja pankkirosvoista", vietiin hän kiireimmiten sisälle pankin "kaikkein pyhimpään", jossa johtajat surumielisinä istuivat viheriän neuvottelupöydän ääressä. Tähän asti ei kaikista ponnistuksista huolimatta oltu saatu vähintäkään vihiä rosvoista.

"Minä olen", vastasi eräs vanha kunnianarvoisa herra; "minun nimeni on
Hamilton."

"Minä tahdon teille vaan ilmoittaa, että tunnen pankkirosvojen olinpaikan. Onko varmaa, että minulle annetaan kymmenentuhannen dollarin palkinto, jos saatan rosvot saaliinensa teidän käsiinne?"

"Minä olen nimittäin saattanut ne kolme rosvoa paulaan, ne ovat tavaroineen minun vallassani."

"Mutta sitä on vaikea uskoa", sanoi herra Hamilton epäillen ja päätään pudistellen.

"Se on aivan varmaa, herra! Minulla on ne kaikki kolme varmassa säilytyspaikassa autiolla hiekkasaarella Erie-järvellä, josta he eivät voi päästä pois, sillä laivoja kulkee niillä tienoilla vaan hyvin harvoin, eivätkä kalastajatkaan siellä nykyään liiku."

Pankin johtajat katselivat häntä suuresti kummastellen ja herra Hamilton huudahti: "nuori mies, jos tuo kaikki pitää paikkansa, niin olette Te tavattoman sukkela mies!"

Claude naurahti. Sitten lausui hän: "Ei siis tarvita muuta kuin poliisin avulla noutaa nuo heittiöt saarelta. Mutta parasta olisi, jos se tapahtuisi viekkaudella. Sillä vaikka tuo saari onkin pieni, voisivat nuo kolme kuitenkin kätkeä sinne aarteensa niin hyvin, ett'ei sitä moneen vuoteen löydettäisi. Viekkautta siis on käytettävä. Höyrylaiva älköön kulkeko suoraan saarta kohden, vaan lännestä päin, Detroitista käsin, ja olkoon menevinänsä saaren ohi; Silloin nuo heittiöt itsestäänkin huutavat laivalle ja astuvat mitään vaaraa aavistamatta siihen."

Tämän ohjelman mukaan pantiin nyt kaikki varustukset kiireisesti kuntoon. Claude sillä välin vahvisti itseään ruoalla ja juomalla ja levähti vähäsen.

Puoli tuntia sen jälkeen läksi pieni höyrylaiva satamasta ja kulki ensin länttä kohden. Laivassa oli kuusi poliisia valepuvussa ja taitava salapoliisi, sen lisäksi vielä Claude Regnard ja pankinjohtaja Hamilton.

Nuo kolme pankkivarasta olivat viettäneet koko päivän saarella mitä suurimmassa tuskassa. Ei ollut ympäristöllä missään maata lähellä. He eivät huomanneet mitään laivaa tai venettä. Ja alituisesti kalvoi heidän mieltään pelko siitä, että höyrylaiva etelästä päin tulisi heitä väkivallalla ottamaan. Sen vuoksi olivat he hyvin sukkelalla tavalla kätkeneet ryövätyn aarteensa.

Jos heidät vangittaisiinkin, voisivathan he kuitenkin toivoa pääsevänsä vankilasta karkuun ja sitten sopivassa tilassa saavansa kätketyn rikkautensa käsiinsä.

"Ei siis Clevelandista, vaan nähtävästi Detroitista. Mutta onhan sinne voitu sähköittää. Meidän on odottaminen, suuntaako höyrylaiva kulkunsa saarta kohden."

Vanhus sanoi silloin iloisesti: "Tämähän käy todella hyvästi. Meillä on onni mukanamme. Laivaväellä ei ole mitään tietoa meistä. Kaivakaa nopeasti tavarat esille. Minä huudan laivalle!"

Laivan kone pysäytettiin. Salapoliisi ja eräs toinen mies astuivat veneeseen ja soutivat saarta kohden.

"Olette onneksi kuitenkin pelastaneet muut tavaranne, kuten huomaan. Olkaa, herrat, hyvät ja astukaa veneeseen! Emme jouda täällä viivyttelemään, sillä meidän on ajoissa saavuttava Port Talbot'iin."

Toiset kaksi rosvoa tulivat kantaen nahkakapsäkkiä, matkalaukkua ja punaista myttyä. Kaikki kolme astuivat veneeseen ja kuljetettiin höyrylaivaan.

Tuskin olivat he sinne nousseet, niin poliisit hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja vangitsivat heidät paikalla.

Herra Hamilton tutki vankien tavarat ja löysi Kauppapankista varastetun summan vielä aivan täydellisenä.

Nuo kolme rosvoa saivat laillisen rangaistuksensa. Mutta Claude Regnard sai hyvin ansaitsemansa 10,000 dollarin palkinnon.

Tällä pääomalla laittoi hän kuntoon kala-, säilyke- ja herkkukaupan, joka pian rupesi kukoistamaan, sillä tuo iloinen ja miellyttävä Kanadalainen voitti kaikkien suosion. Nyt uskaltaisi hän kaiketikin pyytää Lovisaa vaimokseen.

Ja niin kävi, että tuo lemmitty tyttö tuli hänen omaksensa, ja hän pääsi siten toiveidensa perille. Hän elää vieläkin arvossa pidettynä miehenä hyvässä Clevelandin kaupungissa Ohion ihanassa valtiossa.

PAENNUT LIIKETOVERI.

Eräänä aamuna, kun juuri olin ehtinyt saapua virkahuoneeseeni — kertoo jälkeenjättämissään muistelmissa herra D., eräs Lontoossa äsken kuollut arvossa pidetty salapoliisi, — ilmoitettiin minulle että eräs herra tärkeän asian vuoksi tahtoi puhutella minua.

Tietysti annoin heti laskea hänet sisään ja näin edessäni komeasti puetun, vielä sangen nuoren miehen, joka nähtävästi oli suuressa mielenliikutuksessa.

Hän esitteli itsensä minulle hyvin tunnetun asioimisliikkeen "Bridgeby ja Barton" osakkaaksi ja kertoi minulle katkonaisissa lauseissa että hänen liiketoverinsa, herra Barton, edellisenä päivänä odottamatta oli kadonnut ja vienyt mukaansa kassassa löytyvät rahat.

"Olen hävinnyt mies", lopetti hän "jos Teidän ei onnistu saada häntä kiinni ja ottaa häneltä pois, mitä hän on anastanut."

"Malttakaa mielenne, herra Bridgeby", sanoin minä taputtaen tuota nuorta miestä, joka pyyhki hikeä kalpeilta kasvoiltaan, rauhoittavasti olkapäälle. "Olkaa varma siitä, että koetan tehdä parastani asianne hyväksi. Mutta kertokaa minulle ennen kaikkea, mitä minun tässä tapauksessa on tärkeätä tietää."

"Ikävä kyllä, en voi juuri mitään vihjausta Teille antaa. William Barton, liiketoverini, nautti täydellistä luottamustani. Hän ei pelannut, ei juonut, ei hänellä ollut lemmenseikkailuja, hän oli lyhyesti sanoen kaikin puolin pätevä mies — ainakin oli minulla tähän asti se luulo hänestä. Niinkuin salama kirkkaalta taivaalta kohtasikin minua sentähden tänä aamuna tämä lyhyt tiedonanto tässä kirjelapussa" — herra Bridgeby ojensi minulle erään paperin — "jonka konttoriin tultuani löysin pulpetiltasi, sekä se havainto, jonka kassaa tarkastaessani tein."

Herra Bridgeby! Vakuutus siitä, että yhteinen liikkeemme ei koskaan tule onnistumaan, antaa minulle aihetta koettamaan yksinäni onneani toisessa paikkakunnassa ja siihen tarpeeseen ottamaan mukaani kassassa löytyvät varat. Jos onnistun aikeissani, niin maksan heti teille takaisin. Siihen asti voikaa hyvin.

"Täsmälleen kuusituhatta viisisataa seitsemänkymmentä kaksi puntaa", huokasi herra Bridgeby.

"Tuo teko kohtasi siis teitä aivan odottamatta vai oliko teillä jotakin syytä arvella, että hän sen tekisi ennemmin tai myöhemmin?"

"Ei vähintäkään. Olin pakotettu lähtemään eilen aamulla pienelle matkalle ja poistuin yhtä huoletonna kuin ennenkin, ollen siitä vakuutettu, että toimemme poissaollessani tulisivat tavallisuuden mukaan tunnollisesti hoidetuiksi. Kun minä siis eilen myöhään tulin takaisin, en huolinut vaivata itseäni edes avaamaan liikekonttoriamme katsoakseni olisiko kaikki järjestyksessä. Jos olisin niin tehnyt, olisin kyllä vähän aikaisemmin huomannut petoksen ja pyytänyt teitä varasta takaa-ajamaan."

"Hm — tahdonpa siis etsiä hänen äitinsä ja koettaa häneltä saada jotain tietoa."

"Rouva Barton parka!" sanoi hän sangen liikutettuna. "Täytyykö teidän todellakin kääntyä hänen puoleensa? Hän tulee siitä vaan tarpeettomasti liikutetuksi, koska hänkään luultavasti ei voi antaa mitään tietoja tässä asiassa."

"Kukapa tiennee", arvelin minä. "Ehkä on tuo kirjeen jälkikirjoitus tahallisesti tehty."

Jätin nyt herra Bridgebyn hyvästi lähteäkseni äsken mainitun rouva Barton'in luo. Tiellä sinne harkitsin asiaa kaikilta puolin ja kuta enemmin sitä mietin, sen omituisemmalta se minusta tuntui.

Tunsin Bridgebyn ja Barton'in liikkeen jo entuudesta aivan hyvin, koska sellaiset ylimalkaan ovat kaupungissa tunnetut, ja tiesin siis myöskin, että kertomus, jonka herra Bridgeby oli liiketoveristaan antanut, oli todellinen, kuin myös senkin, että herra Bridgeby itse oli Barton'in vastakohta, nimittäin kerrassaan laiska ja kevytmielinen nuori herra. Jos sentähden olisi käynyt päinvastoin, nimittäin että herra Bridgeby olisi paennut rahojen kanssa, niin tuo olisi minusta tuntunut paljoa luonnollisemmalta. Ajattelin kuitenkin että Barton oli kyllästynyt toimettomaan kumppaniinsa ja sentähden, omaisuuden ja liikkeen aikaa kysyvän laillisen jakamisen sijaan, valinnut tämän lyhyemmän keinon päästäksensä hänestä irti, keinon, joka tosin kyllä oli oikeudentuntoa loukkaava eikä sopinut yhteen Barton'in vakavien oikeuden-käsitteiden kanssa.

Mutta olihan todistuksena Bridgebyn näyttämä kirje. Tämä todisti aivan sitovasti asian laidan. Oli miten oli, tutkimus oli kyllä tuottava valoa asiassa; nyt täytyi ennen kaikkea koettaa päästä karkurin jäljille.

Rouva Barton asui kaupungin laidassa, puutarhan keskellä sijaitsevassa mitä somimmassa talossa. Se oli tuossa aamu-auringon valossa niin rauhallisen näköisenä tuo valkoinen rakennus vihreine ovineen ja samanvärisine ikkunanpielineen, niin että minä, tietäen minkä surullisen vaikutuksen käyntini tekisi, syvästi säälien soitin ovikelloa.

Ensi silmäyksellä huomasin, että hän oli kovin levoton. Hän näytti sangen kalpealta, hänen huulensa ja kätensä vapisivat hermostuneesti.

"Ei mitään, rouva, vielä tuota tuonnemmaksi", lausuin minä totisena, "vaan täytyy minun pikemmin ensi aluksi pyytää Teiltä vastausta muutamiin kysymyksiin."

"Älkää kidattako minua, vaan ilmoittakaa minulle heti, jos teillä todella on mitään tiedossanne lapseni kohtalosta! Eikö kallis Wilhelmini enää ole elävien joukossa? Voi, tämä epätietoisuus on kauheata!"

"Ettekö sitten ole vielä saanut tietää", vastasin minä, liikutettuna tuosta epätoivon ilmauksesta, joka ei voinut olla teeskenneltyä, "että poikanne on karannut vieden suuremman rahasumman liikkeen kassasta?"

Hän peitti kasvonsa käsillään. "Hyvä Jumala! Sentähdenkö minä siis turhaan odotin häntä koko yön! Mutta eihän se ole mahdollista — hän, joka tähän asti oli rehellisyyden perikuva, ei ole voinut sitä tehdä eikä semmoisella tavalla tahrata nimeänsä ja niin välinpitämättömästi jättää äitiänsä!"

Kohotin vaieten olkapäitäni. "Todistukset ovat häntä vastaan, rouva! Hänen liiketoverinsa löysi pulpetiltansa kirjelipun, jossa poikanne ilmoittaa hänelle koettavansa onneansa toisessa paikkakunnassa ja lisäksi pyytää häntä Teille ilmoittamaan että hän kirjoittaa Teille hetimiten."

"Olen valmis väittämään sitä yhä edelleen! Ei, ei, minun Willyni ei ole mikään rosvo, hän ei ole voinut niin sydämettömästi ja hyvästiä sanomatta jättää vanhaa rakasta äitiänsä! Hyvä Jumala, kun vaan hänelle ei olisi jotakin onnettomuutta tapahtunut, jotakin rikosta tehty häntä kohtaan! Luuloni mukaan herra Bridgeby pystyy vaikka mihin!"

Minun täytyy tunnustaa, että hänen sanansa ja surunsa syvästi liikuttivat minua. Poliisimiehen pitäisi kyllä varoa antamasta tunteitten järkyttää mielipiteitään, mutta tällä kertaa nuo tunteen-ilmaukset soveltuivat niin suuressa määrässä yhteen salaisen ajatuksen kanssa, joka minussa oli herännyt, ett'en voinut olla niitä huomioon-ottamatta.

"Rauhoittukaa, rouva", sanoin minä; "tämä asia kyllä tulee kaikin puolin tarkkaan tutkituksi. Vastatkaa nyt minulle lopuksi muutamiin kysymyksiin." Hän nyykäytti päätään myöntävästi. "Milloin näitte poikanne viimeksi?" "Eilen iltapuolella."

"Ei herra. Hän erosi minusta niinkuin hänen tapansa oli ja meni pois.
Minä arvelin hänen lähteneen joko iltaseuraan tahi konttoriin."

"Ei vähintäkään, herra. Eilis-illasta kello yhdestätoista, jolla tunnilla hänellä aina oli tapa tulla kotiin, olen minä ollut mitä suurimmassa levottomuudessa ja aivoin juuri lähteä hänen konttoriinsa saadakseni tietoja hänestä, kun näin teidän tulevan. Voi hyvä Jumala" — ja hän puhkesi taas suonenvedon tapaiseen nyyhkytykseen — "mitä onkaan mahtanut lapselleni, minun Willylleni, tapahtua?"

Koetin parhaani mukaan rauhoittaa häntä, vaikk'en itsekään uskonut, mitä puhelin. Myöskin lupasin antaa hänelle piakkoin tietoja ja poistuin lähteäkseni takaisin herra Bridgebyn luokse.

Aikomukseni oli hankkia itselleni sieltä tuo muka Barton'in jättämä kirje sekä myöskin toisia hänen kirjeitään, joita siellä kaiketikin löytyi, saadakseni tarkoin verrata noita kirjeitä käsialan puolesta toisiinsa.

Herra Bridgeby vastaanotti minut näköjään sangen tyynesti, kuitenkin olin huomaavinani hänen katseessaan suurta mielen jännitystä. Hänen laihat, kellertävät, elähtäneen näköiset kasvonsa ja terävät, kuopalla olevat silmänsä eivät olleet juuri omiansa luottamusta herättämään.

"Rouva parka ei tiennyt asiasta mitään", sanoin levollisesti, "ja oli niin masentunut minun tiedonannoistani, että katsoin parhaaksi pian poistua hänen luotansa. Muutoin juohtui välillä mieleeni sangen yksinkertainen keino saada karkuri kiinni."

"Hän on vielä vasta-alkavainen pahantekijäin tiellä", naurahdin minä, "muutoin hän ei olisi tuossa ennenmainitussa kirjeessään antanut toimeksi ilmoittaa äidilleen että hän muutamien päivien kuluttua kirjoittaisi hänelle. Tietysti poliisi-virasto nyt viran puolesta ottaa takavarikkoon ja aukaisee kaikki rouva Barton'ille tulevat kirjeet, niinkuin se epäilemättä muutoinkin olisi tehnyt."

"Huomauttiko hän nimenomaan tuossa kirjelipussa kirjoittavansa äidilleen vaiko vaan muutoin antavansa tietoja itsestään?"

"Paperiko", sanoi hän vähän hämillään. "Voi kuitenkin, sen minä epähuomiossa poltin."

"Poltitte? Oletteko te järjissänne? Tuon ainoan todistuksen, jossa hän tunnustaa itsensä syylliseksi, te poltitte?"

"Ikävä kyllä, sytytin äskettäin sikarin ja siinä kiihkoisessa mielentilassa, johon olen tämän kiusallisen asian tähden joutunut, tein sen tuolla kirjelipulla. Mutta olettehan sen jo ennen lukenut ja tiedätte siis onneksi, mitä se sisälsi?"

Niin sanoen katsoi hän arasti minua silmiin, mutta loi heti katseensa alas maahan.

"Tosin kyllä tunnen sen sisällön, mutta kirje olisi toisenkin asiaa tähden ollut tärkeä; ajatelkaa, minkä todistuksen se olisi antanut oikeuden edessä, kun syyllisen kiinni saamme. Ei mitkään valheet olisi häntä silloin auttaneet. Mutta onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, ja meidän täytyy koettaa ilman sitä päästä selville asiassa. Teittekö poissa ollessani mitään huomiota, joka voisi olla meille hyödyksi karkuria etsiessämme."

"Siispä minä nyt heti lähden asemalle kyselemään siellä viranomaisilta, joista mahdollisesti joku tuntee hänet, eikö olisi huomattu mihin suuntaan hän läksi. Ja siinä tapauksessa seuraan heti jälkiä ja heitän siis teidät hyvästi muutamiksi päiviksi."

"Olkaa huoleti", huudahdin minä ja poistuin, en asemalle mennäkseni, vaan rientääkseni virastoomme, antaakseni siellä tietoja huomioistani ja pyytämään muutamia tovereistani salaa pitämään silmällä Bridgebyn taloa ja seuraamaan häntä, jos hän poistuisi kodistaan, kuin myös tarkasti silmällä pitämään niitä henkilöitä, jotka kävivät siellä. Minä itse en tietysti voinut näyttäytyä niillä tienoin päivän ajalla, mutta pimeän tullen riensin paikalle. Vastapäätä Bridgebyn taloa oli ravintola. Tähän olivat virkatoverini asettuneet päivän ajaksi ja kertoivat nyt minulle, ett'ei Bridgeby ollut poistunut asunnostaan ja ett'ei ylimalkaan mitään merkillisempää siellä ollut tapahtunut. Koska saamieni tietojen mukaan puheenalaisen rakennuksen toisella puolella vaan oli pieni, korkealla muurilla ympäröity piha, ei minun tarvinnut peljätä, että kukaan poistuisi talosta tai tulisi sinne siltä puolen.

Muutoin olin myös jo edeltäpäin laskenut, ett'ei päivän ajalla mitään merkillisempää tapahtuisi, mutta toivoin pimeän tultua parempaa tulosta.

Sentähdenpä minä nyt erään toisen toverin kanssa otin vahdinpidon huostaani ja vapautin toiset. Niiden piti taas, ell'ei meitä kello kolmeen yöllä näkynyt takaisin tuleviksi, vuorostaan ottaa vahdinpito.

Kello oli lähemmä yhdeksän illalla, kun minä asetuin vastapäätä
Bridgebyn taloa; toverini sillä aikaa käveli edestakaisin kadulla.

Yht'äkkiä näin minä, kuinka Brooks — se oli toverini nimi — painautui erään oven varjoon piiloon ja senjälkeen varovasti tähtäili erästä olentoa, joka hiljaa astuskellen lähestyi.

Samassa kiiruhdin minäkin asettumaan niin, että lähenevä ei saattanut minua huomata; se olikin viisaasti tehty, koska tuo henkilö seisahtui Bridgebyn talon eteen ja tarkasti katseli kaikille suunnille ympärilleen, ennenkuin soitti ovikelloa.

Vasta sen jälkeen, kun hän oli viipynyt muutamia hetkiä sisällä huoneistossa, hiipi Brooks luokseni ja kuiskasi minulle:

En voinut olla tyytyväisyydestä huudahtamatta. Tuo mainittu henkilö kuului kaupungin pahimmassa huudossa olevien lurjuksien joukkoon, ja olimme jo pitemmän aikaa etsineet häntä, koska häntä suuresti epäiltiin erään ryöväyksen ja murhan toimeenpanijaksi.

Sovittuani toimenpiteistä toverini kanssa, riensi tämä kiireesti poliisi-asemalle tuomaan apumiehiä, sill'aikaa kuin minä edelleen pidin silmällä Bridgebyn asuntoa.

Apumiehet, kolme poliisia, saapuivat Brooks'in kanssa noin kymmenen minuutin kuluttua paikalle, ja minä sijoitin heidät itsekunkin sopiviin pakkoihin.

Kohta senjälkeen avautuisi taas Bridgebyn asunnon ovi, ja sama henkilö, joka oli mennyt sisälle, tuli nyt sieltä jälleen ulos.

Nuo kolme poliisia ja minä seurasimme häntä varovasti, kun sitävastoin
Brooks jäi paikalleen edelleen vartioimaan Bridgebyn asuntoa.

Tultuamme syrjäisemmälle paikalle juoksin minä äkkiä esille laskin käteni Troddles'in olkapäälle ja sanoin: "odota hetkinen, poikaseni, tahdon puhua sanasen kanssasi."

Mies, jättiläisen kokoinen synkkä olento, hätkähti säikähtäen kyyryyn; tuskin oli hän huomannut minun toverini, kun hän koetti riuhtaista itsensä irti paetakseen.

Olin arvannut tuon edeltäpäin; siksipä tartuin lujasti häneen kiinni, ja annoin hänen kuljettaa itseäni muutaman askeleen eteenpäin, kunnes toverini ehtivät avukseni.

Hurja taistelu syttyi nyt, mutta meille onnistui kuitenkin vihdoin heittää tuo roisto maahan, sitoa hänet ja kuljettaa virastoomme, jossa heti tarkastimme miehen ja löysimme hänen taskuistaan kaksisataa dollaria kullassa.

"Epäilemättä saitte ne herra Bridgebyltä palkaksi siitä, kun toimititte hänen liiketoverinsa, Barton'in, tieltä pois?"

"Sanon teille jotakin", jatkoin minä; "irti ette pääse, siitä saatte olla varma, ja että teillä on jotain yhteyttä Bridgebyn kanssa, siihen meillä on varma todistus, koskapa näimme teidän menevän hänen asuntoonsa ja tulevan sieltä pois. Tunnustakaa siis avomielisesti, mitä olette tehneet Barton'ille?"

"Minulla siis ei ole mitään enää teidän kanssanne tekemistä, tunnustusvankila kyllä tekee teidät puheliaaksi."

Annoin viedä tuon paatuneen roiston vankikoppiin ja päätin ilman hänen tunnustustansakin mennä Bridgebyn luokse ja vangita hänet, koska toivoin että hän ensi hämmästyksessään antaisi viekotella itsensä johonkin varomattomuuteen.

Brooks ei ollut nähnyt kenenkään poistuvan talosta, siis täytyi
Bridgebyn vielä olla asunnossaan.

Muutamien minuuttien kuluttua tuli lähettiläs takaisin saattaaksensa minut herransa luo. Brooks odotti sill'aikaa etuhuoneessa.

Herra Bridgeby vastaanotti minut yönuttuun puettuna ja näytti hieman neuvottomalta. Hän koetti sitä kuitenkin kaikin voimin peittää ja huudahti kummastellen:

"Kuinka, vieläkö te olette täällä? Luulin teidän jo olevan kaukana
Barton'in jäljillä!"

"Minun ei ollut tarpeellista tehdä mitään matkaa hänen tähtensä", sanoin totisena.

"Ah", änkötti hän; kirkkaassa kaasuvalossa näin että hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä kalman kalpeiksi.

En odottanut kunnes hän tyyntyisi, koska tahdoin saada asian päätökseen, vaan kysyin häneltä heti:

Hän horjui ja tarttui pystyssä pysyäkseen suonenvedontapaisella liikkeellä tuolin karmista kiinni.

"Hän on meidän käsissämme", jatkoin pikaisesti, "ja hänen tunnustuksensa johdosta vangitsen nyt teidät, Bridgeby, liiketoverinne murhan alkuunpanijana."

"Kirottu", huusi hän hampaitaan kiristäen ja veti silmänräpäyksessä esille revolverin taskustaan.

Mutta ennenkuin hän ehti minua kohti laukaista, tartuin häntä käsivarteen. Mutta laukausta en sittenkään ehtinyt estää. Ase laukesi, mutta luodin suunnan johti korkeampi käsi.

Bridgeby horjui kovasti koristen lattialle, luoti oli sattunut hänen kaulaansa.

Samassa tuokiossa syöksyi Brooks huoneeseen ja käsitti ensi silmäyksellä asian laidan. Koska hänellä oli vähän haavansitomistaitoa, kumartui hän maahan verissään makaavata tutkiakseen.

Bridgeby lienee ymmärtänyt, mitä hän sanoi, sillä hänen silmäyksensä ilmaisivat kovaa sieluntuskaa.

"Jos nyt tahdotte rikoksenne tunnustaa, niin käyttäkää siihen ne harvat minuutit, jotka teidän on vielä suotu elää, ennenkuin seisotte korkeimman Tuomarin edessä."

Haava kaulassa vaikeutti hänen puhettaan. Lähetin neekeripojan hakemaan kiireisesti lääkäriä; sillä välin nostimme Brooks ja minä hänet ylös ja laskimme varovasti huoneessa löytyvälle sohvalle, ja kun Brooks oli laatinut hänen haavaansa makuuhuoneesta tuodusta liinasesta jonkinmoisen siteen, istahdin minä hänen viereensä kuullakseni hänen tunnustustaan.

"Te tahdoitte Barton'in kuolemaa kautta parantaa raha-asioitanne ja palkkasitte sentähden Troddles'in häntä tappamaan?"

Bridgeby nyykäytti päätänsä ja minä jatkoin: "Sen kautta, että te itse kehoititte poliiseja häntä takaa-ajamaan, te kai toivoitte poistavanne kaiken epäluulon itseänne kohtaan."

"Troddles siis nähtävästi hyökkäsi onnettoman Barton'in kimppuun ja murhasi hänet", tutkistelin minä edelleen; "milloin ja missä tuo rikos tehtiin?"

Bridgeby koetti vastata, mutta ei saattanut ääneen puhua, ja vasta kun olin asettanut korvani aivan lähelle hänen suutansa, kuulin seuraavat katkonaiset sanat:

"Siis vanhan kivenlouhoksen luona hän tappoi hänet ja heitti kait heti ruumiin alas louhokseen?"

"Minkä vuoksi kävi Troddles luonanne? Hänen tulonsa teidän asuntoonne päivän aikana näytti kait teistä arveluttavalta, sentähden olitte keskenänne sopineet, että hän saapuisi illalla luoksenne rahoja noutamaan?"

Bridgeby tuskin enää kykeni tätä myöntämään; oli nähtävissä, että hänen viimeinen hetkensä lähestyi, ja korina kävi yhä kamalammaksi.

Nyt hän ei voinut enää mitään merkkiä antaa, sillä kuolon-kamppaus alkoi, ja juuri sillä hetkellä, kun haettu lääkäri astui sisään, läksi Bridgebystä henki.

Tunnustus, jonka hän minulle ja Brooks'ille teki ja joka heti pantiin pöytäkirjaan, olikin jo kyllin riittävä Troddles'in tuomitsemiseksi. Murhaaja hirtettiin, viime hetkessä katuvana tunnustettuaan syyllisyytensä.

Onnettoman Barton'in maalliset jäännökset löydettiin Bridgebyn ilmoittamasta paikasta; lohduton äiti hautasi ne maan poveen. Myöskin ne rahat, jotka olivat antaneet aiheen tuohon kamalaan tekoon, löytyivät viitatusta paikasta. Rouva Barton käytti suurimman osan niistä armeliaisuuden laitoksiin.

KIINALAIS-TYTTÖ.

"Kertomusta Kuli-tytöstä siis tahtoisitte kuulla? Ei se, lapseni, ole naurattava, mutta olkoon menneeksi."

Pieni seurue, jolle kapteeni näin lausui, istui kuutamolla kapteeni Dethlevsenin puutarhamajassa Elben raanalla. Vastapuolinen ranta oli ihmeellisessä kuutamon hohteessa, tuo leveä virta läikkyi, purjeita näkyi siellä täällä hiljaisesti liukuvan, joskus myös joku höyrylaiva.

Olin silloin neljänkolmatta vuoden ikäinen, toisena perämiehenä englantilaisella "Churukka"-laivalla. "Churukka" kulki espanjalaisella lipulla Makaon ja Havannan välillä. Se oli melkoisen suuri laiva ja kuljetti "Kuleja."

Kuten tiedätte, kutsutaan Kuleiksi päivätyöväkeä, joita Europalaiset palkkaavat itä-Aasiasta, varsinkin Itä-intiasta ja Kiinasta. Sittenkuin Englanti alusmailtaan poisti orjakaupan, tuli tavaksi viedä näitä "KuIeja" neekerien sijalle sokuriviljelyksille, vuorityöhön, rautatierakennuksiin ynnä muuhun. Ne eivät olleet paljo orjia paremmat; heitä tosin pestattiin välipuheilla, mutta heitä kohtaan harjoitettiin paljo petosta ja vääryyttä, jopa suoranaista väkivaltaakin.

Ei ole siis kummeksittava, että matkalla ryhdyttiin monenmoisiin varokeinoihin tuota elävää lastia vastaan.

Sillä matkalla, josta minä nyt kerron, oli meillä kuljetettavana muutama sata kiinalaista Kulia vaimoineen. Laivan välikansi oli lujalla rauta-aidalla rajoitettu. Aidan ulkopuolella oli suoja, jossa meidän pyssymme ja miekkamme säilytettiin, ja sen edustalla piti alati ladatulla pyssyllä varustettu matruusi vahtia, ollaksensa turvana, jos kenellä laivaväestä oli jotakin tehtävää välikannella.

Matkamme sujui nopeasti eteenpäin. Olimme olleet jo useampia viikkoja merellä, ja Kulit tulivat olosuhteiden mukaan varsia hyvin toimeen. Me hankimme heille raitista ilmaa ja hyvää ravintoa sekä kohtelimme heitä hyvästi. Tosin ei heidän elämänsä mitään kadehdittavaa ollut, mutta semmoiseenhan he ovat tottuneet kotimaassaankin.

He viihtyivät hyvällä säällä varsin hyvin, soittelivat ja panivat toimeen pilanäytöksiä. Minä mielelläni oleskelin heidän pakeillaan huolimatta tuosta kaikille europalaisille vastenmielisestä kiinalais-hajusta. Myös koettelin joskus niiden kanssa, jotka etukannella kävivät raitista ilmaa nauttimassa, saada aikaan keskustelua liikkeillä ja englanninkieltä solkaten. Ja tunnustan, että minulla tähän oli eräs erityisempikin syy.

Huomasin heidän joukossaan erään nuoren tytön. Kuli-naiset ovat tavallisesti rumia, ainakin meikäläisten mielestä, mutta tällä tytöllä oli kauniit mustat silmät, joiden alakuloinen katse näytti seuraavan minua lakkaamatta. Se ei voinut olla vaikuttamatta minuun. Meidän välillemme syntyi jonkinmoinen molemmin-puolinen mieltymyksen side; ymmärsimme toisiamme, vaikka emme osanneet toistemme kieltäkään.

Meillä oli laivan etukeulan puolelle sijoitettuna eräs näppärä, mutta raakamainen laivamies. Hänen nimensä oli Sievert. Laivan kantta pestessään joutui hän riitaan erään Kulin kanssa, joka ei ajoissa väistynyt hänen tieltään, ja löi tältä raukalta silmän puhki.

Aasialaiset tottelevat mielellään, jos heille vaan osoitetaan oikeutta. Mutta törkeätä vääryyttä he eivät suvaitse, vaan panevat henkensäkin alttiiksi kostaaksensa.

Hänen ei olisi pitänyt enää yksinänsä mennä välikannelle. Hehkuvan vihaisia silmäyksiä luotiin häneen joka taholta. Mutta hän ei pitänyt niistä väliä. Eräänä päivänä, kun minun juuri piti astua ensimmäisen perämiehen sijalle vahdinpitoon, kuului välikannelta kolkkoa meteliä.

Minä riensin sinne. Sain selville, että Sievert oli taas ilmaa varokeinoja mennyt sinne; hänet oli otettu kiinni ja viety pois näkyvistä, eikä tuo raivoisa joukko suostunut häntä takaisin antamaan.

Kapteeni seisoi jo kivääri kädessä rautaisen ristikkoaidan edessä. Kun huomattiin, että Kulit olivat varustetut veitsillä, jotka he jollakin selittämättömällä tavalla olivat onnistuneet tuomaan mukanansa laivaan, emme me harvalukuiset miehet uskaltaneet heidän luoksensa tunkeutua ja siten panna alttiiksi henkeämme ja koko laivan kohtaloa.

Kapteeni tahtoi vielä välttää verenvuodatusta. Hän käski panna paloruiskun kuntoon, ja pian räiskyi vesi tuon raivoavan joukon keskuudessa. Mutta siitä ei ollut apua. Kun heitä kehoitettiin tottelemaan, kuului heidän joukostaan vaan englanninkielisiä uhkauslauseita: "Ei, ei! — hänet tapamme! — teidät tapamme! — kuolemme kaikin yhdessä!"

"Ampukaa!" komensi kapteeni, ja meidän oli pakko tähdätä Kuleihin. Syntyi hirveä tuskan huuto, ja kun ruudinsavu hälveni, huomasimme, kuinka nuo ihmiset täydellisessä sekasorrossa koettivat kätkeytyä välikannen pimeimpiin loukkoihin.

"Eteenpäin!" komensi kapteeni. Kuusi meistä tunkeutui nyt aseilla hyvin varustettuina välikannelle; toiset jäivät pyssyineen ristikon ulkopuolelle. Eräästä nurkasta vielä välkkyi veitsiä; sapelin-iskuilla vastattiin niihin meikäläisten puolelta. Minäkin olin huumautunut ja löin kerran sapelilla. Kuului kimakka parahdus! Minun lyöntini oli sattunut naiseen, joka syöksyi minun polviani vasten juuri sillä hetkellä, jolloin minun piti lyödä miestä, joka uhkasi minua veitsellä.

Vähitellen saimme nuo kapinalliset kukistetuiksi ja aseet heiltä pois. Sievert'in ruumiin löysimme eräästä nurkasta hirveästi raadeltuna. Taistelussa oli noin kymmenen Kulia menettänyt henkensä, ja yhtä monta oli haavoitettu. Näiden joukossa oli myös minun Kuli-tyttöni. Minä olin hyvin masentuneena. Vasta sitten vähän rauhoituin, kun huomattiin, että isku oli halkaissut ainoastaan hänen otsanahkansa.

Kuusi Kulia oli vangittu veitset käsissä; muut olivat ajoissa heittäneet veitsensä pois, joten ei enää käynyt päinsä saada selvää, keillä kaikilla sellainen ase oli ollut. Nuo kuusi pantiin rautoihin. Muille ei tehty sen enempää, olihan "tavara" säästettävä. Tosin rajoitettiin heidän vapautensa suuresti, ja sen lisäksi vähennettiin toisinaan heidän riisi- ja vesiannoksiansa. Kun heidän ruoka-annoksensa eivät sitäkään ennen olleet varsin runsaita, ymmärsivät Kulit, että heitä nyt tahdottiin masentaa nälällä, ja se teki heidän vihansa meitä kohtaan vielä katkerammaksi.

Mustasilmäistä kiinalaistyttöä sain tuskin ollenkaan enää nähdä; Kulit eivät tulleet kannelle, emmekä me taas uskaltaneet mennä heidän luoksensa. Sitäpaitsi ajattelin minä, että tyttö nyt vihaisi minua ja että hän siitäkin syystä pysyi näkymättömissä.

Kahdeksan vuorokautta myöhemmin — oli kaunis kuutamoyö, niinkuin nytkin, ja lähenimme jo Kap-kaupunkia — olin minä kannella vahtina.

Minä nojauduin erästä tukipuuta vasten ja uneksin. Uneksin kodista; ja tunnustan, että kiinalaistyttökin usein oli ajatuksissani.

Yht'äkkiä tunnen käryä nenässäni. Säikähtyneenä havahduin unelmistani ja hengitin ilmaa sieramiini. Olisikohan keittiössä rasvaa jotenkin päässyt palamaan?

Haistelin ilmaa vielä pari kertaa. En tuntenut enää hajua. Ehkäpä oli minun nenänikin uneksinut.

"Viimeinkin!" ajattelin itsekseni haukotellen ja haukotellen, kun näin ensimäisen perämiehen nousevan kajuutan portaita ylös. Aika oli jo yli puoliyön, ja minä ikävöin lepoa.

"Onko välikannellakin kaikki ollut rauhallista?" kysyi hän viitaten päällään sinne päin.

Olin juuri astumaisillani kammiooni, mutta silloin juolahti mieleeni käydä vielä kerran tarkastamassa ristikkoaidan luona. Silloin oli näet sinne aina sijoitettuna aseellinen mies, joka piti vahtia yötä ja päivää. Minä tiesin, että se merimies, joka sinne tällä kertaa oli määrättynä, oli kyllä muuten kelpo poika, mutta hyvin taipuvainen nukahtamaan. "On parasta, että käyn häntä vähäsen herkistämässä, jotta hän ei joutuisi ensimmäisen perämiehen kanssa huonoihin väleihin", puhelin minä itsekseni.

Menin siis asehuoneelle päin. Aivan oikein, siellä istui tuo kunnon Norjalainen kivääri-arkun päällä ja kuorsasi. Minä ensi työkseni sopivalla tavalla vähän virkistin häntä. Sitten nojauduin rautaristikkoa vasten ja tähtäilin välikannelle, jota ulkopuolella olevien lyhtyjen valo hyvin himmeästi valaisi. Sieltä tunkeutui vastaani sanomattoman tukehduttava katku. Se ei tosin suuresti enää haitannut minua; olin siihen jo vähitellen tottunut.

Koko Kuli-seurue näytti nukkuvan, ja kuitenkin tuntui minusta siltä, kuin olisi jonkinmoinen hiljaisesti vavahteleva liike käynyt koko tuon joukon lävitse; aivan sellainen kuin mullassa, jonka alla myyrä rupeaa liikkumaan.

Olin jo kääntymäisilläni pois, mutta silloin tunsin, että jokin vienosti ja nopeasti kosketti alaspäin riippuvaan käteeni.

Katsoin tarkasti ristikon sisäpuoleista vierustaa. Himmeässä valossa näin minä sidotun otsan, jonka alta kaksi tuttua silmää loisti kummallisella tavalla: saatoin lukea, niistä tuskaa ja lempeä. — Kuli-tyttö oli siis edessäni.

Hän teki salamannopean liikkeen käsivarrellaan, ja silloin putosi minun jalkojeni eteen pieni esine. Sen jälkeen katosi hän ristikon luota välikannen pimeyteen!

Vaistomaisesti tunsin minä nyt, että tyttö sapeliniskusta huolimatta tunsi myötätuntoisuutta minua kohtaan ja että hän oli tahtonut antaa minulle jonkun varoittavan merkin. Minä odotin vielä hetkisen, sitten kumarruin ikäänkuin sattumalta alaspäin, ja läksin sen jälkeen, tuo pieni esine kädessäni, takaisin kajuutta-käytävään ja kammiooni, jossa heti sytytin tulen.

Esine, jonka olin tuonut mukanani, oli palanen punaista kangasta. Minä käärin sen auki, ja sen sisältä putosi — tulitikku.

Minä pelkäsin saavani halvauksen. Mistä ihmeestä olivat Kulit saaneet sytytys-aineita, ja mitä oli tekeillä?!

Ei ollut aikaa siekailla, juoksin heti kapteenin luo, herätin hänet ja näytin hänelle tulitikun.

"Ne heittiöt aikovat sytyttää laivan tuleen", sanoi hän käheällä äänellä; "kunhan eivät olisi jo sitä tehneet!"

Nyt muistui minun mieleeni tuo omituinen käry, jota olin kannella vahdissa ollessani ollut tuntevinani. Tuskia olin tämän hänelle maininnut, niin syöksyi hän samassa ulos kajuutasta.

Me hiivimme etukannelle. Sen katoksen alla tuntui aivan selvästi palaneen käryä. Ett'ei se vielä laivan peräpuolelle tuntunut, riippui tuulen suunnasta. Myöskään etukeula-tähtäilijä, joka oli katoksen päällä, ankkuri-laitoksen vieressä, ei vielä huomannut mitään, koska hän hengitti raikasta ulko-ilmaa.

"Laivassa on tulta", kuiskasi kapteeni käheästi. Ja vaikka se oli minulle jo muutenkin varma asia, tunsin kuitenkin, kapteenin sanat kuullessani, kylmien väristysten karmivan selkärankaani.

"Olen niin varma siitä, kuin omasta nimestäni, että niillä on aikomus tehdä yht'aikaa rynnäkkö meidän kimppuumme, teurastaa meidät ja sitten pelastaa itsensä veneillä. Herättäkää väki hiljaisesti kojuistaan — ja sitten joka mies alas asehuoneelle! Jokainen ottakoon niin nopeasti kuin mahdollista pyssyn ja pankoon sen ampumakuntoon."

Ryhdyin siis väkeä herättämään. Ei ollut helppo asia saada heitä hiljaisesti liikkumaan kojuistaan ulos ja selvittää heille, mistä oli kysymys.

Kapteeni itse oli herättänyt upseerit. Hetken kuluttua olimme kaikki, vahteja lukuunottamatta, kokoontuneet välikannelle johtavan aukon eteen. Komentosanan kuultuaan syöksyivät nyt kaikki asekomeroon ja tuossa tuokiossa oli jo noin kaksikymmentä pyssyä ojennettuina ristikon lävitse Kuleja kohden.

Miten oikea kapteenin arvelu oli, osoitti heti se huomiomme, että tuo raskas rauta-aita oli siinä määrässä irroitettu puisista liitoskohdistaan, että se olisi helposti antanut myöten, jos suurempi ihmisjoukko olisi kovalla voimalla tehnyt ryntäyksen sitä vastaan.

Kulit joutuivat nyt aivan pois suunniltaan. Heidän aikomuksensa oli nähtävästi ollut saattaa meidät tulen vaaran kautta häiriöön ja silloin kaataa rauta-aita kumoon ja anastaa itselleen aseet. Mutta tämä aikomus oli nyt aivan odottamatta tullut estetyksi. Heidän raivoonsa yhtyi pelko siitä, miten heille itselle kävisi. Syntyi huuto ja melske, monta vertaa kamalampi, kuin ensimmäisessä kapinassa, mutta pyssynpiippujen eteen muodostui tyhjä puoliympyrä, johon ei kukaan Kuleista uskaltanut astua.

Kun kapteeni huomasi päässeensä kapinan valtiaaksi, jätti hän komennon ensimmäiselle perämiehelle ja kiirehti minun ja kirvesmiehen kanssa etukeulalle. Laskeuduimme kannelta erään luukun kautta alas. Palaneen käry oli täällä jo aivan sietämätön. Särettyämme yhden seinän, syöksyi sen takaa niin paksu savupilvi vastaamme, että meidän täytyi palata takaisin. "Churukka" oli tulen vallassa jo paljo suuremmassa määrässä kuin olimme osanneet aavistaakaan.

Nuo kostonhimoiset Kulit olivat välikannelta tehneet aukon suorastaan lastihuoneeseen, jossa oli öljyä, lampunsydämiä, tappuroita, väkiviinaa ja rasva-astioita.

Kaikki voimat, mitä vaan oli käytettävissä, määrättiin nyt sammutustyöhön; tuotiinpa esiin muutamia kulejakin, joiden täytyi auttaa hiekan ja veden kantamisessa sammutuspaikalle. Oli onni, että tuuli puhalsi takaapäin; saatoimme siten yhä edelleen purjehtia ja pysyä suunnassamme, joten se toivo, että saisimme tavata muita laivoja, hetki hetkeltä meissä lisääntyi.

Mutta sammuttamisesta ei tullut juuri mitään. Tuli oli jo meitä voimakkaampi, emmekä päässeet miltään puolelta oikein sen pesäpaikkaan. Savu työntäytyi yhä mustempana ja paksumpana ulos lastihuoneesta.

Nyt olivat Kulit aivan kesyjä ja lannistettuja. Kuinka tuli oli sytytetty ja kuka sen oli sytyttänyt, siitä he eivät antaneet tietoa; tyttökin, joka oli meidän pelastajamme, ei ollut laisinkaan ymmärtävinänsä meidän kysymyksiämme. Mykkänä katseli hän yhä edelleen minua suurilla, tummilla silmillään, ja ainoastaan kerran, kun minä kädelläni kiitollisuudesta silitin hänen poskeansa, näkyi noissa vakaissa tummissa silmissä hetkellinen loisto.

Tällä julkisella suosionosoituksella en minä nähtävästi tehnyt hänelle mitään hyvää-työtä; minä huomasin yhä, kuinka hänen kansalaisensa välttivät häntä. Sen vuoksi päätin minä pitää huolta hänen turvallisuudestaan ja tulevaisuudestaan, jos meidän suotaisiin päästä hengissä tästä pulasta; olihan se aivan epäilemätöntä, että hänen kansalaisensa eivät jättäisi häntä pettäjänä rankaisematta. Mitä muuten tulipalon sytyttämiseen tulee, oli meistä nyt aivan varmaa, että siihen käytetyt tulitikut olivat saadut ainoastaan tuon murhatun Sievert'in taskusta.

Ja "Churukka" paloi edelleen. Kulit oli viety takakannelle ja heitä vartioitiin siellä. Etupuolella suljettiin tiviisti kaikki luukut laivan sisuksissa raivoavan tulen tukehuttamiseksi; ainoastaan raoista tihkuva savu sekä yhä lisääntyvä kuumuus ja käry ilmaisivat tuon hävittävän elementin edistymistä.

Aurinko nousi, kulki puoleensa ja oli taas laskeutumassa. Koko laivan väestö, yksin Kulitkin, olivat aivan hiljaa. Me kuljimme eteenpäin huimaavalla vauhdilla. Jokainen purjeenpalanen, mitä vaan voitiin tuulen alaiseksi levittää, oli pingotettuna.

Kun aurinko laskeutui, leimahtivat etukannen luukuista ensimmäiset liekit esiin.

Kapteeni oli käskenyt varustamaan kaikki veneet kuntoon. Päällikkyys ja miehistö, koneet ja ruokavarat, kaikki oli jo edeltäpäin veneiden kesken jaettuna.

Heitä varten ei oltu meidän laivassamme, sen enemmän kuin muissakaan laivoissa, jotka kuljettavat ihmisiä "lastinaan", tehty minkäänlaisia varustuksia. Kapteeni ohjasi heitä omin päinsä astioista ja riu'uista sitomaan lauttoja, mutta sitä työtä tekivät he hyvin hitaasti ja välinpitämättömästi.

Tänä yönä ei näkynyt kuutakaan, vaan täysi pimeys vallitsi. Aallot myös kävivät jotenkin korkealla. Niiden vaahtoiset harjat näyttivät kuin olisivat ne olleet aaveita. Ajateltiin myös hai-kaloja, jotka tuolla alhaalla syvyydessä väijyilivät.

Kello kymmenen tienoissa nousivat kamalan korkeat liekit ylös etumaston luota, ja pitkiä aikoja ei kulunut, ennenkuin koko masto paloi loimottavana, liekkejä levittävänä soihtuna. Kuumuus sai ilman yhä kiivaampaan liikkeeseen; kun köydet olivat palaneet poikki, putoilivat maston palaset räiskyen kannelle. Se oli suurenmoinen ja hirvittävä näytelmä.

Laiva ei enää oikein totellut peräsintä. Sen vuoksi antoi kapteeni koota muiden mastojen purjeet ja käski laskemaan veneet ja lautat mereen.

Kun laiva ei ollut enää liikkeessä, täytyi pitää kovaa kiirettä, sillä oli peljättävissä, että nuo tukemattomat mastot laivanrungon levottomasti keikkuessa millä hetkellä tahansa saattaisivat kaatua.

Taikka kaikki nyt syöksyivät kiireen kaupalla veneisiin, ei kukaan menettänyt kuitenkaan malttiansa, vaan veneet säilyivät kaatumatta.

Kulien naiset olivat jaetut kunkin veneen osalle. Yksi veneistä oli minun päällikkyyteni alaisena, ja minä tahdoin siihen saada Kuli-tytön. Mutta minä en häntä nähnyt; koetin tyynnyttää itseäni sillä arvelulla, että hän ehkä oli joutunut ensimmäisen perämiehen johdettavaan suureen veneeseen, joka jo liikkui ulompana.

Kuli-miehet käyttäytyivät kuin hurjat, huomattuaan, että heidän täytyi turvautua pääasiallisesti vaan lauttoihin ja että heidät erotettiin naisista. Mutta viimein pakotti kuumuus heidät laskeutumaan lautoille. Sillä välin olivat liekit tarttuneet suurmastoonkin; ne tunkeutuivat ulos myöskin laivan kylkiluukuista, ja silminnähtävästi oli laivaan tullut iso reikä, koska sen keulapuoli vaipui syvälle veteen.

Hirveän korkea savupatsas nousi ylös punertavia pilviä kohden; ja ylt'ympärillä oli meri veripunainen — niin ainakin näytti meistä.

Kaksi veneistä oli jo liikkunut ulommaksi, ainoastaan kapteeni ja minä pysyttelimme vielä veneinemme laivan läheisyydessä. Hän ei voinut vielä "Churukasta" luopua, ja tahtoi hänkin, samoin kuin minäkin, nähtävästi tarkastaa, miten lautoille kävisi.

Oli kerrassaan omituista näytelmää tuo lauttojen mylleröiminen punertavalla merenpinnalla. Tulen punaamat Kulit raivosivat niillä ja pudistelivat uhkaavina nyrkkejään meitä kohden. Jos ne olisivat päässeet meidän veneisiimme käsiksi, olisi hukka meidät perinyt.

Silloin kuului yht'äkkiä rasahdus, joka tunki luiden ja ytimien lävitse: etumaston tyvi ja suurmasto kaatuivat; ja siinä valtavassa liekissä, mikä siitä syntyi, näin minä jotakin sellaista, mikä melkein jäädytti veren suonissani. "Churukan" kannella oli vielä ihmisiä! "Soutakaa — soutakaa!" huusin minä miehilleni ja suuntasin venettä jälleen laivan rungon luo.

Mutta kun olimme päässeet sitä lähelle, eivät miehet tahtoneet likemmäksi soutaa, ja minun täytyi heidän tähtensä luopua yrityksestäni, vaikka olisin mielelläni hypännyt mereen voidakseni tuoda alas hänet, joka seisoi tuolla ylhäällä kannella.

Niin, tuolla ylhäällä peräkannella seisoi minun Kulityttöni, ja liekit valaisivat hänen kasvojansa. Hän ei ollut yksinään, pari pirullisesti irvistelevää miestä oli hänen vieressään. Noiden hirviöitten ei olisi tarvinnut niin lujasti pitää häntä käsivarsista kiinni, sillä eihän hän tehnyt vähääkään vastarintaa; olin näkevinäni hänen tummissa silmissään saman ilmauksen, kuin edellisenä päivänä, jolloin silitin häntä poskelle.

Minä huusin sinnepäin, mitä lienen huutanutkaan, ja vastaukseksi kuului sieltä valittava ääni. Mihin epätoivon tekoihin minä tuskassani ja vihassani vielä mahdollisesti olisin ryhtynyt, en osaa sanoa, mutta juuri tällä hetkellä kirkasivat naiset minun veneessäni, ja miehistö huudahti kauhusta. "Takaisin, takaisin!" huusivat he ja soutivat voimansa takaa pois laivan äärestä.

Tuskin olimme päässeet pois sen läheisyydestä, niin etukeula vaipui sihisten syvyyteen ja peräpuoli nousi melkein kohtisuoraan ylös; ja sitten työntäytyi "Churukka" äkillisellä tempauksella alaspäin, ja meri umpeutui sen ylitse. Meillä oli täysi työ päästä irti sen pyörteestä.

Minä vaadin, että me vielä vähän aikaa etsisimme sillä kohdalla, missä syvyys oli "Churukan" niellyt. Mutta emme löytäneet mitään; synkät kuohupäiset aallot vaan siinä niinkuin muuallakin nousivat ja vaipuivat.

Kaksi päivää pysyttelimme vaivoin toistemme läheisyydessä; kolmantena päivänä pääsimme kaikki erääseen Austraaliasta Kap-kaupunkiin menevään höyrylaivaan. Lautoilla olevista Kuleistakin tuli jommoinenkin joukko pelastetuksi. Mutta enimmät heistä oli kuitenkin meri nielaissut noilta hataroilta aluksilta.

Havannan meri-oikeus vapautti kapteenin kaikesta tämän onnettomuuden edesvastauksesta.

Minä palkkauduin erääseen saksalaiseen laivaan, joka lähti Bremeniin. Mihinkään Kuli-laivaan en tuon hirveän tapahtuman jälkeen enää milloinkaan ole tarjoutunut, vaikka kuukausipalkat niissä ovatkin hyvin korkeat. Sain kylläni yhdestä kerrasta, ja tuon poloisen, minun edestäni kuolleen kiinalais-tytön silmät seurasivat minua vielä monet vuodet unissani.

Kapteeni Dethlevsen vaikeni. Hänen vieraansakin katselivat hiljaisina kuutamossa välkkyvää Elbeä, ikäänkuin "Churukka" ja Kuli-tyttö vielä kerran siellä olisivat vaipumassa syvyyteen.

Mutta rouva Dethlevsen oli tarttunut miehensä käteen ja silitteli sitä hellästi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIENI NOVELLIKIRJASTO VII ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.