Produced by Tapio Riikonen

KELLASTUNEITA LEHTIÄ

Kirj.

Larin-Kyösti

Helsingissä, Yrjö Weilin, 1903.

SISÄLTÖ:

Kellastuneita lehtiä.
Laatokan rannoilla.
Kujilta ja kaduilta.

KERTOVIA RUNOJA:

Loppiaistarina.
Nuori kuningas.
Kuisma ja Helinä.
Geisha.
Paavo ratsastaa.
Marjatan helmi.
Vanha kaupunki.
Nuuskamuori ja prinsessat.
Hebla.
Persian perijä.

SEKASOINTUJA:

Itkevä huilu.
Suur'itse Minä.
Kuolema kannelta löi.
Vuorella istuja.
Sointuvat sirpaleet.
Tuonelan rannalla.
Hymni kultaiselle vasikalle.
Ikuisen vaeltajan valitus.
Kultaisen oksan etsijä.

LEIKILLISIÄ:

Kaikki on ennallaan.
Aasinajajien maassa.
Kumartaja.
Räkättirastas.
Remu Rymysen päiväkirjasta.
Sanankuulija.
Nurkkasihteeri Hausnerus.

Aleksis Kiven muistolle.

Kuolema vaeltamassa.

KELLASTUNEITA LEHTIÄ.

Syyskylmästä ne lehdet kellastui, tien oheen taakseni ne jäivät, ne palaa niinkuin tähdet tummat, suuret, ne höystää tarhataimieni juuret, niin kunnes tulee taas ne kevään päivät.

Ne lehdet elonpuusta irtaantui, ne suven lapsia on sentään, ne kiiltää, kuultaa niinkuin veri, kulta… Kun synnyiniloissansa kuohuu multa, ne myrskyn eellä keväällä nyt lentää.

LAATOKAN RANNOILLA.

1.

Kati laulaa kangaspuulta, sukkula lankoja johtaa, kiiltää loimi ja kaiteet helskää, säteet sormilla hohtaa.

Taatto tuvassa veisailee,
ja äiti se liedelle liikkuu,
siskot leikkivät lattialla
ja kehto hiljaa kiikkuu.

Pirtin vihreän akkunan alla
aallot loiskivat santaan.
aatos lentävi harhaellen
ja kotipuoleen kantaa.

Tuttu on seinän vanha sammal,
ovi ja otsahirsi,
tuttu on mulle iltalaulu
ja vanha juhannusvirsi.

Laulu sydäntä lämmittää, kun loimet laskee ja taipuu, katse harhaa hämärässä ja Katin silmihin vaipuu.

2.

Pois tieltä purlakat, — plitsh ja plitsh, nyt Mantsjun Ontrei Gavrilovitsh taas ajaa telegass', sinkuu hiekka, hän paras Karjalan parasniekka, vaikk' onkin kuningas kukkaron, ain altis, mairea, suulas on.

Hän vaihtaa, ostaa ja metsää myy, hän ketunnahkaansa vetäyy, ei proidi, proidi, hän vennääks' ääntää, hän mielen mittaa ja silmän kääntää, ja korot kasvaa ja kauppa käy, mut prameutta ei sentään näy.

Hän viisas, viekas on laskuissaan, sai monet markat jo koukuillaan, lie kolme taloa kunnahalla ja sadat saatavat ryöstön alla, hän oisko kitsas, ei, tarkka vain, hän liukkaan häntänsä peitti ain.

Hän Salmist' pohattomutsjon toi, pien Kostja kehdoss' jo vaikeroi, se perii konnut ja kultaruplat, (ne kumpuu Mantsjulle niinkuin kuplat), pien Kostja tatjansa kuva lie, ja aasi kultainen kauvas vie.

Lie hällä kymmenet jaalat jo, on jauhon menekki mainio, ja Piiterille hän pyitä tuottaa ja hyvään onneensa muuten luottaa, hän vehnään veljeksi päästä ties ja yhtä hyvä on Suomen mies.

Jos lie tää parjaus paha vaan: hän petti kruunua jauhoillaan, mut pöydän alle hän herrat juotti ja uuden kellon hän kirkkoon tuotti, taas nousi arvohon entiseen ja kulkee hurskaana hiljalleen.

Hän synnin papilta anteeks sai, nyt kirkkoon käy joka sunnuntai, hän ristii silmiä pogostalla, pois lakit lentävät kaikkialla, kun telegassansa — plitsh ja plitsh, taas ajaa Ontrei Gavrilovitsh.

3.

Tiellä ma kolme neitoa näin, kengät ne narskui ja heinissä kastui, kiertäen sauhuvan saunan taa hiljaa ne akkunan alle astui.

Heli on hempeä laadultaan,
silmissä näin minä hilpeän huolen,
arkana Irja mäellä käy
siintävän lahden toisella puolen.

Kati se kaaresti kujeissaan,
takkiaisia tukkaani heitti,
letit ne leiskui ja välkkyi vyö,
laihoon ne juoksi ja laiho ne peitti.

Silmät kiilsi ja välkkyi vyö, kun minä Katille laihossa kostin: Irjan helminauhan ma vein ja Helin ma ilkkuen ilmaan nostin.

4.

Kati tuima ja tumma kisahan käy, jo äitisi tuvassa nukkuu, iloliekit rannoilla hulmuaa, ja kiihkeät käköset kukkuu.

Täällä tuvassa hiillos himmenee,
yöperhot hämyssä hyörii,
oi, kuuletko laulua niemestä,
parit siellä jo piirissä pyörii!

Niin umpea tuvassa ilma on,
ja ahtaat on sopet ja seinät,
tuolla tuoksuu valkeat omenapuut,
hajuyrtit ja apilaheinät.

Nyt nouskamme rinnalle harjanteen,
kun Laatokka laulaa ja läikkyy,
miss' udussa taivahanrantojen
sinisaaria sumusta väikkyy.

Kun Laatokka laulaa ja läikkyilee, maa, meri kun halavi toistaan, kun veremme lemmen kisahan käy, ja niemestä valkeat loistaa.

5.

Ja saima souteli Laatokalla, se sousi kuin sotka suuri, ja yöstä hiljaisen hempeästä nous luostarin valkea muuri, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.

Mut luostar'rannalla raukealla yks munkki mustissa kulki, hän alle kauhtanan kahinan nyt sydänitkunsa sulki, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.

Hän itki illalla lempeällä ja Donin laineita muisti, kun huvipurressa Sonjan kanssa kuun kultajuopaan hän luisti, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.

Hän Sonjan kosijan yöllä tappoi ja kiiti arot ne aavat ja viimein luostarin muurin taakse hän peitti sydämmen haavat, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.

Ol' ennen tuima hän saporoogi, mies täynnä tulta ja verta, nyt valju munkki, mi suruissansa öin katsoo hiljaista merta, kun sinitapulin risti kiiltää ja laine Laatokan nukkuu.

Hän nosti kätensä taivahalle kuin merta halannut oisi, kuin Sonjan laulua kuunteleisi ja Donin lainehet soisi, kun sinitapulin risti kiiltää ja laine Laatokan nukkuu.

Pois painoi päänsä hän etelään ja hiljaa muurille nousi, kun laulu saimalta sammui pois ja saarten lehtoihin sousi, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.

Ja tuntui kuin aron aavikoilta ois käynyt henkäys suuri, kun merest' auringon kruunu nousi ja välkkyi luostarin muuri, kun sinitapulin risti kiilsi ja laine Laatokan nukkui.

6.

Ukko utra harmaaparta perässä purtta melalla suuntaa, nuorat juoksee ja kokka soi, rannoilla niityt vihannoi ja taloja kunnailta puuntaa.

Teljoill' on Irja suruinen, nuori mieli ei karkele koissa, katsoo sinisten salmien taa, äsken tulista brishakkaa tanssi hän praasnikoissa.

Laineissa lanteet laski ja nous, povi se kiihtyen läikkyi silloin, keskellä peshota-rahvahan näki hän hilpeän Tahvanan ja souteli polvilla illoin.

Anuksen brihat ja neveskat hämyssä hiipi käsikäissä; konsa Irja on iloinen, saako hän kihlasormuksen ja pyöriikö omissa häissä?

Irja katsovi salmihin pois, kylmä on käsi ja vaalea huuli, mieli niin läyli ja leino on, laulaa laine vallaton, ja Laatokan tuima tuuli.

Eessä on sumuiset mantereet, pitkät syyskuun ikävät illat, aatos Tahvanan kanssa käy, sataa, sataa, ei päivää näy, ja tummat on taivaan sillat.

Ukko utra kääntävi purtta sotkan soutuvalkamoihin, Irja silmänsä maihin luo; konsa Tahvana taasen tuo Irjansa praasnikoihin?

7.

Karjalan kuningas nuor' Ale on, keisari Anuksen laajoilla mailla, kruunu se meressä kimmeltää, Ale on kruunua vailla.

Kruunu se meressä kimmeltää,
kuplista kiiltää hopeavuori,
vankina siell' sulo Seenia on,
prinsessa Seenia nuori.

Veteiset vuorta vartioi,
ahvenheiniin ne heittää nuottaa,
Seenia vuoressa itkevi,
Alehen Seenia luottaa.

Köyhä kuningas nuor' Ale on,
simpukan etsijä, maantien veikko,
Laatokan rantojen rauhaton,
hurjasti naurava peikko.

Ale on Seenian sulhainen,
Seenia, Seenia vuoreen kuoli. - Ale on kruunua vailla vain,
Ale on mielipuoli.

8.

Vanha kello se naksaa ja lyö, tullut on hiljainen, hiipivä yö, katselen nuorta Karjalan viljaa ja pirtissä on niin hiljaa.

Hiillos takassa tummenee,
isä ja äiti uinailee,
pankolla kuorsaa ruoti-ukki,
ja vaiti on puolarukki.

Pilvet ne piirissä hajaantuu,
tummuu loimi ja kangaspuu,
elämänlanka kiertää seinää,
tupa tuoksuu palsamiheinää.

Vuoteell' ei kaunista Katia näy,
nuori kutoja hiipien käy,
varpain varoen kuiskaa ja kulkee
ja hiljaa oven hän sulkee.

Nojaa olkaani nuoren pään, sulaa iloiseen ikävään; perhot lentää ja kello tykkii, ja sydämmet yössä sykkii.

Sanaselityksiä: purlakka = loinen; Piiteri = Pietari; pogosta = kirkonkylä; saima = jaala; peshota = illatsu, iltaseura; neveska = nuori vaimo; briha = poika.

KUJILTA JA KADUILTA.

1.

Etukaupungin kujien hämärään pois humusta jalka johtaa, katulyhdyt himmeesti liekehtii, ja kostea katu hohtaa.

Täällä rikos nurkista väijyilee,
tääll' on syvien syntien ukset,
täällä salainen nyyhkytys seinistä soi
tai julkeat kiroukset.

Täällä köyhyys kurjuutta kannustaa,
se silmät raukeiksi leimaa,
maakuoppien krouviin souvit käy,
yöpuvuissa portot keimaa…

Ma astuin ali akkunain,
ja kengät vettä vuoti,
ma seisahduin ja oven näin,
siin' oli pieni puoti.

Kaks leipää, makeispönttö, vyö,
ja posliininen nukki,
ne akkunassa nähdä sain,
myös myrtti siinä kukki.

Ma akkunasta kurkistin,
sen näin, ken kastaa kukkaa,
näin kadonnehen Lyylini,
hän suki tummaa tukkaa.

Näin seinustalla varjonsa,
näin korkeet aallot poven,
näin silmät, joit' oon suudellut,
ma tartuin ripaan, oven.

Ja ovikello helisi kuin narritiuvun helke, hän nousi, katsoi, punastui, ja silmiin syttyi välke.

2.

Ma tiedän sun sukusi tarinan, sun veljes on lännen mailla, sun äitisi houruinhuoneessa on, ain isää olit sä vailla.

Lokakukkien keskellä kasvanut oot,
monen perii aikainen hukka,
mut Lyylini, Lyyli, et itkeä saa,
sinä oot kuin ruusunkukka.

Sinä varjon kaihova kukkanen oot,
joka päivään pyrkii yöstä,
sä oot mun lumottu prinsessain,
sun peikon vuoresta ryöstän.

Sun seitsenlasi-vaunuissa vien ohi rumien rakennusten, ja uuteen Riemun kaupunkiin me riennämme rinnatusten.

3.

Nyt kaikki kaupungin valkeat yön ylitse palaa sais, ja saatossa nauru, soitto sois, me joukossa juhlittais.

Ei —, kahden kammios hämyssä
on meillä salaiset häät,
oi, vanno, ettet sä karkaa pois,
nyt ijäksi luokseni jäät.

Ma vavisten käteni kiedon näin sun valkeita rintojas kohden, ja lemmenjuhlaamme valaisee yölamppusi ruusuinen hohde.

4.

Yökukka olet kummallinen, sä piilet pimeillä mailla, sua janoova silmä ei päivin huomaa, oot silloin tuoksua vailla.

Mut tulee yö, kun veri käy, sa tuoksuillas luoksesi kannat, sa hurmaat kulkijan yksinäisen ja syliisi syöksyä annat.

5.

Mua kadulla vilussa oottelit, sinä tyylini, silkkihiiri, ma viinituvassa maljoja join kera hilpeän ystäväpiirin.

Sun, viluvarpuni, unohdin, lens aatos ruusuisin siivin, et sanalla mua soimannut, kun vihdoin luoksesi hiivin.

6.

HUNNINGOILLA.

Mies katuviertä hoipertaa, ja viina suusta löyhkää, hän teikaria työkkäilee ja porvaria pöyhkää.

Hän manaa maan ja taivahan, ja kirot kimpoo suusta, hän nyrkkiänsä rintaan lyö ja kiljuu hirsipuusta.

Hän tahtois hirttää kuninkaat ja piispat samaan nuoraan, hän näyttää naista ylhäisön kuin tarkoittais hän — — Hän oli uljas uhmaaja mut taittoi peitsen kärjen, hän voimastaan on langennut, vei myrkky päästä järjen.

Hän näki maat ne luvatut yön taisteluiden takaa, hän tahtoi kaikki tasoittaa ja pienimmälle jakaa.

Nyt viha häntä kouristaa
ja onnenlasten pilkat,
on sielu epäkunnossa
ja kiiltää takin tilkat.

Hän tahtois maailmaa mullistaa,
vain itseään hän sortaa,
nyt käy hän niinkuin rikkoja
pois yli luisun portaan.

Hän syöksyy kerran syvyyksiin
ja muita tempaa mukaan,
hän oisi muita nostanut,
ei ääntään kuullut kukaan.

Nyt käheänä ääni soi:
"ei herraa, eikä orjaa!"
Kuin ilves hiipii vartija
ja hänet yöhön korjaa.

7
Kas, yli loistavain akkunain
me nostamme nuoret päämme,
tämä tähtivuori kuin viitta on,
sen liepeillä kaupungin näämme

Ah, kuule iloista humua,
se kasvaa, hurmaa ja huumaa,
siellä kiertää laskiaiskulkueet
pois elämän kisaan kuumaan.

Kas, tornit loistaa ja kellot soi,
ja soihdut ilmoihin lentää,
oi, kuule, hetkeni kuningatar,
on elämä ihana sentään.

Sun päähäsi lasken kruununi,
sen laulun huumeessa laitoin,
ja tässä on vihanta laakeri,
sen kärsimystieltä taitoin.

Siit' usein uneksin tummin öin, kun katuja kuljin kuin aave, kun isosin ja leipäni oli kunnian kultainen haave.

Kas, kaupunki vastaan ammoittaa kuin suurisilmäinen hauki, — suuryleisö ihravatsoineen, sen löyhkäävä kita on auki. — Mut maatkoon nyt hauki haudassaan, tämä meidän on valtakunta, sun valta on, kaikki; on silmies syy, jos orjasi ei saa unta.

8.

Vielä muistatko Lyyli sen päivän, kun istuimme kuiskaillen, ja hyristen hautausmaalla kävi karkelo hyttysten.

Ne hetken heiluvat lapset
tuli luoksemme vieraisiin,
kun turhia tarinoiden
me nurmella soudeltiin.

Ne ilman surisevat siskos
ne pyörivät länteen päin;
ma huomasin tunteesi tyhjyyden
ja sentään luoksesi jäin.

Sa sanojes piikillä pistit, sa pistit pintaani vain, ja sydämmeni nauroi sulle, kun illalla Sallia hain.

9.

Kuin viiniköynnös kiedot kätesi ja yli vuotaa annat hehkus ain, ma oon kuin mykkä rosorinta muuri ja mielikuvissani elän vain.

Sun huules on kuin viinarypäle, oon muuri, sinä löysä köynnös vaan, mun täytyy erota sun syleilystäs, sua alastonna tulen kaipaamaan.

10.

KADUN KASVATTI.

Hän matkii hämyn tekoja ja pitkin kujia hän kahmii, lyö nakkia, juo, salaa tupakoi ja lokariemuja jo ahmii.

Hän äidin nuuskaa varastaa,
öin sillä hampaitansa hieroo;
hän oppi mieron käskyt kymmenet
ja maailmaa hän katsoo kieroon.

Hän hiipii niinkuin varas jo, ei häpeä hän enään ketään, yön, vietin, vihan villiin pyörteeseen jo likavirta häntä vetää.

11.

Mun tempasit kuumaan syleilyyn, sait vereni vaahtopäähän, sä suutelit, itkit ja suutelit ja purit mua olkapäähän. — Ma näin sun yöhön häipyvän ohi iloisen impiparven, ma muita etsin, sun hylkäsin, mut olkaani jätit sä arven.

KERTOVIA RUNOJA.

LOPPIAISTARINA.

Ylitse kirkon soutaa kelmee kuu, sen sarvenpäitä kiertää pitkät pilvet, sakastin akkunat ne välähtää, ja loistaa vaakunat ja vanhat kilvet.

Ristikkoharjallansa kiljahtaa
ikänsä ruostuttama vaskikukko,
ja ovensuussa kättään ojentaa
kuin almuun vanha puinen raha-ukko.

Loppiaisyönä, kun on uusi kuu,
— niin iltapuhteillansa kertoo kansa —
haudoista henget kirkkoon leijailee
lävitse seinän kääreliinoissansa.

Käytävän ristiin vainaat vaeltaa,
ja heimot heimojansa siellä kohtaa,
kynttiläkruunu syttyy itsestään,
ja sinivihreet liekit yöhön hohtaa.

Tapulitorniin ylös kolisten
luurangot hajan syöksyy hurjaan piiriin
lehterin kautta ohi urkujen,
ylitse saarnatuolin aaveet kiirii.

Ne kiskoo vainajata keskellään,
ne alttarilla käyvät käräjöitä,
edessä mies on messukaapussaan,
ne tutkii syytettynsä synnin töitä.

Pater Marcus oli hän nimeltään,
hän turmeli sukunsa taimen,
hän kerran kirkkonsa kirosi,
Pater Marcus, sielunpaimen.

Hän vainovuosien aikana
vihan alttiiksi templinsä antoi,
pyhät astiat, hopeat hohtavat
ja kullat hän kätköistä kantoi.

Sotahurtat kirkossa kiljua sai,
ne pyhimyskuvia löivät,
ja itse alttarin edessä
sotaratsut kauroja söivät.

Hän mässäsi joukossa ryövärien,
Neitsyt Maarian kuvalle sylki,
ja ehtoollismaljalla kilistäen
hän vanhan uskonsa hylki.

Oman siskonsa tyttären Valpurin
hän salpasi sakastihin
ja ilkkui: "nyt olet morsiamein,
huvivaimoksein sinut vihin!"

Ja janolla, nälällä näännyttäen
pater Marcus hurskas ja siisti
väen tallasi nuoren neitosen
ja neitsytkunnian riisti.

Pater Marcus kuulu ja kunnoton pahan pidoissa juopui ja paatui ja kerran kiroten syntyään hän kirkon portaille kaatui.

* * *

Ylitse kirkon pilven varjot käy, varjosta kirkkovaahterat ne haastaa, se vanha kirkko kummittelee öin, vainajat vainajata pieksee, raastaa. — Maantielle vihreet liekit heijastaa sakastin kaari-akkunoiden jäästä; suntionpoika kerran näki sen, sen jälkeen vialle on tullut päästään.

MUORI KUNINGAS.

Olen nuori, nouseva kuningas, ma tornista katselen merta, huvihaahdet rannalla kelluaa, on vihreä aalto ja vihreä maa, ja pilvill' on kultaa ja verta.

Meren taa minä tahtoisin laskettaa, — niin uneksin useat kerrat - satusaaria tahtoisin valloittaa, mut neuvonantajat varoittaa, ja kapinoi aatelisherrat.

On hovini haamujen joukkio, jalot neidit peijaita matkii, isän narri huonoa leikkiä lyö, hovimiehet kuiskien juo ja syö ja hapanta viiniä latkii.

Homekorvat ovissa supsuttaa, ja hiipivi silkkisukka, mun luonani matala maire soi, mulle ranskan kuoseissa pokkuroi silonaamainen jauhotukka.

Ei ritarisalissa nauru soi, ei torvet kisoja toista, surun kummitus linnani liepeillä käy, huvihuoneess' ei lemmen paria näy, ilotulet ei puistosta loista.

Ja sen vanhan näyttämön loukoissa vain sirkat lauluhun kiihtyy, tomun peitossa kirjatut pilarit on, heloluuttu on nurkassa ullakon, missä öiset lepakot viihtyy.

Minä taiturit linnaani kutsun taas, pois unienselittäjät häädän ja joukossa suorien soturien ja kaijussa soiton ja kauneuden minä totuuden lakia säädän.

Hei, juomanlaskija, haarikka tuo, tuliviiniä tahdon ma maistaa, pois aatelisherrat kalpeat, ja tehkäämme väljät akkunat, että päivä pitoihin paistaa!

Jos vielä on nuoria nousemaan, ne saakohon panssaripaidat, ne taiston taljalla varttukoot, papit vaimoille kirkossa messukoot ja jääkööt sairaat ja saidat.

Pois merelle, merelle kauas pois, miss' on suuria seikkailuita, sinne vainopurtemme puskea saa, mistä kaupunkitornia kajottaa ja tuuheita palmupuita.

Sinne kuuluisan saarikansan luo käy vaahtinen, vallaton tiemme, missä portilla kumartaa kuninkaat, ja verolle laskemme maireat maat ja kauneimmat naiset viemme.

Sotatorveen tahdon ma toitottaa, kun raukoilta rannoilta lähden, en taistele viljavan mullan vuoks, sodan oltta en maistele kullan vuoks, vaan korkean kunnian tähden.

Kotirannalle taas kun lasketaan, saa soida hilpeä taide, ja kun nurkissa paukkuu talvinen yö, runoniekkamme iloista kannelta lyö ja maine se käy yli maiden.

KUISMA JA HELINÄ.

Kaunis Kuisma kasakkapäämies — kylässä majaili Sankolassa, talossa Helinä hienohelma kulki hyräillen hämärissä ja kullalle kimelsi kassa.

Kasakan halatti oli niin musta, tummempi tukka, kun ketoa viilsi raisuna ratsu, kun kannus pisti, vyöstä välkkyi pistoolin piiput, mut tuimemmin silmät kiilsi.

Kuin on joella hento ulpu, niin oli Helinä, neitsyt nuori, kulki silmillä sinisillä tuvasta aittaan ja talliin katsoi, kun Kuisma suppua suori.

Helähti heinässä kavion kenkä
rantakedolla lähellä viljaa,
Kuisma hevosen seljällä tanssi,
kansan seassa povessa polte
se Helinä seisoi niin hiljaa.

Tömähti tanner, sävähti silmä,
Helinä ihanaa ilmaa henki,
hurjaa lentoa hyväili silmä,
syrjässä mykkänä hammasta purren
se seisoi Isma renki.

Illalla Isma pihalta hiipi luhdinsolalle porraspuuta, siellä Kuisma kiihtyen kuiski mustanmerisiä muistojansa ja antoi immelle suuta.

Niin meni kesä kuin iloinen ilta, niinkuin levoton liverrys puissa; tuvasta aittaan armas astui, kaivolla Kuisma hevosta juotti, mut Isman miel' oli muissa.

Synkkä Isma metsiä yksin samosi suven kuin etelän yössä mustan lempensä pimeydessä, luhdille hiipi kuin valju varjo ja päivin tanasi työssä.

Talven tullen kasakkaparveen tsaarilta muuttokäsky tuotiin, virtasi viina, remahti nauru, balalaikat ja laulut soivat, kun eron maljoja juotiin.

Helinä, hieno ruusuposki,
Kuisman polvilla surren sousi,
Isma joi ja haluja hautoi,
tuijotti Kuismaan tulessa katse
ja kiroten pöydälle nousi.

Tasajalkaa hän hyppi ja hihkui,
kaatoi kannut ja vilkutti veistä,
hoippuvat kasakat seisaalle lensi,
Isman ne köytti ja läävään heitti
ja ilkkuen uhkas ne peistä.

Vihelsi Kuisma, vaahtosi ratsu,
Helinä riippui ohjaksissa,
riehui, rukoili, polvin ryömi,
hajalla hapsin laahasi maata
ja kiljui kuin metsän kissa.

Laineissa lumi pihalla pyöri, korskui ratsut ja piiskat vinkui, ratsunsa pystyyn kannusti Kuisma, heltyi ne hienot käsivarret ja Helinä hangelle sinkui.

Tulta iski hevosten kengät, portaat parkui ja hallit haukkui; heräsi Helinä tähtiyössä, tapasi sydäntä, kättä väänsi, kun sillalla kaviot paukkui.

Sylissä syksyn kylmä lapsi huusi hurjana sulhoa luoksi, näki vain samean virran juovan, umpipolkua ryöppyhyn kahlas ja ratsukentälle juoksi.

Tuuti lasta, laulatti lasta, puisti päätä ja lunta kouri, eikä itkenyt äiti nuori, istui paatena penkereellä ja hämärää aatos houri.

Hei, miten pyryssä huiskien häntää lumiset varsat ketoa kiiri ylös ja alas kuolassa rinta, vaahdossa vatsa ne piehtaroivat pois sakeaan ilmapiiriin.

"Hahhahhaa, on Kuismalla kiire,
pois mene… ei tule… auki on kuisti,
taivas on kiinni… kätesi polttaa,
Kuisma, Kuisma!" — Helinä nauroi
ja virran railohon luisti.

Oi, sitä nuorta virran ulpua, oi, sitä Helinä rikko raukkaa, sataa lunta ja tähdet sammuu, — rantoja yksin harhaa Isma, ja kaukana kaviot paukkaa.

GEISHA.

Esirippu nousta alkaa, virtaa hienot univiinit, Geisha nostaa pientä jalkaa; vinosilmä mandariinit lohikäärmekuva-matoillaan heiluttavat palmikkojaan.

Hän hiipii, hyppii kuin Kiusiun kauris, kuin viiniköynnös hän kiemuroi, kun punapaperi-lyhdyt heiluu ja bambupillit ne nurkass' soi. Käy povi laineissa, helskyy vyö, on hällä silmät kuin mustin yö, ne palaa, maahan ne miehen lyö; mut Geisha, Geisha ei saa koskaan rauhaa.

Hondosaaren tytär sorjin liitää lailla iltaperhon, kuningatar sadoin orjin on hän alla silkkiverhon, kuningatar kiivaan karkelon vallalla nuoren vartalon.

Hän lavall' liikkuu, hän hymyy, hurmaa kuin yli ruusujen lentää vois, Mikadon poika, niin huhu kertoo, jo linnan tarjonut hälle ois. Ei Geisha sydäntään antaa voi vaikk' kiihkeen katseen hän moneen loi; kuin keltalumme niin vieno, oi, on Geisha, Geisha ei saa koskaan rauhaa.

Lyhdyt sammuu, verho taipuu, huvihuone on jo himmee, katsojat ne yöhön vaipuu, prinssi noutaa ilo-immen, Geisha hovivaunuiss' soiluu pois, kuin hän sadun prinsessa ois.

Hän prinssin polvilla kiehtoo, kuiskaa, mut aatos saarella vaeltaa, soi Hondon palmut yön vihkivirttä, Koliibri lemmestä kuhajaa. Ja köydenpunojan poikaa vaan, — min rantaan jätti hän suremaan — hän itkee, — — prinssi on kiihkoissaan, kun Geisha, Geisha ei saa koskaan rauhaa.

PAAVO RATSASTAA.

(Äiti laulaa.)

Ihahahaa! Pieni Paavo se ratsastaa, silta häilyy ja kumahtaa maa, ja hopeakuolaimet hohtaa.

Kaukana Paavo jo ratsastaa kuninkaan kultaisen kujan taa ja huovin hän holvissa kohtaa.

Ihahahaa!
— "Missä kuninkaan tavata saan?"
— "Kuningas on kultatuolillaan
ja hyviä lakia säätää!"

Paavo hovissa kumartaa:
— "Saanko ma tytärtäs rakastaa?"
Ja kuningas puistaa päätään.

Ihahahaa! — "Ehkä prinssi sanoa voi, mitkä merkit sallima loi prinsessa Sinikan kaulaan?"

— "Avaimen, ristin ja kruunun kai, kuninkaan tytär ne synnyssä sai, ja hänelle päiväkin laulaa!"

Ihahahaa! "Sulla on tiedot taidokkaat, komeimman linnan ja Sinikan saat ja puolen valtakuntaa."

Kotihin Paavo nyt kannustaa, äidin sylissä maata saa ja näkee prinsseistä unta.

MARJATAN HELMI.

Marjatta se nuori neiti kulki rantaa pitkin, iloissansa lauleli ja kukkia hän kitki.

Istui meren kivelle
ja meren vettä maistoi,
näki sinisimpukan,
kun päivä siihen paistoi.

Päivä lauloi, leivot lauloi,
taivas laulun toisti,
neiti poimi simpukan
ja siinä helmi loisti.

Helmi helkkyi silmissänsä,
nytpä neitsyt telmi
metsän kultakanervalle,
silloin hukkui helmi.

Itki impi, etsi, itki, itku metsään hukkui, ilta hiipi kanervalle, siihen impi nukkui.

— — Tuli kyttä metsätietä, hiipi mättään alta, löysi helmen, vei sen helmen maire Marjatalta. — Unnissansa Marjatainen väänsi valkokättään valitellen, vavahdellen päällä pehmeen mättään.

Kyttä kulki muilla mailla valtateitä pitkin, sitä iltaa impi aina yksinänsä itki.

Itki kunnes nukahti,
ja tähdet alkoi loistaa,
mut ei koskaan enään nähnyt
unta simpukoista.

Rannalla hän itki kerran
kaihon kyyneleitä,
kyynelhelmi mereen vieri,
vieri tuulen teitä.

Vesikaari helmen nosti
Luojan akkunalle,
Luoja puotti valkokyyhkyn
maire Marjatalle.

Nyt se kyyhky neijon päällä
välkkyy sekä väikkyy,
neitseen pyhän katseen alla
meri tyynnä läikkyy.

VANHA KAUPUNKI.

Näin usein unissa sen kaupungin, sen ahtaat kujat salaa sokkeloita, pihanperill' on vihreetä hämärää ja kirjatuita lyijyakkunoita.

Sitä matala muuri ympäröi,
on tulliportiss' suuri salalukko,
ja raastuvan tornit ne kimmeltää
ja vanha ravistanut vaskikukko.

Ja taittoharjat ne nuokkuilee
kuin nukkua ne tahtois seisaaltansa,
ja tiilikatot ne kaartelee
kuin kummat valaat punasuomuissansa.

Yli laskusillan sotilaat käy,
ja rummut pärrää, kaikki kasket kiiltää,
kotihaahdet satamaan purjehtii,
ja oudot purret muille maille viiltää.

Siellä aatelisneidit silkeissään
käy suippokengin pyökkikujan varjoon,
ja porvarit kultaansa punnitsee
ja ostajille saksan oltta tarjoo.

Siellä suihkukaivosta kyyhkyset juo,
ja vesikarpaloita ilmaan pirskuu,
tytöt kertovat öisistä vehkeistään,
ne vuoroin ammentaa ja vuoroin tirskuu.

Yli tuomiokirkon päivä käy,
ja mustat naakat kirkuu kimmahdellen,
jo torninkello kahta lyö,
ja sakaristoon paistaa kirkas helle.

Ylä-ilmasta siipien kahina soi,
kun nuori teini suuren oven sulkee,
pää kallella ilmaan hän tähystää,
kun kurjen aura pohjaa kohden kulkee.

Hovisuutari kiivaasti katsahtaa
ja naskalinsa polvinahkaan naulaa,
hän lestinsä hetkeksi unhoittaa
ja vanhaa kevätpolskaa alkaa laulaa.

Hovikeittäjä kätensä yhteen lyö
ja virkkaa vilkuessaan pilven kaistaa:
"huvilinnaan nyt herttua ikävöi,
kai kevään herkut 'armon' suussa maistaa."

Pilataiturit kiertävät kaupunkiin,
maan näyttelijät taivasalla viihtyy,
sillä kevät tuli niinkuin kiireissään,
ja silloin poskipäissä veri kiihtyy.

Pyhävaatteissa rahvas vaeltaa,
ja pienet piiat valtatielle hyökkää,
kas, herttua uljaana ratsastaa,
ja töyhtö heiluu, kun hän päätään nyökkää.

Mut kurjassa ullakkokammiossaan
taas köyhän runoniekan riemu täyttää,
hän toisella kädellä sulkaa vie,
ja toisella hän kitarataan käyttää.

Hän lemmensonettia sepustaa ja laulaa Kaarinalle ihanalle, hän huutaa salattuja kiihkojaan ja soittaa, soittaa koko maailmalle.

NUUSKAMUORI JA PRINSESSAT.

Oli kerran kolme prinsessaa, kolme maailman kauneinta prinsessaa, oli kaikista kaunein se nuorin; ne sipsutti kruunut kulmillaan, ja kutreilla kimmelsi helmiä vaan ja ne näkivät vanhan muorin.

Hän töllinsä töyryllä huokaili, ja pitkin päivää hän nuuskasi, - ne prinsessat piiritti muorin. Ja muori pippurisilmäinen nyt ojensi rasian tuohisen: "ota tästä, sä prinsessa nuorin".

Ne kauniit, keimeät prinsessat, ne nuuskasivat, ne naurelivat: — "miss' opit sä nuuskurin taidon?" Ja se vanha muori huokasi: "möin kerran kauniin kunniani, sen yhteen yöhön ma vaihdon.

Hahhaa, pieni pikkuinen prinsessain, ma taatoltas kerran kihlat sain, minä myös olin nuori ja norja, oli mullakin suvi ja sunnuntai, hän köyhän ainoan onneni sai, nyt oon minä nuuskan orja. — Hän ratsasti illalla ikkunan luo ja kuiskasi: 'malja vettä tuo, sun puen ma silkkiin ja kultiin, ma tahdon sun iloksi itsellein. —' Ma hälle maljan vettä vein, — niin ystäviksi me tultiin.

Hän nosti mun kultasatulaan, ja lempi leimahti katseestaan, voi, mieltäni onnetonta, ma rintaansa vasten laskin pään, me lensimme metsän hämärään… mut siit' on jo vuotta monta. — Kolme maailman kauneinta prinsessaa, siks nuuskaan ja itken, hahhahhaa, ette tunne elämän puuskaa, se tulee kuin kaunis kiusaaja kuin prinssi valkeella ratsulla, viel' ettekö huoli nuuskaa!"

HEBLA.

Ja Hebla, tytär Flemingin ja neitsyt ihana, hän istui torniss' suruissaan ja katsoi luotoja, kun Auran aallot hiljaa loiski linnan rantaan.

Ja kamarineiti suki hänen kultakutriaan,
ne soljui yli luutun, jok' oli polvillaan,
ja luuttu värisi kuin nuori sydämmensä.

— Niin Hebla virkkoi: "miksei jo nuo Puolan laivat näy,
van Wyk mun suuri sulhoni kai kannella nyt käy,
ja lokin lailla aatoksensa luoksein liitää."

Hän Sigismundon kalpa on ja uljain merimies
ja Heblan nuoren sydämmen hän valloittaa jo ties,
hän valloitti sen hymyllä ja hyväilyillä.

Van Wyk käy niinkuin salama, lyö laivat herttuan,
kuin vihaan Kaarlo herttuaa, niin häntä rakastan;
mut kuule kuinka Ahvenalta meri mylvii!

Nyt nouse pieni piikani, käy tornin ikkunaan,
ma tykin jyskeen kuulen kai, van Wyk noin ampuu vaan,
pois mustan suruhuntuni nyt heittää tahdon!

— "Ei armon neiti, ukkonen se merellä ajelee,
ei tykin ääntä kuulla voi, miks kätenne vapisee,
oi, jospa eläisi nyt Klaus, rautamarski!"

— "Nyt portilla rusoharsoissa ma häntä tervehdän,
ja voiton ruusun rintaansa ma riemuten kiinnitän,
mut kuule, kuka linnan porttiin kolkuttaapi?"

Ja kamarineiti näppärä hän portille juoksi pois,
mut Hebla kulki hymyillen kuin morsian hän ois,
häähuilut, torvet kuin ois soineet korvissansa.

— "Miks, piikani, oot kelmeä kuin kuuhut syksy-yön,
jo päästä sanat suustasi, sun muuten maahan lyön
ja rintaneulani ma pistän sydämmeesi!"

— "Mun viestini on viluinen, siks vapisen ma niin,
van Wyk, hän luodoll' Ahvenan jo tuonnoin ammuttiin,
ja tänne valkosiivin hertun laivat lentää!"

— "Oi hyvä äiti Jumalan, miks Luoja tämän soi,
nyt mestar' Risto kaivuri mulle haudan tehdä voi
tai Auran aallot saa mun kauas kantaa!"

Ja Hebla neitsyt hiukset heitti yli kasvojen, hän päivät istui mykkänä, yöt istui itkien, ja silloin suruansa Auran aallot lauloi.

PERSIAN PERIJÄ.

Mä en oo hevospaimen vain, oon nähnyt suurta unta, ma olen Persian perijä, mun on Indian valtakunta.

Ma ratsastan kuin ruhtinas,
vaikk' on ryysyinä viitan poimut,
kuin simitaarin salamat
on katseeni tummat loimut.

Oli vieras mulle viluinen työ
ja kylmä kyntäjän aura,
kun pitkää keihästä heilutan,
ei uljain sheikki naura.

Ma varastin ja vainosin
löin tikarin isännän rintaan,
mulle ihana on vapaus,
en myy sitä daadelin hintaan.

Ma riennän pyhään kaupunkiin,
minne kulkevat karavaanit,
kas, hopeasuitset välkkyilee,
on ratsuilla ylhäiset khaanit.

Siellä korkeilla palmukummuilla
öin minareetit väikkyy,
ja kaupungin valkomuureilta
mulle mustasilmät säikkyy.

Hai, Indian, Persian perijä,
nyt kannusta musta varsas,
Zobeida silmiäs suutelee,
jos tumma silmäs on karsas.

Siis lennä heppani joutuisaan yli aron kuuman sannan, ma vihellän, soitan ja seljällä tanssin ja tuulille ohjat annan!

Simitaari = itämaalainen käyrä miekka.

SEKASOINTUJA.

ITKEVÄ HUILU.

Tein minä pajusta hilpeän huilun, mut en ääntä ma siihen saanut; aattelin: ei ole onneni haltia soittajan lahjoja mulle jaannut; soi, seli, soi, seli, lahjoja jaannut, ja ma kaikille huilua näytin.

Näin minä hyttysen: hyttynen kuule, puhalla huiluuni sielu ja henki! "Aurinko paistaa, ei ole aikaa", hyrisi hyttynen, hämärän renki; soi, seli, soi, seli, hämärän renki, ja huiluni päivässä kiilsi.

Kuljin ma metsään, huutelin, kuuntelin,
palolla kuhersi illalla rastas:
Opeta tarkkaa taitoas mulle!
"Käki sen vei!" niin vallaton vastas;
soi, seli, soi, seli, vallaton vastas,
ja ma vaijeten huilua katsoin.

Aholla asteli laulajaneitonen: sirukin äänesi sointua anna! "Lähteellä laulan, kun ylkäni saapuu, suotta en morsiuskruunua kanna;" soi, seli, soi, seli, kruunua kanna; ma huilusta silmäni siirsin.

Kuljin ma maailman markkinateitä, säveltä kysyin tuolta ja sieltä. Päätä ne puisti ja sormin ne haastoi, eikä ne tainneet kysyjän kieltä; soi, seli, soi, seli, kysyjän kieltä, ja huiluni rumaksi ruostui.

Kuljin ma kuulun tietäjän luokse: sanele taikojas, taitava ukko! "Ei ole huilusi tiedossa tehty, salassa sulle on luonnon lukko;" soi, seli, soi, seli, luonnon lukko, ja ma huiluni poveeni kätkin.

Nousin ma pyhälle vuorelle, huusin: puhu sinä Jumala huiluuni ääni! Salama juoksi ja ukkonen jymisi, pitkäisen leimaus huumasi pääni; soi, seli, soi, seli, huumasi pääni, ja huiluni mustaksi muuttui.

Silloin ma ilmoille itkuni päästin, kelmeät kasvoni pimeään peitin, aattelin: nyt minä kuolla tahdon; huonon huilun ma maahan heitin, soi, seli, soi, seli, maahan heitin, ja silloin helisi huilu.

Helisi huilu ja illalla itki, hellästi itki ja minua moitti, latvat ne lauloi ja puroset pulppui, hauet polski, kun sirkat soitti; soi, seli, soi, seli, sirkat soitti, ja ma huiluni huulille nostin.

Humisevan huilun huulille nostin, sormet ne sousi ja säveltä toisti, suru suli, vilisi virsien tulva, ihana aurinko sieluuni loisti; soi, seli, soi, seli, sieluuni loisti, ja huiluni ilosta itki.

SUUR'ITSE MINÄ.

Suur'itse Minä istuu jääkristalli-linnassaan ja kylmin kiiltävin silmin hän katsovi maailmaan, kas, holveihin heijastuupi lumitähtien kimmallus, ja lävitse kammioiden käy huurteinen huokaus, jos sinne käyt, oi, matkamies, käyt kuolemaasi!

Suur'itse Minä vanha on vihaaja auringon, oli ennen sydän hällä, nyt sijalla tyhjyys on, on hällä ystävä korppi ja pohjaton, musta yö, ja ainoa hupi on hällä, kun ahne korppi syö; hän monen onnen, monen lujan toivon kaasi.

Öin onnen onkijajuokot ne hiipivät istuimen luo
ja silmissä kiinteä ilme veriuhreja hälle ne tuo,
ne antavat sydämmensä hänen lempikorpilleen
ja sitte ne valansa vannoo kuin kuiskais ne itsekseen,
Suur'itse Minän eteen ne nyt maahan luistaa:

"Suur'itse Minä! Vannon, nyt unhotan kaikki muut, ma unhotan armaani lemmen ja kotini kauniit puut, ma unhotan unelmat kauniit, ne kunniaan, kultaan myön, jos isäni tielle astuu, niin isäni maahan lyön, vain itseäni tahdon aina auttaa, muistaa.

En mitään keinoja kammo, kun himoni hulmuaa, sen kenkäni korolla poljen, ken minua vastustaa, en lasten itkuja kuule, en ääntä hukkuvan ja ylitse raunioiden ma huoneeni rakennan ja kuiluhun ma tahdon kilpaveikot suistaa.

Suur'itse Minä, sä kaikki, sua tahdon ma ylistää, ma sulle suitsutan, uhraan, en muuta tunne, en nää, näin itsetiedossa väikyn, käyn kunnian vuorta näin, sen lumihuippuja astun pois ikuisuuttani päin, ja alla maailmoiden tummat tulet palaa.

Ja taivaan kantta vasten ma suuren varjoni nään,
kuin itse Luoja oisin ma korkeelle nostan pään,
ja kuolkoon herätysääni mun omassatunnossain
ja kuolkoon elämä kaikki, kun minä elän vain,
Suur'itse Minä, kuule palvelijas valaa!"

Suur'itse Minä koskee heitä taikasauvallaan, ja huume joukot tempaa, ne syöksyvät maailmaan, ne suuruuden hulluina huutaa ja muita ne tallaa ja lyö, ne palaa, paatuu, ne hyytyy ja tulee kerran yö, kun omaa itseään ne kaikki kiroo salaa.

KUOLEMA KANNELTA LÖI.

Ma yksin kannelta soitan, niin hiljaa hiipii yö, niin kummasti sävel värjyy, niin oudosti sydän lyö.

Oli kerran sairas laulaja, hän kuunteli sydäntään, kuin katkennut kieli siellä soi, hän heltyi sen helinään.

Hän ei kuullut niin kaunista milloinkaan, hän kuunteli kaikuja rinnastaan, kun syksy sydäntä söi; se sairas laulaja nukkui pois, ken uskonut ois, että kuolema kannelta löi.

VUORELLA ISTUJA

Nyt ihana juhannus on,
ma vuoren vihreellä kaltaalla istun
säteissä auringon.
Näen notkossa valkean kirkon,
meren selkää haahdet kiitää
siivillä suvettaren.

Kansa Herran templihin käy,
soi urkujen humina korkeaan kattoon.
Hongat kun huminoi,
en kirkkohon käydä tahdo,
sillä sininen taivahan luhti
kirkkaampi, korkeempi on.
Nyt ihana juhannus on,
käy kunnailta kasken ja tuomen tuoksu
suvea suitsuttaen,
en kuuntele ihmisääntä,
mulle puhuu paremmin tuuli
mereltä kulkeva.

Ma katson laaksosta pois,
sen riitaiset kääpiöt kokoo ja kiskoo
multaan tuijottaen,
mun henkeni laajalle lentää
pois kentille avaruuden,
sieluni säteissä ui.

Nyt juhtien juhannus on,
ma, kuningas, kunnian loistossa istun
purppuraviitassain,
ma voimani huumeessa läikyn,
kun kuningasaatos kiitää
sfeerihin sekeisiin.

On päässäni välkkyvä kruunu,
ma pyhää kultaista kannelta soitan
mun luomisinnossain,
yli sokean ihmispiirin
mun synkkä katseeni tunkee
kuoleman varjoihin.

Käyn kanssasi painimaan,
sinä Rakentaja suuri, Rikkojahenki,
joka kaadat, mitä loit,
jok' et kuule kieltäjän ääntä,
kun hän uhmaa sun pyövelivaltaas
janoten elämää.

Mun soittoni samoilee
yli vuorten kaukaisiin jättiläisvuoriin,
ma vuoreen jalkani lyön,
ma käteni taivaille nostan
ja maailmoita ma halata tahdon
hekuman huumeessa.

SOINTUVAT SIRPALEET.

Näin kerran unta, mun armahain, ma nurkass' soittelin häissäs, sun päässäs kimmelsi helykruunu ja lilja valkoinen käissäs.

Ja seura hienosti karkeloi,
ma katsees säihkyä väistin,
soi säkkipillit ja sitrat, harput,
ma lavall' viululla säistin.

Mut kuinka viulua soitinkaan
se sydämmekseni muuttui,
se huusi, itki ja tahti taukos,
muut soittoniekat ne suuttui.

Sun pitkä, solakka sulhosi
nyt viulun salihin nakkas,
sen yli karkeli kaunokaiset
ja sydän lyömästä lakkas.

"Oi, kuulkaa, poljette sydäntäin,
se alla jalkainne nyyhkii,
se soi kuin punainen, hieno viulu,
kun sitä hellästi pyyhkii!"

Vaan et sä kuullut mun huutoain,
pois silkkikenkäsi liehui,
kuin johtanut olis paholainen,
taas harput ilkkui ja riehui.

Ja viulun sointuvat sirpaleet ne lensi nurkkia pitkin, ma niitä poimin ja yöhön hiivin, sua kerran katsoin ja itkin.

TUONELAN RANNALLA.

— Lautturi, lautturi, hoi, myrsky mylvien soi, yli virran venhosi souva! - — "En jouva, en jouva, viekkaasti verkkoja teen turvaksi tumman veen, en jouva!"

— Laupias lautturi, hei,
kuolo jo armaani vei,
unen unhoon muistini nouva!
— "En jouva, en jouva,
käski mun viikatemies,
Tuonelta sulkea ties,
en jouva!"

— Minusta saaliin saat,
hylkäsin taivaat ja maat,
Manan suojiin sieluni nouva!
— "En jouva, en jouva,
uusia toiveita luo,
lemmi, nauti ja juo,
en jouva!"

— Nouse ei aurinko,
surmasin sieluni jo,
elon erheistä ruumiini nouva!
— "Kai jouvan kun jouvan,
sielus ei painaa saa,
vien sinut varjojen taa,
kun jouvan."

HYMNI KULTAISELLE VASIKALLE.

Kaikki kansa, maassa madelkaa
ja heilutelkaa savi-astiaanne,
te isäst', äidistänne luopukaa
ja olkaa sidottuina nautajumalaanne!
Kultainen jumala, veremme juo,
alttariltasi armoas suo,
me ryömimme luo!

Taivaan ruusu paistaa otsallas,
oi, sinun ihanuuttasi, ku hohtaa,
mit' ovat taivaan tähdet, kirkas kuu,
kun ihmissilmä sinun silmäs kohtaa.
Maassa mataamme eteesi näin
parissa alhaisten ystäväin
maan toukkina jumalaa päin.

Sä pimität jo päivän varjollas,
käyt käräjiä yli kuninkaiden,
sä tapat omattunnot tuhannet
ja painat va'assa yli kansain, maiden.
Suurista suurin päällä maan,
sua ei mitata milloinkaan,
sua siunaamme vaan.

Suuret ennusmerkit ilmoittaa:
nyt tänään jumalamme muistaa meitä,
siis toivo, totuus hälle uhratkaa
ja päästäkäätte kiimasäveleitä!
Päältämme putoo hyvyyden ies,
ukko ja lapsi, vaimo ja mies,
käy, ryvetä ties!

Nöyrään piiriin veljet rientäkää,
nyt jumal'nauta meille juhlan antaa,
koiheinää syö hän, kultaa ulostaa
ja säkkeihimme tuhlaa helolantaa!
Varjossa kiiltävän sarviluus
kulta on ihme ja ihanuus,
siis avaa jo suus!

Taivaan mannaa sataa sakeaan,
kas, pyhä vatsa liikkuu, häntä häilyy,
ja katso, kultaa, kultaa, kultaa vaan
nyt käsissämme palaa sekä päilyy!
Polville, jumala salamoi,
mylvinä maailman kohdusta, oi,
jo sieluihin soi!

IKUISEN VAELTAJAN VALITUS,

Ma kuljen läpi mustan maailman ja hullun houreita ma yössä mietin, ma huutaisin, vaan en mä huutaa voi, ja pilkkanauru takanani soi ja vallassa ma kuljen kurjan vietin.

Ja ryysyviitta maata laahustaa, sen poimuiss' soi ja uhkaa kalman kauhu, ma poltin kotini, nyt hiivin pois kuin tulilieskat kiireelläni ois ja eelläin samoilisi harmaa sauhu.

Mun viittani on tulipunainen, ja mustaa mustempi on viitan päärme, ma harhaan ohi kolkon karsikon, ja elon erämaa mun eessäin on, ja polullani kierii vihree käärme.

Mua kaikki väistyy niinkuin ruttoa kuin mestaaja ja murhamies ma oisin, ma tuskan tulta paoss' olla saan ja pyövel'vuorta minä etsin vaan, miss' suruni, oi, mestata ma voisin.

Vaikk' kelmeet, kauniit ovat kasvoni, niin sieluni on murheinen ja musta, ei taivahalla toivon tähti näy, taas varjon maille harha-aatos käy, kun ootan sovituksen kajastusta.

Kuin hylky hyrinään ma lyyhistyn, kun nälkää, kiimaa huutaa aron hukka, mun vilu on, ma tunnen kylmän hien, nään kalmantarhan, kieron ristitien ja sieltä löyhkää rutsataudin kukka.

Mua koirin kodistani häädettiin, kuin murhapolttaja maantielle syöstään, koi, ruoste, rikos tätä rintaa syö, ja hirmuhaluja vain siittää yö, kun tahrata ma tahdon, lyödä, ryöstää.

Ma sikopaimenia seurasin ja varkaan vuoteilla ma olen maannut, mua piestään kaduilla ja pilkataan ja ovelt' ovelle ma käydä saan, oon monen kirouksen kuulla saanut.

Haa, yli maailmoiden synkän yön ma suuren soihtuni nyt tahdon nostaa, ma poroks poltan kylät, kaupungit; niin käy mun miekastani mainingit, muut mulle, minä muille tahdon kostaa.

Mut vaiti niinkuin varjo vaellan, ja punaviitta vanhaa selkää painaa, kuin viattoman verta liepeill' ois, ei pyhät, rakkaat sitä pestä vois, ei kirkkain kyynel armaan äiti vainaan.

Näin monta vuotta oon jo kulkenut, en suruani mestata ma voinut, en anteeks' antanut ma itsellein ja turhaan katumuksen töitä tein, oi, tyhjyys, tyhjyys minussa on soinut.

Ma lepopuuni kielsin Häneltä, siks synnin ristiä ma kannan kauvan, ma Herraa herjasin ja sanan söin, siks rauhatonna kuljen päivin öin, siks kunnes Hän pois ottaa mieron sauvan.

KULTAISEN OKSAN ETSIJÄ.

Sinne aatos ennen lenteli jo ruskossa aamun varhaan, sinne sinisten kumpujen, merien taa, sinne unelmien ruusutarhaan.

Sinne vielä illoin ma ikävöin
mun eloni sunnuntaina,
siell' onnen kultaisen oksan näin,
niin kirkkaana loisti se aina.

Nyt päivä on pilveen peittynyt, muut omaa onnea onkii, mun onneni kultapuuta syö maanmyyrät ja — siat tonkii.

LEIKILLISIÄ.

KAIKKI ON ENNALLAAN.

(Kaupunkikuva.)

"Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset."

Hämärässä välkkyy ikkunaverhot,
talvinen päivä on laskussaan,
lumihiuteet kuin valkeat perhot
peittävät katuja hurstillaan.

Kuurassa seisovat naapurin tammet,
Birgerin linna se häämöittää,
Vanajaveden jäiset lammet
puiden puitteista kimmeltää.

Ikkunalaudalla tintti hyppii:
titi, ti, talia, talia saan;
pihlajamarjoja tilhi nyppii
viippuen vaappuen varvullaan.

Ruskea Poku se tallissa rustaa
joulukauroja purressaan,
tallissa laulaa renki-Kustaa
piippunsa pohjat sammumaan.

Päätään nyökkää tutulle tuttu,
tullinsuustapa kulkuset soi,
porteilla käy jo vilkas juttu,
siellä ne tiimoja seistä voi.

Lahdelta pesurin kurikat paukkaa,
jäiset korennot heilahtaa,
"pitkällä sillalla" hevoset laukkaa,
asemalle neidit tepsuttaa.

Torille vaarit mennä heiskuu,
silkkihatut on kallellaan,
vanhanaikainen sortuuki leiskuu;
kaikki on aivan ennallaan.

Kuperan kirkon puistikon puolla
"lintumaisteri" hiihtää pois,
kanslistit seisovat kulmassa tuolla
niinkuin senaattoreita ne ois.

Hautaan vei ne jo lukkarivaarin,
sitä sen keväinen yskä ties;
mitalin saanut on, eihän maarin,
koikkuva, uninen poliisimies.

Raastuvan salissa ruunut hohtaa,
porvarit pohtivat aivoissaan,
samat puheet ne samaan johtaa;
kaikki on aivan ennallaan.

Iltatoitotus valliin raikuu
Parolan nummien perien taa,
yhtätoista jo kello kaikuu,
porvarit suojissa kuorsata saa.

Öiset vartijat katuja kulkee
kolkkien kuhmurasauvoillaan
kaikki kapakat ovensa sulkee,
enkeli käy kai nyt yli maan…

Viisarit kääntyy ja väärin ne näyttää;
ihmiset kuolee ja ihmiset nai,
hyvä kun oikein lahjansa käyttää,
unessa ei ole syntiä kai.

Maailman humusta huoletonna
vuos'sadan vanhassa loukossaan
kaupunki nukkuu kuin kilpikonna;
kaikki on aivan ennallaan.

AASINAJAJIEN MAASSA.

1.

Aasinajajat.

Ma lensin raisulla ratsullain yli savisten estevallein, ohi kyttyräkansan räyhääjien, ohi suurten aasintallein.

Mulle huusivat aasinajajat,
ne selkääni lokaa viskas:
"puti, pui, sinä syöksyt surmaa päin,
sinä matkalla taitat niskas!"

Ne hurskaat aasinajajat
lihapadoista joivat lientä,
ne piirissä istui piipattaen,
mik' on tyhmää, tyhjää ja pientä.

Ma korkeat tunkiotornit näin,
siat tonkivat raitin suulla,
ma pitkät tuhmuuden sarvet näin
joka miehen portin puulla.

Ma sienenmuotoisen kirkon näin,
papit rummutti pukinluilla:
"nyt kiittäkäämme me Jumalaa,
niin viisasta ei oo muilla!"

Ma siveys-sienipellot näin, ne satoja korkoja antaa, sillä niiden runsaana höysteenä on vain aasin pyhää l…..

2.

Ritari Pässinpää.

Hän huusi kuin muut, hän syntyi kuin muut, pää eellä hän maailmaan pääsi, hälle Jumala suuresta armostaan eri tyhmyyden lahjat sääsi.

Hän sudelta myrkkyisen sapen sai,
ja koiralta kiljuvat hampaat,
nyt aatteen leipäpappi hän on
ja palvelijoina on lampaat.

Hän tyhmyyden voimalla nousi näin,
sai tuhmuuden suorat sarvet,
ja nuuskien jaloja jälkiään
kävi kiltit lammasparvet.

Hän istui kerran, miss' istui muut,
missä tuomion vasarat paukkui,
hän huomasi, mitä ei nähneet muut,
että lampaat huonosti haukkui.

Hän haukkuu niinkuin ei hauku muut,
kuin koira hän haukkui kuuta,
vaan kuu ei siit' ole kulunut,
rakin tähden ei rataa se muuta.

Kynäherra ja ritari Pässinpää nyt lampaiden päitä johtaa, hän on suuri mies, hän on aatteen mies, kerran sarvensa tähdissä hohtaa.

3.

Suur''mestari Stultus.

Tien polvessa ma ison linnan näin, — se matka mulle on kuin unta; suur'mestarina Stultus hallitsi ja aasiritarien kunta.

Hän nyökkyi istuimellaan lallattain:
"mui, muuli, mui, sa pikku muuli,
viim'yönä isäntäsi unissaan
sun herätyksen huutos kuuli.

Mui, muuli, lauhkea mun muulini,
kas, isäs lallattaa ja nauraa,
hei, homekorva, knaappi Paksupää,
käy, katso, saiko muuli kauraa!

Nyt itseni ma tahdon sonnustaa,
mun hurskas rintani nyt huokaa,
nyt tänne kypärä ja keihääni,
myös aasinhäntä-töyhtö tuokaa!

On nähty vihollinen rajalla,
tuo Järjen pojanpoika häijy,
hän tänne samoo kompajoukoillaan
ja puuro-aivojani väijyy.

Kas, Järki täällä ennen ruhtinoi,
mut siit' on ehkä sata vuotta,
hän mullin mallin valtakunnan vei
ja vanhat tavat muutti suotta.

On täällä maattu unta makeaa,
ja harvoin uni syntiin puottaa,
nyt nuori nulkki Meitä ahdistaa
ja vanhaan perintöönsä luottaa.

Ma pukeudun tylsyyspanssariin,
mun tunnussanani on suuri:
kun tuhmuus aasin päällä ratsastaa,
ei estä aatostenkaan muuri!

Mui, muulini, mun viisas muulini,
ei isäntäsi ketään pelkää,
kun kiinni pidän sinun hännästäs,
niin pääsen vaikka pilven selkään!"

— Hän nousi, hieroi hetken silmiään, hän lallatti ja eteen taipui, "mui muulini!", hän puhui unissaan, taas valtaistuimelleen vaipui.

KUMARTAJA.

Hän Espistä puhteilla purjehtii ja suippopartaansa vääntää, hän polttaa hienointa havanaa ja ruusupuukeppiä heiluttaa ja — senaatissa hän kääntää.

Hän on mielevä mies à la Parisienne, hän sotilaspiireissä viihtyy, ei pienintä pilkkua huivissa oo ja kaikki on uutta ja come il faut ja harvoin hän kiistahan kiihtyy.

Hän on hieman väsynyt maailmanmies, ja kaljuna päänsä jo hohtaa, hän nuoruuden haaveet jo heittää ties, hän on kuiva ja päättävä järkimies, joka seuransa makua johtaa.

Hän on tätien lemmikki leikillään ja äitien toivo ja valtti, hän perheissä luovii ja huopailee, hän valloittaa ja hän hurmailee ja hällä on maku ja maltti.

Hän usein on vaiti kuin miettisi vaan ja itse-ivaa hän sietää, hän taiteen tarhoissa vaeltaa ja symbolismia arvostaa ja Ibsenin hulluksi tietää.

Hän oikeustiedettä suosittaa, mitä aatteista —? Leipä on aate, uus suunta se taiteen ojaan vie ja tokkopa siinä ees järkeä lie, sehän on kuin himmeä vaate.

Hän tuntee maa-alan mahtavan, joka kuokkien paljon tuottaa, hän tietää, mistä ne tuulet käy, vaikka taivaall' ei yhtään merkkiä näy, niin tähtien lentoon hän luottaa…

Hän virkarappuja tepsuttaa ja katsovi kulmainsa alta, hän matalana mairii ja pokkuroi, missä vallasherrojen kannus soi ja missä on vaara ja valta.

— Hän kulkee ja keppiä heiluttaa ja hämyssä hiljaa häärää; jo eilen hän kiiltävän salkun sai, jo huomenna vallassa istuu kai ja tuhansien kohtalon määrää.

RÄKÄTTIRASTAS.

Räkättirastas ruma lintu näki kerran suurta unta, närhit istui ympärillään sekä varislautakunta.

Vanhasta vaivaispetäjästä
kurotti se käheen kaulan:
"kuulkaa tyysten, lintuin loiset,
kun ma teille laulun laulan.

Opissa olen kauvan ollut,
varikset sen aina myöntää,
vaikka jotkut tuhatniekat
halveksien nokkaa työntää.

Tarkastin taiteen mittakaavat,
teoriiat, säännöt tiedän,
pyhää yksinkertaisuutta
taiteessa ma yksin siedän.

Alastomuuden kauneutta,
tahdon, lemmen vapautta
laulaa joka kiiltonokka;
rappeutta, rappeutta!

Kiittäkööt sata-sekakielet
intohimon kuninkuutta,
nuoren veren oikeutta
sekä hengen joustavuutta!

Kirkukoot kotkat kirmaellen
taivaan salamoissa uhmaa,
me vain hyväntiedon puusta
ylistämme pientä, tuhmaa!

Eläkööt hyveen kamasaksat
taiteen esikartanolla,
eläköhön nöyrä tuhmuus,
suojass' sen on hyvä olla!

Kulkevi tyhmyys kruunattuna
turhuuksien markkinoilla,
meill' on kunnia ja valta
oman hyödyn tunkioilla.

Täytämme uskon rääkynällä
maailmoiden kaikki loukot,
tulevaisuus meille loistaa,
meitä seuraa sotajoukot:

Professorit, virkaveljet,
nyt on uudistuksen hetki,
siveästi avaan suuni,
kuulkaa närhit, variksetki:

Käkkärä — kärä — käkkärä, krää,
siin' on tunnussana syvä!"
"kraa, kraa!" vaakkui varislauma,
närhit rääkyi: "hyvä, hyvä!"

Räkättirastas kähisteli, mut ei enään käynyt nuotti, häpeissään ja salavihkaa nahkamunan pesään puotti.

REMU RYMYSEN PÄIVÄKIRJASTA.

Viinakurrilta lainan sain, siksi juon minä maanantain; jotta poistan höyryn häivän, juon ma vielä tiistaipäivän; koska keskiviikko paistaa, tahdon tiistain maljan maistaa; tuorstaina kun täysi oon, katson tyhjään kukkaroon; kun ei mua vaatteet paina, voin ne juoda perjantaina; lopetan kuin alkaa sainkin täsmällensä lauvantainkin; pyhänä ei maistu viini, silloin, nääs, on krouvit kiinni.

SANANKUULIJA.

[P:vedellä sattui, että saarnan aikana tuli porsas kirkkoon.]

Ja oottekos kuulleet kummempaa ja syntiä suurta ja tummempaa, miks meidän pappi sen jauhaa, hän mieliimme helvetin teroittaa ja syntikuormaamme veroittaa ja elämän loasta pauhaa.

Ja oottekos kuulleet kummempaa, kylän porsasta ei ole tummempaa kuin se meidän, se kiitosta niittää; se pappien puuhia uurastain tuli kirkkohon tuonoin tuurastain, "veli!" mietti se, "kyllä jo riittää!"

Oven suussa se röhkötti: noh, noh, noh, ja seinät ne vastasi: oh, oh, oh; "pyhän nimessä, säästä jo vaivas, pilapiispaksi luulet hassun mun, mut kuulehan oppia nassun mun: myös lokaan päilyy taivas. —"

NURKKASIHTEERI HANSNERUS.

Hän kimnaasissa oli aikoinaan, jo siellä teki lurjuskujeitaan, ja vieras hälle oli amo, mensa, hän peräpenkillä vain elämöi ja custos'ta hän raamatulla löi, pois potkituksi tuli kompeinensa.

Hän kynäherran köyhän viran sai, siin' oli vuoden sekä viikon kai, kun haukkui tuomarit ja naimakaaren. Nyt tietää partaalla hän hunningon: ens sääntö oikeuden kieltää on, principium summum juris est negare.

Hän ryypyn riivaama on viekas mies, jo monen torpparin hän pettää ties, hän häikäilyttä hävyn pään voi purra, hän kiertää lakia ja ansaan lyö, ja kättä huitomalla sanans' syö, ei tapansa oo juuri mitään surra.

Hän kylissä vain jouten renttuaa ja riitajuttujansa rupattaa ja saunoissa hän viettää usein yönsä, siell' lauteilla hän viinan houreissaan nyt istuu tuomarina tuolillaan, näin alkaa hän nyt kuulustelutyönsä:

"Käy eteen syytetty, pois lakkisi, noo, vallesmanni, vanha rakkari, kuin partaveitsi järki mull' on aina, nyt olet loukussani, hahhahhaa, kuin hiiri… paksu silmäs muljottaa, nyt vaa'assa ei valhees paljon paina.

Heh, vallesmanni, ensin syytän sua, sä kylän heittiöksi kutsuit mua, 'sus sentään, — monen kunnian oot vienyt niin kerran syyttömän sä lakiin hait ja viinakurrilta sa lahjan sait, sä korven viinapoltoista oot tiennyt.

Hys hiljaa…! Miksi virkani sa veit, vain itsellesi suden kuoppaa teit, nyt makaat siellä, et voi ketään pettää, ja vaikka vetoisit sa senaattiin, niin sotken, seulon tämän juttus niin, sä että vielä maistat leipää, vettä.

Ja sinä vanha, kiero laamanni, ain' kultatakkiin peitit syntisi, on sulla seutu täynnä tenavoita; ja sinä, henkikirjuri ja kyy, sun verolippus aina myöhästyy, sä vouti kotonasi oot kuin noita.

Nyt tuomarina viisas Hansnerus on rikkaan rosvojoukon kauhistus, nyt häntäherroille hän kerran näyttää, ne hyppii, nuijaa kun hän huiskuttaa, ne nurkkiin hiipii, kas, ne kuiskuttaa, ei auta, toimensa hän tarkkaan täyttää.

Ja kaikki lautamiehet, kuulkaa siis, nyt vallesmannin ottaa itse hiis, ja tuomio se lankee aivan tälleen: hän virkavirheistänsä sakot saa ja passitetaan Aurajoen taa, niin kunnes kunnon miesi hän on jälleen."

Ja kuulijoiden kesken suhu käy: "ei Hansneruksen vertaa maassa näy, ei kunnan kettuja hän suotta säästä, kas, Hansnerus, hän mies on paikallaan, jos itseään ei joisi hutikkaan, maaherraksi hän kerran voisi päästä."

Niin Hansneruksen korviin kuiske soi, hän harhakuvillensa ilkamoi, ja aatos hämärihin usviin hukkuu, maaherran unimyssy silmillään hän maiskuttaa ja nauraa mielissään, pois saunanoljille hän vihdoin nukkuu.

ALEKSIS KIVEN MUISTOLLE.

Motto: "MINÄ ELÄN!"
Kiven viimeiset sanat kuolinvuoteella.

I.

Seisoo vuorella kumma mies ja katsoo pohjoista taivaanrantaa, katseessa heijastaa ruskon lies; hän kätensä vaipua antaa. Katsoo maahan ja metsiin taas ja seisoo kuin mykkä kallionpaas', kuuluu kohina, huuhkain huhuu ja kalsea korpi puhuu. Tuli hän ahkeran auran tieltä ja nousi onkalon pihtipieltä, tuli hän laaksosta lauhkeasta, miss' ei ole suurta rauhaa, tahtoi ilmoihin yläisihin, miss' Ukon ämyri pauhaa, missä avaruus salamoi ja puhdas, iloinen ilma soi.

Hän katsoo metsähän syvimpään kuin katsoisi sielunsa hämärään, hän katsoo kaikesta pois, kun ois hän tunturin tulta vain ja muille viluinen vieras ois.

Oi, katsos, katsos, mi syvä liemu, mi outo hymy ja synkkä riemu, kun lähenee valkea yö; mut musta on sydän, mi lyö!

Sinne pohjoisen perille hän unten haahtensa suuntaa, mist' onni ootettu hajottaa ja lempi levoton puuntaa.

Seisoo vuorella kumma mies, seisoo, seisoo ja silmää siirtää ja aatos kuvia piirtää.

II.

Hän muisti mestarinsa muinoisen Williamin suurimmista suurimman, mi taitoon, tietoon nosti runoniekan ja antoi taikakalut etsijälle, loi silmät auki hengen maailmoille ja luomisvoiman antoi alkavalle. Sai taiteen pyhän innon runoniekka, tuns' syyt ja synnyt, elämän ja sielun ja ristiriidat, raivot ihmisrinnan, hän oppi kaavat, puitteet, teon teikit, niist' ottain sekä viisaat neuvot maksain loi itsestänsä uuden maailman ja maailmasta oman tunteen taustan, löys' itsensä, lens, nousi, kasvoi ja kaaresteli taivaissa ja maissa ja antoi tunteen viinikuohun käydä ja mielikuvain kauvas kuljetella, hän itki, iloitsi ja lauloi julki, näin uraa uutta jumalihin kulki.

III.

Ylitse pitkän kohisevan korven kuuluvi pauketta pyssyn ja torven, hiessä joukko joutio raataa ja kontioita kaataa voimalla seitsemän miehen, pirtti on tehty honkapuista, pirtiss' on elämän kiistaa, sudet ne ulvovat korven suista, metsä se tiukkuvi riistaa, siellä ei lainehdi kultaiset pellot, siellä ei soimaa kirkon kellot, ei ammota julkea jalkapuu ja poissa on maailma muu. Sinne he läksivät pois kuin kiireillä tulta ois paeten maailman menoa kurjaa, etsien elämää suurta ja hurjaa voimalla seitsemän miehen. — — Mut katso, pimeä pirtti palaa, pakkanen paukkuu ja kyntensä salaa, sieltä he läksivät pois, kuin kiireillä kirous ois; sieltä he läksivät kohdusta korven seitsenluotina pyssyn suusta vaihtaen auraan raikuvan torven, maistaen marjoja tiedonpuusta, palaten miehinä yhteiskuntaan, muistaen unena korven untaan.

IV.

Tiehaarassa klanetit soi,
häihin sulhanen iloiten astuu
ja kuuluvi kunnailta huljan huiske,
härkien ammuessa
kulkevi Härkä-Tuomo
ja rakkaita juhtia kaitsee
illalla lempeäll'.

Kas, Esko se huimapää
nyt omissa häissään leiskuu
ja kuokkavieraana pöydät kaataa:
morsian viety on.
Tutut ja tupalaiset
pihall' oottaa jo parikuntaa
mielellä lempeäll'.

Kotihin ylkä käy,
on aatos kuin pitkäisen pilvi,
ja kuuluvi pihalta itku ja ilve
sydäntä hellyttäen.
Klanetit heikosti kiljuu,
pois palavi olkilyhteet
illalla lempeäll'.

V.

Kankaalla hongat huminoi, koivuissa Kalevan kannel soi.

Ken synkkänä yössä yksin käy? Se kurjista kurjin Kullervo on, jonk' otsall' ei onnen välkettä näy, vain orjan merkki kuulumaton. Hän käsiä vääntää ja kivet nostaa ja sukunsa tahran tahralla kostaa, hän on sankari suuri ja jylhä puu, jolle aurinko on kuin kuu, kun harhaa hän kimman työssä tai voihkivi hurjana yössä, hän kosken kuohuun juoksevan näki siskonsa aamuisin, armahan, häntä aaveet alati ympäröi, hän himovan miekan rintaansa löi, hän kostosta kiveksi paatui, ja Riekkokankaalle kaatui, häntä kalvoi mustat murheiden kyyt, ja sovitti syntinsä syyt.

VI.

Kymbaalit pajujen oksilla soi. Palmun oksat käissä Israilin ihanat immet käy uuden yljän häissä. Lempeistä lempein Lea suree isänsä kultaa, Aramilta armahalta salaa hän lemmen tultaan, Sakeus kultaa punnitsee, ilkeä Joas himoitsee.

Kansassa kulkee kohina, itkevi tumma nainen, kulkevi kuiske kultainen, saarnavi Natsarealainen… — — — — - Jerusalem päivässä hohtaa, loistaa valkea muuri, ylitse mustan maailman käynyt on kajastus suuri. — — — — - "Lea", "Lea", itämaan kukka, sydäntäs Jumala johtaa, onni, autuus ja rauha, lempi silmistäs ijäti hohtaa.

VII.

Miks varjo otsalla korkealla suupielen iloa tummentaa, miks runoniekka ei rauhaa saa? Kas, käsi sydäntä synkkää tapaa, kuin sammuis aurinko, hukkuis maa, ja kauvas himmeiden vuorten taa pois virtaisi ilma vapaa.

Ne tulee, tulee ne tummat joukot, ne rajut äänet ja aatteet kummat, ne aivoin verkoissa ottelee; hän kuuntelee, ja piiriss' seisovat metsät tummat.

Hän painii Jaakopin painiaan, hän häätää hirmuja rinnastaan, kuin iskuun nostaa hän käden nuoren, ah, tuskaa! — tuskin hän hengittää, kuin tähkä hervahtaa raskas pää, hän vallass' on tuskan vuoren.

Oi, Jumala, kahleista päästä, on jyrkkä tie, älä valoas vie, ettei jalka kuiluja kohtais, oi, säästä, säästä! Hän liian nuori on kuolemaan, hän kirkkain toivo on synkimmän maan, sen soihtuja vielä hän johtais.

Kas, salama kasvonsa kirkastaa, ukon ämyri pilvissä pauhaa, hän muistaa äitinsä kasvot armaat, ne valkeet hapset, ne silmät harmaat, hän tuntee niin kummaa rauhaa.

VIII.

Kuin laaksossa hän kulkee taas ja luikku vasten olkaa häilyy, niin kaukaa jahtitorvi soi ja sinikellot päilyy. Hän sadun ihmeprinssi on, hän on räätälin poika Al'addin, hän on nähnyt kerran unta, hän taikalampun löysikin, hän sillä hurmaa maailman, on hänen kulta, kaikki maa, ja prinsessan hän saa ja puolen valtakuntaa.

Hän kuulee kun kirkon kellot soi, ne lapsuuden muistoja soivat, pyyt, teirit pensaissa karkeloivat ja kruunatut hongat huminoi. Hän ei muista menneitä murheitaan, ei maailman kavalaa paulaa, kuin astuis hän kautta seikkailun maan nyt kirkas hymy on huulillaan, kun sinipiiat laulaa.

IX.

Sinipiikojen laulu.

Käy kisahan, jo kuultaa koi, ja salon sima pillit soi, jo mettiset ne mettä juo, ja linnut pesään korren tuo, kas, päivä paistaa yli maan ja luonto soittaa laulujaan. Maan Luoja sekä auringon myös sulle antoi kantelon, siis vaivu soittos helinään, taas kulje alas elämään. Vaikk' kuolis kangas, kuihtuis puu, jos loppuis ilo, onni muu, jos tulee tuska, maahan lyö, jos tulee turma, tulee yö, sun soittos käy kuin aamun koi, ei silloin Suomi kuolla voi.

Ääni korvesta:

Sinä kuolet!

Kaiku:

Minä elän!

Seisoo vuorella kumma mies, seisoo, seisoo ja silmää siirtää ja aatos kuvia piirtää.

KUOLEMA VAELTAMASSA.

Kuolema, se suuri velkoja ja hyväntekijä, peljätty ja toivottu ajoi kuulumattomilla kulkusilla meren aukealla, aavalla jäällä. Meren sulassa jyskähteli jää, sen yöllinen soittelu suli pimeään avaruuteen. Kuolema ajoi maata kohden. Kuusipeitteiset neitsyeelliset niemet syöksyivät kuin mustan merilinnun siivet valkoiseen rantaan. Kesäinen, keltainen ahvenruoko kahisi kuin sannalla silkki, kuolemalla oli musta hevonen, mustat valjaat, musta oli kulkunen, jonka sisusta oli heinillä täytetty. Sillä kuolema tahtoo tulla joskus hiljaa, näkymättä ja kuulematta ja hän on hiljainen mies. Jää vongahteli rannalta rannalle, hienot hileet helistellen vierivät avaralla lumi-aavikolla kilvan hangella kiitävien pilvenvarjojen kanssa. Kavio kapsahti, jalas suhahti ja kuolema katsoi eteensä. Ja hänen katseensa oli lempeän ankara. Hän ajoi salmen suusta lahden jäälle. Molemmin puolin kohosivat vuoret kuin jättiläiskameelin kaksoiskyttyrät äänetöntä taivasta kohden ja peittivät varjoillansa puolet lahtea. Mutta kuolemasta ei langennut varjoa eikä hänen hevosestansa. — Oikealla rannalla näkyi kylä. Se nukkui ja se oli kuin aaltoilevan poven alla sykkivä sydän ja ystävällisten polkujensa kautta puhui se hiljaista kotikieltänsä. Suuri päivä sen ylitse kulki ja kultasi iltaisin sen satoja vihreitä akkunaruutuja. Nyt tuikki ainoastaan kahdesta akkunasta tulta, kuin kaksi silmää yössä, joista toinen oli pienempi ja suora, toinen isompi ja kiero. Kuolema ajoi hiljaa rantatietä ja näki kuolleita varpusia tien ohessa. Hän tuli rantamökkiläisen pihalle, nousi kuistille ja naputti ovelle. Ei se ollut lukittu, sillä mökeissä ei varkaita peljätä ja sen ainoalla asujamella oli valkoinen omatunto. Kuolema astui huoneeseen ja toi tullessansa jääkylmän, ikuisen tyhjyyden henkäyksen. Vuoteella kamppaili sairas mökkiläinen, kuolema istui hänen vierellensä vuoteelle ja asetti viileän kätensä hänen kuumalle otsallensa.

"Ken sinä olet?"

"Unen veli, kuolema."

"Kiitos, että tulit."

"Miksi kiität?"

"Lepoa tahdon, unta tahdon."

"Vihaatko elämää? Kovaa olet kokenut ja okaita sinä olet niittänyt, rikas naapurisi sinut talostaan hääti, maineesi tahrasi ja voimasi varasti."

"Enkä vihaa. Vitsa hän oli, hyvä vitsa. Anteeksi annan hänelle, hän esti minua itseilosta, ja unta ei hän ole minulta varastanut. Silmäini alla lapseni kasvoivat ja päivänpaiste oli minun huoneessani, jos ulkona oli pimeys. Maailma lapseni vei, se on elämän määrä. Talvi on nyt minussa ja viha rinnassani kuollut."

"Pelkäätkö minua? Kynttilä palaa pöydälläsi?"

"En pelkää. Tupaani tahdon katsella, silmäni hyväilee ovea, jota elämänlanka kiertää. — Ehtiiköhän se ensi jouluksi kellon luo. — Oveni kautta lasteni nuori nauru kulki, elämä oli hyvä vieras, joka pellonpientareelta lempeästi työtäni katseli ja antoi minulle päivien työssä unohdusta ja iloa, hyvä vieras, joka illan tullen istui vierelleni tarinoimaan kuin isä ja veli. Ikkunata katson, joka minulle aina hymyili ja oli minun toinen silmäni, pöytää katson, jolla leipäni pyhänä lepäsi, kelloa katselen, jonka sydän tykki omani kanssa. Tämä huone on minun muistojeni pyhäkkö, siksi sitä katsella tahdon, ennenkuin täältä lähden."

"Oletko jo katsellut?"

"Olen, sammuta kynttilä! Kiitos, että tulit, olet yhtä hyvä minulle kuin elämänikin oli!"

Ja kuolema sammutti kynttilän ja oli ikäänkuin tupa olisi elänyt ja sen seinät olisivat itkeneet. Hellällä kädellä katkaisi kuolema mökkiläisen elämän langan, joka oli hienompi hienointa kuninkaan silkkirihmaa.

Kuolema kulki taas pihalle, poisti heinätukon kulkusesta ja ajoi rikkaan miehen taloon; koleasti soitti kulkunen: minä vien, minä vien. Hän koputti ovelle, se oli pönkitetty. Mutta kuolemata ei estä rautalukot, ei kivilinnat, eikä hiushienot saivarrukset. Ovi aukeni itsestänsä ja niin kulki hän monen lukitun oven lävitse ja tuli viimeiseen huoneeseen.

"Ken siellä?"

"Kutsumaton vieras."

Vuoteella makasi kalpea mies. Hän tuijotti veristävin silmin samaan paikkaan. Hän torjui vasemmalla kädellään ikäänkuin näkyä, jota hän ei voinut silmistänsä siirtää. Hän katseli omaan hirveyteensä, sillä hän näki oman, paljaan itsensä edessään ja hän voihki kammon kahleissa. Kuolema istui hänen vierellensä ja asetti kylmän kätensä hänen kylmille kantapäillensä.

"Kuka sinä olet? En minä ole mitään tehnyt."

"En minä kysynyt, mitä olet tehnyt."

"En minä ole varastanut enkä väärentänyt, en ole onnen onkija enkä konna, en vihaa muita enkä itseäni, olen joskus vaan hairahtunut niinkuin muutkin, eikä muut ole minua parempia."

"Sinulla on hyvä muisto, se elää ja syö sinua."

"Puhuitko kullastani, annan minä, annan kolmannen osan köyhille, mökkiläiselle omansa annan. Ah!"

"Hän kuoli äsken, eikä enään tarvitse sinua."

"Hehhehhee… rauha hänen sielullensa, kunnon mies, perin kunnon mies, hm, hiukan tyhmä vaan. Oh, valoa, valoa, enemmän valoa, yö on niin pimeä eikä pimeys ole mykkä."

"Sinä pelkäät, kaikki kynttilät jo ovat kruunussasi sytytetyt."

"He… en minä pelkää, minä tahdon vaan katsella salia."

"Tiedätkö, kuka olen?"

"Tiedän sen."

"Kauhun veli, kuolema."

"Säästä, sääli, tahdon elää, tahdon parantua ja parantaa."

"Mitä sinä näet?"

"Minä katselen tuota hienotekoista ovea, sen kynnyksellä minä poikani kirosin. Minä olin pyöveli, joka ruoska kädessä vaanin muiden työtä. Minä poljin elämää jalkojeni alle ja minä näen viattomia silmiä, näen pieniä ruusuisia käsiä, jotka minun jalkojeni ympärille kietoutuvat, jalkoja polttaa, polttaa… Minä kokosin kultaa, sillä minä tahdoin unhoittaa, illoin istui tyhjyys vieressäni ja nauroi ontosti. Minä katselen korkeata ikkunata, joka oli kuin pahansuova katse, minun peilini, pöytää minä katselen, joka vihasi minun leipääni, kelloa kammon, joka laski omantuntoni tuhannet tuskan lyönnit, katson vihassa kattoa, joka kuuli yksinäisen vahingon nauruni ja sen lävitse näen ja katselen kuin alaspäin mustiin himon hautoihin, joissa ikuinen pimeys käy."

"Vieläkö tahdot katsoa? Sammutanko kynttiläkruunusi?"

"Älä sammuta, älä! Annan kaikki, kaikki minä annan!"

"En sammuta, sillä vaikka sinulla olisi tähdet kynttelinä ja kuu tuohuksena, niin pimeys sinussa olisi sitä suurempi. Päivällä sinä taas sanot: viime yönä minä näin pahaa unta. Palakoon siis kynttiläsi joka yö, kunnes ne itse voit sammuttaa ja valkeus sinut täyttää. Silloin tulen taas."

Ja kuolema kulki hiljaa pois. Hän täytti taas heinillä heleän, mustan kulkusensa ja ajoi jäälle. Mutta mereltä kuului kolea kohina ja kaislassa soitti vihuriviima pilliänsä. Pimeys vaelsi kuin musta hursti yli seudun ja sen pohjasta välkähti yksi ainoa tulen tuike, joka ei sammunut.