The Project Gutenberg eBook of Leiv, by Arne Garborg

Dalen Alfhild oli koko seudun kaunein tyttö. Hänen kasvonsa olivat niin hyvän ja lempeän näköiset, suu oli verevä ja hymyillessä vähän avonainen, silmät niin kirkkaat ja uskolliset, kuin kaksi Jumalan enkeliä. Hän oli myöskin rikas ja hyvää syntyperää, joten kaikki hänestä puhuivat hyvää. "Sen ei tarvitse katua kauppojansa, joka saa Alfhildin omakseen", tuumivat vanhat.

Samaa nuoretkin ajattelivat, ja niitä oli useampiakin, joitten sydämen rauhan hän oli ryöstänyt. Mutta Haugstad'in Björn Jonson luuloitteli tavallaan olevansa oikeutettu tyttöön enemmän kuin muut. Hän oli jo häntä rakastanut kauan, jo silloin kuin he papin edessä olivat ja sitte myöhemminkin kun he olivat olleet yhdessä häävieraina, vaikka kumminkaan he eivät silloin olleet kiinteämpiä liittoja solminneet. Mutta Björn ei voinut luottaa häneen, vaikka mielellään olisi tahtonutkin. Vaikka se oli ihan oikein, tuli hän kumminkin hyvin luulevaiseksi ja surumieliseksi, huomatessaan Alfhildin katsovan muiden päälle yhtä lempeästi kuin häneenkin. Hänellä on hyvin hyvä sydän, ajatteli Björn Jonson itsekseen.

Muuten oli niitä hyvin vähän, jotka uskalsivat häntä lähestyäkään. Kukaan ei voinut sanoa varmuudella, kestä hän oikein piti, eikä taas kukaan mielellään olisi kieltävää vastausta huolinut. Ei näkynyt Björn Haugsiad'illakaan useampien muiden mielestä olevan isoja toiveita. Paremmin luulivat sen onnistuvan Knut Åsenilta. Hän oli pitäjän kunnalliskokouksen puheenjohtajan poika, jolla on iso talo odotettavissa ja joka muutoinkin oli kaunis poika. Mutta ei tämäkään ollut varma voitostaan. Kaikki pitäjän pojat olivat hyvin epätoivoissaan siitä lähtien, kuin Olavi Storedal oli kosimishommissa. Tämä oli naapuripitäjästä ja muutoin rikas, nuori ja ryhdikäs mies, joka onnistui kaikessa mitä hän vaan toimiskelikin; niin, tämä kävi hyvin usein Dalessa. Alfhildikin näytti hyvin hänestä pitävän. Mutta kosiessaan sai hän kumminkin kieltävän vastauksen. Alfhildin isä, Halvar, kummasteli tätä. "Pitäneehän sinunkin ottaa joku", sanoi hän, "ja tuskinpahan tämmöinen onkaan huomenna otettavissa." "Jos ei muuta, kylläpähän semmoisia aina saa silloin kuin haluaakin", arveli tähän Alfhild. Tästä lähtein pojat vieläkin kauemmaksi hänestä siirtyivät. Tuumivat, että parempi on odottaa ja katsella asiain menoa. Ei kukaan tiennyt mihin jänö oli latunsa suunnannut, Alfhild oli vielä niin nuori ja ainahan nuoret tytöt ovat niin omituisia. Ja siten aika kului siksi, kunnes Alfhild oli jo kahdenkymmenen vuotias.

Laakson äärimmäisessä pohjukassa asui Åsbjörn Hegglid. Ollen ulkopitäjäläinen, oli hän edellisen papin aikana tänne muuttanut ja oli ollut monta vuotta hänen arentimiehenään. Siellä hän oli kasvattanut rahojaan; mutta kansan kesken välistä huhuttiin, että ne rahat eivät muka olleet kaikki kunniallisesti ansaittuja. Åsbjörn oli suuri, vahva mies, vaan synkkä ja harvapuheisempi kuin muut pitäjän asukkaat; hän oli kova, ankara mies alustalaisiaan kohtaan, eikä seurustellut kenenkään kanssa; kansa ei pitänyt hänestä ja tytötkin oikein häntä pelkäsivät. Varmuudella ei kukaan tiennyt mitään hänen suvustaan. Vasta useita vuosia hänen tulonsa jälkeen, tiedettiin kulkupuheiden mukaan, hänen olevan erään kauppiaan pojan, joka nimen väärentämisestä oli muka kärsinyt rangaistuksen. Siitä ajasta kartettiin häntä vielä enemmän kuin ennen ja ruvettiin kutsumaan Mustaksi Åsbjörniksi.

Pappilassa palveli siihen aikaan eräs Sigrid niminen torpantyttö. Ei hän ollut juuri kauniskaan, mutta olipahan vaan tuommoista suurta, tukevata naislajia; kun hän samalla oli ravakka toimissaan, hyväsydämminen ja siivo, niin Åsbjörn mieltyikin häneen. Hän kohteli häntä siis paremmin kuin muita ja puhuttiinpa siitäkin, että heillä olisi muka lujemmatkin siteet odotettavissa. Sigridiä hyvin miellytti tämä puhe ja hän arveli Åsbjörninkin olevan siitä mielissään. Sigrid kumminkin melkein enemmin pelkäsi kuin rakasti häntä ja siksipä hänen tätä ajatellessaan tuntui siltä, kuin raskas painajainen olisi häntä unessa rasittanut. Vaan kumminkin pysyivät nuo suuret, kirkkaat ja mustat silmät aina hänen mielessään; niin valveilla kuin maatessakin johtuivat hänen ajatuksensa tuon käsittämättömän tunteen salaisiin salalokeroihin. Usein aikoi Sigrid muuttaa pois pappilasta, mutta aikomukseen se aina raukeni. Nuo silmät yhä enemmän kietoivat hänen pauloihinsa; hän näytti aina enemmän ja enemmän joutuvan hänen valtaansa ja siksipä pappilasta poismuuttaminen jäikin aina tuonnemmaksi. Sattuivatpa he eräänä iltana olemaan kahden kesken. Silloin esitti Åsbjörn kosimistuumansa Sigridille. Tästä pelästyi tyttö ensin suuresti, mutta hän myöntyi siihen kumminkin ihan tahdottomasti. Sittemmin olivat he usein yhdessä. Syksyn joutuessa, kansa alkoi jo huomata, että Sigridillä oli sydämmensä alla taakka kannettavana, ja tämä yhä vaan lisäsi sitä juopaa mikä oli kansan ja Åsbjörnin välillä. Hän osti sitte laakson perimmässä pohjukassa olevan Hegglidin kartanon, jossa hän sai asua yksinäisyydessä, kaukana muista ihmisistä. Nyt vietti hän häänsä ja muutti Sigridinsä kanssa uuteen taloonsa. Jonkun ajan kaluttua tämän jälkeen sai Sigrid lapsen ja kuoli kohta sen jälkeen. Poika sai kasteessa nimeksensä Leiv. Vanhat ämmät ennustivat pojalle kovaa kohtaloa. Sillä hän oli syntyperäisin huonosta suvusta, sanottiin, ja peri siis syntymässään isänsä ja äitinsä häpeän.

Åsbjörn otti itselleen rengin ulkopitäjästä, sillä laaksossa ei kukaan tahtonut ruveta Mustan Åsbjörnin palvelukseen. Hän otti myöskin itselleen palvelustytön nimeltä Gro. Leiv kasvoi isänsä ja näiden ihmisten parissa isommaksi. Renki, jonka nimi oli Hans, oli luonteeltaan raskasmielinen ja synkkä mies. Työssään hän oli hyvin jäykkä. Mutta toisinaan katosi hän ja oli poissa pari kolme päivää peräkkäin, ja kotiin tultuaan oli hän aina juovuksissa. Juovuspäissään oli hän häijy, raaka ja ilkeä. Hän haukkui ja kirkui, löi rikki mitä tapasi ja tahtoipa käydä käsiksi isäntäänsäkin. "Sinä lurjus Musta Aasinpää", sanoi hän, "isäsi oli varas ja sinä itse olet varas; sinun poikasi on kunniaton, jos tahdot selkääsi, niin tule, voidetta olet sinä ansainnut ja sitä sinä tulet saamaankin." Silloin heitti Åsbjörn aina hänet ulos ja antoi hänen ulkona rähistä siksi, kunnes hänelle tuli nälkä. Tämmöistä sai Leiv usein nähdä ja kuulla suuremmaksi tultuaan. Hän ei tosin ihan tarkoin tiennyt, mitä se oli, vaan rumalta ja ilkeältä se ainakin hänestä näytti. Ja tätä kun hän rupesi aprikoimaan ja tuumimaan, tuli hän ennenaikojaan täysikasvuiseksi.

Kun Leiv tuli kymmenen vuoden vanhaksi, pantiin hänet kouluun. Ensimmäisenä päivänä tuli hän itkien kotiin. Hänen isänsä kasvot muuttuivat ihan valkeiksi, ja hän tiedusteli syytä poikansa itkuun. "Ne pilkkasivat minua ja haukkuivat 'kerjäläispenikaksi'", sanoi Leiv. Åsbjörn puki päälleen ja meni opettajan puheille. Leiv hiipi Hansin luo, joka pihalla rekeä korjaili. "Oletko itkenyt poika?" kysyi Hans. Leiv ei vastannut. "Millaiselta tuntuu sinusta koulussa olo?" uteli Hans edelleen. "Sinne en minä koskaan enään mene!" nyyhki Leiv. "Hm! vai et, vai et", vastasi Hans, ruveten viheltelemään.

— "Kuuletko Hans?" — "Entäs sitte?" — "Olenko minä sitte huonompi kuin toiset pojat?" — "Mistä sinä niin päätät, tyhmeliini?" — "Eipäs ne toisia pilkanneet." — "Vai niin", sanoi Hans, "vai on se jo mennyt niin pitkälle, sitten lienee parasta, että sinä saat kaikki tietää." Hän kertoi nyt kaikki, mitä hän vaan hänen isästään ja äidistään suinkin tiesi. Ja tätä hän kertoi semmoisella ilolla, jotta Leiviä oikein rupesi pelottamaan. Lopuksi sanoi Hans: "Ja nyt muista sinä aina, ja pidä mielessäsi, jotta sinä olet huonoa perijuurta, se on, missä sinä käyskeletkin, niin ihmiset aina pitävät sinua aasina ja ilveilyjensä esineenä… niinkuin monia muitakin, ha, ha! Mutta voithan sinä itseäsi sillä lohduttaa, kun tiedät, ettet ole semmoinen yksin maailmassa; ja jos sinä olisit viisas, niin katseleisit maailmaa samalla kannalta kuin se sinuakin katselee." Leiv meni sisään ja istuutui takan ääreen itkemään. Hän tosin ei Hansin kertomuksesta paljon ymmärtänyt, vaan häntä tuntui kumminkin se peloittavan, eikä hän siis voinut muuhun turvautua kuin kyyneliin. Mutta Hans lähti pihasta ja meni kapakkaan.

Puheltuaan opettajan kanssa palasi Åsbjörn kotiinsa,. "Nyt voit sinä huomenna huoletta palata kouluun takasin", sanoi hän; "nyt ei kukaan tohdi sinua häiritä." Leiv pidätti itkuaan. Sitte kyseli isä pojaltaan ja sai vihdoin tietää, että Hans oli lapselle jutellut kaikki… Åsbjörn meni Hanssia etsimään ja löysikin hänet eräällä kylän ulkopuolella olevalla kentällä. Siinä löylytti hän Hanssia niin, jotta se siitä makasi monta viikkoa vuoteellaan. "Ja jos vielä tahdot enemmän", sanoi Åsbjörn, "niin uskalla vaan vielä kertakin pistää nokkaasi Hegglidiin, niin lupaan, että saat vielä toisemmoista kyytiä kuin nyt!" Sanottiin, että Åsbjörn tätä sanoessaan oli vihasta ihan mielettömänä. Tietysti ei Hans enään koskaan Hegglidissä näyttäytynyt.

Jonkun ajan perästä puhui Åsbjörn pitäjäläisistä pojallensa seuraavaan tapaan: "Ne ovat kaikki roistoja ihan ylt'yleensä", sanoi hän, "ilkikurisia ja valehtelijoita, mutta samalla itserakkaita ja pöyhkeitä, ikäänkuin maailmassa ei muita ihmisiä olisikaan. Minä olen kotoisin ulkopitäjästä, siksipä ne ovat ruvenneetkin minua vihaamaan ja minusta valhejuttuja sepittelemään… ja tuota samaa alkanevat ehkä tehdä sinustakin. Mutta älä ole heistä tietävinäsikään. Mene sinä vaan kouluun, ja jos kuka vaan sinulle uskaltaa nenäänsä nyrpistää, niin… käytä nyrkkiäsi, kunnes tulevat ystävällisemmiksi." Leiv tekikin niin, ja kun hän oli tavattoman vahva ikäisekseen, rupesivat pian häntä kaikki pelkäämään. Mutta aina sai kumminkin Leiv tuntea olevansa koulun ystävällisen toveriuden ulkopuolella, eikä häntä toverinsa koskaan pitäneet vertaisenansa.

Åsbjörn sai uuden Lars nimisen rengin. Tämä oli hyväsydämminen ja elämän haluinen mies, johon Leiv pian mielistyi, ja nyt Leiv ensikerran tunsi ystävällistä tunnetta toista kohtaan. Lars kertoi pojalle satuja ja kertomuksia, sekä opetti häntä tanssimaan hyppy- ja juoksutanssiakin; "kun sinäkin rupeat naimahommiin, voit sitte ottaa osaa kansan yhteisiin leikkeihin", sanoi hän. Leiv oli alussa ujo ja äkäinen, vaan Lars nauroi vaan sitä; he tanssivat ja hyppelivät, ja Leiv olikin hyvin sukkela oppimaan. Muutoin Lars hyvin mielellään lasketteli leikkiä tytöistä ja sen semmoisista, ja täten sai Leiv kuulla paljo semmoista, jota hän mielellään kuunteli, vaan paljo semmoistakin, josta hän ei pitänyt. Kerrankin — Leiv lienee silloin ollut noin kolmentoista seuduissa — kertoi Leiv Larssille sen, mitä Hans oli sanonut hänen suvustaan, ja joka aina mustana peikkona väikkyi hänen sielussaan. "Lorua kaikki", sanoi Lars. "Huono syntyperä! — Mitä se on? — Mene sinä vaan Ameriikkaan ja ansaitse siellä rahaa kunnes tulet rikkaaksi, ja sieltä kun tulet kotimaille, voit ihan varmaan, jos vaan tahdot, mennä kosimaan vaikkapa tuota kaunista Dalen Alfhildia."

Kun Leiv oli käynyt rippikoulun, koki Lars saada häntä muun nuorison seuraan, mutta turhaan; sillä Leiv ei koskaan siihen suostunut. Hän kartti muita pitäjän asukkaita ja koki väistää kansan kieroja silmäyksiä. Minä en kuulu heidän seuraansa, ajatteli hän. Enimmin kartti hän kumminkin naisia, sillä niitä ei hän voisi lyödä, vaikkapa he häntä pilkkasivatkin. Häntä aina se niin suututti, kun ne, vaikka keskenäänkin, milloin naureskelivat. Hän juoksi pois heidän tieltään, jos vähänkin vaan voi. Hän tosin piti sitä häpeällisenä arkamaisuutena, vaan minkäpä sille kumminkaan voi. Minusta pitää tulla semmoinen mies kuin niistäkin, tuumi hän nyrkkiään puristaen. Mutta tämä ei kumminkaan auttanut, kun hän vilahdukseltakin vaan niitä näki, silloin hän tahtomattaankin aina väistyi.

Hän oli jo noin kahdenkymmenen vuotias, alkaessaan väliin muiden ihmisten seuraan ilmaantua. Hän oli hyvin mielissään kuullessaan Larsin eräänä talvena kertovan kauniista tytöistä. Seuraavana keväänä kävi hän jo useammin kirkossa kuin ennen. Ja silloin eräänä päivänä huomasi hän, että tytöstäkin voisi saada hyvän ystävän.

Samassa heräsi hän kuin uuteen eloon. Hänen luonteensa tuli niin lempeäksi ja tunteensa niin suloisen huumaavaksi. Veri kiehui hänen suonissaan niin omituisesti, niin kalseasti, niin tuskallisesti. Katsoessaan tyttöön häpesi hän vieläkin enemmän, ja hänestä tuntui ihan sydäntä viiltelevän niiden hymyillessä; mutta annas kun jokin katsoi häneen, silloin hän sävähti punaiseksi ihan hiusrajaan asti. Kotiin mentyään, tuntui se hänestä silloin niin ihmeen kolkolta, synkältä. Tupa oli niin ahdas ja pimeä, ja isäkin niin yksitoikkoinen. Lars oli ulkona; Leiv lähti metsään. Sinne hän meni ja siellä hän viihtyi nyt paraiten; hänen uudesti heränneessä mielessään syntyi tunteita ja ajatuksia, kuni keväällä auringon lämmittämä maa kasvattaa kukkia ja viheriöitsevää ruohoa. Hän tunsi nyt itsensä samalla sairaaksi ja terveeksi. Metsä seisoi tuossa nuorehkona ja viheriänä, tummat, jykevät kuuset törröttivät niin synkkinä puoleksi auringon säteiden valossa. Ilma oli kepeä ja kirkas, tyyni ja läpinäkyvä, niin että taivas ihan kirkkaana kuvastui lammen peilisileästä pinnasta. Linnutkin iloisena liitelivät, sinne tänne kierrellen tuossa lempeässä valomeressä. "Ai, miten kaunista täällä on", huokaili Leiv, ympärilleen katsellen.

Erittäinkin oli yhden tytön kuva painunut hänen mieleensä. Se oli suuri ja ryhdikäs, pikemmin voimakas kuin heikko, sillä oli leveä rinta ja vahvat hartiat, verevä, totinen suu ja tummat, kirkkaat silmät. Olipa erään toisenkin kuva hänen sydämmeensä painunut. Tämä oli pienempi ja hennompi; suussa ja silmissä kuvastui selvästi surullinen ja lempeä juonne; tukka oli ruskea ja tavattoman paksu. Nämä kaksi kuvaa leijailivat hänen synkässä sielussaan, kuni kaksi tienviittaa hyrskyävässä meressä. Hän kulki kuin unessa, eikä tuntenut maata, jota hän polki.

Vihdoin seisahtui hän. Hän kuuli viulun vienojen säveleitten ja iloisen huudon kaikuvan; ja tarkemmin kuunneltuaan, huomasi hän sen kuuluvan Haugstad'ista. Siellä on tanssiaiset! Veri pakkautui rintaan, niin että sydän oikein jymähteli, — uskaltaisikohan tuonne mennä? Siellä voisi hän taas tavata ne kauniit tytöt, jotka hän tänään näki, ja useampiakin. Menisikö hän? Hän ei ollut ennen koskaan ollut missään seurassa. Kertahan on oleva ensimmäinen. Miksi hänen sitte pitäisi olla poissa ilosta ja pelätä enemmän kuin muittenkaan?

Huvi häntä sinne houkutteli, mutta pelko pidätteli. Mutta hän rohkasi itsensä. "Tästä raukkamaisuudesta pitää nyt tulla loppu", sanoi hän ja läksi Haugstad'ia kohti astumaan.

Tultuaan lähemmäksi kartanoa, rupesi häntä yhä enemmän pelottamaan, hän seisahtui usein kuuntelemaan, Mutta kumminkin, hän meni eteenpäin. Tästä raukkamaisuudesta pitää tulla loppu. Viimeinkin hän oli jo pihalla. Mutta tässä pitää vähän odotella, ajatteli hän, ja kuunnella ketä siellä on. Hän seisattui aitan ääreen. Miten kauniisti tuo viulu soipi. Se samalla itki ja samalla nauroi, mutta niin suloisesti, niin kepeästi ja niin omituisella tavalla. Hän olisi niin mielellään tanssinut. Ja tänä iltana hänen pitää tanssia. Hän tahtoi ottaa osaa yhteiseen iloon. Nyt oli hän täysikasvanut mies. Siellä tahtoi hän olla, missä muutkin.

Kaikki olivat iloisia. Hän katsoi ikkunasta, miten ne siellä liehuivat. Siellä oli koossa pitäjän muhkein nuoriso, niillä ei ollut mitään hävettävää. Ne voivat tulla ja mennä mielensä mukaan, heitä ei pilkannut kukaan. He olivat kaikki hyvää sukuperää ja kotosin samasta pitäjästä. Kaikilla oli omat tuttavansa. Jokaisella pojalla oli tyttönsä ja jokaisella tytöllä poikansa. He voivat mielensä mukaan tanssia ja loilottaa, sekä lyödä kantapäitään lattiaan ja kattoon. Heillä oli siihen oikeus.

Leiv tuli lopulta ihan neuvottomaksi. Mitä hänellä siellä oli tekemistä? Kuka hänestä siellä vähääkään välittäisi? Hän ei tuntisi ketään. Ne vaan siellä pilkkaisivat Mustan Åsbjörnin poikaa, jos hän sinne uskaltaisikin mennä. Ne vaan kummastelisivat ja mulkoilisivat ja ehkäpä nauraisivatkin. Mierolaispoika! Kerjäläisraukka! "Tuommoista emme huoli seuraamme halventamaan!" Ehkäpä sitte poiskin ajaisivat. Kylmä hiki nousi Leivin ihosta siinä seisoessaan. Tyttöjen nauraessa tuntui kuni terävä oas olisi hänen poveensa pistänyt. Niin, — iloisia ne kaikki näkyivät olevan tuolla sisällä, Hegglidin Leiviä ne eivät näyttäneet kaipaavan. Pojat ja tytöt seisoivat tuolla portailla, ja ilvehtivät keskenään. Eivät näyttäneet toisiaan kainostelevan. Hän seisoi ja tirkisteli tuossa aitan vieressä ja oli niin kateellinen, että suurella vaivalla voi itseään hillitä menemästä tuonne portaille ja lyömästä kaikki murskaksi.

Ilta oli jo käsissä. Niin, ihan oikein, hänen takapuoleltaan kuului askeleita. Sieltä tulikin kolme suurta miestä käyden, ja olivat ihan sen ladon luona, jossa Leiv seisoi. Mihinkähän hän nyt menisi? Peloissaan ryömi hän kokoon, tehden itsensä niin pieneksi kuin suinkin voi. Mutta nepä jo huomasivatkin hänet ja nauraen astuivat oikopäätä hänen luokseen. "Mikä elävä sinä olet?" kysyi eräs. Sanaakaan sanomatta nousi Leiv ylös ja läimäytti yhtä korvalle, niin että jalat taivasta tapailivat. Mutta samassa toiset kietoutuivat häneen, niin ettei hän päässyt liikahtamaankaan. "Käyppäs nyt nähtäville, mies", sanoi eräs.

Nyt tuli taas Leiv tuntoihinsa. Sillä kun väkivalta oli kysymyksessä, sen hän tiesi, että hän ei silloin yhtään pelännyt. Ja eivätkä ne voi pakottaa sisään menemään, ajatteli hän. Väkivaltaisesti riuhtaistuaan, pääsi hän toisesta irti ja ryntäsi toiseen käsiksi. Siinä syntyi ankara rymäkkä. Pian taas olivat kaikki Leivin niskassa, vaan Leiv puolusti itseään erinomaisesti. Ollen samalla vahvempi ja notkeampi kuin toiset, heitteli hän heitä sinne tänne kun rukkasia. Kansaa kertyi siihen töllistelemään, eivätkä ne voineet käsittää, kuka siellä temmelti. Parhaassa myräkässä pisti eräs Leiville takakampia, joten hän kupsahti maahan. "Kiini nyt pojat ja viedään hänet sisään." Eräs juoksi esiin. Mutta kun hän oli tarttumaisillaan häneen, seisattui hän ja päästi imelän naurun. "Herranen aika, sinäkö se olet", sanoi hän. "Miten sinä olet tuohon joutunut? Nouse toki ylös ja astu sisään, onhan siellä parempi kuin täällä virua. Ethän sinä varmaan muita ihmisiä pelänne, vai mitä?" sanoi hän. Tuo oli Lars. Leiv, tästä niin iloissaan kun tuttavan tapasi, nousi ylös ja vastustamatta meni sisään. Ympärillä seisova väkijoukko uteliaasti seurasi nauraen ja ilvehtien perässä. "Sinuapa otettiin vastaan kuin mahtavata miestä ainakin", sanoi Lars nauraen. Päästiinpä vihdoin tanssitupaan. Siinä Leiv ojentautui täyteen pituuteensa ja katseli suurilla kiiltävillä silmillään väkijoukkoon. Hän oli pisimpiä ja hartiakkaimpia miehiä ja rintakin ojentautui niin mahtavasti esiin rikkirevittyjen vaatteiden alta. Silmät, joista äskeisen tappelun johdosta tuikki synkkä kiilto, olivat ihan mustat; tuuhea tukka aaltoili paksuissa kiehkuroissa olkapäiden tasalla ja veri ohimoilta pakkausi kaikki kasvoille. Vähälläpä oli, jotteivät pelänneet tuota kesytöntä miestä. Silloin eräs kirkasi: "tuohan on Mustan Åsbjörnin poika!" Ja samassa muutkin hänet tunsivat ja vetäytyivät ikäänkuin peläten kauemmaksi, joten Leiv jäi yksin keskelle permantoa seisomaan. Larskaan ei tuota huomannut.

Leiv vaaleni. "Pelkäävätköhän nuo karskit pojat minua?" sanoi hän niin kumajavalla äänellä, jotta ei itsekään sitä tuntenut äänekseen. Eräs joukosta sanoi siihen: "niin, — eiväthän kaikki liene niin tappelun haluisia kuin Åsbjörnin poika, joka siekailematta rupee mellastamaan heti milloin ihmisiin joutuu ja talon näkee." Tuvan sopessa kuului naurun kiherrystä.

Leivin silmät säihkyivät, suu vapisi. Vanha Haugstadin Janne huomasi tuon, tuli Leivin luo tarjoten ryyppyä. "Asetu", sanoi hän, "elä ole tietävinäsikään. Ja kun kerran olet tullut taloon, Leiv, niin ole tervetullut; ota tästä pikku ryyppy ja tanssi sitten, niinkuin muutkin!" "En juo pisaraakaan", sanoi Leiv, työntäen lasia luotaan, niin että osa maahan läikähti, "enkä vääryyttä tee kellenkään, jos vaan ei minua suututeta. Tanssisin minä kyllä mielelläni, jos täällä vaan suvaittaisi", lisäsi hän samalla kun jotakin hymyn tapaista levisi hänen kasvoillensa. Hän katsahti ympärilleen saadakseen tanssitoveria, vaan kaikki tytöt väistyivät pois, niin kauas kuin voivat. Pojat nauroivat. Leivistä tuntui ikäänkuin veri olisi pakkautunut sydämmeen ja niinkuin hän olisi älynsä ja ymmärryksensä kadottamaisillaan, jos se vaan pääsee kuohumaan. Hän tyyntyi kumminkin. Tyttöjen seassa huomasi hän nekin kaksi, jotka hän näki kirkossa ja joiden kuvat olivat hänen sieluunsa niin painuneet. Ehkäpä ne vaan kainostelevat, ajatteli hän ja astui toisen — suuremman — luo ja pyysi tanssiin. "En välitä, kiitoksia", vastasi tämä, niskaansa pilkallisesti keikahuttaen. Hän meni toisen, tuon sievävartaloisen, tytön luo. Tämä vaaleten vetäytyi poikemmaksi. "En ikinä", sanoi hän. Leiv puri hampaitaan, tarttui lähinnä seisovaan tyttöön ja kiskasi niin, että leningin hihat ratkesivat. Nyt näytti siltä, kuin Leiv olisi järkensä kadottanut, silmät säihkyivät synkästi, korvat humisivat ja vielä kerran kääntyi hän oikealle ja — nyt tuli hän. Viuluniekka soitti, Leiv tanssi, ikäänkuin mieletönnä, tupa vapisi hänen jalkojensa alla, hän tömisytti siltapalkkia, niin että naiset kirkuivat; näytti siltä kuin hän olisi ilmassa liehunut, ei kukaan ollut nähnyt semmoista tanssia. Tanssinsa lopussa huomasi hän tanssittaneensa Dalen Alfhildia.

Siinä näytti Alfhild niin kauniilta, jotta hän ei unissaankaan ollut semmoisesta uneksinut. Kuumana ja aaltoilevin rinnoin seisoi hän tuolla, niin että liinapaidan solet kalisivat. Posket loistivat puhenneen ruusun tavoin ja silmät olivat kirkkaat ja puhtaat kuin viattomalla lapsella. Hän katsoi niin lämpimästi ja hurmaavasti Leiviä, jotta hänestä tuntui kuin autuaallinen valovirta olisi häntä lämmittänyt. Hän otti Alfhildin vapisevasta kädestä kiinni ja sanoi: "Kiitos tanssista, Alfhild!" ja sitä katsetta, jonka hän sai Alfhildilta ei hän sitte enään koskaan unhottanut.

Hän meni ulos hurmaantuneena, huumaantuneena, ihan mielettömänä, vaan kumminkin niin sanomattoman onnellisena; hän riensi metsään saadakseen hengittää ilmaa, vaan sielläkin Alfhild kuvitteli hänen mielessään. Metsä niin viehättävästi humisi; kuuset ja hongat seisten synkkinä vienosti taivuttivat latvojaan, purot monimutkaisesti loristen luikertelivat ja taivas kietoutui ylt'yleensä hopeanharmaaseen vaippaan. Leiv luuli olevansa lumousmaailmassa ja kuulevinansa vedenneidon hurmaavia säveleitä, ja niin oli hän vajoutunut haltioihinsa, ett'eivät kivetkään ihmisiksi muuttuneina olisi saaneet heräämään häntä näistä kuvitteluista.

Mutta kohta loppuivat tanssit Haugstadissa. Leivin lähdettyä, Alfhild jäi alakuloiseksi; häntä ei mikään huvittanut, ei — tanssikaan. Tuntui niin tyhjältä, niin kolkolta. Kaikki näyttivät niin heikoilta, niin pieniltä. Hän halusi kotiin. Pyydettiin, rukoiltiin; ei auttanut. Mitään eivät vaikuttaneet Björn Haugstadin ja Knut Åsenin imarrukset; hän tuskin otti niitä korviinsakaan. Viuluniekkakin koki panna parastaan laskemalla jos jonkinlaisia liurutuksia viulustaan, mutta ei tämäkään auttanut. Hän läksi, ja useimmat seurasivat hänen esimerkkiään. Mutta Alfhildia ei koko yönä nukuttanut, hän vaan uneksi tuosta rotevasta, mustasilmäisestä pojasta. Hän ei muistanut, että tuo oli kaikilta ylenkatsottu; hän vaan kuvitteli yhä mielessään verratonta nuorukaista. Ja päivän sarastaessa sanoi hän itsekseen: "Jumalan kiitos, nyt tiedän, ketä rakastan!" Näissä ajatuksissaan nukahti hän lemmettären suloiseen helmaan, uneksien tulevasta kihlauksestaan Leivin kanssa.

Herättyään mietti hän untaan ja samassa muisti hän sen, mitä oli kerrottu Leivin sukuperästä ja hänen isästään. Kylmä väre kävi läpi hänen ruumiinsa; tultuaan tupaan ja nähtyään isänsä ja äitinsä, nuo hänelle niin rakkaat vanhempansa, tuntui hänen sydäntään ahdistavan öiset unelmansa Leivistä. Mutta illemmalla vaipui hän vielä syvemmälle entisiin mietteisiinsä. Hänestä oli yhdentekevää, olipa Leivin kaltainen poika mitä syntyperää tahansa. Tosin isä ja äiti ensin kyllä voimiensa mukaan sitä vastustaisivat, vaan vihdoin kumminkin siihen suostuisivat. "Leiv on oleva minun!" ajatteli hän ja tuli niin iloiseksi, jotta oli innostuksissaan särkeä kaikki hänen eteensä sattuneet astiat. "Eiköhän olisi parasta, jos menisit maata", sanoi hänen äitinsä.

Seuraavana aamuna nuo samat synkät epäilykset häntä häiritsivät. Mitäpä siitä, vaikkapa isä ja äiti suostuisivatkin, vaan ihmiset, mitähän ne siitä sanoisivat? Mitähän siitä tuumaisivat Haugstadissa, ja Åsenissa y.m.? Koko päivän rasittivat taas nämä ajatukset niin, että hänen päänsä kävi ihan sekavaksi, eikä hän edes mihinkään työhön pystynyt. Mutta illalla läksivät ajatukset taasen tavallista rataansa vierimään. "En kysy kansan mieltä", ajatteli hän. "Puhukoon kansa mitä hyvänsä; minusta on se ihan yhdentekevää." Ja karkoittaen muut ajatukset mielestään, ajatteli hän ainoastaan Leiviä — ainoastaan Leiviä.

Pihalta kuului koiran haukuntaa. "Kukahan siellä lienee", ajatteli hän hiipien ulos. Sydän sykähteli levottomasti. Tultuaan ulos, huomasi hän koiran, koppelinsa edustalla seisten, haukkuvan, aivankuin pääpaholaista olisi karkoittaa tahtonut. Uteliaisuudesta ja pelosta hämmentyneenä sanoi hän, mennen lähemmäksi: "hiljaa Odin." Jo tuli Lars esiin. "Hyvää iltaa", sanoi hän; "tulin tänne tervehtimään ja sanomaan, että tuolla alhaalla odottaa eräs sinua tuon vanhan hongan juurella. Olisit paha, jos et tulisi." Samassa lippasi hän tiehensä, ja Odin haukkuen perässä. Tähän osui äitikin. "Kelle se koira semmoista ulinaa pitää?" sanoi hän. "Ilman aikojaan näkyy huiskuttelevan." — "Niin, kulkihan tästä eräs ohitse." — "Kukahan se lienee ollut?" — "Niin, kuka lienee", vastasi Alfhild. — "Katso että viet koiran mukanasi sisään." — "Hyvä on." — "Mitä sinä täällä vielä tollotat?" — "Ovatko vuohet olleet tänään ulkona?" — "Ovat, mitä sitten?" — "Ovatko ne jo kaikki kotona?" — "Ovat, luullakseni. Miksi sitä kysyt?" — "Se mies sanoi tuolla metsänreunalla nähneensä kaksi vuohta." — "Vai niin, mene sitten katsomaan, onko ne meidän. Kenties siellä on se Wiklo, sehän se on niin paha muista eksymään. Mene paikalla!" — "Kyllä, kyllä." Alfhild meni, itsekin menemistänsä ihmetellen.

Leiv seisoi hongan juurella odotellen. Ei koskaan ollut hän elämässään niin pelännyt, kuin nyt.. "Se oli ihan ajattelematonta, että menin ensinkään tuonne Haugstadiin, mutta menettelyni siellä oli ihan mieletöntä", ajatteli hän.

Hän oli liian paljon uskaltanut. Nyt kenties Alfhild istuu kotonaan ja nauraa hänelle. Nauraa ja kertoo jokaiselle, miten rutihullu tuon Mustaa Åsbjörnin poika on, häntä mielitellessään. Hän puri hampaitaan ja hänestä tuntui ikäänkuin kylmä terässäilä olisi hänen rintaansa repinyt. Hän koetti tyyntyä. Metsän läpi juoksevasta purosesta kuului hiljainen lirinä. Noiden kimmahtavien puiden latvat nuokkuivat tuulessa, ja suuret, rumat pilvenhattarat peittivät taivaan ylt'yleensä. Miten vaihtelevat näky! Milloin nuo hattarat erosivat toisistaan, pienenivät, milloin taas suurenivat muodostaen hirmuisia jättiläisiä. Kas! tuollakin ihan kartanon kohdalla leijaili kolmipäinen, paksu hirviö; ja tuolla, vähä tuonempana, kulki kolme miestä soutaen, ja tässä ihan tuon hongan kohdalla, laukkaa satuloittu hevonen. Hyvä Jumala! — jos ei Alfhild nyt tulisi, niin varmaankin hän koettaisi tänä yönä ratsastaa tuolla ripeällä hattarahevosella… Sekavina ajatukset risteilivät hänen aivoissaan kuni pilvet tuolla taivaalla. "Lienee ehkä parasta, että lähden", tuumi hän päättävästi potkaisten edessään olevaa kiveä jalallaan. Hän kuunteli. Mitä, kuuluikohan tuolta askeleita? — Ihan varmaan sieltä kuului askeleita, niin kepeitä kuin vieno pääskyn siivenlyönti ilmassa. — Kaikki oli niin hiljaista, — ei ilmakaan värähtänyt. — Niin — kyllä se oli hän. — Hän tuli siis kumminkin! "Jospa nyt sydän teräksestä olisi", huoahti Leiv, ojentautuen täyteen pituuteensa, vaan kumminkaan ei hän koskaan ennen ollut tuntenut itseänsä niin pieneksi kuin nyt.

Hän tuli käyden niin kepeästi ja hiljaa, tuon tuostakin ympärilleen pälyen ja silloin tällöin seisahtuen kuuntelemaan. Leiv oli vähällä pötkiä tiehensä, vaan kumminkin rohkasi luontonsa ja astui esiin. "Hyvää iltaa", lausui hän kovalla ja änkkäävällä äänellä. "Jumala antakoon", vastasi Alfhild. "Olitpa kiltti, kun tulit", sanoi Leiv, "minä… minä tahtoisin puhua kanssasi… vielä kerran." Tähän ei Alfhild osannut mitään vastata. "Mutta ensin pitää sinun luvata minulle eräs asia." — "No mikä?" — "Että et hämmästyisi… ja et pitäisi… etkä puhuisi mistään." — "Siinähän oli kolme asiaa yhden siasta", ajatteli Alfhild itsekseen, sekä lupasi täyttää hänen pyyntönsä. Alfhildin sydän säpsähteli niin kummallisesti ja tuntui siltä kuin koko ruumis olisi värissyt osaksi pelon osaksi epätietoisuuden vaikutuksesta. Mitä tahtoi hän? Hän kyllä sen tiesi, mutta kun se tuli niin äkisti. Hyvä Jumala, kyllä hän mielellään myöntyisi! Vaan kansa? — Hän katsoi salavihkaa Leivin silmiin. Niin vahva ja uljas, miehevä mies. Seisoessaan tuossa laskeuvan auringon heikossa hohteesta näytti hän niin suurelta ja komealta, ja kun kuu pilvien lomassa heitti hopeasäteitään hänen päällensä, säihkyivät hänen mustat, suuret silmänsä niin hurmaavasti, jotta Alfhild ei voinut muuta kuin ihmetellen katsella Leiviä; puolisoa tuommoiselle miehelle ei varmaan löytyisi koko maailmassa. "Jos hän tietäisi, miten minä hänestä pidän", — ajatteli Alfhild, "ei suinkaan noin kainostelisi!" — Mutta kansa!

"Aijoin sanoa sinulle kummallisia asioita", sanoi Leiv, "ja ehkä sinä pitänet minua pöllöpäänä, jos sanon. Mutta olkoon menneeksi, minä sen kumminkin nyt sinulle sanon, katsoppa sitä miltä kannalta tahansa." — Jokohan tuo nyt sen sanoo, ajatteli Alfhild nytkähtäen tuolla pähkinäpuun haarakkeella, jonne hän oli istautunut. Leiv alkoi taas kertoa, mutta raskaasti ja väräjävästi. Hän kertoi hitaasti ja katkonaisesti, että… hän on aikonut… ja päättänyt… tuota… matkustaa Amerikkaan. Alfhild muuttui ihan kalman kalpeaksi. "Amerikkaanko?" — "Niin, Amerikkaan." Täällä kotona on niin tukala olo, kun kansa on niin tylyä, pitäen häntä 'uuspeilinä' koko miestä; ja kun kaikki karttavat häntä, kuin suurta pahantekijää. Tähän kaikkeen oli hän jo kyllästynyt. Hän kun tahtoo elää niinkuin muutkin, niin on hän päättänyt matkustaa pois. Ei veripisaraakaan ollut Alfhildin poskilla, "Amerikkahan on hyvin kaukana", sanoi hän. Niin, kyllä se tosin on kaukana, vaan… hän älköön luulko, että hän mielellään matkustaisi, kaikkein vähemmin nyt… mutta nyt juuri pitääkin hänen matkustaa pois, ja eihän tuo matka liene pitempi, kuin mitä menee matkan edestakasin kulkemiseen… ja jos hänen mielensä mukaan kaikki hyvin onnistuu, niin aikoo hän muutamien vuosien kuluttua palata taas takaisin ja asettautna tänne kotitienoille. Tähän hän keskeytti puheensa ja tarkastellen sen vaikutusta, alkoi hän uudestaan. Hän tahtoi matkustaa pois ansaitsemaan rahaa; ja oppimaan hyviä tapoja; hän tahtoi palata kotiinsa parempana, niin että hän voisi elää sitte yhtä arvokkaana kuin muutkin. Nyt vasta Alfhild häntä ymmärsi, ja hän katsoi Leiviin semmoisella ilolla ja myötätuntoisuudella, jotta tämä siitä lumoutui. "Takasin palattuani olen minä parempi mies", sanoi hän, "kuin kukaan tässä pitäjässä, ja kun he huomaavat miten minulla on taskut täynnä rahaa, silloin olet havaitseva, että ne unhoittavat sen, että… että…; silloin kaikki tekeytyvät ystävikseni; kaikki kutsuvat minua kunnon mieheksi ja oivalliseksi mieheksi… ja vaikkapa kävisi toisin kuin ajattelen, niin kumminkin minä elän sitte omassa talossani, niinkuin muutkin kyläläiset." Alfhild tuli tästä hyvin iloiseksi. "Sepä oli erittäin hyvin ajateltu", tuumi tähän Alfhild. Nyt hänen ei tarvitse kylän juoruja pelätä. Kun hän sitten tulee takasin kotitienoilleen, saa hän sitten Leivin ja kaikki heitä sitte myötätuntoisuudella kunnioittavat. "Tuo on hyvä tuuma", sanoi hän kuuluvasti, mutta tätä hän sitten häpesi niin, että hän kääntyi pois päin ja piteli kiini pähkinäpuun haarakkeesta.

Leiv häpesi myöskin tätä hänen mielestään suurta kiitosta; hän sekaantui ajatuksissaan eikä tiennyt miten hänen olisi alottaminen. Viimein Alfhild tämän huomasi. "Kuinka kauan sinä viivyt Amerikassa?" sanoi hän. "Noh, jos neljässä vuodessa olen siksi miehistynyt, jotta voin ruveta talon isännäksi, niin sitte minä palajan… jos minua vaan elähdyttää eräs toivo. Tästä toivosta riippuu minun onneni; jos se pettää, niin ei minua enää kukaan näillä mailla näe." "Oh! nyt sen varmaankin saa kuulla", ajatteli Alfhild vavisten uudestaan tuon selittämättömän tunteen vaikutuksesta. Leiv jatkoi syvään huoahtaen: "Ja tämä kaikki riippuu sinusta, Alfhild." —

Alfhild ei saanut sanaakaan suustansa, rinta vaan kohoili niin rauhattomasti. Leiv jatkoi kiireesti ja hapuellen ikäänkuin väärinkäsitystä välttääkseen. " Tätä , ainoastaan tätä varten minä sinua tänne tänä iltana pyysin. Sen illan jälkeen ei minulla ole ollut yhtään lepoa; sinä olet aina ollut minun mielessäni, joten en voinut muuta kuin tulla tänne. Sinun tähtesihän minä innostuin Amerikkaankin menemään; sillä sen täytyy onnistua, jos… Mutta sinä et saa hämmästyä siitä, mitä minä sinulta kysyn." "En"… "Jos minä nyt neljän vuoden kuluttua palajan takaisin, sinä varmaankin silloin jo olisit… naimisissa?" "En", sanoi Alfhild. "Eli ainakin kihloissa?" jatkoi Leiv väräjävällä äänellä. "En kihloissakaan", kuiskasi Alfhild. "Jumala sinua siunatkoon, tyttöni, voitko sinä luvata sen minulle?" pyyteli Leiv niin liikutuksissaan, jotta kyyneleet silmistä herahtelivat. "Ihan varmaan minä voin sen luvata", vastasi Alfhild. Hän tuli lähemmäksi ja oli niin pinnistyksissään, ikäänkuin henki olisi ollut kysymyksessä: "Ja jos minä sitte kysyisin sitä, mitä nyt en uskalla, luuletko silloin voivasi, tuota… luulisitko voivasi heittää minut luotasi?" sanoi Leiv tarttuen häntä käteen. Alfhild taivutti päänsä hänen rintaansa vastaan ja kuiskasi: "En." "Saanko minä siis luottaa siihen?" sanoi hän rukoillen. Alfhild tunsi hyvin, miten hänen kätensä vapisivat ja vastasi: "Saat" niin vienosti ja lämpimästi kuin suinkin voi. "Sitte ijäisesti siunatkoon Jumala sinua, joka minun onnettoman raukan teet nyt niin onnelliseksi!" sanoi hän. "Tästä päivästä olen minä etevin mies koko pitäjässä ja neljän vuoden kuluttua täytyy se muidenkin tunnustaa. Koko tuleva elämäni on sinua kiittävä tästä illasta. Hyvästi, Alfhild!" — "Hyvästi!"

Näin he erosivat toisistaan; Alfhild meni epäselvästi, iloisesti uneksien kotiinsa; mutta Leiv riensi yli mäkien ja harjanteiden niin ylpeänä, niin mahtavana, kuin koko avara maailma olisi ollut hänen vallassaan.

Seuraavana päivänä pyysi Leiv matkarahoja Amerikkaan isältään. Tämä vihlasi syvästi vanhan Åsbjörnin mieltä. Hän oli luullut poikansa hänestä pitävän; mutta että hän voisi ikävystyä kodin yksitoikkoisuuteen, sitä ei ukko ollut osannut arvatakaan, ja tämä hänen mieltänsä niin pahoitti. Sillä kertaa ei hän voinut siihen mitään vastata, vaan meni töihinsä ja harkitsi tätä asiaa koko päivän. Illalla kun he istuivat yksin pirtissä, alkoi ukko:

"Sinä olet siis jo tuskastanut Hegglidissä oloon?" "Enpähän tuotakaan juuri voi sanoa." "Ei tämä Hegglid ihan huonoimpia taloja ole." "Ei, — eipä siltä!" "Se on nyt paljo parempi kuin ostaissani." "Kyllä minä sen uskon." "Ja… vähä rahaa seuraa mukana, jos totta puhun." "Rahaako?" "Niin, ei paljon; mutta kumminkin sen verran, jotta pääsee alkuun ensimmäisenä vuotena — ja ehkäpä toisenakin." "Kyllä se on hyvä, mutta minun tekee mieleni Amerikkaan, ainakin muutamiksi vuosiksi." — Pitkä vaitiolo. — "Minäkin alan heikontua ja ikä painaa hartioillani, Leiv." "Kyllä sinä vielä jonkun aikaa kestät." — "Hm. Kyllä se on niin ja näin… ei muita kuin kaikki vieraita talossa, — ja vanha mies…" "Tulenhan minä takasin, isä." "Ei sielläkään kultaa puupuikolla vuolla." — "Vaikkapa ei, mutta minun täytyy päästä matkalle, isä; kieltelemiset eivät yhtään auta." Nyt katsoi Åsbjörn poikaansa kauan ja vakavasti. Varmaankin tässä piilee joku salaisuus, ajatteli hän. "Milloinka matkustat?" — "Mitä ennemmin lähden, sitä pikemmin joudun takasin." — "Niin, niin", huokaili vanhus. —

Kahdeksan päivää tämän jälkeen lähti Hegglidin talosta pieni kuorma, joka rytisten kulki läpi laakson kaupunkia kohden. Rattailla oli sininen, punakansinen arkku, lipas ja iso tynnyri; pyssy ja pari suksia olivat saaneet sijansa kuorman toisella äärellä. Hevonen vetää retuutti kuormaa edellä, Åsbjörn ja Leiv kulkivat ääneti perässä.

Leiv näytti niin alakuloiselta, jotta Åsbjörn oli vähän hänen tähtensä peloissaan. Hän aikoi kysyä Leiviltä syytä siihen; mutta, vaikka hän kääntyi hänen puoleensa sitä kysyäkseen, ei hän kumminkaan viitsinyt. Leiv ajatteli vaan Alfhildia ja synkkää tulevaisuuttansa.

Tuolla läpi lahden halkeaman näkyi Dalin talo ystävällisenä ja houkuttelevana; aurinko loisti täydeltä terältänsä, ja valasi talon ja sen rikkaat viljavainiot kultasateillaan. Tuolla, tuolla sisällä hän istuu, ajatteli Leiv, ja kaipaus oli hänet ihan masentaa. "Nyt minä voisin mennä sinne ja pyytää Alfhildin omakseni", ajatteli hän, "jos minä vaan olisin parempaa sukua." Ja hän katsoi kierosti isäänsä, joka tuossa kulki vitkaan ja allapäin. "Jumala tiennee, miksi minun pitää olla juuri sinun poikasi", ajatteli hän.

Vanhus ei tätä tarkastellut. Hän oli vajoutunut syviin ajatuksiin. Huomattuaan miten poikansa yhäti tähysti kohti Dalea semmoisella surumielisyydellä, jotta kivetkin siitä katseesta olivat tulleet liikutetuiksi, arvasi hän kaikki ja tämä koski syvästi Åsbjörnin sydäntä. Ei mikään täällä maailmassa käy hyvin, ajatteli vanhus. Tyttönsä luota niin kauaksi pois matkustaminen on samaa, kuin jos laskisi vangitun linnun käsistään, tyttöjen muisto siinä asiassa on epävakainen ja häälyväinen, kuni vihurin puuskaukset ahtaassa vuonossa. — Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä synkemmäksi kävi hänen mielensä. Tarkemmin tätä tuumittuaan tuli hän viimein siihen päätökseen, että poika ei olisi voinut mitenkään paremmin menetellä, kuin täten, ja yhtä selvään hän huomasi, että hän oli kaikkeen syypää. "Ja kaksikymmentä vuotta olen minä tehnyt työtä kuin juhta, sovittaakseni sitä rikostani, jonka kerran tein", ajatteli hän. "Mutta millään en ole voinut sitä sovittaa, en millään; se on juurtunut sukuuni."

Koko tällä kaupunkimatkalla puhuttiin vähän, vaan sitä enemmän ajateltiin. Mutta saavuttuaan kaupunkiin, kun Leiv nousi veneesen mennäkseen laivaan, tarttui vanhus hänen käteensä ja kuiskasi: "Jos tahdot, niin pidän minä häntä silmällä, Leiv — ja anna hänelle tietoja itsestäsi… kun minulle kirjoitat." Leiv katseli hyvin hämmästyneenä isäänsä. "Ja", sanoi Åsbjörn, "pidä ylhäistä isää mielessäsi ja karta syntiä. Ja jos olen väärin tehnyt sinua vastaan… niin — älä muistele niitä siellä… sillä ei kukaan ole siitä tässä elämässä vapaa. Ja nyt — jää hyvästi."

Leiv ihmetteli, ei tiennyt mitä hänen olisi pitänyt vastata; "hyvästi", sanoi hän, "minä teen, mitä sanoit…" Samassa hän tunsi ajatelleensa liian vähän isäänsä. Vene irtautui laiturista, vanha Åsbjörn piiloutui väkijoukkoon, ja sieltä tähysteli hän, kädellään silmiään varjostaen, kunnes poika oli saapunut laivaan, ja kauemmankin hän siellä seisoi. Vasta hämärässä läksi hän pois. "Sinä kaikkein ylhäinen isä", huokasi hän itsekseen, "tosin sinä et suuresti kuulle rukoustani, mutta… ota kumminkin minun poikani suojelukseesi! hän on vielä niin nuori, ja matka hänen edessään niin pitkä."

Koko yössä ei hän voinut nukkua; varhain aamulla meni hän takasin sillalle. Laiva oli jo silloin poissa.

Åsbjörn kauan tuumaili ja aprikoi sitä, tokko hänen poikansa ennen matkalle lähtöänsä oli siitä puhunut Alfhildille; silloin tietäisi hän miksi niin oli käynyt. Ehkä hän olikin kysynyt ja saanut kieltävän vastauksen; se olisi ollut harmittavaa. Sillä tyttöset mielistyvät kernaammin kiiltoon ja loistoon kuin siihen, johon pitäisi. Ehkäpä olikin tyttö myöntynyt; olihan Leiv korea poika, josta muutamat tytöt aina pitivät. Haugstadin tanssiaisista oli hän kuullut puhuttavan, sillä niistä oli kaikkialla puhetta pidetty. Mutta kukapas sitä nyt tietää? Hän päätti ottaa selvän tästä asiasta.

Åsbjörn oli huomannut, että Alfhild häntä aina kirkkomatkalla piti silmällä. Sattuivatpa he eräänä sunnuntaina tapaamaan toisensa kirkkotarhassa.

"Päivää — päivää. Kaunis ilma — hyvin kaunis ilma. Oivallinen viljan ja heinän kasvu — ihan erinomainen. Hegglid on kaunistunut jo paljon, niin että tuskin koko pitäjässä on sen vertaista. — Vai niin. — Talo on vuosi vuodelta tullut pulskemmaksi, ja se on ollut enimmäkseen Leiv'in ansiota. — Sepä hyvä se." — Tyttö muuttui kasvoiltaan ihan punaseksi ja tämä antoi Åsbjörnille yhä enemmän rohkeutta. — "Hän on nyt matkustanut Amerikkaan ympärilleen katsomaan ja oppimaan kansan tapoja, sekä ansaitsemaan rahaa; Leiv ajattelee tehdä työtä miehistyäkseen." Hän tuon tuostakin vilkasi Alfhildiin, joka seisoi kääntyneenä poispäin mäkeä katsellen. Åsbjörn siirtäytyi senverran sivulle, jotta voi nähdä hänen kasvonsa. "Mutta moni on arvellut", sanoi hän, "tämän Amerikka-halun tulleen liian äkisti — ja että joku syrjäinen asia on sen vaikuttanut. Itse hän ei ele mitään siitä puhunut; vaan on aina ajatuksensa salannut. — Olisipa ihme, jos siitä ei kukaan mitään tietäisi!"

Alfhild punotti ja näytti niin verrattoman kauniilta. "Kun kirjoitat, niin sano samalla minulta terveisiä", sanoi Alfhild ja meni pois ikäänkuin omista sanoistaan tukehtuneena. "Jumalan kiitos", ajatteli Åsbjörn, "molempien nuorten tulevaisuus on ratkaistu."

Parin kuukauden kuluttua sai Åsbjörn kirjeen pojaltaan. Hän kirjoitti pitkän kirjeen ja kertoi siinä, miten häntä oli matkalla ja siellä ollessaan onni seurannut ja miten hän rohkeasti katseli tulevaisuuttaan. Lopussa oli siinä vielä: "Erotessamme sinä sanoit erään sanan, jota olen kummeksinut. Tiesitkö sinä siis jotain minun ja Alfhildin välisistä suhteista? Olisikohan Lars sinulle siitä jutellut, vai oletko kuullut kylällä puhuttavan? Ei kukaan saisi tätä vielä tietää! Häntä minä mielelläni tervehtäisin, sillä ei suinkaan hän liene sitä jälkeenpäin katunut." Tämän kirjeen sai Åsbjörn eräänä päivänä pistetyksi Alfhildin käteen. Hän huomasi Alfhildin tästä ihastuvan. Seuraavana sunnuntaina sai hän takasin kirjeen, ja sen sisässä pienen kirjelapun osoitteella: "Kunnioitettavalle nuorelle miehelle Leiv Åsbjörnille Amerikassa". — Sittemmin jatkui tämä kirjeenvaihto heidän keskenään useampia kertoja, ja vanha Åsbjörn toimi tässä niin salaisesti, että ei kukaan saanut siitä vihiäkään.

Alfhildin elämä tuntui kummalliselta. Hetkiseksikään ei Leiv poistunut hänen mielestään; hän kulki kuin loihdittuna. Välistä oli hän raskasmielinen ja surullinen, ja hänen iloisuutensa oli kuin sammunut. Hyvin harvoin hän oli muun nuorison seurassa ja vaikka hän joskus menikin, ei hän kumminkaan voinut siellä viihtyä niinkauan kuin ennen. Kansa tätä kummeksi, vaan oikeata syytä ei siihen kukaan arvannut. Niin, kukapa sitä olisi osannut aavistaa, että Alfhild, koko seudun arvokkaimman ja kunnioitettavimman miehen tytär, voi ajatella semmoista kuin Leiviä.

Jonkun ajan kuluttua Leivin matkustamisen jälkeen sai Alfhild kirjeen Björn Haugstadilta. Hän oli huomannut muutoksen Alfhildissa ja kirjeessä hän tahtoi tietää syyn siihen. Hän huomautti siinä, että koska hän ei ole aina ollut niin vieras, niin tahtoi hän tietää, miksi hän nyt häntä karttaa, ja se olisi siis hyvin väärin tehty, jos hän olisi hänen pettänyt. Alfhild luki kirjeen ja vastasi:

"Nyt olen minä vanhempi kuin silloin; ihmekös siis on, että olen muuttunut? Ikävä kyllä, että olet ajatellut sitä, mistä ei koskaan mitään tullut; mutta löytyyhän niitä muitakin tyttöjä. Älä ole minulle vihoissasi ja unhoita minut. Alfhild."

Knut Åsen vaan yhä odotteli. Jos hän jolloinkin voi sanoa Alfhildille korean sanan, niin oli hän toivossa. "Semmoisten kanssa pitää olla kärsivällisyyttä", ajatteli hän. "Niin kauan ne valitsevat ja hylkivät, kunnes jonakin päivänä ovat siitä iloissaan, että löytyy joku, jota eivät ole luotansa sysänneet."

"Koko tämän kesän olen ollut raskaassa työssä. Työn arvoa en ole käsittänyt ennenkuin täällä. Siellä kotona olemme laiskotelleet, emmekä ole osanneet käyttää aikaa hyödyksemme. Täällä opitaan, että aika on rahaa, ja opitaan ponnistamaan voimia. Sentähden onkin täällä kansa työteliäämpää ja elävämpää; ja täällä tuleekin jokainen enemmän tehneeksi. Siellä kotona on vuodesta vuoteen ja polvesta polveen aina elämä yhtäläistä; siellä tehdään samoin kuin isä ennen teki, eikä mitään uutta keksitä. Sentähden ne aina pysyvät köyhinä. Mutta täällä tekee jokainen työtä yhäti edistyäkseen. Kaikkialla kuletaan höyrykoneitten avulla, ja kaikki innokkaasti seuraavat valtiollisia tapahtumia, joita ei siellä nimeksikään tunneta. Kotiin palattuani kerron kaikista sinulle tarkemmin.

"Minä opettelen täällä myöskin puhumaan, sillä täällä ei sovikaan olla niin harvasanainen ja arka, täällä Amerikassa.

"Olen yhä selvemmin tullut nyt huomaamaan, että minä kotona ollessani olin aika raukka, joten ei siis ollut ihmekään että kaikki pitivät minua hölmöläisenä. Minä olin höperö luullessani muitten ihmisten olevan muka parempaa lajia kuin minä. Nyt kun sitä muistelen, en voi muuta kuin nauraa, sillä täällä semmoisia houreita ei löydy nimeksikään. Kansa siitä ei pidä yhtään lukua. Minä olen yhtä arvokas kuin muutkin, jos vaan pysyn kunniallisena ja hyväsydämmisenä miehenä, ja vaikka olisin kerjäläiseukon poika ja vaikka olisin mierolla syntynyt, niin kumminkin minua pidettäisiin korkeimman aatelismiehen vertaisena. Eilen tutustuin erääsen mieheen, joka oli syntyään parooni ja on nykyään koulumestarina; meistä tuli hyvät ystävät, eikä kukaan häntä pidä minua parempana. Minä olen vapaa ja jäntevä, en ketään imartele, vaan katson jokaista suoraan silmiin. Ja kaikki onnistuu hyvin. Jos häntä ei olisi siellä, tiedäthän ketä tarkotan, niin kutsuisin minä sinut tänne, emmekä koskaan enään Norjaan palajaisi. Kun vähänkin vaan sielläoloani muistelen, niin tuntuu kuin hengitys kävisi raskaammasti. Väkisinkin tahtoo naurattaa, tavatessani yhdenkin Norjalaisen, ne kun ovat alussa semmoisia tolvanoita. Mutta kun ne ovat vähän aikaa täällä olleet, niin muuttuvat hekin muitten ihmisten tapaisiksi.

"Minä raadan kuin hevonen ja teen työtä kahden edestä. Palkka on hyvä ja siitä panen minä aina suurimman osan säästöpankkiin. Senkin olen minä täällä oppinut. Ensin, tänne tultuani, kokosin minä rahoja arkun pohjalle, samoin kuin siellä kotonakin; vaan kun täällä toiset sen huomasivat, rupesivat kaikki minua nauramaan, luullen minua hulluksi. Kun rahat ovat pankissa, kasvavat ne korkoa, ja summa kasvaa itsestään vuosi vuodelta suuremmaksi. — Mutta elämä täällä on hyvin kallista, joten rahat eivät mieltäni myöten pääse kasvamaan. Tiukallapa siis on, saankohan minä neljässä vuodessa lainkaan kootuksi rahaa niin paljon, kuin tarvitsen. — —"

Puolen vuoden kuluttua tämän jälkeen sai Åsbjörn uuden kirjeen; silloin oli jo Leiv saanut parempaa työtä ja suuremman palkan ja oli muuten hyvällä mielellä. Kului sitten taas aikaa hotjemmalta, eikä kirjettä kuulunut. Ja kun se vihdoinkin tuli, oli sen sisällys synkkä ja surullinen. Se kuului näin:

"Kumminkin minulla on huono onni. Se säästöpankki, jossa minä tallensin rahojani, on mennyt vararikkoon. Rahastonhoitaja on näet kassan kanssa kadonnut teille tietämättömille. Siinä meni yhdellä pyyhkäyksellä kaikki minun ansioni ja vaivannäköni. Minulla oli juuri jo senverran koossa, minkä tarvitsinkin. Nyt taas olen paljas kuin nuppineula ja saan alkaa uudestaan.

"Kaikki rahani olivat kunniallisesti ansaittuja. Miksi tämän piti nyt juuri tapahtua? Minä olen sairas ja onneton. Kaikki on pahimmallaan. Ensin täytyi minun matkustaa maalle voittaakseni tarkoitukseni, eikä siinäkään ollut kylliksi, sekin vähäinen summa, jota arkussani hätävarana pidin, minulta varastettiin. Nyt pitää minun riehua vielä neljä vuotta ja Jumala tiennee, tokko minun terveytenikään enään niin kauan kestää tätä orjuutta. Ja Jumala tiennee, mitähän Alfhild tästä sanoo. Hänelle en minä nyt voi kirjoittaa; jos hänet tapaat, niin kerro hänelle kaikki, mutta niin varovasti kuin mahdollista. Jos minä hänet kadotan, niin olen minä ihan hukassa —."

Sanottiin, että Åsbjörn oli näinä aikoina nähtävästi vanhentunut. Tukka oli muuttunut aivan valkeaksi ja selkä oli yhä enemmän köyristynyt. "Hän ikävöipi poikaansa", sanottiin kylällä ja ensikerran tunsivat kyläläiset sääliä tuota vanhusta kohtaan. Mutta hänen poikansa onnettomuus se häntä itse asiassa suretti. Seurasikohan tuo onnettomuus vielä siitä rikoksesta, jonka kirous oli suvun olemukseen niin kiinteästi juurtunut? Näinköhän nuo Leiviltä varastetut rahat, olivat samoja, joita hän ja hänen isänsä olivat koettaneet vääryydellä anastaa? Ja miksi rangaistuksen kaikessa ankaruudessaan piti juuri kohdata viattominta? — Vanhaa Åsbjörniä nämä ajatukset yhäti rasittivat. Hän olisi mielellään puhunut tästä Alfhildin kanssa, vaan ei saanut koskaan tilaisuutta. Viime aikoina on Alfhildia yhä vaikeampi tavata, ajatteli Åsbjörn.

Sillä välin tuon tuostakin kävi Knut Åsen Dalessa. Hän saikin vanhukset itseensä niin mieltymään, että hän yhä enemmän rupesi toivomaan. Tämä ei Alfhildia ensin miellyttänyt, mutta kun vuosi kului, rupesi Leiv vähitellen häipymään hänen mielestänsä. Hänestä tuntui kuin hän olisi tullut vapaammaksi ja elämänsä keveämmäksi; mieli ei hehkunut enään niinkuin ennen. Välistä hän ihan kummasteli että hän, koko pitäjän paras tyttö, oli voinut antaa itsensä pojalle, jolla ei ollut sukuakaan. Sepä toki hyvä, ett'ei kukaan sitä tiedä. Pian hän taas yhtyi muuhun nuorisoon ja oli sukkela ja iloinen kuin ennenkin. Tämä kaikki oli enimmäkseen Knut Åsenin ansiota. Olihan Knut reipas elämänhaluinen poika, vilkas puheissaan ja korea ruumiiltaan; ei tosin niin suuri ja vahva kuin Leiv, mutta muuten ravakka ja norja, siro ja terve, mainio tanssija ja erittäin hupainen nuorison keskuudessa. Ennen oli hän kerran ollut häneen hyvin mieltynyt, nyt hänestä tuntui keveämmältä olo hänen läheisyydessään. Hän sai niin helposti Alfhildin synkät ajatukset haihtumaan. Aika kului edelleen ja sitä myöten hänen vastahakoisuutensa Knutia kohtaan väheni vähenemistään.

Alfhildia alkoi hävettää tuttavuus noin vähäarvoisen miehen kanssa kuin Åsbjörn oli. Siksipä Alfhild koetti häntä karttaa niin paljo kuin suinkin voi. — Kun Leiv lähetti kirjeen, sai Lars aina sen tuoda hänelle, sillä millään muotoa ei hän tahtonut, että kansa olisi tiennyt hänen tuntevan Åsbjörniä. Mitä myöten vuosi läheni loppuansa, sitä enemmin hän kummasteli, ettei mitään kirjettä kuulunut. Åsbjörniltä ei hän tahtonut kysyä ja Lars taas tiesi siitä niin vähän.

Kun Björn Haugstad huomasi toivonsa turhaan raukeavan Alfhildin suhteen, päätti hän ruveta muualta elämäntoveria katselemaan. Sanottiin hänen surevan tätä, eikä siis ollut ihmekään, että hän rupesi juomaan. Juovuspäissään hän aina otti Alfhildin ilveilyjensä esineeksi. "Ei uskoisi, minkälainen hutale se on", sanoi hän. Välistä kun hän taas kertoi ja arveli, että jotain salaista yhteyttä on hänen ja Leiv Hegglidin välillä, niin kaikki nauroivat, sillä "eihän Dalen Alfhild toki semmoinen liene."

Eräänä sunnuntaina koko pitäjän nuoriso oli kokoontunut Åsenin taloon; Alfhild oli myöskin muiden muassa siellä. Silloin tuli eräs esiin ja rupesi laulamaan uutta, seudun asukkaista sepitettyä lauluansa, niinkuin hän sanoi. Jokainen hyvin huomasi, että tässä laulussa pilkattiin Alfhildia. Se sisälsi, miten kerjäläispoika koetti toteuttaa suuria toiveitaan tavalla, josta muka kansalla ei ollut aavistustakaan; ja loppuun oli liitetty pilkkavärssy, jossa erästä tyttöä pilkattiin siitä, että se alussa teki pilaa kaikista kosijoista, vaan suostui viimein kerjäläiseen, vaikka olisi ollut parempiakin saatavissa. Alfhild oli ihan tulipunainen. Kansa riemuitsi laulua kuullessaan ja kaikki olivat yhtämieltä siitä, ettei se voinut olla muun kuin Björn Haugstadin tekemä. Vaikka helposti huomattiin, ettei laulua kukaan pitänyt todenmukaisena, niin Alfhild kumminkin oli häpeästä maahan vaipua. Mutta jos olisi kumminkin joku, joka tietäisi! — täi ainakin epäilisi! — Hän koki muiden muassa nauraa laululle. Ja kun tytöt tulivat hänen luokseen ja pilalla mainitsivat häntä ja Leiv Hegglidiä, niin nauroi hän mukana ja sanoi, että se on suuri runoilija, joka moista on osannut sepittää. Häpeä näytti polttavan rakkauden. Illalla kotiin mentyään itki hän katkerasti.

Pari vuotta Leivin matkustuksen jälkeen huhuttiin pitäjällä, että Leiviä on kohdannut onnettomuus ja hän on kaikki rahansa kadottanut, niin että oli epätietoista, milloin hän voisi kotiinsa palata. Tälle onnettomuudelle naurettiin ja kansa piti sitä oikeana, sillä eihän sellaista miestä onni suosinut. Tämän huhun kuultuaan, Alfhildikin hengitti keveämmin, sillä olihan hän taas vapaampi joksikin ajaksi. Paljo voisi sillä ajalla vielä asiat muuttua. Tästä ajasta rupesi hän Knutia yhä leppeämmin kohtelemaan ja kansa sai tästä taas vettä myllyynsä. Kerrottiin mitenkä hyvin ne molemmat yhteen sopivat, ei suinkaan siinä rikkautta eikä kauneutta kummaltakaan puolelta puuttunut. Tätä he muka jo olivat oikeastaan kauan odottaneet. Kyllähän Alfhild oli semmoinen tyttö, joka valita osasi.

Vanhemmatkin tästä rajattomasti ihastuivat. Ja kun kaikki sitä pitivät näin itseselvänä, niin rupesi Alfhildikin sitä sillä silmällä katselemaan. Yksinäisyydessä hän muisteli aina Leiviä kaiholla ja levottomalla omallatunnolla, vaan seurassa hän aina häpesi sitä. Hän olisi niin mielellään Leivin unohduttanut, sillä olihan hän ollut silloin niin huumautuneena, ja olihan rakkaus tehnyt hänet sokeaksi. Nyt viihtyi hän paraiten Knutin seurassa, sillä siten hän voi aina hänen paraiten unhoittaa. Mutta öisin, kun hän oli uneksinut Leivistä, heräsi hän aina ja rupesi itkemään. Silloin hän aina ajatteli: "minun täytyy katsella ja odottaa. Kaikki käy hyvin, jos ei sitä ajattele." Näin koki hän poistaa ajatuksiansa.

Mutta kansa piti hänen ja Knutin naimisliittoa jo päätettynä. Kerran kosketti Knut tähän asiaan puoleksi leikillisesti ja kysäsi Alfhildilta, mitä hän noista jutuista arvelee. Alfhild tuli punaseksi eikä voinut vastata. Sitte rupesi Knut näitä juttuja sovittelemaan edukseen, vaan kun Alfhild huomasi tämän käyvän yhä totisemmaksi, niin rupesi hän heti pelkäämään. Leivin kuva oli painunut hänen sydämeensä niin vahvasti, että hän oli aina näkevinään edessään nuo vaaleat kasvot ja kirkkaat silmät. "Elkäämme puhuko siitä", pyysi häntä aina Alfhild. "Ei, ei", sanoi Knut, "eihän sillä mitään niin eri kiirettä ole, eikä se taas ole hätiköitsemisellä tehtäväkään. Mutta voisithan sinä jo ruveta sitä tarkemmin tuumimaan, Alfhild." Alfhild seisoi vaan hypistellen sormiaan vastakkain ja oli niin hajamielinen, jotta ajatukset sinne tänne lentelivät. Niin, aina pitäisi sitä ajatella.

Kyllä ukko Åsbjörn tuon tuostakin sai kuulla näistä Alfhildin ja Knutin välisistä suhteista, vaan ei hän kumminkaan ottanut niitä uskoaksensa. Olivathan Alfhildilla niin uskolliset silmät, ajatteli hän, ja eiväthän silmät koskaan valehtele. Siksi hän ei tästä Leiville mitään kirjoittanut. Olihan Leivillä muitakin kärsimisiä. Usein koki Åsbjörn saada puhutella Alfhildia kahden kesken, vaan tämä kartti häntä vielä enemmän kuin ennen.

Kului talvi. Alfhild ei ollut saanut yhtään kirjettä Leiviltä, ja hän koki puolustaa itseään sillä luulolla, että varmaankin Leiv oli hänen jo unohtanut. Knut oli silloin tällöin Dalessa ja oli joskus aina vallattoman iloinen ja leikkisä, toisinaan taas hiljainen ja surullinen. Hän pitää minusta, ajatteli Alfhild. Vanhukset puhuivat hänen kanssansa eikä häntä ollutkaan vaikea saada myöntymään. Mutta kun peli muuttui vakavammaksi, vetäytyi hän pois.

Keväällä pitäjän nuoriso miehissä kokoontui Daleen, kevätjuoman panosta maistelemaan. Knut oli mukana. Ei koskaan näyttänyt Knut Alfhildin silmissä niin iloiselta ja kauniilta kuin nyt. Hän yksin oli illan sankari ja ilostutti koko seuran hilpeydellään. Katein silmin katselivat toiset Alfhildia, joka voi tuommoisen saada miehekseen. Illemmalla, kun ruvettiin juttelemaan, että kansa on paljo ryyppinyt, kutsui äiti Alfhildin mukaansa kamariin. Siellä oli myöskin Knut ja ukko Halvard, joten puhe rupesikin sujumaan hyvin. Sillävälin vanhuksien täytyi palata keittiöön ruuanlaitosta puuhailemaan. Knut käyttikin taas tilaisuutta hyväkseen ja pyysi Alfhildilta varmaa vastausta; hän ei muka voinut elää tässä epätietoisuudessa, sanoi hän. Tämä koski häntä enemmän kuin hän luulikaan; jos tässä hän ei onnistuisi, niin ei hän siihen voisi niin tyynesti tyytyä kuin Björn Haugstad. Alfhild ei olisi mitenkään voinut otaksua, että tuo iloinen poika voisi olla niin surullinen. Alfhildia se kovin suretti, kun hän huomasi Knutin hänestä pitävän. Ja kumminkin se on kerran päätettävä. Entäs Leiv —? "Leiv on varmaankin minut unohtanut", ajatteli hän. "Ja kun isä ja äiti niin tahtovat sitä…" Häpeissään kurkisteli hän Knutin silmiin. Knut kietoi rajusti kätensä hänen ympärilleen ja täynnä iloista toivoa huudahti hän: "jos tulet omakseni, niin ei sinun koskaan tarvitse sitä katua!" — "Leiv on varmaankin minut unohtanut", ajatteli hän, "ja tahtoohan isä ja äiti sitä… Se on varmaankin minun osakseni sallittu", kuiskasi Alfhild hehkuen lämpimyydestä ja muuttui kylmäksi taas. Knut päästi ilonaurun, veti häntä likemmäksi itseään ja laski taas irti, teki hyppäyksen ja huudahti: "Hei, nyt minäkin tiedän, miltä ilo tuntuu!" Tämän tapahduttua, tuli Alfhild itse niin synkkämieliseksi, että hän koki etsiä virvoitusta Knutin ilosta.

Samassa tulivat vanhuksetkin. Knut otti heitä kumpaakin kädestä ja hymyili: "Tahdotteko minut pojaksenne, niin tästä minut saatte!" "Tahdomme, kyllä tahdomme", sanoi äiti vesissä silmin hymyillen; "tahdomme, kyllä tahdomme", sanoi isä lempeästi ja totisesti. Äiti syleili Alfhildia, sanoen: "nyt sinä olet saattanut meidät kaikki iloisiksi" "Niin", lisäsi isä, "sinä olet aina ollut kiltti lapsi." Knut katsoi häneen niin ystävällisesti. Alfhild puhkesi katkeraan itkuun.

Samana iltana päätettiin häiden viettäminen jättää syksyyn. Alfhild mukautui heidän pyyntöönsä, vaan pyysi kumminkin, että kihlaus vastaiseksi pidettäisiin salassa. Tätä pyyntöä he kummeksivat, mutta iloissaan kun olivat, eivät he voineet sitä kieltääkään. "Ja seuraa nyt meitä ylös", sanoi äiti; "sillä heille ei pidä näyttää sitä, että olet itkenyt." Knut tarttui hänen käteensä: "Kiitos tästä, Alfhild", sanoi hän. Alfhild itki ja muisteli Leiviä. Täten he sitten erosivat.

Melkein koko ajan Amerikassa oli Leiv ollut saman miehen työssä. Tämä oli eräs rikas pohatta, jonka omaisuus oli kauppayrityksissä yhä vaan lisääntynyt. Äskettäin oli hän ostanut suurehkon maatilan, jonka kuntoonpanemiseen hän oli suurenmoisen summan uhrannut. Ensimäisenä vuonna oli Leiv täällä vaan tavallisena työmiehenä. Ja työtä hän tekikin kuin mies. Hän oli muutoinkin vahva ja harteva, vaan Alfhildia muistellessaan muuttui hän koko urhoksi; itseään ei hän säästänyt. Tämän lisäksi oli hän harvinaisen rehellinen ja luotettava. Heidän täytyy se huomata, että hän ei ole huonosta suvusta. Hän muisteli isänsä heidän erotessaan lausumia sanoja; hän muisteli niitä kammottavia huhuja, joita hän oli kylällä saanut kuulla syntyperästänsä. Leivin tärkeimpänä pyrintönä oli täyden arvon saavuttaminen yhteiskunnassa. Mutta hän huomasi, että kunnia ja raha tässä maailmassa usein käyvät käsi kädessä. Siellä huomasi hän paljo puuttuvansa opin tärkeimmissäkin alkutiedoissa. Hän huomasi, että tämä tiedottomuus suuressa määrin haittasi hänen edistymistänsä. Siksipä hän käyttikin kaikki lepoajat englanninkielen ja muiden hyödyllisten tietojen oppimiseen. Täten hän oli myöskin päässyt tuon koulumestarina palvelevan paroonin tuttavuuteen. Leivillä kun oli hyvä pää, pääsi hän pian tiedoissa toisten tasalle, vieläpä hän muutamissa aineissa oli muita etevämpikin. Muutaman vuoden uutteruudella isäntäänsä palveltuaan, pääsi hän vihdoin jonkunlaiseksi työnjohtajaksi. Ja kun Leiv hyvin kunnosti itseään tässä toimessa ja vähitellen saavutti isäntänsä täyden luottamuksen, niin pääsi hän pian koko talouden hoitajaksi.

Kummallinen mies oli tuo parooni, ja kummallinen oli hänen katsantotapansakin. Tuota Leiv usein ihmetteli. Vaan kun hän oli syntyään parooni ja nykyään koulumestari, niin kunnioitti Leiv häntä suuresti, ja uskoi kaikki hänen sanansa. "Kenties minä en sitä asiaa käsitä", ajatteli Leiv. Jos hän milloin ei ollut hyväksyvinäänkään paroonin käsityskantaa, jätti hän sen vastaisuudeksi, "kunnes hän lukkarina kerran asiaa tarkemmin punnitsee." Mutta olipa se nyt miten tahansa, muuttuivat hänen ajatuksensa kumminkin paroonin käsityskannan mukaan.

Sitten seuraavana syksynä kadotti hän rahansa. Tämä häntä niin suretti, että hän oli vähällä tulla hulluksi. Näitä rahoja oli hän niin ihaillut; ne kun pankissa ollessaan yhä vaan tuottivat korkoa ja siten kasvoi pääoma ihan kuin itsestään. Sydän oikein riemusta sykähteli, tietäessään jokaisen ansaitsemansa killingin vievän yhä likemmäksi suunnittamaansa päämäärää. Täten hänen rohkeutensa vaan kasvoi, ja antoi tavallaan uutta virikettä uusia ponnistuksia kestämään. Hänen entiset synkät unelmansa haihtuivat, ja onni näytti seuraavan hänen tekojaan. Hän muuttui yhä iloisemmaksi ja hilpeämmäksi; jonkunlainen korskea oman arvon tunteminen alkoi hänen toimissaan yhä selvemmin näyttäytyä. Ja hupaistahan se onkin olla oman onnensa seppä. Vaan mitenkäs kävi; — kaikki unelmat, mainitun onnettomuuden kautta, hävisivät kuni tuhka tuuleen. Kauan, kauan murehti hän tätä; hän oli ikäänkuin sairaana ja hänen luontonsa muuttui vihaiseksi ja äreäksi. Työkykykin katosi, eikä hän onneensakaan voinut enään luottaa. Pahat ajatukset häntä kalvoivat, niin ettei yökausiin voinut nukkua. Mitä on hyötyä hänen ponnistelemisistaan? Kun kerran onni vetää noin vahvasti vastakynttä, ehkäpä lienee turhaa Alfhildinkaan toivominen. Jos hän kerrankaan vielä voisi tavaraa koota, olisi aina olemassa joku varas, joka sen varastaisi. Hän oli ymmärtävinään, että rehellisyys Amerikassa on niin ja näin. Useimmat ovat rosvoja ja valapattoja. Kaikki pitivät huolta itsestään, eikä kukaan toisista. Ennen sudenkuopassa lampaana kuin täällä rehellisenä. Ei mistään voinut olla varma. Ja kumminkin Alfhild — Alfhild ja kaikki hänen somat unelmansa! Kun hän näitä muisteli, virtasi veri hänen päähänsä, silmät hehkuivat, hampaat kalisivat ja kädet koukistuivat kuin suonenvedossa; hän ihan pelkäsi järkensä kadottavansa. Alfhild, Alfhild ja kaikki nuo unelmat! Hän oli näkevinään hänet; ihan selvänä kajastui hänen mieleensä Alfhildin kuva, silloin kun hän seisoi Haugstadin tanssituvassa kuumana, notkeana, kiharapäisenä, hurmaavana, säkenöivin silmin, hopeasolkineen, jotka hyppien kalisivat valkeilla liiveillä… hän voisi nyt vimmoissaan hyökätä ulos ja samota maailmata synkeän yön ympäröimänä. Hänen täytyy saada Alfhild omaksensa. Elämä ja Alfhild, ne ovat yhtä. Äärettömän pitkältä näytti tie, siis epätietoista on, jos hän voipikaan hänet saada.

"Mikä herran nimessä sinua vaivaa?" sanoi parooni, "ihanhan sinä olet kuin metodistit." Leiv kertoi hänelle kaikki mitä hänelle oli tapahtunut. Tuo varas heittiö oli vienyt kaikki hänen omaisuutensa ja tehnyt tyhjäksi hänen toiveensa. Jospa hän vaan tuon ilkiön saisi käsiinsä, niin ihan varmaan hän hänet musertaisi. Semmoinen lurjus ei saisi koko maailmassa olla olemassa. Silloin paroonin silmä välkkyi niin ihmeelliseltä. "Tässä tapauksessa minä en voi sinun mielipiteesesi yhtyä", sanoi hän. "Rahastonhoitaja oli siinä ihan oikeassa. Jos sinä tahi minä olisimme olleet hänen sijassansa, niin olisimme me tehneet samalla tavalla." Leiv tarkisteli sanatonna parooniin. "Sinä et käsitä minua", sanoi tämä. "Et laisinkaan. Minä olen surulla huomannut, että sinussa ei ole yhtään filosofiaa. Mutta semmoinen, joka tässä maailmassa elää ilman viisaustiedettä, semmoinen on silmittömän kissanpojan kaltainen; sanalla sanoen hän on sokea. Jos sen päästät maahan, niin se heti tupsahtaa lähimpään vesilätäkköön, jossa se hukkuu ja henkensä heittää. Minä sen sinulle selitän. Koettakaamme se ensin näyttää toteen Sokrateen tavalla! Tiedätkö sinä monenkolaisia ihmisiä maailmassa löytyy?"

"Hm, niin kyllä!" sanoi parooni nyökähyttäen päätään; "se olikin ihan totta tavallaan, eikä se ole ihan filosofiaakaan vailla. Mutta sinä et minua oikein ymmärrä. Asia, näethän, on tämmöinen: luonto tekee vääryyttä. Oikeastaan pitäisi elämässä olla samaten kuin sotakoulussa: yhtä monta oppilasta kuin sijaakin. Mutta luonto, se on sokea; ei se tunne valtiotaloustiedettä, eikä luvunlaskua. Se viskelee maailmaan jos jonkinlaisia ja on yhtä iloinen kuitenkin, huolimatta siitä onko niillä sijaa tahi ei. Se on ikäänkuin ankara isä, joka työntää lapsensa järveen uimataitoa oppimaan… ne saavat auttaa itseään! jos ne eivät voi tulla toimeen, niin ne vajoovat pohjaan… mutta se on väärin kuin muutamat ovat saaneet uimavyön… No! ymmärrätkö nyt minua?"

"Ottakaamme joku esimerkki. Ajatelkaamme nyt rahastonhoitajaa. Hän on yksi niistä, joita luonto on väärin kohdellut. Hänkin oli viskattu elämään, hänen piti elää, hän oli saanut elämänhalun, hänellä oli oikeus elämiseen; sillä se on meillä kaikilla niin pian kuin olemme tänne tulleet… mutta luonto ei ollut huolehtinut hänen toimeentulostaan. Siitä sai hän siis pitää itse huolen. Hän oikoi luonnon erehdystä. Mitä luonto ei ollut hänelle antanut, sen otti hän itse. Luonto siis oli se, joka oli syyllinen, eikä hän."

"Uusi esimerkki. Sinä olet siinä. Sinäkin olet yksi niistä, jonka luonto on ilman uimavyötä veteen viskannut. Sinä olet vahva, kelpo mies, sinulla on yhtäläinen elämänhalu kuin toisillakin; sinulla on täysivoimainen ruumis ja lämmin veri, sekä iloa ja surua tunteva sielu… Sinä vaan elät täällä ja nureksit, etkä osaa käyttää omaa elämääsi. Toisilla on se, mitä sinulta puuttuu; ne elävät kuni linnut auringon paisteessa ja nauttivat kaikkea hyvää; sinä olet kuin juhta. Sinä tarvitset kaikki voimasi ainoastaan pysyäksesi pinnalla, ettet pohjaan uppoaisi. Ymmärrätkö tämän?"

Nyt parooni suurimmalla varovaisuudella tarkasteli puheensa vaikutusta. "Jos sinulla nyt olisi uimavyö käsissäsi… se ei ole sinun, luonto on sen sinulta varastanut… jos sinulla olisi yhtä suuri oikeus sitä omistaa kuin toisilla… ja jos tuntisit uppoovasi siinä tapauksessa, jos et sitä saisi… no niin! Minä tahdon vaan sanoa, että jos et itsellesi vyötä anastaisi, niin olisit aika nauta!" — "Ehkäpä", sanoi Leiv.

Parooni ei enempää uskaltanut. "Totta puhuakseni", sanoi hän, "minä olen sinua ihmetellyt, sinä kun vaan riehut, vaikka voisit helposti ottaa takasin ne elämän hyveet, jotka luonto on sinulta riistänyt."

"Mitä sinä luulet tarvitsevasi tässä maailmassa? Mitä sinä luulet tarvitsevasi, jotta voisit elämäsi oikeutta nauttia? Minkätähden sinä oleskelet täällä, kulutat paraimmat vuotesi ja kukoistavat voimasi?"

"Ha ha! Niin todellakin! saadaksesi rahaa, tuota tyhjänpäiväistä roskaa!… Ainoastaan pieni kultamöhkäle on sinun ja sinun oikeuksiesi välillä, sekä sinun ja sinun elämäsi välillä! Ja tuo kultakappale viruukin sinun jaloissasi, ja sinä pöllö epäilet sitä ylösottaessasi!"

"Sinullakin, samoin kuin tuolla karanneella rahastonhoitajallakin, on kassa hoidettavanasi, mikä juuri paraiksi on ihan täysi… Hän oli mies, hän tunsi oikeutensa… tee sinäkin samoin!"

Leiv nousi tulipunaisena ylös. "Siinä on kylliksi", sanoi hän. "Kummallista kuinka sinä, joka olet parooni, voit noin halpamielisesti ajatella."

Tämä oli ihan uutta paroonista. Hän kohautti olkapäitään ja naurahti. "Olkaamme rehellisiä molemmin puolin", sanoi hän. "Minä en ole enemmän parooni kuin sinäkään. Minä olen syntynyt köyhistä vanhemmista; luonto on minua kohdellut yhtä väärin kuin sinuakin… Mutta kun minä Amerikkaan tultuani huomasin, että kansa antaa etusijan ylhäiselle suvulle ja sen semmoiselle, niin sanoin minä itseäni parooniksi… Valhettelinko? En ensinkään. Ja todellakin, eihän minulla ja paroonilla olekaan mitään eroitusta; syntyperäisellä paroonilla ei ole oikeutta enemmän olla paroonina kuin minullakaan; nimessä vaan on koko eroavaisuus, ja voinhan minä sitä pitää, niinkuin joku toinenkin,… ja sehän on ihan luonnollista, että minulla on sama elämänhalu ja sama elämisen oikeus kuin jollakulla paroonillakin! Me molemmat olemme samanlaisia; tässäkin ruumiissa palaa elämän kuluttava tuli, ja tämäkin sielu halajaa elämää ja iloa… Lyöttäytykäämme yhteen, me molemmat! Me seisomme samallaisella alustalla; ruvetkaamme siis yksissä toimimaan! Irroittakaamme itsemme tästä orjuudesta! Oli mies, Mr Hegglid…"

Leiv seisoi avossa suin tähystellen. Mikä muutos! "Paroonista" oli kaikki loisto kadonnut. Kuka seisoi tuossa? Pieni, laiha löntti mieheksi, ruma, raaka, raukka, ihmisheitto ja lurjus vielä päälle päätteeksi. Leivistä tuntui olo niin tavattoman tukalalta. "Hyvästi", sanoi hän. Parooni tuntui hänestä ihan inhoittavalta. Kaksi aaltomaista juonetta risteili paroonin kasvoissa; toisessa näytti vihastuminen ja toisessa häpeä kuvastuvan. "Pyydän anteeksi", sanoi hän ivallisesti, "minä luulin teitä mieheksi, herra Hegglid. Niin, niin se on, Jumala paratkoon, täällä maailmassa, ihminen niin monesti erehtyy… Hyvästi! köyhyys ja ylpeys, ne sopivat niin huonosti yhteen. Kunhan sinäkin elät niinkauan kuin minä olen elänyt ja kärsit mitä minä olen kärsinyt, niin sinustakin tulee filosoofi! Olisipa hauska, että näkisin sen päivän. Voi hyvin siksi, lapsi raukkani!" Hän läksi, eikä Leiv enään koskaan häntä nähnyt.

Tämän jälkeen elämä tuntui niin ihmeen kolkolta ja hävettävältä hänestä. Tuota keskustelua hän niin häpesi, jotta jos hän joskus sattuikin muistelemaan paroonia, niin tuntui kuni raskas vihlova tunne olisi hänen rintaansa viileksinyt. Paroonin sanat olivat niin mitättömän alhaiset hänen mielestään, vaan kumminkin tuntui hänestä siltä, kuin jos paroonin sanat olisivat olleet hieman hänen omien ajatuksiensa mukaiset. Eikö hän itsekin ollut tullut siihen huomioon, että elämä tekee vääryyttä, ja että hän on myöskin siltä vääryyttä kärsinyt? Eikö hän itsekin ole nureksinut kohtaloansa ja eikö hän joskus melkein itse Herraakin ole uhkaillut? Nyt tuntui hänestä tämä nureksuminen niin raukkamaiselta. Hän oli häpeissään kuin koira. Uudestaan rupesi hän työhön haihduttaakseen noita aatteita mielestään. Valituksilla, tuskailemisilla ei voida mitään voittaa, mutta tyyneydellä ja kunnollisella työllä.

Hänellä oli hyvä palkka ja seuraavana vuonna sai hän taas koroitusta, Alfhildiakaan hän ei voinut epäillä. Eihän noin arvokas tyttö voine ketään pettää. Ja jos hän kerran voi odottaa neljä vuotta, niin varmaankin voi hän silloin odottaa viidennenkin. Heti, kunhan hän vaan voi saada niin paljon kokoon, että kotiin lähtöä voi ajatella, niin hän sitten kirjoittaa hänelle ja kertoo hänelle kaikki. Nyt, kun ei ollut mitään hyvää kirjoitettavana, päätti hän jättöä kirjoittamisen tuonnemmaksi. Kun hän sitten saisi hänen tervehdyksensä, niin ymmärtäisi hän kaikki.

Aika kului. Leiv ihmetteli sitä, ettei hän saanut minkäänlaisia tietoja Alfhildista; mutta ei hän voinut epäilläkään mitään. Hänen isänsä kun kirjoitti Alfhildista niin hyvää, niin oli hänkin siitä ihan vakuutettu. Kyllä tosin hänestä paljon yhtä ja toista puhutaan, kirjoitti Åsbjörn; mutta loruileehan se kansa paljonkin. Mutta sinä keväännä kun Knut ja Alfhild menivät kihloihin, sai Leiv taas isältään kirjeen, jonka sisällys sai Leivin hyvin levottomaksi. Alfhild on terveenä ja voi hyvin, sanottiin siinä. Hän hyvin usein seurustelee muun nuorison kanssa, ja tiedetään kylällä ihan varmasti, että häät Knut Åsenin kanssa ovat piakkoin odotettavissa. Tämmöistä ynnä paljo muutakin siitä kansan kesken puhutaan. Mutta, arveli Åsbjörn palautuen edelliseen, eihän tästä vielä huoli olla tietääkseenkään. Ei suinkaan tuo liene niin huokeata tytöllekään, kun pojat häntä yhäti ahdistavat, ja kun oikea on kaukana poissa. Åsbjörn ei voinut uskoa niin pahaa Alfhildista. Olihan hänellä niin kaunis vartalo ja niin uskolliset silmät. Jos semmoista pitää epäillä, niin varmaankin sitten pitää epäillä kaikkia. Mutta hän varmaankin sitä ihmettelee, ettei Leiviltä mitään tietoa saa.

Mutta Alfhild oudoksui sitä, ettei Leiv lähettänyt mitään kirjettä. Leiv pelästyi tästä. Uudelleen tuli hän levottomaksi ja sai rauhattomia ajatuksia. Öisin istui hän ja kirjoitteli kirjeitä Alfhildille, mutta poltti ne taaskin aamusella. Päivin teki hän työtä kuin mieletön. Hän tahtoi kiiruhtaa. Aika kului, eikä hänelle vieläkään ollut selvillä kuinka kävisi lopulta. Oli jo kesä ja hänen pelkonsa kasvoi. Hän muuttui vaaleammaksi ja vaaleammaksi, ja ne, jotka katsoivat hänen silmiinsä, olivat sitä mieltä, että hän näytti entistään villimmältä. Joskus ajatteli hän Alfhildia ja surulla mietti sitä filosofiaa, minkä hän kerran oli huomannut niin hirmuiseksi. Jos onni olisi vastahakoinen hänelle siinä ainoassa, minkä hän Alfhildilta vaati ja minkä vuoksi hän oli tehnyt työtä niin kovasti… tulisi hän kuitenkin siihen uskoon, että elämä oli vääryyttä.

Hän oli kirjoittanut kirjeen kotiin isälleen ja pyytänyt häneltä täydellistä tietoa Knutista ja Alfhildista sekä ett'ei isä mitään salaisi, vaan kertoisi kaikki. Kun hän saisi vastauksen tähän, kirjoittaisi hän pitkän kirjeen Alfhildille. Syksypuolella sai hän vastauksen. Mutta siinä oli:

"Nyt kernaammin vaikenisin kuin puhuisin, jos se johtuisi mieleeni. Tätä en olisi koskaan luullut Alfhildista. Mutta ei koskaan pidä luottaa kehenkään tässä maailmassa ja kaikkein vähemmin tytön silmiin. Kaikki paitsi kuolema on vilppiä ja valhetta. Minä olen niin väsynyt ja surumielinen, että en voi nyt kirjoittaa enempää.

"Eiköhän se ollut, niinkuin luulin, pois matkustettuasi, jotenkin vaarallista että heitit tytön oman onnensa nojaan. Ovathan tytöt niin heikot, etenkin jos pojat kenestä pitävät. Ja onhan Knut Åsen kaunis mies ja älykäs vielä päälle päätteeksi. Kyllä hän varmaankin osaisi siksi odottaa kunnes kala koukkuun käy.

"Ihan todenmukaisesti kerrotaan Knutin ja Alfhildin viettävän häitään ensi syksynä ja ensi sunnuntaina kuuluutetaan jo ensi kerran. Alfhildin ajatusta tästä en tiedä. En ole kaukaan aikaan saanut häntä puhutella; näyttää siltä kuin hän karttaisi minua ja minäkään en ole tahtonut häntä häiritä. Olenhan minä tottunut saamaan semmoista kohtelua ennenkin. Tätä kaikkea kun olen saanut kuulla, niin koski se minua niin kovin, ett'et mitenkään voisi sitä uskoa.

"Muutamat sanovat Alfhildin olevan jotenkin surumielisen. Jos luulet voivasi, niin tule kotiin, eihän sitä kukaan voine estää. Olisi suotavampaa jos et semmoisesta tytöstä pitäisi lukua ensinkään; onhan hän, luullakseni, jotenkin huikentelevainen. Mutta onhan nuoruus ja rakkaus siksi toisekseen jotakin ihan käsittämätöntä. Mitä enemmän ystäväsi edestä saat kärsiä, sitä rakkaampana sinä häntä pidät. Tiedäthän että olet vahva mies. Elä siis ole tästä tietävänäsikään. Elkäämme tästä kumminkaan olko suruissamme; eiväthän he vielä ole vihillä olleet." —

Hän luki kirjeen. Luki kerran, luki kaksi, lukipa useampiakin kertoja. Hän luki sitä siksi, kunnes ei mikään kohta siitä jäänyt ymmärtämättä. Seuraavana päivänä, niin sanottiin, kuleskeli hän ympärinsä tähystelevin silmin ja yksikseen puhuen; eikä vastannut kenenkään puhuttelemisiin ja käyttäytyi kaikella tavalla ihan hullun tapaan. Sitä seuraavana päivänä oli hän taas tyyni ja rauhallinen. Katse oli jäykkä, hän oli vaalea kuin ruumis ja silmissä väikkyi niin ilkeä loisto kuin olisi hänellä ollut jotain pahaa mielessä. Mutta rauhalliselta hän muuten näytti. Itsekseen oli hän päättänyt: minun täytyy saada Alfhild hyvällä tai pahalla, jos Jumala ei minua auta, niin koen itse auttaa itseäni… Kahdeksan päivää hän teki työtä kuin ennenkin. Sitten läksi isäntä pitkälle matkalle ja jätti Leivin kartanoa hoitamaan. Toisena yönä Leiv katosi. Toiset pahinta peläten rupesivat häntä etsimään; olihan hän ollut viime aikoina niin eriskummallinen. Mutta kukaan ei saanut hänestä tietää vihiäkään. Palattuaan kotiin tuli isäntä hyvin pahoilleen, sillä olihan hän pojasta paljo pitänyt. Ruvettiin uudestaan etsimään. Silloin huomasi isäntä rahalaatikon olevan tyhjänä. Siinä olikin ollut paljon rahaa, sillä vähää ennen oli hän taloansa vastaan ottanut suurenmoisen rahalainan. Ja hän oli luottanut Leiviin kuin itseensä. Hän rupesi kaikkia epäilemään. Kaupungissa sai hän tietää, että useampia laivoja oli juuri viime yönä lähtenyt Europaan. Leivin nimeä ei ollut luetteloissa; mutta eräs oli nähnyt hänen sanottuna yönä olleen kaupungissa. Sitä ei ollut vaikea käsittää. Leiv oli ottanut kassan mukanansa ja paennut.

Sen jälkeen kun Alfhild kihlaantui Knutin kanssa, ei hän nähnyt yhtään iloista päivää. Heti sen päätettyä tunsi hän tulevansa tätä perästä päin katumaan. Näytti siltä kuin jos vanha rakkaus Leiviin olisi uudestaan herännyt. Yksin ollessaan ajatteli hän enemmän Leiviä kuin Knutia. Monena yönä itki hän itsensä nukuksiin; monena yönä ei hän rasittavilta unelmilta voinut nukkua.

Mutta kun hän näki, miten iloissaan vanhemmat olivat siitä, että hän Knutin ottaisi, ja kun hän huomasi miten iloinen Knutkin oli, niin tunsi hän saavansa siitä huojennusta ja hän voikin silloin aina hetkeksi hänet unohtaa. Ollessaan muiden kyläläistensä seurassa oli hän aina iloisempi, sillä eihän hänen nyt tarvinnut hävetä kihlaustaan. Jos keskustelu rupesi häntä milloin rasittamaan, niin koetteli hän aina lohduttaa itseään sillä, että Leiv ei varmaankaan tule. Eipäs hän kirjoita, eipäs kirjoita, sanoi hän itsekseen. "Hän on luultavasti kohdannut Amerikassa jonkun toisen. Semmoiset eivät varmaan ole yhdessä lujemmat kuin toisessakaan."

Kuta kauemmin kului aikaa, sitä surullisemmaksi hän tuli. Tosin Knut oli kaunis ja elämänhaluinen poika; mutta kumminkaan ei se ollut se, josta hän piti. Kun Knut hänelle leikkiä lasketteli, ei hän koskaan tullut siitä hilpeäksi. Mutta hilpeydessäkin oli jotain kylmää, mikä ei tahtonut lämmitä: poika oli oikeammin vieras hänelle. Kun Knut sulki hänet syliinsä, muuttui hän noloksi ja alakuloiseksi, ikäänkuin tietäisi myövänsä itsensä taloa ja kultaa vastaan. Ei se ollut tämä, joka oli hänen poikansa; tälle hän ei ollut itseään koko hehkuvalla halulla antanut. Joskus hän puoliksi aprikoi tehdä lopun itsensä ja Knutin välisistä suhteista. Sitten hän matkustaisi Leivin jälestä Amerikkaan; siellähän ei sukuperä ja rikkaus tule kysymykseenkään. Mutta silloin katui hän sitä taas vanhempainsa tähden ja Knutin tähden, eikä hän tietänyt, välittikö Leiv hänestä. Hän ei kirjoita, eipäs hän kirjoita, vaikeroi hän itsekseen. "Kenties hän on löytänyt Amerikassa paremman itselleen!" Eräänä iltana oli hän matkalla Hegglidiin, hän tahtoi puhua Åsbjörnin kanssa. Mutta hän peruutti aikomuksensa ja kääntyi tiellä takasin. Pitäjäläiset, vanhemmat, Knut… olkoon, niinkuin nyt on, sanoi hän itselleen ja vapisi.

Vanhemmat huomasivat, ett'ei Alfhildin laita ole, niinkuin pitäisi; Knut huomasi sen myöskin. He miettivät tätä, Knut oli peloissaan: mitähän jos Alfhild katui Björn Haugstadin tähden. Vanhat eivät tietäneet muuta keinoa kuin kiiruhtaa häitä. Kun hän kerran oli naimisissa, niin kaikki kyllä hyvälle tolalle kääntyisi. Samaa arveli Knutkin. Ja kun he puhuivat siitä Alfhildille, ei paljon puuttunut siitä, että hänkin olisi samaa ajatellut. "Tehkää, kuten vaan itse haluatte", sanoi hän. He määräsivät hääpäivän, heidät kuulutettiin ja kuuliaiset vietettiin Dalessa suurella juhlallisuudella. Nyt saan koettaa olla iloinen, tuumaili Alfhild.

Tytön mieli on häilyväinen,
Siin' ei oo kenkään pysyväinen,
Hän ei voi kiintyä yhtehen,
Vaan jakaa lempensä monellen.

Laulaja oli Björn Haugstad. Alfhildin kasvoilta veret poistuivat, niin että hän näytti tuossa istuessaan ihan marmorikuvan näköiseltä. Muutamat juoksivat ulos saadakseen miestä käsiinsä. Mutta tämä olikin ajoissa kynttänyt tiehensä. Nuoret kokivat tanssia ja leikkiä. Mutta olkoon ilo täksi illaksi lopussa, tuumi Alfhild.

Vanha Hegglidin Åsbjörn oli nyt suruun pakahtua. Mitähän poika tästä tuumannee? Löytyyhän sielläkin syvää ja aavaa vettä, Leiv ei kärsi missään pilaa. Åsbjörn arveli ja aprikoi mitä hänen on nyt tehtävä. Erittäinkin rasitti häntä yksi ajatus, jota hän ei voinut mitenkään saada mielestään. Tuntui siltä kuin hänen olisi pitänyt luotansa poistaa kaiken sen, jota hän ei luullut kunniallisesti omaavansa. Jos hän näin tekisi, niin tulisi synti suvusta pois riistetyksi, ja onni astuisi sijaan. Mutta tätä taas tarkemmin punnittuaan tuli hän siihen päätökseen, että ne eivät oikeastaan olleetkaan hänen rahojaan, vaan Leivin . Oliko hänellä oikeus antaa pois toisen omaisuutta? — Mutta eiväthän ne olleet kunniallista rahaa? — Niin, mutta kun ne olivat Leivin? — Täten hän rauhattomana yksikseen mietiskeli. Aikoipa hän välistä kysyä neuvoa papiltakin. Mutta hän oli tietävinään, mitä pappi tähän sanoisi. Semmoiset ovat niin herkeät juoruamaan. He eivät paljon siitä tiedä, miltä maailma alhaiselle tuntuu. Ei maksaisi vaivaa puhua papille; tulisi ainoastaan väärin ymmärretyksi. Hän jätti sen sikseen. Mutta itse ei hän voinut pulmaa selvittää. Hän aikoi siitä suoriutua sillä, että antoi 10 taaleria köyhille. Mutta kun Knutia ja Alfhildia kolmannen kerran kuulutettiin, antoi hän vielä viisi taaleria lisää. "Sinä olet kuitenkin parempi mies, kuin rahvas luulee, sinä Åsbjörn", sanoi pappi. Åsbjörn oletti, että hänelle oli hyvää siitä sanasta, eikä hän voinut olla rakentamatta toiveita siihen.

Leivin matkustaminen oli vaikeata. Syksy myrskyt heittelivät laivaa sinne tänne; välistä laivaväki tiesi kulun suunnan, välistä ei. Kaksi kertaa olivat he kuoleman hädässäkin. Mutta nämä vaikeudet vihdoin voitettiin ja saavuttiin viimein Englantiin. Leiv muutti heti toiseen laivaan, ja matkusti Norjaan. Silloin oli jo syksyä hyvä joukko kulunut.

Maihin nousi hän samalla laivasillalla, jossa hän oli isästään eronnut. Heti vuokrasi hän itselleen asunnon eräässä majatalossa ja oli iloissaan, että ei kukaan enään häntä tuntenut. "Minähän tahdoinkin palata suurena miehenä takasin!" nauroi hän itsekseen.

Hän oli muuttunut laihaksi; silmät olivat painuneet entistä syvemmälle, ja kasvot olivat muuttuneet teräviksi ja ylt'yleensä verhottuneet sakealla parralla. Pitäisipä tiedustella, jos Alfhild minua enään tuntee, ajatteli hän. Päältä nähden heti jo huomasi, että hän oli nyt komeampi kuin kotoa lähteissään.

Hän ei ollut vielä toivoton. Hän oli ottanut huomioonsa erään merkin, jonka hänestä nähden pitäisi ennustaa hyvää. Amerikasta lähdettyään oli hän ajatellut: jos minä tämän tekoni jälkeen pääsen hengissä kotiin, niin en minä pääse oman itseni tähden, vaan Alfhildin tähden, joka on tuleva vaimokseni. Nyt oli hän palannut kotiin ennen, kuin kukaan osasi odottaakaan. Silloin varmaankin sen täytyi tapahtua Alfhildin tähden. Eikä hän taas osannut sitäkään aavistaa, että Alfhildin kaltainen tyttö voisi olla kunniaton. Hän tosin voisi hetkiseksi hairahtua, vaan tarpeen tullessa hän kyllä muistaisi sanansa ja sen pitäisi. Ja kun hän kerran saa Alfhildin omakseen… kaksin- ja kolminkertaisesti on hän silloin tekevä hyvää ja siten palkitseva kaikki vääryytensä. Ei pieninkään pilkku olisi sitten hänen sukunsa kunniaa tummentamassa.

Hän astui alas ruokasaliin. Siellä hän ehkä kohtaisi joitakuita tuttaviaan. Mutta siellä ei ollut ketään.

Hän läksi tästä ja meni toiseen huoneesen. Siellä istui monta maalaista juomassa; oli jo jotenkin myöhään. Muutamat olivat juovuksissa. Tuvassa sakean sumun tavalla leijaili tupakan savu ja raskas ilma. Leiv olisi mielellään kääntynyt takasin. Mutta siellä istui eräs — kukahan se lienee ollut? Hän näytti olevan kaikkein enemmän juovuksissa, kirkui pahemmin kuin muut, hakkasi pöytää ja myrskyn tavalla vannomiset hänen suustaan vyöryivät… Se oli Björn!

Leiv pyysi olutta ja istautui. Hän oli vaalea. Nyt saan minä kuulla… ajatteli hän.

Björnkin istui kerskaten ja kehuen nuorta hevostaan. No se vasta hevonen oli, ei — koko kylällä kukaan sille piisannut; jälkeen vaan jäivät. Ei koskaan hän ollut noin komeaa eläintä ennen nähnyt. Kyllä siitä hevoisesta lähtee, kun vaan tiukalle panee. Ja miten erinomaisen viisas se on! Näytä vaan vähänkään ruoskaa, niin kyllä lentää. Löytyykö kukaan, joka vaihtaa tahtoisi?

Vielä tuli eräs mies sisään. Se oli karkeapintainen ja tummaverinen, synkkä ja ruma. Sen ruskeat kasvot olivat ilkeässä hymyssä ja muutamia harmaita hiussuortuvia riippui toisen korvantaustan alla. "Hyvää iltaa Björn", sanoi hän lyöden raskaasti kättään Björnin olkapäähän. "Hyvää iltaa Hans", huudahti Björn. Leiv säpsähti, tarkasteli miestä ja tunsi hänet taas. "Vieläkö sinäkin roisto elät", ajatteli hän, "sinä, joka ryöstit minun rohkeuteni ja minun lapsuudestani iloisuuden."

"Täälläkö sinäkin istut?" jatkoi Hans. "Ja minä kuin luulin sinun kerran muuallakin iltaa viettävän?"

"Hohoh!" yrähti Björn ja sylkäsi. Sitten otti hän tuopista aika kulauksen ja lauloi näin:

Ja jos mun vaadit viettämään häitä,
Niin kernaammin etsin nuoranpäitä,
Ja jos mua vaadit häähamoseen,
Käyn ennen Svarte-Urd'in vuorehen.

"He he", sanoi Hans. "Ei se ole ihan varma, että se, joka näinä päivinä on morsiamena, niin sanoo." "Hänkö? — Hän on iloissaan siitä. Elä usko semmoisten tyttöjen menevän naimisiin pojan kanssa — ei, talon kanssa he naimiseen menevät; käsittänethän nyt sinäkin tuon. Kippis!" — "Kippis, maljanne!" — Leiv istui ikäänkuin järkensä kadottaneena avossa suin… "Kansa kertoo", jatkoi Björn puhettaan. — "Kansa kertoo minun pitävän tuosta huitukasta. — Ei kukaan kumminkaan tiedä oikein" — hän taas kulautti — "ja yhtäpä se nyt onkin… Kyllä se velho onkin kaunis… Sanokoot mitä tahansa, mutta ei koko kyläkunnassa ole hänelle sopivaa puolisoa. — Kippis! — Mutta häneen minä en koskaan luottanut. Ja oikeinhan minä siinä teinkin, minä hupakko." Hän löi nyrkillään pöytään; olutpullot kaatuivat nurin ja olut virtasi permannolle; hän nojautui pöytää vasten ja itki kovasti. "No, no Björn", sammalteli Hans, "elä itke! elä itke! kun sinulla ei ole yhtään itkemisen syytä. Eikö sitten sinun eukkosi voi olla yhtä hyvä kuin Knut Åseninkin, vaikkapa hänen eukkonsa olisikin nimeltä Dalen Alfhild?"

Silloin eräs naurahti niin kamalasti, että niin juovuksissa kuin kaikki olivatkin, jokainen oli sen kuullut. Mutta samassa hän olikin jo ulkona. "Niin, se oli ainoastaan eräs hullu englantilainen", sanoi eräs. Ruvettiin taas juomaan, joka päättyi valtavaan tappeluun. Useimmat saivat kovia kolahduksia, ja Björn Haugstad kaikkein kovimpia.

Samana iltana, kun edellinen tapahtui kaupungissa, vietettiin Dalessa kolmatta hääpäivän iltaa. Ne olivat suuremmoiset häät, juuri niin semmoiset kuin semmoisilta osattiin odottaakin. Mutta hyvin surullista oli niiden vietto, kun morsian ei ollut iloinen. Kaikki ihmettelivät ja olivat alakuloisia, kun hän seisoi niin kylmänä ja vaaleana tuon kirkkaan, kiiltävän morsius-kruunun alla. Ei koskaan nähty hänen nauravan ja jos hän hymyilikin, niin oli se niin kolkkoa ja surullista. Hänen silmänsä olivat kovat ja tylsät kuin unettomuus olisi häntä öisin vaivannut. Kaiken taitonsa Knut käytti saadakseen seuraa iloisemmalle tuulelle; vaan muutamat olivat varmaan tietävinään, ettei Knutkaan ollut niin iloinen kun h&n tahtoi näyttäytyä.

Tuskailtiin, että Alfhildin oikea sulhanen on Amerikassa. Pujahtelipa yksi ja toinen Björn Haugstadin pilkkasäkeistäkin miesjoukon huulilla. Monen pojan sydämen oli näet Alfhild haavoittanut ja nyt yllämainituilla pilkkasäkeillä ja monenlaisilla muilla kompasanoilla he koettivat huojentaa synkkää raskasmielisyyttään. Kun juomat poikien päissä rupesivat milloin vaikutus-mahtiansa näyttämään, niin alkoivat asianomaiset päät ja sitä myöten muutkin ruumiinosat hurjaantua ja villiintyä. Jo toisen hääpäivän iltana hyppivät muutamat pojat vaahdossa suin puukkojaan heiluttaen. Sulhanen näki siis paraimmaksi pysyä leikistä pois ja oleksi enimmäkseen vanhuksien luona vaan. Kolmannen hääpäivän iltana jatkettiin samaa riemua, samalla tavalla. Ihan mielettöminä jo hypeltiin. Puukot korkealla päiden yli välkähtelivät ja korvia särkevä kirkuna silloin tällöin kauaksi kuului. Knut pysyi vaan tuvassa ja Alfhild kalman vaaleana istui isänsä, äitinsä ja muiden sukulais-eukkojen keskessä. Hän oli niin kovasti vajonnut tuumimaan synkkää kohtaloaan, ettei hän muiden läsnäoloa voinut huomata. Leiviä hän vaan ajatteli. Välistä tässä istuessaan, vajoutui hän niin haltioihinsa ja uneksi, että Leiv astuu sisään ovesta, ottaa — kuten sankari eräässä kansantarussa — nuo suupaltot ja heittelee yhden toisensa perään, kuin kintaita vaan, ikkunasta pihalle ja sitten nostaa hänet satulalle hevosen selkään ja ratsastaa hänen kanssaan pois, sanoen: "Nyt rakkaani me olemme yhdessä, eikä kukaan meitä voi eroittaa!" Kuta kovemmaksi melu tuvassa yltyi, sitä syvemmälle hän vaipui unelmiinsa. Hän istui vaan oveen tähystellen, ikäänkuin jotakin odottaen. Turhaan koetti äiti, turhaan koettivat muut häntä puhutella. Kysyivät, tahtooko hän tanssia; ei. He kysyivät, tahtooko hän mennä sulhasensa luo; ei. Hän ei tahtonut mitään. Hän istui kuin huumaantuneena ja uneksi mahdottomia unelmia…

Sitten hän äkkiä kavahti ylös ja vihlovasti kiljahtaen murtautui tuon eukko-ympyrän läpi ja tanssintapaisesti horjahtelevin askelin lähestyi hän ovea. Ihan liidun vaalea hän oli ja silmät kamalasti tunkeutuivat kuopistaan esiin.

Oven edessä seisoi Leiv, korkeana ja kalpeana häntä suurilla, kalseilla, kuuntapaisilla silmillään tähystellen; tukka ihan märkänä valui kankeina suortuvina yli otsan; suu valkeine hampaineen oli puoleksi avonainen; takki ja koko mies yltyleensä oli märkä ja poistuessaan näytti, kuin hän olisi polviaan myöten vedessä kahlannut. Alfhild ojensi kätensä häntä kohden. "Leiv", parkasi hän tukahtuneella äänellä. "Leiv", kuiskasi hän niin hellästi, että kaikki huoneessa olijat heltyivät. Samassa kaatui hän tunnottomana maahan, josta hänet ulos kannettiin. Kaikki peljästyivät; juopuneet selvisivät, naiset vaikeroivat; ja samana iltana koko hääjoukko, paitsi lähimmät sukulaiset, palasivat kotiinsa.

Alfhild sairastui tästä ankarasti. Parattuaan oli hän kuin toinen ihminen, niin hiljainen, äänetön ja surullinen. Knut piti häntä niin hyvänä kuin suinkin voi, ja ystävyydellä ja helleydellä Alfhild hänelle hänen ystävyytensä palkitsikin. Vaan todellista iloa ei talossa löytynyt.

Sanottiin Alfhildin näkevän hyvin usein Leiviä. Eikä hän näyttänyt enään häntä pelkäävänkään. Hän hyvin usein Leiviä puhutteli ja kun Knut sai joskus tätä kuulla, niin itki hän. Tämmöisinä hetkinä ei ollut puhuttelemisista apua; hän ei niitä kuullut. Knut koetti lukea virrenvärsyjä ja rukouksia; ei sekään auttanut. Tuotiin tohtori, tuotiin pappi, vaan kaikki turhaan. "Sinä et sitä niin raskaasti saa mieleesi painaa", sanoi Alfhild, "ei se tee pahaa". Ja tämmöistä oli muutamia vuosia. Silloin se taukosi itsestään. "Nyt on Leiv päässyt vapaaksi", sanoi Alfhild. Jonkun ajan kuluttua tämän jälkeen kuoli hän.

Vanha Åsbjörn oli myöskin kuollut. Heti häiden jälkeen oli hän myönyt talonsa ja jakanut kaikki köyhille, paitsi vähäistä osaa, jonka hän jätti itselleen. "Ei Leiville ole tästä paljo apua siellä, missä hän nyt on", ajatteli Åsbjörn; "mutta synti — synti on suvusta pois saatettava." Tämän jälkeen ei hän enään kauan elänyt. Lukuisasti olivat kyläläiset häntä haudalle saattamassa. "Hän oli parempi mies kuin kukaan olisi osannut arvatakaan", sanoi pappi hautauspuheessaan, ja kaikki tunnustivat papin oikein sanoneen.

Näistä surullisista kohtaloista tehtiin surullinen laulu, jonka loppusäkeet kuuluivat näin:

Armahda, Jumala, naista,
Ken pettää sanassaan!
Hautahan asti hällä
On tuska rinnassaan.
— Itku kuuluu ulapalta.

Alfhildia, Herra, auta!
Hän lempimään ol' luotu,
Mut sydän oli heikko
Ei onnee sille suotu.
— Itku kuuluu ulapalta.

Jumala kaikkia auta!
On heikot nuoren voimat
Hän kompastuu, hän rikkoo,
Sun sanas turhaan soivat.
— Itku kuuluu ulapalta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LEIV ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Leiv

LEIV

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE