The Project Gutenberg eBook of Unelmia takkavalkean ääressä, by Richard von Volkmann

Esipuhe
Ihmeelliset urut
Sydänkäpynen
Näkymätön kuningaskunta
Kuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja
kuninkaasta, joka ei taitanut huuliharppua soittaa
Ihmesormus
Heino suossa
Vanhain akkain mylly
Pieni kyttyräselkäinen tyttö
Lasten kasku
Kolme sisarta, joilla oli lasiset sydämet
Taivas ja helvetti
Pikku neekeri ja kultaprinsessa
Unipuu
Vanha matkakirstu

Näitten, nyt suomalaiseen kieliasuun puettujen satujen kertoja, joka käytti salanimeä Richard Leander, on vuonna 1889 kuollut etevä saksalainen tiedemies, Hallen yliopiston kirurgian professori, Richard v. Volkmann.

Ranskalais-saksalaisessa sodassa vv. 1870-1871 seurasi hän ylimmäisenä kenttälääkärinä saksalaista sotajoukkoa Ranskaan ja Pariisin. Pitkällisen piirityksen aikana kirjoitti hän ikävinä puhdehetkinä nämät sievät sadut, jotka hän ensin kirjeinä lähetti lapsilleen. Rauhan palattua julkaisi hän ne ystäviensä hartaista kehoituksista nimellä: "Unelmia ranskalaisten kamiinien ääressä" (Träumereien an französischen Kaminen), jo siten muistuttaen niitä olosuhteita, joiden vallitessa ne olivat syntyneet.

Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1871; vuonna 1894 oli niitä Saksassa painettu kokonaista 24 painosta ja sillä välin käännetty toisillekin kielille, kuten esim. ruotsiksi v. 1881. Näiltä ajoin on allekirjoittanut yhä muistanut etevän tiedemiehen satujen muotoon puettuja pikku kertomuksia, ja tarjotessaan valikoiman Leanderin satuja suomalaiselle yleisölle, toivoo hän, että ne tässäkin asussa saavuttavat ystäviä pienokaisten keskuudessa.

Kauvan, kauvan aikaa sitten eli kerran nuori, taitava urkujenrakentaja, joka oli tehnyt monet urut, joista viimeiset aina olivat edellisiä paremmat. Vihdoin teki hän kerran urut, jotka olivat rakenteeltaan niin ihmeelliset, että ne alkoivat soida itsestään, kun kirkkoon astui Jumalalle otollinen morsiuspari. Kun hän oli saanut nämä urut valmiiksi, rupesi hän hakemaan itselleen morsianta, valitsi sitten hurskaimman ja kauneimman maansa tyttären ja laitatti omia häitään. Mutta kun hän morsiamineen astui kirkon kynnyksen yli, ja häntä seurasivat hänen ystävänsä ja sukulaisensa pitkässä jonossa, kullakin kukkaiskimppu kädessä, oli hänen sydämensä ylpeyttä ja kunnianhimoa täynnä. Ei hän ajatellut morsiantansa eikä Jumalaa, vaan sitä ainoastaan, että hän oli ylen taitava mestari, jonka teon vertaista ei kukaan taitaisi luoda, ja että kaikki ihmiset tulisivat kummastelemaan ja ihmettelemään häntä, kun urut alkaisivat itsestään soida. Niin astui hän kauniine morsiamineen kirkkoon — mutta urut olivat ääneti. Se pahoitti kovin urkujenrakentajan mieltä, sillä hän luuli ylpeydessään, että vika oli ainoastaan hänen morsiamessaan ja ettei tämä ollut hänelle uskollinen. Hän ei koko päivään puhunut sanaakaan hänen kanssaan, pauloitti salaa reppunsa ja läksi matkaansa. Kun hän sitten oli kulkenut kauas pois, monen sadan peninkulman päähän, asettui hän vihdoin vieraaseen maahan, jossa ei kukaan häntä tuntenut eikä kukaan hänestä välittänyt. Siellä eli hän yksinänsä kymmenen pitkää vuotta; silloin tuli hänen sanomattoman ikävä kotiin, hyljätyn morsiamensa luo. Hänen täytyi yhä vaan ajatella, kuinka hurskas ja kaunis hänen morsiamensa oli ollut ja miten hän oli hänet häijysti hyljännyt. Tehtyään turhaan kaiken, minkä taisi, tukehuttaakseen ikäväänsä, päätti hän palata kotiin pyytämään morsiameltaan anteeksi. Hän kulki päivät ja yöt, niin että hänen jalkopohjansa tulivat vereslihalle ja kuta lähemmä kotiseutuaan hän tuli, sitä kovemmaksi kävi hänen kaihonsa ja sitä suuremmaksi hänen pelkonsa, ettei hänen morsiamensa enää pitäisi hänestä yhtä paljon eikä enää olisi hänelle yhtä ystävällinen kuin ennen. Vihdoin näki hän synnyinkaupunkinsa tornien kaukana auringonpaisteessa kimaltelevan. Silloin rupesi hän juoksemaan minkä jaksoi, niin että ihmiset hänen takanaan puistelivat hänelle päätään ja sanoivat: "Hän on joko hullu tai hän on varastanut." Mutta kun hän astui kaupungin portista sisään, tuli häntä vastaan pitkä hautajaissaatto. Ruumisarkun perässä kulki joukko ihmisiä, jotka itkivät. "Ketä te hyvät ihmiset hautaan viette, kun noin itkette?" "Urkujenrakentajan kaunista vaimoa, jonka hänen häijy miehensä on hyljännyt. Hän on osoittanut niin paljon hyvyyttä ja rakkautta, että me tahdomme haudata hänet kirkkoon." Kun hän tämän kuuli, niin hän ei virkkanut sanaakaan, vaan kulki ääneti kumarassa päin ruumisarkun vieressä avustaen sen kantajia. Ei kukaan tuntenut häntä; mutta kun he yhä vaan kuulivat hänen nyyhkyttävän ja itkevän, niin ei kukaan häirinnyt häntä, sillä he ajattelivat: varmaan on hänkin niitä monia köyhiä raukkoja, joille vainaja on hyvää tehnyt. Niin tuli saattokulkue kirkolle ja kun kantajat astuivat kirkonkynnyksen yli, alkoivat urut itsestään soida, niin ihanasti, ettei kukaan ollut kuullut urkuja niin ihanasti soitettavan. He asettivat ruumisarkun alttarin eteen ja urkujenrakentaja nojautui ääneti lähellä olevaa pilaria vastaan ja kuunteli säveliä, jotka paisuivat yhä mahtavammiksi, niin mahtaviksi, että kirkko tärisi perustuksiaan myöten. Hänen silmänsä painuivat umpeen, sillä hän oli hyvin väsynyt pitkästä matkastaan; mutta hänen sydämensä riemuitsi, sillä hän tiesi, että Jumala oli antanut hänelle anteeksi, ja kun urkujen viimeinen sävel hälveni, silloin kaatui hän kuolleena kiviselle lattialle. Silloin nostivat ihmiset hänet ylös, ja kun he huomasivat, kuka hän oli, avasivat he ruumisarkun ja asettivat hänet hänen morsiamensa viereen. Ja kun he panivat arkun kantta kiinni, alkoivat urut taasen aivan hiljaa soida. Sitten vaikenivat ne taas eivätkä koskaan ole sen koommin itsestään soineet.

Kaupunginportin ulkopuolella, juuri niityn laidassa, oli talo. Siinä asui mies ja vaimo eikä heillä ollut kuin yksi ainoa lapsi, aivan pieni tyttö. Häntä kutsuivat he Sydänkäpyseksi. Hän oli rakastettava, hilpeä pieni palleroinen, vikkelä kuin kärppä. Eräänä aamuna varhain menee äiti keittiöön maitoa noutamaan: silloin nousee pieni palleroinen vuoteeltaan ja asettuu paitasillaan oven suuhun. Oli ihmeellisen ihana kesäaamu ja siinä ovensuussa seistessään ajattelee hän näin: "Ehken huomenna sataa; silloin on parempi, että tänään lähdet kävelemään." Eipä aikaakaan niin hän jo lähtee menemään, hän juoksee talon taakse niitylle ja niityltä pensaikkoon. Kun hän tulee kohti pensaikkoa puistavat pajut totisina varpujaan hänelle ja huutavat:

"Mitäs tämä hessu,
Pikku paitaressu,
Joll' on sukka toinen vaan?
Se jos sattuu hukkumaan,
Palellappa alkaa
Silloin pientä jalkaa,
Juokse kotiin joutuisaan
Sukat, kengät noutamaan."

Mutta hän ei kuulekkaan, vaan juoksee pensaikkoon ja pensaikosta päästyään tulee hän lammikolle. Siinä on ankka kokonainen liuta poikasia mukanaan, jotka kaikki ovat kullankellertäviä kuni munan keltuainen, ja alkaa karkeasti rääkättää; sitten juoksee hän Sydänkäpystä vastaan, avaa nokkansa selko selälleen ja on olevinaan kuin jos se tahtoisi syödä hänet. Mutta Sydänkäpynen ei pelkää, vaan kulkee suoraan häntä kohti ja sanoo:

"Äh", sanoo ankka, "sinäkö se olitkin, Sydänkäpynen! Enhän ollut sinua tunteakkaan; älä vaan pane pahaksi! Et suinkaan, et sinä häiritse meitä. Noh, miten sinä oikeastaan voit? Miten sinun arvoisa isäsi ja arvoisa äitisi jaksavat? Olihan se toki hauskaa, että kerrankin tulet meitä tervehtimään. Sehän on meille suuri kunnia. Olethan sinä noussut ylös ani varhaan? Vai niin, tahdot kerrankin meidän lammikkoamme nähdä? Ihana seutu, eikö totta?"

Kun se on sanottavansa lörpötellyt, kysyy Sydänkäpynen: "Sanoppas ankka, mistä sinä olet saanut noin monta kanarialintua?"

"Kanarialintua?" toistaa ankka. "Noh, älähän toki, minun poikasiahan ne vaan ovat."

"Mutta nehän visertävät niin hienosti eikä niillä ole höyheniä, vaan ainoastaan untuvia! Mutta mitä sinun pienet kanarialinnut saavat syödäkseen?"

"Toki, toki", sanoo ankka, "hyvä Jumala siunaa heidän ruokansa; ja onhan hiekassa joskus pieni juuri ja vedessä mato tai simpsukka."

"Ei", sanoo ankka, "siltaa ei meillä valitettavasti ole ollenkaan. Mutta jos sinä tahdot päästä lammikon yli, niin soudan minä sinut kernaasti toiselle puolen."

Sitten lähtee ankka uimaan, taittaa ison lumpeenlehden, asettaa Sydänkäpysen sille, ottaa pitkän varren suuhunsa ja vie Sydänkäpysen toiselle rannalle. Ja pienet ankanpoikaset uiskentelevat hilpeästi hänen ympärillään.

"Sulimmat kiitokseni, ankka!" sanoo Sydänkäpynen, kun hän on päässyt toiselle rannalle.

"Ei kestä", sanoo ankka. "Jos toistenkin minua tarvitset, olen nöyrin palvelijasi. Sano terveisiä vanhemmillesi. Hyvästi, hyvästi!"

Lammikon toisella puolen on taasen iso viheriä niitty; sitä lähtee Sydänkäpynen edelleen kävelemään. Eipä aikaakaan, niin näkee hän haikaran ja juoksee suoraan sitä kohti. "Hyvää huomenta, haikara", sanoo hän; "mitä sinä syötkään, joka on niin vihreänjuomuista ja joka niin somasti kurnuttaa?"

"Rimpuileva ei ole sinua varten", sanoo haikara, käy sitten puron rannalle, pistää pitkän nokkansa syvälle veteen Ja ottaa sieltä ensin kultaisen maljan täynnänsä maitoa ja sitten vehnäsen. Sitten nostaa hän toista siipeään ja pudottaa sieltä pussillisen makeisia. Sydänkäpynen ei kursaile, vaan istuutuu siihen syömään ja juomaan. Kun hän on kylläinen, sanoo hän:

Sitten juoksee hän edemmä. Eipä aikaakaan niin lentää liitelee siitä pieni sininen perhonen. "Pikku sinisiipi", sanoo silloin Sydänkäpynen, "emmekö rupea hippasille?" "Ruvetaan vaan", vastaa perhonen, "mutta sinä et saa kajota minuun, jott'en menettäisi kaunista, sinistä karvaani."

Nyt he ovat hippasilla avaralla niityllä, kunnes tulee ilta. Kun alkaa tulla hämärä, istuutuu Sydänkäpynen ja ajattelee, että nyt on aika levähtää, sitten mennään kotiin. Siinä istuessaan huomaa hän, että kaikki nurmen kukatkin ovat väsyksissä ja tahtovat nukkua. Pikku satakauno nyökyttää unisena päätänsä, ojentaa sitten itsensä suoraksi, katselee tuijottavin silmin ympärilleen, ja sitten se taas nyökäyttää päätänsä. Vieressä on päivänkakkara (ja varmaankin se oli hänen äitinsä) ja sanoo:

"Pane maata lapseni!" Ja satakauno kyyristyy kokoon ja nukkuu siihen. Pieni valkoinen huntu siirtyy silmille niin, että pitsit peittävät kasvot. Sitten nukkuu päivänkakkarakin.

Kun Sydänkäpynen näkee, että kaikki nukkuvat, painuvat hänenkin silmänsä umpeen. Siinä makaa hän nyt niityllä ja nukkuu ja sillä aikaa juoksee hänen äitinsä yhä vielä etsien häntä koko talosta, etsii ja itkee. Hän käy joka huoneessa ja tirkistää joka loukkoon, jokaisen sängyn ja portaittenkin alle. Sitten kulkee hän niitylle pensaikkoon asti ja pensaikon kautta lammikolle. Lammikon yli ei hän ole voinut päästä, ajattelee hän ja kulkee takaisin ja hakee vielä kerran kaikista sopista ja sopukoista, katsoo kaikkien sänkyjen ja portaittenkin alle. Tehtyään sen, lähtee hän taas niitylle, pensaikkoon ja lammikolle asti. Sitä tekee hän koko päivän ja kuta kauvemmin hän niin tekee, sitä enemmän hän itkee. Hänen miehensä juoksee sillä välin kaupungissa ja tiedustelee eikö kukaan ole Sydänkäpystä nähnyt.

Mutta kun oli tullut aivan pimeä, tuli eräs niistä kahdestatoista enkelistä, joiden joka ilta täytyy lentää yli koko maailman, katsomaan jos missään joku pieni lapsi on käynyt eksyksiin ja viemään sen takaisin äidilleen, viheriäiselle niityllekin. Kun se näki Sydänkäpysen siinä nukkuvan, nosti se hänet varovaisesti maasta häntä herättämättä ja lensi yli kaupungin nähdäkseen missä talossa vielä valkea tuikki. "Tuossa mahtanee se talo olla, johon hän kuuluu", sanoi enkeli, kun se näki Sydänkäpysen vanhempain talon, jonka arkihuoneen ikkunoista valo vielä tuikki. Salaa tirkisti hän ikkunasta sisään: siinä istuivat isä ja äiti vastatusten pienen pöydän ääressä ja itkivät, pitäen toisiaan pöydän alla käsistä kiinni. Silloin avasi hän aivan hiljaa ulko-oven, pani lapsen portaitten alle ja lensi pois.

Ja vanhemmat istuivat yhä vaan pöydän ääressä. Silloin nousi vaimo ylös, sytytti vielä kynttilän ja haki sen valossa vielä kerran kaikki sopet ja sopukat ja sängynalaiset.

"Vaimoni", sanoi mies surullisena, "olethan sinä jo niin usein turhaan tähystellyt soppeihin ja sopukoihin ja portaitten alle. Mene maata! Sydänkäpysemme kai on pudonnut lammikkoon ja hukkunut."

Mutta hänen vaimonsa ei kuunnellut, vaan etsi yhä edelleen ja kun hän valaisi portaitten alustaa, oli lapsi siinä nukkumassa. Silloin huudahti hän ilosta ääneensä niin, että mies kiiruhtain tuli juoksujalassa portaita alas. Lapsi käsivarrellaan tuli äiti riemuiten häntä vastaan.

"Portaitten alla se oli ja nukkui", vastasi vaimo, "ja minä olen kumminkin tänäpänä niin useasti katsonut portaitten alle."

Silloin pudisti mies päätään ja sanoi: "Oikein eivät nämät asiat ole, äiti kulta; kiittäkäämme vaan Jumalaa, että meillä on Sydänkäpysemme jälleen!"

Pienessä tuvassa, joka oli noin neljännestunnin matkan päässä syrjässä muusta kylästä ja puolitiessä vuorenlaelle, asui vanhan isänsä kanssa nuori talonpoika nimeltä Jaakko. Heillä oli niin paljon peltomaata, ettei heiltä elatuksestaan huolta ollut. Juuri tuvan takana alkoi metsä tammineen ja pyökkeineen, ja se oli niin vanha, että niitten lapsenlapset, jotka olivat puut istuttaneet, olivat olleet kuolleina jo satoja vuosia; tuvan edustallapa oli vanha haljennut myllynkivi — kuka tiesi, miten se siihen oli joutunut. Sen silmien eteen, joka siihen asettui istumaan, levisi ihmeellisen kaunis näköala alas laaksoon ja joelle, joka virtasi laakson läpi ja vuorille, jotka kohosivat korkealle joen toisella puolen. Tässä istui Jaakko iltasin, kun hän oli lopettanut työnsä pellollaan, pää käsien varassa, kyynärpäät polvien nojassa uneksien usein monta tuntia perätysten ja koska hän välitti vähäsen kylän ihmisistä ja liikkui heidän seurassaan hiljaisena ja umpimielisenä, niinkuin se, joka kaikenlaisia mietiskelee, niin kutsuivat ihmiset häntä pilkallisesti Uni-Jaakoksi.

Kuta vanhemmaksi, sitä hiljaisemmaksi hän myös tuli, ja kun hänen vanha isänsä vihdoin kuoli, ja hän oli haudannut hänet ison tammen juurelle, niin tuli hän aivan mykäksi. Kun hän silloin istui haljenneella myllynkivellä — ja se tapahtui paljon useammin kuin ennen — ja katseli ihanaan laaksoon, miten iltasumut tulivat toisessa päässä näkyviin ja hitaasti nousivat vuoria kohden, kuinka vähitellen hämärtämistään jo yhä hämärsi, kunnes vihdoin kuu ja tähdet kaikessa komeudessaan taivaalla kohosivat: silloin oli hänen niin kummallista ollakseen. Sillä silloin alkoivat joen aallot laulella, ensin aivan hiljaa, hyräillen, mutta kohta aivan kuuluvasti, ja ne lauloivat vuorille, mistä he tulivat, merestä, jonka helmaan he pyrkivät ja aallottarista, jotka asuivat joen syvyydessä. Silloin alkoi metsäkin humista, aivan toisin kuin tavallinen metsä, ja kertoi mitä ihmeellisimpiä asioita. Varsinkin tiesi se vanha tammipuu, jonka juurella hänen isänsä hauta oli, vielä enemmän kuin kaikki muut puut. Tähtien, jotka olivat korkealla taivaalla, teki taasen kovasti mieli heittäytyä alas viheriään metsään ja sinertävään jokeen ja ne välkkyivät ja värisivät, kuni se, joka ei enää malta pysyä alallaan. Mutta enkelit, joista aina yksi seisoo kunkin tähden takana, pitivät niistä kiinni ja sanoivat: "Tähdet, tähdet, älkää tehkö tuhmuuksia! Olettehan te liian vanhat semmoista tehdäksenne, monen tuhannen vuoden vanhat ja vanhemmatkin. Pysykää alallanne ja käyttäytykää siivosti!"

Oli se ihmeellinen laakso! — Mutta kaiken tämän kuuli ja näki vaan Uni-Jaakko. Ihmisillä, jotka asuivat kylässä, ei ollut aavistustakaan siitä, sillä he olivat aivan jokapäiväisiä ihmisiä. Silloin tällöin kaatoivat he jonkun jättiläispuun, sahasivat sen kappaleiksi ja pilkkoivat sen, ja kun he siten olivat saaneet sievoisen pinon, pystyyn, virkkoivat he: "Nyt me voimme taas kotvasen aikaa kahvia keittää." Ja joessa pesivät he vaatteitaan; se oli hyvin mukavaa heille. Tahdistapa, kun ne oikein kimaltelivat, eivät he sanoneet muuta kuin, että: "Tänä yönnä tulee aika pakkanen, kunhan vaan eivät potaattimme paleltuisi." Jos Uni-Jaakko raukka joskus yritti saada heitä asiaa toisin käsittämään, niin nauroivat he hänet pahanpäiväiseksi. Hehän olivatkin aivan tavallisia ihmisiä.

Kun hän taas eräänä päivänä istui vanhalla myllynkivellä ja mietiskeli, kuinka hän oli ypöyksin koko maailmassa, nukahti hän. Silloin näki hän unta, että taivaasta riippui kultainen kiikku kahdessa hopeisessa nuorassa. Kumpikin nuora oli kiinnitetty tähteen, mutta kiikussa istui hurmaavan kaunis prinsessa ja kiikkui niin korkealle, että hän lensi taivaasta asti maahan ja taasen maasta taivaaseen. Joka kerta, kun kiikku tuli maahan saakka, taputti prinsessa kätösiään ilosta ja viskasi hänelle ruusun. Mutta äkkiä katkesivat nuorat ja kiikku ynnä prinsessa lensivät kauas taivaaseen, yhä kauemma ja kauemma, kunnes hän vihdoin ei enää voinut eroittaa niitä.

Silloin heräsi hän ja kun hän katsahti ympärilleen, oli hänen vieressään myllynkivellä iso ruusukimppu.

Seuraavana päivänä nukkui hän uudestaan ja näki samaa unta. Hänen herätessään olivat aivan oikein ruusut taasen hänen vierellään.

Samaten tapahtui koko viikon ajat. Silloin tuumi Uni-Jaakko itsekseen, että toki lienee hänen unessaan jotakin totta, koska hän yhä vaan näki samaa unta uudestaan. Hän telkesi tupansa oven ja läksi matkaan prinsessaa etsimään.

Kuljettuaan monta päivää, näki hän kaukaa maan, jossa pilvet riippuivat maata myöten. Hän kulki rivakasti sinne päin, mutta tuli isoon metsään. Äkkiä kuuli hän surkeaa ähkimistä ja voivottelemista ja kun hän ehti paikalla, josta ähkiminen ja voivotteleminen kuului, näki hän kunnia-arvoisen, hopeahapsisen ukon venyvän maassa. Kaksi kammottavan pahannäköistä, ihka-alastonta miestä, polvistuivat hänen ylitsensä ja koettivat kuristaa hänet. Silloin katsahti hän ympärilleen, löytääkseen asetta, jolla hän voisi ahdistaa kumpaakin miestä ja kun hän ei mitään semmoista löytänyt, kiskasi hän tuskissaan ison puunoksan irralleen. Tuskin oli hän siihen tarttunut, ennenkun se hänen käsissään muuttui aimo pertuskaksi. Sillä hän ryntäsi molempia hirviöitä vastaan ja syöksi sen heihin, niin että he ulvoen päästivät vanhuksen irti ja juoksivat tiehensä.

Sitten nosti hän kunnia-arvoisan ukon seisomaan, lohdutti häntä ja kysyi minkätähden nuo kaksi alastonta miestä olivat tahtoneet kuristaa hänet.

Silloin kertoi tämä, että hän oli unien kuningas ja että hän huomaamattaan oli kävellessään joutunut pahimman vihollisensa, todellisuuden kuninkaan valtakuntaan. Niin pian kun todellisuuden kuningas oli huomannut tämän oli hän käskenyt kahden palvelijansa salaa hyökätä hänen kimppuunsa tappaakseen hänet.

"Olitko sinä sitten tehnyt jotain pahaa todellisuuden kuninkaalle?" kysyi Uni-Jaakko.

"Jumala varjelkoon" vastasi hän. "Mutta hän kohtelee pian muitakin hyvin röyhkeästi. Se on hänen luonteensa mukaista — ja minua varsinkin vihaa hän kuin syntiä."

"Mutta nuo miehet, jotka hän oli lähettänyt sinua tappamaan, hehän olivat aivan alasti!"

"Niinpä kyllä", vastasi kuningas, "ihan ihkosen alasti. Se on todellisuuden maassa muodinmukaista. Kaikki ihmiset käyvät siellä alastomina, eikä itse kuningaskaan sitä häpee. He ovat ilettävää kansaa! — Mutta koska sinä olet pelastanut henkeni, tahdon osoittautua kiitolliseksi sinulle ja näyttää sinulle maatani. Se on kai varmaan maailman ihanimpia ja unet ovat alamaisiani!"

Sitten kulki unien kuningas edellä ja Jaakko seurasi häntä. Kun he tulivat siihen paikkaan, missä pilvet riippuivat maahan saakka, osoitti kuningas laskuovea, joka oli niin pensaaseen kätketty, että sitä oli mahdoton löytää, ellei sitä tuntenut. Hän avasi sen ja kuletti seuralaisensa viisisataa porrasaskelta alaspäin kirkkaasti valaistuun luolaan, joka ihmeellisessä komeudessaan näytti ulottuvan monta monituista peninkulmaa laajalle. Siellä oli sanomattoman kaunista! Siellä oli upeita linnoja isojen järvien keskellä olevilla saarilla, ja saaret uiskentelivat ympäriinsä kuni laivat. Jos tahtoi päästä sellaiseen linnaan, niin ei tarvinnut muuta kuin asettua rannalle ja huutaa:

niin tuli se itsestään rantaan. Vielä oli siellä toisia linnoja pilvissäkin; ne leijailivat ilmassa. Mutta kun vaan sanoi:

niin laskeusivat ne hitaasti maahan. Sitä paitsi oli siellä puutarhoja ja niissä kukkasia, jotka tuoksuivat päivällä ja valaisivat öisin, kimaltelevia lintuja, jotka kertoivat satuja ja paljon muuta ihmeellistä.

"Nytpä tahdon sinulle näyttää alamaisianikin, unia", sanoi kuningas. "Minulla on niitä kolmea eri lajia. Hyviä unia hyville ihmisille, pahoja unia pahoille ihmisille ja sitä paitsi vielä unitonttuja. Nämät viimeksimainitut ovat huvikseni, sillä täytyyhän kuninkaankin joskus saada huvitellaita." —

Ensin vei hän hänet siis erääseen linnaan, jonka rakennustyyli oli niin moninainen, että se näytti oikein naurettavalta. "Täällä asuvat unitontut", lausui hän, "he ovat pieniä, ylimielisiä, kujeilevia olentoja. Eivät he tee kenellekään pahaa, he vaan tekevät pilaa."

"Tuleppas tänne, pienokainen", huusi hän eräälle tontulle, "ja koeta olla hetkinen totisena." Sitten jatkoi hän, kääntyen Uni-Jaakon puoleen: "Tiedätkö, mitä tämä vekkuli tekee, jos minä poikkeustapauksissa annan hänelle luvan kohota maan päälle? Hän juoksee ensi taloon, sieppaa ensimmäisen rauhassa nukkuvan ihmisen, jonka hän tavoittaa hänen vuoteestaan, kantaa hänet kirkontornin huippuun ja heittää hänet sieltä suin päin alas. Sitten juoksee hän sukkelaan portaita alas, niin että hän ehtii sinne aikasemmin, ottaa hänet vastaan ja kantaa hänet takaisin kotiin, ja heittää hänet hänen vuoteelleen niin että rusahtaa ja että hän herää. Silloin tämä hierasee unen silmistään, katsahtaa aivan ihmeissään ympärilleen ja sanoo: 'Voi, hyvä Jumala, minusta oli aivan kuin jos olisin pudonnut kirkontornista! Olipa toki hyvä, että vaan olen nähnyt unta'."

"Sekö se on?" huudahti Uni-Jaakko. "Näetkös, hän on ollut kerran minunkin luonani! Mutta jos hän vielä kerran tulee ja minä vaan saan hänet kiinni, niin hänet paha perii." Tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, niin juoksi toinen unitonttu pöydän alta näkyviin. Hän oli melkein pienen koiran näköinen, sillä hänellä oli aivan takkurainen nuttu ja kieltänsä hän myös näytti.

"Ei tämäkään juuri sen parempi ole", tuumasi unien kuningas. "Hän haukkuu kuin koira ja samalla on hänellä jättiläisen voimat. Kun ihmisille silloin tulee hätä, pitää hän heitä käsistä ja jaloista kiinni niin, etteivät voi liikahtaakaan."

"Sen minä myös tunnen", ehätti Uni-Jaakko sanomaan. "Kun tahtoo paeta, niin on kuin jos olisi yhtä jäykkä ja taipumaton kuin pölkynpää. Kun tahtoo kohottaa käsivarttaan, niin ei voi sitä tehdä ja jos tahtoo liikahuttaa jalkaansa, niin ei sitäkään mahda. Monasti ei se ole koirana, vaan karhuna, tahi rosvona tai muuna ilkiönä!"

"Minä en enää koskaan ole antava lupaa heille käydä sinun luonasi", rauhoitti häntä kuningas. "Tule nyt kerran katsomaan pahoja unia, mutta älä pelkää, ne eivät tee sinulle pahaa; ne ovat vaan pahoja ihmisiä varten." Samassa astuivat he äärettömän isoon pihaan, jota korkeat muurit ympäröivät ja johon pääsi vaan mahtavan rautaisen portin kautta. Täällä vilisi mitä hirvittävimpiä olentoja ja mitä kauheimpia hirviöitä. Monet niistä olivat ihmisen näköisiä, toiset puoleksi ihmisten puoleksi eläinten kaltaisia ja useat aivan niinkuin eläimet. Mutta kuningas puhutteli häntä ystävällisesti ja kysyi: "Etkö huoli ottaa tarkempaa selkoa siitä mitä unia pahojen ihmisten täytyy nähdä?" Ja hän viittasi eräälle unelle, joka seisoi lähinnä; se oli kauhea jättiläinen, jolla oli kummassakin kainalossaan myllynratas.

Silloin kohotti hirviö olkapäitään niin että pää painui niiden väliin, nauraa irvisti niin että suupielet lähentelivät korvia, puistelihe niinkuin se tekee, jota jokin asia oikein huvittaa ja vastasi: "Minä menen sen rikkaan miehen luo, joka antaa isänsä nälkää nähdä. Kun vanha mies eräänä päivänä oli asettunut poikansa talon kivisille portaille ja pyysi leipää, tuli poika ulos ja sanoi talonväelleen: 'Ajakaa toki kerran tuo harakanpelätti tiehensä!' Nyt menen minäkin kerran hänen luokseen yöllä ja panen hänet kahden myllynrattaan väliin, niin että hänen kaikki luunsa sievoisesti murusiksi menevät. Kun hän nyt on oikein pehmeä ja vetelä, niin otan minä häntä niskasta, puistelen häntä ja sanon: 'Näetkös kuinka sievoisesti sinä nyt varistelet, sinä sen harakanpelätti!' Silloin herää hän, hänen hampaansa kalisevat suussa ja hän huutaa: 'Vaimo, tuo minulle vielä toinen peite, minua paleltaa!' Ja kun hän on taasen nukkunut, teen minä saman uudestaan!"

Kun Uni-Jaakko oli kuullut tämän, tunkeusi hän väkisin ovesta ulos vetäen kuningasta mukanaan ja huudahti: "En jää hetkeksikään näitten pahojen unien seuraan. Sehän on kauheata!"

Mutta kuningas vei hänet nyt muhkeaan puutarhaan, missä käytävät olivat hopeasta, kukkaislavat kullasta ja kukat hiotuista jalokivistä. Siellä olivat hyvät unet kävelemässä. Ensimmäinen uni, jonka hän näki, oli kuin nuori, kalpea nainen. Hänellä oli toisessa kainalossaan Noanarkku ja toisessa lipas, jossa oli rakennuspulikoita.

"Hän käy joka ilta erään pienen sairaan pojan luona, jonka äiti on kuollut. Päivällä on poika aivan yksin eikä kukaan välitä hänestä, mutta iltasin käy tämä uni hänen luonaan, leikkii hänen kanssaan ja jää koko yöksi hänen luokseen. Poika nukkuu aina jo aikaisin, sentähden lähteekin hän niin hyvään aikaan. Muut unet lähtevät paljon myöhemmin. — Tule vaan pois; jos tahdot kaikkia nähdä, niin täytyy meidän pitää kiirettä!"

Sitte menivät he kauemma puutarhaan, hyvien unien joukkoon. Siinä oli miehiä, naisia, vanhuksia ja lapsia ja kaikki olivat he rakastettavan ja hyvännäköisiä ja puettuina mitä kauneimpiin pukuihin. Kädessään kantoi usea heistä kaikenlaista, mitä vaan voi mieli tehdä. — Yhtäkkiä jäi Uni-Jaakko seisomaan ja huudahti niin ääneensä, että kaikki unet kääntyivät häntä katsomaan.

"Tuollahan minun prinsessani onkin, hän joka on minulle niin useasti näyttäytynyt ja joka minulle on ruusut lahjoittanut!" huusi Uni-Jaakko aivan ihastuksissaan.

"Tieten, tietenkin", vastasi kuningas. "Hän se on. Eikö totta, minä olen lähettänyt sinulle hyvin kauniin unen. Hän on melkein sievin kaikista niistä, jotka minulla onkaan."

Silloin juoksi Uni-Jaakko prinsessan luo, joka parast' aikaa istui kiikussaan. Niin pian kun hän näki Jaakon tulevan, hyppäsi hän kiikustaan ja juoksi suoraan hänen syliinsä. Uni-Jaakko tarttui hänen käteensä ja vei hänet kultaiselle penkille. Sille istuutuivat he ja kertoivat toisilleen, kuinka hauskaa oli, että taas näkivät toinen toisensa. Ja kun he olivat sen sanoneet alkoivat he alusta taas. Unien kuningas käveli sillä aikaa koko ajan pitkin isoa tietä, joka kulki suoraan puutarhan läpi, edes ja takaisin, kädet selän takana, ja silloin tällöin katsoi hän taskukelloaan nähdäkseen miten aikaa kului, sillä yhä vaan eivät Uni-Jaakko ja hänen prinsessansa olleet saaneet sanotuksi kaikkea mitä heillä oli toisilleen juteltavaa. Vihdoin meni hän kumminkin heidän luokseen ja sanoi: "Lapsukaiseni, nyt on aika lopettaa! Sinulla, Uni-Jaakko on vielä pitkä matka kotiisi, enkä minä voi pitää sinua yötä luonani, sillä minulla ei ole minkäänlaisia vuoteita, koskapa unet eivät nuku, vaan heidän aina öisin täytyy nousta ihmisten ilmoille; ja sinun, tyttöseni, täytyy laittautua valmiiksi. Pukeuduhan tänään aivan ruusunpunaiseen ja tule sitte luokseni, niin olen sanova kenelle sinun tänä yönä tulee näyttäytyä ja mitä sinä olet hänelle sanova."

Kun Uni-Jaakko kuuli tämän, tuli hänen äkkiä niin vaikea ollakseen, ettei hän moista tuskaa ollut ennen eläissään kokenut. Hän nousi seisoalleen ja sanoi lujalla äänellä: "Herra kuningas, omasta prinsessastani en ole koskaan luopuva. Teidän täytyy joko pidättää minut täällä luonanne, tahi täytyy teidän sallia hänen lähteä minun seurassani maan päälle. Minä en voi elää ilman häntä, siksi rakastan häntä liian paljon!" Hänen näin puhuessaan nousi hänen kumpaankin silmäänsä kyynel, iso kuni pähkinä.

"Mutta Jaakko, Jaakko", vastasi siihen kuningas, "sehän on sievin kaikista unista, mitkä minulla on! Mutta koskapa sinä kumminkin olet pelastanut henkeni, niin olkoon hän omasi. Ota prinsessasi ja nouse hänen seurassaan maan päälle. Kun olet päässyt sinne, niin ota tuo hopeinen harso hänen päästään ja heitä se laskuovesta minulla takaisin. Silloin on prinsessasi muuttuva lihaksi ja vereksi kuten kaikki muutkin ihmiset sitä ovat; sillä nythän hän vaan on uni."

Silloin kiitti Uni-Jaakko sydämmellisesti ja sanoi: "Rakas kuningas, koskapa sinä olet niin tavattoman hyvä, niin uskaltanen vieläkin jotain pyytää. Näetkös, kuninkaantytär minulla nyt kyllä on, mutta minulta puuttuu yhä edelleen kuningaskunta, ja onhan se aivan mahdotonta, että kuninkaantytär voisi olla valtakuntaansa vailla. Etkö voi minulle semmoista hankkia, olkoonpa se sitten kuinka pieni tahansa?"

Siihen vastasi kuningas. "Näkyväisiä kuningaskuntia, ei minulla tosiaankaan ole annettavissa, mutta kyllä näkymättömiä ja näistä olet saava yhden, isoimpia ja ihanimpia mitä minulla vielä on."

Silloin kysyi Uni-Jaakko, millainen tuo näkymätön kuningaskunta onkaan; kuningaspa vaan viittasi salamyhkää siihen, että hän kyllä oli oppiva sen tietämään, että hän oli vielä kerran ihmettelevä sen komeutta ja ihanuutta.

"Onhan", sanoi hän, "tavallisilla, näkyväisillä kuningaskunnilla myös ikävät puolensa. Sinä olet esimerkiksi tavallisen valtakunnan kuningas ja varhain aamulla astuu ministeri vuoteesi ääreen ja virkkaa: Majesteettinne, minä tarvitsen tuhat markkaa valtakunnan menoihin. Sinä avaat valtionkassakaapin etkä löydä sieltä penniäkään! Mitä sinä silloin teet? Tahi toisekseen: sinua vastaan käydään sotaa, ja se toinen kuningas, joka on voittanut sinut nai sinun prinsessasi, vaan sinut sulkee hän tyrmään. Semmoista ei näkymättömässä kuningaskunnassa voi tapahtua!"

"Mutta jos me emme sitä näe", kysyi Uni-Jaakko yhä vaan hiukan huolissaan, "mitä hyötyä meillä sitten onkaan koko kuningaskunnastamme?"

"Voi sinua kummallista ihmistä", sanoi kuningas siihen ja nosti etusormensa otsalleen, "sinä ja prinsessasi, te sen kyllä näette! Te näette hyvinkin ne linnat ja puutarhat, niityt ja metsät, jotka valtakuntaanne kuuluvat! Te asutte siinä, käytte kävelemässä siinä ja voitte sille tehdä mitä vaan haluatte, ainoastaan muut ihmiset eivät sitä näe."

Silloin ihastui Uni-Jaakko suuresti, sillä hän oli jo ruvennut pelkäämään, että ihmiset hänen kylässään ehken katsoivat kierosti häneen, jos hän tulisi prinsessoineen takaisin kotiinsa ja hänestä tulisi kuningas. Hyvin liikutettuna sanoi hän jäähyväiset unien kuninkaalle, nousi prinsessan kanssa nuot viisisataa porrasaskelta ylöspäin, otti hopeisen harson hänen päästään ja heitti sen alas. Sitten tahtoi hän sulkea laskuoven, mutta se oli hyvin raskas. Hän ei voinut sitä pidättää, vaan antoi sen pudota. Silloin syntyi siitä niin kova paukahdus, kuin jos olisi yht'aikaa laukaissut monta tykkiä, ja hän meni hetkeksi tainnuksiin. Kun hän taas tointui, istui hän oman tupansa edustalla vanhalla myllynkivellään ja hänen vieressään prinsessa, ja hän oli lihaa ja verta kuten tavallinen ihminen. Tämä piti häntä kädestä, hyväili sitä ja sanoi: "Sinä oma rakas tuhmeliinini, etkö ole uskaltanut näin pitkään aikaan sanoa kuinka sinä minua rakastat? Oletko sinä pelännyt minua?"

Ja kuu nousi taivaalle ja valaisi joen, aallot laulaen loiskivat rantaa vastaan ja metsä humisi; mutta he vaan yhäti siinä istuivat ja pakinoivat. Silloin oli kuin jos äkkiä pieni musta pilvi olisi pimentänyt kuun, ja samassa putosi jotain, ikäänkuin iso moninkerroin taitettu huivi, heidän jalkainsa juureen. Ja sitten paistoi taasen kuu täydeltä terältä. He nostivat huivin maasta ja rupesivat sitä levittämään. Mutta se oli hyvin hieno ja taitettu niin moneen sataan kertaan, että he tarvitsivat pitkän aikaa siihen. Kun he lopullisesti olivat saaneet sen täydellisesti levitetyksi oli se kuni iso kartta. Keskessä juoksi joki ja molemmin puolin oli kaupunkeja, metsiä ja järviä. Silloin huomasivat he, että se oli kokonainen kuningaskunta ja että hyvä unienkuningas oli antanut sen taivaasta heille pudota. Ja kun he nyt tarkastivat pientä tupaansa oli se muuttunut ihmeelliseksi linnaksi, jossa oli lasiset portaat, marmori kiviset seinämät, samettiset seinäverhot ja sinihuippuiset solakat tornit. Nyt koettivat he tointua ja menivät linnaan ja kun he astuivat sisään olivat jo heidän alamaisensa koolla ja kumarsivat syvään. Rummut pärisivät ja torvet kaikuivat ja nuoret jalosukuiset pojat kävivät heidän edellään ja siroittelivat kukkia heidän tielleen. Niin oli heistä nyt tullut kuningas ja kuningatar.

Mutta seuraavana aamuna levisi kuin kulovalkea kylään tieto siitä, että Uni-Jaakko oli palannut kotiin ja että hän oli tuonut nuoren vaimon muassaan. "Hän nyt oikein typerä lieneekin", sanoivat ihmiset. "Minä olen hänet jo varhain tänä aamuna nähnytkin, kun menin metsään", ehätti eräs talonpoika sanomaan. "Hän seisoi miehensä kanssa oven suussa. Ei hän sen kummempi ole, tavallinen ihminen vaan, pieni ja hento. Ja jokseenkin köyhästi puettu hän myöskin oli. Mikähän siitä lopultakin tullee! Miehellä ei ole mitään rikkautta ja tuskinpa toisellakaan mitään lienee!"

Niin juorusivat nuo tuhmat ihmiset, sillä he eivät voineet nähdä, että hän oli kuninkaantytär. Eivätkä he tuhmuudessaan huomanneet, että pieni tupa oli muuttunut isoksi, ihmeelliseksi linnaksi, sillä olihan se näkymätön kuningaskunta, joka oli Uni-Jaakolle taivaasta pudonnut. Siitäpä syystä hän ei noista tuhmista ihmisistä välittänytkään, vaan eli muhkeasti ja tyytyväisenä kuningaskunnassaan rakkaan prinsessansa parissa. Ja hän sai kuusi lasta, jotka olivat toinen toistansa kauniimmat ja he olivat pelkkiä prinssejä ja prinsessoja. Mutt'ei kukaan kylässä tietänyt siitä niin mitään, sillä sen asukkaat olivat aivan jokapäiväisiä ihmisiä, jotka olivat ihan liian yksinkertaisia sitä huomatakseen.

Kuningattaresta joka ei osannut mesileipiä leipoa ja kuninkaasta, joka ei tainnut huuliharppua soittaa

Makeanmaan kuningas, joka jo muutama vuosi sitten oli ehtinyt parhaimpaan ikäänsä, oli juuri noussut nukkumasta ja istui paitasillaan tuolilla, vuoteensa vieressä. Hänen edessään seisoi hänen hoviministerinsä ja ojensi hänelle hänen sukkansa, joista toisella oli iso reikä kantapäässä. Mutta vaikka ministeri oli hyvin huolellisesti kääntänyt sukat niin, ettei kuningas huomaisi reikää, ja vaikka kuningas muutoin huolehti enemmän kauniista saappaista kuin eheistä sukista, ei reikä tällä kertaa jäänyt hänen kuninkaalliselta tarkkanäköisyydeltään huomaamatta. Kauhistuen otti hän sukan ministeriltä, pisti etusormensa reijästä niin, että se näkyi niveltä myöten, ja sanoi huoaisten:

"Mitä se minua auttaa, että olen kuningas, kun minulla ei ole kuningatarta! Mitä sanoisit, jos ottaisin itselleni vaimon?"

"Majesteettinne", vastasi ministeri, "se on ylevä aate, aatos joka varmaan olisi minussakin suurimmassa alamaisuudessa herännyt, ellen olisi itsessäni tuntenut, että Teidän Majesteettinne itse kaikissa tapauksissa oli suvaitseva lausua sen tänä päivänä!"

"Hyvä!" vastasi kuningas, "mutta luuletteko, että minun on niin helppo löytää vaimo, joka sopii minulle?"

"Älä unhoita, että minulla on suuret vaatimukset. Jos mieli jonkun kuninkaantyttären olla minulle mieliksi, niin täytyy hänen olla älykäs ja kaunis! Jaompa siinä vielä eräs seikka, johon kiinnitän erittäin suurta huomiota: sinä tiedät kuinka mielelläni minä syön mesileipiä. Koko minun valtakunnassani ei ole ainoatakaan ihmistä, joka osaa niitä leipoa, ei ainakaan niinkuin niitä pitäisi leipoa, ei liian koviksi eikä liioin pehmeiksikään, vaan murakoiksi: hänen täytyy välttämättömästi osata mesileipiä leipoa."

Kun ministeri kuuli tämän valtasi, hänet suuri pelko. Mutta hän karaisihe ja vastasi: "Kuningas, semmoinen kuin Teidän Majesteettinne on, on epäilemättä löytävä semmoisenkin prinsessan, joka osaa leipoa mesileipiä."

"Noh niin, silloinpa tahdomme yhdessä tiedustella", virkkoi siihen kuningas ja vieläpä samana päivänä alkoi hän kiertomatkansa niitten erinäisten naapuriensa luo, joilla hän tiesi olevan naimaikäisiä prinsessoja. Mutta näitä kaikkia olikin vaan kolme, jotka olivat samalla niin älykkäitä ja kauniita, että he olivat kuninkaan mielenmukaisia eikä yksikään heistä osannut leipoa mesileipiä.

"Mesileipiä en todellakaan osaa leipoa", sanoi ensimmäinen näistä, kun kuningas tätä asiaa häneltä tiedusteli, "mutta kyllä pieniä, sievoisia mantelileivoksia. Etkö tyydy semmoisiin?" "En", vastasi kuningas, "mesileipiä niiden olla täytyy!"

Toinen kuninkaantytär, kun he nimittäin samaa asiaa häneltä tiedustelivat, maiskautti kieltään ja sanoi suuttuneena: "Antakaa minun olla rauhassa tyhmyyksiltänne! Semmoisia kuninkaantyttäriä, jotka mesileipiä leiposivat, ei ole olemassa!"

Kaikkein hulluimmin kävi kuninkaalle kolmannen luona, hänen, joka kumminkin oli kaunein ja älykkäin. Sillä hän ei antanut kuninkaalle edes aikaa kysymiseen, vaan kysyi itse, josko hän taisi huuliharppua soittaa. Ja kun kuningas vastasi tähän kieltävästi, antoi hän hänelle rukkaset ja tuumasi, että se pahoitti häntä kovin. Muutoin oli hän hänelle mieleen, mutta hän kuuli niin tavattoman mielellään huuliharppua soitettavan ja oli päättänyt ottaa vaan sen miehekseen, joka taisi tätä soittokonetta soittaa.

Silloin ajoi kuningas ministereineen takaisin kotiin ja kun hän astui vaunustaan, sanoi hän alakuloisena: "Siitä siis ei tullutkaan mitään!"

Mutta kuninkaalla täytyy välttämättömästi olla kuningatar ja pitemmän ajan kuluttua kutsutti hän vielä kerran ministerin luokseen ja selitti hänelle, että hän oli luopunut toiveistaan löytää sellaista kuninkaantytärtä, joka taisi mesileipiä leipoa, ja että hän oli päättänyt ottaa vaimokseen sen prinsessan, jonka luona he edellisellä kerralla ensinnä olivat olleet. "Hän se on, joka osaa leipoa noita pieniä mantelileivoksia", lisäsi hän. "Mene hänen luokseen ja kysy, tahtooko hän tulla vaimokseni."

Seuraavana päivänä tuli ministeri takaisin ja kertoi, että tuo kuninkaantytär ei enää ollut saatavissa. Hän oli mennyt naimisiin sen maan kuninkaalle, missä pippuri kasvaa.

"Noh, mene sen toisen prinsessan luo!" Mutta ministeri tuli nytkin tyhjin toimin takaisin: vanha kuningas oli sanonut, että asia pahoittaa häntä sanomattomasti, mutta että hänen tyttärensä oli valitettavasti kuollut eikä hän siis voinut häntä antaa.

Silloin mietti kuningas kauvan aikaa, mutta koskapa hän välttämättömästi tahtoi saada kuningattaren, niin käski hän ministerin matkustaa vielä kolmannenkin kuninkaantyttären luo, ehken oli hän sillä välin muuttanut mieltään. Ja ministerin täytyi totella, vaikka hänellä oli hyvin vähän halua siihen, ja vaikka hänen vaimonsa sanoi, että se nyt varmaan oli joutavaa. Kuningas odotti huolestuneena hänen takaisintuloaan. Sillä hän ajatteli prinsessan tekemää kysymystä, mitä huuliharpun soittamiseen tuli, ja tämä muisto kiusasi häntä.

Kolmas prinsessa otti kumminkin ministerin hyvin ystävällisesti vastaan ja sanoi hänelle, että oikeastaan oli hän vakaasti päättänyt ottaa ainoastaan sen miehekseen, joka taisi huuliharppua soittaa. Mutta olihan sekin hänen nuoruudenunelmiaan! Hän huomasi, ettei tämä hänen toivomuksensa voisi toteutua ja kun kuningas muutoin oli hyvin hänelle mieleen, niin tahtoi hän ottaa hänet miehekseen.

Silloin ajoi ministeri takaisin sen mitä hevoset vaan juosta jaksoivat ja kuningas syleili häntä ja antoi hänelle Hännystelijä-ritariston suuren tähden kaulassa kannettavaksi. Monivärisiä lippuja ripustettiin kaikkiin paikkoihin kaupungille, köynnöksiä kadun yli toisesta talosta toiseen, ja häitä vietettiin niin muhkeasti, etteivät ihmiset kahteen viikkoon tietäneet mistään muusta puhuakkaan.

Mutta kuningas ja kuningatar elivät iloiten ja riemuiten kokonaisen vuoden, kuningas oli tykkönään unhoittanut mesileivät ja kuningatar samaten huuliharpun.

Eräänä aamuna nousi kuningas sängystään väärältä puolen ja kaikki kävi hullusti. Satoi koko päivän, valtaomena putosi lattialle ja se pieni risti, mikä on sen päässä, katkesi, sitten tuli hovimaalari ja toi valtakunnan uuden kartan ja kun kuningas sitä katseli huomasi hän, että maat olivat siinä merkityt punaisella värillä eikä sinisellä niinkuin hän oli käskenyt, ja vihdoin oli kuningattarella päänkivistys.

Silloin tapahtui, että nuorikot ensi kerran joutuivat riitaan, mistä syystä, sitä he eivät enää seuraavana aamuna itsekkään tietäneet, tahi jos sen tiesivätkin, niin eivät he sitä tahtoneet sanoa. Lyhyesti sanottu: kuningas oli ärtyisällä tuulella ja kuningatar nyrpeällä, tahtoen aina varata viimeisen sanan itselleen. Kun he molemmat olivat kotvan aikaa riidelleet, kohotti kuningatar halveksuen olkapäitään ja sanoi:

"Ajattelin toki, että vihdoin viimeinkin vaikenisit ja olisit morkkaamatta kaikkea mikä vaan eteesi sattuu! Ethän itse edes taida soittaa huuliharppuakaan."

Mutta tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, ennenkun kuningas puuttui häneen puheesensa ja sapekkaasti vastasi: "Etkä sinä edes osaa mesileipiä leipoa!"

Silloin jäi kuningatar ensi kerran sanattomaksi ja oli ääneti, ja molemmat menivät sanaa vaihtamatta kukin huoneeseensa. Täällä istui kuningatar sohvan kulmaan, itki ja ajatteli itsekseen: "Voi sinua hupakkoa! Missä on järkesi? Tyhmemmin et olisi voinut käyttäytyä."

Mutta kuningas kulki edes takaisin huoneessaan, hykerteli käsiään ja sanoi: "Olipa tosi onni, ettei minun vaimoni osaa leipoa mesileipiä! Mitä olisin muuten vastannutkaan, kun hän soimasi minua siitä, etten taida huuliharppua soittaa!"

Kun hän ainakin kolmeen neljään kertaan oli toistanut tämän tuli hän yhä paremmalle tuulelle. Sitten alkoi hän viheltää suosikkilauluaan, katsoi sitten kuningattaren suurta maalattua kuvaa, joka riippui hänen huoneessaan, nousi tuolille pyyhkäistäkseen nenäliinallaan pois sen hämähäkin langan, joka riippui juuri kuningattaren nenän kohdalla, ja sanoi vihdoin:

"Hän on varmaankin hyvin äissään, minun hyvä, pieni vaimoni! Tahdonpa katsoa mitä hän tekee!"

Niin sanoen meni hän ovesta siihen pitkään käytävään, johon kaikki huoneet veivät. Mutta koska kaikki tänään oli nurin, niin oli kamaripalvelija unhoittanut sytyttää lamput, vaikka kello olikin jo kahdeksan iltasilla ja siis pilkkosenpimeä.

Sentähden hapuili kuningas edestään käsillään ja hiipi varovaisesti seinää myöten. Äkkiä tunsi hän jotain pehmeätä. "Kuka siellä?" kysyi hän.

"Minä tahdoin vaan pyytää sinulta anteeksi", vastasi kuningatar "koskapa minä olen sinua niin loukannut."

"Sitä ei sinun ollenkaan tarvitse tehdä!" sanoi kuningas, ja heittäysi hänen kaulaan. "Minussa on enemmän syytä kuin sinussa ja minä olen jo aikoja sitten kaiken unhoittanut. Mutta tiedätkös, kahden sanan käytön valtakunnassamme tahdomme kuolemanrangaistuksen uhalla kieltää, huuliharpun —"

"Ja mesileivän", puuttui kuningatar nauraen puheeseen samassa kun hän vielä salaa pyyhkäsi pari kyyneltä silmistään — ja siihen se tarina loppui.

Eräs nuori talonpoika, jonka maatalous ei ottanut oikein luonnistuakseen, istui kerran aurallansa ja levähti hetkisen, pyyhkäistäkseen hien kasvoistaan. Silloin kulki hänen ohitsensa vanha noita-akka ja huusi hänelle: "Minkätähden sinä vaivaat itseäsi etkä kumminkaan saa mitään aikaan. Kulje kaksi päivää suoraan eteenpäin, kunnes tulet ison petäjän luo, joka kasvaa avonaisella paikalla metsässä kohoten kaikkia muita puita korkeammalle. Jos sinä sen kaadat niin on onnesi taattu."

Talonpoika ei toista käskyä odottanut, vaan otti kirveensä ja lähti matkaan. Kahden päivän kuluttua löysi hän petäjän. Heti paikalla kävi hän sen kimppuun kaataakseen sen, ja samassa kun se kaatui ja ryskien rusahti maahan, putosi sen ylimmästä latvasta linnunpesä, jossa oli kaksi munaa. Munat vierivät maahan ja menivät rikki ja toisessa tuli nuori kotka ulos, toisesta vierähti pieni kultasormus:

Kotka kasvoi silmin nähtävästi kunnes se oli noin puolet miehen pituudesta, räpäytteli siipiään ikäänkuin jos olisi se tahtonut koettaa niiden kestävyyttä, kohosi jonkun verran maasta ja huusi sitten:

"Sinä olet minut pelastanut! Ota kiitollisuuteni osoitteeksi sormus, joka oli toisessa munassa! Se on ihmesormus. Jos sinä kierrät sitä sormessasi ja lausut jonkun toivomuksen, niin toteutuu se heti paikalla. Mutta sormuksessa ei ole varaa kuin vaan yhteen ainoaan toivomukseen. Kun se on toteutunut, niin on taikavoima sormuksestakin hävinnyt ja se on vaan kuni tavallinen sormus. Mieti sentähden tarkoin, ennenkun toivomustasi lausut."

Sitten kohosi kotka korkealle ilmaan, liiteli vielä kauvan aikaa suuria kierroksia tehden talonpojan kohdalla ja kiiti sitten kuin nuoli itää kohden.

Talonpoika otti sormuksen, pisti sen sormeensa ja läksi paluumatkalle. Kun tuli, ilta saapui hän erääseen kaupunkiin. Seisoi siellä kultaseppä puodissansa ja hänellä oli paljon kallisarvoisia sormuksia kaupan. Silloin näytti talonpoika hänelle sormuksensa ja kysyi, minkä arvoinen se mahtoi olla. "Eipä sillä juuri ole arvoa niin nimeksikään", vastasi kultaseppä. Silloin purskahti talonpoika äänekkääseen nauruun ja kertoi kultasepälle, että se olikin ihmesormus ja enemmän arvoinen kuin kaikki hänen sormuksensa yhteensä. Mutta kultaseppä oli viekas, keinotteleva mies. Hän kutsui talonpojan luokseen yötä viettämään ja sanoi:

"Sinun tapaisen miehen ja sellaisen kallisarvoisen kalun majoittaminen tuottaa onnea; jää minun luokseni!"

Hän kestitsi häntä mitä vieraanvaraisimmin viinillä ja makeilla sanoilla ja kun tämä yöllä nukkui, otti hän toisen huomaamatta sormuksen hänen sormestaan ja pani aivan tavallisen sormuksen sen sijaan. Seuraavana aamuna voi kultaseppä tuskin odottaa, kunnes talonpoika oli lähtenyt matkaansa. Hän herätti hänet jo aamun koittaessa ja sanoi: "Sinulla on pitkä matka. On parempi, että laittaudut jo varhain matkallesi."

Niin pian kun talonpoika oli lähtenyt tiehensä, meni hän kiireimmän kautta huoneeseensa, kiersi oven lukkoon, asettui keskelle huonettaan, kiersi sormusta ja huudahti: "Tahdon heti paikalla saada satatuhatta markkaa!"

Tuskin oli hän saanut tämän sanotuksi, niin alkoi sataa kovia, kiiltäviä markankappaleita niinkuin olisi saavista kaatanut ja markat iskivät häntä päähän, olkapäihin ja käsivarsiin. Hän alkoi surkeasti huutaa ja yritti juosta ovesta ulos, mutta ennenkun hän ehti avata sen, kaatui hän verissään lattialle. Mutta rahasade ei lakannut ja kohta murtui lattia painon alta ja kultaseppä rahoineen putosi suin päin syvään kellariin. Sitten satoi markkoja yhä edelleen, kunnes lukumäärä oli täysi ja lopulta makasi kultaseppä kuolleena kellarissaan suurine rahoineen. Melun houkuttelemina riensivät naapurit paikalle ja kun he löysivät kultasepän kuolleena rahaläjän alta sanoivat he: "Ompa se kumminkin kova onnen sattuma, kun kerrankin rahan siunausta noin tulvimalla tulee." Sitten tulivat perillisetkin ja jakoivat saaliin keskenään.

Sillä välin kulki talonpoika tyytyväisenä kotiinsa ja sinne tultuaan näytti hän sormuksen vaimolleen. "Nyt ei meiltä enää voi puuttua mitään, rakas vaimoni", sanoi hän. "Olemme saaneet onnesta kiinni. Tahdomme vaan oikein visusti punnita, mitä itsellemme toivoisimme."

Mutta vaimo tiesi paikalla hyvän neuvon. "Mitä sinä siitä tuumit", sanoi hän, "jos toivoisimme itsellemme hiukan enemmän peltomaata? Meillähän on sitä niin vähäsen. Tuolla ulottuu vieras palsta peltoimme keskeen: sen toivomme itsellemme."

"Sepähän nyt kannattaisi", sanoi mies. "Kunhan vaan teemme vuoden ajan uutterasti työtä ja meitä onni suosii, niin voimme sen ehken ostaa." Sitten tekivät mies ja vaimo vuoden ajan työtä oikein voimainsa takaa eivätkä he koskaan ennen olleet saaneet niin runsasta satoa ja nyt voivat he ostaa palstan ja heillä oli sittenkin vähän rahaakin tähteenä. "Näetkös", sanoi mies, "meillä on palstamme ja yhä vielä toivomisen varaa."

Silloin tuumi vaimo, että olisippa hyvä, jos he toivoisivat itselleen vielä yhden lehmän ja yhden hevosen lisäksi. "Vaimo", vastasi mies, helistellen tähteenä olevia rahoja housuntaskussaan, "miksikä hukkaisimme toivomustamme semmoiseen vähäpätöiseen asiaan. Lehmän ja hevosen saamme muutenkin."

Ja aivan oikein, vieläkin vuoden kuluttua olivat he ansainneet sekä lehmän että hevosen. Silloin hykerteli mies tyytyväisenä kämmeniään ja sanoi: "Olemme taasen säästäneet toivomuksemme koko vuoden ajan ja kumminkin saaneet kaiken sen mitä toivoimme. Ompas meillä onnea!" Mutta vaimo koki nyt todenteolla taivuttaa miestään toivomusta lausumaan.

"Minä en enää sinua tunne samaksi ihmiseksi", virkkoi hän. "Ennen sinä aina valittelit ja säälittelihet ja toivoit itsellesi jos jotakin, ja nyt kun voit sen saada, jota tahdot, niin vaivaat ja kiusaat itseäsi, olet kaikkeen tyytyväinen ja annat parhaimpain vuosien mennä hukkaan. Voisit olla kuningas, keisari, kreivi tahi rikas talonisäntä, kaikki arkkusi voisivat olla rahoja täynnä — etkä voi päästä selville siitä, mitä tahtoisit valita."

"Ole nyt kiusaamatta ja hätilöimättä", vastasi talonpoika. "Me olemme kumpaisetkin vielä nuoria ja elämä on pitkä. Sormuksessa on vaan yhden ainoan toivomuksen varaa ja se on pian kulutettu. Puuttuuko meiltä sitten mitään? Emmekö ole sormuksen saatuamme vaurastuneet niin, että koko maailma sitä kummastelee? Ole siis järkevä. Voithan sinä aina sillä välin miettiä, mitä voisimme itsellemme toivoa."

Siihen jäi asia sillä kertaa. Mutta oli todellakin kuin jos sormus olisi tuonut mukanaan runsasta siunausta, sillä aitat ja kammiot tulivat vuosi vuodelta yhä enemmän täyteen ja muutamain vuosien kuluttua oli pienestä köyhästä talonpojasta tullut rikas ja mahtava talonisäntä, joka päivät pitkään aherti renkineen, ikäänkuin jos hän olisi tahtonut työllään ansaita koko maailman, mutta joka iltakellon soitua mukavasti ja tyytyväisenä istui talonovensa edustalla ja vastasi ihmisten tervehdyksiin, kun he toivottivat hänelle hyvää iltaa.

Niin kului vuosi vuoden jälkeen. Silloin tällöin, kun he olivat kahden kesken eikä kukaan voinut sitä kuulla, muistutti kyllä vaimo miestään sormuksen olemassaolosta ja teki hänelle jos minkälaisia ehdoituksia. Mutta kun mies joka kerran vastasi, että heillä oli vielä ylenkyllin aikaa ja että paras osa tulee aina viimeiseksi, niin teki hän sitä yhä harvemmin, ja lopulta tuskin tapahtuikaan, että he olisivat sormuksesta puhuneet. Tosin kyllä kiersi talonpoika itse sormustaan ainakin parikymmentä kertaa päivän kuluessa, mutta hän kavahti toivomusta lausuakseen.

Jo kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta oli kulunut ja talonpoika ja hänen vaimonsa olivat tulleet vanhoiksi ja valkohapsisiksi, mutta toivomus oli yhä vaan lausumatta. Silloin osoitti Jumala heille armoansa ja antoi heidän kummankin samana yönä nukkua kuoleman uneen.

Lapset ja lapsenlapset seisoivat kumpaisenkin ruumisarkun ympärillä ja itkivät, ja kun eräs heistä aikoi ottaa sormuksen säilyttääkseen sitä muistona, sanoi vanhin poika:

"Anna isän viedä sormus mukanaan hautaan. Koko elinaikanaan on hänellä ollut oma salaisuutensa sormuksessa. Se kai on jokin rakas muistolahja. Äitikin katseli sormusta niin usein; eiköhän hän vaan liene nuorra ollessaan lahjoittanut sen isälle."

Niin tapahtui, että vanha talonpoika haudattiin sormuksineen, joka oli olevinaan ihmesormus, mutta ei sitä ollutkaan ja joka kumminkin oli tuonut niin paljon onnea taloon, kuin vaan ihminen voi itselleen toivoa. Sillä oikealla ja väärällä on aina oma suuri eronsa; ja huono ase hyvässä kädessä on aina enemmän arvoinen, kuin hyvä ase huonommassa.

"Poikamme on aika metsästäjä", sanoi vanha kuningas. "Hän ratsastaa joka päivä jousineen metsään. Mutta ei hän koskaan tuo mitään saalista mukanaan kotiin saakoon hän sitä sitten kuinka paljon tahansa, sillä hän lahjoittaa kaiken, minkä hän saa, köyhille. Hän on hyvin hyvä ihminen."

Niin sanoi vanha kuningas kuningattarelle. Mutta metsänkauriit ajattelivat aivan toisin. He eivät ollenkaan Heinoa pelänneet, sillä he tunsivat hänet jo kauvan aikaa ja tiesivät, ettei hän heille mitään pahaa tehnyt. Hänhän aina vaan ratsasti metsän läpi metsän toiseen rantaan ja tuolla metsänrannassa oli pieni tupa, jonka puut ja pensaat melkein tykkönään peittivät ja jonka akkunat ja ovet olivat muratin ja vuohilehden verhoomina. Mutta oven edustalla seisoi Sinisilmä ja kun hän näki kuninkaanpojan tulevan, loistivat hänen silmänsä kuni kaksi tähteä ja valaisivat hänen kasvonsa. —

Mutta Heino vaan ei tuonut mitään saalista kotiin ja tahtoi aina ratsastaa yksinään, ja jos hänen isänsä ratsasti hänen mukanaan, niin he eivät tavanneet yhtäkään otusta. Silloin vanha kuningas huomasi, että Heinon metsästysretkillä oli jokin erikoinen tarkoitus. Hän antoi erään palvelijan salaa hiipiä hänen jäljissään ja tämä kertoi kaiken. Silloin nousivat veret hänen päähänsä ja hän vihastui kovin, sillä Heino oli hänen ainoa poikansa ja hänellä oli aikomus naittaa hänet erään mahtavan kuninkaan tyttären kanssa. Hän kutsutti sentähden luokseen kaksi metsästäjää, näytti heille ison kultamöykyn, joka oli yhtä iso kuin heidän päänsä ja lupasi lahjoittaa sen heille, jos he vaan Sinisilmän tappaisivat.

Mutta Sinisilmällä oli lumivalkoinen kyyhkynen, joka joka päivä istui metsän korkeimmassa puussa ja tähysteli kuninkaan kartanoon päin. Kun Heino nousi ratsunsa selkään tullakseen Sinisilmän luo, lensi se nopeasti hänen edellään räpäytti siivillään ikkunaan ja huusi:

"Kuuluu risukosta rapse,
Ratsun kavioiden kapse,
Sinisilmä, sulhosi
Sieltä varmaan saapuvi!"

Kun nyt kyyhkynen illan tullessa näki kummankin metsästäjän hiipivän metsään, aavisti se pahaa. Se lensi nopeasti linnaan, Heinon ikkunalle ja räpäytteli siivillään ikkunanruutuihin, kunnes tämä tuli avaamaan ikkunan, ja kertoi sitten hänelle kaikki tyyni. Hurjaa vauhtia hyökkäsi Heino metsään ja kun hän saapui pimeälle tuvalle olivat jo metsästäjät nuorilla sitoneet Sinisilmän ja neuvottelivat nyt, miten he hänet tappaisivat. Silloin sivalsi Heino heidän päänsä poikki, kantoi ne kotiin ja asetti ne isänsä huoneen kynnykselle.

Vanha kuningas ei voinut koko yönä nukkua, vaan kuuli alituiseen hiljaista vaikeroimista ja ähkimistä ovensa takaa. Kun aamu koitti, nousi hän ylös ja katsahti syytä tähän. Siinä oli kynnyksellä kummankin metsästäjän pää ja niiden välissä Heinon kirjoittama kirje, jossa hän sanoi, ettei hän enää huolinut ei isästä eikä äidistä ja että hän tahtoi jok'ikisen yön nukkua Sinisilmän kynnyksellä paljastettu miekka kainalossa. Joka vaan tulisi Sinisilmälle pahaa tekemään, häneltä oli hän sivaltava pään poikki, samoin kuin hän oli tehnyt kummallekin metsästäjälle, olipa hän vaikka kuningas itse.

Kun vanha kuningas oli tämän lukenut, hämmästyi hän kovin. Hän meni kuningattaren luo ja kertoi hänelle kaiken. Mutta tämä torui häntä siitä, että hän oli tahtonut tappaa Sinisilmän, ja sanoi: "Sinä olet pilannut koko asian. Kuka nyt aina kaikki tappaa tahtoo. Te miehet, te olette tyhmiä, niin toinen kuin toinenkin! Teillä ei muuta neuvoa ole kuin: joko taipua tahi murtua. Tänäänkin olen pesijältä saanut kuusi sinun paitaasi ja kaikista kuudesta ovat kaulussidenauhat poissa. Missä ne ovat? Sinä olet ne tietystikin riuhtaissut poikki, koskapa olit sitonut ne umpisolmuun, sen sijaan että olisit ne kärsivällisesti aukaissut. Ja Heino on aivan sinun kaltaisesi. Nyt minun täytyy saattaa kaikki entiselleen!"

"Noh niin, niin", vastasi kuningas, joka kai huomasi, että kuningatar oli oikeassa, "olehan nyt tyyni äläkä toru; ei asia siitä parane."

Ja kuningatar heittelihe vuoteessaan koko yön sinne tänne ja mietiskeli, mitä hänen tulisi tehdä. Niinpian kun päivä valkeni, meni hän niitylle ja kaivoi maasta juurineen erään kasvin, joka oli myrkyllinen ja jolla oli mustat marjat. Sitten meni hän metsään ja istutti sen juuri tien viereen.

Kun hän tuli takaisin kysyi kuningas häneltä, mitä hän oli tehnyt. Hän vastasi: "Minä olen istuttanut erään kasvin hänen tielleen, sillä on punainen kukka; joka sen taittaa, hänen täytyy unhoittaa lemmittynsä."

Kun Heino seuraavana aamuna kulki metsän läpi, oli kasvi tien vieressä ja sille oli kasvanut kaunis, punainen kukka; se kimalteli auringon paisteessa ja tuoksui niin kovin, että hän oli melkein pyörtymäisillään. Mutta vaikka yöllä oli tullut kova kaste maahan, niin oli kumminkin sekä kasvi että kukka aivan kuivina. Silloin kysyi hän: "Mikä kasvi sinä olet, johon ei kastekaan tartu?"

Kukka vastasi: "Kasvi semmoinen, jota ei kukaan muu kuin kuninkaan lapsi voi löytää."

Sitten hän taasen kysyi: "Mutta jos minä sinut taittaisin?" ja kukka vastasi: "Silloin kukoistaisin vielä muhkeammin, sä uljas kuninkaanpoika."

Silloin hän ei enää voinut mieltänsä malttaa, vaan taittoi kukan ja kun hän oli sen tehnyt oli hän unhoittanut lemmittynsä ja meni vanhempainsa luokse linnaan.

Kun hänen äitinsä näki hänen tulevan, oli hänellä punainen kukka napinlävessä. Silloin arvasi tämä, että kaikki oli onnistunut ja hän huusi kuninkaan luokseen. Tämä meni poikaansa vastaanottamaan, toi hänelle kultaisen kypärän ja kultaisen haarniskan ja sanoi: "Minä olen jo vanha ja huono; mene maailmaan katsomaan miltä siellä näyttää. Jos palaat kahden vuoden kuluttua takaisin, niin olen antava sinulle kuningaskuntani." Silloin valitsi Heino itselleen kolmekymmentä aseellista matkakumppania, kulki heidän seuraamana toisesta kuningaskunnasta toiseen ja ihmetteli maailman ihanuutta. —

Mutta, kun Heino ei tullut takaisin, huomasi Sinisilmä hyvinkin, että hän oli hänet hyljännyt. Joka aamu lähetti hän valkoisen kyyhkysensä lentämään ja sen täytyi lentää siksi kunnes se oli löytänyt Heinon. Ja joka ilta tuli valkoinen kyyhkynen takaisin ja kertoi Sinisilmälle, missä Heino oli ja miten hänen kävi:

"Ylpeänä vaeltaapi pitkin maailman rantaa."
"Tokko aatteet konsanaan kullan luokse kantaa?"
"Maailman kultaa, kunniaa etsein sinut unhottaa!"

Kaksi vuotta oli jo kulunut, silloin tuli valkoinen kyyhkynen taaskin eräänä iltana takaisin, mutta sillä oli veripilkku siivessänsä.

Samassa huomasi hän veripilkun ja tuli hyvin murheelliseksi: "Onko hän kuollut?" kysyi hän:

Kultas vaipui tuohon
Virvatulten suohon
Syliin valhevalojen
Kauniin kuningattaren!"

Silloin käski Sinisilmä valkoisen kyyhkysen asettua hänen olkapäälleen tietä osoittamaan ja läksi vaeltamaan, Heinoa etsimään.

Kun hän oli kulkenut kolme päivää, tuli hän virvatulien suolle, jossa Heino lumottuna oli. Hän asettui hiljaa tien viereen odottamaan kunnes tulisi ilta. Kun tuli pimeä, niin meni taivaskin pilviin, jotka kiitivät hirmuista vauhtia eteenpäin. Lepistön lehdet kahisivat sateessa eikä aikaakaan niin näki hän kaukana ensimmäisten sinisten liekkien nousevan suosta. Silloin kohenteli hän hameitaan, astui rohkeasti kaislikkoon ja kulki eteenpäin, koko ajan pelvotta tähystäen virvatulia. Tie oli vaivaloinen, sillä kohta upposi hän nilkkaa myöten suohon, tuuli ajoi hänen hiuksensa hajalle, niin että hänen täytyi pysähtyä sitoakseen ne isoksi niskasolmuksi ja sade huuhtoi hänen kasvojaan. Mutta suo tuli yhä syvemmäksi ja siniset liekit, jotka yhä taajalukuisempina kaikin paikoin nousivat näkyviin näyttivät pilkkaavan häntä. Sillä joskohta kotvan aikaa näytti siltä kuin jos ne olisivat liikkumattomina olleet tahi vieläpä tulleet hälle vastaan, niin että hän jo toivoi piankin tavoittavansa ne, niin liukuivat ne kuitenkin kohta takaisin suon keskelle, tahi sammuivat äkkiä, noustakseen taasen kauempana olevassa paikassa näkyviin. Hän upposi nyt melkein polvin suohon eikä voinut astua enemmän kuin kaksi tahi kolme askelta eteenpäin levähtämättä. Silloin taukosi rajuilma, kuun kapea puolisko tuli pilvien välistä näkyviin ja hänen edessään keskellä isoa mustavetistä suohautaa kohosi Suottaren lumottu linna.

Valkoiset portaat veivät tyynestä vedenpinnasta suureen, avonaiseen etusaliin, jota monet siniset ja vihreät kristalliset pilarit kannattivat ja tässä salissa tanssi kirjavana tuiskuna lukematon joukko virvatulia erään erikoisen kirkkaasti loistavan, muiden keskestä korkeammalle kohoavan liekin ympäriltä. Äkkiä erosi sekavasta tungoksesta joukko virvatulia ja muodostivat kaksi kiehkuraa, jotka huimaavaa vauhtia hyökkäsivät salista. Ja sillä välin kun toinen näistä jäi linnan portaitten yläpäähän, lähestyi toinen nopeasti ja kohta eroitti Sinisilmä kaksitoista kalpeata, mutta ihmeellisen kaunista neitosta, joilla oli otsassaan kultaiset pantanauhat, ja niiden etupuolessa pienet maljantapaiset syvennykset, joissa sininen liekki paloi. Hurjasti tanssien kiitivät he kohti Sinisilmää ja piirittivät hänet ja linnasta kuuluvan, lumoovan soiton säestyksellä lauloivat he:

"Piirihin piirihin Joudu sisko, leikkihin! Linnassa ylhäällä Sua oottaa ystävä!

Mainen rakkaus unohda,
Joukkohomme kiiruhda!
Tänne tullut, tänne jää,
Monta tääll' on ystävää!"

Mutta Sinisilmä katsoi rauhallisna ja väistämättä henkiin isoin kirkkain silmin ja sanoi: "Te ette taida minulle mitään! Jumala yksin tietää, jos minä hengissä pääsen tästä suosta, mutta jos minun täytyykin kuolla, niin ette kumminkaan saa minua valtoihinne!"

Silloin pakenivat neitoset eri suunnille suon piilopaikkoihin. Mutta niiden sijaan kiiti toinen virvatulien kiehkura, joka tähän saakka oli tanssinut linnan portaitten edessä. Sen muodosti kaksitoista ihmeenkaunista, mutta kuolonkalpeaa poikaa, joilla niinikään oli sinertävät liekit otsissaan. He piirittivät Sinisilmän ja tanssivat hitaasti hänen ympärillään vuoronperään kohottaen valkoiset käsivartensa päänsä yli ja vuoron viittoen taaksepäin linnaa kohden. Ja etenkin eräs heistä läheni yhäti Sinisilmää, ikäänkuin tahtoisi hän tarttua häneen, ja kun Sinisilmä silmäsi häntä tarkemmin, niin tunsi hän hänet Heinoksi.

Silloin sykähti hänen sydämensä ikäänkuin jos häntä olisi miekalla isketty, ja hän huusi kovasti: "Heino, Jumala auttakoon sinua suuressa hädässäsi!"

Tuskin oli hän tämän saanut huudetuksi, niin puhalsi äkäinen vihuri yli suon ja virvatulet sammuivat. Vesi suohaudassa alkoi lainehtia ja mustat aallot läiskyen alkoivat huuhtoa linnan valkoisia portaita; silloin upposi se äänettömästi syvyyteen ja sen sijalle kohosi neljä mädännyttä paalua, vanhan, pakanain ajoilta säilyneen, kalastajamajan tähteet. Mutta Sinisilmän edessä vyötäisiään myöten suohon uponneena seisoi Heino, elossa niinkuin ennenkin, mutta kalpeana ja surullisena. Hänen hiuksensa riippuivat epäjärjestyksessä hänen silmillään ja hänen kypäränsä ja haarniskansa olivat ruostuneet.

Mutta Sinisilmä ojensi hänelle kätensä ja rohkaisi häntä, ja hän koetti päästä muutaman askeleen eteenpäin. Sitten hän taas pysähtyi ja sanoi:

"Pidä, pidä kiinni vaan,
Ett' et pääse vaipumaan!
Kyllä sinut kannan
Yli soisen rannan!"

Siten auttoi hän häntä askel askeleelta edemmä, mutta yhä vaan jäi hän seisomaan ja sanoi:

"Pidä, pidä kiinni vaan,
Ett' et pääse vaipumaan!
Kyllä sinut kannan
Yli soisen rannan!"

Sanomattomalla vaivalla olivat he vihdoinkin päässeet niin kauas, että he jo matkan päässä näkivät suon reunan, ja maantien, mutta silloin jäi Heino liikkumattomana seisomaan ja huudahti: "En jaksa enää, Sinisilmä! Mene yksin takaisin ja sano äidilleni terveiseni. Sinä kyllä tästä pääset, sillä sinä et uppoa niin syvälle; mutta minä olen melkein sydäntäni myöten suossa." Samassa kääntyi hän taaksepäin katsomaan paikkaa, johon taikalinna oli uponnut.

"Älä katso taaksesi!" huudahti Sinisilmä huolestuneena. Mutta tuskin ehti hän nämät sanat lausuakaan, ennenkun yksinäinen sininen liekki läksi suon keskeltä heitä kohden kiidättämään. Se lähestyi nopeaan ja virvatulien kuningatar, Suotar itse, seisoi heidän edessään. Hänellä oli valkoisista lumpeenkukista sidottu seppele päässä, ja hänen otsapantanaan oli kullankarvainen käärme, joka hiljalleen kiemurteli hänen otsallaan ja hänen hiuksissaan. Palavin silmin katsoi hän Heinoon ikäänkuin olisi hän tahtonut tutkia hänen mieltään. Sitten laski hän kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi rukoillen: "Tule takaisin, Heino!" Ja tämä katsoi häneen ja oli kahden vaiheilla.

Silloin tempasi Sinisilmä hänen miekkansa hänen kupeeltaan ja yritti iskeä sillä Suotarta. Mutta virvatulien kuningatar naurahti ja sanoi: "Voi sinua typerää lasta, mitä sinä minulle mahdat? Minä en ole lihaa ja verta." Samassa tarttui hän Heinoon kiinni ja vetäsi hänet voimakkaasti luokseen, niin että hänen mustat kiharansa peittivät Heinon kasvot. Mutta sieluntuskissaan huusi Sinisilmä: "Ja vaikkapa et olisikaan verta ja lihaa, sinä inhoittava nainen, niin on hän, jonka tahdon kynsistäsi pelastaa semmoinen!" Ja vielä kerran kohotti hän miekkaa voimalliseen iskuun ja kun Suotar vielä kerran yritti viedä Heinon, jonka oikeaan käteen hän oli tarttunut, mukaansa, huusi hän: "Heino, ei se koske!" ja iski häneltä hänen kätensä poikki juuri ranteen kohdalta.

Silloin sammui liekki Suottaren otsalta ja hän itse hälveni kuni utukuva, mutta valkoinen kyyhkynen, joka tähän asti oli Sinisilmän olalla istunut, lensi nyt Heinon olkapäälle.

"Nyt olet pelastettu, Heino!" huudahti Sinisilmä kun hän tämän näki.
"Tule, ei ole enää pitkälti maantielle, ponnista viimeiset voimasi!
Näetkös, et uppoo enää syvälle."

Mutta loppumatkan täytyi hänen melkein kantaa Heinoa, ja kun tämä oli astunut viimeisen askeleen suosta, kaatui hän lopen väsyneenä tielle ja nukkui siihen. Silloin otti Sinisilmä huivinsa ja sitoi hänen haavansa, jotta se herkeisi verta vuotamasta. — Kun hän sitten huomasi, että hän nukkui hiljaa ja rauhallisesti, otti hän sormuksen, jonka Heino oli hänelle lahjoittanut, sormestaan, pani sen hänen sormeensa ja läksi matkalle kotia päin.

Niinpian kun hän pääsi perille, meni hän vanhan kuninkaan luo ja sanoi hänelle, katsoen iloisena häneen suurilla sinisillä silmillään:

"Poikanne olen pelastanut; hän on piakkoin palaava luoksenne. Jumala teitä siunatkoon, minua ette enää koskaan näe."

Silloin puristi vanha kuningas hänet rintaansa vastaan ja sanoi: "Sinisilmä, tyttäreni, sinä voit kantaa kruunua yhtä uljaasti kuin kuninkaankin lapsi! Jos tahdot antaa hänelle anteeksi ja ottaa yksikätisen mieheksesi, niin olet oleva hänen kuningattarensa niinkauvan kuin vaan elänet!"

Tämän sanottuaan avasi hän ovet ja sisään astui Heino ja sulki Sinisilmän syliinsä. Silloin syntyi suuri ilo koko maassa ja kaikki ihmiset tahtoivat nähdä kauniin, hurskaan tytön, joka oli pelastanut kuninkaanpojan.

Mutta kun he olivat vihillä kirkossa, alttarin edessä ja heidän tuli vaihtaa sormuksia, unohti Heino, ettei hänellä oikeata kättä ollutkaan ja ojensi tyngän papille. Silloin tapahtui ihme, sillä kun pappi kosketti tynkää, kasvoi siihen terve käsi, kuni valkoinen kukka ruskeaan oksaan. Mutta rannetta ympäröi punainen juomu, hieno kuni lanka. Se jäi siihen koko hänen elinajakseen.

Lähellä Apoldan kaupunkia Saksanmaalla on vanhain akkain mylly. Se on melkein kuni iso kahvimylly, siinä vaan eroitus, ettei sitä väännetä ylä- vaan alapuolelta. Alhaalla on nimittäin kaksi isoa kampea, joihin kaksi renkiä tarttuu kun on jauhettava. Ylhäältä lasketaan vanhat akat myllyyn: ryppyisinä, hiuksettomina ja hampaattomina ne sinne pannaan ja nuorina he alhaalla tulevat esiin; sievinä ja punaposkisina kuni omenat. Yksi väännähdys vaan ja sitte valmis; vaan ritinää ja ratinaa siinä on niin, että selkäpiitä karsii. Mutta jos kysyy niiltä, jotka tulevat nuortuneina ulos, eikö se hirmuisesti koskenut, niin vastaavat he: "Eihän toki! Ihmeen ihanata se oli! Melkein niinkuin jos olisi herännyt varhain aamulla kun on nukkunut oikein hyvin, kun aurinko paistaa huoneeseen ja linnut laulavat ja puut humisevat ja vielä vuoteessaan loikoilee ja ojenteleikse. Silloinkin jäseniä välistä naksauttaa!"

Pitkän matkan päässä Apoldasta asui ennen vanha vaimo, joka myöskin oli kuullut myllystä puhuttavan. Kun hän nyt hyvin kernaasti olisi tahtonut olla nuori, niin teki hän äkkiä eräänä päivänä päätöksensä ja laittautui matkalle.

Hidasta oli matkan teko; hänen täytyi usein jäädä seisomaan koska häntä niin ryvitti, mutta ajan pitkään pääsi hän kumminkin eteenpäin ja vihdoin viimein pääsi hän myllyllekin.

"Tahtoisin kernaasti tulla nuoreksi taas ja siitä syystä uudelleen jauhatuttaa itseni", sanoi hän eräälle rengille, joka kädet housuntaskuissa istuskeli myllyn edustalla ja puhalteli savuja piipustaan. "Herra Jumala, kuinka tänne on pitkä matka!"

"Istukaa penkille vähäksi aikaa, Liisa-muori", sanoi renki, meni myllyyn, avasi ison kirjan ja tuli sitten pitkä lista kädessään taasen ulos.

"Ei toki!" vastasi renki. "Jauhaminen ei maksa mitään. Mutta tämän alle täytyy Teidän ensinnä kirjoittaa nimenne!"

"Nimenikö kirjoittaa?" toisti vanha vaimo. "Niinkö nimikirjoituksellani perkeleelle lupautua? En, sitä en tee! Minä olen jumalaapelkäävä nainen ja toivon kerran pääseväni taivaaseen."

"Ei täällä kumminkaan niin vaarallisia vaadita", nauroi renki. "Listaan on merkitty kaikki ne tyhmyydet, mitkä eläissänne olette tehneet, samassa järjestyksessä aikoineen ja tuntineen kuin ne tapahtuivat. Ennenkun annatte jauhatuttaa itsenne, täytyy Teidän sitoutua, nuoreksi tultuanne, tekemään vielä kerran samat tyhmyydet ja ihan samassa järjestyksessä; aivan niinkuin ne ovat tähän listaan merkityt."

Sitten katsoi hän listaan ja virkkoi hymyillen: "Onhan niitä tosiaankin koko joukko, Liisa-muori, aika joukko! Kuudennestatoista kuudenteenkolmatta ikävuoteen yksi kutakin päivää kohden, sunnuntaisin kaksikin. Sitten niitä on vähemmän. Mutta alkupuolella neljänäkymmentä, silloin niitä taas, hitto vieköön, on oikein paksulta. Lopulta, niinkuin tavallista on!"

Silloin huokasi vanhus ja sanoi: "Ohhoh, eipä silloin kannatakkaan myllyyn mennä!"

"Niinpä, niin", vastasi renki "useitten ei sitä kannatakkaan tehdä! Senpätähden meillä onkin niin hyvä aika, seitsemän joutopäivää viikossa ja mylly seisoo, varsinkin viime vuosina. Ennen sitä oli liike edes vähäsen vilkkaampaa."

"Eikö ole mahdollista pyyhkiä edes jotakin listasta?" kysyi vanhus vielä kerran ja hyväili rengin poskia. "Kolme asiaa vaan, poikaseni, kaiken muun tahdon, jos nyt niin olla täytyy, tehdä vielä toisenkin kerran."

"Pitäkää listanne", sanoi silloin vanha vaimo hiukkasen mietittyään, "olen menettänyt kaiken halun mennä tuhmaan, vanhaan myllyynne!" ja hän läksi kotiinsa.

Mutta kun hän tuli sinne ja ihmiset kummissaan katsoivat häneen ja sanoivat: "Mutta Liisa-muori, Tehän tulette aivan yhtä vanhana takaisinkin kuin olitte sinne mennessänne! Myllystä kai ei olekaan taikaa?" — niin rykäisi hän ja vastasi: "Onhan sitä siinä kylläkin: mutta minä pelkäsin liian paljon ja mitäs sitten siitä lyhyestä lisäelämästä hyötyä olisikaan? Voi hyvä Jumala!"

Oli kerran vaimo ja hänellä yksi ainoa pieni, tyttölapsi. Tämä oli niin pieni ja kalpea, aivan toisenlainen kuin muut lapset. Sillä kun vaimo meni hänen kanssaan kävelemään, niin jäivät ihmiset usein seisomaan, katsoivat hänen jälkeensä ja kuiskasivat jotain toisilleen. Jos silloin pieni tyttö kysyi äidiltään, minkätähden ihmiset niin kummastuneilta näyttivät, niin vastasi äiti joka kerta: "Koska sinulla on niin soman soma uusi mekko ylläsi." Siihen tyytyi pienokainen. Mutta kun he tulivat taas kotiin, niin nosti äiti tyttärensä syliinsä, suuteli häntä uudestaan ja yhä uudestaan ja sanoi: "Rakas, oma sydänkäpyseni, mitenhän sinun käynee kun kerran kuolen. Ei kukaan ihminen tiedä mikä rakastettava enkeli sinä olet; ei isäsikään!"

Jonkun ajan kuluttua sairastui äiti aivan äkkiä ja yhdeksäntenä päivänä kuoli hän. Silloin heittäysi pienen tytön isä aivan toivottomana kuolleen viereen ja vaati, että hänet haudattaisiin hänen vaimonsa kanssa yhdessä. Mutta hänen ystävänsä puhuivat hänen kanssaan ja lohduttivat häntä; silloin luopui hän aikeestaan ja vuoden kuluttua meni hän uusiin naimisiin toisen naisen kanssa, joka kyllä oli nuorempi, kauniimpi ja rikkaampi kuin hänen ensimmäinen vaimonsa, mutt'ei läheskään niin hyvä.

Pieni tyttö oli koko ajan, sen jälkeen kun hänen äitinsä oli kuollut, istunut aamusta iltaan huoneessaan, sen ikkunassa, sillä hänellä ei ollut ketään, joka olisi tahtonut mennä hänen kanssaan kävelemään. Hän oli tullut vieläkin kalpeammaksi, eikä ollut viimekuluneena vuonna kasvanut ollenkaan.

Kun uusi äiti nyt tuli taloon, ajatteli hän: "Nyt voit auringon kirkkaasti paistaessa mennä kävelemään kaupungin ulkopuolelle kauniita teitä myöten, joiden varsilla ihanat pensaat ja kukat kasvavat ja missä niin paljon hienosti puettuja ihmisiä tapaa." Sillä hän asui pienen, kapean kadun varrella, jonne aurinko vaan harvoin pääsi paistamaan ja jos istuikin ikkunalaudalla, niin näki vaan pienen kolkan sinistä taivasta, palasen niin ison kuin nenäliinan. Uusi äiti menikin, joka päivä kaupungille, niin edellä kuin jälkeenkin puolenpäivän. Silloin puki hän joka kerta ylleen ihmeen kauniin monivärisen puvun, paljon kauniimman kuin yksikään niistä oli ollut, mitkä pikku tytön entisellä äidillä oli ollut, mutta pientä tyttöä ei hän koskaan ottanut mukaansa.

Silloin rohkaisi tämä mielensä ja eräänä päivänä pyysi hän niin hartaasti, että pääsisi mukaan. Mutta uusi äiti kielsi jyrkästi sanoen: "Sinä kait et ole järjissäsi! Mitä ihmiset ajattelisivat, jos minä näyttäytyisin sinun seurassasi? Sinähän olet aivan kyttyräselkäinen. Kyttyräselkäiset lapset eivät koskaan mene kävelemään, ne jäävät aina kotiin."

Silloin vaikeni pieni tyttö, ja niin pian kun hänen uusi äitinsä oli lähtenyt pois, asettui hän tuolille ja katseli itseään peilissä; ja todellakin, hän oli aivan kyttyräselkäinen! Sitten asettui hän taasen ikkunaansa, katseli alas kadulle ja ajatteli hyvää, entistä vanhaa äitiään, joka kumminkin oli ottanut hänet joka päivä mukaansa. Sitten ajatteli hän taasen kyttyräänsä:

"Mitähän siinä mahtanee olla?" sanoi hän itsekseen, "tuollaisessa kyttyrässä täytynee kumminkin jotain olla."

Ja kesä kului loppuun ja kun tuli talvi oli pieni tyttönen käynyt yhä kalpeammaksi ja huonommaksi, niin ettei hän enää ollenkaan voinut kiivetä ikkunaan, vaan hänen täytyi alinomaa maata vuoteessaan. Ja eräänä yönä, siihen vuoden aikaan kun vuokot alkoivat työntää ensimmäistä vihantaa, tuli hänen vanha entinen hyvä äitinsä hänen luokseen ja kertoi hänelle, kuinka kultaista ja ihanaa taivaassa oli.

"Älä itke, mieheni!" sanoi uusi äiti: "se oli parasta mikä saattoi lapsi raukalle tapahtua!" Ja mies ei vastannut sanaakaan, vaan nyykähytti äänetönnä päätänsä.

Mutta kun pieni tyttö oli haudassaan, tuli enkeli taivaasta lentäen isojen, lumivalkoisten siipien varassa, laskeusi haudan viereen ja koputti sille kuni ovelle. Kohta tuli pieni tyttö haudasta ja enkeli kertoi hänelle, että hän oli tullut viemään hänet taivaaseen hänen äitinsä luokse. Silloin kysyi pieni tyttö hiljaa, josko kyttyräselkäiset lapset myöskin pääsivät taivaaseen. Hän vaan ei voinut sitä mahdolliseksi ajatella, koskapa taivaassa oli niin kaunista ja muhkeaa.

Mutta enkeli vastasi: "Rakas lapsi kultani, ethän sinä enää olekkaan kyttyräselkäinen!" ja kosketti hänen selkäänsä valkoisella kädellään. Silloin putosi ilkeännäköinen kyttyrä pois kuni iso tyhjä kuori. Ja mitä oli sen sisässä?

Kaksi ihanaa, valkoista enkelinsiipeä! Ne hän levitti lentoon, ikäänkuin hän olisi aina lentää taitanut ja kiiti enkelin seurassa kautta kirkkaan auringonpaisteen kohti sinertävää taivasta. Mutta taivaan ylimmällä rannalla istui hänen entinen vanha äitinsä ja levitti hänelle sylinsä. Ja hän lensi suoraan siihen.

Se hautausmaa, jolla ne kaksi pientä lasta leikki, joista tänään tahdon teille kertoa, oli korkealla vihantavalla vuorenlaella. Kylä, johon se kuului, oli sekin korkealla, metsäisen laakson yläpuolella, niin että se usein peittyi pilviin, kun joku sinertävällä joella souti siitä ohitse. Mutta hautausmaa oli vielä kylääkin korkeammalla, niin että sen monet mustat ristit näyttivät ulottuvan taivaaseen asti. Ihmisten oli kuta kuinkin vaikeata kantaa kuolleensa kylästä hautausmaalle, sillä tie oli jyrkkä ja kivinen, kunnes päästiin sille viheriälle nurmikolle, jolla hautausmaa oli, mutta kumminkin tekivät he tämän. Sillä vuoriston asukkaat eivät voi laaksossa elää; siellä on heidän niin ahdasta ja masentavaa ollakseen, niinkuin meistä olo syvässä kellarissa tuntuisi — ja niin on vielä enemmän heidän kuolleittensa laita. Korkealle, vuorenlaelle täytyi heidät haudata, jotta he voisivat nähdä kauas yli maan ja mantereen ja laaksoon, missä laivat kulkevat.

Ihan eräässä hautausmaan kolkassa oli ihmisten unhoittama hauta. Sillä kasvoi vaan ruohoa ja ruohon puoleksi peittäminä pari valkoista tahi punasta nurmen kukkaa, joita ei kukaan ollut istuttanut. Sillä haudassa lepäsi vanha poikamies, jolla ei ollut ei vaimoa eikä lasta, eikä ylipäätään ketään joka olisi hänestä huolinut. Vierailta mailta oli hän tullut, mistä, sitä ei kukaan tietänyt. Joka aamu oli hän noussut vuoren laelle ja oli tuntimäärin siellä istunut. Mutta kohta oli hän kuollut ja hänet oli haudattu. Nimi oli hänellä myöskin tietysti ollut, mutta mikä se oli, ei sitä kenkään tiennyt, ei edes haudankaivajakaan. Kirkonkirjoihin oli vaan merkitty kolme ristiä ja niiden alla oli luettavana: "vanha muukalainen poikamies, kuoli niin ja niinmonentena päivänä Herran vuonna silloin ja silloin." —

Kaikki tämä oli todellakin hyvin vaatimatonta, mutta haudankaivajan kaksi pientä lasta, joista minulla juuri oli aikomus teille kertoa, piti erittäinkin tästä vanhasta unhoitetusta haudasta kirkkomaan kolkassa, sillä heillä oli lupa leikkiä ja peuhata siellä niin paljon kuin heitä vaan halutti, vaan toisia hautoja he eivät saaneet lähestyäkään. Näitä toisia piti haudankaivaja erinomaisessa kunnossa, ruoho oli vasta leikattua ja tiheää kuin sametin nukki, niillä kukki myöskin kaikenlaisia kukkasia, joita haudankaivaja hyvin huolellisesti kasteli, vaikka hänen täytyikin noutaa vettä siihen tarkoitukseen kylän kaivosta asti. Usealla hautakummulla oli sitä paitsi seppeleitäkin komeine nauhoineen.

"Kaisu", sanoi pieni poika, joka oli polvillaan vanhan hautakummun vieressä, samalla kun hän tyytyväisenä katseli kuoppaa, minkä hän pienillä käsillään oli kaivanut haudan kylkeen, "Kaisu, talomme on valmis. Minä olen tasoittanut lattian kirjavilla kivillä ja siroitellut kukkaslehtiä sille. Minä olen isä ja sinä olet äiti. — Hyvää huomenta, äiti, mitä lapset tekevät?"

"Hannu", vastasi pienokainen, "sinä et saa niin kiirettä pitää. Ei minulla vielä ole lapsia, mutta pian olen semmoisia hankkiva." Sitten juoksenteli hän hautakumpujen ja pensaitten välissä ja tuli takaisin kummatkin kätöset etanoita täynnä:

"Kuule, isä, minulla on jo seitsemän lasta, seitsemän ihmeen sievää etanalasta!" "Silloinpa panemme ne hetipaikalla nukkumaan, sillä on jo myöhäistä."

He poimivat vihreitä lehtiä, pistivät ne koloon, etanat kuorineen niiden päälle ja peittivät jokaisen toisella lehdellä.

"Ole nyt vaiti, Hannu!" huudahti pieni tyttö, "minun täytyy tuudittaa lapsiani, se minun täytyy tehdä aivan yksinäni. Isä ei koskaan laula mukana. Sinä voit sillä aikaa vielä mennä työntekoon."

"Pikkuruista seitsemän
Äidillä on lasta.
Mikäs estää pieniä
Uneen uupumasta?
Kun on peite pehmoinen,
Äiti vierell' vuotehen.
Silmät kiinni painakaa!
Äiti laulaa, tuudittaa.
Kuules, pikku Kalle,
Jalkas peiton alle!"

Mutta eräs lehti alkoi liikkua ja yksi etanoista pisti päänsä hienoine sarvineen esiin sen alta. Silloin näpsähytti pieni tyttö sitä sormellaan päähän ja sanoi: "Odotahan, sinä Kusti, sinä et koskaan ole kiltti! Tänäkään aamuna et tahtonut antaa tukkaasi harjata. Menetkö heti paikalla peitteesi alle!" Ja hän lauloi vielä kerran:

"Uupuneet kun unehen
Ovat pienokaiset
Alle peiton pehmoisen
Äidin armahaiset,
Hiipii enkel' huoneeseen,
Katsoo lasten vuoteeseen,
Kysyy: lapset somat,
Tokko kiltit ovat?
Helmaan unen armahan
Kaikki he jo varmahan
Vaipunehet lie?"

"Terveiset vie
Luojalle sie:
Lapseni kiltit
Kiittävät Häntä
Leivästä, voista
Ja piirakoista,
Jotka hän lapsille
Kilteille antaa.
Kiltti on Kalle,
Hänkin jo nukkui
Peittehen alle."

Kun hän lopetti olivat nuot seitsemän etanaa todellakin siihen nukkuneet, ainakin pysyttelivät he aivan liikkumattomina ja kun Hannu ei vielä ollut tullut takaisin, juoksi pieni tyttö vielä kerran hautausmaalle etanoita etsimään. Hän kokoili suuren määrän esiliinaansa ja palasi niitten kanssa haudalle. Siinä istui jo Hannu odottamassa.

"Kuulehan, vaimoseni", vastasi pikku poika, "sata lasta on liian paljon. Meillä on vaan yksi ainoa nukenlautanen ja kaksi pientä haarukkaa. Milläs ne lapset syövät? Ei kellään äidillä ole sataa lasta. Eihän ole edes sataa nimeäkään. Miksikä me lapsemme ristimme? Vie ne takaisin!"

"Enpähän, Hannu", vastasi pieni tyttö, "sataa lasta pitää on hyvin hauska. Minä tarvitsen ne kaikki tyyni." —

Samassa tuli haudankaivajan nuori vaimo ja toi kaksi isoa voileipää, sillä ilta oli käsissä. Hän suuteli kumpaakin lasta, nosti heidät hautakummulle, istumaan ja sanoi: "Varokaa uusia esiliinojanne." — Siinä istuivat he nyt äänettöminä kuni hiiret ja söivät. —

Mutta vanha poikamies haudassaan oli kuullut kaiken, sillä kuolleet kuulevat hyvin tarkalleen kaiken, mitä heidän haudallaan puhutaan. Hän ajatteli sitä aikaa, jolloin hänkin oli ollut pieni poika. Silloin oli hänkin tuntenut pienen tytön ja he olivat leikkineet yhdessä, olivat rakentaneet taloja ja olivat olleet olevinaan mies ja vaimo. Ja sitten ajatteli hän myöhempää aikaa, kun hän oli nähnyt tuon saman pienen tytön täysi-ikäisenä. Sittemmin ei hän koskaan ollut kuullut hänestä sanaakaan, sillä hän oli kulkenut omia teitään eivätkä ne mahtaneet olla parhaimpia, sillä kuta enemmän hän niitä ajatteli ja kuta enemmän lapset hänen haudallaan pakisivat, sitä murheellisemmaksi tuli hän. Hän alkoi itkeä ja itki yhä vaan katkerammin. Ja kun haudankaivajan vaimo asetti lapsensa hänen hautakummulleen istumaan itki hän yhä enemmän. Hän koetti levittää sylensä heille, sillä hänestä oli kuin jos hänen olisi täytynyt saada puristaa heidät rintaansa vastaan. Mutta se ei onnistunut, sillä hänen päällään oli multaa kuuden jalan paksuudelta, ja kuusi jalkaa multaa painaa paljon. Silloin itki hän yhä enemmän, ja hän itki vielä senkin jälkeen kun haudankaivajan emäntä jo aikoja sitten oli käynyt hakemassa pois lapsensa ja pannut ne nukkumaan.

Mutta kun haudankaivaja seuraavana aamuna tuli hautausmaalle, oli lähde puhjennut esiin hyljätyn haudan kupeesta. Se oli saanut syntynsä niistä kyynelistä, mitkä vanha poikamies oli itkenyt. Se pulppusi kirkkaana hautakummusta ja tuli juuri samasta kolosta, johon molemmat pienet lapset olivat huoneensa kaivaneet. Silloin ihastui haudankaivaja, sillä nyt ei hänen enää tarvinnut kantaa vettä kukkain kastelemiseen jyrkkää polkua myöten ylös kylästä asti. Lähteesen teki hän oikean juoksuojan ja ympäröi sen kaikilta puolin isoilla kivillä. Tästä lähtien kasteli hän kaikkia hautoja uuden lähteen vedellä, ja kukat kukkivat nyt kauniimpina kuin koskaan ennen. Ainoastaan sitä hautaa, jossa vanha poikamies oli haudattuna, ei hän valellut, sillä olihan se vanha, kaikkien hylkäämä hauta, josta ei kukaan välittänyt. Mutta siitä huolimatta kasvoivat kenenkään istuttamattomat vuorikukkaset muhkeampina hänen haudallaan kuin missään muussa paikassa ja lapset istuivat usein lähteen partaalla, rakentelivat myllyjä ja antoivat paperista tehtyjen venheittensä uida sen pinnalla.

On ihmisiä, joilla on lasiset sydämet. Jos niitä hellävaroin koskettaa, soivat ne hienosti kuni hopeiset tiuvut. Mutta jos niitä kolahuttaa, niin menevät ne rikki.

Oli ennen kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme tytärtä ja kaikilla heillä oli lasiset sydämet. "Lapseni", sanoi eräänä päivänä kuningatar, "pitäkää vaari sydämistänne, ne ovat helposti särkyvää tavaraa!" Ja sen he tekivätkin.

Eräänä päivänä nojautui kumminkin vanhin sisar ulos ikkunasta kaidetta vastaan katsoakseen alas puutarhaan, jossa mehiläiset ja perhoset lentelivät kukasta kukkaan. Siinä puristui hänen sydämensä: kuului kilahdus ikäänkuin jos jokin olisi mennyt rikki, ja hän kaatui lattialle, ja oli kuollut.

Taaskin tapahtui jonkun ajan kuluttua, että toinen tyttäristä joi kupillisen liian kuumaa kahvia. Kuului taas risahdus ikäänkuin jos juomalasi olisi särkynyt, ainoastaan heikommin kuin ensi kerralla ja hänkin kaatui lattialle. Silloin nosti hänen äitinsä hänet ylös ja katsoi häneen, mutta huomasi ilokseen, että hänen sydämeensä ainoastaan oli syntynyt särö, mutta että se vielä kesti.

"Mitä meidän nyt tulee tehdä tyttärellemme?" neuvottelivat kuningas ja kuningatar. "Hänellä on sydämessään särö ja vaikka se onkin aivan hieno, niin voi sydän kumminkin hyvin helposti kokonaan särkyä. Meidän täytyy pitää hyvin tarkkaa huolta hänestä." Mutta kuninkaantytär sanoi: "Antakaa minun vaan olla! Monasti kestää se, jossa on särö, sittemmin vielä hyvinkin kauvan!" —

Sillä aikaa oli nuorinkin kuninkaantytär kasvanut isoksi ja niin kauniiksi, hyväksi ja älykkääksi, että kuninkaanpoikia kaikilta tahoilta tulvaili hänen luokseen häntä kosimaan. Mutta vanha kuningas oli vahingosta viisastunut ja sanoi: "Minulla on vaan yksi ainoa terve tytär, ja hänelläkin on lasinen sydän. Jos minun täytyy antaa hänet jollekin, niin täytyy tämän olla kuningas, joka samalla kertaa on lasimestari ja ymmärtää pidellä niin helposti särkyvää tavaraa." Mutta monien sulhasten joukossa ei ollut ainoatakaan, joka samalla aikaa olisi lasimestariksi valmistautunut, ja siitä syystä täytyi kaikkien tyhjin toimin lähteä kotiinsa. —

Kuninkaan hovissa palvelevien jalosukuisten nuorukaisten joukossa oli nyt eräskin, joka oli palvellut melkein koko aikansa. Jos hän vielä kolme kertaa oli kantanut nuorimman kuninkaantyttären laahustinta, niin tuli hänestä aatelismies. Silloin oli kuningas onnitteleva häntä ja sanova hänelle: "Sinä olet nyt täysinpalvellut ja aatelismies. Minä kiitän sinua. Saat mennä."

Kun hän nyt ensi kerran kantoi kuninkaantyttären laahustinta, huomasi hän, että hänellä oli kuninkaallinen ryhti. Kun hän toisen kerran kantoi laahustinta sanoi kuninkaantytär: "Heitä laahustin hetkiseksi, ojenna kätesi minulle ja saata minut portaita ylös, mutta hienosti ja kohteliaasti, kuten semmoinen jalosukuiselle nuorukaiselle, joka saattaa kuninkaantytärtä, sopii." Kun hän tämän teki, huomasi hän, että hänellä oli kuninkaallinen kätönenkin. Kuninkaantytärkin huomasi jotain, mutta mitä hän huomasi, sen olen myöhemmin sanova. Kun nuorukainen vihdoin viimein kolmatta kertaa kantoi laahustinta, käännähti kuninkaantytär ympäriinsä ja sanoi hänelle: "Kuinka viehättävästi sinä osaat laahustintani kantaa! Niin viehättävästi ei kukaan ole sitä vielä tähän asti kantanut." Silloin huomasi nuorukainen, että hän käytti kuninkaallista puhettakin. Mutta nyt oli hän täysinpalvellut ja aatelismies. Kuningas kiitti ja onnitteli häntä ja sanoi, että nyt hän saisi mennä.

Kun hän läksi, oli kuninkaantytär puutarhan portilla ja sanoi hänelle:
"Sinä olet kantanut laahustintani viehättävämmin kuin kukaan muu.
Kunpahan olisit lasimestari ja kuningas!"

Siihen vastasi nuorukainen, että hän oli kaikin tavoin koettava tulla kumpaiseksikin, hänen tuli vaan odottaa häntä, hän oli varmaan kerran tuleva takaisin.

Hän meni sentähden erään lasimestarin luo ja kysyi häneltä, eikö hän tarvitseisi oppipoikaa. "Kyllä kai", vastasi tämä, "mutta sinun täytyy palvella minun luonani neljä vuotta. Ensimmäisenä vuotena olet sinä oppiva noutamaan leipää leipurilta, pesemään, harjaamaan ja pukemaan lapsia. Toisena vuotena olet oppiva tahdastamaan, kolmantena lasia leikkaamaan ja neljäntenä tulee sinusta mestari."

Silloin kysyi hän, eikö hän voisi alkaa toisesta päästä, sillä se olisi paljon sukkelampaa, mutta lasimestari selitti hänelle, että kunnollisen lasimestarin aina täytyi alkaa alusta alkain, muuten siitä ei kunnollista synnykkään.

Tähän tyytyi hän. Ensimmäisenä vuotena nouti hän leipää leipurilta, pesi ja harjasi lapsia ja puki heidän ylleen. Toisena tahdasti hän, kolmantena oppi hän lasia leikkaamaan ja neljäntenä tuli hänestä mestari. Sitten puki hän taas aatelismiehen puvun ylleen, sanoi jäähyväiset mestarilleen ja tuumiskeli, mitä hänen nyt piti tehdä tullakseen kuninkaaksi.

Kun hän nyt kulki kadulla mietteisiinsä vaipuneena ja tuijotti katukiviin, tuli hänen luokseen eräs mies ja kysyi, oliko hän mitään kadottanut, koska hän yhä vaan tähysteli maahan. Silloin vastasi hän, ettei hän kylläkään ollut mitään kadottanut, vaan että hän todellakin haki jotain, nimittäin kuningaskuntaa, sekä kysyi eikö toinen tiennyt, miten hänen tuli menetellä tullakseen kuninkaaksi.

"Kunpahan olisit lasimestari", sanoi silloin mies, "niin kyllä keinon tietäisin."

Kun hän oli tämän sanonut, kertoi mies hänelle noista kolmesta sisaresta, joilla oli lasiset sydämet ja miten vanha kuningas välttämättömästi tahtoi naittaa tyttärensä lasimestarille. "Alussa oli", niin hän kertoi, "sekin ehtona, että sen lasimestarin, joka kuninkaan tyttären oli saapa, täytyi olla kuningas tahi kuninkaanpoika; mutta kun semmoista vaan ei mahda löytyä, joka olisi samalla kertaa lasimestari ja kuningas, niin on hän nyttemmin helpoittanut ehtojaan, niinkuin viisaan aina täytyy tehdä, ja asettanut kaksi toista ehtoa. Lasimestari hänen kumminkin täytyy olla, siitä ei päästä!"

"Hänen täytyy miellyttää kuninkaantytärtä ja hänellä täytyy olla kädet kuni sametista. Kun nyt lasimestari tulee, joka on kuninkaantyttären mieleen ja jolla myös on kädet pehmeät kuni olisivat samettia, niin on kuninkaan aikomus antaa hänelle tyttärensä ja tehdä hänet, kuoltuaan, kuninkaaksi. Aika joukko lasimestareita on jo käynyt linnassa, mutt'ei kukaan ollut kuninkaantyttären mieleen. Sitä paitsi ei kenelläkään heistä ollut samettiset vaan karkeat kädet, kuten lasimestareilla tavallisesti onkin."

Kun nuori aatelismies oli tämän kuullut, meni hän linnaan ilmaisi kuninkaalle kuka hän oli, muistutti häntä siitä, että hän poikana oli ollut palveluksessa hänen hovissaan ja kertoi hänelle, että hän rakkaudesta hänen tyttäreensä oli ruvennut lasimestariksi ja että hän nyt kernaasti tahtoisi tämän vaimokseen ja soisi tulevansa kuninkaaksi hänen kuoltuaan.

Silloin kutsutti kuningas tyttärensä luokseen ja kysyi häneltä, josko nuori aatelismies oli hänen mieleensä, ja kun hän vastasi myöntävästi tähän, koskapa hän heti tunsi nuoren miehen, sanoi kuningas, että nyt piti tämän myöskin vetää hansikkaat kädestään ja näyttää oliko hänellä myös sametinpehmoiset kädet. Mutta kuninkaantytär arveli, että semmoinen oli aivan joutavaa, sillä hän tiesi muka aivan varmaan, että hänellä todellakin oli kädet kuni sametista. Sen hän jo oli huomannut silloin kun hän saattoi hänet portaita ylös.

Niin olivat kaikki ehdot täytetyt ja kun kuninkaantytär nyt sai lasimestarin miehekseen ja tällä sitä paitsi oli sametinpehmeät kädet, niin voi hän myös pitää vaaria hänen sydämestään ja se kestikin, kunnes autuas kuolema lopetti kuningattaren päivät.

Mutta toinen sisar, jonka sydämessä jo oli särö, tuli tädiksi ja päälle päätteeksi parhaimmaksi tädiksi koko maailmassa. Sitä eivät vakuuttaneet ainoastaan lapset, jotka entinen nuori aatelismies ja kuninkaantytär saivat, vaan myöskin kaikki muut ihmiset. Pieniä prinsessoja opetti hän lukemaan, rukoilemaan ja nukenvaatteita ompelemaan, ja prinssien todistuksia tarkasteli hän. Sitä, jolla oli hyvä todistus, kiitti hän paljon ja antoi hänelle jotakin lahjaksi, mutta jos jollakulla jonkun kerran oli huono todistus, niin näpsäytti hän häntä nenälle ja sanoi: "Sanoppas kerran, sinä pieni kuninkaanalku, mitä luulet olevasi? Mikä sinustakin kerran tulee. Sano vaan! Noh, tuleeko siitä mitään!" Ja kun tämä silloin nyyhkyttäen vastasi: "Ku-ku-ku-ku-ningas!" nauroi hän ja kysyi: "kuningas? Tottakai Miidas-kuningas. Jalosukuinen Miidas-kuningas, pitkine aasinkorvineen!" Silloin häpesi se, joka oli saanut huonon todistuksen, aivan hirveästi.

Myös tämä toinen kuninkaantytär eli hyvin vanhaksi, vaikka hänen sydämessään olikin särö. Jos joku sitä ihmetteli, sanoi hän säännöllisesti: "Mikä nuorra halkee eikä heti säry, sepä juuri usein vielä kauvankin kestää." —

Ja se onkin totta. Sillä minun äidilläni on tuommoinen vanha kerma-astia, valkopohjainen ja siinä kukkia, jossa myös on ollut särö niin kauvan kuin minä jaksan muistaa, mutta se kestää yhä vieläkin ja sen jälkeen kun äitini sen sai, on jo niin monta uutta kerma-astiaa ostettu ja säretty, ettei niiden lukumäärää kukaan tiedäkkään.

Siihen vuodenaikaan, kun maailma on ihanimmillaan ja kun ihmisen on vaikein erota elämästä, kun syreenit jo kukkivat ja ruusuilla on isot umput, kulki kaksi matkantekijää taivaaseen vievää tietä, toinen köyhä ja toinen rikas. Eläissään olivat he asuneet aivan lähekkäin saman kadun varrella, rikas suuressa muhkeassa talossa, köyhä pienessä hökkelissä. Mutta kun kuolema ei tee eroitusta, niin tapahtui että molemmat kuolivat yhtaikaa. Sentähden olivat he myöskin kohdanneet toisensa taivaantiellä ja kulkivat nyt äänettöminä rinnatusten.

Mutta tie tuli yhä jyrkemmäksi ja jyrkemmäksi, ja rikkaasta alkoi matkanteko tuntua kovin rasittavalta, sillä hän oli lihava ja hengästyi pian, koska hän eläissään ei koskaan ollut kulkenut niin pitkää matkaa. Seuraus siitä oli, että köyhä ehti hyvän matkaa häntä edelle ja tuli ensinnä taivaan valtakunnan portille. Mutta koska hän ei uskaltanut sitä kolkuttaa, istuutui hän portin edustalle ja ajatteli: "Sinä voit odottaa rikkaan miehen tuloa; ehken hän kolkuttaa."

Pitkän ajan kuluttua saapui rikas mies perille, ja kun hän huomasi portin suljetuksi eikä kukaan heti paikalla tullut avaamaan, alkoi hän pitää pahaa ääntä ja nyrkeillään lyödä siihen. Silloin kiiruhti Pietari kiireimmän kautta portille, avasi sen, katseli kumpaista odottavaa ja sanoi rikkaalle miehelle: "Varmaankin olit sinä se, joka et jaksanut odottaa. Sinulla ei minun mielestäni ole syytä niin pöyhistellä. Emme ole juuri kuulleet sinusta niin järin paljon hyvää kerrottavan, siihen aikaan kun maailmassa elit."

Silloin katosi rikkaan rohkeus äkkiä, mutta Pietari ei huolinut sen enempää hänestä, vaan ojensi kätensä köyhälle miehelle, jotta tämä helpommin pääsisi nousemaan, ja sanoi: "Käykää kumpaisetkin odotussaliin, niin saamme sitten nähdä miten teidän käy."

Eivätkä he todellakaan nyt tulleet taivaaseen, vaan ainoastaan isoon saliin, josta vei monta suljettua ovea ja jossa oli penkkejä pitkin seinämiä.

"Levätkää hiukkasen", jatkoi Pietari, "ja odottakaa kunnes tulen takaisin, mutta käyttäkää aikaanne hyvin, sillä nyt täytyy teidän päättää siitä, millaiseksi tahdotte olonne täällä. Jokainen saa sen sellaiseksi kuin hän itse haluaa. Punnitkaa siis asiaa ja sanokaa suoraan toivomuksenne, kun tulen takaisin, älkääkä unhoittako mitään, sillä sittemmin on se liian myöhäistä."

Sen sanottuaan meni hän tiehensä. Kun hän hetkisen kuluttua palasi ja kysyi, josko he olivat selvillä siitä, millaiseksi he tahtoivat olonsa ijankaikkisuudessa, hypähti rikas mies seisoalleen ja sanoi, että hän tahtoi saada ison kultaisen linnan, kauniimman kuin mikä kellään keisarilla oli ja joka päiväksi mitä maukkainta ruokaa. Suklaata aamiaiseksi ja joka päivä päivällisiksi vasikanpaistia omenasoseen kanssa, paistettua makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruoaksi hillohyytelöä; ne olivat hänen mieliruokiaan. Illallisiksi tahtoi hän jotakin muuta. Vielä halusi hän itselleen oikein mukavan nojatuolin ja aamunutun vihreästä silkistä; Pietarin ei myöskään pitänyt unhoittaa jokapäiväistä sanomalehteä, sillä hän kyllä tahtoi seurata aikansa tapahtumia.

Silloin katsoi Pietari säälien häneen, oli kauvan aikaa ääneti ja kysyi vihdoin: "Etkö halua mitään muuta?"

"Kyllä, kyllä!" ehätti rikas mies sanomaan. "Rahoja, paljon rahoja, kaikki kellarit täyteen niitä; niin paljon, ettei kukaan voi niitä laskeakkaan!"

"Kaiken tämän olet saapa", vastasi Pietari. "Tule pois ja seuraa minua!" Niin sanoen aukaisi hän erään noista monista ovista ja vei rikkaan miehen muhkeaan, kultaiseen linnaan, jossa kaikki oli niinkuin tämä oli itselleen toivonut. Näytettyään hänelle kaikki, meni hän pois ja työnsi rautasalvan linnan portille. Mutta rikas mies pukeutui vihreään silkkiseen aamunuttuunsa, istuutui nojatuoliinsa, söi ja joi ja oli hyvillään ja kun hän oli juonut ja syönyt kyllikseen luki hän sanomalehteään. Ja kerran päivässä meni hän kellariin rahojaan katsomaan. —

Kului kaksikymmentä ja viisikymmentä ja taasen viisikymmentä vuotta, yhteensä satakaksikymmentä vuotta — ja kuitenkin on se vaan sekunti ijankaikkisuudesta — silloin oli rikas mies niin ikävystynyt muhkeaan kultaiseen linnaansa, että hän tuskin enää jaksoi sitä sietää. "Vasikanpaisti ja makkara huononee sekin huononemistaan", sanoi hän, "kohta ei niitä enää voi syödäkkään". Mutta tämä ei ollut totta, hän oli vaan ikävystynyt ruokiinsa. "Enkä minä enää lue sanomalehteänikään", jatkoi hän, "minullehan on aivan yhdentekevää, mitä maan päällä tapahtuu. Enhän minä siellä tunne yhtään ainoata ihmistä. Kaikki minun tuttavani ovat aikoja sitten kuolleet. Ne ihmiset, jotka nyt elävät, tekevät semmoisia hulluuksia ja puhuvat niin kummasti, että pää ihan pyörälle menee kun sitä lukee." Sitten hän vaikeni ja haukotteli, sillä hänellä oli hyvin ikävä, ja hetkisen kuluttua jatkoi hän:

"En minä myöskään tiedä mitä paljolla rahallani tekisin. Mihin niitä käyttäisin? Eihän täällä kumminkaan voi mitään ostaa. Kuinka voi ihminen olla niin tuhma, että hän taivaassa toivoo itselleen rahaa!" Sitten nousi hän istualtaan, avasi ikkunan ja katsoi ulos.

Mutta vaikkakohta linnassa kaikkialla oli valoisaa, oli ulkona kumminkin pilkkoisen pimeä — niin pimeää, ettei olisi voinut kättänsä edemmä nähdä — yhtä pilkkoisen pimeää joka päivä, joka vuosi, ijankaikkisesti ja siellä vallitsi kuolonhiljaisuus kuni kirkkomaalla. Silloin sulki hän ikkunan ja istuutui taasen nojatuoliinsa; ja joka päivä nousi hän kerran tahi kaksikin tuolistaan ulos katsoakseen. Mutta yhä oli vaan kaikki samanlaista, ja yhä vaan sai hän suklaata aamiaiseksi, joka päivä vasikanpaistia omenasoseineen, paistettua makkaraa ynnä keitettyä riisiä ja jälkiruokana hillohyytelöä päivälliseksi; yhä vaan, yhä vaan, päivä toisensa jälkeen.

Mutta kun tuhat vuotta oli kulunut umpeen kolahti portin iso rautasalpa ja Pietari astui sisään. "Noh", kysyi hän, "miten sinä viihdyt?"

Silloin vimmastui rikas mies. "Mitenkä viihdyn? Huonosti minä viihdyn, hyvin huonosti! Niin huonosti kuin tällaisessa kamalassa linnassa ylimalkaan täytyy viihtyä. Miten sinä voit ajatellakkaan, että tämmöistä voisi kestää kokonaista tuhat vuotta? Täällä ei kuule mitään, ei näe mitään, ei kukaan huolehdi minusta. Valhetta se vaan on tuo teidän niin monin sanoin ylistetty taivaanne, teidän ikuinen autuutenne. Sehän on oikein kurjan kurjaa!"

Silloin katsoi Pietari kummastuneena häneen ja sanoi: "Et varmaankaan tiedä missä olet? Ei, ei, sinä olet helvetissä. Itsehän sinä toivoit helvettiin. Linnasi kuuluu helvettiin."

"Helvettiin?" toisti rikas mies kauhistuen. "Ei kai tämä ole helvetti?
Missä on sitten perkele ja tuli ja kattilat?"

"Vai niin", vastasi Pietari, "sinä luulet, että syntisiä yhä vielä korvennetaan niinkuin ennen muinoin? Ei, siitä on jo aikoja sitten luovuttu. Mutta helvetissä sinä vaan olet, siitä saat olla varma, ja aika syvällä helvetissä päälle päätteeksi, niin että sinua voi tulla oikein sääli. Ajan pitkään päässet itsekin selville asian oikeasta laadusta."

Silloin heittäysi rikas mies kauhistuneena nojatuoliinsa, peitti kasvot käsiinsä ja nyyhkytti: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa, viheliäistä ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"

Mutta Pietari avasi oven ja meni ulos, ja kun hän taas ulkopuolella työnsi rautasalvan portin eteen, kuuli hän rikkaan miehen yhä vaan nyyhkyttävän: "Helvetissä, helvetissä! Voi minua kurjaa, viheliäistä ihmisraukkaa, mikä minusta tulee?"

Ja taasen kului sata vuotta, ja taasen sata, ja aika kävi rikkaalle miehelle niin kauhean pitkäksi, ettei kukaan sitä edes mielessään voi kuvitellakkaan. Ja kun toinen vuosituhannes oli kulunut loppuun, tuli Pietari taaskin linnaan.

"Oi!" huusi rikas mies hänelle vastaan, "oi, kuinka minä olen sinua ikävöinyt! Minä olen hyvin murheellinen. Ja tämmöistäkö täällä aina on oleva? Koko ijankaikkisuudenko?" Ja hetkisen kuluttua jatkoi hän: "Pyhä Pietari, kuinka pitkä on ijankaikkisuus?"

Silloin vastasi Pietari: "kun vielä kymmenentuhatta vuotta on kulunut, silloin se alkaa".

Kun rikas mies kuuli tämän, painoi hän päänsä alas ja alkoi katkerasti itkeä. Mutta Pietari seisoi hänen tuolinsa takana ja laski salaa hänen kyynelensä ja kun hän huomasi, että ne olivat niin monta, että Jumala varmaan antaisi hänelle anteeksi, sanoi hän: "Tule, minä olen näyttävä sinulle jotakin oikein ihanata! Tiedän tuolla ullakolla olevan seinässä reiän, josta voi nähdä taivaaseen."

Hän vei hänet portaita myöten ullakolle ja sieltä kaikenlaisen rojun välitse pieneen huoneeseen. Kun he astuivat siihen pujottautui reiän läpi kultainen säde, joka kohtasi pyhää Pietaria keskelle hänen otsaansa, niin että hänen kasvonsa paistoivat kuin palava tulenliekki.

Mutta reikä seinässä oli hiukan korkealla eikä rikas mies juuri pitkäkasvuinen ollut, niin että hän tuskin ylettyi sen kohdalle.

"Sinun täytyy tekeytyä niin pitkäksi kuin suinkin ja nousta varpaillesi", sanoi Pietari. Silloin teki rikas mies kaiken voitavansa, ja kun hän vihdoin ylettyi reiän kohdalle, niin näki hän todellakin taivaaseen. Siellä istui Isä Jumala kultaisella valtaistuimellaan pilvien ja tähtien välissä kaikessa komeudessaan ja loistossaan ja hänen ympärillänsä olivat kaikki enkelit ja pyhimykset.

"Oi!" huudahti hän, "tämähän on kauniimpaa ja ihanampaa kuin mitä edes maan päällä voi aavistaakkaan. Mutta sanohan, kuka hän on, joka istuu Isän Jumalan jalkain juuressa, selin minuun?"

"Hän on se köyhä mies, joka asui sinun vieressäsi maan päällä ja jonka seurassa sinä tänne tulit. Kun minä kehoitin teitä miettimään millaiseksi halusitte olonne ijankaikkisuudessa tulevan, ei hän toivonut itselleen muuta kuin jakkaran, jolla saisi istua Jumalan jalkain juuressa. Ja hän saikin sen, aivan niinkuin sinä sait linnasi."

Kun hän oli tämän sanonut, meni hän aivan hiljaa pois, ilman että rikas mies sen huomasi. Sillä hän seisoi yhä vaan varpaillaan ja tirkisti taivaaseen eikä voinut nähdä kyllikseen. Vaikeata se tosin hänelle oli, sillä reikä oli aika korkealla, ja hänen täytyi koko ajan seista varpaillaan, mutta hän teki tämän mielellään, sillä se, minkä hän näki, oli niin ihanaa.

Ja vieläkin vuosituhanneksen kuluttua tuli Pietari viimeisen kerran. Siinä seisoi rikas mies yhä vaan ullakkohuoneessa varpaillaan seinän vieressä ja katsoi herkeämättä taivaaseen ja oli katsomiseen siinä määrin vaipunut, ettei huomannut Pietarin tuloa.

Vihdoin laski Pietari kätensä hänen olkapäälleen, niin että hän kääntyi, ja sanoi:

"Tule pois! Nyt olet seissut siinä kyllin kauvan. Syntisi ovat sinulle anteeksi annetut; minä olen viepä sinut taivaaseen. Eikö totta, olisit voinut päästä sinne paljon helpommin, kun vaan olisit tahtonut?"

Oli ennen pieni neekeri raukka, joka oli sysimusta, mutta hänen musta värinsä ei sittenkään ollut oikeata laatua, sillä se lähti hänestä. Iltasin oli hänen paidankauluksensa aivan musta, ja jos hän tarttui äitinsä hameeseen, niin näkyi siinä merkki jokaisesta hänen viidestä sormestaan. Sentähden ei äiti sallinut hänen sitä tehdäkkään, vaan työkkäsi hänet aina luotaan, niin pian kun hän tuli lähelle, ja muut ihmiset kohtelivat häntä vielä kovemmin.

Kun hän oli neljäntoista vuoden vanha, sanoivat hänen vanhempansa, että oli jo todellakin ajan vaatimaa, että hän oppisi jotain, niin että voisi itse ansaita elatuksensa. Silloin pyysi hän heiltä, että hän saisi lähteä maailmaan ja ruveta soittoniekaksi, ei hän muuksi kelpaisikaan.

Mutta hänen isänsä väitti, ettei taide leipää anna ja hänen äitinsä oikein suuttui ja vastasi ainoastaan: "Tyhmyyksiä, sinusta ei voi tulla muu kuin musta!"

Vihdoin sopivat he siitä, että hän soveltui parhaiten nokikolariksi. He panivat hänet sentähden oppiin erään mestarin luo, ja koska he häpesivät sitä, että hän oli neekeri, niin sanoivat he, että he olivat mustanneet hänet nähdäkseen miltä hän näyttäisi nokikolarina.

Nyt oli siis pikku neekeri nokikolari ja hänen täytyi päivittäin kiivetä ylös ja alas uuninpiipuissa, jotka usein olivat niin ahtaat, että hän pelkäsi niihin kiinni tarttuvansa. Mutta aina pääsi hän onnellisesti katolle, vaikka hänestä usein tuntui kuin jos koko hänen ihonsa olisi pois hankautunut. Kun hän istui korkealla uuninpiipulla ja taasen hengitti Jumalan raitista ilmaa ja pääskyset lentelivät hänen päänsä ympärillä, tunsi hän rintansa paisuvan kuin jos se olisi ollut pakahtumaisillaan. Silloin heilutteli hän vastaansa ja joiusi niin äänekkäästi: hooii-hoo! hoo-ii-la-hoo! aivan niinkuin nokikolarien on tapana joluta, että ihmiset pysähtyivät kaduilla kävellessään ja sanoivat: "Kuulkaapas vaan tuota mustaa nulikkaa, millainen ääni hänellä on!"

Kun hän oli täysin oppinut, käski mestari hänen mennä huoneesensa peseytymään ja siistiytymään. Hän oli nyt antava hänelle todistuksen ja tekevä hänestä kisällin.

Silloin valtasi pikku neekerin kamala pelko, sillä hän ajatteli: "Nyt tulee kaikki ilmi!" Ja niin kävikin, sillä kun hän puettuna parhaimpiin vaatteisiinsa tuli mestarin huoneeseen, jossa oppipojat ja kisällit jo olivat koolla, oli hän vielä hyvin musta, jos kohta vähän vaaleampaa kuumotti niiltä paikoin, jotka olivat hankautuneet uuninpiipuissa. Silloin älysivät kaikki kauhistuen miten asianlaita oikeastaan oli. Mestari selitti, että kisälliä hänestä vaan ei voinut tulla, sillä eihän hän edes ollut oikea kristittykään, mutta oppipojat hyökkäsivät hänen päällensä, kiskoivat häneltä hänen vaatteensa ja kantoivat hänen pihalle. Siellä panivat he hänen pumpun alle, vaikka hän kuinkakin koki puolustautua, pumppusivat vettä hänen niskaansa ja hankasivat häntä hiekalla ja luudilla, kunnes heidän käsivartensa varttuivat. Kun he vihdoin huomasivat, ettei mustuus hänestä lähtenyt huolimatta kaikista heidän ponnistuksistaan, työnsivät he haukkuen hänet portista ulos.

Siinä seisoi hän nyt tuo pieni neekeri raukka avuttomana ja paratiisillisessa puvussa keskellä katua eikä tiennyt mitä tehdä. Silloin, kulki siitä sattumalta eräs mies, hän silmäsi häntä kiireestä kantapäähän ja kun hän huomasi, että hän oli neekeri, sanoi hän olevansa ylhäinen herra ja että hän tahtoi ottaa hänet palvelukseensa. Hänen ei tarvitseisi tehdä muuta kuin seistä hänen vaunujensa takapuolella, kun hän läksi ajelemaan rouvineen, niin että voisi heti huomata, että he olivat ylhäistä herrasväkeä.

Silloin ei pikku neekeri ruvennut kauvan tuumiskelemaan, vaan seurasi uutta herraansa ja alussa oli kaikki hyvin. Sillä ylhäisen herran rouva piti hänestä ja joka kerta kun hän kulki hänen ohitsensa, hyväili hän häntä. Semmoista ei ollut koskaan ennen hänen elämässään tapahtunut. Mutta eräänä päivänä, kun he olivat ajelemassa syntyi kauhea rajuilma ja vesi valui virtanaan, mutta kun he tulivat kotiin, huomasi ylhäinen herra, että vesi joka valui vaunujen takapuolelta oli aivan mustaa.

Silloin kysäsi hän äkäisesti pikku neekeriltä, mitä se merkitsi. Tämä pelästyi kovin, ja kun hän ei voinut keksiä sen parempaa, vastasi hän, että pilvet olivat olleet aivan mustat ja sentähden oli kai, myös mustaa vettä satanut.

"Lörpöttelyä," vastasi ylhäinen herra, joka jo oli huomannut missä syy oli. Hän otti nenäliinansa sylkäsi sen kulmaan ja pyyhkäsi sillä pienen neekerin otsaa. Nenäliina tuli mustaksi.

"Arvasinhan minä sen!" huudahti hän. "Ethän ole edes oikea neekerikään! Sepä oli kaunis havainto! Hae itsellesi toista palvelusta, minä en voi sinua käyttää".

Silloin kokosi pikku neekeri itkien kimpsunsa ja kampsunsa ja yritti mennä tiehensä. Mutta ylhäisen herran rouva kutsutti hänet vielä kerran takaisin ja sanoi, että oli vahinko, että hänen miehensä oli asian huomannut; hän oli sen jo kauvan tietänyt. Oli todellakin suuri onnettomuus olla neekeri ja päälle päätteeksi semmoinen, josta väri lähtee, mutta hänen ei tullut kadottaa rohkeuttaan, vaan yhä edelleenkin olla hyvä ja rehellinen poika, silloin oli hänestä ajan pitkään tuleva yhtä valkoinen kuin muutkin ihmiset. Sitten lahjoitti hän hänelle viulun ja peilin, johon hänen tulisi katsoa kerran viikossa.

Niinpä läksi pikku neekeri avaraan maailmaan ja hänestä tuli soittoniekka. Ei hänellä tosin ollut opettajaa, joka olisi hänelle soitellut, mutta hän kuunteli miten linnut lauloivat ja mitä pensaat ja purot humisivat ja lirisivät ja sen mukaan hän soitteli. Sittemmin havaitsi hän, että metsän kukilla ja taivaan tähdillä myös oli oma soittonsa keskiyöllä, vaikka se oli niin hiljaista, ettei kuka tahansa voinut sitä kuulla. Sen jäljitteleminen oli paljon vaikeampaa. Mutta kaikkein vaikeimman oppi hän viimeiseksi: soittamaan ihmissydämen tykytyksen mukaan. Ennenkun hän sen oppi, oli hän kuljeskellut ja nähnyt paljon.

Toisinaan suosi häntä onni hänen matkoillaan, mutta enimmäkseen kävi hänen huonosti. Kun hän iltasin seisahtui pimeässä jonkun talon eteen, soitteli jonkun kauniin laulun ja pyysi yösijaa, niin hänet kyllä päästettiin sisälle, mutta kun aamulla huomattiin, kuinka musta hän oli, ja ettei ollut hyvä tulla häntä liian lähelle, sentähden että hänestä lähti väri, silloin satelivat kompasanat hänen ympärillään, toisinaan iskutkin. Mutta hän ei silti menettänyt rohkeuttaan, vaan ajatteli mitä tuon ylhäisen herran rouva oli sanonut hänelle ja vaelsi edemmä viuluineen, kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen. Joka sunnuntai kaivoi hän esille peilinsä, ja katsoi kuinka paljo mustaa oli hänestä lähtenyt. Paljon ei sitä ollut toisesta sunnuntaista toiseen, sillä se oli aika kovassa, mutta aina sitä oli jonkunverran lähtenyt, ja kun hän oli kulkenut viisi vuotta, nähtiin pohjavärin paistavan joka paikasta esiin.

Eräänä päivänä tuli hän vento vieraaseen kaupunkiin, jossa kultainen prinsessa hallitsi, hänellä oli kultainen tukka ja hänen kasvonsa ja kätensä ja jalkansa olivat pelkkää kultaa. Hän söi kultaveitsellä ja kultahaarukalla kultaiselta lautaselta, joi kullankarvaista viiniä ja piti kultaisia vaatteita. Sanalla sanoen, kaikki hänen yllänsä ja hänen ympärillään oli kultaa. Mutta muutoin oli hän tavattoman pöyhkeä ja ylpeä, ja vaikka hänen alamaisensa suuresti toivoivat, että hän valitseisi itselleen jonkun kuninkaanpojan puolisokseen, koskapa he olivat sitä mieltä, ettei naisvalta ajan pitkään kelpaa, niin ei muka kukaan ollut kyllin kaunis ja ylhäinen hänelle kelvatakseen.

Joka aamu ilmoittautui hänen luonaan kosijoina kuusi prinssiä, jotka edellisenä iltana olivat postivaunuissa kaupunkiin saapuneet. Sillä laajalti maassa ei puhuttu muusta kuin kultaisesta prinsessasta ja hänen kauneudestaan.

Noiden kuuden prinssin täytyi nyt asettautua yhteen riviin hänen valtaistuimensa eteen ja hän silmäsi heitä kaikilta puolin. Mutta lopuksi nyrpisti hän aina nenäänsä ja sanoi:

"Ensimmäinen aivan viisto,
Toinen kaljupää,
Kolmas pulloposkinen,
Niin ettei silmiäkään nää.
Tämä neljäs, eikö totta,
Laiha niinkuin kirkon rotta;
Viides kömpelö ja suur,
Niinkuin jättiläinen juur'.
Entäs tämä kaitaluu,
Viistonenä, ristisuu!
Kotihinne joutukaa,
Matkoihinne marssikaa!"

Heti paikalla ilmestyi kaksitoista isoa palvelijaa, joilla oli miehenpituiset vitsat kädessä ja ajoivat koko seurueen paikkakunnalta pois. Semmoista oli tapahtunut joka päivä monena vuotena.

Kun pikku neekeri kuuli kerrottavan kuinka ihmeenihana prinsessa oli, ei hän voinut mitään muuta ajatella. Hän meni hänen palatsiinsa, istahti portaille, otti viulun käteensä ja rupesi soittamaan kauneinta kappalettaan. "Ehken katsoo hän ikkunasta", ajatteli hän, "ja silloin saat sinä hänet nähdä."

Eipä kestänytkään kauvan, ennenkun kultaprinsessa käski kolmen kamarineitosensa katsoa kuka se oli, joka ulkona niin kauniisti soitteli. He tulivat takaisin ilmoittamaan, että siellä oli ihminen, jolla oli niin kummallinen ihoväri, etteivät he koskaan olleet kummempaa nähneet. Ensimmäinen väitti, että hän oli kasvoiltaan harmaa kuni hiiri, toinen, että hän oli harmaa kuni metsäkyyhkynen ja kolmas, että hän oli harmaa kuni aasi.

Semmoista täytyi hänen itsensä nähdä, sanoi prinsessa, heidän piti tuoda hänet sisälle.

Silloin menivät kamarineitoset vielä kerran alas ja saattoivat hänet linnaan, ja kun hän sai nähdä prinsessan, joka todellakin oli kultaa kiireestä kantapäähän ja loisti kuni aurinko, niin häikäisi se ensinnä hänen silmiään, niin että hänen täytyi ne ummistaa. Mutta kun hän oli tointunut ja oikein silmännyt prinsessaa, niin ei hän taitanut hillitä itseään, vaan heittäytyi polvilleen hänen eteensä ja sanoi:

"Oi, ihanin kultaprinsessa! Olette niin kaunis, ettette sitä itsekkään voi tietää! Ja joskohta sen tietäisittekin, niin olette kumminkin tuhat vertaa kauniimpi kuin mitä luulettekaan. Minä olen pieni neekeri, joka muuttuu yhä valkoisemmaksi ja valkoisemmaksi, eikä se kappale, jonka soitin lähimainkaan ole kauneimpiani. Puolisohan Teillä täytyy olla, ja jos tahdotte mennä minun kanssani naimisiin, tulen niin iloiseksi, että varmaankin hyppään tasajalassa tuon pöydän yli!"

Kun prinsessa kuuli tämän katsoi hän ensin häneen niinkuin lehmä uuteen konttiin, sillä erittäin älykäs hän ei, huolimatta kauneudestaan, ollut ja purskahti sitten semmoiseen nauruun, että hänen täytyi tarttua tuolinselkään kiinni. Ja nuo kolme kamarineitosta pitivät myöskin velvollisuutenaan nauraa, ja äkkiä astuivat nuo kaksitoista käskyläistäkin huoneeseen, ja kun he näkivät kuka siinä oli polvillaan prinsessan edessä, niin panivat he sellaiseksi nauruksi, että se kuului koko kaupungissa.

Silloin valtasi pikku neekerin suuri pelko, sillä hän huomasi, että hän oli sanonut jotakin tyhmää. Hän tarttui viuluunsa, riuhtasi oven auki ja hyökkäsi portaita alas. Sitten juoksi hän, katsomatta taakseen, kautta kaupungin, poikki peltojen ja niittyjen lähimpään metsään. Siellä heittäysi hän lopen väsyksissä heinikkoon ja itki, niin että oli pakahtua.

Mutta vihdoin hän taasen tyyntyi ja sanoi itsekseen: "Kun kuski on humalassa, niin hevoset pillastuvat. Oletko järjiltäsi? Ajattelitko mennä kultaprinsessan kanssa naimisiin? Sinä olet järjiltäsi! Sentähden ei sinun tule ihmetellä, että ihmiset nauravat sinulle."

Hän ripusti viulun selkäänsä, vihelsi ja jatkoi matkaansa. Hän vaelsi kuten ennenkin kaupungista kaupunkiin, toisesta maasta toiseen. Ja vuosi vuodelta tuli hän valkoisemmaksi ja ihmiset oppivat pitämään hänestä yhä enemmän, sillä ne soittokappaleet, mitkä hän sepitti tulivat yhä kauniimmat eikä kukaan voinut hänelle viulunsoitossa vertoja vetää. Ja kun hän oli kasvanut aikamieheksi, niin oli hän aivan valkoihoinen, jopa vaaleampi ja puhtaampi kuin moni muu. Ei kukaan ottanut uskoakseen, että hän ennen oli ollut neekeri.

Tapahtuipa sitten kerran, että hän tuli kauppalaan, jossa oli markkinat. Siellä näki hän teltan, jossa oli punainen oviverho, joka kai aikoinaan kerrankin oli ollut uusi, mutta nyt se oli rikkinäinen ja tahrainen. Teltan edustalla seisoi rääsyinen, kirjavaan nuttuun puettu mies, joka puhalsi torveen ja huutaen kehoitti kansaa astumaan sisään; siellä olivat muka maailman suurimmat ihmeet nähtävinä: kaksipäinen vasikka, joka söi kahdesti vaan sulatti ruuan vaan yhden kerran, sika, joka taisi korteista ennustaa ja maailmankuulu, ihmeenihana kultaprinsessa, jota kaikki miehet olivat kilvan kosineet.

"Tokkohan hän voisi olla sinun kultaprinsessasi?" sanoi hän itsekseen, mutta siitä huolimatta meni hän telttaan.

Sisään tultuaan olisi hän mieluummin tahtonut vajota maahan, sillä hänen kultaprinsessansa oli todellakin sama kuin tämä. Mutta kulta oli kulunut pois melkein kaikkialta, ja hän näki, että hän olikin vaan läkkipeltiä.

"Herra taivaan!" huudahti hän. "Miten sinä olet tänne tullut ja minkänäköinen sinä oletkaan?"

"Miten niin?" vastasi hän, ikäänkuin jos hän ei olisi ymmärtänyt mitään. Kun hän vihdoinkin tuli ajatelleeksi, että tuo mies varmaankin oli nähnyt hänet ennen maailmassa, silloin kun hän vielä näytti olevan pelkkää kultaa, lisäsi hän äkäisesti: "Luuletko, sinä sen tomppeli, että sitä ijankaikkisesti samana pysyy? Pidä sinä vaan huoli itsestäsi!"

Nyt oli hän vähällä purskahtaa nauruun, sillä hän huomasi, ettei hän häntä tuntenut. Mutta hänen kävi häntä aivan liiaksi sääli ja sentähden kysyi hän aivan hiljaa, eikö hän todellakaan tietänyt, kuka hän oli. Hänhän oli tuo sama pieni neekeri, jolle hän kerran kauvan aikaa sitten oli niin nauranut.

Nyt oli prinsessan vuoro vaieta ja hävetä ja monin kyynelin kertoi hän, miten kulta oli hänestä kulunut, ensinnä parista kohden ja sittemmin joka paikasta, miten hän kauvan aikaa oli salannut sen alamaisiltaan ja miten nämät kumminkin lopulta olivat tämän huomanneet ja ajaneet hänet tiehensä. Nyt kävi hän kaikki markkinat, mutta oli siihen ihan ikävystynyt ja jos hän vielä oli samaa mieltä kuin ennen, niin tahtoi hän kernaasti mennä hänen kanssaan naimisiin.

Tähän vastasi nuori mies hyvin totisena, että hän kyllä sääli häntä kaikesta sydämestään, mutta että hän oli aivan liian viisas mennäkseen naimisiin läkkipeltiprinsessan kanssa. Hän puolestaan toivoi varmasti saavansa häntä paljon paremman vaimon. Niin sanoen lähti hän teltasta ja antoi läkkipeltiprinsessan olla. Tämä oli pakahtua raivosta ja toisen lähtiessä huusi hän yhtä mittaa hänen jälkeensä: "Sinä neekerinulikka! Neekerinulikka! Sinä sysimusta neekerinulikka, josta väri lähtee!" ja muuta sentapaista. Mutta kukaan ei tietänyt ketä hän tarkoitti, sillä eihän toisella ollut edes mustaa pilkkuakaan kasvoissaan.

Sentähden kulkikin hän rauhallisesti eteenpäin, katsomatta taakseen, ja oli hyvillään siitä, ettei hän koskaan kuullut tuosta ilkiöstä puhuttavan. Vielä jatkoi hän jonkun aikaa vanhaa kulkurielämäänsä, mutta kun hän oli nähnyt melkein koko maailman ja kuljeksiminen alkoi häntä ikävystyttää, sattui niin että kuningas kuuli puhuttavan hänen soitostaan ja kutsutti hänet luokseen. Toinen kappale toisensa jälkeen täytyi hänen kuninkaalle soittaa aina keskiyöhön asti ja vihdoin nousi kuningas valtaistuimeltaan, syleili häntä ja kysyi, tahtoiko hän ruveta hänen parhaaksi ystäväkseen. Kun hän vastasi myöntävästi antoi kuningas hänen ajaa omissa kullatuissa vaunuissaan kaupungin läpi ja lahjoitti hänelle talon ja niin paljon rahoja, että hänellä oli niitä riittävästi koko elinajakseen. Ja vaimon hän myöskin sai. Ei hän tosin prinsessaa saanut ja vielä vähemmin sellaista, joka olisi ollut läpeensä kultaa, mutta vaimon, jolla oli kultainen sydän. Yhdessä hänen kanssaan eli hän tyytyväisenä ja kaikkien kunnioittamana pitkään ikään.

Mutta läkkipeltiprinsessa muuttui päivä päivältä yhä vähemmän merkilliseksi, ja kun sitten viimeinen kultahitunen oli kulunut hänestä, viskeltiin häntä sinne tänne, niin että häneen syntyi kuhmuja ja rosoja joka paikkaan.

Lopulta joutui hän eräälle lumppujen kerääjälle. Hänen luonaan on hän vielä tänäkin päivänä eräässä nurkassa kaikenlaisen romun ympäröimänä ja hänellä on hyvää aikaa ajatella, että tässä maailmassa on paljon sellaista, joka kuluu pois, sekä kaunista että rumaa, ja että se on pääasia, mitä alta löytyy.

Sata vuotta tahi enemmänkin aikaa on kai siitä kun salama iski siihen ja hajoitti sen pirstaleiksi ja yhtä kauvan on auralla kynnetty samalla paikalla, mutta ennen muinoin kasvoi siinä viheriällä kummulla, noin satakunta askelta kylän ensimmäisestä talosta iki-vanha iso puu, sellainen puu, jollaisia ei enää kasva yhtään, koskapa eläimet ja ihmiset, kasvit ja puut tulevat yhä pienemmiksi ja kurjemmiksi. Talonpojat sanoivat, että se oli pakanoiden ajoilta, ja että viekkaat pakanat olivat sen juurella tappaneet erään pyhän apostolin. Silloin olivat puun juuret saaneet hänen vertaan juoda ja siitä, että se oli kohonnut sen runkoon ja oksiin, oli se kasvanut niin isoksi ja vankaksi. Kuka tietää, jos tämä on totta? Mutta erityinen ominaisuus oli puussa kumminkin, siitä tiesi jokainen, niin pienet kuin isotkin kylän asukkaat. Joka nukkui sen siimeksessä ja nukkuessaan näki unta, hänen unensa toteutui pakostakin. Sentähden kutsuttiinkin sitä ikimuistoisista ajoista unipuuksi eikä kukaan sitä muuksi sanonutkaan. Oli siinä kumminkin eräs ehto: se joka pani unipuun alle maata, hän ei saanut miettiä, mistä hänen muka piti nähdä unta. Jos hän kumminkin sitä teki, niin näki hän sellaisia turhanpäisiä unia, joissa ei ollut pontta ei perää, ja joista ei ainoakaan viisas ihminen selville päässyt. Tämähän oli vaikea ehto, koskapa useimmat ihmiset ovat liian uteliaat ja siitä syystä tuo ei kaikkein useimmille onnistunutkaan ja siihen aikaan kun se tapahtui, josta tässä kerrotaan, ei kylässä liene ollut ainoatakaan, ei miestä eikä naista, jolle se kertaakaan olisi onnistunut. Mutta taikaa oli unipuussa, se on varmaa. —

Eräänä kuumana kesäpäivänä, kun ei ilman värähdystäkään tuntunut, tapahtui nimittäin, että eräs köyhä nuori käsityöläinen, joka monena vuotena oli vieraissa maissa kovaa kokenut, tuli maantietä myöten astuskellen. Kun hän tuli kylän kohdalle, käänsi hän turhanpäiten vielä kerran kaikki taskunsa nurin, niissä kun ei kumminkaan mitään ollut. "Mitä sinun nyt on tekeminen?" ajatteli hän itsekseen. "Olet lopen väsyksissä; ilmaiseksi ei yksikään ravintolanpitäjä ota sinua vastaan ja kerjuu on ikävä ammatti." Silloin huomasi hän ihanan puun viheriäisine nurmikoineen ja kun se oli ainoastaan muutaman askeleen päässä maantieltä, rupesi hän pitkälleen sen juurelle nurmikkoon hiukkasen levähtääkseen. Mutta puu humisi niin kummallisesti ja sen oksien hiljalleen huojuessa pilkisti milloin sieltä, milloin tuolta niiden välistä kultainen auringonsäde tai tilkkunen sinertävää taivasta, hän nukahti ja hänen silmänsä painuivat umpeen.

Mutta kun hän oli siihen nukkunut, pudotti puu kolmilehtisen oksan ja se putosi suoraan hänen rinnalleen. Silloin näki hän semmoista unta, että hän istui muka pöydässä erittäin kodikkaassa huoneessa, ja että pöytä oli hänen omansa, samoin huone ja koko talo. Ja pöydän ääressä seisoi nuori nainen, joka molemmin käsin nojasi siihen ja katsoi hyvin ystävällisesti häneen, ja tämä oli hänen oma vaimonsa. Ja hänen polvillaan istui muka pieni lapsi, jolle hän syötti puuroa ja koska se oli liian kuumaa, niin puhalti hän lusikkaa siten sitä jäähdyttääkseen. Ja vaimo sanoi hänelle: "Kuinka hyvä lapsenpiika sinusta, kultaseni, on tullutkaan!" ja nauroi. Mutta tuvassa juoksenteli toinenkin lapsi, paksu punaposkinen poika, joka oli sitonut langan pätkän isoon porkkanaan, jota hän veti jälessään ja jolle hän alati huusi hei, hei, ikäänkuin jos se olisi ollut kuinka hyvä hevonen tahansa. Ja molemmat lapset olivat muka myöskin hänen omat lapsensa. Sellaista unta näki hän ja uni oli varmaankin hyvin hänen mieleensä, sillä hän naurahti ääneensä.

Kun hän heräsi oli ilta jo käsissä ja hänen edessään seisoi lammaspaimen lampaineen ja sukkapuikkoineen. Silloin hypähti hän virkeänä jaloilleen, ojentelihe ja venytteli jäseniään ja sanoi: "Voi herranen aika, kumpahan niin kävisi! Mutta onhan edes hauskaa tietää millaista elämä voi olla." Silloin astui lammaspaimen hänen luokseen ja kysyi häneltä, mistä hän tuli ja minne hän aikoi ja josko hän oli kuullut mitään puusta kerrottavan. Kun hän nyt huomasi tämän olevan aivan tiedottoman kuni vastasyntynyt lapsi, huudahti hän: "Olettepa Te oikea onnen helmalapsi! Sillä että Te olette nähneet hyvää unta, sen voi kasvoistanne jokainen lukea; olenhan minä silmännyt Teitä jo kauvan aikaa siinä maatessanne." Sitten kertoi hän hänelle mikä taika puussa oli: "Se, mistä olette unta nähneet toteutuu, se on yhtä totta kuin että tässä on lammas ja tuossa on pässi. Kysykää vaan kylän ihmisiltä enkö ole oikeassa! Mutta sanokaapas myös millaista unta Te näitte!"

"Ukkoseni", vastasi nuori käsityöläinen hymyillen, "minusta et saa tietoja samalla tavoin ongituksi kuin talonpojista. Kauniin uneni säilytän itselleni, sitähän ette toki voine pahaksi panna ja jos panisittekin, niin en siitä välitä!" Eikä hän tätä vaan niin sanoakseen sanonut, sillä hän ajatteli todellakin niin. Sentähden sanoikin hän kylään mennessään: "Lörpötystä se on! Tahtoisinpa tietää mistä puu olisi semmoista viisautta saanut."

Kun hän tuli kylään huomasi hän kolmannen talon päätypuolessa pitkän tangon ja sen nenässä kultaisen kruunun. Siinä oli ravintola ja "Kruu-nun" isäntä seisoi ovessa. Tämä oli juuri mitä parhaimmalla tuulelle, sillä hän oli jo syönyt illallisensa ja oli yltäkyllin ravittu; oli hänen otollisin hetkensä. Silloin nosti nuori mies kohteliaasti lakkiaan ja kysyi eikö hän Jumalan lupaamaa palkkaa vastaan saisi hänen luonaan yöpaikkaa. Isäntä silmäili solakkaa nuorukaista hänen pölysissä kuluneissa vaatteissaan kiireestä kantapäähän. Sitten nyökäytti hän ystävällisesti päätään ja sanoi: "Istuudu vaan heti tähän lehtimajaan oven kohdalle, lienee meille jäänyt leipäkannikka ja tuopillinen viiniä sinuakin varten tähteeksi. Sillä aikaa voivat ne sinulle olkivuoteen kuntoon laittaa." Niin sanoen meni hän sisään ja lähetti tyttärensä ulos; tämä toi hänelle leipää ja viiniä, istuutui myöskin pöydän ääreen ja antoi toisen kertoa miltä maailmassa näytti. Sitten hän taas puolestaan kertoi kaiken, minkä tiesi: miten vehnä kasvoi ja että naapurin vaimo oli saanut kaksoiset ja mitä ensi kerran "Kruunussa" soitettaisiin kun tanssiaisia oli pidettävä.

Yhtäkkiä nousi hän seisoalleen, nojautui yli pöydän nuorta miestä kohden ja kysyi: "Mistä olet sinä nuo kolme lehteä rinnallesi saanut?" Silloin katsoi toinenkin takkinsa rinnusta ja huomasi kolmilehtisen oksan, joka hänen maatessaan oli siihen pudonnut. Se oli tarttunut juuri hänen takkinsa rinnukseen. "Ne ovat varmaankin siitä isosta puusta, joka on juuri kylän ulkopuolella", vastasi hän, "jonka alle vähäksi aikaa nukahdin".

Silloin pörhisti tyttö uteliaana korviaan ja odotti, mitä toinen edelleen sanoisikaan. Mutta kun tämä oli vaiti alkoi hän varovasti tiedustella, kunnes hän oli varma siitä, että hän todellakin oli nukkunut unipuun alla ja sitten kulki hän kuin kissa kuuman puuron ympärillä, kunnes hän luuli päässeensä varmasti perille siitä, ettei toinen tiennyt mitään unipuun ihmeellisestä voimasta ja ominaisuuksista, sillä nuorukainen oli veijari ja oli olevinaan, kuin jos hän ei olisi tietänyt mitään. Kun tyttö oli joutunut tähän luuloon, nouti hän vieläkin tuopillisen viiniä, puhutteli häntä ystävällisesti ja kertoi hänelle kaikenlaista, millaisia unia hän itse oli nähnyt ja lausui pettymyksensä siitä, etteivät ne koskaan toteutuneet.

Samassa tuli lammaspaimen karjoineen kotiin ajaen lampaitaan kylän raittia pitkin. Kun hän kulki "Kruunun" ohitse ja näki tytön istuvan vilkkaasti nuoren miehen kanssa keskustellen, pysähtyi hän kotvaseksi ja sanoi: "Niin, niin, Teille hän kyllä kauniin unensa kertoo; minulle hän ei tahtonut mitään sanoa!" Sitten ajoi hän lampaitaan eteenpäin.

Mutta silloin tuli tyttö vieläkin uteliaammaksi ja kun toinen ei vieläkään puhunut mitään unennäöstään, ei hän enää voinut mieltänsä malttaa ja kysyi sentähden aivan suoraan, mitä hän sitten maatessaan puun alla oli uneksinut.

Silloin näytti nuori mies, joka oli aika vekkuli ja jonka hänen kaunis unensa oli saattanut hilpeälle tuulelle, hyvin salaperäiseltä, vilkutteli silmiään ja sanoi: "Kaunista unta olen minä nähnyt, se on totta, mutta en minä uskalla sanoa millainen se oli." Mutta tyttö kyseli yhä enemmän ja kiusasi häntä toki sanomaan millainen uni se oli. Silloin siirtyi tämä aivan hänen viereensä ja sanoi tosissaan: "Ajatelkaahan, minä näin unta, että minä olin kerran menevä 'Kruunun' isännän tyttären kanssa naimisiin ja että minusta oli kerran tuleva 'Kruunun' isäntä!"

Silloin sävähti tyttö ensin valkeaksi kuin palttina ja sitten helakanpunaiseksi ja meni huoneeseen. Vähän ajan kuluttua tuli hän takaisin ja kysyi, oliko hän todellakin semmoista unta nähnyt ja tarkoittiko hän totta niin puhuessaan.

"Ihan varmaan", vastasi hän, "juuri Teidän näköisenne oli se, joka näyttäytyi minulle unissani!" Silloin meni tyttö taaskin sisään eikä tullut takaisin. Hän meni omaan huoneeseensa ja ajatukset pyörivät hänen mielessään kuin hampaat myllyn rattaissa; yhä kiersi siinä uudet ja kumminkin samat, niin ettei siitä loppua tullutkaan. "Hän ei tiedä mitään tuosta puusta", sanoi hän. "Hän on nähnyt semmoista unta. Joko tahtonen tahi en, niin siten on kumminkin käypä. Sitä ei käy muuttaminen." Sitten pani hän maata ja koko yön näki hän unta nuoresta käsityöläisestä. Kun hän heräsi seuraavana aamuna, tunsi hän tyystiin hänen kasvonsa piirteet, niin usein oli hän ne unissaan nähnyt — ja sievä poika hän oli, sitä ei käynyt kieltäminen.

Mutta nuori mies oli nukkunut mainiosti olkivuoteellaan, unipuun, unensa ja sen minkä hän edellisenä iltana oli isännän tyttärelle sanonut, oli hän jo aikoja sitten unhoittanut. Hän seisoi vierastuvassa oven suulla ja aikoi juuri ojentaa isännälle kättä jäähyväisiksi. Silloin astui tyttö huoneeseen ja kun hän näki hänet matkatamineissaan tunsi hän niin kummallista tuskaa ikäänkuin hän ei saisi sallia, että hän menisi matkoihinsa. "Isä", sanoi hän, "viini ei ole vielä pulloihin laskettu eikä tuolla nuorella miehellä ole mitään tekemistä; eikö hän voisi jäädä tänne päiväkaudeksi niin voisi hän ansaita ruokansa ja päälle päätteeksi vähän matkarahaakin?" — Ja "Kruunun" isännällä ei ollut mitään sitä vastaan, sillä hän oli jo juonut aamullisen tuoppinsa ja oli syönyt aamiaisensa ja oli ravittu, niin että oli hänen otollisin aikansa.

Mutta viinin laskeminen edistyi hitaasti ja tytöllä oli milloin mikin syy, jonkatähden täytyi noutaa nuori mies kellarista. Kun viiniastia vihdoinkin oli tyhjänä ja pullot täytetyt, niin tuumi tyttö, että olisipa se aika hyvä asia, jos hän ennen lähtöään ensinnä auttaisi vähän peltotöissäkin ja kun hän tästä suoriutui niin oli puutarhassa paljon semmoista tehtävää, jota ei kukaan ollut sitä ennen tullut ajatelleeksikaan. Niin kului aika, viikko toisensa jälkeen, ja joka yö näki tyttö pojasta unta. Iltasin istuivat he lehtimajassa talon edustalla ja kun hän kertoi kuinka paljon kovaa hän maailmassa ollessaan oli kokenut, silloin sattui aina jokin rikka tahi karva hänen, tytön, silmään, niin että hänen täytyi pyyhkiä silmiään esiliinallaan.

Vuoden kuluttua oli nuori käsityöläinen yhä vielä talossa ja kaikki oli niin puhtaaksi luuduttu, valkoista hiekkaa huoneitten lattioille sirotettu ja sen päälle hienoja katajan oksia riposteltu, ja koko kylä vietti juhlapäivää. Sillä nuori käsityöläinen vietti häitään "Kruunun" isännän tyttären kanssa ja kaikki ihmiset iloitsivat, ja se joka ei iloinnut syystä että hän oli kateellinen, oli ainakin olevinaan iloinen.

Kohta sen jälkeen oli "Kruunun" isännällä taasen otollisin hetkensä, koskapa hän oli syönyt itsensä kylläiseksi ja hän istui tupakkarasia polvillaan nojatuolissaan ja nukkui. Kun hän ei ottanut herätäkseen, tahtoivat he herättää hänet, mutta hän olikin kuollut, hengetön. Niin oli nyt nuoresta käsityöläisestä todella tullutkin "Kruunun" isäntä niinkuin hän leikkiä laskien oli ennustanut ja muutoin toteutui kaikki, mistä hän puun alla oli unta nähnyt. Sillä kohta oli hänellä kaksi lastakin ja luultavasti nosti hän kerran jommankumman heistä syliinsä ja antoi sille syödä ja puhalsi sitä tehdessään lusikkaa, ja varmaankin juoksenteli toinen poika sill'aikaa porkkanoineen huoneessa, jos kohta se, jolta olen tämän kertomuksen kuullut, ei ole sitä minulle sanonut ja vaikka minä unohdin sitä häneltä oitis tiedustella. Mutta varmaankin on asian laita ollut semmoinen, koskapa se, mistä unipuun alla näki unta, toteutuu ihan hiuskarvaa myöten.

Eräänä päivänä — saattoi olla noin neljä vuotta siitä kun häitä oli vietetty — istui nuori isäntä — sillä nyt oli hän "Kruunun" isäntänä — vierastuvassa. Silloin tuli hänen vaimonsa sisään, asettui hänen eteensä ja sanoi: "Ajattelehan, eilen on eräs leikkuumiehistämme puolenpäivän aikaan nukkunut unipuun alle eikä ole asiata ajatellut. Tiedätkös millaista unta hän on nähnyt? Hän on nähnyt semmoista unta, että hän oli upporikas. Ja arvaappas kuka hän on! Vanha Heikki, joka on niin tyhmä, että häntä käy oikein sääli ja jota me olemme vaan säälistä palveluksessamme pitäneet. Mitähän hänkin niin paljolla rahalla tehnee?"

Silloin nauroi hänen miehensä ja sanoi: "Miten voit sinä uskoa tuommoista tyhmää juttua, sinä, joka muuten olet niin älykäs nainen? Ajattelehan nyt itse, josko se on mahdollista, että puu, olkoonpa se vaikka kuinka kaunis ja vanha, tietäisi jotain tulevaisuudesta."

Silloin katsoi vaimo pitkään mieheensä, puisti päätään ja sanoi totisena: "Älä tee syntiä! Sellaisista asioista ei ole lupa leikkiä laskea."

Siihen ei vaimo heti paikalla vastannut mitään vaan oli vaiti ikäänkuin hän ei olisi oikein ymmärtänyt, mutta sanoi sitten: "Mitä sinulla tästä on? Minä luulin, että sinulla olisi kyllin syytä ollaksesi vanhalle, pyhälle puulle kiitollinen. Eikö kaikki ole käynyt niinkuin sinä olet siitä unta nähnyt?"

Kun hän oli tämän sanonut, hymyili mies mitä ystävällisimmin ja vastasi: "Jumala tietää, että minä olen kiitollinen, Jumalalle ja sinulle. Niin, se oli ihana uni. Onhan minusta kuin jos olisi se eilen tapahtunut, niin tarkoin muistan minä sen vielä. Ja kumminkin on kaikki tullut tuhat kertaa ihanammaksi kuin mitä uneksin, ja sinä, sinä olet myöskin tuhat kertaa rakkaampi ja sievempi kuin se nuori nainen, jonka minä silloin unissani näin."

Hänen vaimonsa katsoi taaskin pitkään häneen, mutta hän jatkoi: "Mitä nyt tuohon puuhun tulee ja tuohon uneen, niin ajattelen, sydänkäpyseni, ettei sitä, joka kernaasti tanssii tarvitse kauvan houkutella ja että kaiku vastaa niinkuin metsään huutaa. Eihän se mitään kummaa ollut, että minä, joka olin niin monta vuotta kovaa maailmalla kokenut kerrankin näin unta rakkaudesta."

"Mutta ettäpä sinä näit juuri sellaista unta, että olit minun kanssani naimisiin joutuva!"

"Semmoista unta en minä koskaan ole nähnyt! Unissani näin minä vaan nuoren naisen ynnä kaksi lasta, eikä hän ollut lähimainkaan niin sievä kuin sinä eivätkä lapsetkaan."

"Hyi!" vastasi vaimo. "Tahdotko sinä tehdä minut vaiko puun valehtelijaksi? Etkö ole ensimmäisenä päivänä, jolloin näimme toisemme — silloin iltasella tuolla lehtimajassa — etkö ole jo heti silloin sanonut, että olit nähnyt semmoista unta, että tulisit minut naimaan ja itse pääsisit 'Kruunun' isännäksi?"

Silloin muistui ensi kerran taas tuo pilapuhe, jota hän nykyisen vaimonsa kanssa oli pitänyt, miehen mieleen, ja hän virkkoi: "Minä en voi sitä auttaa, rakas vaimoni! En ole todellakaan nähnyt unta sinusta; ja jos sen sanoin, niin oli se vaan pilaa. Sinä olit niin utelias; minä tahdoin sinua vaan hiukkasen narrata."

Silloin purskahti vaimo kovaan itkuun ja meni ulos. Vähän ajan perästä läksi mies hänen jälkeensä. Hän seisoi kaivolla ja itki yhä. Hänen miehensä koki häntä lohduttaa, mutta turhaan.

"Sinä olet varastanut minun rakkauteni ja viekotellut sydämeni!" sanoi hän. "Minä en koskaan enää voi tulla iloiseksi!"

Silloin kysyi hänen miehensä, josko hän ei häntä enää rakastanutkaan, enemmän kuin ketään muuta ihmistä maailmassa ja eivätkö he olleet eläneet onnellisempina kuin kukaan muu koko kylässä. Kaikkeen täytyi hänen vastata myöntämällä, mutta jäi kaikista puheluista huolimatta yhtä murheelliseksi kuin ennenkin.

Silloin ajatteli mies: "Antaa hänen itkeä rauhassa. Yön kuluttua on mieli toinen, huomenna on hän entisellään!" Mutta hän pettyi, sillä seuraavana aamuna ei hänen vaimonsa tosiaankaan enää itkenyt, vaan hän oli totinen ja murheellinen ja koki välttää miestään. Jokainen yritys lohduttaa häntä osottautui tehottomaksi kuten edellisenäkin iltana. Suurimman osan päivää istui hän jossakin nurkassa ja mietiskeli ja kun hänen miehensä lähestyi säpsähti hän ikäänkuin olisi hän häntä pelännyt.

Kun tämmöistä kesti useampana päivänä, ilman että muutosta tapahtui, valtasi syvä surumielisyys miehenkin, sillä hän pelkäsi että hän oli ainaiseksi kadottanut vaimonsa rakkauden. Harvasanaisena kulki hän huoneissaan ja mietti parannuskeinoa, mutta semmoista hän ei tahtonut keksiä. Silloin meni hän eräänä päivänä ulos kylästä ja kuljeskeli sinne tänne vainioillaan. Oli kuuma heinäkuun päivä eikä ainoatakaan pilveä taivaalla. Täysiteräinen vilja aaltoili kuni kultainen meri ja linnut visertelivät, mutta hänen sydämensä oli surusta raskas. Silloin näki hän unipuun kaukana; ikäänkuin muitten kuninkaana kohosi se korkealle taivasta kohden. Hänestä oli ikäänkuin olisi se vihreillä oksillaan viittonut häntä luokseen kuni vanha, hyvä ystävä, joka luokseen houkuttelee. Hän meni sen luo ja istuutui sen juurelle ja ajatteli mennyttä aikaa. Viisi vuotta aikaa oli melkein täsmälleen kulunut siitä päivästä, jolloin hän ensi kerran köyhänä raukkana oli levännyt sen siimeksessä ja nähnyt niin ihanaa unta. Oi, niin ihmeen ihanaa! Ja unta oli kestänyt viisi vuotta. —

Silloin alkoivat puun oksat taaskin humista niinkuin ne olivat humisseet viisi vuotta sitten, ja oksien huojuessa pilkisti niinkuin silloinkin milloin sieltä, milloin täältä kultainen auringonsäde tai palanen sinertävää taivasta lehvien lomitse. Silloin tyyntyi hänen sydämensä ja hän nukkui siihen, sillä hän ei edellisinä öinä ollut murheensa tähden saanut unta. Eikä aikaakaan, niin näki hän samaa unta kuin viisi vuotta sitten, ja naisella, joka seisoi pöydän ääressä ja lapsilla oli samat vanhastaan tutut, rakkaat kasvot kuin hänen vaimollaan ja lapsillaan. Ja vaimo katsoi häneen niin ystävällisesti — oi, niin ystävällisesti!

Silloin heräsi hän, ja kun hän huomasi, että se olikin vaan unta ollut, niin tuli hän yhä murheellisemmaksi. Hän taittoi itselleen pienen, vihreän oksan puusta, meni kotiinsa ja pani sen virsikirjaansa. Kun hänen vaimonsa seuraavana päivänä — se oli sunnuntai — aikoi mennä kirkkoon putosi oksa kirjan lehtien välistä. Silloin punastui mies, joka seisoi vieressä, kumartui sitä ottamaan ja tahtoi pistää sen taskuunsa. Mutta hänen vaimonsa huomasi sen ja kysyi, mikä lehvä se oli.

"Se on unipuusta; se on ystävällisempi minua kohtaan kuin sinä!" vastasi mies. "Sillä kun minä eilen olin ulkona ja istuin sen alla, nukahdin minä. Silloin kai se tahtoi minua lohduttaa, sillä minä näin unta, että sinä olit entisesi, ja että olit kaiken unhoittanut. Mutta sehän ei ole totta! Vanhasta hyvästä puusta ei ole taikaa. Kaunis, ihana puu se on, mutta tulevaisuudesta ei se tiedä mitään."

Silloin tuijotti hänen vaimonsa ensiksi pitkään häneen, mutta sitten oli kuin jos aurinko olisi hänen kasvonsa kirkastanut: "Oletko todellakin nähnyt semmoista unta?"

"Olen", vastasi hän vakavana, ja hänen vaimonsa huomasi, että se oli totta, sillä miehen kasvot värähtelivät, koskapa hän ei tahtonut itkeä.

Kun hän vastasi myöntäen tähänkin, heittäysi hänen vaimonsa hänen kaulaansa ja suuteli häntä niin moneen kertaan, ettei hän voinut niitten paljoutta torjuakaan. "Jumalalle olkoon kiitos!", sanoi vaimo, "nyt on kaikki taasen hyvin! Minähän rakastan sinua niin — niin, ettet sitä voi aavistaakkaan! Ja näinä päivinä on minulla ollut semmoinen tuskallinen pelko, etten minä sinua saisikaan rakastaa sillä ehken oli Jumala määrännytkin toisen miehen minulle. Sillä sydämeni olet sinä, häijy mieheni, kumminkin varastanut ja hiukkasen petosta oli siinä kumminkin! — Niin, varastanut sinä sen olet! mutta nyt minä tiedän, ettei se ole sinua auttanut ja että se ilman sitäkin olisi niin käynyt." Sitten vaikeni hän hetkiseksi ja jatkoi sitten:

"En, en koskaan; sillä minä uskon siihen, ehken hiukan toisin kuin sinä, mutta en silti vähemmän lujasti. Luota siihen! Ja oksan tahdomme panna kiinni virsikirjaan, ettei se meiltä hukkuisi!"

Eräällä vanhalla herralla, joka matkusteli paljon, oli matkakirstu. Ei se kaunis ollut, vaan päinvastoin hyvin ruma, sillä se oli päällystetty pörhöisellä hylkeennahkalla ja sillä oli rautavanteet poikitellen ja raudoitukset nurkissakin ja hylkeennahka oli koin ja toukkien syömää ja rautavanteet olivat ruosteiset ja aikojen kuluessa olivat rautahelatkin saaneet useita kuhmuja ja naarmuja.

"Tämä tietää yhtä ja toista", sanoivat kantajat, kun he heittivät sen vaunuista. Yks' kaks' kolme heittivät he sen luotaan, niin että rusahti vaan. Semmoinen kohtelu ei ollut omansa lieventämään vanhan matkakirstun jo ennaltaan kärttyisää mieltä. Raudoitettuine kulmineen sysäsi se jokaista, joka tuli sen lähelle. "Eihän teidän tarvitse tulla liian lähelle minua", murahti se, kun muut matkalaukut, joitten seurassa se matkusti valittelivat sen käytöstä. "Tehän vaan tahdotte nähdä, kuinka pörhöinen minä olen."

Mutta se herra, jonka matkakirstu oli, oli omituinen ihminen. Kun hän oli kotonaan, täytyi matkakirstun aina olla hänen huoneessaan kullatun peilin kohdalla, vaikka näyttikin hullunkuriselta, kun vanha ruma matkakirstu oli muuten niin hienosti ja hauskasti sisustetussa huoneessa. Ja kun hän oli matkoilla ja asettui jonnekin asumaan, niin tuotatti hän aina matkakirstun kaikkein ensiksi huoneesensa ja asetti sen sänkynsä viereen.

"Kirstussa kai on rahoja", sanoivat ihmiset, "koska hän ei millään muotoa tahdo päästää sitä näkyvistään". Mutta tässä kohden he erehtyivät aivan tykkönään. Jotakin oli kyllä kirstussa, mutta rahoja? Ei, rahoja oli siinä nyt kaikista vähimmän!

Kun vanha herra oli yksin huoneessaan, painoi hän salaista pontta. Pam! Kirstu aukeni ja mitähän siinä oli. Tarkoin lukittu, komea lipas, joka oli päällystetty punaisella sametilla ja kirjailtu kultanauhoilla ja tupsuilla.

Mutta vanhan herran palvelijatar oli hyvin viekas. Kerran riisui hän kenkänsä oven takana ja hiipi aivan hiljaa sukkasillaan kirstun luo sen auki ollessa.

Hän oli jo ehtinyt aivan sen luo, mutta kun hän näki punaista ja kultaisia kirstussa olevan ei hän malttanut mieltänsä, vaan huudahti: "Herra jumala, vanha kirstuhan on oikein korea sisäpuoleltaan!" Silloin huomasi matkakirstu, että jokin vieras oli huoneessa. Pam! meni se taas lukkoon ja vähällä oli se katkaista häneltä sormen, sillä hän oli juuri aikeessa tunnustella oliko se todellakin samettia ja pehmeää.

"Hyi!" huusi hän pelästyneenä. "Hyi mokomaa häijyä kirstua! Parasta on karttaa sitä". Jos joku sittemmin kyseli häneltä jotain kirstusta, jota hänen herransa niin tarkoin vartioi, tahtoen tietää josko siihen oli jokin erityinen syy, niin vastasi hän, ettei vanhalla matkakirstulla ollut sen omituisempia ominaisuuksia kuin muillakaan ja ettei siinä mitään ollutkaan. Jokaisella ihmisellä oli muka omat omituisuutensa, varsinkin kaikilla vanhoilla poikamiehillä. Hänen herransa oli nyt kerran mieltynyt vanhaan pörhöiseen matkakirstuunsa, siinä se.

Mutta yhtäkaikki oli matkakirstussa jotain tavatonta. Sillä toisinaan lukitsi vanha herra varovaisesti kaikki ovet, painoi salaista pontta, niin että kansi aukeni, kuunteli sitten vielä kerran oliko kaikki oventakana hiljaista, ja jos hän silloin ei kuullut mitään, niin nosti hän punaisen samettilippaan pöydälle eteensä. Sen jälkeen painoi hän salaista pontta, joka oli lippaan kyljessä ja punainen satnettikansi ponnahti auki.

Ja mitähän siinä olikaan? Uskomatonta kyllä, vaan sittenkin totta! Pieni, mitä sievin keijukainen, kaksi pitkää palmikkoa niskassa, jotka riippuivat pitkin selkää, jalassa punakorkoiset pikku kengät. Hän hyppäsi heti tasajaloin lippaasta, istuutui sille istumaan ja keinutteli jalkojaan — se sopi hänelle niin mainion hyvin — ja alkoi sitten kertoa mitä kauneimpia satuja.

Eräänä päivänä, kun he juuri olivat lopettaneet satujen kertomisen, sanoi hän, keijukainen: "Nyt olen kertonut niin monta kaunista satua sinulle; minä luulen että sinä unhoitat ne. Etkö voisi kirjoittaa ne muistiisi?"

"Kyllähän", vastasi vanha herra, "kyllähän minä ne voisin kirjoittaa, ainakin suunnilleen, vaikkakohta en lähimainkaan niin kauniisti kuin sinä niitä kerrot; mutt'ei kukaan saa tietää mistä minä ne olen saanut, eikä ennen kaikkea että sinä olet piiloitettu vanhaan matkakirstuun. Sillä sinut minun täytyy saada pitää aivan yksistään itseäni varten. Muutoin tulevat heti kaikki ihmiset ja tahtovat nähdä sinut ja kosketella sinua karkeine sormineen. Lippaan samettikin kuluisi siitä."

"Ei toki, Jumalan tähden ei!" vastasi pieni keijukainen. "Mutta kyllä ihmiset ällistyisivät, jos he tietäisivät kuka on piiloitettu vanhaan matkakirstuun".

"Vaiti!" sanoi äkkiä vanha herra. "Joku kolkuttaa ovea. Piiloudu heti paikalla lippaaseen!" Kiireesti nosti hän lippaan kirstuun takaisin. Pam! hylkeennahkainen kansi meni lukkoon, ja kun palvelijatar — sillä hän se oli — tuli teetarjottimineen, oli matkakirstu pörhöisenä entisellä paikallaan peilin alapuolella. Kun hän kulki sen ohi, potkaisi hän sitä vanhan herran huomaamatta kylkeen ja mutisi. "Sinä sen vanha, ilkeä kirstu, olitpa vähällä katkaista sormeni eilen!"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UNELMIA TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Unelmia takkavalkean ääressä

UNELMIA TAKKAVALKEAN ÄÄRESSÄ

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE