E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

SAARA

Romaani

Kirj.

KRISTOFER JANSON

Porissa, Porilaisen kirjapainossa, 1892.

I.

Hän oli syntynyt maailmaan yhtä kunniallisesti ja säännöllisesti, kuin joku toinenkin Yhdysvaltain tyttönen.

Avioliitto vanhempain välillä solmittiin kahdentenakymmenentenä sunnuntaina pyhästä kolminaisuudesta, vahvistettiin sekä papin että lukkarin allekirjoituksella, ja vietettiin lopen ikävillä pidoilla; vieraat koristivat jäykkinä seinuksia — milloin eivät veisanneet pitkiä, surunsekaisia virsiä, tai eivät kertoneet juorujuttuja naapureista, eli puhuneet synnin kauhistuksesta ja uudestasyntymisen autuudesta. Morsian oli happamanimelä, niinkuin sopikin oikeauskoiselle tytölle kuullessaan, että hän oli kivulla lapsia synnyttävä ja oleva miehellensä alamainen; sulhanen oli juuri niin kivettynyt, kuin sopii ja tuleekin miehen, joka on kuollut tälle maailmalle ja astuu pyhään aviosäätyyn, täyttääksensä velvollisuutensa, sillä se on Jumalalle otollista, ja saadaksensa taloudenhoitajan, jossa virassa vaimo on paras. Ummelleen vuoden kuluttua kannettiin ensimmäinen pienokainen kasteelle ja yhdistettiin tavanmukaisesti tähän maailmaan ja sai niineksensä Saara, ehkä sen vuoksi että nimi aikanansa muistuttaisi häntä kuuliaisuuteen Abrahamillensa kaikissa asioissa.

Isä oli maanviljelijä, asuen Wisconsin'issa, luonnon ihanassa seudussa, korkeine rinteineen, metsineen ja harjuineen, jotka ylenivät viljavien vainioiden lomista. Hän oli hiljainen ja ahkera mies, teki työnsä napisematta ja luki raamattua ja uskonnollisia aikakauskirjoja, joita hänen uskolahkolaisensa toimittivat. Vaimollensa ei hän koskaan puhunut muusta, kuin perunoista, porsaista, lehmistä ja raamatunlauseista. Hän kuului Haugen uskolaisiin, jotka pitävät kaikkea kirjallisuutta, joka ei suorastaan raamatusta johtunut, vahingollisena ja sen vuoksi voimallisesti työskentelevät ylläpitääkseen tietämättömyyttä ja tukahuttaaksensa maahan muuttavien norjalaisten tervettä älyä. Kasvojen kovettuneesta ilmauksesta huolimatta, oli hän kaunis mies. Otsa korkea ja jalomuotoinen, mustien tuuheiden kulmakarvojen alla loistivat tummat, syvät silmät. Oli näiden silmien nähty säkenöivän tulta ennen, silloin kun hän piti jyriseviä parannus-saarnojaan, höystettynä piellä ja tulikivellä. Nyt tapahtui se harvoin ja tavallisesti oli katse verhottuna, samoin kuin koko luonteensakin. Haakon Holte oli tauonnut parannussaarnoistaan ja tullut papin alamaiseksi ja uskolliseksi auttajaksi. Ei hän paljon puhunut, mutta kalpeat tummanveriset kasvot, suurine silmineen ja täyteläisille huulineen, jotka todistivat salatuista intohimoista, olivat kuin verhona tulivuorelle, jota hallitsee ponteva tahdonlujuus, korkealle kehittynyt itsensä-hillitsemiskyky, joka vähitellen on tullut tavaksi.

Hänen avioliittonsa oli järjen perustama. Morsian oi ollut miellyttävä. Heti ensi nuoruuden jätettyään, tuli häneen tuonlainen ilmaus nyreätä välinpitämättömyyttä, joka todistaa pettyneistä toiveista. Hänellä oli tuskastuttava nimikin. Ketura, joka soveltui hänelle oivallisesti. Tuo happaman-imelä piirre, joka hääpäivänä esiintyi niin selvänä, oli hänen luonnollinen kasvojensa ilmaus ja vastasi täydellisesti hänen luonnettaankin. Hän eli murheenlaaksossa, josta seurasi, että hänen velvollisuutensa oli paheksua kaikkea. Kellervä teisintäplikäs iho oli todisteena maksataudista, jota aina seuraa ärttyinen mieli. Mutta todellinen järjestyksen ihminen hän oli, ja palvelijansa pelkäsivät häntä, kuin itse paholaista. Ei ollut ajateltavissakaan häntä pettää. Tutkiva katseensa keksi heti pienimmänkin virheen, mikä oli tullut tehdyksi. Senlainen henkilö on verraton aarre kartanossa; tällä perusteellahan miehensä oli hänet ottanutkin. Paitsi sitä kuului hän samaan uskokuntaan; hän voi huoata, lukea ja rukoilla hänen kanssaan ja katsella elämän iloa, kuin yksistään maailman lapsille sopivaksi. Hän itse ei kärsinyt niin paljon rouvan huonosta tuulesta, kuin palvelijat, sillä hän oli poissa suurimman osan päivästä. Säännöllisesti kellonlyömällä oli ruoka, puhtaana ja maukkaana pöydällä. Hän oli siveä, velvollisuutensa täyttävä vaimo.

Jos löytyy ihmisiä, kelvottomia lastenkasvatukseen, ovat ne juuri tänlaisia, sillä heillä ei ole akanaakaan lapsenmieltä, eivätkä, ymmärrä lapsen luonnetta. Luonnolliset ilon-ilmaukset pitävät he syntinä ja kohtelevat lapsia, kuin ikäihmisiä. Sitä sai Saara raukkakin kokea. Pieninkin vilkkaan lapsen ilonosoitus tukahdutettiin toruilla ja muistutuksilla. Leikkienkin tuli olla viisaita ja hiljaisia; kumminkaan ei hän saanut nauraa. Leikkitoverit, jotka olivat "maailman lapsia" pidettiin kohtuullisen etäällä ja hän sai enimmäkseen askaroida yksikseen. Huoneuston ympärillä oli pieni, aidattu puutarha ja sen ulkopuolella ei hän saanut käydä. Monasti seisoi hän, pienet kasvot puserrettuina säleaidan rakoon, ja katseli suurta, avaraa maailmaa edessään, missä lapset leikkien hyppivät ja nauroivat ja ohitse kulki kuormia ja matkustavaisia. Ne olivat "maailman lapsia" ja hän oli "Jumalan lapsia" ja hän tuli siihen päätökseen, että "maailman lapsilla" vaan oli hupaista maanpäällä. Mutta eiväthän ne kuoltuaan saaneetkaan istua kultapilvellä harppua soitellen ja palmuja heiluttaen. Ja kumminkin sykki pieni lapsensydän halusta päästä tuonne heidän joukkoonsa. Kultapilvet ja harput eivät vietelleet häntä, tulisihan äitikin olemaan niiden joukossa, jotka istuivat ja soittivat. Silloin kuuli hän äkkiä äidin ankaran äänen: Saara! Saara! — Veri syöksyi kasvoihin, olihan hän tehnyt syntiä ajatuksissaan.

Saara oppi melkein vihaamaan äitiä. Kaikki ikävä ja poikkitelainen oli hänestä äidin kanssa yhteydessä. Torat, nipistykset, korvapuustit ja nuhteet — — ne oli äitiä. Isän laita oli aivan toisin. Hänen kasvonsa olivat pikemmin surulliset, kuin ankarat, yksin istuessaan. Usein otti hän hänet syliinsä, silitteli hyväillen hänen tukkaansa ja pani väliin kätensä hänen päänsä päälle ja rukoili, niin että silmiin nousi kyyneleet, mutta mitä hän oikeastaan rukoili, sitä ei Saara voinut käsittää. Ei hän yksistään oppinut kunnioittamaan isää, vaan myös rakastamaan ja säälimään häntä, vaikka ei oikein ymmärtänyt minkä vuoksi.

Yksi piina oli sekä isän että äidin yhteinen, se oli ruokaluvun, aamu- ja iltarukousten opettaminen, heti kun hän kykeni selville sanoille. Monta kyyneltä ja korvapuustia se maksoi, ettei hän muistanut niitä päivästä toiseen. Aina hän sekaantui vieraiden ihmisten läsnäollessa ja se maksoi päivän arestia. Hän vihasi noita rukouksia, joita hän koneellisesti lateli. Samoin kävi pöytä rukousten. Vaikka kuinka nälkäisenä, potaattien ja lihan edessä höyrytessä, täytyi rukoilla ja lukea siksi että ruoka ehti jäähtyä. Usein hän vaivoin sai suuttumuksen kyyneleet pidätetyksi.

Sitte katekismusluvut äidin kanssa! Jo viidennellä ikävuodella ne alkoivat. Hän tavaili käskyjä ja uskonkappaleita, kunnes oli vallan päästään pyörällä. Kuinka ikävää se sentään oli! Ei hän sitä ääneensä tohtinut sanoa, ajatteli vaan. Hän odotti kipua ja rangaistusta moisista synnillisistä ajatuksista, mutta ei niitä tullut. Ja kumminkin pelkäsi tämä lapsensielu alituisesti tuota koston Jumalaa, joka ei sallinut ihmisten iloitsevan. Joskus kumminkin hänelle jotain pahaa tapahtuisi, olihan nuo ajatukset synnillisiä! Synnistä kuuli hän aina ja alituisesti puhuttavan. Hän ihmetteli niiksi Jumala tahtoi täällä alhaalla olemaan äreän ja pahan ja aina ikävän, ja vasta kuoleman jälkeen tulevan parempaa. Hän tahtoisi niin mielellään vähän iloa täälläkin. Muutoinhan olisi parempi ollut koskaan syntymättä.

Tuonlaisia ajatuksia liikkui lapsen mielessä; ja eräänä päivänä sai hän äidiltä kuulla, että niin se todella olikin. Naapurissa oli kuollut lapsi ja äiti lausui pöydässä: "Onnellinen hän, kuin pääsi varhain!" Oli siis kuten Saara oli ajatellutkin, elämä ei ollut minkään-arvoista, vasta kuoleman jälkeen tuli kaikki hyvin. Mutta sittehän olisikin paras kuolla. Sanoisiko isä ja äiti samoin, jos hän kuolisi?

Ehkä äiti, mutta isä? Ei, kyllä hän itkisi pikku Saaraa ja tahtoisi hänet mielellään pitää.

Saara alkoi tarkastella täysikasvuisten puheita ja kaikessa hiljaisuudessa tehdä havaantoja. Ennen oli hän yksinäisyydessään turvaunut hiekkakäytävän kiviin ja eläimiin. Erittäin kiintyi hän pieneen porsaaseen, joka seurasi aina hänen kantapäillään itse kaikkein pyhimpäänkin, puutarhaan, joka muuten oli häneltä suljettu. Eräänä päivänä oli hän ottanut lakanan vuoteeltaan ja käärinyt sen porsaan ympäri ja kantanut sylissään kuin kapalolasta porsaan alituisesti röhkiessä: röh, röh, röh! — Silloin oli äiti äkkiä näyttäynyt akkunassa ja tahtomattaan purskahtanut nauruun. Mutta pian ilmestyi taas nyreä mieli ja Saara sai vitsoja, siksi että oli käyttänyt lakanaa — sanoi hän, vaikka se oikeastaan tapahtui korjataksensa omaa heikkouttaan. Saara oli kumminkin tehnyt sen ihmeellisen huomion, että äitikin taisi nauraa.

Seudulla oli eräs amerikkalainen koulu, mutta sinne ei Saara saanut tulla, sillä niissä opetettiin vapaamieliseksi, sanottiin. Sinne tuli lapsia jos mistäkin lahkoista, helpostihan ne voivat vietellä oikeauskoisen lapsen. Lasta ei pitänyt johdattaa kiusaukseen. Uskontoa ei myöskään koulussa opetettu, jotta lapset kasvoivat kuin pakanat. Ei, paras oli että äiti tavaili hänen kanssaan edeskin päin.

Kuinka usein katseli Saara, kuin lintu häkistään, toisia lapsia, jotka iloisina, kirjat kainalossa tallustelivat kouluun. Yksi heistä oli kerran näyttänyt hänelle kirjaansa aidan raosta. Siinä oli kuvia ja hauskoja kertomuksia eläimistä ja pienistä lapsista.

Vallan toista kuin katekismus.

Hän katsoi salaa ikkunaan; olikohan äiti siellä häntä vakoilemassa.
Kuinka hän vihasi tuota katekismusta!

Eräänä päivänä kuuli Saara pääsevänsä kouluun, ei amerikkalaiseen, vaan norjalaiseen, jonka jotkut norjalaiset perheet olivat perustaneet ja jossa opetus olisi norjalaisten periaatteiden mukaisesti järjestetty. Se oli Saarasta yhdentekevää! Hän pääsisi nyt toisten lasten seuraan ja saisi poimia kukkia kotimatkalla. Tosin oli sanottu ettei kotimatkalla saisi pysähtyä, mutta eihän kukaan nähnyt, eikä kukaan kieltäisi ottamasta ylös mitä tielle sattuu.

Kalpeana ja juhlallisena läksi hän ensi päivänä täysissä tamineissaan matkalle, kahden naapurilapsen kanssa. Koulumestari oli vanha talonpoika, joka pani päänsä vinoon ja itki rukoillessaan ja puhui niin hullunkurisesti.

Se oli Saarasta uutta ja hän rupesi nauramaan. Virren loputtua tuli koulumestari hänen luoksensa ja tarttui häntä kädestä lausuen:

— Etkö tiedä lapseni, tuonlaisen naurun olevan syntiä? Eivätkö vanhempasi ole sinulle opettaneet, että ne, jotka täällä nauravat tulevat kerran sinne missä on itku ja hammastenkiristys?

Saara vaikeni ja istui sitte hiljaa kuin sytytetty kynttilä. Ei koulussa ollut niin hauskaa, kuin hän oli ajatellut. Samoja asioita oli äiti tyrkyttänyt hänelle kotona. Sitäpaitsi puhui koulumestari paljon vanhurskauttamisesta ja uudestasyntymisestä, jota ei Saara ymmärtänyt. Hän istui silloin ja ajatteli tuomen kukkia, joita hänellä oli aikomus etsiä kotimatkalla.

Kouluun oli myös tullut yksi "maailman lapsi". Eihän se muu voinut olla, tuo poika, joka vapaa-ajoilla keksi kaikkia hassutuksia ja viekotteli toiset nauramaan. Saaraa oikein peloitti, vaikka hän tulisikin vetoa tuohon poikaan; mutta sittenkin kulki hän kiertoteitä päästäkseen hänen kanssansa kotimatkalle. Eräänä päivänä sanoi poika:

— Käytkö räätälin luona, Saara? Hän vasta on sukkela mies!

Ei Saara tietänyt kuka räätäli oli.

— Tule, niin poikkeemme sinne sisälle; hän asuu ihan tässä.

Poikkeaminenhan oli kaikkia sääntöjä ja käskyjä vastaan, mutta voihan hän sitte loppumatkan juosta voimiensa takaa. Poika veti hänet ovesta sisään. Räätäli istui pöydällä ja rallatteli.

— Haluttaakos polska tänään — kysyi hän nuoren, ystävänsä nähtyään.
Samassa oli hän pöydältä lattialla ja alkoi polkea ja rallattaa,
Pitemmittä mutkitta tarttui hän Saaraan ja pyöritteli tyttöä.

— Näin saa räätäli usein tehdä, pysyäkseen lämpimänä, — sanoi hän.
Mutta ken on tämä pieni tyttönen?

— Se on Saara.

— Saara? Tuonko tytär tuolla mäellä, joka on happamasta juustoherasta tehty ja joka pyhittää jokikisen vuodenpäivän rukouspäiväksi?

Saara ei voinut olla nauramatta, vaikka se olikin ilkeästi sanottu, mutta olihan se totta, sitä ei voinut kieltää.

— Vai on sillä hapatuksella ja sillä sahapukilla tuonlainen pieni, raitis, iloinen tyttö; — sanoi räätäli ja otti Saaraa leuvasta.

— Elä välitä minun puheistani, minä olen senlainen hutilus, näet.

Ja taas istui hän pöydällä ja ompeli nappia liiviin.

— Etkös tahtoisi vähän messuta Saaralle? — kysyi poika.

Nyt tekeytyi hän mahtavaksi, kuin pappi kirkossa ja huusi messuäänellä:

— Ja kuule sinä vanha Beri, miksi istut niin etäällä ovenpielessä?

— Kenkäni ovat rikkinäiset.

— Ota vanhat sian turkit ja tee niistä kengät, niin voit tulla muiden hienojen naisten rinnalle. —

— Mutta nyt pitää Saaran, kiiruhtaa kotiin, muuten tulee kuuma löyly, äiti on jo kaatanut puuron vatiin.

Saara juoksi ulos ja kuuli räätälin nauraen huutavan perässä:

— Pistäydy sisään toistenkin, Saara, niin saat kuulla satuja.

Se oli hauskin mies mitä hän koskaan oli nähnyt. Aatteleppa että hän uskalsi matkia pappiakin! Varmaan oli hän yksi niistä, jotka äidin sanojen mukaan joutuivat helvettiin. Ja sinne tuo poikakin joutuisi, mutta tyytyväisiä he olivat kumpikin. Ja olihan hän itsekin tanssinut, vaikka hän taistelikin vastaan räätälin häntä pyöritellessä. Mitä, jos hänkin joutuisi helvettiin?

— Tulet myöhään tänään, Saara, — sanoi äiti. — Ethän ole minnekkään välillä poikennut?

— En, mutta koulussa kesti tänään niin kauvan — vastasi Saara.

Kas niin, nyt oli hän valehdellutkin. Varmaan joutuisi hänkin helvettiin. —

Kiusaus käydä räätälin luona tuli Saaralle voittamattomaksi. Kotimatkalla valitsikin hän aina nyt sen tien, joka kulki hänen asuntonsa ohi, ja kun hän näki räätälin istuvan pöydällä poikkesi hän sisään. Räätäli kertoi hänelle prinsessasta lasivuoressa ja metsäjoutsenista ja Saara ei ollut kuunnaan senlaista kuullut. Hän piti räätäliä, jonakin korkeimpana olentona. Kuinka hän tiesi noin ihmeellisiä asioita? Se oli vallan toista, kuin mitä koulumestari kertoi piplianhistoriasta. Mutta räätäli oli jumalatoin, sillä hän sanoi patriarkka Jaakoppia suureksi roistoksi ja paljon muuta, mitä ei ollut piplianhistoriassa ja mitä ei hän uskaltanut sanoa vanhemmillensa.

Kaikki räätälin luona käynnit salasi hän. Saara tuli kuin kahtia jaetuksi samoin kuin hänen ajatuksensakin. Kaikki maailmassa oli jaettu kahtia ja kumpikin puoli taisteli toistansa vastaan. Ensin oli Jumala ja perkele; sitte Jumalan valtakunta ja perkeleen valtakunta ja ne taistelivat ihmisistä. Perkeleen valtakuntaan kuului kaikki valoisa, hauska ja hupaisa. Sinne kuului tarujenmaa, sinne metsäjoutsenet kiiruhtivat, sinne kuului tanssi ja nauru ja sinne räätäli ja tuo hauska koulutoveri. Ja Jumalan valtakuntaan kuului kaikki murheellinen ja ikävä, äiti ennen muita, sitte koulumestari, koulu, katekismus, kirkko, pappi ja kaikki ne, jotka kävivät vanhempien luona veisaamassa ja rukoilemassa.

Täällä alhaalla vallitsi perkele, mutta kuoltua saisi Jumala vallan. Mutta olihan koulumestari sanonut, että vaan ani harvat tulivat autuaiksi, siis vallitsisi perkele jälkeenkin kuoleman. Mutta olikohan hänen valtakuntansa silloin yhtä hauska, kuin nytkin? Miksi ei siis kaikki mieluummin halunneet sinne? Ei, sehän oli totta, nehän kiehuisivat suurissa padoissa pi'essä ja tulikivessä. Hyi, se oli inhottavaa! Kyllä ansaitsi olla huvittelematta täällä alhaalla, Saara huokasi. Hänen lapsensielunsa vetäytyi mielikuvituksen voimasta valoon ja iloon, vaan kauhukuvat tukahuttivat tämän kaipuun. Mutta eivät tykkänään. Hänen terve luonteensa kapinoitsi vastaan, ja hän harhaili kummankin voiman välillä. Vanhempiensa läheisyydessä oli hän vaiti, melkein surullinen. Toverien ja räätälin parissa tuli hän väliin yli kaikkein rajojen riemastuneeksi ja iloiseksi. Sadut häntä viettelivät. Ne tykkänään valloittivat hänen mielensä, ja jälestäpäin tunsi hän katkerinta katumusta rikottuaan Jumalaa vastaan, niitä kuuntelemalla.

II.

Saara oli tehnyt uuden havainnon: Räätälillä oli kirjoja, hupaisia tanskankielisiä kirjoja. Siellä oli Robinson Crusoe ja Holger Tanskalaisen historia, Holbergin ilveilyjä ja Nissenin maailmanhistoria ja eräs matkakertomus ihmis-syöjistä. Saaran seisoessa hyllyn luona, utelijaisuudesta väristen, kuin Eeva katsellessaan kielletyn puun hedelmää, kysyi räätäli, josko hän tahtoi lainata niitä. Saaran silmät säteilivät, mutta mitä sanoisi hän isälle ja äidille? He olivat sanoneet senlaiset kirjat perkeleen juoniksi. — Eihän hänen tarvinnut niistä puhua ja eihän paljas lukeminen voinut vahingoittaa, kunhan ei niiden mukaan eläisi. Eihän ollut kielletty maailman valtakuntaa tarkastelemasta; korkeintaan oli se vaaraan heittäytymistä.

Kuinka sydän voimakkaasti tykytti, kun hän kielletty aarre povessaan astui äidin ohi! Minne hän kätkisi kirjan, ettei kukaan löytäisi? Vuoteesenko vaatteiden alle? Ei, kääntelihän äiti aina vaatteet vuodetta, laatiessaan. Loukkoonko vanhan romun sekaan? Ei, voisihan äidin päähän pistää siivota siellä, ehkä hän juuri tänään tarvitsisi jotakin loukosta. Puuvajaanko? Ei, voisihan puidenkantaja tuoda sen puiden muassa kyökkiin. Ei ollut varmaa paikkaa koko talossa. Hän juoksi alas joelle. Siellä oli ontto reikä vanhan hongan juuressa. Mutta siellä voisi hiiret ja myyrät sen nakerrella. Epätoivoisena katseli hän ympärilleen. Mutta äkkiä kirkastui katseensa; nyt hän oli sen keksinyt: tuonne tyhjään pesään tammen latvaan. Se oli oivallista. Sieltä ei kukaan kirjaa löytäisi ja jos joku näkikin hänen kapuavan ylös. tahtoi hän tietysti vaan katsoa, jos pesässä oli munia.

Saaraa nauratti ajatellessaan, kuinka sukkelasti hän petkuttaisi isää ja äitiä. Samassa oli hän ketterästi kuin kissa ylhäällä puussa ja kirja lepäsi pesässä taitettujen oksien alla. Mutta sen sinne hyvin saatuaan, piti sen ottaa heti ylös ja vähän siihen tirkistää, Hän luki lauseen, toisenkin ja itsekään huomaamatta oli hän istunut kokonaisen tunnin puun oksalla ja lyönyt villejä kuoliaaksi Holger Tanskalaisen kanssa ja tehnyt pyhiinvaelluksia Himalayan siintäville huipuille.

Ja hänen kun piti ostaa äidille tärkkelystä! Äkkiä oli kirja piilossa, hän kiipesi alas puusta ja juoksi niin että aivan hengestyneenä pääsi kotiin. — Miksi tulet näin myöhään? —

Kauppias oli juuri saanut uuden tärkkelyslaatikon kaupungista ja sen avaamista sai kauan odottaa, kun puotissa oli paljon ostajia, joille annettiin ensin.

Kas niin, taas hän oli valehdellut, eikä se jäänyt viime valheeksi. Saara alkoi pitää vanhempiansa salaisina vihollisina, jotka ryöstäisivät häneltä elämänsä onnen, jos voisivat. Kahdentoistavuotiaan mahdollisimmalla tarkkanäköisyydellä vartioitsi hän salaisuuttaan. Mutta oli hirveätä kantaa sitä yksinään. Olisi suuri helpoitus kanssarikollisesta, ja sen hän löysikin tuossa iloisessa koulutoverissa, joka eräänä päivänä oli nähnyt hyväksi koristella koulumestarin takin liepeitä ja saanut siitä kelpo löylytyksen.

Hän seisoi vartioimassa Saaran lukiessa, vaihtoivat kirjoja ja Saara taas vuorostaan vartioitsi pojan lukiessa. Kun isä, äiti tai joku ystävistä näyttäytyi, riennettiin joelle hongan luokse, kunnes vaara oli ohitse.

Saara oli tehnyt vielä toisenkin havainnon: Ihmeellisellä räätälillä ei ainoastaan ollut kirjoja, jotka kertoivat vieraista maista; hän oli itsekin ollut siellä. Nuorilla päivillään oli hän sällinä vaeltanut Saksat, Ranskat ja Italiat ja siellä paljon kummia kokenut. Pieni, pyylevä vaimonsa tuskin aina uskoi hänen matkoista kertoessaan, luuli hänen liioittelevan — mitä välitti hän siitä, vaimohan nauroi aina.

Saara kiihkoissaan melkein nielasi joka sanan räätälin kertomuksista. Räätäli oli hänestä aika poppamies, joka omasi avaimen taikojen maailmaan, kun vaan nappia painoi, niin heti avautui aarteineen.

Mutta sitten tapahtui jotain, joka ainakin ajaksi herätti hänessä salaista kauhua räätäliin. Eräs isänsä ystävistä oli ollut eräänä iltana heillä ja lähetyssanomasta lukenut kertomuksen eräästä kevytmielisestä ihmisestä, joka oli myönyt itsensä perkeleelle. Säntilleen päivästä päivään vuoden kuluttua, kun nuori mies istui toveriensa kanssa kapakassa, näyttäytyi paholainen äkkiä ihkaelävänä, ojensi kätensä häntä kohden ja nuorukainen kaatui kuolleena lattialle.

Kun tämä kertomus, asiaan kuuluvine huokauksilleen ja pään puistutuksineen oli luettu, alkoi isä vakavalla äänellä kertoa, että ihmiset ennen aikaan todella olivat niin jumalattomia, että kirjoituttivat itsensä paholaiselle, saadakseen rikkautta ja maallista onnea. Kontrahti allekirjoitettiin sydänverellä; tätä tapaa käytettiin vieläkin enemmän kuin aavistettiin; tämä olikin syynä siihen, että moni jumalaton edistyi maailmassa, ja hurskaat kärsivät hätää.

Saara istui hiljaa kuin hiiri, kuunnellen keskustelua. Pelko valtasi hänet niin ettei tohtinut yksin, lähteä levolle. Tuntui kuin olisi paholainen häneen tarttunut pimeässä käytävässä, hän tunkeutui lähemmäs äitiä, hän tietenkin oli taattu, hän ei varmaankaan koskaan ollut tehnyt mitään pahaa, ei koskaan kätkenyt kielletyitä kirjoja linnunpesään, ei koskaan valehdellut vanhemmillensa, ei koskaan toivonut ulos avaraan maailmaan, ei koskaan käynyt räätälissä. Jaa, räätäli! Hän oli varmaan yksi niistä, joka oli itsensä paholaiselle kirjoituttanut. Hän kun oli aina niin iloinen. Saaraa värisytti ja hän painoi päänsä tyynyihin. Hän näki räätälin tanssivan ja rallattavan ja hänen takanaan näkyi toinen, hevosenkavio jalassa ja sarvet otsassa, joka tanssi samalla tavalla ja irvisteli hänelle.

"Odotappas vaan! Kyllä vielä vien sinut ja silloin saat tanssia enemmän kuin sinua haluttaakaan." Ei, ei hän koskaan enää menisi räätäliin; ei hän koskaan olisi tottelematoin, ei koskaan nauraisi, ei koskaan… Saara nukkui, mutta tavantakaa velähteli ruumis kuin käärmeen pistosta.

Seuraavana päivänä oli hän taas räätälissä. Päivänpaiste ja lintujen laulu olivat karkoittaneet synkät mietteet ja hän tahtoi oikein tarkastella ihmistä, joka oli paholaisen kirjoissa. Räätäli katsoi häneen takaisin.

— No Saaraseni, näetkö näkyjä tänään, vai onko koulumestari lukenut kuolemasta ilmestyskirjassa?

Saara punastui.

— Onko sinulla kirjoja semmoisesta, jotka ovat sydänverellään kirjoittaneet itsensä paholaiselle? kysyi hän kainostellen.

Räätäli nauroi, vaimo nauroi ja kaikki lapset nauroivat. Hallitsiko paholainen todella kaikkia noita, jotka olivat niin iloisia? Mutta olihan se selvä tuntomerkki.

— Kuka on sinulle semmoista roskaa uskotellut? kysyi räätäli.

— Se oli lähetyssanomassa, — vastasi Saara:

— Lähetyssanomassa. Kai ne vielä uskovat, että vanhat akatkin ratsastelevat luudilla läpi savupiippujen!. — puhkesi räätäli sanoiksi.

Vaimo ja lapset nauroivat.

— Näetkös, Saaraseni, tuhmat ihmiset ennen vanhaan uskoivat peikkoihin ja tonttuihin, piruun ja hänen isoäitiinsä; se oli kyllä hullua se, mutta että vielä nykyään niihin uskotaan, se on paljon hullumpaa. Paholainen löytyy ainoastaan niillä, jotka sitä uskovat. Ennen vanhaan nähtiin hän usein kuljeskelemassa pukinjalkoineen, mustana ja inhottavana, mutta sittemmin alettiin pilkata häntä ja nyt piiloitteleikse se ainoastaan tuonlaisissa sanomalehdissä ja muussa roskassa.

— Kasperi, Kasperi! — varoitteli vaimo, nykien häntä kyynärpäästä.

— Katsos, Saaraseni, jos joku peloittelee sinua, semmoisilla hullutuksilla, niin tiedätkö mitä teet? Kas näin! — Ja sitte teet sinä näin: tra la la la — Ja hän alkoi tanssia ja vei vihdoin Saarankin muassaan.

Saara riisti itsensä irti ja juoksi pois. Tuo räätäli kävi väliin liian tukalaksi.

— Kasperi, Kasperi! Peloitathan sinä tyttösen kokonaan — sanoi vaimo.
— Ajattele minlaiset vanhemmat hänellä on.

— Kuuleppas. Kristiina, jos ihmiset ovat niin tukkituhmia, että tekevät lapsistaan nautoja, on joka kristityn ihmisen velvollisuus estää heille ainakin sarvia kasvamasta.

III.

Takinkoristusjutun jälkeen oli tuo iloinen poika tullut koulumestarin syntipukiksi. Tosin hän teki monta hullutusta, mutta usein kärsi hän myös syyttömästi, sillä häntä epäiltiin kaikesta; ja kun lapset aina jäykkinä vaikenivat opettajan kysymyksiin, ken oli tuon paperikuulan viskannut ja ken pannut tämän neulan opettajan tuoliin, tuli hän aina uhriksi ja hänen selässään viivotin aina hyppeli, kun koulumestaria halutti purkaa, vihaansa.

Nämä selkkaukset ja niitä seuraava rangaistus olivat koulun ainoa huvitus; muulloin oltiin ikävästä menehtyä.

Toverien ihailu lievitti pojan surullista kohtaloa jonkun aikaa, se oli kuin palsamia pehmitetylle selälle. Mutta kun se tuli jokapäiväiseksi ravinnoksi ja koulumestari aina löysi muistutuksen sijaa hänen vastauksissaan, vaikka hän kuinka parastaan koitti, katkesi vihdoin kärsivällisyys. Eräänä päivänä jäi hän pois koulusta. Päivä kului ja useampiakin, mutta ei hän tullut. Hieman peloissaan kyseli opettaja toisilta oliko poika sairastunut. Ei kukaan tietänyt. Mutta eräänä päivänä kuin Saara istui puussa lukemassa kiellettyä kirjaa, kuuli hän takanansa jotain rahinaa.

Hän jähmettyi pelästyksestä — siinä seisoi Pekka. Kasvot pullistuneina ja silmät itkusta punaisina. Nenästä vuosi verta.

— Sinä Pekka? ihmetteli Saara. — Kuinka pelästytit minua!

— Tahdon sanoa sinulle hyvästi, Saara — sanoi Pekka painuneella äänellä.

— Matkustatko pois?

— Matkustan.

— Minne?

— En tiedä. Tahdon vaan paeta jonnekin missä ei kaikki ihmiset lyö.

— Kuka sinua nyt on lyönyt?

— Tällä kertaa isä. Kun ei koulumestari lyö ulkona, silloin tekee isä sen kotona.

— Mitä olet sitte tehnyt.

— Sitä, etten mene enää kouluun. Sinne en mene vaikka löisivät minut kuoliaaksi. — Itkeentyneet silmät välähtivät ja Pekka puisti nyrkkiä ilmassa, kuin puolustuksekseen — Annas jahka tulen suureksi ja väkeväksi, puolustan kyllä itseäni, mutta nyt vallitsee isä minua.

Pekka heittäytyi ruohoon Saaran viereen.

— Mutta se on rumaa, tuo lyöminen, Pekka — sanoi Saara.

— Sitähän kuvittelee opettajakin meille, — sanoi Pekka pilkalla. —
Mutta jos se on niin rumaa, miksi hän sitte lyö?

Ei Saara sitä tietänyt, mutta sitten muistui mieleensä isän ja äidin sanomat sanat: "Joka vitsaa säästää, hän vihaa poikaansa," Ja sen viisauden ilmoitti hän Pekalle.

— On se oivallinen keino suurille, silloin kun tahtovat pieniä lyödä — vastasi Pekka. — Tuhat tulimaista minä en välitä Salamonista, enkä muista! Saara peräytyi kauhistuneena.

— Pekka, Pekka, etkö tiedä joutuvasi helvettiin, kun kiroot? —

— Se on yhdentekevää, — vastasi Pekka.

— Sinne minä kumminkin joudun. Mutta kuuletkos, tahdon mieluummin olla siellä niiden kanssa, jotka ovat hyviä minulle, ennenkuin taivaassa koulumestarin ja isän ja Salamonin ja niiden kanssa, jotka lyövät. —

Saara vaikeni. Eikö hän itse ollut ajatellut vähän samaan tapaan? Pekka istui ja repi ruohoa maasta häneen katsomatta.

— Vahvin se on joka vallitsee, sen olen selvästi nähnyt — jatkoi hän. — Kerran lensi haukka alas ja vei kyyhkysen, äsken näin kissan kantavan hiirtä. Ei se sitä tappanut; ei, se päästi sen irti, otti uudestaan kiinni ja kiusasi niin kauan kuin voi. Niin tekevät suuretkin meille, mutta me tulemme itse kerran suuriksi ja silloin:

Pekka hymyili ja taas välähti silmissä.

— Mitä aijot tehdä? — kysyi Saara ja katsoi ystävään suurine, tummine silmineen.

— Silloin lataan isän pyssyn suolalla ja ammun koulumestaria, — vastasi Pekka ja silmät loistivat kostonhimosta.

— Aijotko todellakin tappaa hänet? kysyi kauhistunut Saara.

— Ei hän siitä kuole; se polttaa vaan, polttaa oikein kelpolailla sanoi Pekka ja nauroi, jotta valkeat hampaat loistivat.

— Onko isäsi aina paha sinulle? — kysyi Saara ja mieleensä johtui oma, vakava isä, joka niin usein katseli häntä surullisilla silmillään ja hämärässä rukoili hänen puolestaan.

— Ei hän puhu muulloin, kuin lyödessään — vastasi Pekka, ikäänkuin olisi se luonnollisin asia maailmassa — Kuulin koulumestarin sanovan isälle, että hänen täytyy piiskata röyhkeyden minusta, niin kyllä pehmennyn ja tulen kouluun takaisin. Mutta siinä toivossa pettyvät, sillä minä menen pois, minä.

— Mutta minne sinä menet, Pekka?

— Ulos avaraan maailmaan, — vastasi Pekka katsellen ohikiitäviä pilviä. — Pahempaa ei voi tulla, kuin täällä on. Ja kun tulen suureksi, tulen takaisin.

Ja Pekka nyökkäsi uhkamielin päätään ja Saara ymmärsi mitä hän sillä tarkoitti. Hän ihaili urheata ystäväänsä ja kertomukset vieraista maista ja Robinson Crusoen elämä saaressa kuvastuivat mielessään.

— Mutta missä aijot olla yötä Pekka — kysyi hän vihdoin.

— Enkö saa mennä teidän latoon? — sanoi Pekka.

— Sinne voit tuoda minulle ruokaa huomen aamulla varhain, Saara.

Voisiko jotain niin yksinkertaista ja käytännöllistä tulla kysymykseen, kun piti lähteä Robinsonina ulos maailmaan?

— Mutta mistä saan ruokaa? — kysyi Saara.

— Ota pala leipää ja muutamia munia kaapista, — vastasi Pekka.

Asia alkoi saada romantillisen värityksen. Takaa-ajettu pakolainen, joka lymyili heinissä, ja hän uskalsi henkensä, — ei henkensä, vaan nahkansa — hankkiaksensa hänelle ruuanpalan ja juotavaa, jottei nälkään nääntyisi. — Hän hiipisi paikalle — satojen silmien vakoillessa. Kas se olisi jotain se!

Pekka joutui, kun joutuikin illalla Saaran avulla heinälatoon, missä makasi lämpimässä ja hyvin, jotta vähän nenänipukkaa näkyi heinien lomasta; Saara hiipi vielä ennen maatapanoaan varmuuden vuoksi katsomaan jos hän todella oli siellä. Hän kuiskasi hiljaa: Pekka, — — sitten vähän lujempaa: Pekka — syvä hiljaisuus vallitsi mutta vihdoin kuului hiljainen piiputtava nenä-ääni; — Robinson Crusoe nukkui rauhallisesti.

Mutta se ken ei nukkunut, oli Saara. Hän ajatteli omaa osaansa vehkeessä ja kuinka hän siitä kenenkään huomaamatta selvenisi. Munista ei ollut huolta, ne oli hän jo ottanut navetasta, missä kanat munivat ja kätkenyt vuoteesensa. Kunhan ei niistä vaan tulisi poikasia yöllä; Mutta leipä ja juominen! Jopa kai! hän itsehän vei ruuat pöydältä. Helposti voisi hän silloin ottaa muutamia leivän paloja ja tyhjän kipposen ja täyttää sen navetassa lypsettäessä. Hän kätkisi kaikki kiven taakse. Kaikkihan kävisi niin helposti. Kumminkaan ei hän voinut nukkua ennenkuin aamuyöstä. Täytyihän lisäksi varoa muniakin.

Onnellisesti pääsi hän ladolle, kenenkään huomaamatta. Istautui heiniin Robinsoninsa viereen, joka oli ihan lämpöinen ja punakka ja nautti itsekseen nähdessään millä halulla hänen tuomansa leipä ja maito kävivät kaupan. Munat pistettiin taskuihin toistaisen varalle.

— Saara, sinä olet minun paras ystäväni koko maailmassa — sanoi
Pekka, leipää pureskellessaan — kyllä minäkin autan sinua vielä joskus.

— Et vaan saa lyödä minua, kun tulet takaisin, — hengessä näki Saara Pekan voimakkaana, kuin Simson, vaeltavan läpi seudun kohotettu nuija kädessä, jolla hän maahan musertaisi ketä tahtoi.

— Sinua en lyö koskaan — vakuutti Pekka armollisesti, samassa kun viimeinen leivän muru katosi. — Nyt menen joelle uimaan ja sitte lähden eteenpäin metsän kautta. Hyvästi, Saara!

Tyhjä maitokipponen kädessä seisoi Saara katsellen ystävänsä jälkeen. Silmät täyttyivät kyynelillä, vaan ylpeydestä kohoili rinta — olihan hän auttanut häntä yli rajan — vapauden maahan, missä ei ollut ikäviä kouluja ja missä ei kukaan lyönyt.

Koska uskaltaisi hän samaa? Ja kumminkin meni hän nyt "maailman lasten" pariin, jotka kiiruhtivat helvettiä kohti; Pekka raukka! Kunhan ei hänelle vaan mitään pahaa tapahtuisi!

Muutaman päivän kuluttua peljästyi Saara pahanpäiväisesti, kun kartanolle tuli pieni mies keppiin nojaten: harmahtava tukka riippui pitkissä kiharoissa olkapäillä. Hän käveli vallan kumarassa, eikä halusta katsonut ihmisiä silmiin. Mies näytti köyhältä ja oli huonossa pukeessa. Hän kysyi isää. Isä tuli. Mies alkoi heti itkukurkussa kysellä Pekkaa:

— Voi veli Haakon, etkö tiedä mitään Pekasta? Kaksi päivää on hän jo ollut poissa, eikä kukaan ole edes nähnyt häntä. Jos kadotan sen pojan, niin — Hän purskahti itkuun — Hän oli sentään niin näppärä ja hyvä poika.

Saaran isä keskeytti hänet muutamilla kauniilla, sanoilla, jos se oli Jumalan tahto, oli se parasta, jos hän tutkimattomassa viisaudessaan oli hyväksi nähnyt j.n.e.

Päivällistä syödessä puhui isä, kuinka synnillisesti lapset tekevät, siten palkitessaan vanhempien hyvät työt ja kuinka ihmeellistä se on, että muutamat lapset ovat ikäänkuin ennakolta määrätyt senlaisiksi murhelapsiksi. Ja senlainen oli Pekkakin. Sitä poikaa ei saisi pahalla eikä hyvällä oikealle tielle.

Saara istui kuin kananvaras. Jos tietäisivät hänen auttaneen Pekkaa pakoon ja vieneen hänelle ruokaa latoon! Olihan hän osallisena rikoksessa. Varmaan Jumala häntä siitä rankaisisi.

Ehkä hänkin oli senlainen synninlapsi, joka ei voinut tulla hyväksi. Hän säikähtyi ja katui melkein. Ehkä oli hänen syynsä jos Pekka joutui helvettiin.

Ei hän rohjennut katsoa isää ja äitiä ja kun päivällinen päättyi riensi hän omaan huoneesensa, purskahti itkuun, lankesi polvilleen ja rukoili, että Jumala johdattaisi Pekan takaisin.

Pekan oltua viikon kadoksissa, alkoivat koko kyläkunnan miehet häntä etsimään. Hän löydettiin muutaman penikulman päästä erään heinäsuovan alta. Kohtaus isän ja pojan välillä oli ollut liikuttava, sanottiin. Isä unohti silmänräpäyksessä kaiken muun. Pölyisen, likaisen pojan sulki hän syliinsä, taputteli häntä ja itki.

— Pekka, Pekka, rakas poikani! — sano: hän. — Et voi aavistaa kuinka olen surrut tähtesi. Tule nyt kotiin! — Pääset koko koulusta, jos vaan tulet, sen lupaan; enkä minä sinua enää koskaan lyö, en koskaan, en koskaan: Tule nyt!

Pekka alkoi itkeä tillittää ja hyväksi lopuksi palasivat he kotiin käsi kädessä.

Asian johdosta piti koulumestari lapsille puheen, ja otti Pekan esimerkiksi, kuinka pahanilkisille lapsilla käy, kun eivät tahdo käydä koulua. He joutuvat paholaisen kynsiin, oppivat kiroilemaan ja karkaavat kotoaan. Saara punastui, mutta ei puhunut mitään. Hän ihmetteli oliko Pekka kenellekään ilmaissut hänen vieneen leipää ja maitoa.

Pekan isä piti lupauksensa. Sanaakaan ei mainittu koulusta ja ei hän koskaan lyönyt poikaa. Toisaalta piti Pekka isästä ja oli kiltti ja ahkera. Hakkasi puut, kantoi vedet ja hoiti pienempiä sisaruksia.

Koko maailmassa löytyi vaan yksi ainoa, jota hän vihasi, se oli koulumestari. Elämänsä päämäärä oli nykyään tulla voimakkaaksi ja antaa sitte koulumestarille kiehuva kylpy. Puita hakatessaan, jotta lastut sinkoilivat ympäri, oli tuo tuuma aina mielessään. Usein tuntui hänestä, kuin olisi koulumestarin pää edessään tukilla. Siiloin nosti hän kirveen korkealle, heilautti sitä ja eroitti pään voimakkaalla lyönnillä ruumiista. Ei häntä koskaan epäilyttänyt. "Pää poikki!" kuului ankara tuomio.

Sen vuoksi hän eräänä päivänä pahasti säikähti, kuu hän hakatessaan näki äkkiä koulumestarin edessään. Niin hän hämmästyi että oli vähällä kirveensä pudottaa, mutta hän hillitsi itseään, tarttui suonenvedontapaisesti varteen ja valmistautui puolustaumaan. Koulumestari otti hatun päästään, pyyhki hikeä otsaltaan ja istui tukille Pekan eteen. Pekka mittaili silmäyksillään häntä. Mitä tuo oikeastaan aikoi?

— Vai niin, sinä hakkailet täällä puita, Pekka — sanoi koulumestari vihdoin.

Kyllä, sen mahtoi hän itsekin nähdä, vanha aasi.

— Etkö aijo enää tulla kouluun? Kysyi hän lempeämmällä äänellä mitä
Pekka oli koskaan kuullut.

— En — vastasi Pekka,

— Sääli sinua, sinulla oli hyvät lahjat — sanoi koulumestari — joskus tulet katumaan vielä, ettet enempää oppinut.

Hän vaikeni. Sitte tarttui hän Pekan käteen, taputti sitä toisella kädellään ja katsoi samassa häneen. Pekasta näytti, kuin olisi hänellä ollut kyynelet silmissä.

— Tahdotko olla kiltti minulle, niin tahdon minäkin koettaa uudestaan, — sanoi hän ystävällisesti. — Unohdamme kaikki vanhat rettelöt, emmekä enää koskaan lyö. Tule vaan takaisin kouluun Pekka!

Mitä tämä merkitsi? Olivatko kaikki ihmiset muuttuneet hyviksi ja ystävällisiksi?… Isä… koulumestari. Käsi irtaantui äkkiä kirvesvarresta, kirves putosi maahan. Nyt ei hän olisi lyönyt, jos pää olisi ollut tukilla. Hän katsoi koulumestaria silmiin, tuntui kuin hän olisi ollut vähältä tukehtua.

— Toverit kaipaavat sinua jokapäivä, kumminkin Saara Holte — sanoi koulumestari hymyillen. — Eikö sinua taas haluttaisi heidän pariinsa?

Samana iltana sanoi Pekka isälleen:

— Taidan mennä huomenna uudestaan kouluun.

— Se on kiltisti tehty, Pekka. Hyvä on olla hyvissä kirjoissa koulumestarilla ja papilla — sanoi isä.

Pekka kävi taas koulussa ja oli nyt nöyrimmistä nöyrin. Ei hän koulumestarin lukiessa häntä matkinut, ei sanonut vanhaa Jaakoppia lurjukseksi kuten räätäli oli hänelle opettanut, ei hän ajatellut paperikuulia eikä muitakaan tepposia, istui vaan hiljaa ja luki. Ja koulumestari otti Pekan esimerkiksi ahkerasta ja tottelevaisesta oppilaasta.

Kului useampia kuukausia, mutta vihdoin väsyi sekä koulumestari että Pekka tähän äärimmäisille pingoitettuun hyvyyteen. Koulumestarilla täytyi olla syntipukki ja Pekan täytyi saada virvoitusta katkismustuntien jälkeen. Koulussa alkoi taas tapahtua salaperäisiä asioita. Eräänä päivänä kun koulumestari kohenteli tulta, kuului kelpo laukaus ja nuuskarasia lensi ilmaan, juuri kun hän ojensi kätensä siihen tarttuakseen. Hattu, joka koulumestarilla tavallisesti oli kädessään, yleni yhtäkkiä juhlallisesti, kuin ilmapallo, kohden kattoa. Tätä seurasi raitis, helähtelevä naurunpurskahdus. Pekka oli aina asiain alkuunpanija, jos kohta ei hän itse niitä pannut käytäntöön. Koulumestarin silmät säteilivät onnettomuutta ennustavaisesti ja hän meni Pekan luo.

— Onko vanha Aatami taaskin palannut — kysyi hän. — Luuletko rangaistuksetta voivasi saada armoa armosta? Luuletko olevasi poikkeus säännöstä? Kyllä päästiin sinut pian siitä luulosta.

Ja koulumestari alkoi taas pehmittää Pekan selkää. Sota oli julistettu uudestaan molemmin puolin. Mutta kun koulumestari eräänä päivänä kaatui pitkinpituuttaan lattialle, siksi että tuoli äkkiä tuli kolmikonttiseksi ja sitte tulipunaisena kasvoiltaan, syöksyi vihaa uhkuen Pekan kimppuun, joka tälläkertaa oli syytöin ja löi häntä terävällä viivottimella kasvoihin ja päähän, silloin pääsi viha Pekassa valloilleen. Hän tarttui koulumestaria käsivarsista ja huusi että luokkahuone kajahteli:

— En välitä sinusta, enkä sinun roskastasi koulumestari!

Paiskasi hänet päin seinää, että ryskähti, otti lakkinsa ja syöksyi ulos, suoraa tietä kotiin ja selitti isälle, ettei mikään voima maailmassa pakottaisi häntä enää kouluun. Isä ei vastannut: huokasi vaan syvään ja puisti päätään. Pekka alkoi kaksinkertaisin innoin hoitaa pikku siskoja ja auttaa isää töissä.

Pekalle oli nyt kerrassaan selvinnyt, että hän vihasi koulua ja kaikkea mikä oli sen kanssa yhteydessä: pappia, kirkkoa, uskontoa. Hänestä tuntui kuin muodostaisivat ne yhteensä käsitteen kaikesta pahasta, ne olivat hänen persoonallisia vihamiehiään, jotka koettivat häntä kukistaa ja tappaa; mutta siinä eivät onnistuisi. Hän kiintyi yhä enemmän räätäliin ja hänen perheesensä. Kas, ne olivat hyviä ihmisiä, hauskoja ja iloisia ja toisiaan auttavaisia. Paitsi sitä oli räätälillä kirjoja, joista voi oppia jotakin, ei semmoista kuin Samuelista ja Rebekasta, vaan koneista, höyrystä ja sähköstä. "Suuret keksinnöt" monine kuvineen vetivät Pekan huomion. Sitä tutki hän sekä varhain että myöhään; tuntui kuin tulisi hän siitä niin eriskummallisen viisaaksi.

Jospa vaan pääsisi ulos maailmaan ja saisi koettaa, jotain senlaista! Mutta hän oli köyhä; sai istua kotona pienempiä hoitamassa, äitiä kun ei ollut.

IV.

Synkkänä varjona leijuilee norjalaisen talonpoikaiskansan mielessä ripillepääseminen.

Korkeana vuorena pimittää se kaikki tulevaisuus tuumat. Se taival on ensin tallusteltava, ennenkuin tulevaisuuden laaja meri aukenee viehättäville näkyineen, kullankimaltelevine taivaan rantoineen, tuudittelevine sinilameineen. Kuinka suloiselta tuntuisi täysin purjein ohjata toiveittensa alusta tuolle laajalle, vapaalle merelle! Mutta taival — sen ohi on ensin päästävä.

Monet katkerat kyynelet, monen yön valvonnan paljon tuskaa ja ahdistusta maksaa se noille pikkuraukoille, jotka ovat tottumattomia kirjallisiin opintoihin. Mutta ilman ripillepääsö-todistusta ei heistä voi tulla mitään maailmassa. Rengeiltä ja palvelustytöiltä vaaditaan rippikoulu-todistus, puhumattakaan niistä, jotka pyrkivät korkeammalle maailmassa. Ilman sitä ei voi päästä kunnollisesti naimiseenkaan, ei pyytääkään luterilaisen papin vihkimistä, Vieläpä Amerikkaankin, missä ei senlainen todistus tule kysymykseen, ovat skandinaavialaiset vieneet niin syvän kunnioituksen ripillepääsö-seremoniiaan, että sielläkin ovat alkaneet pitää itseään puolipakanoina ilman sitä; se on yhtä tarpeellinen elinehto, kuin ruoka ja vaatteet.

Ennen ripillepääsöä ei tavallisesti tulla papin kanssa tekemiseen, tosin hänellä on ylitarkastus kouluissa, mutta kullakin on vapaus pitää itseään etäällä, kuinka itseä haluttaa. Mutta ripillelaskiessa on hänellä rajatoin valta, joko sulkea tie tai laskea. Ja nuoret kokoontuvat tuskasta vapisevina hänen ympärilleen sinä päivänä, jolloin he "päästetään edes," sillä he tietävät monet puutteensa. Yksi on tehnyt haaksirikon vanhurskauttamisessa toinen uudestisyntymisessä; yksi ei ole tietänyt eroitusta hienomman ja korkeamman epäjumalan palveluksen välillä, toinen on unohtanut selityksen ensimmäiseen uskonkappaleesen. Nyt ehkä tarttuu karille kaikki tulevaisuustuumat. Harvoin vuodatetaan niin katkeria kyyneliä, häpeän ja nöyrtymisen sekaisia; harvoin nähdään syvempää sydän-surua tai hehkuvampaa vihaa pappia ja katkismusta kohtaan, kuin noilla raukoilla, jotka ovat mahdottomiksi julistetut, joitten on ensi vuonna uudestaan yritettävä, ehkä samalla tuloksella. Ei mikään voi enempää herättää vihaa kristinoppia vastaan, kuin konfirmatioonipakko.

Pekka oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta, eikä ollut vielä käynyt rippikoulua. Hän oli jyrkästi kieltänyt isän rukouksiin, mutta uskollisesti teki hän tehtävänsä kotona ja hankki muuta työtä väliajoiksi, ansaiten useampia taalereja. Mutta sitten alkoivat Haugen uskolaiset ahdistaa isää. Pekka taisteli ankarasti ylpeyttään vastaan. Jospa ei olisi täytynyt ilmoittautua koulumestarin luona ja ensin saada todistus häneltä hyvästä käytöksestä… Siihen ei Pekka voinut lannistua.

Isä sairastui ja tuli vuoteen omaksi. Ei hän syönyt, ei nukkunut ja Pekka kuuli hänen öisin rukoilevan että Jumala liikuttaisi hänen poikansa sydäntä. Se oli liiaksi Pekalle. Eräänä aamuna seisoi hän parhaat vaatteet yllänsä isän vuoteen ääressä.

— Tahdoin kirjoittautua tänään rippikouluun, jos tahdot tulla kanssani koulumestarin luokse, isä — sanoi hän.

Isä katsoi häneen, ja silmät täyttyivät kyynelillä. Jumala oli siis kuullut hänen rukouksensa. Hän nousi ja pukeutui nopeasti. Ei tuntunut mitään kipua. Hetkisen kuluttua lähtivät he kiisi kädessä, kuten silloinkun isä oli hänet löytänyt heinäsuovan alta. Tuntui kuin olisi hän löytänyt poikansa todistamiseen. Pian seisoivat he koulumestarin huoneessa. Matkalla olivat he kohdanneet Saaran isineen, joka oli käynyt samoissa asioissa. Koulumestari oli yksinään. Isä puhui. Sillä ehdolla oli Pekka tullut.

— Tulen pyytämään pojalleni todistusta ja samalla voit kirjoittaa hänet rippikouluun pyrkiväksi — sanoi isä — Tahdot kai hänen edukseen lausua muutaman hyvän sanan — lisäsi hän hiljemmin.

Koulumestari katsoi vanhaa syntipukkiaan. Ei hän ollut unohtanut häntä. Pekka seisoi kädet housuntaskuissa, selin koulumestariin, tarkastellen muka seinällä riippuvaa karttaa.

Tuo kiusasi koulumestaria ja hän sanoi isälle:

— Tahdot kait että pysyn totuudessa, Hans? Todistuksen hän saakoon, ansaitun ja selvän.

Hän istui kirjoittamaan ja jos joku olisi katsellut häntä, olisi huomannut tuon vahingoniloa ilmaisevan piirteen suun tienossa ja ilkeän väläyksen silmissä, hänen imeskellessään kynän vartta. Viimein tuli todistus valmiiksi, hän pani sen kirjekuoreen, sulki kuoren ja ojensi sen isälle, joka kiittäen otti vastaan. Pekka lähti sanakaan lausumatta.

— Saatpa nähdä, ettei koulumestari sittenkään ole ilkeä — sanoi isä kotimatkalla iloissaan. — Nyt luet minulle todistuksen, tiedäthän etten itse osaa. Sitten ostamme uuden kuoren puotista.

He istuivat tien varrelle ja Pekka luki seuraavaa;

"Tämän tuoja, joka ei pitkään aikaan ole ollut koulussa on pahanilkinen, huonostikasvatettu poika, joka ei ainoastaan ole itseään syössyt turmioon, vaan myös huonon esimerkin kautta johdattanut muita kiusaukseen."

Pekka kävi hehkuvan punaiseksi kasvoiltaan, repi todistuksen tuhanneksi kappaleeksi ja syöksyi takaisin koulurakennukselle päin. Veräjää ei hän aukaissut, hän hyppäsi sen yli.

Koulumestari istui vielä yksin huoneessaan, odotellen uusia rippikouluun pyrkijöitä. Hän tunsi äkkiä, tartuttavan niskaansa ja ennenkuin hän ehti huudahtamaankaan oli Pekan polvi hänen rinnallaan ja nyrkeillään hakkasi hän täysin voimin minne vaan sattui. Koulumestari yritti huutaa apua, mutta ei saanut siihen aikaa.

Vaivoin sai hän hengitetyksi Pekan häntä paiskoessa sinne tänne, samalla kuin iskut, kovat, kuin moukarin lyönnit sattuivat niskaan ja selkään. Vasta kun koulumestari makasi aivan kalpeana ja hiljaisena, päästi Pekka hänet.

— Kiitos todistuksesta ja kaikesta muustakin, koulumestari! — kirkui hän ja juoksi pois.

Isä istui yksinään, kuin ukkosen iskemänä ja odotti poikaa; katseli todistuksen sirpaleita, joita tuuli riepotti; hänen viimeiset toiveensa olivat murtuneet. Hän vartosi kauan, katsellen tielle, vaan Pekkaa ei kuulunut. Sitte komppuroi hän kotiin, sauvaansa turvaten, vanhana ja koukkuisena. Puuvajan ohitse mennessään näki hän Pekan istuvan siellä. Kirves kädessä istui hän hakaten lastuja tukilla pieniksi sirpaleiksi ajatuksiinsa vaipuneena, mutisten itseksensä. Ei isä kysynyt missä hän oli käynyt, ei uskaltanut puhua hänelle mitään. Vaan hetkisen kuluttua tuli hän uudestaan, kurkisteli seinän raosta, josko Pekka vielä oli siellä. Päivällisaikana uskalsi hän kysyä, eikö Pekka halunnut ruokaa. Hän vastasi lyhyesti kieltämällä, ja istui liikahtamatta paikallaan. —

Samana yönä heräsi Saara, joka nukkui pihanpuoleisessa kamarissa, vähää ennen sydänyötä heikkoon naputukseen ikkunaruudulle. Hän säikähtyi ja luuli ensin uneksineensa. Ei, se uudistui. Herättäisikö hän isän ja äidin? Hän hiipi ikkunan luo ja tirkisti ulos. Kasvot hän voi selittää, mutta ei muuta.

— Elä säikähdy, Saara! — Se on vaan Pekka. Nyt minä vasta menen todella — kuuli hän ulkoa sanottavan. — Tahdoin vaan sanoa sinulle jäähyväiset ja pyytää sinua menemään isän luo ilmoittamaan, ettei hän minua surisi. Minä lähden pois, tullakseni joksikin — täällä minua vaan kaikki sortavat. Juna lähtee kello kahdeltatoista yöllä Chicagoon. Jää hyvästi Saara ja muista joskus minua!

Ääni vaikeni ja Saara kuuli askelien poistuvan. Se oli siis Pekka, joka pakeni toisen kerran.

V.

Saara kävi rippikoulua. Pekan pakeneminen oli suuressa määrin koskenut häneen. Yksin ei hän voinut kantaa sitä salaisuutta, että Pekka oli ollut hänen akkunansa takana; ei hän myöskään rohjennut mennä Pekan isälle kertomaan mitä hän oli sanonut. Hän, päätti kertoa kaikki isälleen. Isä käytti tilaisuutta, puhui hänelle, kuinka niille kävi, jotka hylkäsivät Jumalanlasten tien. Hän sanoi sen suureksi siunaukseksi; Saaralle, että hän oli tullut Pekasta eroitetuksi. Sillä Pekka kulki suoraa tietä turmioon, ellei Jumala hyvyydessään vetäisi häntä, kuin kekäleen tulesta. — Sitten oli hän mennyt Pekan isän luoksi ja kertonut mitä hän tiesi. Pekan isä oli vallan murtuneena.

— Sinun olisi pitänyt häntä kasvattaa kurituksessa ja Herran nuhteessa, — sanoi Saaran isä — Sinun olisi ajoissa pitänyt repiä rikkaruohot juurineen hänen sielustaan.

— Koetinhan minä kurittaa häntä, veli Haakon, mutta se vaan häntä paadutti enemmän.

— Sinun ei olisi pitänyt antaa hänen vapaasti seurustella maailman lasten parissa, — jatkoi Haakon Holte.

— En minä nähnyt häntä koskaan muiden parissa, kuin tyttäresi Saaran — vastasi hän nöyrästi.

— Jaa, Jumala häntä armahtakoon ja meitä kaikkia! — huoahti Saaran isä.

— Jaa, onnistukoon sinun tyttärellesi ja sinulle paremmin, kuin minulle ja pojalleni! — sanoi Pekan isä kumartuen syvemmälle. — Rukoilkaamme hänen puolestansa, veli —.

Saara kävi rippikoulussa. Itseteossa oppi hän siellä sen, mitä oli jo ennen kotona ja koulussa oppinut, mutta kumminkin oli se jotain toista. Kun vanha pappi — sanottiin että hän nyt viimekerran, piti rippikoulua — kyynelsilmin ja väräjävin äänin rukoili, että Jumala suojelisi näitä nuoria sieluja, jotka nyt olivat hänen haltuunsa uskotut, tuli Saara liikutetuksi ja hän tunsi että se sittenkin olisi turvallisinta kaikista. Hän oli ollut ylen hurja ja ajattelematoin; hän oli sortunut kiusauksissa. Jumala oli Pokan kautta häntä muistuttanut. Hän ei tahtonut enää nähdä räätäliä ja hänen kirjojaan. Paras oli turvautua isään, pappiin ja Jumalan sanaan. Raamattu sai hänestä nyt toisen merkityksen. Hän pelkäsi mahtavaa Jumalaa, joka kirosi synnin lapsia, jopa antoi maankin nielaista niitä kitaansa. Hartaushetket kotona tuntuivat vähemmin ikäviltä; mielikuvitus ja uskonnollinen tunne vapautuivat silloin ja suurimmalla hartaudella veisasi hän pitkiä ja murheellisia virsiäkin. Aamuin ja illoin rukoili hän, että Jumala varjelisi häntä synnistä ja auttaisi häntä hillitsemään levotonta mieltään. Kun lapsellisuutensa — olihan hän vasta kuudentoista vuotias — vaati leikkejä ja huvitusta, oli hän näkevillään Pekan ja silloin kiiruhti hän rukoilemaan, veisaamaan tai vaipui raamatun lukemiseen.

Kuten toisillakin sen ikäisillä tytöillä liittyi hänen ihailunsa ja rakkautensa rippikoulunopettajaan. Vanha pappi, valkeine hiuksineen, värisevine äänineen ja lempeine kasvoineen oli hänestä, kuin ilmiö toisesta maailmasta. Hänestä tuli se epäjumala, jonka ympärillä aina aatokset liikkuivat. Pappi oli hänestä ihaninta maailmassa. Ja papin vieressä seisoi hänen isänsä, papin apulainen. Hänen vakavat silmänsä ja ankara kasvojen ilmaus puhuivat hänelle elämän vakuudesta ja äidin huokaukset muistuttivat koetuksia, joita oli kestettävä, ennenkuin saavutetaan kirkkauden valtakunta.

Tuskin löytyy montaa rippilasta, jotka suuremmalla uskonintoisella kiihkolla uudistavat kasteensaliiton, kuin Saara. Mielikuvitus muutti yksinkertaisen maakirkon korkeaksi temppeliksi; vanha pappi seisoi hänen edessään kirkastettuna ja alttarille polvistuessaan vuosivat kyynelet virtoina poskille ja hän lupasi aina kuulua yksinkertaisiin maanpäällä ja kieltäytyä maailmasta ja sen pahoista haluista.

Vanhempien luona oli vieraita sinä päivänä. Oli pappikin ja hän kiitti Saaraa ahkeruudesta ja hyvistä tavoista, lausuen sen toivomuksen, että monta senlaista nuorta tyttöä kasvaisi kylässä. Saara oli iloisempi kuin koko maailman aarteista. Isä puhui hänelle päivän tarkoituksesta. Hänen äänensä värähteli ja Saara ymmärsi kuinka rakas hän oli isälle vaikka hän sitä niin harvoin näytti. Hänkin tunsi rakastavansa tuota vakavaa isää, joka aina oli peloissaan hänen takiansa. Petoa julmempi hän olisi saattaessaan hänelle surua! — Koulumestarikin piti Saaralle puheen, jossa hän viittasi viettelyksiin, joille nuoruus aina on altis ja toi Pekan varoittavaksi esimerkiksi. Pekka raukka! Nytkin piti hänen olla syntipukkina! Häntä käänneltiin ja väänneltiin kanssa-ihmisten uskon vahvistukseksi. Saara ei ajatellut häntä katkeruudella, ei edes kauhullakaan; hän rukoili ystävänsä edestä.

Saara oli nyt täysikasvuinen, kaunis tyttö. Isän kasvonpiirteet, mutta pehmeämmät ja hienommat. Hänellä oli isän syvät, surumieliset silmät, tummine kulmakarvoilleen. Isän suuri suu ja täyteläiset huulet, mutta terveet, valkeat hampaat saivat unohtumaan sen vähemmän hienon muodon. Posket pyöreät ja punakat. Päivittynyt iho teki hänet terveen näköiseksi. Hän oli pitkä ja hoikka, olematta silti laihan ja kulmikkaan näköinen. Hänellä oli kaunis ryhti, työ ei ollut köyristänyt selkää, eikä tehnyt käyntiä raskaaksi, kuten maalla yleensä on tavallista.

Rippikoulun päätyttyä alkoi Saaralle vasta oikea työnteonaika. Nyt ei ollut enää läksyjä luettavana, siksi piti hänen tehdä työtä. Yksi palvelustytöistä eroitettiin sentakia. Saara rupesi hänen sijaiseksensa. Äiti oli siksi järkevä ettei antanut tyttären istua toimetonna. Hän oli totutettava työhön, tullaksensa kelpo perheenemännäksi; siksi hän tietysti oli tuleva samoin kuin muutkin hänen kaltaisensa.

Kaikkia piti hänen oppia: lattian luuttuamista, astiain pesoa, vuoteen laatimista, lypsämistä, ruoanvalmistamista, hoitamaan koko taloutta ja järjestämään teurastukset, leipomukset ja pesut. Tämä kaikki oli äidin ylpeys. Ja vaikkei Saara rakastanutkaan äitiään, ihaili hän kumminkin hänen siisteyttään, kunnollisuuttaan ja kestävyyttään.

Äiti oli myöskin käsitöissä taitava ja Saara sai oppia kutomaan, neulomaan, parsimaan ja paikkaamaan. Iltaisin oli hän uupumukseen saakka väsynyt ja nukkui aina raskaasti. Mutta päivät kuluivat nopeasti, ei hän ehtinyt ikävöimään, ei uneksimaan. Kun hän kuuli naapuriston huvitteluista ja tansseista, ei häntä sinne haluttanut. Tuntui rauhaisalta ja turvalliselta kotona työssä. Alituinen kaipuunsa henkiseen kehitykseen oli tykkänään kääntynyt uskonnon alalle. Raamatusta löysi hän aavistamattomia aarteita, ajatuksia ja mielialoja ja kun järki joskus alkoi kysellä, tukahutti hän sen heti ja ajatteli yksistään kuinka voisi seurata noita salaperäisiä neuvoja.

Saaran kauneudentunne ilmautui rajattomassa rakkaudessa luontoon. Kun äiti oli vähältä muuttaa koko puutarhan kaalimaaksi, pyysi Saara pientä tilkkua kukkien varalle; aituuksen ympäri istutti hän ruusupensaita, ruusut olivat hänen lemmikkejänsä. Hän katseli ja hoiti niitä; ja kukat viihtyivätkin hänen hellässä hoidossaan. Hän nautti niiden kauneudesta ja vartosi täysinäisten silmukkojen puhkeamista. Kesä-iltoina, päivän töiden päätyttyä istui hän katsellen kellervänpunervia pilviä lännentaivaalla, katsellen kuinka yhä enenevä loistava hehku valeli kultia pienille, vaalehtaville pilvenhattaroille, ja loi punervaa hohdetta kaikkialle. Kyynelet nousivat väliin silmiin, vaikk'ei hän käsittänyt miksi. Olihan hän onnellinen, ei hän halunnut pois; ei hänellä ollut aikaa siihen. Pieni ruusuilta lemuava aitaus, siinä hänelle kylliksi; siellä oli hän suojassa maailman pahuudelta.

Mutta kumminkin tapahtui senlaista, joka täytti hänen mielensä levottomuudella ja sai vahvat perustukset horjumaan.

VI.

Saaran isä kuului kouluneuvostoon. Noin viiden penikulman päässä oli koulurakennus, joka kuului isän piirikuntaan ja joka tulisi olemaan tyhjillään joulukuusta maaliskuuhun asti. Sinne oli nyt muuttanut eräs norjalainen uutisasukasperhe. Parempaa lupaa hankkimatta olivat naapurit, jotka ahtauden vuoksi eivät voineet lapsekasta perhettä luonaan pitää, kehoittaneet heitä ensialuksi muuttamaan sinne. Naapurit olivat hankkineet yhteisesti heille liesiön, vuoteet ja vuodevaatteet ja auttaneet muutenkin parhaansa mukaan. Mutta tämä luvatoin teko oli solvaissut korkean kouluneuvoston arvokkaisuutta, ja sitäpaitsi saatiin kuulla, että he muitta mutkitta olivat nostaneet pulpeetit ja penkit ulos lumeen ja käyttäneet pihaan pinottua puuvarastoakin.

Vaikka ei Saaran isä pitänytkään amerikkalaisista kouluista, vaan antoi kannatusta norjalaisille, oli hän kumminkin se, joka ankarimmin tuomitsee uutisasukasten käytöstä ja ehdoitti että ne heti karkotettaisi, koska huoneet olivat laitettavat kuntoon maaliskuun ensi päiväksi. Tämä tapahtui helmikuun keskipaikkeella. Hänen ehdoituksensa hyväksyttiin yksimielisesti.

Tämän sanan saavuttua perheelle, ei mies ollut kotona. Hän oli lähtenyt etsimään maankaistaletta itselleen, kuultuaan että senlaisia oli vapaina. Vaimolla ei muuta neuvoksi, kuin heti kääriä vähät tavarat myttyyn, pukea vaatteet lasten ylle ja lähteä tallustelemaan, mytty selässä ja lapsi kummassakin kädessä talutettavana, miestä etsimään. Heidän lähtiessään oli kaunis päivä, aurinko loisti kirkkaana, mutta illalla tuli äkkinäinen ilmanmuutos; ankara lumimyrsky, jota seurasi kova pakkanen.

Seuraavana aamuna lähti Saaran isä tiluksilleen tarkastelemaan oliko myrsky paljonkin vahinkoa tehnyt. Joelle vievällä tiellä, mäen rinteelle pysähtyi hän äkkiä, kuin kiinni kasvaneena. Puoleksi lumen peitossa oli suuri kääry, josta pisti esiin ihmispäitä. Hän meni lähemmäksi. Ei se liikkunut. Olivatko nuo kaikki paleltuneet? Mäen ja muutaman puun suojaan olivat ne istuutuneet. Olivat levittäneet villavaipan alleen. Äiti istui keskellä molemmat lapset sylissä. Hän oli käärinyt toisen peitteen lasten ympäri niin hyvin kuin oli voinut. Ketä ne olisivat? Eihän vaan uudisasukasperhe, joka oli koulutalosta ajettu? Hän kaivoi lunta oheen, jonka alle ne melkein olivat hautaantuneet ja käänsi vaimon päätä, joka oli toisaalle päin. Se tuntui kangistuneelta ja kylmältä. Hän pyyhki pois lunta ja jäädikettä kasvoilta ja hiuksilta ja tarkasteli häntä. Mutta kuolon kalpeus leveni hänen kasvoilleen ja tuo voimakas mies värähteli liikutuksesta. Oliko se mahdollista. Oliko se todellakin hän? Hän aukaisi takin ylimmäisen napin ja paljasti pienen ruskean täplän kaulalla. Ei epäilystä enää; se oli hän. Ja itse hän oli murhaaja!

Kääryssä alkoi liikkua. Kaksi lapsen päätä pistäytyi esiin äidin käsivarsien alta. Hämmästyneinä katselivat he Saaran isää. Ne elivät siis! Jumalalle kiitos, olivat vallan punakoita ja lämpöisiä. Kädessä oli kummallakin korppu jota olivat pureskelleet.

Sinä aamuna ei Saara uskonut omia silmiänsä, kun hän näki omituisen saaton lähestyvän taloa. Edellä kävi isä sylissään kantaen lumista naista, jonka pää riippui hänen rinnallaan. Jälessä tallusteli lumessa kaksi pienokaista, tyttö ja poika, yksi kummastakin takin lieppeestä kiinni pitäen ja itkien ääneensä. Isä kääntyi useasti heihin lausuen aina jonkun lohduttavan sanan. Nyt tulivat he veräjälle. Sykkivin sydämmin riensi Saara eteiseen. Siellä seisoi jo äiti ovea aukaisemassa. Hänkin oli nähnyt heidät.

— Katsokaa mitä olen löytänyt, — sanoi isä astuen sisään. Ääni värähteli ja silmissä näkyi tuskastuttava tuli, jota ei Saara ollut ennen huomannut. Nähtävästi kartti hän katsoa, äitiin — Täyttäkää heti kylpy-amme kylmällä vedellä ja pankaa hän siihen, että hän sulaa ja sitte hierokaa voimakkaasti koko ruumista. Luulen hänen vielä olevan hengissä… Sinä Saara ota pienokaiset, vie heidät vuoteelle, anna heille ruokaa ja lämmintä juotavaa. Ne eivät Jumalan kiitos, ole vahingoittuneet.

Isä kantoi tunnottoman naisen sisälle, laski vuoteelle ja istui itse viereen tuijottaen siihen. Jää alkoi sulaa vaatteista ja tippua lattialle. Saara mennessään läpi huoneen, näki kyynelen vuotavan isän poskella. Vaimo raukka jätettiin nyt naisten huostaan. Hän pidettiin kylmässä vedessä, siksi että jäähmettyneet jäsenet alkoivat pehmetä, sitte hierottiin lämpimällä öljyllä.

Sill'aikaa kulki Saaran isä rauhatoinna arkihuoneessa edestakaisin itsekseen mutisten. Saara meni oven taa ja kuuli hänen puhuvan korkeammalla äänellä. Hän ei voinut olla kuuntelematta. Korva oven raossa kuuli hän isän rukoilevan:

— Oi Herra Jumala, elä anna tämän synnin langeta minulle! Elä rankaise minua vihassas ja elä ota pois minulta sinun armoas. Elä anna nuoruuden syntien etsiskellä vanhuuden päiviä!

Ei Saara uskaltanut enempää kuulustella. Mitä tämä merkitsi? Nuoruuden syntejä!… Mitä hän tarkoitti?

Nainen oli viety vierashuoneesen. Paloviinansekaista kiehutettua maitoa oli kaadettu hänen suuhunsa Vierashuoneen sivulla oli puutarhan puolella parveke. Täytyi mennä huoneen läpi, ovesta päästäkseen parvekkeelle. Mutta molemmista sivuhuoneista voi ikkunan kautta heittäytyä parvekkeelle vaikka ei se ulottunutkaan ikkunoihin asti. Saara käytti tätä hyväkseen: Isän levottomuus ja ihmeellinen rukous olivat avanneet hänelle oven salaisuuteen, jonka hänen täytyi saada tietää. Kumarassa seinän viereen litistyneenä istui hän parvekkeen nurkassa, josta itse näkymättömänä voi akkunan kautta nähdä suuren vuoteen, missä outo nainen lepäsi lumivalkeana kasvoiltaan, silmät ummistettuina.

Isä oli yksin sisällä, rauhallisena ettei kukaan häntä näkisi, sillä eihän kukaan ollut mennyt parvekkeelle. Hän istui tuolilla vuoteen ääressä, selin Saaraan. Sairaan toista kättä, joka lepäsi peitteellä, lämmitti hän molemmissa käsissään ja katseli taukoamatta häneen itsekseen puhuen. Saara ei kuullut mitään. Äkkiä aukaisi sairas suuret, siniset silmänsä:

— Saara — huudahti isä, ja heittäytyi polvilleen hänen viereensä, suuteli hänen silmiään, suuta, poskia ja käsiä, nyyhkyttäen ja kiittäen Jumalaa. Ulkona parvekkeella värisi Saara ja tunkeutui lähemmäksi seinää. Tuntui kuin olisi työstänsä kiinni saatu pahantekijä. Oma nimensä sai hänet kauhistumaan. Hän ylös nousi hiljaa, hyppäsi sisään avonaisesta akkunasta ja pakeni.

Mitä tämä merkitsi? Isä, tuo umpimielinen, vakava isä, joka väliin hyväili häntä, äitiä ei koskaan, hän, joka oli kuollut maailmalle ja joka puhui pilkalla ja katkeruudella nuoruuden rakkaudesta, oli äkkiä antaunut intohimoiselle tulisuudelle. Hän oli suudellut vierasta naista, ei rauhallisesti ja tyveneesti, vaan niinkuin noissa suudelmissa olisi ollut suurin onni ja autuus. Saaraa peloitti. Eikö tuo ollut maailmallisuutta ja sen haluja? Ja kumminkin oli Saarassa silloin syttynyt tuli, jota ei hän koskaan ennen ollut tuntenut. Voi, senlainen suudelma!… yksi ainoa senlainen suudelma!

Hän pakeni tuota kauheata. Isän kuva oli himmentynyt. Ei hän enää ymmärtänyt mitään. Perustelmat olivat kumotut. Isä, hänen tukensa ja turvansa!… Mikä salaisuus!… Hän oli huutanut "Saara!" Se oli häntä niin peljästyttänyt. "Saara!" Oliko siis tuokin nainen Saara? Ei suinkaan häntä sen mukaan…?

Nyt Saara sen ymmärsi. Hän oli saanut nimensä tuon naisen mukaan, Saaran nimellistä ei ollut koko suvussa. Isä oli rakastanut tuota naista; rakasti vieläkin… Mutta äiti? Eikö hän sitte äitiä rakastanutkaan? Äiti oli hänen vaimonsa ja kumminkin hän rakasti toista. Eikö se ollut synti? Ja kuinka voisi isä…? Ei, ei, ei asia voinut olla niin.

Ja kumminkin palasi hän aina tuohon samaan. Ei hän tohtinut päivällistä syödessä katsoa isään. Hän oli verrattain tyyni. Entinen arvokas ryhti, mutta silmissä säihkyi tuli, jota hän ei voinut salata ja huulilla väreili hymyily istuessaan mietteisiinsä vaipuneena.

— Kiittäkäämme kaikki Jumalata, että hän on eloon herättänyt hänet, jonka jo kuolleeksi luulimme, — sanoi hän päivällispöydässä. Sitten rukoili hän tulisesti. Semmoista ei Saara ollut ennen kuullut. Tuntui kuin olisi hän tahtonut vuodattaa häneen siunausta täyteläisestä, lämpimästä sydämmestään. Ja tätä isää oli hän luullut kylmäksi! Häntä oli hän epäillyt epäpuhtaasta suhteesta!

Mitä se sitten oli? Ei hän isältä uskaltanut kysyä; tuskin rohkeni katsoa häneen. Itsehän hänen piti hävetä. Hän oli kuulustellut oven takana; oli hiipinyt parvekkeelle, oli rikollisesti tunkeutunut salaisuuteen. Rangaistus tuli alinomaisessa pelvossa ja rauhattomuudessa. Nuo ajatukset olivat hänelle ainainen piina. Salainen voima veti häntä isän ja sairaan ympäristöön. Kun isä tai vieras puhui, kuulusteli hän mitä tarkemmin saadaksensa tietää enemmän. Mutta aina he puhuivat mitättömistä asioista.

Kun sairas voi nousta vuoteelta, auttoi hän Saaran äitiä kyökissä. Isä tuskin näytti huomaavan häntä, tuskin milloinkaan puhui hänelle. Hän eli vanhaan tapaansa, vaikka Saarasta usein näytti, isän istuessa ja katsellessa akkunasta, kuin olisivat ajatukset olleet ihan toisessa maailmassa ja katse näytti entistään surullisemmalta.

Saara oli kuullut, että nainen oli koulutalosta karkoitetun uudisasukkaan vaimo, joka matkalla miestään etsimään joutui ankaran lumimyrskyn saaliiksi. Mutta miten oli sen suhteen kuin Saara oli nähnyt? Oliko hän liioitellut? Ja kumminkin,… ei, hän muisti sen aivan selvästi. Äidinkö vuoksi isä vaan oli välinpitämättömän näköinen? Teeskentelisikö hän ja kohtaisi salaisesti tuota toista Saaraa?

Hyi! kuinka ajattelikaan hän senlaista hurskaasta isästään?

— Lapsilta oli hän kysellyt yhtä ja toista, mutta ei saanut mitään selvitystä arvoitukseensa.

Eräänä päivänä kysyi äiti isältä:

— Viipyvätkö nuo vieraat ihmiset täällä koko talven?

— He odottavat kunnes Halvor saa tupansa valmiiksi, jotta voivat muuttaa — sanoi isä tyyneesti — Luultavasti ensi viikon loppuun.

— Ei silti, että ne minulle haitaksi ovat, — sanoi äiti, mutta onhan aina enemmän vaivaa niin monesta.

— Olemmehan tehneet velvollisuutemme, Ketura, — sanoi isä ja meni ulos.

Saara ei voinut olla pitämättä isää silmällä. Ei hän koskaan salaa kohdannut vierasta naista. Sillä kertaa, kun hän pakeni oli luultavasti kaikki selvitetty. Silloinkin, kun isä auttoi häntä vaunuihin, ei hänessä mitään erityistä näkynyt. Hän antoi rengin ajaa, ei mennyt itse edes saattamaan. Tämä välinpitämättömyys kiusasi Saaraa, häntä ei sittenkään petettäisi; hän oli nähnyt mitä oli nähnyt.

Vieraat olivat poissa ja kaikki meni vanhaa kulkuaan. Isä keksi kerran Saaran häntä tukistelemassa. Saara punastui, kun isä sen huomasi. Sittemmin painoi hän Saaran päätä rintaansa vastaan ja taputti häntä poskelle. Oli kuin olisi isä ollut hänelle hellempi viime aikoina, mutta se oli vaan ehkä mielikuvitusta.

Isä oli kumminkin jonkinlaisen romantillisen hohteen ympäröimänä. Tietämättään oli hän tullut näytelmän sankariksi. Saara muisti Holger Tanskalaisen historiaa ja romaaneja, joita hän oli räätälin luona lukenut. Oi! Saara ei ymmärtänyt, että hän sentakia aina ajatteli isän salaisuutta, että hän itse halusi elämää, valoa, kauneutta ja rakkautta, ettei häntä enää tyydyttänyt raamattu ja virsikirja ja kotiaskareet.

VII.

Mitä näki isä ajatuksiinsa vaipuneena iltahämärässä akkunasta katsellessaan?

Hän näki kotikylän komeana rehentelevän kauniissa päivänpaisteessa. Hän näki itsensä poikanulikkana tanterella telmimässä, vahvimpana muita. Ei kukaan heittänyt kuperkeikkaa, kuten hän, ei kukaan painissa lyönyt häntä maahan, ei kukaan ollut tepposissa häntä kekselijäämpi. Henkeä oli poikasessa.

Kerran myllylle mennessään, näki hän Saaran. Hän oli vaalea ja kaunis, mäkitupalaisen tytär. Eräs tovereista sanoi hänestä kerran loukkaavan sanan, silloin heitti hän pojan maahan ja pehmitti hänet niin, etteivät he enää ystäviksi tulleet.

Siitä päivästä aikain oli Haakon Holte Saaran lemmitty ja he vannoivat ettei mikään maailmassa heitä erottaisi. Sitten tuli tuo vanha juttu. Vanhemmat pitivät tyttöä liian köyhänä; hänen piti naida varakkaan talontyttären. Isä vannoi, ettei hän Saaraa saisi. Haakon vimmastui ja meni matkoihinsa, etsi lohdutusta juopottelemisessa ja hurjastelemisessa. Paikkakunnalle saapui matkusteleva maallikkosaarnaaja, senlainen, jonka saarnat uhkuivat tulta ja tulikiveä. Haakon meni ensimmäiseen kokoukseen. Meni tovereineen pilkkaamaan ja juonittelemaan, mutta tuli siellä sanan voimasta herätykseen. Sitten seurasi epäilyksen, parannuksen ja rukouksen päiviä. Hän huomasi olleensa, synnin orja, huomasi isänsä, äitinsä ja koko kotikylänsä, vaeltavan pimeydessä, huomasi seurakunnan sielunpaimenen hengellisesti sokeaksi. Hän taisteli rukouksessa Jumalan kanssa ja nousi vihdoin hänen valtakuntansa, mahtavana taistelijana sotaan maailmaa vastaan. Sanan vasaralla mursi hän kovat sydämmet ja masensi ylpeät mielet. Hänen hehkuva tulisuutensa esiintyi leimahtavissa saarnoissa. Naiset parkuivat ja pyörtyivät; voimakkaat miehet vapisivat. Ja hän tunsi samaa ylpeyttä, kuin ennen vastustajansa maahan heitettyään.

Rakkautensakin oli ollut maailmallista. Saara ei ollut herännyt. Jumala oli heiltä liitossaan unohtunut, siksi se olikin siunauksetta jäänyt. Ei hän kumminkaan häntä unohtanut. Hän matkusteli paikasta toiseen herättäen ja kääntäen sieluja, mutta Saara seurasi häntä. Hän lähti siirtolaisjoukon muassa Amerikkaan, sinnekin oli Saara nyt tullut ja tietämättään oli hän ollut tappaa hänet!… Nyt oli hän toisen oma ja itsekin hän kuului toiselle, joka oli herännyt kumminkin… Saara oli ollut niin kaunis, niin hyvä. Oli rakastanut häntä niin syvästi. Kauhulla huomasi hän, ettei hän siitä ilosta, että pääsi murhaajasta, ollut itseään unohtanut. Ei, se oli rakkaudesta, jonka hän oli luullut kuolleeksi, mutta joka äkkiä leimahti liekkihin! Eikö siis Jumalan sana ollut tarpeeksi? Tämä oli hänelle nöyrtymiseksi sallittu, muistutukseksi, että häneltä vielä paljon puuttui… Tytärhän eli alituisena, muistutuksena. Heikkoudestako hän oli saman nimen hänelle antanut?

Siinä istuessaan huokasi isä, katseli ulos, katseli Saaran kuvaa, joka, oli ilmestynyt häntä tuomitsemaan ja sitten kadonnut.

VIII.

Pari vuotta oli kulunut viimemainitusta tapauksesta, joka oli ainoa häiritsevä yksitoikkoisessa jokapäiväisyydessä. Saara teki päivästä päivään uskollisesti tehtävänsä. Ei mitään tullut, joka olisi häntä erittäin innostuttanut. Raamatun lukeminenkin oli laimentunut ja hartauskokoukset olivat hänestä ikäviä. Ei hän erittäin lukemisestakaan pitänyt, mutta hän haaveili mielellään. Vapaa-hetkensä vietti hän usein ikkunasta ulos katsellen, tietämättä kumminkaan mitä siellä tapahtui ja kesä-iltoina tapasi hän istua parvekkeella, katsellen kultapilviä auringon laskussa. Silloin tuntui hänestä aina selittämättömältä. Sielu sulasi haikean suloiseen surullisuuteen, kuvaukset olivat piirteettömiä, rajattomia, Silloin katsoi hän usein salaperäiseen vierashuoneesen, sairas vaimo vuoteella ja isä sen vieressä polvistuneena johtuivat uudestaan mieleen, kunnes sulivat sopuun ja sointuun hehkupilviin lännentaivaalla, ilman eriskummallisen hienoihin värivivahduksiin ja oman sielunsa sanattomaan suruun, kaukaiseen kaipaukseen.

Vanha pappi oli eronnut virasta ja sijaan oli tullut uusi vastaleivottu, naimatoin mies. Ei hän vallan nuori ollut, kolmen- ja neljänkymmenen välillä. Myöhään oli hän saanut selville oikean kutsumuksensa, oli ensin vaan tyytynyt lukkarin virkaan, mutta sittemmin, ruvennut lukemaan papintutkintoa varten.

Kun Saara kuuli hänet ensikerran saarnassa, luuli hän hänet vanhaksi mieheksi. Hän puhui värähtelevällä äänellä synnistä ja rangaistuksesta, ikäänkuin omasta kokemuksesta. Päivällispöydässä sanoi isä häntä kelpo mieheksi, vaikka vähän tottumattomaksi virkaansa; — Sittemmin tuli hän taloon, tehdäkseen tuttavuuksia seurakunnassaan ja isän kanssa neuvottelemaan; isä pysyi vieläkin apulaisvirassaan. Hän kumarsi jäykästi Saaralle, eikä osoittanut hänelle erityistä huomiota.

Hän oli kaunis mies, mutta jotakin väkinäistä ja, kehittymätöintä ilmestyi hänen olennossaan. Hiukset olivat su'itut toiselle sivulle, uskollisesti peittääksensä alkavaa kuuta; suuret silmät välähtelivät joskus raivokkaasti; suun ympäristö osoitti älyä ja syvälle syöpynyttä ärtyisyyttä; leuka oli tavattoman leveä, posket ulkonevat. Puhuessaan käytti hän nöyrää, hurskasta puhetapaa, mutta se olikin ainoa nöyryyden todiste mielessä. Tieto uudesta arvokkaisuudesta, teki entisen talonpojan suureksi omissa silmissään.

Ken tahansa olisi huomannut luonnottomaksi, että suhteellisesti nuori mies käytti tuonlaista henkeen menevää puhetapaa, mutta sitä ei Saara huomannut, hän oli niin tottunut senlaiseen. Ja pappi oli hänestä vieläkin yhtä astetta muita korkeammalla, mahtoi olla eriskummallisen onnellista olla pappi! Raamattua osasi hän ulkoa sanella sekä ilmestyskirjasta että Jeremian valitusvirsistä. Hän mahtoi olla oppinut! Tarkkaavaisena kuulusteli Saara isän ja papin keskusteluja uskonnollisista kysymyksistä. Joskus kääntyi hän Saarankin puoleen, armosta, puhutellaksensa kuin lasta. Viimeaikoina tuli hän yhä useammin asioissa isälle. Isän kanssa hän aina puhuikin.

Kutsui sitte isä eräänä päivänä Saaran arkihuoneesen. Äiti istui ja kutoi sukkaa.

— Istu Saara — sanoi isä ja istui itse arvokkaasti ja juhlallisesti.

Mistä juhlallisista asioista oli nyt päätettävä? Isä yskäsi.

— Saara lapseni, — sanoi hän — sinä olet nyt tullut siihen ikään, että meidän velvollisuutemme on hankkia sinulle elämänkumppani; Jumala onkin armossaan lähettänyt meille miehen, arvokkaamman mitä olemme uskaltaneet uneksiakaan. Abraham Jensen, uusi pastorimme on pyytänyt sinun kättäsi ja sydäntäsi.

— Abraham ja Saara: kuin itse Jumalan toisilleen sovittamia — lisäsi äiti ja rypisti otsaansa, hänen tavallinen hymyilemistapansa.

Saara istui ja katseli kumpaakin. Ei hän ymmärtänyt. Jos tähti taivaasta olisi pudonnut hänen eteensä ei hän olisi enemmän hämmästynyt.

— Tiedäthän, että aviosääty on itse Jumalan asettama — jatkoi isä — ja se on vahva turva nuoruuden viettelyksiä vastaan. Kuinka moni hylkää nuoruudenrakkautensa ja sittemmin jonkun aikaa naimisessa oltuaan syntyy eripuraisuutta; juoppous ja riitaisuus saavat vallan. Mutta avioliittonsa Jumalan nimeen perustaessa ja velvollisuutensa tehden, saavuttaa rauhallisen sataman, mihin hyökylaineet eivät ulotu.

Saara kiinnitti suuret silmänsä isään. Oliko tuo totta vai valhettako?
Eikö hän muistanut kohtausta vierashuoneessa? Isä katsoi tyyneesti
Saaraan. Hän loi katseensa maahan.

Kodin rauhaisa liesi on paras suoja maailmaa ja sen viettelyksiä vastaan — sanoi isä. He taistelevat, vihaavat ja valehtelevat eläen synnissä ja hekumassa tuolla ulkona maailmassa, me istumme rauhallisessa kodissamme; säälien katselemme heidän riehuntaansa, kunnes vaipuvat pohjattomaan kurjuuteen, mistä ei kukaan voi heitä pelastaa.

Aatteles, Saara, pääset papin rouvaksi — sanoi äiti, joka katseli asiaa käytännölliseltä puolelta — tulet ikäänkuin äidiksi koko kasvavalle nuorisolle; miehesi kanssa käyt sairaiden luona, jaat lohdutuksen sanoja janooville. Ei löytyisi monta tyttöä sinun asemassasi, joka ei ilolla vastaanottaisi tarjomusta. No, mitä mietit asiasta?

Ei Saara vastannut. Rukoilevasti katsoi hän vanhempiin ja suuret silmät täyttyivät kyynelillä. Hän pudisti päätään. — Äiti otaksui tämän kielloksi ja sai ankaran näön.

— Tiedäthän Saara, että hyvä lapsi aina tottelee vanhempiensa neuvoa. Ja kun vanhempasi pitävät tätä yhdistystä suurimpana onnenasi, pitäisi asian sillä oleman selvän.

— Meillä ei ole koskaan ollut syytä moittia Saaraa, Ketura, — sanoi isä — varmaan emme nytkään saa siihen syytä. Onhan luonnollista että hän on hämmästyksissään, se kun tuli niin äkkiä… Nyt tiedät, Saara, mitä me tahdoimme, voit jättää vastauksesi milloin sinua haluttaa.

Saara riensi pois kerrassaan hämmästyneenä. Korvissa suhisi. Ei hän voinut selvästi ajatella. Hän ymmärsi vaan, että suruttomuuden päivät nyt olivat ohitse, ja ikävä todellisuus alkamassa. Voimakas tärähdys herätti hänet unelmistaan, repi hänet niistä irti ja puisteli häntä. Hänen piti itse valita; se oli kauheinta. Ennen olivat toiset hänelle valinneet. Naimiseen!… Kun eivät antaneet hänen olla rauhassa! Tosin oli hän räätälin kirjoja lukiessaan, uneksunut ritarista, joka veisi hänet pois kauas ja iltaruskoa katsellessaan nähnyt isän suutelevan sairaan naisen silmiä, suuta, poskia… mutta naimiseen oikean miehen kanssa, se oli aivan toista.

Orjailla taloudessa, olla edesvastauksessa tilusten hoidosta, hän kauhistui senlaista. Mutta täytyihän sen kumminkin tapahtua; olihan se Jumalan tahto, ja aviosääty oli Hänen itsensä asettama. Elämä täällä alhaalla ei saanutkaan olla hupaista, olihan maailma murheenlaakso…

Papinrouvaksi!… Mieleen muistui vanha pappi ripillepääsöpäivänä. Kuinka hänen kasvonsa loistivat kirkkaudessa, kuinka tykytti sydän häntä kuunnellessa! Niin oli hänenkin miehensä oleva, nöyränä vaimona istuisi hän tosin hänen jaloissaan, mutta osa kunnian kirkkaudesta paistaisi hänellekin. Vahvistaa häntä kutsumuksessaan, keventää hänen huoliaan, tasottaa hänen tietään, tykkänään antautua kutsumukseensa, se oli elämäntarkoitus, jota moni kadehtisi.

Ja hänelle tämä oli suotu! Ansaitsiko hän senlaista armoa? Hänen pitäisi siitä polvistuneena kiittää Jumalaa! Kun nyt ei kerran saanut enää oleskella kuin uinaileva, ajattelematoin lapsi, joka teki mitä sille määrättiin, niin voisiko hänelle parempaa tarjoutuakaan?

Saara makasi vuoteellaan valveella. Ensin oli hän kiivaasti itkenyt, mutta oli nyt rauhoittunut. Olihan tämä sittenkin parasta! Ja Jumalan tahtoa ei pitänyt uhkamielin vastustaa. Kyllä hän tekisi niinkuin vanhemmat tahtoivat. Heillä oli kokemusta, he tiesivät paremmin, kuin hän… Tulla tuon pienen valkean rakennuksen ja kauniin puutarhan, missä hän rippikouluaikana niin usein oli kävellyt raamattu kainalossa, omistajattareksi! Kasvot vetäytyivät hymyyn; unelmat alkoivat kutoa verkkoaan tulevaisuudelle. Jos vaan ei tuota Abraham Jenseniä olisi! Mutta hänen kauttansahan juuri avautuikin tie tuohon ihanuuteen. Häiritsevänä ilmaantui hän kaikkialla; Saara työnsi hiljalleen hänen kuvansa oheen. Ei hän voinut ajatella häntä ilman salaista kauhua. —

Uhrilammas ilmoittautui myöntyväisenä. Nöyränä hän talutettiin alttarille. Lähetettiin sana Abrahamille, ja hän tuli. Mutta kun Saaran piti mennä hänen luoksensa, yksikseen hänen luoksensa, huomasi hän äkkiä päätöksensä arvon ja tärkeyden, eikä uskaltanut, ei tahtonut.

Isä lähetettiin sulhaselle seuraksi, jottei hän ikävystyisi, sillä, ajalla työskenteli äiti Saaran kanssa kyökissä. Hän torui, uhkasi, rukoili ja viimein otti hän esille raamatun ja pommitti tyttöä sen lauseilla.

Itkeentynein silmin ja vapisevana astui Saara vihdoin yli kynnyksen huoneesen, missä Abraham häntä odotti. Isä meni heti ulos. Tuleva miehensä astui hänen luoksensa, tarttui häntä käsistä ja sanoi:

— Tahdothan Saara tulla vaimokseni, tahdothan jakaa kanssani sekä myötä- että vastoinkäymiset, sekä hyvät että huonot päivät?

Kyllä Saara tahtoisi. Hän ymmärsi sen tuskin kuuluvasta kuiskahduksesta. Abraham syleili häntä juhlallisesti ja suuteli otsalle. Sitten piti hän häntä hetkisen käsistä, vaan ei tietänyt mitä sanoa.

— Saara, rukoilkaamme Jumalalta siunausta liitollemme — sanoi hän vihdoinkin.

Hän laskeutui polvilleen tuolin ääreen, Saara samoin toisen tuolin eteen ja Abraham alkoi pitkän rukouksen Sen loputtua, nousi hän ylös loistavin silmin aukaisi oven isälle ja äidille jotka tulivat onnentoivotuksille. Isä syleili Saaraa, kuiskaten:

— Ole hyvä ja uskollinen vaimo hänelle!

Äidillä oli päivällispuuhasta tarpeeksi, ei hän ehtinyt. Vasikanpaisti oli taas pöydällä samoinkuin ripillepääsöpäivänäkin. Abraham puhui taukoamatta. Hän kertoi hauskoja juttuja Red Ving'in opistosta. Isänkin täytyi nauraa ja äiti hymyili otsa kurtussa. Mutta tuo oli niin outoa talossa, että he katselivat toisiaan ja olivat häpeissään.

Iltapäivällä ehdoitteli Abraham Saaralleen kävelyretkeä. Maan alle oli hän tahtonut häpeästä vaipua, kulkiessaan käsi kädessä pastorin kanssa kylätiellä; kaikkein ihmisten nähtävänä Abraham puhui koko ajan, oli se edes hyvä — hän puhui opettavaisessa muodossa yhdestä ja toisesta asiasta. Ei Saaran tarvinnut muuta kuin joskus myöntää. Varmaan piti Abraham omasta äänestänsä ja nähtävästi ylpeili hän voitostansa. Päivä päättyi tavanmukaiseen hartaushetkeen.

Senjälkeen tuli Abraham, säännöllisesti kerran päivässä tervehtimään Saaraansa. Nähdessään hänen maantiellä tulevan tunsi Saara halua juosta piiloon, mutta eihän siitä ollut apua, haettaisin hän kumminkin ja pakoitettaisiin sisälle. Kauhistuksella hän aina odotti hänen tuloaan. Kun hän meni, huoahti hän helpoituksesta. Mutta tottui tuohonkin, otti kärsivällisesti vastaan hänen tulo- ja jäähyväissuudelmansa ja kuunteli tyyneydellä hänen vakuutuksiaan heidän onnellisuudestansa.

IX.

Kihlausaika ei tullut pitkäksi. Vuoden kuluttua olivat he naimisessa, niitä olisivat he varronneet? Nyt oli Saara pienen valkean talon ja puutarhan hallitsijattarena, entisten unelmainsa lempipaikassa.

Oliko hän onnellinen? Nyt hän oli papinrouvana, papin, joka hänestä aina oli ollut onnellisin ihminen maan päällä… Onnellinenko? Hän pelkäsi miestään enemmän kuin rakasti. Tulisuus, jolla hän oli vienyt hänet, kuin petolintu saaliinsa, kauhistutti häntä. Ei se koskaan unohtuisi. Oliko se sopusoinnussa saarnojen ja henkeen menevän puheen kanssa?

Nyt kun hän ehdottomasti kuului hänelle, kohteli hän häntä ylimielisesti, kuin taitamatointa lasta, jota piti opettaa. Pyytäessään jotakin, kuului se aina käskyltä, joka ei sietänyt vastustelemisia. Nainen oli hänestä alhaisempi olento, joka vasta, miehensä kautta tuli joksikin maailmassa.

Tämän oli hän sanonut hääpäivänänsä, kiittäessään Jumalaa siitä, että hänen vaimonsa oli noita hiljaisia, jotka tyytyvät osaansa miehen rinnalla, ja jotka eivät yhdy tuohon meteliin, jota nykyajan naiset pitävät päästäksensä miesten oikeuksiin, joka kerrassaan sotii Jumalan tahtoa vastaan.

Saaraa vapisutti. Hän tiesi, että jos tuo mies kerran taukoaisi häntä rakastamasta, polkisi hän kylmäverisesti häntä jaloissaan.

Pian huomasi hän, ettei pappikaan jokapäiväisessä elämässään ollut juuri senlainen miksi hän oli sitä kuvaillut. Hän voi olla aika tavalla, pikkumainen, jos ei kaikki käynyt mieltä myöden. Ei hän koskaan kysynyt hänen toiveitaan, niiden täytyi olla yhtä, kuin hänen omansakin. Hän oli vaan elämän sulostuttaja, vaivojen huojentaja ja apulainen hänen elämänkutsumuksessaan. Hän määräsi mihin sai mennä ja mitä tehdä. Että Saaralla olisi oma tahto se ei tullut hänen päähänsäkään.

Se kävi päinsä niin kauan, kun Saara kulki kuin unissa, päämaalitta ja aavistamattomana niistä salatuista voimista, joita tämä nöyryyttävä kohtelemistapa kokoili hänessä, kuin ukkosen pilviä. Voi häntä sinä päivänä kun nuo voimat ilmoille puhkeaisi, kun särkyisi vielä kylmä kuori! Suotta ei hän ollut isänsä tytär, parannussaarnaajan, joka säihkyvin silmin oli leimauttanut kirouksia maailman lapsille, joka intohimoisena oli suudellut sairasvuoteella kalpeata naista.

Elämä, jonka Abraham Saaralle valmisti ei voinut tyydyttää kaipaavaa sielua. Hän sai käydä naisyhdistyksessä, missä ommeltiin paitoja zulukaffreille, nenäliinoja lähetyspapeille ja tarjoiltiin kahvia juorujuttujen hyösteenä. Hän sai lukea lähetyssanomista pöyristyttäviä kertomuksia pakanoiden paatuneista sydämmistä ja vapaamielisten kauheasta kuolemasta, lujaa ja hurskaalla äänellä, josta kiitos koulumestarille ja papille. Sitäpaitsi piti hänen lauantaisin kuulla ja ihailla miehensä saarnaa, jonka hän luki ääneen, jotta hän saisi siitä nauttia kahdesti, ensin kotona ja sitte sunnuntaina kirkossa. Paitsi virsi- ja saarnakirjoja ei löytynyt muita talossa; ihminen ei tarvitse muuta henkistä ravintoa, kuin Jumalan sanaa. Kaikki muu, runoelmat, uutelot ja romaanit olivat vahingoksi ja tekivät ihmiset onnettomiksi.

Saara turvautui kuten ennenkin kukkiin ja auringonlaskuun. Ruusupensasto pappilan veräjän luona muodosti kauniin kehyksen ja tuoksui kau'as maantielle; auringon laskiessa uneksi hän elämästä ja kauneudesta. Haaveihinsa sekoittui väliin räätäli perheineen. Mitähän niille kuului? Vuosikausiin ei hän ollut tavannut niitä… Ja Pekka, hänen onnetoin ystävänsä? Häneltä oli tullut kirje ja rahoja isälle. Hän oli työssä eräällä muurarilla ja voi hyvin. Ehkä hänestä vielä tulisi jotakin.

Saara sitoi ruusupensaan oksia, jotka tänä vuonna olivat täynnä suuria kukkia. Kun hän työnsä lopetettuaan aikoi lähteä sisälle näki hän nuoren miehen tulevan poikki tien luoksensa. Hän kohotti olkihattuaan tervehdykseksi. Hän oli pikemmin lyhyt, kuin pitkä, vaan sorea vartaloinen ja hoikka. Kasvot olivat päivänpaahtamat, lyhyt punaisenruskea parta ja hymyilevä suu. Hän oli puettu vaaleaan kesätakkiin.

— Anteeksi, neitini, — sanoi hän kohteliaasti, pysähtyen aituuksen luoksi — olisikohan mahdollista, että seisoisitte vielä hetkisen ruusujen keskellä? Katsokaappa, minä olen maalari ja kylliksi nenäkäs piirtääkseni sekä teidät että talon ja puutarhan sill'aikau kuin puuhailette ruusujen parissa. Nyt puuttuu vaan pikkusen enään, varsin pikkusen.

Saara punastui, mutta oli samassa utelijas.

— Vaan muutama minuutti, — sanoi maalari ja riensi piirustussäiliölleen, joka oli maassa noin kivenheiton päässä.

— Saanko pyytää, pää hieman enemmän oikealle… kas niin… nyt on hyvin… Heti paikalla lopetan.

Hän piirusti nopeasti noin viisi minuuttia; kiiruhti sitte esille piirustussäiliö kädessä.

— Nyt saatte nähdä, neiti…

— En minä ole neiti; minä olen naimisessa.

— Anteeksi, luulin teitä talon tyttäreksi.

— Minä olen naimisessa papin kanssa ja tämä on pappila — vastasi
Saara.

— Vai niin; sehän sopii mainiosti — jatkoi maalari. — Olen juuri aikonutkin käydä pastorin luona.

— Tehkää hyvin ja astukaa sisään.

— Kiitos! Mutta ensinnäkin pitää teidän katsoa piirustustani. Onko se teistä, näköinen?

Saara näki sievän kotonsa ja nuoren sorean naisvartalon puoliksi ruusujen peitossa. "Minäkö se olen?" ajatteli hän. "Tuommoinenko minä olen?" Taiteilija oli hatusta tehnyt somamuotoisen ja leninki laskeutui pehmeissä laskoksissa alas ja laahusti santakäytävällä hänen perässään.

— Onko tämä olevinaan minun leninkini? — kysyi hän veitikkamaisesti.

— Taiteilijan täytyy ottaa vapautuksia — vastasi maalari, joka huomasi Saaran olevan mielissään, — ja todellakaan ei leninkinne malli tyydytä kaikkia kaunoaistin vaatimuksia.

Saara hymyili punastuen ja meni sisälle. Maalari seurasi häntä. Hän tarjosi tuolin ja kiiruhti miehelleen ilmoittamaan vieraan tuloa ja samassa kysymään kutsuttaisiinko hän päivälliselle, vai ei. Pappi tuli ja tervehti maalaria suurella arvokkaisuudella.

— Te olette maalari? — sanoi hän.

— Niin ja nimeni on Tuomas Falk. Olen huvimatkalla tänne Amerikkaan, tutustuakseni siihen suuressa huudossa: olevaan vapauteen ja samalla tervehtääkseni muutamia sukulaisia.

— Olette valinneet Lännen?

— Niin. Chicagossa sanottiin tämän seudun olevan erinomaisen kauniin ja minulla on aikomus ottaa muutamia luonnoksia. Oletteko käyneet Devis Lakessa, herra pastori — minulla on luultavasti kunnia puhua herra pastorin kanssa — siellä on suuremmoista. Nyt olen täällä; aikomukseni on kuljeskella näillä seuduilla. Olen alkanut jo piirustamalla pappilan puistoineen.

— Minkä vaikutuksen on paikkakunnan väestö teihin tehnyt? — kysyi pastori.

— Suoraan sanoakseni tuntuu se minusta tavattoman kehittymättömältä ja kummastuttavan tietämättömältä.

— Mitä sillä, tarkoitatte? — kysyi pastori ankarasti.

— Tarkoitan sen olevan hyvin alhaisella sivistyksen kannalla. Ei näy sanomalehtiä, ei kirjoja, eikä heillä ole minkäänlaisia harrastuksiakaan.

— Jospa he vaan riippuisivat siinä yhdessä, joka on tärkein kaikista, — vastasi pastori — mutta valitettavasti löytyy monta, jotka senkin laimiinlyövät.

Maalari loi tutkivan, ilveellisen katseen pastoriin. Vai olivat seikat sitä laatua? Nyt oli hän pistänyt päänsä ampiaispesään.

— Mutta seutu täällä on sitä miellyttävämpi — sanoi hän kääntääksensä puhetta toiseen suuntaan.

— Kauniita näköaloja löytyy aivan lähelläkin — vastasi pastori — ellei minulla olisi rippikoulua iltapäivällä tulisin kernaasti muassanne.

— Kiitos ja kunnia sille rippikoululle — ajatteli Falk.

— Mutta jos vaimollani on aikaa ja häntä haluttaa, niin voi hän kernaasti tulla kanssanne — jatkoi pappi.

No se oli toista. Tuo vaimo oli kerrassaan herttainen pikku olento. Tuhat tulimaista! senlaiset silmät kaarevien kulmakarvojen alla. Hän ei voinut olla yhtä ikävä kuin miehensä.

— Kiitän ystävällisyydestänne, mutta se olisi todellakin liiaksi pyydetty — sanoi maalari. — Kumminkin olisin sangen kiitollinen oppaasta, ken se sitte olisikin.

— Teidänkin taiteenne on Jumalan kunniaksi — sanoi pastori — Ovathan puut, pensaat ja vuoret, joita te maalaatte hänen luomiansa. Jospa vaan työskentelisitte oikealla mielenlaadulla!

Maalarista tuntui jotensakin nololta. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen puhetapaan; siksi ei hän vastannut mitään.

— Te, joka hiljattain olette tullut kotimaasta, tiedätte varmaan millä kannalla kristillisyys siellä on? — jatkoi pappi — Rehoittaako epäusko voimakkaana?

— Olen useat vuodet viettänyt ulkomaalla, Ranskassa, Saksassa,
Italiassa, en oikein tiedä kotimaan asioista — vastasi maalari.

— Vai niin, vai olette paljon matkustellut — sanoi pastori. Suurissa Euroopan kaupungeissa eletään kai juopumuksessa, epäsiveellisyydessä ja tehdään suuria rikoksia?

— Minä etsin kaunista maailmassa, en syntiä ja pahuutta, — vastasi maalari. — Ja siellä löydän ihania taideteoksia ja komeita rakennuksia.

— Jotka kumminkin ovat turhuutta ja katoovaista kaikki — lisäsi pappi. — Paavin oppi varmaankin rasittaa vielä Italian kirkkoja?

— Tosin löytyy siellä paljon pimeyttä ja taikauskoa, — vastasi maalari, luoden toivorikkaita katseita kohden ovea. Eikö se pian avautuisi, eikö pian kutsuttaisi päivälliselle tai eikö kukaan etsisi pastoria. Mutta ei kukaan tullut. Tuomas Falkin täytyi vielä kestää hetkinen, vastata kysymyksiin Lars Oftedalista, Stavangerista, Madagaskarista ja ylioppilaselämän synneistä.

Vihdoinkin näyttäytyi rouva, punakkana kyökin kuumuudesta ja kutsui päivälliselle. Falk huomasi heti hänen uudesti pukeutuneen. Tukka, oli somemmin solmuun kiinnitetty, puku oli sievempi, soma vartalo tullut näkyviin, kaulassa oli korko-ommeltu kaulus ja punainen nauharuusu kultaneulalla kiinnitettynä. Pastori ei huomannut mitään. Ensin oli hänellä kylliksi tekemistä pöytärukouksesta, jolla ei näyttänyt loppua olevankaan ja sitten tinamöykyistä. Rouva tuntui hieman kainolta ja yksinkertaiselta. Hän oli varmaankin tottumatoin muihin vieraisiin, kuin omaseurakuntalaisiin.

Näytti, kuin olisi hän miestään hävennyt vieraan läsnäollessa.

— Saara, olen sanonut herra Falkille, että saat seurata häntä iltapäivällä kävelymatkalle, — sanoi pastori ensi paussin syntyessä.

— Aivan kernaasti — vastasi Saara katsomatta ylös, sillä sydän tykytti ilosta, Minkä vuoksi? Ei hän vierasta edes tuntenutkaan. Oi, samoin kuin eläinnäyttelyn zebra tai giraffi johdattavat ehdottomasti ajatuksiamme Afrikan palmulehtoihin, suuriin suomaihin ja läpitunkemattomiin metsiin, samoin johdatti tämä eurooppalaissivistyksen harvinainen ilmiö Saaran ajatukset äkkiä lähetyssanomista, raamatusta ja naapurinaisten lörpötyksistä … niin, minne … ulos vapauteen, kauneuteen, pois jokapäiväisyydestä, joka oli imeä kuiville hänen sydänverensä.

Oliko tämä kiusausta? Olkoon! Kerran vielä tahtoi hän kurkistaa kiellettyyn maahan, tarujen maahan, minne metsäjoutsenetkin kiiruhtivat ja minne tällä muukalaisella oli avain. Sitten käyköön kuinka tahansa.

X.

Saara ja Tuomas Falk istuivat kukkulalla, inistä oli laaja näköala yli aaltoilevan lakeuden, hyvinvoipine, punaisine taloineen, viljavine nisu- ja maissipeltoineen, pienine metsikköineen ja kauniine metsäisille harjuineen. Matkalla oli Falk ollut niin ystävällinen ja suora että Saaran ujous tykkänään katosi.

— Kuinka kaunista! — huudahti hän.

— Onpa niinkin, mutta ei kelpaa kuvattavaksi — vastasi Falk — liiaksi lintuperspektiiviä, ei ollenkaan etu-alaa… Maalarin täytyy saada linjoja, esiinpistäyviä kallioita, jotka sylissään sekä salaavat, että paljastavat, metsiä, mistä mielikuvitus etsii ja löytää yksin puiden lomistakin. Useimmin ilahuttaa meitä enemmän ahdas rajoitettu päivänpaisteinen, kaunis täplä, jylhien kehyksien ympäröimänä, kuin laaja avaruus, kuten tämä.

— Mutta auringonlasku pitäisi teidän nähdä täältä. Se alkaa veripunaisena, muuttuu purppuraksi, punasinerväksi, kunnes pilvenhattarat uiskentelevat kultaisina vaaleanpunervassa, hienosti väreilevässä haihtuvassa valossa.

Maalari katsoi häneen hämmästyneenä.

— Teillä on väriaistia — sanoi hän. — Te käsitätte maalaustaidetta. Olen minäkin huomannut värivivahdukset täällä. Ne muistuttavat roomalaisen kampagnen ja Albiinovuorien värivivahduksia. Mutta mehän olemmekin lännessä, samalla leveysasteella, kuin Bordeaux.

— Oletteko te ollut Roomassa? — kysyi Saara.

— Kyllä monastikin. Italia on lempimääni, Rooma lempikaupunkini.

— Oi kertokaa minulle vähän Roomasta, Italiasta, kaikesta maailmassa — pyysi Saara.

Tuo kuului niin intohimoiselta, että maalari katsoi häneen. Pikku raukka! Kahleihin sidottu sielu, joka ikävöi vapautta.

— Ettekö koskaan ole matkustanut? — kysyi hän.

— En koskaan omaa kylää ulompana — vastasi Saara syvään huoahtaen. — Vähä tiedän maailmastakin, — jatkoi hän viattomasti — sillä vanhempani ovat pitäneet sen syntinä.

Maalari katsoi häneen vielä enemmän ihmeissään.

— Minä en ymmärrä teitä — sanoi hän — tarkoitatteko todellakin — suoraan sanoakseni — historian ja maatieteen tutkimisen olevan syntiä? Löytyykö todellakin niin yksinkertaisia ihmisiä.

— Useammat ovat senlaisia — vastasi Saara.

— Herra Jumala kuinka teistä mahtaa tulla tuhmia! — huudahti maalari niin avomielisesti ettei Saara voinut olla hymyilemättä.

— Niin, eikö totta? — Siksi olenkin minä salaa lukenut vähän enemmän, kuin toiset. Eihän voi olla väärin tietää kuinka maailmassa eletään kunhan ei itse tule maailman lapseksi.

— Ette aavista kuinka hullunkurisilta teidän hurskaat sananne kuuluvat — sanoi maalari avomielisesti.

— Tuntuu kuin näkisi tuoksuvan omenapuunoksan kiinni istutettuna kuivaan pähkinäpuuhun.

Saara hymyili. Ei hän ollut tottunut tuonlaiseen.

— Mutta kertokaappa nyt Roomasta ja Italiasta — pyysi hän.

— Niin sitähän minun pitikin, mutta mistä alkaa, minne lopettaa — sanoi Falk epätietoisena.

— Eivätkö ensimmäiset kristityt haudanneet kuolleitaan maanalaisiin luoliin? — kysyi Saara.

— Ganz recht! Alkakaamme maan alta! Alempaa emme voi — sanoi maalari. Siis katakombeihin on mentävä. Mutta nyt ette saa säikähtyä. Käärikää pukunne tiukemmalle, sillä nyt astumme jyrkkiä käytäviä suoraan maanpoveen, missä on pilkkoisen pimeä. Mutta siellä tapaamme käytävässä miehen tulisoihtu kädessä. Hänet otamme oppaaksi. Nyt alamme kulkumme noissa eriskummallisissa holvikäytävissä, missä hautoja on toinen toisensa päällä, kuin suojia matkustajalaivoissa. Kutka siellä lepäävät? Marmorilevyillä on nimiä kaiverrettuina: Marcello, Cajus. Keitä ovat Marcello ja Cajus? Sitä ei kukaan tiedä, ei koskaan kukaan tule tietämäänkään! Ehkä uskonsa takia kärsineitä marttyyrejä; ehkä ihmisiä, jotka ovat eläneet yhtä tuntemattomina kuin kuolleetkin. Cajus, Marcello… nämät nimet kiihoittavat mielikuvitusta. Ehkä ovat he olleet Pietarin ja Paavalin ystäviä, ehkä ovat olleet heidän marttyyrikuolemansa todistajina; ehkä ovat nähneet uskosisariansa ja veljiänsä Colosseumin villipetojen hampaissa, tai tervaankastetuissa nahkakääryissä palavani soihtuina Neeron puistoissa. Sitä ei kukaan tiedä — se on mielikuvituksen leikkiä. — Osa hautakammioista on suuria, kuin asuinhuoneet, pimeitä, kuin yö. Ne valaistaan soihduilla. Sinne kokoontuivat kristityt vainonaikoina jumalan-palvelukseensa. Alttari oli seinän vierustalla. Sen edessä seisoi piispa messupuvussaan. Lattialle oli polvistuneita miehiä ja naisia. Laulu kuului tukahtuneelta, tukahtuneelta piispan puhekin tulisoihtujen valossa. Äkkiä kuului huminaa holveista, uusia soihtuja tuli näkyviin. Laulu taukosi, soihdut sammuivat, pakoon kiiruhtivat kokoontuneet pimeihin käytäviin. Liian myöhään! tie oli suljettu. Keisarin sotilaat syöksyivät vastaan oppaanaan yksi uskonveljistä, joka oli toiset kavaltanut oman henkensä pantiksi. Kuului huutoa ja meteliä, veri virtasi katakombien käytävillä; sitten vaikeni kaikki. Avonaiset haudat saivat uusia asukkaita tuntemattomia kuin Cajus ja Marcello. Tänäpäivänä luemme vielä heidän nimensä, vaan emme tiedä heistä mitään.

Muutamat perhehaudat ovat maalauksilla koristeltuja, värit näkyvät vielä selvinä muuratuilla seinillä ja katossa: Kyyhkynen öljypuun lehvä nokassa, viinirypäle, kala, tai Jesus itse hyvänä paimenena lammas olalla. Milloinkaan ei näe häntä ankarana, syntisiä sysäävänä tuomarina, vaan lempeänä, rakastavaisena vapahtajana. Liikumme noiden muistojen parissa ja vanhanajan synkkä historia tekee mielemme raskaaksi. Täytyy kiiruhtaa, ei saa kadottaa oppaan soihtua näkyvistä; tai emme osaa pois tuosta hirvittävästä kuolleiden kaupungista, ellei meillä ole kädessä Ariadnen kerää. — Siellä on hirvittävän pimeää ja kamalaa! Kiiruhtakaamme ulos päivän valoon, väreihin ja elämään, aikakauteen, jolloin ei ihmistä tapeta uskonsa vuoksi. Huojennuksesta huokaamme taas seisoessamme jyrkän käytävän juurella. Päivän valo tuntuu virkeämmältä, kukat entistään ihanimmilta, viinirypäleet lehtiensä lomissa rikkaimmilta kuin ennen. —

Falk loi katseensa ylös, kuten näyttelijä osansa loputtua. Tahallaan oli hän tehnyt kuvauksensa mahdollisimman eläväksi.

— Saaran kasvot olivat häneen kääntyneet; suu puoliavoimia; suuret silmät näyttivät entistään suuremmilta, ja kiihkoisena kuulusteli hän joka sanaa. Lopetettua näytti kuin hän olisi herännyt.

— Tuo pitäisi teidän kertoa miehelleni; se ihastuttaisi häntä.

Falk oli heittäytynyt pitkälleen ruohostoon. Saara istui vähän matkan päässä.

— Arvatkaappa mitä nyt juuri tulin aatelleeksi? — sanoi Falk. — Nuo ihmiset, jotka äsken mainitsitte pitävän syntinä kaiken muun paitsi raamatun, tahtovat itse teossa sulkea meitä, yhdeksännentoista vuosisadan ihmisiä, katakombeihin, pääkallojen ja surullisten muistelmien pariin, sen sijaan että antaisivat meidän elää kukkien, ja rypäleiden seassa päivänpaisteisessa, ihanassa maailmassa.

— Mutta ovathan ilo ja huvitukset syntiä?

— Iloko syntiä? — huudahti Falk ja katsoi epäileväisesti häneen. — Sitä ette voi tarkoittaa. Te niin nuori, niin kaunis, ollette liian hyvä esiintuomaan tuonlaisia lörpötyksiä; sillä lörpötystä se on. Onko aurinko syntiä, onko valkeus pahaa? Ettekö ole paljon kiitollisempi iloisena ollessanne, kuin surullisena?… Arvatkaappa mitä eräs lääkäri minulle kerran lausui? Kuten ehkä tiedätte ovat lääkärit väliin vähän häijyjäkin. Hän sanoi: Kaikki ne ihmiset, jotka aina huokaavat ja valittelevat maailman surkeutta ja syntiä, niillä on selvään puhuen huono vatsa; siinä koko salaisuus. Senvuoksi ovat he aina huonolla tuulella ja valittavat kaikkia.

— Hyi, nyt te olette häijy — sanoi Saara, mutta ei voinut olla nauramatta.

— Se oli lääkäri, joka niin sanoi, en minä — vastasi Falk.

Saarasta oli tuo niin hullunkurista. Jospa vaan saisi olla oman mielensä mukaisesti, niin heittäytyisi hän kumoon ja vieritteleiksi alas kummun kylkeä riehuen elämänhalusta ja ilosta. Mutta hän pelkäsi itseänsäkin ja hillitsi haluansa.

— Kertokaa enemmän Italiasta — pyysi hän.

Ja kyseli häneltä siksi, että Falk oli kertonut vanhoista kirkoista, huviloista ja puistoista, sekä Monte Pineion herttaisuuksista: laakeristossa leikkivistä lapsista, hienon maailman ajelumatkoista loistavissa ajopeleissä, musiikin soidessa; mahtavasta näkö-alasta yli kaupungin, ikuisen Rooman, ja Pietarin kirkon kupoolista, joka kohosi mahtavana ilman-rannalle; Wolkonskyn huvilan suloudesta missä ruusujen kukintoajalla on tuoksusta tukehtua. Venedigin uiskentelevista palatseista, gondooleista, Florenzin keskiaikuislsta linnoista ja sen surullisesta historiasta.

Saara unohti kaiken muun. Vasta aurinkoon katsottuansa, muisti hän kuka ja missä hän oli. Hän syöksähti ylös.

— Kello on jo yli kuuden — huudahti hän — ja minä olen unohtanut illallisen.

Hän pikemmin juoksi kuin käveli alas kukkulalta.

— No mutta hyvä rouva Jensen, eihän se ole vahingoksi, jos kerran syö illallista puoli kahdeksalta sen sijaan kuin muulloin puoli seitsemän. — Sanoi Falk häntä lohduttaaksensa.

— Niin ei sano minun mieheni. Kaikki pitää tapahtua kellonlyömällä.

— Hän on siis yksi niistä, jotka siivilöivät hyttysiä ja… ei se oli pahasti sanottu, enkä minä niin tarkoittanut; meidän täytyy keksiä sovitus-uhri tuolle suuttuneelle kotijumalalle.

— Etsikäämme suojaa katakombeista — vastasi Saara veitikkamaisesti.

Nopeasti kiiruhdettiin kotiin päin. Falk leyhytteli nenäliinallaan raitista ilmaa.

— Kävelytavastanne voisi päättää teidän olevan oikean eteenpäin pyrkivän naisen.

— Ken tietää mitä minä oikeastaan olen — vastasi Saara iloisesti.

Maalarin rattoisuus oli tavallaan tarttunut häneenkin.

— Kun kerran tulen liikkeelle — edistyn nopeasti.

— Jos nyt pysähdytte silmänräpäykseksi voidakseni hengittää, niin teen teille yhden kysymyksen — sanoi Falk. — Te olette käyttäneet sitä oikeutta koko päivän, nyt tulee minun vuoroni. Voitteko neuvoa minulle joitakin kuvattavaksi edullisia henkilöitä — muutamia luonteenomaisia kasvoja? Ennen muita pyytäisin suosiollisesti saada teidät itsenne kuvatuksi.

— Oh — mitäpä minusta! Mutta voitte saada monta paremmin sopivaa, — vastasi Saara, mutta punastui kumminkin.

— Ehkäpä kyllä — vastasi Falk melkein välinpitämättömästi, — mutta sittenkin tahtoisin kuvata mieluimmin teidät. Ja teidän miehenne. — lisäsi hän pitkäveteisesti ikäänkuin saadakseen Saaraa paremmin myöntymään. — Miehennekin kasvoilla on oma erikoisuutensa; ne ovat erittäin tyypilliset. Mutta voitteko neuvoa vielä muutamia toisia?

— Oletteko nähnyt isääni? — kysyi Saara.

— En, missäpä olisin hänet nähnyt?

— Hän on minusta luonteenomaisen näköinen;, ehkäpä senvuoksi, että minä näen hänessä enemmän kuin muut. Sitten on räätäli ja Pekan isä…

— Riittää, riittää!… Räätäli ja Pekan isä, ovatko nekin huomattavia henkilöitä! Te lupaatte viedä minut heidän luoksensa?

— Kyllä, jos vaan saan tulla… kuulkaa, elkää puhuko mieheni kuullen räätälistä; elkää kumminkaan sanoko minun hänestä puhuneen. Minulla on omat syyni tähän.

— Siis täälläkin jotain salattavaa. Ihmiset ovat kumminkin kaikkialla samanlaisia — ajatteli Falk.

Pastori istui arkihuoneessa uhkaavana kuin ukonpilvi.

— Tulette myöhään — sanoi hän ja loi katseensa lähetyssanomasta.
Katsoi sitte kelloa ja sanoi: — Saara, kello on seitsemän.

— Nyt saat antaa anteeksi. Me olimme ihan unohtua Rooman katakombeihin — vastasi Saara.

Katakombeihin? — ihmetteli pastori.

— Niin todellakin. Vaimonne on kohdellut minua kuin käypää kelloa — sanoi Falk. Vetänyt käyntiin ja käydä olen saanut.

— Herra Falk on luvannut kertoa saman sinullekin — sanoi Saara. —
Sillä välillä laitan illallisen kuntoon.

Saara katosi kyökin ovesta ja huoahtaen valmistui Falk toistamiseen astuaksensa katakombeihin.

Mutta pastori nousi ylös samassa.

— Suokaa anteeksi hetkiseksi — sanoi hän kumartaen ja katosi hänkin kyökin ovesta.

Saara oli polvistuneena takan ääressä ja puhalteli tulta, kuullessaan miehensä askelet takanaan.

— Tahdoin vaan sanoa Saara, että tänään olet tehnyt synnin, jota sinun tulee sydämmestäsi katua. Huvin tähden olet jättänyt velvollisuutesi oheen. Joka ei ole vähässä uskollinen, se on paljossa petollinen.

Saaran vieressä oli märkä pesuriepu. Hänellä tuli äkkiä halu viskata se miehellensä vasten naamaa. Mutta hän hillitsi itsensä, jäi polvilleen ja puhalteli tulta, pastorin majesteetillisesti palatessa kevennetyin sydämmin, Falkin luoksi ja katakombeihin.

XI.

Ei Saara sinä yönä nukkunut. Kaikki mitä oli kuullut aaltoili mielessä kirjavina näkyinä, hän halusi niin sanomattomasti ulos — pois, nähdäksensä ja oppiaksensa jotakin. Tuntui kuin olisi hän ollut pataan rutistettuna. Ei hänellä ollut toiveita päästä pois, vaikka ei miestäkään olisi, niin soti se tykkänään koko ympäristönsä elämän havaantoja vastaan; sitäpaitsi ei hänellä ollut rahoja. Ja sitä tarvitaan matkustaissa. Ei, kyllä hän saisi aina istua naapuriakkojen ja lähetyssanomien keskellä. Mutta nyt hän käyttäisi hyväksensä aikaa, jonka maalari viipyi täällä, hän liitelisi kuin mehiläinen, kukasta kukkaan ja imisi hunajaa, — vastauksia kaikille keksimilleen kysymyksille, jotka hän ennen oli sysännyt syrjään. Hän tuli kuin taivaasta lähetettynä. Hän, joka oli matkustanut ja nähnyt niin paljon. Hän, joka eli kauneuden ja värien maailmassa. Saara ummisti silmänsä, hän souteli Venedigin kanavissa, leikki lasten kera Monte Pineiossa ja katseli Pietarin kirkon mahtavia kupooleja.

— Etkö sinä nuku. Saara… kuuli hän äänen vierestään.

— En, olen kuullut tänään niin paljon uutta että uni pakenee näkyjäni.
Olen valveella, mutta uneksin kauniita unia — vastasi Saara.

— Elä anna unelmistasi tulla viettelyksiä, lapsoseni. Muista, että vaan yksi on tarpeellinen — sanoi miehensä arvokkaasti.

Yh! Jos vaan vaikenisi! Jospa hän vaan uudestaan nukkuisi. Ei Saara vastannut. Makasi vaan hiljaa, aivan kuin nukkuisi ja pian kuuli hän hengityksestä, että miehensä nukkui. Hän aukaisi silmänsä sepposen selälleen ja vaipui haaveiluillansa.

— Saara, mitä pidit vieraastamme tänään kuului taas vierestään.

— Hyvin paljon, — vastasi Saara. Onneksi oli niin pimeä, ettei näkynyt kuinka hän punastui.

— Luulen, että hän pohjaltaan on maallisesti mieltynyt, — sanoi pappi.

— Paljon mahdollista vastasi Saara varovaisesti.

— Luuletko hänen tulevan vielä tänne? —

— En tiedä: hän sanoi haluavansa maalata sinut.

— Minut?

— Niin hän sanoi sinun kasvojesi olevan niin luonteen mukaiset, mutta epäili rohkeneeko pyytää sitä.

— No, sanoiko hän mitään sinusta? —

— Kyllä hän tahtoisi maalata minutkin, sekä isän että muitakin. Hän kerää kasvoja erääseen jo tilattuun näyttelyyn.

— Vai niin, vai työskentelee hän Jumalan kunniaksi: silloin pitää häntä auttaa. Voisihan hän asua meidän ullakkokamarissa, vai mitä tuumaat?

— Kyllä minun puolestani, — vastasi Saara niin välinpitämättömästi, kuin voi.

— Vai niin, vai piti hän minun kasvojani luonteenmukaisina: sanoiko hän kenelle hän alttaritaulussaan sovittaisi minun kasvoni.

— Ei, ei hän sitä sanonut.

Pastori nukkui taas: Saara oli saanut uutta miettimistä. Hän asuisi täällä! saisi joka päivä olla hänen kanssansa. Pitäisikö hänestä sittenkin yhtäpaljon kuin ensi päivänä? Ennen auringon-nousua oli Saara ylhäällä. Hän ei voinut enää nukkua. Eikä hän ollut ollenkaan väsynyt. Mutta oli vielä monta tuntia siihen kuin hän tulisi.

Saara kiiruhti ullakkokamariin katsomaan oliko kaikki kunnossa, oliko kuukausi takaisin ripustamansa ikkunaverhot kellastuneet, oliko vuode tarpeellisessa kunnossa. Hän aukaisi akkunan ja pyyhki pölyjä. Ruusuja piti tuoda pöydälle, kunnes hän tulisi; tottakai hän piti ruusuista. — Hän katsoi kelloa: — vasta seitsemän. Vielä koko tunti aamiaiseen. Mitä hän nyt tekisi? Jos kylpisi? Kas se karkottaisi yölliset unelmat ja virkistäisi.

Hän riensi ulos ja kiiruhti pienelle lammikolle, jota kolmelta sivulta ympäröitsi pensaikko ja neljänneltä korkea pehmoisen ruohikon peittämä vierteinen äyräs. Ei hän voinut olla katsomatta tielle, mistä hänen piti tulla. Ei hän sillä mitään tarkoittanut. Rannalle tultuaan katseli hän vakoilevasta ympärilleen. Heitti aamupuvun yltään ja heittäytyi veteen. Kuuma päivä oli tulossa kastepisarat päilyilivät vielä niityllä ja yön sumut leijailivat vedenkalvolla, vihdoin savuna haihtuen pensaikkoon. Vesi oli kylmää; hän huusi, loiski ja mellasti kuten pikkutytöt. Pehmoinen ruoho-äyräs kelloitti auringonpaahteessa. Se oli liian viettelevää. Hän kahlasi ylitse toiselle puolelle, juoksi äyräälle ja heittäytyi kosteaan päivänpaisteiseen ruohikkoon. Oikoili pirteitä jäseniään kukkien keskellä; vieritteleikse ruohokossa päivänpaisteessa. Tuntui niin suloiselta. Matkan päässä oli heinäsuova. Halutti hypätä sen yli. Hän katseli varovaisesti ympärilleen. Ei kukaan elävä olento voisi häntä nähdä. Hän riensi sinne ja viskausi yli suovan. Se vasta oli hupaista! Jospa olisi lapsi ja saisi huutaa meluta ja vieritellä ruohikossa? Hän hyppäsi heinäsuovaan. Kuinka monasti oli hän Pekan kanssa telminyt lumessa ja ruohikossa, vaikka se olikin kiellettyä! Hän nousi äyräälle, asetti kädet rinnalle, ummisti silmänsä ja kieritteleikse alas rantaan. Oh! Vielä uudestaan.

Mutta Saara, Saara, muista olevasi arvokas papinrouva ja naisyhdistyksen esimies! Hän nousi hymyillen ojennellen käsivarsiaan. Sitten kahlasi toiselle rannalle, pukeutui äkkiä ja lähti kotiin päin hiukset hajallaan kuin merenneitosen.

Puutarhaportilla tapasi hän Falkin, joka kantoi piirustussäiliötä käsivarrellaan. Hänet nähtyään tuli Saara hämilleen. Maalari sanoi tervehtien:

— Mitä kummia? Näin varhain liikkeellä? Ja raittiina kuin vasta puhjennut ruusu.

— Olen kylpenyt — vastasi Saara yksinkertaisesti.

— Kylpenyt! Onko täällä senlaisia mukavuuksia tarjolla?

— Jos tahdotte kylpeä on lammikko tuolla pensaikossa — vastasi Saara.
— Mutta elkää myöhästykö aamiaiselta, syömme puolentunnin kuluttua.

— Olette sangen ystävällinen; vaan tarkoitukseni ei ollut tunkeutua vierasvaraisuuteenne.

— Mieheni pyysi juuri kysymään ettekö voisi hyväksenne käyttää meidän vierashuonettamme täällä viipyessänne.

— Teidän kohteliaisuutenne ihan hämmästyttää minua. Se olisi erinomaisen mieluista, mutta…

— Te noudatatte tietysti omaa tahtoanne, — sanoi Saara — mutta meille se olisi erinomaisen hauskaa.

Hän punastui tuota sanoessaan. Yh! Tuo inhoittava punastuminen!

Maalari saapuikin aamiaiselle varsin ihastuneena Lammikolla oli hän huomannut erään kiven, jonka hän heti aamiaisen jälkeen piirustaisi.

— Se sopiikin mainiosti — sanoi pastori — minulla ei ole aikaa ennenkuin huomenna, mutta sitten annankin pääni teidän huostaanne. Tehän valmistelette alttaritaulua?

— Niin, herra pastori.

— Rohkenenko kysyä mitä ainetta käsittelette? —

— Se on kertomusta veroäyristä. Jesus farisealaisten kanssa ja toisella puolla kansaa, — vastasi maalari.

— Minne aijotte asettaa minut siinä, jos sallitte kysyä? — jatkoi pastori.

— Se tulisi kansan sekaan — vastasi Falk. Ei hän tahtonut loukata pastorin sanomalla aikovansa hänestä fariseusta.

Samana iltapäivänä piti Saaran seurata Falkia kuvattaviksi
sopivien henkilöjen hakuun. Ensiksi vei hän hänet omaan kotiinsa.
Alttaritaulu-historia avasi ovet näiden ihmisten vierasvaraisuuteen.
Falk oli tarkastellut isän kasvonpiirteitä eri asennoista.

Kotimatkalla sanoi hän:

— Uskokaa minua, Saara rouva, jos tuo mies kulkisi vapain ohjaksin, olisi hän hurja, kuin tiikeri. Jos hän olisi intialainen, voin vakuuttaa, että hän Jumalan kunniaksi ripustaisi itsensä koukkuun tuulen heiluteltavaksi. Jos hän olisi elänyt ranskan vallankumouksen aikana olisi hän yllytellyt roistoväkeä ja murhannut aatelisia. Mikä hän on ollut? Täällä hän ei ainakaan ole elänyt rauhallisena tilustenhoitajana?

— Sanotaan hänen Norjassa olleen maallikkosaarnaajana.

— Kas, sen voi arvatakin! Voin vakuuttaa saarnoista ei puuttuneen tulta, eikä tulikiveä. —

— Sanotaan hänen olleen hyvinkin ankara.

— Sen uskon. Tahtoisin nähdä sen tulivuoren purkaumista. Vaan hän näyttää vahvasti päättäneen ei vanhalle Aatamille antaa pikkusormeansakaan. Mutta sanokaappa mikä teki hänestä maallikkosaarnaajan? Pettyneet toiveetko? Rakkauden suruko?

Saara katseli ihmetteleväisesti Falkia. Hän näki taas selvästi edessään kohtauksen vierashuoneessa.

— Miksi sitä kysytte? — sanoi hän.

— Miksikä? Siksi että haluaisin sitä tietää.

— Onko rakkaus sitte jossakin yhteydessä rangaistussaarnojen kanssa? — kysyi hän viattomasti.

— Ei rakkaus, vaan toivottomuus, pettymys tai jokin muu suuri suru. Usein tapahtuu, että saa huojennusta purkaessaan kärsimyksiään ankarissa sanoissa jotka särkevät kanssaihmisten sydämmiä.

— Kuinka eriskummallista! sanoi Saara; hän sai kuin uuden käsityksen isästä. Hän katsoi äkkiä ylös ja kysyi: Onko syntiä olla toisen kanssa naimisessa ja rakastaa toista? Maalari katsoi häntä tutkivasta. Mitä hän oikeastaan tarkoitti? Olikohan pikkuruinen hieman viekisteleväinen?

— Tapojen ja lain mukaista ei se ainakaan ole — vastasi Falk hetkisen mietittyään — mutta sitä enemmän luonnollista. Jos on naimisessa henkilön kanssa, josta ei pidä, voi piankin rakastua toiseen.

Äkkiä tuli Saaran mieleen, että maalari voisi käsittää häntä väärin.
Punastui ja lisäsi luontevasti:

— Niin, en niinä kysynyt omalle varalleni.

— Samassa huomasi hän että se vaan pahensi asiaa. Räätälin tupa oli jo näkyvissä. Sen avulla hän pelastui.

— Poikkeammeko räätälissä, käymään? — kysyi hän.

XII.

Useampaan vuoteen ei Saara ollut tavannut ystäviään, joita hänen oikeastaan tuli kiittää siitä, että omasi vähän laajempia tietoja, kuin piplianhistoriaa ja katkismusta. Räätälihän oli Italiastakin hänelle ennen Falkia kertonut. Häveten muisti hän peljänneensä häntä, ja rippikouluaikanansa tehneensä pyhät lupaukset, ettei enää sen kynnyksen yli astu, joka oli paholaisen kirjoissa. Kuinka lapsekasta, uskoa tuonlaista roskaa! Hän, niin hyvä ja ystävällinen mies, ja aina niin iloinen ja tyytyväinen! —

Vanhalla paikallaan hän istui kuten muinoin sääret ristissä pöydällä. Aika ei ollut häneen sanottavasti jälkiä jättänyt. Kun ovi avautui ja Saara, hymyilevänä, loistavin silmin, kuin vasta tietoiseen eloon herännyt, astui sisään, jäi räätäli istumaan hämmästyksestä suu kolmantena silmänä. Sitten hyppäsi hän alas pöydältä, neulottavansa housut kädessä ja huusi:

— Kristiina! kahvipannu tulelle ja tänne liitua: Tekaiskaamme risti almanakkaan, sillä Saara on tullut, meille taas, Saara, juhlallisen papin juhlallinen rouva, tullut, taas uskottomien luo!

— Tuon teille vieraan, joka kernaasti haluaa tervehtiä teitä, — sanoi Saara ja väistyi hymyillen uuden ystävänsä tieltä. — Hän on maalari ja majailee täällä kerätäkseen aiheita alttaritauluun.

— Alttaritauluun, herra varjele! — huudahti räätäli hullunkurisen juhlallisena. — Täällä maar' löytyy pyhää väkeä ja minusta saatte Pietarin, niin päästän vapaasti portista sekä sisälle että ulos. Niin, älkää välittäkö minun jutuistani. Mutta istukaahan? — Ja hän pyyhkäsi tilkkuja alas tuolilta. — Onhan tämä huone vähän yksinkertaista laatua, mutta ihmiset, jotka maalaavat alttaritauluja, saavat käydä sekä talleissa että seimissä, eikö totta?

Maalari nauroi. Kerrassaan hauska mies.

— Minä puolestani en ole senlainen pyhimys, etten rohkenisi tänne sisään, — sanoi hän — pahempi on papinrouvan, vaikka hänen ehdotuksensakin se oli.

— Niin, sanokaappa sitä, — sanoi räätäli. — Voitteko käsittää, että noin kaunis ja sorea — eikö totta — menee ja ottaa mieheksensä nahkakantisen, kullallakirjaellun virsikirjan? Semmoista se on se rakkaus, äkkiarvaamatta se tulee ja karkaa ihmisen kimppuun — niin, niin, kyllä tunnette tuon vanhan veisun. Noh, en minä niin pahasti tarkoita, Saara; tiedäthän minulla olevan etuoikeus ivailemiseen ja sinäksi sanon sinua kuten ennenkin, kiitos vaan takaisin tulemastasi. Usein olemme puhuneet sinusta, Kristiina ja minä. — Räätäli puristi sydämmellisesti Saaran kättä — Ajatelkaappa, että hän tavallaan on minun kasvatteeni! — jatkoi puhelias räätäli maalarille. — Tässä näette hänen oppi-isänsä. — Hän osoitti kirjahyllyyn — Koulussa ei hän tullut muuksi, kuin tuhmaksi. Me olemme ajaneet häneen maailmallista tietoa, hänellä on hyvät perusteet Holberg'iin, satuihin ja matkakertomuksin, sitten ovat toiset sivelleet hänet ulkokultaisuuden ja tekopyhyyden voiteilla, mutta se kyllä kuluu aikaa voittain. Se on tarttunut vaan pinnalle.

— Hyi, kuinka ilkeä te olette. Kasperi, sanoi Saara.

— Elä välitä minusta, Saara, tiedäthän minlainen lörpöttelijä olen…
Vai niin, te maalaatte alttaritauluja, — sanoi hän maalarille. —
Pyhyydessä tietysti tekin? Olette sattuneet oikealle paikkakunnalle.
Täällä vallitsee pyhä tiedottomuus, kuten paavi Roomassa.

— Vai on kansa täällä niin tietämätöintä? sanoi maalari.

— On siinä määrässä, että Lars Oltedal varmaan kutsuisi heitä Jumalan lapsiksi. Yhtä varmasti uskovat he Joonaksen runoilleen valaskalan vatsassa, kuin auringonkin kiertävän maan ympäri.

— Kuinka voitte elää niiden joukossa, niin erilaisena kuin kaikki toiset? — kysyi maalari.

— Kyllä katsokaas, tekopyhät tarvitsevat housuja ja niitä teen minä parempia kuin kukaan muu. Hengellisestä verhosta huolehtii kyllä pappi ja lukkari.

Maalari nauroi.

— Te tosiaankin laskettelette mitan täydeltä, kuten Holberg sanoo, — sanoi hän.

— Autan teitä vaan alttaritaulun tutkistelemuksissa — vastasi räätäli — Täällä on tekopyhiä monen laatuisia; on niitä, jotka hiovat silmänsä taivaasen ja ojentavat kätensä siunaukseen, salaa luoden himokkaita katseita nuoriin tyttölöihin; on niitä, jotka sanovat: amen, sunnuntaina ja ottavat maanantaina lainaamista rahoistaan kolmekymmentä prosenttia; ja jos haluttaa kuvata seimeä on täällä tarpeeksi härkiä, lampaita ja aaseja.

Räätälin silmät säteilivät suuttumuksesta. Vaan hän hillitsi itseään ja huusi:

— Kas, Kristiina tulee kahvineen. Upottakaamme tekopyhyys siihen.

Kristiina tarjosi kahvia.

— Niin, Kristiina eukkoseni, hän on samaa, lajia ja laatua, kuin minä itsekin… Ei, ottakaa vaan tarpeeksi, — huusi hän maalarille, joka otti vapauden kaataa kupistansa puolet takaisin kannuun.

— Jos vaaditte minut juomaan noin paljon kahvia, saan pian samallaisen tekopyhyyden verhon, kuin muutkin paikkakunnan asukkaat — vastasi maalari.

— Tekopyhyyden verhon — niin sen on hänkin, tuo tuossa saanut — jatkoi räätäli osoittaen Saaraa.

— Mutta tänään näkyy se pois riisutuksi, ja silmät ovat avautuneet, näen mä. Ennen ei hän ole tohtinut katsoakkaan meitä päin, eikä varmaan tohtisi nytkään ilman virsikirjaa kainalossa.

Se oli kaikki totta. Miksi hän siis tänään oli täällä? Oh, hän eli unissa! Kun hän matkustaisi pois, haihtuisi unelmatkin ja kaikki tulisi taas entiselleen. Silmät täyttyivät kyynelillä, hän kääntyi Kristiinan puoleen.

— Mitä kuulunee Pekan isälle? En ole nähnyt häntä enää kirkossakaan, — sanoi hän.

— Sangen huonoa. Teidän pitäisikin poiketa sinne sisään näin lähellä ollessanne, se varmaan ilahuttaisi häntä.

Maalari puhui räätälin kanssa.

— Jos haluatte, herra Falk, niin käymme Pekan isän luona, hänen, josta olen puhunut — sanoi Saara.

— Kernaasti — vastasi maalari tehden lähtöä.

— Siellä tapaatte senlaisen, jota kirjoituksissa kutsutaan yksinkertaiseksi — sanoi räätäli. Jos hän olisi oma itsensä, olisi hän aivan toisenlainen, mutta häntä pinnistetään, kuin pihdeissä. Kiitos käymästä. Jos tarvitsette Pietaria tai muuta pyhää miestä olen palveluksessanne; ja sinä Saara poikkeat sisälle joskus toistenkin kerran alun tehtyäsi?

— Ehkäpä kyllä — vastasi Saara — mutta mieheni ei tiedä käynnistäni, elkää siis puhuko siitä, Kasperi. — Kyllä minä suuni lukitsen — sanoi Kasperi. — Hyvästi, hyvästi ja kiitoksia käynnistänne… Häpeä, että noin kaunis tyttö, ottaa sellaisen jörrin kuin tuo pappi — puhui Kasperi oven sulkeutuessa. — Paremmin olisi hänelle tuo maalari sopinut. Hän näytti hauskalta mieheltä.

— Elä nyt puutu toisten asioihin, Kasperi, anna kunkin surra omiansa, — vastasi Kristiina.

— No, no, en minä aijo heitä eroittaa, mutta harmiksi se pistää. — — —

Saara seuralaisineen oli tullut Pekan isän tuvalle Se oli rapistuneen ja kurjan näköinen. Lapsilauma tonki maata pihalla, kuin porsaat. Isä makasi sairaana tuvassa.

— Näkyy, että äiti on poissa sanoi Saara sisään astuessaan.

— Onko hän kuollut? — kysyi maalari.

— Jo useampia vuosia sitten, Pekka hoiti pikku sisaria.

Ilma huoneessa oli ummehtunutta. Norjalainen talonpoika luulee raittiin ilman sairaalle vahingolliseksi.

— Tänne emme jää kau'aksi sanoi maalari nenäänsä nyrpistäen.

Sängyssä liikkui, ja kasvot pitkien harmaiden kiharoiden ympäröimät, kääntyivät heitä kohti.

— Eipä nyt! — — vai pastoorska! — huudahti sairas iloisesti. —
Teettekö minulle sen kunnian, että poikkeette alhaiseen majaani!

— Täällä on eräs, joka tahtoo tervehtiä teitä — sanoi Saara. — Hän on Chicagosta.

— Chicagosta. Chicagosta!… varmaan olette tavannut Pekan?

— Oh. Chicago on suuri kaupunki, eikä siellä kaikki tunne toisiansa.

Niin, niin, minä ajattelin vaan teidän kohdanneen hänet. Mutta istukaa toki; en minä voi tuoleja edes tarjota.

— Mikä teitä oikeastaan vaivaa? — kysyi Saara osaaottavasti.

— Oih! En minä oikein tiedä. Pekan lähdettyä tulin heti huononvoipaksi. Nähkääs koulumestari oli niin ankara, ja sitte poika lähti. Jaa, jaa, jaa, jaa… raskasta on elää yksinään vanhana. Pekka oli ketterä poika, kiltti ja hyvä, mutta raamatun sanat nuorison rankaisemisesta eivät häneen soveltuneet. Oli kait se synti, vai kuinka luulette?

— Minä olen räätälin mieltä että tässä on pyhä yksinkertaisuus — kuiskasi maalari Saaralle.

— Mutta kaikki voisi olla yhdentekevää, jos tietäisin vaan Pekasta tulleen Jumalan lapsen — jatkoi vanhus. Sanokaa se hänelle, kun tapaatte hänet Chicagossa, sanokaa hänelle, että tarkoitin hyvää, häntä lyödessäni ja ettei hänen enää tarvitse pelätä koulumestaria. Sanokaa että vanha isänsä ikävöi häntä.

Kyllä hän sen sanoisi.

— Minäkin sanon sen hänelle, jos joskus hänet kohtaan, — sanoi Saara.

Istuivat vielä, hetkisen puhuen; mille alalle puhelu kääntyi, osasi ukko sen kääntää aina. Pekkaan ja raamattuun.

— Ihmeellisintä hänessä on tukka, — sanoi maalari kotimatkalla. — Jos maalaisin seimen, kuten räätäli sanoi, käyttäisin hänen tukkaansa ja hurskaita, itkunsekaisia silmiänsä yhdelle paimenista.

— Hän on suuri lapsi ja pohjaltaan niin hellä, niin hellä, — sanoi Saara. — Synti, että ihmiset saattoivat hänen ruoskimaan Pekkaa, Siitä hänellä on tunnonvaivoja koko elämänsä.

XIII.

Maalari asui vinttikamarissa ja Saara oli joka päivä hänen kanssansa. Hän oli alkanut kuvaamaan Saaraa ja ne hetket, joina he olivat kaksin, Saara istuen paikallaan ja maalari kehyksensä ääressä, luontevasti keskustellen kaikesta taivaan kannen alla, tulivat Saaralle suuriksi merkitykseltään. Mistä oli hän saanut niin sokean luottamuksen häneen että voi häneltä kysyä kaikkea? Ei hän sitä tietänyt, mutta tuntui kuin näkisi hän ensikerran vapaan ihmisen, senlaisen josta oli haaveillut. Kyllä räätäli oli siihen suuntaan, mutta hän pilkkasi kaikkea, erittäinkin raamattua, ja hän tunsi siitä jälkeenpäin omantunnon vaivoja. Mutta maalari oli aivan toista. Hänessä tuli esiin tosisivistyksen voima. Hän oli kylliksi hieno, loukataksensa hänen tunteitansa vapaastikin puhuessaan. Ja hän tiesi kaikki. Häneltä voi kysyä, kuin elävältä sanakirjalta, koskaan jäämättä vastauksetta. Ei hän itsekään ymmärtänyt, mistä nuo kaikki kysymykset tulivat. Eihän ollut monta viikkoa siitä, kun hän aivan tyyneesti oli toimittanut tehtävänsä, hitustakaan muuta aattelematta. Silloin hän vaan uinaili epäselvissä haaveissa ja tuudittelihe mielialoihin. Mutta äkkiä oli sulku murtunut ja hän oli upota kysymystensä paljouteen. Ja ne yhä kasvoivat päivä päivältä. Päivällä saadessaan vastauksia kyselmiinsä, mietti hän jo uusia yöllä. Häntä pelotti joka kuluva päivä. Ehtisikö hän kysellä kaikkea? Hän oli kuin kuumeessa, sillä hän voisi matkustaa koska, tahansa ja kenen puoleen sitte olisi käännyttävä? Kaikki toiset oli hän jo tuntenut läpeensä aikoja sitten. Jos heiltä kysyisikin käskisivät he vaikenemaan sanoen, että senlaisia kyselivät vaan maailman lapset. Äkkiä oli häneen tullut senlainen tiedonhalu, että sitä oli mahdoton enää saada vaikenemaan.

Maalaria ilahutti tämä Saaran tiedonhalu. Koskaan ei hän ollut nähnyt senlaista sekoitusta, tietämättömyyttä, luottamusta ja luonnollista järkevyyttä. Saaran istuessa hänen edessään suurine loistavine silmineen ja puoliavoimille suhteen, kuunnellen hänen kertomustaan, silloin tuli hän oikeaan mielialaan. Saaran kasvot loistivat elämää ja iloa, senlaisena hän hänet kuvasi. Kuva näytti onnistuvan.

Samaa ei voinut sanoa papin kuvasta, jota hänen silloin tällöin väli aikoina täytyi maalata. Pastori saattoi hänet epäilykseen. Ei yksistään pitkät pöytärukoukset, aamu- ja iltasiunaukset häntä kiusanneet, vaan hänen oli mahdotoin saada pappia luonnolliseen asentoon. Hän tahtoi ehdottomasti pitää kätensä ristissä vatsalla ja joka kerta kun maalari katsoi häneen kuvataksensa uuden piirteen asetti hän päänsä vinoon ja loi silmänsä korkeuteen. Se näytti aikalailla teeskennellyltä. Hän oli ehdottanut pitävänsä raamattua polvillaan sormellansa siihen osottaen kuten hän oli eräässä kuvassa nähnyt tohtori Valterin tekevän; mutta Falk oli saanut hänet siitä luopumaan, koska se olisi ollut jälittelemistä. Sitten ajatteli hän muita asentoja, joita hän, Abraham Jensen itse olisi keksinyt, mutta ei löytänyt sopivia. Falkista oli sietämätöintä kuunnella hänen henkivoimaista lörpötystänsä, Senlaisen piinan jälkeen kiiruhti hän aina Saaran luo virkistyäksensä. Ei hän salannut Saaralta, että piti hänen miestänsä ikävänä, mutta Saara vaan nauroi sille. Miehensä, läsnäollessakin oli hän nyt vapaampi kuin ennen, vaikka hän kärsivällisesti noudatti talon tapoja ja alentautui aviolliseen suudelmaan ruoka-ateriain jälkeen.

Kerran kun hän taas istui mallina ja pastori oli poissa rippikoulussa, kysyi hän äkkiä:

— Mihin uskontoon te oikeastaan kuulutte, herra Falk?

Falk punastui.

— Siihen on vaikea vastata, rouva Jensen. Mutta luulen olevani totuutta lähempänä saneessani sitä ihmisyyden uskonnoksi.

Saara tuli miettiväksi:

— Mitä te sillä tarkoitatte?

— Sydämmen uskontoa… useampain uskontoa jos he saisivat olla sitä mitä todellisuudessa ovat.

— Oletteko luterilainen?

— En. Minä en kuulu minnekään lahkokuntaan; mutta löytyy yksi uskonto, joka on ylipuolla kaiken lahkolaisuuden.

— Kertokaa minulle siitä!

— Lahkolaisuus on pelvon ja suvaitsemattomuuden uskonto. Lahkot vihaavat toisiansa ja opettavat suvaitsemattomiksi. Heillä on kullakin uskontunnustuksensa ja sanovat: ellet usko niinkuin minä, tulet auttamattomasti helvettiin.

Olihan tuo totta. Hän oli kokenut sitä koko elämänsä, sitä ymmärtämättä.

— Mutta mitä te oikeastaan uskotte? — kysyi Saara.

— Minä uskon Jumalan olevan hyvän ja tahtovan ihmisetkin hyviksi: se on uskontoni pääsumma. En ymmärrä miksi lahkokunnat vihaavat ja tuomitsevat toisiansa sen sijaan, että auttaisivat toisiansa hyvässä. Ymmärrättekö te sitä? Minä uskon ihmisen luoduksi iloon ja onnellisuuteen.

Saara vaipui mietelmiinsä. Olihan hän sadat kerrat tehnyt nuo samat kysymykset, kaivatessaan leikkejä ja huvitusta, puutarhassa aidanraosta tirkistellessään iloisia lapsia, jotka juoksentelivat ulkopuolella kirjoja kainaloissa, kirjoja, joissa oli sekä satuja että kuvia. Häntä oli opetettu: jos hän niitä seuraisi tulisi hän helvettiin.

— Ettekö sitte usko edes, että Jesus on meidät lunastanut kalliilla verellään? — kysyi hän.

— Sitä en tahdo mietiskellä, yksinkertaisesti sen vuoksi, etten ymmärrä sitä.

Ja hän lisäsi löytyvän sanomattoman paljon ristiriitaisuutta näissä opin pykäleissä, minkä vuoksi ei hän voinut niihin uskoa.

Tämä tuli kuin ärjyaalto — uusia kuvauksia, uusia aatoksia. Ja kumminkaan eivät ne olleet aivan uusia, useammat niistä olivat heränneet hänen sielussaan raamattua lukiessaan, vaikka hän oli ne aina sysännyt syrjään. Hän istui hetkisen hiljaa aivan kuin kootaksensa ajatuksiaan.

Tämä ei ollut pilkkaa, kuten räätälin jutut; tämä oli vakaumusta. Hän hengitti syvään.

— Puhukaamme jostakin muusta — sanoi hän äkkiä, kuin peljästyen omaa itseänsä.

— Miten tahdotte, rouva Jensen, mutta itsehän te alotitte.

XIV.

Eräänä kauniina päivänä, kun maalari oli vienyt kehyksensä puutarhaan, alkoi hän keskustelun seuraavaan tapaan:

Onko todellakin mahdollista, ettette ole lukeneet mitään uudempaa norjalaista kirjallisuutta, ette edes Björnsonin "Synnöveä?"

— Onhan Björnson vapaamielinen.

— Ja siinä teidän kaikki tietonne Björnsonista. Minä kadehdin teiltä onnea lukea hänen teoksiaan ensikertaa. Ne ovat nautintorikkaita hetkiä! Te unohdatte sopan palamaan ja perunat kiehumaan, ettekä seuraa kellon lyöntejä yöllä.

— Luuletteko minun tohtivan jotain senlaista? Te tunnette olosuhteet täällä.

— Oletteko te tuomittu silti ikuiseen tietämättömyyteen, rouva Jensen?

Saaralle tuli kyynelet silmiin.

— Olosuhteet ovat minut siihen tuominneet.

— Mitkä olosuhteet?

— Meillä vanhemmat käskevät ja lapset tottelevat.

— Mutta jos sittemmin huomataan vanhempien erehtyneen? Mitä silloin tehdään?

— Silloin tullaan kait onnettomiksi — vastasi Saara ja kaksi suurta kyyneltä vierähti päivän paahtamalle poskelle.

Maalari katsoi häneen.

— Minun on vaikea teitä ymmärtää, — sanoi hän — Luultavasti sen vuoksi, etten ymmärrä teidän kasvatustanne. Mutta tiedättekö mihin vertaisin teidänlaistanne ihmistä.

— En.

— Minusta te muistutatte ihmistä, joka on ihanassa puutarhassa, omenien, rypälien ja muiden hedelmien keskellä, mutta ette nauti niistä, vaan poimitte tieltä kiviä, ja pureksitte niitä, Te muistutatte ihmistä, joka päivänpaisteella kömpii kellariin ja valittaa siellä elämän pimeyttä ja kolkkoutta.

— Oletteko varma siitä ettei maallinen kirjallisuus ole syntiä?

— Kuinka kummallinen te olette! — puhkesi maalari puhumaan. — Onko sitte itse elämä syntiä? Jos niin on, niin ottakaa sitte henki jokaiselta. Eihän kirjallisuus ole muuta kuin kuva elämästä, sen kuohuvista intohimoista ja pauhaavista pyrinnöistä! En tahdo saarnata teille kauemmin. Annan teille luettaviksi Victor Hugon "Inhimillisyyden kurjuus". Se on eräs lempikirjoistani. Matkalaukussani on se pieniin vihkoihin nidottuna tanskankielisenä. Siinä löydätte enemmän uskontoa, kuin kymmenissä saarnakirjoissa; ihmettelen jos sen luettuanne vielä yhtä ankarasti tuomitsette maallista kirjallisuutta.

Saara tuumaili hetkisen.

— Mutta teenkö väärin miestäni kohtaan? kysyi hän sitten.

— Se riippuu siitä miten käsitätte oman itsenne, joko itsenäisenä ihmisolentona, tai nappina miehenne takissa. Ensi tapauksessa elätte itsenäisti, hänestä riippumatointa elämää, jälkimmäisessä taas ei teidän tarvitse lukea enempää kuin ajatellakkaan, vaan niin pian kuin mahdollista koettaa tukahuttua Jumalan teille antamat suuret lahjat. Kukin kunnioittaa Jumalaa tavallaan; minusta viimemainittu olisi henkinen itsemurha.

Saara oli hyvin liikutettu.

— Puhutte kovia sanoja — sanoi hän hiljaa.

— Se on totta, — vastasi maalari vakavasti.

— Ettekö sitte luule minun ikävöineen? Ettekö luule minua ihmiseksi lihasta ja verestä, samoin kuin tekin? — huudahti Saara tulistuneena ja purskahti itkuun.

— Antakaa minulle anteeksi! — sanoi hän tyynnyttyänsä, — En minä sille mitään voinut.

— Minä ymmärrän teitä — rouva Jensen — sanoi maalari — te olette juuri heräämäisillänne. Tiedättekö mitä teidän pitäisi nyt tehdä? Teidän pitäisi matkustaa; teidän pitäisi nähdä maailmaa, kerätä kokemuksia, joiden nojalla nostattaisitte itsenne.

— Matkustaa? Minun, joka olen sidottu sekä käsistä että jaloista,

— Eikö sitte löydy mitään keinoa vapautua noista olosuhteista? — kysyi Falk.

— Ei nyt enää, — vastasi Saara surullisesti. — Oh, löytyy yksi keino, se jonka Pekka valitsi, hän pakeni, jatkoi hän katkerasti hymyillen.

— Siihen en tahdo teitä kehoittaa, — vastasi Falk nauraen. — Saatte siis tyytyä kirjallisuuden tutkimiseen, rouva Jensen. Teidän täytyy todenteolla alkaa lukea. Teidän täytyy miehenne kanssa taistella tuosta oikeudesta.

— Koetelkaappa häntä niin saatte kuulla; johtakaa keskustelu naiseen ja naisen asemaan, niin saatte kuulla… Oh en voi enään tänään, huudahti hän ja kiiruhti pois.

XV.

Kävi helpommaksi, kuin olisi voinut toivoakaan saada pappia lausumaan ajatuksensa naisesta ja hänen asemastaan. Hän alkoi nimittäin itse seuraavana päivänä päivällistä atrioidessa. Lähetyssanomissa oli taas kerrottu vaimosta, joka karkasi miehestään.

— Se on kerrassaan kauhistuttavaa! — sanoi hän kertomuksen luettuansa. — Ja senlaista kuuluu tuontuostakin. Se on seuraus muodissa olevasta epäuskosta ja sen pyrinnöistä hankkia naisille samoja oikeuksia, kuin miehilläkin.

— Elkää sanoko niin, herra pastori, — sanoi Falk. — Vaimolla oli ehkä syynsä lähteä pois.

— Luuletteko todella, että naisella missään tapauksessa on oikeus jättää miehensä? — kysyi pappi hämmästyksissään unohtaen lusikkansa soppaan.

Saara oli syövinään, mutta kuunteli tarkkaan.

— Luulen, että jos ei mies ja vaimo syystä tai toisesta elä sovussa, vaan katkeroittavat toisensa elämää, niin on parempi heidän erota kuin jatkaa yhdyselämäänsä.

— Silloin ei meillä olisi muita naisia, kuin niitä jotka pakenisivat mieheltä toiselle, — vastasi pappi ivallisesti.

— Teillä ei tunnu olevan aivan korkeat käsitykset avioliitosta, herra pastori — vastasi Falk hymyillen.

— Nainen on huikentelevainen, — jatkoi pappi, — hän haluaa alituiseen vaihtelevaisuutta, alituiseen jotain uutta. Jos hän laskettaisiin vapain ohjaksin olisi seurauksena hirveitä onnettomuuksia yhteiskunnalle. Hänellä on raamattu, jonka käskyistä hän riippukoon. Hänen poikkeamatoin velvollisuutensa on olla miehensä luona ja olla hänelle alamainen. Se on tarpeellista hänelle itselleen ja koko yhteiskunnalle.

— Tarkoitatteko todellakin, että kaksi ihmistä, jotka inhoovat toisiansa ja molemmin puolin katkeroittavat toistensa elämää, eläisivät yhdessä, vaikka he erottuansa voisivat kumpikin olla suureksi hyödyksi yhteiskunnalle?

— Sen vaan sanon, että yksi sääntö tulee löytyä, muuten sortuu kaikki pohjattomuuteen, — vastasi pappi.

— Senlaisten ihmisten tulee tarkoin punnita ennen kuin menevät avioliittoon. Jos ovat tehneet tuhmasti, saavat he kärsiä seuraukset.

— Mutta kuinka moni naitetaan lapsena melkein, tai vanhempien pakoituksesta ja joilla sen vuoksi ei ole tilaisuutta valitsemiseen? Täytyykö niiden sitte kärsiä koko elämänsä toisten erehdyksistä?

— Se heidän tulee tehdä, — vastasi pappi lyhyvesti.

— Mitä ajattelee rouva Jensen asiasta? — kysyi maalari katsoen
Saaraan.

— Saara on Jumalan kiitos kasvatettu minun mielipiteideni mukaisesti — kiiruhti pappi sanomaan. — Hän tietää vaimon velvollisuudet ja jakaa miehensä mielipiteet.

Saara loi salaa katseen maalariin, kumartui sitte lähemmäs soppalautastaan sanaakaan puhumatta.

— Tarkoitatteko, herra pastori, ettei naisella saa olla omia mielipiteitä eikä niitä ilmituoda? — kysyi maalari.

— Jumala varjelkoon! Minun puolestani saa hänellä niitä kyllä olla ja niistä puhuakin, mutta naidun naisen vaan miehensä kautta, — vastasi pastori arvokkaasti. — Mies edustaa Kristusta, kuten Paavali sanoo, nainen taas seurakuntaa ja mies on vaimon pää. Nämä raamatun sanat ovat niin selvät, etten ymmärrä kuinka yksikään kristitty voi niitä väärennellä. Ja senvuoksi sanon, että tuonlaiset tapaukset Chicagossa todistavat vaan epäuskon levenemistä ja sen myrkyn tarttumusta kotien helmaan.

— Mutta… niin, anteeksi herra pastori, — sanoi Falk pilkallisesti hymyillen — kysyn vaan saadakseni selvitystä… jos nyt mies sattuisi olemaan tuhma, jörri ja vaimo rikaslahjainen, voiko vaimo silloinkin kunnioittaa miestänsä jonkinlaisena Kristuksena ja olla hänelle nöyrä ja alamainen kaikessa?

— Tässä ei ole kysymys hänen älystään, eikä luonteestaan; hänen asemaansa ja tointansa tulee vaimon kunnioittaa.

— Vaan jos mies olisi sydämmetöin ja julma ja rääkkäisi häntä, — sanoi Saara hiljaa, — täytyisikö hänen silloinkin nurkumatta tyytyä kohtaloonsa?

— Luonnollisesti, — vastasi pappi. — Sen tiedät, lapseni, raamatustasi. Hänen tulee totella ja kärsiä.

— Kerrassaan mainiota silloin olla mies, — sanoi Falk nauraen. —
Sitä pahempi teille, rouva Jensen.

— Saara on Jumalan kiitos tyytyväinen kohtaloonsa, ja hyvin hänen on käynytkin, — sanoi pastori.

Falk katsoi Saaraan. Tyyneydellä täytti hän emännän velvollisuudet, vaikka vihan leimaus välähti silmissä. Päivällisen loputtua luki pappi kiitos-rukouksen viittä minuuttia pitemmän tavallista.

Iltapäivällä Falkin tullessa maalaamaan Saaran kuvaa seisoi hän kuvastimen luona järjestelemässä tukkaansa. Muutenkin oli hän huolellisemmin puettuna kuin ennen.

— No, rouva Jensen, saittepa oivan saarnan tänään, — sanoi hän kehystä asetellessaan kuntoon.

Saara kääntyi ympäri ja tummat silmät säkenöivät tulta.

— Oh, minä vihaan häntä: — sanoi hän äkkiä melkein kuiskaten, — se tahtoo sanoa senlaisia ihmisiä, jotka elävät vaan suurilla sanoilla, — jatkoi hän.

— Niin kauan kun he pitävät raamattua yliluonnollisena jumalallisena ilmestyksenä, jota kaikessa tulee noudattaa, on heillä oikein, — vastasi Falk.

— Oikein?

— Niin Mutta jos he tarkastelisivat raamattua, kuin muutakin kirjallisuutta, niin muuttuisi heti toiseksi.

— Kirjallisuutta? — huudahti Saara hämmästyneenä.

— Niin, mitä on raamattu sitten, ellei juutalaista kirjallisuutta, lakikeräyksiä, historiaa, ennustuksia, runoelmia kirjeitä j.n.e. eri miesten eri aikoina kirjoittamia, ja erilaisella katsantotavalla? Siksipä siellä löytyykin niin paljon ristiriitaisuutta. — Mutta mitä luulette noista sanoista naisista?

— Luulen, että ne ovat Paavalin puheita, joita ei meidän ole pakko omistaa. Paavali eli itämailla, missä naista pidetään kauppatavarana.

— Ajatteleeko joku toinenkin tuolla tavalla?

— Useammat sivistyneet ovat sitä mielipidettä. Siksipä te täällä tunnuttekin niin omituisilta, aivan kuin ihmisiä menneiltä ajoilta ja kuullessani teidän mielipiteitänne tuntuu kuin olisin museossa mammutihampaiden ja muiden maadunnais-ainesten keskellä.

— Vai olen minä teistä mammutinhampaan näköinen? — vastasi Saara hymyillen.

— Ei, rouva Jensen; te muistutatte metsän keijukaista, jonka peikot ovat lapsena ryöstäneet ja pitäneet maanalaisessa valtakunnassaan mutta joka nyt on äkkiä päässyt vapauteensa ja luo ihmettelevän katseen ympäristöönsä.

Saara punastui.

— Ei, puhukaamme nyt vakavasti, — sanoi hän. — Luuletteko minun voivan, syntiä tekemättä lukea tuon antamanne kirjan?

— Sen synnin otan minä kernaasti tunnolleni — vastasi Falk nauraen.

XVI.

Saara oli lukenut "Inhimillisyyden kurjuuden" ja oli tykkänään ihastuksissaan. Kirjan vuoksi oli hän unohtanut kaiken muun. Vinottain kantoi hän sitä taskussaan, makasi pensastoissa lukien, luki kyökissä odottaessaan vettä kiehumaan, tai vaelsi metsässä, ollakseen varma vakoilevilta silmäyksiltä. Hän nousi ennen päivän nousua lukemaan, miehensä vielä nukkuessa makeinta untaan.

Falk itse jäi nyt hetkiseksi oheen. Hän olikin pari päivää ollut kuvaamassa Saaran isää ja vanhusta, joka edelleenkin oli vuoteen omana ja piirustellut samalla muutamia lehtipuita, joita oli sattunut löytämään. Ei Saara häntä sanottavasti kaivannut. Olihan hänellä nyt Jean Valjean, Marius ja Cosette. Kirjavana kuvastui maailma edessään, vaiheineen, pahuuksineen, rikoksilleen ja himoineen, niin että lukiessa sydäntä kouristutti ja hän huudahti lujaa, mutta myös ihanana, viekoittelevana, rakkauksilleen ja itsensäkieltäymyksineen.

Kuinka jalo oli tuo katolinen piispa, joka runsaalla mitalla jakoi rakkautta ja anteeksiantavaisuutta kaleriorjalle, vaikka tämä olikin pettänyt häntä ja varastanutkin! — Niin, se oli toista se pappi!… Ja hän oli katolinen! Hän oli aina katolisia pitänyt perkeleen lapsina, ei yksistään uskossa erehtyneinä, vaan pahoina ja jumalattomina; nehän olivat taistelleet Luterusta vastaan. Ja tämä piispa! Hänen eteensä olisi hän tahtonut polvistua, laskea päänsä hänen helmaansa anoen hänen siunaustansa. Ja hän oli katolilainen! Oli siis hyviäkin katolilaisia, vaikka koulumestari oli sanonut, että niitä tuli välttää kuin sielunvihollista. Koulumestari, — Saara hymyili ivallisesti — mitä oli koulumestari, mitä koko hänen mitätöin kuulijakuntansa, joihin hän itsekin kuului, tämän yhden ainoan rakkauden sankarin rinnalla? Ja hän oli katolilainen.

Ja Jean Valjean'in kärsivällinen kamppailu, hänen uhrauksensa muiden yhteiskunnasta sysättyjen puolesta, ja tuon langenneen naisraukan äidinrakkaus, joka pakoitti hänet kiskotuttamaan terveet hampaat suustansa muutaman pennin takia, joilla hän voisi elättää lastansa! Saara huudahti ehdottomasti tätä lukiessaan ja piti kättään suunsa edessä, kuin suojellakseen omia hampaitaan. Kuinka yleviä ja jaloja olivat nämä ihmiset!

Rakkautta löytyi siis alhaisimmissakin, kurjimmissakin, kun se vaan joutui koetuksen alaiseksi. Hän oli kasvatettu kammoksumaan näitä maailman lapsia, pitämään itsensä ylen hyvänä heidän seuralaisekseen ja karttamaan heitä joka suhteessa. Jos Jean Valjean olisi tehnyt, kuten hänelle oli opetettu, mitä olisi hän silloin ollut? Eikö hänen elämänsä ollut itse teossa turhaa, seurustellessansa vaan niiden kanssa, jotka eivät ymmärtäneet enempää, kuin hän itsekään? Eikö ollut ylpeyttä, noin sulkeutua erillensä kuin täydellisyyden seurakunta ja karttaa toisia? Eikö ennen pitäisi elää maailmassa ja tehdä hyvää. Tämä kirja oli todella paras saarna hänelle. Falkilla oli oikeus, löytyi hauskoja kirjoja, jotka opettivat vakavammin, kuin moni postilla! Se oli voimakas herätyshuuto. Ja se puhui rakkaudesta. Ei hän koskaan ollut lukenut niin kaunista, kuin Mariuksen päiväkirja. Hän tuuditteleikse kielen kauneuteen ja sointuun, hienoihin, kimmeltäviin kuvauksiin ja lämpimään, pelonsekaiseen, puhtaaseen tunteeseen, joka huokui kaikkialla. Se sointui kuin lintujenlaulu, kuin sulaavat huilun sävelet. Se suli viiteen auringon-laskun hehkuun, sen väreihin! —

Saara ummisti silmänsä ja kirja vaipui syliin. Hänet valtasi kummallinen surumielisyys, jota ei hän voinut selittää. Rakastiko hän? Oliko hän koskaan rakastanut? Oh, ei koskaan; mutta jos voisi rakastaa! Hänet valtasi taas sama ihmeellinen tunne, kuin nähdessään isänsä suutelevan sairasta naista. Hän nousi tahtomattansa, levitti käsivartensa, kuin syleilläksensä ja vaipui takaisin tuolille ja purskahti itkuun. Kuinka tyhjää, kuinka köyhää ja kylmää oli hänen elämänsä ollut!

Hän oli kasvanut hiljaisessa kodissaan, ilman kumppaneja melkein peljäten vanhempiansa, jotka eivät milloinkaan antaneet tunteiden vapaasti kuohua, eivätkä milloinkaan häntä hyväilleet; aina oli käsillä varoituksia tai raamatunlauseita pienimmänkin hyväilyksen jälkeen, ikäänkuin erehdyksen parantamiseksi…Ja kumminkaan eivät he olleet kylmiä, ei ainakaan isä. Mutta hänellä oli salaisuus, rakkauden salaisuus, jonka perille ei hän varmaan koskaan pääsisi, joka vielä enemmän vieroitti hänet isästä, samalla kun hän tunsi suurempaa mieltymystä häneen. Ja hän itse, eikö hän ollut myyty, myyty koko elämäksi miehelle, jota hän pelkäsi ja kammoksui? Oliko hänellä lupa rakastaa ketään toista? Eihän rakkaus anna itseänsä pakoittaa, se seuraa omia lakejansa. Rakastiko hänen isänsä toista ja oli toisen kanssa naimisessa? — hän, joka oli niin tarkka! Voi, jos hän vaan löytäisi jonkun, jota voisi rakastaa ja joka rakastaisi häntä, silloin tulisi elämä, niin valoisaksi, niin keveäksi, vaikka ei hän milloinkaan häntä saisikaan, vaan täytyisi elää edelleen tässä orjuudessa. Ajatuksissaan, unelmissaan kuuluisi hän kumminkin hänelle. — — —

Saaran taas istuessa mallina, sanoi hän Falkille:

— Ettekö myisi minulle sitä kirjaa, jonka, sain lainaksi?

— Myisi?

— Niin, en minä voi elää sitä paitsi.

— No sitten on paras, että pidätte sen muistona minulta, — vastasi Falk. — Voinhan hankkia, itselleni toisen. Eikö se ollut todellakin liikuttava?

— Se on verratoin — huudahti Saara ihastuksissaan. Hän istui hetkisen ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten kysyi hän epäilevästi:

— Lupaatteko olla sanomatta minua kummalliseksi, jos kysyn teiltä jotakin?

— No?

— Oletteko koskaan rakastanut, herra Falk?

Falk nauroi ja tarkasteli häntä, keksiäksensä mihin hän aikoi tulla.

— Siihen on vaikea vastata, — sanoi hän. — Riippuu, siitä, kuinka moni asteista tahdotte rakkauden olemaan. Rakkauden laita on, kuin alkohoolin; sen voima luetaan asteissa.

— En minä ymmärrä, — sanoi Saara.

— Minulla on todellakin ollut tarpeeksi monta nuoruuden sydänkäpyistä; kenellä niitä ei olisi ollutkaan minun ijälläni? On ihailtu vaaleata hiuskiehkuraa, sinistä vyöhyettä, on kuvailtu tuon sinisen vyöhyen soveltuvan vaan yhdelle hoikalla vyötäiselle; tuon jumalaisen olennon vuoksi on tekeydytty narriksi toverien silmissä j.n.e., j.n.e. Sitten on hän kuollut tai mennyt toisen kanssa naimiseen; on jouduttu mustempaan epäilykseen; piti ampua tai hukuttaa itsensä; ensi hauskassa seurassa juovutaan surusta, pidetään tovereille katkera esitelmä naisen kavaluudesta kunnes jonakin kauniina päivänä näyttäytyy uusi vyöhyt, uusi tähti ja ollaan uudestaan yhtä onnellisia, yhtä rakastuneita. Tämä on ainoa oikea, kunnes tulee kolmas ja neljäs, tai on myös pari kolme hempukkaa samaan aikaan, yksi valkean verevä, yksi ruskean ja yksi mustan verevä.

— Hyi, nyt puhutte pilojanne, herra Falk; minä tarkoitin vakavasti.

— Luuletteko, ettei nuo rakastumiset sitte ajallansa ole kylliksi vakavia? Lapsen sydänsuru on syvin mutta, se ei kestä, Jumalan kiitos, kauan. Terve elämä ei tee kenestäkään alituisesti itkevää ja valittavaa Jeremiasta. Ilo hymyilee jo pettyneiden toiveiden takana, ja samoin kuin rakkaus on ikuinen, on se myös aina löytävä itsellensä esineen.

— Ei Marius sillä tavalla rakastanut Cosettea, — vastusti Saara.

— Kuka takaa, ettei Marius Cosetten kuoltua, aikojen kuluessa olisi löytänyt toista ja tullut onnelliseksi?

— Ei koskaan, — vastasi Saara katkeroittuneena. — Minä tiedän ettei hän koskaan olisi toista rakastanut.

— Jaa, sitä opitte romaneista, se tahtoo sanoa huonoista romaneista, — sanoi Falk. — Se olisi hirmuista, ollakseen totta. Jos vaan olisi yksi ainoa, joka voisi tehdä minut onnelliseksi, silloin en voisi koskaan varmuudella valita. Kulkisin alituisessa pelvossa, ettei se sittenkään olisi se oikea.

— Ettekö sitte usko, että todella löytyy yksi oikea?

— Löytyy kyllä, mutta niitä löytyy miljoonia oikeita. Löytyy miljoonia ihmisiä, jotka sopivat toisilleen. Jos sitte tapaa yhden näistä, tulee onnelliseksi.

— Ja te, ette ole vielä tavanneet yhtä tästä miljoonasta?

— En ole vielä koskaan ajatellut laskeutua lepoon ja hankkia perhettä itselleni, rouva Jensen.

— Mutta kun aika on tullut, laitatte niin että rakastutte ja sitte menette naimiseen?

— Sitä ei tarvita; minä olen aina rakastunut — vastasi Falk iloisesti. — Nuori mies minun ijälläni on aina rakastunut. Nykyään olen rakastunut itseeni, taiteeseeni, elämään, lintujenlauluun, koivuihin, Pekan isän harmaihin kiharoihin ja teihin!

— Kiltisti tehty, että laskitte minutkin lukuun, — vastasi Saara, — ei teidän olisi pitänyt miestänikään unohtaa.

— Tarkoitatte, etten saisi rakastaa teitä, siksi, että olette naimisissa? Rakkaus ei sitä kysele. Tiedättekö, rouva Jensen, mitä eräs ranskalainen filosofi on sanonut?

— En, kuinka sitä tietäisin,

— Nainen kuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa — sanoi hän. —
Luulen hänen olevan oikeassa.

— Eikö Saarakin ollut sitä ajatellut, uneksiessaan Marion ja Cosetten rakkaudesta?

— Siksi en niinä tuomitsekkaan vaimoja, jotka karkaavat miestensä luota — jatkoi Falk. — Tahdon ensin kuulla heidän syynsä. Rakkaudetta avioliitto kadottaa merkityksensä, sen pitäisi olla luvatointa.

Saara aikoi kysyä: Luuletteko minun rakastavan miestäni? mutta hän hillitsi itsensä. Hän tahtoi johtaa keskustelun toiselle tolalle ja sanoi:

— Onko hän kirjoittanut muita kirjoja, tuo inhimillisen kurjuuden tekijä?

— On montakin — vastasi Falk. Ja hän alkoi kertoa Victor Hugosta ja hänen teoksistaan. Sitten tuli kysymys ranskalaisesta ja eurooppalaisesta kirjallisuudesta yleensä ja Saara teki kysymyksiä toisensa perästä, Ennen kuin lopettivat, tuli pappi ylös ja naputti ovelle.

XVII.

Jatkettiin vanhaa kesäelämää. Falk risteili metsät ja maat luonnoksia tehden, väliin yksinään, useammiten Saara mukanaan, joka käytti tilaisuutta hyväkseen tehden alituisia kysymyksiään, keskusteltiin kirjallisuudesta ja Falk kertoi hänelle Ibsenistä, Lie'stä Kielland'ista ja muista norjalaisista kirjailijoista, toisinaan keskusteltiin rakkaudesta. Milloin taas matkustelivat saksalaisissa kaupungeissa ja yli alppien Italiaan, milloin Parisissa ja Lontoossa; toisinaan taas puhuivat uskonnosta, ja Saara muodosteli oikeita katkismustutkistelemuksia eri opin pykäleistä. Hän tahtoi tietää mitä maailman ihmiset niistä ajattelivat. Puhuivatpa työväen asemastakin, työlakoista ja sosialisteista.

Näinä viikkoina oppi Saara enemmän kuin koko edellisessä elämässänsä ja hän olikin kiitollinen oppilas. Eikä Falk kyllästynyt, sillä hän oli hieman rakastunut Saaraan, kuten oli sanonutkin. Nyt herättyänsä tulivat kasvonsa päivä päivältä henkisemmiksi, silmissä kuvastui usein uinaileva, surumielinen ilmaus, joka Falkista teki hänet erinomaisen miellyttäväksi. Sitäpaitsi oli hän kaunis nainen, sorja vartaloinen ja kukoistavan ja terveen näköinen; Falk ei voinut kerrassaan sietää tuota kalpeata, tunteellista kauneutta.

Saaran kuva oli valmiina. Nyt työskenteli hän erästä toista kuvaa, jonka mallina Saara oli, ja joka toistaiseksi olisi suuri salaisuus. Kangas oli aina peitettynä ja Saaran oli täytynyt luvata olin kurkistelematta.

Papin kuva oli Falkille kauhistus. Se ei millään tahtonut onnistua; se oli yhtä ikävä, kuin herra Abraham itsekin.

Kumminkin oli papin kuva se, jonka turvissa hän viipyi niin kauan. Hän työskenteli hitaasti, sillä sen valmistuttua saisi hän lähteä matkaan. Hän tekeytyy mahdollisimman miellyttäväksi, jopa oli osallisena seurakunnan rakkausaterioillakin metsässä, missä puhuttiin paljon, juotiin paljon kahvia, ja oli hyvin ikävää ja missä hurskaat naiset utelijaina seurasivat papinrouvan pienintäkin liikettä maalarin läsnäollessa. Falk huomasi kyllä, että heidän yhteiset metsäkulkunsa olivat puheen alaisina. Siksi ei hän ollut Saaran huomaavinaankaan, laski leikkiä eukkojen kanssa, niin että he unohtivat tekopyhyytensä ja nauroivat makeasti. Hän oli oikein hauska mies ja vaikka olikin maailman lapsi niin pitivät he hänestä sittenkin. Saara käsitti myöskin juonen, eikä luonut silmäystäkään Falkin seurueesen. Kaikki päättyi oivallisesti, akat hajaantuivat eri suunnille, ja he jatkoivat hauskaa yhdyselämäänsä.

Eräänä päivänä tuli Falk alas ilosta loistavana.

— Tänään olen loistavalla tuulella kuten näette, rouva Jensen, arvatkaappa miksikä? — sanoi hän — Olen saanut oivan aiheen uuteen alttaritauluun ja tehnyt siihen jo suunnitelmiakin.

— Mieheni läsnäoloko teissä vaikuttaa niin kirkollisia ajatuksia? — kysyi Saara.

— Kyllä se on hän; se olisikin aate hänen kirkkonsa alttaritauluun, vaikka ei sitä sinne koskaan ripustettaisi.

— No minkälainen se on?

— Se on salaisuus; kyllä saatte sen nähdä, mutta ensin kerron mitä uusia aatteita te olette minussa herättäneet. Oikeastaan en ymmärrä, kuinka vastaisuudessa tulen aikaan ilman teitä; teidän pitäisi aina olla luonani maalatessani. Te olette minun innostuttava hengettäreni nykyään.

— Oh, elkää huolehtiko, herra Falk; teidänhän on niin helppo unohtaa, — sanoi Saara hieman katkerasti.

— Nyt olette paha, rouva Jensen, — sanoi Falk tarttuen piirustussäiliöönsä. — Katsokaappa! Mitä tämä, kuvaa!

Hän näytti hänelle säiliötä. Piirustus on värillinen. Se kuvasi nuorta tyttöä, heinistössä. Hattu oli vieressä maassa, hiukset hajaallaan, kuin Saaran sinä aamuna kylvettyänsä Falkin kohdatessaan. Hänellä oli syli täynnä kukkia, Toinen käsi lepäsi polvella, toinen käsi oli ojennettuna kukkaa taittaaksensa, joka, kumminkin jäi taittamatta. Joku ajatus oli hänet häirinnyt ja hän istui tuijottaen avaruuteen, Saara tunsi heti kuvansa, hänen hattunsa, hänen hiuksensa, hänen kasvonsa, hänen kaipuunsa.

— Tiedättekö miksi nimitän tämän taulun? — kysyi Falk?

— En.

— Se on oleva "Nuoruus." Mutta kuinka onnistuu se suuremmassa muodossa ilman mallia? Oikeastaan pitäisi teidän seurata minua Eurooppaan, rouva Jensen.

Saara kävi totiseksi.

— Elkää leikkikö sen asian kanssa, herra Falk, se vaan kiusaa minua.
— Ja kyynelet nousivat silmiin.

— Anteeksi! En tahtonut loukata teitä — sanoi Falk.

— Katsokaa tässä piirros N:o 2.

Sekin oli värillinen ja kuvasi kauniin koivumetsän rinnettä. Valkeain runkojen lomiin paistoi aurinko ja kimalteli kuin kulta varjoissa. Siellä oli yksinäistä ja hiljaista kuin kirkossa: Valkeat rungot olivat kuin pilareita, jotka kannattivat vehreätä auringonvaloista lakea. Kuinka syvältä metsää ulottuisi? Mitä salasi se helmassaan, minne ei silmä tunkeutunut? Metsän rinteellä seisoi nuori nainen keski-aikaisessa puvussa joka muistutti ratsastuspukua. Päässään oli hänellä leveälierinen töyhtöhattu. Pieni villakoira hyppi häntä kohti herättääksensä huomiota, mutta ei hän sitä huomannut.

Molemmilla käsillään kantoi hän leninkiään, vaan katse koetti tunkeutua läpi metsän salaisuuden; suu oli puoliavoinna, pää eteenpäin kumarruksissa, ikäänkuin hän kuulustelisi. Uskaltaisiko hän yksinään suureen, ihanaan salaperäiseen metsään? Naisella oli Saaran kasvonpiirteet.

— Miksi aijotte kutsua tämän taulun? — kysyi Saara.

— Uskallankohan? — vastasi Falk.

— Voisitte sen myös nimittää "Kaipaukseksi", — vastasi Saara surullisesti. Hän ymmärsi tarkoituksen aivan hyvin.

— Kas tässä suuri seurue, — sanoi Falk selaillen edelleen. — Tämän nimitän "Rakkauden ateriaksi."

Saara pudotti kirjan ja purskahti nauruun. Ensimmäiseksi osui silmänsä omaan mieheensä, joka täydessä touhussa kalvoi kanan säärtä. Maahan metsän rinteelle oli levitetty pöytäliina, jolle oli asetettu kaikenlaatuisia maukkaita ruokalajeja, kananpaistia, vehnäsiä ja kahvia. Suuri kahvipannu riippui tulella haarukassa. Ensimmäinen keitto oli jo pienemmässä pannussa josta Saaran äiti kaatui kuppeihin. Ympärillä istui miehiä ja naisia syöden ja puhuen. Meidän edessään laajeni aava meri; valkeat purjeet muistuttivat ilman rannalla liiteleviä kalalokkeja. Suuri höyryalus mennä puhkui ohitse, mutta seurue ei näkynyt välittävän muusta, kuin ruuasta. Falk itse rehenteli akkaparvessa, jotka nauroivat voimainsa takaa. Meidän takanansa seisoi Saara puuhun nojautuneena. Vartalo oli puoliksi seurueesen käännettynä, vaan kasvot olivat oheen kääntyneet ja hän tuijotti kauas merelle. Toisessa kädessä olevat kahvikupit olivat tykkänään unohtuneet, kallistuneet ja sisältö valui maahan. Katse seurasi höyryalusta joka mennä tuprutti vieraille maille, vieden muassaan joukon iloisia ihmisiä. Ja tänne oli hän kiinnitetty syltyn, kahvin ja juorujen kahleisiin, eikä koskaan vapautuisi!

— Olette kuvanneet minut useampaan tauluunne — sanoi Saara surullisesti hymyillen, — ja kumminkin aina samanlaisena.

— Siksi samanlaisena, kunnes ehditte matkan perille, — vastasi Falk.

— Koska on se tapahtuva? — kysyi Saara.

— Oh, kerran se kyllä on tapahtuva! te olette nyt hyvällä alulla vapauden tiellä, rouva Jensen. Mutta nyt pitää teidän nähdä alttaritauluni aiheen, josta puhuin. Arvatkaappa mitä se kuvaa? Abraham uhraa Iisakin. Kas tässä.

Falk käänteli muutamia lehtiä ja ojensi sitte kirjan Saaralle. Siinä seisoi Abraham, mutta eihän se ollut Abraham, vaan hänen oma miehensä itämaalaisessa puvussa. Ilmoittelevina olivat silmät luodut korkeuteen, kuin odottaisi vielä merkkiä taivaasta, joka osoittaisi oliko työnsä oikea tai väärä. Kädessä välähteli veitsi, jonka hän oli sysäävä uhrin rintaan. Tämä käänsi puoleksi kysyvän, puoleksi rukoilevan katseensa isään, joka ei tohtinut katsoa häneen. Mutta mitä tämä? Ei se ollut Iisak… vaan Saara; Iisakilla oli hänen kasvonsa piirteet. Kuta kauemmin hän sitä katsoi, sitä suuremmaksi tuli yhtäläisyys. Saara katseli, kuin lumottuna kuvaa. Hänelle alkoi selvitä tarkoitus.

— Näin tappaa tämä elämän katsantotapa — Falk osoitti Abrahamia — viattomuuden ja vapaamielisyyden ja uskoo silloin täyttävänsä Jumalan tahdon.

— Ja näin tappaa mieheni minut, — sanoi Saara hiljaa. Se on julmaa, ja kumminkin totta.

Hän antoi kirjan pudota lattialle ja meni ulos.

XVIII.

Kesä, herttaisuuksineen läheni loppuaan. Illat alkoivat käydä pimeiksi; lehdet kellastuivat; viljapelloilta oli leikattu ja suuret vehnä- ja ohrakykkäät törröttivät kentillä, kuin neekerikylät afrikalaisissa kuvissa.

Syyskuussa piti Falkin palata Eurooppaan. Tosin hän oli saanut monta aatetta täällä ja ollut ahkerakin, mutta kaikki ne olivat yksipuolisia; kaikki koskivat samaa ainetta: Saaraa, hänen kehitystään, hänen asemaansa näiden ihmisten parissa. Hän huomasi, että viipyminen täällä olisi hänelle vahingoksi; hänen täytyi taas päästä ulos maailmaan, toverien pariin.

Vihdoinkin valmistui papin kuva luonnollisessa suuruudessa. Maalaustelineet olivat kannetut saliin saadakseen parempaa valoa, siellä no seisoivat peitettyinä. Pastori ja Saara olivat molemmat saapuvilla lausumassa arvosteluansa, kun Falk paljasti peitettä taideteoksilta.

Ensin paljastettiin pastorin kuva. Herra Jumala kuinka se oli ikävä. Siinä istui herra Abraham kaikessa arvokkaisuudessaan, ei pienelaisena kotityrannina, vaan pappina, joka armosta jakeli siunausta rahvaalle itseensätyytyväisenä ja suruttomana.

— Erinomaisen hyvin onnistunut, — sanoi pappi tyytyväisenä. — Vai mitä sanot, Saara?

— Hyvin näköinen, — vastasi Saara.

— Jos pastorilla ei ole mitään asiaa vastaan, lahjoittaisin kernaasti tämän taulun ripustettavaksi kirkkonne sakaristoon tai salinne kaunistukseksi tänne, — sanoi Falk. — Minä otan siitä mitan ja lähetän kehyksen Chicagosta.

— Sangen ystävällisesti teiltä — sanoi pappi kohteliaasti.

— Ei muuta, kuin oikeus ja kohtuus teidän suuresta vierasvaraisuudestanne pitkän täälläoloni aikana, — vastasi Falk.

— Mutta katsokaamme nyt toista. Pahoin pelkään pastorin ei olevan yhtä tyytyväinen siihen.

Hän otti peitteen pois. Mitä nyt tuli näkyviin! Rehevä, tuuhea metsä, kukkia ja kierroskasveja yleni puiden rungoille. Metsästä tunkeili esiin nuori tyttö, iloisena ja vallattomana, veitikkamaisine silmineen ja nauraen, jotta valkeat hampaat välähtelivät. Yläpuoli ruumista vaan oli näkyvissä, alapuoli oli kukkien kätkössä. Hänellä oli vaan paita yllään, joka oli solminut alas toiselta olkapäältä, jättäen sen paljaaksi. Tuuhea tukka, joka valui ympärilleen oli täynnä kukkia; kädessä, jota hän piti veitikkamaisesti kohotettuna uhkaavaan asentoon oli nippu ohdakkeita ja keltaisia metsäkukkia.

Kasvot ikäänkuin ylenivät taulusta ja näyttivät sanovan: — Otappas minut, jos voit!

— Suuri Jumala! — huudahti pappi, unohtaen että tuonlainen huudahdus oli luvatoin. — Ette suinkaan tarkoita, että tämä olisi vaimoni kuva?

— Riippuu siitä, kuinka asian otaksuu, herra pastori, — vastasi Falk.
— Taiteilijat tekevät usein malliensa kanssa oman mielensä mukaisesti.
Olen aikonut kutsua tätä: Metsäkeijukaiseksi.

— Mutta sehän tarkoittaa syntiä ja hekumaa, joka viettelee ihmistä nautintojen pyörteisiin. Muistan kerran lukeneeni senlaista hartauskirjasta, — sanoi pastori.

— Niin kutsutte te sitä, — sanoi maalari. — Minä sanon sitä iloksi ja elämänhaluksi. Velvollisuuksia ei hän ajattele, on hetken hauska lapsi.

— Mutta kuinka olette voinut vaimolleni luoda noin maailmallista merkitystä? — sanoi pappi ihmeissään.

— Senlaiseksi olisi hän tullut maailman lasten joukossa, — vastasi
Falk koomillisella vakavuudella.

— Saara, kiitä Jumalaa, että hän on sinut pelastanut. En todellakaan ymmärrä, mistä olette saaneet tänlaisen aiheen, herra Falk, sillä en minä ole, Jumalalle kiitos, koskaan huomannut mitään ilkivaltaisuutta Saarassa.

Ei Saara vastannut. Ei hän voinut irroittaa katsettaan taulusta,
Ehdottomasti muisti hän aamun, jolloin oli mellastanut heinikossa.

— Tuo taulu ei minua miellytä — jatkoi pappi. — Teidän, joka kerran kuvaatte alttaritauluja, ei pitäisi sekaantua näin maailmallisiin aineisiin.

— Eri ihmisillä on erilaiset mielipiteet, herra pastori. Tämä, joka todella on vaimonne kuva, miellyttää teitä ehkä enemmän.

Falk otti sohvalta taulun, joka tähän asti oli ollut peitettynä ja asetti sen telineille.

Siinä oli Saara ylevänä, loistavin silmin ja uhkamielinen hymyily huulilla. Pappi katseli taulua ja pudisti päätään.

Ei tätäkään voi verrata… — vaimoni kuvaan, herra Falk, — sanoi hän viimein. — En oikein ymmärrä. Se on Saara ja ei ole Saara. Ääni on Jaakopin ääni, mutta kädet ovat Eesaun kädet. En ymmärrä mistä on tämä hymyily, nämät silmät. Minusta Saaran huomattavin piirre on juuri hänen kainoutensa.

Saara hymyili. Joo, kyllä hän tunsi hänet.

— Koko kuvassa on jotain maailmallista, ei sitä voi ripustaa kirkkoon, — jatkoi pastori.

— Tyytyisin, jos se löytäisi paikan arkihuoneen seinällä, — sanoi Falk. — En minäkään ole vallan tyytyväinen siihen, vaikka en samasta syystä kuin te, vaan siksi, että vaimonne kasvoissa on niin monta mahdollisuutta.

— Sangen ystävällisesti teiltä — vastasi pastori. — Saara, huomenna kutsumme vanhempasi tänne, kun taulut ovat ripustetut vieretysten seinälle. Heitä ne varmaankin huvittavat. Sitten syömme jäähyväispäivälliset, ylihuomennahan lähdette, herra Falk?

— Joo ylihuomenna. Viivyn neljätoista päivää Chicagossa, varmistaakseni muutamia tilauksia, sitten palaan Eurooppaan. Asuntoni on "Palmer housessa". Jos pastori tai rouva pistäytyisi luokseni sinne, olisin sangen kiitollinen.

— Luuletteko hyötyneenne täällä oloajastanne? — kysyi pappi.

— Paljonkin, — vastasi Falk. — Ennen kaikkia olen oppinut tuntemaan kaksi vieraanvaraista ihmistä. Hän kumarsi Abrahamille ja Saaralle.

— Teeskentelijä — kuiskasi Saara Falkille ohimennessään. — Vaan kiitos metsäkeijukaisesta, se oli komea se!

— Vai piditte siitä. Varmaankin käsititte tarkoituksen, vai mitenkä?

— Se oli… Saara. Ja hän, hän tuossa oppii kyllä tuntemaan että se on näköinen.

Näin sanoen meni hän ulos.

XIX.

Siis kaksi päivää jälellä. Ja toinen niistäkin n.k. juhlapäivällisen vuoksi kyökissä vietettävä. Ja nyt juuri, jolloin ei saisi minuuttiakaan kadottaa, nyt kun hänellä oli satoja kysymyksiä vielä vastauksetta. Ei hän saisi matkustaa: se oli mahdotointa kuinka elää ilman häntä? Kaksi päivää! Saaran valloitti ennen tuntematoin, kuumeinen, levottomuus. Ei hän kysynytkään sitä mitä oli yöllä ajatellut. Se olikin yhdentekevää. Ei hän kumminkaan kaikkia ehtisi kysellä. Jospa edelleenkin saisi katsella häntä maalatessaan katsella iloisia, reippaita kasvoja leveälierisen olkihatun alla, katsella hyväntahtoista hymyilyä ja ystävällisiä sinisilmiä! Kuinka onnellinen sentään hän oli! Sai matkustaa… matkustaa… vapaana ja huoletonna… ja elää yksistään taiteelleen!

Yksin jäisi hän tänne, unohtuisi. Vuoden kuluttua hän tuskin enää ajatustakaan hänelle soisi, ehk'ei muistaisi nimeäkään. "Saara, ken se on?… Joo, tosiaankin; pieni maalaiskaunotar, jonka kohtasin jossakin Wisconsin seuduilla." — Uudet tapaukset haimentaisivat vanhat muistot, uusien naistuttavien kanssa olisi hän yhtä tuttavallinen, kuin hänenkin. Mitä jäisi hänelle? Luututa, pyyhkiä lautasia, neuloa, parsia, paikata ja olla miehelleen alamainen, kun hän joskus armosta jakaisi hänelle tiedottomuutensa murenia, jatkaa orjuuttansa ilottomuudeksi itselleen ja muille, kaivavan kaihon raatelemana, kunnes hautaan vihdoin laskettaisi. Oliko tuo Jumalan määräämä kutsumus hänelle, joka tunsi kuohuvia voimia povessaan?

Jos ei nyt olisi naimisessa, vaan vapaa, vapaa kuin ilman lintu ja hän, hän rakastaisi häntä… saisi tulla hänen omakseen ja matkustaa hänen kanssansa kautta maailman…

Saara peitti kasvot käsiinsä; tuo haaveilemansa onni huikaisi häntä.
Vaan miksi uneksikaan täällä mahdottomuuksia?

— Miksi niin hiljainen ja murheellinen, rouva Jensen? — kysyi Falk.

Saaralle tuli kyynelet silmiin. Se tapahtui viimepäivinä aina Falkin kanssa puhuessaan.

— Tuntuu niin ikävältä, kun te lähdette, — sanoi hän hiljaa. — Jään niin yksin.

Falk ojensi hänelle kätensä katsoen häneen lempeästi. Hänkin tuli surumieliseksi jäähyväisiä aatellessaan. —

Päivälliset olivat päättyneet. Alusta loppuun asti olivat ne kiusanneet Saaraa. Falk oli ollut vanhoilla erinomaisen kohtelias ja kertonut matkoistaan. Matka-arkku oli pakattuna, maalaustelineetkin sisäänpantuina, hevonen, joka veisi hänet asemalle oli valjaissa, ei siis muutu jälellä, kuin jäähyväiset.

Saara ei voinut istua salissa. Falk oli häntä karttanut koko päivän. Saara kiiruhti ylös vieraskammariin, hänen huoneesensa, missä olivat viettäneet niin monta hauskaa hetkeä yksissä. Hän istui vuoteenreunalle, pani kädet silmille ja purskahti itkuun. Hän kuuli hänen tulevan käytävässä. Hän nousi, pyyhki silmänsä ja asettui ikkunan ääreen. Falk tuli hiljaa sisälle.

— Hyvästi Saara, — sanoi hän ja astui hänen luoksensa.

Saara loi häneen selittämättömän katseen.

— Saara! — huudahti hän ja levitti sylinsä. Saara heittäytyi hänen rinnalleen ja itki kuin tyyntymätöin lapsi. Falk suuteli häntä kerran, kaksi; tempaisi itsensä irti ja riensi alas. Saara heittäytyi vuoteella nyyhkyttäen. Hän kuuli hänen hyvästelevän miestään, kuuli kuinka tämä kysyi Saaraa, hän vastasi hänen voineen pahoin ja menneen ylös. Sitten kuului pyörien ratina, piiskanlyönti ja kaikki vaikeni. Hän syöksyi ikkunaan. Ei näkynyt enää mitään — ei mitään. Miehensä tulla vaaputti käytävässä.

— Olisi sinun pitänyt kohteliaisuudesta sanoa vieraallemme jäähyväiset, — sanoi hän, mutta vaikeni nähtyänsä Saaran itkeentyneet silmät.

— Olin vähän pahoinvoipa ja tulin tänne siivotakseni hänen jälkeensä. Nyt olen virkeämpi, — sanoi Saara, järjestäen jotain pikku esineitä ja heitti kuihtuneet ruusut ulos ikkunasta.

Pastori katsoi häntä tutkivasti ja lähti.

Kuinka hiljaista oli äkkiä tullut, huoneet olivat kuin tyhjinä. Seinäkellon surullinen naputus vaan häiritsi hiljaisuutta. Ei hän ollut sitä huomannutkaan pitkiin aikoihin. Tuolla ulkona vartosivat ruusupensaat häntä. Viimeaikoina oli hän ne unohtanut, poiminut vaan uusia ruusuja hänen huoneesensa, kun vanhat lakastuivat. Kammarissaan istui miehensä ja kirjoitti saarnaa, jonka taas lukisi hänelle lauvantaina. Oliko siis kaikki vaan unta? Olihan tämä sittenkin hänen kotinsa. Tämä lohdutti sydäntä. Hyvä, että kaikki oli ohitse, kun ei kerran voinut toisin olla.

XX.

Yöllä makasi Saara valveella ja mietti. Kaikki kuulemansa ja kokemansa leijailivat edessään. Oliko nyt kaikki unohtuva, voitettava ja hävitettävä? Mitä muuta olisi valittavissa? Jos hän uhkamielisenä nousisi sortajiansa vastaan, mistään välittämättä, katkoisi kaikki siteet, puhuisi suoraa kieltä? Mitä siitä seuraisi? Hän sysättäisi pois seurakunnasta, tekisi miehensä ja isänsä ja monen muun onnettomaksi, tekisi seurakuntansa, pilkan alaiseksi, kailottaisi ystävänsä, kotinsa ja tulevaisuuden toivon. Ei, ei se kelpaa. — Tuuditteleidako jälleen unelmiin? — Mitä seurauksia siitä olisi? Elämä vaatisi työtä, ei unelmia. Olihan hänellä Falkin antama kirja. Ja toisia oli hän luvannut lähettää Chicagosta, räätälin osoitteella poistaaksensa epäilyksiä. Mutta olivathan kirjat sittenkin huonoja sijaisia elämänhaluiselle ihmiselle; oli kumminkin inhimillisyyden kurjuus viehättävä, ja sitäpaitsi olihan se lahja häneltä.

Saara vaipui syvemmälle unelmiinsa. Vaikka ahkeroitsikin uudestaan innostuaksensa talouteen, ei se tahtonut onnistua. Tuntui niin hirveän raskaalta. Pahinta oli vastenmielisyys, jota hän tunsi mieheensä. —

— Yhdys-elämä, missä ei rakkaus ole yhdys-siteenä, on epäsiveellistä, oli Falk sanonut. Ja kumminkin jatkoi hän tätä elämää.

Miehensä kummasteli hänen muuttumistaan. Hän kulki kuin varjo sanaa puhumatta. Vastasi vaan siihen ollessaan pakoitettuna. Iltasin tapasi hän istua vierashuoneen eteisellä parvekkeella. Siellä tuijotti hän lännen taivaalle, vaipuen muistoihinsa ja unelmiinsa. Kuinka vapaina uiskentelivat valkeat pilvenhattarat taivaslaella! Niin, ne saivat matkustaa, saivat nähdä Egyptin pyramiidit ja Kreikan rauniot, Italian kirkot tornineen, kupooleineen. Pian lähtisi Falk'kin pitkälle matkalleen. Oi jos saisi häntä seurata! Oliko se siis kerrassaan mahdotointa? Hän oli syleillyt, suudellut, häntä ja kuiskannut hänen nimensä niin hellästi. Rakastaisiko hän häntä? Ei hän sitä tietänyt, vaan uskoi kumminkin… Kyllä hän sittenkin rakasti, mutta oli niin arka, niin tunnollinen, ei sanonut sitä siksi että hän oli naimisessa. Olihan hän sanonut Saaraa innostuttavaksi hengettärekseen, sanonut, että oli rakastunut häneen! — Nainen kuuluu ainoastaan sille jota rakastaa, oli ranskalainen filosoofi sanonut. Eikö Saara sitte rakastanut häntä. Niin rajattomasti, sen tunsi hän nyt. Mikä estäisi häntä kuulumasta hänelle? Jos jättäisi kaikki, matkustaisi hänen luoksensa? Noudattaisi Pekan esimerkkiä, pakenisi. Siihen en teitä kehottaisi, rouva Jensen, oli hän sanonut. Sanoisiko hän vieläkin niin. häntä suudeltuaan! Pekka oli osoittanut tien. Täytyi olla rohkeutta, päättäväisyyttä katkoessaan kaikki vanhat siteet, alkaa uutta elämää tai tehdä henkinen itsemurha. Täällä hän vähitellen kovettuisi, tai piinaantuisi kuoliaaksi, hän tiesi sen nyt. Oh, hänen täytyi päästä ulos, ulos avaraan maailmaan! Missä, olisi eloa, ja rakkautta; missä elämä saisi tarkoituksen. Jos matkustaisi hänen luoksensa? Hän oli vielä Chicagossa; viipyisi siellä neljätoista päivää oli hän sanonut. Osoitteensa oli: "Palmer house." Voi, mitä aattelikaan hän! Tekisikö senlaisen surun vanhemmilleen ja miehelleen! — Mutta onhan kukin itseään lähinnä. Siksi piti tulla, miksi Jumala oli aikonut.

— Saara, Saara — kuului alhaalta — Tule pian alas, tuo laastaria
Maleinelle, hän on vahingoittanut jalkansa.

Laastaria! Maleine! Huumaantuneena hoiperteli hän alas käytävää.
Todellisuus kutsui häntä.

Tehtäväsi kutsuvat sinua Saara! Todellisuus ei petä, kuten unet. Tule takaisin työhösi ja turvaa raamattuun kuten ennenkin; anna sen tyynnyttää ja masentaa aaltoilevaa mieltäsi. Itsensä kieltäymys tuottaa, onnea. Katso isääsi! Tyytyväisenä elää hän pienessä maailmassaan, ei kaipaa mitään, ja kumminkin on hänkin rakastanut toista, rakastaa häntä vieläkin. Kieltäydy samoin kuin hän, niin tulet ehkä onnelliseksi! — Oh, onhan hän koittanut. Hän istautui lukemaan raamattua, vaan korvissa suhisi ja halu matkustaa, matkustaa esiintyi kaksinkerroin viettelevänä. Mitä välittäisi hän valheista ja juoruista! Hän menisi pois, eikä koskaan palaisi. Hän nousi tuolilta, nojasi päätään taaksepäin, sulki silmänsä ja ojensi käsivartensa.

— Tuomas! — kuiskasi hän — ota minut mukaasi, ota minut mukaasi!

Oliko tämä rakkautta'? Ei hän ollut koskaan sitä tuntenut, ei koskaan luullut tulevansakaan tuntemaan. Oliko tämä rakkautta, tämä kuohuva tunne, väliin hehkuvan lämmittävä, väliin jäätä kylmempi, joka hyrskyi kuin meri, syvyyteensä upottaen velvollisuudentunteen ja itsekieltäymyksen? Oliko se rakkautta, joka täytti sielun kuin sulaavilla sävelillä, joka toiveille teki vaan yhden ainoan täyttymyksen: olla hänen luonansa, saada seurata häntä? Oliko se rakkaus, tuo keijukainen, joka iltasin istui vuoteen viereen kuiskien ihanimpia sanoja ja näyttäen suloisimpia näkyjä, kunnes pää vaipui patjoille ja onnellinen hymyily huulilla nukkui herätäksensä aamulla uusiin unelmiin, uuteen kaihoon? Oliko rakkautta tuo voima, joka muutti ihmisen unissa kävijäksi, niin että kaikki muu oli yhtäkaikkista, vaan — unelmat jäivät? Ei Saara sitä tietänyt, hän tiesi vaan olevansa näkymättömän voiman kahleissa, joita ei voinut vastustaa. —

Saara seisoi kyökissä. Tavallisuuden mukaan oli hänellä vihkonen, "inhimillisyyden kurjuutta" taskussaan, nytkin hän luki sitä, vaikka osasi sen jotensakin ulkoa. Hän vartosi sopan kiehumista. Oli niin vaipunut lukemiseensa, ettei kuullut miehensä tuloa.

Abraham katsoi hämmästyneenä häneen ja kävi lähemmäs.

— Mikä kirja se on? — kysyi hän, ottaen sen pitemmittä mutkitta
Saaran kädestä.

Saara säikähtyi ja punehtui.

— Eräs kirja, jonka Falk on unohtanut tänne, — sanoi hän.

— Mutta sehän on romaani, — sanoi Abraham.

— Ehkä kyllä.

— Ja muitta mutkitta alat sinä lukea senlaista kirjaa? Etkö tiedä, että tuonlaiset kirjat turmelevat nuorisoa, herättäen paheita ja epäsiveellisyyttä? Etkö tiedä, että ne ovat perkeleen aseita? Sinä hämmästytät minua, Saara.

Ei Saara vastannut.

— Tämän kysymyksen ratkaisemme pian, — sanoi pappi, aukaisi uuninpellin ja heitti kirjan tuleen.

Saara kirkasi, syöksyi uunille, tahtoen paljain käsin temmata aarteensa tulesta, mutta pastori tarttui häneen ja pidätti siitä.

— En todellakaan ymmärrä sinua, Saara, oletko mieletön?

— Päästä minut! — huusi Saara, tultasäihkyvin silmin — Päästä minut, etkö kuule!… Oh Jumalani se palaa… palaa!

Hän kaatui pyörtyneenä lattialle.

Samana iltapäivänä istui Abraham huolekkaan näköisenä appelassa.

— Rakkaani, — sanoi hän, — olen suuresti levotoin Saaran suhteen. Ei hän ole ollenkaan tapaisensa viime aikoina. Hän kalpenee, laihtuu ja kulkee kuin unissa. Ei syö, on hermostunut ja ärtyinen, jotta tuskin uskaltaa hänelle puhua. Tänään hämmästytti hän minua lukemalla erästä tuon maalarin jättämää romaania. Luulen, ettei hänen olonsa täällä vaikuttanut hyvää. Saaraan. Luulen, että hän kauniine sanoineen oli suuresti maailmallismielinen.

Abraham oli hyvin huolissaan tätä puhuessaan.

Appi istui hetkisen hiljaa imien piippuaan. Sitten leveni hymyily kasvoille.

— Ei se taida olla niin vaarallista — senlaista tapahtuu usein siinä tilassa.

Kummastuneena katsoi Abraham appea. Sitten loi hän katseen anoppiin, jonka oli nähtävästi vaikea pysyä vakavana.

Häntä, vaivaa pahoinvointi ja pyörrytys? — kysyi hän.

— Pyörrytys? — Niin hän pyörtyi tänään.

Nämät nyökkäsivät toisilleen; selvät merkit! Abraham tuijotti vanhuksiin ymmärtämättä. Mutta, äkkiä selkeni kaikki. Päivänpaisteinen hymyily leveni kasvuille ja kysyväisenä katsoi hän toisesta toiseen.

— Luuletteko todellakin? — sanoi hän — Iisakki, — poika?

He nyökkäsivät. Abraham tarttui ilosta loistavana hattuunsa ja syöksyi ulos. Eteisessä kohtasi hän Saaran.

— Saara! — huudahti hän häntä syleillen. — Anna minulle anteeksi, en voinut aavistaa, mutta nyt ymmärrän kaikki. Jumala sinua siunatkoon!

Oliko mies tullut hupsuksi? Tuolla hän syöksyi kamariinsa sen enempää sanomatta.

Ja hän, joka juuri oli päättänyt ettei enää viipyisi täällä päivääkään!
Hän ymmärsi kaikki… Mitä hän ymmärsi. Ei suinkaan hän ymmärtänyt
Saaran rakastavan toista.

Ei suinkaan hän siitä niin riemastuisi, ei suinkaan sen vuoksi toivoisi
Jumalan siunausta?

Pappi oli tästä lähen aina hymyhuulin. Oli huomaavaisempi Saaralle ja koetti hyväilläkin häntä. Tuskin voi Saara sitä sietää. Veri kuohui ja hän oli hävystä tukehtua Abrahamin syleillessä häntä. Jos uskaltaisi lyödä, taistella vastaan! Abraham teki salaisia viittauksia siihen armoon, joka oli heidän osaksensa tullut. Mitä hän tällä tarkoitti?

Pian selkeni tämä Saaralle. Oli sunnuntai. Kirkko oli äärilleen väkeä; isä ja äitikin olivat. Täytyi Saarankin olla, vaikka se häntä kiusasi. Kuinka kernaasti hän olisikin halunnut olla ennen metsässä ja pitää jumalanpalvelusta muistoissaan! Virret olivat veisatut, yksitoikkoinen saarna loppunut, jossa oli tehty hyökkäys maailmallisia kirjallisuutta vastaan, varoitus sanomalehtien lukemiseen, sekä aikakauskirjojen ja romaanien. Sitte seurasi kamalia kertomuksia ihmisistä, jotka romaaneja lukemalla, olivat tulleet ryöväreiksi ja kehoitus lampaille seuraamaan vanhaa, koeteltua raamattua, mistä löytäisivät ravintoa sieluillensa.

Viha kuohui Saarassa, hän tiesi sen olevan hänelle tarkoitetun, mutta hänen täytyi kestää loppuun asti.

Pastori oli nyt tullut yleisiin esirukouksiin.

— Ja nyt, rakkaat sanankuulijani pyydän teidän rukouksiinne yhdistää omani siitä siunatusta tilasta, jossa vaimoni nykyään on!

Ei Saara kuullut muuta. Hän nousi äkkiä ja meni pois kirkosta. Koko seurakunta katsoi häneen. Varmaankin oli raukka tullut pahoinvointiseksi, sehän seurasi sitä tilaa.

Kirkosta ulos päästyään, juoksi hän kotiin päin. Ei, nyt oli menty ylen pitkälle. Tämä nöyrrytys olisi viimeinen. Nyt oli hän sen päättänyt. Nyt hän matkustaisi, seuratkoon sitte mitä tahansa. Lapsi!… Hänen lapsensa!… Se ajatus kauhistutti häntä. Ei hän enää voinut jäädä hänen luoksensa.

Hän riensi huoneesensa, tunki tarpeellisimpia kapinoita vaatepussiin. Sitten meni hän miehensä huoneesen, aukasi rahalaatikon ja otti mitä luuli tarvitsevansa. Ne hän lähettäisi takaisin Chicagosta. Sai käsiinsä palan paperia, kirjoitti muutaman rivin ja pani sen kirjoituspöydälle. Kahden tunnin kuluttua lähtisi juna. Vaatepussin hän kyllä voisi kantaa. Kaikki oli valmiina, vaatelaukku tuolilla, kun hän kuuli jonkun tulevan. Se oli miehensä, joka tuli kirkosta. Hän levitti sylinsä ja hymyili hänelle.

— No, Saaraseni, mitä pidit salaisuutemme julkaisemisesta? Nyt voimme paremmin keskenämmekin puhua tulevaisuuden toiveista.

Hän tahtoi syleillä Saaraa, mutta mahtui huomatessaan hänen villin ja uhkaavan näkönsä. Säkenöivin silmin seisoi hän siinä, käsi ojennettuna lyöntiin.

— Elä lähesty, taikka lyön — huusi hän.

Mykkänä tuijotti pappi häneen.

— Sinä ulkokullattu konna! — huusi hän voimatta kauemmin hillitä itseänsä. — Luuletko omistavasi minut, luuletko voivasi menetellä kanssani mielesi mukaisesti, siksi että ostit minut vanhemmiltani, vielä ollessani lapsi? Vielä et ole tukahuttanut tykkänään omaa tahtoani. Minä vihaan sinua ja jos tahdot palvelijattaren, voit etsiä uuden…

Pappi katsoi häneen. Tarttui hattuunsa ja syöksyi ulos, salpaten oven ulkoapäin. Hän juoksi kylän läpi, kerrassaan unohtaen oman arvonsa. Niin, luonnollisesti kiiruhti hän nyt Saaran vanhemmille kertomaan, että hän oli tullut mielenvikaan ja viemään heitä sinne. Ei hän yksin voinut häntä hillitä.

Nyt se siis oli tehtävä, nyt tai ei koskaan.

Hän tarttui vaatesäkkiin, otti hattunsa ja suuren huivin käsivarrelleen ja katsoi vielä kerran ympärilleen.

— Hyvästi orjuus! Hyvästi nöyrrytys! Nyt lähden valoon ja vapauteen!

Abraham oli erehtynyt luullossansa salpata häntä. Hän aukasi ikkunan ja hyppäsi ulos. Ruusupensastossa piti hänen vielä kerran käydä. Hän suuteli ruusujaan.

— Hyvästi ainoat ystäväni! Elkää unohtako Saaraa!

Taittoi niistä muutamia ja pisti rintaansa, kiiruhtaen pois, vaatelaukku kädessä. Tie asemalle vei metsän kautta, missä sunnuntaisin ei ihmisiä liikkunut. —

Reservijoukko papin kanssa saapui paikalle heti senjälkeen säikähtyneinä ja hengästyneinä. He menivät saliin, kyökkiin, etsivät joka huoneesta, ei Saaraa näkynyt. He hakivat ullakkokamaristakin; ei hän ollut sielläkään. He huomasivat avonaisen ikkunan, hän oli hypännyt siitä ulos. Herra Jumala! Ei hän vaan mielenviassaan liene tehnyt jotain kauheata? Etsittiin puutarhasta, lammikolta ja metsästä. Vihdoin löysi pappi sattumalta kirjelipun pöydältään. Se kuului:

"Hyvästi! Et näe minua enää koskaan. En voi elää täällä. Elä etsi minua, se olisi turhaa vaivaa. Jos löytäisittekin minut, en tulisi takaisin. Pidä minut kuolleena! Tervehdä isää ja pyydä hänen antamaan anteeksi minulle.

Saara".

Pastori vaipui tuolille, kirje kädessään. Vanha isä seisoi vieressä, kalpeana ja vapisevana. Suun seutuvilla värähteli, hänen kuiskatessaan:

Oi, Herra, armahda meitä kaikkia!

XXI.

Saara istui rautatievaunussa ja lähestyi Chicagoa. Nyt oli hän hetkiseksi varma takaa-ajavilta, jos eivät vaan saisi tietää minne hän oli lähtenyt ja sähkösanoman kautta estäisivät häntä eteenpäin pääsemästä. Nyt oli hän siis valinnut ja katkaissut kaikki siteet. Hän tuntui väsyneeltä, kuin pitkiin sairauden jälkeen ja hän nautti istuessaan hiljaa vaunussa. Ei hän voinut ajatella selvään: korvissa suhisi ja hän ummisti silmänsä nojautuen vaunun ikkunaan. Oli jonkinlaista lepoa, näin tahdottomasti rientää vaan edelleen. Illalla saapui hän Chicagoon, otti issikan ja käski ajurin ajaa Palmer houseen. Nyt vasta alkoi sydän tykyttää. Oh, jos vaan tuo yhtymys olisi ohitse! Ei suinkaan hän ollut muuttanut päätöstään ja matkustanut?

Vaunut pysähtyivät ravintolan edustalle. Hän maksoi kuskille ja meni sisään vaate laukkuineen. Ei hän katsonut oikealle ei vasemmalle herroihin, joita istui eteisessä poltellen ja keskustellen, vaan riensi suoraan ovenvartijan luo kysyen, asuiko herra Tuomas Falk täällä. Kyllä hän asui täällä, vaan ei ollut kotona; tulisi noin kymmenen ajoissa.

— Tahdotteko viedä minut hänen huoneesensa? Olen sukulainen hänelle ja olen tullut äkkiä häntä hämmästyttääkseni. Elkää sanoko hänelle mitään tulostani, — sanoi Saara hätäisesti huonolla englannin kielellä.

Ovenvartija hymyili.

— Jääkö neiti tänne yöksi? Asetammeko teille huoneen kuntoon?

— En voi määrätä mitään, ennen kuin olen tavannut herra Falkia.

Ovenvartija soitti palvelijaa.

— Vie neiti herra Falkin huoneesen. Tässä on avain.

Palvelija otti Saaran laukun, pyysi hänet istumaan nostokoneesen, itse meni hän portaita.

Noustiin ylöspäin. Tuossa seisoi palvelija jo varroten. Hän aukasi oven suureen, kauniisen huoneesen, sytytti kaasulamput, kysyen jos neiti halusi muuta ja lukitsi oven jälessään.

Saara oli yksinään. Jumalalle kiitos, yksinään hänen huoneessaan. Hän vaipui tuolille ja puhkesi itkuun. Hän rukoili Jumalan suojelusta ja voimaa päätöksessään. Senjälkeen tuntui tyyneeneemmältä, melkein iloiselta. Hän kulki huoneessa sinne tänne, katseli pikku-esineitä pöydällä, otti käteensä, ja katseli niitä. Siinä oli pukuun kuuluvaa, kirjoitusesineitä, luonnoksia ja kirjeitä. Hän katseli kaikkia jonkinlaisella uteliaisuudella, useampia tunsi hän ennaltaan. Hän tuijotti kadulle, missä sähkövalo loisti, valaisten ihmislaumoja, jotka vaelsivat siellä, kuin ilmipäivällä. Mikä levottomuus suurissa kaupungeissa! Kuinka häntä pelottaisi vaeltaa yksin tuolla ihmispaljoudessa! Jumalan kiitos, hänellä, oli ystävä, ei hän ollut vielä matkustanut! Tuntui levollisemmalta. Hyvä että hän odottaessaan ehti koota ajatuksiansa. Vait! Nyt kulkee joku eteisessä. Tartutaan oveen, se on hän. Saara seisoi vaatesäiliöön nojautuen, valo lankesi suoraan kasvoille. Hän tarttui molemmin käsin säiliön syrjään ja hengitti syvään. Hän oli kalpea ja ponnisti kaikki voimansa kestääksensä pyörtymättä. Falk seisahtui ovelle, kuin aaveita näkevä.

— Tässä olen, Tuomas; nyt tulen luoksesi, — sanoi Saara hiljaa, lähestyen häntä.

— Herra Jumala, rouva Jensen; mitä tämä merkitsee? — huudahti Falk.

Hän kutsui häntä rouva Jenseniksi, ei levittänyt käsivarsiaan häntä syleilläkseen. Saara pysähtyi ja Falk sulki hiljaa oven.

— En minä kestänyt enää kotona. Minun täytyi, joko kuolla tai matkustaa, ja minä matkustin.

— Minne matkustatte?

— Sinne minne tekin. Seuraan teitä; minä rakastan teitä, — vastasi
Saara lapsellisella avonaisuudella.

Falk kuunteli tätä tunnustusta kummastuksissaan. Näin pitkällekö hänen houkuttelevat puheensa olivat Saaran vieneet? Hän tarttui häntä käsistä.

— Saara rakas, istukaa niin puhumme rehellisesti ja avonaisesti toisillemme. Te olette ottaneet vaarallisen askeleen, tulette sitä katumaan. Muistakaa olevanne naimisessa!

— Nainen kuuluu yksistään, sille, jota hän rakastaa, niin opetitte minulle, — vastasi Saara. — Olen uskonut teitä kaikessa.

— Mutta sittenkään ei sovi, rouva Jensen, näin uhrata mainettansa, tulevaisuutta ja kaikkea. Pitää ottaa olosuhteitakin huomioon.

Tuntui kuin olisi hän rutistanut Saaran sydäntä tulikuumilla pihdeillä.

— Ette sanoneet niin meillä ollessanne, — vastasi hän katkerasti. —
Merkitseekö se, ettette huoli minusta mukaanne?

— Rakas rouva Jensen, kyllä kait sen ymmärrätte. Kuinka rohkenisin menetellä niin? Molempien mainehan siitä kärsisi. Enhän rohkene pahentaa teidän…

— Ihmiset ovat siis yhtä pienenlaisia, yhtä moitteenhaluisia täällä kuin sielläkin, — vastasi Saara. — Mitä aijotte tehdä minulle? — kysyi hän hetkisen kuluttua.

— Tilaan teille huoneen täksi yöksi — sanoi Falk — ja mielenliikutuksen tyynnyttyä, tarkoin asiaa punnittuanne seuraan teitä takaisin kotiinne, jos suvaitsette. Ajatelkaa, kuinka miehenne ja isänne teitä surevat.

Katkera hymyily vetäytyi suun seutuville.

— Te olette äkkiä tullut hyvin, huolelliseksi mieheni suhteen, — sanoi hän. — Ettekö ymmärrä, että te olette tehneet kotoni minulle mahdottomaksi? Ettekö ymmärrä, että minä vihaan niitä ihmisiä.

— Kuinka syvään onnettomuuteen olette heittäytynyt! — huudahti Falk melkein mielettömänä. Tänlaisessa asemassa ei hän ollut ikinä ollut.

— Mitä tarkoititte minua suudellessanne jäähyväisaamuna? — kysyi
Saara läpitunkevin katsein.

— Tarkoitin… oh, mitä tarkoitetaan senlaisena hetkenä?… Te olitte ihastuttava… minä olen todellakin mieltynyt teihin…

— Ja samalla tapaa suutelette toista huomenna, ja kolmatta ylihuomenna. Te rakastatte minua samoin kuin jokaista tapaamaanne naista. Hyi!

Saara syöksyi tuolilta ja asettautui hänen eteensä säihkyvin silmin.

— Te olette valehtelija! — huudahti hän — petturi, ilkeä konna! Tästä hetkestä halveksin teitä! Oi taivaan Jumala! mitä on minusta tuleva?

Hän nosti kätensä korkeuteen. Tarttui hattuunsa ja matkalaukkuunsa ja riensi ulos ovesta.

Falk syöksyi ylös istuimeltaan — Saara. Saara! Jumalan tähden! — huusi hän.

Hän tempasi liattunsa, etsi takkiansa. Missä se olikaan? Tuolla… Hän riensi ulos Saaran jäljessä. Tuli kadulle; katsoi yhtäälle, katsoi toisaalle. Ei nähnyt Saaraa. Hän juoksi yhtäälle, kysyi vastaan tulevalta poliisilta oliko hän tavannut sen ja sen näköistä tyttöä; sitten meni hän poikkikadulle, tuli takaisin toista, vaan ei nähnyt jälkeäkään Saarasta. Hän oli kuin uponnut suuren kaupungin pyörteesen. Raskain sydämmin kulki Falk kotiin. Oli mahdotointa nukkua. Hän otti esille paperia ja kirjoitti Saaran isälle, selvittäen kaikki, se ikäänkuin rauhoitti omaatuntoa.

Heti meni taas kadulle, kulkien yhtä ylös, toista alas, etsien ja kysellen. Vihdoin istui hän ikkunansa ääreen ja tuijotti katulyhtyä, hetkisen kuluttua taas lähteäksensä ulos rauhattomaan kulkuun öiselle kadulle.

XXII.

Saara juoksi katua ylös, toista alas, tietämättä minne joutuisi. Hän juoksisi siksi, kunnes väsyneenä vaipuisi maahan, siitä kai joku hänen löytäisi, Falk oli hänet pettänyt. Valhetta ja petosta olivat hänen kertomuksensa tuosta ihanasta maailmasta. Voi! isällä oli sittenkin ollut oikein; vaan paheita kuohui maailmassa; paras oli sittenkin vetäytyä sieltä pois ja piiloutua, vanhojen munkkien lailla erämaahan kirjoinensa ja raamattuinensa.

Hän oli väsynyt ja hengästynyt; täytyi hiljentää vauhtia. Ihmiset kääntyivät hänen jälkeensä katselemaan nuorta tyttöä, joka vaatelaukku kädessä juoksi katua kuin mielipuoli. "Joku maalainen, joka seuraavassa kulmassa on keksinyt setänsä tai tätinsä" — sanoivat he hymyillen.

Saara oli tullut muutamalle pimeälle syrjäkadulle, jossa liike jo oli tauonnut. Häntä peloitti. Jos hyökkäisivät hänen päällensä, jos ryöstäisivät ainoat rahat taskusta! Katulyhdytkin olivat harventuneet, ei siellä, ollut sähköä. Muutaman kapakan ikkunoista vaan loisti tuli. Mistä etsiä suojaa? Näin ei hän jaksaisi koko yötä.

Äkkiä näki hän kolme miestä tulla hoipertavan kapakasta. Ei ketään muuta ihmistä näkynyt. Silmänräpäyksessä oli hän yli kadun, mutta ne olivat jo huomanneet hänet ja kiiruhtivat jälessä. Oli sydänyö, yhtään poliisia ei ollut lähiseudulla.

— Onkos neitsyt näin myöhään kävelyllä? — sanoi yksi niistä ja tuli lähemmäs.

Saara pakeni lyhtytolpan turviin. Miehet seurasivat.

Epätoivoisena katseli Saara ympärilleen. Eikö mistään tulisi pelastusta? Lyhdyn valo lankesi erääseen miehistä.

— Pekka! — huudahti Saara, syöksyi hänen luoksensa, tarttuen häntä käsivarresta.

— Pelasta minut! Pelasta minut!

Pekka seisoi kuin kivettyneenä. Äkkiä unohti hän juopumuksensa. Toiset kaksi alkoivat räyhätä.

— Onko se vanha henttu maalta, Pekka? — kysyivät he norjaksi.

Jumalan kiitos, olivathan ne norjalaisia. Saaran pelko alkoi haihtua.

— Vie minut jonnekin, — minne tahansa — kuiskasi hän.

Pekka puhui tovereilleen, jotka heti lähtivät matkoihinsa ja Pekka ja
Saara jäivät yksin kadulle.

— Pekka, Pekka, en ole milloinkaan niin iloinnut näkemisestäsi kuin tänään! Olethan uskollinen ystäväni, eikö totta?

Kaikki pyöri Pekan päässä.

— Kuinka Jumalan nimessä —

— Kerron sinulle kaikki, jahka pääsemme suojaan, — sanoi Saara tarttuen Pekan käsivarteen.

— Asuntoni ei ole kaukana, — sanoi Pekka. — Eihän se ole sopiva paikka sinulle, mutta voithan hetkisen siellä levähtää.

He poikkesivat vanhaan puurakennukseen. Väri oli ilman purema ja rakennus rapistunut. Eteisestä löyhkäsi kummallinen ummehtunut ilma. Se oli toista, kuin hänen oma pieni talonsa ruusupensaineen.

— Niin, ei täällä ole juuri hienoa, mutta meikäläisillä ei ole varaa parempiin asuntoihin, — sanoi Pekka.

Hän aukaisi oven, veti tulta ja sytytti lampun pienellä maalaamattomalla puupöydällä. Saara katseli ympärilleen: kalkitut seinät, täynnä hämähäkin verkkoa ja nimikirjoituksia, tilaa tuskin pienelle vuoteelle, pesukaapille ja pienelle pöydälle ikkunan edessä, joka antautui takapihalle. Häntä kauhistutti elämä tänlaisessa asunnossa.

— Me olemme työssä kaiken päivää, täällä kyllä kuluu yö, — sanoi Pekka, Hän arvasi Saaran ajatukset, — Mutta sinähän olet kelpolailla kasvanut ja kaunistunut. Ja sinusta kun on tullut papinrouva!

— Olen ollut, Pekka, en nyt enää, — sanoi Saara, istuutuen vuoteen syrjälle. Pekka istui kumoon viskatulla laatikolla, joka teki tuolin virkaa. — Olen paennut Pekka, samoin kuin sinäkin, paennut kaikesta.

Nyt alkoi Saara kertoa; tuntui huokeammalta näin uskoa kaikki vanhalle ystävälle. Pekka katseli häntä ihastuksella, pudisti päätään väliin keskeyttäen kertomusta huudahtamalla: "Onko ennen moista kuultu!… Senlainen aasi!… Se oli juuri hänen moistansa"… Mutta kun Saara kertoi äskeisen yhtymyksensä Falkin kanssa, huudahti Pekka:

— Hyi, senlainen konna! Jos hänet joskus tapaan, on samassa tiiliskivi hänen päässään. Jonakin iltahetkenä Antti ja minä hänet kyllä saippuoimme… Mutta nyt pitää sinun levähtää, Saara. Paras että laskeudut vuoteelle, kyllä se on puhdas. Minä pidän vahtia eteisessä. Nyt on liian myöhäistä lähteä kudulle ja hotelleihin, ja siellä maksaa kaikki rahaa… Ken olisi aavistanut, minulle tänäiltana tänlaista tapahtuvan?

— Isäsi lähetti sinulle tervehdyksiä, olin hiljattain hänen luonansa.

— Vai niin, mitä ukko raukalle kuuluu?

— Hän kaipaa sinua, Pekka. Hän pyysi minut sanomaan, jos joskus sinun tapaisin, että kaikki muu on yhdentekevää, jos hän vaan tietäisi Pekasta tulleen Jumalan lapsen. Minä lupasin sen sinulle sanoa.

Pekka istui laatikolla itkien.

— Jumala häntä siunatkoon! — sanoi hän.

Sitten vaikeni kaikki.

— Juopotteletko sinä, Pekka? kysyi Saara hetkisen kuluttua.

— En enemmän, kuin tarpeeksi, Saara, — vastasi Pekka — Muurarin täytyy viruttaa kurkkuaan, katsos, ja mitä muuta tekisi iltasin, kun ei ole minnekään mentävää? Jos sinä olisit täällä Saara, niin voisimme puhua sekä vanhoja että uusia, silloin olisikin toisin. Mutta täällä eksyy monenlaisiin seuroihin, täällä Chicagossa.

— Heidän täytyy saada kunniaa meistä, Pekka, — vastasi Saara. —
Heidän ei pidä saamaan syytä halveksua meitä silti, vaikka pakenimme.

— Ei olisikaan mitään hätää, jos olisi senlainen enkeli aina luona, kun sinä Saara, — sanoi Pekka kuivaten kyyneleitään.

— Minä luulen Jumalan lähettäneen sinut, tekemään minusta hyvää ihmistä, Mutta laskeudu levolle! Häiritsen sinua vaan tuhmuuksillani.

— Heittäydy sinä lattialle Pekka, saat tämän peitteen, minulla on tarpeeksi vaatteita ylläni.

— Ei, ei se käy! Ei tule kysymykseenkään. Muistatko Saara, kuinka kätkit minut, heinälatoon? Nyt kätken minä sinut latooni. Ajattele, että tänlaista piti tapahtua! Ole vaan levollinen. Ei yksikään pääse tänne, niin kauan kuin minä olen vartijana. Hyvää yötä Saara! Nuku hyvin ja luota minuun!

Pekka, meni ja sulki oven jälkeensä.

Saara istui vielä, vuoteen laidalla. Nojautui kyynärpäillään polviin ja kätki kasvot käsiinsä, Ei hän käsittänyt sitä, ettei ollut tullut mielipuoleksi. Ehkä olisi tullutkin, jos ei olisi tavannut Pekkaa? Tuntui niin rauhalliselta, kun hän valvoi tuolla ulkona, kuin uskollinen koira. Saara oli tyyntynyt: tuntui kuin olisi tie nyt eteen viitotettuna. Hänen tulisi astua työväen suureen piiriin, elättää itsensä kättensä työllä ja siten luoda itsellensä tulevaisuutta. Se kai olisikin parasta! Tuo muu oli vaan haaveellisia unelmia. Hän istui kauan liikkumattomana, antaen lampun palaa. Kaikki tuntui niin sekavalta, ettei hän nyt voinut selvään ajatella. Eteisestä kuului meteliä. Luultavasti kotiin tulevia talon siivottomia asukkaita.

— Hiljaa, senkin lurjukset, — kuului Pekan sanovan. — Räyhäätte ja meluutte yösydännä. Tietäkää, että olemme saaneet vieraita. Tuolla sisällä nukkuu enkeli.

Pilkkanauru seurasi näitä sanoja.

— Varmaankin langennut, — kuului vastaus, samalla askelet etenivät.
Sitten tuli aivan hiljaista.

— Langennut enkeli! Siksikö hän todella oli tullutkin?

Paksu sumu esti Saaran näkemästä; korvissa suhisi; kädet putosivat hervottomina alas ja pää vaipui patjoille. Saara nukkui. Sisällä paloi himmeä lamppu ja ulkona oven takana valvoi Pekka uskollisesti.

XXIII.

Kello oli seitsemän aamulla. Rakennuksen asukkaat tulivat ruokakoreineen hajautuen kukin työpaikalleen. Mutta Pekka istui vielä komerossaan ja vartioitsi. Työmiehet nauroivat, hänet huomatessaan; luulivat hänen yöllä juopuneena sinne kaatuneen.

— Etkö lähde työhön, Pekka tänään? — kysyivät he ohimennen.

— Pidän vapaapäivän, vastasi Pekka — minulla on isosia vieraita.

Pekka odotti kunnes kaikki olivat menneet, muurarit, puusepät, ompelijattaret ja pesuakat; rakennus oli kuin Noan arkki varustettu kaikenlaatuisilla asukkailla. Kun vihoviimeisetkin olivat lähteneet ja kaikki oli hiljaista, veti Pekka saappaat jalastaan ja astui varpaillaan sisään. Tuossa hän vielä nukkui. Pää lepäsi somasti tyynyllä; kasvot olivat kalpeat ja rasittuneen näköiset, hän näytti kärsivältä, ikäänkuin uneksisi jotain ikävää.

Saara raukkaa! Kuinka kävisi hänen tässä suuressa kaupungissa? Kyllä hän tosin oli tottunut työhön, mutta ei senlaiseen. Pekka katseli häntä pitkän aikaa Hän pudisti päätään. Mitä lieneekään ajatellut? Ei hän malttanut häntä herättää. Yhtäkkiä sai Pekka oivan juonen, sillä hän hymyili tyytyväisesti. Hän aukaisi ikkunan saadakseen sisään raitista ilmaa, sitten kantoi hän maalaamattoman pöydän keskelle lattiaa, otti kirstustaan lakanan ja levitti pöydälle. Sillä välin loi hän aina katseen vuoteelle. Hän hiipi varpaillaan ulos. Lähti pakaripuotiin, josta osti tuoretta leipää ja muutamia vehnässämpyliä. Sitten muisti hän nähneensä siellä maukkaannäköisiä leivoksiakin, kääntyi takaisin ja osti niitäkin. Rautakaupasta osti hän kahvi pannun, osti sitte puolen naulaa jauhettua kahvia ja vähän voita ja palasi sitten kotiin lastattuna näillä makupaloilla. Hän poikkesi arkkiin, naapurinsa, erään vanhan muijan luoksi, jolta lainasi pari lautasta, veitsiä ja kuppeja ja pyysi hänen keittämään kahvin. Sitten hiipi hän taas Saaran luoksi.

Hän nukkui vielä. Pekka ei voinut olla nauramatta. Kello löi yhdeksän, ennenkuin Saara aukaisi silmänsä. Hän katseli ympärilleen ymmärtämättä missä oli. Tuolla istui Pekka nauraen laatikolla ja pöydältä lemusi hyvä kahvin haju.

— Tule nyt aamiaiselle, Saara! Olet ensi kerran vieraanani, — kuuli hän Pekan sanovan. Mutta nyt äkkäsi Pekka vasta vaikeuden. Ei ollut yhtään tuolia. Hän keksi kumminkin keinon ja nosti pöydän tavaroineen päivineen vuoteen eteen.

— Nyt tulee kahvia vuoteelle, — sanoi hän. — Vaan ehkä tahdot ensin pestä kasvosi, niin poistun siksi.

— Ei sinun tarvitse. Pekka, — sanoi Saara surullisena, hän muisti äkkiä eilispäivän tapahtumat.

Pekka toi raitista vettä kaivolta, otti kirstustaan käsiliinan ja katseli kun Saara pesi kasvonsa ja kätensä ja kampasi hiuksensa. Pekka huokasi ja pudisti päätään. Vihdoin istui Saara vuoteenlaidalle ja aamiainen alkoi, mutta Saara oli hiljaa ja pahoilla mielin.

— Oletko minun takiani ottanut vapaapäivän? — kysyi hän.

— Luonnollisesti; ei kaikki päivät ole tänlaisia juhlia, — vastasi Pekka. — Tiedätkö Saara, tämä on pulskin päivä elämässäni, — lisäsi hän.

Herra Jumala, ei tämä todellakaan Saaralle ollut onnellinen päivä!
Huulet alkoivat väristä, mutta hän hillitsi itseään.

— Pekka raukka! sitte ei sinullakaan ole monta onnellista päivää! — vastasi hän hiljaa.

— Mutta mitä nyt oikeastaan minulle hankimme? — kysyi hän hetkisen kuluttua.

— Olen ajatellut sitä koko yön, — vastasi Pekka.

— Riippuu siitä, otatko palveluspaikan tai mieluummin tehdastyötäkö?

— Tahtoisin olla kernaasti niin vapaa ja riippumatoin kuin mahdollista, — vastasi Saara.

— No sitten on paras ajatella neulomistyötä. Joko kappaompelua, liinaompelua tai napinreikäompelua; kullakin on oma alansa ja yhtä huonot palkat kaikilla, joka vuosi huononevat huononemistaan. Se on kerrassaan alhaista, mutta täällä on niin paljon työhön pyrkiviä.

Ei tuo kuulunut erittäin lupaavalta Saaralle.

— Käydään tänään täällä asuvien tehtaantyttöjen luona, niin saamme kuulla heidän mielipiteensä. Sitten vuokraamme sinulle pienen, soman huoneen ja olenhan minäkin turvanasi ja voin silloin tällöin sinua, auttaa, niin että kyllä tulet toimeen, ellet vaan vaivu välinpitämättömyyteen ja kadota rohkeutta. Täällä Chicagossa on paljon hauskaakin ja katseltavaa. Mutta nyt pitää sinun syödä; kaikki on ostettu sinun varallesi; sinun pitää juoda kolme kuppia kahvia; ehkä kuluu siihen taas aikoja, kun saat kahvia luonani.

— En kumminkaan voi syödä, itseäni kuoliaaksi sinun tähtesi Pekka, ja tuntuu kuin joka pala tarttuisi kurkkuun, vaikka vehnänen on niin maukasta. Hän istui hetken hiljaa; ojensi sitte Pekalle kätensä ja sanoi:

— Ilman sinua, rakas ystävä, olisin auttamattomasti hukassa.

Pekalle tuli kyynelet silmiin. Hän nousi laatikoltaan, löi rintaansa ja vakuutti vielä kerran tämän elämänsä muhkeammaksi päiväksi. Saara ei voinut olla nauramatta.

— Niin, niin Pekka, — sanoi hän. — Mutta yksi asia täytyy sinun luvata. Ei kenellekään ilmoittaa kuka minä olen. — Ompelijatar Saara — ei mitään muuta. Ymmärrätkö? Eläkä kirjota isällesi eikä kenellekään muulle, että olet tavannut minut, eli että tiedät minusta mitään. Kirjoitan itse sitten, kun se on tarpeellista. Emmekö lähde nyt asuntoa etsimään?

XXIV.

Saara oli saanut pienen ja yksinkertaisen huoneen asunnokseen hauskemman kadun varrella, kuin Pekka asui. Jälellä olevat rahansa antoi hän isännälle, joka vaati kuukauden etumaksun. Nyt oli hänen uskollinen ystävänsä, Pekka, työn haussa ja Saara istui yksin huoneessaan. Ei hän ketään tuntenut; ei ollut mitään tekemistäkään. Jos olisi ollutkin, ei hän olisi työhön pystynytkään. Hän istui ikkunan ääressä ja katseli ulos, vaan ei nähnyt siellä mitään, sillä ajatukset olivat toisaalla. Ne liikkuivat hänen itsensä ja viimeisten tapausten ympäri. Ei hän mitään katunut; ennen vaikka missä kuin kotona. Ei hän ymmärtänyt mistä oli saanut rohkeuden lähteä. Falk sitten? Oliko tuo rakkaus todellista? Tänään ajatteli hän maalarista toisin kuin eilen. Jos hän nyt tulisi ja sanoisi: Minä kadun eilisiä sanojani; tulkaa luokseni! — niin ei hän nyt menisi. Hän tiesi nyt ainaiseksi oltavansa eroitettu hänestä. Oliko Falk käyttäytynyt jalomielisesti? Eikö ollut totta, niitä hän sanoi, että hänen maineensa siitä olisi kärsinyt? Eikö ollut jaloutta se, ettei hän käyttänyt tilaisuutta ja syösnyt häntä turmioon? Liikutetussa mielentilassaan oli hitu omaa tahtoa vailla, olisi myöntynyt minne tahansa. Oliko hän nyt muuttunut? Oliko hän ollut mielenhäiriössä? Hän oli hurmaantunut omiin unelmiinsa ja mielikuviinsa ja toiminut niiden vaikutuksesta. Rakkautensa Falkiin, niin tulinen, niin vastustamaton, ei oikeastaan ollut muuta, kuin kaipausta toiseen olentoon, joka ymmärtäisi häntä, rakastaisi häntä ja selvittäisi hänelle elämän tarkoituksen. Nyt, kun Falk oli rohistunut korkeudestaan alas, tiesi hän, ettei ollut Falkiin persoonallisesti kiintynyt. Ei hän silloin olisi voinut — kestää tätä. Silloin ei hän istuisikaan täällä tyyneesti miettien. Unelmat olivat haihtuneet, kylmä todellisuus oli nyt paljastunut hänelle. Työ ja köyhyys ammottivat edessä. Hän heittäytyisi sen kitaan ja ehkä murtuisi.

Oli sekin parempi, kuin tähänastinen tylsä olemisensa.

Liikkumattomana istui hän tuolillaan, kunnes ovi avautui ja Pekka astui sisään.

— Kas tässä luulen olevan jotain sinulle. Saara — sanoi hän ja levitti sanomalehden hänen eteensä. — Tässä etsitään nuorta tyttöä, joka on tottunut ompelukoneen hoitoon ja sitähän sinä osaat?

Kyllä hän sitä osasi, kiitos äidille, ja paljon muutakin, joka nyt tulisi tarpeesen.

— Luvataan hyvä palkka, mutta niin ne tekevät aina, ei siihen tarvitse luottaa — sanoi Pekka. — Mutta voimmehan kumminkin koettaa; jollakin täytyy alkaa. Paras että lähdemme heti, sillä täällä kurkoittaa moni käsi leipäpalaa.

Saara pani hatun päähänsä ja otti huivin hartioillensa. Pekka katseli häntä hymyillen ja sanoi:

— Ellei sinulla ole yksinkertaisempaa pukua, ei kannata mennä ollenkaan. Jos tuonlaisessa hienossa leningissä esiintyy senlaisessa paikassa, lankeaa heti epäluulo ja… niin, ymmärräthän itsekin.

Saara punastui. Oliko mahdollista ettei työ-ihminen saanut esiintyä somassa puvussa, tulematta epäillyksi siivottomuudesta?

— Ehkä on parasta, että pukeudun aamutakkiini; se kait kelpaa — sanoi hän.

— Niin, sitten ostamme sinulle työpuvun; senlaisia saa valmiina, sitten sinulla vasta on oikea univormu, — vastasi Pekka.

Pekka lähti ulos, Saaran pukua vaihtaessa; ennen pitkää olivat he yksissä matkalla.

Paikka jonne menivät oli suuri ompelu-tehdas. Työ oli täydessä vauhdissa kun he astuivat sisään. Epämiellyttävä, ummehtunut ilma tuli ovessa vastaan. Äärettömän suuren huoneen, epämiellyttävänä ja täynnä kangaspakkoja, vaatteita ja tilkkuja, toisessa päässä oli hehkuvan kuuma tulisija, missä silitysrautoja kuumennettiin, siellä työskenteli kalpeita miehiä paitahihasillaan kuumeisella kiireellä. Pitkällä lattiaan kiinnitetyllä pöydällä olivat ompelukoneet kahdessa rivissä. Ne kävivät höyryllä, niiden surina ja natina tukahutti kaiken muun äänen. Useammat tytöistäkin olivat riisuneet leninkinsä ja työskentelivät paitahihoin. Silitysrauta-miehillä oli kuluneet tohvelit jalassa, joista paljaat varpaat pistäytyivät näkyviin. He polttivat savipiippua. Huone oli jaettu eri osastoihin, yhdessä valmistettiin housuja, toisessa liivejä ja kolmannessa lakkeja. Tätä paitsi oli vielä kaksi samanlaista kerrosta, nekin täytettynä samanlaisilla koneilla, kangailla ja työväellä.

Vihdoinkin tuli työnjohtaja. Hänelläkin oli savipiippu suussa Saaran kanssa puhuessaan. — Ei hän nyt tarvinnut lisäväkeä, mutta ei tavannut koskaan ajaa poiskaan työtä etsiviä ja siksi voisi Saara tulla seuraavana päivänä. Siksi katsoisi hän jotakin tehtävää hänelle. — Palkasta ei puhuttu mitään.

Ennen seitsemää seisoi Saara seuraavana päivänä tehtaan, ovella, varroten sisälle pääsöä. Hänellä oli uusi pukunsa ja voileipiä taskussa. Ei ehtinyt näet päivälliselle kotiin.

Hänelle osoitettiin paikka erään koneen luona ja annettiin pari raitaisia housuja n:o 33 ommeltavaksi ja kerä valkeata ja punaista nauhaa kaulattimiksi. Siinä hän nyt istui.

— Tahdotteko näyttää minulle, kuinka tämä on tehtävä? — kysyi hän hiljaa naapuriltaan.

Ei mitään vastausta. Naapuri ei katsonut sinne päinkään. Saara kääntyi toiseen naapuriin, tämä istui yhtä liikkumattomana, ei piirrekään kasvoissa ilmoittanut, että hän oli kuullut pyyntöä. Johtaja tuli hänen luoksensa.

— Olette kait huomanneet tuon sääntö-ilmoituksen seinällä? — sanoi hän. — Minun on pakko sakoittaa teidät 10 centiä.

Nyt ymmärsi Saara miksi eivät naapurit vastanneet. Se olisi maksanut 10 centiä, osan päiväpalkasta. Ei Saara kysynyt enää. Hän tarkkasi toisten työtä ja teki sitte samoin. Päivällisajan tultua ei hän ollut vielä päättänyt toista paria. Kuului pillin piipatus, kuin taijan voimasta taukosi koneiden surina ja hiljaisuus, joka sitä seurasi oli lähes kauhistuttava. Helpoituksesta huoahtaen riensivät neulojat paikoiltaan; kaikki ojentelivat ruumistaan, muutamat juoksivat ulos nähdäksensä vilahduksenkin auringosta ja siintävästä taivaasta ja hengittääksensä tuota raskasta ilmaa Chicagon tomuisilla kaduilla päivällisaikana; toiset taas kiiruhtivat ruokakoreilleen ja ahmivat halukkaasti ruokavaransa. Ne jotka olivat paremmissa varoissa saivat 2 centin maksusta kupin laihaa teetä keittiöstä ja pari sokuripalaa. Muutamilla ei ollut ruokaa ollenkaan, he paastosivat iltaan asti. Sillä tavalla säästivät enemmän.

Saarasta tuntui kuin koko ruumis olisi rikki muserrettuna. Särki niin! Nojaava asento, kuumeinen kiire, — ei hän tahtonut jäädä, muista jälille — vaikuttivat, että kädet tuntuivat olevan pois jäseniltään ja selkää, kolotti ankarasti, kun koetti sitä ojentaa.

Useammat tovereistaan näyttivät skandinaaveilta, toiset taas saksilaisilta ja irlantilaisilta. Kaikki ne katselivat häntä, kukaan ei puhunut mitään, hän oli liian väsynyt puhutellaksensa heitä.

Tuo armahtamatoin vihellys kuului uudestaan, samassa sekunnissa alkoivat koneet käydä. Kuten sotahevoset, hyökkäyshuudon kuultuaan syöksyvät paikoilleen, juoksivat ompelijattaretkin koneensa ääreen; miehet haukoittelivat viimeistä kertaa, uudestaan tarttuessaan raskaisiin silitysrautoihinsa.

Saara istui kärsivällisenä muiden joukossa ja ennen pitkää lenteli housuja, takkeja ja liivejä sadottain ilmassa ja valmiit kulkivat kädestä käteen. Viiden ajoissa luuli Saara pyörtyvänsä. Eräässä loukossa keksi hän suutakoneen jäisine vesineen, sen ylipuolella oli luettavana: Kaksi centtiä kootaan lauantaisin jäävedestä. Saara meni sinne Se oli kumminkin jotain muutteeksi, sai edes oikoa jäseniään. Hän huomasi erään kaksitoistavuotiaan tytön seisovan luuta kädessä ja seuraavan häntä katseillaan. Hän muisti, että samat halukkaat katseet olivat päivällisaikana seuranneet ruokakoreja ja myttyjä. Pienoisella itsellään ei ollut mitään muassaan. Saara pisti käden taskuunsa ja otti esille yhden jälelle jääneistä voileivistään. Pienokainen pudisti kieltävästi päätään. Saara laski leivän hänen käteensä, mutta eräs toinen pieni tyttö kuiskasi:

— Ei Rosa uskalla, häntä rangaistaan, jos hän syö jälkeen päivällisajan.

Saara palasi paikalleen, mutta työhön ryhtyminen tuntui mahdottomalta. Korvissa suhisi, hän ummisti silmänsä ja vaipui tuolinselkänojaa vasten. Äkkiä kohotettiin tuoli voimakkaasti ylös ja laskettiin taas lattialle. Saara kuuli huudon: "työhön!" Hän aukaisi silmänsä ja näki johtajan takanaan.

— Kuinka paljon sitte saan tästä työstä? — kysyi hän tietämättä, kuinka se oikeastaan tapahtui.

— Sen saat kuulla viikon loputtua, — vastasi johtaja ivallisesti. Hän tarttui Saaran ompelemiin housuihin ja tarkasteli niitä. — Sinä näyt osaavan hienompaa neulomusta, — sanoi hän — kyllä sen pian tulet unohtamaan. Ei kestä kauan ennenkuin opit tehdasneulomusta. No, jatka vaan, niin ansaitset enemmän.

Saara loi katseen kelloon. Ei koskaan se ollut hitaammin kulkenut, kuin tänään. Se muistutti kotikelloa pappilassa. Kuinka hirmusta oli tuo yksitoikkoinen naputus ollut sinä päivänä kun hän läksi, ainoa ääni joka häiritsi kuoleman tapaista hiljaisuutta. Pois, pois kaikki muistot, nyt piti tehdä työtä, ei muuta kuin työtä! Kolme neljännestä jälellä. Saara ojensi väsyneitä käsiään ja alkoi uudestaan. Hyvää tahtoa vaan, ensi päivät olivat aina vaikeimmat. Hiukset olivat likomärät rasituksesta, kasvot ja kaula mustat tomusta, joka täytti ilman. Ohimoissa takoi, kuin sadalla vasaralla. Vihdoin kuului vapautuksen vihellys, kun hänen kolmas parinsa oli juuri valmistunut. Tytöt heittivät pois työnsä, siivosivat ja öljysivät koneensa. Keräytyivät sitte vesisäiliölle viruttamaan pahinta pölyä pois. Vihdoin sai Saarakin huivin olalleen ja läksi piinahuoneestaan. Käytävissä, missä tunkeili väkeä toisista kerroksista, oli myöskin seinillä ilmoituslippuja. Yhdessä niistä seisoi:

"Ompelijattaret eivät saa syödä käytävissä eikä muuallakaan huoneissa. Pysykööt oikealla puolella alasmennessään ja vasemmalla ylöskäydessä. Ei saa kulkea käsityksin, eikä puhua toisilleen, kukin kulkekoon yksitellen. Joka näitä sääntöjä rikkoo, hän tulee eroitettavaksi." Toinen sääntö kuului: "Neulojattarien tulee työhön ryhtyä kl. 6,45, elleivät tahdo sakoilla maksaa viivytyksiä."

Kaikista sakkoja, puhumisesta, syömisestä, jopa toista kädestä pitämisestäkin. — Ja tämä vapaassa Amerikassa?…

Saaran kotiin tullessa seisoi Pekka ovella vartoomassa.

— Anna anteeksi Saara, mutta olin niin utelias kuullakseni miten on onnistanut ensi päivänä, — sanoi hän.

— Oh, oikein hyvin, — vastasi Saara. Pekka katsoi häntä kasvoihin.

— Oletko hyvin väsyksissä?

— Olen niin väsynyt.

Katsos, alku aina hankalaa, En koskaan unohda väsymystäni alkaessani työtäni. Monet päivät oli senlainen särky jäsenissä, kuin olisin irlantilaisen mäsäksi pieksemänä. Mutta sittemmin tottuu, katsos ja tulee karaistuksi. Tule nyt, niin syömme yhdessä oivan pihvipaistin; sinä tarvitset voimakasta ruokaa, minä tiedän paikan, josta saamme hyvän illallisen viidellätoista centillä.

— En voi, en tänään Pekka, kiitos ystävyydestäsi! Voin jo pahoin ajatellessanikin ruokaa.

— Minä kyllä tunnen tuon — vastasi Pekka — mutta, katsos, ruokaa sinä juuri tarvitset.

— Ei, ei, jätä minut; en tarvitse muuta kuin lepoa.

Saara sanoi hyvää yötä ja meni asuntoonsa. Pekka jäi ovelle seisomaan ja pudisti päätään. Saaran päästyä huoneesensa heittäytyi hän vuoteelle riisuuntumatta, ei huolinut peseytyäkään. Hän ummisti silmänsä, tuntui niin suloiselta oikaista jäseniä ja levätä selkää. Tätä vartenko hän siis oli tullut? Jos joka päivä tulisi samanlaiseksi, ei hän kauan kestäisi. Mutta sai luottaa Pekan kokemukseen. Ehkä kylläkin karastuisi, sekä ruumiillisesti, että henkisesti, tylsistyisi ja kyllästyisi kaikkeen parempaan — tulisi oikeaksi työkoneeksi. Herra Jumala, minlainen tulevaisuus! Hän oli liian väsynyt itkeäksensäkin; muuten tuntui kuin voisi itkeä hillittömästi. Kaikki pyöri ajatuksissa, selvittämättömässä sekamelskassa. Vanhat muistotkin yrittivät uudistua, vaan ei hän niitäkään voinut ajatella, ne kulkivat vaan ohi uhkaavina kuvina! Ei hän voinut nousta ja käydä vesisäiliölle eteiseen. Jospa vaan saisi lasillisen raitista vettä! Voi! jos saisi näin nukkua ja kuolla!… Itaalia… palmut… Monte Pineio… Rooman kirkot… valhetta, kauhistuttavaa valhetta kaikki. Ei senlaista maailmaa löytynytkään, ja jos löytyikin, niin ei sitä hänelle kumminkaan ollut. Elämä oli hänelle helvetti ja sinä kait se pysyisikin. Olihan hänellä nyt tuo ikävöitty vapaus. Niin, vapaus orjuuteen, kärsimyksiin, nälkään ja kuolemaan, jos kävisi liian raskaaksi. Ja kumminkin valitsi hän tämän, ennen kuin palata hänen luoksensa… "Ja nyt rakkaat sanankuulijani, pyydän teitä rukouksiinne yhdistämään…" Oh! Sitä oli hän uskaltanut! Ei, tuhat kertaa ennemmin kuolla nälkään! … Saaran pää vaipui tyynylle ja uupuneena nukkui hän.

Kello oli jo kuusi, kun hän heräsi seuraavana aamuna. Voi! kello 6.15 piti työn alkaman ja hänellä oli pitkä matka. Hän yritti nousta vuoteeltaan.

Hän huudahti, sillä koski niin kauheasti kangistuneihin jäseniin. Hän ponnisti voimiansa ja nousi, peseytyi ja kampasi tukkansa, teki itsellensä muutaman voileivän, joi vettä ja lähti kidutuspaikalle. Sama surina, sama vastenmielinen haju, sama kuumeinen kiire, kuin edellisenäkin päivänä; ja tätä täytyi kestää saadaksensa itsellensä leipäpalan ja ansaitaksensa työjuhtain voudin taskuihin lukemattomia taalereja.

Sinä päivänä tutustui Saara useampaan toveriinsa. Useammat olivat vastatulleita, saman ilmoituksen johdosta, kuin Saarakin. He olivat työskennelleet ennen toisissa paikoissa ja heidän kuvauksensa niistä olivat yhtä surkeita. Kolmekymmentä centtiä oli korkein päiväpalkka; kuinka voi sillä, saada asunnon, vaatteita, kenkiä ja ruokaa? Ne jotka asuivat vanhempiensa, luona tulivat jotakuinkin toimeen, mutta kuinka monta oli niitä? Useammassa paikassa tutkittiin illoin taskutkin, jos oli varastettu tilkkuja, lankaa tai nappeja.

Saara oli päättänyt kestää koko viikon, nähdäksensä kuinka paljon ansaitsi.

Viime päivät kuluivatkin jo huokeammin, hän valmisti jo neljä paria päivässä housuja. Sykkivin sydämmin odotti hän lauantaina palkan saantiaan. Maksettiin vuorotellen, kukin näytti lippunsa, jonka oli saanut työhön tullessaan. Jos ken oli lippunsa kadottanut, jäi hän palkatta.

— N:o 27… katsotaanpa… Kahdessa päivässä neulonut 3 paria housuja à 5 centtiä se tekee 30 centtiä; viisi päivää 4 paria; tekee yhteensä 1:30.

— Mitenkä sanoitte? — huudahti Saara. — Koko viikkosenko palkka ei olisi muuta kuin yksi dollari ja kolmekymmentä centtiä?

— Ei teitä siihen kukaan pakoita, — vastasi rahastonhoitaja välinpitämättömästi — höyrystä ja koneen kulumisesta menee 20 centtiä, jäävedestä 2 centtiä, 25 centtiä sakkoa 1/2 tunnin myöhästymisestä ja… kas, teilläpä on suuri sakkoluettelo… tekee yhteensä… Jäätte yhtiölle velkaa 15 centtiä.

Ympäristöstä kuului armoton tai katkera naurun tirskutus. Ei Saara vielä ymmärtänyt kaikkia.

— Onko tarkoituksenne jättää minut palkatta koko viikkoisesta rasituksesta? — kysyi hän kyynelsilmin.

— Noudattakaa laitoksen sääntöjä… Neulokaa useampia pareja päivässä… No, saamme kait antaa velan anteeksi… Seuraava, N:o 28!

Saara tungettiin oheen. Sydän tykki ja silmät säihkyivät kiukusta. Hän katseli ympärilleen, ei missään osaa-ottavaisuutta, kukin ajatteli omaa ansiotansa ja riittäisikö se onnellisesti kaikkia tarpeita peittämään. Hän kääri huivin ympärilleen ja lähti. Tälläkö tavalla siis nuo ihmiset rikastuivatkin ryöstämällä, varustamalla ja pettämällä tulokas raukkoja, jotka eivät tunteneet heidän juoniansa ja etsivät heiltä työtä. Syy miksikä useammat olivat niin terveen näköisiä oli siinä, etteivät he viipyneet siellä viikkoa kauemmin. Ja tänlaista tapahtui niin kutsutussa kristillisessä seurakunnassa ja lain turvissa. Hän kertoi kaikki Pekalle, joka suuttumuksesta tykkänään raivostui. Hän tahtoi hirttää, polttaa, säpäleiksi silpoa asianomaiset.

Varhain maanantai aamulla seisoi Pekka tehtaan ovella, pyytäen päästä sisälle. Hänellä oli tärkeitä asioita tehtaan tarkastajalle. Hän osoitettiin toiseen kerrokseen. Tarkastaja tuli, kohteliaasti hymyillen hänelle, mutta Pekka astui uhkaavana hänen eteensä keskilattialle ja huusi, jotta kuului kautta koko kerroksen:

— Tiedättekö olevanne varas, ryöväri, ihmissyöjä joka imee köyhäin vaivasten viimeisen verenpisarankin, jotka antautuvat teidän juoniinne. Tiedättekö olevanne Chicagon suurin roisto, ja se on paljon se. Teidät pitäisi hirtettämän korkeimpaan puuhun, pilkkanauruksi ohikulkeville kunniallisille ihmisille…

Tarkastaja kalpeni ja soitti hätäisesti kelloa. Kaksi miestä syöksyi sisään.

— Ulos tuo mielipuoli! — huusi hän kääntyen selin ja mennen seuraavaan huoneesen.

Mutta Pekka näki, miten työmiehet kumartuivat alemma, vaihtaen keskenään salaisia katseita ja hymyilyjä ja että he itse teossa olivat suuresti kiitollisia hänelle. Nyt oli hänellä täysi työ torjuessaan miehiä päältään. Nousi ankara kahakka.

— Enpä tahtoisi olla sinun takissasi meidän Herramme tuomio-istuimen edessä, — huusi Pekka tarkastajan jälkeen. Mutta samassa viskattiin hän alas käytäviä. Ensin luuli hän säärensä taittuneen, mutta sitten huomasi hän kaikki olevan "all right." Oli vaan saanut muutamia naarmuja ja reiän päähänsä, joka vuosi ankarasti verta, mateli kaivolle ensin ja kömpi sitte kotiin. Oli sydän kumminkin kevennetty, — kosto oli suoritettu, kosto, jonka hän oli velkapää Saaralle, houkutellessaan hänet tuonne varkaan pesään. He päättivät seuraavana päivänä neuvotella Pekan asuntokumppanien kanssa, jotka ehkä tiesivät antaa neuvoja. Omat työnsä unohti Pekka tykkänään. Ensin oli Saaralle saatava vakinaista työtä.

[Tässä ja seuraavassa luvussa esitellyt työväen elämän kuvaukset perustuvat kaikki todellisuudelle. Katso: Miss Nelsonin "The slave girls of Chicago", ja Helen Campbell'in "The prisoners of Poverty".]

XXV.

Kuinka kurjat ja likaiset olivat nuo työväen asunnot!

Useammat näistä rakennuksista ovat ennen olleet komeita ja hienoja, vaikka sittemmin ovat käyneet kurjiksi rappeutuneiksi hökkeleiksi, toiset taas ovat varta vasten perustetut, tyhjiinimeäksensä nuo raukat, jotka ovat pakoitetut sieltä suojaa etsimään. Useammat näistä työväen asunnoista ovat puuhuoneuksia, monikerroksisia ja seinät niin lahonneina, että niistä voi irroittaa palan palalta.

Katot rikkinäiset, joista vesi valui asunhuoneisiin, joissa ei ole minkäänlaisia ilman puhdistuskeinoja, vaan kukin saa sitä hankkia miten parhaaksi näkee. Sairauden ja rikosten pesiä, minne ei oikeusmiehet. eikä hyväätekevät naiset rohkene astua, pelosta, etteivät pelastautuisi sieltä ehein nahoin ja missä pappeja kohtaa kiroukset, sadatukset ja pilkkanaurut. Senlaisen huoneuston ohikulkiessa on se kuin auringon paisteessa loikoileva lihava kissa. Kaikki niin tyyntä ja tyhjää, siksi että asukkaat ovat väsymättömässä taistelussa leipäpalan edestä. Mutta iltasin vilisee niitä, kuin rottia pesiinsä, silloin leimautellaan kirouksia ja vihaa uhkuvia sanoja; silloin ajatellaan murhayrityksiä, silloin liittoudutaan kapinoihin ja asetellaan salakaivoksia, jotka jonakin päivänä räjäyttävät koko kaupungin.

Tänlaiseen meidän vuosisatamme yhteiskuntajärjestystä vastaan taistelevaan pesään vei Pekka Saaran seuraavana aamuna. Olihan hän jo ollut siellä sinä kauhistuttavana yönä, kuin turvattomana oli harhaillut meluavassa jättiläiskaupungissa. Hän tunsi heti ympäristön. He kulkivat ahtaan pihamaan poikki missä hiljalleen virtasi mustanharmaa likavesi viemärissä, joka oli jossakin sulkeutunut, sillä vesi seisoi melkein tyyneenä. Seinän vierustalla oli rivi tynnyreitä ja rikkinäisiä laatikoita, minne oli viskattu ruuan jäännöksiä ja törkyä. Niistä leveni inhoittava löyhkä. Silloin tällöin avautui ikkuna, josta viskattiin likavesiä alas pihalle, tai pudistettiin pölyisiä matonrepaleita. Muutamia rikkinäisiä huonekaluja oli tapuloittuna kartanolle; melua kuului eräästä huoneesta ja polisi tuli sieltä ulos kantaen kehtoa sylissään erään naisen seuraamana, joka näöltään oli enemmän raivostunut paholainen, kuin ihminen, takkuisille hiuksineen ja repaleisille pukuineen, pitäen lasta käsivarrellaan.

— Sinä et ota kehtoa, kuuletkos? — kirkui hän huonolla englannin kielellä ja tarttui siihen vapaalla kädellään, taistellen polisia vastaan. — Sinä et ota kehtoa, vie vaan kaikki muu roska herrasväellesi, madeletti carnoglie, mutta, kehtoa et saa; se on pienokaiseni kehto, — ja hän alkoi itkeä ja suudella ja hyväillä kääryä käsivarrellaan.

— Rauhoitu nyt, — sanoi polisi — En minä mitään vie, puhdistan vaan huoneen hyyryläiselle, joka voi maksaa vuokransa. Sinä saat etsiä toisen onkalon madellaksesi.

Nainen vaipui ruvan ja ruhkan sekaan ja alkoi vaikeroida:

O dio mio! o madonna mia! o misero, misero… madeletti carnoglie, bestie damnasti!

— Mitä on tekeillä? — kysyi Saara lähestyen.

— Vanha juttu, vuokra maksamatta; minä olen saanut käskyn karkoittaa perheen asunnostaan — vastasi polisi kohteliaasti.

— Kuka on talon omistaja? — kysyi Pekka — En ole sitä koskaan kuullut, vaikka itsekin asun täällä.

— "Pyhä kolminaisuus" — vastasi polisi vakavasti.

Pekka purskahti nauruun.

— Ja "pyhä kolminaisuus" karkoittaa naisia ja lapsia asunnostaan muutaman kurjan kolikon vuoksi?

— Kuinka suuri summa on kysymyksessä? — kysyi Saara tarttuen kukkaroonsa.

— Vaan kaksi dollaria — vastasi polisi.

— Ja kahden dollarin vuoksi alistautuu varakas kirkko moiseen halpamaisuuteen, — sanoi Pekka. — Tässä näet, Saara, minlaisia he ovat.

— Asiatoimissa ja yrityksissä ei senlaiset tule kysymykseen, sanoi polisi. — Kirkko ei niitä hoida, vaan asioitsija kokoo vuokrat.

Saara ei puhunut mitään. Hän otti kaksi dollaria kukkarostaan ja antoi polisille.

— Ja nyt toimitatte huonekalut paikoilleen uudestaan!

Polisi nosti kohteliaasti kypäriään ja alkoi laahata sisään rikkinäisiä huonekaluja. Nainen oli koko ajan vaikeroiden puristanut lasta rintaansa vastaan. Äkkiä tajusi hän mitä oli tapahtunut. Viljavina vuosivat kyynelet ja hän heittäytyi polvilleen Saaran jalkoihin, tarttuen hänen käteensä, suuteli hän sitä kunnioituksella, huudahtaen:

— O, bellissima signora! Dio te benedice! Antonio, proveretto Antonio… e bono… on hyvä, mutta juo, juo signora. Tuli päihtyneenä yöllä kotio signora… nukkuu lattialla… eikä herää. Antonio e bono, signora, ansaitsee paljon rahaa, möi bananeja; appelsiineja ja pähkinöitä, mutta sitten tuli polisi, otti rahat ja sanoi Antonion täytyvän saada licenseä… Antoniolla ei ole licenseä… ei rahaa licenseen… silloin alkoi Antonio juoda ja minä pesemään lattioita… sitte sairastui Baby; minun täytyi jäädä Babyn luo, ei mistään kahta taaleria vuokraan… ja Antonio oli päihtynyt. Maledetta America… Jumala siunatkoon sinua ja omaisiasi!

Saara kiiruhti pois; moinen alku ei aavistanut hyvää. He astuivat suureen eteiseen, joista pääportaat johtivat ylös, siellä löyhkäsi sama ummehtunut ilma. Portaita valaisi suuri ikkuna katossa, joka läpäisi vuosikymmenien pölyn takia vaan harvoja valonsäteitä. Sitä ei ollut milloinkaan puhdistettu, sadevesi vaan virutellut. Muutamat ruudut olivat särkyneet, reikiin oli pistelty repaleita.

— Menkäämme ensin akan luoksi, joka lainasi minulle lautasia ja kuppeja, silloin kun ensi kerran olit täällä, — sanoi Pekka. — Hänellä on hauskan näköistä asunnossaan, itse hän on hyvänlaitainen ja ystävällinen, elä välitä siitä, että hän kuulee huonosti ja on uudestaan tullut melkein lapseksi.

Pekka naputti ovelle ja astuivat sitte sisään. Huone oli kadulle päin. Puhtaat, valkeat verhot riippuivat ikkunoissa, kukkia vanhoissa astioissa oli ikkunalaudalla. Vuode valkoisine peitteilleen oli yhdessä nurkassa, keskilattialla petsattu pöytä neljän tuolin ympäröimänä, niiden joukossa keinutuolikin. Pöydällä oli kahvikannu ja ruuan jäännöksiä. Eukko istui keinutuolissa. Silmälasit nenällä kutoen sukkaa.

— Hyvää päivää äitiseni, — sanoi Pekka ja ojensi hänelle kätensä. —
Onko Lizzie kotona?

Vanhus katseli silmälasiensa ylitse.

— Kas vain, Pekka! — sanoi hän. — Ja teillähän on vieraitakin muassanne?

— Eräs tuttavani maalta, joka on työnhaussa kaupungissa, aikomuksemme oli kysyä Lizzieltä eikö siellä olisi jotain, missä hänkin työskentelee.

— Niin, niin, Lizzie läksi juuri ulos, mutta tulee pian takaisin; tehkää hyvin ja istukaa siksi. Niin, niin, ei meillä aina ole näin hienoa ollut; on meilläkin ollut puutetta, onpa niinkin.

Pekka kuiskasi Saaralle:

— Nyt huomaan hänen tulleen hyvään alkuun, minä menen huoneeseeni nyt, niin saatte Lizzien kanssa puhua vapaammin. — Minä menen ulos hetkiseksi, tulen pian takaisin, — huusi hän mummon korvaan.

Eukko nyökkäsi päätään ja Pekka lähti.

— Niin, niin olen minäkin kokenut yhtä ja toista — jatkoi eukko nähtävästi mielissään saatuaan puhekumppanin.

— Ensin asuimme Tennesseessä ja sotavuonna menetimme kaiken tavaramme. Sitten muutimme tänne, mutta ei mikään onnistanut; mieheni sairastui ja kuoli, Lizzie oli silloin viisitoistavuotias, mutta työhön hänen täytyi ansaitaksensa leipäpalan.

Sittemmin on käynyt, niinkuin voi toivoakin. Hän on työskennellyt paitatehtaassa, kenkätehtaassa, räätiverstaassa, mutta sai aina pieniä palkkoja ja tuli kalpeaksi ja sairaaksi. Luulin jo hänenkin kadottavani. Väliin oli ruokaa, väliin kärsittiin nälkää, toisinaan makasi hän viikkokausia sairaana, pikku raukkani, silloin ei ollut mitään tuloja. Mutta nyt on hän, Jumalan kiitos virkistynyt, on pulska kuin terveys itse, muutenkin on kaikki nyt hyvin, ei mitään puutetta.

— Missä työssä hän nykyään on sitte? — kysyi Saara.

— Niin, en minä oikeastaan tiedä; suuremmaksi osaksi on se yötyötä, monestikin tulee hän kotiin vasta aamusella. Nyt sanoo hän saaneensa ystävän, joka on hänelle niin hyvä. Niin, Jumala heitä molempia siunatkoon! Hän on kelpo tyttö. Raskasta on köyhyys sille, joka on nähnyt parempia päiviä, Mutta kunhan lapset ovat siivoja ja kulkevat Jumalan teillä, on se lohdutuksena puutteessakin.

Oven avautuminen keskeytti, puheen ja Lizzie astui sisään. Hän oli komea tyttö, muhkea varreltaan ja soma ryhti. Silmät tumman ruskeat, huulet punaiset ja täyteläät, nenä karkea, jonka pieni taipumus ylä-ilmoille lisäsi kasvojen ynseätä ilmausta. Poskipäät hieman ulkonevat, iho lämpimän ja vähän kellervän näköinen. Muotihatun alta näkyi kiharoittu tukka veikistelevänä esiin pistäytyvän. Puku oli aistikas, jos kohta ei kallis: hänellä oli hansikkaat ja päivänvarjostin. Ei hän työntekijältä näyttänyt. Hän loi hämmästyvän katseen Saaraan ja katsoi kysyvästi äitiä.

— Täällä on eräs Pekan tuttavista, joka haluaisi työtä samassa paikassa, kun sinäkin olet — sanoi äiti.

Saara kuuli katkeran naurunpurskahduksen ja huomasi Lizzien punastuvan äkkiä mennessään vaatesäiliön luo riisumaan hattua ja hansikoitaan.

— Kyllä hänet silloin on neuvottu oikeaan paikkaan — mutisi hän.

— Tekisitte minulle suuren palveluksen, jos antaisitte minulle jonkin hyvän neuvon, sillä olen aivan vieras kaupungissa ja äitinne kertoi teillä olevan hyvää työtä, — sanoi Saara vaatimattomasti.

Lizzie kävi tulipunaiseksi ja silmissä välähteli tuli.

— Vai niin hän sanoi, — mutisi hän järjestellen tukkaansa kuvastimen edessä. — Helpostihan voitte ottaa tämän viran.

Saara katsoi häntä hämmästyneenä. Ei hän ymmärtänyt.

Lizzie asettui hänen eteensä ja kysyi äreästi:

— Mitä te oikeastaan tahdotte? Miksi tunkeuduttu huoneeseni? Tuletteko vakoilemaan minua?

Saara säikähtyi.

— Vakuutan kääntyneeni teidän puoleenne puutteen takia — sanoi hän.

— No, jos tahdotte tietää minun työni, niin sanon sen kernaasti. Sama työ on kyllä teillekin avoinna: myökää itsenne!

— Myödä itseni, — toisti Saara. — Mitä te tarkoitatte?

— Tarkoitan, että se on ainoa joka kannattaa täällä Chicagossa, — vastasi Lizzie. — Kuudentoista tunnin ahkerasta työstä saa huonon palkan, mutta naisellinen kauneus palkitaan runsaasti.

Saara tuli hehkuvan punaiseksi ja tunsi ruumiinsa vapisevan. Minne hän oikeastaan oli tullut? Ei koskaan ollut tänlaista kuullut, ei koskaan senlaista lukenut, mutta mieleensä kuvastui isojen kaupunkien paheiden ja siivottomuuden kurjuus, Falkin kertomusten mukaan.

— Te punastutte kauhusta ja häpeästä. Olette itse kait pyhimys, sisar jollekin senlaiselle, joka päivällä ajaa komeissa vaunuissaan mahtavana ohitsemme, jotta lika pyöristä räiskyy päällemme, mutta iltaisin kernaastikin viihtyy seurassamme, sill'aikaa kun vaimonsa luulevat heidän istuvan tärkeissä kokouksissa ja valtion ja yhteiskunnan asioita hoitamassa. Ho, ho, ho, ho! — Lizzie nauroi kauheasti. — Oh, minä vihaan heitä! — jatkoi hän puistaen nyrkkiään — Jos tietäisitte kuinka he meille puhuvat, ja sitä täytyy kärsiä.

— Lizzie vaipui tuolille ja puhkesi itkuun. — Katsokaa, hauskaa se ei ole? Mitä sitte on tehtävää?

Toivoton epäilys täytti Lizzien huudahduksen. Se viilsi Saaran sydäntä. Hän istui kuin kivettyneenä katsellen Lizzie'ä ja silmänsä täyttyivät kyynelillä.

— Ettekö luule minun koittaneen elättää itseäni rehellisesti? jatkoi Lizzie, — mutta se ei käy, se ei käy. Olen tehnyt työtä, niin että nahka on sormista irtautunut; olen ommellut yökaudet, kunnes olen uupuneena nukkunut paikalleni; olen istunut tehtaalla kuumeesta vapisevana ja yskinyt niin, että sydän on ollut rinnassa haljeta, vaan ansaitakseni päiväpalkkani. Mutta se ei käynyt. Jos on päivän kipeä, velkaantuu heti; lääkärikin on maksettava; ja sitten kunnekaan kykenemättömänä eroitetaan paikastaan.

Hän pysähtyi hengittääksensä ja jatkoi sitten:

— Jos olisin yksin, olisin kernaasti nähnyt nälkää ja viimein kuollut, sairaalaan, mutta hän tuossa — Lizzie osoitti äitiä — en voinut nähdä hänen kärsivän vilua ja nälkää, hänen, joka on nähnyt parempiakin päiviä, ei, sitä en voinut kestää. Minä mietin pitkinä öinä kun kuume esti minut nukkumasta, mietin kaikkia mahdollisia, mutta kaikki tiet olivat minulle suljetut paitsi yksi. Minä valitsin sen, Jumala minua armahtakoon! Äiti raukkani, hän ei sitä tiedä, hän luulee tyttärensä rehelliseksi ja kunnialliseksi. Jumala häntä suojelkoon totuutta tuntemastakaan!

Lizzie puhkesi uudestaan kiihkeään itkuun. Saara nousi ja vastustamattoman voiman vaikutuksesta heittäytyi hän Lizzien eteen polvilleen ja painoi päänsä hänen syliinsä. Olihan hänkin tullut myydyksi miehelle, jota hän nyt kammosi. Lizzie silitti molemmilla käsillään hänen päätänsä:

— Sinä et halveksi minua, et käännä selkääsi minulle! Kiitos, kiitos!

Hän kumartui suutelemaan Saaraa otsalle. Sitten hän hämmästyi tekoaan kauhistuneena.

— Anna anteeksi! — sanoi hän — Suo anteeksi! Ja… elä puhu mitään!

Saara meni hiljaa ulos. Kun Pekka tuli, löysi hän Saaran istumassa rappusilla silmät itkusta punaisina.

XXVI.

Etkö saanut mitään neuvoa kysyi Pekka viattomasti.

Saara pudisti päätään. Pekka katsoi häneen.

— Oletko sairas, Saara? Lähdemmekö kotiin? kysyi hän.

— Ei, voin vallan hyvin… Mennään vaan edemmäs.

— Silloin on paras mennä ylös kappaompelijattarien luo; ne ovat kumminkin kotona, — sanoi Pekka.

He menivät ylös käytäviä ja pitkän eteisen läpi. Pekka noputti ovelle. Kuului heikko: "astukaa sisään!" He astuivat huoneesen, joka oli noin 10 jalan suuruinen kultakin sivulta. Katto oli matala ja aleni vielä ikkunaan päin. Keskilattialla oli suuri pöytä, johon ompelukoneet olivat kiinnitetyt. Pöydän ympärillä istui kuusi naista ommellen, kuin jos henki olisi ollut kysymyksessä. Lattialla oli suurissa kasoissa sekä valmiita että puolivalmiita kappoja, joiden välissä lattialla istui kaksi, noin kahdeksan ja kuuden-vuotista tyttöä, jotka ratkoivat harsouslankoja valmiista vaatteista.

Eräässä loukossa oli vuode, jossa lepäsi kalpea, laiha olento, niin hiljaa, kuin kuollut. Korahteleva hengitys oli ainoa elonmerkki. Etäämpänä vuoteesta, niin kaukana ettei sairas siihen itse ylettynyt oli lääkepullo-pöytä. Ilma huoneessa oli niin ummehtunut, että Saara ehdottomasti vetäytyi askelen taaksepäin. Naiset olivat sairaan näköisiä. Kasvoissa ilmaantui väsynyt, elämään kyllästynyt piirre; olkapäät olivat, eteenpäin taivuksissa, rinta vaipunut sisälle, hiukset vanuksissa. Kädet liikkuivat, kuin näkymättömän voiman vaikutuksesta. Koneiden surina tukahutti kaiken keskustelun, ja silmät seurasivat työtä, ikäänkuin ei maailmassa muuta olisikaan kuin kappoja ja ompelua. Ompelijat rasvatäpläisine pukuineen muodostivat omituisen vastakohdan hienoille silkkivuorisille kapoille, kärpän tai pensylvaani nahan koristamme reunuksineen. Noin 30-75 dollariin kappale. Saara huomasi, että muutamat hienommista kapoista olivat asetetut sairaalle peitteeksi.

Naiset nostivat päätänsä oven avautuessa, mutta heti kävi katse taas työhön ja kädet liikkuivat yhtä kuumeisella kiireellä.

— Hyvää huomenta! — sanoi Pekka sisäänastuessaan. — Aina yhtä ahkerina!

Ei mitään vastausta. Ei kukaan käskenyt heidän istua ja koneet surisivat samalla kiivaudella.

— Täällä on eräs, joka haluaisi työtä — jatkoi hän säikähtymättä. —
Olisiko teillä jotain senlaista, joka kannattaisi.

Pitkä äänettömyys.

— Joka kannattaisi? — vastasi vihdoinkin lähinnä istuva työstään taukoamatta. — Silloin on paras kääntyä heti toisaalle.

— Mutta ansaitsettehan elatuksenne kumminkin ja ehkä vähän päällekin, — sanoi Pekka.

— Viisikymmentä centtiä päivässä; onko se sinusta tarpeeksi kuudentoista tunnin työstä? Hän joka on taitamatoin saisi tuskin kahtakymmentäviittä.

Saara kumartui tarkastamaan erästä takkia. Kuinka keveä ja hieno se oli! Saaralle tuli halu koittaa sitä. Voi ne, joilla oli varaa, näitä ostaa, eivät ymmärtäneet, että joka piste ompeluksessa, oli särkynyt sirpale ihmiselämää!

— Kuka näitä takkeja kaupitsee - kysyi Saara.

— Sitä emme tiedä. Ompelemme juutalaiselle, joku tuo meille kankaat ja maksaa palkan kappaleluvulta. Hän taas tekee työtä jonkun toisen palveluksessa ja se taas vuorostansa on myöskin toisen työssä. Löytyy niin monta välittäjää, jotka ansaitsevat meidän työstämme, että itsellemme ei jää mitään voittoa.

— Mutta niiksi ette työskentele tehtaissa? — kysyi Saara. —
Siellähän saa ainakin huoneen ja lämpimän ja höyryn ilmaiseksi.

— Miksi emme? — jatkoi sama, joka tähänkin asti oli puhunut. — Siksi että varakkaat ansaitsevat enemmän säästäessään huoneen vuokran, lämmön ja höyryn. He ovat keksineet, että me yhtä hyvin voimme työskennellä kotona jolloin saamme itse hankkia kustannukset. He keinottelevat miten vaan enemmän ansaitsisivat meidän kauttamme; meillä on muka liian suuret tulot, — lisäsi hän katkerasti.

— Itse pitää meidän hankkia langat ja maksaa niistä juutalaiselle kaksinkertaiset hinnat — sanoi eräs toinen. — Muuten emme saa häneltä työtä ollenkaan.

— Mutta sittepä me hankimmekin heidän hienoille naisillensa keuhkotaudit, — sanoi kolmas nauraen ja katseli sairaan vuoteella lepääviä takkeja. — Itse käytämme niitä ennen kuin rikkaat ne saavat ja tarttumus ei lähde niinkään helpolla.

Toisetkin nauroivat tätä ajatellessaan. Saaraa kauhistutti. Nyt vasta huomasi hän että laattialla istuvat lapset katselivat häntä suurin silmin.

— Kenenkä ovat nämä lapset? — kysyi hän.

— Minun, — vastasi vanhin kumealla äänellä. Hän oli tähän asti vaijennut.

— Mutta eikö olisi lapsille parempi leikkiä ulkona kartanolla? — kysyi Saara.

— Parempi? — jatkoi sama kumea ääni. — Me emme kysy mikä olisi parempi. Ne joilla on vara lähettäkööt lapsensa yleisiin puutarhoihin ja muihin semmoisiin. Meidän köyhien pitää panna heidät työhön heti kun kynnelle kykenevät.

Saara ajatteli ehdottomasti omaa lapsuuttaan. Sekin oli ollut ikävä ja ilotoin muihin lapsiin verraton, mutta mitä se oli tämän rinnalla? Hän näki itsensä istumassa puutarhassa sylissään lakanaan kääritty porsas, hän muisti puun linnunpesineen ja kirjat. Hän oli kumminkin ollut onnellinen silloin.

— Ellei mieheni olisi heittäytynyt alas telineiltä ja siinä kuollut, niin emme täällä istuisi ja riutuisi rasituksesta, — jatkoi leski. — Olisi edes toiminut niin, että olisimme saaneet vahingon korvausta, mutta kas, sen hän jätti tekemättä.

Niin kauhea kuin asia olikin ei Saara voinut olla hymyilemättä. Ajatus, että miehen piti pudota kuoliaaksi juuri siten kuin vaimo olisi tahtonut, jos hän kerran ollenkaan putosi kuoliaaksi — tuntui Saarasta naurettavan hullunkuriselta.

— Paras on tyytyä Jumalan tahtoon — sanoi Saara.

Lesken kasvot muuttuivat uhkamielisiksi.

— Meille köyhille ei tarvitse puhua senlaista — sanoi hän äkäisesti. — Olemme saaneet tarpeemme siitä. Jumala? Sanokaappa mitä hyvää hän meille tekee? Me näemme nälkää, kärsimme vilua ja näännymme rasituksesta, toisten syödessä ja juodessa sekä silkkityynyillä ojennellessa. Antaa varakkaiden vaan pitää Jumalansa; meillä ei ole varaa senlaiseen ylellisyyteen.

Saara tahtoi vastata, mutta vaimo keskeytti hänet.

— Jos te joudutte orjastelemaan meidän tavoin, niin saatte nähdä minne hurskautenne katoo. Lihavat papit tulevat meille silloin tällöin sanomaan, että tulevassa elämässä saamme palkan rasituksestamme, mutta olisi paljon parempi, jos Herramme soisi meille täällä maanpäällä muutakin elääksemme, kuin teetä ja korppuja.

Saaraa peloitti nämät pakanalliset sanat; mutta ei hän voinut vastustaa, kielensä oli aivan taipumattomana.

— Ettekö voi sitte tehdä jotain muuta, mikä kannattaisi paremmin? — sanoi, hän vihdoinkin.

— Sitä me kyllä voisimme — vastasi leski. — Löytyy todellakin monta, jotka elättävät itseänsä mukavammin, on meilläkin ollut tarjomuksia, mutta aikomuksemme on pysyä kunniallisina, niin kauan kuin henki meissä säilyy.

— Siinä saa pysyä, mihin kerran on harjaantunut, jos se sitte kannattaa tai ei, — sanoi eräs toinen.

— Eikä ole niinkään helppoa päästä täältä — sanoi kolmas, luoden silmäyksen sairaaseen.

Samassa kuului useampia kimeitä vihellyksiä tehtaista. Kello oli kaksitoista ja päivällisloma alkoi. Ompelijattaret viskasivat työnsä oheen ja syöksyivät paikoiltaan, haukotellen ja ojennellen ruumistaan. Sitten kävivät eteiseen vesisäiliölle viruttelemassa kasvoistaan paksuinta pölyä, ennen kuin alkoivat ahmia teetään ja kuivia korppujaan.

Sairas, joka tähän asti oli maannut, kuin puolikuolleena, aukaisi äkkiä silmänsä. Ne loistivat, kostean kiiltoisina, kuten keuhkotautisten tavallisesti. Valittaen yritti hän kohottautua vuoteelta ja kuroittaa pöydälle, missä lääkepullot olivat.

— Antakaa minulle tuo pullo, pian! pian! — huusi hän Saaralle epätoivoisella äänellä.

Saara tarttui äkkiä pulloon. Nimilapulla luki hän: opiumia, sen alla oli pääkallo ja pari, luisia käsivarsia ristissä ja selvitykseksi näille kuville oli allekirjoitettu: "Myrkkyä". Saara tuijotti hämmästyneenä sairasta, joka hapuili pulloa.

— Sehän on myrkkyä, — sanoi Saara.

— Niin, niin, siksipä sitä juuri tahdonkin. Täällä makaan rasitukseksi heille. He ansaitsevat tuskin elatuksen itselleen ja sitten täytyy minun… antakaa se minulle!… En minä kumminkaan parane… vihdoin myyvät he itsensä maksaaksensa lääkkeeni… ovat jo puhuneet siitä… täällä makaan ja kuulen kaikki, vaan en voi puhua mitään.

Hän kuvaili ompelijattarien tulevan takaisin ja ojensi kätensä suonenvedon tapaisesti.

— Kiiruhda! Anna se tänne… etkö kuule! Oh, Jumala minua auttakoon!
— Tapa minut!

Hän vaipui vuoteelle ummistaen silmänsä; rinta aaltoili äsköisestä rasituksesta. Saara piti vielä pulloa vapisevassa kädessään. Hän laski sen hiljaa pöydälle ja valmistautui lähtemään. Tämä kurjuus oli tukahuttavaa. Pikku tytöt olivat nukahtaneet kappakasalle. Teen juotua alkoivat koneet uudestaan surista.

Saara sanoi jäähyväisiä ja kiiruhti ulos. Pekka seurasi häntä.

— Ei näy onnistuvan tänään, Saara, — sanoi hän. — Mutta elkäämme kadottako rohkeutta. Täällä asuu muutamia, jotka työskentelevät "Marshal Field & kumpp.'illa". Se on hyvä paikka, mutta he eivät ole kotosalla nyt; tulevat puoli seitsemän ajoissa, niin kuulustelen heiltä. Ei ole suuria toiveita sinne pääsemisestä, siellä kun aina on liiaksi pyrkijöitä. — Kas tästä mennään irlantilaisen Pat'in luoksi. Hän on kummallisin mies maailmassa. Hän oli osallisena suuressa työlakossa Armour & kumpp:n teurastuslaitosta vastaan. Mutta laitos onnistui saamaan heti täyden väestön sijaan — katsos se on juuri haittana meidän työlakoillemme. Useammat vanhoistakin työntekijöistä otettiin sitten armosta takaisin vanhoilla ehdoilla, mutta Pat oli liian ylpeä, eikä häntä olisi otettukaan uudestaan, sillä hän oli lakon alkuunpanija. — Käymmekö tervehtimään häntä.

Ei Saara vastannut. Mielen valloitti kaikki näkemänsä ja kuulemansa;
koneellisesti seurasi hän Pekkaa, joka kiipesi ylös kapeata porrasta.
Ullakkohuoneen ovelle tultuansa löi Pekka ovelle; miesääni vastasi: —
Astukaa sisään.

Pat oli siis kotona. He astuivat kyökkiin, joka sai valonsa likaisesta akkunaruudusta katon rajalla. Huone oli lautaseinällä jaettu kahtia, toinen puoli teki asuinhuoneen virkaa, lattianrajassa oli pari pientä luukkua, joista oli laaja näköala yli Chicagon kattojen ja savupiippujen. Molemmat huoneet olivat melkein tyhjinä. Kaksi vuodetta, toinen kyhätty seinän kanssa yhden suuntaisesti asetetusta pöydästä, jonka nojalle toinen pöytä oli asetettu poikkipuolin, muodostivat koko kaluston. Vuoteessa makasi pieni kapalolapsi ja nelivuotias tyttö. Kyökissä pesi kaunis mustatukkainen nuori nainen lasten vaatteita. Vuoteen laidalla istui Pat tupakoiden. Hänellä oli tuo irlantilaisille omituinen kiherä, punaisen kellervä tukka, teirenpilkkuja kasvoissa ja pystynenä, sekä veitikkamaiset silmät.

Vai olet sinä kotosalla, Pat; — sanoi Pekka sisään astuessaan.

— No, etkö tiedä että Armour & kumppani ovat laskeneet minut lomalle? — vastasi Pat. Saaran nähtyään veti hän piipun suustansa ja nousi vuoteelta. — Uusi hempukkako, Pekka?

— Niin onnellisesti ei ole asianlaita, — aikoi Pekka sanoa, mutta hillitsi itsensä vastaten: Eräs tuttava maalta, joka etsii työtä.

— Hän tekee oikein tullessaan minun luokseni; minulla on paljon poisantamista… Bridget… tuoli neidille!… Anteeksi, ei ole muita kuin yksi. Työtäkö? Tässä neidin sopiikin istua vuoteen laidalla ja katsella rikasten ohitseajelemista. Onhan se aina jotain, vaikkei juuri erittäin ravitsevaa.

— Etkö vieläkään ole onnistunut saamaan työtä, Pat? — kysyi Pekka istuutuen tyhjälle saippualaatikolle.

— Olen kyllä saanut joukon lupauksia, paha vaan etteivät lupaukset ole pitäneet paikkaansa, — vastasi Pat. — Lupasivat minulle poliisin paikan; kuten tiedät ovat irlantilaiset hyvässä huudossa miehen niskaan ryhtymisestä; mutta sitten huomasivat että parempi olisi vangita minut itse, kuin päästää minut muita vangitsemaan; itsekin aattelin, että ensi tehtäväkseni tulisi köyttää sinut ja sitte järjestään koko arkin asukkaat, ja jätin koko poliisin puuhan. Sitten lupasivat, että saisin kaitsea sikoja, mutta kuultuansa minun olleen työlakon johtajana Armour ja Kumppania vastaan, ajattelivat varmaan, että siat vuorostansa nostaisivat kapinan minua vastaan; sekin toimi luisti siis käsistäni. Viimein piti minusta tulla hienolle herralle kuski, mutta kuultuansa minun puhuvan työväen kokouksissa, ajatteli hän varmaankin, että panisin dynamiittia vuoteensa alle ja siihen jäi sitte sekin puuha.

— Mutta mitä nyt aijot sitte, Pat?

— Ei suinkaan tule muu neuvoksi, kuin matkustaa, eikö totta Bridget?

Bridget ja Saara olivat keskustelleet ahkeraan, niin ettei hän kuullut
Pat'in puhetta.

— Mikä on totta? — kysyi Bridget,

— Että koko perheellä on aikomus matkustaa, Bridget punastui; ummisti silmänsä, väristys vapisutti hänen ruumistansa nojautuessaan seinään.

— Elä puhu tuolla tavoin — sanoi hän vakavasti.

— Minnekkä aijotte matkustaa? — kysyi Saara.

— Ainoaa tietä, joka meille on avoinna, ylös tuon reijän kautta ja sitte etäämmäs kultapilviin asti — vastasi Pat osoittaen ylöspäin. — Mutta komeat jäähyväiskekkerit ensin, vanha veikkoseni — huusi hän ja löi Pekkaa polvelle, niin että tämä huudahti. — Sampanjaa ja hienoja ruokalajeja, kuten sopiikin niille, jotka elävät korkeuksissa, Armour ja Kumppani kustantaisivat varmaan kestit, jos sen tietäisivät.

Pat nauroi kummallisesti, se ehkä muistutti itkua.

— Etkä sinä siis tiedä hänelle tuossa mitään työtä? — kysyi Pekka.

— Matkustakoon samaa tietä — vastasi Pekka.

— Matkustaa? Puhut niin paljon matkustamisesta, mutta kuka herran nimessä kyydit kustantaa!

— Sen tekee kyllä Smith & Wesson [tunnettu yhtiö, joka valmistelee revolvereja] — jatkoi Pat, tyynesti.

— Yhdellä dollarilla pääsee kauemmas kuin maailman ympäri.

— Elä lörpöttele, — Pat — sanoi Pekka tehden lähtöä.

Saara seurasi esimerkkiä ja jätti hyvästi Bridgetille. Pat seurasi heitä eteiseen.

— Tulette siis jäähyväiskemuihin? — huusi hän heidän jälkeensä.

— Huonosti, huonosti käy tänään, Saara — sanoi Pekka huoaten. — Mutta elä välitä siitä, iltapuolella kyllä keksin sinulle jotakin. Nyt menemme hankkimaan itsellemme kelpo paistin ja lasillisen olutta. Minä tarjoon — sanoi Pekka ylpeästi hymyillen.

— Teet niin paljon hyväkseni — sanoi Saara hajamielisenä. — Mene sinä vaan työhösi ja anna minun niittää sitä mitä olen kylvänyt.

— Katsos, tämä on vallan huviksi minulle, päivä sinne tai tänne, ei merkitse mitään — sanoi Pekka.

Saaran silmät täyttyivät kyynelillä ja hän ojensi kätensä Pekalle.

— Sinä olet uskollinen ystävä, — sanoi hän.

XXVII.

Saara istui jälleen yksin huoneessaan. Pekka oli kuulustelemassa hänelle työn ansiota. Saara pisti käden taskuunsa ja otti kukkaronsa esille. Hän aukasi sen… viisi dollaria… siinä kaikki… sitten hän saisi kuolla nälkään, ellei siksi saisi työtä. Nämätkin rahat olisi pitänyt lähettää takaisin miehelleen… Hän laskeutui vuoteelle lepäämään. Jos olisi voinut edes itkeäkin — korvissa vaan suhisi ja ajatukset harhailivat sekavina.

Kuinka narrimainen hän oli ollut. Syösnyt itsensä tahallisesti tähän kurjuuteen. Mutta eihän hän tätä ollut etsinyt. Italiaa… matkoja… kauneutta… kehitystä! Ja täällä istui hän Chicagon kurjimpien työjuhtien joukossa, eikä kukaan tuntenut häntä, ei kukaan voinut auttaa häntä täältä! — Nyt hän tuomittaisi, tai oikeammin oli tuominnut itsensä, orjuuteen ja unohdukseen, elämään, jota vietti moni yhtä runsaslahjainen, kyllin etevä nousemaan joukon paljoudesta, mutta joka ei koskaan, ei koskaan päämaaliaan saavuttaisi. Mikä narri hän oli ollut! Miksi oli hylännyt kotinsa? Äkkiä heräsivät muistot hiljaisesta, kauniista kodista, auringonlaskut ja ruusupensastot. Eikö tämä koti ollut kylliksi hyvä? Koti… oli kyllä… mutta Abraham Jensen. Hänen kuvansa esiintyi äkkiä niin selvänä, että Saaran veri kuohahti. Kuinka oli tuo viha syntynyt? Ei hän sitä voinut selittää, tiesi vaan että hän inhosi tuota miestä; tuntui kuin tuo olento käsittäisi itsessään koko hänen alentumisensa nöyryytyksen. Jos vaan saisi olla kotona isän ja äidin luona! Ja kumminkin… olisiko tuo elämä häntä tyydyttänyt? Ei, ei sitten enää, kun hän oli oppinut muita tuntemaan, vaikka vaan unelmissakin.

Hän ummisti silmänsä antaen toisen haavekuvan siirtyä toisen tieltä; hän oli liian väsynyt voidaksensa kiintyä edes mihinkään. Äkkiä havahti hän naputukseen ovelle. Hän kuunteli. Oliko se todellakin hänen ovelleen? Ei se Pekka ollut. Kuka se sitte oli? Hän nousi puoleksi vuoteeltaan, kuin ovi avautui ja vanha mies astui sisään. Saara tuijotti häneen, hän luuli että… Mutta äkkiä syöksyi hän vuoteelta ja heittäytyi vanhuksen kaulaan huudahtaen.

— Isä, isä!

Sitten muisti hän äkkiä juovan, joka heidät eroitti, vaipui tuolille ja purskahti valtavaan itkuun. Isä istui myöskin. Hän nojasi molemmin käsin keppiinsä ikäänkuin tuen puutteessa; silmät täyttyivät kyynelillä, huulet vapisivat, eikä hän voinut puhua sanaakaan. Katsoi vaan Saaraa taukoamatta. Vihdoin sanoi hän meikein kuiskaten:

— Vihdoinkin olen löytänyt sinut.

Saara ei nostanut päätänsä ja isä katseli häntä yhä.

— Olen ollut lähes viikon Chicagossa, — sanoi hän. — Olen hakenut ja kysellyt sinua tehtaista ja työväen asunnoista; vihdoinkin olen löytänyt sinut.

Ei Saara vastannut, vaan itku tyyntyi vähitellen.

— Ja nyt seuraat minua kotiin. Saara — jatkoi isä hiljaa.

Saara otti kätensä itkeentyneiltä silmiltään.

— En tule koskaan enään kotiin isä — sanoi hän.

Ei isä ollut tuota kuulevinansakaan, vaan jatkoi:

— Sekä äitisi, että minä olemme olleet mitä suuremmassa tuskassa puolestasi ja rukoilleet, että Jumala sinua suojelisi; ja nyt kiitän siitä, että hän on armahtanut meitä, ennenkuin se oli liian myöhäistä.

Nyt oli Saara aivan tyyntynyt. Hän katsoi isää, jota hän sittenkin niin sanomattomasti rakasti. Kuinka hän oli vanhentunut näinä muutamana viikkona. Eli oliko se vaan kuvittelua? Hiukset näyttivät harmaammilta, selkä köyristyneemmältä.

— Olen niin paljon rikkonut, etten voi toivoa anteeksi antamusta, — sanoi hän. — Elkää uskoko, että sen vähemmän pidän teistä, minä en voinut muuta.

— Rukoile Jumalalta anteeksiantamusta, lapseni; Häntä vastaan sinä olet rikkonut. Me olemme vaan kärsineet omista synneistämme tehdessämme lapsemme epäjumalaksemme. Olemme jo antaneet sinulle anteeksi, kotisi syli on avoinna sinulle. Ehkä kerran unohduksen päivä valkenee miehellesikin. Vielä ei se ole tapahtunut, vielä vuotaa avoin haava, vaan jos sinä nöyränä ahkeroitset tullaksesi hänen arvoiseksensa, niin ehkä hän vielä tarjoo kotisi sinulle…

Kauemmaksi ei hän ehtinyt, sillä Saaran säkenöivät silmät sattuivat häneen.

— Elä mainitse häntä, — sanoi Saara koettaen hillitä vihaansa. — Hän on minulle vastenmielinen, minä inhoon häntä; jos löytyy maailmassa ihminen, jota vihaan on se juuri hän. Sano hänelle etten milloinkaan tule takaisin, vaikka hän polvillaan sitä rukoilisi. Hän on aikonut tappaa minut; hän on murhaaja!

Isä katsoi kauhistuneena tytärtään; senlaista tulisuutta ei hän milloinkaan ollut hänessä huomannut.

— Jumala varjelkoon järkeäsi, lapseni! — huudahti hän huolestuneena.
— Eikö hän ole sinun miehesi? Eikö Jumala ole teitä yhteen liittänyt?

Saara naurahti katkerasti.

— Jumalako meitä yhteen liittänyt. Yhtä vähän kuin äitiä ja sinuakaan.

Isä katsoi häntä peljästyneenä. Saara kulki edestakaisin huoneessa ja sanat virtasivat tulvana huulilta.

— Minä en rakasta häntä, isä; en ole koskaan rakastanutkaan; et sinäkään rakasta äitiä, et ole milloinkaan rakastanutkaan, se on totuus; emmekö ole Jumalan edessä velvoitetut totuuteen? Minä olen nähnyt sinun rakastavan toista, isä; silloin näin ensikerran, että voi olla toisen kanssa naimisessa ja rakastaa toista, vaikka ei se olekkaan oikein. Se on syntiä, syntiä rakkauden lakia vastaan, sillä nainen kuuluu yksistään sille, jota hän rakastaa.

Isä huokasi raskaasti. Sitten kumartui hän ja kuiskasi:

— Herra etsii isäin pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen.

Saara näki isän tuskat ja katui sanojansa.

— Anna anteeksi, isä, mutta tuo salaisuus on painanut mieltäni monta vuotta, vaan en ole uskaltanut ilmaista sitä.

Isä istui yhä pää alas vaipunena. Vihdoin sanoi hän:

— Tahdon kertoa sinulle kaikki hänestä, Saara; ei sinun tarvitse epäillä häntä, eikä isääsi, Jumala tietää että suhteemme on aina ollut puhdas ja synnitön.

Ja isä kertoi sen minkä lukija jo tietää.

Kertomuksen kestäessä oli Saara tauonnut kävelemästä, seisoi nyt seinän nojalla ja kuunteli. Isän vaijettua laski hän kätensä ristiin ja silmiin nousi kyynelet.

— Herra Jumala, kuinka väärin olet tehnyt itsellesi, isä, kuinka väärin minulle! — huudahti hän.

Isä katseli häntä kummastuneena, Saara ymmärsi tämän sanattoman kysymyksen.

— Ajattele, miksi olisit tullut maailmassa noudattamalla kutsumustasi! Tahallasi olet leiviskäsi maahan kaivanut, tahallasi olet rikkaat lahjasi tukehuttanut ja luullut noudattavasi Jumalan tahtoa. Kuinka julmia voivat ihmiset olla itsellensäkin.

— Ihmisen onnellisuus on vastaanseisoa omia halujansa, — sanoi isä.

— Ei, se on kutsumuksensa seuraamisessa, tulla juuri siksi miksi sopii, ei miksikään muuksi. Etkö ymmärrä, että sinun olisi pitänyt mennä naimiseen tuon toisen kanssa?… ettet koskaan ole ollut onnellinen?… että vieläkin rakastat häntä, jonka nimen olet minulle antanut?

— Mistä olet saanut tuonlaisia vaarallisia ajatuksia, lapseni? — huudahti isä huolestuneena. — Jos olisin hänet nainut, olisin tullut maailman lapseksi, elänyt synnissä ja hekumassa kuten muutkin sen paikkakuntalaiset. Vaan Jumala armossaan antoi minulle surun lahjan; hän antoi minulle alati vuotavan haavan, jotta en kiintyisi tähän murheen laaksoon, vaan toivoisin paratiisin onnea.

— Täytyykö meidän siis tehdä itsemme onnettomiksi täällä, voidaksemme sittemmin toivoa jotain parempaa, niinkö tarkoitat? — kysyi Saara. — Jumala kaunistaa ympärillämme luonnon ihanaksi, vaan me suljemme silmämme siltä. Jumala antaa meille tietojen lahjan, me heitämme sen pois. Edessämme on avoinna koko maailma, vaan me multaudumme pienoiseen loukkoon, veteleiksemme siellä, haudomme tavaroitamme ja uneksimme paratiisia tulevassa, elämässä.

— Etkö siis tiedä, lapseni, että juuri tiedon puu karkoitti esivanhempamme paratiisista, että se oli perkele, joka näytti Jesukselle tämän maailman rikkaudet ja ihanuuden? — sanoi isä. — Hän nousi ja otti Saaraa käsistä. — Tule takaisin, onnetoin, eksynyt lapsiraukkani! Mitä tarjoo tämä maailma sinulle? Tule takaisin rauhaisaan pesääsi, joka suojelee sinua maailman myrskyiltä. Täällä sinä vaan kärsit ja sorrut vihdoin.

Saara kätki kasvot käsiinsä. — Niin sinä olet oikeassa isä, minä olen kärsivä ja vihdoin sortuva.

Hän puhkesi itkuun ja vaipui vuoteelle.

— Sinä myönnät sen itsekin. Tule siis kotiin jälleen, niin on kaikki tuleva hyväksi. Olet ollut sairas, mielesi on ollut sairas, sinä tarvitset lepoa.

Isä taputti häntä ystävällisesti olalle. Saara pudisti yhä päätään.

— En koskaan, isä, en koskaan! Olen itse valinnut tämän, tahdon itse kärsiä seuraukset… Mitä voisittekaan tarjota minulle jos tulisinkin kotiin? — sanoi hän tulistuneena. — Teidän rakkautenne ei olisi minulle kylliksi. En tahdo tulla elävältä haudatuksi; ja nähdä taas häntä, ehkä tulla uudestaan hänen nöyräksi orjattarekseen, hyi!… ennen kuolla!

Isä vaikeni. Sitten katsoi hän ylös ja ääni sai maallikkosaarnaajan ankaran väreen: — Saara, sinä olet hyljännyt isäsi, olet saattanut surua äidillesi, halveksinut miestäsi ja sen kautta pilkannut Jumalaa. Varo Hänen kiroustansa; rangaistus kohtaa sinua kuin ukkosen isku taivaalta. Heikon ymmärryksesi ase. Jumalan selkeän sanan rinnalle, mutta Hän on muuttava sinut ja estävä sinun julkeat toiveesi. Silloin ehkä palaat nöyränä ja notkistat polvesi tottelevaisena hänen rangaistuksensa edessä. Käänny! Käänny, ennenkuin on liian myöhäistä, ennenkuin tuomiopäivä tulee kuin varas yöllä. Muista mitä olet meille velkapää! Elä unohda äitisi tuskia…

Saara keskeytti hänet. Hän oli nyt tyyntynyt. — Ei enempää isä!… Uhkaukset eivät hyödytä nyt! En ole enää lapsi, — sanoi hän melkein kylmästi. Sitten tarttui hän äkkiä isää käsistä. — Olen sinun tyttäresi, isä. Tunnen samaa voimaa sisässäni, vaan en voi sitä tukahuttaa kuten sinä. Yhden asian sinulle lupaan: — ääni tuli jälleen lempeäksi ja innostuneeksi — et ole koskaan saava minusta häpeää.

— Mutta miten hankit elatuksesi, lapsi raukkani? — kysyi isä.

— Tervehdä äitiä ja kiitä opetuksistansa, nyt ne ovat minulle tarpeesen — vastasi Saara.

— Mutta kirjoitathan kumminkin meille? Et unhota meitä? — sanoi isä havaitessansa mahdottomuudeksi saada hänet mukaan.

— Koska olette minut löytäneet, niin tahdon kirjoittaa, sillä… pidän sinusta niin sanomattomasti, isä.

Saara häpesi tätä tunnustustaan ja työnsi isää ovelle päin. Isä oli ottanut hattunsa ja keppinsä. Ovella kääntyi hän vielä kerran ja sanoi:

— Tule Saara!

Saara pudisti vaan päätänsä, mutta syöksyi äkkiä hänen jälestään, polvistui hänen eteensä ja huudahti:

— Isä, suo minulle anteeksi! Isän huulet vapisivat. Hän laski kätensä
Saaran pään päälle ja sanoi hiljaa:

— Jumala siunatkoon sinua!

Sitten meni hän. Saara kuuli askelten etenevän käytävässä. Hän kiiruhti ikkunaan. Tuolla meni hän köyryisenä ja surullisena keppiinsä turvautuen. Nyt oli kaikki lopussa; yksin suuressa Chicagossa. Hän seisoi hetkisen ikkunan ääressä tuijottaen isän jälessä. Sitten alkoi päätä huimata, hän horjui vuoteelle, heittäytyi siihen huudahtain:

— Oi Jumalani, anna minun kuolla!

XXVIII.

Ei Saara tietänyt kuinka kauan hän näin makasi, mutta hän havahtui uuteen naputukseen ovelle. Ei hän voinut vastata, makasi vaan silmät ummessa.

Pekka astui sisään. Nähdessänsä Saaran makaavan liikkumattomana, sulki hän varovasti oven ja hiipi muutaman askeleen lähemmäksi. Siihen seisahtui hän.

— Nukutko Saara? — kysyi hän hiljaa.

— Sinäkö se olet, Pekka? kuului vuoteelta, vaan hän ei liikahtanutkaan.

— Onko hän ollut täällä? — kysyi Pekka. — Hän kohtasi minut kadulla ja minä sain kertoa hänelle asuntopaikkasi, sillä hän uhkasi minua helvetillä ja muilla hulluuksilla. Mutta etpä sinä matkustanutkaan?

— Nyt olen ainiaaksi eroitettuna vanhemmistani, Pekka. Et voi aavistaa kuinka hyvä hän oli; ei löydy toista isän vertaista — sanoi Saara liikutetulla äänellä.

— Tuon hyviä uutisia Saara, — jatkoi Pekka. — Olen saanut sinulle työtä Marshal Field & Kumpp. luona. Se on paraita yhtiöitä, ja puhdas ja hauska, työhuone siellä on myöskin. Mutta kylläpä valehtelinkin kelpolailla.

Pekka nauroi sitä ajatellessaan.

— Hyi Pekka, valehteleminen on niin rumaa, — sanoi Saara masentuneesti.

— Niinhän se on, mutta joskus täytyy sitäkin tehdä, — vastasi Pekka. — Maailma on nyt kerran senlainen, ettei totuudella tule toimeen. Sain muutamalta siellä työskentelevältä tytöltä kuulla, että eräs paikka kenkäosastolla oli vapaana. Samassa minuutissa lähdin johtajan luokse. Hän kysyi josko sinä olit taitava siinä työssä, sillä he eivät ota taitamattomia, No se nyt on tietty, vastasin ja kerskasin työstäsi niinkuin et olisi sitte syntymäsi tehnyt muuta, kuin neulonut kenkiä.

— Kuinka voit käyttäytyä niin Pekka? Tiedäthän…

— En minä tiedä mitään, — vastasi Pekka nauraen. — Sen vaan tiedän, että sinun täytyi päästä jonnekin ja että täällä Amerikassa täytyy pitää puoltansa. Jos tahdot niin saatan sinut sinne; puoli kahdeksalta pitää olla työssä aamulla. —

Seuraavana aamuna alkoi Saara uutta työtänsä. Hän sai koneen ja piti neuloa kengänsaumoja höyryllä. Työhuone oli valoisa ja hauska, sekä hyvällä ilmanvaihtokoneella varustettuna. Suuri joukko nuoria tyttöjä oli ahkerassa työssä. Sahviaani, silkki ja sametti — kenkiä he ompelivat. Tytöt olivat Saaralle erittäin ystävällisiä ja naapuri näytti kuinka hänen piti tehdä. Sykkivin sydämmin alkoi Saara. Mutta höyry pakoitti konetta niin nopeaan liikkeesen, että käänteissä ei Saara ehtinyt yhtä nopeasti, ja saumat tulivat vääriä. Hän painoi polvellaan käyntiratasta, siksi että sukkanauhansa solki tuli hehkuvan kuumaksi, mutta sittenkään ei hän saanut hillityksi tulista vauhtia. Naapuri huomasi hänen avuttomuutensa ja tuli uudestaan hänen luoksensa.

— Tyyntykää toki, — sanoi hän. — Kas näin, — ja salaman nopeudella riensi työ edelleen. — Elkää kadottako rohkeutta. Kyllä sitä pian oppii, olin itsekin yhtä taitamatoin. Painakaa vain polvella rattaasen, niin vauhti hiljenee.

Saara kiitti ja alkoi uudestaan. Hän painoi polvellaan, niin että tuntui kuin nahka irtaantuisi, mutta sittenkin katkesi lanka ja sauma tuli vääräksi.

Johtaja, pitkä, laiha mies piippu hampaissa katseli hymyillen Saaraa,

— Ette näy olevan erittäin taitava, — sanoi hän.

— Paras on että taukootte yrittämästäkään. Saara katsoi häneen suurine tunnollisille silmineen.

— Elkää karkoittako minua pois, sallikaa minun vielä koettaa! — pyysi hän.

Ei johtaja vastannut, vaan kääntyi pois ja Saara jäi istumaan onnettoman koneensa ääreen.

Kotiin mennessään ei jalat tahtoneet häntä kannattaa, vaan pakoittivat ankarasti! Vaan hän hautoi niitä kylmällä vedellä ja päätti kärsiä. Olihan elämä kysymyksessä.

Ja hän voitti. Hän keksi pian keinon ja ennen pitkää ansaitsi hän kuusi dollaria viikossa. Jos vaan terveys kestäisi, voi hän sillä elää, mutta siinä olikin sitte kaikki! Missä olivat kauneus, ilo ja kehitys, joita hän oli halunnut? Hän meni tehtaalle, sieltä kotiin, teki työtä, söi, illalla oli tylsä ja väsyksissä, niin että ainoa toivo oli päästä levolle. Tuttavuuksia oli hän tehnyt tehtaan tyttöjen kesken. Niiden seassa oli monta hyvää ihmistä, mutta he olivat sivistymättömiä ja ilman minkäänlaisia harrastuksia; heidän suurin ilonsa oli sunnuntaisin kävellä kultansa kanssa puistossa ja lauantai-illoin tansseissa. Tähänkö hän olisi koko elämäkseen tuomittu?

Eräänä iltana oli Pekka hänet vienyt työväen kokoukseen, missä sekä miehiä että naisia esiintyisi puhujina. Hän astui suureen saliin. Miehet istuivat arkipuvuissaan, lakit päässä poltellen tupakkaa, Saaraa alkoi yskittää tupakansavu ja omituinen, epämiellyttävä ilma kokoushuoneessa. Puheet otettiin vastaan ihastuksella ja jokainen lausunto rahamiehiä vastaan herätti riehuvaa melua. Hehkuva viha kyti näissä ihmisissä! He kantoivat sisässään vallankumouksen siemeniä! Saara sai käsityksen yhteiskunnan eri kerroksista jotka elivät joko salaisessa tai julkisessa kapinassa toistensa kanssa. Toisen kerroksen jäsenten kanssa seurustellessa tuntui kuin tekisi vääryyttä omaan kerrokseen kuuluville.

Sama tunne vallitsi Saaran sunnuntaisin puistossa katsellessaan varakkaiden uhkeita ajopelejä. Mitä nuo ihmiset oikeastaan tiesivät hänen ja hänenmoistensa elämästä ja mitä tiesi hän heistä? Heidän maailmansa oli hänelle suljettu; mutta kauneuden ja varallisuuden maailmaahan hän oli ikävöinytkin, sitä, jonka Falk oli hänelle kuvannut ainoana onnea tuottavana. Miksi ei hän sitä saavuttanut, hän, joka sitä niin innokkaasti halusi? Oliko tuo yhteiskunnan jako oikeutettua? Mihin oli joutunut tuo sana veljellisyydestä ja sisarellisuudesta, jota kirkossa niin usein julistettiin? Niin, kirkossa! Vanhaan tapaan oli hän käynyt kotimaisessa jumalanpalveluksessa, vaan ei löytänyt siellä mitään uutta. Abraham Jenseniä… ei muuta; — arvokas, itsekäs kehoitus ihmisille uskomaan juuri samoin kuin ihmiset olivat jo vuosisatoja uskoneet, pitämään itseänsä ainoana oikeauskoisena ja kaikkia toisia harhaoppisina. Sinne ei Saara enää menisi.

Sunnuntaiaamupäivät lepäsi hän suuremmaksi osaksi viikkoisesta rasituksestaan. Iltapäivin tuli hänen uskollinen suojelijansa Pekka ottamaan häntä puistoon kävelylle. Pekka parka! Ensi alussa tahtoi hän Saaraa suuremmoiseti ajoretkelle sunnuntaisin, mutta Saara kieltäytyi niistä. Kernaasti uhrasi hän puolet viikkopalkastaan valmistaakseen Saaralle iloa. Saaraa liikutti tämä Pekan uskollisuus, mutta hänen täytyi tunnustaa sen joskus rasittavankin häntä. Usein tuli Pekka silloin kuin Saara olisi halunnut yksinäisyyttä haaveiluilleen.

Pekan pyrinnöt ja toiveet eivät ulottuneet peri korkealle, karkea työ ja kumppanit olivat tukahuttaneet ne. Saara koetti herättää hänen kunniantuntoansa. Muistutti hänelle "Suurista keksinnöistä", joita hän oli räätälissä lukenut, ja joihin hän oli ollut niin innostunut. Eikö hänen sopisi pyrkiä jonnekin teollisuuskouluun ja ruveta rakennusmestariksi? Pekka tuli ihastuksiinsa ja innostus Saaraan nousi korkeimmilleen, mutta etäämmäksi ei siitä päästy. Pekka näytti kuuluvan niihin, joita täytyy kainaloista auttaa määrätylle paikalle.

Saara mietti omaa kohtaloansa. Itse teossa ei hän ollut hituistakaan kauempana, kuin lapsena koti puutarhan rei'istä kurkistellessaan iloisia, onnellisia lapsia, jotka kävivät koulua kuvakirjat kainaloissa. Mikä avaisi hänelle tuon toivotun maailman? Rahat… Mutta mistä niitä hankkia? Kuuden dollarin viikkopalkalla, kun itse piti hankkia asunnon, vaatteet ja elatuksen, ei se onnistuisi. Ei, kyllä hänen osaksensa jäisi aidanraosta kurkistella vaan noita onnellisia ihmisiä, jotka loistavine ajopeleineen kulkivat ohitse, jotta lika vaunun pyöristä räiskyi hänen päällensä.

XXIX.

Saarakin oli kutsuttu Pat'in suuriin jäähyväiskemuihin, Pekka oli vakuuttanut hänen tulevan. Kemut olivat pidettävät Noanarkin katolla. Hämärässä alkoi väkeä puikkia kattoluukuista esille, kaikki arkin asukkaat saapuivat pestyinä ja harjattuina. Tuolla tulivat Marshal Field & Kumpp. iloiset tytöt, tuolla kappaompelijat kalpeine kasvoineen ja uupuneine silmineen, leski kahden pienokaisensa kanssa, miehiä, jotka työskentelivät lokaviemäreissä, Lizzie äitineen, jolle heti tehtiin tilaa, sillä hän oli ylimyssuvun edustaja paikalla, riitelevät eukot, jotka nyt olivat huvituksen halussa ja siksi tehneet sulat sovinnot, sekä italialainen nainen "provero Antonioineen", joka olutta nähdessään sai heikon toivon päihtymyksestä. Kaikki olivat juhlatuulella. Juhlallisuudet olivat heille outoja, sitä paitsi oli tässä juhlassa jotain salaperäistä, ei kukaan tietänyt, mistä Pat oli saanut varoja, eikä mitä hän tarkoitti matkustamisellaan. Pat itse lausui vieraitansa tervetulleiksi ystävällisesti hymyillen.

Työväen asuntojen katot ovat asukkaiden yhteisiä kävelypaikkoja. Ilman niitä olisivat he jo aikoja nääntyneet turmeltuneesta ilmasta; siellä voivat he silloin tällöin virkistää keuhkojansa verrattain raittiilla ilmalla. Tänlainen katto oli tasainen keskipaikalta ja luisu molemmilta sivuilta, sadeveden alas vuotamisen takia. Se oli asfaltipeitteinen, ja sannalla ripoteltu ja näköala sieltä yli nukkuvan kaupungin suuremmoinen, etenkin nyt, kun sähkölamput säteilivät salaperäisesti läpi öisen usvan.

Vieraat, olivat asettuneet pukeille ja laatikoille, joita olivat tuoneet muassansa, toiset istuivat katolla. Miehillä oli suuremmaksi osaksi paikatut housut, takit olivat harjatut ja useammalla oli kiiltorinnuksinen paita, joiden kauluksessa säteili 5 centin hohtokivi. Naisilla oli yllä juuri silitetyt pukunsa koristettuina niin monilla sinisillä, keltaisilla ja punaisilla nauhoilla, kuin olivat voineet hankkia. Kuu kustansi valaistuksen, niin Pat pääsi siitäkin surusta. Naurua, puhetta ja maailman eri kieliä kuului eri ryhmistä.

Pat oli aukaissut olutastian ja kuin taikavoimasta ilmestyivät lasit ja kupit vieraiden taskuista. Pat oli noussut eräälle laatikolle, hänen piti nyt puhua.

— Toverit!;— sanoi hän — ollessani vielä Irlannissa ja syödessäni potaatteja, tarttui kerran eräs maalainen ylimys minua niskasta ja heitti minut ulos, siksi ett'en voinut tehdä hänelle yhtä palvelusta, elää syömättä (naurua ja hyvähuutoja). Nyt tultuani vapaasen Amerikkaan tarttuu Armour & Kumpp. minua niskasta, siksi, että vaadin voita leivälle. Ei tässä mitään valitettavaa ole, ystäväni, sillä maailma on nyt kerran senlainen. Miksikä? Kysykää siltä, joka sen on tehnyt, minä en sitä tiedä. Se jolla on valta, nielee toisen. Kissa hiiren, susi lampaan, kettu kanan, haukka kyyhkysen ja rahamies työntekijänsä. Kaikki on niinkuin olla pitää. Jos teillä olisi valta, tekisitte te ihan samoin. Ajatelkaa ystäväni, jos meillä olisi tehtaat, vaunut, linnat ja höyrylaivat, emmekö me ruoskisi työntekijöitämme, kiusaisi heitä, nauraisi heidän armo-anomuksiansa? Ainakin minä tekisin niin.

Katolla nousi ihastuksesta kamala ulvonta, ihmiset kadulla pysähtyivät kuulustelemaan ja poliisi riensi ulos kapakasta. Se oli inhoittavaa ulvontaa, josta voi eroittaa räjähdyksien pauketta ja tulta, joka räiskyi varakkaiden asunnoista.

— Sanon vaan, että minä tekisin niin — jatkoi Pat tyyneesti — ja näyttää siltä, kuin tekisitte te samoin. Tahtoisin ripustaa Armour & Kumpp. korkeampaan lyhtytolppaan ja antaa työväen kivittää heidät. — Pat'in silmät säkenöivät ja kuulijat vastasivat uudella ulvonnalla. — Emme saa siis valittaa heidän polkemistansa, sillä itse tekisimme samoin, jos meillä olisi valta. Sitä paitsi ovat asiat niin viisaasti järjestetyt, että jos kyllästyy tähän maailmaan, voi helposti matkustaa pois. Papit antavat kyllä matkapassin, jos maksamme heille parin messun hinnan; sitten loiskahdamme Michiganjärveen tai nukahdamme rautatiekiskoille, eli vipuamme lyhtytolppaan tai kustannamme vähän ruutia itsellemme. Tämä oli minulla sanottavana, nyt kiitän teitä itse ja omaisteni puolesta. Kiitos kumppanuudesta, ja tervetuloa jälestäpäin!

Pat astui laatikolta ja tyhjensi lasinsa. Kuulijat eivät ymmärtäneet mitä ajatella. Yksi osa nauroi, siksi, että olivat aina tottuneet Pat'ille nauramaan. Toiset kummastelivat hänen puhettansa. Pat'illa oli aina niin kummia juonia. Kauan ei ollut aikaa miettimiseen, sillä uusi puhuja astui laatikolle. Se oli mustakulmainen mies, mustine silmineen. Hän oli saksalainen ja tunnettu voimakas puhuja työväenkokouksissa.

— Ja minä sanon: Alas sortovalta! huusi hän. — Kuinka kauan saavat he polkea meitä, tehdä maailman meille helvetiksi? Kuinka kauan täytyy meidän kumartaa heitä, kuten härkä ikeen alla? Niin kauan kuin olemme kurjia pelkureita ja tuhmia, riidellen keskenämme, sen sijaan, että yhdistyisimme yhteen. Jos työntekijät olisivat yksimielisiä voisivat he päivässä kääntää maailman ylösalaisin. Vaan me emme uskalla, me pelkäämme varakkaita, siinä koko asia. Löytyy kymmenen petturia yhtä rehellistä miestä vastaan. Ennen kuin opimme yksimielisiksi ei tilamme voi mitenkään parantua.

— Niin, ja ennenkuin pääsemme papeista, — huusi eräs toinen. — Eikö heidän ole koko syy, heidän, jotka siunaavat rikkaita ja vaikenevat heidän kujeistaan, hyvästä maksusta? Sortakaamme kristinoppia, meidän täytyy se tehdä, jos tahdomme pysyä rehellisinä! —

Mies vaikeni ja muutamat huusivat hyvä-huutoja. Toiset vaikenivat. He tunsivat, että uskonto sittekin oli ainoa tuki ja turva, johon voi luottaa. Jos heiltä ryöstettiin tulevaisuuden toivo, mitä heille sitte jäisi? Yleinen mieliala kävi raskaaksi. Mutta äkkiä kajautti "provero Antonio" posetiivinsa säveleitä, jonka oli laahannut muassaan. Tehtaan tytöt kiersivät käsivartensa vyötäisille ja pistivät polkaksi katolla.

— Varokaa! katto on heikko, — huusivat muutamat.

Mutta esimerkki tarttui, pian ottivat miehetkin osaa tanssiin parittain.

Pat meni Bridget'in luoksi. Kasvonsa olivat vakavat ja päättäväisen näköiset.

— Oletko valmis, Bridget? — kysyi hän. - Parasta on nyt vetäytyä oheen.

Bridget nousi, otti pienokaisen syliinsä ja talutti Rosaa kädestä kattoluukulle. Pat auttoi lapset alas ja pian olivat he omassa asunnossaan. Se oli ihan tyhjänä nyt, ei vuodettakaan ollut jälellä. Kaikki oli myyty ja rahoilla maksettu olut. Pat meni loukkoon missä Smith & Kumpp. matkapassi oli valmiina.

— Ota ensin Rosa, mutta en minä voi katsoa — kuiskasi Bridget.

Pat meni toiseen huoneesen ja huusi Rosaa luoksensa. Lapsi meni kernaasti, pahaa aavistamatta ja Pat sulki oven.

— Tuleppas Rosa katsomaan, kuinka kuu on kaunis, — sanoi hän.

Lapsi kumartui katsomaan ikkunaluukusta. Isä seisoi hetken päässä lapsen takana. Samassa kuului laukaus ja huokauksetta vaipui Rosa lattialle. Pat tempasi kyökin oven auki. Bridget oli jo laskeutunut lattialle pienokainen sylissään. Silmät olivat ummessa, huulet värittömät. Kädet olivat lujasti ristissä.

— Minut ensin, Pat, ennen pienokaista, — kuiskasi hän. Pat'in rinta aaltoili voimakkaasta; kätensä vapisi ja pistooli putosi lattialle. Hän heittäytyi Bridgetin rinnalle ja purskahti itkuun.

— Kiitos kaikesta Bridget! kaikesta! — sanoi hän. — Nyt menemme yhdessä.

Ja hän tarttui revolveriin ja ojensi suun vaimonsa ohimolle ja laukasi.

Katolla kajahteli posetiivin sävelet ja palkit tärisivät tanssivien alla. Silloin kuului äkkiä lyhyt, kova laukaus, sitten toinenkin. Mitä se oli?… Taas kuului laukaus ja taaskin. Kaikki syöksyivät alas katolta avonaisen luukun kautta. He syöksyivät Pat'in huoneustoon. Ensimmäisessä huoneessa makasi Bridget pienoinen sylissä, heidän päälleen oli Pat kaatunut. Toisessa huoneessa makasi Rosa luukun edessä; kuu valaisi kalpeita kasvoja. Pat'in jäähyväiskemut olivat päättyneet. Perheineen oli hän matkustanut kau'as. Ainoa minkä jättivät jälkeensä oli paperiliuska, jolle varmalla käsialalla oli kirjoitettu:

"Näin loppuu taistelu Armour & Kumpp. kanssa."

XXX.

Chicagossa vallitsi hermokuume, joka leveni hirvittävässä määrässä, varsinkin työväen asunnoissa, missä terveyssuhteet olivat huonompia ja asukkailla vähin vastustus voimaa. Tauti hiipi Marshal & Kumpp. tehtaallekin. Useammat tuolit olivat tyhjinä ja uusia kasvoja näkyi koneiden ääressä. Kukin pelkäsi vaan vuoronsa tulevan.

Saara oli jo jonkun aikaa tuntenut pahoin vointia, mutta oli taistellut vastaan ja mennyt tavallisuuden mukaan työhön. Eräänä päivänä alkoi äkkiä päästä huimata; vilutti, veri nousi kasvoihin ja selässä tuntui kauhea kolotus. Hänen täytyi pysäyttää koneen ja samassa, vaipui hän tiedotonna lattialle.

Herättyänsä ei hän tietänyt missä oli, eikä kauvanko oli horroksissa maannut. Tuntui kuin olisi purjehtinut tai lentänyt ilmassa. Hän katseli ympärilleen raukeasti. Huone, jossa hän lepäsi oli suuri ja vilvakka ja kuin usvan läpi voi hän erottaa vuoteen vuoteen rinnalla vastaisella seinällä. Hänen vieressään istui mustapukuinen nainen; eräs toinen nainen puettuna siniseen leninkiin, valkeaan esiliinaan ja päähineesen, senlaiseen, joita hän oli nähnyt sairashuoneissa, seisoi kumartuneena hänen ylitsensä. He puhuivat hiljaa keskenänsä ja tarkastelivat häntä.

Ei Saara välittänyt kysyä missä hän oli. Sulki vaan silmänsä ja vaipui uudestaan horroksiin.

— Taas herättyänsä istui sama mustapukuinen nainen hänen vieressänsä.

— Tervetuloa uudestaan luoksemme! — sanoi hän silittäen Saaran otsaa. — Levätkää nyt vaan hiljaa ja olkaa kärsivällinen, niin parannutte nopeammin. Saara katsoi vaan naista, ei hän voinut kysyä, ken hän oli. Myöhemmin sai hän tietää olevansa nais- ja lapsisairaalassa ja että mustapukuinen oli eräs amerikkalainen nainen, joka tapasi usein tuoda sairaille kukkia, viiniä tai muita vahvistavia aineita.

Kun Saara alkoi tointua tuli nainen yhä useammin, näytti kuin olisi hän
Saaraan erityisesti mieltynyt.

Amerikkalaiset ovat omituista väkeä, heillä on rakkautensa ja ihailunsa puuskat. Jos asia tuli muotiin kerran, niin ei sitte muusta puhutakkaan; silloin ryntäävät kaikki paikalle, uhraamaan epäjumalan alttarille. Nyt oli norjalainen runoilija Henrik Ibsen tullut muotiin. Luettiin hänen voitoistaan Saksanmaalla ja Englannissa; kuultiin että etevimmät kriitikot sanoivat häntä aikakauden suurimmaksi draaman kirjoittajaksi. Siinä siis jotakin, jota piti ihailla. Helppohintaisia painoksia hänen teoksistaan levisi tuhansittain. Ennen olleiden Emerson- ja Brovn-klubin rinnalle perustettiin nyt Ibsen-klubeja. "Noora" ja "Kummittelijat" otettiin kaikkialla keskusteltavaksi. Norjalaiset ja "keskiyönauringon maa" tulivat Ibsenin kerällä muotiasiaksi. Luettiin Paul de Chaillus'en "Viikinkejä" ja selailtiin hänen suunnatointa teostansa Norjasta.

Mrs King'in — se oli Saaran luona käyvän naisen nimi — luona seurusteli sekä mies- että naisjäseniä Ibsen-klubeista ja hänen itsekin täytyi kulkea virran mukana, jos tahtoi tai ei. Täytyi hänen itselleen tunnustaa ei ymmärtävänsä kaikkea, mutta se oli nerokasta ja siksi täytyi yhtyä nuorten ihailuun, vaikka hän kaikessa hiljaisuudessa kaipasikin Emersonia ja "Ben-Hur'ia". Mutta norjalaisiin ja Norjaan oli hän ihastunut ja se olikin syynä mieltymykseensä Saaraan. Hän oli löytänyt todellisen norjalaistytön. Toiset olivat uteliaita ja kadehtivat häntä. Sitäpaitsi oli Saara niin kaunis ja hieno käytökseltään, aivan poikkeava muista tehtaantytöistä. Saara sai kertoa hänelle Norjasta, missä ei hän itse koskaan ollut käynyt, mutta jonka hän tunsi vanhempiensa kertomuksista. Mrs King kuunteli häntä jännitetyllä tarkkuudella. Muutteeksi alituisilta toimikuntien kokouksilta ja hyväntekeväisyysseuroille olivat Saaran kertomukset hänestä, miellyttäviä ja hän kiintyi yhä enemmän kauniisen löytöönsä. Saara sai kuulla, että ne, jotka hoitivat häntä, kuuluivat tohtori Tuomaan kirkkokuntaan, jonka jäsen mrs King'kin oli, sekä, että tästä kaikesta tuli hänen kiittää Pekkaa. Koska pääsisi hän tilaisuuteen palkita Pekalle kaikkea? Kuin uskollinen koira oli hän joka päivä työstä palattuaan seisonut sairaalan portilla kyselemässä Saaran vointia; sisään ei hän päässyt enää niin myöhään. Vaan siitä päivästä alkain, kun Saara sai vapaasti puhua tuli hän joka sunnuntai ruusuvihko muassaan.

Saaran kävi samoin kuin useamman hermokuumeisen. Vaikka hän oli kovin laihtunut, virkistyi hän pian, kun kerran sai ruveta syömään, niin tuntui kuin ei koskaan saisi tarpeekseen. Mrs King lähetti hänelle kananpaistia, lihalientä ja muita herkkuja; kauhulla ajatteli Saara jo sitä aikaa, kun tämä mukavuus päättyisi ja pitäisi uudestaan alkaa tehdastyötä. Heti kun hän sai luvan lukea, lähetti mrs King hänelle norjalaista kirjallisuutta, nyt sai hän kumminkin ne kirjat käsiinsä, joita Falk kerran oli luvannut hänelle lähettää Chicagosta. Kuinka ihmeellisesti kaikki voi kääntyä! Kuinka onnellisia olivat ne ihmiset, joilla oli aikaa lukemiseen, lepoon ja keskusteluihin! Kuinka voisi hän taas alkaa tehdastyötä? Vai saisiko paikkaansakaan enää, vaan täytyisi uudestaan ruveta hakemaan työtä? Usein halutti häntä teeskennellä heikommaksi, kuin olikaan, että saisi kauemmin olla sairaalassa, häntä kauhistutti se päivä, jona hän sieltä karkoitettaisi.

Hän luki ahkeraan nämät viikot. Björnson'in, Lien, Kielland'in, Garborg'in ja Ibsenin teokset herättivät hänessä paljon ajatuksia ja hänen keskustelunsa Falkin kanssa sekaantuivat niihin.

Mrs King kävi edelleenkin hänen luonansa, kyseli häneltä
Norjasta, ja kirjoista ja kertoi sitte hänen suoria lausuntojansa
Ibsen-iltamissa; kaikki klubin jäsenet innostuivat tähän omituiseen,
tosinorjalais-olentoon.

Eräänä päivänä sanoi mrs King Saaralle:

— Ettekö tahtoisi, Saara, tulla minun luokseni, sairaalasta päästyänne. Asun aivan yksin palvelijattarein kanssa; saisitte olla seuralaisenani ja auttaa ompeluksessa ja muussa senlaisessa?

Saara katsoi häneen suurine, säteilevine silmineen. Hän tunsi halua polvistua hänen eteensä ja syleillä häntä.

— Tahdotteko todellakin ottaa minut luoksenne? — huudahti hän.

— Sydämmestäni sen tahdon, rakas lapseni, — vastasi mrs King ja suuteli häntä otsalle.

XXXI.

Mrs King oli varakas leski. Hänen miehensä oli ollut Chicagon luotettavin asianajaja ja suuresti sivistynyt mies. Hän oli kuollut tapaturmaisesti purjehdusmatkalla. Hänen perheensä oli ollut kirjallisten pyrintöjen keskustana, hänen vaimonsa tahtoi nyt ylläpitää kodin entistä arvoa. Paljon vaivaa se hänelle tuotti, sillä ei hänellä ollut miehensä älyä. Mr King oli tietojensa ja kaunopuheliaisuutensa kautta tehnyt nämät kokoukset todellisiksi juhlahetkiksi ja mrs King oli saanut osan siitä ihailun loisteesta, joka ympäröi hänen nimestänsä. Nyt piti hänen itse olla aurinkona, joka valaisisi koko juhlallisuuksia, mutta hän ei kyennyt siihen. Hän oli enemmän sydämmellinen, kuin älykäs ja miehensä äkkinäinen kuolema oli hänelle lyönti, joka oli tukahuttaa häneltä elämänhalun. Hän löysi armeliaisuustöissä enemmän tyydytystä kuin kirjallisissa seuroissa. Hän oli neljän-viidenkymmenen välillä, mutta tukkansa oli jo kauttaaltaan harmaantunut, kuten tavallisesti amerikkalaisilla suhteellisesti nuorina. Tuo soveltui hänelle sentään oivallisesti, samoin surupuku, jota hän aina käytti.

Tähän kotiin olisi Saara siis joutunut; paremmin ei hänelle olisi voinut käydäkkään. Häntä ympäröitsi varakkaan kodin komeus. Täällä oli kauneutta, järjestystä ja hauskuutta; täällä näki hän monta kuuluisaa henkilöä. Työnsäkään ei ollut raskasta, pääasiallisesti oli hänen tehtävänsä siivota mrs King'in makuu- ja työhuoneen. Sitten sai hän lukea ja mrs King opetti häntä hyväntahtoisesti englannin kielessäkin. Iltapäivin seurasi hän rouvaa ajoretkelle puistoon tai Michiganjärven seutuville; häntä pidettiin kuin kodin lapsena. Aina kun tuli vieraita oli hän sisällä ja herätti ensi aluksi suurta huomiota. Saara jännitti itsekin sekä silmänsä, että korvansa ja teki havaantoja. Ei hänellä ollut aavistustakaan kuinka nopeasti hän kehittyi. Kodin kirjasto oli hänelle avoinna, ja mrs King antoi hänelle ohjeita kirjojen valitsemisessa. Kummastuksekseen löysi hän siellä Viktor Hugon "Inhimillisyyden Kurjuuden" englanninkielisen käännöksen. Kyynelet virtasivat poskille, uudestaan nähdessään tämän kirjan, sehän oli vaikuttanut käännöksen hänen elämässänsä. Ei Saara edes mrs King'illekään uskonut kuka hän todella oli. Häntä pidettiin maanviljelijän tyttärenä Wisconsista, joka oli tullut, kuten moni muukin Chicagoon ansaitaksensa työtä ja sivistyäksensä.

Nykyisessä onnellisuudessaan ei hän unohtanut Pekkaakaan. Hän puhui hänestä mrs King'ille, joka toimitti hänet teollisuuskouluun, jonka jälkeen hän sai työtä eräältä urakalla rakentajalta. Parempaan seuraelämään päästyään muuttui Pekka äkkiä; käytöksensä ja puheensa sai aivan uuden suunnan. Hän muutti arkista ja taukosi iltasin kapakkakäynneiltä. Siitä hän oli vähitellen luopunut, jo Saaran tultua kaupunkiin. Hänen vanha rakkautensa rakennuksiin ja koneisiin heräsi uudelleen ja hän alkoi toden takaa tutkimuksiansa. —

Tähän aikaan oli venäläisen taidemaalari Verestchagin taulunäyttelö avoinna Chicagossa. Mrs King vei Saaran sinne muassaan. Muistot Falkin kertomuksista vieraista maista heräsivät uudestaan eloon. Maalauksia ei hän ollut nähnyt sen jälkeen kuin kotona pappilassa; nyt hän nautti sanomattomasti. Oli oikein vaikea saada häntä kotiin näyttelöstä. Kyynelet välkkyivät silmissä, kun mrs King useamman kerran turhaan pyysi häntä lähtemään; hän oli kerrassaan vaipunut taideteosten katselemiseen.

Kotiin tultuaan tuntui hänen kadottaneen tasapainonsa, ei hän puhunut sanaakaan koko iltana. Halu matkustamiseen nousi uudestaan äärilleen. Sitä paitsi oli joukko uusia ajatuksia ja tunteita herännyt hänen sielussaan. Voi, jospa hänellä vaan olisi joku, jolle hän voisi kaikki uskoa, joku, joka ymmärtäisi häntä? Mrs King oli sanomattoman hyvä, vaan ei käsittänyt häntä oikein.

XXXII.

Ibsen-klubissa keskusteltiin "Noorasta". Loppunäytelmästä luettiin eräänä iltana mrs Kingin luona ja sitten alkoi keskustelu. Useammat naisista paheksuivat Nooran käytöstä, pitivät sen epänaisellisena ja loukkaavana; hänen olisi pitänyt jäädä miehensä ja lastensa luoksi. Helmerhän oli aina käyttäytynyt huomaavaisesti häntä kohtaan ja noudattanut hänen kaikkia juoniansa. He iloitsivat, että Amerikassa, Jumalan kiitos, tuonlainen oli vielä hyvin harvinaista.

— Viime mainittua seikkaa täytyy minun vastustaa, — sanoi eräs nuori asianajaja, syntyään saksalainen. — Kun meillä Chicagossa on noin kaksi avioero kysymystä päivässä käsiteltävänä, näyttää minusta, kuin amerikkalaisilla naisilla olisi suuri taipumus miestensä luota karkaamiseen. En tahdo puhua niistä tapauksista, kun nuoret neidit karkaavat pappojensa kuskien kanssa, etenkin, jos nämät ovat neekerejä.

— Hyi, kuinka saatatte puhua senlaista, herra Mayer? — sanoi yksi naisista. — Teidän puheenne johtuvat sulasta kateudesta siksi, ett'ette ole vielä tavanneet ketään sellaista, joka olisi teistä pitänyt.

— Seikka on se, että haluaisin sellaista, jolla olisi karkaamisen taipumusta hyvin pienessä mitassa, siksi kestää valitsemiseni niin kauan, vastasi herra Mayer kylmäkiskoisesti.

— Herra Mayer on sietämätöin, häneltä on puhevuoro kielletty, — huudettiin useammalta taholta.

Muutamat puolustivat Nooraa innokkaasti; toiset pitivät ihmeellisenä, että Norjassa voi tapahtua senlaista, sehän muistutti enemmän Wienistä ja Pariisista. — Mutta onhan seurassamme norjalainen nainen, — huudahti eräs herroista, — hän olkoon tuomarina asiassa. Mitä mietitte neiti Saara? Onko se tavallista Norjassa, että vaimot karkaavat miehistään?

— En minä tiedä, — vastasi Saara punastuen.

— Mutta pidättekö Nooran tehneen oikein? — kysyi eräs naisista.

Saaran silmät säkenöivät, sieramet laajentuivat, hänellä oli nähtävästi vaikea hillitä itseään.

— Minusta ei naisen tarvitse alistua kaikkeen, siksi että hän on nainen, — vastasi hän hiljaa.

— Hyvä! Hyvä! — huusivat Nooran puolustajat.

— Mutta missä on Helmer sitte oikeastaan rikkonut? Hän suuttui aatellessaan vaimonsa tahranneen nimensä rikoksella. Sitä olisin minäkin tehnyt hänen asemassaan, — huudahti herra Mayer.

— Luuletteko, ett'ei naista voi rääkätä muulla tavalla, kuin lyömällä häntä? — vastasi Saara rohkeasti.

— Sitä ainakin me kutsumme rääkkäämiseksi, — sanoi Mayer.

— Mutta Nooraa kohdeltiin nukkena, leikkikaluna, alhaisempana olentona, riippuvana miehensä suosiosta; sen pidän minä paljon pahempana rääkkäyksenä, jota yksikään herännyt nainen ei voi ajan pitkään sietää, — vastasi eräs naisista, joka oli tunnettu taistelija naisten oikeusten puolesta.

Saara kiitti häntä ystävällisesti.

— Onko senlainen kohtelu tavallista teillä, Saara? — kysyi mrs King.

— Luterilaisessa seurakunnassa, jossa minä olen kasvanut, opetetaan että mies on itsevaltias kodissaan, ja että vaimon tulee olla hänelle alamainen kaikessa. Vastakohtaa pidetään syntinä, — vastasi Saara.

— Eikö siitä seuraa monta onnetonta avioliittoa? — kysyi mrs King.

— Ei, aivan montaa, sillä useammat naiset elävät silmät ummessa, ja uskovat että kaikki on kuin olla pitääkin, — vastasi Saara. — Mutta jos kerran herää ja kärsii siitä, niin, sitten tulee onnettomaksi.

Saara kääntyi syrjään, salataksensa kyyneleitään, joita vanhat muistot toivat silmiin.

— Vaan ettekö luule, Saara, kummallekin paremmaksi kärsivällisyydellä kantaa ristiänsä ja koettaa tehdä elämää niin hyväksi kuin mahdollista? — sanoi mrs King lempeästi.

Saaraa oli tykkänään liikutettuna, vaan ponnisti voimiansa, ettei ilmaisisi itseänsä.

— Yhteiselämää miehen kanssa, jota vihaa, pidän minä epäsiveellisenä, — vastasi hän näennäisesti tyyneenä.

Sekä herrat että naiset katselivat toisiaan. Keskustelu kääntyi alalle, missä amerikkalainen seurapiiri mieluummin vaikenee.

Seuraavana päivänä kutsui mrs King Saaran luoksensa ja sanoi hänelle:

— Rakas Saaraseni, huomasin teidän eilen kummallisesti liikutetuksi.
Onko teillä omaistenne keskuudessa ollut lähempiä kokemuksia asiasta?
En kysy uteliaisuudesta, vaan luulossa, että löytää huojennusta ystävän
osaa-otossa, tahtoisin niin kernaasti olla teille jostakin arvosta.

Saara puhkesi itkuun ja painoi päänsä mrs King'in syliin.

— Olen itse karkannut mieheni luota, huudahti hän nyyhkien.

Mrs King vavahti ja ehdottomasti veti hän kätensä pois Saaran pään päältä, mutta ennen pitkää alkoi hän silittää Saaran tukkaa ja sanoi hiljaa:

— Kerro minulle kaikki, Saara!

Ja Saara kertoi hänelle kaikki, jättäen vaan Falkin nimen mainitsematta. Lopetettuaan suuteli mrs King häntä otsalle ja sanoi:

— Meillä ei ole oikeutta tuomita teitä enemmän kuin Nooraakaan… Nyt olette minulle kahtavertaa kalliimpi.

Ja hän sulki Saaran äidilliseen syleilyyn.

XXXIII.

Eräs herroista, joka useammin kävi mrs Kingin luona oli nimeltään Brown. Hän näytti ankaralta ja vakavalta, hänellä oli musta tukka ja erittäin kauniit silmät, jotka väliin näyttivät niin eriskummallisen lempeiltä, kun hän puhui jostakin asiasta, johon oli innostunut. Tavallisesti istui hän puhumatta, kun vieraita oli saapuvilla, mutta rouva Kingin seurassa hän useinkin tuli puheliaaksi.

— Herra Brown on heistä jäykin kaikista — sanoi mrs King usein — mutta luulen kumminkin että hän on parhain heistä. — Hän oli sen komitean jäsen, jonka piti valmistaa Yhdysvaltain työväen tilastolliset tiedot.

Eräänä aamupäivänä, kun Saara tuli arkihuoneesen, istuivat mr Brown ja mrs King vaipuneina syvään keskusteluun. Saaraa kehoitettiin ottamaan osaa keskusteluun.

— Sanon, että se on suorastaan kelvotonta, tuonlainen käytös työmiehiä kohtaan, sanoi mr Brovn. — Varakkaat käyttävät lukemattomia juonia pusertaakseen penninkin omilta, huonopalkkaisilta työmiehiltään. He pakottavat heidät korkeista hinnoista ostamaan puoteistansa lankansa, kahvinsa, sokurinsa y.m. tarpeensa. He pidättävät heidän palkkansa kuukausittain, ja kantavat sill'aikaa korkoa rahoistaan. Suorastaan häpeää olla amerikkalainen… Eilen olin miehen luona, joka omistaa kaksitoista miljoonaa ja tahdoin innostuttaa häntä yritykseen, joka parantaisi osaksi työväen tilaa. Arvatkaappa, mitä hän vastasi.

— No, mitä?

— Hän valitti huonoja aikoja, Hän sanoi viime vuonna menettäneensä paljon. Ja arvatkaappa mihinkä? Joo, hän oli tilannut itsellensä hautapatsaan ja pystyttänyt sen Graceland'in hautausmaalle. Aatteli kait, ett'ei kukaan muu hänelle sitä tekisi.

— Mutta ette suinkaan tarkoita, että tuonlainen on aivan tavallista, mr Brown.

— Se on hyvinkin tavallista. Samassa määrässä kuin miljoonakasa kasvaa, samassa määrässä kasvaa sydämmettömyys ja itaruus. Löytyy rikkaita, jotka eivät milloinkaan saa kyllikseen. Hiljattain tapasin seitsemänkymmenvuotisen ukon, joka käveli jalan peninkulmaisen taipaleen asemalle, säästääksensä viisikolmatta centtiä omnibuspiletistä, ja hän oli miljoonain omistaja. — Vaan vihdoinkin täytyy minun lähteä; hyvästi, mrs King.

Saara oli koko ajan katsellut häntä taukoamatta. Hänestä ei mr Brown ollut koskaan näyttänyt kauniimmalta. Tuskin oli hän häntä toisten joukosta ennen eroittanut. Brownin tullessa eteiseen seisoi hän siellä.

— Anteeksi, — sanoi hän punastuen — vaan minun täytyy kiittää teitä sanoistanne ja jos te tarvitsette tietoja asiasta, olen minä tilaisuudessa niitä hankkimaan.

Mr Brown katsoi Saaraa. Ei hänkään ollut ennen huomannut Saaraa niin kauniiksi. Hän kumarsi lausuen, että se olisi hänelle suuri ilo.

Kun Saara taas tuli mrs King'in luo, istui hän ajatuksiinsa vaipuneena.

— Saara, eikö tuo ollut kauheata, mitä hän kertoi? — sanoi hän. —
Minä tulen aina surumieliseksi mr Brownin puheista.

— Totta se kumminkin oli, sen tiedän omasta kokemuksestani, — vastasi
Saara.

Ja hän kertoi viikosta, jonka oli viettänyt räätälitehtaassa sekä käynnistään arkissa ja Pat'in jäähyväiskemuista. Mrs King'iä pöyristytti ja Saaran lopetettua oli hän aivan kalpea.

— Onko mahdollista, että täällä Chicagossa voi senlaista tapahtua? — huudahti hän.

— Voi, mrs King, tehkää jotakin Lizzien hyväksi! — pyysi Saara, tarttuen hänen käsiinsä.

— Tahdon pelastaa hänet, pikku ystäväiseni, — minä tahdon tehdä sen, — vastasi mrs King.

— Ja sairaalle ompelijatarten luona ja kaikille niille toisillekin! — huudahti Saara.

— Tahdomme tehdä sen mitä voimme. Jumala meitä armahtakoon, että teemme niin vähän! — sanoi mrs King kävellen edestakaisin lattialla.

— Jos kaikki olisivat teidän tapaisianne, mrs King, olisi maailma paljon parempi, — sanoi Saara ja suuteli häntä kädelle.

XXXIV.

Saara oli onnellinen. Mrs King'in toimesta oli Lizzie päässyt sairaanhoitajaksi samaan sairaalaan, missä Saara oli ollut, sinne oli myöskin kappaneulojien luota tuotu sairas rauhaan kuolemaan. "Pyhän Kolminaisuuden kasarmi" oli rouva Kingistä saanut suojelusenkelin ja "pyhä kolminaisuus" itse saanut sanomalehdissä kelpo naarmun mr Brownin terävästä kynästä. Kirjoitus herätti suurta huomiota, sillä mr Brown oli yleisesti arvossa pidetty mies; Saara oli hänelle antanut paljon tietoja, joita Pekka vielä oli täydentänyt.

Saara oli kirjoittanut pitkän kirjeen isällensä ja kertoi kuinka hyvin hänellä nyt oli ja koetti selittää, että näin sittenkin oli parasta. Mutta vielä suurempi ilo odotti häntä. Eräänä päivänä, kuin mrs King tuli kotiin, sanoi hän Saaralle:

— Lääkärini tahtoo ehdottomasti minut talveksi muuttamaan joko
Floridaan tai Italiaan keuhkojeni takia. Minä valitsen mieluummin
Italian. Tahdotko tulla muassani, Saara?

Ilon leimahdus välähti Saaran kasvoilla ja hän tuli aivan huumaukseen.
Mrs King hymyili.

— Näen, etten tarvitse mitään vastausta, — sanoi hän suudellen Saaraa otsalle. — Valmista itsesi matkalle; viikon kuluttua lähdemme.

Saara näkisi Italian. Vanhat, Falkin kera unelmoimat ilmalinnat nyt toteutuisivat. Kuinka Jumala sentään oli hyvä hänelle. Tämä onni kerrassaan valloitti hänet. Monta monituista kertaa täytyi hänen kertoa mrs Kingin sanat, voidakseen niitä uskoa, vaikka hän ihan selvää oli sanonut: viikon kuluttua lähdemme, — Kuitenkin oli Saara koko ajan kuumeisessa pelossa, että jokin este ilmestyisi. Päivisin järjesti hän matkatarpeita kaunis hymyily huulillaan, öisin uneksi hän Milanon kirkosta, Rooman katakombeista ja Wolkonskyn huvilan ruusuista.

Vihdoinkin valkeni lähtöpäivä. Suuri joukko muitakin perheitä matkusti samalla; matkaseurue oli hyvin suuri. Enin hämmästyi Saara, kun hän valtamerellä huomasi mr Brownin kulkevan laivan kannella harmaassa matkapuvussa plaidi olalla. Hän matkusti Eurooppaan tutkimaan työväen asemaa, erittäinkin sosialistisia liikkeitä Saksanmaalla. Ei Saara ymmärtänyt, miksi hän tuli niin iloiseksi Brownin nähtyään. Sen jälkeen, kuin he niin innostuneesti olivat puhuneet työväen asiasta, piti hän häntä ystävänä, johon turvallisesti voi luottaa.

Mr Brownin'kin näkyi mieltyneen Saaraan ja matkalla näkyi hänen tuntikausia keskustelevan Saaran kanssa.

Matka kulki Liverpoolin, Lontoon, Pariisin, Strassburgin, Berliinin, Wienin, Veronan, Venedigin ja Florensin kautta Roomaan. Alussa oli Saara vallan pyöräpäinen, mutta vähitellen tottui hän tähän sekamelskaan ja alituisesti vaihtuviin vaikutuksiin! Kuinka ihana maailma sentään oli, mikä komeus esiintyi rakennuksissa, taideteoksissa, suihkulähteissä ja puistoissa! Ja tästä kaikesta pitäisi luopua, siksi että se muka olisi syntiä. Ei milloinkaan ollut vanhempiensa ja naapurien mielipiteet tuntuneet niin kummallisilta, kuin nyt havaitessaan itse näiden vaikutuksen. — — —

* * * * *

Saara oli Roomassa. Kaikesta mitä oli nähnyt, miellytti tämä häntä enin. Täällä oli sivistyksen keskellä ja kumminkin samalla satojen peninkulmien päässä siitä. Kaikkialla ympäröi siellä maailman historia; pakanuuden korkeat patsaat ja rauniot, kristittyni aikaiset komeat kirkot, keskiajan synkät linnat, taideteoksia kaikilta ajoilta meidän päiviin asti. Ja paitsi tätä oli luonto niin eriskummallista täällä.

Saarasta tuntui kuin hän unissa näkisi nuo kaikki Falkin kertomat paikat, jotka hänelle jo silloin olivat niin rakkaiksi tulleet. Nyt hän todenteolla tutki historiaa ja taidetta. Hän kehittyi näinä kuukausina enemmän, kuin koko edellisessä elämässään. Näytti kuin kaikki puolipuhjenneet nuput hänen sielussaan olivat vaan varronneet tätä auringonsädettä avautuakseen. Väliin tuntui hän vielä mahdottoman lapselliselta, mutta epävarmuus käytöksestä oli kerrassaan kadonnut. Hän oli nyt sivistynyt nainen, eikä norjalaisen maanviljelijän tytär. Mrs King kohtelikin häntä kuin rakasta tytärtä, eikä seuranaisen tavoin. Koko matkaseurue pitikin häntä mrs Kingin kasvatustyttärenä.

XXXV.

Mr Brown oli tullut Roomaan ja liittynyt mrs Kingin seuraan. Eräänä iltana ehdoitteli hän matkaa osteriaan, missä suuremmaksi osaksi kävi vaan käsityöläisiä ja taiteilijoita, erittäinkin skandinaaveja ja saksalaisia. Ehdoitus vastaanotettiin ilolla; se oli ainakin, vaihtelua amerikkalaisille teekutsuille.

Mrs King ja Saara, sekä heidän matkatoverinsa suuntasivat siis kulkunsa osteriaan. Ensimmäinen huone, jonne tulivat, oli jotensakin suuri ja maalaamatoin. Kaksi riviä viiniastioita oli pystytetty seinän nojalle ja isäntä tepasteli tyhjien, kokonaisten ja puolipullojen kanssa varustaakseen janoovia vieraitaan, jotka istuivat sisimmässä huoneessa kahden pöydän ympärillä, muutamat syöden, toiset laulaen ja puhuen, virvokkeella. Pohjoismaiset taiteilijat olivat valloittaneet toisen pöydän. Käsityöläisiä lapsineen ja vaimoineen istui toisen pöydän ääressä. Näiden huoneiden takana oli keittiö, jonka ovet olivat auki, kokki valkeaan mekkoon, esiliinaan ja lakkiin puettuna paistoi lihakotletteja. Kulkeva posetiivinsoittaja valitteli sävelissä vaivojaan taiteilijoille; miehen tunteellisuus vietteli taiteilijat nauramaan.

— Tänä iltana sinä olet entistäsi oivallisempi, Beppo, — huusi yksi heistä; sinun pitäisi esiintyä apolloteaatterissa, eikä näin kurjalle kuulijakunnalle; sinun taivaalliset säveleesi kohottavat pois maailman murheista. Kaksikymmentä centesimoa Bepolle, herrani, taiteilija Bepolle! — Hän antoi hattunsa kiertää ympäri pöydän ja taiteilijat pistivät siihen roponsa. — Kas tässä, jalo ystäväni, — sanoi hän ojentaen hatun Bepolle. — Tulkoon sinun taivaallinen soittosi ylitsevuotavasti palkituksi maallisella hyvyydellä! Kas niin, käy nyt toisiakin ilahuttamaan ihanilla sävelilläsi!

Beppo otti hatun päästään, kiitteli kumarrellen. Häntä huvitti nämät taiteen lapset, jotka olivat siksi valistuneita, että heti keksivät neron ja hengenheimolaisensa, vaikka se kätkeytyi kuluneenkin takin verhossa.

Isäntä oli ihastuksissaan amerikkalaisen seurueen tulosta, — erään amerikkalaisherran paksut kultavitjat tekivät hänet erittäin kohteliaaksi. Ihastuksissaan antoi hän kantaa toisen pöydän huoneesen, missä viiniastiat olivat ja pyysi nyt seuruetta istumaan, odotellen tilauksia.

Sitä suurempi oli pettymyksensä, kuin amerikkalaiset tilasivat vaan kuusi lasillista lämmintä vettä; ei hän ymmärtänyt oliko se pilaa, vai tottako. Hän tuli kumminkin lohdutetuksi, kun kultavitjalla varustettu mies huonolla englannin kielellä selitti, että siitä maksettaisi sama hinta kuin viinistäkin. Sisimmässä huoneessa, jonka ovi oli auki, jatkettiin iloa edelleen. Useammat äänet huusivat yhteen aikaan sekä norjaksi että tanskaksi:

— Falk, Falk! Pystyyn mies! Hänen täytyy puolustaa mielipidettään!

Tämän nimen kuultuaan jännitti Saara kuulokalvoansa ja hän näki nuoren miehen, lyhyine, punaisenruskeine partoineen, sinisine silmineen ja hyväntahtoisine hymyineen nousevan pöydästä.

Ei mitään epäilystä; se oli hän. Saara tarttui suonenvedon tapaisesti mrs King'iä kädestä.

Tämä kääntyi ja katsoi huoneesen.

— Mutta ystäväiseni, onhan se Tuomas Falk!

— Te tunnette hänet? — kuiskasi Saara kalveten.

— Enkö tuntisi häntä, joka Chicagossa oli jokapäiväinen vieraani?

— Onko hän koskaan puhunut minusta?

— Ei koskaan. Tunnetko sinä hänet, Saara?

— Hän on se maalari, josta puhuin ja jonka nimeä en tahtonut mainita.

— Oh, onko se mahdollista?… Luulen että menen häntä tervehtimään.

Mrs King nousi. Falk seisoi viinilasi toisessa kädessä tehden toisella liikkeitä puhuessaan.

— Minä pidän vanhan mielipiteeni, herrani; nainen on arvoitus, selittämätöin arvoitus. Hän on kuin perhonen…

— Mutta eilenhän olit itse perhonen, joka kukastasi imit hunajaa, — sanoi eräs seurueesta.

— Vait, lörpöttelijä, elä keskeytä minua — jatkoi Falk. — Nainen on selittämätöin…

Hän vaikeni äkkiä ja tuli kasvoiltaan tulipunaiseksi ja tuijotti toiseen huoneeseen, kuin olisi siellä tapahtunut ilmestys.

— No mitä nyt? Falk näkee näkyjä; varmaankin joku vanha "selittämätöin"; tätä sanotaan jumalan tuomioksi herrani! — sanoi eräs tovereista pilkaten.

— En voi oikein hyvin, — sanoi Falk ja istui. Samassa astui mrs King sisälle ja kävi pöydän luo.

— Anteeksi, herrani, — sanoi hän ystävällisesti hymyillen — en voinut olla tervehtimättä vanhaa tuttavaa, jonka sattumalta keksin täällä. Herra Falk!

Falk katsoi ylös.

— Mitä näen! Mrs King! Täällä Roomassa!

— Minulla on muassani norjalainen ystävätär, jonka kuulin teidänkin tuntevan… Mrs Saara Holte.

Saaran täytyi tulla esille. Falk kumarsi hämillään. Esiteltiin koko seurue.

— Eivätkö naiset kunnioita meitä hetkisen istumalla seuraamme? — kysyi yksi taiteilijoista englannin kielellä ja alkoi muitta mutkitta takin hihalla kuivata pöytää. — Una foglietto di vino bianco… dolce!… Otaksun, että naiset mieluummin juovat makeata viiniä.

Mrs King istui.

— Vanhat tuhmuudet ovat unhotetut, eikö totta, herra Falk — kuiskasi Saara sopivan tilaisuuden tultua Falkille. Hän oli kerrassaan saavuttanut hillitsemiskykynsä.

Nämä sanat nostivat kuormaa Falkin sydämmeltä. Hän loi Saaraan loistavan, kiitollisen katseen.

— Näette, että minä kumminkin olen tullut tänne, vaikka ei se tapahtunutkaan teidän seurassanne, — lisäsi hän veitikkamaisesti.

— Enkä minä ollenkaan epäile, että teillä nyt on paljon mieluisampi matkatoveri, — sanoi Falk ihastuneena.

— Se on varma, se, — vastasi Saara.

Nyt tunsi Saara, ett'ei hän koskaan ollut Falkia rakastanut. Ei sydän tavallista nopeammin ollenkaan sykkinyt, kun ensi hämmästys oli asettautunut. Nyt oli hän aivan tyyne, tuntuipa oikein hupaiselta nähdä häntä taas.

Falk ja mrs King olivat vaihtaneet muutamia sanoja, mutta nyt sai hän häiritsemättä puhua Saaran kanssa, sillä eräs tovereista, joka ihaili rikkaita amerikkalais-naisia ja kernaasti loisti englannin kielen taidossaan, oli tykkänään valloittanut mrs King'in.

— Voitte ymmärtää, että tuntui omituiselta teitä niin äkkiä kohdata — sanoi Falk. — Oli kuin sydämmeni olisi tauonnut tykkimästä. Jos meteoori olisi eteeni pudonnut, en olisi voinut enemmän hämmästyä. Minä etsin teitä kaksi päivää turhaan Chicagosta, sitte matkustin heti.

— Ja samassa unhotitte kaikki?

— Luuletteko minua todellakin niin kevytmieliseksi, Saara?… Uskallanhan vielä käyttää tuota nimitystä?… Minä vakuutan kärsineeni suuria omantunnon tuskia teidän takianne; ja kumminkin pidän, että toisella tavalla en olisi voinut käyttäytyä.

— Ei, te teitte aivan oikein, — vastasi Saara. — Se olin minä, joka käyttäydyin narrimaisesti. Mutta silläkin hulluudella oli hyvää mukanansa; ja nyt olen onnellinen.

— Ette aavista kuinka se minua ilahuttaa. Oletteko olleet kauankin Roomassa? Nyt rupean minä kernaasti teille oppaaksi täällä ja käyn tervehtimässä teitä, jos suvaitsette.

Falk ja Saara keskustelivat innokkaasti; taiteilija, joka tilausten toivossa valloitteli mrs King'iä huonolla englannin kielellään, ylisteli hänelle Amerikkaa ja toiset toverit nauroivat Falkia.

— Se selittämättömyys on tapahtunut, että Falk on sekaantunut erääseen "selittämättömään" ja nyt koittaa selittää hänelle, että…

Elä lörpöttele, — huudahti eräs toinen. Elä häiritse häntä kesken kosimisen! Huomenna saamme kuulla henkevän puheen naisesta.

Vettäjuovat amerikkalaiset istuivat etuhuoneessa keittiöläisten silmätikkuina. Mr Brown näytti vakavalta, eikä voinut olla katselematta Falk'ia ja Saaraa, jotka hymyilivät toisilleen. Mitä se merkitsi? Oliko se vanhaa rakkautta?… Ja itse hän oli Saaran tänne tuonut!

XXXVI.

Falk oli käynyt vieraisilla Mrs King'in ja Saaran luona, ravintolassa, jossa he asuivat. Moni vanha keskusteluaine otettiin esille, vaikka nyt uudessa muodossa.

— Herra Jumala, kuinka tuhmana te mahdoitte minua silloin pitää! — sanoi Saara. — Minä tulen vieläkin hämilleni sitä ajatellessani.

— Minusta te olitte hauska, — vastasi Falk hymyillen. — Te olitte kuin Jerikoruusu. Yksinkertaisimmatkin tiedon pisarat te nielitte silmänräpäyksessä ja kehityitte tuossa tuokiossa.

— Ja nyt on ole hituistakaan parempi, aijon uudestaan panna käytäntöön ammennus-järjestelmäni. Tahdotteko tulla tänään kanssamme Borghese-huvilaan ja selittää meillä siellä kaikki? Me olemme molemmat tuhmia siinä seikassa.

Eikä Falk päässyt sillä. Hänen täytyi seurata Saaraa kaikkiin taidenäyttelyihin ja kertoa hänelle taiteilijoista ja heidän ominaisuuksistaan. Hän hankki heille pääsön kaupungin suurimpiin maalausateliereihin, ja Saara nautti sanomattomasti.

Skandinaavialaiset taiteilijat toimittivat juhlallisuuden Ponta Molle'lla. Mrs King, Saara, mr Brown ja koko amerikkalainen seurue oli kutsuttu osaa-ottajiksi. Tilausten vuoksi oli paras olla hyvissä kirjoissa amerikkalaisilla.

Ilma oli mitä herttaisin, kun seurue ilosta loistavin mielin kulki Porta di Popolon kautta ulos kaupungista, toiset ajaen aaseilla, toiset istuen kukilla ja lehvillä koristetuissa vaunuissa. Pöytä katettiin ulos, ja makaroonien kiehuessa hajaantui seurue ympäröitsevälle kampagnalle. Nyt oli joulunaika, siksi olikin ihastus suuri, kun löydettiin ulkoa vielä orvokkeja ja villiruusuja. Lehdillä ja kukilla koristettuina istuttiin päivälliselle. Makaroonit, kotletit ja viinit tulivat ja mieli kävi entistään iloisemmaksi seuruessa.

Saara oli tullut asetetuksi Falkin ja mr Brown'in välille, tulkiksi viimemainitulle, joka ei ollut oikein perehtynyt norjan kielessä. Taiteilija, joka puhui huonoa englanninkieltä oli taas tilausjahdissa ja olikin siksi anastanut mrs King'in seuran. Muut amerikkalaiset olivat sijoittuneet mikä minnekin. Puhelu kävi suuremmaksi osaksi tanskan, norjan ja ruotsin kielellä. Silloin tällöin yritti joku vieraiden kunniaksi englanninkieltä, mutta etukädessä oli heille jo ilmoitettu, että saisivat juhlassa tyytyä Baabelin kielten sekoitukseen. Vaan muutamia puheita pidettiin, mutta puhelu oli sitä innokkaampi ja kääntyikin yleiseksi keskusteluksi, johon koko seurue otti osaa.

Toisessa päässä pöytää keskusteltiin Titianista ja hänen väreistään. Eräs taiteilijoista väitti, ett'ei kenellekään onnistuisi kuvata ihoa paremmin kuin Titian.

— Minä en anna Titianille puolta skillingiä verratessani häntä Flora Nanseniin, — sanoi Neuhus. — Senlaista niskaa ja kaulaa, kuin hänen, senlaista pehmeyttä, senlaista helmeilevää kiiltoa, jonka huomasin hänen kaulallaan viime tanssiaisissa, ei edes Titian voi kuvata.

— Kas niin, nyt tulee hän taas Flora Nanseninsa kanssa!

— Se helmeilevä kiilto tuli yksinkertaisesti siitä, että neidillä oli lämmin, tai olivat ehkä Neuhus'en silmät liiaksi kosteat, — lisäsi joku toinen.

— Tarkoitan, hyvät herrat suoraan sanoen, että me taiteilijat olemme aimo nurkkamestareja. Tahdomme hutiloida luonnon omaa tekoa, mutta se ei onnistu. Me työskentelemme otsamme hiessä jälitelläksemme luontoa, vaan tulos on aina huono. Yksi poimii kukkia ja koittaa sitten kuvata niitä. Toinen tuijottaa auringon laskua, söhrii sitte punaista, keltaista ja sinipunervaa kankaalle, nähdäksensä kuinka vähän se muistuttaa luontoa. Kolmas hankkii ihmisruumiin työhuoneesensa, muodostelee ja jälittelee sitä. Ja huonoja ne tulevat kaikki kerrassaan, sillä elämän kipinä, luonnon kostea kiilto ei pysty meidän väreihimme ja saveemme.

— Pessimistinen ystävämme on oikeassa, — sanoi Falk, — mutta eikö juuri tämä luonnon jälitteleminen todista pelkkää kehitystä? Luontohan on itse täydellisyys, ja me työskentelemme sitä saavuttaaksemme; eli toisin sanoin: elämän onni riippuu kauneudesta, ja sitä me koetamme saavuttaa.

— Sittenpä on onni liukas kappale, — sanoi eräs paksu, hieman nukkavieru-taiteilija. — Mikä onnellisuus mahtaa olla Venuksen, Milon tai Titianin "Bellan" tarkastelemisessa, silloin kuin on nälkä, eikä ole tilauksia enemmän kuin toivoakaan niistä, kun taukoamatta täytyy käydä työhuoneesta toiseen, pyytämässä, jos toinen voisi antaa yhden lierin lainaksi?

Koko seurue purskahti nauruun, sillä kukin tunsi hyvin nuo naputukset atelierin ovelle.

— Niin, niin naurakaa vaan, — jatkoi paksu. — Tulee toinen ääni kelloon, kunhan saatte maksaa minun osani tästäkin ateriasta, jolla luultavasti saan vielä elää koko seuraavankin viikon. Sentähden sanon minä: että elämän onni on syödä ensin tarpeekseen ja sitte vähän vielä ylirahoja. Silloin on vasta silmätkin avoinna kauniille. Minä riipun ikivanhassa perusteessa — rahoissa.

Kultaketjuinen amerikkalainen nyökkäsi päätään.

— Minä yhdistyn edelliseen kunnianarvoiseen puhujaan, — sanoi hän. — Mitä on ihminen rahoitta?… Kurja, nälkäinen, halveksittu. Mutta raha on avain, joka avaa kaikki ovet. Eilen tulin yksityiseen taidekokoukseen; se oli suljettu; ei sattunut olemaan se päivä, jona se oli avoinna yleisölle. Minä panin muutaman kultakolikon palvelijan käteen. Silmänräpäyksessä avautuivat ovet taidekokoukseen, puistoon ja kaikkialle, mitä vaan tahdoin nähdä, ja mitä en tahtonutkaan. Senlainen on maailma, herrani; rahat ovat mahti ja mahtia seuraa onnellisuus.

Amerikkalainen vaikeni, sillä mr Brown oli noussut miettivän näköisenä. Hän seisoi hetken aikaa vaijeten, silmät alas luotuina. Sitten sanoi hän harvakselleen:

— Pyydän anteeksi, että minä muukalaisena rohkenen puhua. Mutta tämä keskustelu innostuttaa minua ja tulin puhetuulelle nähdessäni niin monta nuorta, hauskaa ja sivistynyttä miestä ympärilläni. Tiedätte ehkä, että täällä oloni syynä ei ole huvin ja virkistyksen kaipaus, kuten useamman meistä, vaan aikomukseni on tutkia työväen olosuhteita. Seurauksena tästä tunnen halua yhdistyä erääseen edelliseen kunnioitettavaan puhujaan. — Hän osoitti paksua, nukkavierua. — Tiedättekö, herrani, että teidän lekoitellessanne ja nauttiessanne taiteestanne ja itse työskennellessänne kauneuden maailmassa, löytyy tuhansia, jotka orjan tavoin työskentelevät päivän kuumuudessa ja saavat tuskin jokapäiväistä leipäänsä, tuhansia, jotka kärsivät ja nääntyvät nälkään. Nämätkin ovat meidän veljiämme ja sisariamme. Heillä on samat taipumukset, samat kyvyt. Voi olla, että herra Falkilla on oikeus, sanoessaan kauneuden pyrintöimme päämääräksi, mutta jos ei tätä kauneutta nyt voi suurin osakanssaihmisistämme saavuttaa, eikö silloin elämämme onni ja päämäärä ole näiden esteiden poistaminen, jotka sulkevat heidät pois kauneuden valtakunnasta? Sentähden katson, näissä oloissa, elämän korkeammaksi onnellisuudeksi työskentelemisen oikean puolesta, jotta menneen ajan vääryydet sovitettaisiin ja perustettaisiin veljellinen yhteiskunta, ei sanoissa vaan työssä. Mr Brown istui. Samassa nousi eräs toinen.

— Mr Brown muistuttaa vanhoja egyptiläisiä, herrani — sanoi hän.

— He eivät tyytyneet ennenkuin juhlatilaisuuksiin kannettiin esille ruumiita. Huu! lähettäkäämme ne samaa kyyttiä ulos. Tuo puhe veljellisyydestä on kyllä kaunista, mutta mahdotointa on esim. juhlallisuuksiin mennessään laahata muassaan pesumuijankakaroita tai Via condottin rikasta kerjäläistä, joka aina kiusaa minulta soldon ohimennessäni näyttäessään viallista kättänsä. Ei, kyllä Lazaruksen täytyy jäädä portaiden edustalle; hän olisi epämiellyttävä vieras juhlapidoissa; siitä jo katoaisi ruokahalukin.

— Pyydän anteeksi, jos sanani ovat vaikuttaneet häiritsevästi, — sanoi mr Brown.

— Ei ollenkaan, — huusivat useammat.

— Minä en käsitä, kuinka mr Brown tuon lausunnon jälkeen saattaa palata kaupunkiin komeissa vaunuissaan? — sanoi nukkavieru. — Ehdotan siis, että hän tarjoo sen minulle ja tyytyy itse minun aasiini.

Kaikki nauroivat ja mr Brown otti osaa iloisuuteen.

— Aivan kernaasti — sanoi hän paksulle.

— Mutta, hyvät herrat, me olemme sangen epäkohteliaita — sanoi seurueen esimies. — Tässä istumme ja rupatamme ja naiset saavat kuunnella. Eikö nyt kukaan naisista tahdo käyttää puhevuoroa ja lausua tuomionsa kummankin mielipiteen välillä? Mitä tuumaatte asiasta, neiti Saara?

Saara punastui ja puisti päätänsä.

— Ei mitään kieltäymyksiä meidän kesken, — jatkoi esimies.

— Emmekö valitse, kuten Narbonan hovijuhlissa naista tuomariksi, armoa tai rangaistusta odottavina alistumme hänen tuomiolleen?

— Valitsemme, valitsemme — kuului joka suunnalta.

— Minä ehdoitan neiti Saara Holtea.

Ehdoitus hyväksyttiin yksimielisesti.

— Saara Holte, neiti Holte, — huudettiin joka taholta.

Saara nousi ja hymyili punastuen. Sitten loi hän haaveksivan katseensa ylös ja sanoi hiljaa:

— Herra Falkin puhuessa kauneudesta loin katseeni kampagnalle, auringonvaloon ja kukkiin, silloin tuntui kuin olisin elämän suuressa salissa, loistavine kynttilöineen ja hauskoine ihmisineen. Mutta sitten sammutti mr Brown kynttilän toisensa jälestä, kunnes seisoin yksin pimeydessä ja ilon asemasta kuulin sairasvuoteilta huokauksia ja nälkäisten lasten valitusta. Herra Falkin puhe oli unta, jonka pitäisi olla todellisuutta; Mr Brown'in puhe oli todellisuutta, jonka pitäisi olla unta; — se on minun mielipiteeni.

— Hyvä, hyvä! — huusivat taiteilijat. — Neiti Saaran sanat sattuivat paikalle.

— Ja minä ehdottelen senvuoksi — jatkoi esimies — että tämä seppel kampagnan ruusuista on annettava juhlan ruhtinattarelle, asettakaa se hänen mustille kiharoilleen!

Nyt alkoi riemu ja lasien kilinä. Falk laski seppelen Saaran hiuksille.
Hän hymyili punastuen ja hänen silmänsä loistivat.

— Ja nyt ehdoitan, että äitimme, luonnon sylissä, sulatamme makaruunit, kunnes kahvi valmistuu.

Tuolit työnnettiin oheen ja käsi kädessä hajaantui seurue edelleen keskustellen elämän onnellisuudesta.

— Falk unohti puheen naisesta tänään, — sanoi Neuhus.

— Sen takia että "selittämätöin" istui hänen rinnallaan, — vastasi hänen toverinsa.

— Luuletko hänen todella sitä tarkoittavan?

— En tiedä; mutta siltä se näyttää.

— Mr Brown meni samassa ohitse yksinään, kääntyi ikäänkuin aikoen yhdistyä heihin, mutta mietti ja jatkoi matkaansa.

Saaran oli onnistunut, kumma kyllä, paeta ihailijoitansa. Hän istui kätkössä vanhan pilarin takana. Hän tunsi halua olla yksinään. Tämä päivä oli ihana, mutta sittenkin tuli mieleen elämän kurjuus. Ennen kuin aavistikaan, seisoi mr Brown hänen rinnallaan. Hän näytti liikutetulta, kasvot värähtelivät omituisesti katsoessaan Saaraa, joka terveydestä säteilevänä istui siinä ruususeppel kauniissa tukassaan.

— Vai niin, että minä sammutan teiltä elämän kynttilät, neiti Saara, — sanoi hän.

— Ette te, vaan teidän tämänpäiväiset puheenne sen tekivät — vastasi Saara. — Te puhuitte totta, mr Brown; koettakaamme sytyttää kynttilät uudelleen, niin ettei ne koskaan sammu. Mr Brown loi häneen selittämättömän lempeän katseen.

— Niin, neiti Saara, sillä… Hän vaikeni ja koetti vastustaa jotakin, joka väkisin tahtoi puhjeta sanoiksi. Äkkiä kumarsi hän ja läksi.

Mitä se merkitsi? Hän oli niin omituinen! Ja kumminkin tunsi Saara saman lämpimän tunteen sydämmessään, kuin nähdessään isänsä polvistuneena sairaan vuoteen vieressä. Se tuli vastustamattomalla voimalla. Miksi tunsi hän niin suurta mieltymystä tuohon synkkään, vakavaan mieheen?

Hän pudisti ruohot leningiltään, ja lähti toisten luoksi. Pöytä oli nyt nostettu oheen ja kaatuneella tynnärillä rehenteli Beppo soittokoneineen. Nyt ei hän valitellut tunteellisilla sävelillä vaivojaan, vaan iloiset polkat ja valssit panivat parin toisensa jälkeen ruohopenkereelle tanssin pyörillään.

— Kas täällä meidän kadonnut kukkaisruhtinattaremme, — huusi esimies Saaran keksittyään. Nyt aloitetaan tanssi toden teolla. Ei se auta, että hän vastusti ja sanoi ei osaavansa tanssia.

Poloneesissa piti hänen ainakin olla osallisena, sillä kait hän osaa kävellä. Mrs King'inkin täytyi kulkea muassa joukon jatkona, pöytäkavaljeerinsa keralla, joka oli suuresti ihastuksissaan siitä, että mrs King oli luvannut käydä hänen työhuoneessaan.

Mutta mr Brown oli kadonnut. Hän oli paksulla aasilla palannut takaisin
Roomaan. Seuraavana päivänä matkusti hän junalla etelään.

XXXVII.

Koko matka oli Saarasta, kuin kaunis unelma. Ja se oli kumminkin ollut totta. Hän oli nähnyt, että elämä voi olla ihanaa ja että sen eteen kannatti elää. Ja kumminkin virtasi sen läpi kärsimyksien mahtava virta. Historiasta luki hän, kuinka moni mahtava linna oli syntynyt vääryyksien, väkivallan ja sorron kautta. Istuessaan ja nauttiessaan muistoistaan, heräsi yht'äkkiä eloon Lizzien, Pat'in ja muiden arkkilaisten kuvat, syyttäen yhteiskuntaa vääryydestä, Kuinka kauan tätä kestäisi? Oliko ihmisten mahdotointa elää veljien ja sisarten tavoin? Hän muisti keskustelunsa Brownin kanssa ja sydän alkoi voimakkaasti sykkiä. Miksi hän oli niin äkkiä lähtenyt Roomasta? Mitä oli hän tarkoittanut silloin kampagnalla?… Pois, pois senlaiset ajatukset! Olihan se aivan mahdotointa kumminkin. Abraham Jensen'in varjo asettautui pimittämään kaiken.

Saaralle oli selvinnyt kaksi asiaa. Loppuajan elämästään käyttäisi hän kansalaistensa vapauttamiseen ja köyhien työntekijöiden elämän sulostuttamiseen. Miten hän menettelisi, sitä ei hän vielä tietänyt. Tätä haaveilevaa, toimetointa elämää ei hän enää sietäisi. Hän oli alkava pontevuudella; hän kysyi neuvoa mrs King'iltä, joka lupasi auttaa häntä. Hän alkaisi pienellä käsityökoululla ja lomahetkinä kertoisi hän lapsille matkoistaan y.m. Kotikylänsä läheisyyteen ei hän tohtisi mennä, pelosta, että hän tunnettaisi, vaikka mieluummin olisikin juuri siellä tahtonut vaikuttaa.

Varmuudeksi otti hän toisen nimen — kutsui nyt itseänsä Elsa Brun'iksi. Hän lähti erääseen norjalaiseen seurakuntaan. Alku oli hyvin lupaava. Pappi, joka kuului vanhaan kouluun, oli hyvin ystävällinen, kuullessaan, että hän oli norjalaisen tilustenhoitajan tytär; hän lupasi kaikin voimin kannattaa koulua, joka olikin hyvin tarpellinen paikkakunnalla. Hän kävi itse seudun perheissä. Nämät olivat alussa hyvin epäileviä, vaan kun pappi antoi hänelle puoltolauseensa, katosivat etuluulot ja Saaralla oli ennen pitkää parikymmentä tyttöä koulussa. Hän sai oppituntien loputtua käyttää kouluhuonetta. Neljäntoista päivän kuluttua olivat oppilaat jo suuresti ihastuneet häneen. Se oli aivan toista, kuin ikävät aamupäivätunnit, joissa luettiin Ponttoppidaania. Heistä tuntui kuin olisivat matkustelleet Norjassa, Ranskassa, Saksassa ja Itaaliassa. Ennen pitkää toivat tytöt veljensä mukanaan. He eivät uskaltaneet tulla sisälle, vaan jäivät ikkunan taakse kuuntelemaan. Saara meni ulos ja toi heidät sisälle, ja sen jälkeen oli hänellä aina poikiakin koulussaan. He kuuntelivat avonaisin suin, ja silmät loistavina ja hän muisti omaa iloansa saatuaan räätälin kirjoja käsiinsä. Pappi oli käynyt useamman kerran koulussa ja pitänyt laitosta oivallisena. Mutta eräänä päivänä tuli hän odottamatta Saaran puhuessa lapsille Rooman paavista ja katollisen kirkon juhlamenoista. Hän puhui niistä jaloista miehistä, jotka kuuluivat tähän kirkkokuntaan, pyhästä Franciskukseta, Vincent af Paul'ista y.m. Hän sanoi löytyvän hyviä ihmisiä kaikissa uskonnoissa, sekä että kaikista pitää etsiä hyvät puolet. Ei pappi puhunut mitään, vaan seuraavana päivänä tuli hän Saaran luokse.

— Tahtoisin vähän puhua teidän kanssanne, neiti Brun, — sanoi hän.

Saara aukaisi oven sisimpään huoneeseen ja he astuivat sisään.

— Sanokaappa, puhutteko useinkin lapsille senlaista kun eilen? — sanoi hän.

— En ymmärrä tarkoitustanne, — vastasi Saara. — Tiedättehän, että tapani on aina puhua lapsille heidän ommellessaan ja kutoessaan.

Pappi loi häneen läpitunkevan katseen.

— Ettehän ole katolilainen? — sanoi hän. Ei Saara voinut olla hymyilemättä.

— Siinä suhteessa voitte olla levollinen, — sanoi hän.

— Toivon teidän olevan luterilainen, kuten koko seurakuntamme. Olen aina otaksunut niin, koska näen teidät usein kirkossa.

— Tuskin voin nimittää itseäni siksi. En ole liittynyt minnekään uskokuntaan.

— Eikö teillä sitte ole mitään uskontoa? — kysyi pappi kauhistuneena.

— En tiedä, — vastasi Saara. — Uskontoni on olla hyvä ja tehdä hyvää.

— Ne ovat vaan turhia, tunteellisia puheita, — jatkoi pappi ivallisesti. — Ettekö usko, että Raamattu on Jumalan ilmoitettu sana?

— En, sitä en usko, herra pastori.

— Ettekö usko pyhää kolmeyhteyttä?

— En.

— Herra Jumala! Tehän kumootte kirkon pyhimmät opinkappaleet! — huudahti pappi kauhistuneena.

— Ja te olette uskaltanut tunkeutua minun seurakuntaani!

— Mutta enhän minä opeta uskontoa, herra pastori; — vastasi Saara tyyneesti. — Eihän se voi vahingoittaa lapsia, jos ohjaan heitä hyvyyteen ja rakkauteen.

— Eikö se voi heitä vahingoittaa, kun te sanotte, että on yhdentekevä, ovatko he katolisia, metodisteja tai mormooneja? — sanoi pappi tulistuneena. — Toivon teidän huomaavan, että koulunne paikkakunnalla on eteenpäin mahdottomuus.

— Se surettaa minua lasten tähden, — vastasi Saara hiljaa.

Papin ennustus tuli täytäntöön. Seuraavana sunnuntaina julisti hän kirkossa, että seurakunta oli pitänyt käärmettä povessaan, mutta Jumala oli avannut hänen silmänsä. Neiti Brun oli epäuskon lapsia ja mitä viekkaammalla tavalla oli hän koettanut kylvää lapsiin uskottomuuden siemeniä, ja istuttaa vapaamielisiä aatteita. Mutta kun tämä nyt, Jumalalle kiitos, oli keksitty, toivoi hän, ett'ei kukaan enää lapsiansa, sinne lähettäisi.

Saara oli itse saapuvilla ja kuuli tuomionsa. Seuraavana päivänä oli koulu tyhjänä, paitsi muutamaa tyttöä, joiden kotiin ei vielä kauhun sanoma ollut ehtinyt.

Saara matkusti pois ja kaikki lapset itkivät häntä. Mutta seuraukset eivät siihen loppuneet.

Eräässä sanomalehdessä näki Saara saman papin kyhäämän kirjoituksen, jossa varoitettiin eräästä Elsa Brunista, jos hän muualla yrittäisi samaa keinoa.

Saaran täytyi siis taas muuttaa nimeä. Hän ihmetteli, maksaisiko vaivaa kääntyä naisten puoleen, herättämään heitä uneliaisuudestaan. Mutta voihan kumminkin koettaa.

XXXVIII.

Saara oli asettautunut kotikylänsä naapuripitäjään. Hän oli nyt ottanut nimekseen Thea Sommer. Tämä oli uhkarohkeata, sillä pitäjässä oli hänen miehensä puoluelaisia, sitä paitsi oli moni heistä nähnyt hänet ennen kotonaan pappilassa. Mutta hän toivoi että uusikuosinen pukunsa ja hiustensa uusi kampaustapa estäisivät heidät häntä tuntemasta. Varmuuden vuoksi käytti hän ulkona harsoa.

Täälläkin aloitti hän käsityö-koululla; sai käyttää kouluhuonetta ja lapset ihastuivat täälläkin häneen. Sitten kutsui hän seudun naiset kokoukseen. Suuri joukko saapuikin heitä, suuremmaksi osaksi uteliaisuudesta. Ei hän pitänyt heille suorastaan esitelmää, vaan keskusteli heidän kanssansa ja selitti, kuinka tarpeellista on tiedot äideille, että sitten voisivat lapsissaankin herättää pyrintöjä parempaan. Naiset pitivät hänestä. Hän piti kokouksia joka viikko, tullen kerta kerralta rohkeammaksi. Hän puhui avioliitosta, sanoen, että ainoa side, joka kestää, on molemminpuolinen rakkaus, vaan muista syistä solmitut liitot, niinkuin rahojen, arvon ja talojen takia, kostavat itsensä onnettomalla elämällä. Jos kerran tulisi yhteiskunta veljelliseksi ja sisarelliseksi, täytyisi naisen saada samat oikeudet, kuin miehelläkin on.

Senlaista ei oltu ennen paikkakunnalla kuultu. Sehän oli suorastaan kapinallisuuden levittämistä. Kahvikuppien ääressä arvosteltiin Saaran esitelmiä. Vanhat pudistivat epäilevästi päätään ja nuoret salasivat omat ajatuksensa. Saaran luoksi tuli seurakunnan papinrouva sanomaan, etteivät naiset pitäneet hänen puheistaan vapauttamisesta. He tyytyivät osaansa ja alistuivat mieluummin Jumalan tahdon alle, kuin seurasivat muotissa olevia hullutuksia. Muutamat hänen miehensä lahkolaisista tulivat hänen luoksensa ja kyynelsilmin koettivat häntä kääntää. Saaraa alkoi vimmastuttaa. Eikö löytynyt siis ainoatakaan järjellistä olentoa, joka uskaltaisi katsoa totuutta vasten naamaa? Suutelisivatko naiset ainiaan heitä vangitsevia kahleita? Äkkiä muistui hänen mieleensä silmäpari, jotka säteilivät hänen puhuessaan rakkaudesta ja avioliitosta. Hän oli hankkinut tiedon tämän naisen asunnosta ja meni nyt hänen luoksensa.

Nainen oli yksin kotona ja Saaran nähtyään kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän tuli häntä vastaan.

— Kas Theaa? — sanoi hän iloisesti. Kiitos tulemastasi! Kuinka kauniisti sinä puhuit viimen. Se meni sydämmeen asti.

— Eivät kaikki siitä pitäneet, — vastasi Saara.

— Oh, he ovat niin tuhmia — vastasi nainen rohkeasti. — Ja sitte eivät he uskalla pastorin tähden — kuiskasi hän.

Äkkiä tuntui Saarasta, kuin olisi hän nähnyt nuo kasvot ennen, mutta missä? Eiköhän se ollut…?

Nainen huomasi Saaran tuijottavan häneen ja sanoi:

— Miksi katsot minua noin?

— Anna anteeksi, — sanoi Saara, — vaan tuntui kuin olisin nähnyt sinut ennen… Eihän sinua vaan kerran kannettu puolipaleltuneena Holtelle?

— Joo, kyllä se olin minä, mutta kuinka…? Saara katseli levottomana ympärilleen.

— Minä olen Saara, talon tytär. Nainen seisoi kuin lumottuna.

— Sinäkö se, joka…

— Karkasi miehestään, papista, — jatkoi Saara. — Joo, kyllä minä olen se sama, ja se oli parasta, mitä olen tehnyt elämässäni.

Ei nainen voinut toipua hämmästyksestään.

— Sinä et saa kertoa sitä — sanoi Saara, — Ei kukaan, paitsi sinä, tiedä sitä.

— Ja täällä kun kaikki luulevat sinut aikoja kuolleeksi ja haudatuksi.

— Sitä parempi minulle, — vastasi Saara. — Aatteleppa, että minä juuri täällä kohtasin sinut, jota olen kau'an halunnut nähdä ja puhua kanssasi!

Hetken kuluttua istui Saara naisen kanssa tavanmukaisen kahvikupin ääressä innokkaaseen keskusteluun vaipuneina. Saara sai isästään kuulla ennen tietämättömiä seikkoja, jotka herättivät hänessä vielä suurempaa sääliä.

— Haakon ei tehnyt oikein, hyljätessään minut ja matkustaessaan pois; — sanoi nainen.

— Eikö miehesi sitte ole hyvä sinulle? — kysyi Saara.

— Halvorilla on hyvyyttä, kuin päivällä pituutta, — vastasi nainen. — Mutta mitä auttaa se? Hän ei sittenkään ole Haakon ja muistathan, mitä sanoit esitelmässäsi.

— Niin, eikö se ole totta? — sanoi Saara. — Rakkautta ei palkitse hyvyys eikä kulta.

Tuntui niin hyvältä avata sydämmensä jollekin, joka ymmärsi häntä, alakuloisen onnellisena erosi hän naisesta.

Vastustukset Saaraa kohtaan tulivat yhä uhkaavimmiksi. Kouluhuone suljettiin häneltä ja pappi piti sarjan esitelmiä häntä vastaan. Aina Abraham Jensenin korville oli ehtinyt tietoja hänestä, ja kuultuansa, että jotkut hänen lahkolaisistaankin olivat käyneet hänen kokouksissaan, tarttui hän hengen miekkaan ja tuli yhdellä lyönnillä musertaaksensa tuon julkean.

Hän pitäisi esitelmänsä Haugen kirkossa ja jo kaksi tuntia ennen oli kirkko väkeä täynnä. Saara oli itse läsnä. Hän istui viimeisillä penkeillä, tiheä harso kasvoilla. Mutta hän oli tunnettu, kuiske kävi penkistä toiseen ja kasvot kääntyivät sinne. Halu nähdä vielä kerran isänsä oli voittanut vastenmielisyyden nähdä miestänsä. Tuolla tuli Abraham Jensen innokkaana, pää kallellaan ja kasvoissa ankara ilmaus. Hänen takanaan kulki hänen isänsä, keppiinsä turvaten, kumartuneena ja surullisena, niin ainakin näytti Saarasta. Hän oli vähältä purskahtaa itkuun, vaan hillitsi itsensä.

Miehensä otti paikan kuorissa ja hänen lähimmät tuttavansa hänen ympärilleen. Virren veisattua, alkoi hän esitelmänsä. Hän sanoi kuulleensa, että käärme naisen haamussa oli hiipinyt tähän rauhalliseen seurakuntaan ja vietellyt sen jäseniä tottelemattomuuteen Jumalaa vastaan.

— Tähän asti ovat meidän naisemme nöyrinä vaeltaneet miehensä rinnalla, tyytyväisinä vaatimattomaan, vaan kunnialliseen kutsumukseensa, olla avuksi miehelleen ja kasvattaa hänen lapsiansa, — sanoi hän. — Mutta tänä uskottomuuden aikana tullaan viisaammiksi, kuin itse Jumala; puhutaan vapaasta rakkaudesta, samoista oikeuksista kuin miehetkin j.n.e. Me tiedämme mihin se vie. Luemme sanomalehdistä alituisia rikoksia ja avioeroja. Te tiedätte kaikki, että minulla itsellä on tästä katkeria kokemuksia. Minulla oli vaimo, jota rakastin, kuin köyhä ainoata lammastaan. Sitten tuli eräs maailman lapsi ja petti hänet viehättävine valheineen; ja kärpäsen tavoin liiteli hän valoon. Hän seurasi sen sytyttäjää turmeluksen kuilun äyräälle ja sen syvyyteen upposi hän. Jumala häntä auttakoon ja etsiköön häntä, jos hän vielä elää ja vieköön hänet oikealle tielle, jos pelastus vielä on mahdollinen!… Jos ei senlainen esimerkki teidän omassa keskuudessanne voi vakuuttaa teitä, ei sitä voi mikään maailmassa tehdä.

Pappi tuli keskeytetyksi liikkeestä alipäässä kirkkoa. Näytti kuin joku olisi tunkeunut esiin ja samassa seisoi Saara hänen edessänsä ja heitti harson kasvoiltansa.

— Suokaa anteeksi, että minä otan puhuakseni tässä kokouksessa, — sanoi hän verrattain tyyneesti, — vaan minä tahdon ilmoittaa teille, että hän, jolle tässä kaksinkertainen syytös langetettiin, on teidän joukossanne. Tuo mies oli kerran minun mieheni. — Hän viittasi Abraham Jenseniin, joka kuin salaman iskemänä oli vaipunut tuolillensa. — Minä myytiin hänelle, vielä ollessani lapsi, ennenkuin tiesin mitä rakkaus ja avioliitto olikaan. Täällä ei ole aika eikä paikkakaan ketään syyttää enemmän kuin puhdistautuakaan syytöksistä; mutta hänelle lievitykseksi sanon, ett'ei hän koskaan ole tietänyt, kuinka pahoin hän on kanssani menetellyt. Minun avioliittoni ei ollut sen parempi eikä huonompi kuin tuhannen toisenkaan naisen, jota joka päivä poljetaan ja nöyrryytetään, mutta jotka eivät kärsi siitä, siksi ett'eivät ymmärrä, että toisinkin voisi olla. Mutta minä sain kuulla, että naisetkin ovat Jumalan luomia olentoja ja oikeutetut samoihin etuihin kuin miehetkin. Sain oppia, että avioliitto rakkaudetta on rikos Jumalan edessä, ja minä tunsin, että se oli totta… Silloin matkustin pois. Se ei tapahtunut äkkipikaisuudessa; olin tarkoin punninnut asiaa, enkä kadu sitä koskaan. Minun täytyi valita, joko jäädä hänen luoksensa ja tulla päivä päivältä katkerammaksi ja äreämmäksi tai matkustaa pois ja koettaa tulla siksi, kuin Jumala oli minut aikonut. Olen ehkä kärsinyt enemmän kurjuutta, kuin te, jotka myyrän tavoin pysytte onkalossanne, mutta olen myös nähnyt niin paljon kaunista ja ylevää, että se kilpailee kärsimysten kanssa painossa. Tahdoin niin kernaasti jakaa teillekin sitä rauhaa ja onnea, jota nyt tunnen, sillä minä tiedän omasta kokemuksestani, että te ja teidän lapsenne sitä kaipaavat. Mutta te sysäsitte pois käden, joka tahtoi teidän haavojanne sitoa. Sanon sen teille näin suoraan, sillä tämä on luultavasti jäähyväispuheeni teille. Minun on vaikea luopua teistä, sillä toivoin niin paljon tekeväni hyväksenne. Minun on vaikea luopua vanhasta miehestä tuolla — hän osoitti isäänsä — hänestä, joka on niin hyvä, niin jalo, mutta jota uskontonsa pahoittaa kovuuteen ja suvaitsemattomuuteen. Uskokaa minua isä, me kohtaamme kerran toisemme ja silloin ymmärrämme toisiamme paremmin!

Tukahdetuin huokauksin, kädet kasvoilla meni Saara kirkosta. Seurakunta vetäytyi oheen, tehden hänelle tietä. Kaikkien silmissä loisti kyyneleitä. Pappi istui paikallaan, kerrassaan masentuneena. Saaran puhuessa oli hän monasti tahtonut keskeyttää häntä. Nyt ei hän saanut sanaakaan lausutuksi. Eräs uskoveljistä päätti kokouksen.

XXXIX.

Saara saapui asuntoonsa syvästi liikutettuna. Pöydällä oli juuri postista tullut kirje. Hän aukaisi sen kummastuksissaan, sillä ei se ollut mrs King'iltä, vaikka siinä oli Chicagon leima. Se oli sisällöltään näin kuuluva:

"Rakas Neiti Saara!

Suokaa anteeksi, että kirjoitan tämän, vaan minulla ei ole lepoa, ennen kuin se on tehty. Mrs King'iltä kuulin osoitteenne ja että minun harhaluuloni teidän ystävyydestänne nuoren taiteilijan kanssa Roomassa, oli perusteetoin. Siksi kirjoitan teille nyt. Kaksi vuotta olen matkustellut sinne tänne, vaan teidän kuvaanne en voi karkoittaa sydämmestäni. Siitä hetkestä asti, jolloin te mrs Kingin eteisessä kiititte minua puheestani työväen tilan parantamisesta, olen tuntenut kummallista mieltymystä teihin. Siitä aikain, kun opin teidät tuntemaan, en ole ainoastaan tuntenut syvintä kunnioitusta teihin, vaan myös hartainta mieltymystä. Olette sen usein itsekin huomannut, en ole aina voinut hillitä itseäni. Kerran, se oli taitelijain juhlassa, Ponte Mollella, olin vähältä sanoa teille kaikki, mutta maltoin mieleni. Te olette innostunut minun työ-alastani ja käsitätte sen perinpohjaisen tarkoituksen. Teidän rinnallanne olisin voimakas ja rohkea; ilman teitä tuntuu raskas tehtäväni vielä raskaammalta. Nyt rakennutan omaa taloa Chicagoon. Piirustukset ovat valmiina ja sopimus on jo tehty rakennusmestarin kanssa. Odotan vaan teidän vastaustanne. Tahdotteko jakaa kaikki kanssani? Jos ette sitä tee, jätän kaikki ja matkustan pois. Vastatkaa minulle sähkösanomalla. N:o 375 Dearborn Street.

Teille ijäti uskollinen

Henry Brown."

Saara istui kuin ukkosen iskemänä kirje kädessä. Hän katseli tuota vakavaa käsialaa ja ajatteli miestä, jota hän niin suuresti ihaili. Oliko se mahdollista? Hymyily levisi kasvoille, silmät säteilivät ja hän tunsi omituista lämpöä. Oi, kuinka hän rakasti häntä! Tuskin uskalsi hän sitä itselleen tunnustaa. Juuri äsken oli hän kärsinyt mitä hirveimpää nöyrryytystä; omat kansalaisensa olivat hänet sysänneet luotansa, nyt tuli hän ojentaen hänelle vankan kätensä ja tarjoten hänelle juuri sitä työtä, minkä hän oli valinnut elämänsä päämääräksi.

Abraham Jensen!… Äkkiä nousi taas tämä uhkaava varjo. Hän eli vielä; hetki sitten oli hän nähnyt hänet uhkaavana leimauttavan kirouksia hänelle. Hän väänteli käsiänsä ikäänkuin katkoaksensa vangitsevia siteitään.

Laillinen avio-eroko?… Mistä hän syyttäisi miestänsä? Hän kyllä saisi eron milloin tahansa, siksi että vaimo oli paennut hänen luotansa, mutta… hän oli lain mukaan rikollinen. Siksi tunsi hän miehensä, että tiesi tämän ei koskaan taipuvan avio-eroon; se vastusti hänen periaatteitaan. Jos hän polvillaan rukoilisi häneltä armoa? Ei, ei, siihen ei hän alistuisi, eikä se auttaisikaan. Ei löytynyt ainoatakaan keinoa.

Saara heittäytyi vuoteelle ja itki hillitsemättömästi. Se yö oli raskain koko elämässään. Kerta kerralta luki hän mr Brownin kirjeen; suuteli sitä intohimoisesti ja purskahti uudestaan itkuun.

Aamulla, auringon yletessä tyyntyi hän vasta, kun piti tyytyä välttämättömyyteen. Hän istui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti useampia kirjeitä, jotka repi heti kappaleiksi. Ei hän voinut päättää mitä olisi sähkösanomassa. Vihdoin sai hän kirjeen valmiiksi. Se kuului:

"Mr Brown!

Minä rakastan teitä, en voi ajatella korkeampaa onnea, kuin ikuisesti olla omanne. Ja kumminkin on se mahdotointa. Pyytäkää mrs King'ilta selvitystä siihen; minä en sitä voi. Sanokaa että minä vapautan hänet vaikenemisesta.

Teidän Saaranne."

Hän tuijotti kirjeesen, ja kyynelet putoilivat pöydälle. Ei hän voinut panna sitä kuoreen. Lähettäisikö hän sen Dearborn Street'ille, kuten hän pyysi? Vihdoin taittoi hän sen ja pani mrs King'in kirjeen sisään, jossa hän pyysi, että hän antaisi sen mr Brownille, hänen ensi kerran sinne tultuansa… Sillä tavalla voittaisi ehkä muutaman päivän ajassa ja ken tiesi, ehkä voisi sillä ajalla jotain tapahtua? On niin katkerata karkoittaa kaikki valoisat unelmat ja särkeä oma sydämmensä!…

Kirje lähetettiin postiin.

XXXX.

Kaksi päivää sen jälkeen oli Saara järjestänyt kaikki matkaa varten. Vastustamatoin voima pakoitti häntä takaisin Chicagoon. Junaan astuessaan näki hän Abraham Jensenin omassa persoonassaan tupakkavaunussa. Kokouksesta, missä hän langetti vaimollensa hylkäystuomionsa oli hän suoraan mennyt lähiseudulla olevaan pappien kokoukseen ja oli nyt useamman virkatoverinsa kanssa kotimatkalla. He polttivat sikareitaan päivällisen syötyään.

Saara tunsi piston sydämmessään. Hän toivoi ett'ei häntä olisi huomattu ja vetäytyi viimeisen vaunun äärimmäiseen kolkkaan. Oli vaan kaksi aseman väliä, niin Abraham astuisi ulos… Nyt oli jo sivuutettu toinen. Jumalalle kiitos, nyt saavuttiin sille, jonka hän niin hyvin muisti, seisoessaan siellä matkalaukku kädessä. Sitten kuului äkkiä kahden junan lakkaamatoin vihellys; äkkinäinen tärähdys; matkustajat heittäytyivät yksi sinne, toinen tänne ja vaunu, jossa Saara oli, syöksyi kumoon. Epätoivon huudahdukset, terävät vihellykset ja komentohuudot sekaantuivat toisiinsa. Saara oli pusertunut seinän ja penkin väliin, mutta ei pahemmin, kuin että itse voi auttaa itseänsä ulos. Ei hän ollut vahingoittunut, hän syöksyi ulos. Mikä näky kohtasi häntä täällä! Etumaiset vaunut olivat särkyneet, kuuma höyry virtasi niistä. Esimmäinen vaunu oli syttynyt tuleen ja se leveni uskomattomalla nopeudella. Päitä, käsiä ja jalkoja pistäytyi esiin vaunun sirpaleiden alta; jos ne olivat elävien tai kuolleiden, ei voitu vielä tietää. Epätoivon huudahduksia kuului niiltä, jotka olivat vaan puoliksi hautautuneet ja rutistuneet istuimen ja rautatankojen väliin. Ne, jotka olivat päässeet ulos juoksivat ja huusivat mielipuolten tavoin. Vaan muutamilla oli mielenmalttia ja esteiden avulla koettivat he pelastaa onnettomia rauniosta. Mutta kuumuus oli paikoittain niin suuri, että täytyi peräytyä ja jättää onnettomat kohtalonsa varaan. Eräs äiti, jonka vaatteet jo olivat tulessa, sai kolme pientä lastansa ulos ikkunasta ja vaipui itse liekkeihin.

Saara seisoi kauhusta jäähmettyneenä. Mutta äkkiä toipui hän ja riensi pelastustyöhön. Hän oli jo vetänyt erään puolikasvuisen tytön rauniosta, kun hän äkkiä kuuli toisesta vaunusta valittavaa voihkinaa ja näki miehensä puoleksi hautautuneena. Silmät olivat ummessa ja suonenvedon tapaisesti oli käsi puserrettuna ympäri puunoksan, jonka avulla hän oli koettanut vetäytyä ulos, mutta voimat eivät olleet riittäneet. Valituksesta päättäen eli hän vielä. Kymmenen minuuttia enää, niin hän joutuisi liekkien saaliiksi.

Hetkeäkään epäilemättä syöksyi Saara puoliksi musertuneesen vaunuun, tarttui pelastuskirveesen ja sirpaleet lentelivät ilmaan hänen hakatessaan. Hän tarttui miestänsä kainaloista yrittäen vetää häntä ulos. Aluksi se onnistui, mutta yhtäkkiä vastusti joku este. Epätoivoisena katsoi hän ympärillensä saadaksensa apua, mutta kullakin oli täysi työ omaisistansa. Toisen kerran tarttui hän kirveesen ja alkoi uudestaan hakata ja este antoikin perää. Epätoivon voimalla kiskoi hän miehensä esille, vetäen hänet maata myöden niin pitkälle, etteivät liekit häntä saavuttaisi ja vaipui sitte itsekin tiedotonna maahan hänen rinnallensa.

Kun hän virkosi ympäröitsi heitä säälivä ihmisjoukko. Heti oli sähköteitse pyydetty paikalle lääkärejä, jotka tulivat siteineen ja työkaluilleen. Abraham Jensenin haavat olivat puhdistetut ja sidotut. Jäseniä ei ollut murtunut, vaan pää oli pahoin haavoittunut ja lääkärit epäilivät hänen virkoamistaan. Hän asetettiin vaunuihin heiniin lepäämään ja ajettiin hiljaisesti kotiinsa, joka oli vaan kolmen englannin penikulman päässä. Saara käveli vieressä. Toisen kerran tuli hän nyt entiseen kotiinsa.

XXXXI.

Saara oli ottanut vanhat toimensa haltuunsa ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Hän tiesi joka esineen taloudessa. Hänen vanhempansa saapuivat luonnollisesti heti. He olivat jo kuulleet Saaran pelastaneen miehensä ja siinä he huomasivat merkin taivaasta. Ei moittivaa sanaa, ei epäystävällistä puhetta kuulunut; kaikki antautuivat yksistään sairaan hoitoon.

Saara istui uskollisesti hänen luonaan. Oli mahdoton saada häntä hetkeksikään levähtämään, jota hän kumminkin suuresti kaipasi. Vasta kolmantena päivänä aukaisi Abraham silmänsä ja katseli ympärilleen ensin kauhistuneena, sitte tyyneemmin. Hän tunsi oman huoneensa. Ativot istuivat hänen vuoteensa ääressä ja Saara hänen vieressänsä. Hymyily levisi hänen kalpeille kasvoillensa.

— Saara! — kuiskasi hän. — Minä uneksin, että sinä olit matkustanut pois!

Ne olivat Abraham Jensenin viime sanat. Samana päivänä hän kuoli.

Syvä hiljaisuus vallitsi talossa. Saara kuuli taas seinäkellon naputuksen, kuten sinä päivänäkin, kun Falk oli lähtenyt ja hän jäi yksin jälelle. Kyynel putosi vuoteelle. Siinä makasi nyt hänen elämänsä katkerin vihollinen voitettuna. Riehuvat tunteet valloittivat Saaran. Hän ei voinut kau'emmin viipyä huoneessa, vaan nousi lähteäksensä.

— Etkö tahdo ummistaa hänen silmiänsä? kysyi äiti nyyhkien.

Saara pudisti vaan päätänsä.

— Toimittakaa kaikki, niinkuin pidätte parhaana, — sanoi hän poistuen.

Hän riensi pieneen, Falkin asumaan huoneesen, missä hän oli sanonut hänelle jäähyväisensä ja missä ei hän sen jälkeen ollut käynyt. — Kuinka paljon oli sen jälkeen tapahtunut! Kuinka paljon hän oli itsekin muuttunut!… Hän istui vuoteenlaidalle ja antoi muistojen vieriä toistensa perään mieleensä. Mutta äkkiä kuuli hän riemuhuudon:

"Muista, että nyt olet vapaa! vapaa!"… Hän tahtoi ummistaa korvansa tuolta huudolta, mutta sittenkin se vaan kaikui mahtavana. Oli kuin tuhannet kellot olisivat soittaneet: "Sinä olet vapaa! Sinä olet vapaa!"… Hän nousi ja hengähti syvään ja loistava hymyily asettautui kasvoille… Mutta eikö tämä ollut väärin, hänen maatessaan kuolleena!… Ei hän voinut sitä auttaa; hymyily palasi sittenkin. Silloin tuli hänelle äkkiä kauhea tuska, Jos Brown onkin jo matkustanut! Kirje, tuo hänen kohtalonsa määräsi kirje, olihan se jo lähetetty monia päiviä sitten. Mutta se oli lähetetty mrs King'ille.

Vielä oli toivoa, Nyt hänen piti heti ryhtyä toimiin. Silmänräpäyksen viivytys voi häiritä koko hänen tulevaisuutensa.

Saara tuli alas matkapuvussaan. Matkalaukku, jonka hän oli rautatieonnettomuudesta pelastanut, oli hänellä kädessä. Hän koputti hiljaa ovelle, missä ruumis lepäsi ja pyysi vanhempiansa ulos.

— Minun täytyy matkustaa heti, — sanoi Saara. — Huolehtikaa hautajaisista. Tiedän, että se teiltä onnistuu paremmin kuin minulta.

Isä ja äiti katsoivat kummastuneena ja murheellisina häntä.

— Mutta Saara…

— Ymmärrättehän, ett'en minä näin ollen voi jäädä, kun tänne tulee vieraita, ihmisiä — vastasi Saara, — Ja sitäpaitsi… niin, en voi sanoa sitä nyt, vaan luulen vielä tapaavani teidät onnellisemmalla ajalla, kuin nyt.

Hän suuteli kumpaakin ja aikoi lähteä.

— Niin, mutta huutokauppa… rahat, — sanoi äiti.

— En tahdo mitään täältä, — vastasi Saara, ja synkkä varjo levisi kasvoilleen. — Ottakaa kaikki, tai jakakaa köyhille lapsille, joilla ei ole kenkiä eikä sukkia, että voivat talvellakin käydä koulussa.

— Minne sinä matkustat, Saara? kysyi isä, — ääni vapisi liikutuksesta,

— Chicagoon. Nyt alan vasta elää.

Valoisa hymyily laskeutui Saaran kasvoille. Hän ojensi vanhemmille kätensä ja läksi. Hän ehti asemalle tuntia ennen viimeisen junan lähtöä, vaan hän lähetti sieltä heti sähkösanoman. —

Mr Brown soitti mrs Kingin eteisessä. Hän tuli itse avaamaan.

— Vai niin, mr Brown? Astukaa sisään. Täällä on kirje teille. Se on
Saaralta ja on ollut täällä jo pari päivää.

Mr Brown aukaisi kirjeen kuumeisella kiihkolla. Se ei sisältäisi hyviä uutisia, koska hän oli lähettänyt sen mrs King'ille eikä hänelle suorastaan. Näinä päivinä oli hän kärsinyt enemmän, kuin voi sanoakaan. Hän oli käynyt sekä sananlennätin että postilaitoksessa kysymässä, jos oli saapunut sähkösanomaa tai kirjettä. Ei hän ollut voinut toimia mihinkään suuntaan… Todellakin siis, niinkuin hän oli epäillytkin!

— Mikä salaisuus se on? — sanoi hän ojentaen avonaisen kirjeen mrs
King'ille.

Mrs King loi häneen säälivän, myötätuntoisen katseen.

— Saara on naimisessa, — vastasi hän hiljaa.

— Naimisessa! — huudahti hän. Sitä ei hän koskaan olisi aavistanut.

Mrs King kertoi nyt kaikki mitä tiesi.

— Minulle ei siis tule muu neuvoksi, kuin matkustaa, — sanoi mr
Brown. — Jääkää hyvästi mrs King! Minä lähden tänä iltana.

— Elkää olko maltiton, vaan punnitkaa ensin tarkoin. Paljon voi pieni hetkikin muuttaa asioita, — lohdutti mrs King.

Mr Brown pudisti päätänsä ja läksi. Hän tuli kotiin Saaran kirje taskussaan. Kuinka armottomasti leikki kohtalo kahden ihmissydämmen kanssa!… Portailla mennessään näki hän sähkösanomatoimiston palvelijan seisovan ovellaan soittamassa.

— Onko se herra Brown? Sähkösanoma, herrani! Mr Brown repi sen auki.
Hän luki:

"Olen vapaa; olen ikuisesti omasi! Tule tapaamaan minua illalla North
Western Depot'illa. Saara."

Mr Brownia huimasi, hän tarttui käsipuuhun pysyäkseen pystyssä.

— Kymmenen centtiä, herra! — sanoi palvelija. Mr Brown antoi taskustansa hänelle dollarin.

— Ei ole vaihtaa, herra.

— Yhdentekevä. Pidä loput. Sinä olet kelpo poika! — vastasi mr Brown.

Mr Brown tuli alas rappusista yhtä nopeasti, kuin poikakin. Oli vielä kaksi tuntia junan tuloon. Kuinka saisi hän ne kulumaan? —

Muutaman päivän kuluttua nähtiin nuoren, siistiksi puetun miehen mittailevan ja tekevän suunnitelmia suurella tontilla Michiganjärven rannalla. Edessään oli hänellä piirustuksia, joita hän tarkasteli. Vaunut, joissa istui kaksi naista ja yksi herra pysähtyivät tontille ja astuivat siinä vaunuista.

— Nyt esittelen sinulle rakennusmestarini, mr Pekka Hanson'in, joka on rakentava kotimme, Saara, — sanoi herra. Se on hänen ensimmäinen suurin työnsä, sen on hän tekevä hyvin, saadakseen sitte uusiakin tilauksia.

Mr Brown ei ehtinyt lopettaa ennenkuin Saara syöksyi esille ojentaen molemmat kätensä rakennusmestarille.

— Onko mahdollista, että sinä, Pekka, tulet rakentamaan meidän talomme, — huudahti hän, norjaksi. Mr Brown katseli kummastellen mrs Kingiä.

— Onpa niinkin, — vastasi Pekka — ja päivänpolttamat kasvonsa loistivat ilosta, — vaan että se oli tuleva sinulle, Saara, siitä ei minulla ollut aavistusta.

— Mitä sinulle nyt oikein kuuluu, Pekka? — kysyi Saara ilosta loistavana. — On niin pitkä aika siitä, kun sinut viimeksi tapasin.

— Minä voin paremmin, kuin kukaan muu ihminen maailmassa, kiitos sinulle, — vastasi Pekka. — Minulla on runsaasti työtä… jaa, ja sitte olen minä naimisessa ja olen ostanut itselleni pienen talon, Saara.

— Vai naimisessa!

— Jaaah, Lizzien kanssa; muistathan hänen, joka asui arkissa meidän seinän takana. Hän on kelpo tyttö. Taistelin kauan hänen kanssansa. Ei hän luvannut milloinkaan mennä naimiseen; tuhmuuksien takia, jotka tunnet. Mutta vihdoin sain hänet myöntymään ja nyt voimme paremmin, kuin koskaan olisin voinut toivoakaan. Vanha äiti istuu tuolissaan kuten ennenkin, vaan ei hän enää kau'an kestä, sillä hän on jo hyvin huono.

Pekan puhuessa unohti Saara tykkänään seuralaisensa, kunnes he tulivat hänen luoksensa.

— Olet tavannut vanhan tuttavan, Saara, — sanoi mr Brown hymyillen.

Saara hymyili hänelle ja kertoi nyt mitä hän oli Pekan kera kokenut.

— Sitten olen varma, että rakennatte meille hyvän ja lämpimän kodin, mr Hanson, — sanoi mr Brown.

— Se on varma, se, — vastasi Pekka. — Sen sanon teille, mr Brown, että… no se on yhdentekevää.

— Ei, ei, sanokaa vaan, mitä aijoitte, mr Hanson! — sanoi mr Brown.

— Niin tahdoin vaan sanoa, että parempaa vaimoa, ette olisi milloinkaan saanut, mr Brown… se tahtoo sanoa Lizzien jälkeen.

Saara istui kivelle. Hän katseli Michiganjärven sinervää pintaa, missä kalalokit liitelivät. Valkeita purjeita liehui siellä, kuin kevätpilviä siintävällä taivaalla; huvilat, puistot ja tuleentuneet rypäleet ympäröitsivät kirkasta järveä.

— Kuinka kaunista! — huudahti Saara, ojentaen kiitollisesti kätensä mr Brown'ille. Hän näki edessänsä elämän, valoisan, kuin kevätunelman, jonka syksyä eivät vielä kirjavat värit aavistaneet.