Title : Ajan käänteessä: Isänmaallisia runoja ja ballaadeja
Author : Larin-Kyösti
Release date : September 19, 2020 [eBook #63236]
Language : Finnish
Credits : Tapio Riikonen
Produced by Tapio Riikonen
Isänmaallisia runoja sekä balladeja
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström, 1899.
Aleksis Kiven suurelle muistolle omistetaan nämä vähäiset laulut.
Aleksin joulu.
Menneitä vaiheita.
Elettihin ennenkin.
Huhun huuhkain.
Kun laulajat lauleli.
Suomenlahdella.
Saulin lankeemus.
Sudet tulevat.
Hakoisten linna.
Itke, itke nurmen nukka!
Epäilijät.
Ne kiltit lampaat.
Lalmantin kotiintulo.
Volhovin rannoilta.
Kansa erämaassa.
Pienen oikeus.
Rikkahat neitoset.
Tämä maa.
Poppa.
Raaseporin Ristinä.
Tule Suomen neitonen.
Näin unta.
Kullasta erotessa.
Maalisk. 13 p. 1899.
Mihareppuri.
Kulkeva ritari.
Aulanko.
Hämäläislaulu.
Kaiuin kirot.
Voi tätä kansaa.
Maanmiehen toukolaulu.
Kaarinan kehtolaulu.
Maastamuuttajat.
Uusi pomo.
Hetken siivillä.
Vapaa sana.
Laulajan palkka.
Kavahda kansa.
Maan sydämmessä.
Tulkit tulivat.
Birger jaarlin uni.
Suomen lippu.
Postiruuna.
Ja Salomo lauloi.
Anna kättä veljellesi.
Tuomas piispa.
Suomen muuri.
Hämärän ääniä.
Helki tiuku kuin helkit vaan illalla joulun, kun huurre peittää maan, tuima taival on kulkijalla, onni mustuneen orren alla, loista loitolle lieto lies, hankeen hukkuvi matkamies polulla maaliman rannan!
Lumi lennä kuin untuvyö, syvä ja musta ois muuten ilta-yö, lennä Tuusulan lammin luokse, miss' on mökissä oljen tuokse, kussa kynttilä lehahtaa! — Kuka tuvassa huoahtaa polulla maaliman rannan?
Lapset telmivät pahnoillaan, liekkien leikkiin mies tuijottavi vaan, elää vielä ja on jo vainaa, kalma kaartaa ja ilma painaa. Pystyvalkea loimottaa, sydän vilussaan vavahtaa polulla maaliman rannan.
Keijut lapsuuden kuiskuttaa: hoivassa äidin sait nuorra taivaltaa, oli pehmeät kotipellot, soitti rastas ja kiikkui kellot, tuttu väkesi kullervoi, silloin sielusi kannel soi polulla maaliman rannan.
Impivaara se tarinoi, laulusi kummit ne kummat lahjat toi, luomisinnossa istuit silloin paimenhuilulla soittain illoin ohikulkijan kuulemaa virttä, rattosan haikeaa, polulta maaliman rannan. —
Orsiin valkea heijastaa… Kalsea katse jo kosteen kiillon saa mailta ikuisen yrttipuiston, mailta onnen ja pyhän muiston, aatos haahtena laskettaa suurten unelmain merten taa polulta maaliman rannan.
Lapset telmivät pahnoillaan, mierollakulkija elää uudestaan, nostaa kättä ja siunaa lasta erheen elkeihin sortumasta. Loista loitolle lieto lies, poijes kulkevi matkamies polulta maaliman rannan!
Tummat neitoset kuiskuttaa: elonpolku kaita, laaja Manan maa, unhon unta saat kyllin tuolla, tahdot kuolla. — "Nyt tahdon kuolla!"
Hiilos hiipuu ja tummenee, koito kotiaan kaipailee polulla maaliman rannan.
23/12 98
Minä näen sen kulkevan kansani, arot aavat käymään se lähti, oma maa se oli sen määränä ja oppaana Pohjantähti.
Se kuuli Imatran pauhaavan
ja ilosta sen silmä säikkyi,
nyt luvatun maansa nähdä se sai,
missä tuhannet järvet läikkyi.
Kalarikkaille rannoille riensi se,
kotasauhu sen saloja kiersi,
se kauppaa kävi ja ryösteli
ja kesantokaskia viersi.
Ja loitsuin ja jousin se metsään läks
ja keihäällä kontiot nauloi,
se soitteli joutessa kanneltaan
ja Väinölän urhoista lauloi.
Se kuunteli verensä kutsuja
ja heimosotiin se heittyi
ja puuttui mies, jok' ois koonnut sen
ja siksi se pimeään peittyi.
Ja pimeillä talvipuhteilla
porontaljoilla näki se unta,
läpi räppänän tähdet tuikkivat
ja putosi puhdasta lunta…
Souteli saarelta selälliseltä
vainohaluinen haaksi,
ristin nosti ne rannalle
ja kutsui sen uudeksi maaksi.
Pyhiltä puilta kansa luisui
pistävän ristin juureen,
oudot vierahat veroja vei
ja ne lujitti liittoon suureen.
Uskon ne antoi alentuvalle,
lännen lait ne antoi,
kuningaskruunuunsa kuultavaan
ne Suomesta helmen kantoi.
Löihän ne usein kun lyödä täytyi
karkeaa niskurilasta,
otti se oppia rikkaalta,
ei herennyt huokaamasta.
Vieraan purnuun jyvät se jauhoi
omalla vainiolla,
saihan se tiedon taikoja
ja vapaana sai se olla.
— Sodissa suurissa vierailla mailla
varttui kansani jänne,
hakkapeliittain voiman tunsi
jo uskossa heräävä länne.
Kulki se sitte kylvömailleen
kovan koittelun kansa,
tuskin toukonsa tehdä sai,
taas vietihin auraltansa.
Näen minä sotavankkureita,
pyörät ne ruumiita viiltää,
nälkäisen kansan maantiellä nään,
jääkyynel sen poskilla kiiltää.
Kasvoja kauhusta kalpeita nään,
hajalla tuuless' on hapset,
äitien rinnoista verta juo
taudissa tempoen lapset.
Tulena, tuhkana Suomen nään
kasakkahevosten alla,
idästä uusi voima käy
ja se käy kuin keväällä halla.
Piilopirteissä metsän yössä kätköss' on nuori kansa, soittavi suurta kanneltaan ja oottavi aamuansa.
* * *
Näen neljä valkoista ratsua, jotka kulkevat Suomen rantaa, näen neljän keisarin ratsastavan ja kaikki ne kruunuja kantaa. Sen ensimmäisen silmissä on lempeän mielen tulta ja missä kavio kapsahtaa, niin kukkia nostaa multa. Hän kutsuu isän äänellä ja viittoo valtikalla ja kansa se herää ja tervehtää ilosaatossa riemumalla, hän kutsuu sen uuteen elämään ja kutsuu sen neuvospöytään, hän "siunattu", suuri ja valkoinen hän kansansa sydämmen löytää ja rakkaudella hän rankaisee ja lempeydellä hän kostaa ja kansakuntien arvohon hän hyljätyn heimon nostaa. Voi, kuinka on ihana hengittää, kun vapaana ilma seestyy, kun keväästä linnut lipertää ja toukokylvötkin eestyy, kun kätköstä kannel kannetaan ja se päivän paisteessa loistaa ja ihmiset ilosta itkien taas katsovat toinen toistaan. Minä näen sen toisen ruhtinaan, jolla raudast' on rakettu tahto, hän on ylväs vartija oikeuden, hänen ratsunsa kyljill' on vahto. Minä näen sen kolmannen ruhtinaan, jonka kilvestä vapaus hohtaa, isoisänsä teot hän kruunavi ja kansani juhlihin johtaa. Ja sitte ma näen sen neljännen, joka hiljaa tietänsä kulkee. Ja aika kääntyy ja sumuhun se iloiset kuvat sulkee; ja sitte… kuuntelen töminää, joka hukkuu suurihin metsiin, taas kansani yössä vaeltaa ja auttajan kättä etsii. — —
Elettihin ennenkin ja tehtiin sitä työtä, isot vihat kestettiin ja monta halla-yötä.
Oli korvet kuurassa
ja nyt ne vihannoivat,
missä suolle kuiri sous,
nyt toukolaulut soivat.
Kahden tulen piirissä
ja aina surman eessä,
vettä tuolla, vettä täällä
sekä verta veessä.
Koskihan se ruoskan silmu
köyhän selkäpiitä,
joskin kuloon kukertui,
niin nousi taasen siitä.
Elää köyhä leivättäi,
se keito kiusoitettu,
suuruksena sammal on
ja iltaisena pettu.
Elää köyhä lämmöttä
ja vielä juosta viistää,
vaan ei elä köyhäkään,
jos ilman siltä riistää.
Mene silloin tietäjiin
ja kysy surman hintaa,
kuule tyhjää sorinaa,
mi kiertää pitkin rintaa!
Ei oo ajat entiset,
mut viel on ilmaa kyllä,
toivon puuska puhaltaa
ja tähtiyö on yllä.
Elettihin ennenkin, ei luikerreltu loukkoon, kynnettihin, kylvettihin, laulettihin joukkoon!
9/3 99.
Huhun huuhkain se kohosi korven yöstä, miss' istui ja peitteli pillojaan, kevätlinnut se pois oli pesistä syöstä, se kierteli, kaarteli rauhaisen maan.
Salon aukosta laaksoon se huutaen huhki
ja töytäsi puihin ja pensaisiin
talon tarhain ja lehdon leppien puhki
ja kylissä huutohon yhdyttiin.
Se nousee ja kasvaa ja sumua kyntää ja miesten mieliä kiihoittaa, se Laatokan rannoilta Lappiin ryntää, sen alla kuohuvi levoton maa.
Tammikuussa 1899.
Kun laulajat lauleli maastaan vaan, korukaiuksi aina sen luulin, kun juhlissa juotiin ja hurrattiin, vain toisella korvalla kuulin.
Miks ontoilta eläköönhuudot soi:
"tämä maa ja sen kansakunta
valon suuria soihtuja heiluttaa
näin keskellä jäätä ja lunta."
Miks rakkaampi, köyhempi muita se ois
tämä Suomen pohjonen soppi?
Niin silloin kyselin itseltäin
ja vastasi Tolstoin oppi.
Se suuri tietäjä vastasi kai:
"ne juhlivat aivan syyttä,
isänmaallinen rakkaus sotia tuo,
se on paljasta itsekkyyttä!"
Vain puoluekiihkoa kaikessa näin,
maan voimaan nuivasti luotin
ja ma kuljin kuin koditon kulkea saa
ja hetkeä suurta ma vuotin.
Ja se hetki se tuli kuni salamayö,
se iski mun rintani jäähän,
sain sulavan, suuren rakkauden,
joka tarmoa takoo päähän.
Omat pyyteet kimposi itsestään,
ne olikin tomua, tuhkaa,
tätä maatahan vain voin rakastaa,
jota julmat jumalat uhkaa.
Se maa, se maa on ihana maa,
vaikka ilma sen kovaksi hyytää,
se on toivoni maa, se on unteni maa
ja se elää tahtoo ja pyytää.
Tyrtaioslauluja laulaisin,
jos Luojani lahjan antais,
jos voisin kansani nostattaa
ja kantelo kaiun kantais.
Miten muuten voisin ma laulaakkaan, kun on ryönätty rakkain haave ja yli tämän sorjan Suomeni maan käy valheen kaamea aave!
23/7 99.
Usva se souteli Suomennientä ajassa ajelevassa, eikä näkynyt tähteä pientä tuttuna tuikkimassa, Suomenlahdelle haahdet hajaantui, himon häijyt henget räntään ryömien ui.
Solisi, kohisi, lunta tuiski itäisten ilmojen suista,
Virosta viimat kulki ja kuiski kovista koitteluista,
hiutuen himmeni majakkasainiot,
raukes rannikolle kosteat rauniot.
Silloin ilmassa viha vinkui hälyssä punaisen kauhun, raanakivi se mereen sinkui, hajotti kuohuvan sauhun, taivas selkeni maita heijastamaan, näytti maalimalle rumasti runnotun maan. — — —
Saul istui purppurapatjoillaan ja Herralta kasvonsa peitti, hän oli niin kalpea kasvoiltaan, pahat henget kaarsivat kulmillaan, Saul nuoren heimon heitti.
Hän unohti rauhan ja rakkauden,
jonka valalla vannoi ja antoi,
hän kuunteli naurua narrien
ja hyljäsi neuvot hurskaiden,
Saul surua sairasta kantoi.
Ja maassa pyhästi itkettiin ja suru oli mökissä aivan ja palatsin portille riennettiin, siihen toivon suureen Jerusalemiin, jotta loppuisi vaino ja vaiva.
Saul istuu mykkänä patjoillaan, hän ei kuule, mitä kansansa pyytää ja holvit on onttoja holvia vaan, on neuvonantajat vitsaus maan, ulos joukon ne joutavan syytää.
Ja kansa se maahan katseensa loi ja palasi raukein mielin ja tabernaakelin pasuunat soi, ne valheista, vaaroista vaikeroi kuni haljeten, huutavin kielin.
Se soitto sorahti maalimaan ja kierteli punaista merta ja pilvipatsas se pimitti maan, yhä pasuunat huusivat huoliaan: Saul janoo sotaa ja verta!
Mut Herran ääni kuului pilvipatsaan päältä:
Missä viipyy David, laulajaruhtinas ylväs, voittaja oman verensä ja maaliman ilo ja pylväs?
19/3 99
Lumess' on talot ja taipaleet, pakkanen paukkuu moukarin lailla, jäässä on kesäiset tantereet, majat on matalat näillä mailla, pitkä talvi on, pitkä tie, minne se vihdoin vie?
Maanmies katsovi peltoaan, akkunasäröt hän rievulla peittää, lapsen on vilu, se itkee vaan, kulppea tuulikin pyryä heittää, taivas tulessa punertaa, verta se heijastaa. — —
Ilkeät irnut puhaltaa, arolla sudet on ulvomassa, jono jo nevalta sukeltaa, kylien hallit on vahtimassa, kulkusen helke ja haukku käy, äitikultaa ei näy.
Kuulehan kuinka ne hampaita lyö, kitansa hohtaa haistaen ruokaa, hanki se halkee ja kirkas on yö! Voi, hyvät ihmiset apua tuokaa, missä äiti nyt taivaltaa, mistä hän turvan saa?
4/3 99.
Orjat vieritti kiviä, niskat notkui ja hiki juoksi huovin huutavan ruoskan alla kalliolla korkealla uuden uskon ja Neitsyt Maarian ja pyhien miesten vuoksi.
Oli Hämeessä hämärä, pyhän karsikon munkit kaasi, ristin säilä se siinä häilyi, missä Hiiden väki säilyi. Päivin Hakoisten linnaa rakettiin ja paadelle nousi paasi.
Varjot vaelsi maita, yössä yhtyivät hiitten huolet, hirvi hiihti ja riena riipi, Kylmäojan pojat[1] hiipi, paadet paukkui ja linna linkosi, kun suhahti noidan nuolet.
Orjat kiviä kirosi, aika jauhoi ne kohdussansa, sammal levitti vihreän sylin linnan Iiepehien yli; siell' ei Maariankämmen heloita.
Niin kertovi vanha kansa.
[1] Kylmäojan pojilla kansa tarkoittaa paholaisia, hiiden väkeä.
Itke, itke nurmen nukka, valittele vaivainen, soios pieni kellokukka heinänpäissä heiluen!
Kuule kuinka syksyn keijut
pasuunata toitottaa,
varvut, korret värähtävät,
keltalehdet liplattaa!
Kuule kuinka köyhät purot
huuhtoo sammalpolkujaan,
kosket kolkkaa kumeasti
huokaellen huolissaan!
Pois on mennyt päivän silmä,
pois on mennyt ilo muu,
hallavalla taivahalla
yksin kiertää kaihon kuu.
Jäiskö jäähän rakkaat pellot,
joihin touvot kylvettiin,
sammaltuisko auran jäljet,
joista paljon toivottiin?
Mitä itkee nurmen nukka
niinkuin hiljaa kuihtuis pois,
miksi luonnon rinta huokaa
niinkuin rikos tehty ois?
Sitä itkee nurmen nukka,
vaikeroipi vaivainen:
tuli hurtta huovinmaalta,
raiskas nuoren neitosen.
Syttyköhön kuiva sammal,
missä riehui pakkohäät,
kiljukohon kivet, kannot,
joilla liehui hunnunpäät!
Siksi itkee hento lapsi,
sitä miehet miettii vaan,
sitä itkee kerjäläinen
mierontietä kulkeissaan.
Kootkoon taivas kaikki kaijut
yhteiskuoroon korkeimpaan,
vyöryköön se satasiivin
merten taa ja maalimaan!
Kuulkaa maat ja kuulkaa kansat
hätärummun kuminaa,
nuoren kansan käsi nousee,
kouristuu ja vavahtaa!
Silmä harhaa, syttyy, raukee, etsii, välttää kiusaajaa, katsoo kauvas, korkealle, vastaust' ei mistään saa. —
Helmikuussa 1899.
"Nyt pelastakoon kukin mitä pelastaa voi!" Epäuskon profeetat nauraa: "nyt tulee turma ja Suomen se lyö ja kaataa kuin korren hauraan!"
Jos äitien koristus rakkaus on,
jos vielä on viattomuutta,
jos sana on pyhä, joka vannottu on,
tuo puhe on valheellisuutta.
Ma huudan sen julki: se valhetta on,
jos vielä on Jumalaa mitään;
sen korren kuvussa siemen on,
joka uusihin aikoihin itää!
Ma uskon taimeen tulevaan ja ma odotan suuria töitä, ilokulkua valheen epäilen ja ma epäilen — epäilijöitä…
Ja lauman eessä tepsutteli kellokas se viisas ja kilille ja lampaille sen neuvomista piisas, se oli vanhan vakava ja siivo käynniltänsä, ei muistanut se entisiä sivuhyppyjänsä. Kun kellokas se määki mäillä: tää on pää ja pää! myös lampaat yhteen suuhun säisti: pää on aina pää!
Ja mik' on lampaan viisaus? ne vastas aina: pää!
Ja mik' on lampaan tuhmuuskin? ne vastas aina: pää!
Ne kyläkukon tieltä juoksi huiskin, haiskin pakoon,
niin takeltui ne kerran samaan raja-aidan rakoon.
— Lie sama juttu meilläkin, jos alusta sen alkaa,
on nähty meillä lampaita, joill' oli kaksi jalkaa.
"Tulennasta tunnen purren,
kahden airon laskennasta,
puoli uutta purjehessa,
silkki Inkerin kutoma — —"
Helkavirsi
Tanumartista Lalmanti ritari satajoukoin juolevin sous ja punaisen purjeen alta moni välkkyi peitsi ja jous; hän vaelsi vierailla mailla jo kymmenen sotaista vuotta, nyt Inkerille ihanalle hän kultaiset kengät tuottaa.
Hän katseli läntehen, itähän, näki pohjassa kykkyrän: jos lienet sa pilven kauna, niin putoa itähän!
— "Ei pilkota pilven kauna,
vaan kartanostasi sauhu,
ja pitopaistit sieltä leyhkää
ja kuuluvi häiden pauhu!"
Näki Lalmanti punaisen päärmehen
ja lasketti suvantoon:
jos lienet sä ketterä kettu,
niin vilistä viidakkoon!
— "Ei juokse kentällä kettu,
vähä ritari Eerikki soutaa
ja Inkerisi ihanaisen
väen vihkitupaan hän noutaa!"
Ja Lalmanti kiristi köysiä
ja purje se pullistui,
näki rannalla valkean kaistan:
liet sorsa, niin merelle ui!
— "Ei ole se soutava sorsa,
lutin solassa Inkeri itkee,
häähameestansa silkkisestä
pois Eerikin helmiä kitkee!"
Häätupahan Lalmanti tunkihe,
tuho silmistä säkenöi,
vähä Eerikin ilmaan hän heitti
ja peitsensä kärkeen löi. —
Se Lalmanti sulho suuri vei itkevän Inkerin syliin ja viikkokaudet häitä juotiin, kumu kuului pohjolan kyliin.
1.
Lennä pieni peipponen!
Lennä pieni peipponen, kiidä kultas kanssa kahden, kevättuuli leppoinen vie sun yli Suomenlahden Suomenmaalle!
Levitä nyt siipesi, saata hellä viesti multa, koivuun laita töllisi, laula silloin lintukulta Suomenmaalle!
2.
Eräälle suomalaiselle.
Sa täällä kuljet niinkuin mustalainen ja majaa muutat sinä yhtenään, et tahdo olla suora suomalainen, et synnyinmaastas tahdo tietääkkään.
Se sulla menee vaskikopeekasta,
sen herjaavasta katseestasi näin
ja uuteen uskoon käännät omaa lasta
ja vieraan eessä seisot paljain päin.
Niin arkunpohjille sa kasaat kultaa, sen menettää voit niinkuin kuntoskin, kun silloin poljet maasi hylkymultaa, se sua, kurjaa, ruokkii silloinkin!
Novgorod, 19/4 97.
3.
Kotoista kaihoa.
Krimin tuulen tanssiessa yli laajan Venäjän maan, satakielen soittaessa lehdon lempilaulujaan kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?
Kevään näin jo kruunussansa
alta pilven väikkyvän,
vapahana kahleistansa
Ilmenjärven läikkyvän;
Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan,
koska taas nään sen Suomenimaan?
Jäät jo lähti Volhovista
Laatokalle laulamaan,
kellot Jurjevluostarista
kaikui yli vihreen maan.
Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan,
koska taas nään sen Suomenimaan?
Aattelin, oi, nuori Suomi viel' on talvi verhossaan, eikä tuoksu kielo, tuomi, eikä laula peippokaan. Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?
Kun ma kotipuoleen joudan käen huilunhuminaan, saaren suojaan ruuhen soudan, hennon vuokon poimin vaan. Kuljin ja kuljin ja aattelin vaan, koska taas nään sen Suomenimaan?
Novgorod, keväällä 1897.
4.
Yli rajan.
Jytky, jytky höyryn tahti, kaivattu, kaunis Suomi on tuolla, tuossa on lehto ja tuossa on lahti, täällä on ihana kuolla!
Täällä myöskin elää tahdon,
rakkailta rannoilta kieleni kuulen,
lainehet laulavat sauhussa vahdon,
kisoissa Karjalan tuulen.
Tuolla ilma painoi mieltä,
maa oli laakea varjossa pilven,
tääll' on niinkuin pilvien tieltä
näkisin kultaisen kilven.
Tuossa seisoo harjun mäki,
siinä se seisoi kummissansa,
luvatun maansa kun vihdoinkin näki
kulkeva Kalevan kansa.
On kuin vedet vilkastuisi, on kuin harjukin päätään nyökkäis, sumuinen ilmakin puhdistuisi, laaksohon metsät hyökkäis…
Kotona, kesällä 1897.
Voi, kansani kaunis ja suruinen, sun tiesi on jyrkkä ja okainen, sun kohtalos viippuu va'assa, sinä olet kuin orpo onneton ja jalkasi veressä pestynä on kovan elämän erämaassa.
Et yötäsi levossa maata voi, kun heräät, on himmeä aamunkoi, et tiedä sa, mitä se tuottaa, sinä kyselet tietä, ei vastaa puut, ja korvesta ulvoo sutten suut ja tähtihin vain voit luottaa.
Sinä olet kuin kääpiö luolassa, on kivi sun leipäsi suolassa, sinä katselet luolan pohjaa; siellä jätti sun untasi hallitsee ja vuoteesi vieressä vallitsee ja kummaa kulkuas ohjaa.
Ja sinua äitisi etsii vaan ja huudoilla täyttävi erämaan ja poloista poikaansa vuottaa, hän yrttiä poimii ja rukoilee ja kerran hän haavasi voitelee, hän suurihin tähtiin luottaa.
22/7 99.
On pienellä linnulla mökkinsä ja pääskyllä pesä hento, se siihen perheensä perustaa ja sillä on vapaa lento.
Taas latvoihin toiset rakentaa
ja linnatorneihin toiset,
taas toiset ei majaa laitakkaan,
ne vieraina käy kuin loiset.
Ja toisilla majansa maassa on,
ne pelkäävät aina hallaa, —
ei tiedä ne päivää päättyvää,
jona röyhkeän jalka ne tallaa.
On kansoilla asumasiansa
ja muutamat laaksoissa laulaa,
taas muutamat rämeissä, rotkoissa
tuvan kurkihirsiä naulaa.
Ja kansojen suuresta pellosta
on meillekin aidattu sarka,
se vaalivi onnen oraitaan,
se on nuori ja hallanarka.
Se kerran on nouseva lainehtimaan vaikka kesänsä se kalliista ostaa ja pilkatun pienestä voimastaan se täysiä tähkiä nostaa.
Suvi-illalla lähtehen partaalla kolme rikasta neitoa teiskui, punakengät ne narskui ja soljet soi ja helmat ne kahisten leiskui.
Ja lähde se välkähti puvuistaan,
helorenkaista kultaisista,
ne neidot ne riiteli rahoistaan
ja suurista sulhaisista.
Sous silkkisen kaislan ranteelta
veenhaltija joutessansa,
hän naurahti neidot nähdessään
ja toitotti luikuriansa.
Jopa kaisla se metsänä heilahti,
valaskaloina lahnat uivat,
lepänlastut ne laivoina kelluivat
ja neidot ne hullaantuivat.
Ja kolmesta hopealaivasta
tuli kolmet sulhaset oivat,
kukin neito se antoi sormuksen
ja sulhaset kihloja toivat.
Ne koikkuivat hienolla hiekalla,
ne neidoille oli niin armaat,
takit niill' oli viheriän kirjavat
ja kaatiot hienot ja harmaat.
Veenhaltia saatti ne neitoset
kovin mielelle haikealle,
hän harakoiksi muutti ne sulhaset
ja sukelsi aaltojen alle.
Lens aidalle kolme harakkaa, voi kuinka ne neitoja ilkkui, ne nauraen näyttivät helyjään ja sormukset nokassa kiikkui!
(Kansanlaulun tapaan.)
Tämä maa on niin viheriäinen, se on onnemme kehto, leivän tuoja ja levon suoja sekä elämämme ehto.
Meillä puu sekä lemmen oksa
kevätkiireessä lehtii,
suvirakkahat laululinnut
meidän laaksoihin ehtii.
Tääll' on ponteva pojan rinta,
neidot täällä on korjat,
vihan viljaa ei täällä kylvä
oudot ontuvat orjat.
Tätä nientäkö sumu soutais,
kun on sarastava rusko,
tätä nientäkö kulo kulkis,
kun on toukohon usko?
Oman mökkimme veräjille
omat polkumme johtaa,
täällä tympeä, tyly vieras
suoran katseemme kohtaa.
Tämä maa on oma maamme, vaikka ruumiimme luutuis, kivet kiljuis, salot halkeis, meri mustaksi muuttuis.
3/1 99.
Jopa jonnin joutavia, kun on poppa meille tullut, puoskari pahanhajuinen, niine koirankoukkuinensa, noine noidannuolinensa. Tunki tuttuna tupahan, astui aivan pöydän päähän, kulki lunnailla lujilla sekä laatu lausehilla, salakirjat salkussansa, sanoi suovansa sopua, rauhassa rakentavansa talossa talon tavalla. Vaan ei vienyt viikkokautta eikä täytehen sitänä, jo teki rumia töitä, pimeissä piilojansa, kävi öitä öitsimässä, joka nurkan nuuskimassa, joka ometan ovella. Tuosta tunki tuonnemmaksi vuoren kaljun kainalohon, hiiden hirveän pitoihin, juominkihin jättiläisen, sadan saatteli sanoja, tuhat turman tutkaimia pään varalle varattoman, tuhoksi vähäväkisen. Toi se taudit tullessansa, polttoset palatessansa, karjan kaunihin kadotti, paimenet pahoilla mielin kulkevat kulopoluilla, huhuilevat, huutelevat, susi suolta vastailevi, karhu kiljuu kalliolta. Tietäispä talon isäntä, näkispä tuomari totinen isoisilta ikkunoilta, kaukaisesta kartanosta tämän julman juoniloita, hämytöitä häijyn herjan, niin se poppa, hiiden pappi istuisi kiven kolossa, vuoren vaskisen sisässä silmät kiljan kaljallansa, sysi suussa, sarvet päässä, noitakannus kainalossa, taikapussit polvillansa, tuhat tutkainta jaloissa!
18/6 99.
1.
"Seis, seis, ken linnahan pyrkii,
jo tullut on sydänyö?"
"Karl kuningas Knuutinpoika
se linnanporttihin lyö!"
Ja nostosilta se vinkui
ja tulijaistorvet soi,
ja huovien tuessa Kaarlo
nyt pihalle haperoi…
Tuliko Dantsigista taas
vai Riiasta, kuka sen ties,
hän palasi Suomeen aina,
oli syntyä Suomen mies!
Hän kolmasti kruunua kantoi
kuin lyijystä ollut se ois,
mut Kristerin pojat ja piispat
sen kolmasti ottivat pois.
Niin kaukana häämöitti onni
ja kruunu ja Tukholmi —,
mut Abrami Raaseporin herra
häntä portailla tervehti.
Tulisoihtujen varjoon hän kulki
ja tuijotti pimeään,
näki tornissa valkoisen hunnun
ja kultaisen kiehkurapään.
Nuor Ristina tornissa istui ja lempeän katsehen loi, se kulkijakuningas nuortui ja sen katsehen hetteistä joi.
2.
Oi, Ristina, oi Ristina, näin ihanata unta, oli tähdistä mulla kruunu ja pilvissä valtakunta ja sua minä katselin kuin päivän koittoa, ma kuulin kaukaa huminaa ja harpun soittoa!
Ja yli taivaan sinisen sä kätes mulle annoit,
ja lentäessä tähtien sä nuoren lempesi vannoit,
ma kumarruin sun ylitses ja kruunu luisti pois
ja sinkui avaruuteen kuin usvaa vaan se ois.
Ei ole mulla kruunua, oi, Ristinani nuori,
se oli katinkultainen ja kiiltävä valekuori,
ma olen laho tammi vaan ja syksy siinä soi,
sun sinisilmäs lämpö sen taas lemmen lehtiin loi.
Ei ole mulla nuoruutta, en taida kukkaiskieltä, ma olen mieron kuningas ja täynnä mieron mieltä, mut mitä mull' on uskoa, se sinun uskos lie, oi, Ristina, oi Ristina, älä uskoani vie!
3.
Hän houraili sairasvuoteellaan: "ota knaappini valjakkovaunu, tuo piispa tänne, älä mustaa tuo, vaan valkea piispa Maunu!
Vai niin! Joko piispa kuollut on,
no tuo sinä pappi nuori,
jolla tulta vielä on suonissaan
ja rinta kuin palava vuori!
Äl' itke ihana Ristina,
vaikka Kalman kuningas saapuu!
Hoi, knaappi, varo sa pappia,
se tikarin kätkee kaapuun!…
Miks, Ristina, silmäs niin kaukana on
ja miksi on kuopalla posket,
miks valkoinen kätesi vapisee,
kun, onneton, otsaani kosket?
Mene pois, mene pois, sinä petät mun
kuin muutkin petti mun aina — —!
Ei, ei, älä ota sitä kättäsi pois,
kuin haahkan untu se painaa! —
Ja pappi se puhui hiljakseen
kuin suvinen iltatuuli,
kun lehdossa uninen suhina käy;
sitä kuningas viihtyen kuuli.
Hänen sielunsa silmä kirkastui
ja hän otti sen Herran viinin —
hän katseli Ristinan silmihin
ja kädestä piti hän kiinni.
Sitä lujasti puristi hän rinnalleen
ja Herraa lemmestä kiitti,
joka seuraa Tuonelan tupien taa
ja täällä jo sydämmet liitti…
Niin hyvä, niin hyvä taas olla on,
sinä olet kuin karitsa kaino,
sun kanssasi polttoni pakenee
ja pahojen henkien vaino.
Hoi knaappi! Kas pappi! No, terve mies! Ota käteesi juomasarvi ja häitäni juo! Miss' soittajat lie ja morsiusneitojen parvi!"
Tule Suomen neitonen verhotuin silmin, laulele haikeat huomenhuoles ilmi, itke sinä impi, sinä suomalainen sorja, itke niinkuin veljes oisi muilla mailla orja, etkä neito, etkä neito sylihin saa tulla, kotimaani, kotimaani mielessä on mulla, poimi talven kukkia ja kulje kesän teitä, laske vaskipatsahalle katajaseppeleitä; polvistu sen patsaan juureen, joka tukee rauhaa, vaikka kuinka mailman tuulet kulmilla sen pauhaa, rukoele Luojaa, jotta vainovaivat veisi, jotta läpi kyynelten taas päivä hymyileisi!
10/3 99
Näin unta, että olin suuri mies ja hyönteiskansaa minä hallitsin, ma olin heinäsirkkain, sääskein kreivi ja sudenkorennoiden kuningas, suur'herttua myös muurahaisten, y.m. Nyt haarareisin seisoin keon päällä ja alhaalla ne hyöri muurahaiset, ne tarhassani juoksi mielin määrin niin näsäviisaina ja työteläinä kuin niill' ois erikoiset polkunsa ja luvat omat sekä tavat toiset. Ei —, valitusta kyllin kuuntelin, muut hyönteiset jo sitä napisi, maan tavalla tai maasta vallan pois, ne pientä vitsausta kyllä sietää…
Ma kiven nostin, mietin hetken, heitin, hahhaa, nyt vasta niille tuli kiire, ne juoksi niinkuin juoksee juutalaiset, kun rakkaat rahatukut niiltä viedään, ne veti, väänsi korsikuormiansa ja tuossa tuokiossa kivi peittyi. Kas peijakas, no kyllä keinon keksin, ne päättää toisin mitä minä määrään, siis sukupuuttohon ne hukutan. — Ma poimin tervaksia, juurakolta ja koko kiusan pesän tuleen pistin; nyt alkoi uusi huvinäytelmä; ne kiehui, kärventyi, ne kiiti, kieri pois roviosta sekä roviolle, ne tulta nuuski sekä tulta kartti; ja keon äärtä juoksi airueet, maan alta, poluilta ne tulvivat, kuin yksin neuvoin koko keko karkas ja tuntosarvet yhtyi, viesti lensi, ne saunoistansa kiskoi syöttökarjaa, ne kantoi kuolleitaan, ne majaa muutti kuin mailman loppu olis kintereillään. Taas keko syntyi jonkun matkan päähän.
No tuhat tulimmaisen kääpiöitä, ne vaivaa tuottaa mulle enemmän kuin yhteensä se koko hyönteiskunta; ma potkasin ja nyt… hyi niitä sentään, ne riivatut nyt juoksi reittä pitkin: Hoi, apuun, salamurhaa! Heräsin.
Helmikuussa 1899.
Kangaspuilta ma laulelen, en laulele syöstävästä, iltaa sitä ma muistelen, kun erosin ystävästä.
Kulta se kulki allapäin
ja kutsutti ahonlaitaan,
mielitteli ja mairitteli:
"nyt eromme tulla taitaa!
Yksillä pihoilla oltihin
ja samasta kupista juotiin,
yksiä riihiä puitihin
ja kedolle rukoja luotiin.
Köyhäpä olet kuin minäkin,
sen vähänkin korjaa halla,
työssä se kuluu nuoruuskin,
mut toisin on maalimalla.
Palkat siellä on paremmat
ja mies voi kultaa niittää,
kolikot kannan ma kirstuuni
ja siitähän sullekin riittää.
Miksi sa itket ja valitat:
että miksikä kuljen ja kunne?
Onnentiet ne on lyhyet,
et, kultani, elämää tunne!"
Niinhän se puhui mennessään
ja ma siunasin kieroa ylkää,
vaikka ma silmistä huomasin,
että ystävä minun hylkää.
Kangaspuilta ma laulelen ja heikko on mulla ääni, sentään aattelen armasta ja harmaa mulla on pääni. —
MAALISKUUN 13 p. 1899.
Mihin kulkevi mykkä kansa, sen silmiss' ei kyyneltä näy? Surujuhlihin kansa kulkevi, hyvän haltijan luokse se käy!
Sen haltijan vaskinen haamu
torin kummulla seistä saa
ja päivä sen kulmilla kimmeltää,
kukat patsaalle kumartaa.
Kuin tummat, hiljaiset aallot,
jossa lämpöiset virrat ui,
joiden keskeltä loistaa majakka;
— niin kansani kokoontui.
Ja Nikolainkirkon kellot
löi kumahtaen hiljalleen,
oli viisarit niinkuin naulitut,
meni aika niin verkalleen.
Se lähti kuin pesästä lintu
se laulu, jota ootettiin,
se nousi kuin uhrisauhusta
ylös pilvihin poutaisiin.
Ja kirkonpilarit vastas
ja kaijut seinistä soi:
Aleksanteri toinen eläköön,
pyhät sanansa ei kuolla voi!
Kuin huumeessa sousin silloin,
väen virrassa kuljin pois,
katukulmassa santarmi seisoi
ja oli kuin ilkkunut ois.
Se päivä se heleänä paistoi, kevätkauniina kangasti maa, mut santarmin kieroa katsetta, sitä en voi unhoittaa. —
eli laulu punaisesta miehestä, joka taisi valkosia satuja.
Mihareppuri vanha ja sukkela mies, se nyt kiertävi Suomen rantaa, Häme, Karjala eiliset eljet ties, mies punaista laukkua kantaa ja voi sitä rikasta rihkamaa, koko maaliman suutarinmarkalla saa ja lisäksi reppurisielun!
Hän tinkii myös kun on tarvis vaan, omat hänellä on keinot ja laskut, hän juopi kun kylissä juotetaan, hai, djai kun on leviät taskut, kun ryypyn tai kaksi hän siunaten joi, voi, sittekös juttuja piisata voi, tämän maaliman ihmettä monta.
Hän huitoo huimasti käsiään ja kertovi kansasta kuussa: ei talvea siell' ole ensinkään ja kahvia kasvaa puussa. ja sielläkös tolppari vehnää syö, on pyhiä myötään ja leikkiä työ ja muikeita mutsoja paljon.
Kujavieret viinaa virtailee, jokapäivä on humua, häitä ja aidanseipäillä keikkuilee monet kuormat silavanpäitä ja siell' on sokuria veräjänsuut ja honkina huojuu metsänpuut, sata ruplaa tukista saapi.
Ja siellä on yhteinen laidun ja maa, ei pajarit heittele paulaa, kirkk'herrakin lehmänsä unhoittaa ja lukkari voittakin laulaa. Mies rauhanuuras on mittari maan, tinasotureillansa se leikkii vaan, — suo pitää pitoja kunkin!
Näes, reppurilla on reppurin tie, rakas ystävä meitäkin muistaa, hän humalat, kolikot kotiin vie ja ne arkkunsa pohjalle puistaa. Siell' aikoja huonoja naukuilee ja kengänruojia paikkailee, jo huomenis täällä on taasen!
20/3 99.
(Mielikuvitelma)
Turun sillalta haaksi se lasketti ja sen läntehen tuulet toivat, yli Naantalin siintävän saariston pyhän Pirjetan kellot soivat.
Ne jättivät kaijun niin kaihoisan
ja ne sydämmen juuria viilsi,
sen haahden kannella seisoi mies
ja silmässä kyynel kiilsi.
Ja taivahan pilvet ne riippuivat
yli luostarimuurin harmaan,
hän katseli kammioruutuja
kuin muistelis kasvoja armaan.
Hän muisti Laukon kartanon,
johon lehtevä kuja johti,
hän ratsasti ali portin sen,
josta Kurkien vaakuna hohti.
— Hän ratsasti Laukon kartanoon, asesalista soihdut loisti ja nuorelle Pirjetta neidolle hän sydämmensä lauluja toisti:
— — — — — "Sinä olet mun linnaruusuni, sun menetin liian varhaan, ne istutti ihanan ruusuni sen harmaan luostarin tarhaan.
Tuli heimokiistat ja sota soi, vihan vilja se heilimöitsi, väen vietihin ylpeä neitoni, joka kultaansa ikävöitsi.
Ma olen se kulkeva ritari,
jota elämän onni ei suosi,
ja tänne aatos allina käy
ja soutelen joka vuosi.
Ja hyvästi, hyvästi armaani,
jot' en näe minä enään milloin
ja hyvästi saaren lainehet,
joilla kiikuin ma kuutamoilloin!"
Ja haaksi se valitti vaahdossaan,
kun tuulet sen merelle toivat,
yli Naantalin tummuvan saariston
vielä kerran kellot soivat.
— Ja sanotaan Pirjetta Kurjesta, että ristiin hän sormensa sulki, sen yön hän luostaripihalla vain itki, itki ja kulki.
Sa olit viaton paimenneito, joka illanlaskussa paimentaa, sa olit puhdas kuin puro puhtain, joka Hämeen metsissä solskuttaa.
Ma lasna kuuntelin laulus ääntä
ja kuulin kuusikon kohinan,
näin lehdot lempeät rantamilla
ja sorsan kaislassa soutavan.
Mut tuli vieras ja valehelmin
hän kimpuin kihlasi neitosen,
hän maalas posken ja käänsi käynnin
ja riisti katsehen herttaisen.
En tunne tuttua paimenparkaa, hän vielä veikeenä paimentaa, mut laulu tehty on, nauru ontto, kun linnan rintaa se kaijuttaa.
Hämeessä olen minä syntynyt ja siell' olen kasvuni saanut,
siell' olen itkenyt ensikerran ja äitin sylissä maannut.
Siell' olen paimenna soitellut ja reikäleipääni syönyt,
helkaa olen minä huutanut ja visakiekkoa lyönyt.
Luhdinsolass' olen lempinyt ja katsonut illankuuta,
suuressa metsässä veistellyt olen tupani nurkkapuuta.
Miehen mieli kuin ilveksen selkä se Hämeess' on vankka ja sitkee,
ennen se mykkänä murheess' on, kuin onnen oikkuja itkee.
Neito se on kuin pellavankukka ja hopean hohtava koivu,
eikä se jokaisen kulkurin kaulalle rentomielenä voivu.
Jurona jyräänsä vierittää se Hämeen kylvävä kansa,
kerran se nuijaan tarttuissaan lyö maahan sortajansa.
Hämeessä olen minä kyntänyt ja on kyntänyt taatan taata,
siellä sen pitkän puhteen tahdon kirkonmullassa maata.
Ja Herra heitti mun kulkemaan ja Herran viha on suuri, tie luisun liukas on maalimaan, ma harhaan korvessa koditonna, oon pedon kammo ja ihmiskonna ja merkki otsalla polttaa vaan: "käy kiron kimmassa päällä maan!" Mut kussa synnin on juuri?
Ma muistan Eedenin aamukoin, — on onni Eedenin suuri, — siell' luonnon lauluissa unelmoin, nyt astun murheessa hiekkamerta ja pilven liepeillä nään ma verta, maan kukat hurmeita vuodattaa ja koko maalima punertaa. — Mut kussa synnin on juuri?
Oi, Habel, Habel, sua rakastin, kuin pientä veljeään suuri, sun yli purojen kuljetin ja ruokopillillä sulle soitin, ma murhahimoni silloin voitin; miks lasten lauluihin hiipi kyy ja tuli kateus, synnin syy? Mut kussa synnin on juuri?
Ja Habel sylissä lepäsi, — lie sylissä autuus suuri, — ja emo nuorinta hyväili, mut minut hyljäsi yöhön syyttä, ma etsin metsien ystävyyttä ja kysyin: kohdust' on kirot kait, mut kustas, emoni, vihat sait? Mut kussa synnin on juuri?
Ja ääni pilviä pitkin soi, — on Herran kauhistus suuri — ja pitkäisen leimaus sanan toi: "Ken tappaa Kainin tai Kainin nostaa, sen Herra seitsemän kertaa kostaa!" Ja katso, kalliot pirstaantui ja virrat uusihin uomiin ui. — Mut kussa synnin on juuri?
Näin Herra heitti mun kulkemaan, on eessäin maalima suuri, käyn Nodin laaksohon lauhkeaan, ma majan laitan ja suvun siitän ja vihan viljat ma kostain niitän, siis viha viihtyköön päällä maan, sen kirot kimmo ei milloinkaan! Mut kussa synnin on juuri?
Voi tätä kansaa ja voi tätä maata, eikö se koskaan tointua saata, oisko se tuomittu kuolohon pois kuin helmarikoksen tehnyt se ois?
Puhdas, nuori ja nouseva kansa
kulkisko kaihoten kahleissansa,
pohjolan päivä sen tänne toi
ja vapaaksi kansojen Luoja sen loi!
Voi tätä kansaa, jos itsensä heittää, sora ja sammal sen hautaansa peittää; oikean kätemme jo telottaja vei, oi, veiskö se sydämmen? Ei, ei, ei!
Marraskuussa 1899.
Penkoilin peltoa aamusta asti, taivas se kylvöni satehella kasti, nousisko siitä lapsille muruja, nousisko siitä lapsille suruja?
Turpeita käännän, ojitan, äistän,
hengitän tuoksua laihon tähkäpäistä,
iltaisen ruskon kirkkaassa kullassa
jyväni itää mustassa mullassa.
Peltoni liepeillä huokaa halla,
huoli on toukoni, toivojeni alla,
pelto on pala omasta rinnasta,
pelto on osa onneni hinnasta.
Hallalta peltoni lannalla peitän,
syksyiset kylvöni vakohon ma heitän,
jauhatan viljaa lapsille eväiksi,
odotan lunta, paistetta keväiksi.
Kirkas on onni, kun viljani niitän,
syvä on kiitos, kun, Luoja, töitäs kiitän,
suojele maata, Suomeni suloja,
ruttoja häädä, vainoja, kuloja!
Kynnän ja kylvän ja savuaa kaski, kunnes mun naapurit kirkkomaahan laski, niittäiskö lapset pehmeitä muruja, muistaako lapset taatansa suruja?
Nuku pieni prinssi vaan, — nuku, nuku Kyöstä! — Ei käy Roine nyt tuutimaan, unihaltijan untuvilla kulje kuutamosokkosilla talven tummasta yöstä!
Sulje silmäs siniset, — nuku, nuku Kyöstä! — sull' on taatasi katsehet — Kauppi turulla neito nuori, tuli prinssi ja kihlat suori, antoi sormuksen vyöstä.
Kuule kummaa tarinaa, — nuku, nuku Kyöstä! — Neito prinssiä rakastaa, kruunas prinssi sen neidon silloin, heloluutulla soitti illoin, kun hän palasi työstä.
Veli viekas Juhana — nuku, nuku Kyöstä! — tuli huovien mukana, mit' on valtikka? Soraa, tuhkaa! Veli pyytää ja veli uhkaa, prinssin valtikan ryöstää.
Auran suulla linna on, — nuku, nuku Kyöstä! — siell' on prinssi se onneton, vonkuu viimassa ristirauta, eikä prinssiä kukaan auta, surmaan tahtoo ne syöstä.
— Kalman rokkaa prinssi söi. — nuku, nuku Kyöstä! — Miksi Herra niin kovin löi? Tähdet tuikkivat Roineen jäästä, pientä prinssiä, Herra, säästä, johda valohon yöstä!
Ne tuovat satoja saatossaan ja ne jättävät rakkaan syntymämaan, joka sentään lastansa ruokkii; ja rintapeltomme riutua saa, ojavieret sammalta kasvattaa, ukot, vaimot kyntää ja kuokkii.
Ja varotushuudolle naurellen ne kilvan kiitävät hoilaillen, Klondyken kulta ne huumaa, paratiisiksi länsi jo muuttunut lie, sillä sinne ne arkut ja markat vie ja ne syöksyvät lastiruumaan.
Sotahuhuja raukat kammoilee, ne kätyrien kutsuja kuuntelee, mitä jää nyt raukoille meille! Moni muuttaen onki jo onneaan, ei palannut kuuna hän kulloinkaan, vaan yöpyi maaliman teille.
Voi, kansani, kuinka sa muuttaa voit, kun äitisi rinnoista mettä jo joit, sua äitisi hellästi soimaa: tule pois, tule pois ja heitä ne ties, jos viel' olet suora ja kunnon mies ja sulla on hiukan voimaa!
Jos leipää täällä on niukemmin, niin rauhaa ja unta on viljemmin, on maa, joka kasvun kantaa. Ei äitisi lyö, tule pois, tule pois, vaikka kulkusi tuhlarin kulkua ois, sen äitisi anteeksi antaa!
23/7 99.
Monet hällä on Suomessa manttaalinmaat, monen tehtaan rattaat ne pyörii, salit loistaa ja pöydällä herkkuja on, helokullassa lakeijat hyörii. Mut sentään ei huulella hymyä näy ja aatos raskaana pyörii.
Hän lapsena kasvoi idässä päin, tavat oudot hän tuonut on sieltä, hän aarteista isäänsä kiittää saa ja hän käyttävi korskaa kieltä, hän vaativi kansalta kunniaa, eikä käsitä kansan mieltä.
Mitä rahvas on? Kaarnaa ja kuonaa vaan, se on syntynyt kantamaan iestä; hän katsoo kansaa vaunuista vaan, mut rovot hän kiskoo sen hiestä. Ei! Joukon harteill' ei nousta voi, se vihaa rikasta miestä!
Mut nousta täytyy ylhäältä päin, missä kunnian valta on suurin ja kohoo se aasi, kun kultaa se tuo, yli korkeimman palatsin muurin ja voi sitä muuttaa karvaakin ja siinä se temppu on juuri!
Nimen eessä kun sitte on pikkainen "von", niin silloin se harmikin häätyy; kun muotokin on kuin aatelisen, sais päästä jo aatelissäätyyn ja puhtahan kilven naulata vois oman kartanon ullakkopäätyyn.
Hjaa! Valtiopäiville tultais myös, kai tuottais se hiukan valtaa, koko laitos on vanhan ikuinen ja omaa kuoppaansa kaivaa, noh, samppanjassahan ohjata vois sitä ikävää valtiolaivaa.
* * *
— Hän Pietarin pitkillä pihoilla käy ja hyvään onneensa luottaa, hän sipulikirkkoja rakentaa ja marmorilouhia tuottaa. Kun korkeita vieraita talossa käy, — niitä paraalla viinillä juottaa.
Mut kunnian viestit ne viipyy vaan, Nevanrannat niin himmeinä vilkkuu ja lakeijat käyvät varpaillaan, sirot pikarit hiljaa kiikkuu; hän nukkuu — ja unissa pöydältä kakspäinen kotka se ilkkuu — —.
(Kappelissa keväällä 1899).
Ilta on leuto ja punertava länne, Kappelin sähkö se kimmeltää; viinuri, kolmelle viiniä tänne, täällä me tahdomme viivähtää!
Valkeita lakkia kaikkialla,
illalta lyyryt kiillon saa,
kansaa liikkuvi puiden alla,
suihku se nurmen kostuttaa.
Vahti se huutaa Kappelin takaa,
vaunut vyörivat verkalleen —,
vaihtuu vahti ja käskyjä jakaa,
astuvi vartiokojulleen.
Tuollapa katkes nauru ja juttu,
viinuri seisoo ja juoksee taas,
silmää iskevi tutulle tuttu,
maljansa nosti ja täyteen kaas.
Sydän on täysi ja silmät loistaa,
maljassa päilyy illankoi,
ei voi soittajat surua poistaa,
lavalta torvet ja rummut soi.
Päivän hommat ja päivän vaivat,
kirjat, karjat ja puuha muu,
laskut ja ostot, vaunut ja laivat
yhteen pauhuun unhottuu.
Venäläiskirkon katto se kiiltää
lumisine sipulikattoineen,
suuret laivat ne merelle viiltää
sauhuineen sekä lippuineen.
Vaan ei unehdu surut ne suuret,
aina ne kaukaa hiipivät luo,
niillä on rinnassa pitkät juuret,
vihlovan viestin aina ne tuo.
Pikarit kiiltää ja lamput hohtaa,
perhojen surinan kuulin kai,
vihreät siivet ne valohon johtaa,
nyt kun on surujen sunnuntai.
Vihreät siivet ne nostaa ja kantaa,
minne ne muuten kulkiskaan,
kullassa liehuu ne Suomenrantaa
ylitse toivossa toipuvan maan!
Kuuluvi jyske ja taivas ruskaa,
toisko se tulvan tullessaan,
toisiko rauhaa, toisiko tuskaa
kohtalo vuos'sata kohdussaan?
Suomen malja! Sen tahdomme juoda! Kansan keskeen polkumme vie, tahdomme valolle linnoja luoda, yhtyköön käsi ja erotkoon tie!
(Osa proloogista)
Jos kansani kullassa kulkea sais ja narrinmekossa hohtais ja kaikki se sais, mitä saada voi, mikä koristaa keikarilasta, mut vapaus kirjasta pyyhittäis ja kielto ois puhumasta, mitä sydän se tuntee ja aavistaa ja sykkivi viattominta, niin voisko se mässäten unhoittaa, mikä kohtalo näin sitä kohtais? Ei! Vaikkakin sille kallis on jokapäiväisen leivän hinta, niin elämän leipää se vaatii myös ja sitä sen huutaa rinta, se janoo elämän sanaa myös, joka sille on hengen ruokaa, se tahtoo puhua puutteistaan ja siksi se huolin huokaa. Se entistä köyhempi silloin ois, jos sanan sen huulilta kieltäis ja oisko se korkea-otsainen, jos antihelyssä se kulkis, ja eikö ne äänet kuulua vois, jotka kuivahan kurkkuun nieltäis, ja eikö ne silmät puhua vois, kun lahja sen suuta sulkis, ja täytyiskö näin sen kulkea ain tylynmykkänä, onnetonna, ja eikö se silloin olisi niinkuin saastassa paatunut konna ja ehkei se puhua tahtoiskaan, tai liukkahan kielen saisi, tekohurskaana ehkä se tympistyis ja armohon luikertaisi?!
Ei, ei! — —
Viel' luottaa kansani kuntoonsa ja oikean asian voimaan,
ei rikos sen rinnasta löyhkälle, omatunto sen sydäntä ei soimaa,
se puhdas on sininen ja valkoinen ja sen vaakuna valossa hohtaa,
se painaa päätään ja oottaa vaan, mihin kohtalon koura sen johtaa.
Tuhoviestien viimassa sana se käy ja kovimmat kohlut se kestää,
sitä muuria vielä ei rakettu oo, joka voisi sen kulkua estää!
Ja vaikka se vitjoin kytkettäis kuin raamattu kahlein lyötiin,
kun vapaita sieluja peljättiin ja aneita kullasta myötiin,
niin tulee se toinen Luteerus, joka kieltäjät tilille kerää,
sanansortajat kerran hän käännyttää ja sana se henkihin herää
ja vaikka se kahlein kulkee nyt, niin irti se reutoo sentään,
ja vaikka sen siivet leikattais, se nousee kun juuri se räytyy,
lokakasteesta esiin se kannetaan ja se elämän lähteessä pestään,
sen äänessä Jumala julistaa ja se vapaana ilmassa lentää,
sillä vapaus sille on elämä ja sen elää täytyy, sen täytyy!
27/10 99.
Hän kerran laikahti laulamaan, hän ei tiennyt mistä se lähti, hän läksi maantietä kulkemaan, mistä kaukaa välkähti tähti. —
Hän lauleli sille, ken vastaan sai,
oli almunsa kunnia hälle,
oli rinnassa keväinen helluntai
ja hän hymyili elämälle.
Hän nosti sen nuoren kiharapään,
hän ei kysynyt ilonsa hintaa,
hän vaipui soittonsa helinään
ja hän lempeen tuuditti rintaa.
Niin tuli hän suureen kaupunkiin, missä turhuuden turulla syötiin, hänen kainoja laulujaan ilkuttiin ja lemmestä leikkiä lyötiin.
— 91 —
Ne kadehtivat nuorta onneaan, johon sokean suoraan hän luotti, ne vei hänet krouviin laulamaan ja ne hunajamyrkkyä juotti.
Tuli juoppo hupelo loukostaan
ja mieron oppinsa näytti,
pojan kannelta soitti hän varpaillaan
ja sitte sen viinalla täytti.
"Kas nyt mun poikani poloinen,
nyt osaat sa soittaa vasta,
ma sällikirjasi laittelen,
mut ensin kaulaasi kasta!"
Ja poika se heltyi armoihin
sen hupelon jalkojen juureen. —
"Kas, peijakas, voitat jo mestarin!"
ja hän rämähti nauruun suureen.
Nyt laulaja kylissä hoipertaa ja ojavierihin kaatuu, hän pilkkalauluista maksun saa ja pilkkalauluista paatuu.
Kavahda kansa kun tulevi yö, jona palolta taivas näyttää, ukkosen vaaru kun leimahtaa ja pelolla povesi täyttää!
Jos se jo runteli sukusi muun
ja sen pimeille poluille johti,
huomena sinuun se iskeä voi
ja välkkyä kurkkuas kohti.
Kavahda kansa, kun päivä on sees
ja kiusaaja lahjoja tyrkkää,
kynnä sa kiviä ennemmin
ja astele tietäsi jyrkkää!
Älä sinä päätäsi paljasta,
mies köyhäkin arvonsa tietää,
älä ole pöyhkeä kerskaaja
vaan mies, joka paljon sietää!
Älä sinä kuuntele kiusaajaa,
joka kuiskaa olkasi takaa:
"tässä on maa, minä annan sen,
kera lastesi saat sen jakaa!"
Jakohon sitte kun lapsesi sais,
ne lahjasta käräjöisi,
rikkaruohoina pellot ois
ja lopunkin vieras söisi.
Kavahda aatosta pienimpää,
että kotoiset tuomarit sortaa,
että nyt aikoihin kultaisiin
muka löytäisit uuden portaan!
Laho sekä liukas se porras on
ja sen koloissa käärmehet kierii,
juoksusannalle rakettu se on
ja se kanssasi kuiluun vierii.
Maaliman mahtiin et luottaa voi,
vaan luota sa omaantuntoon,
luota sa Luojasi lempeyteen
ja luota sa omaan kuntoon!
Kavahda kujeita kulkunen,
ne sun sydämmesi kukkia kitkee,
usko sa miehiin jalompiin,
ne sun kanssasi valvoo ja itkee!
Kavahda, kavahda uudestaan, kun myrskyn jälkeen on hiljaa, yötä ei tiedä yksikään, jona varkahat tallaa viljaa!
7/6 99.
Oli kätensä savinen, sierottunut, hän pellolta tulikin juuri, oli syvällä silmät kuopissaan ja se käsikin oli niin suuri.
Me kahden kuistilla istuttiin
ja tarhasta kuului kellot,
me vuoden toiveista juteltiin
ja mitä ne antaa pellot.
Mut siihen puheemme pyörikin,
mik' on mielessä aina meillä:
hän myös oli joukon jatkona
niillä Pietarin turhilla teillä.
Hän kulki kuin peijaissaatossa
ja vieläkin ääneensä itki,
hän näki sen hintelän ruhtinaan,
joka vaunuissa kiiteli pitkin. — —
Suurkaupungin humu se haihtui pois
ja taakse ne tornit jäivät,
taas auraan ja ohjiin tarttui hän
ja tuli ne poutapäivät.
Ja toivat ne toivon tullessaan
ja elämän uskon ne toivat,
viel' onhan vuosia vastassa
ja kohtalot muuttua voivat.
Ja raiskaa se ruoste ja koikin syö
ja murtaa ne ihmisenki,
mut tähtiä tuikkii, jos sammuukin
ja pysyy se elämän henki. —
— Hän antoi sen suuren kätensä, tuli salainen silmistä päilyi ja tarhasta kellot kalkatti ja täysinä tähkät häilyi.
Kesällä 1899.
"Totuus ei pala tulessakaan."
Kuulkaa kuinka yli Euroopan taas totuudesta torvet raikaa, ne ihmissydämmihin toivon puhaltaa ja ennustavat uutta aikaa!
Kuulkaa kuinka vallat vapisee,
kun taivaan ukko jyrää viertää,
hän sodan kirousta niille muistuttaa
ja salamoihinsa ne kiertää!
Kansat pyytää matkanmerkkiä,
ne maahan taivuttavat selkää,
ne pyytää ilmaa hiukan, missä hengittää
ja Antikristusta ne pelkää.
Kansat nauraa pilanäytelmää,
kun rauhan keppihepo laukkaa.
Hyp!: toinen näytös, kolmas: seis! ja neljäs: pois!
ja viides näytös: tykit paukkaa!
Kuulkaa rauhanpalmun suhinaa, siell' lännen hellät tuulet soittaa: ei totuus sammu, sillä totuus perii maan ja kerran rakkauskin voittaa!
Ja tulkit tulivat viesteineen ja valiot vaelsi maita; ne pyrkivät pimennon pyhäkköön, mut sinne tie oli kaita.
Ne näyttivät jaloja kirjojaan,
mihin tietäjät nimensä piirsi,
ne saarnasi outoja oppejaan,
mut vartiat syrjään ne siirsi.
Ne tulivat pienen kansan luo,
joka surusta on liiaksi tiennyt,
jok' on pyhävaatteensa piilottanut
ja ilonsa viluhun vienyt.
Ne palasivat pimeiltä porteilta,
kävi kansani laulaen vastaan,
se oli kuin rikkaana riemustaan,
moni äiti se suuteli lastaan.
Ei ollut aarteita ammentaa,
ei paukkunut juhlatykki,
mut jokaisen rinnassa rakkauden
sadat tunteet syntyi ja sykki.
Ne tulivat, näkivät, voittivat
valontulkit katseillansa
ja vierailla kielillä puhuttiin
ja sen ymmärsi Suomen kansa.
Ne katsoivat kansan sydämmeen,
ne antoivat vahvat lunnaat,
oli mieli läyli kun lähtivät
ja kaikui laaksot ja kunnaat.
Ja laulu se kasvaa ja kannattaa,
se ei ole juhlaan laannut,
se kiertävi Suomeni saloja,
se on uusia kaikuja saanut.
Ja tulkoon tuhot ja tuulispäät, ei väistytä oikean tiestä, vaikka kapulat suuhun syöstäisi ja vainoja käskisi piestä!
10/7 97.
Ja jaarlin linna se tuijottaa alas Vanajaveden pohjaan,
mut Birger jaarli se ruotsin ratsunsa suurihin metsiin ohjaa.
Se Hämeen metsä on kalsea ja kalsea on sen kansa
ja naarasilves se ulisee rytöraunion luolastansa:
"Miks surmasit iloisen Inkerin ja mikset käyttänyt kalpaa,
mut jaarlipa siskon ja heimon urhon muurin sorahan salpaa!"
Ja jaarli se huusi ja kannusti: hän rakasti halpaa miestä,
siks linnanpihalla huovien ma käskin pakanaa piestä!
"Ei, nyt sinä valhetta lasket taas, mut mietipä surmasi töitä,
näes vuoren kannalla hämäläiset ne käyvät jo käräjöitä.
Ja siellä sun työtäsi tutkitaan, kun joudut sa hämärän suuhun,
ja siellä ne hirttävät Birgerin pyhän pihlajan suureen puuhun!"
— Jo vinkui vasamat viidakkoon ja vuorella ootti kansa
ja jaarli putosi ratsultaan ja — havahti unestansa.
Hän kuunteli myrskyn soittoa, joka syyti ruutuhun lunta,
pois jaarli keväällä purjehti, oli nähnyt pahaa unta.
Mut vieläkin, — tarussa kerrotaan — kun syysyö rakeita syytää,
sulo Inkeri kivistä seinää lyö ja veljeltä armoa pyytää.
Nyt nouse lippu liehumaan, sinivalkea vaate kiillä, se lippu meidän lippu on, se loistaa alla auringon ja maassa, missä ei piillä!
Sen puhtaat värit välkkyilee kuni kirkkahan pilven päärme, ei orjat sitä heittää saa, ei tahra sitä peittää saa, ei sylkeä kähisevä käärme!
Jos kielletään, jos käsketään ja vihaiset viestit lentää, sen värit veestä heijastaa ja lumelta se hohdon saa, oma lippu se leijuis sentään.
Se liehuis valonlinnoista, miss' isketään taidon peistä, ja näkyis aatteen aavat veet ja helkkyis suuret kanteleet pyhän taitehen temppeleistä.
Jos mull' ois voima Kullervon, sen tangoksi hongan löisin, ja Hämehestä Karjalaan sen lieve hulmuis yli maan, sitä vaakunat ympäröisi.
Ma seisoisin kuin Kullervo ja kallion kohottaisin ja hornan holoon manaten sen survoisin kuin hyttysen, joka häväistä uskaltaisi. —
19/8 99.
Se hirnahti aina tullessaan, se tiesi sen kotoisen suunnan, — sen tunsi jo kaukaa juoksustaan sen tän kylän postiruunan.
Sen liinainen harja se heilahti,
sen silmäkin oli niin sirkku
ja toimensa täytti se täsmälleen,
se oli niin viisas ja virkku.
Se pureksi joutessa suuteitaan
ja kynti se päivässä pellon,
taas valmis oli se lähtemään,
kun helähti aisankello.
Se juoksi tasaista kulkuaan,
ei tyhjää kuormaa se tuonut —,
ei markkinakonien tavalla
se kaikista kaivoista juonut
Se oli niin nuori ja iloinen,
ei koskaan se eksynyt väärään
ja nyt se jo hylyksi tuomittiin,
uus lautamies sen määrää. — —
Tuli hevostenvarkaat ja harjurit,
joilla piikit on sauvain päissä,
ne löivät sen ruunan tainnuksiin
siellä Pyövelikankaan mäissä.
Ja ruunan virkaa nyt toimittaa
komukonkari, aituri raisu,
jok' on tuhmaksi tunnettu vanhastaan,
eikä apilaheinistä paisu.
Se konkari rikkoo ja rimpuilee
ja silmille potkii hiekkaa
ja ajurilaudalla könöttää
punapartanen hevosniekka.
Nyt maantieltä ruoskan kirous soi,
mies peittoo konia laiskaa,
ties koska se metsähän viilettää
ja kuormansa ojaan paiskaa! —
Pää kallella ruuna se haassa nyt käy kuin miettisi elämäänsä, tutun aisankellon kuullessaan se kohottaa suruisen päänsä. —
25/9 99.
Sinä olet kuin mirhamin tuoksu, ei vertaistas Juudassa näy, on vartes kuin Jordanin palmu, Libanonilta kun tuulonen käy.
Sinä olet kuin erämaan keidas,
hete heleä varjossaan,
minä olen kuin Heronin paimen,
jok' on eksynyt kulkeissaan.
Mun sieluni sinua janoo,
sua elämän korvesta hain,
tule Saaronin kukka ja kutsu,
sinun äänesi tunnen vain.
Sun äänes on huilun soitto,
mun luoksesi kerran se toi,
kun äitisi majassa lauloit,
siit' asti se rinnassa soi.
Ota, siskoni, orjas yöstä
Baal Hamonin tarhoihin,
missä viinarypäle hohtaa
ja lehto on leppoisin.
Ja katso, paimen laulais, mitä Zioni templittä ois, mitä Jerusalem sinutta oisi, sen harppuni kertoa vois.
Anna kättä Suomen poika veljellesi veikeälle, älä anna ilkun syytä perintömme pyytäjälle, aamu kun on kulunut ja pimeä on ilta, tehkäme nyt vihan virran yli sinisilta, vanha riita halki nyt ja tyly katse pois, silloin, silloin Suomessamme sovun juhla ois!
Soittakaamme sovinnossa kukin eri kanteleella, saman emon kasvattamat tämän niemen mantereella, vaikk' ois kielet vierahat, niin sama sävel soisi, kaiken kansan kuunnellessa ihanaa se oisi, nuoren kansan kunnialle kaikki uhrattais, yhdessä näin ystävinä vaivat vaihdettais!
Käsi käteen, kylki kylkeen, näin ei meitä viedä väärään, näin kun seistään niinkuin seinä, se on sääntö, se on määrä, vaikka yö ois yllämme ja kestäis tuhat vuotta, kerran päivä nousta sais, jot' odotimme suotta, silloin kallis kantajamme nousis haudastaan, Suomen soimon sätehissä siunais lapsiaan!
Ja Tuomas piispa ja musta veli hän synnin tuskissa kulki, hän ei lepoa löytänyt milloinkaan ja hän kammioon itsensä sulki.
Hän lankesi maahan polvilleen
ja hän höpisi messujansa,
hän huusi ja taivaalta armoa pyys
ja runteli ruumistansa.
"Oi, Pyhä Äiti ja Maaria,
sua hädässä huudan turhaan,
kuin kiirastulessa sieluni on,
minä näen vaan murhaa, murhaa!
Mun käteni verellä tahrattu on
ja rinnass' on syntivuori,
mun tähteni neitonen runneltu on
ja haudass' on miesi nuori.
Miks kuuntelin lintujen soidinta,
enkä kestänyt kilvoitusta,
miks riehuva rakkaus sokaisi mun,
miks oli se rakkaus musta?
Mies huutaa mulle nyt haudastaan,
sydän ei voi kuvaansa poistaa,
hänet hurmeessa alttarin reunalla nään,
missä, Herra, sun silmäsi loistaa.
Hän kierii kaapuni liepeillä,
hän urkujen äänessä pauhaa,
hän hiipii kammion aatoksiin,
en saa minä koskaan rauhaa!"
Ja Tuomas piispa se sitaisi
pyhän miekan kupeellensa,
hän Laatokan rannoille ratsasti
tuhat ristisoturinensa.
Hän tahtoi taistoissa unhoittaa,
hän näki niin suurta unta,
että Suomi oli kunniankuuluisa
ja papillinen ruhtinaskunta.
Sen kirkot kullassa kiilteleis,
sen kansa ois rikas ja ylväs,
sen onnea yksin ohjais hän
ja oisi sen pyhimyspylväs.
Tuli Novgorodista ruhtinas
Aleksanteri kiireissänsä
ja Ruotsin ja Hämeen miehet hän löi,
suin suisti ne peitsillänsä.
Nevan surkean surujen partaalle
nyt Tuomas selkänsä käänsi,
hän itki Turkuhun tullessaan
ja messussa käsiä väänsi.
— Pyhän, paavin kirjan hän väärensi
ja tahralla tahraa peitti,
ja Hämeessä lapsia silvottiin
ja pakanat uskonsa heitti.
Hänen ihana unensa laastiin pois, sen erämaan uneksi hän huomas, yli maan kävi suuri kirous ja rauhaa rukoili Tuomas.
Psalttari 94:15.
Ei aikaa nyt ole itkuihin, kun horjuvi Suomen muuri, on tuhoja torjuttu ennenkin ja suru se on ollut suuri; vaan savea, kiviä kantamaan ja sälöjä, rakoja korjaamaan, ja tehkäämme syvempi juuri!
Nyt vaakunat, aurat ja alasimet, ne savehen lytistäkäämme, myös muistomerkit ne maalliset, jotka huumasi eilisen päämme, ja olkaamme muurahaiskansaa vaan, jok' ei työstään herkeä milloinkaan, niin keon me nousevan näämme!
Tämä kansa ei itseään hyljätä voi, se ei pelkää mieronrantaa ja sen yössäkin ikuinen kannel soi, joka elämäntoivoa antaa, ja joskin muurimme halkee taas, se nousee taas ja on valkee taas, se ruhtinassanoja kantaa.
Sen muurin kyljessä piirros on, joka loistaa julki ja salaa, se on liitossa suuren auringon, joka armonsa kansoille valaa, ja kirjaimesta se kirjaimeen vain näyttää pyhään oikeuteen, joka Vestan liekkinä palaa.
Joka sydän sen muurin muodostaa, sit' ei Tuonelan varjot peitä, ja sen tuhannet tuntehet kaijun saa, koko maalima katsoo meitä: Siis savea, kiviä kantamaan ja työhön ja yöhön uudestaan, me kuljemme elämän teitä!
24/8 99.
Ma kuuntelen hämärän ääniä ajan verhotun kankaan takaa, miten kansani itkevi ilotonna ja surunsa hellästi jakaa.
Ma kuuntelen purojen helinää,
jotka meidän metsissä herää;
tule mukaan! huutaa ne huolissansa
ja ne kirkkaita voimia kerää.
Ma kuulen sydänten sykkivän
tylyn elämän katkeruutta,
ma kuuntelen lintujen laulupuiltaan
taas ylistävän aamua uutta.
Veenhaltijan vihreessä venhossa nään,
sen uuden, siunatun, ylvään,
joka virrat vanhaan uomaan johtaa
ja nostaa tutjuvan pylvään.
Ma verhotun kankaan häipyvän nään, taas kansani silmä loistaa, ma kuulen komean kosken laulun, se marssin tahtia toistaa.
20/3 99.