Produced by Tapio Riikonen

KYNÄELMIÄ I

Runosommitelmia

Kynäillyt

Kaarlo Hemmo

Sortavalassa, C. W. Alopaeuksen kustannuksella, 1886.

"Elä, armas lukijani,
Hae sommitelmistani
Runon hurmaa suurta."

SISÄLLYS:

Jos voisin.
Milloin.
Huolett' ollos.
Voitto on varma.
Varpuselta.
Kesä-aamuna.
Synnyinseuduilla.
Karjalassa.
Nietokset kun sulavi.
Neuvon tietäisin.
Hiljan kuolo.
Paimen.
Toivo.
Uus' elo.
Luodon koivu.
Erään kerran.
Koska.
Turhaa äidin surua.
Kihlatuille.
Jos.
Ystäväni.
Syksyn kukka.
Kirkossa.
Mikä syynä.
Auta, Herra.
Marssi-ehdoitelma S:n V.P.K:lle.
Oiva lääkkeennauttija.
Mieleni kaiho.
Syyspoiminnot.
Toisin ennen.
Ystäväni Helmi.
Iltasella.
Kirvesmies.
Lähteellä.
Merkillistä.
Ruusu ja perho.
Luomisen kukka.
Iltakävelyllä.
Keväällä.
Kilpakosijani.
Elämästäni.
Rekiretki.
Mä lemmin lauluissain.
Vuoden-ajat ja lauluni.
Yhtä, toista, kaikenmoista.

JOS VOISIN.

Jos aina voisin laulella
Maan mustan mullan päällä
Miel'ilolla ja auvolla,
Kuin kiuru kevätsäällä;

Jos voisin alkaa aamulla,
Kuin kiuru laulamalla —
Ja vielä olla illalla
Mä säveltaivahalla;

Jos voisin rinnan rauhoa,
Kuin kiuru, lauleskella
Ja lemmen vienon pauloa,
Kuin sekin, solmiskella;

Jos voisin laulaa Suomelle,
Maat' armast' ylistellä
Ja kiitostani Luojalle,
Kuin kiuru, viserrellä;

Niin eihän sitte minulla
Ois tarvis surra, huolla —
Ja voisin elon iltana,
Kuin kiuru, lauluun kuolla.

MILLOIN?

Milloin päivä selventyisi
Suomenmaassa synkeä?
Milloin huntu hälventyisi,
Mieli-ala ynseä?

Milloin Suomen kansakunta
Innontulta hengittää:
Kestänyttä horrosunta
Nukkumasta heräjää?

Milloin armas äidinkieli
Vallan, oikeuden saa?
Milloin jokahisen mieli
Kansallisna huokuaa?

Milloin puolueet ja riidat
Rauhanlipun kohottaa?
Milloin taistelut ja kiistat
Riehuntansa lopettaa?

Milloin veli veljellensä
Sovunkättä kokottaa?
Milloin toinen toisellensa
Rakkautta osoittaa?

Milloin kansa laulavainen
Riemupäivän nähdä saa,
Että taaskin ominainen
Väinön kannel kajahtaa?

Milloin uuden ajan koitto
Kirkkahana paistavi?
Milloin valistuksen voitto
Kaikkialla loistavi?

Milloin puuksi taimestansa
Sivistyksen siemen tuo
Kohoaa ja kukkiansa
Ynnä hedelmiä luo?

HUOLETT' OLLOS.

Lähde, josta isillemme vuoti voima, urhous,
Lempi Suomellemme oli, Suomellemme rakkaus —
Se se kansallisen tunnon tallensi ja säilytti,
Kuinkin kohtaloiden hyrskyt sitä mursi, häilytti;
Vaan se eli edellehen, sydämissä virtasi,
Kunnes, uuden ajan tullen, itsens' sieltä ilmasi.
Purona se juoksi ensin, koskeks' muuttunut jo on
Valtavaksi, raivosaksi, niinkuin myrsky rauhaton:
Voimakkaissa kuohuissansa kaikki muassansa vie,
Salvat, sulut särkyvät — ja sille aukeneepi tie. —
Mik' on koski? kysyt vielä! Kansallinen toimi, työ —
"Se se onpi, jonka eteen vaipuu voimatonna yö."
Mielet isänmaahan lempi jännittävä, liikuttaa,
Kansallinen tunto työhön käskevi ja kiihottaa —
Ja niin raataa uusi polvi väsymättä ainiaan
Onneks' oivaks' itsellensä, onneks' armahaisen maan.
Huolett' ollos, kallis maamme, huojentele huolias:
"Kaikki toimet tarkoittavat vähennellä vaivojas'."
Huolett' ollos! Eihän sua, kärsinyttä kyllältä,
Lapses heitä vierahalle, jok' ei sua ymmärrä!
Huolett' ollos! Eihän lapses unhottaa noin sua vois.
Ken sen tekis, sydämetön raukka, kurjahan se ois!
Huolett' ollos! Lapsissasi esi-isäin henki on —
Voimaa viel' on vastustella, käs' ei vielä tarmoton.
Vielä elää tahto jäykkä, etehes kun toimitaan.
Ja sä vaurastut ja toinnut — nouset kerran kunniaan!

VOITTO ON VARMA.

Useasti Pohjolass' on nähty,
Luonto että turhaks kaiken työn,
Vaivoin, vastuksin mik' onpi tehty,
Voipi saada kautta halla-yön; —
Niin myös laita hengenvainioilla,
Aatemailla Suomessamme on:
Vaino, viha, kateus — ne noilla
Ovat hallan käsi armoton.

Vaan se kansa, jok' on kärsinynnä
Kärsimykset monet tuhannet,
Vieläkään ei ole nääntynynnä,
Kohtalot vaikk' onkin uhanneet
Vaivuttaa sen. Ei! Se käypi tiellä
Uuden ajan — työssä polvi uus
Nyt on kyllä —, mutta siin' on vielä
Isiensä henki, urhoisuus.

Isät näljän, suuret tuskat kesti,
Kääntyikin ne — mutta verehen.
Vihollisen maastansa he esti,
Työskentelivät tään etehen;
Työt' on pojillakin, joilla hengen
Valloitettavana onpi maa:
Työllä rakkauden, työllä lemmen
Oikeutensa he kerran saa.

Kerran saa he — siitä olla varmat
Voimme: hengenmaan he anastaa,
Katoo hallat, vastustajain sarjat,
Uusi päivä kerran kajastaa —
Silloin yksimielisenä sykkii
Joka rinta, joka sydän lyö,
Kaikissa yks' aate, toivo tykkii:
Haihtunut on erimielten yö.

VARPUSELTA.

Miksi, varpusraukka, tänne
Kylmäks talveksikin jäät?
Miks', kuin muut, et mene sinne,
Joss' on aina kesäsäät?

Sinne, missä ijäisesti
Onpi hedelmässä puu,
Missä luonto lempeästi
Öin ja päivin uneksuu;

Missä luonnon rikkautta
Kantaa kaikkialla maa,
Ruusupensaat puuttumatta
Laaksoloissa tuoksuaa;

Miks' et sinne? — Tänne vain sa
Kylmähän jäit Pohjolaan,
Myrskyn, tuiskun helmahan — ja
Kenties nälkään kuolemaan?

Mietin näin. Ja räystähältä,
Luulin, varpu sirkuttaa:
"Pois en, pois en mene täältä,
Sillä tääll' on synnyinmaa."

"Synnyinmaa! Se armain mulle,
Joskin kylmä, köyhä on! —
Suomen lapsi! myöskin sulle
Olkoon maasi verraton!"

KESÄ-AAMUNA.

Varjot yön jo hälventyen kokonansa katoaa,
Sädeloistoss' aurinkoinen vuorten yli kohoaa.
Luonto herää horroksista, kastehelmet kuivenee
Kukkasista, päiväntähti kun se niitä suutelee.
Lehdon linnun siiven alta ilmestyvi pieni pää,
Sulosuustans' aamulaulun sävelvirta heläjää.
Perhot hienohelmaisessa kukastossa hymyää,
Sotkottaret rannikolta ruohostohon lymyää.
Leyhkä tuulen hempeästi lehdistöä liikuttaa,
Kalastajaa purressansa lahden laine kiikuttaa.
Sorsa poikueensa kanssa selemmälle soutelee,
Kuikka huutaa kumeasti, aalloll' alli laulelee.
Talonpoika tuvastansa ulkotöitä toimimaan
Kiiruhtavi. Paimenetkin toitottavat torviaan.
Yö on poissa. "Luonnon sydän" virkeästi sykkelee:
Uudest' elämästä taaskin voimat kaikki tykkelee.
Lempi uhkuu kaikkialla — ihmismielen innostaa.
Valonmorsianna juopi armautta isänmaa…

Veikko, sisko — kenpä lienet! Kesä-aamull' aina on
Sanomista sinullekin, vaikka on se sanaton:
Loistohon sen riennä, tunnet mielessäs' ehk' ylempää,
Ehkä rintas raikastuvi, sydämes saa syvempää
Tunnetta — ja ehkä myöskin maasi sulo sinut saa
Päätöksehen: sulle elän, sulle kuolen, isänmaa!

SYNTYSEUDUILLA.

Oi terve, vanhat tuttavat,
Lapsuuden leikkimaisemat
Ja ahot armahimmat!
Ja humisevat hongikot
Ja hymyävät koivikot
Ja rannat rakkahimmat!

Myös terve, pieni puronen,
Ja lähde niittynorosen
Ja nurmet nuokkuvaiset!
Ja vuori vahva sammalpää
Ja kaikki: terve! Tervehtää
Ma tahdon, tuttavaiset.

Kyll' ennen entisaikana,
Kyll' ennen piennä poikana
Luonanne iloelin,
Aholle kun ma lampaita
Ajoin ja kuljin kankaita,
Lehdoissa samoelin.

Jos päiv' ol' kuuma, hentohon
Lahdelman syliin ventohon
Kuin sorsa kävin uimaan.
Ja lähtehestä vettä join
Ja purosehen myllyt loin
Mä pyörintähän huimaan.

Oi nurmet! Kukillanne sain
Mä päätän' ynnä kauloain
Piteä purppuroissa.
Ja vuor' — sä olit linnana,
Mä kuningas sen mahtava…
Ah! ajat ne on poissa…

Niin — ol' ne ajat armahat,
Ei surut synkät, karvahat
Soaisseet taivastani:
Ol' rinta raitis, viaton
Ja sydän puhdas saastaton —
En tiennyt vaivastani…

Mut kaikki ne on mennehet,
Kaikk' onpi elon melskehet
Moniksi muutellunna —
Nyt sielu iloaan vain luo,
Kun muisto milloin sitä juo,
Mi onpi kadonnunna…

ARKALASSA.

Mä luulin Karjalata kolkommaksi
Ja kuivaks' autioksi kankahaksi,
Joss' ainoastaan kasvaa honka vois,
Mut laaksoin lehdot eivät vihannois.

Ja luulin, ettei löydy kukkuloita,
Ei järviäkään, eikä lammikoita,
Mit' rannat kukkivaiset varjoais
Ja taivas kuvillansa kaunistais.

Niin luulin sekä ajattelin vielä:
On kolkkous se moinen saanut siellä
Nuo laulut syntymähän kantelon,
Mik' ihmehenä maailmalle on.

Vaan toist' on kaikki: kyllin ihanuutta
On Karjalassakin ja herttaisuutta —
Sen luonto jylhää on, mut mahtavaa,
Mi hurmoaa ja mieltä tenhoaa.

On täällä laaksoja, on kukkuloita,
On kukkarantaisia lammikoita —
Ja täällä Laatokan on laajat veet,
Puol' alastomain vuorten harjanteet.

Ja kansa vilkas sen, jos ei se oisi,
Niin unohduksiin jäänyt, kyllä voisi
Se vielä soittaa ihmekanneltaan
Ja tulla kaunistukseks' Suomenmaan.

Nyt aik' on uus'. Jo herää Karjalamme…
Muu Suomi huutaa: "tullos muassamme"…
Sä nouse, kasva! Havaa unestais!
Ja vastaan ota toivonaikojais!

NIETOKSET KUN SULAYI.

Ah voi, kuinka kultaseni kauas meni sentään,
Nyt en aina kukkaseni luokse voi ma entää!
Suo on poikki sullottava, soudeltava lampi,
Korpi jylhä kuljettava kahta kamalampi,
Kivikkokin kierrettävä, niityn notko pieni,
Vuoren yli kiivettävä — semmoinen on tieni.
Vaan kun talvi kuluvi ja kesä tänne ehtii,
Nietokset kun sulavi ja puut ja pensaat lehtii,
Niin se silloin valmisna on uusi tupa mulla,
Siihen armas asumaan on luvannunna tulla.

NEUVON TIETÄISIN.

Siit' on aina huoli sulla,
Jos ei kaulahuivi mulla
Suuni edess' ole vaan,
Yhdessä kun ajellaan.

Pelkäät, että yskä tuosta
Seuraus on, tuuli juosta
Kun saa huokuellessain
Kylmentämään rintoain.

Huulilleni huules laita —
Siinä armas suoja, aita
Talven vihureille on,
Kylmän este verraton.

HILJAN KUOLO.

Päivä laski. Tuli kesä-ilta,
Rusko loisti lännen rantamilta,
Rauhaa yön jo laakso sai ja lilja —
Silloinpa se nukkui pikku Hilja.

Niin, — hän nukkui, mutta ijäisesti:
Elämänsä se vaan hetken kesti —
Umpustaan kun juuri aukes kukka,
Raueta jo saikin ruusu rukka.

Ruusun — jota aamun suudelmalla
Koitar helli lemmenlauhkealla
Ja jok' ihanaksi tullut oisi —
Kuolo säälitönnä vei sen poisi.

Sielu puhdasna kuin pulmut lensi,
Enkelinä kohden taivast' ensi
Maasta pois. Ja ruumiin ympärillä
Silmät ystäväin ol' kyynelillä.

Sieltä se nyt Hilja kunniasta
Taivaan riemust' ikisointu vasta
Kirkastettun' alas katsahtaapi:
Ystäviään sinne vartoaapi.

PAIMEN.

Paimenpojan elämällä
Vertaa missä ois!
Kenpä, kuin hän, kevähällä
Riemuella vois:
Luonnon helma viehkeyttä,
Raittiutta, virkeyttä
Hälle tarjoaa.

Aamulla kun tuulen henki
Kukat herättää,
Silloin nauruhuulen senki
Torvi helähtää:
Karja siitä havahtaapi,
Paimentansa seuroaapi
Metsän helmahan.

Siellä, tuulten humistessa,
Laulelee hän vaan,
Metsäkosken kohistessa
Soittaa huiluaan,
Kuulostaapi linnun kieltä,
Salon syvällistä mieltä
Saapi hengittää.

Aholt' aholl' ohjoaapi
Karjoansa hän:
Sinne sitä johdattaapi,
Missä heinävän
Laidunmaan se kohtoaapi,
Vierellä min kumpuaapi
Lähde kiehuen.

Siinä sitte päiveänsä
Viettää huoleton.
Elon murhe sydäntänsä
Painamatta on:
Sammalmätäs penkkinänsä
On ja kivi pöytänänsä,
Lähde juoman suo.

Metsänruhtinaana tuossa
Väliin karkeloi,
Uipi ilon ihmevuossa
Miten suinkin voi:
Päivä häntä hyväileepi,
Kukat hälle hymyileepi,
Linnut laulahtaa.

Paimentytti naapurista
Karjansa jos tuo
Yhtehen, niin silloin vasta
Riemuavat nuo:
Leikkiellen laulaessa,
Kisaellen nauraessa
Päivä väistähtää.

Illan tullen kotiansa
Paimen karjan vie —
Kenpä silloin luonnoltansa
Raikkahampi lie
Luonnonlasta viatonta,
Puhdasta ja huoletonta
Riemurintoa!

TOIVO.

Kuink' onni mua kaitsellee,
Kuink' elämäni vaihdellee,
Ja matkani jos minne vie
Ja ruusuton jos onkin tie,
En vaivu.

Vaikk' oiskin kaikki unelmaa,
Vaikk' oiskin virvatulelmaa —
Ja kuinkin murhe mua syö
Ja kuinkin kohtaloni lyö,
En vaivu.

En vaivu! Aina rintahain
Käy elo uusi tuullahtain —
Ja se, mi virkistystä tuo,
Mi uutta elämätä luo,
On: toivo.

UUS ELO.

Ja poika läksi maailmaan
Vaikk' äiti estää koitti,
Läks' onneansa haalimaan,
Mut onnetuutta voitti —
Hän, näet, siellä turhuutta
Kun kylvi, niinpä kurjuutta
Sai leikattavaksensa. —

Jos kulki kuinka kulkikaan,
On aina samanlaista:
Hält' onnenportit suljetaan —
Hän kaukana sen maista
On merell' elon myrskyssä,
Sen vaarassa, sen hyrskyssä
Aavalla ulapalla.

Tuo mielen hältä murtumaan
Sai — kodin, äidin muistaa,
Ja sinne rupes toivomaan
Ja toivo — sepä suistaa
Nyt surut hältä, entistä
Kun haaveks' äidinlempistä
Kotinsa rauhaisuutta. —

On synkän synkkä talvisyö —
Juur' hieman sataa lunta —
Ja poi'alla on eessä työ,
Ei silmänsä saa unta:
Hän tiellä tuossa astelee
Ja kyyneltulva kastelee
Kalveita poskiansa.

Hän katsoo ylös taivohon —
Kuu valju siellä loisti,
Mut kohta pilvi eessä on —
Sen varjo valon poisti:
Ja sepä mielehensä nuo
Kaikk' elämänsä kuvat luo,
Kuin pilvi toivon peitti, —

Nyt päässyt on jo kodin luo
Ja oven taakse jääpi.
Ja sydän lyö. — Mik' onpi tuo?
Ään' äidin väräjääpi:
"Oi, Herra, tokko konsanaan
Mun poikan' armas valkamaan
Voi merelt' elon päästä!"

Poik' avaa oven, seisahtaa:
"Sun, äiti, täss' on poikas!"
Äit' istualta ylös saa
Ja laihat kätens' oikas —
Ja juosten vastaan riensi nyt
Hän sitä, jot' on itkenyt
Niin monta yötä, päivää…

Ja sitten — sylihinsä vaan
Sen hellimmästi sulki
Ja surun syömää poskeaan
Nyt ilonkyynel kulki. —
On poi'allakin elo uus':
Lemp' äidin, kodin rauhaisuus
Taas ympäröipi häntä.

LUODON KOIVU.

Miks' olet, koivuni, noin vaivainen,
Noin käyrä, koukistunut varreltas?
Kuin vanha oisit, muinaisaikainen,
Voi luulla katsoin ulkomuotoas:
On oksas' harvat, melkein kuivaneet,
Ja runkoasi peittää sammaleet.

Miks' olet noin sä kuiva, pienoinen?
Miks' latvasi ei nouse taivohon?
Miks' surkastunut noin ja hienoinen,
Vaikk' aivan kyllin kasvusijaa on?
Täss' olla puita voisi sadottain —
Ja yksin seista saat nyt siinä vain…

Jo tiedän syyn! Sun mieltäs karvastaa,
Kun tuuli viestit tuopi, toisiaan
Puut kaukorannan kuinka armastaa
Ja kuiskailevat lemmest' ainiaan,
Mut sulle ystävän ei kuulu ään',
Niin yksinäisen kuihdut ikävään…

ERÄÄN KERRAN.

Mä kylään menin. Naurull
Ja pilkallakin siellä
Kun kohdeltiin, niin kauhulla
Pois läksin — murhemiellä.

Ja metsähän sitt' astella
Mä aloin tietämällä:
Ei luonnon helma kohdella
Voi tavall' ilkeällä.

Ja siellä koivun juurella
Het' alkoi länsituuli
Mun poskiani suudella,
Kuin impi simahuuli.

Ja pikku lintu oksalta
Se viserteli mulle:
"Näin sydämesi pohjalta
Myös riemu olkoon sulle!"

Ja rintani mun riemahti —
Ja liikutti se mieltä,
Niin että sydän laulahti
Mun tullessani sieltä:

"Oi, kiitos, metsä! helmaasi
Mä aina tahdon tulla,
Kuin ihmisseuran konsaanki
Ei suosiot' oo mulla. —"

KOSKA…?

Kun kevät ilman lämmittää,
Niin loppuu talven valta
Ja sulaa järvet, lähtee jää
Ja kukka mullan alta
Pääns' ujoisena kohottaa
Ja herttaisuutta hempii,
Ja pian, kunnas rehottaa,
Kun päivä sitä lempii.

Kun myrsky joskus temmeltää
Ja riehuu raivovasti,
Niin rauhoittuen lepoon jää
Se viimein hiljaisasti —
Ja luonto tyyntä huoahtaa
Ja juopi sulo rauhaa,
Ja linnun rinta riemahtaa
Ja ilomieliä pauhaa.

Vaan koska, koska kevät saa
Mun rintahani tulla?
ja koska jäät sen liikahtaa?
Ja koska aik' on mulla
Se, että kukat puhkeaa
Ja rintan' ruusut aukee?
Oi, koskahan ne tuoksuaa
Ja limpuistansa laukee?

Ja syömmessäni myrskysää
Se kosk' on lopussansa,
Niin ett'ei nosta vaahtopää
Siell' aalto kuohujansa?
Ja koska taisto tyynnähtää,
Mi riehuu siellä, pauhaa?
Ja koska ainaiseksi jää
Mun sydämeeni rauha?

TURHAA ÄIDIN SURUA.

"Tän' aamun' ei oo terve Anna:
Hän kauhean on kalpea", —
Näin valitteli äiti-Sanna
Ja surust' oli valkea, —
"Vaikk' illalla
Hän tanssissa
Ol' punaruusun kaltaisna."

Hän terve on, mut äiti-Sanna
Ei tiedä, että poskensa
Jok' aamu maaloavi Anna —
Ja siit' on kauneutensa!
Nyt maatessaan
Ei laittamaan
Viel' ehtinyt oo kasvojaan.

KIHLATUILLE.

(T.K:lle ja T.W:lle syksyllä 1883)

Pait isänmaata, Jumalaa ja vanhempiamme
Viel' yhtä ylistelemme ja kunnioitamme,
Pait niitä viel' yks' lämmittää ja meitä tenhoaa
Ja mielemme se valloittaa ja meitä hurmoaa.

Se vaikka tuntematon on, sen kaikki tunnemme
Ja sille kaikki nöyrrymme ja siihen suljemme
Kaikk' kaikki, mitä pyhäks' on meiss' arvosteltavaa —
Ja siltä saamme kaikki me, se kaikki meiltä saa. —

Sit' taivaalt' usein pyydämme ja sitä anomme
Ja salainen se ainiaan on meidän toivomme…
Sen voim' on suuri, verraton — luo taivahaksi maan,
Sen nim' on sulosointuinen — se lemmeks' sanotaan.

* * *

Lempi syntyi Jumalasta —
Luojan on se huokaus —
Tuolta, tuolta taivahasta
Kotoisin on rakkaus.

Siksipä se onkin suuri,
Siks' sen valta verraton,
Ikivoimast' alkujuuri
Kun sen sulolahjan on.

Lempi sydäntä kun kaksi
Yhdistävi yhtenen,
Silloin maa se taivahaksi
muodostuvi muuttuen.

Kaiken silloin ihanaksi
Näkee lempiväiset nuo,
Tiet ja polut kukkivaksi
Lemmen ihmevoima luo.

Päiväpaiste heill'on aina,
Eikä myrsky rajumoi,
Kohtaloissa riemukkaina
Kaikissa he olla voi.

Lähemmäksi jumaluutta
Lempensä se heidät vie;
Kohden ijankaikkisuutta
Rakkaushan onpi tie.

Tunne yhtyy tuntehessa,
Lempi yhtyy lempehen,
Sielun sieluun sulaessa,
Sydän yhtyy syömmehen.

Toinen toisen täydentääpi —
Kahdest' yksi tullut on.
Sydän syömmen ymmärtääpi —
Oi, on elo verraton!

* * *

Pois jo kesä mennyt onpi meiltä kokonansa,
Visertele oksalla ei lintu laulujansa.
Nurmi surkastunut on ja lehti kellastunna,
Kedon kukka loistava on mullaks' muuttununna.

Mutta elonkevät Teill' on kaunihimmallansa,
Kumpainenkin Teist' on vasta päässyt umpustansa —
Määrätönnä karkelevi lento sielujenne,
Utukuvia on täynnä vielä toivehenne.

Niin — Teill' elonkevät on ja lemmen aamurusko…
Onnestanne ei Teill' ole "luulo", vaan on "usko"…
Kihlatut Te ootte! — Taivas Teille aukeaapi…
Lempi kukkamaailmansa Teille lahjoittaapi.

Elonkevät, lemmenkevät Teille vihannoipi,
Syksy kesäks' vaihtuvi ja leivon laulu soipi.
Kangastus ik'ihanuuden täyttää sydämenne,
Toivo sulokuviansa kutoo lempehenne.

Autuus Teill' on toisissanne! Kirkast' elämänne
Olkohon ja kirkastakaa sitä lemmellänne!
Usko, Toivo, Rakkaus — ne olkoot osananne,
Taivahainen armoillansa Teidän auttajanne!

JOS…!

"Ei soinnu laulu, jos ei kaulaa kasta",
On sananpartena niin laulajoilla,
Ja viinin virkistävän kuohuloilla
He ehkäisevät itsens' uupumasta.

Mut minullepa tytti tuo jos soisi —
Oi taivas! — suukon simahuuliltansa,
Niin innon laulantaan se mulle toisi,

Jok' uhkuais', kuin virta, tulvillansa
Ja runoelmiks' muuttaen se loisi
Mun tunteheni aivan kokonansa…

YSTÄVÄNI.

Ah, jos vaan sinä oisit pois,
Niin ei mun eiämästän' ois —
Sit' aatellen jo jähmetyn
Ja sydän saapi kylmän hyyn.

Kun tuuli tuima rajumoi
Ja Puhur' uhkavirttä soi,
Sun luonasi niin lämmint' on,
Kuin paistellessa auringon.

Kuink' armast' onkaan, että saa
Povensa sinuun painaltaa!
Taas kuluu hetket, sujuu työ
Ja rinta lämpimästi lyö.

Kun iloissasi leimuat,
Niin mieltäni mun riemuitat.
Ja loistehessas' kirkastun
Ja innostuskin valtaa mun.

Sun seuraas' etsin ainiaan,
Kun kyllästyn mä maailmaan:
Muut kylmiä jos kaikki on,
Mä tiedän: lämmin lempes' on.

Se hiukankaan kun hulmuilee,
Pois huolten huolet pakenee…
Ja aatos vallattomaks' saa
Ja sydänkin se laulahtaa…

Mä vierellänsä istuen
Sit' illat katson, hyväilen…
Tää ystäväni verraton
Mun kammarini — uuni on.

SYKSYN KUKKA.

Syksyn kukka, kaihomiellä
Sua kaino katson vain,
Yksinäs kun seisot siellä,
Missä äsken sadottain
Loistokkaana heimoasi
Oli juhlapuvussaan,
Päiväntähti siskojasi
Lempi morsiamenaan.

Siinä, vailla loistavuutta,
Vaaleana, allapäin
Näet, kuinka onnetuutta
Syksynilma myrskysäin
Tuopi, eikä korvanasi
Kukaan kuiskaa lempeään,
Eikä ole kohdatasi
Lemmittävää yhtäkään.

Neitokaan ei nauruhuuli
Kaunistamaan rintoaan
Sua poimi, länsituuli
Korttas pane huojumaan:
Yksin kuolla huolissasi
Määrä elämäs' on vaan —
Kostuta ei hautoasi
Kukaan kyyneltulvallaan.

KIRKOSSA.

Hän morsiustyttönä seisoi
Ja vihkimävirsi se soi.
Ja Herralle kumarsi kansa
Ja tuohukset leimua loi.

Ei käännä, ei liikuta päätään
Hän kutrien varjoamaa.
Vähän sorjaa vartaloansa
Rukouksehen notkistaa.

Ja katse ol' luotuna maahan,
Mut rinta se aaltosi vaan.
Puna vienonen poskilla väikkyi —
Kenties mitä haaveksikaan.

Hän onnesta morsion ehkä,
Kun vihkimätyynylle tää
Sai polveta, sydämessänsä
Tuns' autuutta viehättävää.

Tai mahtoiko aavistus häntä
Läpi käytellä unten-maan…?
Kenties on vihillä siinä
Hän nyt itsekin aatteissaan…?

En tiedä, mut ihmeitä tunsin
Minä myöskin nyt rinnassain
Ja tunteita vaihtuen vaihtui
Mulla outoja sielussain.

Ja mieleni kauaksi lensi,
Oli lämmintä syömmessäin…
Mut hurmauksesta ma toinnuin
Ja taas hänet eessäni näin.

Hän morsiustyttönä seisoi
Ja vihkimävirsi se soi.
Ja Herralle kumarsi kansa
Ja tuohukset leimua loi.

MIKÄ SYYNÄ?

Me ruokapöydäss' istuttiin —
Hän mun, mä hänen vierellänsä —
Ja keskusteltiin, naurettiin,
Kuin muutkin teki syödessänsä.

Mut kuinka lienee ollutkaan,
Me loitommalle toisistamme
Noin ilman huomaamatta vaan
Aljettiin viedä tuolejamme.

Ja näytti siltä, kuin jos ois
Me sijaa tehty välillemme,
Niin että kolmas tulla vois
Viel' istumahan keskehemme.

Ja kolmas tuli! Mutta ken?
Tuo Amor — täysiss' aseissansa…
Ja veitikoiden, iloiten
Se ammuskeli nuoliansa…

Mut kuinka lienee ollutkaan,
Nyt likemmäksi toisiansa
Meist' ilman huomaamatta vaan
Vei kumpainenkin istuintansa.

Me poisko saada koitettiin
Tuot' Amoria rinnaltamme?…
Vai mik' ol' syynä, että niin
Taas lähenimme toisiamme?…

AUTA, HERRA!

Oi, miksi elon' aamuna
Jo vääräll' olin tiellä!
Ja mahtanenko vanhana
Ma olla sillä vielä?

Mä koito miellyin maailmaan,
Sen ilveleikkilöihin,
Sen syntipesän pauhinaan,
Ja viekottaviin töihin. —

Mä etsiskelin onnea,
Sen tähti tuolla loisti:
Kun aloin kohti kulkea,
Niin valonsa se poisti. —

Ja heikko liha eteenpäin
Vaan mua kuljetteli;
Jo onnestani hahmun näin,
Mut hahmu — valhetteli.

Nyt käyn mä eksyneenä, nyt
Tuot' elon erämaata,
On pilvi päivän peittänyt,
En tietä nähdä saata…

Oi, Herra, eksynyttä, oi
Sä oikealle korjaa —
Ja auta häntä, että voi
Niin käydä, ettei horjaa!…

MARSSI-EHDOITELMA S:N W.P.K:LLE.

(7/3 1886.)

Vapaus, rakkaus — ne
Loi Palokuntamme!
Ja kuin ennen isiä ne edest' isänmaan
Sotaan vaati, niin ne myöskin meitä voittamaan
Pyhäst' innostavat siinä, missä turmion
Uhkaa tuoda luonnonvoimat, nousseet raivohon.
Meidän tehtävämme on
Tulta vastaan taistohon
Käydä — murtamaan sen väkivalta!
Ja on yhtä, kenen omaa vaara kohdannee:
Jokaist olla tahdomme vain puoltamassa me!
Vaikka milloin, vaikka missä tuli irti ois,
Aina riennämme me sitä sortamahan pois!
Emme vaadi palkkaakaan,
Emme kunniatakaan!

Vapaus, rakkaus — ne
Ovat velvoittajamme!
Niille sekä niiden tähden me vaan toimitaan!
Kuule! tuolla hätäkello alkaa kaikumaan…
Vaara yltyy… Savu, liekki nousee hirmuinen
Mutta katso! lippumme jo siell' on liehuen:
Kaikki uljaat poikaset
Sini-, puna-lippuset
Sekä vihreät on ottelussa.
Ruisku pärskyy… Taisto tuima ilmi leimahtaa…
Mutta voitto lopulta se meille toki saa!
Sijassa nyt hädän, tuskan on vaan siunaus!
Voittolippumm' ympärillä ilo, riemastus! —
Pelko pois! Me aina vaan
Valppahina varjellaan!

Vapaus, rakkaus — ne
Ovat ihanteinamme!
Myöskin ahkeruus ja into sekä uhraus
Kultakirjaimilla, veljet, ynnä urheus
Lippuumme ja sydämiimme aina olkohon
Leimattuina uskollisest' asti kuolohon!
Meissä yksimielisyys
Asukoon ja ylevyys!
Kaikki työmme saakoon yhteiskunta!
Mutta vaikka valamme on tulta vastustaa,
Kuitenkin me lemmentulta, armas isänmaa,
Rinnoissamme viritämme sua kohtahan
Puhtaan palamahan lieskan — sammumattoman! —
Eläköhön ainiaan
Palokunta, isänmaa!

OIVA LÄÄKKEENNAUTTIJA.

(Herra puhuu rengillensä.)

Kun toivoin, että laihtuisin,
Niin lääkär' luuli, että,
Jos puita väliin hakkaisin
Ja aamuin joisin vettä,
Niin avun ehkä löytäisin
Ja lihoomasta lakkaisin.

Ja saahan koittaa: mutta kun
Puunlyönt' on kovaa työtä,
Niin tehtäväkses', Pekka, sun
Mä annan puita lyödä,
Kyll' itse — kera konjakin —
Voin vettä juoda aamuisin!

MIELENI KAIHO.

Yö on. Luonto uinahtaapi
Tähdet loistamass' on vaan.
Kuuhut kaino vuodattaapi
Valon maahan nukkuvaan.

Unetar se uuvuttaapi
Muut jo uneen vaipumaan,
Mutta kaiho mulle saapi:
Luoksen' ei hän kuulukaan.

Mist' oon miellä haikealla?
Miksi huolissani oon?
Mist' on kaiho rintan' alla? —
Tytti tuo sen vastatkoon!

SYYSPOIMINNOT.

[Tilapäisestä sanomalehdestä "Syyspoimintoja", jota myötiin muutamissa arpajaisissa Suomalaisen Teaterin hyväksi.]

Laps' ihanteiden vieno, taivahainen,
Tuo Näytelmätär Suomeen tultuaan,
Kun näki, kuink' on luonto lumoovainen,
Niin mieltyi ikihonkain huminaan.

Ja kansalla, mi hiki otsallansa
Se puuhaeli ahkeruudessaan,
Ol' sydän terve sekä vierastansa
Ol' uutta valmis vastaan-ottamaan.

Ja tänne jäikin hän ja ihanteita,
Mut salatuita ennen kokonaan,
Nyt ilmi loi ja loitsi nukkuneita
Jo herehille tenhovoimallaan.

Ja kansa Näytelmätärt' omanansa
Jo alkoi pitämään ja lempimään,
Kun taiteessa se taikasauvallansa
Tek' kuvan juuri kansast' itsestään.

Ja siks' se tahtoo tämän armahansa
Nyt luoda kultahan ja purppuraan,
Häähamosessa rakkaudellansa
Tuon lemmittynsä panna loistamaan.

Ja takatalvet tuimat hallojansa
Jos toisikin, niin kansa poistamaan
On puuttehia valmis varoillansa
Ja aina antamahan uhriaan.

Ja mekin, vaikka annettavanamme
Ei kulta-aartehia olekaan,
Myös rohkenemme tuoda lahjojamme
Jos ovatkin "syyspoimintoja" vaan.

JOISIN ENNEN.

Kuinka hauska olikaan
Nuorra olla ennen!
Tuskaa, huolta kohtasin
Noin vaan ohimennen.

Voima asui ruumiissain,
Punaa hohti posket,
Suonet veren kyllyyttään
Kuohuivat kuin kosket.

Ystävyydest' elelin,
Lemmest' iloellen,
Toivehissa maailmain
Hymys' riemahdellen.

Mutta nyt! Voi! huolet on,
Tuskat kaikellaiset
Saapununna vieraiksein
Aina asuvaiset.

Voima pois on kadonnut,
Posk' on kalpeainen.
Verikosken sijass' on —
Tauti kalvavainen.

Miss' on lempi, ystävyys!
Kukaan ei nyt suojaa!
Epätoivo valtaa mun…
Auta, armas Luoja!

YSTÄVÄNI HELMI.

Taivon lahja, pikku Helmi.
Riemunaarre vanhempain.
Viihtyvikö taikka telmi,
Aina sama on hän vain.

Jos hän kyyneleitä luopi,
Lempimistä vaativi,
Auvon naurullansa tuopi,
Vanhemmille laativi.

Äidin suukko, syli kanssa
Viihdytystä hälle suo,
Hymyll' isä, muiskullansa
Huolet hältä kauas luo.

Aamupäivä poskillansa
Kirkkahana heijastaa,
Enkelparvi sielussansa
Taivahasta asustaa.

Salli, Luoja, tuommoisena
Helmi että aina ois:
Viatonna, puhtahana —
Eikä turmeltua vois!

ILTASELLA.

Ilt' on. Päivä laskullaan
Länttä purppuroipi,
Lahden laine uupuen
Tyyntä unelmoipi.

Unta nähden lintukin —
Pää on siiven alla —
Lentävänsä luulevi
Tuolla taivahalla.

Ilma kirkas tummenee,
Maata varjot peittää,
Hämärätär yllensä
Utuhunnun heittää.

Kukkasetkin umppunsa
Kiinni painaltaapi,
Tuoksu uhrisavuna
Niistä kohoaapi.

Koko luonto rauhoittuu
Aivan hiljaisaksi,
Melu, häly elämän
Kuulumattomaksi.

Miks' näin kaikkialla on
Lienteää ja lauhaa?
Siksi, että tuntisit,
Sydän, myöskin rauhaa.

KIRVESMIES.

(Vapaa suomennos.)

Kätes' syömmelleni paina,
Tunnet, kuinka siellä aina
Jyskyttää ja nakuttaa:
Kirvesmies siell' asustaa.

Itse tiedän parhaimmasti,
Kuin hän höylää ahkerasti,
Veistää öin ja päivin vain
Tehden — ruumisarkkuani.

Kohta aivan viimeistänsä
Lyö hän kiinni piikkiänsä…
Rauhoa kai sitte saan,
Kuin mä pääsen nukkumaan?

LÄHTEELLÄ.

Tuon niityn viereen vehreän
Sait silmäs auki luoda,
Ja varjo puiston lehtevän
Ei laineitansa tuoda
Sun pintaas salli myrskysään,
Sen rauhaisuutta särkemään.

Ain' olet tyyni, kaunis vaan
Ja kukkakulmas' alta
Luo taivas sulokuviaan
Ja näyttää ihanalta,
Kun pintahas se sukeltaa
Ja siihen vaihevärit saa.

Nuo rantas ruusut hymysuin
Suo sulle katsehensa,
Ja metsäkin se riemastuin
Säveltä huokujensa
Sinulle syvää huminoi
Ja sulle linnun laulu soi.

Ja matkamies se vaivoissaan
Sun vettäs voimaksensa
Juo raikasta ja uudestaan
Taas lähtee matkallensa.
Ja neito, lempi rinnassaan,
Sinusta katsoo kuvoaan.

Maa, äitis, vettä rinnoistaan
Ain' antaa raitist', uutta
Ja entinen pois juostessaan
Kukiksi taimet muuttaa. —
Ah, jospa elo ihmisen
Ois osaksikaan semmoinen!

MERKILLISTÄ.

Ihminen se tuntee, tutkii tähdet, taivahalta, kuut.
Maiden ääret, merten pohjat, luonnon salaisuudet muut;

Vielä enemmänkin, eikä
Tyydy, kurja, sittekään,
Mutta merkillistä: harvoin
Tuntee, tutkii — itseään!

RUUSU JA PERHO.

Ruusu, perho lemmess' uivat
Kesäpäivät riemuisat;
Lempimähän havahtuivat,
Lemmiskellen uinuivat.

Päivä paisti. Lemuellen
Lännen leyhkä tuuleli,
Perho lensi liehuellen,
Ruusuansa suuteli.

Syksy tuli, hallan huuli
Kesäraukan raateli,
Kolkko, kylmä myrskytuuli
Kauneuden kaateli.

Ruusu vielä huuleltansa
Lemmenmettä soisi, — mut
Perho ei nyt muiskullansa
Suudelmiin sen vastannut.

Ruusun juureen perho kuoli,
Vierehen sen vaikeni.
Ruusu suri, itki, huoli —
Kunnes raukka raukeni.

Talven tuiskut rajusäiset
Haudan peitti lumehen,
Johon kedon lempiväiset
Uinahtivat unehen.

Ah, jos myöskin lailla tuolla
Ihminenkin olla vois:
Lempiellen elää, kuolla —
Taivas silloin maassa ois!

LUOMISEN KUKKA.

Ensi kevään ensi aamu
Päätettyä luomistyön
On, ja Jumaluuden haamu
Luonnoll' on. Ja valta yön
Paennut on. Kaikkialla
Iki-ihannetta on.
Elolliseks' ilman alla
Luonto tullut eloton.

Herran lempirikas henki
Siunannut jo onpi maan:
Ruoho, puu ja kukkanenki
Alkaneet on kasvuaan.
Perho kotelosta liiti
Riemuellen lentämään,
Siivillänsä lintu kiiti
Tuonne ylös siintävään.

Suurin sekä pienin luotu
Iloaapi elostaan,
Lahjoista, joit' oli suotu,
Ylistävi Luojoaan:
Tähdet kiitti, maa se kiitti,
Lintuparvi laulussaan
Soinnunsäveleillä liitti
Siihen kunnioitustaan.

Luonnossa on kauttaaltansa
Ikiriemu, rauha vaan,
Pahe poiss' on kokonansa,
Viattomuus vallassaan.
Lemmen, rakkauden unta
Uneksuvi taivas, maa,
Unelmissa luomakunta
Ijäisyyden uinuaa.

Luonnon herra, ihminenki
Ensi-autuuttansa juo,
Sydän sykähtävi senki,
Silmät riemun tulta luo —
Puhtauden lainelmissa
Rinta hällä aaltoaa,
Pyhimmissä tuntehissa
Katse ylös kohoaa.

Viimeks' Luoja armossansa
Kruunun teki kruunujen,
Suurimman nyt teoistansa:
Luomisensa kukkasen.
Puhtaimmalla lemmellänsä
Hennon olennon Hän soi
Muodostua hengestänsä —
Ja nyt Luoja naisen loi.

ILTAKÄVELYLLÄ.

Ilta kaunis viehättääpi,
Laulun lähde uhkuaa:
Sanat suuhun vierähtääpi,
Sydämestä kumpuaa.

Istun tuohon mättähälle,
Raidan alla piirtämään,
Laulelmia ystäville
Unho-yöstä siirtämään.

Ensin laulan Hiljalleni,
Vienolleni viserrän,
Kuikuttelen kullalleni,
Immelleni liverrän.

Kerron hälle kauneutta,
Luonnon lempi-eloa,
Kesä-illan ihanuutta,
Mailleen päivän menoa.

Kerron, miten laulurinta
Lintuparvi lempivi,
Miten nukkuu veden pinta,
Öinen rauha henkivi.

Vielä, vielä paljon muuta
Kaunolleni kuvoan:
Kukkaa puhutan ja puuta —
Hiljan mielen lumoan.

Niin! — No, missä lyijykynä?
Paperia missä? Kas!
Niitäpä en löydä minä,
Vaikka etsin, — peijakas!

Omituista! unohtunna
Ne on muastani pois —
Sydän kun ois sanellunna,
Luonto lauluja kun lois…

Tyhjyytehen kaikki meni,
Unholaine laulut joi — — —:
Lännen leyhkä Hiljalleni
Kuiskaella niitä voi…

KEVÄÄLLÄ.

Jo kevään tuoksu ilmassa!
Jo lintuistenkin kilvassa
Soi virret riemuisimmat.
Ja jäist' on vapaa järven vuo;
Sen pinnallenpa taivas luo
Kuvansa kaunihimmat.

Jo Luonnotar on vehreään
Maan pukenut ja kainon pään
Kukkainen kohottaapi.
Aholla kellot kalkattaa
Jo karjan, paimen rallattaa,
Torveensa toitottaapi.

Ja luonto täynn' on lempeä;
Se ihmisenkin henkeä
Saa tunteen tointumusta —
Ja laulamatt' ei olla voi:
Soi siis vaan, ilolaulu, soi
Keväällä riemastusta!

KILPAKOSIJANI.

Ma autuaana uneksuin,
Mä lemmen liekkumassa uin:
Hän oli omanani.
Oi, kuinka suuta suikattiin
Niin ylen armahasti… niin
Ei vertaa onnellani. —

On aina, luulin, kestävää
Mun mainen taivahani tää, —
Ei mikään sitä voita.
Mut pian päivä pilvestyi,
Kuin syksyn ilta synkistyi:
Sain kilpakosijoita,

Ne mairitteli Hiljoain
Ja kultaa, imarrusta vain
Ne tarjos — mutta heillä
Ol' kokehensa turhat, kun
Hän muisti valan vannotun:
Ol' liitto luja meillä.

Vaan taas tul' uus': se Hiljan vei,
Vaikk' kultaa mukanaan se ei,
Eik' imarrusta tuonut —
Ei tarjonnunna lämpimää
Se kättä, eikä lempeää
Myös sydäntäkään suonut.

Ja kumminkinpa Hilja nyt
Minulle oli kylmennyt
Jo mielitehdollensa;
Ja katseen vaikka minuun loi,
Niin hellän kätensäpä soi —
Uudelle sulhollensa. —

Mä hyljättynä vaikeroin,
Kuin haamu yössä haiperoin:
Jäin murhekuorman alle —
Ja laulan surulaulujain
Nyt, muistellessa armastain,
Mennyttä — kuolemalle…

ELÄMÄSTÄNI.

Tuo yökö synkkä, sysimusta,
Yö rankkasäinen, rauhaton
Mun elämäni kuvausta
Syntyissän' ennustanut on,
Kosk' yhdenlaiselt' elon' näyttää,
Kuin yö se, jolloin silmiäin
Maass' ensikertaa sain ma käyttää
Ja nähdä niillä äitiäin.

Sin' yön' ol' ollut myrskytuulta
Ja luonto mellastuksissaan,
Ja valon tähdiltä ja kuulta
Pois peitti pilvet varjollaan —
Oi, noinhan myrskyist' uniansa
Ja vastaisi' elon' ollut on,
Ja valon multa varjollansa
Vie pilvet synkät piilohon.

Mut Herra! Asettaos myrsky
Ja luonto lienteäksi luo,
Ja poista raivoava hyrsky
Ja myötätuulen tulla suo!
Oi Herra! Pilvein lomist' anna
Kuun valollansa siinnähtää
Ja tähtisarjan loistollansa
Yö-elämääni kiillähtää!

REKIRETKI.

Hevonen se juoksi
Kyllä ripeään,
Määräpaikan luoksi
Pian liketään.
Silloin impi mulla
Oli vierellän' —
Nyt on poissa hän.

Immen haastellessa
Hiljaa hymysuin,
Kuulin rekosessa
Sitä innostuin.
Hetkiseksi aina
Myöskin vaivuttiin
Kauko-aatelmiin.

Ei hän aatteistansa
Impi haastellut,
Minäkään en kanssa
Mitään ilmaissut.
Tunteheni kaikki
Kätkin rintahan
Sinne salahan…

Hepo nytkin vielä
Juoksee joutuisaan,
Mutta nyt mä tiellä
Yksin ajan vaan…
Ennen impi mulla
Oli vierellän' —
Nyt on poissa hän.

MÄ LEMMIN LAULUISSAIN.

Et lempiä sä mua voi —
Tuo kuink' on mulle katkeraa!
Sen niinkö kohtaloni soi?
Vai oikuks' arvatako saa?
Ken vastaa! — Syömmen raskas on
Mä riutunen jo onneton…
En toki! mulla lohtunain
On: lemmin sua lauluissain.

Kun kylmää kaikk' on, pimeää
Ja sydämes kun toisen on;
Kun rinnassas' on mulle jää,
Jost' olen raukka riemuton;
Kun tuskissani vaikeroin
Ma lempen' uhri auvotoin,
Niin toki mulla lohtunain
On: lemmin sua lauluissain.

Vaikk' olen aivan toivoton —
Ei toista mointa ollekaan —
Ja vaikka kaikki hourett' on,
Kun lemmetyyttä Suita saan —
Ja vaikk' en edes muistossais
Mä sijaa pienintäkään sais,
Niin toki mulla lohtunain
On: lemmin sua lauluissain.

Ah onneani! Sit' ei voi
Mult' ottaa kohtalonikaan!
Mä tunnen uni-autuutt', oi,
Ja kaiho pois on kokonaan —
Ja lennän korkealle vaan
Sun kanssas' runomaailmaan,
Kun toki mulla lohtunain
On: lemmin sua lauluissain.

VUODEN-AJAT JA LAULUNI.

Noin luulin, noin ma aattelin,
Noin talven ajall' arvelin:
Kun kevät tulla keikahtaa
Ja päänsä kukka kohottaa,
Kun linnun kieli livertää
Ja taivon kansi sinertää,
Kun vetten pinta välkähtää
Ja lähtehetkin läikähtää,
Kun tuuli huokuu lempeä
Ja lämpimätä henkeä —
Niin "munkin miel' ehk' auvostuu
Ja lauleluhun saapi suu."

Noin taasen luulin, aattelin,
Noin kevähällä arvelin:
Kun kesäks' kevät vaihettuu
Ja lehdessänsä onpi puu,
Kun päivä säteitänsä luo
Ja maa se armautta juo,
Kun niitty hienohelmassaan
Ja kukkivass' on vaipassaan,
Kun lintu hoitaa pieniään
Ja niille laulaa virsiään —
Niin "munkin miel' ehk' auvostuu
Ja lauleluhun saapi suu."

Noin taasen luulin, aattelin,
Noin kesällä ma arvelin:
Kun syksy he'elmät kypsyttää
Ja kesää lähtöns' itkettää,
Kun päivä tummuu, pimenee
Ja myrskyt, tuulet lähenee,
Kun lehti puussa kellertyy
Ja kukka maassa näivettyy,
Kun lintu matkans' alottaa
Ja viimislaulun laulahtaa —
Niin "munkin miel' ehk' muutahtuu
Ja lauleluhun saapi suu."

Niin tuli kevät lempineen
Ja vieno, lämmin-henkinen,
Niin tuli kesä herttainen
Ja maall' ol' vaippa kukkainen,
Niin tuli syksy kylmä niin
Ja kesä kuoli kyyneliin,
Niin lintu nousi siivilleen
Ja lähti ilmaretkilleen,
Niin muuttui kukka, lakastui
Ja puiden oksat paljastui —
Näin "vuoden ajat vieri vaan,
Mut' suun' ei saanut laulamaan."

Ei suuni saanut laulamaan,
Kun kevät minust' ohi vaan
Vei riemunsa ja kesäkään
Ei mulle suonut lämmintään.
Myös syksyn hedelmistä en
Mä mitään saanut osaksen'.
Ain' yhä hyökylaineitten
Vain raivokuohuiss' uiskelen
Ja yöhyt ympärillän' on
Ja kolkko niin ja toivoton…
— — — — —
— — — — —

YHTÄ, TOISTA, KAIKENMOISTA.

Ttserakkaalle.

Moittia en sitä voi, että itse sä itseäs kiität —
Muilta kun kiitosta et koskaan saada sä voi.

Ajat muuttuvat.

Naiset nuorell' ijällänsä
Soisi syntypäiviänsä
Monta vuodess' olevan —
Vanhemmiksi tultuansa
Toivovat he ainiansa
Niit' ei koskaan tulevan.

Eläinsuojelija.

Pekan luullaan juomarin
Olevan, kun pikarin
Hän vaan aina pohjahan
Juopi, mutta Pekkahan
Armahtavi eläimiä —
Näätkös, siihen kärpäsiä
Voisi mennä hukkumaan.

Kostopuhetta sekin.

Paraiks' että linnaan tuli
Matti, kun niin tuhma oli,
Varast' että hevosen —
Koska rehtimiesnä sen
Ostaa oisi voinut — mut
Sitten ei ois maksanut.

Juomapöydässä.

Nyt salli, hupsu, lasihisi
Pienenkään rikan pudota —
Vaikk' oot sa juonut ijässäsi
Montakin suurta taloa.

Juopuneen filosofiaa.

Kun krouvi kerran tuleen syttyi, niin
Pois kortinlyöjät sieltä käskettiin.
Vaan yksi virkkoi, että pyysi
Hän huoneen koko yöks' ja — hiisi
Pois saa mennä, mut ei he.

Moitetta.

"Ei papeist' ole enää ollenkaan",
Mies kirkosta niin virkki tullessaan
"On lyhköisiä saarnansakin niin,
Ett' tuskin kerkiääpi nukuksiin,
Kun he jo pamauttaa amenen."