E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work. Volume II: see https://sendtokindle.compellingsciencefiction.com/ebooks/63411

SAARELAISKUVIA I

Kirj.

EMIL ELENIUS

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

SISÄLLYS:

1. Rienaaja ikkunan alla.
2. "Älä ole vihainen, rakkaani."
3. Kypsä rokka.
4. Admiralin tuho.
5. Pelastus.
6. Pelto-Kallun osa.
7. Kaksi tullitarkastusta.
8. Laivarikko.
9. Ulkosaarelaisemäntä mantereen vaaroissa.
10. Iltayön seikkailu.
11. "Uusi muistutus.".
12. Unilaiva.

RIENAAJA IKKUNAN ALLA.

I.

Kalastajakylän vanhin osa on satamasta nousevan etelään viettävän mäen rinteellä. Taustana on synkkä metsä ja sen takaa kohoavat korkeat vuoret, joiden korkeimmalla kukkulalla näkyy valkeaksi kalkittu loistotorni ja loistonhoitajien asunnot, muistuttaen ryhmä kaukaa katsoen vanhaa ritarilinnaa.

Myöhemmin on kylä kasvanut sekä metsään päin että pitkin rantaa. Viimemainitulla suunnalla ovat reunimmaiset talot jo rantahiekalla ja niistäkin viimeisenä hautuumaalle päin on Aapelin talo. Se on niin lähellä rantaa, että meri korkeimmillaan tapaa miltei sen seinään asti.

Piha on maan puolella rakennusta ja sinne on puhtaimpaan karkeaan rantahiekkaan saatu suurella vaivalla syntymään perunamaa, joka ei ole sen isompi kuin suuren tuvan permanto.

Tähän perunamaahan kylvi Aapeli sinä keväänä, josta on kysymys, hyvin valikoituja ja idätettyjä perunoita.

Aapeli vaimonsa kanssa toimitti tuon juhlallisen kylvön eräänä iltana toukokuun puolivälissä.

Aapeli oli laivuri, joka omalla aluksellaan kuljetti perunoita Virosta Suomeen. Nyt hän purjehti tyhjänä Suomesta Viroon ja poikkesi tällä matkalla kotiinsa ja toimitti siellä maanviljelijän töitä.

II.

Oli kova itämyrsky. Joukko variksia, noita puolittain merilinnuiksi muuttuneita saarelaisvariksia, tepasteli vastarannalla Aapelin talon kohdalla. Laineet hyökkäsivät kohinalla loivaa hiekkarantaa pari kolme syltä maalle päin ja luisuivat heti jälleen takaisin. Varikset tepastelivat aivan veden rajassa tavoitellen nokkaansa pieniä simpukoita tai paaroja. Kun laine tuli maalle päin, juoksivat ne pakoon tai hyppäsivät ilmaan. Toisinaan sattui, että varis oli juuri nokkaisemassa saalistaan suuhunsa, kun uusi laine tuli ja varis oli joutua kuohuihin, mutta ennätti sentään levittää siipensä ja ponnahtaa ylös vedestä, joka vielä ihan viimeisellä hetkellä yritti heittää sen nurin niskoin. Osa variksia leijaili kajaiden kanssa kauempana laineiden yläpuolella. Varisten meriasiohin tottumattomat silmät eivät eroittaneet kalaa, joka ui vaikka ihan lähellä veden pintaa. Mutta ne olivat sen sijaan viisaita ja leijailivat kukin jahtihaukakseen valikoimansa kajaan pyrstön takana ja kun kajas löysi kalan ja laskeutui alas kaapatakseen sen suuhunsa, ennätti varis ennen kajasta ja sieppasi saaliin omaan suuhunsa. Kävi kova laine. Kajas laskeutui lähelle veden pintaa, räpytteli siinä siipiään ja koetti lyhyttä kaulaansa ja vielä lyhyempää nokkaansa kurkoitella alaspäin saadakseen löytämänsä kalan tyhjään vatsaansa. Laineiden vuoksi oli tuo homma ylen hankalaa. Jokaisen uuden kaatuvan laineen kohdalla oli kohottauduttava hiukan ylemmäksi ja seuraavalla väliajalla taas koetettava saada kala kiinni. Sillä välin otti varis ankaran vauhdin ja loivassa syöksylennossa kiiti kajaan alitse alas, hipaisten vettä vatsallaan ja survaisten suuren ja pitkän ja auki levitetyn nokkansa juuri oikealla silmänräpäyksellä kalaan, joka jäi poikittain variksen leukojen väliin. Silloin varis jo lensi korkealla ja suuntasi lähimpään puuhun, jonka latvassa alkoi syödä kunnialla ansaitsemaansa saalistaan. Kajas, kuultuaan variksen siipien ruman viuhinan takanaan, oli pelästynyt sitä pahemmin kuin lainetta ja äkkiä kohottautunut pakoon, ylemmä, juuri variksen lentäessä sen alta ja siepatessa sen löytämän kalan. Päästäen surkean valitushuudon "kaija kaija kaija" se leijaili ylhäällä tähystellen, mistä löytäisi uuden kalan. Pilkallisesti nauroivat lokit, jotka olivat paljon taitavampia merimiehiä ja ottivat kalan aallokosta miltei yhtä hyvin kuin tyynestäkin ja harvoin antautuivat kavaloiden, harmaatakkisten maamiesten, varisten narrattaviksi. "Kii lok lok lok lok, kii lok lok lok lok…" huusivat ne kajaalle, joka siitä vielä enemmän harmistui. Tehtyään pyörähdyksen ilmassa havaitsi se, että varis oli jälleen saapunut. Kajas tiesi nyt, että on turhaa etsiä kaloja niin kauan, kuin varis on saapuvilla. Se laskeutuikin rauhallisesti alas ja jäi veteen istumaan ja lepäämään, antaen laineiden kiikutella ja heitellä itseään. Liikutellen räpylöitään esti se itseään ajelehtimasta tuulen mukana. Huomattuaan hetken perästä, että varis oli lentänyt toisille markkinoille, levitti se siipensä ja kohottautui erään heittävän laineen harjalta lentoon ja alkoi taas etsiä kaloja.

III.

Kaikkien saaren varisten johtajana ja kuninkaana oli eräs yli kolmesataa vuotta vanha varis. Se huomasi Aapelin ja hänen emäntänsä hommat ja piti paikalla rannalla käräjät, jossa yksimieliseksi päätökseksi tuli, että seuraavana yönä, kun ihminen nukkuu, mennään herkuttelemaan Aapelin perunoilla. Varikset ovat seuralintuja ja mielellään ilmaisevat toisilleen, jos missä oli löytynyt syötävää suuremmallekin joukolle. Tämänlainen ilmoitusvelvollisuus lankesi luonnostaan jo jokaiselle tavallisellekin varikselle, mutta kuningasvarikselle se kuului suorastaan virkatehtäviin.

Aapeli ja hänen emäntänsä kävivät sisään taloon. Siellä ryhtyi Aapeli sangen kavaloihin toimiin varisten pään menoksi. Hän raoitti ikkunaa, asetti sen eteen tuolin, jonka selän ja ikkunan kynnyksen varaan hän asetti tuliluikkunsa, suu tuuman verran ulos ikkunasta. Tuliluikku oli valmiiksi ladattu ja tähdätty perunamaata kohti. Itselleen otti Aapeli jakkaran ja istui aseensa taakse odottamaan.

Ei kauan kulunut, kun yksi ja toinen varis laskeutui läheisistä puista alas, ensin alemmille oksille, sitten sikopahnan katolle, siitä pihan aidalle ja siitä perunamaalle.

Uhreikseen valikoi Aapeli kaksi varista, jotka seisoivat siinä aivan lähetysten kaivamassa samaa perunaa.

Kuului kamala paukaus, joka keskellä kevätyön hiljaisuutta jyristen kaikui kalliosta kallioon ja pilvestä pilveen. Kahdeksan varista nousi perunamaalta siivilleen rääkkyen. Kaksi jäi kimmurtelemaan äänettömänä mullalle. Vielä kohosi yksi siipi ja vaipui ja sitten makasivat molemmat vainajat hiljaa.

Rääkkyminen kuului kauaksi ja siihen heräsivät kaikki varikset niillä tienoin ja lensivät pikavauhtia tapahtumapaikalle. Siinä niitä leijaili pilvimäinen parvi Aapelin ja hänen emäntänsä perunamaan yllä vaakkuen ja rääkkyen jokainen voimiensa takaa. Toiset kiitivät tumman siintävässä korkeudessa, toiset leijailivat alempana ja vähän väliä aina joku otti kovan vauhdin ja lensi suuressa kaaressa alaspäin, vain sylen verran yli kuolleiden nähdäkseen, että ne todellakin ovat vainajia. Yleinen vaakkuminen oli jo ennättänyt hiukan laimeta, mutta kun tuollainen läheltä vainajia lentäjä, nähtyään vain muutaman siivenmitan päästä koko surkeuden kaikessa alastomuudessaan, tuon ruhjotun, verisen rinnan ja nurin niskoin kääntyneen pään sammunein silmin ja toisen murskautuneine takaraivoineen ja taittuneine silpineen, ja päästi tämän kaiken omin silmin nähtyään sydäntä särkevän, hillittömän valitusvaakunnan, yltyi siitä koko parven vaakkuminen entistä hurjemmaksi ja valittavammaksi.

Kylän seitsemisenkymmentä puolivilliä eskimolaismallista hyljekoiraa oli ennättänyt jo hiipiä aittojen alle makuulle. Nekin heräsivät paukaukseen ja sitä seuranneeseen varisten rääkkymiseen ja juoksivat nelistäen Aapelin taloa kohti hurjasti haukkuen. Rannassa jo pari koiraa tappelikin. Se oli huutoa se! — Koirien oli mahdoton ymmärtää mistä tämä kaikki johtui. Ei näkynyt ihmisiä, jotka tavallisesti melun ja häiriön aiheuttavat. Mutta kun kuului pamaus ja kun varikset noin huutavat ja kun toiset haukkuvat, käsitti jokainen, etäisimmästäkin talosta tullut koira liittyä joukkoon ja haukkua minkä jaksaa. Jonkunlainen turvallisuuden tunne heräsi koirissa, kun ne näkivät keskellä tätä kamalaa ja salaperäistä melua ihmisen ase kädessä. Aapeli nimittäin tuli ulos tuvastaan, tuliluikkunsa yhä kädessään ja uudesti ladattuna. Hän käveli perunamaalleen katsoakseen, mihin variksia oli sattunut. Sitten loi hän silmänsä ylös ilmassa leijailevaan parveen ja päätti pudottaa sieltä alas vielä yhden. Hän asetti tuliluikun poskelleen ja tähtäsi.

Punertava toukokuu ilmaantui ohi kiitäneen pilvenlongan takaa näkyviin. Heti oli koirilla selvillä, että siinähän se pahan alku onkin ja nyt ihminenkin sitä pelkää ja koettaa ampua. Koirien koko olennon täytti kamala, pelosta, kaipuusta ja epävarmuudesta sekoitettu tunne. Täyskuuta oli haikea katsella muulloinkin aina, mutta nyt se oli lisäksi kamalaa. Ne ojensivat kaikki kuononsa kohti kuuta ja aloittivat haikean valitusulvonnan, johon purkivat oman "maailmantuskansa".

Se oli huutoa! Sekä varikset että koirat olivat ihan sekaisin päästään ja ulvoivat ja rääkkyivät kilpaa. Jo olivat heränneet lokit ja kajaatkin. Ne leijailivat puolipimeän meren yläpuolella huutaen toiset "kii lok lok lok lok kii lok lok lok lok!" toiset "kaija kaija kaija", ymmärtämättä mitä varten. Pohjasäveleinä tässä hurjassa orkesterissa kuuluivat laineiden säännölliset ja yksitoikkoiset sahahdukset rantahiekkaan ja mäjähdykset aallonmurtajaan ja kohina yli meren.

Useimmat varikset olivat kuitenkin jo syöneet ihan kylläisikseen asti simpukoita ja kaloja ja kun jo oli saapunut iltahämärä ja toukokuu kumotti täytenä etelän taivaalla, nousivat ne siivilleen ja lensivät omille yöpuilleen.

Kymmenkunta varista oli epäonnistunut merisaalistuksessa. Ne olivat nuoria ja vielä tottumattomia meritöihin. Nämä kymmenen asettuivat läheisiin puihin torkkumaan ja odottamaan, milloin kaikki liike lakkaa ihmisen talossa.

IV.

Juuri sillä hetkellä, kun variksilla oli rantakäräjät, olivat Aapeli ja hänen emäntänsä lopettaneet perunain kylvön ja seisoivat peltonsa ääressä, emännällä kädessään tyhjä perunakori ja Aapeli nojaten lapioonsa, ja katselivat peltoansa ja tekivät laskelmia, milloin siitä saisivat ensimäisen keiton — kalasopan, jossa on uusia, vasta maasta otettuja perunoita. Kesken kaiken sanoi Aapelin emäntä:

"Mitähän varikset noin tuolla rannassa rääkkyvät?"

"Mitä nämä nyt rääkkyvät! Samaa mitä aina."

"Minä pahasti pelkään, että niillä ei liene hyvä mielessä. Kuka tietää, vaikka pitäisivät neuvoa tästä meidän perunamaasta. Ehkä on parasta, että laitat tähän heti variksenpeljättimen."

"Eihän nuo nyt pihaan uskaltane tulla! Ja saahan noita pitää silmällä."

V.

Tämä melu jatkui aina aamupuoleen yötä. Kello kolmeen mennessä lakkasi tuulikin ja asettui meri, joka nyt vyöryi mahtavissa, nousevassa auringossa välkkyvissä ummikkaissa, jotka alenivat alenemistaan ja verkkomiesten kotiin tullessa olivat jo harvat ja loivat. Meri alkoi näyttää peilikirkkaalta ja olisi katselija jo sitä sellaisena pitänytkin, ellei rantoihin särkyvän ja kohisevan ummikkaan pauhu olisi muistuttanut, että se oli liikkeellä yhä.

Kaloja ravisteltiin verkoista pitkin rantaa ja alettiin heti niitä ruokkia. Pikkupojat soutelivat sieltä ja täältä valkamista puolen kilometriä ulos merelle hinaten jollansa perässä pitkää laatikkoa, moltia, joka oli täynnä kalan sisälmyksiä, suljuja. Siellä käännettiin moiti nurin ja suljut ja kalanrasva hajaantuivat meren pintaan. Varikset, kajaat ja lokit luulivat, että ihminen vain heitä varten käy verkoilla ja heidän aamiaisekseen toimittaa mereen noita rasvaisia ja ruodottomia suljuja. "Kuinka kaunista! Onpa hänestäkin edes jotain hyötyä", tuumivat ne, poimien merestä itselleen ruokaa. Lokit ja kajaat söivät lentäessään, mutta varisten oli lennettävä joka suullistaan syömään maalle.

VI.

Aapeli oli pitänyt vahtia noin kello yhteen. Huolimatta melusta, joka ympäröi hänen taloaan, hän nukkui.

Koirat olivat rauhoittuneet ensin ja hiipineet kukin aittansa alle. Vähitellen oli hajonnut myös varisparvi ja lokit ja kajaat asettuneet jälleen istumaan kivilleen.

Aamun koitossa, mitä syvimmän hiljaisuuden vallitessa oli pari nuorta, uhkarohkeaa, seikkailunhaluista ja ennen kaikkea nälkäistä varisnuorukaista lähestynyt mitä suurimmalla varovaisuudella Aapelin perunamaata. Ennenkuin ne ryhtyivät siitä syötävää etsimään, kävivät ne tarkoin tutkimassa koko talon ulkoapäin. Moneksi silmänräpäykseksi ne viivähtivät ihmisasunnon portaille ja kuuntelivat visusti, liikutaanko siellä. Ei — ei kuulunut mitään. Toinen varis tiesi koiran makuupaikan ja opasti toverinsa sinnekin tarkastukselle. Siellä se nukkui, tuo valkoinen, mustatäpläinen, ruma, nelijalkainen ja karvainen elukka niin sikeässä unessa, ettei mitään olisi tiennyt, vaikka olisi silmät siltä nokkaissut pois päästä. Huulet sillä unessa liikkuivat ja irvistivät ja haukkui se suu kiinni ja liikutteli käpäliään. Uneksi raukka!

Varikset harppoivat pois aitan alta, nousivat siivilleen ja lensivät ääneti Aapelin perunamaalle ja alkoivat varpain ja nokin kaivaa perunoita ja syödä niitä.

Ne söivät aivan tarpeekseen ja lensivät pois.

Taikka, totta puhuen, ne eivät sanottavasti ensinkään syöneet, sillä ne olivat jotenkin yltäkylläisiä suljuista, kuten toisetkin varikset. Ne vain penkoivat esille perunan toisensa jälkeen ja talttasivat ne terävällä nokallaan rikki. Erikoisella huolella repivät ne irti valkoiset idut, jotka lisäksi olivat pahan makunsa vuoksi kokonaan kelvottomiakin syötäviksi. Varisnuorukaisten homma oli siis pelkkää ilkivaltaisuutta ja siis sitäkin rikollisempaa. Ei edes se seikka, että tämä vallattomuus tapahtui kostoksi rakkaitten toverivainajien puolesta, ole omiaan levittämään sovituksen hohdetta heidän tekoonsa ja tuomaan minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja heidän menettelyään arvosteltaessa ja tuomittaessa.

VII.

Se oli Aapelinkin käsitys, kun hän aamulla varhain tuli katsomaan perunamaataan ja löysi sen varisten raiskaamana.

Hän oli siihen asti ollut verrattain ystävällisessä suhteessa variksiin ja ylimalkaan hän arvosteli ankarasti niitä, jotka — hänen mielestään kevytmielisesti — ampuivat variksia. Hänen nyt seisoessaan perunamaallaan ja katsellessaan varisten konnantyötä riehui hänen sielussaan myrsky, joka ajan rahdussa kokonaan muutti hänen suhtautumisensa variksiin. Hän julisti säälimättömän sodan variksia vastaan. Sinä päivänä hän ampuikin niitä viisi kappaletta. Varikset kävivät entistä varovaisemmiksi. Ne välttivät koko sitä puolta kylää, rantaa ja lähimetsiäkin. Jos niiden oli lennettävä yli sen paikan, missä Aapelin talo oli, ja näkivät Aapelin liikkeellä, ottivat ne heti toisen suunnan ja ääneti lensivät pakoon. Läheisen metsän puissa istui aina piiloutuneena joku varis vahdissa. Heti kun Aapeli ilmaantui näkyviin, nousi se siiville ja vaakkui varoitushuutonsa toisille. Niin välttivät varikset enemmät uhrit puoleltaan. — Aapelin emännän liikkuminen ja näyttäytyminen ei sen sijaan herättänyt variksissa mitään huomiota. Vieläpä rohkeimmat, entisen totutun tavan mukaan, lähestyivät puulta puulle ja oksalta oksalle Aapelin sikopahnaa, päästäkseen osallisiksi niistä herkuista, sopan ja puuron tähteistä ynnä muista, joita Aapelin emäntä toi sialleen.

VIII

Aapelin piti jo samana aamuna lähteä jatkamaan matkaansa Viroa kohti. Että edes jommoinenkin kuri säilyisi, teki hän ennen lähtöään linnunpeljättimen ja asetti sen pystyyn keskelle perunamaata.

"Puutteellinen on variksen käsitys ihmisestä: keppi pystyyn, lyhempi keppi ristiin sen yläpäähän, miehen takki ristikon päälle ja lakki päähän, ja peljättävä ihminen on valmis", tuumi Aapeli emännälleen, matkan päästä katsellen ja ihaillen tekemäänsä ihmisen kuvaa.

Mikään peljättävä se kuitenkaan ei ollut. Pystykeppi oli liian lyhyt, takin helmat riippuivat liian lähellä maata, varikset pitivät sitä naisena ja välittivät vähät siitä. Kun ne huomasivat Aapelin poistuneen paikkakunnalta, lähestyivät ne suurissa parvissa taloa ja alkoivat tepastella kaikkialla pihalla, mutta etupäässä tietysti perunamaalla. Aapelin emäntä miltei itki harmista, kun hän ei saanut millään keinolla variksia pysymään loitommalla. Kun hän viskasi niitä kivellä, hyppäsi kevyesti ilmaan se, jota kohti kivi lensi (mikäli se yleensä kohti lensi!) ja laskeutui jälleen paikalleen. — Jo hän mietti tuliluikkuun turvautumistakin, tehdäkseen itsensä peljätyksi, mutta kun hän pelkäsi sitä nurkkaakin, jossa se riippui, näytti sen käyttäminen aivan mahdottomalta.

Puoleen päivään mennessä täyttyi perunamaan pinta yhä enemmän irtonaisista iduista. Emäntä kävi yhä levottomammaksi. Hän ajatteli jo turvautua jonkun naapurin apuun, mutta hävetti niinkin tehdä. Lopulta hän päätti, vaikka oman henkensä uhalla, käyttää ampuma-asetta. Hän otti tuliluikun alas. Vahingonlaukausta peljäten häntä peloitti vääntää hanaa ylös. Se oli kuitenkin tehtävä. Sitten meni hän ulos, asettui ampuma-asentoon lähelle perunamaata. Varikset ällistyivät!

"Aikooko tuo nainen ampua!" vaakkui kuningasvaris. Niin luultiin todellakin tapahtuvan ja heti hajaantui parvi ja katosi lähimpään metsään, jossa se piilottautui puihin. Aremmat lensivät aina vuorten taakse.

Ampumisesta ei sillä kertaa kuitenkaan tullut mitään. Juuri kun emännän piti liipaista, johtui hänelle äkkiä mieleen, että hänen miehensä oli käyttänyt sinä aamuna tavallista suurempia ruutimääriä ja pamahdukset olivat olleet maata järistäviä ja vaikka emäntä oli jo varmuuden vuoksi tukkinut korvansa pumpuleilla, ei hän uskaltanut ottaa kuunnellakseen sellaista hirvittävää ääntä niin likeltä. Sitäpaitsi muisti hän miehensä sanoneen, että ylimääräisen ruudin vaikutuksesta ase on ruvennut pahasti potkaisemaan.

Mitä suurimmalla varovaisuudella laski hän aseen maahan, perunamaan mullalle ja poistui itse näyttämöltä toivoen, että joku variksista sattuu varpaallaan tallaamaan liipaisimeen ja laukaisee aseen. Lähemmin ajatellen se keino kuitenkin tuntui epäilyttävältä: sattuisihan vaikka oma koira juuri sillä hetkellä kävelemään tuliluikun suun edessä ja saisi kaikki haulit ruumiiseensa ja menettäisi henkensä. Myös voisi siellä päin sattua liikkumaan naapurien lapsia, lehmiä tai mitä hyvänsä. "Sattuman varaan ei voi jättää aseen laukeamista, se on selvä, se", päätteli emäntä aivan oikein ja ryhtyi suunnitelmiin, jotka tekisivät mahdolliseksi ensiksi sen, että tuliluikku laukeaisi aivan oikealla silmänräpäyksellä, toiseksi, että hänen ei tarvitsisi kuunnella paukahdusta läheltä, ja kolmanneksi, että tarpeellinen pelko ja kunnioitus saadaan variksissa syntymään.

Hän otti pitkän rihman, kiinnitti sen toisen pään tuliluikun liipaisimeen, viritti rihman yli pihan ja viskasi loppupään ikkunasta tupaan. Itse meni hän sisään ikkunan luokse vahtiin, milloin tarpeellinen määrä variksia ilmaantuisi. Kului niin kokonainen tunti, eikä ainoaakaan varista tullut. Viimein lensi kokonaan toiselta suunnalta vieras varis, joka ei tiennyt mitään asioista. Se laskeutui perunamaalle, jossa näki valkeita ituja ja epäili muutakin olevan. Se näki kyllä peljättimenkin, mutta kun se hänestäkin näytti naiselta, ei hänkään siitä mitään välittänyt, vaan rupesi rauhassa penkomaan perunamaata. Hetken perästä lensivät siihen kaikki muutkin varikset.

No, nyt tai ei milloinkaan!

Emäntä vei molemmat kädet korvilleen ja riuhtaisi rihmasta, riuhtaisi kerran, jopa toisen, sekä kohta kolmannenkin.

Ihmeellistä!

Mitään paukausta ei kuulunut.

Emäntä meni hetken perästä tutkimaan asiaa. Heti hän ei uskaltanut, peläten, että tuliluikku muuten vain reistailee ja syttyy hitaasti. Paikalle tultuaan havaitsi hän kyllä ampumisen onnistuneen ja hyvin onnistuneenkin sitä myöten, että hana oli iskenyt, mutta ettei hanan alla ollut mitään sytytintä. — Perästä kyllä selvisi, ettei tuliluikussa edes ollut ruutiakaan, eikä ylimalkaan mitään.

IX.

Varikset saivat mellastaa aivan mielin määrin ja puhtaan ne tekivätkin Aapelin ja hänen emäntänsä perunamaasta. Kun Aapeli parin vuorokauden perästä illalla palasi Virosta, tapasi hän vaimonsa itkemässä ja valittamassa:

"Kaikkea sitä on Luoja viisaudessaan luonut, kun nuo variksetkin, joista ei ole kuin pelkkää pahaa."

"No, mitä nyt?"

"Mene ja katso, mikä siivo on perunamaalla, niin näet."

Ja "siivo" siellä olikin. Pari tuntia aikaisemmin oli seudun yli kulkenut ukonilma ja sen mukana rankkasade, joka oli pessyt idut puhtaiksi. Siinä ne paistoivat lumivalkeina ja puhtaina huiskin haiskin mustalla mullalla, Ainoatakaan siemenperunaa ei tuntunut olevan jälellä maassa. — Linnunpeljätinkin oli häväisty: Lakki oli päältä aivan kirjavanaan valkeita täpliä, joita myös oli siroiteltu sinne ja tänne takinkin hartioille ja hihoille.

Läävän ja tuvan ikkunoista käsin ampui Aapeli heti pari liian lähelle uskaltanutta varista. Emäntänsä sotaisista harrastuksista ei hän saanut koskaan kuulla.

Samana iltana pantiin maahan vielä uusi peruna. — Aapeli kehui sen olevan parempaa lajiakin, kuin aikaisempi. Lisäksi ryhtyi Aapeli toimenpiteisiin perunamaansa paremmaksi suojelemiseksi. Tutkittuaan ja mietittyään asiaa, selvisi hänelle, mikä vika oli tähän astisella peljättimellä. Hän näki, ettei sitä peljätä, koska sitä nähtävästi pidetään naisena. Aapeli laittoi siis aivan uuden peljättimen. Sille tuli kaksi keppiä jaloiksi, joihin vedettiin Aapelin housut. Selkärankakeppi asetettiin näiden välisiin poikkipuihin kiinni ja käsivarsipuu niin korkealle, että takin helmat jäivät tavalliselle korkeudelle. Kaikki mitat otti Aapeli itsestään. Takki ja lakki ravisteltiin ja harjattiin puhtaiksi ja asetettiin paikoilleen. Vielä veisti Aapeli laudasta tuliluikun kuvan, jonka nokesi mustaksi ja asetti pystyyn peljättimen vasenta hihaa vasten. Peljätin oli valmis, mutta aivan hyödytön, niinkuin selviää kohta.

Aapeli oli varma siitä, että kaikki oli hyvin, ja kävi emäntineen maata jo aikaiseen, välittämättä ryhtyä vahtimaan, tai edes tunniksi pariksi seuraamaan, mitä varisten maailmassa on tekeillä ja onko hänen uusi peljättimensä tehokas.

Kello kolmen tienoissa aamulla heräsi Aapelin vaimo hirvittävään rääkynään, joka kuului rannalta, ikkunan alta. Hän herätti paikalla miehensä ja sanoi hätäisesti:

"Mene pian katsomaan mikä ihme rannassa pitää tuollaista elämää! Eihän se voi enää olla oikeaa. Minua peloittaa… Siellä voi olla mikä hyvänsä… Etkö sinä kuule ja ymmärrä! Vaikka olisi Rienaaja ikkunan alla. Nouse ja mene katsomaan!"

Aapelikaan ei ollut ensi silmänräpäyksessä selvillä, näkeekö hän hirvittävää unta, vai onko maailman loppu tulossa siinä paikassa — vai onko todellakin itse Rienaaja kaikkine pahoine enkeleineen tullut häntä hakemaan toiseen maailmaan näin valmistumattomana ja äkkiä — ehkä vielä elävältä! — Kuultuaan vaimonsa hätäiset itkunsekaiset huudahdukset ja päästyään ajatustensa isännäksi, selvisi hänelle, ettei pahemmin voi käydä kuin hullusti ja että hulluinta on joutua Sen kynsiin vuoteestaan, itse ennättämättä panna rikkaa ristiin omaksi pelastuksekseen ja ettei hän pelastuksekseen voi saada aikaan enemmän kuin kykenee, mutta kylläkin vähemmän, ponnahti hän, silmät kauhusta renkaina ja hiukset pystyssä, ylös vuoteeltaan ja oli viidellä harppauksella ikkunan pielessä varovaisesti tähyilemässä ulos.

Siinä oli hänen ikkunansa alla rantahiekalla valtava kuoro taustanaan vasta merestä noussut aurinko ja miljoonin sinipunaisin, keltaisin, smaragdin vihrein ja korallipunaisin laikoin välkkyvä tyven aamumeri. Kuoron muodosti ainakin puolituhatta varista (Ettei luultaisi hänen liioittelevan, mainitsi Aapeli tapauksesta vuosia myöhemmin kertoessaan niiden lukumäärän olleen "noin kolme-, neljäsataa".), kaikki ikkunaan päin kääntyneinä, ruumis ojennettuna huutoasentoon, kaulat pitkinä, höyhenet pörröllään, ja jokainen parkuen, minkä keuhkoista läksi. Toisilleen ne vilkuttivat kesken rääkkymisensä merkitsevästi ja veitikkamaisesti silmiään päivän sankarin, Peruna-Aapelin (niin voitaisiin ihmiskielellä merkitä sitä käsitettä, jolla varikset olivat viime aikoina tottuneet nimittämään Aapelia), ilmaantuessa ikkunaan ottamaan vastaan tätä laulutervehdystä.

Paikalla tajusi Aapeli, mistä on kysymys.

Hän sieppasi läheisestä nurkasta tuliluikkunsa, mutta kun sen ammottava, kuolemaa uhkaava, pyöreä ja musta suu ilmaantui ikkunan pieleen, ymmärsi kuorokin, mistä on kysymys ja kohottautui silmänräpäyksessä siivilleen jatkaen rääkkymistään ja jääden Aapelin talon kohdalle ilmaan leijailemaan. Aapeli laski haulipanoksen läpi parven. Pahin rääkkyjä räpytteli hetken siipiään, kallistui ja oli pudota, mutta saavutti jälleen tasapainonsa. Hauli oli lentänyt sen siiven alta. Siitä oli syntynyt ilman pyörre, joka sai hetkeksi lentäjän horjumaan. Se oli peljästynyt ja änkyttäen vaakkui se vielä pari kertaa, sitten vaikeni ja pakeni pikalentoa yli vuorien näkymättömiin koko parven seuratessa. — Se ei ollutkaan kukaan muu, kuin sillä saarella hallitseva varisten vanhin.

Laskiessaan aseensa nurkkaan sanoi Aapeli emännälleen:

"Mikään muu se tosiaankaan ei voinut olla, kuin itse Rienaaja tuhannen variksen muodossa."

"Mitä lienevät olleet tavallisia variksia."

"Tavallisia variksia!! Mene järveen! Etkö sinä tiedä, että Sillä on tapana ilmaantua, missä muodossa itse haluaa?"

Aapeli oli tehnyt Virossa eräitä hämäräperäisiä kauppoja ja pelkäsi, että joko häntä niistä nyt näin heti ruvetaan takaa ajamaan. Emäntä taas, joka ei tiennyt mitään mistään muusta, kuin minkä korvillaan juuri oli kuullut ja silmillään nähnyt, väitti vastaan ja koetti itsekin uskoa, että ne olivat vain tavallisia variksia.

X.

Tästä kysymyksestä riitelivät aviopuolisot koko aamun.

Kello kahdeksan tienoissa meni emäntä rantaan pataa pesemään. Suotta aikojaan hän, tietäen miehensä seisoskelevan kädet housuntaskussa perunamaan luona, salaa tutkiskeli, onko jäänyt mitään merkkejä hiekkaan siitä Rienaajasta.

Emäntä nimittäin ajatteli, että jos se oli oikea Rienaaja, ei siitä pitäisi jäädä hiekkaan jälkiä.

Aivan oikein!

Edellisenä päivänä suuren meren silittämä rantahiekka oli täpöisten täynnä variksen jälkiä. Kävijät olivat siis olleet variksia.

Tämän ilosanoman vei hän miehelleen, jolle sanoi:

"Jos et usko, niin tule itse katsomaan! Ranta on ihan täynnä variksen jälkiä. Sen siitä sait, kun rupesit sillä tavalla variksia härnäämään! Kyllä ne nyt käyvät joka aamu…"

Mentiin katsomaan. Aapeli, nähtyään varisten jäljet, tuumi:

"Variksia, se vieköön, ovat kuin ovatkin olleet — ellei tämä ole pantu vain silmien lumeiksi."

Sydämessään teki Aapeli sillä hetkellä päätöksen, jota hän ei ilmaissut emännälleen, mutta josta hän iloitsi koko päivän. Päivällispöytään istuttaessa ei emäntä enää malttanut, vaan nähtyään miehensä taas omituisesti myhäilevän, loihe lausumaan:

"Niinhän sinä myhäilet ja hymyilet kuin vähämielinen, etkä haasta mitään…"

Aapeli alkoi puhua kokonaan toisista asioista.

Illalla myöhään hän pani päätöksensä toimeen.

Hän haki jollalla jahdistaan kaksi säkkiä perunoita ja kaatoi ne hiekalle ikkunan alle, siihen, missä varikset aamulla elämöivät. Hän hajoitti perunat pitkin hiekkaa. "Syökööt nyt siitä kerrankin tarpeekseen, mokomatkin nälkäkurjet", sanoi Aapeli, saatuaan kaikki järjestykseen ja poistuessaan rannasta.

Hän päätti salaa vakoilla, mitenkä asiat kehittyvät. Etteivät varikset (jos ne variksia ylimalkaan ovatkaan!) näkisi häntä, asetti hän peilin ikkunankynnykselle siten, että ikkunanpielen takaa voi katsella peilistä koko rantaa, tulematta itse nähdyksi.

Kauan ei Aapeli kuitenkaan jaksanut valvoa. Pitkät ajat istui hän silmät kiinni tai suurella taistelulla jaksaen pitää vain toista silmäänsä auki. Tämä Aapelin uneliaisuus kotona johtui hänen paljosta valvomisestaan merellä. Hänellä oli purjehdusapulaisenaan ainoastaan eräs alaikäinen poika, jota ei voinut jättää yksin vahtiin, ei päivällä eikä yöllä.

Aapeli nukkui syvään uneen, josta heräsi vasta aamukahville.

XI.

Auringon punainen reuna alkoi kohota merestä, kun varikset taas, aivan ääneti ja leijailevin siivin laskeutuivat vanhan, yli kolmesatavuotiaan variksen johdolla alas hiekalle, Aapelin ikkunan alle.

Ne olivat tyrmistyä näystä, joka niiden silmiä siinä kohtasi: Paksu kerros itäviä perunoita!

Pitkään aikaan ei yksikään saanut sanaakaan suustaan. Lopulta Vanha
Varis avasi ivasta ja ylenkatseesta irvistelevän nokkansa ja puhui:

"Halpamaista! Inhoittavaa! Niin ihmismäistä! Kuka muu kuin ihminen voisikaan viattomaan pilaan vastata noin kömpelösti ja tuhmasti! Kuinka in-hoit-ta-vaa! Sen kyllä tiesin, että kun tulee kysymykseen suhtautuminen leikillisyyteen, ei ihmiseltä voi paljoa odottaa, mutta että hän olisi näin nolo ja vastaisi pilaan näin kömpelösti, sitä en olisi uskonut!"

Syvästi loukkautuneina nousivat varikset siivilleen yhtä ääneti, kuin olivat tulleetkin, koskematta ainoaankaan noista inhoittavista perunoista ja lensivät aivan asumattomalle pienelle saarelle, joka oli viidentoista kilometrin päässä lounatta kohti. Se oli muodostunut punertavista, valkeista ja harmaista, sileistä vierinkivistä. Sitä ympäröi leveä rantahiekka, jolta muu osa saarta nousi porrasmaisin penkerein. Ylin osa saarta oli tasainen kivikenttä, jossa siellä täällä kasvoi heinää. Rannoilla oli simpukoita ja paaroja, minkä jaksoi syödä. Lokit, kajaat ja tiirat pesivät siellä ja kun nyt oli niillä hautomisaika, sai herkutella niiden munilla. Myöhään syksyllä, kun talvi teki tuloaan, täytyi niiden jälleen palata Ihmistensaarelle — nälkää pakoon. Tätä ikävää asianhaaraa ne eivät osanneet aavistaa eikä muistaa nyt tullessaan tälle ihanalle luodolle, jossa ei ollut ihmisiä.

Pitkä lento vastatuuleen oli ollut rasittava — mutta ei se toki niin rasittava olisi ollut, ellei mieltä olisi kuohuttanut tuo häpeällinen tapaus Ihmistensaarella. Pian istuivat kuitenkin kaikki varikset luodon päivänpuolisilla pengermillä, läähättäen, nokat rakosillaan. Hengästyminen esti kaiken puheen pitkäksi aikaa. Katseltiin vain.

Tuolla taivaan rannalla siinsi kukkuloineen kuin ukkospilvi korkea ja pitkä Ihmistensaari. Kevein kesälainein välkkyi meri siinä välillä. Laivoja meni ja tuli. Suuri taivas kaareili selkeänä yli kaiken. Kivistä säteili lämpöä. Jossain luodon toisessa päässä humisi tuulenpuuska ja soi niin kumman ihanasti laineen loiskinan kanssa. Se puhaltelee ja viheltelee miljoonien pengermäkivien raoissa kuin kaukaisissa urkupilleissä. Pian se puhisee jo lähellä ja lentää lämpimänä löyhäyksenä ja humauksena yli varisparven ulos merelle, jossa sen tie näkyy tummana leveänä viiruna. Pian kohtaa se laivan, jolle antaa lisää kyytiä — hetkeksi, sitten kulkee laiva taas entistä vauhtiaan. — "Puhalla nurin Ihmistensaari!" sanoo manaten Vanha Varis itsekseen tuulenpuuskalle, joka on jo kaukana. Sitten se veti vielä kerran syvän huokauksen, hengitti sen jälkeen rauhallisesti ja alkoi puhua ääneen:

"En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana palaja minä enää Ihmistensaarelle! Tehköön sen teistä ketä huvittaa elää sen kanssa ja sen läheisyydessä, — Tarkoitan ihmistä. — Se on kyllä hyvä olemassa sekin. Onhan hän monella tavalla hyödyllinenkin: Hän vetää nuottaa Välimeressä niinkuin Suomenlahdessakin ja tuo meille merestä milloin sardineja, milloin haileja. Mutta yhtä tuhma hän on niin etelässä kuin pohjoisessakin."

"Tuhma on ihminen perinpohjin", vastasi kuorossa koko varisjoukko ja räpytteli vihasta siipiään.

"Haluatteko ehkä kuulla, miten kävi kerrankin nuoruudessani minulle Talvettomassa Maassa", aloitti Vanha Varis kohottautuen vähän korkeammalle penkereelle ja alkaen kertoa nuoruudenmuistojaan.

"ÄLÄ OLE VIHAINEN, RAKKAANI."

Miehen nimi oli Matti — mikäpä muukaan hän olisi voinut olla, mies, jolla oli aina Matti kukkarossa, paitsi rantakaupunkien ilopaikkoihin mennessään. Silloin oli hänellä rahaa. Vaimon nimi oli Alma. Matti harjoitti merenkulkua ja Alma kalastusta. Matin ammatti tuotti kapakka- ja kortsirahat, Alma hankki perheelle toimeentulon.

Matilla oli omatekoinen jaala, jolla hän kuljetti yli meren perunoita, silakoita, halkoja ja katukiviä. Jaalan nimi oli Onnen Alku . — Matin onni olikin aina vain alussa, valmista siitä ei totta totisesti tullut koskaan. Se ei milloinkaan päässyt alkua pitemmälle. Lieneekö jaalan nimen kuiskannut Matin korvaan joku ilkeämielinen haltija, sitä ei ole lupa sanoa.

Matin ensimäisen jaalan nimi oli Alku . Se upposi katukivilastissa keskelle merta, säilyäkseen siellä tulevaisten muinaistutkijain pengottavaksi sitten, kun Suomenlahden pohja on kohonnut mantereeksi.

Aivan onneton ei Matti kuitenkaan lienee ollut, koska hänellä oli kadehtijoita, jotka nimittivät Mattia amiraaliksi.

Matti oli jo saavuttanut parhaan miehuutensa — tai oikeastaan jo elänyt siitä noin kolme neljännestä, kun hän eräänä talvena odottamattaan, miltei yllättyen, joutui naimisiin erään nuoren, terveen tytön kanssa.

Asia, ilman alkuvaiheita, kävi näin:

Matin vanhemmat olivat kuolleet noin parikymmentä vuotta sitten. Isä oli ollut luotsi, joka aina humalaisena palasi kotiin ja syys- ja kevätkylmillä vilustui ja hankki keuhkotaudin ja kuoli. Äidin kerrotaan kuolleen surusta viisi kuukautta myöhemmin. Matti oli ainoa perillinen ja asusti sitten yksin perimässään talossa.

Matilla, niinkuin muillakin ihmisillä, oli ystäviä, jotka tulivat hänen luokseen, milloin Matti palasi purjehdusretkiltään. Nuo ystävät tiesivät, että vaikka Matti palasikin kotiin kaima taskussaan, on hänellä ihana kaksilitrainen mukanaan. Tällä kaksilitraisella oli monta hyväilynimeä; useimmiten sitä kuitenkin, etenkin veneessä, nimitettiin kamiinaksi, kun sen huomattiin lämmittävän.

Noin vuosi ennen Matin kuolemaa, ensimäisenä adventtina, olivat mainitut ystävät taas Matin luona. Kokous alkoi kello kymmenen päivällä. Matti oli jo keittänyt kahvin, jota juodessa laimennettiin kamiinasta vuodatetulla viinalla. "Kahvi on myrkyllistä", sanoi Matti kuulleensa isävainajaltaan.

Sitten mentiin kirkkoon kuuntelemaan "Hosiannaa". Lukkarin johdolla sitä lauloi pieni sekakuoro. Matti tovereineen asettui miesten parvelle. Sieltä paraiten näki, kun "Hosiannaa" laulettiin. Matti ei ymmärtänyt laulua, mutta hänestä oli mukava katsella tyttöjä, jotka urkuparvella lauloivat.

"Näetkös tuota nättiä tyttöä, joka seisoo ihan reunimmaisena tuolla urkuparvella?" kysyi yksi Matin tovereista, Kiispekon Mikko.

"Tuota Almaako f"

"No sitä. Sinun olisi naitava tuo Alma."

"Tuliskohan tuo?"

"No se nyt on ihme."

"Rupea puhemieheksi."

"Rupeanhan minä."

Iltapäivällä käytiin kosimassa. Jouluksi oli Matilla emäntä kotona. Se kävi nopeaan, mutta samaa koettua polkua, mitä muutkin avioliitot Matin ympäristössä.

Avioliitostakin tuli vain "onnen alku". Kokonaisen viikon elivät Alma ja Matti onnellisina omassa kodissaan. Sitten loppui leipä. Eräänä aamuna Alma pyysi miestään jauhon ostoon.

"Ei osteta vielä jauhoja", sanoi Matti.

"No milloin sitten? Nyt ovat jauhot lopussa. Tähteenä on vain kaksi leipää. Sinä syöt paljon. Huomenillalla ei ole yhtään leipää. Tänään, on pantava taikina. Mene ostamaan jauhoja."

"Ei ole rahaa."

"Herra Iesus! Ei ole rahaa! No missä sinun kesäansiosi ovat?"

"Menivät kihloihin ja häihin. Oli niin huono kesä se viime kesä.
Purjehdus tuotti vain pelkkää tappiota."

"Millä me sitten elämme?"

"Odotahan nyt. Ehkä minä saan jotain työtä."

"Mitä työtä sinä täällä talvella saat? Jokainen tekee omat työnsä."

"Onhan sitä saanut joka talvi."

"Näin tyhjäkö sinä olet ollut joka talvi?"

"Näin tyhjä tai tyhjempi. Miten milloinkin. Ilmojen mukaan."

"Voi minä kurja kuitenkin, minkälaisen miehen kanssa yhteen jouduin!"

Alma alkoi itkeä.

Matti istui kiikkutuolissa ja tupakoi.

Keskustelusta ei tullut enää mitään. Vielä yritti Alma Matilta kysyä: "No sinä et siis mene ostamaan jauhoja?", mutta kun ei saanut vastausta, läksi vanhempiensa kotiin, jossa äidilleen itkien valitti onnettomuuttaan ja köyhyyttään.

Kotoaan sai Alma pitkin koko sen talven jauhoja, silakoita ja perunoita.

Niin kului talvi.

Tuli kevät. Alma varustautui kalastamaan. Hän pääsi verkkoineen osakkaaksi entisen kotitalonsa venekuntaan.

Matti varustautui purjehtimaan. Raappasi "Onnen Alkunsa", tervasi sen kolitervalla alta ja puutervalla päältä. Purjepuut myös raapattiin ja voideltiin hylkeenrasvalla. Kun satamassa oli vielä jää, vedettiin Matin, niinkuin muidenkin jaalat jäälle, odottamaan vapautumistaan. Se tulikin noin viikon perästä. Silloin nosti jaala toisensa perästä purjeensa ja kiiti keveänä ohi ajelehtivien jäätelien, kevätahavan puhaltaessa pingoittuneisiin purjeisiin, Viroa kohti.

Almalla ja Matilla oli erotessa ankara riita. Alma ei olisi tahtonut laskea Mattia menemään, vaan jäämään kotiin kalastamaan, tai sitten ottamaan, Alman mukaansa "Onnen Alkuun", ettei tarvitse palkata vierasta apua alukseen, joka ei tuota mitään. "En minä ole ennenkään akkaväen turvissa seilannut, enkä seilaa nytkään", oli Matti huutanut silloin vihasta punaisena.

"Seilasithan tuota koko talven akkaväen turvissa", oli Alma sanonut.

Enempää ei tarvittu. Viittaus arkaan kohtaan sai Matin sielussa asustavat pahat pohjamudat kuohuksiin. Humalassa hän oli lempeä kuin lammas, mutta kun hän suuttui selvänä, ei häntä voinut mielipuolesta eroittaa.

Alma oli varustanut Matille evästä pussiin kolme leipää ja pytyn silakoita. Sen sieppasi nyt Matti olaltaan, ollessaan jo kynnyksen luona, ulos menemäisillään, ja heitti Almaa kohti. Alma ennätti väistää. Pussi lensi hänen ohitseen ja sitten ikkunan läpi ulos. Lasit helisivät ja Alma kirkaisi kauhusta. Huutaen: "Kirotut olkoot leipäsi, en niitä tarvitse", paiskasi Matti oven kiinni, että seinät tärähtivät ja lähti hitaasti jaalalleen.

Alma jäi kotiin itkemään.

Kului loppuun kevätkalastusaika.

Venekunnalla, johon Alma kuului, oli koko hailinkutuajan harvinaisen hyvä saalis. Toivottiin, että jos silakalla tulee olemaan vähänkään hintaa, on Almalla ja hänen miehellään ensi talvi leivän puolesta turvattu.

Lähestyi juhannus, jolloin kevätsaalis viedään Viroon.

Alma oli niin usein, yksin ikävissään, ajatellut Mattia ja katunut katumasta päästyään Matille eronhetkellä lausumiaan sanoja.

Koko keväänä ei Matti poikennut kotona. Toisilta purjehtijoilta Alma sai kuulla missä Matti milloinkin liikkui, että hän ansaitsee hyvin, mutta juo kaiken.

Surun ja ikävän vallassa Alma syytti itseään. Hänen jokailtainen ja -aamuinen ajatuksensa oli, että jos hän vielä saa Matin takaisin kotiin, on hän hänelle niin hyvä, niin hyvä, ettei Matin enää koskaan tee mieli pois kotoa, vaan jää yhdessä kalastamaan, tai ottaa hänet mukaansa purjehtimaan.

Koko juhannuksen alusviikon oli hälinää satamassa. Saaren kaikki jaalat ottivat silakkatynnyreitä, viedäkseen ne Viroon. Täyteen lastiin tullut jaala purjehti jo aina iltayöstä ulos merelle, ollakseen aamulla Virossa. Toisia tuli, toisia meni.

Tulijoilta sai Alma kuulla, että Matti on Lonttovassa. Hän lähetti Matille sanan, että tulisi kotiin. Kuinka mielellään hän olisi suonut, että heidän ensimäisen hailisaaliinsa vie oma "Onnen Alku" Viroon.

Kädet lujasti ristiin puristettuina rukoili Alma autiossa kodissaan yksinäisenä maata pannessaan kiihkeästi onnensa puolesta. Mitä lieneekään sanoja hän käyttänyt alussa, mutta hänen itsensä huomaamatta ja tajuamatta sai rukous kiihkeimmillään ollessaan seuraavan muodon:

"Rakas Matti kulta! Tule kotiin! Tule kotiin rakkaani! Hailit ovat sinun! Ne ovat sinun joka tynnyri ja joka nelikko! Mikään ei ole minun! Tule kotiin ja vie hailit Viroon omalla 'Onnen Alulla'. Siitä tulee meille yhteinen, loputon onni, jos niin teet! Tule kotiin, tule kotiin rakkaani! En sano sinulle enää yhtään rumaa sanaa! Rukoilen Jumalalta kärsivällisyyttä ja voimaa siihen. Tule kotiin, minä olen hyvä sinulle iankaikkisesti, amen!"

Sananlähetykset joko eivät saapuneet Matin korviin tai eivät auttaneet.

Seitsemäs viikko oli kulumassa Matin lähdöstä, mutta se oli Alman mielestä kuin seitsemäs iäisyys.

Hän päätti koettaa vielä viimeistä keinoa, kirjoittaa Matille kirjeen.

Alman vanha setä oli lähdössä Viroon. Hänen mukanaan päätti Alma kirjeensä lähettää.

Hänellä olisi niin paljon sanottavaa! Niin paljon kerrottavaa ja niin paljon anteeksi pyydettävää! Hänestä tuntui, kuin eivät kaiken maailman paperit riittäisi siihen kirjeeseen, mutta kun hän otti paperiarkin ja istui pöydän ääreen, valmiina kirjoittamaan, tuntuivat ajatukset aivan tyhjiltä. Hänellä ei tuntunut olevan mitään kirjoitettavaa. "Oi! Kuka osaisi sen kirjoittaa! Oi — ei ole ketään, kenelle uskoisin tämän kirjeen kirjoittamisen!" — huokaili hän ja päätti ponnistaa kaikki ajatuksensa liikkeelle ja kätensä työhön ja tuloksena oli seuraava kirje:

"Hyvää päivää rakkaani!
Älä ole vihainen rakkaani!
Tuo raasit rakkaani!"

Kirje pantiin kuoreen ja joutui varmasti perille. —

Lieneekö kirje vaikuttanut, vai vanhan sedän ankarat sanat, sitä ei kukaan saanut tietää, mutta varmaa oli, että heti samana päivänä, kun Matti sai kirjeen, jätti hän Viron rannat.

Oli aivan tyyni Matin lähtiessä. Toiset naureksivat ja ivasivat Mattia vanhalla sananlaskulla: "Joka tuulen makaa, se tyynen soutaa", kun Matti nosti ankkurin ja alkoi jollalla hinaten soutaa "Onnen Alkua" ulos merelle. Rannalle jääneet tuumivat: "Tuo Matti se on sellainen tuittupää."

Kotiin päästyä oli iloista touhua. Alman kanssa yhdessä Matti pyöritteli ranta-aitasta silakkatynnyreitä sillalle ja siitä taljoilla "Onnen Alun" ruomaan. Se oli ensimäinen oma lasti.

Mutta eihän siitä koko lastia tullut. Naapurit toivat omia tynnyreitään ja pyysivät päästä mukaan. Niin sai "Onnen Alku" koko lastin. Ennen iltaa oli se lähtövalmis.

Koko iltapäivän oli Alma ollut "Onnen Alussa" — ensi päivää eläissään. Hänellä oli siellä paljon hommaa. Hän pesi kajuutan perin juurin, puhdisti koijat ja toi niihin uusia makuuvaatteita, järjesti ruokakaapit ja toi niihin uusia eväitä ja lopuksi hän laittoi kamiinaan tulen ja keitti kahvia. Ensi kertaa oli "Onnen Alussa" niin siististi katettu kahvipöytä. Kahden Matin kanssa joi Alma kahvia. Molemmat olivat ystävällisiä toisilleen — ja onnellisia. Kuinka monta kertaa kahvin juonnin ajalla olikaan pyörinyt niin Matilla kuin Almallakin kielellä sana "onnen alusta", mutta äänielinten alkaessa toimia tulikin vain jonkin joutavia lausumia ihmisistä, joita hääri tynnyreineen sillalla.

Illalla myöhään nosti "Onnen Alku" purjeensa ja otti suunnan Narvaa kohti.

Vasta kolmannella viikolla palasi Matti kotiin Narvasta. Hän kantoi merimiesarkkunsa mukanaan tupaan ja kävi sen päälle synkkänä, raihnaisena ja vanhettuneen näköisenä istumaan edes tervehtimättä Almaa.

Alma lähestyi käsi ojennettuna Matin luokse. Matti teki molemmin käsin torjuvan liikkeen ja sanoi:

"Ä-ä-ä-älä tule nyt liki minua, minussa on sellainen tauti joka tarttuu. Sinun on nyt pysyttävä hyvin erillään minusta niin kauan kuin minä olen kipeä!"

"Herra Jumala! Mikä tauti sinussa sitten on?"

"Sellainen paha tauti, joka tarttuu. Minä kävin Narvassa lääkärillä ja se sanoi että nyt on varottava, ettei mene liki ketään, ja antoi lääkkeitä, joita on käytettävä."

"No entä silakat?"

"Ne menivät hyvästi kaupaksi."

"Toitko sinä rahat kotiin, vai muuta?"

"En rahaa, enkä muuta. Sinne menivät rahat sitä tietään."

"Herra Iesus siunatkoon! Etkö sinä muuta kotiin tuonut kuin tautia ja rohtoja?"

"En muuta — ja tarpeeksi on kärsimistä siinäkin."

"Voi sinä sika itseäs kuitenkin — en paremmin sano! Juopi vaimonsa ansiot kärsäänsä ja tulee tyhjänä ja tautisena kotiin! Millä sinä luulet elettävän ensi talven?"

"Onhan tässä vielä puoli kesää tähteenä…"

"Onhan tässä! Ja mitä on sinusta tähteenä?"

"Terve mies, kunhan tässä ensin poetaan välillä! Anna minulle ruokaa.
Minulla on nälkä."

"Menisit syömään sinne, mihinkä panit silakkarahat!"

Kului kesä surussa, itkussa ja puutteessa. Alma kävi verkoilla yöt, teki päivisin talon tavalliset askareet ja nukkui neljä, viisi tuntia merellä verkkohaapiossa — milloin ei ollut merikipeä. Matti loikoili viikon pari sängyssä, mutta kun se kävi pitkäveteiseksi ja ikäväksi, alkoi hän ottaa osaa rantakäräjiin — milloin ei satanut. Kun Alma lakkasi antamasta hänelle ruokaa, nosti hän rauhallisena purjeensa ja ankkurinsa ja alkoi taas risteillä Suomenlahtea satamasta satamaan ja kapakasta kapakkaan.

Tuli syksy ja sen mukana kalastuskauden toinen markkinamatka Viroon. Nyt oli vietävä syyssaalis sinne ja vaihdettava se maamiehille viljaan, perunoihin, lanttuihin, kaaleihin, lihaan ja voihin. Useimmat olivat jo keväthailinsa jättäneet Viron "sopralleen" syksyllä saatavia maantuotteita vastaan. Katkeruudella muisteli Alma omia keväthailejaan. Hän päätti, ettei nyt enää usko asiataan kenenkään muun hoidettavaksi, vaan menee itse. Mutta kenenkä kanssa?

Huolensa hän uskoi vanhalle sedälleen. Neuvottelun tuloksena oli päätös, että Alma ja setä lähtevät kahden, kumpikin omine saaliineen sedän avonaisella pienellä veneellä, johon hyvin sopii sekä vietävät silakat että tuotavat talvieväät molemmille.

"Näin me avuttomat sitten autamme toinen toistamme", oli setä sanonut.

Päätös pantiin toimeen viivyttelemättä. Vielä samana iltana, kauniin länsituulen kiidättämänä, purjehti Alma setänsä kanssa Lonttovaan.

Kun oli kysymyksessä vain kahden kaupat ja kun sedällä ei ollut, ainakaan nyt vanhana, tapanaan istua "kortsissa", jouduttiin parin päivän kuluttua paluumatkalle. Tuuli puhalteli etelästä, lakean Vironman yli vielä lakeammalle merelle.

Pari tuntia aikaisemmin lähti Lonttovan satamasta Suomea kohti purjehtimaan eräs virolainen vene.

Setä oli jo nuoruudessaan hankkinut itselleen erikoisen purjehtijamaineen ja säilyttänyt sen loukkaamattomana läpi elämänsä: Kukaan ei kyennyt pysyttelemään hänen edellään — hyvä kun pitemmällä matkalla säilyi näkyvissä edes jälessäkään. Tahallaan oli tällä kertaa setä viivytellyt lähtöään pari tuntia, antaakseen edelläpurjehtijalle perinpohjaisen löylytyksen.

Tuuli oli jo lähtiessä siksi ankara, että ainakin isonpurjeen reivaaminen olisi ollut tarpeellista. Sedän kilpailuinto oli kihahtanut yli reunojensa, kun eräs virolainen kehaisi edellisen lähtiessä: "Siinäpä lähtee vironmies, jota ei suomalainenkaan voita!" Setä oli jo silloin lähtövalmis, mutta kultuaan mokomankin kehaisun oli hän sanonut: "Minä annan sen miehen pari tuntia paeta jaloistani, ettei häpeä tapahdu tässä kaiken kansan silmäin alla, vaan selvällä meren selällä!" Sitten hän rauhassa nousi virolaisen sopransa kanssa lähimpään kortsiin lähtöryypyille.

Lähtiessään rannasta ja vetäessään koudit kiinni, oli setä hoputellut venettään: "Ravaapas nyt tervalaita — nyt on kunnia kyseessä!"

Alma pyysi, että pienennettäisiin purjeita, otettaisiin edes yksi reivi isoonpurjeeseen, johon setä vastasi:

"Oo huoletta! Anna kaataa vain! — Eikös jo vilkukin tuolla laineiden välillä virolaisen purje."

Silloin oltiin jo keskellä merta ja sen kuohuja. Tuuli oli muuttunut rajuksi myrskyksi. Virolainen näytti olevan enää noin kolme kilometriä edellä. Nyt se hommaili jotain veneessään ja kulki entistä hiljemmin.

"Katso nyt, setä! Virolainenkin riisuu isonpurjeen kokonaan pois", sanoi hätäisesti Alma.

"Älä hätäile. Älä hätäile. Hyvä tästä tulee, kunhan ennättää. Virolainen jo pelkää. Se näkee jo meidät. Sillä oli purjeet pohjareivissä. Nyt se avaa reivit auki Ja nostaa purjeen täytenä jälleen, päästäkseen pakoon. Kohta me näytetään sille köydenpäätä", selitteli setä, jonka huomio oli kiintynyt vain yhteen pisteeseen, virolaisen veneeseen, sen sijaan, että hän olisi sen kiinnittänyt tuhansiin pisteisiin, kaikkiin noihin rajuihin ukkosen jyrinällä kaatuviin jättiläislaineisiin, joita väistävät kannellisetkin alukset.

Laineiden välisissä, liikehtivien mäkien rajoittamissa laaksoissa, on näkyala pieni ja purjeet lyövät tyhjää. Kun noustaan mäelle, avartuu näkyala yli meren ja tuuli puhaltaa ankarasti purjeisiin. Kallistuen ja vavisten ja uutta vauhtia saaden syöksyy vene alamäkeä seuraavaan laaksoon, mutta sitä ennen on peränpitäjän tehtävä pikainen silmäys edessä, tuulen päällä olevaan seutuun, voidakseen ajoissa ryhtyä toimenpiteisiin kaatuvien laineiden suhteen, jouduttaakseen venettään niiden ohi alapuolitse tai ohjatakseen veneensä niiden yläpuolelle, tai ellei mitään muuta enää ennätä, ottaakseen ryöpyn vastaan päin tuulta, keuloittain, jolloinka saadaan veneeseen kylläkin vettä, mutta selvitään pumppuamisella. Tähän kaikkeen ei sedällä nyt ollut aikaa. Oli voitettava virolainen niin perinpohjin kuin suinkin. Se oli enää tuskin neljän sadan metrin päässä. Ennätti selvästi nähdä, että sillä oli isopurje kokonaan alhaalla. Sitten tuli hurja vihuri. Vantit vihelsivät. Vene alkoi kiitää satakunta metriä pitkää liikkuvaa alamäkeä, ikäänkuin repien vettä keulallaan valkeiksi valtaviksi savupilviksi kahden puolen venettä. Vasemmalla kuului hirvittävä jyrinä ja kumina. Iso kaatuva laine siellä nosti harjaansa ilkkuen vaikeitten hiustensa alta vihreillä silmillään pienelle sedän veneelle. Vene kallistui niin, että oli mahdoton istua tukematta itseään jaloillaan alapartaaseen. Perunasäkit vierivät paikoiltaan. Vesi syöksyi alapuolelta yli partaan ja iso laine kaatui yläpuolelta, yli koko veneen. Vene ei kuitenkaan kaatunut. Se peittyi suunnattomien vesimäärien alle silmänräpäyksessä siinä asennossa, missä se purjehti ja kulki aaltojen alla äsken saamastaan vauhdista vielä parisataa metriä eteenpäin, pudoten vinosti aina pohjasaveen asti, jossa vasta tupertui kyljelleen.

Kun Matti muutama viikko myöhemmin saapui kotisaarelleen ja sai tietää tapahtumasta, joka hänelle tarpeettoman varovaisesti ilmoitettiin, jäi hän tuntikausiksi istumaan jaalansa kajuuttaan.

Sinne hän jäikin asumaan. Usein iltaisin, myöhään yöllä, tai varhain aamulla, kun souti hänen jaalansa ohi, paistoi sieltä tuli ja kuului ääntä, kovaa, saarnaavaa puhetta. Matti siellä saarnasi kaiken katoovaisuudesta, tai luki raamattua. Hänen musta jaalansa muuttui kummituslaivaksi, jota kukaan; ei uskaltanut lähestyä pimeällä.

Talvi oli tulossa, jonka vuoksi yksi ja toinen jaala, jahti tai kaani vedettiin maalle talviteloilleen. Matin jaala jäi viimeiseksi ja yksin ankkuriinsa kiinnitettynä satamaan. Kukaan ei uskaltanut mennä tarjoamaan Matille apuaan ja kehoittamaan häntäkin veneineen maihin. Kylän täytti kamala tunnelma. Tuskin maallakaan kukaan uskalsi liikkua pimeän tultua, etenkin kuutamoöinä, jolloinka tuo kummitus näkyi. Helpotuksesta huokasi kylä aamuin, kun Matin jaalan kajuutan torvesta alkoi nousta savu. Jumalan kiitos! Kummitusjaala ei ole vielä muuttunut ruumisarkuksi!

Oli leuto aamu joulukuun alussa. Puhalsi lounatmyrsky, niin ankara, että isoja kattohuovan palasia lenteli silloin tällöin ilmassa. Niin oli puhaltanut jo koko yön. Satama oli tyhjä. Humaus kävi läpi kylän. Kyseltiin, saamatta vastausta, mitä on tapahtunut. Onko myrsky reväissyt "Onnen Alun" irti ankkuristaan ja vienyt sen mukanaan ja mihin on sen täytynyt ajettua ja onko se päässyt missään hätäsatamaan vai onko tapahtunut jotain pahempaa?

Jo iltayöstä, kun viimeinen tuli sammui kylässä, oli Matti alkanut kelata ankkuriaan ylös. Hänellä oli mielessään kumma matka.

Hän oli yrittänyt nukkua. Silloin — se oli tapahtunut jo monena yönä — oli joku hänelle sanonut: "Nosta ankkurisi ja purjeesi, Matti, ja purjehdi omalle maalle."

Mattia vaivasi tämä uni. Hän ei voinut enää siirtää sen toteuttamista.

Hän pukeutui kiireesti öljyvaatteisiinsa, sillä ulkona satoi vettä ja lumiräntää. Sitten ylös ja keulapurje, vokka, auki ja sitten istui hän perälle, kajuutan kannelle, otti helmarista kiinni ja ohjasi ulos merelle.

Kun purjetta oli vain keulassa, kulki jaala myötäistä perää pitämättäkin ja kun suunta ei tarvinnut olla tarkka, jätti Matti parin tunnin kuluttua peränpidon ja antoi "Onnen Alun" kerrankin kiitää vapaasti. Itse hän ryhtyi loppuvalmistuksiin.

Ensinkin: Jokainen irtain esine, joka jää kellumaan veden päälle, voisi viekoitella häntä viime hetkellä pelastusyrityksiin. Ne ovat hävitettävät siis jo ajoissa. Hän alkoi heitellä mereen jaalasta kaikenlaisia epäilystii herättäviä esineitä: vesitynnyrin, airot, jollan, lankun, ruoman kansiluukut, ankkurikelan paakit ja puisen silakka-astian. Sitten haki hän kajuutasta lyhdyn ja kirveen ja hyppäsi ruomaan, hakatakseen "Onnen Alun" kupeeseen, vesirajan alapuolelle reiän. Hän oli lyönyt jo pari kertaa, kun "henki" sanoi hänelle:

"Vielä on sinulla, Matti-kulta, aluksessasi eräs, joka jää veden päälle ja johon sinä ehkä voit turvautua odotellen, että joku ohikulkija sinut pelastaisi."

"Mikä se on?" kysyi Matti kiihkeästi.

"Se on sinun oma ruumiisi. Pidä huoli, ettei se jää veden päälle! Se on sinun vaarallisin vihollisesi tällä hetkellä!"

Matti heitti kirveensä painolastikiville, otti lyhtynsä ja alkoi etsiä, millä voisi lisätä ruumiinsa painoa. Keulasta hän löysikin sopivan paksuista kettinkiä. Sen hän veti kolinalla keskialukseen ja alkoi köyttää sitä ympärilleen. Saatuaan loppupään sidotuksi kiinni purjelangan palasella, hän jälleen tarttui kirveeseensä, mutta henki sanoi jälleen:

"Älä lyö vielä, Matti. Kettinki on kyllä hyvä ja kunnolla paikoilleen kääritty, mutta pää en huonosti kiinni. Viime hetkellä sinä voit riuhtaista pään auki ja jäädä veden päälle. Riisu nyt kettinki jälleen päältäsi. Ota lyhty ja nouse kannelle. Mene kajuuttaan. Sieltä löydät lujan etulukon avaimineen. Se on naulassa kajuutan ikkunan vasemmalla puolella. Sitä lukkoa on käytetty ennen kajuutan ovella. Sulje nyt sillä kettingin päät toisiinsa, että olet täysin turvattu viholliselta, joka viekoittelee sinua jäämään elämään."

Matti teki käskyn mukaan. Löysi lukon, palasi takaisin ruomaan. Köytti jälleen kettingin päät toisiinsa lukolla ja yritti taas tarttua kirveeseen, mutta nauraen huusi henki:

"Heitä avain mereen ensin! Heitä avain mereen ensin!"

Matti heitti avaimen yli partaan mereen.

Sitte löi hän leveäteräisellä kirveellään neljä, viisi kertaa aluksen laitaan. Syntyi ammottava reikä. Siitä syöksyi esille vesisuihku. Matti nousi kannelle, istui raskaine pukuineen peräsimeen ja ohjasi myötäistä.

Alhaalta ruomasta kuului kohina, niinkuin hyllyssä tai kanavalla kun sulkua avataan.

Lyhty sammui. Kohina lakkasi kuulumasta. Meri mylvi. Se vyöryi yli "Onnen Alun" kannen, joka äkkiä alkoi horjua ja katosi alle aaltojen syvien.

KYPSÄ ROKKA.

Vuosisatamme ensimäisenä syksynä, eräänä myrskyisenä marraskuun iltana seisoi erään Suomenlahden rannikkokaupungin laiturissa siro kaksimastoinen saaristoalus. Takilaltaan kuului se siihenkin aikaan harvinaiseen kaanien luokkaan.

Ilta oli pimeä. Laituria ja aluksen kantta valaisi voimakkaasti läheisessä pylväässä riippuva ja myrskyssä rajusti heiluva kaarilamppu.

Tuuli puhalsi pohjoisesta. Se oli harvinaisen kova ja kylmä. Se humisi takilan höllemmissä juoksevissa köysissä, jotka paukuttivat itseään mastoihin, toisinaan tiheämmässä, toisinaan harvemmassa tahdissa, ja vihelteli rautaisissa vantti- ja taakiköysissä.

Purjeet olivat peittämättä ja puoleksi avatut. Piikkivallit olivat paikoilleen kiinnitetyt kahveleihinsa. Kaikesta voi päättää, että alus on lähtövalmiina. Siihen viittasivat myös vettäpitävästi suljetut kansiluukut ja paikoilleen asetetut sivulyhdyt.

Kaanin perällä olevan kajuutan luukku oli auki. Sieltä tulvi ulos valoa ja lämpöä ja raikuva miesten nauru. Kaanin omistaja, vanha Suomenlahden ja Itämeren laivuri, Mäkelän Anttu oli kutsunut pari kolme kaupunkilaistuttavataan lähtöillalliselle alukseensa. Ohjelmaan kuului, paitsi ryyppyjä, makea laivarokka, sellainen hernerokka, jota naisväki maissa ei osa keittää ja jonka valmistaminen on maapallon kaikkien laivakokkien ikuinen salaisuus. Kahden vieraansa kanssa Mäkelän Anttu istui kajuutassa aterioimassa.

Kajuutasta kuului lusikkain ja lautasten helinä, mutta yli kaiken äsken mainittu nauru. Laivuri oli juuri lopettanut erään kertomuksensa, jolle toiset nauroivat katketakseen.

"Hah hah hah hah! Vai niin sanoi, että vaikka köli olisi ylinnä, ei mies saa sanoa että laiva taitaa kaatua", kertaili lihava leipuri laivurin kertomuksen loppulausetta. "Ei piru vie Sen miehen rekeen en minä istuisi!"

"Rekeen sinä kyllä saat istua missä ja milloin hyvänsä! Merelle sinä olet liian lihava — ja taidat olla vähän arkakin."

"Nono, nono! Älä sano sillä tavalla. — Ei, mutta otanpa vielä kolmannen lautasellisen tätä mainiota rokkaa, jonkalaista ei maissa saa, vaikka mitä maksaisi."

"Ei saa, ei saa. Se täytyy tunnustaa", lisäsi toinen vieraista, kauppias. — "Tämä hyvä maku on aina poissa maakokkien rokista."

"Jos ne jättäisivät pois vain maun, mutta kun se kotioloissa saatu rokka on useimmiten lisäksi hiukan raakaakin", tuumi leipuri.

"Tuosta minulle johtuu mieleeni", aloitti laivuri, "eräs rokka, joka ei ollut suinkaan raakaa. Kypsempää rokkaa ei teistä ole syönyt kumpikaan, enkä minäkään — ei tänään, eikä aikaisemminkaan, siitä minä panen kaksi sormea sanan päälle milloin hyvänsä. — Kun tuuli ei tunnu olevan vielä niin paljon heittänyt, että voisi kohottaa purjeita ja kun rokka näyttää vielä kelpaavan ja kun palssamiruusi on vielä avaamatta, tahtoisin jutella teille tarinan maailman kypsimmästä rokasta, elleivät korvanne jo ole kyllästyneet."

"Eihän toki, anna kuulua vain!" huudahti leipuri läähättäen, sillä hänellä oli liian kuuma ja äskeinen valtava naurunpuuska oli tehdä lopun hänen muutenkin vaikeasta hengityksestään ja kauppias, joka korkeasta iästään huolimatta oli säilyttänyt iloisen mielensä (ellei se tällä hetkellä olisi ollut ainakin osaksi mainion viinin uusima!) ja runollisuutensa ja taipumuksensa juhlapuheisiin, lausueli:

"Sitä minäkin — ja lisään Jesus Siirakin kanssa, että 'niinkuin rubiini on kaunisteena kullan, niin viinit ovat kaunisteena pitoin', ja niinkuin smaragdi on sormuksessa, niin hauskat jutut ovat — hyvän laivarokan kanssa."

"Miten lienee laivarokan ja Siirakin, sen sinä Siirakinkirjan lukija paremmin tiennet, mutta toinen on tämä:

"Noin viisineljättä ajastaikaa takaperin olimme Memelissä ja istuttiin Liiva-Jussin jaalan kajuutassa, niinkuin nyt tässä, jutellen kaiken maailman asioita.

"Liiva-Jussin muistaa teistä molemmat, Hänkin on nyt vainaja ja levätköön rauhassa siellä missä miehineen lepää, Itämeressä tai Suomenlahdessa, Jumala sen tietää.

"Niin. —

"Oltiin Memelin möljässä, niinkuin nyt tässä Jussi-vainajalla oli lastina kuusi astiaa hyvä Saksan viinaa ja parisataa ruusia palssamia. Jo viikon kestänyt länsimyrsky esti lähtemästä — kiitti Luojaansa jokainen, joka sai olla satamassa. Tuli siinä illan kuluessa puheeksi, niinkuin nyt tässä, kypsä rokka, niin sanoi siihen Jussi-vainaja:

"Voi veikkoset! Ettehän te ole nähneetkään oikeaa kypsää rokkaa, vielä vähemmän sitä syöneet — enkä minäkään ole syönyt sitä kuin kerran eläissäni. Se tapahtui muutama ajastaika takaperin matkalla kotiin täältä Memelistä. Oli täältä näin lounaan puolelta etelän tuulta sen, minkä juur ja juur jaksoi täysissä purjeissa kestää, Puolenyön tienoissa saatiin Ristna-otsan loisto Hiiunmaalta näkyviin ja käännettiin Suomenlahtea kohti. Vähää ennen päivän nousua oltiin jo Tallinnankiven luona! Se oli tuloa se! Sai olla turvassa tulli jaaloilta!

"Otettiin suunta Vailuotoon, joka tulikin näkyviin pian.

"Kysyi siinä Matsedän Jaakko perää pitäessään, helmari kainalossaan ja mälli suussaan, niinkuin sillä vainaalla tapana oli:

"'No, miehet, mitä keitetään päivälliseksi!'

"Minä sanoin siihen että:

"'Keitetään vaikka hernerokka.'

"'Se on sama minusta. Keitetään vaan.' Ilman aikojaan se sitä kysyikin, sillä ei meillä muuta keitettävää ollutkaan. — 'Taitaa olla tämän Mestari-Antun vuoro keittää.' Muiden vuoroksi se ei voinut tullakaan, kun Anttu oli nuorin aluksessa.

"'Minunhan se on vuoroni', sanoi Anttu ja alkoi kömpiä yli viina-astioiden ja katosi kajuuttaan. (Sen aikaiset jaalat olivat kannettomia. Kajuutta oli keulassa.) Pian nousi torosta musta tervassauhu. Minä rupesin pilkkomaan lisää puita ja vein niitä kaksi sylystä kajuuttaan. Sitten palasin jälleen perälle ja otin vuorostani helmarin Matsedän Jaakolta, joka kääri itsensä nahkapeitteeseen ja kävi maata.

"Pitkäaikaiseksi ei se makuu kuitenkaan tullut. Tuuli alkoi kääntyä vastapäivään, veti ensin tänne näin etelään ja samassa taivas peittyi pilviin yli yltään. Ei kulunut kuin siunaaman aika, kun se paiskasi tuulen täyteen kaakkoon ja sittenkös sitä tuli tuulta. En Jumala nähköön ole vielä ollut — en sitä ennen, enkä sen perästä sellaisessa ilmassa. Ei se ollut enää mitään oikeaa tuulta, eikä myrskyäkään. Mikä lie ollutkin pirujen riivaama pillamus. Ykskaks oli meri palttinana. Ei siinä ollut aikaa kunnon laineenkaan nousta. Meri alkoi suoraan sanoen kiehua ja lentää tuulen mukana. Oli siinä meillä Jaakon kanssa työtä saada purjeet korjatuksi, pelkät nuorat se olisi muuten jättänyt mastoihin. Sitten tuli lumipyry, viimeinen sinä keväänä, niin sakea, että tuskin eroitti jaalan keulaa perältä katsoen. Pyryn aikana tuuli heitti hiukan. Me käärittiin isopurje ja vokka pohjareiviin. Nostettiin ne ja lyyveri ylös ja alettiin jälleen purjehtia. Vettä tuli niin että toinen mies sai ololtaan pumputa.

"Kun ei oltu oikein varmoja, missä ollaan, koetettiin pysyä keskellä merta ja ohjattiin niin ylös tuuleen kuin voitiin.

"Onneksi oli jaala uusi, ja hyvä menijä, muuten ei meistä yksikään olisi siltä matkalta kotiin tullut.

"Laine kasvoi tunti tunnilta.

"Minä en voinut jättää helmaria niin paljon, että olisin sylkäissyt, eikä Jaakko pumpun mäntää. Vettä ja tuulta ja lumiräntää tuli päin kasvoja niin paljon, ettei saanut sanaa suustaan, tuskin voi hengittää. Onneksi oli selvä meri joka puolella. Ei ollut maalleajosta pelkoa, mutta vähällä oli, ettei ajettu yhteen erään kumollaan olevan laivahylyn kanssa. Se kellui meressä kuin mikäkin aallonmurtaja. Väistäessämme sitä tuulen alapuolitse jouduimme hetkiseksi tyynempään. Siinä saatiin vetää pari kertaa henkeä saamatta suolavettä sieraimiinsa. Jaakko sylkäisi mällinsä yli partaan ja kesken pumppuamisen vilkaisi minuun nauraen ja kysyi:

"'Muistuukos koti mieleen?'

"Minulla ei ollut aikaa vastata, sillä olimme lentäneet jo hylyn ohi ja vastaamme kämmertyi laine, korkea kuin köyhän pitäjän kirkko. Se kaatui yli keulan. Jaakolle tuli entistään enemmän pumputtavaa ja minun oli joka silmänräpäys pidettävä huolta ohjauksesta, katsottava joka lainetta, kuunneltava, mitä mikäkin vihuri sanoo takilassa, ja tunnusteltava, mitenkä jaala menee missäkin laineessa.

"Joka on sellaisessa pöllyssä kerrankaan ollut, tietää millä kyydillä siinä aika menee. Niin meilläkin. Luulimme olevamme siinä puolenpäivän korvissa, kun alkaa ilta hämärtää. Se vielä puuttui! Tulee tässä yöpimeä lumipimeän lisäksi, ennenkuin on saatu selvää, missä ollaan ja mihin mennään. Tuuli oli onneksi jälleen vetänyt hiukan takaisin etelään, että voitiin jälleen pitää itää kohti, mutta mikä maanpaikka edessämme on, siitä ei ollut aavistustakaan. Lokia, tuntilasia ja merikorttia ei ollut voitu ottaa kajuutasta esille sitten Tallinnankiven. Luoti oli perällä, mutta harvoin Jaakko ennätti edes silloin tällöin viskata sen mereen tunnustellakseen meren syvyyttä, ettei aivan suin päin maalle tai karille lennettäisi.

"Jo oli niin hämärä, ettei eroittanut rystyseensä ryppyjä kädessään, kun laine alkoi hiukan heittää. Arvasimme, että olemme maan varjossa, mutta minkä maan? Jo herkeni hiukan pyrykin. Hetken perästä näimme korkean maan haamun edessämme ja tulen. Maa tunnettiin Suursaareksi ja tuli oli Pohjoiskorkean tuli. Hyvä on!

"'Sitä maata on parempi kiertää kuin kirota', sanoi Jaakko. 'Siellä on tullijaala aina valmiina. Sinne ei mennä tuulen pitoon lastinemme. — Vai heitetäänkö lasti ensin mereen! Yö tulee, ja Jumala tietää mitä se tuopi meille.'

"Minä sanoin siihen että:

"'Ei panna jumalanviljaa mereen — vielä. Koetetaan mennä johonkin
Loviisan maihin, vaikka esimerkiksi Mustaanviiriin.'

"'Sama se minusta on. Mennään vain.'

"Otettiin uusi suunta ja ajettiin nyt myötäistä ja sellaista kyytiä kuin ammuttu. Tuntui, kuin koko ajan vapiseva jaala olisi tavannut veteen vain joka kymmenennellä laineella!

"Yöllä noin yhdentoista aikoina päästiin Mustanviirin satamaan. Samana yönä vielä vietiin lastikin maihin ja kaivettiin piiloon."

"Ja entä se rokka!"

"Niin, se hernerokka! Ei se meillekään muistunut mieleemme, ennenkuin olimme saaneet aluksen ankkuriin ja purjeet kokoon. Sitten vasta, hakaten kohmettuneita käsiään harteisiinsa, muisti Matsedän Jaakko sen hernerokan ja tuumi:

"'Ei mutta eiköhän se rokka jo alkaisi olla kystä!' ja rähähti nauramaan, vapisten vilusta.

"'Jaa'a', sanoin minä, 'mitenkähän on tosiaankin sen rokan ja rokan keittäjän laita. Eiköhän mennä katsomaan ja lämmittelemään ja syömään.'

"Mentiin kajuuttaan. Siellä oli rokka vielä tulella. Kekäleet kytivät vielä padan alla. Jaakko otti kekäleistä tulta ja pani rasvalampun palamaan.

"Mitä näimmekään!

"Kokki makasi koijassa selällään. Kajuutan lattialla oli tyhjä palssamiruusi ja kolme tyhjää viinapulloa. Asia näytti selvältä.

"'Humalassa saatana on kuin onkin!' sähähti Jaakon hampaista kuin salama ja silmänräpäyksessä hän pyöräytti Antun kajuutan lattialle ja alkoi herätellä häntä paksulla tervapampulla.

"Mutta ei se mies herännyt enää sinä yönä. Siihen uneen se jäi."

"Kuollutko?"

"Kuollut. — Kuoliaaksi oli sika juonut itsensä — en paremmin sano — sillä aikaa kun toiset koko päivän tekivät, ruokaa ja lepoa muistamatta, työtä lumimyrskyn käsissä kuin henkensä edestä. — Anttu oli silloin vielä nuori mies. Taisi ensi kertaa joutua väkeviin. Kajuutassa oli avattu ruusi. Siitä oli otettu lähtiessä purjeryyppyihin palssamia. Sen joi luultavasti Anttu tyhjäksi ja ne kolme viinapulloa. — Humalaanko lie kuollut, vai häkään. En mene vannomaan. Levätköön rauhassa. —"

Kun Jaakko näki, että hän ruoskiikin kuollutta miestä, viskasi hän pampun pois ja sanoi minulle:

"Nostetaan se jälleen koijaansa ja käydään syömään."

Ja kyllä meillä olikin nälkä! Ei se rokka olisi kolmelle riittänytkään!

Nuoltuaan viimeisen lusikallisensa tuumasi Jaakko:

"No ei sovi moittia, että rokka olisi ollut raakaa!"

"Ja kystä se olikin! Ei erottanut ainoatakaan hernettä tai lihanmurenta. Kaikki oli kiehunut yhdeksi velliksi.

"Jaa'a, sellaista rokkaa ei syödä joka päivä!"

Laivurin lopetettua seurasi pitkä äänettömyys. Sen katkaisi leipuri sanoen:

"Ei ollut raakaa tämäkään rokka, mutta tällä ei ollut sitä vikaa, että olisi vaatinut ihmishengen, niinkuin tuo äskeinen."

"Vähällä oli", sanoi siihen kauppias, "ettei tämä rokka vienyt sinun henkeäsi. Pelkäsin, että syöt itsesi halki!"

Laivuri otti esille korkkiruuvin ja palssamiruusin. Kiertäen korkkia auki hän sanoi:

"Otetaanpa mekin purjeryypyt! Minulla on tässä lähtö edessä. Tuuli tuntuu heittävän. — Pelkään vain, että meillä tässä tuskin tulee lähtiäisiksi yhtä tiheitä ryypyn välejä, kuin Mestarin Anttu-vainajalla siellä rokkaa keittäessään oli korkin välejä!"

Seurasi taas raju nauru, joka tulvi ulos kaanin kajuutan luukusta tupakansavun, lämpöisen ilman ja valon mukana.

Hetken perästä tulivat miehet ulos kajuutasta. Leipuri ja kauppias nousivat sillalle ja laivuri meni keulaan, jossa huusi alas kanssiin:

"Hei miehet! Aletaanpa vetää purjeita ylös!"

Purjeet painisivat.

Puomit roikivat kytkinraudoissaan. Kannella juostiin. Keula irroitettiin sillasta. Purjeet täyttyivät tuulesta. Syntyi äkkiä hiljaisuus. "Irti perältäkin!" Alus irtaantui sillasta, alkoi hyvää vauhtia kiitää ulos öiselle merelle, jossa loistot vilkuttelivat silmiään punaisina, vihreinä ja valkeina, ja katosi yön pimeyteen.

"ADMIRALIN" TUHO.

Eräänä pilkkopimeänä ja tuiskuisena tammikuun iltana istui saaren nuori pappi vanhan laivurin luona. Tottuneena toisiin oloihin, jokapäiväiseen postiin, sivistyneeseen seuraan, valaistuihin katuihin, nopeisiin kulkuneuvoihin ja puhelimeen, oli hänen miltei mahdoton tottua, ulkosaaren eristettyyn ja ankaraan elämään. Kesällä vielä menetteli, kun sai jotenkin varmasti kerran viikossa postin ja ainakin kaukaa katsella ohi kiitäviä suuria ja mukavia matkustaja- ja kauppalaivoja. Toista oli nyt! Merta myllersi myrskyt yötä päivää. Ihan pää oli mennä sekaisin sen ikuista pauhua kuullessa Harvoin näki rantakiviä ulommaksi alituisten lumipyryjen, meripöllyn ja sumujen vuoksi Aaltojen pinnalla kellui harmaanviheriää sohjua, joka viskautui rannalle ja jäätyi siihen. Näin kasvoi ympäri saarta saartavat valtavat rantavallit hiekan ja merihatrun sekaisesta jäästä. Saaren eteläpäässä oli sumusireeni ulissut kamalaa virttään jo viikon päivät ja yöt yhtä mittaa ja pohjoispään suuri sumukello kumissut saman ajan, kuin olisi soittanut sielukelloja koko maailmalle. Loistot paloivat kello kolmesta illalla kello yhdeksään aamulla vain omaksi ilokseen, sillä eihän niitä nähnyt muut kuin niiden hoitajat enemmän kuin tähtiä tai aurinkoakaan, jotka pyrkivät jo muististakin katoamaan tai ainakin muuttumaan yhtä hämäriksi ja kaukaisiksi, kuin varhaisimmat lapsuusmuistot. Sitä suuremman arvon osasikin pappi nyt antaa niille illoille, jotka hän istui vanhan laivurin luona. Pahimpienkin talvimyrskyjen aikana hän rupesi kokonaan karttamaan autiota pappilaa ja miltei muuttui perheen jäseneksi laivurin talossa. — "Siellä, missä on lämpöiset huoneet, hyvä ruoka ja pehmeät vuoteet ja ennen kaikkea ystävälliset ihmiset, siellä on ihmisen hyvä olla ja tuntee kodin turvallisuutta, eli sitten vaikka täällä hyisen ja pimeän meren keskellä olevalla saarellakin", ajatteli ja päätteli pappi usein itsekseen, käydessään illalla levolle hänelle varatussa ja lämmitetyssä huoneessa, myrskyn ja pyryn piestessä seiniä ja kuminan kuuluessa yli kaiken.

Tämän kertomuksen alussa mainittuna iltana istuivat ystävykset taas teepöydän ääressä myöhään illalla laivurin luona ison kattolampun valossa.

Lumipyry pieksi ikkunoita. Joku ullakon luukku kolahteli. Seinät rusahtelivat tavallista ankaramman vihurin syöstessä niitä vastaan.

"Hirvittävä ilma! Jumala varjelkoon niitä jotka nyt ovat merellä", huokasi pappi.

"Kurjaa se totisesti olisi", sanoi laivuri "mutta luultavasti siellä ei tänä yönä muuta oli kuin ajojäitä, lumisohjua, aaltoja ja meren vakinaisia asukkaita, hylkeitä, halleja, lintuja ja kaloja. — Muistuu tässä mieleeni samanlainen marraskuun ilta seitsemänneljättä ajastaikaa takaperin. Kun iltaa vielä on tähteenä ja kun tässä on juteltu muistakin samanlaisista tapauksista, haluaisin kertoa vielä, kuinka Admiral Saksasta Pietariin matkalla ollut matkustajalaiva, tuhoutui mainittuna iltana Mastiletossa, jyrkkien rantavuorten edustalla saaren länsirannikolla."

Täytettyään lasit ja sytytettyään piippunsa alkoi laivuri:

"Ellen väärin muista, oli silloin marraskuun kolmaskolmatta päivä. Talventulo viivytteli sinä syksynä. Koko marraskuun alkupuoli oli kuin syyskuuta muulloin. Siksi oli säännöllinen matkustajalaivaliikennekin jatkunut niin, myöhään. Omituisena tapauksena mainitsen, että kun lähtöpaikalla koottiin matkustajia laivaan, sanottiin kuulutuksessa nimenomaan, että 'Admiral' lähtee nyt viimeiselle matkalleen ja että tilaisuutta on siis kaikkien käytettävä hyväkseen, niin matkustajain kuin tavaranlähettäjäinkin. Vielä sanottuna päivänä aurinko paistoi kirkkaalla taivaalla. Vähää ennen päivän laskua kävin Majakalliolla silmäilemässä merelle. Virkeä lounattuuli puhalteli. Päivä laski synkkiin pilviin, jotka kohosivat meren takaa. Ajattelin silloin, että nuo pilvet tuovat sadetta, joka tähän aikaan vuotta voi muuttua lumipyryksi. Onneton se, joka silloin on merellä! Päätin illalla käydä uudestaan samalla kalliolla.

"Ilta kului verkonparsimisessa. Aavistukseni lumipyrystä kävi toteen. Jo kello kuusi katosivat tähdet. Myrsky oli jo silloin täysin valloillaan. Meri nousi ranta-aittoihin ja rannimmaisten talojen pihoihin. Metsissä kaatui puita. Vettä alkoi sataa kello seitsemän. Kello yhdeksän kääntyi tuuli länteen ja sade muuttui lumipyryksi.

"Olin sinä iltana tavallista paremmalla parsimistuulella, ja aika kului ahkerassa työssä huomaamattani aina kello yhteentoista illalla. Silloin äkkiä muistin, että olin päättänyt käväistä kalliolla. Vedin saappaat jalkaani, puin turkin päälleni ja paksun huivin kaulaani, painoin karvalakin korvilleni ja yritin matkalle. Pääsin eteisen ulko-ovelle. Tuuli riuhtaisi sen käsistäni ja löi sen ryskyen vasten seinää. Samalla syöksyi oven täyteiseltä sisään lunta ja vettä. Ilma oli kylmä ja raaka. Puhumattakaan kasvoistani, jotka kastuivat heti, ja silmistäni, joita en voinut edes raoittaa, tunkeutui lumiräntää kaulaani ja hihojeni sisään ranteista ja se tuntui sangen ilkeältä. Lyhty sammui heti, kun olin ovea raoittanut. Suurella ponnistuksella sain ulko-oven jälleen kiinni. 'En, se soikoon minä aja koiraanikaan tuollaiseen ilmaan!' höpisin minä itselleni, päästyäni takaisin eteiseen jossa pudistelin lunta pois vaatteistani ja lakistani. Kävin maata ja nukuin lämpimässä, pehmeässä ja turvallisessa vuoteessani yöni, minä, niinkuin jokikinen sinä yönä tällä saarella — paitsi 'Admiralin' matkustajat ja miehistö.

"Puhuttelin seuraavana päivänä 'Admiralin' päämiestä. Hän kertoi, että kovan myötävirran ja myötälaineen vuoksi ja kun koneet kävivät vain puolella ja laivaa kuljetti eteenpäin myrsky voimalla ja nopeudella, jota ei voitu laskea, tuli saari vastaan lähes tunnin liian aikaiseen. Loistot eivät näkyneet, eivätkä sumukellot kuuluneet. — 'Vähää ennen maahantörmäystä olin vahvistanut keulavahtia lähettämällä sinne ensimäisen perämieheni', kertoi päämies. Laine oli äkkiä muuttunut kummalliseksi. Keulavahti oli huomaavinaan, että osa lainetta käy vastaan ja epäili maan olevan lähellä, mutta kun ei mitään näkynyt, annettiin laivan kulkea entistä vauhtia. Heti tärähtikin laivan keula kauhealla ryskeellä kallioon. Perä painui alemmaksi ja meri kävi sen yli. Koneet pysähtyivät. Keula luisui jälleen irti kalliosta ja laiva kääntyi syrjiin kalliota vasten. Alkoi kuulua rysähdyksiä ja jymähdyksiä, kun laiva, laineen pohjaan painuessaan; koko pituudellaan iski pohjakalliooni ja kallistui vuoroin maalle ja vuoroin merelle päin. Matkustajat menettivät malttinsa. Kuului huutoa, itkua ja parkumista ja vaatimista, että veneet laitettaisiin vesille. Kielloista huolimatta ottivat muutamat herrasmiehet valtaansa erään pienemmän jollan, panivat sen vesille ja ennättivät siihen itsekin hypätä. Sen nieli kalliolta alaspäin vyöryvä laine ja painoi laivan kupeen alle. Laineen mukana oli laiva kallistunut juuri silloin ulospäin, kun jolla miehistöineen imeytyi sen alle. Samassa syöksyi pauhinalla uusi jättiläislaine koko voimallaan ylös kalliolle ja kuohui yli laivan, jonka se painoi jälleen kallistumaan maalle päin. Jolla väkineen rutistui kallion ja laivan pohjan väliin. — Kuri oli palannut laivalle heti. Kaikki tottelivat sittemmin laivan päämiestä. Rauhallisina kaatoivat merimiehet laivan kolme mastoa maalle lyömällä vantit poikki meren puolelta. Niistä syntyi silta, tosin epävarma ja heiluva ja täynnä köysiä. Niitä myöten kuitenkin pelastuivat maalle, ensin matkustajat, sekä naiset että miehet, sitten laivan miehistö ja viimeisenä laivan päämies. Kaikki tämä tapahtui parinkymmenen minuutin kuluessa. Laivan päämiehen päästyä maalle irtautuivat mastot kalliosta. Laiva oli joka heilahduksella luisunut ulospäin liukkaalla ja viettävällä kalliopohjalla. Nyt huuhtoi jo joka laine sen yli. Se oli vanha, puusta alkuaan purjelaivaksi rakennettu ja sittemmin höyrylaivaksi muutettu niin sanottu pakettilaiva. Sen runko ei kestänyt kauan meren runtelua. Heti ensimäisten tärähdysten jälkeen nousi pinnalle sen irtoköli ja sittemmin peräsin. Laivan kannen ollessa vielä veden pinnan yläpuolella alkoi maalle tulla osia kajuutoista ja matkustajahyteistä. Sittemmin osia kannesta ja laidoista. Veden päällä pysyvä osa lastia, paperia, erilaisia silkki-, villa- ja puuvillakangaspakkoja, laatikoita, joissa oli hajuvesi- ja konjakkipulloja viinitynnyreitä, korppulaatikoita ja muuta ruokatavaraa, purkautui ulos hajoavasta laivan kelluen suunnattoman pirstalemäärän seassa. Osa arvokasta lastia tuhoutui murskautuessaan isompien laivankappaleiden, kölin, mastojen kuve- ja kansiosien törmäillessä toistensa tai rantakallion kanssa. Itse puukappaleetkin pirstoutuivat yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Ennen aamua peitti merta saaren länsirannalla kuuden kilometrin pituinen ja neljänneskilometrin levyinen aaltojen mukana taipuileva paksu peite, joki oli muodostunut laivan ja sen lastin pirstaleista.

"Laiva törmäsi maalle kello yksitoista illalla. Pelastuneet pysytteleivät yhdessä suuressa ryhmässä ensin siinä rantakalliolla ja sittemmin metsässä, rantakallion suojaamassa laaksossa. Yön kuluessa olivat jotkut kuulevinaan koiran haukuntaa kylästä ja läksivät isommissa ja pienemmissä ryhmissä, laivan päämiehen ankarista kielloista huolimatta ('Nyt ei olla enää laivassa!' sanottiin) pyrkimään läpi synkkien metsien kompastellen ja ryömien louhikoissa toisinaan seuraten kapeaa polkua. Suurin osa näistä eksyi vuoristoon ja soihin, joista löydettiin, nälkään ja viluun kuolleina, toiset jo seuraavana päivänä, toiset vasta viikon parin perästä, mutta jotkut vasta seuraavana kesänä. Muutamat hävisivät kokonaan. Jotkut osuivat jompaan kumpaan kylään ja saivat miehiä oppaiksi mukaansa laivarikkopaikalle. Suurin osa oli pysytteleinyt koossa, ja he tulivat opastetuiksi kylään, jossa saivat hoitoa ja pelastuivat.

"Aamulla oli ilma jälleen kirkas ja tuuli alkoi hiljentyä pysyen yhä lännessä ja pitäen laivanhylystä purkautuvaa tavaraa maan sivussa. Koko seuraavan päivän ja niin kauan kuin tuuli pysyi lännessä, siis lähes viikon, me saarelaiset, kaikki miehet ja melkein kaikki naiset ja lapsetkin ongimme tavaraa maalle. Suuret pinot sinne kerääntyi polttopuuta: honkaa, tammea, tiikkiä ja mahonkia ja monet kätköt arvokkaampaa tavaraa läheisiin metsiin ja soihin. Jonkun kerrotaan löytäneen laivan rahakirstun rikki ruhjoutuneena ja tyhjänä. Joku oli löytänyt laivan arvopostisäkin, joka oli laivan päämiehen kajuutan seinän ja siihen kiinnitetyn ison kaapin kanssa ajautunut maihin ja jossa oli ollut muun muassa suunnaton määrä kultarahaa. Löytäjä oli kätkenyt sen erääseen luolaan, kunnes olisi saanut omia miehiä avukseen viedäkseen sen pois. Toiset kuitenkin varastivat säkin melkein heti. Näin oli säkki muuttanut paikkaansa ja omistajaansa kymmenkunta kertaa jo ensimäisenä päivänä ja vielä jonkun herran sitä seuraavasta iltayöstä. Kenelle se lopulta jäi on ikuinen salaisuus. Epäillään, että muutamat sittemmin rikkaiksi muuttuneet suvut olisivat tämän postisäkin perillisiä. — Kukapa häntä tietää.

"Useimmat miehet nyhtivät kekseillä maihin puutavaraa. Naiset ja lapset kantoivat sitä pinoihin ylemmä maalle. Näin työskenneltiin lahtien varsilla olevilla kivikko- ja somerikkorannoilla, sillä niemissä ja jyrkkien kallioiden kohdilla oli mahdoton mitään tehdä joutumatta itse vaaraan liuota mereen. Minä työskentelin vaimoni ja poikani kanssa laivanhylkyä lähinnä etelänpuolella olevassa lahdessa. Vetelin maalle kaikenlaista isompaa ja pienempää, polttopuiksi kelpaavaa puutavaraa. Välistä tuli joku arvokkaampikin esine. Lopuksi sukelsi esiin seitsemäntoista isompaa ja pienempää puulaatikkoa! Perästä päin selvisi, että niissä oli toisissa hajuvesipulloja, sisältäen oikeaa alkuperäistä 'Kölnin vettä', toisissa pieniä konjakkipulloja, tuonlaisia kuin tämä tässä pöydällä ja parissa laatikossa oli silkkitavaraa.

"Siitä kulki vähän väliä ihmisiä ohi. En voinut siis päivän valossa ottaa niitä maalle! Mihin ne olisin korjannut! Aina joku olisi nähnyt ja vakoillut hommiani ja pimeän tultua varastanut saaliini! Lähetin siis vaimoni ja poikani kotiin — alkoi jo iltakin tulla — ja käskin pojan heti pimeän tultua takaisin ja tuomaan mukanaan lapion ja lyhdyn. Lyhtyä ei kuitenkaan ollut lupa sytyttää ennenkuin vasta minun käskystäni ja harkinnastani. Varovainen täytyi olla. Itse jäin siihen paikkaan työhön. Vetelin jälleen kaikenlaista puun rojua laatikkojen päälle ja olin jotain etsivinäni. Silloin tällöin otin jonkun tammen, tiikin tai mahongin kappaleen maalle. Honka ei ollut enää minulle muka kelpaavinaan.

"Päivän pitkin oli yhtä ja toista löydetty, mutta huhut vielä suuremmista löydöistä levisivät miehestä mieheen. Se herätti yleistä levottomuutta. Kukaan ei enää illemmalla pysynyt asemillaan polttopuita korjaamassa, vaan alkoi harhailla pitkin rantaa, penkoen keksillään sieltä ja täältä merenajoa.

"Pysähtyi siihen minunkin läheisyyteeni yksi ja toinen, epäilyllä katsellen hommiani. Tuli siihen lopulta tämä naapurin Esakin ja uteli, olenko löytänyt jotain erikoisempaa. Viittasin pinoihini ylempänä somerikolla ja niiden päällä oleviin lokeihin ja nuoravyyhteihin ja maalle vedettyyn melkein ehjään laivaveneeseen mastoineen ja purjeineen ja sanoin, eikö hänen mielestään muka se jo yhden osalle riitä. Esa ei sanonut tarkoittavansa sellaista jokamiehen tavaraa, vaan parempaa. Kertoi jonkun siellä pohjoisempana löytäneen laatikon, joka sisälsi konjakkipulloja.

"'Se on jotain se!' kehui Esa. Sitten hän kertoi yhä kummemmista löydöistä.

"'Nyt se taitaa olla jo hyvin tyhjää tämä rannan käynti', lisäsi Esa ja ryhtyi, yhä epäillen hommiani, penkomaan keksillään vuoroin minun pohjois- ja vuoroin eteläpuolellani.

"Alkoi siihen pysähtyä muitakin, penkoen kekseillään niinkuin minä ja
Esakin.

"'Mitä hittoa siinä oikein on kun te siinä niin miehissä kärttäätte, kuin ketut koskeloita', kysyi eräskin vasta tullut.

"'Sitähän minä tässä juuri sanoin', alkoi taas Esa, 'että tyhjää alkaa olla tämä rannan ajo. Minäkin olen tänään kävellyt melkein päästä päähän koko laivarikkorannan, löytämättä mitään. En edes nähnyt, että kukaan olisi enää mitään löytänyt. Tyhjä on jo ranta. Pelkkää puunroinaa vain! — Toisenlainen onni kuuluu olevan niillä, jotka ovat käyneet metsiä. Sinne on moni ylhäinen herra ja rouva eksynyt ja tupertunut, Kreivejä ja ruhtinaallisia mitä lienevät, koska kuuluu melkein jokaisella olevan kovasti rahaa taskuissaan, kultakelloja, jalokivisormuksia ja muita aarteita. Onnen poikia ne ovat, jotka ovat älynneet tänään metsiä kulkea! Rikkaampia totta vie ovat ne, kuin me tuhmat rannan raukujat! Metsään tästä taitaa olla viisainta painua jokaisen nyt jo. — Huomisaamusta alan käydä metsiä ja jätän rannat Aina näitä polttopuita saa, mutta kultaa ja jalokiviä harvoin.'

"'Tuuli voi kääntyä ja vie nämä puutkin muille markkinoille', sanoi joku.

"'Vieköön! Aina niitä tulee puulaivoja, mutta rahalaivoja ei edes kerran miespolvessa!' sanoi Esa tiukasti.

"Luulin, että Esa vain viekoittelee meitä toisia pois rannasta, mutta perästäpäin kuulin, että metsänkävijät todellakin olivat sinä päivänä hyötyneet enemmän kuin rannankävijät. Matkustajat olivat ylimalkaan olleet rikasta väkeä ja löydettiin metsistä niiden ruumiita jo sinä päivänä monia. — Näytti sentään Esalla olleen totinen aikomus viekoitella meidät pois tästä rannasta, ottaakseen yksin selvän, mitä siinä kohdalla on — tai saadakseen ainakin muut, perästäpäin tulleet, pois saaliin jaolta ja tapellakseen minun kanssani epäiltävästä apajasta. Esa oli niihin aikoihin vahvempi minua ja jos olisi kahden jääty, en mene takaamaan, mitenkä olisi käynyt.

"'Jaaha jaa', huokasi Esa. 'Tyhjää on ranta, niinkuin jo sanoin ja tyhjää tämä onkiminen. Ilta alkaa hämärtyä. Kotiin tästä pitää lähteä ennen pimeää, ettei joudu huomenna metsästettäväksi', tuumi Esa lipevin kielin ja nauraa röhähtäen muka lausumalleen sukkeluudelle, puhuessaan metsästyksestä'.

"Esa lopetti todellakin onkimisensa, pani tupakan ja viekkailla silmillään seurasi sanojensa vaikutusta, etenkin minuun.

"Meri velloi rannanajoa suurissa, voimakkaissa ummikkaissa. Joskus tuli vielä korkea aalto, joka rytinällä kaatui, nosti välkkyvälle harjalleen tuhannet isommat ja pienemmät puut ja muut esineet, heitti itse aikamoisen kuperkeikan laueten iltaruskon viimeisessä punaisessa valossa vihertäväksi vaahdoksi ja vieritellen ja kolistellen puita rantakiviin ja heitellen osan niistä kuivalle. Pelolla seurasin tällaisia tapauksia, sillä olisihan millä hetkellä hyvänsä tuollainen merikarju voinut pilanpälten velloa nurin narin minunkin kätköni tässä kaikkien nähden. Eihän muuta olisi tarvittu kuin että kasakin jostain laatikosta olisi vilahtanut puurojun joukosta, kun asia olisi tullut ilmi — siten se minullekin tuli ilmi muutama tunti aikaisemmin — ja tasanjako tai tappelu tai molemmat, olisi paikalla alkanut. Sallimus ohjasi kuitenkin, ainakin tähän asti, kaatuvat loppulaineet joko pohjois- tai eteläpuolelle minun apajaani. Ajan pitkään ei tuollaiseen salliman sattumaan voinut luottaa. Mietin, millä ihmeen pelillä saisin nuo kutsumattomat vieraat matkoihinsa, ennenkuin pahempaa ennätti tapahtua.

"Mitään keinoa eivät aivoni kyenneet keksimään. Pelastus tuli kuitenkin aivan odottamattomalta taholta, nimittäin Esan itsensä lausumasta kotiinlähtöesityksestä. Siihen lausuin minäkin, silloin vielä huomaamatta sanojeni arvaamatonta vaikutusta ja ainakaan edeltäpäin itse tajuamatta, että lausuilin jotain asiani hyväksi ja vieläpä aivan ratkaisevan sanan. Niin se käy. Tiukassa paikassa ikäänkuin joku toinen, meitä ylempi, ottaa hetkiseksi kielemme ja mielemme haltuunsa ja puhuu puolestamme meidän omalla suullamme, että senkun kuuntele päältä itsekin vain! On minulle niin käynyt muulloinkin. Sitä tietä minä sillonkin vastasin Esan puheeseen:

"'Niin. Kotiin tästä lähden minäkin, kun ensin saan maalle tuon ison tammilankun, mikä kelluu tuolla kauempana. (Siellä todellakin kellui iso jykevä tammilankku, nyt sen näin itsekin, kun siitä puhuin!) Kun sen saan maalle, sitten voin mennä kotiin ja nukkua yöni rauhassa. Sitä minä himoitsen ja kun sen saan, lähden ja jätän tämän muun roskan teille.'

"'Sitä saat odottaa, sehän on vielä kaukana!' hörähti Esa.

"'Enpä niinkään kauan! Vetelen tässä tätä likempää tavaraa tähän rantaan päälletysten. Uutta tulee aina likemmäksi ja viimein on tuon tammilankunkin vuoro. Käykääs miehet joutessanne auttamaan, niin päästään yhdessä kotiin!'

"Se naula veti! Esakin nyt näki, etten mitään koiranhautaa peitä! Asiahan oli kaikkien silmissä selvä. He näkivät tammilankun muutaman sylen päässä ja tiesivät, ettei minun kauan tarvitse jatkaa nykyistä menetelmääni, kun yletän tammilankkuuni ja juttu on lopussa. Kun muita tammilankku ja tai muuta arvokkaampaa ei näkynyt ja kun ikivanhan kirjoittamattoman rantaoikeuden mukaan minä lankun löytäjänä olen sen omistaja ja kun mokoman vuoksi ei kannata keinotella ja vielä vähemmin tapella, tai vakoilla ja varastaa se, laputtivat miehet tiehensä sen enempää urkkimatta toimiani. Mutta sinä iltana minä poikani kanssa korjasin maalle sekä lankun että laatikot, jotka kätkettiin taitavasti läheiseen metsään. Myöhemmin samana syksynä eräänä tyynenä, pimeänä ja sumuisena yönä hain laatikot kotiin.

"Huhuiltiin sinä syksynä ja vielä sen perästäkin monen moisista satumaisista löydöistä, mutta tosiasiaksi lienee jäänyt, että minun saaliini sittenkin taisi olla suurin — ainakin se oli vähimmin omalletunnolle käypää kaikista 'Admiralin' laivarikosta saaduista löydöistä. Haukkavuoren Ukolle vietiin sinä syksynä toinenkin siankinttu ja lampaankäpälä uhriksi ja hyvitykseksi. Siitä olen kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen johtopäätöksen, että monen tuntoa vaivasi raskaat syytökset."

Laivuri vaikeni. Lasit olivat jo aikoja sitten tyhjenneet ja jäähtyneet. Kuului vain lampun hiljainen sirinä, seinäkellon harva naksahtelu ja myrskyn aaltoileva mylviminen ulkona, märän lumen ja veden läiske ikkunoihin, räystäsveden rapina seiniin tai vuoroin lotina maahan, miten tuuli milloinkin salli sen ohjata kulkunsa, ja tuulen humina ja pauhu seinissä ja pihan vaahteroissa, saarnissa ja pensaissa.

Laivuri lopetti jälleen äänettömyyden. Avaten takanaan olevan lääke- ja juomatavarakaappinsa ovet auki, hän osoitti sen ylintä lautaa ja lausui lopuksi:

"Siinä on 'Admiralin' hautausmaa. Niin olen tuota ylintä lautaa tottunut nimittämään. Olen siihen järjestänyt suoriin riveihin neljäkuudetta hajuvesipulloa. Niin monta vainaata tuli yhteensä 'Admiralin' yönä — etupäässä hienoa väkeä, rouvia, neitejä ja herroja, suurin osa metsissä, yksi jollan lasti vain itse laivarikkopaikalla. Nuo pullot minusta muistuttavat niin paljon hiottuja hautakiviä. Asetin tuonne yhden kunkin muistoksi. Olen lukevinani pullojen etusivulta, näin kauempaa katsoen, niiden kunkin nimen. Minä olen vain lukevinani, sillä kaikkihan ne neljäkuudetta olivat nimettömiä."

PELASTUS.

I.

Jaalan nimi oli Ukko . Se puski parhaan kykynsä mukaan aaltoja Suomenlahdella Vailuodon ja Ruuskerin välillä syyskesällä, tarkemmin sanoen syyskuun kolmantena aamuna, vuonna kahdeksantoistasataa ja seitsemänviidettä. Tuuli puhalsi eteläkaakosta. Jaalan matka oli toistaiseksi itäkoillista kohti ja veti tuuli hyvin ilman luovimista. Vieläpä ajoittain voitiin kouteja hiukan irroittaakin, jolloinka vauhti oli aina parempi. — Luovimisesta muuten ei olisi paljon mitään tullutkaan, sillä isopurje oli pohjareivissä ja tämä "Ukko" oli kuuluisa huonosta luovimisestaan. Myötätuulta se laski kuin tuuli, mutta niin pian kuin koudit tarvittiin vetää kiinni, loppui vauhti ja alkoi sortuminen. Lisäksi oli "Ukolla" paha tapa "jäädä suustaan" kiinni, kohdatessaan vähänkin jykevämmän laineen. Tuntui kuin se silloin olisi vieläkin levittänyt muutenkin leveitä ryntäitään ja koko sylin paiskautunut aallon kanssa kisailuun ja voimien mittelyyn unohtaen ajankulun ja matkan teon ja että onhan niitä tuonnempana muitakin aaltoja, samanlaisia ja samankokoisia. Ellei aalto, annettuaan "Ukolle" aimo korvatillikan, ja sylkäistyään sitä päin jaloja, leveitä kasvoja ja purjeita, olisi kiiruhtanut puhisten ja solisten ohi, olisi "Ukolla" puolestaan ollut aikaa painiskeluun, vaikka viimeiseen päivään asti. "Ukko" kohottautui mahtavasti, huolimatta täydestä lastistaan, ylös ja silmäili eteensä tylsillä kettinginlyysisilmillään, näkyisikö missä uusia laineita. Oho! Siinähän tuo jo olikin! "Ukko" painautui vinkuvin köysin, humisevin purjein ja natisevin laidoin alamäkeen ja paiskasi leveän keulansa uutta lainetta vastaan. Korkealle nousi suolainen kuohu yli keulan ja lensi tuulen mukana aina perälle asti, jossa perämies, Simon Ville, hetken perästä päristeli merivettä nenästään ja pyyhki sitä kasvoiltaan kämmenellään. Hän oli, nähtyään ryöpyn tulevan, tosin kumartunut, mutta siitä huolimatta hän sai vettä silmiinsä, suuhunsa, sieraimiinsa, kaulaansa ja lyhyen öljytakkinsa taskuihin. Niskaan esti veden tunkeutumasta "sydvestin" leveä takareuna.

"Kyllä tämä on haaksi tämäkin", jutteli Ville tovereilleen Jaakon Aukulle ja Raaka-Ristolle (viimemainittu ei ollut saanut nimeään Raaka-Risto luonteensa vuoksi, hauskempaa ja sävyisämpää miestä harvoin tapaa, mutta oli hän sen perinyt isältään, joka taas oli sen saanut, varastettuaan eräästä laivarikosta seitsemän raakapurjetta), kun "Ukko" taas mennä lotisteli rauhallisempana laineiden väliajalla. — "Aina se puskee lainetta, kuin härkä suurta kiveä, ja tuumii, että pääseeköhän tuosta eteenpäin vai ei."

"No se on se hänen tapansa taas senlainen, minkä sille mahtaa", tuumi
Risto. "Mikä on miksikin luotu, niin sellainen se on."

"Joutaisi tuo olla samoista puista vähän parempikin. Katsohan nyt taaskin, minkä ryöpyn se antaa tuosta laineesta ja päästäänkö ennen päivällistä seuraavaan laineeseen. — Uhhuh! Vie sun viimeinen sarvipää mikä oletkin! — Sattuisi nytkin tullijaala näkyviin, niin, ei muuta, kuin seuraa kiltisti sinne, minne se viepi ja se ei suinkaan vie sinne, minne sinä ja minä ja moni muu kunniallinen ihminen tahtoisi."

"Jos tullijaala tulee, niin annettaisiin mennä myötäistä. Siinä konstissa ei 'Ukkoa' voita tullijaaloista yksikään. Se myötäisen liukuminen on tälle 'Ukolle' annettu erikoisena myötäsyntyisenä armonlahjana."

"Niin niin, mutta jos tullijaala alkaisi luovia näkyviin tuolta noin tuulen alta, Suomen puolelta päin, mihin meidänkin on kohta käännettävä. Ajettaisiin suin päin tullikoiran hampaisiin. Siitä varjele meitä rakas Taivaallinen Isä!"

"Minun mielestäni meidän olisikin jo aika irroittaa kouteja ja suunnata maihin päin, myötäiseen. Ollaan kohta Ruuskerissa ja joudutaan Suursaaren tullijaalan piiriin. Pannaan menemään ajoissa vain Loviisan maihin. Siitä on monta etua, ensiksi päästään tästä iänikuisesta laineiden takomisesta ja suolaveden syleksimisestä — hyh saakuri! (taas sukellus, jonka perästä vaatteista juoksi kannelle vettä, kuin ämpäristä kaataen) — pidä sinäkin perää paremmin! Ihanhan tämä on jo uimista! — Toiseksi, ennätettäisiin Vaherpäähän ennen yötä. Kolmanneksi…"

"Ennen yötä! Mitä sanot?! Minä taas olen ajatellut, että meidän on pysyttävä meressä koko päivä ja vasta pimeän tultua pantava maita kohti. Näinhän sitä on aina tehty, Noan ajoista asti!"

"Niin on tehty kauneilla ilmoilla, mutta nyt on toinen juttu. Nyt ovat taivaan akkunat avoinna ja syvyyden lähteet kuohuvat. Vettä saadaan yläältä ja alaalta, yläältä makeaa ja alaalta suolaista. Ei näillä ilmoilla tullijaala nosta ankkuriaan. Ihan huoletta me saadaan laskea aina Kolmkiven näkyviin asti ja sieltähän siten saadaan nähdä onko tullikoira vesillä, vai ei —. Ann' mennä vain myötäistä, Purumatalaa kohti!"

"Menköön minun puolestani. Sinunpa tämä on vene, niinkuin lastikin", tuumi Ville ja veti helmaria puoleensa, jolloinka jaalan keula alkoi kääntyä vasemmalle. Risto ja Auku päästivät ison purjeen reivit auki ja laskivat menemään koudin päähän asti auki. Samoin irroitettiin vokan kouti. Vokka käännettiin oikealle, ison purjeen ollessa vasemmalla. Nämä purjeet levittäytyivät kahden puolen alusta kuin jättiläissiivet. Taakivokka ja lyyveri keulassa jäivät kokonaan varjoon ja heiluivat löysinä ja joutilaina. Vauhti oli nyt huima ja vettä ei enää saatu yli ensinkään. "Kohta tässä saa kävellä kannella vaikka sukkasillaan, — jos ei sataisi!" huudahti ihastuneena Risto.

Kun lisäksi sadekin pian lakkasi, riisuivat miehet öljyvaatteet päältään. Sateen jälkeen laveni näköala ja se oli sekä hyvä että paha. Hyvä sikäli, että itse näki kauemmas, paha sikäli, että voi tulla nähdyksi, joka ei ollut suotavaa, kun lastina oli Riiassa lastattua viinaa.

II.

Kolmen ja puolen tunnin purjehduksen perästä tuli Kolmkivi näkyviin. Sovittu merkkisavu nousi sen kaljulta laelta. Riston ja hänen toveriensa yhtiökumppanin piti vahtia Loviisan maissa ja näyttää savua päivällä ja avonaista soihtua yöllä Kolmkivestä, jos väylä on Vaherpäähän vapaa tullimiehistä. Perästä päin selveni, että tällä kertaa näytti Kolmkivessä merkkisavua — tullimies. Ne koirat — kuka kunniallinen merenkulkija heitä paremmin nimittäisi! — olivat varastaneet tunnussanan ja panivat Kolmkiveen miehensä vahtiin, pitämään siinä tulta yöt ja päivät.

"Selvä on reisu!" sanoi Risto, kun savu tuli näkyviin. Hetken perästä hän jatkoi: "Kuulkaa nyt miehet, mitä sanon."

"No!"

"Jos tässä niin hullusti kävisi, josta Jumala meitä varjelkoon, että satuttaisiin kuitenkin joutumaan tullikoirien kynsiin, niin kumpi teistä ottaa mennäkseen linnaan! Kyllä minä maksan."

Syntyi pitkä vaitiolo.

"Sinä Aukuhan se olit viimekerralla. Paljonko tahdot, jos nyt taas menet?"

"Kyllä se viisisataa oli liian vähän. Eikö sovittaisi kuukauspalkalla?
Kaksi sataa kuussa…"

"Se on liian paljon. Ota sataviisikymmentä!"

"Ei alle kahdensadan! Siellä se muonakin kuuluu nykyään olevan niin huono — —"

"No olkoon sitten kaksisataa. En minä viitsi turhasta tinkiä. Sata siellä tai täällä, se ei meinaa mitään!"

"No minä menen kahdesta sadasta. — Antaa ne sinulle ainakin kuusi kuukautta, jos kiinni joudutaan."

"Sinulle — ei minulle! — No nyt muista sitten, että jos joudutaan tullikoirain pakinoille ja ne kysyvät, että kuka on laivuri ja kuka omistaa lastin, niin sano, että sinä olet molempia."

"Kyllä muistan, kyllä muistan. On tuota jo laivurin virkaa Viipurin linnassa istuttu monenkin puolesta! Kyllä minä jo sen virren osaan laulaa ilman urkuja ja lukkaria!"

"Ukko" sivuutti savuavan Kolmkiven noin kahden ja puolen kilometrin päästä. Se purjehti Purumatalan ohi, läheltä sitä ja käänsi keulansa suoraan pohjoiseen, Vaherpään saarta kohti. Tarkoitus oli laskea maihin pieneen Ryövärinsaareen, Vaherpään eteläpuolella, ja jättää lasti sinne.

Oltiin jo Jussaaren kohdalla. Miehet "Ukon" kannella olivat sangen hyvällä päällä, sillä jännittävä ja vaikea merimatka oli loppumaisillaan ja yhä savuava Kolmkivi vakuutti väylän olevan puhtaan koko tässä saaristossa.

Äkkiä tyrmistytti "Ukon" miehistöä näky, jota he kaikkein vähimmän viimeisinä minuutteina osasivat odottaa.

Jussaaren takaa, jonka "Ukko" juuri oli sivuuttamaisillaan, laski täysin purjein tullijaala heitä vastaan. Merkiksi siitä, mistä on kysymys, täräytti se kanuunastaan laukauksen. Se oli niin paljon sanottu, kuin että: "Seis ja pysy paikallasi ja odota! Minä panen jollan vesille ja tulen tarkastamaan!"

Sitä kieltä ei voinut väärin ymmärtää! Pako oli mahdoton mihinkään suuntaan ja välimatka liian lyhyt — tullimiehet olisivat seuraavan laukauksen laskeneet kohti.

Emme pysty kuvailemaan niitä silmäyksiä ja niitä sadatuksia, joita seuraavina silmänräpäyksinä singottiin "Ukosta" Kolmkiveä kohti, josta tuo muka hyvään johtava savupatsas yhä vinkuroi myrskyn mukana ilmoille.

"Ukko" kääntyi mahtavassa kaaressa oikealle. Koudit vedettiin kiinni, käännettiin jaala päin tuulta ympäri ja jätettiin vokka ja taakivokka vastaan, jolloinka jaalan vauhti loppui ja se jäi paikalleen odottamaan jollaa tullijaalasta.

Pian olikin jolla "Ukon" kupeella, varjopuolella. Jollan perältä nousi "Ukon" kannelle tullipäällysmies ja kysyi, käyttäen peräti huonoa suomenkieltä, jonka jäljittelyllä emme tahdo pilata kertomustamme:

"Kuka on tämän jaalan laivuri?"

"Minä", vastasi Auku.

"Mitä on sinulla lastina?"

"Viljaa."

"Mistä sinä tulet?"

"Venäjältä."

"Minä kysyn, mistä kaupungista?"

"Riiasta."

Tullimies vihelsi pitkään.

"Jaa! Kyllä minä ymmärrän, mitä viljaa sieltä tuodaan. Avaa kansiluukku auki!"

Tehtiin se, jolloinka viinatynnyrit tulivat näkyviin.

"Onko sinulla muuta kuin viinaa?"

"On — kolmesataa ruusia Riian palsamia."

"Mikä on jaalan nimi?"

"Ukko."

"Ukko?"

"Niin."

"Mikä on laivurin nimi!"

"Aukust Jaakonpoika Rantala."

"'Ukon' kuljettaja ei ollut sen niminen ennen —"

"Jaa — se ei kuulu minuun. Nyt on."

"Mihin sinä menet!"

"Tähän Vaherpäähän ajateltiin mennä tuulen pitoon."

"Nyt sinä tulet minun mukanani Loviisaan, vastaamaan raastuvanoikeudessa salakuljetuksesta."

"No — tullaan vaan."

"Niin — ja katso, että pysyt koko matkan vanavedessäni. Jos poikkeat siitä jaalan leveyttäkään, ammun minä kohti paikalla. Ymmärrätkö sinä?"

"No miksei tuota nyt ymmärtäisi. Tullaan vaan. Kyllä me tullaan."

"En minä kysy tuletko sinä vai et. Minä käsken."

Kuulustelun aikana oli tullipäällysmies kirjoitellut jotain muistikirjaansa. Nyt hän jo souti takaisin jaalaansa. Pian alkoivat molemmat jaalat perätysten purjehtia Loviisaa kohti, jonne saavuttiin iltahämärissä. "Ukkoon" asetettiin kaksi tullimiestä vahtiin.

Niin meni viikon päivät.

Aika oikeuden istunnon odottamisessa kävi pitkäksi Ristolle ja hänen tovereilleen, kun eivät edes saaneet poistua jaalastaan. He olivat vangittuja. "Ukko" oli muuttunut surkeaksi vankilaksi.

Päästiin niin pitkälle, että oikeuden istunto oli jo huomenna.

Risto tovereineen neuvotteli "Ukon" kajuutassa. Tultiin samaan tulokseen kuin ennenkin, ettei mitään voida tehdä, että lasti ja jaala ovat menetetyt ja yhden lähdettävä istumaan. Mieliala oli surkea.

Kaupunkilaisia kävi laiturilla heitä ihmettelemässä, kuin mitäkin ulkomaaneläimiä, etenkin illalla. Tämä kiukutti "Ukon" entistä, niin luultiin heitä jo voitavan nimittää — miehistöä, mutta pian siitä synkästä uteliaiden pilvestä aivan viime hetkellä alkoi pilkoittaa päiväkin. Viimeisenä iltana ennen oikeudenistuntopäivää, sankan katselijajoukon läpi tunkeutui jaalan luo miesten vanha tuttava, nurkkasihteeri Asarias Andersson, hienosti, jos kohta kuluneesti ja haalistuneesti pukeutunut herrasmies. Hän oli miesten vanha tuttava ja meni heitä tervehtimään.

"Hyvää päivää merisissit! Mitä kuuluu pitkästä aikaa?"

"Mitäpä tässä kuuluu muuta kuin harmia", vastasi Risto. — "Mutta käy tänne kajuuttaan juttelemaan!"

"Harmia näkyy olevan ja tulevan", sanoi Andersson (Oikeastaan herra Andersson!), kun oli laskeuduttu kajuuttaan. — "Harmia tulee, kun on koira kelkassa, sanoi ennen Heikkilän Joelkin sieltä teidän saareltanne, tullessaan tänne Loviisaan samalle asialle kuin tekin nyt. — No, milloin on asia esillä?"

"Huomenna kello kaksitoista."

"Onko teillä jo asianajaja?"

"Ei ole."

"Ai helkkunassa! Se olisi pitänyt hankkia. Kyllä nämä tullikoirat haukkuvat teidät yli ja ympäri, ellei teillä ole kokenutta miestä apunanne."

"Mistä sen hankki, kun ei ole saatu liikkua kaupungilla. Etkö sinä rupea?"

"Minulla olisi kyllä eräs juttu maakäräjillä, mutta koetetaan järjestää. — Kyllä minä rupean. — Kuka teistä on kippari? — Tarkoitan, kuka on tulliin ilmoitettu kippariksi?"

"Tämä Auku."

"No hyvä juttu. Mistä lasti on otettu?"

"Riiasta."

"Ja mihin se on vietävä?"

"No — pitääkö sekin sanoa oikeudelle?"

"Sanottava se on. Mitä te sanoitte näille tullimiehille, kun ne kysyivät, mihin teillä on matka?"

"Sanottiin, että mennään Vaherpäähän tuulen pitoon. Oltiin silloin
Jussaaren itäsivulla."

"No, se oli hyvin sanottu. Te olitte menossa Vaherpäähän tuulenpitoon, hätäsatamaan. — Koiranenkelikö sinulle toi noin hyvän sanan suuhusi?"

"Tämä mukalaivuri Aukuhan sen sanoi."

"Se on hyvä sana! Se on kuin patenttiankkuri! Siitä pitäkää kiinni! Siinä on pelastus teille ja lastillenne! Sanokaa vain, että olisitte tulleet Vaherpäähän tuulen pitoon. Sanokaa, että teillä on pirtulasti Riiasta Narvaan, mutta kun merellä nousi kova myrsky, täytyi teidän Herran ilman tieltä etsiä hätäsatamaa Suomen puolelta, jatkaaksenne sitte matkaanne Narvaan, heti kun ilma asettuu ja tuuli tulee suotuisaksi. — — — Ai sapperment! Tästä tuleekin kaunis juttu — ja minä — tuota noin — minä tulen ajamaan sen teidän puolestanne ilmaiseksi — ihan pespennitä. — Ei niitä ole joka päivä tällaisia juttuja! Näitä ajaa kerran eläessään nautinnokseen — humalakseen! — Pojat! Vielä minä maksan satasen teille, jos laskette minut puhumaan puolestanne huomenna!"

"No no, kyllähän siitä sovitaan. Maksan minä sata ja kaksikin — tuohon käteen ja tule mies mokoma huomenna meitä auttamaan!"

Lyötiin kättä kaupan vahvistamiseksi. Vilkaistiin kajuutan luukun raosta, onko tullimies kuinka lähellä, ja huomattua, että hän juttelee sillalla seisoskelevien kanssa, lykättiin luukku ääneti kiinni, otettiin esille rommipullo ja nautittiin luonnon antimista — "ihmisneron jalostajassa muodossa" — niinkuin Andersson — hm — herra asianajaja Andersson liikutettuna lausui, kiitellessään rommin mainioita ominaisuuksia.

III.

Maistraatin tornissa löi kello kaksitoista, kun raastuvanoikeuden vanha, kaljupäinen vahtimestari avasi istuntosalin ovet auki ja sanoi, että "asianosaiset tehkööt hyvin ja käykööt sisään" — tai jotain sinnepäin.

Alkumuodollisuuksien perästä kehoitti oikeuden puheenjohtaja asianosaisia esittämään asiansa.

Ensin sai puheenvuoron yleinen syyttäjä. Hän pyysi sen ja sen lain niiden ja niiden pykäläin nojalla ankaraa rangaistusta laivuri August Rantalalle törkeästä väkijuomain salakuljetuksesta, raskauttavien asianhaarojen vallitessa, ja menettämään jaalansa ja lastinsa kruunulle sekä aluksen muulle miehistölle rangaistusta osallisuudesta mainittuun törkeään rikokseen.

Syytetyt pyysivät, että kanne julkeana valheena kumottaisiin, koska he eivät ole mitään salakuljettajia, vaan julkisia rahtipurjehtijoita, kuljettaen tällä kertaa lastia — pirtulastia tosin — Riiasta Narvaan ja ainoastaan kovan myrskyn vuoksi olivat pakoitetut etsimään hätäsatamaa Suomen saaristossa.

Syyttäjä pyysi puheenvuoroa.

"Uudistan kanteeni ja pyydän, että juttu lykättäisiin lisänäytteiden antamista varten, kantajan puolelta, raastuvanoikeuden johonkin lähinnäseuraavaan istuntoon", saneli hän.

Andersson — asianajaja Herra Asarias Andersson, entinen raatimies ja vastaajien nykyinen lainopillinen avustaja, pyysi ja sai puheenvuoron. Vilhuvin, punaisin silmin ja korkealle nostetuin sinertävin nenin hän hiukan honottaen ja tarpeettoman syvällä rintaäänellä, mutta tarpeellisen liikutetulla äänenkäytöllä ja eleillä, lausui, toisinaan jouduttaen, toisinaan harventaen ja erikoisesti painostaen sanojaan, näin: "Kunnianarvoisa raastuvanoikeus ja korkeasti kunnioitettu herra puheenjohtaja. —

"Täällä ovat syytetyt jo omasta puolestaan pyytäneet kannetta aiheettomana kumottavaksi, koska heillä ei ole ollut tarkoituksena salakuljettaa väkijuomia Suomeen, vaan ovat eräästä Venäjän Keisarikunnan satamasta, Riiasta, matkalla toiseen saman Keisarikunnan satamaan, Narvaan, lastinaan tosin väkijuomia, mutta kieltotavaraako — sitä en uskalla Venäjän asetusten, lakien ja säädösten puutteellisesti tuntijana — eli suoraan sanoen kokonaan niitä tuntemattomana, mitään sanoa, mutta uskaltanen edelliselle puhujalle huomauttaa, että mikäli syytetyt kysymyksessä olevia Venäjän Keisarikunnan asetuksia, säädöksiä ja lakeja ovat ehkä mahdollisesti rikkoneet, tai rikkovat, ei sen asian tutkiminen ja tuomitseminen suinkaan kuulu Loviisan kaupungin raastuvanoikeuden tehtäviin. Jos taas syyttäjä pyytää — ja on jo pyytänytkin — että vastaajia rangaistaisiin Suomen lakien mukaan, pyydän kunnioittavimmin herra kanneviskaalilta kysyä, käsittääkö hän Suomen lait sillä lailla, että hätääntyneet ja hätään ja hengenvaaraan joutuneet merimiehet etsiessään hätäsatamaa, turvaa ja pelastusta Suomen saaristosta, ovat näin menetellessään tehneet törkeän lainrikoksen, josta heitä on mitä ankarimmin rangaistava? Tämä laintulkitseminen, joka on tähän ennen kuulumattomaan syytteeseen johtanut, on, luvalla sanoen, hiukan — kuinka sanoisinkaan — eriskummainen! Väitän, että se käytäntöön pantuna on mitä suurinta raakalaisuutta, että se ei ole ainoastaan hyviä tapoja, vieraanvaraisuutta ja lähimmäisen rakkautta, vaan myös itseään Jumalan pyhää tahtoa vastaan. Sen tulkinnan mukaan yksinpä haaksirikkoutuminen, hukkuminen, ja mikä hyvänsä tapaus, joka on seurauksena siitä, että luonnonvoimat, rajuilmat ja muut Korkeimman hallinnosta riippuvat asianhaarat ajavat merimiehen rannoillemme, olisivat törkeitä lain rikoksia. — Syytetyt ovat ottaneet lastin väkijuomia Riiasta kuten jo on sanottu, viedäkseen sen Narvaan, kuten myös on jo sanottu. Keskellä Suomenlahtea yllätti heidät hirmumyrskyn tapainen rajuilma. Meri kävi korkeana heitä vastaan. Haaksi ja kallis lasti, josta syytetty on vastuussa Narvan kaupungissa, Venäjän Keisarikunnassa, oli joutua meren saaliiksi, puhumattakaan kolmesta ihmishengestä. Jaalan päällikkö, tuntien harteillaan raskaan vastuunalaisuuden Jumalan ja ihmisten ja voimassaolevain asetusten, säädösten ja lakien edessä, ei nähnyt mitään muuta keinoa aluksen kallisarvoisen lastin ja ihmishenkien pelastamiseksi, kuin turvautua hätäsatamaan Suomen saaristossa. Tässä tehtävässään on syytetty onnistunut ja on hän menetellyt miehen, vieläpä jalon miehen kunnolla ja tarmolla ja ansaitsisi yhteiskunnan ja Korkean Esivallan kiitoksen — eikä suinkaan rangaistuksen. — Uudistan siis syytettyjen nöyrän anomuksen, että Korkea Oikeus harkitsisi oikeaksi kumota tämän kerrassaan eriskummaisen ja nähtävästi pelkästä kateudesta, ilkeämielisyydestä tai vihasta ja kostonhimosta tai ehkä lahjusten kiristysaikeessa herätetyn kanteen, sekä pyydän nöyrimmiten syytettyjen nimessä lisätä, että kantaja tuomittaisiin korvaamaan syytetyille sen vahingon, minkä on heille aiheuttanut tämä pakollinen, jo kahdeksatta päivää kestänyt olonsa täällä Loviisassa, kymmenellä hopearuplalla päivästä miestä kohti ja lisäksi alukselle päivärahaa tarpeettomasta seisokista kaksikymmentä hopearuplaa päivää kohti. Tämä on vähin, mihin syytettyjen taholta voidaan tyytyä, sillä todennäköistä ja varmaakin on, että täällä tulliviranomaisten laittomasti pidättämän jaalan kuljettaja ja omistaja, August Rantala, on velvollinen Narvaan päästyään korvaamaan sen vahingon, minkä hän on aiheuttanut tavaran vastaanottajalle, viivyttäessään lastia hätäsatamassa senkin jälkeen, kun tuulet ja ilmat jo ovat olleet — kuten täällä kaikki tiedämme — jo lähes viikon ajan — suotuisat. Pyydän, että tämä tappionvaara korvattaisiin laivuri August Rantalalle kerta kaikkiaan kahdella sadalla hopearuplalla ja että tämäkin korvaus tuomittaisiin usein mainitun julkean syyttäjän suoritettavaksi. Lopuksi pyydän Korkean Oikeuden kiinnittämään huomionsa siihen, että täkäläinen tullipäällysmies, kapteeni Herman Hermanninpoika Hermansson, joka, vaikka nämät viattomat merimiehet selvästi hänelle selittivät hakevansa hätäsatamaa Vaherpään saaressa, joka kuuluu tähän läheiseen Loviisan rannikkosaaristoon ja jonka Korkea Oikeus kyllä löytää merikortilta, pidätti heidät ja toi tänne Loviisaan ja asetti heidät syytteeseen, vaikka — jos hän kerran epäili heidän kuljettavan salatavaraa Suomeen, hän olisi heitä voinut silmällä pitää Vaherpäässäkin, niin kauan kuin syytetyt siellä hätäsatamassa olivat, ja sen jälkeen voinut saattaa epäilyksen alaisen jaalan jälleen aukealle merelle — tai vaikkapa Narvaan asti — on tehnyt itsensä vikapääksi törkeänlaisiin virkavirheisiin, tuomittaisiin voimassa olevain lakipykäläin mukaan viralta pois pantavaksi, sekä lain säätämään korkeimpaan rahasakkoon tai varojen puutteessa pidettäväksi säädetty aika vedellä ja leivällä. Lisäksi pyydetään syyttäjälle ankaraa rangaistusta väärästä ilmiannosta ja Korkean Oikeuden turhasta vaivaamisesta ja että juttu päätettäisiin jo tässä istunnossa, jotta syytetyt, joiden ainoa, niukan toimeentulon antava elinkeino on juuri merenkulku, rahdinteko jaalalla purjehtien, pääsisivät lopultakin jatkamaan laittomasti ja törkeästi keskeytettyä matkaansa päämääräänsä, Narvan kaupunkia kohti Venäjän Keisarikunnassa. — Olen puhunut."

Kantajan taholta pyydettiin puheenvuoroa:

"Kanne uudistetaan ja syytetyn väitteet kiistetään, sekä avonainen puheenvalta jutun vastaisen käsittelyn aikana pidätetään. Samoin uudistetaan pyyntö jutun siirtämiseksi."

Oikeuden puheenjohtaja:

"Asianosaiset astukoot ulos."

Hetken perästä kutsuttiin asianosaiset jälleen sisään kuulemaan raastuvanoikeuden päätöstä.

Kantaja tuomittiin maksamaan syytetyille vaaditut korvaukset ja päästämään heti vapaiksi purjehtimaan Narvaan. Oikeus oli katsonut, että asianomainen tullipäällysmies, pidättäessään ja salakuljetuksesta syytteeseen asettaessaan hätäsatamaa Vaherpään satamasta etsineet syytetyt, on tehnyt itsensä vikapääksi virkavirheeseen, tosin lieventävien asianhaarain vallitessa, eikä vastoin parempaa tietoaan, ja myöskin syypääksi väärään ilmiantoon, mutta että syytettyjen kanne tässä suhteessa raukeaa, koska syytettä ei ole tehty lainsäätämässä järjestyksessä, mutta, mikäli laivuri August Rantala ynnä muut tahtovat tässä suhteessa kannettaan ajaa, on siitä syyte nostettava lain säätämässä järjestyksessä. Valitusosoitukset julistettiin Loviisan kaupungin Raastuvanoikeudessa syyskuun yhdentenätoista vuonna kahdeksantoistasataa ja seitsemänviidettä. Allekirjoitus.

Heti oikeuden istunnon jälkeen poistuivat syytetyt avustajansa kanssa jaalalleen, josta pian poistuivat vahtina olleet tullimiehet.

Harvoin oli "Ukon" kajuutassa vietetty niin riemuisaa ja ilosta ylivuotavaa juhlaa, kuin sinä iltapäivänä ja vielä illalla myöhään.

"Sinä säästät hyvän viinin tähän asti!" änkytti humalaisena pelastaja, Riston kaivaessa kätköistään pullon punaista siirappimaista, niin sanottua ruusuviiniä.

Pelastajalle maksettiin käteisellä pelastuspalkkio, kaksisataa, heti.
Lisäksi sanoi Risto:

"Kun sinä olet meidät näin pahasta pulasta näin julki jumalattoman kätevästi pelastanut, tahdon minä palkita sinut, niin että tuntuu. Tiedäthän, missä on Ryövärinsaari?"

"Kyllä. Se on etelänpuolella Vaherpäätä. Entä sitten?"

"Minä jätän sinne astian pirtua ja viisi ruusia palsamia, jotka saat itse sieltä veneelläsi hakea, milloin sinulle sopii — jos uskallat ja osaat niitä kuljettaa. Ryövärinsaaren länsirannalla on eräs iso, korkea kivi. Minä merkitsen sen kalkilla, että näet jo kaukaa. Siitä kivestä kävelet sata askelta suoraan itää kohti. Etsi niiltä tienoin kolme kiveä, asetettuina kissan jäljen muotoon. Niiden kivien alta kaivat esille mainitut tavarat ja teet niiden kanssa, mitä hyväksi näet. En luonnollisesti voi niitä tässä antaa ja kun tullikoirat minua luultavasti seuraavat ulos merelle, en voi sanoa, milloin takaisin Ryövärinsaareen pääsen. Siihen kulunee monta päivää. Kun tulee ensi kerran sakea sumu ja on tuuli sopivalta puolelta, silloin nämä pojat ilmaantuvat taas Ryövärinsaarelle purkamaan tätä Narvan lastia. Sitten voit sinäkin käväistä siellä."

Samana yönä nosti "Ukko" purjeensa ja suuntasi ulos merelle tullijaalan pysytellessä uskollisesti sen vanavedessä, kunnes eräänä myrskyisenä yönä sumussa ja sateessa takaa-ajettavastaan eksyi ja palasi asemapaikalleen.

PELTO-KALLUN OSA.

I.

Oli yö elokuun lopulla. Kolmipäiväisen myrskyn jälkeen huojui meri loivissa ummikkaissa.

Tuulta oli enää tuskin ollenkaan. Ääneti vyöryivät ummikkaat lännestä itään.

Itään painuivat myös viimeiset pilvet. Niiden yläreunan takaa kohosi täyskuu valaen kultiaan vyöryville ummikkaille. Kello oli silloin kaksitoista yöllä.

Muutama harva tähti loisti syyskesän yö taivaalla. Kuun ilmaannuttua katosi niistäkin muutama.

Meressä kiilui tulia täsmälleen neljäkymmentäseitsemän suurempaa ja samanverran pienempiä. Suuremmat paloivat kalastajahaapioiden merkkilyhdyissä ja pienemmät olivat niinsanottuja sapalyhtyjä, pieniä, tuulta ja merta kestäviä, meren pinnalla kelluvia, jotka olivat kiinnitetyt ajoverkkojen uloimman verkon uloimpaan päähän. Siitä tulesta näki kukin venekunta sekä oman että vieraan ajoverkkorivin hännän eli savan. Nuo satakunta lyhtyä kiiluivat pimeällä merellä kuin kiiltomadot rajattomalla niityllä. Ne muodostivat äsken ilmaantuneen kuun ja sen kultaläikköjen kanssa vyöryvillä ummikkailla satumaisen, ihanan kuvan. Kalastajat eivät kuitenkaan olleet tulleet merelle haaveilemaan ja ihailemaan elokuun kuutamoyötä. He tiesivät että myrskyn jälkeen on saalis hyvä ja sitä varten he olivat haapioilleen ja verkkoineen merellä. He olivat laskeneet verkkonsa mereen, syöneet ja juoneet teetä ja käyneet maata haapion keulapuolella olevan varjon alle. Silläkään onnettomalla, jonka oli pysyttävä valveilla, vahtiakseen etteivät verkot ajautuisi matalalle tai yhteen naapurin verkkojen kanssa, ei ollut halua haaveiluun. Mikäli hänen mielikuvituksensa toimi, askarteli se runsaan hailisaaliin ympärillä.

Tuulta oli enää sen verran, että se silloin tällöin ravisteli haapion keulapuolen yli pingoitettua öljyttyä varjovaatetta ja puhalsi sen alla nukkujille raitista ilmaa.

Myrsky oli ollut ensin lounaasta ja sitten lännestä. Virta kävi nyt myrskyn jälkeen länteen, kuljettaen mukanaan haapioita ja verkkoja vastalainetta ja vastatuulta.

Virta kuljetti kuusi syltä syvällä uivia verkkoja, joista viimeksi laskettu oli pitkällä köydellä kiinnitetty haapion perälle. Haapio seurasi vasten tahtoaan ja vasten ummikkaiden ja tuulen tahtoa perä edeltä länteen päin hitaasti, kilometri kilometriltä, sikäli kuin yön tunnit kuluivat.

Pelto-Kallun haapio oli pohjoisimpana. Kallu itse valvoi, pitäen vahtia.

Pelto-Kalluksi nimittivät naapurit häntä siksi, että hänellä oli tapana muokata koko pihansa perunamaaksi. Muut, tavalliset ihmiset, tyytyivät vähempään. Toiset sanoivat, että nimi oli peritty. — Pelto-Kallun isää jo muka nimitettiin Pelto-Simpkaksi. Oli miten oli. — Pappi huusi häntä nimellä Kalle Simonpoika Peltola.

Pyynti- ja saalistamisintonsa, kateutensa, riidanhaluisuutensa
ja petollisuutensa vuoksi vihasi Pelto-Kallua koko saarikunta.
Sananpartena oli lisäksi, että "jos mikä säilyy varkailta, ei se säily
Pelto-Kallulta".

Pelto-Kallun suvun jäsenillä oli nimittäin erittäin hämärä käsitys omistusoikeudesta.

Pelto-Kallu silmäili merta ja nähtyään, että laivojen tulia ei näy ja toisten verkkohaapioiden tulet ovat kaikki kohtuullisen matkan päässä, hän istui alas haapionsa pohjalle. Hänellä oli vilu. Lämmetäkseen hän keitti ja joi teetä. Sitten häntä alkoi armottomasti nukuttaa ja kun tuuli heikkeni heikkenemistään ja kaikki näytti olevan ympäristössä niinkuin olla pitääkin, oikaisi hän hetkeksi, ainoastaan pariksi minuutiksi itsensä pitkäkseen painolastikivien päälle.

Hän nukkui kokonaan.

Kun hän heräsi, oli kello jo neljännestä vailla kolme ja yö oli jo koko joukon valjennut, näkyivät jo, ei ainoastaan tulet, vaan toiset haapiotkin ja meren pintaa kilometrimäärin.

Hätäisesti nousi Kallu ylös. Hän pelästyi pitkää nukkumistaan. Tuuli oli nyt jo lakannut kokonaan. Ummikas kävi, mutta sangen heikosti. Uteliaisuus saaliin suhteen oli ensimäinen selvä ajatus Kallun herättyä. Hän päätti kokea hiukan, nähdäkseen onko kalaa verkossa. Hän lappoi sisään köyden ja sitten alkoi varovasti vetää ensimäistä verkkoa. Joku harva kala oli siellä ja täällä alipaulan puolella. Kallu laski verkon takaisin. Saalis näytti olevan peräti huono. "Se on ollut tuo kuun riivattu, joka taas on ajanut kalat verkoista", sähähti Kallu hampaistaan itselleen ja antoi köyden mennä. Siinä laskiessaan köyttä mereen hänen silmänsä osuivat erääseen omituiseen rykelmään, joka kuulsi hänen silmiinsä oman sapalyhdyu suunnassa, hiukan oikealla. "Kari on kuin onkin! — Vaan mikä kari?" — Kallu tarkasteli kompassin varassa loistojen suuntia ja päätteli niiden mukaan asemansa ja havaitsi ettei niillä paikoilla pitäisi olla mitään karia. Hän otti luodin ja heitti sen mereen.

Kolmekymmentäseitsemän syltä.

Kolmekymmentäkahdeksan syltä.

Neljäkymmentä syltä.

Neljäkymmentä syltä.

"Ei hitto vie se ole kari! Ja mistäs se tänne olisi karin heittänyt?"

"Pitkä ja matala ja köyry selkä, kuin torpeedovene, mutta ei kulje, eikä siinä ole tulia, eikä savupiippuja, eikä mastoja. Vedenalainen vene? — Ei sekään! — Mikä piru se on?!"

Hän nykäisi housunlahkeesta toveriaan Parran Juonasta ja poikaansa
Anttua ja huusi:

"Nouskaa helkkarin kiireesti ylös! Verkot ajettuvat kiinni siinä paikassa!"

Parran Juonas oli ensiksi ylhäällä.

"No mitä kohti ne sitten ajettuvat? Selvä merihän tässä on joka kantilla."

"Vai selvä meri", sanoi Pelto-Kallu ja viittasi peukalollaan länsiluoteeseen. "Katsohan tarkemmin tuonne päin, niin näet, jos sinulla on silmistäsi apua!"

"Jaa mutt' totta vie on kuin onkin, mutta mikä se sitten on?"

"Mikä on! Siinähän se kysymys onkin!"

Parran Juonas nousi ylös piitalle seisomaan tarkemmin nähdäkseen.

"Eihän vain ole", sanoi hän pitkäveteisesti, "laivanhylky, joka on törmin aikana kääntänyt kölinsä kuivamaan."

"Laivanhylky se ei ole. Ja oli mikä oli, vedetään verkot ja mennään katsomaan. Päivä kohta nousee. Ei tässä enää kalat verkkoihin ui. — Hei Anttu! Ylös ja airot käteen!"

Verkot vedettiin miltei tyhjinä. Siihen ei nyt kuitenkaan ollut aikaa kiinnittää huomiota. Mieli paloi miehillä paremman saaliin perään. Jo verkkoja vedettäessä jouduttiin hiukan lähemmä tuota outoa löytöä, mutta vieläkään ei siitä saatu selvää, mikä se on. Kun viimeinen verkko ja sapalyhty oli saatu veneeseen, tarttui joka mies yht'aikaa ja ääneti airoonsa ja parin kilometrin soutu alkoi.

Pahin pelättävä oli, että toisetkin veneet huomaisivat tämän eriskummaisen homman. Toiset olivat kuitenkin niin paljon etelän ja kaakon puolella — kolme, neljä kilometriä, etteivät ainakaan vielä näyttäneet mitään huomaavan. Perille päästyä nähtiin, että "karin" muodosti noin sata metriä pitkä ja noin kolmekymmentä metriä leveä lautta yhdeksän tuumaa leveitä ja neljä tuumaa paksuja lankkuja, niin paksussa kerroksessa, että kolme miestä sai kävellä sen päällä kuin laivan kannella. Meren käynnissä se vielä hiukan liikkui ja taipuili ja syntyi omituista porinaa ja nurinaa, kun lankut hankasivat yhteen.

"Myrskyn aikana on meri pyyhkäissyt koko kansilastin pois jostain höyrylaivasta — purjelaivoilla ei ole näin suurta kansilastia", oli Parran Juonaan ensi arvelu.

"Tämä on nyt niinkuin minun saaliini", sanoi ärähtäen Pelto-Kallu. "Minäpä tämän löysinkin. On siinä leipää muutamaksi vuodeksi, vaikka ei saisi kalaa nähdäkseenkään, muualla kuin padassa."

Parran Juonas, joka oli vanha, valkopartainen ukonkäryläs, ei virkkanut siihen mitään. Latasi vain piippuaan ja poltteli sitten.

"Katsos pakanaa kun on rouhaissut yhdeksän tuuman lankun poikki, niinkuin tulitikun", sanoi hän savutellen ja viitaten jalallaan erästä murtunutta lankkua.

"Niin no, mitäs se sellainen painon alla on", sanoi Kallu.

"Mutta eiköhän se vanha tapa", saneli Parran Juonas painokkaasti, katsomatta Kalluun, "se vanha tapa ole, että saalis jaetaan, oli se kaloja tai lankkuja."

"Mitäs joutavia sinä puhut? Ja enhän minä niin paha mies ole kuin luulet. Annanhan minä tästä muutaman lankun sinullekin, jos olet hiljaa ja teet kuin käsken."

"Se on nyt sillä tavalla, että meitä on tässä kolme miestä ja haapio. Jos vanhat saaliinjaot paikkansa pitävät, tulee yksi osa sinulle, toinen osa pojallesi, kolmas osa haapiollesi ja neljäs osa minulle."

"Sinulle neljäs osa! Oletko sä ihan hölmö. Vanha mies ja viitsii haastaa tuolla tavalla!"

"No kuka tässä nyt hölmö lie, sinäkö vai minä, arvaa itse. Tästä on maalle ainakin viisitoista kilometriä. Haapioon sopii korkeintaan neljä tusinaa. Se olisi tusina osalle — korkeintaan, sanon sen vielä. Loput jäävät tänne. Eivät ne ole sinun eikä minun. Tästä ei ole enää pitkää aikaa päivän nousuun. Toisetkin huomaavat ja tulevat tänne saaliin jaolle, eivätkä kysy sinulta, enemmän kuin minultakaan, kenenkä lankkuja nämä ovat. Ottavat totta vie osansa, minkä ennättävät ja minkä voivat korjata."

"Käydäänpäs pois istumaan ja juttelemaan. — Sinulla on satamassa iso jahti. Mene sinä Antun kanssa maihin nyt heti. Jättäkää verkot maalle ja tuokaa jahti tänne. Minä jään vahtiin tänne siksi aikaa. Vaikka lakiin mentäisi, niin tavara on minun, niin kauan kuin minä istun sen päällä. Niin minä tässä seilaan kuin oman laivani kannella. Tämä on minun ja tästä minä annan, minkä annan. Minä olen täällä vahdissa ja sinä Antun kanssa seilaat tavaraa maihin, niin kauan kuin piisaa. Saat neljännen osan, jos siihen suostut. No, mitäs sanot! Eikö kelpaa — vai!"

"Jos minun jahtini seilaa näitä maihin, en minä tyydykään siihen neljänteen osaan…"

"Mitä perhanaa! Itsehän äsken pyysit neljättä osaa!"

"Niin, se oli äsken, mutta nyt on jako toinen: Sinulle yksi osa, pojallesi toinen, minulle kolmas ja jahdilleni neljäs osa."

"Sinulle puolet! — Suus kiinni!"

"Pidä sinä leipälaukkuasi pienempänä! Istu täällä vaikka loppuikäsi! Minun jahtini ei nosta koukkuaan ylös sataman pohjasta ilman omaa osaansa. Se on sanottu! — Ja poika! Lähdetään soutamaan maihin. Isäsi jää lankkujaan vahtimaan!"

Parran Juonas nousi.

"No tuohon käteen", sanoi nousten Pelto-Kallu. "Kun sinä tahdot nylkeä minulta pöksyt jaloistani, niin oli menneeksi! Mikäs tässä auttaa! Saat puolet, jos rupeat puulaakiin."

"Niin että kaksi osaa sinulle ja kaksi minulle…"

"Niin — no mitenkäs muuten, kun et sinä vähempään tyydy."

"No kättä päälle sitten ilman vierasmiestä ja pysy sanassas!"

Parran Juonas ja Anttu läksivät soutamaan kotiin. Pelto-Kallu jäi lankkujen vahtiin. Yhden airon hän otti haapiosta ennen sen lähtöä — kaiken varalta — ja eväskontin.

Yksin jäätyään Pelto-Kallu ensi töikseen laittoi itselleen sopivan makuutilan kolmesta lankusta, jotka asetti vierekkäin.

Ei sopinut seisoskella, eikä juuri istuakaan.

Olisivat nimittäin toiset helpommin nähneet tämän "karin".

Hän pani tupakan palamaan ja oikaisi itsensä loikomaan.

Meren loppulaineet kiikuttelivat hänen uivaa saartaan, hänen rikkauttaan ja omaisuuttaan.

Vesi lotisi niin mukavasti lankkuihin jossain alempana.

Hallit parkuivat pohjoisessa olevalla luodolla. Ne olivat jo lopettaneet kalastuksensa nekin ja riitelivät nyt aamun koitossa makuupaikoista ahtaalla letolla. Sieltä kuului yli tyynen meren väliin kuin naurua, väliin kuin lapsen itkua ja naisten laulua tai koiran ulvontaa ja väliin pauhua ja kiljuntaa kuin miesten rantakäräjillä.

Näihin ääniin nukkui Pelto-Kallu.

II.

Kului aikaa, mikä lie kulunutkaan. Kallu näki unta halliparvesta, joka hyökkäsi hänen lauttansa kimppuun. Lienevätkö aikoneet ryöstää lankkuja, vai ottaa itselleen makuupaikan. Kuka niitä ymmärsi! Kosken pauhinalla ne vaan hyökkäsivät luodoltaan Kallun lautalle. Pian kohoili niiden isosilmäisiä päitä joka puolelta. Kallu hätääntyi. Niitä oli niin paljon ja ne katselivat häntä niin hirveillä silmillä, että hän oli menettää tajuntansa. Onneksi hän äkkäsi airon kupeellaan. Kallu tarttui airoon kiinni lapapuolelta ja lyödä mäiskäytti sen tyvellä likimmäistä. Sen kallo meni mäsäksi, mutta samalla muuttui se ihmiseksi, nuoreksi naiseksi, joka kuolevan viimeisellä syyttävällä katseella silmäili Kallua, joka tämän katseen edessä sai pahat omantunnon vaivat ja rupesi vapisemaan.

"Miksi surmasin minä ihmisen!" huokaili Kallu tuskissaan. "Eikö mitenkään sinua enää voida pelastaa?" — "Ei mitenkään", kuiskasi kuoleva ja ummisti silmänsä.

Samassa oli koko halliparvi muuttunut ihmisiksi. Ne huusivat täyttä kurkkua:

"Kuolema murhamiehelle! Kuolema murhamiehelle!"

"Mitenkä me hänet kuoletamme?"

"Hautaamme elävältä", julisti halli, joka oli muuttunut tuomariksi.

Ja lautakunta huusi kuorossa:

"Amen!"

Kallu viskattiin kuoppaan, joka oli kaivettu erään kaukaisen, asumattoman saaren rantahiekkaan.

Aurinko nousee.

Hautaajat alkavat luoda hiekkaa Kallun päälle.

Osa siitä rapisee hänen silmilleen. Niitä alkaa kirvellä.

Nyt on hän jo vyötäisiään myöten hiekassa.

Lapiot kilkkavat pieniin kiviin, joita on hiekassa.

Yhä mätkivät lapiomiehet hiekkaa alas.

Heittäjistä näkyy vain yläosa ruumista haudan reunan yli joka kerta, kun he viskaavat hiekkaa.

Ne tekevät työtään tunnottomasti.

Ei säälin värettä näy niiden kasvoilla.

Lapioivat kuin pellon ojaa.

Voi armottomat itseänne!

Kallun leuka on vielä yläpuolella hiekan.

Hän alkaa puhua:

"Mitä hyötyä teillä on minun hautaamisestani, rakkaat miesparat! Päästäkää minut ylös. Täällä ei ole muita näkemässä. Minulla on kotona tuhat — kolmetuhatta — patiisilankkua. Niistä saatte viisitoistatuhatta markkaa. Sillä saatte talon, tai muuta hyvää. Saatte nuo lankut ottaa, jos päästätte minut. Ei teille siitä tule mitään. Minä vannon ja vakuutan, että menen kaukaisiin vieraisiin maihin, enkä koskaan enään näyttäydy täällä. Olen kuin kuollut ja kuopattu. Lähdettyäni tästä lapioitte tämän kuopan umpeen ja kaikki luulevat minun makaavan siellä. Ei teillä ole mitään hyötyä, jos hautaatte minut, mutta saatte kolmetuhatta lankkua, jos päästätte. Ottakaa talonikin jos tahdotte… Ottakaa rahanikin — niitä on paljon…"

"Mitä se konna haastaa?" kysyi suurin lapiomiehistä ja viskasi alas niin ison lapiollisen hiekkaa, että Kallun pää kokonaan peittyi ja hänen alkoi olla tukala elää. Hän pelkäsi tukehtuvansa, mutta huomasi ilokseen, saatuaan kahmalonsa kasvoilleen, että ohuen hiekkakerroksen läpi virtaa kyllä ilmaa hänen kahmaloonsa ja siitä voi sitä vetää keuhkoihinsa, miten paljon haluaa. "Oo! — Minä elän, — vielä ainakin vähän aikaa!"

Samassa pälkähti hänen päähänsä uusi pelastussuunnitelma:

Hän päätti tämän juuri keksimänsä hengityskeinon varassa jäädäkin, lapiomiesten mentyä, kokonaan elämään ja sopivassa tilaisuudessa poistua täältä terveenä, ei muuta kuin vetää jalkansa koukkuun ylöspäin — oh, sehän käy helposti! — ja sitten varovasti kohottaa päätään, varovaisesti, hyvin varovaisesti, ylöspäin, ettei hiekkakerros tule pään päällä niin paksuksi, ettei enää läpäise ilmaa — ja niin vuorotellen. Se on kuin kiipeämistä.

Hän koukisti jalkansa niin ylös kuin voi. Sitten hän kohotti yläruumistaan. Hiekan paino oli suuri. Ankaralla ponnistuksella sai hän päänsä kohoamaan, mutta liike oli liian raju. Hiekka liikahteli hänen päänsä kohdalla. Sen huomasivat lapiomiehet ja sanoivat:

"Katsos veitikkaa, katsos veitikkaa! Se elää vielä!"

Samassa se suurin lapiomiehistä kohotti sen kauhean teräslapionsa, jonka terä välähti ylhäällä auringon kiillossa kuin piilukirves, ja löi sillä suoraan alas hänen päälakeensa sellaisella iskulla, että hänen päänsä halkesi. Kallu tunsi kuolevansa, mutta onneksi hän heräsi samassa. Hän makasi lautalla selällään, kädet silmillä. Hän oli juuri oikaissut itseään ja lyönyt päälakensa erään lankun särmään.

Iloissaan, että vielä eli ja että se olikin vain unta, kohottautui Kallu istumaan. Aurinko paistoi suoraan hänen kasvoihinsa. Hänen silmiään huikaisi. Hänen päälakeaan kirveli. Vuoroin hieroi häh silmiään ja vuoroin päälakeaan. Hän alkoi tehdä huomioita ympäristössään. Se oli kokonaan muuttunut. Lautan ympärillä oli paljon haapioita ja toisia yhä tuli. Likimmät olivat asettuneet paikoilleen lautan sivuun. Miehet niissä tupakoivat ja juttelivat ja toisinaan ottivat jonkun aironvedon, pitääkseen haapionsa lautan sivussa.

"Mitä helkuttia te täällä teette!", karjasi Kallu, näyttäen hampaitaan.

"Mitä sinä sitten täällä teet", kuului eräästä haapiosta.

"Pitää se olla miehen mieli ahneuden villitsemä", saneli taas joku ivallisesti. "Ei sitä vain kuka hyvänsä tavallinen ihminen jäisi tänne meren keskelle ypöyksinään irtonaiselle lankkulautalle makailemaan. Olispa alkanut tuulla vähän kovemmin ja laine noussut, niin olisi saanut nähdä mitenkä käy."

"Se ei kuulu teille, senkin oinaat! Hautokaa tiehenne täältä joka sorkka!"

"No hyvä mies, ole nyt hiljempaa! Pitihän meidän tulla katsomaan, ettei sinulle mitään pahaa tapahdu. Näethän, että on ruvennut tuulemaan luoteesta. Sinun turvanasi on vain — 'pari lautaa' — niinkuin sanassa sanotaan. Tuuli lienee, että miehissä tässä jo alettaisiin, ennen voi yltyä ja hajottaa sinun lauttasi. Parasta kuin meri ennättää. Tule pois haapioon, miesparka."

Kallu nousi seisomaan, otti aironsa uhkaavasti ylös ja huusi:

"Tästä saa kalloonsa se, joka pistää näppinsä yhteenkään lankkuun! Nämä ovat minun lankkujani! Ettekö näe, että seison omalla lautallani!"

"Toisen puulaakin merkit näissä lankkujen päissä näkyy olevan! Ei näissä Pelto-Kallun puumerkkiä ole yhdessäkään", sanoi eräs likimmäisestä haapiosta, tirkistellen ivallisen tarkasti lankkujen päitä. — "Tämä Kallu kun on lapsesta asti ollut niin huono kirjamies, luulee varmaankin omiksi puumerkeikseen noita punaisia merkkejä, joita on lankkujen päissä. — Ei hyvä mies, tule vain pois tänne haapioon, me ruvetaan tässä tekemään lankkujen kanssa ristillistä tasajakoa."

"Yrittäkääpäs", huusi Kallu, "lakiin ja oikeuteen siitä mennään!"

"Olithan sinä siellä laissa ja oikeudessa jo kaksi kuukautta viime vuonna — niitä härän nahkoja parkitsemassa", kuului jostain kauempaa. — Se oli hirveä loukkaus ja viittaus Kallun epäkunnialliseen entisyyteen. Pari vuotta sitten ajoi syksyllä lumimyrskyssä ja yöllä maalle laiva, joka toi härän vuotia Amerikasta. Moni mies niitä vuotia varasti — jokainen siinä saaressa, mutta kiinni eivät joutuneet muut kuin Kallu, joka yksin annettiin ilmi. — Sanottiin: "Antaa Kallun kärsiä kaikkien puolesta." — Hän joutui syytteeseen ja sai vankeutta kaksi kuukautta.

Kallu tunsi olevansa kuin susien ympäröimänä. Hän tiesi etteivät ne tulisi hänelle armoa antamaan.

Kotisaaresta päin luovi vastatuulta Parran Juonaan jahti. Se oli vielä kaukana. Jumala ties, ennättääkö se edes pelastamaan hänet uimasiltaan. — Tuuli on heikko ja vastainen.

Piirittäjät epäröivät. Kallun vetoaminen lakiin ja oikeuteen tuntui heistä pätevältä. Kukaan ei uskaltanut alkaa "jakoa".

Haapioiden lukumäärä lisääntyi hetki hetkeltä. Pian oli lautan ympärillä kaikki puolisensataa verkkohaapiota. Toinen toisensa jälkeen ne olivat heti, saatuaan verkkonsa vedetyiksi, alkaneet soutaa katsomaan, mikä ihme siellä on, johon muut jo ovat kokoontuneet, laivanraatoko vai ihmisen.

Tupakoitiin ja tehtiin äänekästä pilaa Kallusta ja hänen "laivastaan".

Kallu käveli rauhattomana lautallaan valmiina iskemään airon tyvellä sitä, joka yrittää kajota hänen lankkuihinsa.

Eräs haapio oli jo arveluttavan lähellä. Keula kolkki jo erään puoli irtonaisen lankun ulointa päätä. Kallu pysähtyi kohdalle ja ärjäsi:

"Pysytkö kauempana siitä!…"

"No ei tästä päälle tulla. Saanee noita nyt edes katsella."

"Katsele kauempaa", sanoi Kallu ja lykkäsi airollaan haapiota edemmäksi lautasta. Airon kärki lipsahtikin irti haapion keulapuusta ja sattui keulapiitalla istujan selkään.

"Pysy kauempana lautallas, roisto!" huusi satutettu ja sieppasi aironsa lyöntiasentoon ja hänen toverinsa soutivat haapion rytinällä kiinni lautan kylkeen ja tappelu alkoi. Kallu anteli iskujaan lautaltaan ja toinen haapionsa keulasta. Airot iskivät toisiinsa ja pian halkeili toinen ja pian toinen airon lapa. Sirusia lenteli niistä yltympäri. Kuului huutoa ja naurua.

Pian alkoi muutakin toimintaa.

Vanhemmat miehet yhä juttelivat siitä, etteiköhän sittenkin Kallulla ole oikeus lankkulauttaan, koska hän sen on löytänyt ja seisoo itse sen päällä vahdissa. He epäröivät ja pysyttelivät kauempana — jopa esittelivät poislähtöäkin. "Katsotaan nyt vielä, mitä tästä tulee", tuumivat nuoremmat.

Alkanut tappelu vaikutti kiihdyttävästi joukkoon. Vastakkaisella puolella lauttaa oli eräs nuorten miesten haapio soutanut kiinni lauttaan ja miehet alkoivat ottaa lankkuja haapioonsa. — Kuului huuto:

"Kallu, Kallu! Jo vievät!"

Kallu juoksi airoineen sinne ja sai juuri paraiksi "varkaat" sieltä pois ajetuksi, kun äskeinen tappelutoverinsa kuulutti: "Niin, mitäs me miehet tässä jouten aikaa vietetään! Huvetaan lastaamaan tavaraa itse kukin haapioonsa! Jos tämä Kallu nostaa jutun lankuista, nostan minä jutun murhayrityksestä!" ja alkoi vetää tovereinensa lankkuja haapioonsa.

Tuli tarttui.

"En minä tässä tahdo vähemmälle jäädä kuin toinenkaan", tuumi mies toisensa perään soutaen niin lähelle kuin tungokselta pääsi. Jo syntyi siellä täällä riitaa ja tappelun kahinaa jakajien kesken, sillä jokainen olisi tahtonut olla likinnä.

Kallu riehui airoineen kuin hullu. Kun hän tällä puolen sai roistot loittonemaan, hyökkäilivät ne kiinni muilla puolilla. Hiki päässä juoksenteli hän puolelta toiselle. Joillakin oli keksit mukanaan, ja sieppoilivat niillä lankkuja. Eräs nykäisi keksillään juuri sitä lankkua, jolla Kallu seisoi. Kallu kaatui lankkukasalle ja satutti kyynärpäänsä ja nenänsä. Keksimies sieppasi Kallun kirvonneen airon haapioonsa ja niin oli Kallu nyt sekä haavoitettu että aseeton. Hirveästi sadatellen hän väisteli luisuvia lankkuja ja koetti saada kouraansa merivettä, hautoakseen nenäänsä. Kaikkialta ajettiin hänet pois.

"Tul' pois tänne haapioon, Kallu", sanoi hänen likimmän naapuritalonsa isäntä. "On täällä sinulle tilaa. Mereenhän sinä miesparka muuten joudut."

"Joudun mihin joudun, se ei ole sinun asiasi! Kyllä muistan sinut niinkuin toisetkin, kun tästä maalle päästään", kähisi Kallu.

Lautta harveni harvenemistaan. Yksi kohta keskellä enää kannatti, mutta jo sekin hajosi rytinällä, kun joka taholta vetivät pois lankkuja ja yltyvä merenkäyntikin joudutti lautan hajoamista.

Haapio toisensa jälkeen tuli lastiinsa, nosti purjeensa ja suuntasi hyvää myötäistä kohti kotirantaa, jättäen tilaa toisille myöhemmin tulleille. Joka haapio oli lastissa lankuista. Lisäksi oli jokaisella perässään hinattavana iso lautta samaa tavaraa.

Viimeinen haapio, joka sai vain puoli lastia, tarjosi Kallulle pelastusta. Ylpeänä Kallu sen hylkäsi. Kun ei miestä voitu jättää ihan pelkän veden varaan, jätettiin hänen turvakseen neljä lankkua. Niiden päällä seisoen purjehti Kallu samaan suuntaan kuin toisetkin jos kohta hitaammalla vauhdilla. Ei eläessään ollut Kallu joutunut sellaisen häväistyksen ja nöyryytyksen alaiseksi!

Parran Juonaan jahti lähestyi, mutta onnettoman hitaasti. Purjehtijat kyllä koettivat parastaan, mutta minkä sille teki. Kun ei kulje sen kovemmin, niin ei kulje!

Kallun nykyisen lautan muodostivat kolme pitkää rinnakkaista lankkua, joiden yli poikittain oli neljäs lyhempi, murtuneen lankun pätkä. Viimemainitun päällä seisoi Kallu. Meri huuhteli yli joka aika ja oli hänellä täysi työ pitää lankkuja koossa.

Eväskontin ja hattunsa oli hän menettänyt, hatun jo ensimäisen tappelun aikana ja eväskontin ties milloin. "Hatusta viis, mutta eväskontti olisi poikaa", tuumi Kallu, jolla alkoi olla hirveä nälkä ja vilu.

Airon olivat lähtiessään antaneet takaisin. Se oli hyvään tarpeeseen nyt, hoitaessa lauttaa ja pysytellessä pystyssä tällä kolisevalla ja huojuvalla pohjalla.

Pari kertaa hälinän aikana Kallu oli jo kaulaansa myöten ollut vedessä. Hänelle johtui nyt mieleen kellonsa, mitenkä se jaksaa. Eipä hulluimminkaan. Vähän vettä kuorien välissä, mutta käveli se, niinkuin ainakin. Näytti olevan kymmentä vailla kahdeksan. "No onpa se aika mennyt sukkelaan!"

Tuuli kääntyi jälleen länteen. Onneksi sattui Parran Juonaan "Samuli" olemaan tarpeeksi ylhäällä tuulen päällä ja tuli nyt sieltä puolimyötäistä Kallua kohti. Neljännestunnin perästä "Samuli" kääntyi pamisevin purjein päin tuuleen ja hiljentäen vauhtiaan laski Kallun heikon aluksen "kupeelle". Anttu ja Parran Juonas auttoivat jäykistyneen ja kohmettuneen Kallun "Samulin" kannelle. Sama tehtiin lankuille, joista yksi kuului Kallulle, yksi Antulle, yksi "Samulille" ja yksi Parran Juonaalle. Arvalla ratkaistiin pätkän kohtalo ja arpa lankesi Kallulle. Parran Juonaan sisu kuohui. "Olisinhan tuon haapion lastin joutanut tässä saada minä, niinkuin muutkin", ajatteli hän. Mutta nähtyään Kallun kurjan ja masentuneen tilan, ei hän sanonut mitään.

Kallu kompuroi kajuuttaa kohti, kasvot sinisenä vilusta ja kysyi:

"Onko teillä mitään keitettyä — ruokaa tai juomaa?"

KAKSI TULLITARKASTUSTA.

I.

Suuren salaperäisyytensä vuoksi täytyy tämän kertomuksen aihetta käsitellä varovaisesti. Kaikki nimet, niin tapahtumapaikan kuin henkilöidenkin on väärennettävä tai kokonaan salattava. Molemmilla menettelytavoilla on se yhteinen hyvä puoli, että asianosaisten ei tämän jälkeenkään tarvitse hävetä.

Näyttämönä on korkeavuorinen merensaari, jossa on kaksi kylää. Kylien nimiä, Jumalan kiitos, ei meidän tarvitse väärentää, eikä salata. Käytämme niistä puhuessamme vain niiden haukkumanimiä. Aikojen alusta asti ovat näiden kylien asujamet pysyneet sotajalalla toisiaan vastaan. Ei ainoastaan ihmiset, vaan koiratkin. Tästä riidasta ja vihasta johtuu, että eteläinen kylä nimittää pohjoista kylää Kalkutaksi ja pohjoinen kylä eteläistä kylää Honoluluksi. Edellinen, Kalkutta, on saanut luultavasti nimensä siitä, että siellä on sijainnut, Venäjällä koleran riehuessa, kolerasairaala ja tarkastusasema kaikkia Venäjältä ja saaren ohi Suomeen aikovia laivoja varten. Nimitys Honolulu on nähtävästi lähtenyt pelkästä kateudesta ja kiukusta, sillä sitä emme voi mitenkään selittää, eikä se edes sisällä pisaraakaan leikillisyyttä, kuten oikean haukkumanimen tulisi. Suoraan sanoen: Nimitys Honolulu on pelkkä törkeä haukkumasana!

Kummassakin kylässä on tullivartio. Päävartio on Kalkutassa, jossa myös saaren kirkko sijaitsee.

Päävartiossa palvelee kaksi vartijaa ja päällysmies. Honolulussa vain yksi vartija.

Satama sijaitsee Kalkutassa. Se on hiekkarantainen, pyöreä allas, noin neljäsataa metriä läpimitaten ja yli kolme metriä syvä. Kapea salmi johtaa merelle.

Satama on aina aluksia täynnä, vieraita ja omansaarisia — paitsi talvella, jolloinka omat ovat maalla ja vieraat poissa. Suurimmat kaljaasit omista ovat talvellakin kiinnijäätyneinä, ankkurissa satamassa.

II.

Syyskuussa vuonna yhdeksäntoistasataa ankkuroi maan taakse, Honolulun kohdalle, eräs honolululainen kaljaasi.

Oli kova itämyrsky. Näytti siltä, kuin ankkuriin käynti olisi johtunut siitä. Sillä puolella maata nimittäin oli tapana pitää tuulta itämyrskyillä. Tälläkin kertaa siellä oli ankkurissa, paitsi nyt ankkuroitunut kaljaasi, jo ennestään kaksi isoa höyrylaivaa, yksi sotalaiva ja yksi virolainen perunajahti, jotka eivät kuulu tähän kertomukseen.

Sillä varjolla, että kaljaasin miehistö pääsisi kotiinsa saunaan piti saada tullitarkastus heti. Yksi miehistä lähetettiin siis suorinta tietä yli vuorien Honoluluun. Matkaa oli noin tuhat kaksisataa metriä.

Tullivartija, jota myös odotti lauantaisauna — hänen emäntänsä jo oli käynyt ilmoittamassa, että sauna on valmis — ei ollut oikein halukas lähtemään vaikeaa vuoripolkua länsirannalle. Hän sanoi:

"Menkää Kalkuttaan, siellä kyllä teidät tarkastetaan pyytämättännekin."

"Asia on nyt, hyvä setä, sillä tavalla, että jos me lähdetään purjehtimaan ympäri pohjoispään satamaan, ennättää jo tulla myöhä yö. Sitten ei saisi tullia enää ilman yörahaa ja huomenaamuna täytyisi taas maksaa pyhäraha. Sen lisäksi on tuuli niin kova, ettei satamaan pääsystä senkään vuoksi tulisi mitään, eikä me voitaisi jäädä ilman tullitarkastusta alukseen makaamaan ties kuinka kauaksi. Tule hyvä mies laskemaan meidät, että päästäisiin vielä tänä iltana saunaan!"

"No mikä tässä muukaan auttaa. Ja miksette te voineet tulla tänne kylän eteen — — —!"

"No ymmärtäähän tämän viisivuotias lapsikin, että vaikka me olisi purjehdittukin tähän kylän eteen, että lentämälläkö sinä olisit alukseen tullut!"

"Kovahan tuo taitaa olla tuuli, koska uunikin noin humisee ja saarnista näkyy olevan tippunut oksia pihalle. Kovahan tuo näkyy olevan tuuli. Taitaa olla myrsky. Mitenkä te pääsitte Virosta lähtemään ja tulemaan tällaisella ilmalla?"

"Leipä käskee ja vaate vaatii! Talo köyhä ja lapset pienet! Täytyy yrittää kaikilla ilmoilla."

Keskustelun aikana oli tullivartija saanut itsensä lähtökuntoon.

III.

Sillä aikaa olivat alukseen jääneet miehet soutaneet jaalalla maihin kolmekin kertaa, tuoden mukanaan joka kerralla isompia ja pienempiä esineitä, sellaisia, joita ei oikein voinut näyttää tullimiehelle.

Kaljaasi huojui saaren, eli 'maan' ympäri käyvässä ummikkaassa ankkuriinsa vangittuna parin sadan metrin päässä rannasta, eräässä lahdessa.

Pian oli tullivartija hakijansa kanssa rannalla. Hänen vanha merimiehensilmänsä kiintyi heti kahteen seikkaan: Ensiksi, kaljaasin ankkurin, ketju riippui jyrkästi alas keulasta, joka merkitsi, että sitä oli laskettu vain vähän; toiseksi, aluksen peräpurje, pohjareivissä, oli ylhäällä. Nämä kaksi merkkiä herättivät tullimiehessä eräitä epäilyksiä. Hänen mielikuvituksessaan risteili kymmeniä kysymyksiä. Niistä valikoi hän yhden, jonka sinkautti hakijalleen: "Ankkuroiminen näyttää olevan toimitettu hyvin lyhyeksi ajaksi?"

"Niin — no — eihän se ankkuri mikään ijankaikkinen pohjassaolija olekaan. — Yhden kerran siellä, toisen kerran täällä. — Aina asiain mukaan."

Pian oltiin aluksen kannella. Tarkastus ei kestänyt kauan. Tullivartija: "Tyhjänä Virosta?" Laivuri: "Tyhjänä. Painolastissa." Varmuuden vuoksi kuitenkin tullimies tarkasti lähemmin laivan joka paikan. Mitään epäilyttävää ei löytynyt. Laivuri tarjosi tupakan. Seisottiin kannella ja tupakoitiin. Pitkään aikaan ei vaihdettu sanaakaan.

"Purjeet käärimättä ja peräpurje ylhäällä?" sanoi lopulta tullimies.

"No — jätettiin käärimättä, ettet epäilisi niihin mitään käärityn", sanoi laivuri, tekeytyen leikilliseksi ja nauraen. Sydämessään hän kirosi ja sanoi vartijalle: "Menisit nyt jo matkaasi, kun olet nuuskimisesi nuuskinut, että tässä paremmat ihmiset pääsisivät jatkamaan matkaansa." Sitten hän lisäsi ääneen, kun näki, että tullimies sittenkin epäilee jotain itseltään salattavan: "Ja suoraan sanoen, kyllähän tässä miehissä vähän sitäkin tuumittiin, että jos purjehdittaisiin vielä satamaan, yhtä mittaa. Taitaa tuo tuuli vetää etelään ja ehkä länteenkin. Se on jo vähän heittänyt. Taitaapa jo satamaankin päästä. Jos vahtimestarille sopii, niin mennään yhtä matkaa…"

Se oli suomeksi että "mene nyt jo maihin!"

"Kiitos vaan! Kyllä minun on mukavampi mennä tästä yli maan, samaa tietä mitä tulinkin."

Jolla otettiin kupeelle. Yksi miehistä laskeutui siihen ja sitten tullimies ja niin soudettiin hänet jälleen maalle.

Tullimies jäi rantakalliolle katselemaan kaljaasin lähtöä.

Jolla palasi laivalle, mutta laivan lähdöstä ei näyttänyt tulevan mitään. Vokka vedettiin ylös, mutta siihen supistuivat lähtöpuuhat. Miehet hävisivät kannelta kajuuttaan.

Kului niin runsas neljännestunti. Tullimies älysi, että miehet laivassa näkevät hänen yhä seisovan rantakalliolla ja odottavat hänen häviämistään. "Tapahtukoon tahtonne, vekkulit", saneli itsekseen tullimies ja alkoi kiivetä kalliota ylös, kadoten metsään. Toista tietä hän kuitenkin mitä kiireimmin palasi rantaan ja kätkeytyi louhikkoon, josta oli sopiva tirkistellä kivien välistä. Hänellä oli näköpiirissään koko lahti, mutta itse hän oli täydellisesti näkymättömissä. Sieltä väijypaikastaan hän näki, kuinka jolla souti maista kaljaasiin päin, kaksi miestä sisässä. Olivat siis ennättäneet jo käydä maissa.

Kupeelle päästyä nostettiin jollasta kaljaasiin neljä isonpuoleista esinettä ja useita pienempiä. Pari kertaa vielä kävi jolla maissa. Tullimies oli vähällä joutua ilmi, sillä yksi miehien kätköistä oli hänen edessään, samassa louhikossa. Jollaan vietiin siitä kolme isohkoa astiaa.

Asia oli selvä. "Minua on koetettu vetää nenästä", sähisi tullimies itsekseen, "mutta katsokaa oinaat, kuka viimeksi nauraa!"

Jolla sousi jälleen kaljaasille. Astiat hilattiin taljoilla kannelle ja siitä ruomaan. Sitten nostettiin jollakin kannelle. Ankkurikela alkoi kilkattaa. Yksi miehistä oli peräsimessä, kaksi kelasi ankkuria. Pian oli alus irti. Muutkin purjeet vedettiin ylös ja tiukattiin tuuleen. Alus kääntyi ja otti suunnan pohjoiseen, pitkin maan läntistä sivua.

IV.

Aluksen miehistö oli sangen toivorikkaalla mielellä. He uskoivat, että pahin on nyt ohi. "Ensin näytti, kuin tullimies olisi epäillyt jotain: kyseli joutavia ja jäipä rannalle vielä töllistelemään. Lähti kuitenkin lopulta laputtamaan kotiinsa, jossa nyt parhaillaan ottanee lauantailöylyjä kaikessa rauhassa." Se oli miesten keskustelujen sisältö hiedan purjehtiessaan hyvää vauhtia ja sangen rattoisalla mielellä satamaa kohti, johon, saaren pohjoispään ympäri, ankkuripaikalta oli matkaa yli kymmenen kilometriä.

Tullimies, nähtyään kaiken, ei mennytkään kotiinsa, vaan suoraa päätä Kalkuttaan, johon siitä paikasta oli maisin noin kuusi ja puoli kilometriä.

Kun Honolulusta Kalkuttaan ei ollut puhelinta, oli hänen itsensä mentävä viemään sanaa. Että hän ennättäisi sinne ennen kaljaasia, ja se oli ihan välttämätöntä, muuten hän joutuu loppuiäkseen noiden lurjusten naurettavaksi, oli hänen juostava, missä se suinkin kävi päinsä.

Kun hän laskeutui alas vuoren rinnettä, jonka juurella satama oli, oli hänen ilonsa suuri, kun kysymyksessä olevaa kaljaasia, nimeltä Merenneito , ei vielä satamassa ollutkaan. — "Ellei se pakana purjehtisikin suoraa päätä johonkin Suomen mantereelle", päivitteli tullimies.

Kim hän pääsi alas sataman rantahiekalle, oli jo iltahämärä. Kalkutan taloista loistivat jo tulet. Saunoista löyhki löylyn ja vihtojen tuoksu.

Tullipäällysmies oli juuri tullut saunasta ja joi teetä, kun Honolulun vartija hikisenä, väsyneenä ja sääret sinelmillä kompastuksista, läähättäen tuli sisään ja sai vaivaloisesti sanotuksi:

" Merenneito on tulossa satamaan ja luulen sillä olevan kieltotavaraa — paljonkin, ainakin pari kolme jollan lastia."

Sitten hän kertoi kaiken, mitä asiasta tiesi, mitä oli nähnyt ja mitä itse arveli.

"Jaaha. — Jaaha. — Jassoo. — Milloin se Merenneito läksi sieltä
Lounatlahdesta?"

"Samalla kertaa kuin minäkin. Juoksin suurimman osan matkaa ja ennätin ennen Merenneitoa tänne, mutta luulen olevan vähän kiireen mennä satamaan sitä vastaan ottamaan."

"Jaaha. — Jassoo. Kyllä sitten on kiire. Mennään vain tarkastamaan.
Ehkä te tulette mukaan?"

"Ei se taida olla oikein soveliasta. Ehkä se tepsii miehiin paremmin, jos kapteeni menee tämän kylän vartijain kanssa ikäänkuin omasta aloitteestaan. Olisi parempi, ettei minun täällä käynnistäni kukaan saisi tietää. Ne ovat saman kylän miehiä… Naapurisopu — — hm — Kapteeni ymmärtää —. Olisi ilkeää, jos ne tietäisivät, että minä olen heitä urkkinut ja antanut ilmi. Olisi parempi, jos minä saisin mennä kotiin…"

"Jaaha. — Menkää vain. Ehkä on parempi, että minä toimin ikäänkuin omasta aloitteestani. Menkää vain. Menkää vain."

Honolulun vartija, miesparka, jonka halu oli palvella kahta herraa, tullia ja — salakuljettajia, palasi kotiinsa, johon saapui sangen vaivaloisen pimeässä kiipeilyn perästä.

V.

Pian oli Kalkutan tullivartiosto, päällysmies ja kaksi vartijaa, pienellä haapiollaan vesillä. Vartijat soutivat ja päällysmies istui perässä. Satamassa oli tungos, niinkuin pitkien myrskyjen aikana tavallisesti. Ainoastaan sataman suupuolella oli vähän enemmän aukeaa. Sen aukean läheisyydessä väijyili tullimiesten haapio. He olivat varmoja siitä, että niinkin iso alus kuin "Merenneito" ei voi eikä uskalla pimeässä ankkuroida muualle, kuin niille tienoin.

Tuuli oli ankara.

Kymmenien ankkurissa olevien alusten takiloista, harjustimista ja muista köysistä kuului alituinen vihellys. Useista vieraiden alusten kajuutoista näkyi tuli. Kajuutan savutorvista nousi vähän kipunoita ilmaan, lentäen hetken myrskytuulen mukana ja sammuen. Miehet keittivät tai paistoivat iltastaan.

Sataman suulla oli korkea aallonmurtaja. Sen päässä oli kolmivärinen johtoloisto.

Kauan saivat tullivartijat odottaa. Hetken he jo luulivat, että Honolulun vartijan otaksumiset olivat johtaneet heidät harhaan. Lopulta tuli näkyviin kuohujen takaa purjelaivan sivutulet, valkea ja vihreä. Vuoroin katosi alus tulineen laineiden väliin ja vuoroin taas kohosi entistä korkeammalle. Pian sivuutti se vaarallisimman kohdan, sataman ahtaan portin, jossa ajoittain käy voimakas virta ulospäin ja laineet kaatuvat vastavirtaan terävinä. Päästäkseen onnellisesti siitä läpi, on pidettävä paljon purjeita, mutta tällä hetkellä sitä ei uskallettu tehdä, kun satamassa oli tungos. Oli lähestyttävä mahdollisimman hiljaa, josta taas voi olla seurauksena, että jos virta sattuu hyökkäämään vastaan ja laineet sattuvat pahimmin kaatamaan, voi alus lakata tottelemasta peräsintään, kääntyä syrjittäin ja ajettua kiinni portin jommalle kummalle puolelle.

"Merenneito" ajoi täysissä purjeissa, tosin reivatuissa, aina sataman suulle. Siinä vasta laskeutui isopurje alas. Vauhdin vielä tuskin yhtään ennätettyä hiljetä kaadettiin sen molemmat ankkurit täydessä myötäisessä yhtaikaa alas ja hirveällä rytinällä molemmat ketjut päätään myöten ankkurin jälkeen. Vastahakoisesti ja ketjujen naukuessa lyysseissään pysähtyi alus.

Tullimiehet sousivat kupeelle.

Vaikka olikin pimeä, tunsi "Merenneidon" laivuri hyvin tuon pienen harmaaksi maalatun haapion ja sen kolme miestä. Purkaakseen harmiaan, kiukkuaan ja pettymystään ja ylpeyttään, hän kuitenkin ärjäsi:

"Kuka siellä f"

"Tulli. — Hyvää iltaa!"

"Jumal'antakoon. — Meillä on tullitarkastus jo ollut Lounatlahdessa."

"Minulla on oikeus tarkastaa laiva niin usein kuin itse hyväkseni näen.
En minä kysy sinulta, saanko minä ja milloin tarkastaa sinun alustasi."

Tullimiehet nousivat kannelle.

Luukut avattiin. Vartija lyhdyn kanssa laskeutui ruomaan.

"Mitä noissa astioissa on tuolla ruomassa ja mitä on tuossa säkissä ja mitä noissa pulloissa?" kyseli tullipäällysmies laivurilta.

"Ota itse selvä, kun sitä varten kehuit tulleesi ja kun siitä saat palkkasikin. En minä kuulu sinun piskeihisi! Komenna omiasi!"

"Jassoo, sinä olet humalassa!"

Sittemmin eivät tullimiehet laivurilta mitään kyselleetkään. He puhelivat vain keskenään ja huomasivat, että pulloissa on pirtua, pienissä tammisissa tynnyreissä, niinkuin he silloin vielä luulivat, viinaa ja sälössä tuoreita vasikan ja lehmän vuotia. Kaikki kieltotavaraa, ensinmainitut, nestemäiset aineet, ihmisten terveyden suojelemiseksi ja viimemainitut eläinten. Pelättiin nimittäin vuotien mukana tulevan Venäjältä eläintauteja. Siksi niiden tuonti oli kiellettyä.

Tavarat nostettiin kannelle.

Tullipäällysmies läksi laivurin kanssa kajuuttaan "selvittämään papereita."

Kajuuttaan päästyä laivuri otti esille pullon parasta rommia ja selvitys alkoi. Se kesti vain noin puoli tuntia.

Ulkoilmaan päästyä oli tullipäällysmies sangen armollinen ja peräti hyvällä tuulella. Hän julisti:

"Kun tämä 'Merenneidon' laivuri ja omistaja on köyhä mies, monen alaikäisen lapsen isä ja paljon vastoinkäymisiä kärsinyt — muun muassa vasta viime talvena istunut kuusi kuukautta vedellä ja leivällä salakuljetuksesta ja tulliviranomaisten pahoinpitelystä ja koska — jos minä tästä pienestä seikasta, mikä tässä tänä iltana on ilmaantunut, tästä peräti vähäpätöisestä, sanoisinko erehdyksestä — ja kukapa meistä ei joskus erehtyisi! — nostaisin kanteen, olisi se hänelle samaa kuin taloudellinen tuho ja lisäksi, kun tämä laivuri nykyään vielä on kansalaisluottamusta nauttimaton mies, olisi puhdasta korkean oikeuden pilkkaamista raahata hänenlaisensa mies oikeussaliin. Näistä kaikista ja monista muista syistä olen minä oikeaksi harkinnut olla nostamatta tästä mitään kannetta, jos tämä laivuri tässä paikalla olevien tulliviranomaisten saapuvilla ollessa lupaa ja vakuuttaa, ettei hän vastedes enää anna aihetta moitteisiin tässä suhteessa."

"Koetetaan, koetetaan", sanoi siihen väliin laivuri.

— "niin annamme me paikalla olevat tulliviranomaiset hänelle tällä kertaa jutun anteeksi. Kuitenkin on meidän tulliviranomaisten myös puolestamme vaiettava, ettei tämä tämäniltainen tapaus tulisi kylän ja muiden syrjäisten korviin. Kun taas vaitiolon säilyttäminen kysyy jonkunverran moraalisten voimien kulutusta ja kun kaikki, mikä kuluttaa moraalisia tai fyysillisiä tai henkisiä voimia, on työtä ja kaikesta työstä on saatava korvaus eli niin sanottu palkka, olen minä harkinnut oikeaksi ja kohtuulliseksi, että molemmat tullivartijat saavat viisi pulloa pirtua mieheen ja samoin kaksi vasikannahkaa. Muut nahat, voimassaolevain lakien ja asetusten mukaan ovat heti tulella poltettavat ja tähteenä olevat väkijuomat kaadettavat mereen tässä minun silmieni alla. Pyydän vartijain käymään heti toimeen."

Pullot lyötiin rikki ja neste valutettiin mereen. Kun ne pienet tammitynnyrit avattiin, havaittiin niidenkin sisältävän pirtua. Se laskettiin mereen niistä niinkuin pulloistakin. Ne pullot, jotka olivat eroitetut vartijoille korvaukseksi eli niinsanotuksi palkaksi "vaikenemiseen kulutettavasta fyysillisestä, henkisestä ja moraalisesta voimasta", laskettiin varovaisesti haapioon.

Tyhjät tammitynnyrit laskettiin jälleen ruomaan, mistä ne olivat otetutkin — hyvä järjestyksen pito tarkastuspaikalla vaati sen. Vuotia sisältävä säkki viskattiin tullimiesten haapioon, johon laskeutuivat myös tullimiehet itsekin, alkaen soutaa sataman itärannalle. Siellä he pulloineen ja nahkoineen nousivat läheiseen metsikköön ja tekivät sinne valtavan rovion vuotien polttamista varten. Ennen sitä valikoitiin vartijoille tulevat vuodat ja jätettiin ne haapioon.

Tuoreiden vuotien palo pitkistyi yli odotusten. Ensin oli aikomus heti nahkojen muututtua vaarattomaksi tuhaksi lähteä päällysmiehen kotiin nauttimaan meren runsaista antimista, mutta kun oli asiasta vaihdettu ensin eriäviä ja sitten yhteenkäypiä mielipiteitä, havaittiin, että toimitus on suoritettava, kotihäiriön välttämiseksi, loppuun asti täällä metsässä, ikihonkien humistessa, meren sihistessä, pauhatessa ja mylviessä ja nuotion ritistessä ja loimutessa tässä kallion syvennyksessä, tuulilta suojatussa paikassa, joka olisi ollut miltei täydellinen luola, ellei se olisi ollut päältä avonainen. Pullot otettiin siis esille ja iloinen, toverillinen juominki alkoi. — Puolen tunnin kuluttua joi kapteeni veljenmaljat alaistensa kanssa, Jumala ties, monennenko kerran, pitäen samalla puheen lakiteoksesta, jonka hän oli viime kaupunkimatkallaan ostanut ja joka tietysti ei ollut nyt mukana, mutta tuli mainituksi, puhuttaessa vuotain kuluttamisesta tulella lain ja säädösten määräämässä järjestyksessä. Pitkästä, valituin sanoin lausutusta maljapuheesta lainaamme tähän vain muutamia rivejä:

— — "Sillä se on ase — ase, jolla — sopii — kyntää, kyntää vakoja — vakoja — vakoja — niin syviä — jotka eivät umpeennu — umpeennu ainakaan — — yhden miespolven — eläessä. Ei minun — minun ole sallittu enää suinkaan moniakaan — vuosia — vuosia… — Ihmiselämä, ihmiselämä on lyhyt — luulen, että — öhöm — etten itse tule sillä kyntämään. — Perilliseni — perilliseni — —"

Päällysmies vaipui maahan ja nukkui.

VI.

Kun pieneen, noin neljäsataa metriä leveään ja noin kolme metriä syvään satamaan kaadettiin niinkin suuri pirtumäärä, muuttui pintavesi tietysti viinaksi. Meriveden suolaisuus kuului lisänneen vain tuon uuden viinalajin tehoisuutta ja nautittavuutta.

Tämä viina kerääntyi erääseen lammikkoon, sillä puolella satamaa, jonne laineet kävivät. Hiekkarannalla oli pengermä. Noin joka kymmenes laine kävi sen yli, muodostaen sinne lammikon. Näin joutui viina talteen, ennenkuin oli ennättänyt levitä ja laimeta kaiken maailman meriin.

Kulki siitä ohi pari miestä, jotka nousevan kuun valossa tahtoivat silmätä satamassa olevia aluksiaan, tapaavatko ne yhteen toisten kanssa, kun tuuli oli hiukan kääntynyt ja yhä kääntyi, sekoittaen satamassa alkuperäisen ankkurijärjestyksen.

Jostain tuli viinan haju. He seurasivat tämän hajun opastusta ja saapuivat sillä tavalla mainitun lammikon luokse. He eivät voineet käsittää, mistä lammikkoon oli viinaa tullut, mutta sen he kyllä käsittivät, ettei meri saa jatkuvasti käydä yli penkereen. He loivat käsineen ja jalkoineen hiekkaa korkeammaksi penkereeksi, että se väliaikaisesti suojeli viinalammikon.

Sitten he maistoivat sitä viinaa.

Se oli mitä parhainta tavaraa.

He menivät kiireesti kotiinsa, johon oli matkaa parisataa metriä, hakemaan lapioita — kiittääkseen penkereen täysin luotettavaksi — ja juoma-astioita.

Kylän rannassa he tapasivat muutamia luotettavia ystäviään, joille kuiskasivat salaisuutensa. Näillä oli taas kullakin ikä- ja luottotoverinsa, jonka kutsui mukaan pitoihin, ja niin edespäin, läpi kylän.

Pian olivat kylän kaikki miehet särpimässä merivettä, joka jollain salaperäsellä tavalla oli muuttunut viinaksi. Kellä oli ämpäri, kellä viskain, kellä vanha kivivati, lautanen, muki ja mikä milläkin. Ne, joilla ei ollut mitään astiaa, kävivät vatsalleen lammikon reunalle ja joivat suoraan siitä. Ämpärimiehet taas muodostivat pieniä ryhmiä ja seuroja, jotka siirtyivät vähän syrjemmä, metsän reunaan, jossa ämpäri kiersi miehestä mieheen. Ämpäriä käytiin aina täyttämässä, milloin tyhjeni — ja se tapahtui monta kertaa sinä yönä.

Myöskin kerääntyi siihen muutamia kymmeniä hyljekoiria, jotka iloisesti silmiään vilkutellen latkivat mukavaa nestettä. — Tunnettua on, että hyljekoirat tappelevat hurjasti selväpäisinä ollessaan. Sen sijaan lienee vähemmän tunnettua, kuinka ystävällisiksi ja hempeämielisiksi ne muuttuvat humalluttuaan.

Perästä päin huhuttiin, että siellä olisi ollut pari lehmääkin, jotka sieniretkellään olivat myöhästyneet metsään ja nyt iltapimeällä vasta palasivat kotiinpäin, joutuivat lammikolle, rupesivat siitä juomaan, humaltuivat ja nukahtivat hiekalle, josta löydettiin aamulla. Tämä tietysti ei voinut olla totta. Pitkän aikaa kiisteltiin ja riideltiin Kalkutassa, mistä kummasta tuollainen häväistysjuttu olisi saanut alkunsa. Se tietysti ei voinut muuta olla, kuin Honolulun tullimiehen levittämä parjausjuttu — niitä levisi sinä syksynä toinen toistaan kummempia — kostoksi siitä, että hänet jätettiin kokonaan osattomaksi saaliin jaossa, vaikka hänhän se oikeastaan hommasi koko saaliin ilmi. "Kiittämättömyys on maailman palkka" toteutui tässäkin.

Korkealle noussut kuu hymyili alas maan päälle, nähdessään lastensa onnen. Mutta toisilla silmillä katseli rannalla ja läheisessä metsässä makaavaa joukkoa kirkkoon menevät naiset seuraavana aurinkoisena sunnuntaiaamuna. Sinä sunnuntaina ei kirkossa ollutkaan muita miehiä kuin pappi. Kaikki muut olivat hairahtuneet synnin teille. Eileniltaisen viinalammikon lähimmässä ympäristössä makasivat sikin sokin saarikunnan lukkari, suntio, kaikki kirkkoneuvoston jäsenet, puhumattakaan tavallisista maallikoista. Siellä makasi myös parikymmentä koiraa.

Kirkkoon vaeltava naisväki kulki äänettömänä. Häpeä oli yhteinen. Joka talosta oli mies tai kaksi ollut osallisena öiseen juopotteluun. Kukaan ei voinut siis juoruta muista, eikä kehua omia miehiään tai poikiaan. Kaikkien yhteisen ajatuksen lie kuitenkin julkaissut lukkarin emäntä, tuumiessaan kirkonportilla toisille ja viitatessaan rantaan:

"Taisivat kerrankin saada tarpeekseen."

Papinkello alkoi soida. Suntion emäntä siellä toimitti palvelusta miehensä puolesta. Naiset astuivat sisään Herran huoneeseen.

LAIVARIKKO.

Oli kuuma kesäkuun aamu. Hailin kutuaika oli parhaimmillaan. Haapiot olivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa kaikki — niin verkko- kuin nuottamiehetkin. Kateuteen ei ollut kellään syytä, koska kaikkia oli onnistanut yhtä hyvin. Iloon ei myöskään ollut syytä, koska kukaan ei ollut jäänyt ilman.

Naiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miehet seisoivat puolikaareen asti veteen kahlautuneina, jaloissaan hyvin rasvatut saappaat, selkä kumarassa, pidellen molemmin käsin sangoista kalakoreja, joita vuoroin painoivat upoksiin ja taas nostivat ylös, jolloinka helmeilevä merivesi vuoti ulos korin rei'istä ja hailit tulivat kerta kerralta aina puhtaammiksi ja puhtaammiksi. Hopealle hohtavissa kaloissa välkkyi auringon paisteessa vaalean sinipunervaa, smaragdinvihreää, sinistä ja kultaa aina sen mukaan, missä asennossa kala auringon säteissä sattui olemaan. Puhtaat kalat vietiin samassa korissa valkaman yläreunassa olevaan ranta-aittaan ja suolattiin.

Vanhat taatit seisoivat haapioiden luona katsellen nuorempien ahertamista ja tupakoiden.

Vanhat mummot toivat kahvia työväelle.

Purjeet olivat vedetyt kuivamaan. Lähes kilometrin pituinen kalaranta oli yhtenä purjemetsänä. Ruokkijat istuivat purjeiden muodostamassa varjossa. Siinä oli viileämpi.

Koirat seisoivat vedessä. Ne koettivat saada suuhunsa kaloja, joita oli päässyt tippumaan ulos huuhtelukoreista. Usein työnsivät päänsä korvia myöten veteen. Jos kuono ei sittenkään ylettänyt kalaan, koettivat ne käpälällään onkia sitä ylös. Se keino oli hyvä! Oli kala sitten syvemmälläkin tai telain alla, sai sen käpälällä niin mukavasti nostetuksi veden pintaan, josta sopi kaapata sen suuhunsa!

Ranta haisi kalalle ja tervalle.

Huuhtelukoreista valui veden mukana kalanrasvaa, joka kiiltävänä kuorena peitti meren pintaa rannasta ulospäin kilometrittäin. Heikko läntinen tuuli, joka sai muualla meren pinnan väreilemään, ei pystynyt noihin rasvalla siveltyihin kohtiin.

Pitkin rantaa kuului tyytyväisten ja kylläisten ihmisten iloista pakinaa ja naurua, huuhtelukoreista virtaavan veden solinaa ja satojen lokkien huutoa. Ne olivat kerääntyneet syömään suljuja, kalojen sisälmyksiä, joita pikkupojat soutivat ulos merelle. "Kii lok lok lok lok! Kii lok lok lok lok…" kuului koko aamun lokkien laulu.

Välistä sattui kaksi koiraa erehdyksessä onkimaan samaa kalaa. Siitäkös metakka syntyi! Vesi kuohui ja loiskui koirien hyökätessä toistensa kimppuun. Hampaat kalahtelivat yhteen. Haukkuminen, murina ja ulvominen kaiutti vuoria ja taloja. Heikompi perääntyi, ankarasti taistellen, painiskellen ja iskien, yhä syvemmälle veteen. Lopulta se uikuttaen pakeni uimalla. Vielä parinkymmenen metrin päästä se käänsi leimuavan katseensa maalle päin ja irvisti voittajalle, joka oli jälleen syventynyt onkimiseensa.

Vuorten huippujen ohi lensi tuulen mukana silloin tällöin ohut sumuhattara. Vähitellen ne tihenivät. Hetken perästä olivat vuorten ylemmät osat kokonaan läpinäkymättömän sumun sisässä. Aurinko heloitti punaisena pyörylänä läpi sumuverhon. Ilma muuttui viileäksi. Pohjoisesta alkoi kuulua melkein yhtämittaista höyrylaivan huutoa. Se jatkui lähes tunnin, eikä vieläkään keskeytynyt.

Sumu tiheni tihenemistään. Aurinkoa ei näkynyt enää ensinkään. Kaikki muuttui kosteaksi. Purjeet olivat käärittävät, öljyvaatteita tuotiin kalanruokkijoille ja huuhtelijoille.

Äkkiä alkoi rannassa levitä eräs salaperäinen huhu. Sen vaikutukset ilmenivät kummallisena toimintana.

Siellä ja täällä miehet jättivät huuhtelukorinsa, veivät haapioon eväskontin, nuoraa, kirveen ja keksejä ja läksivät soutamaan pohjoista kohti. Yksi ja toinen haapio hävisi sumuun.

Kuiskailtiin, että jossain pohjoisessa, luultavasti Itäkalliossa, on joku iso lastikas höyrylaiva ajanut sumussa kiinni.

Laiva oli varmasti ulkoa tuleva ja oli siinä kukaties kuinkakin kallis lasti, luultavasti kahvia, teetä, riisiä, hajuvesiä, viinejä, rusinoita tai muuta hyvää. — Niin arveltiin haapioissa, jotka soutivat laivan huutoa kohti.

Kolmen neljännestunnin kuluttua ei rannassa ollut enää ainoatakaan merelle kykenevää haapiota.

Liiva-Simo, joka tahtoi hyötyä enimmän, souti väkineen satamassa ankkurissa olevaan jahtiinsa. Heti alettiin siellä kilkuttaa ankkuria ylös ja nostaa purjeita. Haapiot, soutajina naisia, asettuivat keulan eteen, valmiina hinaamaan, sillä tuuli oli peräti heikko. Haapioiden hinaamana ja kahden ison airon lieruttamana ei jahti saavuttanut toisia. Päinvastoin hävisivät edestä päin sumuun kaikki muut haapiot, paitsi hinaajat. Yksin valui Liiva-Simon jahti sakean sumun sisässä salaperäistä päämääräänsä kohti. Yhteen aikaan oli tuulta niin paljon, että haapiot voitiin kiinnittää jahdin perälle, hinattaviksi.

Joku naisista arveli:

"Entä jos siellä ei olekaan mitään laivarikkoa."

Vähän ajan perästä, synkän ja uneliaan vaitiolon jälkeen, sanoi itse
Liiva-Simo:

"Ei ole laivarikkoa! No mikäs se sitte olisi, jos ei laivarikko? Vai luulettekos te, että se vaan huvikseen siellä noin huutaa? Akat ne ovat aina akkoja! Ei muka olisikaan laivarikkoa! Näkeehän sen jo siitäkin, että jotainhan siellä täytyy olla, kun eivät ensimäiset haapiot vieläkään tule takaisin. Kyllä ne jo ovat ennättäneet sinne ja lastaavat tavaraa haapioonsa. Ruvetaanpas tässä mekin laittamaan kuntoon kaikkea. Ottakaa kansiluukut auki ja menkää pari miestä alas ruomaan järjestämään tilaa tavaralle. Kohta tässä ollaan perillä. Huuto kuuluu jo läheltä."

Miehet, joita käsky koski, olivat Liiva-Simon kaksi vävyä. Aluksessa oli lisäksi hänen täysi-ikäinen poikansa, kaksi naimisissa olevaa tytärtään ja yksi miniä, kaikkiaan seitsemän henkeä.

Ennenkuin miehet läksivät alas, ottivat he leikillään puheeksi saaliinjaon.

Vanhin vävyistä sanoi, että: "Mitenkäs sen saaliin jaon kanssa on? Siitä olisi tässä kaikkein ensiksi sovittava." — Mutta Liiva-Simopa ei ollutkaan leikkituulella. Hänen mielensä oli muutenkin jännityksessä ja kun tuossa saaliinjakokysymyksessä hänestä näytti piilevän karkea sala-iva, suuttui hän silmittömästi. Tavallisissa oloissa hänen turpea, perunamainen nenänsä ja poskipäänsä olivat tummanpunaiset, mutta nyt muuttuivat ne sinertäviksi.

"Teillä on iteekullakin se osa, minkä minä annan!" ärjäisi hän.

"No, no — ennättäähän tuon nyt — saaliin jakaa ja kuluttaa", sanoi vävy ja ryhtyi työhön.

Pian kuului ruomasta painolastikivien jytinää, kettinkien kilinää ja lankkujen ja tyhjien sillitynnyrien kolinaa, kun siellä järjestettiin tilaa tulevalle laivarikkotavaralle.

Naiset painuivat kannelta kajuuttaan, missä sytyttivät tulen kamiinaan ja alkoivat keittää teetä.

Liiva-Simo istui yksin kannella perää pitämässä. Jahdin keula oli suunnattu pohjoiseen, puoli piirua länteen. Jahti kulki sivutuulta, kolmen solmun nopeudella. Vienoinen väre lopotteli ja loiskahteli ylälaitaan. Joskus tuli isompikin laine, jolloinka jahti hiukan nytkähti. Kahveli jurnutteli mastoa vastaan ja reivinauhat napsuttelivat purjetta.

Liiva-Simolla oli ikää jo neljäkahdeksattakymmentä vuotta. Pitkän elämänsä aikana oli hän kokenut monenlaisia vaiheita. Taikka oikeastaan oli hänen elämäntarinansa peräti yksitoikkoinen: siinä oli vain varkauksia, salakuljetuksia, laivarikkorosvouksia ja silloin tällöin vieläkin yksitoikkoisempaa: talven vietto lääninvankilassa. Kun hän viimeksi sieltä tuli ja kun hänen naapurinsa ja kylänmiehensä ivalla kysyivät, montako tiiltä hänen koppinsa seinässä on, vastasi kehaisten Liiva-Simo: "Se on sisältä rapattu ja maalattu", ja toisten iva taittui siihen.

Sattumalta oli Liiva-Simon jahti nyt kotona, kun kaikki toiset olivat purjehtimassa perunoita Virosta Suomeen. Liiva-Simokin oli koettanut saada lastin ensin Tuoliselta, sitten Purtsesta ja lopulta Kasperviikista, mutta kaikkialta hänet ajettiin pois. Jo edellisenä syksynä hän oli menettänyt vanhat sopransa Kundaassa epärehellisellä kaupankäynnillään. Nyt uhkasivat virolaiset lyödä hänet itsensä kuoliaaksi ja polttaa hänen jahtinsa — jonka nimi oli Anna-Marja — jos hän vielä kerran näyttäytyy Virossa syystä minkälaisesta hyvänsä, vaikka hätäsatamaa etsimässä. Myöskin oli hän menettänyt myyntipaikkansa Suomessa, sillä hänen jahtinsa ja sinipunainen nenänsä ja vielä paremmin hänen tapansa kaataa mitasta osa perunoita ohi ostajan säkin suun takaisin ruomaan, oli tunnettu jo kaikissa satamissa.

Kaikesta tästä oli Liiva-Simon mieli tullut hiukan ärtyisäksi. Hänen entinen loppumaton leikillisyytensä oli kadonnut. Hän suuttui vähimmästäkin, niinkuin siitä äskeisestä vävynsä saaliinjakomaininnastakin. Entisinä, hyvinä aikoina, olisi sellainen viittaus aiheuttanut tuntimäärien ilon, kokonaisen kompien ja sanakommelluksien pursuvan lähteen ja yhteisen ajankulukkeen sumussa purjehduksen ikävässä, mutta nyt se tarttui lyhyeen vihaiseen ärjähdykseen: "Teillä on itsekullakin se osa, minkä minä annan!" ja epäselviin haukkumasanoihin, jotka eivät kuuluneet. — "Oottakaa edes, että saan rauhassa kuolla ja jakakaa, sitten vaikka ruumiinikin", mumisi hän yksin istuessaan ja sylkäisi ison tupakkasyljen yli jahdin partaan, harmaaseen mereen.

Yksi ilo toki lämmitti hänen sydäntään tässä ikuisessa harmaudessa ja kosteudessa, nimittäin tieto siitä, että hänen "Anna-Marjansa" on ainoa jahti, joka saapuu tällä kerralla laivarikkopaikalle. "On kuin onkin Jumala vielä elossa ja puoltaa sorrettuja ja sallii minun vaivaisen syntisen yksin päästä jahdinlastilla osalliseksi niistä rikkauksista, jotka mylvivät tuolla pohjoisessa. Kiitos Sinulle, että salleit minun jäädä osattomaksi perunalastista ja sen myyntivoitosta ja annat minulle tänä päivänä paljon kalliimman lastin — ehkä pumpulia tai silkkiä — niin, silkkiä siinä voi olla ja oikeaa samppanjaa tynnyrittäin! Mitä muuta siinä voisi olla! Samppanjatynnyrit ovat ruomassa. Jotain halvempaa tavaraa, kuten korkkipaaluja, pähkinäpuu- ja saksantammilankkuja on luultavasti kannella. Niitä ottavat nyt haapion miehet, koskeivät tule takaisin", mietiskeli tyytyväisenä Simo.

Nuoret miehet kiipesivät ylös ruomasta.

"No eikö sitä vielä näy?" oli ensi kysymys.

"Eihän tuota ole vielä näkynyt", vastasi Simo.

"No, sehän on ihme! Niinhän tuo huutaa kuin olisi ihka tuossa pukrösin nokassa. Ruomassa luultiinkin, että ollaan jo kupeella."

Kädet taskuihin työnnettyinä ja hartiat kumarassa asettuivat nuoret miehet keulaan tähystämään. Kului tuskin puolta minuuttia, kun kuului keulasta huuto:

"Älä helkkarissa aja masinan päälle! Käännä nopeaan ylös! Ei näy silmistäsi olevan enää yhtään apua, kun lasket suoraan toisen kuvetta kohti!"

Simon oma poika niin huusi ja samalla viittoi kädellään vasemmalle. Simo kiersi ohjausrattia oikealle, minkä vanhoilta jäseniltään ennätti. Jahti kääntyi vasemmalle, päin tuuleen. Isopurje meni yli ja keulapurjeet jätettiin vastaan. Jahti jäi paikalleen.

Siinä se huuteleva höyrylaiva oli. Jos vielä olisi hetkenkään jatkettu eteenpäin purjehdusta, ei "Anna-Marjaa" olisi ennätetty enää kääntää, vaan olisi se rysähtänyt koko voimallaan höyrylaivan teräskylkeen omaksi vahingokseen. Onneksi nuoret miehet keulassa huomasivat laivan ajoissa.

Siinä se huutava höyrylaiva nyt oli.

Suuri se lienee ollut ylimalkaan, mutta nyt harmin ja pettymyksen muuttamilla silmillä ja paksun usvakerroksen läpi katsoen näytti se tavallista suuremmalta.

Se makasi melkein tyynessä meressä aivan paikallaan. Heikko savu nousi sen korkeasta torosta. Vähän väliä se huusi. Valkea höyry pursusi kiivaana silloin sen pitkästä, messinkisestä pillistä. Komentosillan kaiteeseen nojasi kyynärpäillään laivan päämies. Perämies seisoi hänen vieressään ja kiikaroi "Anna-Marjaa". Perämies tarjosi kiikarin päämiehelle, joka kohottautui ja alkoi vuorostaan kiikaroida.

"Anna-Marjan" kannella syntyi seuraava keskustelu:

"Tämähän se huutaja nyt on."

"Eiköhän se tämä lie."

"Mutta eihän tämä ole missään kiinni"

"Ei näy olevan."

"Eikä tässä ole matalat lähelläkään."

"Ei täällä näy ketään toisia. — Mihinkähän nuo lienevät menneet. — Entä jos jossain on toinen laiva kiinni. Tämä näkyy olevan suomalainen laiva. Kysytäänpäs siltä, onko täällä näkynyt käyvän tänään ketään muita ja onko tämä kuullut mitään huutoa kauempaa", esitteli Simo. Hän asetti jo kädet torveksi suulleen, huutaakseen jotain laivalle.

"Oletko ääneti, vanha hölmö!" ärjäisi Simon poika. "Mennä nyt kysymään noilta semmoisia! Etkö sinä mitään muuta tuhmempaa keksi! Johan nuo muutenkin tuolla nauravat ja kiikaroivat meitä. Tässä ollaankin kuin mitkäkin hölmöläiset toisten huvina!"

Jahdin keulapurjeiden jalustimet päästettiin auki päältä ja vedettiin kiinni alapuolelle. Jahti alkoi jälleen kulkea ylös tuuleen, poispäin höyrylaivasta. Pian sen mahtava haamu häipyi sumuun ja taas oli "Anna-Marja" yksinään keskellä tyhjää, harmaata, vettä tihkuvaa avaruutta. Paitsi höyrylaivan ajoittaista huutoa, ei pitkään aikaan kuulunut mitään muuta. Veden lotinaan "Anna-Marjan" keulassa olivat korvat jo tottuneet kuin kellon naksutukseen, eivätkä enää sitä kuulleet.

Liiva-Simo istui pukillaan ohjausratin takana, tuijotti kompassiin, kiersi rattia milloin vasempaan, milloin oikeaan, puri mälliään ja vaikeni.

Nuoret miehet seisoivat hartiat kumarassa ja kädet taskuissa perällä
Simon kahden puolen ja tuijottivat keulaan päin.

Lopulta sanoi Simo:

"Kyllä tämä oli yksi helkkarin tyhjä reisu!"

"Syytä itseäsi! Sinullahan tänne olikin oikein aika hoppu. Ties mitä täältä piti jahtiin saada. Ruomakin piti jo raivata."

Toiset nauroivat.

Simo pysyi, ihme kyllä, rauhallisena. Ikäänkuin ei kukaan olisi vastannut hänen äskeiseen puheeseensa, jatkoi hän:

"Ja kun olisi edes joku tullut vastaan ja sanonut, ettei täällä mitään laivarikkoa ole — ettei olisi tultu aina tänne asti ja jouduttu tuon höyrylaivan naurettavaksi."

"Jaa, jaa! Mutta kun ei kukaan tullut vastaan! — Ja kuka hölmö, soudettuaan tänne asti, olisi samaa tietä takaisin tullut ja toitottanut kaikille, ettei siellä ole mitään laivarikkoa — menkää kotiinne vain jokainen! Ooho! Ei niin tuhma kukaan olekaan! Ensimäinen, joka tänne tuli, ajatteli, että 'jaa'a, antaa soutaa vain toistenkin tänne' ja palasi toista tietä omalle maallensa. Niin tulivat tänne peräkanaa kaikki samaan häpeään ja viimeisiä tässä ollaan me!"

"Älä sano! Vielähän naapurikyläläiset ovat täällä käymättä. Ehkä sanoma suuresta laivarikosta on ennättänyt levitä sinnekin ja ehkä ne nyt paraikaa soutavat tänne meitä vastaan. Eiköhän ole parasta, että mekin nostetaan itseämme lännemmäksi, että saavat naapurikyläläisetkin käydä laivarikossa."

Se tuli päätökseksi. Laskettiin, että jos luovitaan länteen päin tunnin ajan, ja sieltä vasta käännetään kotiinpäin, saadaan olla varmoja, ettei ketään tule vastaan ja että jos tuuli pysyy samana, menee kotiin purjehtimiseen kaksi tuntia, siis luovimisen kanssa yhteensä kolme tuntia ja ennätetään parhaiksi verkkoja kivimään kotiin ja verkoille muiden kanssa samaan aikaan.

Luoviminen alkoi ja kaikki vapaa väki kävi maata jaksaakseen taas seuraavan yön valvoa. Itse Liiva-Simo, jonka vanhuutensa vuoksi ei tarvinnut käydä verkoilla ja joka oli maannut edellisen yönsä rauhassa omassa sängyssään kotona ja sai — niin toivottiin ja luultiin — maata ensi yönsäkin rauhassa kotonaan, jätettiin vahtiin.

Kaikki kävi laskujen mukaan alussa. Tunnin pysyi tuuli läntisenä, mutta kun piti luovimisen jälkeen kääntää "Anna-Marja" kotia kohti, muuttuikin tuuli vastaiseksi. Tämän peräti kiusallisen huomion tehtyään herätti Simo nukkujat ylös.

Alkoi merineuvottelu. Tuuli ei ainoastaan ollut kääntynyt vastaan, mutta lisäksi oli se heikentynyt siinä määrin, että "Anna-Marja" tuskin yhtään liikkui. Viskattiin lastu keulasta mereen. Ennenkuin se oli joutunut perän tasalle, oli "Anna-Marjan" kannella ennättänyt käydä pitkä ja riitainen keskustelu, jossa ei sanoja säästetty ja jossa syytettiin toinen toistaan tästä onnettomasta matkasta. Pahimman haukkumisen esineeksi joutui se, joka oli esittänyt tämän nyt päättyneen luovimisen.

"Ellei olisi luovittu, oltaisiin nyt jo puolimatkassa kotiin. Hyvä, jos nyt päästään ennen huomista. Verkot jäävät maalle paraana pyyntiaikana — ja voi voi voi", huokaili toinen Simon tyttäristä itku kurkussa.

Päätettiin, että nuorempi väki laskeutuu haapioihin ja soutaa kotiin ja ennättää vielä tänä iltana verkoille, ellei enää paraille apajille, niin apajille kuitenkin.

Päätös pantiin heti toimeen ja pian katosivat kolkkavin airoin haapiot sumuun. Simo sai yksin tehtäväkseen tuoda jahdin kotiin. Hänellähän ei ollut kiirettä…

Kun haapiot olivat irtaantuneet "Anna-Marjan" kupeesta, näki Simo lastun, joka paraillaan kellui "Anna-Marjan" peräkasan kohdalla. Nopeus, jolla se oli ennättänyt keulasta tänne, merkitsi, että jos ei vauhti parane, ennättäisi hän vasta jouluksi kotiin. Simo oli seurannut haapioita silmillään. Ne olivat jo ennättäneet mennä näkymättömiin. Jo oli ennättänyt airojen kolkekin lakata kuulumasta, mutta lastu kellui laineilla muutaman sylen päässä perän takana ja näytti ilkkuvan "Anna-Marjan" huonolle vauhdille.

Purjeet höllenivät kokonaan. Tuuli loppui täydellisesti. Simo viskasi taas lastun mereen. Kauan, aivan silmien väsymykseen asti hän tähysti sitä. Se pysyi paikallaan. "Anna-Marja" ei kulkenut enää. Simo otti esille kajuutan kannelta sumutorven, jolla töräytteli joskus paikallaan olevan purjealuksen merkkejä. Nyt sekin jäi hänen huolekseen, mutta "onhan edes jotain ajan kulua", tuumi Simo.

Kukaan muu ei vastannut hänen merkkeihinsä. Hän oli yksin. Höyrylaivakin on nähtävästi pannut jälleen koneensa hiljalleen käyntiin ja hävinnyt johonkin itäänpäin.

Isonpurjeen tirkki ja reivinauhat rapsahtivat joskus purjeeseen. Muuta ääntä ei kuulunut. Liiva-Simo oli joutunut "Anna-Marjoineen" keskelle liikkumatonta ja äänetöntä avaruutta, jossa kaikki kastuu, mutta jossa ei näy mitään eikä kuulu mitään. Sumu oli kuin ilmassa leijailevia pieniä vesipisaroita, jotka tunkeutuvat kaikkialle ja tekevät märäksi ja kosteaksi kaiken. Valkeni seuraava aamu, kauniina ja aurinkoisena. Haapiot olivat tulleet apajiltaan täydessä kalalastissa — melkein kaikki. Kateuteen ei ylimalkaan ollut syytä, koska melkein kaikkia oli onnistanut. Ilosta sen sijaan sykähteli moni sydän, sillä olihan Liiva-Simon haapiokuntaa epäonnistanut. Se oli tullut kotiin tyhjin verkoin.

Naiset ja lapset ruokkivat kaloja. Miesten huuhtelukoreissa välkkyili ihana saalis auringon säteissä hopeanhohtavana, vaalean sinisenä, smaragdinvihreänä ja kultana. Kuin sula kristalli helmeili kirkas merivesi poristen ja loristen ulos korin kaikista silmistä. Vanhat taatit seisoivat haapioiden luona, katsellen nuorempien uurastusta ja pureskellen mällejään.

Vanhat mummot toivat kuumaa kahvia kalan ruokkijoille ja huuhtelijoille.

Ylös teloille vedettyjen haapioiden purjeet ovat avatut kuivamaan. Kilometrin pituinen kalaranta on yhtenä purjemetsänä. Ranta tuoksui kalalle ja tervalle, joka auringon kuumuudessa hikoilee haapioiden kaarista ja laidoista. Lokit lentävät ja huutavat. Koirat haukkuvat. Pikkulapset kirkuvat ja kirmailevat alastomina valkamista eteläänpäin olevalla kuumalla rantahiekalla auringon paisteessa, kilpaa sinertävien varjojensa katissa ja syöksyvät kohinalla ja huudolla veteen uimaan.

Mutta kuka on tuo uninen jahti, joka lämpöisen ja tuskin tuntuvan länsituulen varassa hiljalleen ja häpeillen tuolla pyrkii satamaa kohti?

Kuka se muu on kuin Liiva-Simo, joka "Anna-Marjallaan" siellä palaa eilisestä laivarikosta.

Pian onkin hän jo satamassa ja antaa ankkurinsa kolista mereen. Kaksi
Liiva-Simon vävyä soutaa appeansa auttamaan purjeiden käärimisessä.

"Anna-Marjasta" alkaa kuulua melu, johon häviää kaikki muut äänet. Ei kuulu enää lokkien huutoa, ei koirien haukkumista, eikä lasten kirkumista. Kuuluu vain Liiva-Simon ääni, joka kaikuu kallioista kylään ja kylästä kallioihin. Hän syytää suustaan kaikki haukkumasanansa, ja niitä on paljon. Jos ne tarttuisivat kiinni kallioiden kylkiin, kasvaisi saari tunnissa puolta isommaksi ja kalliot peittäisivät allensa koko sataman ja kylän. Liiva-Simo huutaa ja huutaa. Hän hyppii jahtinsa kannella ja manaa sinne pahimpaan kattilaan maailman kaikki ihmiset, mutta ennen kaikkea sen kurjan ihmisen, joka eilen pani liikkeelle valheen, että jossain pohjoisessa muka oli laivarikko.

"Olisi se ihminen nyt tuossa, niin ankkurikelan paakilla hänet survoisin tässä jahdin kannella ruumeniksi — nuuskaksi — saippuaksi! Jaa! Tule tänne vain sinä kanalja, sinä valehtelija! Vai laivarikko! Vai laivarikko! Kukas se muu lie ollut, kuin joku akan hölmö, joka kieli toisella olkapäällä ja hameen helmat kainalossa alkoi eilen juoksennella pitkin rantaa, haapiolta haapiolle kuiskimassa kuin vihollinen, että — 'laivarikko, laivarikko!' — Narraapas nyt tällainenkin vanha ihminen koko yöksi paleltumaan sumuun ja sateeseen! Onko se enää ristillistä! — Vai laivarikko! — Vai laivarikko! Eivät itse meren ryöväritkään tee toiselle tämänlaista! Ei pahin pakanakaan!"

Liiva-Simo rummutti molemmin nyrkein kajuuttansa kantta ja huusi aina kimakammin ja kimakammin ja lopulta tuntui kuin ääni olisi kokonaan salpautunut, mutta sitten se puhkesikin kahta kauheampaan karjuntaan. — Kaikki jättivät työnsä ja tuijottivat hämmästyneinä Liiva-Simon jahtia kohti. Simon paras naapuri, yhtä vanha kuin Simokin, tuumi vakavana:

"Taitaa se tuo Liiva-Simokin kohta kuolla, kun se noin parkuu."

ULKOSAARELAIS-EMÄNTÄ MANTEREEN VAAROISSA.

I.

Kolme vuotta sitten tapahtui se ihme, että Liiva-Simon emäntä teki vierailumatkan mantereelle miehensä kanssa. Kahteenkymmeneen vuoteen ei hän ollut liikkunut pois kotisaareltaan, jonka korkeimmalle kukkulalle näkyi koko maailma, nimittäin meri, taivas ja saari. — Sellainen käsitys tahtoi väkisenkin syöpyä Liiva-Simon emännän mieleen, ettei auringolla muualla mitään tekemistä ollutkaan. Se nousi idästä, kulki suuressa kaaressa yli meren ja yli saaren ja laski länteen. Tuntui, kuin se olisi vain hänen kotisaartaan varten olemassa. — Kun pappi saarnasi saaren kirkossa, että "hän antaa päivänsä paistaa niin hyville kuin pahoillekin", selitti Liiva-Simon emäntä sen mielessään sillä tavalla, että Hän antaa päivänsä paistaa ei ainoastaan hänelle ja Simolle ja hänen lapsilleen ja lastensa lapsille, vaan myös kummienolle ja hänen suvulleen ja Hele-tädille ja hänen huonekunnalleen ja kaikille muille hyville ihmisille, vaan myös noille saaren lurjuksille, niinkuin tuollekin tekopyhälle Appelukselle ja tuolle rietassuiselle Heikin Annastiinalle ja monille muille heittiöille.

Nuorempana oli Liiva-Simon emäntä kulkenut paljon. Vähintään joka syksy oli hän tehnyt markkinamatkan Viroon ja Suomeen. Kaalien, lanttujen, voin, lihan ja porsaan ostoa ja silakkain myyntiä ei hän uskonut Simolle, "joka ei ymmärtänyt muun tavaran kuin perunain päälle" ja hyvässä lykyssä joi Virossa silakat päineen pyrstöineen.

Siitähän oli jo ennättänyt parikymmentä kesää kylmetä.

Muut, nuoremmat, saivat nyt huolehtia rnarkkinamatkoista: vävy ja tytär lapsineen.

Vanhalla emännällä oli elossa oleva sisar, joka oli naimisissa mantereella, lähimmästä rantakaupungista kuusi kilometriä sisämaahan, eräässä varakkaassa talossa. Sielläkään ei ollut tullut käytyä viimeisten parin vuosikymmenen kuluessa, mutta nyt alkoi tehdä mieli, kun niin kovasti kutsuttiin. Jo monena syksynä olivat sisaren lapset lähettäneet markkinamiesten kanssa terveisiä, että saaren täti kävisi ennen kuolemaansa heitä tervehtimässä.

Nyt olivat lähettäneet oikein kirjeen, kutsumakirjeen.

Lähtöä oli jo tehty monena syksynä — niin, jo lähes kahtenakymmenenä syksynä.

Esteenä olivat tavallisesti taloushuolet.

Milloinkaan ei näyttänyt tulevan viikon kestävää vapaata aikaa. Aina oli esteenä milloin porsas — se olikin oikeastaan vakituisin este — milloin lehmä — se taas oli esteenä ympäri vuotta! — milloin verkkojen parsiminen, tai niiden värjääminen, milloin kankaan tai maton kutominen. Kevätkesänä oli hailinkutuaika. Silloin oli hänen pysyttävä välttämättä kotona. — Se on tosi, ettei hänen tarvinnut käydä verkoilla tai nuotalla, mutta toisten ollessa pyyntimatkoilla oli hänellä sitäkin enemmän työtä kotitalouden hoidossa. — Sitten tuli heinäaika. Sitten marja- ja sieniaika, sitten syyskalastus, sammaleen keruu lehmän talvirehuksi, säkkien paikkaaminen ja järjestäminen Viron matkaa varten, sitten syysmyrskyt, kelirikko ja talvi, jolloinka meren ajamilla jäillä liikkuivat vain hylkeenpyytäjät, sitten uusi kevät uusine kiireineen. Emännän odottamaa viikon pitkää vapaata aikaa, muka tuulia ja sopivia ilmoja ei näyttänyt tulevan eikä tulevan.

Perhe oli koolla.

Kirje oli juuri tullut ja luettu. Se lepäsi uudestaan huolellisesti kokoon taitettuna ja kuoreensa pistettynä pöydällä.

Kaikki vaikenivat.

Viimein sanoi emäntä:

— Niin, pitäisihän sielläkin kerran vielä käydä katsomassa.

Siihen sanoi Liiva-Simo, isäntä:

"Ja siitäkös ei sitten mitään tule! Jo tätä sinun lähtöäsi on tässä saanut katsella kohta kokonaisen ihmisiän! Johan sinä olit silloin lähtöpuuhissa, kun Anna-Marja opetteli kävelemään, ja nyt opettelee jo Anna-Marjan poika kävelemään, ja aina sinä olet lähdössä. Ei tuota viitsi enää kuunnella, tuollaista puhetta."

Liiva-Simo nauroi ja muut myös.

"Niin!" — jatkoi Simo kimakammin, — "kahdeskymmenes kevät takaperin lykättiin veteen ensi kerran jaalavainaja. Sen ensimäisellä matkalla piti tämän sinunkin käyntisi mantereella tapahtua, mutta niineen se mätäni jaala muissa hommissa — ja eihän tuo turhan tähden elänytkään ja kolmatta kesää on vävy jo purjehtinut uudella jahdilla. Jaala mätäni ja sinun lähtösi näkyy mätänevän myös."

Kaikki nauroivat. Emäntä pysyi rauhallisena.

"Mihinkä minä tästä pääsen", sanoi hän, "vaikka kuinka tahtoisin lähteä? Kenenkä huostaan minä voin jättää talouden ja kuka ottaa minun askeleeni aamuvarhaisesta iltamyöhään? Enhän minä voi taloa niinikään vain jättää. Toistahan se on teillä muilla! Te voitte huoletta lähteä milloin haluatte, sillä eihän teillä ole huolta mistään, kun minä olen kotona huolta pitämässä. Niin! Naurakaa vain, mutta sen minä sanon vielä, että kelpaa teidän lähteä milloin ja mihin hyvänsä ja olla poissa kotoa kuinka kauan hyvänsä, kun ei ole huolta mistään niin kauan kuin minä tolpillani pysyn! Kyllä minä tiedän mitenkä täällä asioita hoidettaisiin, jos minä en olisi kotona. — Niin! Kelpaa sinunkin Simo ja teidän kaikkien sanoa, että mene vain, mutta sen minä sanon, että on hyvin helppo sanoa minulle, että mene vain, mutta sitä ette te tiedä, minkä minä, että teistä ei kukaan kykene pitämään taloa kunnossa, jos minä olen poissa kotoa. Näkeehän tuon jo siitä, kun minä joskus viivyn naapurikylässä, omassa saaressa, päivän sukulaisissa ja tuttavissa ja kun tulen kotiin, on sika jäänyt syöttämättä, kissa ei ole saanut maitoa, aamuiset kahvinporot ovat kattilassa ja minkä mitäkin niin ja näin, hujan hajan ja rempallaan. Mitäs sitten, jos olisin poissa viikon!"

"Mene nyt mamma sinäkin kerran huvittelemaan! Tarvitsethan sinäkin joskus levätä, etkä sinä kotona levätä saa", sanoi tytär.

"Herra! Mitäs iloa ja huvia ja lepoa minulla olisi siellä matkalla! Koko ajan vain saisin pelätä, mitä vahinkoja täällä milläkin aikaa tapahtuu. Illalla maata pannessani olisi viimeinen ajatukseni ja pelkoni, että jättävätköhän kotona tulen valloilleen keittiöstä tai lauantai-iltana saunasta ja kukaties vaikka parhaillaan loimuaisi savuksi ja tuhaksi kotimökki siellä saaressa. Ei teihin voi luottaa yhteenkään! Joka iltahan saan täällä itse katsoa, onko tuli sammunut keittiön liedestä, ovatko pellit kiinni ukkosen varalta, ovatko kaikki ovet lukossa, ett'eivät varkaat pääse, ja kissa sisässä ja lehmä läävässä ja onko kattilat tyhjennetyt ja käännetyt liedelle yöksi kuivamaan ja jääkö vettä pataa ruostuttamaan! Kukas niistä huolta pitää, jos en minä!! — Niin, mitä iloa minulle olisi lähteä täältä ja joka hetki sydän kourassa pelätä, milloin talo palaa tai kaikki jätetään varkaan viedä! Helpompihan minun on tehdä ja katsoa itse kaikki ja maata huoletta! — Olisihan siellä kyllä sisaren luonakin käytävä, mutta miten tästä pääsee! Kenellehän teistä voisi talon jättää!"

Simo lataili emäntänsä puheen aikana piippuaan ja tämän lopetettua saneli painokkaasti:

"Mutta kuulehan Maija-Liena, mitä sanelen sinulle: Etkös sinä olekaan koskaan sitä asiaa ajatellut, että kerranhan sinun on tämä kaikki jätettävä kuitenkin, lähdettävä, vaikka olisit puuroa keittämässä ja vaikka se puuro jäisi siihen pohjaan palamaan. Ei muuta kuin jätä vain kaikki siihen kyselemättä, onko siinä toista, joka sinun jälkeesi tarttuu härkkimen varteen. — Kyllä sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitan. 'Ei meillä ole täällä pysyväistä asuinsijaa!' Muista se, että kerran sinun on kuitenkin lähdettävä, matkalle, jolta et palaja ja jätettävä kaikki tänne alhaalle niin ikään, jäi ne sitte kuinka huolimattomiin käsiin hyvänsä, tai ei minkäänlaisiin käsiin."

"Vai sille matkalle minun jo toivottaisiin lähtevän!"

"Kukas sitä nyt toivoo, minä vain sanoin, että kerran sinunkin on lähdettävä ja jätettävä."

"Jätettävä kaikki", huokasi tytär, — "niin niin."

"Niin, en minä muuta tarkoittanut. Etkä sinä ole sen ikuisempi kuin muutkaan!"

"Lähde sinä mamma vain mantereelle tätiä katsomaan. Ole huoleti, kyllä me täällä talo hoidetaan sillä aikaa."

"Jättää nyt lasten käsiin koko talo ja lähteä niin pitkälle matkalle! Ei jäisi kotiin yhtään vanhempaa ihmistä, — sillä sinä Simo lähdet minun kanssani…"

"Herra Jumala! Vai lasten käsiin! Olenko minä mikään lapsi! Onhan minulla ikää jo kolmekolmatta vuotta! Olitko sinä mamma niin vanhana enää lapsi!? Sinähän sanoit jo kaksikymmenvuotiaasta hoitaneesi koko talon ja minä en saisi yrittää vieläkään, edes väliaikaisestikaan. Minullahan on jo yhtä suuret silmät päässäni kuin sinullakin ja jos tähän asti on tullut laiminlyöntejä, ovat ne johtuneet siitä, että sinä mamma teet kaiken itse, etkä anna nuorempien haltuun mitään. Jos sinä olet taitava ja viisas, niin muista, että minä olen sinun tyttäresi ja sanotaanhan, ettei omena putoa kauaksi puusta."

"Niin no — silmäthän teillä on päässänne ja jos vahinkoa teette, niin itsellennepähän teette, sillä ei minusta ja isästä enää ole kauaksi nauttimaan tästä maallisesta tavarasta."

"No, se on päätetty, että mamma lähtee", huudahti tytär nousten. "Ei muuta kun ruvetaan panemaan eväitä kuntoon ja tänään vielä matkaan! Nyt on hyvä tuuli!"

Niin pian ei lähtö kuitenkaan tapahtunut. Meni kokonainen viikko valmistuksiin. Sitäpaitsi oli vielä kerran perusteellisesti harkittava, oliko matka välttämätön ja jos oli, sopiko vanhojen ihmisten lähteä matkalle, joka ei oikeastaan loppujen lopuksi ollut kuin joutava huvimatka. Vasta kun laskettiin, että ensi viikolla on kaupungissa marraskuun markkinat, joilla saa ostaa porsaita ja kun emäntä päätti vielä kerran itse ostaa porsaan (sillä verukkeella, että viimeaikoina oli ostettu muka vain kehnoja porsaita, syksy toisensa perästä), sai matka markkinareisun leiman, eikä epäröimiselle jäänyt enää mitään tilaa.

"Saanpahan sitten käväistä siellä tädin luonakin, jos markkinoilta jää aikaa ja luultavasti ne tulevat hevosella itsekin markkinoille ja saan nähdä ja puhutella heitä jo kaupungissa, eikä tarvitse mennäkään sen kauemmaksi."

"Mitäs mamma nyt noin haastaa! Täytyyhän se nähdä koko talo karjoineen ja peltoineen lapsineen ja aikuisineen. Niinhän ne ovat markkinoilla omaisetkin kuin vieraita. Kotonaan ihmisiä pitää puhutella ja syödä heidän leipäänsä. Ja kun niillä on hyvä saunakin! Kunhan mamma vain näkee!"

"Kun lämmitätte täällä saunaa ensi lauantaina, niin katsokaakin, ettei tuli pääse irti!"

"No johan toki! Sinä saat olla kaikesta ihan huoleti! Jätä vain kaikki huolesi minulle!"

Jo kello neljästä aamulla oli Simo hoputtanut joutumaan. Hän oli käynyt nuuskimassa tuulta ja ilmaa ja huomannut, että kolme vuorokautta raivonnut lounattuuli oli kääntynyt länteen ja näytti pyrkivän kiertymään yhä vain myötäpäivään. Hänen laskujensa mukaan se puhalsi huomenna — ehkä jo tänä iltana — luoteesta ja ylihuomenna pohjoisesta, jonka se saa tyhjiin raivotuksi vasta viikon, parin perästä. Kyllä ne pohjatuulen konstit tunnetaan! Sitten se väsyy ja tyyntyy — Jumala tietää päiväksikö vai viikoksi!

"Joka aikoo mantereelle lähteä, sen on lähdettävä nyt ja ihan vikkelään! Minä ainakin lähden ennen päivän koittoa. Lähteköön sitten mukaan kuka haluaa", sanoi Simo sisään tullessaan, selitettyään ensin mitä tiesi ja arveli tuulesta.

Leivinuuni oli lämmitetty kypsinkalojen (tuohella, lievässä kuumuudessa paistettuja haileja) kypsentämistä varten, tuomisiksi tätilään ja vasta kahden ja puolen tunnin perästä oli emäntä lämpimiin vaatteisiin ja öljytakkiin pyntättynä rannassa, jossa Simolla oli vene jo lähtökunnossa. Purjeet pamisivat ja jalusnuorat pieksivät laitoja. Vene oli kuin nuori ja raju hevonen täynnä lähtöintoa. Vielä rannassa antoi emäntä saattamaan tulleelle tyttärelleen jo moneen kertaan uudistettuja ohjeita, ettei saa unohtaa antaa ruokaa sialle, ei jättää tulta lieteen illalla, ei unohtaa uuninpeltejä auki yöksi, eikä ovia lukkoon panematta, eikä tuhlata polttopuita, ja että saunaa lämmittäessä lauantaina on oltava varovaisia, ettei sauna pääse palamaan, — ja paljon muuta.

"Kyllä minä katson kaiken!"

"No hyvästi sitte ja pitäkää Jumala silmienne edessä!"

"Hyvästi vaan ja terveisiä!"

Veneen keula irroitettiin. Keulapurjeet vedettiin vastaan ja peräpurjeen jalustin päästettiin irralleen. Vene kulki ensin perä edellä irti laiturista, mutta alkoi sitten kääntyä keulapurjeiden painamana. Kun se oli päässyt sivutuuleen, vedettiin keulapurjeiden jalustimet kiinni alapuolelta. Samoin tiukattiin peräpurje tuuleen ja vene läksi kiitämään pohjoista kohti. Maan päältä tuli huima vihuri. Vene kallistui, varpekansi painui hetkeksi veden alle ja vene kiiti maanaluksen laineettomassa vedessä ryöpyttäen kuohua ryntäillään. Neljännestunnin kuluttua saavuttiin vapaan meren suuriin laineisiin. Viisikymmentä kilometriä pitkä meritaival oli edessä. Vene kulki täristen yhdeksän solmun nopeudella, juosten milloin ylä- milloin alamäkeä. Mäen harjalle noustua näkyi edessä päin taivaanranta selvänä viivana. Siinä kohtasivat vaalea, harmaansinertävä taivas ja tumma, kuohuva meri toisensa. Sen viivan takaa nousivat puolitoista tuntia myöhemmin uloimman saariston ulkokarikot kuparin ruskeina näkyviin sileine, alastomine kallioineen.

Emäntä oli sijoittautunut istumaan mahdollisimman mukavasti pohjakuormakivien päälle ylälaidan varjoon, johon ei tuuli sopinut. Hän nojasi selkänsä laitaan ja nautti mukavasta kulusta, ylös ja alas. Mieli tuntui nyt niin keveältä. Oli ihmeellistä ajatella, että kaikki huolet jäivät sinne kotisaarelle. Tuntui ihanalta ja kevyeltä ja hän siinä ääneti istuessaan vain torkkui ja kuunteli, kuinka meri soitti laitoja ja kuinka purjeet humisivat ja ilmakuplat kurahtelivat veneen alla, ja vesi pauhasi. Joskus hän vilkaisi Simoon, joka tuijotti kompassiin ja ohjasi pohjoiseen, puoli piirua itään.

II.

Emännän iäkäs lanko oli itse tullut kaupunkiin hevosella neljän istuttavilla kaksipyöräisillä hakemaan vieraita. Liiva-Simo emäntineen istui etuistuimelle, lanko ajamaan taakse ja niin alettiin hyvän hevosen ravatessa tuo kuusikilometrinen taival leveää maantietä myöten. Rattaille noustessaan kysyi emäntä, kuin pahaa aavistaen:

"Onkohan tässä mitään vaaraa?"

"Vaaraa?" ihmetteli lanko. "Kun sinulla on kova maa jalkojesi alla, niin kiitä Jumalaa, joka on auttanut sinua merellä. Ei tässä nyt enää ole mitään vaaraa! Ei muuta, senkun istu rattaille vain. Kyllä minä ajan ja silloin ei ole vaarasta puhettakaan."

"Kuuluuhan ne hevoset välistä villiintyvän ja juoksevan metsään ja rattaat kaatuvan ja päät halkeavan rattailla istujilta pudotessaan tai ainakin jalat, kädet tai kylkiluut taittuvan. Kerranko sitä on sattunut?"

"Voipihan sitä sellaistakin sattua, mutta ei minulle koskaan. Ei meillä ruukata pitää hulluja hevosia, muuten vaan tällaisia hyviä juoksu- ja työhevosia, hyväpäisiä ja hyväjalkaisia. — Soo Polle, alapas ravata!"

"Sattuu vaikka rattaat särkymään…"

"Eikä säry!"

"Tai jäädään junan alle. Sattuuhan sitäkin."

"Sattuuhan sitä kyllä sitäkin."

"Tässä vasta vuotta neljä, viisi takaperin luettiin lehdissä, kuinka joku ajoi junan alle ja sinne meni hevonen ja ihmiset senkin tuhannen murskaksi."

"Mitä lienevät olleet humalaisia."

"Eikä olleet!"

"No ei tässä tällä välillä junan alle päästä, kun se rautatie menee tuolla kokonaan toisella hollilla, eikä meillä nyt ole aikaa sinne ajaa."

"Ja sitten niitä maantien rosvoja ja muuta…"

"Mitä sinä turhia pelkäät. Onhan tässä kaksi miestä ja hevonen ja kirkas päivä", torui Liiva-Simo.

"Kaksi miestä!" ivaili emäntä. "Mihin sinä maalla pystyt enemmän kuin minäkään! Tulevat rosvot metsästä ja lyövät kuoliaaksi ennenkuin ennätät päästää ääntä suustasi! Täss' on sinulle! Sinä et ymmärrä, mitä vaaroja maalla piilee joka mäessä, joka tien mutkassa ja joka pensaan takana."

"No onhan se maalla kyllä monella tavalla paljon vaarallisempaa kuin merellä", myönteli jo Simokin. "Mutta eihän tässä nyt selvällä Jumalan päivällä luulisi olevan mitään hengen vaaraa, varsinkin kun on tottunut mies jalusnuorissa."

"Vahinko voi käydä viisaallekin…"

"Vaikka tuhmalla se on toisessa kädessä", sanoi lanko hyväntuulisena ja lisäsi: "Mutta kyllä te mereläiset olette yhtä arkaa joukkoa! Sitä minä olen aina sanonut!"

"No ei se aina arkuutta ole", puolusteli Simo, "se on vain varovaisuutta ja viisautta."

"Vai ei arkuutta! Mitenkäs kävikään sinulle, Simo, kerran nuoruudessasi, kun läksit meiltä eräänä heinäkuun aamuna varhain paluumatkalle jalkaisin maantietä pitkin kaupunkiin päin ja tulit puolimatkasta takaisin. Olit muka tupakkakukkarosi unohtanut. Perästä päin selvisi, että oli tullut lehmäkarja maantiellä vastaan. (Lanko hiljensi pitkässä ylämäessä vauhtia ja hyppäsi itsekin rattaitten sivulle kävelemään ja pani tupakaksi.) Sinä olit huutanut neljänneskilometriä pitkän karjan yli: 'Puskevatko ne?' johon paimenpoikanen oli vastannut: 'Kyllä ne puskevatkin, kun niiksi tulee!' ja silloin sinä olit kääntynyt ja alkanut ravata pakoon minkä käpälistäsi ennätit ja saavuit hikisenä takaisin — ja läksit uudestaan vasta pari tuntia myöhemmin, kun arvelit kaikkien lehmien olevan ajetun jo laitumelle! Hahhahhah! Muistatko sinä Simo?"

"No mitä siinä muutakaan osasi tehdä, kun maantien täydeltä tuli villin näköisiä, suuria, teräväsarvisia lehmiä vastaan, kolkutellen suuria kellojaan ja heilutellen vihaisina häntiään, ja sonnikin oli joukossa. — Henki se on kallis maan matosellakin, saatikka sitten ihmisellä. Ei se mitään arkuutta ollut. Mitähän olisit sanonut, jos minä ylpeänä ja uhmaellen ja väistämättä olisin kävellyt eteenpäin ja lehmät olisivat keihästäneet minut kuoliaaksi ja sotkeneet jaloillaan maantien lokaan ja paimenpoika olisi siitä sinulle jutellut? Et kai sinä olisi sanonut että 'Kas kas! Siinä oli peloton mies, tuo Liiva-Simo!' vaan että 'Kas siinäpä oli typerä mies tuo Simo, kun tyhmässä rohkeudessaan ei väistänyt lehmikarjaa, vaan käveli suin päin puskettavaksi!' — Sillä tavalla sinä olisit sanonut. Eikä se muuta kuin tyhmyyttä olisi ollutkaan! Parempi varoa kuin katua!"

"Arkuutta se oli, rakas lanko. Arkuutta se oli, sitä se piru vie olikin! Hahhah!"

Lanko kiipesi jälleen istuimelleen, läimäytti hevosta ohjaksilla ja nopeasti ajettiin pölyävää maantietä kumisevalla kankaalla.

Kului aikaa, mikä lie kulunutkaan, vilkkaasti keskusteltaessa, syyspäivän paistaessa, kavion kapsaessa ja pyörien vieriessä ratisten pitkin kovaa, soraista maantietä. Oltiin noin puolimatkassa.

Oli vaihdettu kuvauksia vuodentulotoiveista siellä saarella selällisellä ja täällä peltojen ja metsien mantereella. Oli saavuttu lähes puoli kilometriä pitkään alamäkeen. Lanko juuri kuvaili omia vuodentulotoiveitaan ja oli juuri perunassa ja muissa juurikkaissa ja tuijotti hevosen korvien yli maantielle, kun kenenkään aavistamatta alihangan puoleinen pyörä alkoi salaperäisesti luisua irti akselistaan. Se lingerteli sangen pahasti ja enää vain puolen kämmenen leveydeltä se oli akselissa, kun lanko huomasi pyörän salakavalat ja kapinalliset hankkeet. Hän sai vaivoin hevosen seisautetuksi, mutta sitä ennen pyörä hyrräsi jo vapauteen, pyörien alamäkeä vielä satakunta metriä, kunnes kaatui maantienojaan. Akselin pää tupsahti maahan ja rattailla olijat samoin. Onneksi ei tapahtunut mitään pahempaa. Lanko säilytti kylmäverisyytensä ja ruuna samoin.

Sen sijaan oli emännän niinkuin Liiva-Simonkin — ei ainoastaan ruumiillinen, vaan ennen kaikkea henkinen — tasapaino kokonaan mennyttä. Päästyään tomuisina kuin "Huuman myllärit" ylös maantieltä ja havaittuaan olevansa elossa alkoi emäntä siunailla:

"Herra hyväst siunaa kuitenkin, miten minä pelästyin! Että vielä luut ovat ehjät, sitä en ihmettele, vaan sitä, ettei mennyt henki! Sitä minä olen aina sanonut ja sanon kerran vielä, että mantereella uhkaa ihmistä vaara joka hetki ja joka paikassa, muodossa jos toisessakin ja hetkellä jolloinka sitä kaikkein vähimmin osaa varoa. Sitä minä (ja äiti-vainaja) olen aina sanonut ja sanon sen vielä kerran! Pääsis' tästä vielä Jumalan avulla joskus omaan veneeseensä ja merelle ja kotisaarelleen, niin Jumalaa kiittäisin, enkä enää sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana istuisi tuollaisiin reteleihin ja vauhkojen ja hullupäisten hevosten vedettäväksi ja muiden hullujen kyydittäväksi!" Lanko otti itseensä emännän viimeiset sanat ja lausui:

"No no! No no! Ei tässä ole enemmän hulluja hevosia kuin hulluja ihmisiäkään! Sattuuhan se vahinko viisaallekin!"

Sitten alkoi lanko puhua jostain mutterista — tai jotain sinnepäin — ja selitellä, että tämä kappale, jolla rattaissa kuulema on verrattain tärkeä asema, oli kiertynyt tai tärissyt pois paikoiltaan ja sitten se pyöräkin meni.

"Hyvää hyvyyttäni ja laittaakseni teille saarelaisille kerrankin oikein liukkaan ja mukavan maantiematkan annoin minä pojan voidella rattaat ennenkuin läksin tälle matkalle. Vahinko näkyy tulevan silloin kun sitä vastaan on erikoisesti varustautunut. Minä sanoin pojalle, että kierräkin mutterit lujasti paikoilleen."

"No se pojan joutavahan se sitten tämän tekikin! Kyllä sinut löylytän, kun tästä perille päästään", uhkaili emäntä.

"Ei pojassa ole mitään vikaa! Itse minä vielä tarkastin, että kaikki on kunnossa. Piruko lienee juossut tuossa ja käpertänyt vieressä ja kiertänyt mutteria myötäpäivää!"

Lanko niin sanoi ja antoi ohjakset Simolle ja läksi itse etsimään sitä mutteria. Emäntä huusi hänen jälkeensä:

"Mitä tässä nyt osataan tehdä!"

"Ei muuta kuin haetaan mutteri ja pyörä ja pannaan paikalleen ja istutaan jälleen rattaille ja lyödään ruunaa piiskalla ja annetaan mennä, että mäki notkuu! Ei tästä olekaan kotiin kuin kolmisen kilometriä… ", huuteli lanko.

"Se sinun rattaillesi enää nouskoon! Minä ja Simo kävellään loppumatka — jos ylimalkaan enää kannattaakaan jatkaa matkaa. Ehkä on paras, että kävellään takaisin kaupunkiin ja mennään kotiin. En yhtä piitan leveyttä enää tule mukana mokomilla rattailla."

Monista pyynnöistä ja tinkimisistä huolimatta pysyi emäntä päätöksessään ja Simon oli seurattava emäntää.

Lanko kyllä väitti, ettei tämänlaisia onnettomuuksia (jos ne onnettomuuksia ovatkaan!) tapahdu kahta kertaa ihmiselämässä, saatikka kahta kertaa samalla matkalla, mutta emäntä oli kova puolestaan, eikä sanonut uskovansa koko juttua.

"Sinuun ei ole luottamista! Kun minä kysyin lähtiessä, että onko tässä mitään vaaraa, niin sinä väitit kiven kovaan, että ei ole. Tässä nyt nähdään, minkä arvoista tavaraa ne sinun sanasi ovat! Ja ellei ole tähän asti sattunut kahta kertaa samalla matkalla tämänlaista, niin sitä enemmän on pelättävä, että nyt sattuu!"

"Oletko sinä nähnyt, tai kuullut, että siellä merellä olisi samalla matkalla seilattu kaksi kertaa kumoon?"

"Se onkin eri asia. Ja vaikka nyt pyörät hädin tuskin tämän loppumatkan pysyisivätkin omilla paikoillaan pyörimässä, niin voitko sinä vannoa, ettei tapahtuisi muuta ja paljon pahempaa. Jumalan kiitos että minulla on vielä luut ehjänä ja henki tallella! Vahingosta viisas viisastuu ja kävelee loppumatkan! Tästähän se tie kohta erkanee valtatieltä oikeaan käteen sinne teille…?"

"Niin se erkanee, mutta siinä on vielä sen jälkeen monta tienhaaraa ja ei teistä taida kumpikaan olla oikein niistä selvillä, niin että…"

"No laita poika tänne luotsaamaan! Simo ja minä istutaan täällä tien vieressä sen aikaa."

Lanko nousi yksin rattaille ja hänen vieraansa kävivät maantienojan reunalle nurmelle istumaan ja odottamaan opastajaa.

Jo oli langon rattaiden ratina lakannut kuulumasta ja ääneti yhä istuivat vanhukset, emäntä ja Liiva-Simo, hänen miehensä.

Ajoi siitä ohi jo muitakin, sekä kaksi- että nelipyöräisillä rattailla. Emäntä tarkasti visusti jokaisen ohiajavan pyöriä, että onko niillä aikomusta lähteä omille teilleen, sikäli kuin sitä ennätti tarkastaa, sillä kaikki, kuormamiehetkin, ajoivat täyttä ravia loivassa ja suorassa myötäisessä.

Ajoi siitä pyrähtäen myös auto. Se vasta antoi puheenaihetta.

"Kaikilla, kaikennäköisillä vehkeillä se vihollinen ihmistä viepi!
Niinkuin tuossakin tuo punainen kiiltävä vaunu, joka ilman hevosta
tuosta mennä viiletti virstan pituinen pölypilvi häntänään, kuin itse
Paholainen. Kuului vain sellainen sätkytys kuin moottoriveneistä."

"Moottorithan niissä onkin", selitti Simo. "Samanlaiset kuin moottoriveneissäkin ja nehän ne niitä näitäkin vievät."

"Vai ne ne! Vai käyttävät ne kuivalla maallakin niitä moottoreita."

"Tämä oli nelipyöräinen. On niitä myös kolmipyöräisiä ja kaksipyöräisiä."

"Ja yksipyöräisiä!"

"Eikä ole yksipyöräisiä!"

"No näenhän minä omilla silmilläni, että on! Katsohan nyt tuotakin, joka mennä sätkyttää tuolla alamäkeä selkä tänne päin! Näetkö sinä sillä useamman kuin yhden pyörän allaan? En minä ainakaan! Yhden pyörän päällä pakana istuu ja ajaa kuin kuolemaa pakoon! — Jumalan onni, että se langon rattaiden pyörä putosi ja meiltä jäi matka kesken, muuten olisi jouduttu noiden alle ja kahvipuita siinä olisi tullut rattaista ja vainajia meistä."

"Ei nämä olisi ennättäneet. Tästä on vain lyhyt matka tienhaaraan ja ei kait nuo siellä syrjäteillä reistaile noilla konepyörillään…"

"Älä mene sanomaan! Tie kun tie! — Minä tässä olen ajatellutkin, että eivät nämä maantiet ole enää ihmisten kuljettavia, niinkuin ennen minun nuoruudessani. — Ehkä se poika tietää jonkin jalkapolun, niin mennään sitä, tulkoon sielläkin sitten vastaan karhuja, susia tai rosvoja. Leikin asia se on näihin maantien vaaroihin nähden."

Sitten vaikeni emäntä pitkäksi aikaa ja huokasi lopuksi:

"Kaikissa paikoissa ihmisten pitää elääkin, niinkuin täällä mantereellakin — alituisessa hengenvaarassa."

Opaspoikakin oli jo saapunut ja tiesi matkaa lyhentävän oikopolun.

ILTAYÖN SEIKKAILU.

Tahtoisinpa liittää tähän kartan siitä korkeasta merensaaresta, joka sattui näyttämöksi tässä kerrotulle seikkailulle, vaan monesta syystä — tappeluun joutuminen tullimiesten kanssa, mikäli nuo luomakunnan arimmat lurjukset siihen kykenisivät, ynnä monet muut rettelöt — ymmärräthän — vaativat vetämään tuntemattomuuden verhon koko paikan yli ja pyytämään sinua tyytymään niihin vaillinaisiin tietoihin, joita siitä voidaan sanoilla antaa.

Se on korkea saari, yksinäisenä kummituksena meren keskellä. Se on tuhansien sen ympärille jo uponneiden ja vasta uppoavien laivojen ja niiden miehistöjen valtava muistopaasi. Jos näet sen neljänkymmenen kilometrin päästä, luulet sen olevan kahdenkymmenen kilometrin takana ja kun pääset kahdenkymmenen kilometrin päähän, ei se ole vieläkään selvennyt hullua hurskaammaksi. Yhä vain on edessäsi samanlainen mustansininen varjokuva taivaanrannalla, josta se näyttää hitaasti kohoavan kuin uhkaava ukkospilvi.

Oikea pilvi makaa laiskana saaren kohdalla taivaalla. Siinä se on löytänyt sopivan leposijan kauan harhailtuaan yli maiden ja merien.

Vai lieneekö sekään pilvi ensinkään! Ehkä se on vain saaren kuvastus taivaan peilikirkkaassa lasissa ja ehkä tuo taivaankin peilikirkkaus on vain meren peilikirkkautta, joka sinne ylös heijastuu.

Jumala hänet tietää!

Pilvi nukkuu. Saari nukkuu sen alla. Meri nukkuu hiljaa keinuen saaren ympärillä. Saaren jyrkissä rantavuorissa on suuria luolia. Niissä kuuluu kumeana meren uneksuminen.

Taivas on laastu putipuhtaaksi. Ottamatta tuota saaren päällä uinailevaa pilveä lukuun, josta juuri arveltiin, että se tuskin pilvi onkaan, — Herra Jumala, kuinka kammottavaa on nähdä taivas noin kirkkaana ja siinä tuo salaperäinen pilvipari.

No toinen niistä kuitenkin on saari!

Aurinko hitaasti kääntyy oikealle ja alemma. Sitä näyttää hävettävän kasvojensa alla vallitseva lepo.

Raskaita huokauksia kuuluu kuumuudessa uinailevalla merellä, kun hylkeet ja pyöriäiset vähän väliä nostavat päänsä ylös vedestä ja hengittävät.

Hallit puhaltavat kuin jättiläispalkeilla ilmaa sisään ja ulos keuhkoistaan. Ne silmäilevät hetkisen meren valtiaan katseilla ympäristöään ja pyllähtävät jälleen syvyyteen. Musta selkä välähtää auringossa ja pienet pyörteet väreilevät ja välkkyvät hetkisen.

Laine on loppunut aikoja sitten. Loiva ja harva ummikas käy lounaasta. Puhaltaneeko tuuli Valtiasmeressä, vai lieneekö tämä viimeisen, lähes viikko sitten päättyneen lounatmyrskyn muistoja. Jumala hänet tietää!

Purjeesi nauttivat vapaudestaan. Ne riippuvat velttoina tai riuhtovat kahden puolen kun joku hätäisempi ja jyrkempi ummikas saa veneesi heilahtelemaan. Kahveli jurnuttaa mastoa vasten ja isonpurjeen jalustinlokki paukkuu kytkinraudassaan veneen perällä ja puomi antaa sinulle kuuman korvatillikan. Herättyäsi täyteen tajuntaan irroitat sinä jonkun verran isonpurjeen jalustinta, menet maston luo ja tartut tirkkiin ja nostat puomin niin korkealle, ettei sinun tarvitse pelätä toista iskua korvallesi. — "Piru vie! Olipa se isku! Vähällä ettei pää haljennut!"

Vedenpinta pullahtaa veneesi lähellä ja melkein airontyven ulottuvilla kohoaa musta hallinpää pitkine siirottavine viiksineen ja isoine mulkoilevine silmineen. "Phuu huu, phuu huu", hengittää se ja sukeltaa jälleen. Musta selkä välähtää ja meren pinta poreilee.

Tämänlaista ei ollut sinä joulukuun ensimäisen päivän iltana, noin kolme neljännesvuosisataa sitten, johon ajan puolesta sijoitamme tuon ihanan iltayön seikkailun, johon viittaa kertomuksemme otsake.

Vanhaa taivasta, aurinkoa päivää hallitsemassa, ja kuuta ja tähtiä öitä hallitsemassa ei nähty kolmeen viikkoon, siis koko marraskuun kolmena viimeisenä neljänneksenä. Tullimiehet ne vain hallitsivat päiviä niinkuin öitäkin — satamassa nimittäin ja välistä muuallakin, niinkuin kohta näemme.

Ilmojen Haltijatar antoi vuoroin lumiräntää, vuoroin kylmää vettä, niin hyväin kuin pahainkin ihmisten niskaan. Hän piti maissa niin hurskasten kuin jumalattomainkin verkkohaapiot ja jaalat.

Ensin puhalsi tyhjiin lännen tuulet. Sitten veti vastapävää etelään, sieltä itään ja lopulta pohjoiseen. Itäpohjan ja pohjoisen mukana tuli syksyn ensimäinen meripölly. "Kaksi meripöllyä enää talveen", sanoivat silloin vanhat. Sitten meni tuuli takaisin itään ja toi saareen tautia melkein joka taloon. Herra Jumala, kuinka se puhalsi! Kylät olivat saaren itärannalla ja kuului joka tupaan yöt päivät tuo yhtämittainen, kaukaista kanuunain jylinää muistuttava kumina ja rusahtelivat seinät pahimpien puskujen aikana.

Itäikkunat reunimmaisissa taloissa kävivät sameiksi suolasta, jota myrsky toi ajaessaan pyrypilvinä merivettä, kun aallot hirveällä pauhulla ja jymyllä lennättivät jyrkkiä rantakallioita ja sataman suulla olevaa aallonmurtajaa vasten kaksikymmentä metriä korkeita vaahto- ja vesivalleja. Niistä sieppasi myrskytuuli myriaadittain pieniä pisaroita ja paiskasi talojen seiniin, ikkunoihin, kallioihin, metsän puihin ja maahan. Kun vesi kuivi ikkunalasista, jäi valkea suola jälelle.

Ihan tuntui luonnottomalta tuo meren ikuinen jyminä ja tuuli, joka ajoi märkää rantahiekkaa tuiskuna kuin lunta.

Tänään, joulukuun ensimäisenä anno domini kahdeksantoistasataa ja viisiviidettä, noin kello yksi iltapäivällä — kellonmäärät olivat epävarmoja, kun ei ollut viikkomääriin nähty sellaista taivaankappaletta, jonka mukaan olisi voitu asettaa kello. Eräs eläkkeellä oleva leikikäs kapteeni odotti jonkun taivaankappaleen näkyviintuloa, voidakseen sekstantillaan määrätä saaren aseman uudelleen, sillä hän sanoi olevansa enemmän kuin vakuutettu siitä, että saari on siirtynyt myrskyn aikana muutamia kymmeniä minuutteja myrskyn mukana länteen päin. Hän sanoi voivansa panna eläkkeensä vedoksi siitä.

Kalliolla, josta on laaja näköala itään ja länteen, seisoi kaksi tullimiestä, jotka olivat kylästä lähteneet sateen loputtua jaloittelemaan ja silmäilemään merelle ennen pimeän tuloa.

Molemmilla on pitkät näköputket mukanaan, mutta jo paljain silmin huomasivat he kummikseen purjehtijan lounaassa päin. Virosta tuli joku jaala, pyrkien saaren varjoon.

"Kukahan hullu ja Jumalan kiusaaja tuokin lienee?" kysyi vahtimestari, jonka virallinen nimi oli Herman Sikander, mutta jota kylässä sanottiin mukavuuden vuoksi Sika-Hemmaksi. Näin sanoen hän laskeutui polvilleen, kaiken aikaa hoidellen oikeassa kädessään näköputkeaan kuin silmäteräänsä. Sitten hän vasemman kätensä varassa laskeutui vatsalleen, nojasi näköputkensa kahden vierekkäin asetetun kiven varaan ja suuntasi katseensa julkeaa ja jumalatonta purjehtijaa kohti.

"Sehän tää on Kiis-Juonas! Kukas se muu olisi! No voi sun hullu ittiäs kuitenkin, että läheppäs tällaisella pillamuksella ja Jumalan ilmalla mereen! Kyllä ovat seilit märkinä kahvelin ja pirkkelin nokkaa myöten! — Mitäs luulet, Ville! Eiköhän siellä Kiis-Juonaan Valaskalan vatsassa liene tänään jotain parempaa ja erikoisempaa kuin pohjakuormakiviä ja perunoita? Eiköhän vain se Juonas taas liene…"

"Luntreijausretkellä", jatkoi hänen toverinsa Ville. "Milläs se Juonas muulla olisi! Höhöhö!"

Kiis-Juonaan jaalan oikea nimi oli "Pilvi", "Valaskala" oli vain näin tuttavien kesken käytetty haukkumanimi. Hitto hänet ties, kuinka ja mistä syystä sellainen haukkumanimi oli keksitty niin jaalalle kuin miehelle itselleenkin. Se vain oli selvä, ettei Suomen lahdella ja Valtiasmerellä (muista huonommista meristä puhumattakaan!) ollut parempia merenkulkijoita kuin Kiis-Juonas ja hänen "Valaskalansa". "Valaskala" nytkin kaatoi maanalusvihureissa. Köli välistä kuivana ilmassa ja purjeet pohjaan reivattuina. Tuuli oli niin kova, että kalliolla seisovan Tulli-Villen täytyi kääntyä selin tuuleen, saadakseen takkinsa napitetuksi kiinni. Meressä käypä ankara aallokko tuntui maan varjossa mahtavina ummikkaina, jotka maan eteläpään puolella kävivät perän takaa, sysäten "Valaskalaa" aina pitkät matkat alamäkeä kuin jättiläiskelkalla laskien, mutta puolivälissä maata alkoi ummikas tulla keulasta, joka väliin painui niihin lyyveripuomia myöten. Silloin ryöpytti "Valaskala" nenänsä yli mahtavan valkean suihkun — niinkuin oikea valaskala ainakin.

Sika-Hemma, joka oli arvossa lähinnä päällysmiestä, oli kahden vaiheilla lähteäkö alas kylään, ollakseen toisten oinasten (hm! — mikäs muu kuin pilanimi. Tullimiehiä ei koskaan nimitetty muulla arvonimellä, paitsi jos oltiin jostakin pahemmasta tekosesta heihin suuttuneita. Silloin sanottiin: Koira, tai jos oli aikaa pitempiin puheisiin, tai epäselvyyttä olisi syntynyt hyljekoirien kanssa, sanottiin: Tullikoira. Kiis-Juonas, joka oli juuri palannut linnasta, jossa oli ollut kuusi kuukautta eräästä viinalastista, ja kun miehissä istuttiin eräänä helluntai-aamuna Rakin Mikko-vainajan ranta-aitan seinustalla päivää paistattamassa ja kun keskustelu siirtyi hyljekoiriin, jotka siinä miesten lähettyvillä juuri tappelivat, sanoi: "Niin, näitä hyljekoiria on sekä isäpuolia että emäpuolia, mutta tullikoiria vain isäpuolia. Mistä niitä sentään aina siinnee uusia!") — toisten oinasten kanssa valmiina menemään sisään Virosta tulevaan "Valaskalaan", katsomaan, onko sen vatsassa muutakin kuin — Juonas.

Mutta sitten hän päätti:

"Katsotaanhan nyt vielä! — Parempi katsoa kuin katua."

Hän asetti jälleen näköputkensa tähtäysasentoon ja pysyi hiljaa paikallaan, ettei herättäisi huomiota, sillä "Valaskala" alkoi jo olla kohdalla ja sieltä voitaisiin taivasta vasten helposti nähdä tullivahdit.

Hemma komensi toverinsakin pitkälleen ja ryömimään takaisin päin, alemma.

Vastoin Sika-Hemman odotuksia teki Valaskala pari nopeaa luovia maalle päin. Sitten se juoksi vielä päin tuulta rantaa kohti. Purjeet pamisivat ja paloivat tuulessa. Niiden pauke kuului aina Sika-Hemman korviin asti. Sihisten lensi alas lyyveri ja kuroutui puomilleen. Sama tapahtui toiselle keulapurjeelle, taakivokalle. Sitten näkyi keulan edessä valkea veden loiskaus ja kuului kettingin helinä ja ratina. "Valaskala" ajettui perä edellä muutaman pituutensa. Kettinki kiristyi ja kun "Valaskala" huomasi olevansa vangittu, alistui se kohtaloonsa ja jäi hiljaa paikalleen. Hetki sen jälkeen laskeutuivat alas jälelläkin olevat purjeet, yksi toisensa perästä. Sitten oli kaikki hiljaa. "Valaskala" lepäsi ankkurissaan. Käärittyään purjeet, hävisivät miehet kajuuttaan. Kajuutan torosta alkoi nousta savua.

"Siihenkös toi joutava jääpikin yöksi!" höpisi Sika-Hemma.

Hän tunsi itsensä hiukan pettyneeksi.

Vanhana vaanijana oli hänellä kuitenkin kärsivällisyyttä pysyä hiljaa ja odottaa.

Saamme pian nähdä, että Sika-Hemmalle ja hänen toverilleen koitui kaunis ilta, mutta sitä ennen käykäämme katsomaan, mitä jaalalla hommaillaan.

Näemme jaalan — nimittäin "Valaskalan" — kajuutassa kolme miestä.
Vanhin on Kiis-Juonas ja toiset hänen apulaisiaan.

Miehistä nuorin laittaa tulta kamiinaan kuivista tervaksista, joita juuri kävi pilkkomassa kannella. Nuorimmalla on kokin virka. "Eri miehet ne on jotka koijass' makaa, eri miehet jotka kannell' seilaa ja eri miehet jotka sajuu keittää", kuului ensimäinen ja viimeinen pykälä Kiis-Juonaan merilaissa.

Tällä kertaa oli kysymyksessä rokan lämmittäminen.

Kokki oli pannut kyllä sen kiehumaan jo Virosta lähdettyä, mutta kovan aallokon ja myrskyn vuoksi ei vanhempien miesten syönnistä tullut mitään. Joka silmänräpäys vaadittiin heitä molempia ja välistä kokkiakin kannelle. Rokka oli jo aikaa sitten tullut kypsäksi ja ennättänyt jäähtyä. Nyt pantiin se uudestaan tulelle lämpiämään.

Miehet riisuivat öljyvaatteita päältään ja merisaappaita jalastaan.
Tätä tehdessään mörähti Kiis-Juonas: "No, miehet, mitäs tehään!
Viedäänkö tullimiehen viinat täältä maihin, vai?" ja vääntäytyi
pitkälleen koijaansa.

Seurasi pitkä vaitiolo. Tervakset vain kärisivät kamiinassa, tuuli soitteli torossa ja vihelsi takilassa. Keulapuolelta kuului ajoittain, pahimpien vihurien ajalla, ratinaa, kun kettinki hankasi pohjakiviä ja puristui lyysissään.

Vihurien synnyttämä räve lotisi "Valaskalan" keulassa.

Keskimäinen miehistä, "se, joka kannell' seilaa", kiskoi ähkien öljyhousuja kintuistaan, nauraa rojautti Kiis-Juonaan, "joka koijass' makaa", sanoille ja paukautti sitten sanat suustaan samanlaisella voimalla, millä kaatuva aalto iskee jaalan keulaa:

"Parasta olisi minun mielestäni tehdä, niinkuin jo sanoin. Tee kuitenkin kuinka itse tahdot!"

"Hm. Ei se sinunkaan konstisi taitaisi olla huonompi."

"Ei se ole."

"Entä jos kalliolla tai tässä rantasomerikolla on joku oinas vahtimassa?"

"No — sitä parempi, sitä parempi! Sehän se on tarkoituskin, vai etkö sinä ymmärrä? Kyllä ne tulevat, elleivät vielä ole tulleet. Saahan tästä käydä kokemassa. Vien vaikka tuon pienemmän astian ensin maihin…"

"Syödään ensin. Syödään ensin. Vielähän tämä on liian valoisaakin. Älä sinä pelkää, että tullimiehet karkaavat rannalta! Onhan niillä koiran turkit päällään — hähhähhähhäh! — ja tarkenevat kyllä kykkiä kiven takana vielä tunnin, pari. Syödään ensin, niin jaksetaan paremmin tapella nälkäisen kanssa — hähhähhähhäh!"

Pieni kajuutta ihan tärisi naurusta, joka ei tainnut olla aivan hienointa lajia.

"Se, joka kannell' seilaa" kapusi ylös kajuutasta, pantuaan lyhyet turkit päälleen ja karvalakin päähänsä.

Kannella oli kaikki ennallaan. Alkoi pimetä. Kaukana lounaassa syttyi vilkkuva loisto. Punertava joulukuu teki laskuaan taivaanrannassa, joka ei tällä kertaa ollut suoraviivainen, vaan meren myllerryksessä taipuileva ja taittuileva. Joitakin harvoja mustia pilviä lensi pikalennossa tähtien alla, yli iltataivaan, painuen lännen alle. Maalta ei näkynyt eikä kuulunut mitään liikettä, mutta "se joka kannell' seilaa" ei epäillyt etteikö jaala olisi joka hetki tullimiehen armollisen katseen suojeluksessa. — Hän laskeutui alas kajuuttaan, jota valaisi rasvalamppu ja jonka täytti lämmin, ihanalle hernerokalle ja tupakalle tuoksuva höyry.

Nuorin, "se, joka sajuu keittää", nosti kattilasta kullekin lautasellisen mehevää, voimakasta ja kystä rokkaa, jonka pinnalla läikkyi lammikoittain sulaa rasvaa ja jossa kellui iso kimpale sianlihaa kullekin. Haukaten paksuja voileipiään syventyivät miehet rokan syöntiin ja hampaat saivat työtä.

Toisenlaisessa työssä olivat Sika-Hemman hampaat. Ne kalisivat tyhjää, koko ruumiin väristessä vilusta kylmillä rantakivillä, ison paaden varjossa, joka ei suojellut tuulelta, mutta oli kylläkin välttämätön suojelemaan jaalamiesten silmiltä. Pian hänen silmänsä saivat työtä ja, ah voi, tuskin tuntia kuluu — niin toivoi ja luuli hän — kun hänen suunsakin saa maistaa tämän matoisen maailman makeutta ilman rahaa ja hintaa.

Nuoremman vartijan oli Hemma lähettänyt kotiin, syömään ja lepäämään iltayöhön, että jaksaa pitää vartiota vuorollaan aamuyön.

Nuorempi vartija käytti tilaisuutta hyväkseen menemällä mielitiettynsä luo ja laverteli tälle, mikä onni heitä odotti: että "Valaskala", jonka takavarikoimisesta on julistettu tullimiehille palkinto, on nyt apajassa, oh! se on jo kuin tuossa noin kourassa! Hän, nuorukaisparka, palveli tullilaitosta alokkaana, oppilaana, harjoittelijana vai miksi häntä lie nimitetty. Hänellä ei ollut kunnon palkkaa — ei ainakaan sellaista, että olisi voinut ajatella naimisiinmenoa tai ylimalkaan mitään, joka kuuluu uuden perheen perustamishommiin, mutta nyt, kun "Valaskala" tänä yönä kaapataan, kohoaa Hemma päällysmieheksi ja alokas varsinaiseksi tullivartijaksi, tullikoiraksi.

"Sitten ne haukkuvat sinua tullikoiraksi ja oinaaksi, voi, voi!" sanoi tyttö.

"Haukkukoot miksi hyvänsä, mutta sitten minä saan tehdä omin nokkinenikin tullitakavarikoimisia…"

"Ja saat tullilakin…!"

"Niin — ja tuon sinulle laivarikoista rusinoita — ja silkkejä — ja helmiä — ja säämyskäsormikkaita — ja hajuvesiä — ja vehnäjauhoja — ja —"

"Hyi olkoon, en minä huoli mitään varastettua!"

"Ei varastettua, vaan takavarikoitua —"

"Takavarikoitua tai varastettua, se on yksi ja sama asia!"

"Tuohan isäsikin!…"

"Isä ei mitään varasta!"

Tyttö ratkesi itkemään ja valittamaan:

"Hyi olkoon, minkälaisen otuksen kanssa minun pitääkin joutua naimisiin. Ei tuollainen lurjus muuksi kelpaakaan kuin tullikoiraksi, mutta isästä tulee päällysmies — niin tuleekin! Mutta isä onkin rehellinen ihminen ja siitä sinä et tiedä tuon taivaallista."

Nuorukaisen näin riidellessä mielitiettynsä kanssa souti jolla maihin. Pimeässä vierittivät miehet ison astian rannalle. Töin tuskin jaksoi Sika-Hemma malttaa mielensä, niin poltti sormea pistoolin liipaisin ja kieli tuskin malttoi pysyä parkaisematta pahaa säveltä. Hän oli nähnyt kuitenkin, että "Valaskalan" vatsasta nostettiin taljoilla kannelle kolme astiaa, kaksi isompaa ja yksi pieni. Kun toisella kertaa miehet, "se, joka koijass' makaa" ja "se joka kannell' seilaa" saivat maihin yhden ison ja yhden pienen astian, kimmahti Sika-Hemma lain ja oikeuden nimessä kivensä takaa pystyyn, molemmissa käsissään viritetty pistooli ja huusi, että rannat kaikuivat:

"Kädet ylös, saatanat!" Silmänräpäyksessä "se, joka kannell' seilaa" sieppasi nyrkin kokoisen kiven, jolla paiskasi Hemmaa rintaan huutaen:

"Laske sinä kätesi alas, koira, äläkä kohota niitä ihmisiä ammutaksesi!"

Pistoolit putosivat rämisten kivikkoon. Kiis-Juonas sieppasi ne ja pisti taskuunsa. Tullimies kähisi:

"Anna pistoolit tänne, ne ovat ruunun ja minä olen ruunun mies ja minä vangitsen teidät lurjukset molemmat ja takavarikoin nämä astiat ja sinun aluksesi."

"Tule sinä ottamaan pistoolisi jos kykenet. Ja sen minä sanon sinulle, että sinä olet akkasi vanki, etkä sinä ketään vangitse! Niin, niin! Pysy siellä vain kauempana, jos henkesi on kallis!"

"Nämä astiat minä julistan ruunulle menetetyiksi ja kiellän sinua nostamasta ankkuriasi ilman minun lupaani. Aamulla tulee tullijaala ja sittenhän nähdään, kuka tässä on herra ja kuka narri!"

"Jaa — antaa sen tullijaalan tulla! Merihän ei ole syypää, että sen päällä seilaa sellaistakin väkeä! Antaa tullijaalan tulla, onhan meressä tilaa ja ilmaan kyllä mökää mahtuu. Huuda sinä vain! Ei meitä peloita, eikä maailma siitä kaadu!"

Miehet poistuivat jollallaan rannalta ja soutivat "Valaskalaan".

Sika-Hemma tupakoi ja vahti astioita. Pysyäkseen lämpöisempänä teki hän tulen. Aika kävi kuitenkin pitkäksi. Nuorempaa miestä vain ei kuulunut. Evästä ei ollut. Nälkä alkoi tulla.

Rintaa kivisteli ja unikin pyrki ottamaan vallan.

Sika-Hemma katseli astioita. Hän oli iltayön kuluessa katsellut niitä usein.

"Rintaa kivistelee ja uni pakkaa päälle ja tuossa olisi noin lähellä lääkettä vaikka kuinka paljon!" päivitteli hän ja syytti tyhmyyttään.

Hän haisteli astioita.

Viinaa.

Mutta millä pirun ilveellä sieltä saisi ryypyn verran särkemättä astiaa?!

Ja jos särkisikin tuon pienimmän, niin olisiko se nyt mikä rikos?
Sanoisin, että se oli jo särkynyt tullessaan…

Tai viskaisin tyhjän astian mereen ja ilmoittaisin aamulla päällysmiehelle vain yhden astian!

Ei helkkarissa!

Ei jumalanviljaa saa hukkaan kaataa. Päivä se on huomennakin!

Hän otti pienemmän astian ja vieritti sen kauas toisesta, rantalepikkoon piiloon, nauttiakseen siitä tänä yönä ja säilyttääkseen lopun vieraan varaksi ja jouluksi, lääkkeeksi ja juhlajuomaksi.

Saatuaan astian sopivaan paikkaan käänsi hän sen pystyyn, löi kivellä pohjan auki ja maistoi.

"Hyi saakeli, merivettä!! Ja mitä muuta tähän lieneekään pantu sekaan!
Hyi itseänne kuitenkin, mitä panette ihmisten juotavaksi!"

Sika-Hemma syleksi ja syleksi.

Vihoissaan potkaisi hän kumoon astian, jonka sisällys lorisi kivien rakoon ja sieltä mereen, josta se kotoisin olikin.

Oltuaan pois tulen äärestä olivat Sika-Hemman silmät tottuneet pimeään ja nostettuaan katseensa merelle näki hän kaukana luoteessa "Valaskalan" täysissä purjeissa. Sillä aikaa kun Sika-Hemma oli kolistellut ja hommaillut astiansa kanssa, oli "Valaskala" nostanut purjeensa ja ankkurinsa ja kiiti nyt kohti Suomen rannikkosaaristoa, jossa sopi purkaa kuormansa: parasta saksanviinaa ja riianpalsamia.

"UUSI MUISTUTUS…"

Oikealla vasta alettu asuinrakennus. Nurkkakivet ja yksi hirsikerros paikoillaan ja sen luona lastuja, lautoja, hirsiä ja kiven sirpaleita.

Vasemmalla pieni saunan tapainen asuinrakennus. Se on hyvin laho. Pärekatto on sammaltunut ja rikkinäinen. Savupiippu korkea ja rappeutunut. Se on tehty tiilistä ja joskus maailmassa on se ollut valkeaksi kalkittu. Ulko-oven pielessä seinustalla seisoo uuniluuta ja kola. Äärimpänä oikealla kukkiva pihlaja ja sen takana naapurin rakennuksia.

Pihamaa on kivistä nurmikkoa. Ulkosaarelaiskalastajien pihoilla näkee omenapuita ja pienen kasvitarhan, tai perunamaan. Tässä ei näy mitään sellaista — lieneekö ollut ikimaailmassa tuo piha enemmän viljelty!

Taustana on vanhoja, sammaltuneita rakennusten kattoja tumman harmaansinistä merta vasten. Meri on tyhjä, taivas kirkas.

On kevätkesä. Aurinko paistaa korkeimmillaan. Tuuli puhaltelee lämpimänä etelästä.

Noin viidenviidettä-vuotias, parrakas, hinterä, velttoliikkeinen, köyryselkäinen mies sovittelee uuteen rakennussalvokseen paikoilleen toisen hirsikerroksen ensimäistä hirttä. Hänellä on monta nimeä. Hallin-Aapea voimme käyttää hänen itsensäkin kuullen.

Omituista!

Lieneekö hänenkin suvussaan joskus maailmassa ollut lihavia, vai miksi heitä sitten olisi nimitetty Halleiksi, joka on tavallisesti sangen lihava (tai ainakin rasvainen), mutta jos suku olisi saanut nimensä nykyisen päämiehen Aapen mukaan, olisi se johdettu esimerkiksi kengästä, kuivasta, vanhasta kenkärajasta, sillä niin laiha oli ollut koko elämänsä tuo miesparka, joka veistelee uudella tuvanalokkeellaan tuossa edessämme. Nuoruudessaan oli Hallin-Aape veistellyt puusta isohkon laatikon, jossa oli vedettävä kansi. Kannen ja laatikon kupeet oli hän somistanut kirjoleikkauksilla. Pohjaan hän oli leikannut vuosiluvun, kahdeksantoistasataa ja kaksi kahdeksatta. Lisäksi oli pohjassa eräitä leikkauksia, jotka eivät olleet puumerkkejä, eivät oikeita kirjaimia — ei enemmän puoli- kuin kokoränttisiäkään — eikä ne olleet kirjoleikkauksiakaan. Nyt — aikoja Aapen kuoleman jälkeen — on moni vaivannut päätään, ei ainoastaan selvittääkseen monta hämärää kohtaa hänen elämässään, mutta erikoisesti koettaessaan lukea, mitä Aape on mahtanut laatikkonsa pohjaan kirjoittaa.

Yhteen aikaan luultiin, että ne ovat vanhanaikaisia riimukirjaimia, jotka muka Aape — jonka joskus pelättiin olevan Pirun kanssa yhteydessä — jollain hämäräperäisellä tavalla olisi oppinut ja kirjoittanut niillä laatikkonsa pohjaan jonkun taikasanan, manauksen, välipuheen Vihollisen kanssa, tai muuta synnillistä, jota ei saanut antaa tulla muiden ihmisten tiettäväksi.

Kirjoitusta oli kolmessa rivissä.

Ensimäisellä rivillä yksi sana.

Toisella kaksi.

Ja kolmannella kolme.

Tämä järjestely ei vähentänyt kirjoitusten salaperäisyyttä!

Asiantuntija selvitti, ettei se ollut riimukirjoitusta, ei hebreaa, ei kreikkaa eikä latinaa.

Selvitystä asiaan toi koko joukon, kun muistettiin, että Aape ei koskaan osannut lukea — vielä vähemmin kirjoittaa. Tiedettiin vain, että hän lapsena oli oppinut tuntemaan muutamia latinalaisia kirjaimia, tai selvemmin sanoen, puoliränttikirjaimia, ja tavaili niiden varassa. Myös muistettiin, että Aape oli näihin kirjaimiinsa sangen ihastunut ja piirteli niitä kekäleellä seiniin, kiviin ja halkopinoihin sekä kepillä hiekkaan. Nähtävästi hän oli niihin aikoihin vuoleskellut ja veistellyt tuon laatikkonsa ja kaiverrellut sen pohjaan noita mielikirjaimiaan. Sen mukaan ei laatikon pohjassa oikeastaan ollutkaan mitään kirjoitusta, sisälsihän vain jo kuolleen miehen koko henkisen pääoman jälkimaailman ihmeteltävänä.

Vaikka näin pitkälle oli päästy, eivät kaikki vielä hellittäneet, vaan koettivat lukea Hallin-Aapen kirjoitusta. Eräät selvittivät, että viimeinen sana kolmannessa rivissä oli luettava KUUSEN KARI ja että laatikko on valmistettu jonain kesänä Kuusenkarissa nuotalla ollessa, hylje- ja kalamiesten saunassa, pitkän myrskyn aikana. Tuo selitys oli sangen mielivaltainen, ensiksikin siitä syystä, ettei K- ja N-kirjainten välillä ollut niin paljon kirjaimia ja viimeisen edellinen ei ollut R vaan selvä P. Oikeammassa lienevät olleet ne, jotka selittivät, että K:n ja N:n välillä oleva sotkuinen kirjain oli E ja että kysymyksessä on kaksi sanaa: KENK API, jonka taas arveltiin merkitsevän nimeä Kenkä-Aape, joksi joku vanha vaimo muistikin Aapea lapsena joskus nimitetyn — tai oikeastaan Aape oli itse ruvennut itseään nimittämään Kenkä-Aapeksi, saatuaan jalkoihinsa ensimäiset omat kengät.

Oli miten oli!

Joka tapauksessa jäi Aape sielultaan hämäräksi ja tuiki tuntemattomaksi aikalaisilleen. Hänen naapuriensa oli yhtä vaikea päästä perille hänen ajatuksistaan ja tarkoituksistaan kuin nyt jälkimaailman päästä selville hänen ainoasta jälelle jääneestä kirjoituksestaan.

Selviteltiinpä jo niinkin, ettei koko laatikko ollutkaan Hallin-Aapen työtä, että vuosiluku ei ollutkaan kahdeksantoistasataa, vaan kuusitoista ja että joku Hallin-Aapen rikkaista esi-isistä on kätkenyt kultansa ja hopeansa aarteeseen ja merkinnyt tämän laatikon pohjaan salakirjaimilla aarteensa paikan. Rantakäräjillä, missä tämä arvelu lausuttiin, herätti se röhisevää ivanaurua ikämiesten piirissä.

— Hööö! Johan tämä on lopen lapsellista! Muistaahan tämän jokainen, että se oli Aapen itsensä tekemä Kuusenkarissa!

Niin, niin.

Huolimatta siitä, että hänen nimensä olisi joskus ollut Kenkä-Aapekin, nimitämme me häntä Hallin-Aapeksi, jolla nimellä hänet yleisemmin tunnettiin — naapurisaarillakin, jopa mantereellakin.

Niinkun jo on sanottu, ymmärrettiin häntä itseään vähemmin, kuin hänen kirjoitustaan.

Hänellä ei ollut ainoatakaan ystävää.

Ei edes vaimonsa!

Päinvastoin kaikki näyttivät kotisaarella olevan häntä vastaan.
Ventovieraat näyttivät häneen luottaneen enemmän kuin kotisaarelaiset.
Tästä johtui, että Aape eli lapsuudestaan asti yksin. Hän ei ottanut
osaa rantakäräjiin, vaan kulutti aikaansa työhön.

Yksin vierittää Aape hirren kolisten ylös. Sitten alkaa kuulua yksitoikkoinen veistäminen ja veistoksen tahdissa virren veisuu. Aape veisailee mielivirttään:

"Saatana ja maailma
On aina mua vastahan."

Aapen jäsenet ovat hyvin laihat. Aurinko paahtaa kuumasti ja työ käy laiskasti ja veltosti.

Äkkiä kuuluu rannasta päin kaksi variksen kovaäänistä vaakkumista.

Aape pysähtyy työssään.

Kuuntelee.

Ei kuulu mitään.

Aape matkii rämeällä äänellä varista, nauraa sen jälkeen rajusti ja lyhyesti "hähhähhäh!" ja sanoo: "Varis siellä!" ja jatkaa työtään.

Aape ei ole koskaan jouten.

Hän on aina työssä.

Mutta hän ei saa koskaan mitään valmiiksi.

Kerran hän pani jaalanteon alulle.

Ensimäisenä vuonna pääsi Aape niin pitkälle, että köli, keulapuu ja peräpuu olivat paikoillaan. Sitten seisoi työ sellaisena kaksi vuotta. Sillä aikaa Aape pani alulle nykyisen uuden tuvan: teki siihen kivijalan. Kun jaalan alku näytti alkavan saada aidaksen väriä päälleen, hätääntyi Aape ja rupesi jaalaa laidoittamaan. Kun ei hän saanut ketään avukseen sahaamaan laitalautoja, teki hän niitä veistämällä ja löi niitä kiinni niin sanotuilla tuhkanauloilla, joita ihmisten pilkasta välittämättä keräili kylästä ja laivarikkopaikoilla poltettujen nuotioiden pohjilta.

Näin sai Aape neljä laitakertaa paikoilleen.

Sitten, syksyn lähetessä ja Aapen veistäessä uusia laitalautoja, alkoi eukko huutaa metsän haaskauksesta, että "Minäpä sen metsän oikea omistaja olen! Tähän otin sinut, tyhjäkätisen, hullupäisen, joka tekee hullun töitä ja jota saan elättää kuin mahoa lehmää!" ja että "Ellet heti lopeta tuollaista puun haaskausta, niin vien sinut lakiin ja oikeuteen! Vai niin! Vai että kokonainen hirsi aina yhtä laitalautaa varten, sillä aikaa kun lapset paleltuvat tuossa vanhassa pesässä, eikä miehestä ole vanhan korjaajaa, eikä uuden tekijää!"

Silloin Aape oli viskannut kirveensä kiviselle pihalle, käynyt ääneti sisään, istunut tupakoimaan ja paikkaamaan saappaitaan. Sitten oli hionut kirveensä ja mennyt viimeisten alusten mukana mantereelle, jossa vietti talven kirvestöissä.

Talven kuluessa hakkasi Aapen vaimo, jonka nimi oli Eeva, jaalan teoksen haloiksi ja poltti sen tuvan uunissa.

Palattuaan kotiin keväällä oli Aape koonnut naulat tuhasta huolellisesti ja pannut talteen. Mantereelta oli hän tuonut koko joukon uusiakin nauloja. Hän laski, että vanhojen tuhkanaulojen kanssa ne riittäisivät yhden jaalan valmistukseen.

Kirves olalla hän siis meni metsään, kaatoi uljaita honkia ja alkoi veistää laitalautoja, joita olallaan kantoi kotiin. Metsässä hän veisti myös valmiiksi kaikki muut tarpeet, kölin, keula- ja peräpuun, kaaret, juurikkaat, ja kaikki. Myös kaatoi ja valmisti hän metsässä maston ja muut purjepuut ja veisti kansi- ja kajuuttalaudat.

Syyskesällä, eräänä myrskyisenä päivänä, kun ei kukaan päässyt kalaan, pyysi hän eräitä nuoria miehiä talkoisiin, vetämään ja kantamaan kotiin metsästä jaalapuut.

Ilolla siihen suostuttiin. Kerääntyi parikymmentä poikaa työhön ja alkuun päästyään he jatkoivat talkoita kunnes jaala oli valmis.

Lopulta kerääntyi talkoopaikalle myös tyttöjä.

Silloin oli iloa.

Mikä piti laitalaudan päästä kiinni. Mikä löi nauloja. Mikä höyläsi.
Mikä veisti. Mikä hoiti tulta pasun alla. Mikä veti tervaa saumoihin.

Laulut kaikuivat koko ajan.

Uusiakin lauluja sepitettiin.

Pilapuheet sinkoilivat.

Se oli vasta iloa!

Ei sellaista ollut nähty sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!

Tuskin koko maailmassa on koskaan yhtään ainoaa venettä tai laivaa rakennettu niin suuren ilon raikuessa!

Se oli ainoa Imatra elämän ikuisessa, hitaasti vyöryävässä virrassa.

Ennen syksyä oli jaalan runko kansineen, kajuuttoineen valmis, ja niin myös jollakin tervattuna sisältä ja ulkoa.

Talvitöikseen leikkasi ja ompeli Aape jaalaansa purjeet, köytti köydet ja veisteli lokit.

Keväällä kokoontuivat nuoret vielä kerran Aapen jaalan ympärille, lykkäämään sitä mereen. Tahdottiin tietää mikä sen nimi on.

— No, lykätkäähän nyt ensin se mereen! oli Aape sanonut.

"Kovast! Kovast, kovast, kovast!" — huutojen kaikuessa alkoi jaala ensin nytkyä, sitten jytisten luisua tervatuita teloja myöten ja syöksyi lopulta pauhaten veteen, johon jäi kauniina kellumaan. Juuri sillä hetkellä huusi Aape, minkä kurkusta lähti: "Aalto sen nimi on!" jota seurasi hurja tyttöjen ja poikien kuoro:

"Eläköön Aalto! Eläköön Aalto!", niin ettei tahtonut loppuakaan tulla.

Samana päivänä ilmaantui jaalan peräpeiliin nimilauta, johon oli mitä sekavimmilla kirjaimilla kaiverrettu:

ALTO KALIOSARI

Nyt, kun Aape-vainajan tekemä laatikko ja siinä oleva kirjoitus kiertää Kalliosaarella talosta taloon, olisi sangen tarpeellista, että tuo nimilautakin olisi tallella. Silloinhan noita kirjoituksia ja niissä olevia kirjaimia voitaisiin verrata toisiinsa ja niin päästäisiin, ainakin siltä näyttää, perille tuosta laatikonpohjakirjoituksesta, mutta tämä ei ole nyt enää mahdollista, sillä "Alto Kaliosari" lepää Suomenlahden pohjasavessa sisältä ja ulkoa paksun, harmaan vihreän liman peittämänä. Aallot pauhaavat, tai tyyni meri välkkyy ja elossa olevat haahdet uivat noin sata metriä sen mastonhuippujen yläpuolella.

Vanhimman poikansa kanssa oli Aape lähtenyt keväällä purjehtimaan ja saanut tiiliä jaalansa ensi kuormaksi. Jaalaparka oli kuormattu niin syvään, että vain varpekansi oli vedenpinnan yläpuolella.

Arvostellessaan jaalansa kantokykyä oli Aape latonut sisään tiiliä arvellen aina välillä: "Pannaan vielä yhden olutpullon hinnan edestä." — Näin oli jo kerääntynyt toistakymmentä uutta ja uutta olutpulloa sen jälkeen kun Aapen poika ja kuormauksessa apuna olleet miehet olivat arvelleet, että jo riittää. Aape oli selittänyt, että "kyllä uusi puu kantaa, etenkin kun ei ole vene varsin pahasti raudalla rasitettu — hehehe."

Merellä nousi kova vastatuuli, joka kiihtyi myrskyksi. Päivällä noin kahden tienoissa rupesi jaala armottomasti vuotamaan. Huonojen naulojen takia oli jossain päärme ratkennut. Pumppuamisesta ei ollut paljon apua, sillä tiilet imivät itseensä melkein kaiken vuotoveden. Kun meri kävi yli aluksen kaiken aikaa, ei voitu avata kansiluukkua ja ruveta ajamaan kuormaa mereen. Jos olisi ollut kolmas mies, olisi voitu särkeä kajuutan ja jaalan sisuksen välinen seinä ja ajaa tiilet sen kautta mereen, mutta nyt vaadittiin joka hetki toinen pumpussa ja toinen peräsimessä. Poika oli liian heikko niihin kumpaankin. Itse Aape pumppusi ja päästi poikansa perää pitämään, köytettyään hänet ensin kiinni nuoralla, jonka toinen pää oli perämastossa ja toinen pojan ympärillä.

Kuorma lisääntyi minuutti minuutilta. Oltiin keskellä merta. Maata ei näkynyt vieläkään keulan edessä. Pumppu korahteli tyhjää vähän väliä, mutta alus ei näyttänyt vain keventyvän. Vyöryvät ylä- ja alamäet viskoivat jaalaa. Vihertävä kuohu sihisi kannen yli lakkaamatta. Aluksen raju heittelehtiminen edisti vain sen tuhoa. Jokainen kourallinen vettä, mikä syöksyi sisään ratkeamasta, viskeltiin kuin uhalla yhä uusiin ja uusiin ja vielä kuivana säilyneisiin tiiliin. Pohjimmaiset tiilet olivat jo juoneet kyllikseen ja olivat kypsiä uppoamaan. Voi, millä vahingon ilolla ne hylkivät ohi huljuvaa vettä ja iloitsivat nähdessään sen roiskuvan ylempänä oleviin tiiliin, jotka sen heti himokkaasti imaisivat. Jaalan kiivetessä ylämäkeä solisi vesi perälle päin ja pumppu alkoi jälleen sitä loksaen ajaa ulos kannelle ja takaisin mereen, mutta seuraavassa hetkessä käänsi jaala tylsän nenänsä huimaan alamäkeen ja pumppu alkoi korahdella kuin kuolevan kurkku ja oksensi ulos vain vaahtoa.

Aape teki työtä kuin raivo. Hän pumppuili lakkaamatta, oli sitten pumppu tyhjä tai täysi. Hänen polvensa tutisivat väsymyksestä, käsivarret pyrkivät herpoamaan ja harteita pakotti. Uppoaminen näytti yhä varmemmalta. Aapen aivot olivat turrat ja ikäänkuin lakanneet toimimasta. Yksi ainoa ajatus riehui siinä osassa aivoja, joka vielä toimi. Siellä joku sanoi Aapelle, että "sinä uppoat, Aape!" — "En Jumal'aut uppoakaan!" vastasi siihen Aape. "Sepä olisi suurin ilo tuolle akan kutaleelle, Eevalle! En kiusallakaan uppoa! Ei sinnepäinkään!" ja entistä rajummin riuhtoi Aape männän varresta nojaten toisella kädellään kajuutan katon reunaan.

Hiki ja merivesi vuoti karpaloina hänen terävän nenänsä päästä ja harvasta ja takkuisesta parrastaan.

Ääni Aapen aivoissa maalasi hänen samean mielikuvituksensa eteen kuvan, joka viipyi näkyvissä lyhemmän ajan kuin silmänräpäyksen: Eeva juomassa ilokahvia, kuultuaan Aapen uponneen. Vieläpä akka tekeytyi surulliseksikin ja huokasi: "Surku poikaparkaani, joka meni siinä mukana! — No, jäihän minulle nämä toiset, Jumalan kiitos."

Aape tuijotti naama hirveässä irvistyksessä tähän kuvaan ja päästi kurkustaan ja osaksi nenänsä kautta korisevan ja kiljuvan: "Ähhh!" sähisten hampaissaan siihen jatkoksi: "En saatana uppoakaan!"

Tiilet, luotuina lepoon ja paikallaan oloon, eivät pitäneet tämänlaisesta huljumisesta ja heilumisesta, heittelemisestä ja keinumisesta, vaan arvelivat aivan päinvastoin kuin Aape ja imivät itseensä entistä innokkaammin suolaista ja raskasta merivettä.

Poika vapisi pelosta ja vilusta ja kysyi:

— Upotaankohan me —?

— Mitä, sano kovemmin, enhän minä kuule tuollaista höpinää ja änkytystä, ärjäisi Aape, vaikka kuuli joka sanan.

— Sitä, että uppoaakohan tämä jaala?

— Pidä sinä perää, äläkä puhu tyhmyyksiä! huusi isä ja pumppusi entistä rajummin.

Merivesi huljui kannella jo niin korkeana, että jolla ui siinä ja törmäili varppeeseen, luukun karveliin, mastoon ja kajuutan seinään. Myös ajelehti kannella joku halko ja lankku. Aape hyökkäsi jollan pestiin, sai jollan yli varppeen, johti sitä perälle päin ja huusi pojalleen:

— Päästä helkkarissa vikkelästi köysi ympäriltäsi ja tule jollaan!

Pojalla ei ollut aikaa etsiä solmua. Hänen silmänsä olivat jo kauan olleet kiintyneet kirveeseen kajuutan seinuksella. Sen sieppasi hän ja iski kantta vasten köyden poikki ja hyppäsi jollaan. Aape seurasi poikaansa siepattuaan ensin kajuutasta ämpärin ja viskattuaan sen pojalle. Itse tarttui hän airoihin keulapiitalla. Poika istui perällä ja ajoi ämpärillä vettä jollasta.

Jaala purjehti vielä muutaman pituutensa myötäistä, kääntyi sitten syrjin laineita ja heittelehti hirvittävästi. Aallot olivat korkeita ja alas niiden väliin painuttuaan näkivät Aape ja hänen poikansa jaalastaan vain mastojen ja purjeiden yläosat. Noustuaan jälleen harjalle, näkyi jaalan rungosta enää kajuutan katto. Sitten kohosi perä korkealle, tiilikivet kolisivat sisässä ja jaala luisui äkkiä näkymättömiin. Kun se raskaine kuormineen putosi lähes sata metriä korkealta ja kun se oli heikosti rakennettu, repesi se pohjassa päältä auki ja osia kannesta, mastot, kajuutan katto ja kansiluukut pullahtelivat veden pinnalle. Onneksi oli jolla-pahanen ennättänyt kauemmaksi, muuten olisi se auttamattomasti murskaantunut, ellei jaalan osien ylös syöksyessä, niin ainakin törmätessään yhteen tuon aaltojen heittelemän ruuhkan kanssa.

Jaalan pohja, kaaret, laidat ja peräpeili nimilautoineen jäivät pohjasaveen uinumaan ikiunta paikassa, johon eivät myrskyt käy, ei tuuli ulotu. Hiljaiset merenvirrat vain vaeltavat niiden ohi.

Vaikka maa olisi, kaiken sen mukaan mitä Aape oli laskenut, ollut lähempänä tuulen allapäin, täytyi soutaa päin lainetta, muuten olisi jolla täyttynyt paikalla. Poika oli nääntyä ajaessaan ulos vettä jollasta.

Näin kului tunti tunnilta. Saapui yö ja tuuli alkoi heittää ja lakkasi lopulta kokonaan. Hetken perästä rupesi tuulemaan hiljakseen toiselta suunnalta ja tuuli toi sakeaa sumua ja tihkusateen.

Kompassia ei ollut. Osapuilleen voitiin suunta määrätä vanhan aallokon mukaan, mutta kun lähin maa, pieni asumaton ja puuton luoto, oli noin kymmenen kilometrin päässä, oli kokonaan onnen kauppaa saada se näköpiiriin, jonka säde nykyisin oli korkeintaan seitsemän syltä. Kompassi ja leipä ja juomavesi olisivat nyt olleet kultaa kalliimmat, mutta ne vei jaala hautaansa.

Seuraavan päivän iltana sousi Aape auringon kultaamaa tyyntä merta kohti kotisaarta, joka kaukana siinsi ja kohosi yhä korkeammalle. Poika torkkui, tai oikeastaan nukkui istuallaan jollan perällä. Aapea huvitti tuo hassunkurinen näky, kun pojan pää nyykähteli aina alemma ja alemma ja tupsahti lopulta polviin, jolloinka poika tuli puolihereille ja tuijotti tuhmasti isäänsä, joka nauroi täyttä kurkkua. Poika ei käsittänyt kuka jollan keulassa soutaa ja nauraa. Hän luuli kuuluvan sen uneensa, sulki silmänsä ja — tupsis! — jälleen iski hän pitkän, isältään perimänsä teräväpäisen nenänsä jompaan kumpaan polveensa, suoristautui äkkiä, näki isänsä kolme pitkää etuhammasta nauravan parran seasta ja nukkui jälleen. Puolen yön tienoissa saapui Aape poikineen kotiin. Aamulla varhain, ennen perheensä heräämistä, laittoi Aape silakoita voirasiaan ja pani sen ja leipää eväspussiin, otti kirveen olalleen, rautakangen ja lapion kainaloonsa ja samosi metsäänsä, pysähtyi siellä parhaaseen hongikkoonsa ja kävi töihin.

Hän valikoi hyvän, ison kölipuun, alkoi lapiolla ja rautakangella raivata sen juuria. Suurimman juuren, johon piti laivan keulapuun tulla kiinnitetyksi, hän raivasi vapaaksi pitemmältä, muut hakkasi hän poikki tyveä myöten. Puu kaatui ensi yrityksellä onnellisen aluksen kölipuun tavalla, nimittäin keulajuurikas ylöspäin.

Olikin jo tehty työtä niin paljon, että oli aika käydä aamiaiselle.

Sitten alkoi hän veistää kaatamaansa kölihirttä. Sitä tehdessään, ja koko nyt alkaneen työnsä aikana, hän tyytyväisenä lauloi omaa sepittämäänsä laulua, joka kokonaisuudessaan kuului näin:

Västäräkki sä laululintu,
Viserräs taas minulle.

Kun kirveen eteen tuli milloin pahempi oksa, joka vaati tavallista ankarampaa iskua, sovitettiin tuo ratkaiseva lyönti ensi tavun kohdalle sanassa "västäräkki", joka kajahti silloin niin, että puut tutisivat.

Aamuja seurasi pitkät ja ihanat työpäivät, iltoja levollisen unen yöt, ja kului se kesä ja muuttui täydelliseksi laivan luurangoksi keskellä synkkää metsää. Päivä päivältä kohosivat pohjapuulle ensin keula ja peräpuu ja sitten kaari toisensa jälkeen, jotka liitettiin pohjapuuhun ja toisiinsa vahvoilla tervaspuuvaarnoilla. Pyhäinmiestenpäivän aikana oli runko sikäli valmis, että se odotti kanttaan ja laitojaan.

Aape istui kannolla, tupakoi ja ihaili luomustaan.

Talveksi meni hän mantereelle kirvestöihin, ansaitsemaan rahaa, jolla hankkisi, niin hän kuvitteli, köysiä, purjekangasta, kettinkiä ja ankkurit. Seuraavana kesänä hän päätti lyödä laivaansa kannen ja laidat ja tehdä valmiiksi muun työn.

Sen talven elätti Eeva itseään ja poikiaan osaksi kerjuulla ja osaksi tekemällä töitä naapureihin.

Kerran pari viikossa talven kuluessa teki Eeva poikineen retken Aapen laivaveistämölle, ei ihaillakseen siellä miehensä ihmeellistä työtä keskellä metsää, vuorien takana, josta sitä oli mahdoton saada mereen, vaan kaari kaarelta sen hajoittaakseen ja latoakseen kelkkoihin ja pilkkoakseen sen kotipihalla polttopuiksi. Joka käynnillä toi Eeva laivaveistämöltä kuivia ja pihkaisia laivanosia, itse kelkkakuormallisen ja pojat toisen. Keulapuut kaatuivat viimeisiksi ja sitten sahattiin palasiksi pohjapuu ja niin hajosi Aapen ihana unelma pala palalta päinvastaisessa järjestyksessä kuin se oli syntynyt ja muuttui tuhaksi Eevan vanhassa, luhistumistaan odottavan tupasen uunissa.

Kun Aape keväällä palasi mantereelta, oli hänen ensimäinen halunsa saada nähdä rakas laivanalkunsa ja heti hän sinne meni, — vaikka oli pyhäpäivä.

Hän tyrmistyi näkyä, joka avautui metsässä hänen eteensä. Hän pelkäsi tulevansa hulluksi (Hän nimittäin piti itseään vieläkin viisaana!) nähdessään metsän keskellä päivän paisteessa keltaisen hohtavan soikean lastukentän, mutta ei ainoaakaan isompaa puukappaletta, vielä vähemmän laivaansa. Ensi peljästyksen ohi mentyä hän luuli, ja itselleen selitti, eksyneensä, mutta harhailtuaan koko sen päivän metsässä ja löytämättä enää mistään viimekesäistä työmaataan, hän palasi illalla masentuneena kotiinsa ja ärjäisi vaimolleen:

— Akka hoi! Mihin on työni hävinnyt metsästä!

— Kysy sinä hullupäinen niitä sitten vasta, kun minun ei tarvitse kerjätä vierailta leipää lapsillesi, sanoi Eeva rauhallisena.

Siitä kehittyi riita, joka päättyi tappeluun. Vielä samana iltana oli talossa Eevan vaatima poliisikuulustelu, jossa Eeva syytti miestään tappelusta, kotirauhan häiritsemisestä, solvaamisesta, omaisuuden tuhoamisesta, laiskuudesta ja ruunun metsän haaskauksesta järjettömiin ja hullupäisiin yrityksiin ja ilmoitti vaativansa oikeudessa avioeroa ja vaati, että hänen miehensä nyt jo asetettaisiin valvonnan alaiseksi, kiinni, vangittaisiin ajoissa, ennenkuin ennättää tehdä mitään pahempaa.

— Tänäänkin se murhamies heitti minua halolla ja saappaalla että oli pää haljeta ja uhkasi tappaa meidät kaikki.

— Se ei ole totta! ärjäisi Aape.

— Vai ei ole totta! Näkihän sen lapsetkin, kun sinä viskasit minua päähän saappaalla ja löit poskelle minua nyrkillä!

— Oletko sinä lyönyt vaimoasi, ja heitellyt halolla ja saappaalla? kysyi kuulustelija.

— En ole viskannut halolla!

— Entä saappaalla ja oletko lyönyt?

Pitkän synkän äänettömyyden jälkeen saneli Aape:

— On lyöty. Lyöty on. On lyöty molemmin puolin. Minkä minä sille mahdan. Haukkuvat minua, eivätkä antaisi ruokaa. Lyöty on molemmin puolin — jo ennenkin ja syyttömästi olenkin selkääni saanut. Haukkuu laiskaksi, vaikka olen katketa työhön. Ei sitä jaksa kärsiä. Kun minua haukutaan ja lyödään niin minä ja.

Sitten vetääntyi Aape vuoteeseensa eikä vastannut mihinkään kysymyksiin. Itkien vaikerteli Eeva lopulta:

— Jos tämä Aape koettaisi parantaa elämäänsä, niin minä koettaisin elää sen kanssa vielä yhdessä, vaikka se vaikeaakin on…

Aape ei vastannut siihenkään mitään.

Maanantaiaamuna varhain heräsi Eeva jymähdykseen, joka kuului pihalta. Hän riensi ikkunalle. Päivä oli noussut ja Aape seisoi keskellä pihaa kirves toisessa kädessään. Hän oli juuri pudottanut hirren olaltaan ja katseli merta ja aamuaurinkoa ja läksi jälleen metsään.

Aapen oli vallannut jälleen työninto, tai oikeammin työnkiihko. Hän kantoi hirsiä olallaan pihaan ja naureskeli, mutta ei puhunut koskaan mitään. Mielellään laittoi Eeva Aapelle ruokaa, kun näki hänet rakennushommissa.

Kului päivä ja kului viikko. Aape oli saanut jo ensimäisen hirsikerroksen nurkkakiville sovitetuksi ja toinen oli menossa.

Kalarannasta kuuluu joskus varisten karkeaa vaakkumista. Aape veistelee ahkerasti mutta veltosti hirttään ja kuultuaan variksen äänen pysähtyy hän kuuntelemaan. Sitten matkii hän varista, nauraa rojauttaa päälle, alkaa jälleen veistellä ja laulaa:

Vaak vaak vanha varis,
Vaakutkos sä minulle?

Oikealta alkaa kuulua kahden naisen kiivasta väittelyä. Toinen on Eeva, eikä toinenkaan ääni tunnu vieraalta. Aape pysähtyy väittelyn kiivaimmissa kohdissa suu auki kuuntelemaan ja kääntyy selin siihen suuntaan, mistä naiset tulevat. Väittelystä eroittaa jo sanoja. Eeva siellä huutaa:

— Sinä sika! Vai itseäs kaupalle sinä olet tänne tullutkin ja oikein postivenheessä!

— Kahden kauppa, kolmannen korvapuusti. Ei tuo niin kehno liene, ettei jaksa kahta akkaa elättää, nauraa kikattaa toinen.

Naiset alkavat huutaa yhtaikaa ja eroittaa sieltä sanoja: "Leipäsusi!"
— "Vihitty vaimo!" — ja muuta.

Saarelaiskuvia — 14

Näin ovat naiset saapuneet näyttämölle, jossa Aape ääneti ja selin naisiin kääntyneenä kiivaasti veistää.

Viittoen käsillään alkaa Eeva huutaa miehelleen:

— No Aape! Sinä maan mainio Kenkä-Aape! Tässä tulee nyt se sinun ihana talvirouvasi. Minua ei kuulema ole olemassakaan, enemmän kuin lapsiasikaan! Katsopas kuinka punakka ja pulska tämä on ja minä tällainen näkymätön kaakki! Mitä me meikäläiset laihat silakan ja perunan syöjät tämännäköisen kaupunkipiian rinnalla ollaan! Tule nyt toki tervehtimään nuorta rouvaasi.

Vieraalla, joka todellakin äsken on postiveneessä kaupungista tullut, on nyytti molemmissa käsissään. Hän laskee nyytit maahan ja lähestyy Aapea.

— Sinähän se olet, Aape! Sano, mikä akka se tämä suunsoittaja on tässä pihallasi. Aja se pois loukkaamasta kunniallisia ihmisiä… Kuuletko, rakas Aape! Minä olen se Karuliina, jonka sinä hylkäsit, mutta minä löysin sinut jälleen.

Karuliina koetti päästä Aapen etupuolelle, mutta aina ilmaantuu veistäjällä syitä kääntyä toisaalle.

Lastut sinkoilevat.

Karuliina jatkaa:

— Aape! Etkö sinä tunne, vai etkö sinä kuule! — Ihme ja kumma! — Mikähän miestä vaivaa! — Ah! Nyt, älyän! Hyvääpäiväähän sinä ensin odotat. Katsos, kun unohdin sen tämän suupaltin akan tähden. — Niin, hyvää päivää rakkaani! — No hyvää päivää Aape ja anna anteeksi —! (Sylkäisee Eevaan päin.) Hittoakos sinä siinä minun jälessäni marssit. Mene matkaasi! (Aapelle jälleen.) Miksi sinä rakas Aape et vastaa "Jumal' antakoon", kun minä toivotan hyvää päivää? — Jumalassahan se kaiken hyvän anto on. — — — Ei ihminen itse mitään ole… Voi, kuinka ahkera sinä olet!… No nyt minä jo huomaankin! Aape ahertaa uutta pesää, niinkuin sopimus oli jo toissa talvena… Ja minä vain tässä laiskana katselen!… Laiskottelen keskellä Jumalan kirkasta päivää, kun Aape tekee työtä… Minun täytyy heti ruveta emännän toimiin… No niin… Tässä on lastuja, hyviä kahvipuita… Vien ensin sisään nämä vaatepahani ja talouskaluni ja rupean keittämään tuliaiskahvia… Pullan kanssa… Jaa'a! Pullakahvit tämä tyttö laittaa taas Aapelle! Lasketaan tämä suupalttikin kahville… Ei olla pahoja… En minä tätä vihaa, kun ei vain silmille lennä… Sehän hyvä on, että sinä Aape kelpaat muillekin kuin minulle… (Eevalle.) Saat sinä kahville tulla ja kokoa nyt lastuja ja vie tupaan.

Sillä välin on Karuliina penkonut nyytistään kahvikattilan ja kysyy:

— Missä täällä on kaivo?

Karuliina lähestyy käsi ojennettuna Eevaa:

— Ollaan nyt ystävät vaan…

— Vai ystävät — senkin syöttiläs — senkin… Mene tiehesi! Haudo matkaasi hyvän sään aikana, tai revin tukan päästäsi! Vai kahvia keittämään! Tässä on sinulle kaivo!

Eeva sieppasi kattilan Karuliinan käsistä, löi sen kiveen, polki sen ruttuun jaloillaan ja huusi:

— Tässä on sinulle kaivo! Tässä on sinulle kaivo — mokomakin!

Hän heitti kattilan romun viimeistä sanaa huutaessaan kohti Karuliinaa, joka ennätti tuskin väistää päätään sen vinkuessa ohi hänen korvansa.

Aape katsahti kieroon alas telineeltään ja nauraa rojautti lyhyeen ja löi kirveensä hirteen entistä vinhemmin.

Naiset huusivat yht'aikaa:

— Nauratko sinä kelvoton, sen sijaan että tulisit minua auttamaan!

Karuliina hyökkäsi Eevan kimppuun, jonka lähätti nurin kiviselle nurmelle, huutaen:

— Vai kutsut sinä riiviö Aapea avuksesi, kun ensin särit Aapen ostaman kattilan!

Eeva oli horjuessaan ja kaatuessaan joutunut kattilan ulottuville, jolla viskasi Aapea selkään.

Aape horjahti eteenpäin, kaapaisi selkäänsä kädellään ja sähähti:

— Saatanan akat!

Karuliina siitä yltyy huutamaan Aapelle:

— Vai sinä se oletkin päämestari! Mokomakin — hoikkakinttu — kyytöselkä — piikkinenä — kuin pyrstötön kurki ikään! Kyllä sinut opetan ihmisiä narraamaan! Katso itseäsi! (Viskaa isolla lastulla Aapea selkään.) Siinä on sinulle… Ja siinä… Kyllä näitä piisaa!

Aape kumartelee lastujen suhisten tullessa ja kyyristää päänsä aina hartiain ja olkapäittensä varjoon jatkaen veistämistään ja jutellen:

— Antaa tulla vaan… Se on miehen selkä… Monta kovaa kokenut miehen selkä… Antaa tulla vaan!… Tuohon näkyvät tippuvan kaikki nätisti yhteen kasaan… kokoon… Siitä on niitä hyvä korjata… Olenkin monta kertaa sanonut Eevalle: 'Kokoa lastut yhteen! Kokoa lastut yhteen!…' Ei se vätys ole vain viitsinyt… Tulipas joka kokoaa!… Selkäkin tulee samalla hierotuksi… Sitä ei olekaan koskaan hierottu… Mistä tämä köyhä mies hierojan… Tarvis olisi kyllä ollut… Ne ovat niin kalliita ne hierojat, mutta tulipas tyttö mantereelta, joka hieroo köyhäparan miehen selän… Alempaa myöskin… Voi voi kun tekee hyvää… Älä helkutissa sivu visko!… Visko sinäkin Eeva! (Lakkaa veistämästä.) Saatana! Jos et sinä heti paikalla ala viskoa, niin saat kirvestä!

Eeva nauroi kolkosti, viittasi kädellään ja huusi:

— Hullupäinen! Heitäntähullu! Kyllä minä tapasi tunnen! Mulkoile vain silmiäsi mitä mulkoilet!

Aape hyökkäsi alas telineeltään Eevaa kohti:

— Minä tapan teidät molemmat ja aloitan sinusta!

— Heitäntähullu! huusi Eeva väistäen. — Enkös minä sitä jo sanonut!
Nauraa ja mulkoilee ja kiroilee samalla aikaa! Kyllä tunnen, mikä olet!

Karuliina järjesti pikaisesti nyyttinsä, löi Aapea nyrkillään korvalle ja huusi mennessään:

— Hyvästi!

Aape asettui työhönsä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Niin jatkoi hän koko kesän, mutta minkä hän kantoi metsästä uusia hirsiä, olivat ne niin käyriä, että suoriksi veistäessä taittuivat.

Työ ei edistynyt.

Lastukasa vain kohosi kohoamistaan, mutta uusia hirsikertoja ei ilmaantunut salvokselle.

Seuraavana talvena poltettiin lastut ja sitten uudet hirretkin. Aape itse ne hakkasi haloiksi.

Niin! Seuraavana talvena!

Kuinka surkeaa!

Aape kävi hylkeenpyynnissä talvella, niinkuin muutkin. Nuoremmat miehet, ja Aapen ikäisetkin, muodostivat haapiokuntia ja läksivät pitkille retkille, vetäen erikoisella jalaksella, jonka nimi on rouki, varustettua pyyntihaapiota pitkin jäätä ison raakapurjeen auttaessa ja hyljekoirien kirmaillessa ympärillä. Sulan tultua vastaan lykättiin haapio mereen. Miehet ja koirat kävivät haapioon ja purjehtivat natisevin mastoin yli ja nousivat jälleen jäälle. Yöksi rakennettiin teltta yli haapion. Siellä nukkuivat miehet, ja koirat kokoontuivat yhteen hangelle toinen toisiaan lämmittäen nukkumaan. Näille retkille ei kukaan pyytänyt Aapea, eikä hän liioin mukaan pyrkinytkään.

Hän kävi vanhain miesten ja poikien tapaan päivän retkillä saaren läheisyydessä.

Eräänä päivänä hän oli toisten kanssa Itäselällä.

Miehet olivat hajaantuneet kukin tahoilleen ja näkivät toisiaan harvoin ja silloinkin kaukaa. Puolen päivän tienoissa alkoi yhä kovemmin ja kovemmin tuulla idästä. Pian muuttui se myrskyksi. Kaikki päiväretkellä olevat ottivat suunnan maalle päin.

Liian aikaiseen ei lähtenyt kukaan paluuretkelle, sillä tuskin kului tuntia, kun tuli sakea lumipyry, jossa ei nähnyt viittä syltä pitemmälle. Kompassin varassa koetti jokainen pyrkiä maalle jäältä, joka jo hyvää kyytiä kulki merivirran ja tuulen mukana länttä kohti.

Ilta pimeni aikaiseen. Saaren neljä loistoa sytytettiin, mutta siitä ei ollut paljon apua. Enemmän hyötyä oli sumusireenistä, joka ulisi kerran minuutissa, viisi sekuntia kerrallaan. Kello kymmenen illalla kaivattiin vielä kolmea miestä ja yhtä monta koiraa, mutta ennen aamua hekin, sumusireenin opastamina, pääsivät maalle — paitsi Aape ja hänen koiransa.

Yön kuluessa oli ilma muuttunut hirmumyrskyksi.

Saaren itärannikolle oli noussut talon korkuisia ja lähes kirkonkin korkuisia ahtojäävuoria ja röykkiöitä.

Ukkosen jyrinällä halkeili jää ja nousivat pystyyn sylen paksuiset ja viiden pituiset jäätelit ja kaatuivat ja murtuivat jälleen.

Kukaan ei tiedä miten oli käynyt Aapelle.

Oliko hän sortunut ahtojäihin ja murskautunut telien väliin, vai pimeässä ja väsyneenä astunut sulaan, johon myrsky oli pyryttänyt lunta, vai oliko hän joutunut ohi maan, länteen ajelehtiville jäille ja kuollut siellä viluun ja nälkään.

Vielä seuraavana kesänä väittelivät kerran rantakäräjillä miehet tästä, kun Eevan siitä ohi kulkiessa johtui Aape mieleen.

Kummallisimpana pidettiin sitä, ettei edes koira tullut maihin.

Joku otaksui, että Aape oli muka tappanut koiransa ja kuka ties mitä tehnyt! (Nimittäin syönyt sen!)

— Hööö! — torisi joku valkeapartainen — ei se koiraansa tappanut. Ei ihmiselle senlaista pulaa tulekaan! Ei kukaan ole jäällä koiraansa tappanut! Se on uponnut koirineen sulaan…

* * * * *

Samana päivänä meni Eeva itkien ("Me kun elettiin jo parikymmentä Herran vuotta sovussa ja kauniisti! Ei riidelty ja pidetty pahaa elämää…") pappilaan ilmoittamaan miehensä kuolemasta ja onnettomuudestaan, joka häntä näin on kohdannut, ja pyytämään, että seuraavana pyhänä tehtäisiin kirkossa kiitos Aapesta.

Pappi koetti parhaansa mukaan lohduttaa Eevaa ja selitti, että koska Aapen ruumista ei ole löytynyt, ei häntä voi pitää kuolleena, semminkin kun voidaan vielä toivoa, että hän on pelastunut johonkin saareen tai hyljehaapioon, tai Viroon, tai mihin hyvänsä ihmisten turviin ja ellei olisikaan ihmisten turviin pelastunut, on hän joutunut Jumalan turviin, jolle kyllä aikanaan kiitos tehdään.

Myöhään keväällä, kun kaikki olivat jo ennättäneet unohtaa koko Aapen
— Eevakin! — tapahtui kirkossa kummia.

Humaus kävi läpi Herranhuoneen. Vaikka tiedettiinkin, ettei pitkiin aikoihin ole saarella ketään kuollut, alkoi pappi yksitoikkoisella, virallisella äänellä:

"Uusi muistutus kuolevaisuudestamme annetaan, kun tälle kristilliselle seurakunnalle ilmoitetaan, että Herra on käsittämättömässä viisaudessaan nähnyt hyväksi poiskutsua Aabraham Matinpoika Hallin, tältä saarelta, elettyään tässä murheen laaksossa viisiviidettä ajastaikaa seitsemän kuukautta ja kuusikolmatta päivää. Herra, opeta ajattelemaan, ettei meillä täällä pysyväistä asuinsijaa ole."

UNILAIVA.

Kello oli noin kymmenen aamulla. Vävy Anttu nousi isoine merikaukoputkineen jo neljättä kertaa sinä aamuna aittansa päätyyn rakentamalleen katsomatelineelle. Jo lähes viikon oli ollut pelkkää tyyntä ja yhtä kauan oli näköpiirissä, virran kuljettamana, harhaillut eräs iso parkkilaiva. Pari kertaa oli se jo kiertänyt saaren. Kaksi viimeistä vuorokautta se on maannut kaukana kaakon alla. Sieltä se näyttää meren takaa kohoavalta linnalta tai luostarilta, jonka torneja ja muureja laskeva ja nouseva aurinko kultaa ja puolipäivä tekee kalkinvalkealta hohtavaksi.

Vävy-Anttu on huomaavinaan että tänään on laiva tunti tunnilta jälleen lähestynyt saarta. Nyt on se jo niin lähellä, että kaukoputkessa eroittaa siinä olevan vain vanhoja, paikattuja purjeita päällä. Näkee selvästi vanhalla, tummanharmaalla pohjalla vaaleita juovia, paikkoja. Etenkin kaikki raakapurjeet ovat kirjavia. Kuinka muuten oikeastaan voisi ollakaan keskikesällä, jolloin pidetään vanhoja purjeita, kun ei ole myrskyjä! Laiva itse on valkeaksi maalattu. Se lienee jo vanha, koska on notkahtanut, keula ja perä painuneet alaspäin ja laivan runko saanut päinvastaisen käyryyden, kuin mikä sille telakalla uutena annettiin.

Mutta tuo kaikki kuuluu sivuasioihin!

Mikäli laivasta alkoi eroittaa yksityiskohtia, sivuasioita, sitä polttavammaksi ja jännittävämmäksi kävi kysymys:

Mikä laiva se on?

Olivat jo muutamat muutkin kiinnittäneet huomionsa tuohon kummaan laivaan.

Vävy-Anttu laskeutui alas näkötornistaan, asetti kaukoputken telineelleen tuvan oven päälle ja alkoi, kädet housuntaskuissa ja mälli suussa kävellä alas rantaan. Siellä tapasi hän hyvät naapurinsa ja sukulaisensa Pekon Aapen ja Jyrin Tuomaan.

Tuomas parhaillaan tähyili myöskin laivaa. Hänellä oli kaukoputki mukanaan. Sitä hän nojasi ranta-aitan nurkkaan ja tutki tarkasti.

"No mitäs sä näet, Tuomas?" kysyi Anttu liittyen joukkoon.

"Mitäs minä näen! Enhän minä mitään näe. Ja saakos tästä selvää, mikä se on, vaikka vielä näkisikin?"

"Se on paljon lähempänä nyt kuin aamulla", sanoi taas Anttu.

"Virta kulettaa", tuumi Tuomas.

"Olisikohan tuo hylätty laiva", tuumi Pekon Aape.

"Hylätty laiva! Mikäs hylätty laiva tämä olis!"

"Entä jos on kuitenkin", tuumi Anttu. "Onhan niitä hylättyjä laivoja nähty ennenkin."

"On. Karille tai rannalle sumussa ajettuneina, mutta ei vapaassa meressä ja sellaisia, kuin tämä, joka pysyy veden päällä."

Se oli Tuomaan tuomio, mutta siihen lisäsi Anttu, jolla tällä kertaa oli kaukoputki silmällään:

"Kumma laiva tämä vaan on. Nytkin siellä päin meressä on hiukan tuulen vilua, mutta sillä on suunta milloin itään, milloin länteen. Sitä menoa minä olen nähnyt koko aamun.

"Siellä ei ole ihmisiä.

"Muuten laiva ottaisi hyväkseen pienimmänkin tuulen, oli se sitten vastaan tai myötä.

"Tässä laivassa ei ole ihmisiä. Uskotkos sen, Tuomas?"

"Entäpäs jos tämä on se laiva, joka kävi viime viikolla sumussa Hallikariin. Silloin oli itätuuli ja harvinaisen pieni meri. Sitten tuli länsituuli ja meri nousi ja irroitti laivan, joka sitä ennen ennätettiin hylätä. Sehän kuului olleen valkea, iso ulkolainen parkkilaiva."

"Mikä ulkolainen?" mörähti Tuomas.

"No se joka oli kiinni Hallikarissa."

"Ei sitä niin vain laivaa jätetä, kun ei ole hätää."

"Kerrankos ne ovat jättäneet! Vakuuttavat vanhan laivahylyn korkeasta summasta. Ajavat sen sitte sumussa kiinni. Hylkäävät laivan, menevät kotiinsa ja nostavat hyvät rahat, joilla ostavat uuden laivan."

"Osaavathan ne herrat metkuilla", lisäsi siihen nauraa hyrähtäen Pekon
Aape.

"Sen minä vaan sanon, ettei siellä ole niin ristin sielua koko laivassa. Katsopas nyt Tuomas, mitenkä se nytkin purjehtii. Tuulta ei tosin ole tuskin nimeksikään, mutta jos siellä olisi yksikään merimies, tai edes kokkikaan, ei se purjehtisi tuolla tavalla", sanoi Anttu ja ojensi kaukoputken Tuomaalle.

"Kummaahan tämä vähän on", sanoi Tuomas, "mutta parasta lie, että soudetaan sinne ja otetaan asiasta selvä."

"Jätetään yöksi. On parempi että asia tapahtuu salaa ja laivahan tulee virran mukana tännemmäs. Ehkä aamupuoleen on tässä maan sivussa. Päästään vähemmällä melulla ja vähemmällä soutamisella."

"Virrat vaihtuvat. Voi se olla yöllä jo näkymättömissäkin. Parasta on lähteä heti."

Se jäi päätökseksi.

Oli heinäkuun alkupäivät. Kevätkalastus oli loppunut ja syyskalastus ei vielä ollut ennättänyt alkaa. Miehillä oli hyvää aikaa löytöretkille. Salavihkaa kantoivat he eväillä lastatut tuohikonttinsa Vävy-Antun ranta-aittaan. Siitä Vävy-Antun valkamasta ja hänen haapiollaan läksivät he noin kello yksitoista soutamaan laivaa kohti. Onneksi sattui sellainen harvinainen tapaus, ettei rannassa ollut ketään uteliaita kyselemässä matkan tarkoitusta. Ettei kylässä leviäisi turhia huhuja, eivät lähtijät ilmaisseet vaimoilleenkaan mitään hommastaan.

Meri oli kuin hiottu peililasi. Soutaessaan ei huomannut siinä pienintäkään liikettä. Valkeat kuohut saaren rannoilla kuitenkin todistivat, että voimakas, vaikka hyvin matala ja sangen harva vanha ummikas kävi.

Kello yksi iltapäivällä olivat soutajat noin puolen kilometrin päässä laivasta. Siinä he pysähtyivät pitkäksi aikaa ja katselivat ääneti sitä. Siellä ei näkynyt mitään liikettä.

Meri oli yltänsä tyven. Sinne ja tänne ilmaantui joskus tumma viiva ilman hengäistessä veden pintaa, mutta hetken perästä oli taas kaikki entistä kirkkaampaa.

Ääneti seisoi autio laiva. Sen purjeet olivat kaikki avatut. Ne riippuivat velttoina raaoissaan, kahveleissaan tai taakeissaan.

Köysistö oli järjestyksessä. Näki, että laiva oli viimeksi purjehtinut ylihangan halsseilla.

Minkäänlaista hätälippua, tai muuta hätämerkkiä ei näkynyt. Miehet soutivat aivan lähelle. Perässä luettiin laivan nimi ja kotipaikka:

Messina
Barcelona

Airot saivat levätä.

Puolisen tuntia miehet istuivat hiljaa ja odottivat, että jotain tapahtuisi.

Joka hetki he odottivat tumman espanjalaisen merenkulkijan ilmaantuvan kysymään, mitä miehillä on asiaa.

Mitään ei tapahtunut.

Ei kuulunut risahdustakaan.

Tuntui, kuin kaikki olisi ollut kirkasta taivasta ja äänettömässä avaruudessa tuo autio laiva ja miehet haapioineen jääneet ikuiseen paikallaan oloon.

Jostain puhalsi äkkiä vilpoisa tuulenhenkäys laivan peräpurjeeseen.
Muutama reivinauha liikahti.

Mitään muuta ei tapahtunut.

Kammottava tunne täytti miesten mielet. Viimein sanoi Tuomas:

"Mitä me tässä istutaan. — Mennään sisään laivaan katsomaan, mitenkä asiat ovat."

"Jaa — se nyt on sillä tavalla, että — että — jos vaikka lähdettäisiin vain kotiin. — En piru vie minä halua tuon kummituksen kanssa mihinkään tekemisiin", sanoi Pekon Aape.

"Pelkäätkö sinä keskellä Jumalan kirkasta päivää?", sanoi Vävy-Anttu.

"No vaikken pelkäisikään, mutta kamala on tuohon veneeseen sisällekin mennä."

"Mennään miehet sisään vaan. Eihän tässä ole turhan tähden kahta tuntia soudettu."

"Niin, mennään vaan minun puolestani", sanoi Vävy-Anttu.

Aape puolestaan sanoi myös jotain, mutta se oli niin epäselvää, ettei sitä voinut käsittää — ainakaan se ei ollut selvä vastalause.

Airot pistettiin jälleen veteen. Alettiin soutaa ympäri laivan katsomaan, onko mahdollisesti köysiportaita kupeella. Alihangan puolella niitä ei ollut. Keulan alitse soudettiin laivan toiselle puolelle. Hetkeksi pysähdyttiin ihailemaan laivan keulaa koristavaa veistokuvaa: Meren kuningatar siinä syöksyi eteenpäin yli merten, katse riemuitsevana ja helmat hulmuillen, käsivarret ristissä yli rinnan. Sen vaatteet olivat valkeat. Kaulassa oli kultakäädyt, otsalla kultainen otsalehti, ranteessa kultainen rannerengas.

Ylihangan puolella olivat pitkin laivan kuvetta alas riippumassa köysiportaat.

Kuka olisi uskonut!

Miehet kiipesivät perätysten ylös laivan kannelle. Jyrin Tuomas solmesi haapionsa pestin kiinni lähimpään vapaaseen naakeliin.

Kannella havaittiin kaiken olevan parhaassa järjestyksessä. Laivan iso vene oli poissa. Väki oli siis sillä lähtenyt laivasta, mutta missä, milloin ja mistä syystä, niitä kolmea kysymystä jauhoivat nuo kolme miestä koko sen iltapäivän.

Vanhasta matruusivaistostako, vai muusta syystä, tai sattumaltako tuon pelon, kammon ja ihmettelyn sekoittaman tunteen johtamana, miehet ensi töikseen menivät skanssiin. Koijissa olivat makuuvaatteet paikoillaan, mutta kaikki muu oli viety. — "Laivasta lähtö ei näytä tapahtuneen hädässä", arveli Tuomas.

Keittiössä tehtiin se tärkeä huomio, että aamiainen on ollut viimeinen ateria laivassa.

"Niin no — yöllähän se sumu tuli ja hävisi ennen puoltapäivää", arveli viisaana Pekon Aape.

"Se ei meinaa mitään", sanoi Tuomas, "eihän sitä tavallisesti heti laivasta lähdetä, vaikka sumu häviäisikin. Siinä ollaan viimeiseen asti. Laiva jätetään aina vasta viime tingassa."

"Useimmiten liian myöhään. Nämä tässä ovat olleet varovaisia", — — — puolusteli Pekon Aape.

"Ei koskaan liian myöhään, hyvä mies!"

Vävy-Anttu, vanhana puosmannina, tähyili ylös mastoihin ja rikiin.

"Harvoin", sanoi hän, "näkee purjeiden riippuvan noin tyhjinä. Niin on kuin ennen tuolla ulkona, koillispasaatin ja kaakkoispasaatin välillä olevassa tyynessä. Näin sielläkin purjeet riippuivat viikkomääriä ja noin sielläkin terva hikoilee kannesta. — Kerran, siitä on nyt neljäsneljättä kesä, lähdettiin Montevideosta Lissaboniin — —", Vävy-Anttu aloitti tuon kuuluisan kertomuksensa, jonka Jyrin Tuomas ja Pekon Aape olivat jo kuulleet useamman kuin neljäneljättä kertaa, nimittäin joka kesä, näinä heinäkuun helteinä ja tyyninä ja lisäksi joskus talvellakin, kuten jouluryypyillä, hautajaisissa tai häissä ja muissa sellaisissa sopivissa tilaisuuksissa. Kun he siis kuulivat Antun suusta sanat "lähdettiin Montevideosta", tiesivät he sanasta sanaan jatkonkin, loppuun asti. He osasivat kertomuksen jo ulkoa yhtä hyvin, kuin Anttu itsekin. He eivät viitsineetkään kuunnella. Tilaisuus oli sopimaton. Mieltä kiinnittivät nyt tuhannet muut seikat. Röyhkeästi keskeytti Antun onnellisesti alkaneen kertomuksen Tuomas sanomalla komentavasti:

"Jaa'a! Kun nyt on syynätty tämä keulapuoli, niin mennäänpäs tarkastamaan miltä näyttää herrojen puoli."

Mentiin perälle. Noustiin pari askelmaa varsinaisesta kannesta ylempänä olevalle niinkutsutulle puolikannelle, johon matruusin sallittiin tulla vain peränpitovuoroaan suorittamaan tai reivaamaan, käärimään, tai avaamaan mesaanipurjetta, tai suorittamaan muita matruusin askareita, raappaamaan, pesemään, maalaamaan ja niin edespäin. Silloin oli tavalliseni matruusin noustava puolikannelle alihangan puolelta. Jumal'auta, jos uskalsit nousta ylihangan kautta! Alokas sai säännöllisesti kapteenilta tai perämieheltä ensimäisen sinisen korvatillikkansa ja siihen kuuluvat sadatukset, rikkoessaan tätä Noan ajoilta saakka perittyä meritapaa vastaan.

Jyrin Tuomas käveli edellä, sitten Vävy-Anttu ja hänen jälessään Pekon
Aape. Päästyään puolikannelle julisti Tuomas:

"Minä olen nyt tämän laivan päämies. Anttu on perämies ja sinä Aape olet matruusi, äläkä tule tätä tietä ylös tänne."

Tultiin isoon kajuuttaan. Se oli harvinaisen hienosti sisustettu. Kiilloitettua mahonkia kaikki! Pehmeitä, punaisella plyyssillä päällystettyjä sohvia!

Ja kaikkein ihanin seikka, joka sai miesten kasvot iloiseen, leveään hymyyn: Pöydällä oli iso, vielä avaamaton viskipullo.

"Aape! Etsi paikalla kolme lasia ja tuo pöytään!", komensi päämies.

"Meinaatko sinä ryypätä tuota viskiä?", kysyi perämies.

"No se on selvä se!"

"Etkö sinä pelkää, että se on myrkkyä? Pantu siihen viekoittelukseksi
— — Kuulin kerran Montevideossa — —"

"Hiiteen Montevideo! Nyt ollaan keskellä Suomenlahtea ja odotellaan hyvää lounaispasaatia, joka veisi meidät lähimpään kaupunkiin. No Aape, mitä töllistelet. Etkö ennen ole käydyt näissä paikoissa. Mene toimeesi! — Ahaa, tässähän näitä laseja onkin lähempänä kuin luulinkaan."

Päämies huomasi avonaisen kaapin vasemmalla ja siinä ryyppylaseja useampaa lajia.

"Täällähän näitä on pitkäkaulaisia ja lyhytkaulaisia ja kaulattomia, suuria ja pieniä. Aijai tätä komeutta! Kaikki lasitavara hiottua kristallia! No jouduitpa sinä Tuomasparka kerrankin rikkaaseen taloon, elämäsi iän köyhyydessä ryvettyäsi!"

Viskipullo avattiin ja lasit täytettiin.

Päämies kohotti lasinsa. Toiset samoin.

Päämies piti puheen:

"No niin. Myrkkyä tai jumalanviljaa — kippis nyt miehet vaan ja hyvää lykkyä tälle yhteiselle laivalle!"

Lasit helähtivät ja tyhjenivät partaisiin naamoihin.

Sitten sanoi päämies:

"Istutaanpas nyt sitten, koska ei tässä vielä ole kannelle kiirettä. Koetellaan, vieläkö tämä talonpoikakin pysyy istumassa tällä niin helkutin kiiltävällä ja liukkaalla tuolilla. Katasta sinä Aape välillä ulos, alkaako tuulta näkyä, ja sano sitte minulle."

Istuskeltiin ja ryypiskeltiin hitaassa ja hyvässä tahdissa noin tunnin verran. Sitten oli jo saavutettu sikäli hyvä mieliala, että päämies katsoi sopivan hetken tulleen seuraavalle huomautukselle:

"No Anttu! Annapas nyt kuulua, mitenkä kävikään, kun sinä kerran nuoruudessasi neljäneljättä kesää takaperin seilasit Montevideosta Lissaboniin sillä kuuluisalla parkkilaivalla 'Anna Siriuksella'?"

Vävy-Anttu (Siten ei häntä koskaan suoraan edessä uskallettu nimittää. Se oli hiukan niinkuin haukkumanimi.) huomasi piikin. Hän pureskeli hermostuneesti mälliään. Vasta hetken perästä hän vastasi, rummutellen paksuilla sormillaan pöytään:

"Sanokaapas miehet ihan tosissanne, mikä laiva tämä on ja miksi tämä on hylätty?"

"Jaa'a — sitä minäkin haluaisin tietää", pälpätti änkyttäen Aape.

Päämies sytytti hienon vaaleanharmaan havannasikaarin, jonka oli löytänyt kaapista ja vedettyään siitä muutamia ihanatuoksuisia sauhuja, loihe lausumaan:

"Te näytätte luulevan, etten minä sitä haluaisi tietää tai epäilette, että minä jotain ehkä tiedän. No niin. — Tiedänpä minä jotakin, jota olen tässä itsekseni ajatellut ja päätellyt, etteiköhän se tieto kuuluisi tähän laivaan. — Muistatko sinä Anttu isääsi?"

"En, Jumala paratkoon!"

"En minäkään, muuta kuin sen minkä olen vanhemmilta kuullut, ja minkä sinäkin olet kuullut. — Noin viisikymmentä ajasta-aikaa takaperin rakennettiin Haminassa laiva, jolle annettiin nimi 'Martti Luther'. Sen ensimäiseksi päämieheksi tuli setävainajani — jos nimittäin on vainaja, Jumala sen tietää — sinun isäsi Aapramin Jussi, ensimäiseksi perämieheksi minun isäni ja toiseksi tämän Aapen eno. Se laiva, niinkuin muistatte, katosi väkineen päivineen teille tietämättömille heti ensi matkallaan. Sillä oli lankkulasti Cadiziin, josta sen Piti tuoda takaisin tullessaan suolalasti. Syksyllä myöhään läksi ja keväällä aikaiseen piti palata. Sille tielleen se jäi ja tuskin mistään laivasta lie sepitetty niin paljon juttuja, kuin siitä 'Martti Lutherista'. — Minäpä luulen, että vaikka tämän laivan nimenä nyt onkin 'Messina', että me parhaillaan ryypätään 'Martti Lutherin' kajuutassa — isiemme, setiemme, ja enojemme viskiä…"

"Ole vait! Sinä olet humalassa ja puhut joutavia."

"Enkä puhukaan joutavia! Jumal'auta, me istutaan jokikinen 'Martti
Lutherin' kajuutassa!" huusi hän, lyöden nyrkillään pöytään.

— "Kerrottiinhan silloin heti alussa, että 'Martti Luther' ei uponnutkaan, vaan että sille tehtiin uusi nimilauta ja laivan väki risti myös itsensä uudestaan ja omisti laivan yhteiseksi omakseen ja ovat näin väärillä nimillä ja väärillä papereilla purjehtineet ensin Välimerellä merirosvoina ja kun se ammatti alkoi maistua happamalle, sitten kauppalaivureina ympäri maapalloa."

"Se kyllä voipi olla totta. En minä sitä väitä perättömäksi, vaan sitä, että tämä tässä olisi 'Martti Luther'."

"Älähän huopaa vielä. Puhunpa suuni puhtaaksi. — Kun viimeksi kävin Haminassa, kertoi minulle Silakka-Topin muija, että heillä ihan vastikään oli käynyt kummallinen vieras, ulkolaisen näköinen, hienosti puettu vanha merimies — siinä kuudenkymmenen korvilla. Oli tullut Silakka-Topin keittiöön ja jutellut siinä puolisen tuntia Silakka-Topin muijan kanssa, kysellyt sinusta ja tästä Aapesta ja minusta ja monista muista saarelaisista. Oli tiedustellut, elävätkö ja mitenkä voivat ja ketä on kuollut ja niin poispäin. Oli sanonut Silakka-Topin muijalle, että kyllä hän hänetkin tuntee, että on paljon oltu yhdessä nuoruuden aikoina. — Silakka-Topin muija niin minulle itse kertoi, eikä siitä ole aikaa kuin viikko. —, Sitten oli mies lähtenyt ja Silakka-Topin muija oli jäänyt siunailemaan, että mikä mies se mahtoi olla. Oli lähtenyt heti, kun Silakka-Topin muija oli kysynyt, että 'kukas sinä sitten oikein olet?" — "Ei ole aikaa viipyä. Täytyy lähteä', oli sanonut ja mennyt. — Vasta perästä päin oli Silakka-Topin muijalle johtunut mieleen, että se vieras oli sinun isävainajasi — hm — isäsi näköinen ja ettei se kukaan muu voinut olla kuin hän. — No, annas olla. Äläs virka vielä mitään. — Minä olenkin nyt tässä ajatellut, ettei se vieras kukaan muu ollut, kuin sinun isäsi — tai minun setäni — ja tämä hänen vanha laivansa 'Martti Luther', vaikka tällä nyt on valenimi. Minä katselin tätä laivaa jo heti haapiosta, että ei tuo pakana muu voi olla kuin 'Martti Luther'. — Ja nythän on selvää, miksi tämä on hylätty. Asia on luultavasti niin, että tällä on lasti Pietariin tai Narvaan — Suomeen ei 'Martti Luther' uskalla tulla — mutta kun ilmojen haltijat ja merivirrat painoivat tämän liiaksi lähelle Suomen rantaa ja ehkä sumussa vähän kiinnikin, pelkäsivät äijät joutuvansa itsekin kiinni ja tutkittaviksi ja tuomittaviksi. Ei auttanut muu kuin hylätä laiva, mitä pikemmin! sitä parempi, ja soutaa maihin etsimään matruusin paikkaa ensimäisessä ulos lähtevässä laivassa. — Niin on asia, sanokaa mitä sanotte."

Tätä kysymystä pohdittiin, tutkittiin ja pengottiin aina kello kolmeen asti iltapäivällä. Sitten syötiin hyvä päivällinen ja aina vain tämän salaperäisen laivan vielä salaperäisemmät vaiheet antoivat aihetta yhä uusiin ja uusiin arveluihin, mutta loppujen lopuksi pidettiin Tuomaan selitystä ainoana uskottavana.

"Kaikkea, kaikkea sitä pitääkin tapahtua tässä matoisessa maailmassa", huokasi syvään Pekon Aape ja ilmoitti samalla, että päivä on lounaassa ja ettei tuulen henkäystäkään tunnu mistään päin.

Kun kaikkia alkoi armottomasti nukuttaa ja kun toistaiseksi ei kenelläkään ollut mitään tehtävää, käytiin miehissä maata hyllyville, plyyssipäällyksisille sohville — —

Uni maistui hyvälle ja nukkuivat miehet mitä sikeimmässä unessa aina kello kuuteen asti illalla. Silloin heräsivät he äkkiä kauheaan rytinään ja helinään. Tuolit ja pöytä vierivät keulaan päin ja pullo ja lasit särkyivät. Kajuutan lattia oli pahasti vinossa. Kyllä saivat miehet jalat alleen! Ulos tultuaan kohtasi heitä, kammottava näky: Laivan keulapuoli oli joi painunut syvälle veteen, perä oli korkealla ilmassa. Ei tarvinnut odottaa, että miehille olisi selitetty, mitä nyt on tapahtumassa ja mitä heidän itsensä on tehtävä! Kolmessa sekunnissa he loikkivat haapioonsa ja alkoivat soutaa hampaat irvissä. He olivat ennättäneet soutaa korkeintaan kolme laivan pituutta, kun suhinalla ja vihellyksellä laiva painui keula edellä alas syvyyteen. Meri otti osansa! Syntyi valtava pyörre. Sen ulkoreunalla kieppui miesten haapio suuressa piirissä myötäpäivää miesten voimatta sitä vastustaa — kiittivät etteivät joutuneet pyörteen keskelle ja painuneet laivan mukana.

Anttua huimasi päästä. Hän lakkasi soutamasta ja kyyristyi haapion pohjalle… Hänen oli tukala olla, mutta onneksi hän heräsi — toistamiseen, vaimonsa nyhkäistessä häntä olkapäähän ja sanoessa:

"Anttu, nous ylös kahville! Päivä on jo korkialla."