The Project Gutenberg eBook of Tanskan prinssi Otto, by Bernhard Severin Ingemann

Oli tyyni kesäkuun ilta, kolme päivää jälkeen pyhän Knuut marttyyrin ja kuninkaan suuren juhlan v. 1333. Holbekin kihlakunnan rajalla, erään vesimyllyn kohdalla, yhtyi kaksi sivutietä Holbekista ja Kallundborgista siihen leveään maantiehen, joka johti eteläiseen Själlantiin. Tien risteyksessä oli ränsistynyt puinen ristiinnaulitun kuva sekä sankarinkokoinen, kömpelösti hiekkakiveen hakattu, ja kuihtuneilla ruiskukkaseppeleillä koristettu, kruunupäinen pyhän Knuutin kuvapatsas. Lähiseudun maalaiskukkojen iltakellojen soidessa polvistui täällä joukko kerjäläisiä ja köyhää työväkeä, päähineet ja repaleiset hatut silmille vedettyinä. Monet huokasivat niin syvään, että olisi luullut heidän tahtovan liikuttaa kivipyhimykset liikkeelle, ja muutamien huulilta kajahteli rukous maan suojeluspyhimykselle niin äänekkäänä ja kiihkoisana kuin olisivat he uskoneet hänen olevan kuuron tai hyvinkin kaukana. "Pyhä Knuut kuningas! Rukoile meidän puolestamme taivaan Herraa ja pyhää neitsyttä!" rukoili vanha, harvinaisen komea talonpoika, jonka valkea tukka sileänä valahti laihtuneille poskille, hänen painaessaan yhteenliitettyjä käsiään rintaansa vasten. "Elä anna meidän joutua eksyksiin näiden monien ankarien herrojen joukossa!" jatkoi hän. "Elä salli meidän eläimiksi ja pedoiksi raaistua näinä onnettomina aikoina! Elä salli saksalaisen eroittaa sitä minkä Jumala kaikkitietäväisyydessään on yhteenliittänyt!"

"Aikooko saksalainen eroittaa sinut vaimostasi, ukkoseni!" kysyi hienonnäköinen nuori herrasmies, joka oli pysäyttänyt ratsunsa pyhimyskuvan ääreen, osoittaakseen myöskin sille kunnioitustaan, ja piteli hattua kädessään.

"Ei, minun vaimoni on ollut jo monta vuotta taivaallisen Isän huomassa", — vastasi vanha talonpoika nousten. "Jumalalle kiitos, etteivät hänen silmänsä nähneet sitä mikä meidän nyt on nähtävä. Hän oli tullut tänne Skånesta", jatkoi hän pyyhkäisten silmiään harmaan sarkatakkinsa hihalla, "siellä on nyt naimisissa myöskin kaksi minun poikaani; mutta Herra meitä armahtakoon! Senvuoksi ovatkin he muuttuneet ruotsalaisiksi niinkuin muutkin skånelaiset. Minä en enää ikinä tahdo nähdä heitä. Katso! Sitä surua minä tässä huokailin taivaan Herralle ja pyhälle Knuutille; eikä se ole ainoa kurjuus, josta saamme saksalaista kiittää."

"Se on totta, ukkoseni!" vastasi nuori herra kiihkeästi ja posket hehkuen. "Mutta kun susi isäntänä rehentelee ja lampaat karkaavat tiehensä, niin luulisinpa siihen silloin isännän syypääksi. Mutta totta totisesti", lisäsi hän katkerasti, "se kansa, joka ei osaa itseään suojella paremmin kuin lauma lampaita, ei ansaitse nykyistä herrautta parempaa." Lausuessaan ääneen nämä sanat, hän vilkaisi ympärilleen ikäänkuin nähdäkseen minkä vaikutuksen ne tekisivät läsnäoleviin.

"Auta meitä lyömään heidät kaikki kuoliaiksi!" rukoili voimakkaampi ääni.

"Katso armollisesti maamme puoleen, pyhä Knuut! Paholainen vieköön kreivit ja kuninkaan!" rukoili voimakas nuori mies kurjalla äänellä. "Hän ei kuitenkaan koskaan ole ollut meille muuta kuin häpeäksi ja onnettomuudeksi maalleen."

"Hiljaa, hiljaa, Pentti! Sinä rukoilet jumalattomasti", moitti vanha talonpoika. "Tekisipä pyhä Knuut sinulle nyt ansiosi mukaan antamalla sinulle korvapuustin kivinyrkillään, niin etpä taitaisi enää nousta tuosta hartaudentoimituksestasi. Rukoile sinä pyhää Knuutia auttamaan kuningas Aabrahamin helmaan ja hänen sukunsa tänne hallitsemaan, se olisi toista — se olisikin hurskas rukous, jota pyhä Knuut ei voi kieltää meidän päiviemme tanskalaiselta mieheltä. — Mutta jos tahdotte säilyttää nahkanne eheänä, lapsukaiseni, niin lukekaapas Ave-Marianne loppuun ennenkuin saksalaiset palaavat tuolta olutkapakasta ja sanovat teille amenen piikkisian keihäillään!"

Tämän varoituksen kuultuaan he nousivat kaikki pyhimyskuvan edestä, tekivät ristinmerkin ja poistuivat työkapineineen ääneti ja huokaellen. Nuori matkamies jäi yksin paikalle antamaan hevoselleen tukollisen ruohoja. Samassa ratsasti Holbekintietä leveälle maantielle toinenkin matkamies, yllään tallimiehen puku; hän paljasti myöskin päänsä ristiinnaulitun kuvan ja pyhimyspatsaan edessä, mutta loi tutkivan katseen nuoreen herraan. He ratsastivat yhdessä eteenpäin puhuttelematta toisiaan.

Ilta oli ihana. Läntisellä taivaalla oli vielä laskeneen auringon punertava heijastus; niityillä leijaili hieno sinervä sumu, sammakot kurnuttelivat lammikoissa ja soissa. Tie kaartelihe kellertävien ruisvainioiden ja rehevien niittymaiden lomitse; läpi pyökkimetsien, ja ohi kaislarantaisten lampien. Rauhallisen iltakellon viimeiset äänet häipyivät hiljaiseen yöhön, lyöden kolme kertaa kolmen rukouksen merkin pyhän kolminaisuuden kunniaksi. Sieltä täältä ruispellosta kuului leivosen viserrystä pesästään. Heinäsuovat tuoksuivat maantien vieressä, ja sumuiset niityt häämöittivät etäältä kuin hopeaisina järvinä. Kylässä ajoi talonpoika, viimeistä heinäkuormaansa latoon, ja heinävaunujen takalauta oli koristettu pyhän neitsyen kuvalla. Joukottain heinämiehiä palasi viikatteineen niityiltä. Yli tummanviheriöiden pyökkimetsien suhahtelivat kottaraiset suurissa parvissa, laskeutuen puiden latvoihin tai lammenrannikoiden kaislikkoihin, lakkaamatta viserrellen ja jaaritellen. Puoleksi kiviaitauksen luona olevien piilipuiden peittämänä kohisi vesimyllynpyörä laaksossa olevan sillan ja sulkulaitoksen luona. Pohjolan kesäillan läpikuultava ilma loi omituisen salaperäisen viehätyksensä rauhalliselle maisemalle, missä etenevän päivän kajastus sulautui syttyvien tähtien valoon. Själlantilainen maisema oli yhtä ystävällisen rauhallinen kuin meidän päivinämme; mutta maamiehen kasvoilla ei väreillyt ilo eikä elämä. Hän palasi synkkänä ja tyytymättömänä kotiinsa, tai asteli välinpitämättömänä vanhaa tapaansa noudattaen maalaiskirkon iltamessuun, kun ei voinut rauhassa lukea Ave-Mariaansa maantien varrella olevan pienen kivikappelin ääressä. Oli toivottu kaunista ja rikasta syyssatoa; mutta monissa paikoin oli vilja maahan poleksittu, ja ruispelloilla näki joukottain hevosia laitumella; niiden korkeus ja lihavuus osoittivat, että ne eivät olleet själlantilaista rotua, vaan vierasta ja parempaa. Kylistä ei kuulunut ainoatakaan iloista ääntä. Useissa paikoin näyttivät talot olevan autioina, tuskin kuuli koiran haukkuvan. Talonpoikaistalot näyttivät rappeutuneilta ja köyhtyneiltä. Useissa paikoin näki porteissa väkivaltaisen hyökkäyksen jälkiä. Talonpoikien riihet ja ladot olivat niin kuin aina ennenkin lukoitta ja telkeittä. Vesimyllyn luona olevasta olutkapakasta kaikui nyt kovaäänistä melua; sieltä kuului rähisevien saksalaisten sotamiesten ääniä.

Molemmat matkamiehet lähenivät toisiaan ja tervehtivät. He eivät näyttäneet tuntevan toisiaan, olivat vain sattumalta joutuneet näin yhteen; mutta heidän tervehdyksestään huomasi kumpaisenkin haluavan kernaasti tehdä lähempää tuttavuutta. Nuori herra, joka oli puhellut talonpoikien kanssa, oli hinterä, yhdeksäntoista- tai kahdenkymmenen-vuotias nuorukainen, yllään jonkinlainen aatelisen hovipojan puku. Lyhyt, punainen nuttunsa ja pukinnahkaisten puolisaappaittensa hopeakannukset osoittivat hänen olevan vielä vain aseenkantajan. Punaisesta verasta tehty, korea ratsastuslakia peitti vain puoleksi hänen vaaleakiharaisen päänsä. Hänellä oli lyhyt miekka vyöllään, ja hän ratsasti mustalla, vallattomalla oriilla, jota hän ohjaili erittäin taitavasti ja helposti. Toinen oli harmaahapsinen, voimakasrakenteinen mies, yllään valjennut kelta- ja sinijuovikas vallasperhe-palvelijan puku, joka oli kulunut ja paikkaeltu; käsivarteen oli kiinnitetty kruunulla koristettu vaakuna. Hänen suuret, vakavat kasvonsa olivat syvien ryppyjen uurtamat, ja hänen huomattavasti uikonevista silmistään kuvasti jonkinlainen haaveileva elämä, minkä huomaa ihmisellä, jonka ajatukset enemmän viihtyvät menneessä tai tulevassa ajassa kuin nykyisessä. "Hm! Täällä on sammakoita suossa", mutisi hän itsekseen ja siveli kädellään tuuheita kulmakarvojaan. "Onko nuorella herralla lupakirja?" kysyi hän ääneen ruotsiksi murtaen: "Kunpa tässä päästäisiin ehein nahoin ohitse." Hän viittasi vesimyllyä kohti, missä joukko ratsumiehiä laulaen, hohottaen ja hurjasti meluten hoiperteli ulos kapakan ovesta. He kantoivat sylissään höyhentyynyjä, kinkkuja ja elävää siipikarjaa. Hanhia ja kanoja riippui kirkuen hevoseen kupeilla, ja heti huomasi heidän tulevan ankarasta veropanttauksesta tai ryöstömatkalta maaseudulta. He näyttivät olevan humalassa, sillä he ohjailivat ratsujaan niin huolimattomasti, että heidän irrallaan satulasta riippuvat rautapiikkiset sotakeihäänsä satuttivat toisiaan ja hevoset pelästyivät siitä; ratsumiehet nauroivat ja kiroilivat alasaksan murteella; muutamat mölisivät ivalauluja tanskalaisista; toiset olivat paljastaneet keihään pituiset miekkansa, joita he hurjasti hoilotellen heiluttivat päänsä yli, tai huvittelivat he itseään katkaisemalla kaulat huutavilta kanoilta ja hanhilta, joita heillä oli mukanaan. Huomattuaan ratsastajat he sulkivat heti tien ja näyttivät aikovan ratsastaa heidät kumoon; mutta aseenkantaja ja vanha palvelija antoivat merkin toisilleen ja ratsastivat keskitietä aivan lähellä toisiaan.

"Pahus vie, ettekö siirry pois tieltä, lurjukset!" huusi ratsumiesten johtaja alasaksan murteella paljastaen pitkän miekkansa. "Seis paikalla! tai survomme teidät mäsäksi. Ketä te olette? Minne aiotte?"

"Me olemme väkeä, jotka aiomme eteenpäin, sen te kai näette!" vastasi nuori aseenkantaja tulisesti ohjaillessaan orittaan vasemmalla kädellään, oikean tapaillessa miekankahvaa. "Koska ette tiedä ketä me olemme, niin voisitte säästellä kunnianimityksiänne!"

"Hahhaa! Tanskalainen kukonpoika! Ja uskaltaakin vielä kiekua? Hän tahtoo tulla nypityksi!" sammalteli ratsumiesten johtaja kankeakielisenä viitaten tovereilleen, jolloin nämä ympäröivät matkamiehet ja ottaen käteensä vaaralliset tapparansa he jatkoivat yhä pilkkalaulujaan ylimielisesti hohottaen.

"Jos ei teitä täällä olisi tusina kahta vastaan, niin ette taitaisi huutaa typeriä häväistyslaulujanne meidän korviimme!" jatkoi aseenkantaja ylpeästi, katseensa tarkasti mittaillessa puoleksi humaltuneita miehiä. "Taidattekin uskotella olevanne herroja tässä maassa, senvuoksi että teidän kreivinne kirjoittelee veroja porvareille ja talonpojille. On kai Tanskassa vielä jonkinlainen laki ja oikeus; maantienrauhaa ei liene kukaan teille pantannut."

"Mitä tuo tanskalainen penikka mukisee?" ärjäsi kookas holsteinilainen ratsumies, joka näkyi olevan joukon johtaja. "Puhuuko hän Tanskan laista ja oikeudesta? Tässä sinä näet sen kuningas-Valdemar-lain, jota nykyään totellaan, senkin keltanokka!"

Näin sanoen hän heilautti julmaa miekkaansa. "Jos sinulla on lupakirja meidän herraltamme kreiviltä, niin näytä se heti, muuten hirtämme sekä sinut että tuon vanhan kyykäärmeen."

Aseenkantaja oli vetäissyt kätensä miekankahvalta, mutta hän hypitteli yhä levotonta ratsuaan, katseensa mittaillessa uhkaavaa sotilaspiiriä, ja hän piti tarkasti silmällä jokaista heidän liikettään ja ilmettään; hän vaikeni ja näytti miettivän epätoivoista uhkayritystä.

"Minulla on lupakirja meille molemmille!" huusi nyt vanha palvelija ja ojensi nopeasti esiin avonaisen, suurella vahasinetillä varustetun kirjeen — "jos osaatte lukea kirjoitusta niin katsokaa tänne! Me olemme korkeasukuisen kuningatar Mereten palveluksessa ja kreivi Juhana Vagrienin armollisen suojeluksen alaisia."

Aseenkantaja loi ihmettelevän katseen vanhukseen, joka oli ojentanut lupakirjansa ratsumiehelle vilkuttaen samalla salaisesti saattajalleen. Oluttuvan lampunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja aseenkantaja huomasi salaisen viittauksen. Muuten oli piilipuiden varjossa tiellä niin pimeää, että oli vaikea eroittaa mitään kirjoituksesta. Siihen näytti myöskin vanhus luottavan.

"Helvettiin mokomatkin typerät harakanjalkanne! Minä en ole pappi enkä yöpöllö", karjaisi ratsujoukon johtaja ja heitti kirjeen vanhukselle vasten silmiä. — "Tee selvä puolestanne kieltäsi käyttämällä! Ja puhu niin että saan siitä selvän! Mistä kuningattaresta sinä puhut? Eihän tässä maassa ole enää kuningasta eikä kuningatarta."

"Kyllä täällä vielä tavallaan on kuningas", vastasi vanhus piilottaessaan rauhallisesti kirjeen, jonka hän oli näppärästi vanginnut ilmasta. "Mutta siellä missä te ja teidän herranne kuleksitte, ei huomaa paljoakaan laillisesta hallituksesta. Se kuningatar, jota minä palvelen, on muutoin Tanskan kuninkaan sisar, Ruotsin leskikuningatar Holbekin linnassa. Minä olen hänen halpa tallirenkinsä ja elinorjansa."

"Pots krone sapperment! Silloin sinä olet ruotsalainen tai ainakin kirottu skånelainen?" huusi kookas holsteinilainen heiluttaen pitkää miekkaansa, "puhutpa laulamalla kuin nuo salmentakaiset korpinrähjät", — jatkoi hän yhä kiihtyen — "helvettiin sinut joudutan, ja heti ilman pappia ja ehtoollista, sen olen luvannut pyhälle neitsyelle autuaan velivainajani ja sisarenpoikani sielun kautta niin pian kuin saisin käsiini jonkun teidän joukostanne".

"Kunnia vanhurskaudelle ja pyhille lupauksille!" — keskeytti vanhus hänet kohteliaasti, omituinen rauhallisuus katseessa ja kasvonilmeissä. "Mutta ennenkuin kiellän jumalani tai kunniakkaan isänmaani, annan leikata kieleni poikki; mutta vaikka olisinkin vain uusruotsalainen tai skånelainen" — —

"Hei! Sepä vasta olikin hyvä saalis, toverit!" jatkoi kookas, suuttumuksesta punoittava soturi kuuntelematta häntä sen enempää. "Joutukaa miehet! Ottakaa suitset hirttoköydeksi. Niinkauan kuin on kuivuneita piilipuita tienvieressä ei täällä ole puutetta verikoirien hirsipuista. Herran huoneessa, aivan pyhän neitsyen nenän edessä, he lahtasivat viime vuonna sadottain meidän ystäviämme ja sukulaisiamme niinkuin lampaita ja vasikoita; emmekö me saisi tässä halvan oluttuvan edustalla hirttää ominpäin yhtä näistä roistoista!"

Kun ratsumiehet johtajansa kehoituksen kuultuaan hurjasti huutaen hyökkäsivät aseettoman aatelispalvelijan kimppuun, paljasti nuori aseenkantaja miekkansa, ja ennenkuin tanakasti satulassa istuva vanhus oli saatu tempaistuksi hevosen selästä, lennähti heilahtelevaa pitkää miekkaa kannattava käsivarsi kauas tielle. Ratsujoukon johtaja suistui karjuen hevosensa selästä, ja aseenkantajan lyhyt miekka suhahteli harjaantuneen asetaitoisesti useiden muiden korvissa. Uhattu skånelainen jätettiin ja raivostuneina käännyttiin nuoren yltiöpään kimppuun, joka korskuvan ratsunsa selässä lenteli heidän joukossaan kuin pyörretuuli ja tavattomalla asetaidollaan haavoitti jokaista, joka tuli häntä liian lähelle. Puoleksi humaltuneet ratsumiehet kirosivat kiukustuneina tavoitellessaan häntä sekä sotakeihäillä että miekoilla; mutta taitavasti ratsuaan ohjaamalla hän osasi ketterästi välttää jokaisen lyönnin ja jakeli yhä haavoja ja kuhmuja joka taholle.

"Noituutta! Saatanan vehkeilyä!" huusivat muutamat ratsumiehet aikoen paeta; mutta toiset haukkuivat heitä, väittäen oluen vain heitä pyörittävän.

"Hyvää tanskalaista olutta!" huusi nyt vanha palvelija — "pyhän Eerikin nimessä! Lisätäänpä ruotsalaista humalaa!" Hän riisti samassa sotatapparan erään ratsumiehen kädestä ja alkoi kammottavalla voimalla iskeä ympärilleen. Muutamat huusivat ja hoippuivat haavoitettuina satuloistaan kadottamiensa myttyjen ja siipikarjan joukkoon. Toiset kiroilivat ja huitoivat kuin soaistuina osaksi omia tovereitaan vastaan, häpeä ja suuttumus oli taas saanut toiset melkein selviksi. Mutta nyt tuli joukko talonpoikia viikatteineen ja kirveineen. "Se oli oikein!" huusivat he. "Lyökää mäsäksi senkin kananvarkaat! Nyt he saavat maksaa verotuksestaan, suurisuiset verenimijät. He ovat jo kylliksi kauan nylkeneet ja kiduttaneet meitä!" Näin huutaen hyökkäsivät själlantilaiset talonpojat hurjistuneina työaseet ojoina ratsumiesten kimppuun. Läheisistä taloista riensi miehiä lisäksi, ja ratsumiesten täytyi väistyä ojan yli niitylle. Mutta samassa kuului etempää maantieltä torven toitotusta ja hevosen kavioiden töminää, ja pelon lamauttamina pakenivat kaikki talonpojat. Aseenkantaja ja vanha voimakas palvelija olivat saaneet hengähtää muutaman silmänräpäyksen: he olivat yksin maantiellä kolmen kuolleen ratsumiehen ja hukutettujen panttitavarakääröjen keskellä. Hajaantuneet sotilaat yhtyivät taas hiukan etempänä niityllä, ja tuo paljoa lukuisampi avuksirientävä ratsujoukko näkyi tulleen lähimmästä saksalaisesta verotuslinnasta. "Jos osaatte ratsastaa yhtä hyvin kuin asettanne käyttää, nuori herra!" sanoi vanhus, "niin on tie nyt vapaa. Tarvitaan voimakkaampi käsivarsi puhdistamaan maa ja valtakunta petolintujen parvista."

Hetkeäkään miettimättä he kannustivat hevosiaan ja katosivat salaman nopeudella pimeälle tielle. Viimeinkin he antoivat hevostensa hengähtää ja ratsastivat hitaasti ylös erästä mäkeä. Silloin vasta he silmäsivät taakseen. Näytti siltä ettei oltu viitsitty lähteä heitä takaa-ajamaan. Mutta harmistuneina he näkivät liekkien leimahtavan korkealle taivaalle siltä taholta, mistä he olivat tulleet: kostaakseen talonpoikien osanoton tappeluun, olivat ratsumiehet sytyttäneet tuleen vesimyllyn luona olevat köyhien talonpoikien talot.

"Mokomatkin murhapolttajat!" huudahti aseenkantaja suuttuneena. — "Nuo olivat siis lempeän kreivin väkeä. Hm! Meillä on Jyllannissa ankarampi herra; mutta ei ole toinen toistaan parempi. Björnholmista lähdettyäni näen seitsemännen kerran punaisen kukon."

"Rendsborgilainen on pahin", huomautti vanhus. — "Kreivi Juhanalla on kuitenkin hiukan sydäntä jälellä, vaikka vain saksalaiset kutsuvat häntä lempeäksi. Kun hänen miehensä näin mellastelevat täällä hänen omilla alusmaillaan, taitaa hänen olla vaikea estää väkivaltaisuuksia Falsterilla tai missä hän nykyisin lienee."

"Hm! Enoni oli kuitenkin oikeassa!" jatkoi aseenkantaja puoliääneen omissa ajatuksissaan ja nyökäytti päätään välittämättä vanhuksesta. "Tuo Rendsborgin kiviherra on varmasti noitunut minun herrani. Ne ovat korppia kaikki. Ei ainoakaan kunnon tanskalainen voi sietää sitä roistojoukkoa. Mutta paholainen vieköön läänitysherran, joka ei paremmin suojele maata ja valtakuntaa!" Nuo viimeiset sanat hän lausui ääneen ja melkein vahingossa katsellessaan katkeroituneena tulipaloa ja läimäyttäen kiivaasti ratsupiiskallaan. Mutta hän vaikeni äkkiä huomatessaan samassa vanhan ratsupalvelijan synkät kasvot, jotka nouseva kuu kokonaan valaisi.

"Jos kaikki uskolliset tanskalaiset jättävät kuninkaansa hädän hetkenä, niin eipä taida olot parantua tässä onnettomassa maassa," sanoi vanha palvelija puoleksi katkeralla, puoleksi surumielisellä äänellä.

"Vai niin! Niinkö arvelet, vanhus!" vastasi aseenkantaja nopeasti ja käänsi hevosensa. "Ratsastakaamme edelleen! Eipä hyödytä katsella tulipaloa, jota ei kuitenkaan voi sammuttaa." Hän kannusti hurjan kiihkeästi hevostaan, ja vanhus jaksoi vaivoin seurata häntä. "Onko todellakin sinun mielestäsi meillä urhoollinen kuningas, oivallinen hallitsija, jolle alamaisten tulisi olla uskollisia?" kysyi aseenkantaja ivansekaisella äänellä, taltutettuaan ratsunsa taas rauhallisemmin astumaan ja nähdessään vanhuksen ratsastavan äänetönnä vieressään.

"Minä olen vain halpa palvelija, nuori herra, ja minun mielipiteeni ovat monessa suhteessa hiukan vanhanaikaiset", vastasi ratsupalvelija. "Mutta minun mielestäni jokaisen rehellisen palvelijan tulee olla uskollisen oikealle isäntäväelleen kunnes suuri tilinteonpäivä koittaa, ja tuomitkoon se herrauden, joka sen on meidän ylitsemme asettanut."

"Se usko on hyvä orjille ja ostetuille elukoille!" huudahti nuori aatelispoika ylpeästi ja kiihkeästi. — "Sinä et ole tanskalainen, sen minä heti huomasin. Sinä et tiedä miltä tuntuu kun isänmaa on paloiteltu, ja kuninkaana on maanpetturi, kurja mies, joka pakenee maasta heti kun vaara on tarjona, ja joka panttaa alamaisensa ja valtakuntansa yhdelle paholaiselle, antaakseen toisen lyödä ja nöyryyttää itsensä."

"Meillä oli Ruotsissa hallitsija, joka oli yhtä kelvoton ja syntinen", vastasi vanhus sävyisästi. "Hädässään minun maanmieheni kirosivat hänet ja ajoivat hänet maanpakoon. Mutta minä pysyin vanhanaikaisessa uskossani, koska minä en ollut orja enkä ostettu elukka: minä seurasin syntistä herraani ja palvelin häntä Holbekissa hänen alennuksessaan hänen kuolemaansa asti."

"Vai niin! Sinä tulit tänne karkoitetun kuningas Birgerin mukana?" sanoi aseenkantaja luoden vanhukseen osanottavan katseen. "Oliko sille herralle kuitenkin yksi palvelija uskollinen hänen kuolemaansa asti! Sitä ei hän olisi ansainnut. Hän oli melkein vieläkin huonompi kuin meidän kurja Kristofferimme. Hm! Enpä voi käsittää mitenkä rehellinen mies viitsii palvella mokomiakin herroja."

"Uskollisuus- ja autuudenvala ovat omantunnon asioita, nuori, ylpeä herrani!" mutisi vanhus katkerasti. "Jos ette sitä niin sanoakseni sydämellänne ymmärrä, niin elkää enää milloinkaan sillä vaivatko terävää päätänne!"

"Olenko loukannut sinua, vanhus!" kysyi aseenkantaja nyt sävyisästi. "Ei se ollut tarkoitukseni. Lähinnä taivaan taattoa ja itseäni sekä hyvää juutilaista hevostani, saan kyllä kiittää sinua nuoren henkeni pelastuksesta tänä iltana."

"Ei, ylpeä poika! Jos se elon kipinä, joka minussa vielä on, olisi minkään kiitoksen arvoinen, ja jos jompikumpi meistä sanoo kiitoksen avunannosta, niin olkoon se minun asiani", — mutisi vanhus — "Mutta ottakaamme kiitokset toisiltamme! Nuori herrani, eipä taida lopultakaan riippua meistä itsestämme eikä saksalaisesta kuolemmeko hirsipuussa tai teloituslavalla syntiemme tai hyvien töidemme tähden. Ratsastakaa te vain nopeammin, elkää enää minusta välittäkö! Ei noin hienon ja ylhäisen herran sovi lyöttäytyä halvan palvelijan seuraan. Matkan varrella me voisimme kukaties helposti joutua riitaan siitä mikä on oikean uskon ja rakkauden mukaista näinä epäuskon ja eripuraisuuden aikoina."

"Ei! Pyhän Yrjänän ja Knuutin kautta! Me kulemme yhtä matkaa ja olemme hyviä ystäviä, sinä vanha, uskollinen palvelija!" huudahti nuori aatelismies tarttuen matkatoverinsa karkeaan käteen. "Yhtymisemme sattui sopivaan aikaan, ja hyvä tuttavuutemme alkoi kädenkäänteessä. Tiedämmehän nyt kumpikin mihin kykenemme, jos hätään joudumme. Kyllä me toimeen tulemme. Sano nyt vain suoraan minulle, saanko todenteolla kutsua sinua ystäväkseni! Etkö sinä todellakaan ole skånelainen, niinkuin nuo saksalaiset juopporontit luulivat? Sinun puheellasi on vain ruotsalainen sointu. Mutta soisinpa sinun kernaammin olevan aito ruotsalaisen miehen."

"Haluaisitteko tekin ehkä hirttää ja nylkeä minut, jos minä olisin skånelainen?" kysyi vanhus uhkamielisesti hymyillen.

"Enpä juuri, arvoisa vanhus!" vastasi aseenkantaja päästäen hänen kätensä kuin olisi se polttanut. "Mutta sanoisinpa sinulle silloin hyvästi, ja minua suututtaisi että luopioiden sukulaista sain kiittää hengestäni. Ne jotka viime vuonna olivat tanskalaisia ja tänä vuonna tahtovat olla ruotsalaisia — ne, jotka vaihtavat isänmaata ja kansallisuutta kuin talvihousuja — ne eivät ole minun miehiäni, katsos, vaikka me olisimme lihallisia sisaruksia alustapitäen ja vaikka siten erotessa osa sydäntä menisikin mukana vanhojen sukulaisten kesken."

"Elä tuomitse liian ankarasti, ylpeä herra! Tuskallinen epätoivo eroitti heidät Tanskasta. Voihan sekin päivä vielä koittaa että he lentävät takaisin syliinne."

"Jos se päivä kerran koittaa, otamme heidät avosylin vastaan. — Mutta pyhän Yrjänän ja pyhän Knuutin nimessä, nyt näyttää toveruutemme horjuvan. Kuule vanhus!" jatkoi nuorukainen hehkuvin poskin, ja pysäytettyään hevosensa hän tarttui vieraan hevosen suitsiin ja katseli häntä uhkaavasti. "Jos sinulla on hyviä ystäviä ja sukulaisia Skånessa, niin saat kyllä kuulla ennenkuin eroamme mitä minä ja minun enoni ajattelemme tuosta viime vuotisesta kauniista teosta."

"No, no! Tyyntykää vain, ja elkää toki vaivaantuko hevostani pitämällä!" murahti vanhus. "Jos haluatte omasta ja teidän enonne puolesta haukkua skånelaisia niin minä voin pysähtyä tänne kernaasti vaikka tunniksi, jos sillä voin palvella teitä. Puhukaa vain sydämenne puhtaaksi! Enhän minä vastusta teitä sanallakaan."

"Heillä oli maankavaltaja kuninkaana niinkuin meillä täällä", jatkoi aseenkantaja kiivaasti päästämättä ratsupalvelijan suitsia. "Miksi he eivät peruuttaneet hänelle antamaansa uskollisuusvalaa — se olisi ollut oikeimmin tehty. Täytyikö heidän senvuoksi luopua kansallisuudestaan ja paloitella oma vanha emämaansa? Rohkeita ja pelottomia he olivat kun löivät verikoirat kuoliaiksi itse pyhän neitsyen alttarin edessä; sen kyllä pyhä neitsyt antaa heille anteeksi. Jos me olisimme tarmokkaita ja yksimielisiä niin olisimme ottaneet oppia heistä. Mutta juutilaiset, själlantilaiset, fynboelaiset, laalantilaiset, falsterilaiset ja möeniläiset ja minkänimellisiä muut lienemmekin, me jotka vielä kutsumme itseämme tanskalaisiksi, me tahdomme mieluummin kuolla yhdessä kuin alistua ruotsalaisiksi tai saksalaisiksi. — Jos me seuraisimme sinun skånelaistesi kaunista esimerkkiä ja heittäytyisimme ensimäisen, parhaan vieraan herran syliin, saadaksemme rauhan ja hyvät päivät itsellemme — niin eihän silloin enää Tanskaa olisi olemassa. — Kuolema ja kirous! Ennemmin kiduttakoot minut kuoliaaksi, kuin näkisin isänmaani joutuvan niin häväistyksi. Katsoppas, tuota skånelaista tekoa minä en voi ikinä antaa anteeksi, ja jos haluat taistella kanssani tämän minun sydämeni käsityksen mukaan, niin tule!" näin sanoen hän päästi vieraan suitset ja tarttui miekkaansa, viitaten äsken anastettuun taistelunuijaan, joka oli kiinnitetty vanhan sotilaan satulaan.

"Jos te olisitte puoleksikaan yhtä uskollinen kuninkaallenne kuin olette onnettomalle isänmaallenne, niin minä kiittäisin teidän rehellisyyttänne jopa kiivauttannekin, nuori, yltiöpäinen herrani, vaikka haluaisittekin kostaa skånelaisten luopumisen minun vanhalle kurttuiselle otsalleni", vastasi voimakas vanhus rauhallisesti, hymyillen samalla puoleksi uhkamielisesti ja puoleksi hyväntahtoisesti, eikä näyttänyt ollenkaan välittävän matkatoverinsa uhkailevasta asennosta. — "Skånelaisten viimevuotiset asiat eivät muuten koske minuun vähääkään", lisäsi hän. "Minä olen, Jumalalle kiitos, syntynyt Smålannissa, ja — Pyhälle Eerikille kiitos! — minä olen koko sydämestäni ja sielustani uskollinen Ruotsin mies vieläkin, vaikka olenkin lainsuojaton ja ajettu maanpakoon synnyinseudultani, ja saanen tuskin enää milloinkaan astua jalallani ruotsalaiselle pohjalle."

"Olisit sanonut tuon heti minulle, kunnon mies! Nyt me olemme todenteolla hyviä ystäviä!" alkoi aseenkantaja innokkaasti puhua ja pudisti hänen kättään, jonka jälkeen he taas ratsastivat edelleen. "Olisinpa todellakin narri, jos vihaisin ruotsalaista senvuoksi että hän on ruotsalainen; mutta tanskalaista ruotsalaista minä en voi sietää, ymmärräthän", jatkoi hän taas kiihkeänä. "Kehnon kuninkaan puolesta elköön kunnon mies ryhtykö miekkaan, — ennemmin käsi ja pää mokomaltakin roistolta" — hän vaikeni hetkeksi ja säpsähti vanhan seuralaisensa terävää katsetta. "Minä en tarkoittanut sinua enkä sinun kuningastasi vaan skånelaisia ja meidän omaa kehnoa kuningastamme", jatkoi hän. "Jos sinä jouduit lainsuojattomaksi ja maanpakolaiseksi tuon hurjan kuningas Birgerin vuoksi, niin olet saanut kalliisti maksaa sokean kiintymyksesi isäntäväkeesi; lienee sekin jonkinlaista rakkautta, mutta suoraan puhuen siinä voivat sekä kissa että koira olla meillä oppimestareina. Mutta onhan se kunnioitettavaa sinun käsityksesi mukaan", lisäsi hän säälivästi ja taputti vanhusta ystävällisesti olkapäälle. — "Tiedänpä ainakin, että et tullut meidän puolellemme ruvetaksesi tanskalaiseksi senvuoksi ettei sinulla ollut kyllin hyvä kotona."

"En totta totisesti!" vastasi vanhus hehkuvin katsein. — "Kiitänpä Jumalaa ja pyhää Eerikkiä siitä rakkaudesta, joka minulla kissan ja koiran kanssa on samanlainen. Se, joka voi pettää isäntäväkensä hädässä, pettää myöskin isänmaan. Elkää myöskään uskoko minun tanskalaistuneen teidän tanskalaisesta leivästänne senvuoksi, että minut on ajettu pois isänmaastani. Pahus vieköön, kaikkein vähinten tahtoisin olla tanskalainen näinä aikoina."

"Kuolema ja kirous! Sinä olet kuitenkin oikeassa: me kaksi joudumme helposti riitaan" huudahti aseenkantaja tulistuen; mutta hän voitti kiivautensa, ja he ratsastivat taasen hetken ääneti rinnatusten. "Ei, sieluni autuuden kautta me emme tahdo olla vihamiehiä." — alkoi hän taas hetken aikaa mietittyään ystävällisesti puhella ja kääntyi uudelleen vaiteliaan seuralaisensa puoleen. "Jos sinä olet kunnollinen, ruotsalaissyntyinen mies, niin, Jumalan nimessä, onhan päivänselvää, että sinä tahdot olla yhtä vähän tanskalainen, kuin me tahdomme olla ruotsalaisia tai saksalaisia; mutta sinä et saa pilkata meitä senvuoksi, että me olemme onnettomia ja että kuninkaamme on herra, jota ei rehellinen mies voi sietää."

"Sen onnettomuuden minä tunnen siksi hyvin, etten sitä rupea pilkkaamaan", vastasi vanhus tukahuttaen huokauksen — "mutta oli helppo asia olla uskollinen ja rehellinen, nuori herrani, silloin, kun ei mikään houkutellut meitä luopumaan velvollisuudestamme ja rikkomaan valaamme."

"Pahus vieköön ukkoseni, jos minä olisin ollut niin typerä että olisin vannonut uskollisuutta petturille ja veljenmurhaajalle, niin telkeisimpä mokomankin heittiön oven, ennenkuin jättäisin isänmaani ja rupeisin lainsuojattomana miehenä taluttamaan hänen hevosiansa. Olihan tuo kuningas Birger hirviö: hän antoi omien veljiensä kuolla nälkään Nyköpingin linnassa."

"Se voi olla totta, mutta se voi myöskin olla häpeällisin valhe", vastasi vanhus. "Siellä missä hän nyt on, saanee hän itse vastata asiastaan. Jos on totta mitä kerrotaan, että hän tiesi drotsi Brunken heittäneen vankilatornin avaimet veteen, niin, voi armas, kyllä hänen sielullaan on siksi kuuma kiirastulessa, että sietäisi meidänkin rukoilla hänen puolestaan." Hän pysäytti hevostaan ja pyyhkäisi silmiään kädellään. "Jumala ja Pyhä Eerik sen minulle anteeksi antakoon", jatkoi hän ääni liikutuksesta väristen — "hänen eläessään minä en voinut rukoilla ainoallakaan sanalla hänen sielunsa ja autuutensa puolesta; mutta kun hän Holbekin linnassa itki itsensä kuoliaaksi poikansa kamalan kuoleman vuoksi, niin totisesti, huomasinhan minä silloin hänen olevan ihminen niinkuin me muutkin. Minä melkein nyt uskon heidän tuominneen väärin häntä noiden helvetinavainten suhteen: olihan hän kuitenkin minun pienen enkelikuninkaani isä, jonka kauniin kaulan minä näin katkaistavan." Vanhus vaikeni, surulliset muistot näyttivät hyvin tuskallisesti liikuttavan häntä, ja he ratsastivat edelleen täyttä ravia Vordingborgiin vievää tietä, jatkamatta sen enempää keskustelua.

TOINEN LUKU.

Hevoset huohottivat väsyneinä, kun myöhään yöllä pysähdyttiin avonaisen heinäladon eteen, missä himmeä sarvilyhty paloi. Kaksi ritaria sekä muutamia asemiehiä ratsasti nopeasti ulos ladon toisesta portista silloin kun molemmat uudet ratsastajat taluttivat hevosensa sisään toisesta.

"Mies hoi, tuoppas puhtaita kauroja hevosillemme!" — huusi aseenkantaja taputellessaan komeata orittaan.

"Herra armahtakoon meitä kauroista!" — mörähti kömpelö, likainen talonpoika ja sylkäisi röyhkeästi antaessaan hevosille tukollisen heiniä. "Ne muutamat kaurakuhilaat, mitkä saksalaisilta eilen jäivät tänne, otti äsken meidän ankara herramme väkisin ja kovin sanoin kuninkaan nimessä."

"Leipää hevosille? Kaikkia vielä. Kun tässä edes riittäisi palanen omiin suihimme niin olisimme iloisia."

"No, anna sitten mitä sinulla on, vastahangan kiiski! Ketä olivat ne kaksi herraa, jotka äsken ratsastivat täältä?"

"Ne vasta miehiä oli! Kuninkaan hyviä ystäviä, sen voi pehminnyt selkänahkani todistaa", vastasi tallirenki. "Ne olivat vanha, ankara marski ja Roeskilden piispan veli, Axelhuusin läänitysherra, — mikä sen roiston nimi nyt olikaan! Se samanen, joka viime vuonna antoi saksalaisten ottaa kauppasataman ja näytti kuninkaalle pitkän nenän."

"Ritari Ingvar Hjorth? Vai niin! Hän oli aika nenäkäs viime vuonna kuninkaalle; joko tuuli taas on kääntynyt ja hän on ruvennut marskin puolelle? Eivätkö he ratsastaneet Vordingborgiin päin? He aikoivat luultavasti Laalannin puolelle kuninkaan luo?"

"Taivas sen tietää minne he aikoivat, riitaisia ja happamia he olivat ja kinailivat koko ajan. He näkyivät pelkäävän saksalaisten saavan heidät käsiinsä ja estävän heidän salaisen matkansa. He haukkuivat minua kuin koiraa, ja läänitysherra läimäytti minua selkään senvuoksi että minä viattomuudessani panettelin kuningasta ennenkuin hoksasin, etteivät he enää olleetkaan epäsovussa niinkuin viime vuosina. Eilen sain siitä selkääni, että kirosin saksalaisia. Oi! Hirveässä ajassa me nyt elämme, nuori herra! Ei tässä enää saa ei yö- eikä ruokarauhaa, ja tarkkaan saa tunnustella sitä, jonka kanssa puheisiin joutuu. Päivät päästään saamme kärsiä saksalaisten vainoa, ja öisin ahdistelevat meitä kuninkaan väen karkulaiset. Ei paholainenkaan enää voi sanoa kuka tässä maassa on oikea herra. Kyllä tästä pian loppu tulee", — lisäsi hän haukotellen —, "jos muuten on totta mitä marskin miehet puhuivat. Joko meidän kuninkaamme joutuu siipirikoksi ja ehkä hengiltä pois, ja koko maa joutuu saksalaisille, tai me yhdymme lyömään saksalaiset yhdellä kertaa kuin hiiret ja rotat, aivan niinkuin teimme viime vuonna. Minulle on yhdentekevää kääntykööt asiat miten tahansa, kunhan vain voin pysytellä leikistä kaukana ja saan hiukan särvintä leipääni. Kunhan vain pääsisimme rauhaan sotaväeltä ja saisimme veromme kantaa yhdelle herralle, niin saisivat toki lyödä kuoliaaksi kenen vain haluavat. Tällaista temmellystä ei paholainenkaan enää kestä."

"Senkin aasi!" huudahti aseenkantaja tulistuneena ja antoi töllistelevälle tallirengille sellaisen sysäyksen, että hän kellahti hevosen alle. "Teidänlaisillenne elukoille on samantekevää oletteko saksalaisia tai tanskalaisia, tai onko roisto tai kunnon mies isäntänne, kunhan vain saatte syödä ja nukkua rauhassa. Pahus vieköön mokomatkin nahkasielut! Te ette ansaitsisi kauvempaa elää Jumalan ihanassa maailmassa. Tuossa saat, unikeko!" jatkoi hän heittäen ällistyneelle tallirengille äyrityisen ja hypähti samalla satulaansa — "On jo aika jokaisen tanskalaisen valveutua; tehtävää on yllin kyllin!" Sen sanottuaan hän kannusti orittaan ja ratsasti ulos ladosta.

"Suurisuinen kerskailija! Hänkin oli kuin riivattu", — mutisi tallirenki kömpiessään ylös likaisista oljista ja etsiessään kuparirahaa heinänjätteistä. "Onpa huono kauppa ostaa lyöntejä typerällä puheella", jatkoi hän hieroskellen selkäänsä "Riittämättömyys ja selkäsauna ovat täällä nyt jokapäiväistä leipää, kun vain suunsa aukaisee. Jos moitin saksalaista, teen hullusti; jos haukun kuningasta, on sekin hullua. Mutta huomaanpa vieläkin hullummaksi, jos manaan heidät kaikki helvettiin. Tässä kelvottomassa maailmassa on pahus vie, paras tukkia suunsa. Sietäisi sentään antaa sen koiran haukkua, jota nyletään. Kuules ukkoseni, oliko tuo sinun isäntäsi!" jatkoi hän röyhkeällä äänellä kääntyen vanhan aatelispalvelijan puoleen, jonka harmaat hapset ja kurttuiset kasvot peittivät hänen sankarivoimansa. "Viivyppäs hiukkasen, kyllä saan sinusta sanat heltiymään!" Hän sylkäisi kouriinsa aikoen ryhtyä käsiksi vanhukseen, mutta huomasi pian hämmästyksekseen olevansa alakynnessä. Vanhus heitti hänet kuin rukkasen kauvas ladonnurkkaan sanaakaan sanomatta, ja nousi rauhallisesti ratsunsa selkään. Vasta ladosta ulos tultuaan hän kannusti hevostaan ja koetti saavuttaa nuorta tulistunutta matkatoveriaan. Oli kirkas kuutamo, ja hän huomasi pian aseenkantajan, joka juuri kääntyi maantieltä Vordingborgiin vievälle oikotielle. Vanhus seurasi häntä ja ratsasti kohteliaasti tervehtien kahden vieraan ritarin ja heidän seurueensa ohi. Jokin este oli pidättänyt heitä ja he jatkoivat nyt kiireisesti matkaansa isoa valtamaantietä pitkin. Toinen heistä oli kookas, harmaahapsinen herra, jonka pitkänomaisilla, laihoilla kasvoilla huomasi pari suurta sota-arpea; hän oli kuningas Kristofferin marski ja sotapäällikkö, herra Pietari Vendelbo, joka myöskin oli valtakunnan drotsi. Hänen seuralaisensa, ritari Ingvar Hjorth, oli neljänkymmenen vaiheilla oleva voimakas, hartehikas mies; vähänväliä hän itserakkaasti siveli tuuheita, kellertäviä viiksiänsä, ellei hän asetellut kohdalleen hattuaan, joka oli liian ahdas hänen leveälle päälleen. Molemmat olivat hyvin totisen näköisiä, ja ne muutamat sanat, jotka he vaihtoivat näyttivät osoittavan etteivät he olleet oikein yksimielisiä matkansa tarkoituksesta.

"Ratsastakaa edeltä, miehet! Tarkastakaa onko tie vapaa maantierosvoista!" huusi hartehikas herra käskevällä äänellä viitaten ankarana asemiehille. — "Ei kai teillä liene mitään vastaansanomista? Herra marski!"

Marski viittasi asemiehille myönteisesti ja he ratsastivat edelleen. "Turhaa varovaisuutta, herra läänitysmies!" sanoi vanha herra. "Jos tie meiltä suletaan, täytyy meidän kuitenkin murtautua läpi. Mutta te olette oikeassa: meidän on paras kinastella ilman todistajia."

"Te olette kulettanut minut liukkaalle jäälle, herra marski!" sanoi läänitysherra pysäyttäen hevosensa äkkinäisellä nykäyksellä. "Mitä hyödyttää viedä hänet pois maasta, jos emme kuitenkaan voi saada häntä takaisin tänne siihen arvoon ja valtaan, mikä hänellä nyt on vain nimellisesti? Eihän hänellä enää ole pantattavaksi ei rahaa eikä maata millä uudelleen hankkisi ulkolaista sotaväkeä. Jos täällä kansa viimeinkin epätoivossaan nousisi kapinaan, niin tuskinpa he enää huolisivat siitä miehestä hävittämään maata ja valtakuntaa. Jos hän vielä hetkeksikin pääsisi täällä valtaan, niin kyllä hän, Jumala paratkoon, kykenisi saamaan pääni paikoiltaan sen kepposen vuoksi, jonka tein hänelle viime vuonna vasten tahtoani. Herra marski, olenpa istunut siksi kauvan hänen neuvostossaan, että tunnen miehen perinpohjin! Yhtä vähän hän tuntee kiitollisuutta kuin välittää laista ja oikeudesta. Kyllä me tiesimme ketä saimme kiittää huonosta onnestamme silloin kun minä hänen autuaan velivainajansa aikana allekirjoitin rauhan Ruotsin kanssa. Petturi hän on ollut koko elinikänsä. Jos olisimme seuranneet kuningas Menveedin viimeistä neuvoa, niin ei veli milloinkaan olisi päässyt hallitukseen, eikä maa ja kansa olisi nyt hävitetty ja pantattu kuin mikäkin tavara tai karjalauma."

"Hän on kuitenkin vielä meidän lainmukainen kuninkaamme", — sanoi vanha sotapäällikkö syvään huoaten. "Onhan hän sukunsa päämies; pojilla on sekä sydäntä että päätä. Tehkäämme Jumalan nimessä minkä voimme ja pitäköön taivaallinen Isä ja pyhä Knuut huolen lopusta! Niinkauvan kuin hänessä on elonkipinä, on toivomisen varaa."

"Minun mielestäni olisi otettava ajasta vaari!" väitti läänitysherra viiksiään sivellen. "Vaikka hänen elämänsä teidän käsityksenne mukaan olisi vielä kahtavertaa kallisarvoisempi, voidaan se helposti ostaa liian kalliisti. Jättäkäämme mokoma varjokuningas satimeen ennemmin kuin petämme maan viimeisen toivon: yleinen kapina kiusaajiamme vastaan on lopultakin ainoa pelastuksemme; mutta jos he rupeavat liian aikaisin epäilemään" — —

"Armias Jumala! Rupeammeko me viivyttelemään siksi kunnes sekä kuningas että prinssi Otto ovat vangitut tai murhatut?" keskeytti marski hänet kiivaasti. "Kuningashuoneen mukana suistuu Tanskan valtaistuin. Minä olen vakuutettu siitä, ritari Hjorth! Petturit tahtovat juurtajaksain hävittää koko suvun; he tahtovat myödä maan ja kansan ylpeälle Rendsborgilaiselle tai hänen kurjalle perilliselleen Slesvigissä. Kyllä me tunnemme sekä hänet että kuningas Aabelin suvun."

"Mutta ovathan nuo kaikki vain arveluita ja epämääräisiä huhuja!" väitteli varovainen ritari vastaan. "Jos minä vain tietäisin todellakin vaaran uhkaavan heitä niin enpä milloinkaan arvelisi" —

"Jos te todellakin vakavasti tarkoitatte mitä sanotte, ritari Hjorth, ja jos urhoollisena tanskalaisena nyt haluatte pelastaa oman kunnianne, niin elkää enempää arvelko", keskeytti marski hänet kiivaasti.

"Sen minä vain sanon teille, herra marski: kyllä minun kunniani on varmassa tallessa! Te loukkaatte minua!"

"Enpä juuri sitä. Mutta jokainen, joka näkee kreivi Juhanan lipun liehuvan Axelhuusin tornista ja tietää ritari Ingvar Hjorthin avanneen hänelle sekä kaupungin että linnan portit ilman ainoata miekaniskua, ei kai katsone teitä kuninkaan ja isänmaan luotettavimmakai mieheksi."

"Siitä teostani teen tiliä vain veljelleni piispalle, mutta en kuninkaalle enkä kansalle!" vastasi ritari ylpeästi. "Minä olin piispanistuimen läänitysmies, mutta en valtion. Huomaanpa teidän, herra marski, tuntevan asian vain puoleksi, ja luultavasti olette sen kuullut kuninkaan viekkaasta suusta. Mutta minä en tahdo että teidänlaisenne urhea mies ymmärtää minut väärin. Ellen halunnut nähdä piispankaupunkia hävitettynä, olisinko voinut toisin toimia? Eihän ollut ajattelemistakaan että olisi voitu kestää piiritystä; ja hyökkäykseen oli väki liian vähälukuinen. Minä olisin kernaimmin suonut kaupungin ja linnan joutuvan kuninkaan käsiin kuin kreivin. Katsokaa, minä annoin kuninkaalle tuon viittauksen, mutta hän ei ottanut sitä uskoakseen senvuoksi että kerran totta puhumalla olin loukannut häntä. Kun hän viimeinkin tulla löntysti, tuli hän myöhään kuten aina. Lopun te tiedätte. Hän sai tyytyä siihen että uhkasi minua mestauslavalla ja harmitella mieltään sillä, että näki velipuolensa lipun liehuvan porttitornista. Tällaisten olosuhteiden sattuessa ei voine kukaan moittia minua siitä, että senjälkeen olen koettanut pysytellä hyvissä väleissä lempeän kreivi Juhanan kanssa. Sitten kun suuri vapautuksen hetki on käsissä ja itsevaltiaiden sielukellot soivat sekä täällä että Skånessa, toivon minä voivani näyttää maamiehilleni mitä minulla on mielessäni häntä ja ulkolaisia kohtaan."

"Minä uskon teidän olevan uskollisen isänmaalle, ritari Hjorth!" vastasi marski. "Mutta minä en toivo Jumalalta apua salaiseen kapinaan, enkä minä ikinä ojenna kättäni skånelaiseen verilöylyyn. Vain julkisesti sotajoukon etunenässä tahdon kohdata maan vihollisen. Jos meidän juutilaiset piispamme ja herrasmiehemme tahtovat paljastaa miekkansa meidän laillisen kuningashuoneemme puolesta — Jumalan nimessä, — silloin minä heti seison heidän keskellään ritari Buggen luona Haldissa. Mutta ensiksi täytyy kuninkaan ja herttua Oton olla varmassa turvapaikassa."

"Elkää olko turhan arka, herra marski. Täytyyhän voida vähän luottaa korkeiden herrojen veljeyteen."

"Kreivi Juhanaan ei voi kukaan luottaa!" jatkoi marski — "Jumala auttakoon meitä veljeydestä! Ovathan he vain velipuolia. Silloin kun on kysymyksessä hänen valtansa ja etunsa, on tuo sukulaisveri vettäkin ohuempaa. Elkää miettikö enää silmänräpäystäkään kauvemmin, ritari Hjorth! Antakaa nyt kreivin maksaa teille kauppasatama ja hankkikaa hänen onnettomalle velipuolelleen vapaakirje. Laalantiin ei kuningas voi jäädä kolmeksi päivää; jos aiomme hänet ja pojan pelastaa, täytyy heidät saada pois sieltä. Ovathan he jo melkein vankeja; jokaista heidän askeltaan vartioidaan. Ei ainoallakaan kuninkaalle uskollisella miehellä ole vaikutusvaltaa kreivi Juhanaan. Te olette ainoa tänä vaikeana hetkenä, joka voitte jotakin saada aikaan hänen luonaan."

Vanha marski oli tarttunut läänitysherran käteen ja puristi sitä kiihkeästi, katseessa rukoileva ilme. Ritari Ingvar Hjorth puisti arvelevasti päätään; se seikka näytti kuitenkin olevan hänelle mieleinen, että marski luuli hänellä olevan jonkinlaisen vaikutusvallan mahtavaan Kielin ja Vagrienin Juhana kreiviin, joka Nykjöpingin linnasta panttiherrana hallitsi Själlandia ja sen ympärillä olevia saaria. "No niin, herra marski! Saadaan nähdä voinko jotakin saada aikaan!" sanoi Axelhuusin vara-läänitysherra, nyökäyttäen itserakkaasti ylpeällä suojelija-ilmeellä, kohottaessaan paksua ylähuultaan ja sivellessään viiksiään. "Minä en ole samaa mieltä teidän kanssanne näiden jalosukuisten henkilöiden tärkeydestä maalle ja valtakunnalle; mutta minä tahdon kuitenkin näyttää teille, että tuo näennäinen suvaitsevaisuuteni panttiherraani kohtaan ei ole ollut typeryyttä eikä ajattelemattomuutta. Huomatkoon kuningas nyt itse, ettei minun tarkoitukseni ole ollut niinkään paha, vaikka hän on jotensakin vähän näyttänyt luottavan neuvostonsa kunnollisimpiin miehiin." Hän läimäytti suitsensa päillä ratsuaan, ja he ratsastivat täyttä neliä edelleen.

Aseenkantaja ja vanha ruotsalainen jatkoivat yhdessä matkaa Vordingborgiin, antaen yöllä kulettaa itsensä Ourebyn lauttauspaikalle Laalannissa, puoli peninkulmaa Saxkjöpingistä. He eivät vielä edes tienneet toistensa nimiä mutta huolimatta heidän suuresta ikäerostaan, säädystään ja eroavista mielipiteistään, ja vaikkeivät he olleet tuskin puhuneet sanaakaan kiistelemättä, näyttivät he kuitenkin molemminpuolin olevan omituisesti kiintyneet toisiinsa, Kun he nyt Laalannin lauttauspaikalla taluttivat hevosensa maihin, kysyi vanhus heti lauttamiehiltä tietä Saxkjöpinkiin. "Jos sinä aijot sitä tietä, niin voimmehan ajaa yhtämatkaa!" virkkoi aseenkantaja. "Minulla on melkein sama matka. Mutta me emme ole saaneet ruokaa eikä lepoa; olemmepa totisesti niiden tarpeessa, ja hevosemme myöskin. Tule!" Vanhus seurasi häntä. Heti kun oli saatu hevoset hoidetuiksi, mentiin lauttausmajan vierastupaan. Paksu, kömpelö lauttausmies asetti ääneti ja melkein kuin unissaan heidän eteensä pöydälle kauraleipää ja kotiolutta, heittäytyen senjälkeen itse tuvan penkille pitkäkseen, missä hän pian kuorsasi ääneen. Oli vähän yli keskiyön ja koko talonväki nukkui. "Nukkuva navetta niinkuin koko tämä maa!" sanoi aseenkantaja puoliääneen istuutuessaan pöydän vieressä olevalle penkille. Matkamiehet vaimensivat ääneti ensi nälkänsä. Vanha ruotsalainen jäi nöyränä seisomaan oven suuhun; mutta niin pian kuin aseenkantaja huomasi tämän, haki hän hänet viereensä penkille ja kaasi hänelle tuoppiin voimakasta olutta. "Sinä, ukkoseni, palvelet siis kuningas Birgerin leskikuningatarta Holbekin linnassa!" jatkoi hän taas heidän kauan sitten keskeytettyä keskusteluaan — "ja sinä olet toimittamassa hänen puolestaan kiireellistä asiaa."

"Hän taitaa viettää siellä surullista elämää", jatkoi aseenkantaja — "eikä aivan syyttä: sanotaan hänen olleen osallisen kaikkiin onnettomuuksiin sekä täällä että Ruotsissa."

"Mitä minun emäntä-parkani on rikkonut, koettaa hän nyt osaltaan sovittaa!" vastasi vanhus. "Hän aikoo nyt päättää päivänsä hurskaana nunnana Pyhän Pietarin luostarissa Nestvedissä, ja hän haluaa sopia veljensä, teidän onnettoman kuninkaanne kanssa, ennenkuin jompikumpi heistä jättää tämän maailman ja sen häilyvän onnen. Minä teen tämän matkan hänen sielunsa rauhan tähden. Eikä se ole mikään salaisuus, nuori herrani! Toivoisinpa jokaisen, joka matkustaa täällä öisin näinä aikoina, matkustavan yhtä luvallisissa asioissa."

Aseenkantaja punastui ja rykäisi hämillään sekä tarttui nopeasti haarikkaansa juoden siitä. "Sinä kai tarkoitat tuota ketunmetsästäjää, joka oli lautalla mukanamme?" alkoi hän taas puhua — "no niin, eipä hän ollut juuri luotettavan näköinen; siinä sinä olit oikeassa — olipa hän hyvin salaperäinen kun kyselin hänen nimeään. Hän pilkkasi sinun vaakunakilpesi valjennutta kruunua; mutta pohjaltaan hän oli oikeassa: kun kultaus kärisee ja kruunu putoaa kurjuuteen niin hymyillään kaikkialla, katsos, ja iloitaan siitä, että onnettomuuskin joskus voi olla oikeudenmukainen."

Vanhus huokasi syvään ja vaikeni katkera ilme kasvoillaan. Aseenkantajakin vaikeni, ja molemmat vaipuivat hyvin vakaviin ajatuksiin. Katosta riippui öljylamppu, joka levitti niukan valonsa vierastupaan. Uunin vieressä pankolla kuorsasi lauttausmies ääneen; mutta vähän väliä hän raotti silmiään, ja vierasten puhuessa hän ei kuorsannut.

"Jos te olisitte nähnyt, nuori herrani, minun herrasväkeni kärsimykset," keskeytti vanha ruotsalainen nyt äänettömyyden surumielisellä äänellä, "niin ettepä taitaisi niin kovasti tuomita suurten ja mahtavien virheitä ja heikkouksia".

"Enpä ole vielä paljoakaan kokenut maailmaa", sanoi aseenkantaja, kolahuttaen oluthaarikan pöytään ylpeän ja ja rohkean näköisenä, "mutta siitä, mitä olen kuullut ja nähnyt, olen kyllä huomannut meidän kaikkien onnettomuuksiemme johtuvan ylhäisistä ja mahtavista. Eipä ole kummaa", lisäsi hän työntäisten hattunsa pöydältä, "etteivät halvemmat sitten ole äyrityisenkään arvoisia. Teoissa lopultakin suuruus osoittautuu", jatkoi hän kohottaen kiharaista päätään, "mutta kun voima ja kunto puuttuvat ei maailmaan jää kuin typerää karjaa, eikä tarvita muuta kuin voimakas häränajaja hätyyttämään tuo maailman karja lahtarinpenkille. Sen on minun asemestarini Björnholmissa sanonut minulle monen monituisen kerran, ja siinä hän oli oikeassa."

"Jos Björnholmin mahtava Stig Andersen on teidän herranne ja asemestarinne", alkoi vanhus hämmästyneenä puhua ja rypisti korkeata otsaansa, "niin silloin te ette tarvitse lupakirjaa liikkuessanne maan vihollisten joukossa: hänen nimelleen annetaan nykyään enemmän arvoa Saksassa kuin yksikään kunnon tanskalainen toivoisi. Varokaa omia maalaisianne, nuori herra! ja eniten niitä, joita sanotte karjaksi. Suoraan sanoen Själlannissa kutsutaan Stig Andersenia julkiseksi maankavaltajaksi. Jos hän on ruvennut Rendsborgin kreivin marskiksi, niin voinee hän nyt kutsua itseään marski Stig toiseksi, mutta suurtakaan kiitosta ei hänen tarvinne toivoa itselleen rehellisyydestä ja uskollisuudesta. Jos te olette täällä hänen asioillaan, niin tuskinpa kulette kunnon retkillä."

"Vai niinkö arvelet vanhus!" mutisi aseenkantaja miettiväisesti tuijottaen eteensä ja nojasi otsaansa käteen. "Hyvää on monenlaista. On paljon hyvää Stig Andersenissa, jos on paljon pahaakin. Mutta en minä toki sentään voisi uskoa kaiken kunnon ja vapaudentunnon hävinneen maasta. Taidankin muuten viimeisen kerran toimittaa Stig Andersenin asioita. Enoni Riisissä on melkein saattanut minut pelkäämään häntä. Mutta kuitenkin", jatkoi hän poistaen käden otsaltaan, "hän on uljas ja rohkea herra, eikä sitä voi kukaan kieltää — hän on toiminut enemmän meidän kurjan kuninkaamme hyväksi kuin mitä hän olisi ansainnut. Maan parasta katsoessaan hän on kuninkaasta luopunut."

"Tai ehkäpä hänen mielestään on ollut viisainta kääntää purje tuulen mukaan!", huomautti vanhus katkeran surumielisesti. "No niin, sellainenhan on maailman meno. Samoin tekivät meidän suuret herramme Ruotsissa, niin pian kuin onni käänsi minun isäntäväelleni selkänsä. Mahtavilla on vain silloin ystäviä kun onni heitä seuraa. Kun vaunu kaatuu, pujahtavat silmänpalvelijat tiehensä."

"Sinä vanhus, olet ruotsalainen mies, mutta säälit kuitenkin enemmän meidän kurjan kuninkaamme onnettomuutta kuin useimmat ja parhaimmat tanskalaiset", vastasi aseenkantaja luoden matkatoveriinsa tarkkaavan katseen. "Siinä teet kyllä oikein; mutta elä toki suutu, se on kuitenkin vain turhaan kulutettua armeliaisuutta! Elä luule minun kuuluvan niihin tuuliviireihin, jotka lentävät joka tuulen mukaan, vaikkakin palvelen Stig Andersenia, jonka sanotaan kääntäneen kuninkaalle selkänsä. Katsoppas, Stig Andersen on seitsemän vuotta ollut minulla isän sijaisena, ja hänen tyttärensä, pieni, soma Agneta neiti — No niin", keskeytti hän äkkiä ja rykäisi, "se nyt ei kuulu tähän asiaan. Minun tietääkseni Björnholmin ritari Stig on näihin asti mainittu yhdeksi maan parhaaksi mieheksi, ja oli onni ja kunnia minun ikäiselleni pojalle oppia ritarillisia tapoja häneltä. Hän pysyi uskollisena kuningas Kristofferille niin kauvan kuin oli kipinäkin toivoa siitä, että kuningas muuttuisi ja rupeaisi siedettäväksi; mutta vähän kiitosta hän siitä sai. Minä ratsastin hänen rinnallaan Dannevirken taistelussa tuolla kirotulla Ilvesnummella. Siitä on nyt kaksi vuotta, mutta minä en ikinä unohda sitä päivää. Minä näin Stig herran taistelevan kuin karhun Rendsborgin kreiviä vastaan kuninkaan ja kreivi Juhanan aatelisosaston etunenässä, ja minä voin ylvästelemättä sanoa oppineeni silloin käyttämään miekkaani aika rohkeasti. Minun isäntäni jätti viimeisenä taistelukentän silloin kun saksalaiset palkkasoturit pettivät meidät. Prinssi Eerik haavoittui Dannevirkellä ja kuoli pian senjälkeen. Prinssi Otto vangittiin, eivätkä tanskalaiset kyenneet enempään vastarintaan. Minun isäntääni etupäässä saivat kuningas ja prinssi Valdemar kiittää siitä että pääsivät pakenemaan. Mutta palattuamme kotiin Björnholmiin tuolta retkeltä, sai Stig herra aivan toiset ajatukset koko asiasta. Hän kutsui Rendsborgilaista aikakautemme suurimmaksi mieheksi ja vastaanotti usein kirjeitä häneltä. Siinä hän oli väärässä, ja senvuoksi palvelinkin minä häntä siitä hetkestä asti vain tottumuksesta ja vanhasta rakkaudesta; asioiden nykyisellä kannalla ollessa ei kunnon tanskalainen totisesti tiedä mihin toimensa suunnata jos rakastaa kansaansa ja maatansa enemmän kuin tätä kuningasta, joka on saattanut maansa autioksi kuollakseen häpeällisesti kruunattuna kerjäläisenä." Hän vaikeni ja lauttamies karsinanpenkillä kuorsasi taas ääneen.

"Nuori mies, jos olisitte nähnyt puoletkaan siitä mitä minä olen nähnyt maailmassa", alkoi vanhus taas puhua surunvoittoisella äänellä, koettaessaan tukahuttaa kiihkeää mielenliikutustaan, "niin ette taitaisi noin rohkeasti tuomita mahtavien häviötä ja onnettomuuksia, ja kyllä varoisitte ottamasta osaa siihen. Se joka seisoo ylinnä, putoaa korkeimmalta. Minä olen nähnyt parhaimpien ja suurimpien jakavan rohkeimpien kohtalon. Olette kai kuullut puhuttavan Torkkeli Knuutinpojasta, meidän suuresta, kuuluisasta valtiokansleristamme; hän oli minun ensimäinen isäntäni, ja häntä minä voin lähinnä Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä kiittää siitä hyvästä, mikä minussa mahdollisesti voi olla. Hän oli mahtavampi kuin yksikään Ruotsin kuninkaista. Hän oli mies, jolle maailman viisaimmatkin miehet syvään kumarsivat. Salamonin lailla hän hallitsi maata ja valtakuntaa, ja meidän kuninkaamme oma veli oli hänen vävypoikansa. Luulisi hänen istuneen tukevasti asemassaan. Niin totisesti voittoja ja kunniaa hän oli niittänyt enemmän kuin kukaan; hänen ainoa virheensä oli ehkä hänen liian suuri rohkeutensa: hän vaati kuninkailta ja ruhtinailta itselleen samaa kunnioitusta kuin heidän vertaisilleen. Mutta hänen mahtavuutensa oli hänen onnettomuutensa; ehkäpä hänen oikeudentuntonsa oli liian ankara. Katsokaappas, hän tahtoi pitää kruunun kunniassa, ja auttaa kuningasta pitämään kapinalliset herttuat kurissa; mutta kun nämä taas sopivat veljensä kuninkaan kanssa, vieritettiin kaikki syy marskin niskoille. Jumala suokoon kuningas Birgerille anteeksi sen synnin! Se taisikin olla hänen kaikkein suurimpansa! Silloin juuri minä olin astunut hänen palvelukseensa, näettekös, enkä voinut valaani rikkomatta häntä jättää. Minun ensimäinen kova koettelemukseni oli sinä päivänä, jolloin Torkkeli Knuutinpojan suuri pää vierähti mestauslavalle, ja minun piti samana päivänä pidellä jalustinta kuninkaalle, antamatta hänen horjahtaa hevoskavioiden ruhjottavaksi. Nuori mies, minä tiedän mitä kiusaus on!" lisäsi hän painokkaasti. "Jumala varjelkoon teitä ja jokaista rehellisen miehen lasta siitä! Mutta Torkkeli Knuutinpoika oli ollut minulle enempi kuin Björnholmin Stig ritari on voinut olla teille!" Hän vaikeni hetkeksi, tarkastaen nuoren matkatoverinsa levotonta ilmettä terävin katsein. "Sen jalompaa verta ei Ruotsissa ole minun elinaikanani vuodatettu", lisäsi hän syvään huoaten, "vaikka korkea-arvoisempaa verta kyllä on vuotanut".

Nuori aseenkantaja sävähti hehkuvan punaiseksi. "Tuon suuren miehen kuolemasta minä olen kyllä kuullut puhuttavan," huudahti hän nyt kiihkeänä. "Se oli häpeä sille kuninkaalle, jota sinä palvelit. Jos sinä olisit heittänyt hänet lokaan kurjimman konin kavioihin, niin olisit tehnyt oikein. Ei ainoakaan kunnon mies vertaa Torkkeli Knuutinpojan kuolemaa huonojen kuningasten surmaan; niin minäkin ajattelen. Siellä missä kapalusten tyhjä suuruus määrää arvon, siellä ei tosi suuruutta ja kuntoa kärsitä. Teidän suuri Torkkelinne teki vain siinä tyhmästi, että hän kannatti kurjaa kruunua kunnes se musersi hänet."

"Oi! Nuori herrani! Kaikki suuruus on katoavaista. Ja parempi on uskaltaa henkensä hyvän kuin huonon asian vuoksi. Suokaa ylhäisten pitää loistonsa, elkää koskaan uskoko vääryyden tuottavan mitään hyvää! Mitenkäs kävi meidän ylpeiden herttuoittemme: heidän silmistään välähtelivät ylhäisyys ja kuninkaallisuus; ei kukaan voittanut heitä urhoollisuudessa ja ritarillisuudessa; kautta koko Ruotsin ylistettiin heitä pilviin asti, ja rohkeasti he tavoittelivat kruunua. Mutta mielellään he olisivat antaneet kaikki maailman kruunut yhdestä homeisesta leivänpalasta, sillä he iskivät hampaansa toistensa lihaan, ennenkuin heidät kannettiin hautaan Nyköpingin vankitornista. Nähdessäni heidän ruumiinsa, nuori herrani, tunsin syvästi sääliväni mahtavia ja suurisukuisia, olkoot he vaikka miten suuria syntisiä ylhäisyydessään —"

"Kylläpä olet elämässäsi kamalia kokenut, vanhus", keskeytti hänet aseenkantaja. "Sano minulle kuka olet? Miten olet ollut tilaisuudessa näkemään niin paljon?"

"Minä olen syntynyt Pyhäinmiesten päivänä, nuori herra," vastasi voimakas vanhus. "Jos pelkäätte kuolemaa, niin väistäkää minua, se on näihin asti varjon lailla seurannut minua."

"Nuoren soturin täytyy tottua katsomaan kuolemaa pelkäämättä silmiin", vastasi aseenkantaja. "Kuolemalla lienee toki siksi paljon tekemistä, ettei se ehdi olla sinun seuralaisenasi. Mistä sait mokomankin päähänpiston?"

"Kutsukaa sitä taikauskoksi, tai miksi tahdotte, herra", jatkoi vanhus, "mutta omituista kuitenkin on, että minun niin usein täytyy nähdä ruumiita ja väkivaltaisia kuolemantapauksia, enkä kuitenkaan itse ole antanut aihetta siihen. Näyttää siltä kuin minut olisi määrätty olemaan läsnä mitä suurimmissa onnettomuuksissa, voimatta kuitenkaan estää ainoatakaan niistä."

Lauttamies, joka näytti nukkuneen takan viereisellä penkillä, nousi nyt äkkiä ja poistui tuvasta. Hän ei palannut; alkoi olla jo aamupuoli, ja talonväki näytti heräävän ja rupeavan liikkumaan. "Käynpä katsomassa onko hevosilla vielä ruokaa", sanoi vanhus ja poistui ulos.

Aseenkantaja istui paikallaan syviin ajatuksiin vaipuneena, ja nojasi poskea käteensä. Hän otti pari kertaa esille sinetillä suljetun kirjeen, jota kantoi povellaan, ja tarkasteli sitä miettiväisesti. Muutaman kerran näytti hän jo aikovan murtaa sinetin, mutta näytti taistelevan itsensä kanssa ja piiloitti sen taas tarkasti. Aseenkantajan näin taistellessa yksin itsensä kanssa, pisti lauttamies hänen huomaamattaan pari kertaa paksun päänsä seinässä olevasta luukusta, vetäisten sen taas nopeasti takaisin. Lopultakin palasi vanha tallirenki ja istuutui pöydän päähän. "Meidän täytyy viipyä vielä vähän aikaa hevos-parkojen vuoksi", mutisi hän luoden tarkkaavan katseen nuoren miehen levottomiin kasvoihin. "Eihän sen tarvitse pelätä päivänvaloa, joka kulkee rehellisillä asioilla."

"Sehän on selvää, vanhus", tokaisi aseenkantaja nopeasti. "Rehellisyys maan perii, ei se karta valoa eikä tulta. Sen minkä on luvannut ja vannonut, täytyy myöskin uskollisesti ja rehellisesti pitää. Senvuoksi kai sinäkin jäit kuningas Birgerin luo toimittamaan kaikki mitä hän käski."

"Jumalan kiitos, ettei hän milloinkaan ole käskenyt minun tekemään muuta kuin minkä hyvällä omallatunnolla olen voinut tehdä. Mihinkään muuhun minä en olisikaan ryhtynyt, sillä meidän rakas taivaallinen Isämme on kuitenkin kaikkina aikoina meidän ylin herramme."

"Oikein vanhus. Niin minäkin ajattelen, ja kun meidän taivaallinen Herramme haluaa riistää onnen ja vallan näiltä mahtavilta roistoilta, niin ei meidän pikkuihmisten silloin tarvitse kuvitella, että meidän velvollisuutemme on estää sitä."

"Oi, nuori herrani, elkäämme sekoittako Jumalan tahtoa omaamme. Monta kertaa voi mitättömänkin käsi olla tärkeänä välikappaleena suurimman syntisen pelastamiseksi tai onnettomuudeksi, mutta silloin onkin tarkasti kuunneltava jumal'ääntä sielussamme ja eroitettava se omista turhista ja ylpeistä ajatuksistamme. — Minäkin sydämessäni tuomitsin kuningas Birgeriä", jatkoi hän hiljaa ja tuijotti himmeään lampunvaloon. "Jos minä olisin pettänyt hänet ja estänyt hänen pakonsa sinä yönä, joka olisi ollut helppo asia minulle, niin minä istuisin vielä kunniapaikoilla isänmaassani, sen sijaan että nyt olen lainsuojaton omaisteni joukossa. Mutta minä en sittenkään kadu sitä. Hyvän omantunnon säilyttäminen on kuitenkin parempi kuin mikään muu. Silloin kun Birger kuningas vielä kantoi kruunua ja valtikkaa vihasin minä häntä kaikessa hänen komeudessaan; mutta sinä iltana, jona minä suljin hänen silmänsä Holbekin linnassa ja hänellä tuskin oli vuodetta missä voisi kuolla, silloin minä kiitin Jumalaani ja vapahtajaani siitä etten ollut syyllinen hänen onnettomuuteensa. Olihan hän sen hyvin ansainnut, niin ainakin sanottiin, ja uskonhan minä sen itsekin. Mutta Brunke, tuo kavala drotsi, oli kuitenkin eniten syyllinen sekä herttuoitten että meidän suuren valtakunnanhoitajamme kuolemaan. Senkin miehen minä olen nähnyt teilattavan. Jos joskus joudutte matkoillanne Brunkebergin seuduille, niin saatte kyllä kuulla hänen kirotun nimensä." Vanhuksen silmät välähtelivät hurjasti hänen mainitessaan tämän nimen, ja hänen suuri kätensä puristui nyrkkiin. Tämän alhaisen valtiomiehen muisto ja ne onnettomuudet, jotka hänen huono hallituksensa oli aikaansaanut Ruotsissa, näyttivät repivän auki kaikki vanhat haavat hänen sielussaan. Hänen ulkonevissa silmissään oli taas tuo outo uneksiva ilme, joka katseli taa päin menneisiin aikoihin. Tuo hurja, kostonhimoinen salama, joka drotsi Brunken mestausta muistellessa oli välähtänyt hänen katseessaan katosi pian, ja suuret tuijottavat silmät täyttyivät kyynelillä. "Elämäni surulliset muistot kohdistuvat nuoreen prinssi Magnukseen, kuningas Birgerin poikaan", alkoi hän taas puhua hiljaisella äänellä, ja hän näytti tuntevan mielensä keventyvän, voidessaan purkaa nuorelle matkatoverilleen asiat, jotka eniten hänen sydäntään painostivat. "En ole milloinkaan nähnyt kauniimpaa ja hauskempaa lasta. Hän oli jo ihailtu kuninkaana ennen kuin hän tiesi mitä se merkitsi. Oi! Miten monasti olenkin kantanut häntä käsivarsillani, tuota pientä Jumalan enkeliä, ja olen laulanut hänelle siitä onnesta ja ihanuudesta, mihin hän oli syntynyt ja luotu. Näillä hartioillani minä kannoin hänet Tanskaan — oi! En milloinkaan ole itkenyt katkerampia kyyneleitä kuin laskiessani hänet Eerik Menvedin syliin, silloin kun minun maanmieheni raahasivat hänen isänsä ja äitinsä ja sisarensa vankeuteen Nyköpingin linnaan."

Aseenkantaja tuijotti ihmetellen ja tarkkaavasti vanhaan, vaatimattomaan mieheen, jonka hän nyt vasta huokasi olevan tunnetun ja aivan erikoisen omituisen henkilön. Mutta hän pidättäytyi osoittamasta hämmästystään ettei keskeyttäisi häntä.

"Niin hurskaana ja ihanana en ole nähnyt pientä Jesus-lastakaan missään kirkossa", jatkoi kuningas Birgerin vanha palvelija värähtävin äänin. "Oi, miten mielelläni olisin tahtonut nähdä tuon enkelikuninkaan Ruotsin valtaistuimella, ennenkuin silmäni suljen. — Minä olisin silloin lausunut Simeonin lailla: 'Herra nyt sallit palvelijasi mennä rauhaan.' Mutta taisinpa melkein pitää epäjumalana tätä ihmislasta, olihan hän kuitenkin vain pieni maallinen kuningas, ja kaiken maallinen ihanuus on katoavaista. Hänestä olisi varmaankin tullut toisenlainen kuningas kuin hänen isänsä ja teidän nykyinen kuninkaanne. Mutta Jumala tietää paremmin kuin me, eikä se ollut niin sallittu. Kun ensi kerran taas on yhden toistatuhannen neitsyen päivä, kahdeskymmenesensimäinen päivä lokakuuta, niin silloin on kulunut kolmetoista vuotta siitä kun seisoin Pyhänhengensaarella Tukholmassa ja näin tuon ihanan pään vierähtävän mestauslavalta. Herran rauha hänen viattomalle sielulleen taivaanvaltakunnassa." Tässä vaikeni vanhus ja purskahti kiihkeään itkuun, peittäen kasvonsa suurilla, kalkeilla käsillään.

"Jumalani! Oletko sinä se urhea smålantilainen, joka kantoi prinssi Magnuksen Tanskaan?" huudahti aseenkantaja osanottavasti ja hypähti seisomaan. "Sinäkö olet se uskollinen Arvi, josta kaikki ihmiset puhuivat minun pienenä ollessani — ja sinä elät täällä köyhänä, halpana miehenä!"

"Köyhä mies minä kyllä olen", virkkoi ratsupalvelija ja poisti kädet kyyneleisiltä silmiltään, "mutta siitä minä kiitän Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä. Minulla on ollut kylliksi surua tässä maailmassa mahtavien onnettomuuksien näkemisestä. Arvi Smålantilaisen nimeä ei tunne kukaan muu kuin meidän taivaallinen Isämme ja ne jotka vielä muistavat pienen prinssi Magnus Birgerinpojan. Silloin kun minä kannoin pienen kuninkaani Tanskaan mainittiin minun nimeni ensimäisen ja viimeisen kerran maailmassa. Senjälkeen minä seurasin isää tänne ja jouduin lainsuojattomaksi hänen kanssaan. Sillä aikaa kuin minun pieni kuninkaani kasvoi suureksi uljaaksi maanpaossaan, valahtivat minun hiukseni hopeanharmaiksi. Kun hän sankarina palasi kotimaahansa, oli hän juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja silloin se suuri onnettomuus kohtasi häntä. Oi! Minä jouduin siksi ajoissa Pyhänhengensaarelle, että näin hänen kellertävien suortuviensa loistavan auringossa kuin pyhimyskehän — pyövelinkirveen alla."

Aseenkantaja katseli vanhaa Arvi Smålantilaista kunnioittavan osanottavasti ja tarttui hänen käteensä. "Nyt ymmärrän miksi niin syvästi säälit sortuneita mahtavuuksia", sanoi hän. "Enkä minä sinua siitä soimaa. Mutta sinä, arvoisa vanhus, kuulut menneeseen aikaan, minä tulevaan. Meidän tiemme eroavat täällä. On jo tarpeeksi valoisaa ulkona. Minun täytyy joutua matkaan." Aseenkantaja heitti muutaman äyrityisen pöydälle niukan aterian maksuksi. Hän pisti hatun päähänsä aikoen poistua. Mutta ennenkuin hän ehti ovelle, ponnahti se auki ja paksu lauttausmies astui kynnyksen yli talonväkensä ja parin venemiehen etunenässä. "Elkää pahastuko, nuori herrani, että kysyn kuka olette", lauttausmiehen leveästä rinnasta kajahti ääni onttona kuin tynnyristä. "Mutta te ette pääse paikaltanne ennenkuin olette tehnyt meille selvän siitä, että kuljette luvallisilla asioilla täällä Laalannissa. Te näytätte rehellisen miehen pojalta, sen parempaa todistetta kuin teidän kasvonne ei kunnon miehellä voi olla; mutta näihin aikoihin ei ole takuuta koiran karvoihin katsomisesta. Puhellessanne tämän uljaan ruotsalaisen kanssa olette te uhmaillen kerskannut uhkaavanne kuninkaan henkeä, jos vain voitte. Jos te tulette Björnholmista Stig Antinpojan luota tai ehkä itse Rendsborgin kreivin luota, niin ehkä kulette uusia petoksia ja onnettomuuksia valmistamassa."

"Vai niin", huudahti aseenkantaja ihmetellen, käsi miekan kahvalla, "eikö tässä maassa enää vapaasti saa jutella oluthaarikan ääressä joutumatta omien kansalaisten urkittavaksi ja ilmiannettavaksi? Millä oikeudella te täällä pidätätte matkustavaisia ja vaaditte minua tilille sanoistani ja ajatuksistani?"

"Jonakin muuna aikana eivät teidänlaisen nuoren keikarin puheet ja ajatukset olisi häirinneet minun aamu-untani", vastasi lauttausmies tyynesti. "Kyllä me sen tiedämme, että mitä vanha lintu laulaa, sitä poikanen visertää. Mutta senjälkeen kuin kuningas uskoi meidän laalantilaisten suojeltavaksi henkensä, täytyy meidän pitää korvamme ja siliämme avoimina. Elkää te olko siinä luulossa, ettei tässä haassa ole muita kuin orjia ja elukoita, vaikka olisittekin kuullut petollisen herranne Björnsholmissa sen satakertaa latelevan. Tässä näette minun talonväkeni; ei ainoakaan heistä pettäisi minua tai puhuisi pahaa minusta vieraille, vaikka minä olisinkin heille huonompi herra kuin meidän kuninkaamme voinee olla meille kaikille. Senvuoksi me emme myöskään salli nuoren keikarin rankaisematta soimata kuningasta; ehkä hän vie salaviestejä maan vihollisilta jollekin roistolle tässä maassa, joka voisi hyötyä siitä että syöksisi meidän onnettoman herramme vieläkin suurempaan kurjuuteen!"

Lauttausmiehen viittauksesta hypähti äkisti kaksi venemiestä esiin, tarttuen niin lujasti kiinni aseenkantajaan ettei hän voinut liikahtaa, ja kolmas sitoi hänen käsivartensa ja jalkansa. Vanha ratsupalvelija teki äkkinäisen liikkeen tullakseen hätyytetyn matkatoverinsa avuksi. Mutta lauttausmies tarttui jättiläisvoimin häntä käsivarteen pidättäen hänet. "Ole vain hiljaa, vanhus", kuiskasi hän, "minkä sinulle lupasin, sen pidän. Tiedäthän itse parhaiten tuon kukonpojan ajatukset. Minä tahdon näyttää hänelle, että vielä on miehiä valveilla Laalannissa, vaikka hän pitäisikin meitä kaikkia unikekoina ja haukkuisi koko maata navetaksi."

"Pidelkää varoen häntä, kunnon mies", kuiskasi vanha Arvi. "On kyllä totta, että hän on väärillä poluilla. Mutta uskokaa minua, kyllä hän vielä katuu kunhan saa aikaa ajatellakseen."

"Isäntä, tässä on salakirje", huusi nyt eräs venemiehistä, joka oli repäissyt auki aseenkantajan takin ja ottanut esille salaisen kirjeen, kirjeenkuljettajan maatessa sidottuna lattialla, hehkuvan punaisena häpeästä ja suuttumuksesta ja purren vimmastuneena hammasta.

"Niin, kun nyt vain joku osaisi lukea kirjoitusta", sanoi lauttausmies ja katseli päällekirjoitusta.

"Lauttausmies hoi, anna tänne minä luen sen", kuului voimakas ääni ovelta, ja samassa astui sisään pitkä, laiha mies, yllään punainen takki, metsästyslaukku sivulla, kaaripyssy kädessä ja vyössä suuri hopeoitu metsästyspuukko. Arvi Smålantilainen tunsi heti ylhäisen ketunmetsästäjän, joka oli seurannut heidän mukanaan Vordingborgista lauttauspaikan yli. Hänen kasvonsa olivat synkät ja hänen koko olentonsa oli käskevä ja vastenmielinen. Hän riisti kirjeen lauttausmieheltä, ja katseltuaan tarkasti sinettiä ja päällekirjoitusta hän näytti hämmästyvän, mutta tointui pian siitä. "Eikö muuta!" huudahti hän naurahtaen teeskennellysti ja avasi sinetin. "Te olette väärillä jälillä, lapset. Tässähän on vain vastaus minun naapurilleni, Ellemosen Juhanalle, eräästä juutilaisesta härkäkaupasta."

"Kaikella kunnioituksella, herra Henneke", sanoi lauttausmies epäluuloisen näköisenä, "mutta luulisipa melkein kirjeen olevan teille itsellenne, koska sen niin halusta avaatte, näyttepä tuntevan jo lukemattakin sen sisällön. Lukekaa se ääneen meille kaikille! Jos siinä puhutaan vain härjistä, niin olemmepa silloin tehneet vääryyttä pojalle tuossa, ja meidän on heti päästettävä hänet vapaaksi. Eikö kirja ole Stig Antinpojalta Björnholmista?"

"Jos lienee", vastasi metsästäjä, katseessa terävä, levoton ilme silmäillessään kirjettä. "Saatte itse kuulla jokikisen sanan tästä — se ei ole mikään salaisuus. Minunkin piti saada pari mullikkaa siitä karjasta. Aivan oikein, kirje on Stig Antinpojalta; mutta mitä se tähän kuuluu? Eihän tässä siltä voi lopettaa kaikkea kaupantekoa juutilaisen kanssa, vaikka yksi ja toinen olisikin saksalaisten puolella. Kuulkaapas nyt! Tämä vasta on oikein aito härkäkauppakirje, jommoisen vain juutilainen herrasmies voi kirjoittaa." Hän rykäisi ja luki hitaasti ja änkyttäen: "Rehellinen, jalosukuinen herra Juhana Ellemose, toivon teille terveyttä Jumalan ja Pyhän Knuutin kautta. — Ne sata lihavaa marskimaansonnia lähetetään Teille ja teidän ystävällenne niin pian kuin tämä kauppa on lopullisesti päätetty teidän puoleltanne ja te sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt" — tässä hän änkytti ja vaikeni. "Tämä on kirotun epäselvästi kirjoitettu", mutisi hän.

"Minä olen tottunut lukemaan kirjoitusta. Sallikaa minun auttaa teitä, herrani", virkkoi Arvi Smålantilainen lähestyen häntä viekkaan näköisenä.

"Sitä ei tarvita. Nyt minä ymmärrän sen", jatkoi ketunmetsästäjä nopeasti. "Tässä on herra Ellemosen valkoisesta hevosesta — kuulkaa vain!" ja hän jatkoi lukemistaan välinpitämättömällä äänellä: "ja te sovitun lupauksenne mukaan olette vienyt oriin ja nuoren varsan heidän — niin aivan oikein — määräpaikkaansa. Vanha tanskalainen rotu", jatkoi hän nyt huolimattomasti, "taitaa nyt olla huonossa hinnassa, ja kreivi aikoo tuottaa holsteinilaisia tänne Jyllantiin; mutta hän on huomannut teidän tarjouksenne edulliseksi eikä teidän tarvitse kärsiä vahinkoa tässä kaupassa. Minun aseenkantajani Sven Tröst, joka tuo teille tämän kirjeen, on aimo uskalikko, mutta muuten löyhkäpäinen ja kokematon nulikka, jolle minä en salli uskottavaksi mitään arkaluontoisempaa asiaa. Härät ja" — hän pysähtyi taas luvussaan ja Arvi lähestyi häntä —. "No, saatana, tahdotteko kuulla vielä lisää tätä jaaritusta? — Eihän siinä ole mitään." Mutta Arvi ei väistynyt paikaltaan, tuijotti vain suurilla silmillään kirjeeseen. "Pois tieltä, moukka!" huudahti ketunmetsästäjä ja jatkoi sitten nopeaan ja välinpitämättömästi lukuaan. "Härjistä ja kreivin suosiosta voitte olla varma, kunhan pian täytätte sen mistä tämän kaupan suhteen on sovittu. Omakätisesti. Stig Antinpoika, marski."

"Hän tarkoittaa varmasti kaljupäistä kreiviä, eikä tästä kaupasta pääse viisaskaan selville", sanoi lauttausmies arvelevan näköisenä. "Mutta antakaapas minulle takaisin kirje, herra Henneke, niin minä vien sen meidän papillemme. Ehkäpä hän sen selittää meille. Sillä jotakin piilee tämän alla, siitä uskallan vaikka kaulani pantiksi."

"Oletteko mieletön? Mitä siinä voisi piillä?" huudahti ketunmetsästäjä tulipunaisena ja kiihtyneenä. "Ei tästä kannata näin suurta melua nostaa. Mutta, kunnon miehet, yhdessä suhteessa te kuitenkin olette oikeassa", jatkoi hän hetkisen mietittyään ja viekkaasti hymyillen, "Stig Antinpoika on vaarallinen mies, hänen kanssaan elköön kukaan rehellinen juutilainen ruvetko kaupantekoon. Hänen sananviejälleen voitte nyt tehdä mitä haluatte. Härkäkirje ei tuota kenellekään onnettomuutta." Näin sanoen hän repi kirjeen tuhansiksi paloiksi ja nauroi ivallisesti. "Kas niin", lisäsi hän, "näin on asiasta lyhyesti selvitty. Jos haluatte niin voitte suoriutua yhtä helpolla tuosta nulikasta, joka tuossa makaa. Paholainen vieköön sekä hänet että hänen isäntänsä." Näin sanoen hän poistui viheltäen, ja lauttausmies katsoi miettivästi hänen jälkeensä.

"Sano meille totuus, nuori mies, niin pääset vapaaksi. Kenelle oli
kirje?" kysyi hän sidotulta aseenkantajalta. "Tiedättekö lukiko herra
Henneke sen oikein? Sillä minä en ainakaan luota viekkaaseen Henneke
Brydeen."

"Se kirje, jonka te niin häpeällisesti ryöstitte minulta", vastasi aseenkantaja katkeroittuneesti kohottaessaan päätään, "olisi minun aivan oikein pitänyt viedä eräälle Juhana Ellemoselle, mahdollisesti aika roistolle, jonka te varmasti tunnette paremmin kuin minä. Enhän minä voinut tietää mitä kirje sisälsi muuten kuin avaamalla omin lupini roistomaisesti toisen kirjeen, niinkuin tuo pitkä metsästäjä. Ettei minun herrani ole uskonut minulle mitään tärkeitä asioita sen te kaikki kuulitte ketunmetsästäjän lukemisesta. Hän haukkuu minua nulikaksi", lisäsi hän katkerasti ja suuttuneena. "Eikö teillä ole niin paljoa järkeä paksuissa kalloissanne ymmärtääksenne, ettei minun ole katsottu ansainneen olla missään enemmässä tekemisessä hänen kauppojensa ja kujeittensa kanssa, olkoon sitten kysymyksessä härät tai muut elukat."

"Sinä näytät totisesti haluavan aimo selkäsaunan, nuori mies," vastasi paksu lauttausmies kylmästi. "Eipä taida meidän tarvita vaivata itseämme sen vuoksi, kyllä sinä muuten sen halusi saat piankin tyydytetyksi. Tuollaisten kukonpoikasten, jotka kiekuvat kaivonvintillä ennenkuin saavat heltan ja kannukset, voi antaa vapaasti lentää matkoihinsa ja kupsahtaa kaivoon kun niitä haluttaa, eikä siltä tarvitse pelätä koko maailman molskahtavan jälestä. Lapset, päästäkää hänet siteistä, ja antakaa hänen mennä matkoihinsa. Senkin hyttynen voisi muuten kuvailla olevansa elefantti."

Lauttausväki irroitti nauraen aseenkantajan siteet. Mutta tuskin hän oli päässyt notkeille jaloilleen ja tuntenut voivansa liikuttaa jäseniään, niin jo helähti lyhyt aseenkantajanmiekka tupesta, ja silloin täytyi paksun lauttausmiehen sekä hänen koko väkensä kiirehtien juosta pakoon hänen terävää miekkaansa. Mutta kun ei heillä ollut aseita ja he väistyivät häntä, niin hän astui rauhallisesti miekka kädessä ulos ovesta, Arvi Smålantilaisen seuraamana. He nousivat molemmat hevostensa selkään ja ratsastivat joutuisasti Saxköpingiin johtavaa tietä. Vaihtamatta pitkään aikaan sanaakaan keskenään.

"Sinäkö, minut ilmiannoit, vanhus?" kysyi viimeinkin aseenkantaja luoden toveriinsa terävän katseen.

"Se oli vähin minkä voin tehdä teidän sielunne autuuden puolesta, nuori herrani", vastasi Arvi Smålantilainen, totisilla kasvoillaan sydämellisen ilon ilme. "Rehellinen lauttausmies oli itse ruvennut teitä epäilemään", jatkoi hän. "Mutta hän lupasi sitoa teidät taitavasti, kärventämättä hiustakaan teidän päästänne."

"Olisitte ennemmin sanonut rehellinen ruotsalainen oikaisu huonoissa laskelmissa", vastasi Arvi tyynesti ja nyökäytti tyytyväisesti. "Teidät täytyi saada erilleen siitä salaisuudesta, josta ette kuitenkaan osannut vaieta; se painoi, Jumalalle kiitos, liian raskaasti teidän nuorta omaatuntoanne. Hyvällä ei ollut mahdollista tulla toimeen teidän kanssanne; minä olisin saanut saarnata teille aamunkoittoon asti, ettekä te kuitenkaan olisi tulleet järkevämmäksi."

"Haa, jos olisi oikein, niin antaisin sinulle ansiosi mukaan, sinä vanha petollinen kettu", mutisi Sven Tröst uhaten, mutta ei voinut kuitenkaan muuta kuin mielihyvällä katsella vanhuksen ystävällisiä kasvoja.

"Elkää nyt punnitko minun ansioitani", keskeytti Arvi hänet, "vaan olkaa rehellinen itsellenne ja muille kunnon ihmisille. Te olette velvollinen käyttämään nuorta elämäänne paremmin kuin olemaan petturien puolisokeana kätyrinä. Kyllä te itsekin tiedätte, ettei ollut kysymyksessä tavallinen härkien kaupittelu. Jos ei tuo pitkä ketunmetsästäjä olisi tullut, niin me olisimme lukematta repineet rikki kirjeen, ja se olisi ehkä ollut parasta. Minä en osaa, Jumalan kiitos, kirjaintakaan, mutta minun täytyi olla olevinani kirjanoppinut, ettei metsästäjä olisi tuon salaperäisen salakaupan ainoa todistaja. Hän oli varmasti osallisena siinä asiassa. Jumala ties, seisoiko siinä edes niinkuin hän luki; mutta jos ymmärsin oikein tuon härkäkaupan, voi siitä vielä koitua paljonkin onnettomuutta, ellette te rehellisesti auta minua sitä estämään."

"Sinä olet oikeassa, Arvi!" huudahti aseenkantaja, joka oli sävähtänyt hehkuvan punaiseksi. "He ovat käyttäneet minua katalaa asiaa toimittamaan. Minä luulin olleen kysymyksessä rehellisen ja avoimen kapinan kurjaa kuningasta vastaan, ja pelastaakseni maani olisin minä kernaasti ottanut siihen osaa; mutta salahyökkäystä ja salamurhaa vastaan minä puolustaisin pahintakin vihollistani. Sinä olet arvannut oikein; pitkä metsästäjä oli varmasti osallisena liitossa. Häntä kutsuttiin äsken Henneke Brydeksi; sen nimiselle laalantilaisherralle piti minun uskoa tuo kirottu kirje, ellen heti tapaisi Juhana Ellemosea hänen kartanossaan Saxköpingin lähellä. Oliko tämä sattuma?" jatkoi hän mietteissään. "Vai auttoiko korkeampi tahto minua toimittamaan asiani ja sen paremmin kuin mitä nyt itse toivoisin, juuri sinä hetkenä, jolloin kaikki näytti selvinneen. — Nyt minä siis olen vapaa", lisäsi hän iloisena ja tyytyväisenä. "Minun viimeinen toiselle ihmiselle vannomani lupaus on täytetty. Minä en enää milloinkaan anna toisen tahdon sitoa itseäni, vaikka se olisikin maailman mahtavimman herran."

"Aivan niin, poikani, siinä voit olla oikeassa", vastasi Arvi vakavasti, "mutta yhtä herraa täytyy teidän kuitenkin palvella ja totella muuten teistä tulee julkea ja hurja perkeleenpalvelija, josta Jumala ja Pyhä Eerik teitä varjelkoon! — Minä tarkoitan sitä Herraa, jonka hallussa on kaikkien herrojen sielut ja autuus sekä täällä että tuolla puolen haudan."

"Sinä olet rehellinen sielu, Arvi — kas tässä minun käteni", huudahti aseenkantaja liikutettuna. "Että olisin tekemättä joutavia ja typeriä kujeita, sitä en voi luvata sinulle; mutta, pahoissa ja katalissa juonissa en tahdo olla osallisena kuuluinpa sitten näinä aikoina mihin puolueeseen tahansa — siihen voit luottaa. Nyt minä aluksi seuraan sinua Saxköpingiin. Minä tahdon kuitenkin nähdä tämän varjokuninkaan ennenkuin hän siirtyy pois tästä maailmasta; ja — jos voisin vapauttaa hänet katalasta kuolemasta niin olisin iloinen."

"Varmasti uskon taivaassa nyt vallitsevan suuren ilon, nuori herra", sanoi Arvi Smålantilainen liikutettuna ja kyyneleet kimmelsivät hänen suurissa, taivasta kohti luoduissa silmissään, kun hän puristi matkatoverinsa kättä niin kovasti että se natisi. "Totisesti", lisäsi hän puristaen sitä vieläkin kovemmin. "Kun syntinen kääntyy voi siitä syntyä iloa maanpäälläkin."

"Olkoon sillä sentään määränsä täällä maanpäällä, Arvi, elä purista kättäni mäsäksi kivikourallasi", virkkoi Sven Tröst hyväntahtoisesti nauraen, jonka jälkeen molemmat tyytyväisen mielialan vallitessa ratsastivat edelleen.

He olivat aivan lähellä Saxköpingiä. Tämä pieni kaupunki näkyi aamuauringon valossa järven eteläiseltä rannalta. Se oli enemmän kylän kuin kaupungin näköinen, sillä useampien talojen kattoja peittivät olkikatot ja niitä ympäröivät aidatut kaalimaat sekä peltoviljelykset. Kirkko ja Kolmiyhteysseuran kokoushuone sekä parin rikkaan kauppiaan talot olivat ainoat tiilikivikattoiset kivirakennukset paikalla. Kaupunkia lähetessä näki Sven Tröst ratsastajan kiireesti rientävän erästä sivutietä ja hän oli tuntevinaan pitkän ketunmetsästäjän. Metsästäjä ruoski hevostaan ja katosi aaltoilevien vehnäpeltojen taakse.

KOLMAS LUKU.

Saxköping oli vaurastunut kuningas Kristofferin aikana, joka oli antanut kaupungille vapauskirjeen, ja se oli ehkä ainoa seutu maassa, missä hänellä vielä oli uskollisia ja hyväntahtoisia alamaisia, huolimatta siitä että hän oli pantannut tämänkin kaupungin ynnä niemimaan velipuolelleen, holsteinilaiselle kreivi Juhanalle. Kreivillä oli myöskin viimeisenä viitenä vuotena ollut oikeus lyödä rahaa Saxköpingissä, eikä kukaan uskaltanut hylätä kreivinrahaa niin huonoa kuin se olikin. Vaikka kuningas Kristofferin voima ja valta myöskin täällä oli vähäinen, oli hän kuitenkin nyt onnettomuudessaan paennut tämän kaupungin hyvien asukasten turviin, joiden hän tiesi olevan viimeisiä hylkäämään hänet hädän hetkenä. Mukanaan pieni seurue ja vanhin poikansa, prinssi Otto, oli hän oleskellut täällä muutamia päiviä rikkaan kauppias Pietari Vitfeltin vieraana, joka oli luovuttanut suuren kivitalonsa ruhtinaallisille henkilöille, itse hän oli perheineen muuttanut pienempään sivurakennukseen.

Sven Tröst ja Arvi Smålantilainen ratsastivat hitaasti kaupungin läpi varhaisena aamuhetkenä ihmetellen, että näin pieni ja mitätön seutu nyt oli Tanskan kuninkaan asuinpaikka. He katselivat tarkasti jokaista vähänkin huomattavampaa taloa, jonka he luulivat mahdollisesti soveltuvan hovinpitoon. Viimeinkin he saapuivat suuremman kivirakennuksen luo. Lyhtyä muistuttava kahdeksankulmainen parvekerakennus työntäytyi kadulle, ja talon molemmat päädyt olivat koristetut puusta leikatuilla pyhimyksenkuvilla. Yksi ovista johti avonaiseen puotiin, missä oli kaupan rautatankoja ja tervatynnyreitä. Toisen oven luona, joka oli suljettu, seisoi vartija keihäs olalla, sekä kaupungin palvelija, jonka rintaa koristi kaupungin vaakuna: suuret sakset; kädessä hänellä oli suuri naulavasara: he seisoivat jäykkinä pyhäpuvuissaan, hyvin juhlallisen näköisinä ikäänkuin ollen vartijoina. "Tässä se varmaan on", virkkoi Sven Tröst säälivästi hymyillen ja kääntyi ivasana kielellä Arvi Smålantilaisen puoleen, joka oli ottanut lakin päästään ja kumarsi kunnioittavasti parvekerakennuksen ikkunaa kohti. Aseenkantajan silmä seurasi samaa suuntaa ja huolimatta siitä vähäisestä kunnioituksesta, millä hän katseli tätä kuningasasuntoa, vetäsi hän kuitenkin heti korean hattunsa päästään huomatessaan pienten lyijyruutujen läpi kahdet kasvot, jotka kummatkin omalla tavallaan pakoittivat hänet tuntemaan omituista osanottoa. Toiset olivat vanhemman miehen kuolonkalpeat, omantunnontuskien uurtamat kasvot, joiden katkeran synkkämielinen ilme melkein läheni mielipuolisuutta, mutta piirteet olivat kauniit, tukka musta ja tuuhea, samoin viikset. Toiset olivat melkein tyttömäisen lempeät nuorukaisen kasvot, joita ympäröivät olkapäille valahtaneet keltaiset kiharat. Hän näytti tarjoavan sairaalle herralle virvoittavaa juomaa ja lausuvan hänelle muutamia lohduttavia sanoja; hänen hienoilla, surunvoittoisilla ja uneksivilla kasvoillaan oli niin liikuttava rakkauden ja hellyyden ilme, että aseenkantajan täytyi tahtomattaankin pysyä hiljaa paikoillaan kadulla ja unohtua katsomaan odottamatonta näkyä. Syvän tuskan valtaamana huudahti Arvi Smålantilainen hiljaa: "Oi Magnus, minun Magnus lapseni! Aivan tuon näköinen oli minun hyvä prinssi Magnukseni, kun hän lohdutti epätoivoista isäänsä — ja sellaisen enkelinpään saattoivat he mestata, ne hirviöt!"

He ratsastivat hiljaa majataloon, eikä kumpikaan heistä epäillyt että he nyt olivat nähneet onnettoman kuningas Kristofferin ja hänen poikansa, seitsemäntoistavuotiaan prinssi Oton, vaikka vielä olikin niin aikainen aamu että monessa paikassa ikkunaluukut olivat suljetut ja vain köyhiä päivätyöläisiä kulki kaduilla. Loheden taistelun jälkeen ei kuningas melkein koskaan nukkunut öisin. Hänen haavansa eivät vielä olleet paranneet, mutta häntä vaivasi enemmän sielullinen kuin ruumiillinen sairaus.

Pietari Vitfeltin taloon Saxköpingissä kuului pieni puutarha, josta oli kaunis näköala merelle, ja paitsi hedelmäpuita oli siellä paljon harvinaisia kukkia ja ulkolaisia kasveja, jotka yritteliäs kauppias oli ymmärtänyt hankkia luostaripuutarhoista. Tämä puutarha olikin tunnettu kaupungin kauneimmaksi, ja rehellisen Pietari Vitfeltin suurin ilo oli itse askarrella ja hoitaa pientä maapalstaansa oman omituisen makunsa ja mielikuvituksensa mukaan. Nuoralla vedetyille suorille käytäville oli sirotettu pajankuonaa hänen omasta veitsihiomopajastaan. Paja oli kaupungin vanhin ja siitä hän suurimmaksi osaksi sai kiittää rikkauttaan. Siitä hän myöskin johti kaupungin nimen, joka kuitenkin hänen mielestään, sopivammin olisi voinut olla nimeltään Knivköping [Knivköping = Veitsikauppala] kuin Saxköping ja parempi olisi ollut asettaa veitsi kuin sakset vaakunaan. Joka kerta kävellessään vieraineen pajakuonan peittämiä käytäviä ja näytellessään heille kuuluisaa puutarhaansa ei hän unohtanut selittää tätä käsitystään. Hänen suurimpia ilojaan oli omin käsin leikellä vertauskuvallisia kuvia muutamiin suuriin puksipuihin, joiden joka vuosi täytyi muuttaa muotoa, aina hänen vaihtuvien mielijohteittensa mukaan. Niiden täytyi aina jonkinlaisina hieroglyfeina osoittaa maailmalle ja hänen kanssaihmisilleen mikä milloinkin oli hänen mielestään tärkeintä. Tänä aamuna hän asteli hyvin aikaisin puutarhassaan, suuret puutarhasakset kädessään leikellen sydämiä ja kruunuja taxuspuihin, sill'aikaa kuin puotipoika, jonka ei tarvinnut seisoa niin aikaisin puodissa, askarteli asettamalla kiviä ja kiiltäviä posliininpaloja kuningas Kristofferin nimeksi kukkapenkkeihin. Kauppias itse oli vastoin tapaansa pyhäpukimissa. Hän katseli tyytyväisenä sekä omaa että puotilaisensa työtä. "Niin, niin! Järkeä sitä tarvitaan kaikessa", sanoi hän itsekseen. "Aseta sakset kuninkaan nimen yläpuolelle, mies, se merkitsee meidän hyvää kaupunkiamme, johon hän on turvautunut, ja joka rehellisesti on suojeleva häntä. Sakset ovat oikeastaan räätälinkyltti, ja veitsi olisi sopivampi kaupunginvaakuna. Mutta Herra Jumala! Olemmehan me kaikki räätäleitä meidän Heraamme edessä. Saksia minä puolustan, voivathan ne merkitä maata, ja valtakuntaa; kun vain rivakat kädet tarttuvat niiden kahvaan niin ne aukeavat, sulkeutuakseen taas. Silloin tanskalaiset sakset purevat, ja voi sitä, joka pistää sormensa niiden väliin. Kas sen minä sanon kuninkaalle, kun hän kysyy mitä sakset merkitsevät. Ne voivat myöskin antaa hänelle viittauksen siihen, että olisi paras leikata pois ylpeät ja ylimieliset vesat, nämä herrasmiehet ja omavaltaiset talonpoikaiskiduttajat, jotka tahtovat olla herroina maassa ja ovat nenäkkäitä sekä kuninkaalle että porvareille. Kas niin", jatkoi hän saatuaan sydämet ja kruunut valmiiksi taxusaitaan. "Kukoistakoot ja kasvakoot Tanskanmaan sydämet kuin ikuisesti viheriät puut paratiisissa. Se on pääasia. Latva kohotkoon taivasta kohti, ja me iloitsemme sen valossa ja varjossa. Kruunatut nimet, oi niin, ne ovat katoavaisia — maallisia. Mutta minun halvan kykyni mukaan ovat ne pidettävät kunniassa — loistakoot ne kukkasina kukkasmaissa eikä kukaan saa niitä poleksia — muista se, mies."

"Enkö nyt saa laittaa prinssi Oton nimeä, isäntä", kysyi puotilainen. "Hänestä minä pidän, onhan hän oikeastaan meidän herttuamme, ja hänestä kun tulee kuningas, niin hän vapauttaa meidät saksalaisista kunhan vain meidän Herramme armossaan päästää meidät siitä toisesta."

"Oletko sinä hullu, mies! Puhutko sinäkin sellaisista asioista? Ole sinä vaiti ja pidä huoli töistäsi, muuten minä opetan sinut pitämään suusi kiinni. On helppo asia muuttaa C kirjain O:ksi, näetkös, mutta sitä tekemään tarvitaan meitä väkevämmän sonni. Huomaa se visusti, mies."

"Mutta Jumalan nimessä, isäntä", sanoi puotilainen hetken vaiettuaan, jolla aikaa hän omin päin muutti yhden kruunatun C:n O:ksi, "jos te näkisitte sen pitkän luettelon, mihin minun täytyy kirjoittaa mitättömimmätkin menot, niin ette te taitaisi olla kovinkaan hyvillänne".

"Pöllöpää! Siitä ei kannata puhua!" vastasi Pietari Vitfelt suuttuneena. "Niin suuren kunnian arvoinen lienee hän kuitenkin vielä. On selvää, että tulot ja menot ovat järjestyksen vuoksi kirjoitettavat taululle, ja jos sinä kirjoitat puolenkaan äyrityisen liikaa tai yli niin ajan minä sinut ulos portista. Ja vaikka kuningas ja prinssi jäisivät minun luokseni niin kauaksi ettei minulla enää olisi äyrityistäkään, ei heidän kuitenkaan tarvitse nähdä tyytymätöntä ilmettä. Ymmärrätkö sen, mies?"

"Elkää suuttuko, isäntä, mutta minä ajattelin vain näin: jos hän olisi kunnon kuningas, joka kunnioittaa lakia ja oikeutta ja puolustaa maata ja valtakuntaa, silloin olisi asian laita toinen; silloin olisi hauska ja hupaisa häntä juhlia, eikä meidän tarvitsisi antaa niin paljon viskunoita katupojille eläköönhuutoja varten, aina kun he näkevät hänet parvekeikkunassa. Mutta jos ihmisten puheet tästä kuningas Kristofferista ovat tosia, niin on hän uhannut veljensä henkeä ja tuottanut turmiota maalle ja kansalle, eikä hän koskaan ole tehnyt muuta kuin häpeällisiä tekoja koko elämänsä ajan ja silloin minä ajattelin —"

"Ei sinun tarvitse mitään ajatella, ymmärrätkös sen, ja mene nyt matkoihisi puotiin", keskeytti Pietari Vitfelt ällistyneen puotilaisen antamalla hänelle aimo korvapuustin. "Kas, tuossa on hänen majesteettinsa pyhä persoona", lisäsi hän, oikaisten itsensä suoraksi ja astui sitten kuninkaallista vierastaan vastaan, tehden äärimmäisen syvän kumarruksen.

Prinssi Oton tukemana astui sairas kuningas Kristoffer hitaasti ja horjuen puutarhaan. Musta samettibaretti oli painettu syvälle itsevaltiaan otsalle, ja hänen vasen kätensä oli siteissä. Joka askel näytti tuottavan hänelle tuskia; hänen kalpeat kasvonsa olivat synkät, ja hän tuijotti maahan, huomaamatta porvarin juhlallista tervehdystä, mihin nuori prinssi ystävällisesti vastasi. "Meidän hyvä isäntämme on täällä ja haluaa tervehtiä teitä, herra isä", sanoi prinssi. Kuningas heitti sivulleen terävän katseen, astuen edelleen muuttamatta ainoata ilmettä.

"Korkeastikuninkaallinen, armollinen majesteetti", alkoi nyt porvari, uudistaen syvän tervehdyksensä. "Te osoitatte suuren kunnian sekä minun pienelle puutarhalleni että halvalle talolleni. Teidän armollinen käyntinne on varmasti kartuttava tämän minun omaisuuteni mitätöntä arvoa sekä minulle että minun jälkeentulevaisilleni. Varmasti on syntiä ylpeillä siitä että te alentuvassa hyvyydessänne ja armossanne olette suvainnut kunnioittaa läsnäolollanne minua mitätöntä saxköpingiläistä —"

"Säästä moiset puheesi narreille, jotka uskovat suunpieksämiseen", keskeytti kuningas hänet ja kääntyi pois, katseessa katkera, epäluuloinen ilme. "Oli aika, jolloin minä lempeästi kuuntelin tuonlaisia alamaisuudenosoituksia, mutta en milloinkaan ollut kyllin typerä uskoakseni niissä olleen ainoatakaan tosi-sanaa."

Hämmästynyt porvari sävähti hehkuvan punaiseksi; hän katseli hämmentyneenä ympärilleen joka taholle, tietämättä minne kääntyisi.

"Elkää pahastuko isäni epäystävällisiä sanoja, kunnon Pietari Vitfelt", sanoi prinssi hiljaa taputtaen porvaria olkapäälle, kuninkaan istuutuessa puutarhapenkille, missä hän vaipui synkkiin mietiskelyihinsä ja nojaten käsivartta polveensa painoi kumartuneen päänsä laihaa kättä vasten. "Taas on hänellä ollut uneton yö", lisäsi prinssi astuen pari askelta sivulle. "Onnettomuus on saanut hänet unohtamaan, ettei Tanskan kuninkaalta milloinkaan puutu ystäviä hädässä. Minä toivon raittiin ilman virkistävän hänen mielensä. Näyttäkää meille kukkasenne sekä muut nähtävyytenne täällä."

"Suvaitseeko teidän kuninkaallinen korkeutenne", alkoi taas porvari rohkaistuneena ja ojensi kuninkaalle harvinaisen ruusun. "Tämän kuninkaallisen kukan ovat hurskaat luostariherrat tuoneet tänne Ranskasta."

"Minä en siedä kukkia", vastasi kuningas katsomatta ylös "Antakaa ne naisille ja hentomielisille nuorukaisille. Minä istutin nuoruudessani puita; mutta ne kuolivat kaikki — minun kädelläni ei ollut onnea."

"Uskokaa, herra kuningas, kaikki voi vielä Jumalan avulla kääntyä hyväksi", jatkoi porvari sydämellisesti lohduttaen. "Teidän lapsistanne saatte varmasti sekä te että Tanska vielä iloa."

"Vai niin! Minua koetetaan lohduttaa jälkeläisteni paremmalla onnella", huudahti kuningas katkerasti nauraen. "Te tarkoitatte, että teillä on ollut minusta vain surua ja onnettomuutta. Sanokaa vain suoraan! Mieluummin te soisitte minun olevan kuolleen ja haudassa. Kun kuulette minun ruumiskellojeni soivan niin silloin te taidatte sekä tanssia että hyppiä täällä Tanskassa."

"Elkää toki noin puhuko, rakas isäni", sanoi Otto rukoilevalla äänellä ja suuteli hänen vapisevaa kättään. "Tahtoohan tämä kunnon mies meidän parastamme, eikä hän tahtoisi loukata teitä ei puheilla eikä ajatuksilla."

"Ei, sen tietää armias Jumala!" sanoi porvari hämillään ja väänteli käsiään, astuen taas lähemmäksi prinssin kanssa. "Kunpa vain tietäisin millä voisin huvittaa teidän kuninkaallista isäänne, armollinen prinssi. Miellyttääkö häntä viulun tai kitaransoitto, tai lautapeli? Ne olen toimittanut illaksi. Tai olisiko hänellä halua tulla katsomaan minun veitsitakomoani? Tai vienkö hänet meidän pyhään Kolminaisuudenseuraamme. Minä annan kiltaveljille tänä iltana tynnyrillisen hyvää olutta, että saavat juoda meidän armollisen herrasväkemme terveydeksi. Me saxköpingiläiset olisimme kiittämättömiä olentoja, jos milloinkaan voisimme unohtaa mitä meidän halpa kaupunkimme on velkapää teidän herra isänne hallitukselle sen antamasta armollisesta vapauskirjeestä. Sen vuoksi olemme me Saxköpingin asukkaat myöskin luvanneet ja vannoneet kiltahuoneemme kynttilöiden valossa, että vaikka koko maa luopuisi hänestä hänen onnettomuuden päivinään, niin tahdomme me puolustaa hänen kuninkaallisia oikeuksiaan, niin kauvan kuin pisarakin rehellistä verta vuotaa suonissamme."

"Sen me tiedämme sekä isäni että minä, rehti kunnon mies", sanoi prinssi Otto liikutettuna ja puristi porvarin kättä. "Senvuoksi olemmekin mieluummin tulleet asumaan tänne teidän luoksenne kuin jonnekin kuninkaalliseen linnaan, missä minun setäni ja hänen saksalaiset päällikkönsä vallitsevat. Kun minun onneton isäni vain saisi olla rauhassa täällä siksi kunnes hän paranee, niin ei vielä kaikki toivo olisi mennyttä. Me odotamme marskia tänne tänä iltana, ja silloin päätetään jäämmekö tänne vai lähdemmekö maasta. Pitäkää vain huoli siitä että kaikki on hiljaista, niinkuin ei kuningasta olisikaan täällä. Hänen nykyiselle mielialalleen ovat kaikki kunnian- ja suosionosoitukset vastenmielisiä, ne vain tuskallisesti muistuttavat hänelle hänen parempien päiviensä mahtavuuden aikoja."

"Minä ymmärrän, herra prinssi", sanoi porvari, päätään nyökäyttäen. "Hänen armonsa toivoo itseään kohdeltavan kuin tavallista kristittyä ihmistä ilman juhlamenojen touhua. Siitä minä pidän, ja se on minustakin mukavinta. — Kuulkaa nyt rakas Kristoffer", alkoi hän, kääntyen taas kuninkaan puoleen, puhuen sydämellisesti ja melkein tutunomaisesti, ollenkaan huomaamatta prinssin huolestunutta ja varoittavaa ilmettä. "Heittäkää nyt mielestänne kaikki oikuttelut ja olkaa rohkealla ja iloisella mielellä. Ei tässä mitään voiteta allapäin kulkien. Jos te tarvitsette rahaa, niin voittehan vielä pantata Skanderborgin ja Årön, ja sitten on teillä vielä nuo pienet, hyvät Fyenin saaret. Eiväthän ne enää ole kuningaskunnan veroisia, mutta säästämällä tulette kyllä vielä niilläkin toimeen. Silloin kun minun viimeinen laivani ajoi karille, olin minäkin vähällä menettää järkeni ja tulla synkkämieliseksi. Mutta silloin tuli minun hyvä Ristoni, meidän veitsiseppämme, ja moitti minua alakuloisuudestani sanoen, että minä olin jumalaton mies kun en luottanut taivaalliseen isäämme ja pyhään neitsyeeseen, ja sitten —"

"Vaiti, pölkkypää!" huudahti kuningas ja nousi katse leimuavana. "Oletteko aivan mieletön? Luuletteko puhuvanne vertaisellenne? Vielä minä olen Tanskan kuningas. Sitä elköön kukaan unohtako niin kauvan kuin nämä silmät ovat avoinna."

"Jumala minua armahtakoon, kaikkein armollisin herra", änkytti Pietari Vitfelt aivan kauhuissaan ja vetäytyi nöyrästi pois hyvin huolestuneen ja nolostuneen näköisenä. "Jos minä olen loukannut teidän armoanne, niin olen sen totta totisesti tehnyt hyvästä sydämestä. Minä luulin teidän majesteettinne nyt niin kyllästyneen kaikkiin tyhjiin arvonimiin ja koreuksiin, joista olitte saanut niin kylliksenne mahtavuutenne päivinä —"

Kuninkaan kasvoilla vaihtui väri, ja niiden ilme muuttui äkkiä niin katkeran tuskalliseksi, että pelästynyt porvari kävi aivan sanattomaksi. Prinssin viittauksesta hän poistui nopeasti rehelliset silmät kyynelissä, koetettuaan kuitenkin ensin hyvittää puuttuvan alamaisuutensa melkein hullunkurisen syvällä kumarruksella.

"Tuollainen typerä lohduttelu vie minulta hengen", huudahti kuningas. "Näillä poroporvareilla ei ole käsitystäkään siitä miltä tuntuu kantaa purppuraa säretyin sydämin ja kuolla kurjana onnenonkijana, vaikka kuninkaan nimellä. Kirottu olkoon se hetki, jolloin minä näin päivän valon. Tämän elämän kurjuuden vuoksi ei kannattaisi hengittää."

"Elä joudu epätoivoon, isäni", rukoili prinssi Otto hellästi. "Onni on vaihteleva. Se voi vielä kääntyä teidänkin osaksenne, kun vain ette joudu epätoivoon."

"Onni!" toisti kuningas katkerasti nauraen. "Uskotko sinä onneen poikani? Usko ilmaan ja tuuleen, usko merenvaahtoon, usko omiin ja muiden inhimillisiin hyveisiin, jos voit, usko kaikkiin vanhoihin taruihin rakkaudesta ja ystävyydestä ja uskollisuudesta ja rehellisyydestä Tanskassa. Mutta elä milloinkaan usko onneen! Onko milloinkaan kukaan ollut onnellinen? Tuo harhakuvitelma, jota me kutsumme onneksi ja iloksi, on petollisempi ja valheellisempi kuin usko meidän omaan ihmisjärkeemme ja vapaaseen tahtoomme."

"Kun me kutsumme onnea, samoin kuin onnettomuuttakin, Jumalan sallimukseksi, isäni, niin täytynee meidän toki uskoa siihen", vastasi poika lempeällä ja lohduttavalla äänellä. "Mutta vaikka meidän parhaat aikeemme epäonnistuisivatkin maailmassa, niin on meidän hyvä tahtomme kuitenkin aina aarre, jota ei kukaan voi meiltä riistää ikuisiksi ajoiksi."

"Ei niin!" keskeytti hänet kuningas katkerasti hymyillen. "Etkö sitten usko minulla milloinkaan olleen hyvää tahtoa? Poikani, tarkoitatko sinä, etten minä olisi koskaan ajatellut tehdä Tanskaa onnelliseksi! Vähät meidän hyvästä tahdostamme! Sillä me voimme yhtä vähän kuin pahallakaan. Se tulee ja menee tuulen lailla — mutta se mikä tapahtuu, se tapahtuu siitä huolimatta." Kuningas vaikeni eikä poika tiennyt mitä vastaisi hänen sekavaan puheeseensa. Hän huokasi hiljaa, ja vetäsi irti rikkaruohon, joka oli kietoutunut sen ruusupensaan ympäri, jonka vieressä hän seisoi.

"Mikset anna rikkaruohon olla?" kysyi isä. "Mitä se voi sille, että oli luotu rikkaruohoksi. Jos sillä olisi ollut oma tahto, niin se olisi kyllä mieluummin ollut lilja tai ruusu; mutta muuttuiko se siltä muuksi? Usko minua, poikani, ei ole sen parempi meidän ihmisten. Onhan totta, että meillä on jonkinlainen tahto. Se voi tulla meissä lujaksi ja voimakkaaksi ja tehdä melkein ihmeitä; mutta se ei ole Jumalasta, ja se on meidän onnettomuutemme. — Eläimet ovat onnellisia; millä ei ole mitään valintaa. Enkelit ovat autuaita; mutta heillä ei ole muuta tahtoa kuin heidän Herransa ja Jumalansa tahto. Mutta minun rippi-isäni sanoi, että jos ikävöimme täydellisesti vapaata tahtoa oman mielemme mukaan, niin se ei kuitenkaan ole meidän vaan perkeleen." Hän vaikeni sekavasti nauraen. — "Katsos, kuninkaaksi minä tahdoin tulla", jatkoi hän, "ja siksi minä tulin — kaksi kertaa yhden sijaan. Se maksoi paljon, poikani, liian paljon — enemmän kuin minkä arvoisia koko tämä kurja elämä ja ontto kruunu ovat. — Viisi kertaa minut ajettiin maanpakoon — muistatko sinä, kun me sinun ja veljesi kanssa kulimme kerjäten ympäri Saksaa? Mutta minä en menettänyt rohkeuttani. — Kuninkaaksi pääsin kuitenkin taas; kuninkaana he saavat antaa minun myöskin kuolla. Mutta minkälainen kuningas minusta tulikaan?" kuiskasi hän käheästi ikäänkuin itsekseen ja tuijotti maahan. "Minkä hautakirjoituksen saanenkaan tanskalaisiltani? Miltä näyttää kruununi sinä päivänä?" Hän piteli kättään otsallaan ja vaipui taas synkkiin mietteisiin. Poika katsoi kauhuissaan onnetonta isäänsä ja liitti yhteen kätensä kuin rukoillen hiljaisen rukouksen hänen sielunsa puolesta.

Nyt avautui puutarhanportti, ja yksi kuninkaan palvelijoista ilmoitti saapuneen kaksi vierasta, joilla oli kirjeitä ja viestejä kuninkaalle.

"He voivat tulla", sanoi kuningas hiukan levottomana kun prinssi ilmoitti tämän hänelle. "Ilman aseita, luonnollisesti. Sinä jäät tänne."

Palvelija poistui, ja heti senjälkeen astui sisään Arvi Smålantilainen sekä Sven Tröst, joka näytti olevan hyvin hämillään ja epävarmana. Aseenkantaja antoi vanhan aatelispalvelijan ensin toimittaa asiansa, ja itse hän katseli sill'aikaa tarkasti molempia ruhtinaallisia henkilöitä.

Vanhus jätti kuninkaalle sinetillä suljetun kirjeen ja polvistui maahan. "Mahtavin herra kuningas", alkoi hän juhlallisesti. Mutta Kristoffer vetäsi vihaisen näköisenä kirjeen hänen kädestään, ja vanhus nousi vaieten sekä vetäytyi etemmäksi kunnioittavaan asentoon.

Kuningas repäisi auki kirjeen ja heitti siihen pikaisen silmäyksen. "Sinun tädiltäsi Holbekista", sanoi hän Otolle. "Valitusvirsiä! Liikuttavia puheita sisarussovusta, — rakkaat jäähyväiset ennenkuin jätämme tämän maailman. — Tyhjiä! Nuo aavistukset, kuolemanpelon ja hartaustunteen me tunnemme — ne johtuvat hermojännityksestä ja heikkoudesta — sillä taudilla on vaiheensa kuin kuulla. Lue sinä tämä valitusvirsi, ja säilytä se minun nimessäni niin liikuttavasti kuin voit. Minä en siitä välitä. — Hän aikoo luostariin katumusta tekemään", jatkoi hän silmäillen taas kirjettä. "Hm, sano, että hän tekee siinä viisaasti jos osaa pettää itsensä tuntemalla lohdutusta siitä, että latelee rukouksia nunnien kera." Sen sanottuaan hän antoi kirjeen pois ja vaipui taas entiseen mietiskelevään asentoonsa.

Prinssi katseli häntä tuskallisin katsein. "Ystävällinen sana teiltä itseltänne, isä", alkoi hän väräjävin äänin. Mutta kuninkaan käden ankarasti torjuva liike sai hänet heti vaikenemaan. Prinssi luki nyt itse kirjeen, näyttäen syvästi liikutetulta. Hän lähestyi taas kuningasta; mutta uudistettu viittaus ja ehkä myöskin vieraiden läsnäolo esti hänet puhumasta.

"Vapauta minut noista kiusanhengistä!" mutisi kuningas. "Kuuntele mitä heillä on sanottavaa. — Minä haluan olla rauhassa."

Prinssi Otto säilytti kirjeen ja astui lempeän arvokkaasti Arvi Smålantilaisen luo. "Tätini, kuningattaren, kirjeestä minä olen nähnyt kuka olet, rehellinen palvelija", sanoi hän sydämellisen hyväntahtoisesti laskien kätensä Arvin olkapäälle. "Niin kauan kuin Mauno Birgerinpoikaa ja hänen sukuansa mainitaan täällä Pohjolassa, ei ikinä unohdeta mitä sinä olet tehnyt tämän onnettoman kuningasperheen puolesta. Kun sinun hurskas emäntäsi nyt luopuu maailmasta eikä voi ottaa palvelijaa mukaansa luostarini, niin tule minun luokseni. Niin kauan kuin omistan jotain maailmassa, ei sinultakaan mitään puutu."

"Kiitän nöyrimmästi, jalo herra", vastasi Arvi liikutettuna. "Mutta sallikaa minun puhua suoraan", lisäsi hän pyyhkäisten silmään herahtaneen kyyneleen. "Minä tahdon kiittäen ja kunnioittaen palvella teitä, kunhan armollinen rouvani on antanut ensin minulle eron; mutta se mikä tekee teidän tarjouksenne minulle niin erikoisen rakkaaksi, ei ole sellainen kiintymys teidän korkeuttanne kohtaan, jota palvelijan tulee osoittaa isännälleen; se ei syntyisi niin äkkiä, ja näenhän minä teidät ensi kerran tänään. Mutta te olette niin ihmeellisesti nuoren kuningas Mauno Birgerinpojan näköinen, hänen, joka oli minulle rakkaampi kuin oma sieluni. Senjälkeen kuin he mestauslavalla hakkasivat hänen kauniin päänsä Pyhänhengensaarella, en minä ole nähnyt ainoatakaan ihmissilmää, jossa olisi ollut niin paljon hänen sieluaan kuin teidän —"

"Hyvä on, kunnon vanhus", keskeytti prinssi hänet ystävällisesti. "Minä olen sinun Maunosi jos voin, ja sinä tyydyt yhdennäköisyyteemme ja hyvään tahtooni. Se on siis päätetty. Onko sinulla muuten suullisia viestejä tädiltäni?"

"Ei ole muuta minun armolliselta kuningattareltani kuin mitä kirjeessä seisoo. Mutta minulla itselläni, jalo herra, olisi pyyntö teidän isällenne, jota en hänen ankaran silmäyksensä vuoksi uskaltanut esiintuoda. Ehkä on sopimatonta näin halvan palvelijan sellaista uskaltaa."

"Elkää suuttuko, armollinen herra, en tahtoisi loukata teitä tai teidän herra isäänne, sillä voihan näyttää uskaliaalta ja liian rohkealta minun uskoa että vieraan palvelijan rukouksella voisi olla minkäänlaista vaikutusta hänen kuninkaalliseen korkeuteensa. Mutta minun emäntäni, kuningattaren, sielu on suuren murheen painama; se tarvitsee lohdutusta ja ennenkaikkea sydämellisiä rakkaudensanoja, jotka hän voisi ottaa mukaansa erotessaan tästä maailmasta ja sen katkerasta kylmyydestä. Elkää antako minun astua hänen silmiensä eteen saamatta mukaani sellaista sanaa, vaikka vain yhtä! Ja — elkää suuttuko, armollinen herra! —" lisäsi hän hiljemmin. "Jos sitä sanaa ei löydy sieltä mistä minä etsin sitä, teidän ankaran herra isänne sielusta, niin ottakaa se omasta lempeästä sydämestänne. Mutta antakaa kuninkaan sulkea se omakätisesti sinetillään. Minun onneton emäntäni on katseleva sitä kuolinhetkenään, eikä hän silloin enää epäile ikuisen rakkauden ja sovinnon —"

"Hyvä on, uskollinen vanhus, sen sanan saat viedä hänelle, sen lupaan sinulle, eikä siitä myöskään tule puuttumaan oikeata sinettiä." Prinssin viittauksesta Arvi väistyi ja Sven Tröst lähestyi. "Mikä on sinun asiasi, nuori mies?" kysyi prinssi ja näytti mielihyvällä katselevan aseenkantajan avomielisiä kasvoja.

"Jos sanon totuuden, herra prinssi", vastasi Sven Tröst vältellen, "niin ei minulla oikeastaan ole tänne mitään asiaa, mutta matkalla sain halun nähdä teidät ja teidän herra isänne. Siedättekö suoraa puhetta, herra prinssi", jatkoi hän rohkeasti ja melkein ylimielisesti, "niin tunnustanpa, että teidän isäänne nähden tein sen enemmän uteliaisuudesta kuin kiintymyksestä. Ymmärrättehän te hyvinkin mitenkä tuon vanhan kuningasrakkauden on käynyt, josta meitä tanskalaisia kiitetään, senjälkeen kuin hän panttasi jopa melkein möi maan ja valtakunnan saksalaiselle. Me juutilaiset emme ainakaan ole hyvillä silmin katselleet hänen hallitustaan."

Prinssi astui hämmästyneenä askeleen taapäin. Hän tarkasti uskaliasta juutilaista aseenkantajaa leimuavin kotkankatsein. Hänen hurskaan lempeä katsantonsa, näytti äkkiä muuttuneen ja siinä ilmeni ylevyyttä ja ylpeyttä, jota hänessä ei tätä ennen huomannut ja joka valtavalla voimalla musersi nenäkkään nuorukaisen ylimielisyyden, saattaen hänet hämilleen.

"Suokaa anteeksi, ylhäinen prinssi", jatkoi Sven Tröst kumartaen, "jos minun puheeni on loukannut ja suututtanut teitä. Mutta saatte mieluummin suuttua minulle kuin pitää minua teeskentelijänä ja kurjana imartelijana. Te pitäisitte tietysti aivan hävyttömyyden huippuna, jos minä olisin tullut tänne vain tyydyttääkseni uteliaisuuttani ja sanoakseni loukkaavia sanoja teidän kuninkaallisesta herra isästänne, jopa hänen läsnäollessaan, erittäinkin nyt kun ei hänellä ole minkäänlaista valtaa. Mutta minun nähdäkseni on hän sulkenut silmänsä sekä vihalle että rakkaudelle, — enkä minä kuitenkaan tullut tänne aivan ilman asiaa."

"Puhu, kummallinen ihminen", keskeytti hänet prinssi. "Millä voitte puolustaa tunkeilevaisuuttanne ja kuulumatonta ylimielisyyttänne?"

"Suokaa minun puhua vapaasti, armollisin herra. Minä seison tässä aseitta, enkä minä voi olla vaarallinen; minun henkeni onkin tänä hetkenä teidän palvelijoittenne vallassa. Suoraan puhuakseni: minä tanskalaisena vihaan koko sydämestäni teidän isäänne, ja olen tullut tänne mukanani kirje eräältä hänen vihamieheltään, joka ennen oli hänen ystävänsä. Minä luulin kirjeen sisältävän kehoituksen kapinaan hänen varjohallitustaan vastaan sekä valtikan luovuttamista teille tai teidän veljellenne, tai kelle tahansa, joka voisi vapauttaa meidät saksalaisista, ja siihen olisin mielelläni antanut käteni. Mutta nyt epäilen, että onkin kysymyksessä katala salahyökkäys tai ehkä teidän kurjan herra isänne ja ehkä teidänkin salamurha, ja senvuoksi olen omin päin tullut tänne teitä varoittamaan."

"Onko se mahdollista!" huudahti prinssi. "Niinkö pitkälle on menty." Hän kääntyi levottomana katsomaan isäänsä, joka istui syviin ajatuksiin vaipuneena siksi kaukana ettei kuullut heitä. "Mieletön poika", jatkoi prinssi vetäytyen kauemmas hänestä, "mitä sanot! Salaliitto, siis — meidän henkeämme uhataan. — Ja sinä tiedät sen — sinä olet itse ollut petturien kirjeviestinä?"

"Niin, jos sen siksi arvelette, armollinen herra. Minä uskoin niinkuin jo sanoin, että oli kysymyksessä kapina, enkä minä sitä kutsu petokseksi silloin kun on kysymyksessä valansa ja lupauksensa rikkonut herra. Mutta niin ei ollut tarkoitus; omituisen sattuman kautta minä sain aavistuksen oikeasta petoksesta samassa silmänräpäyksessä jona kirje joutui petturin käsiin —"

"Mainitse hänet! Kuka oli se katala?" kysyi prinssi äärimmilleen jännityksessä.

"Sitä tahdon ensin miettiä", vastasi aseenkantaja. "Minä en ole täällä syyttäjänä; minä vain otaksun, mutta en ole asiasta varma. Katalaa suunnitelmaa minä en tunne. Roistojen nimet eivät ole meille niin tärkeät ennenkuin heidät asetetaan vastaamaan todellakin suoritetuista teoista. Minä vain kehoittaisin teitä mitä suurimpaan varovaisuuteen. Tässä linnoittamattomassa kaupungissa te ette ole varmassa turvassa, vaikka voittekin luottaa porvareihin. Elkää luottako edes setäänne. Avoin hyökkäys lienee tuskin kuitenkaan pelättävissä. Jos niin olisi ollut, niin olisitte ehkä nähnyt minut etummaisena vihollisten rivissä. Jos te nyt tämän tunnustukseni jälkeen tahdotte uskoa minun sanaani, tarjoudun minä palvelijaksenne, niin kauan kuin tämä vaara on pelättävissä. Minun nimeni on Sven Tröst, Galtien sukua. Minä tahtoisin olla nimeni arvoinen."

"Sinun avomielisyytesi on takeena rehellisyydestäsi, eksynyt ihmisparka", vastasi prinssi. "Jää edelleen tänne taloon, ja tule luokseni kun annan kutsua sinua." Senjälkeen hän viittasi heitä molempia poistumaan ja kääntyi itse kuninkaan puoleen, joka näytti levottomalta ja suuttuneelta prinssin pitkään keskusteluun vieraiden kanssa.

"Mitä he tahtoivat?" kysyi kuningas. "Vaivaavatko minua edelleenkin palvelijat ja ylhäiset kerjäläiset, vaikka he hyvin tietävät ettei minulla ole enää lihavia luita heittää koirille?"

"Eivät he olleet kerjäläisiä, herra isä", vastasi prinssi, koettaen salata levottomuuttaan, "Nuori aatelinen aseenkantaja oli Juutinmaalta; hän halusi yhtyä seurueeseemme, ilman minkäänlaisia itsekkäitä vaatimuksia."

"En minä tarvitse enempiä vetelehtijöitä ympärilleni!" mutisi kuningas. "Jos nämä itserakkaat herrat haluavat auttaa minua, niin tulkoot tuhatlukuisina. Hanki minulle sotajoukko niin minä asetun kansani etunenään ja kuolen kunnialla sen nimen puolesta jota kannan. Minä rikon kaikki pakkosopimukset — minä karkoitan panttiherrat maasta, sanottakoon sitä oikeaksi tai vääräksi. Mutta minä en tarvitse löyhkäpäitä avukseni ollakseni raukka omassa valtakunnassani. Jos minun viholliseni haluavat hyökätä minun kimppuuni, ei kourallinen heittiöitä kuitenkaan voi puolustaa majesteettia. — Mutta mitä enää tarvitaankaan. Jos maailma on yhtä kyllästynyt minuun kuin minä siihen, niin olemme valmiit eroamaan. Murhatkoot vain minut milloin haluavat. Näin kurjan elämän vuoksi ei tarvitse kättään kurottaa."

"Oi jospa hurskas äitini vielä eläisi!" huokasi prinssi. Hän koetti turhaan ilahduttaa sairasta kuningasta, saaden vaivoin salatuksi levottomuutensa Sven Tröstin varoittamasta salaliitosta, jolla hän ei mitenkään tahtonut huolestuttaa isäänsä, joka huolimatta elämän halveksumisestaan kuitenkin usein pelkäsi kuolemaa eikä missään enää uskonut olevansa turvassa.

Luomatta ainoatakaan katsetta kauniiseen näköalaan tai rehellisen Pietari Vitfeltin kukkasyllätyksiin, palasi kuningas yhtä synkkänä kuin oli tullutkin takaisin parvekehuoneeseensa. Hän istuutui koneellisesti ruokapöydän ääreen, mutta ei syönyt eikä juonut; hän istui pelipöydän ääressä poikansa kanssa, mutta koskematta ainoaankaan pelinappulaan eikä hän tahtonut nähdä muita kuin poikaansa. Päivällisen jälkeen palvelija ilmoitti marski Vendelbon ja ritari Ingvar Hjortin saapuneiksi. Kuninkaan kuullessa jälkimäisen nimen, havahti hän synkistä mietelmistään ja huusi ankaralla äänellä: "Henkivartijat! viekää se petturi torniin! Hänet tuomitaan uuden lain mukaan, maailman sitoumuksista välittämättä! Huomenna hänen päänsä putoaa!"

Prinssi muistutti hänelle niin säälivästi kuin mahdollista, ettei täällä ollut tornia eikä henkivartijoita, eikä hän nyt ollut tilaisuudessa panemaan niin ankaraa tuomiota täytäntöön.

"Ja kumminkin kutsutte Te minua kuninkaaksi!" huudahti Kristoffer katkerasti naurahtaen. "No niin, se nimitys onkin maksanut kylliksi monta päätä", keskeytti hän itsensä käheällä äänellä. "Kallundborgin juttu oli kuitenkin pahin." Hän vaipui taas syviin mietteisiin.

Marski astui nyt sisään, mutta ei voinut saada kuningasta taivutetuksi näkemään Ingvar Hjorthia tai antamaan hänelle anteeksi, hänen täytyi viipymättä lähteä talosta. Marskin kanssa pidettiin nyt vakava neuvottelu, mikäli kuninkaan synkkä mieliala sen salli, ja prinssi Otto ilmoitti sanaa vanhalle sotapäällikölle, mitä Sven Tröst oli kertonut kavalasta liitosta kuninkaan henkeä vastaan. Sairaan herran huomaamatta ympäröitiin talo vahdeilla ja neuvotteluja jatkettiin. Marskilla oli mukanaan turvallisuus- ja suojeluskirje kuninkaan velipuolelta, kreivi Juhanalta, missä kuningas Kristofferille ja hänen seurueelleen vakuutettiin suurinta turvallisuutta, joko hän sitten tahtoisi jäädä maahan tai jättää sen; ja kaikkia kreivin linnanpäälliköitä ja sotaöverstejä käskettiin "osoittamaan hänen rakkaalle veljelleen Tanskan kuninkaalle, kaikkea mahdollista kunnioitusta ja apua, missä ikänä hän suvaitseisi oleskella". Tämän tanskalaiselle kuninkaalle omassa maassaan nöyryyttävän suojeluskirjeen oheen oli liitetty omakätinen kirjoitus kreivi Juhana lempeältä, jossa hän kohteliaimmin kutsui kuningasta vieraakseen Nykjöpingin linnaan, missä hänet vastaanotettaisiin kaikella loistolla ja kunnioituksella. Ritari Ingvar Hjorth oli marskin pyynnöstä samana aamuna ollut kreivi Juhanan luona kunniatervehdyksellä ja tuonut nämä kirjeet mukanaan. Hän oli vakuuttanut marskille kreivin myötätunnon ja osanoton kuningasta kohtaan hänen onnettoman asemansa takia olevan toden ja vilpittömän sekä luuli kuninkaan aikovan toistaiseksi ottaa kutsun vastaan. Tähän oli marskilla kuitenkin omat epäilyksensä. Hän epäili syyllä kuninkaan ja prinssin oleskelun kreivi Juhanan luona helposti muuttuvan kohteliaaksi vankeudeksi.

Ilta oli jo käsissä, eikä kuningasta oltu vielä saatu tekemään mitään päätöstä, vaikka lopuksi oli täytynyt antaa hänen ymmärtää, että hänen henkeänsä uhkasi vaara. Lopulta hän keskeytti kaikki marskin ehdoitukset valtakunnan ja itsensä pelastamiseksi. "Kaikki on menetetty", huudahti hän, "minä tiedän sen. Valtakunta ja kunnia, voima ja mahtavuus, omaisuus ja toivo! — Ei ole muuta jälellä kuin elämä, tuo viheliäinen alaston elämä, ja sen takia en ota ainoatakaan askelta. Mitä auttavat neuvot ja järkevät ehdoitukset! Suurin viisaus on kuitenkin tyhmyyttä onnen ollessa meille vastaisen, ja onnellinen härkä voi tulla jumalana palveltavaksi maanpäällä; sehän on vanha juttu. Minä olen väsynyt pakenemaan onnettomuutta. Jos maailmassa on olemassa korkeampi järki, joka johtaa tapausten juoksun, no niin, jätettäköön sitten hallitus sille, sillä muutenhan narrien tavoin turhaan vaivaamme tyhmiä päitämme. Mutta jos taas hulluus meitä ja kaikkia hallitsee — mitä hyötyä meillä silloin on viisaudestamme ja varovaisuudestamme? Minä olen nyt valvonut ja miettinyt itseni melkein hulluksi kansani ja valtakuntani tähden. Nyt tahdon nukkua ja antaa kansan huolehtia itsestäni, jos se siihen kykenee." Sen jälkeen hän nousi ja poistui makuuhuoneeseensa, lukiten oven jälkeensä.

"Paha kyllä on hän oikeassa", sanoi vanha marski huolestuneen näköisenä vieden käden korkealle ryppyiselle otsalleen. "Kaikki on menetetty — myöskin melkein ymmärrys. Mutta niin kauan kuin elämä vielä on jälellä, en jätä toivoa", jatkoi hän päättäväisesti. "Tahdotteko seurata neuvoani, nuori herra Otto?"

"Te olette meidän ainoa uskollinen ystävämme ja kokenut neuvonantaja hädässä", vastasi prinssi. "Mikä on Teidän neuvonne?"

"Teihin ja veljeenne, jalo herra, on Tanskan kansan silmät nyt kiinnitettyinä. Teidän velvollisuutenne isänmaata kohtaan, on säilyttää henkenne parempia aikoja varten. Jyllannissa on puhjennut kapina. Själlannissa ja muualla saarissa kytee tuhkan alla. Luultavasti on tulossa verilöyly, samanlainen kuin Skånessa, mutta minä tiedän että te ette siihen tahdo ottaa osaa. On huono tapa maksaa velkansa saamamiehelleen murhalla —"

"Sellaista ajatusta, sen toivon Jumalan nimessä, ei ole koskaan juolahtanut isäni mieleen", keskeytti hänet prinssi.

"Ei, vaan kansan mielessä se on uhkaavana", jatkoi marski. "Hätä ei lakia lue. Kansaa sorretaan yli sen voimien. Pian ei ole puhetta oikeudesta, vaan hätäpuolustuksesta. Jos se puhkeaa, on teidän ja kuninkaan henki suuressa vaarassa. Ei kukaan saksalainen tule epäilemään, että te ette olisi kapinaan osallisia. Te tulette tapaamaan verivihollisia sekä heidän, että katkeroituneen rahvaan joukosta. Teidän täytyy niin pian kuin mahdollista jättää maa. Te tiedätte kapinaa valmistettavan. Minä panen kaikki järjestykseen matkaa varten; tämän turvakirjeen avulla se vielä voi tapahtua oikeissa, ajoin. Huomenna on kaikki valmiina. Teidän herra isänne täytyy tahtoa. Hänen turvallisuudestaan tänä yönä pidämme kyllä huolen."

"Yksi vanhoista ystävistä jäi kuitenkin meille uskolliseksi", sanoi
Otto tarttuen marskin käteen. "Jumala palkitkoon teidän jaloutenne.
Elämä ja onni ovat Jumalan kädessä."

He poistuivat tehdäkseen välttämättömimpiä valmistuksia matkaa varten, mutta marskin neuvosta mahdollisimman hiljaa, ja osoittamatta vähintäkään pelkoa.

NELJÄS LUKU.

Ei varmuus-, vaan kunniavahdeiksi oli rehellinen Pietari Vitfelt marskin kehoituksesta kutsunut kaksitoista kansalaisistaan vahtimaan taloa, joka tällä hetkellä oli pidettävä kuninkaankartanona. Nämä miehet, joista suurin osa oli käsityöläisiä, kuuluivat kaikki Pyhänkolminaisuudenliittoon, ollen sellaisina luotettavia miehiä, jotka persoonallisista mielipiteistään huolimatta olivat velvottautuneet puolustamaan laillista hallitsijaansa. Yllään juhlavaatteet ja vanhanaikaisilla porvariaseilla varustettuina olivat nämä porvarit istuutuneet Pietari Vitfeltin kauppaan, jossa hyvinvoipa isäntä oli antanut asettaa kokonaisen tynnyrin olutta heidän eteensä tiskille. Kuninkaan omat aseenkantajat ja palvelijat, jotka luvultaan eivät olleet edes niin suuret kuin tavallisen ritarin saattue, olivat Sven Tröstin ja Arvi Smålantilaisen kanssa saaneet paikkansa talon sivurakennuksessa, missä heitä samoin kestittiin mitä parhaiten.

Molemmissa paikoissa vietettiin illalla hyvin iloista elämää. Olut teki porvarit puheliaiksi. Kuninkaan läsnäolo talossa, sekä hänen huolestuttava asemansa johti mieleen kaikki vanhat jutut hänestä ja hänen hallituksestaan, ja koska ei ketään hänen väestään ollut lähettyvillä, eivät porvarit epäilleet sanoa suoraan ajatuksiansa.

Pöydän päässä istui voimakas harmaapartainen mies, joka oli ollut sotilaana kuningas Eerik Meenvedin aikana, ja kokenut monenlaista aikoinaan. Hänellä oli useimmiten sananvuoro, ja hänen toverinsa panivat suuren arvon hänen mielipiteillensä. Häntä vastapäätä istui pieni hintelä kankuri, jolla oli kalpeat, sairaloiset kasvot ja pää riipuksissa. Seppä oli juuri lopettanut hullunkurisen jutun nuoruutensa ajoilta, ja alettiin laulaa iloisia lauluja ja juoda maljoja.

"Ei veljet", sanoi kankuri kimakalla äänellä, kasvoillaan hurskas ilme, "jos aijomme laulaa ja juoda, niin muistakaamme hurskaina kiltaveljinä ensiksi liiton sääntöjen mukaan hyviä pyhimyksiä juomalla neitsyt Marian ja pyhän Kolminaisuuden maljan!"

"Loruja, täällä me emme ole yhdistystahossa", vastasi seppä. "Sinä et koskaan voi juoda kylliksi pyhiä maljoja, kankuri Pekka, ja kumminkin sinä ensimäiseksi makaat pöydän alla. Pidä sinä vain huoli siitä, ettet taita meiltä kynttilää illaksi, niinkuin viimeksi yhdistystalolla, tai likaa oksennuksillasi Pietari Vitfeltin puhdasta lattiaa."

"Sentähden olenkin kaikessa hurskaudessa maksanut sakkoni liiton säästökassaan", huokasi kankuri. "Herra Jumala! Henki on valmis, mutta miten lienee lihan laita, sen kai itse tiedätte", hän vaikeni nyt ja turvautui pikariinsa.

"Juoda me tahdomme, mutta kohtuullisesti", sanoi taas seppä. "Pikari toisessa ja sota-ase toisessa kädessä tahdomme osoittaa järjestyksen vallitsevan vahtituvassa. Autuaan kuningas Meenvedin aikana", jatkoi hän pöyhkeillen, "olin minä myöskin monta kertaa vahtina kuningaskartanoissa. Niin, siinä oli herra, jolle ilolla voi tehdä palveluksia. Tiedättekö, minä olin mukana hänen häissään Helsingborgissa. Oli siellä komeutta ja iloa, uskokaa pois; sellaista ihanuutta emme koskaan enää saa nähdä meidän päivinämme."

"Mitä! onnettomuutensako? Hiisi vieköön!" jatkoi seppä. "Hänen hääpäivänsä juuri oli onnellisin hänen elämässään; sen hän taisi itsekin sanoa, ja sen minä myöskin uskon. Onko onnettomuus viettää häitä kauniin prinsessan kanssa, jota sydämestään rakastaa, kun hän vielä lisäksi oli hyvä Herran enkeli niinkuin kuningatar Ingeborg oli."

"Kankuri Pekka on kuitenkin oikeassa", sanoi kaupungin lihakauppias, lihava punakkakasvoinen mies, joka oli istuutunut myymäläpöydälle aivan oluttynnyrin viereen, josta, hän anteliaasti laski olutta sekä itselleen että tovereilleen. "Joutuihan hän niiden häiden kautta tuohon kirottuun ruotsalaiseen jupakkaan, saaden viheliäisen langon vaalittavakseen. Se oli kallis lankous Tanskan maalle, niin olen usein kuullut sanottavan; ja siksipä se myös loppuikin surkeasti."

"Niin", vastasi seppä, "kaikkihan kuitenkin kerran loppuu, ja kun kunnon ihmiset kuolevat, on se aina tavallaan surkeata. Koska sinä muuten olisit ollut samaa mieltä kankuri Pekan kanssa, naapuri? Muuten hänestä on kaikki surkeata, olipa sitten kyseessä hautajaiset tai häät."

"Minä tahdon mielelläni uskoa, että häät olivat iloiset, ja morsian kaunis", sanoi teurastaja, "mutta mitä se auttoi. Sinä varmaankin olet nähnyt kuningatar Ingeborgin, Kristern seppä? Oliko hän todellakin niin kaunis kuin sanotaan?"

"Olenko nähnyt hänet", sanoi vanha seppä pöyhkeillen. "Olenpa kylläkin. Se, joka ei ole häntä nähnyt, ei ole nähnyt mitään näkemisen arvoista maailmassa. Te olette varmaankin kuulleet laulun hänestä? Sitä lauloivat nuorena ollessani sekä vanhat että nuoret, ja siitä olivat sekä kuningas että porvarit yhtä mieltä, ettei meillä Tanskassa sitten kuningatar Dagmarin aikojen jälkeen ollut nähty sellaista kuningatarta."

"Laula meille se laulu, Kristern seppä, jos se on hurskas ja kaunis", sanoi kankuri Pekka. "Ehkä sillä voisin lyhentää aikaani kangaspuiden ääressä istuessani."

"Minä en nyt tiedä muistanko sen aivan alusta loppuun", vastasi seppä. "Mutta mistä eniten pidimme sen muistan kyllä hyvin, nimittäin miten hän hääpäivänään rukoili kaikkien vankiparkojen ja varsinkin Stig marskin kauniiden tyttärien puolesta, jotka olivat vangittuina Vordingsborgissa. Kuningas oli ankara kaikkia niitä kohtaan, jotka olivat sukua hänen isänsä murhaajalle, eikä siitä häntä kukaan voinut moittia. Mutta kuitenkin säälitti meitä kaikkia nuo viattomat tyttöparat, ja kovalle otti, ennenkuin kuningatar sai heidät vapautetuiksi. Kuningas oli luvannut täyttää hänen ensimäisen pyyntönsä, ja silloin hän heti pyysi, niinkuin laulussa sanotaan:

"Ens pyyntööni nyt siis suostukaa se ilo minulle suokaa! vangit vapaiksi laskekaa, marskin tyttäret ilmoille tuokaa.

"Muutapa, rakkahan, pyytänet, on vangeilla raskas taakka. Ja marski Stigin tyttäret, ovat tornissa kuoloonsa saakka."

"No sepä hittoa! oliko kuninkaalla niin karkea puheenlaatu?" kysyi teurastaja pöydän päästä. "Hänellä oli varmaan ruosteinen ääni sinä päivänä, Kristern seppä."

"Ei mitään tyhmyyksiä, rakas naapurini", vastasi seppä tuimasti. "Jokainen lintu laulaa nokkansa mukaisesti. Jos tahdotte kuulla lisää, niin pitäkää suunne kiinni niin kauan kuin minä puhun. Tahdotteko tietää, mitä kuningatar sanoi tästä vastauksesta? Hän oli, Jumala minua auttakoon, vähällä matkustaa sinne mistä oli tullutkin, niin paljon kuin hän pitikin kauniista kuninkaastamme. Herra yksin tietää tarkoittiko hän sen tosissaan. Voi olla, että hän vain tahtoi säikäyttää kuningasta; mutta kuuluu käyneen aivan niinkuin laulussa sanotaan:

"Se oli neitonen Ingeborg, näin haastavi murheissaan: 'miehet, jotka mun maahan toi mua pois tulkoon saattamaan!'

"Ei niin, ei niin, neitsyt Ingeborg: 'minä pyyntöä kuuntelen. Mitä anottekin, mitä pyydätte, minä täytän, rakkaani, sen.'

"Ja sitten kuningas Tanskanmaan
näin haasteli drotsilleen:
'Heti vangit raudoista laskekaa,
marskin tyttäret vapauteen!'

"Se oli neitonen Ingeborg,
hän ei maahan ois jäänytkään
ellei vangit ois laskettu raudoistaan,
marskin tyttäret elämään."

Se on myöskin totinen tosi, että sekä naiset että miehet ylistivät siveätä Ingeborg neitsyttä, niinkuin laulussakin sanotaan, ja kiittivät moninkertaisesti Jumalaa siitä, että hän oli tullut tähän maahan ja minä voin todistaa todeksi sanat, joilla laulu loppuu:

Luostarissa oli riemu suuri,
nunnat veisasivat iloissaan.
Riemu kuninkaankin kartanossa
oli myöskin silloin valloillaan.
Rukoilkaa
puolesta heidän
jotka kruunua tulevat kantamaan.

"Eivät kai nuo vangitut neitoset sentään niin pian voineet tulla Helsingborgiin", huomautti teurastaja. "Ette suinkaan itse heitä nähnyt, Kristern seppä?"

"En, naapuri, mutta varmaa on, että urhoollinen Åke Johnson seurasi heitä maasta. Sanotaan hänen olleen mieltyneen toiseen heistä; mutta hän tuli yksinään takaisin ja kuoli kaksi vuotta ennen kuningasta. Minä muistan hyvin sen päivän, jolloin hänet haudattiin. Se oli kuusitoista vuotta sitten. Kuningas itse kulki juhlakulkueessa lähinnä kirstua ja oli syvästi murheellinen. Hän oli kolme vuotta sitten kadottanut rakkaan isäpuolensa, iloisen kreivi Gerhardin, hänet, jota kutsuttiin sokeaksi; hän oli ollut hänelle rehellinen ja uskollinen ystävä kaikkina aikoina. Kuninkaan toinen ystävä, drotsi Pietari Hessel, oli kuollut kolme vuotta kuninkaan häiden jälkeen, ja vuotta ennen oli hän kadottanut vanhan viisaan neuvonantajansa, John Littlen. Niin, niin, hänellä oli tosiaankin paljon surua eläessään; mutta paljon kunniaa ja ihanuutta hän myöskin sai osakseen, se on varma. Minä olin hänen mukanaan suuressa kulkueessa Rostockissa. Siitä on nyt yli kaksikymmentä vuotta. Se oli hauskaa, uskokaa pois. Siellä me olimme hänen kanssaan suurella huvittelupaikalla kaupungin ulkopuolella, ja kaikki kävi loistavasti makeine viinineen, simoineen, ritari-leikkeineen ja soittoineen. Siellä oli joka päivä koolla yli kuusituhatta ihmistä ainoastaan nähdäkseen meitä, ja yli kaksikymmentä vierasta ruhtinasta oli saapuvilla, jotka kaikki kumarsivat meidän kuningastamme aivan kuin keisaria."

"Tuhat tulimmaista! näitkö sinä kaiken tuon komeuden, Kristern seppä?" keskeytti teurastaja hänet hymyillen. "Sinä kai olit mukana turnajaisissakin! Ei, totta tosiaan, sinähän ainoastaan taoit kultanaulat kuninkaan hevosen kenkiin. Tämä ei ole ensimäinen kerta, jolloin sinä sen meille syötät. Mutta kaikesta sinä et vielä ole puhunut. Näitkö sinä myöskin, miten hän silloin käyttäytyi, kun veljensä kuningasvainaja antoi hänelle ritarinlyönnin? Sehän tapahtui juuri samoissa juhlissa. Eikö pitkä Kristoffer sillä kertaa näyttänyt syntiseltä petturi raukalta, joka aijotaan mestata?"

"Hiljaa, ei hän oli jotensakin lempeä ja kohtelias", kuiskasi seppä vilkuen ympärilleen. "Olihan hän sillä kertaa sopinut veljensä kanssa, ja hän oli kalliilla valalla vannonut itsensä vapaaksi ja viattomaksi."

"Ohhoijaa", sanoi kankuri, tehden ristinmerkin. "Sen valan saa hän varmasti vielä kalliisti maksaa tässä maailmassa, käyköön sitten kiirastulessa miten hyvänsä. Sanotaan myöskin olevan totta, että hän on ollut liitossa ruotsalaisten herttuoitten kanssa, onpa hän luovuttanut meidän muonavarastojamme viholliselle ruotsalaisella sotaretkellä, silloin kun hän ehdoin tahdoin antautui vangiksi."

"No niin, mitä kaikkia onkaan siitä miesparasta sanottu", keskeytti teurastaja hurskaan kankurin ivallisesti hymyillessä. "Samana vuonna, jona hän vietti komeat häänsä, kerrottiin hänen uhanneen kuningas Meenvedin sekä kruunua että henkeä, epäiltiinpä hänen olleen salaisessa yhteydessä lainsuojattomien kanssa. Mutta olihan kaikki valhetta ja tyhjää puhetta; vannoihan hän itsensä siitä vapaaksi kuin rehellinen mies. Sen vuoksi saikin hänen drotsinsa Anders Högberg menettää henkensä. Hänen kävi vieläkin huonommin kuin Kallundborgin linnanherran. Mutta toverit, mitä me tässä menneentalvisista lumista väittelemme. Ja koska hän tuolla sisällä kuitenkin tuli kuninkaaksemme, niin emme tahdo puhua kuin hyvää hänestä. Siihen velvoittaa meidät vielä hyvä vapauskirjeemme, ja olemmehan me kokoontuneet tänne osoittamaan hänelle kunnioitustamme sekä suojelemaan häntä." —

"Tietysti", yhtyi seppä kiivaasti puheeseen, "onhan meidän velvollisuutemme suojella hänen henkeänsä, mutta oman kunniansa suojelkoon hän itse parhaansa mukaan. Siltä, joka on palvellut hänen autuasta veli-vainajatansa ei voi vaatia, että hän kantaisi kuningas Kristofferia käsillänsä. Niin, kuningas Meenvedin laista kuningasta me emme koskaan enää saa. Olihan hänelläkin virheensä. — Mutta mitäs niistä! Eipä hän kolikoita säästellyt ja komeutta hän rakasti; taisipa hän välistä olla liiankin ankara. Mutta miehen lailla hän kohotti maansa kunniaan, ja oikeutta rakastava hän oli kuin itse pyhä-Yrjänä ja arkkienkeli Mikael, joka syöksi Lusiferin helvettiin."

"Maltappas hiukan toveri", keskeytti hänet teurastaja, "oliko hän myöskin oikeudenmukainen kuningattarelleen — hänelle jonka vuoksi te piditte niin suurta ääntä? Eikö hän lopulta hylännyt hänet ja sulkenut hänet luostariin? Häpeä sanoa, mutta niin eivät olisi pyhä Mikael eikä pyhä Yrjänä kohdelleet vaimojansa."

"Ohhoh, akkojen loruja", alkoi seppä kiihkeästi, "tottakai siihen jotakin syytä oli; mutta sitä hän kyllä katui ja koetti hyvittää ennen kuolemaansa. Pahuksen kiivas hän oli, sitä ei kukaan voine kiertää — mutta sellaisiahan me olemme kaikki, eikä se niin paha asia ole. Kyllä hänellä olikin paljon päänvaivaa tuosta, joka on tuolla sisällä, ja ruotsalaisten vehkeilyistä. Jumala kyllä tietää, että kuningattarella oli hyvä sydän, mutta hän kuuluu olleen yhtä mieltä Ruotsissa olevien kapinallisten veljiensä kanssa, ja välittäneen vähä tuosta pelkurista — hänestä, joka oikeudenmukaisesti oli kuningas — siihen ei meidän kuninkaamme koskaan voinut suostua. Sillä sitä, jolla oli oikeus puolellaan, auttoi hän rehellisesti huolimatta siitä, oliko tämä roisto tai Fenix-lintu; ja minun tietääkseni oli hän siinä oikeassa, hän ajatteli kuninkaallisesti. Ja sitten seurasivat nuo kaikki hänen lastensa onnettomuudet."

"Voi armias Jumala! minkä onneton kuningatar sille taisi?" huudahti vakavan näköinen kirvesmies, joka tähän asti oli vaieten kuunnellut toisten puhetta. "Olihan hän paljon säälittävämpi kuin tuo hullu kuningas. Olisipa hän vain itse, auta armias, synnyttänyt lapset maailmaan, niin hän olisi saanut tietää, miltä tuntuu —"

"Se olisi ollut liikaa vaadittua, mestari", vastasi kankuri, "siihen ei olisi pyhinkään mies suostunut. Mutta minä olen usein kuullut sanottavan lapsien onnettomuuden olleen Jumalan rangaistuksen kuninkaan kovuudesta arkkipiispa Grandia kohtaan, sekä siitä, että hän nai sukulaisensa ilman pyhän isän suostumusta —"

"Pappien loruja", keskeytti seppä hartaan kankurin. "Hän teki oikein masentaessaan arkkipiispan. Ei kai se mies ollut niinkään pyhä, muuten ei meidän herramme olisi antanut panna häntä viralta. —"

"Mutta mitenkä oikeastaan kävi kuningas Meenvedin lasten?" kysyi teurastaja vilkaisten salaa ovelle, "eikö hän tuolla sisällä ollut osaltaan syypää näihin onnettomuuksiin?"

"Ei, toveri, roistollekin voi tehdä vääryyttä", vastasi vakava kirvesmies. "Syntyihän kuusi kuolleena maailmaan sen tietävät kaikki; ja olettehan kuulleet puhuttavan kahdesta nuoremmasta, niistä kahdesta kauniista kaksoisprinssistä, joiden puolesta rukoiltiin kaikissa kirkoissa, ja joista odotettiin niin paljon. Toisen tappoi tauti; mutta viimeinen ja ainoa putosi kuningattarelta vaunuista ja murskautui hevosten jalkoihin, kun hän aikoi kohottaa lasta näyttääkseen sitä kansalle. Oi, se mahtoi olla yhtä suuri onnettomuus maalle ja kansalle kuin itse Ingeborg kuningattarelle —" Sen vuoksi antoi kuningas viedä hänet luostariin, eikä tahtonut nähdä häntä.

"Aivan oikein mestari, niin minäkin olen kuullut", alkoi teurastaja taas puhua. "Teidän täytyy kuitenkin myöntää, Kristern seppä, että viisas kuningas Meenved lopulta tuli hiukan sekapäiseksi, ettekä te voine sanoa hänen olleen oikean aviomiehen esikuvan —"

"Herra varjelkoon, te puhutte kuin hullu; joka ei tiedä parempaa olioon vaiti, naapuri", huudahti vanha seppä kiivaasti lyöden nyrkillään pöytään. "Hän piti kuitenkin enemmän vaimostaan kuin yksikään teistä, lönkkähousut, pitää omasta tai toisen vaimosta, hän oli sitäpaitsi uskollinen hänelle kuin kulta. Sen minä olen kuullut Roeskilden piispa Olavin omalta palvelijalta, ja hän oli sen kuullut piispan omalta famulukselta, ja famulus oli kuullut sen piispan omasta suusta, sillä niin pian kuin piispa Olavi oli mennyt kuninkaan luokse ja puolustanut kuningattaren viattomuutta, heittäytyi kuningas hänen kaulaansa itkien kuin lapsi. Kuningas antoi heti tuoda hänet pois Pyhän Klaran luostarista ja kantoi häntä siitä päivin käsillään, kunnes hän heitti henkensä, siirtyen autuaiden majoihin. Kaikki se minkä kuningatar ennusti hänelle kuolinhetkenään, katsellessaan kuin pyhä enkeli rakkaan Jumalan taivaaseen, täyttyi aivan tarkalleen: kuningas ei voinut elää häntä kauemmin; sen hän tiesi, ja kuningas kuolikin, ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut. Mitä vielä pyytäisitte? Nyt he lepäävät rauhassa ja rakkaudessa vierekkäin Pyhän Benktin kirkossa Ringstedissä", lisäsi väkevä seppä surumielisesti, "ja aina Ringstedissä käydessäni minä poikkean kirkkoon katsomaan heidän hautojaan ja rukoilemaan heidän sielujensa puolesta. Ei, miehet, elköön kukaan puhuko pahaa sanaa kuningas Meenvedistä: sellaista kuningasta emme pitkiin aikoihin saa. Vaikka kultaisitte hänet tuolla sisällä kiireestä kantapäähän, niin minä en antaisi ainoata karvaa kuningas Meenvedin keltaisesta parrasta tuon miehen vuoksi."

"Kuolema ja kirous, tuossahan hän seisoo!" mutisi paksu teurastaja tuijottaen ovelle, ja hän oli vetää oluttynnyrin hypätessään alas lattialle. Kaikki hypähtivät paikoiltaan ja katsahtivat pelästyneinä kuninkaan huoneen ovelle. Se oli auki, ja pitkä kuolonkalpea mies seisoi kynnyksellä, tuijottaen hurjasti eteensä; hänellä oli kynttilä toisessa ja paljastettu miekka toisessa kädessä, näyttäen unissakulkijalta tai aaveelta. Kynttilä, jota hän kantoi kädessään valaisi räikeästi kamalasti vääntyneet kasvot. Kankuri ja useimmat porvareista polvistuivat tehden ristinmerkin. Kun he tointuivat tästä pelästyksestään, oli ovi suljettu, ja peloittava näky kadonnut.

"Tuhat tulimmaista! Hän kuuli varmasti mitä sanoitte, Kristern seppä", sanoi teurastaja, joka näytti vähiten peljästyneeltä ja hymyili ivallisesti tyhjentäessään pikarinsa. "Kyllä hän vielä huomenna kykenee katkasuttamaan teidänkin kaulanne, ja kuka meille sitten kertoo tarinoita Eerik Meenvedistä ja Rostokin turnajaisista?"

"Jos sen sallitte tapahtua, niin olette kehnoja kiltaveljiä", vastasi seppä tyynesti. "Enhän minä sanonut sen enempää kuin minkä sanoisin hänelle itselleen vasten kasvoja tai hän kysyisi minulta, olkoon hän sitten lempeän tai happamen näköinen. Mutta hän on nyt saanut tuntea töittensä seuraukset ja taitaapa antaa pääni olla rauhassa. Hänen lienee kohta vaikea pitää omaansa kohdallaan."

"Eivät asiat sentään liene niin hullulla kannalla, toveri", sanoi vakava kirvesmies. "Kuka uskaltaisi kohottaa kättään häntä vastaan? Onhan hän kruunattu ja voideltu kuningas; jos hänen lankonsa ja keisari auttavat häntä niin voi hän vielä kerran päästä valtaan."

"Toverit hoi, juokaamme nyt ja kallistakaamme tynnyreitä!" keskeytti teurastaja sopimattoman puheenaineen. "Kuulkaa miten ne elämöivät tuolla takakartanolla! Kuninkaan omat aseenkantajat ja palvelijat siellä pitävät hauskaa, ja jos he uskaltavat, niin uskallamme kai mekin. On pian keskiyö. Jos silmämme tahdomme pitää auki, niin tarvitsemme juomaa ja laulua."

Nyt alettiin tyhjennellä haarikoita ahkerasti, ja laulella hullunkurisia rekilauluja. Voimakas olut alkoi pian vaikuttaa, ja kun keskiyön jälkeen ensimäinen tunti oli kulunut, nukkuivat melkein kaikki Pyhänkolminaisuudenveljeskunnan kiltaveljet syvässä unessa pöydän alla, sill'aikaa kuin vanha veitsiseppä Risto istui hiljaa mietteissään sen päässä käsi posken alla. Useimmat kuninkaan palvelijoista olivat ojentautuneet penkille ja nukkuneet. Ainoastaan Sven Tröst ja vanha Arvi Smålantilainen istuivat valvoen juomapöydän ääressä.

"Kas tässä on kirje minun kuningattarelleni", sanoi Arvi. "Se on suljettu kuninkaan omalla sinetillä. Se tuo lohdutusta minun emäntä-paralleni. Heti aamun koittaessa minä lähden. Toivoisin jo olevani kunnolla poissa täältä, nuori herrani. Asiat eivät ole oikealla kannalla tässä talossa?"

"Oletko nähnyt näkyjä, vanhus?" kysyi aseenkantaja itsetietoisesti hymyillen.

"Teidän ulkona käydessänne minä istuin tuolla ikkunan luona", jatkoi vanhus hiljaa. "Kaikki täällä ympärilläni nukkuivat niinkuin nyt. Minä ajattelin onnetonta kuningasta tuolla sisällä, ja katselin ylös hiljaisiin tähtiin; silloin lensi tähti ja katosi. Samassa näin kuninkaan kulkevan hitaasti tuolla toisella puolella olevan salin läpi. Hänellä oli melkein palanut kynttilä toisessa kädessä ja suuri miekka toisessa, hänen käyntinsä muistutti pahantekijää, joka ajattelee suurta rikosta; mutta voisin vannoa, ettei se ollut elävä olento. Tiedämmehän kuninkaan sulkeutuneen makuuhuoneeseensa. Marskin ja prinssin huoneet ovat vieressä. Voitte olla varma siitä, että se oli hänen haamunsa —"

"Semmoiseen en usko, ennenkuin itse näen. Ehkä hän kulkee unissaan; hänen synkät ajatuksensa ja muistonsa eivät varmaankaan suo hänelle rauhaa. Juuri samanlaisena kuin sinä näit hänet, sanotaan hänen hiipineen Kallundborgin linnassa sinä samana yönä, jona hänen vanha linnanpäällikkönsä mestattiin, ja luultiin hänen väijyneen veljensä henkeä. Huu, enpä saa hänen tämänpäiväistä ilmettään mielestäni! En ole juuri arkalasta kotoisin, ukkoseni, mutta jos näkisin hänen kulkevan unissaan, niin luulenpa varmasti, että juoksisin matkoihini."

"En minä pelästynyt", vastasi Arvi tehden hiljaa ristinmerkin, "mutta näky oli kaamea. Samalla tapaa minä näin myöskin onnettoman kuningas Birgerin, kolmena yönä ennenkuin hän kuoli Holbekissa, vaikka minä samana hetkenä istuin hänen vuoteensa ääressä, hänen maatessaan samettiverhojen takana."

"Elä saata minua hulluksi näkyinesi", keskeytti hänet aseenkantaja ja nousi. "Antaa hänen kummitella, näyttäytyä vaikka pää kainalossa jos haluaa — mitä se minuun kuuluu? Toinen on asia jos paholainen tahtoo ottaa hänet haltuunsa; mutta hänen kurjaa henkeänsä ei täällä muuten uhkaa mikään vaara. Minä olen kokonaista kolme kertaa kulkenut kaupungin ympäri ja siellä oli hiljaista kuin hautausmaalla. Tuskin meidän olisi tarvinnut saattaa prinssiä levottomaksi. Saatpas nähdä, että me olemme narrien tavoin turhia hälyytelleet."

"Suokoon Jumala niin olevan!" vastasi vanhus päätään puistellen. "Eipä siltä, että hänellä tai maalla olisi suurempi onni odotettavissa hänen eläessään; mutta on sentään hyvin kummallista nähdä jonkun ihmisen haamun ikäänkuin irtautuvan hänestä itsestään etsiäkseen jotakin entistä turmanajatusta tai omaa hautaansa, vaikka ihminen vielä elää ja hengittää."

"Minä olen varma siitä että sinä petät itseäsi, vanhus", huudahti Sven Tröst, ja tarttui tarmokkaasti haarikkaan, joka oli täynnä Pietari Vitfeltin voimakasta olutta. "Jos sinun aavenäkysi ovat muuta kuin taikauskoa ja haaveilua — jos kuolema todellakin seuraa sinua kintereillä — no hyvä, silloin minä kunnon tanskalaisena nuorukaisena tahdon juoda tuon kunnon ystävän maljan ja tahdonpa sanoa hänet tervetulleeksi tähän taloon, siinä tapauksessa että hän tulee rehellisenä miehenä eikä pidä roistoja ja salamurhaajia kätyreinään. — Minä kuulen hevosenkavioiden töminää kadulta. — Hiljaa!" hän vaikeni hetkeksi säpsähtäen. "Haa! Jos hän ratsastaisi tuonenratsullaan kaupunkiin ja laskeutuisi sen selästä tämän oven edessä — jos hän seisoisi silmäini edessä tänä hetkenä", jatkoi tulistunut nuorukainen hurjasti hehkuvin katsein. "Jos kuulisin hänen luunikamoidensa kalahtelevan ja katsoisin hänen mustiin, syviin silmänonteloihinsa, niin tyhjentäisinpä kuitenkin tämän pikarin hänen tervetuliaisikseen ja kiittäisin häntä vanhan Tanskan nimessä käynnistä —"

Kun hän näin puhui ja heilautti ylpeän ylimielisesti pikaria, katsahti hän ikkunasta vastapäätä olevaan kivirakennukseen, missä kuningas asui, silloin hän samassa huudahti kauhusta ja laski pikarin kädestään. Hän näki korkean liekin hulmahtavan katosta ja koko etuosan talosta olevan ilmitulessa. Hirvittävä huuto kuului samassa kadulta ja kaikkialta talosta aikoi kuulua liikettä ja ääniä. "Tulipalo, murhapoltto!" huusivat Sven Tröst ja Arvi yhtaikaa, herättäen nukkuvat palvelijat. "Pelastakaa kuninkaanne!" huusi Arvi jyrisevällä äänellä. "Prinssi — prinssi Otto!" huusi Sven Tröst ja syöksyi ulos ovesta. Kaikki syöksyivät hänen jälkeensä, ja kukin juoksi taholleen mitä suurimman kauhun vallassa. Useimmat ajattelivat ensiksi pelastaa itsensä ja tavaransa sekä laskivat irti hevoset tallista; mutta Arvi ja Sven Tröst syöksyivät palavaan rakennukseen. Puodissa oleva porvarivartio kömpi samassa hetkessä pelästyneenä ja unenpöpperössä esiin pöydän alta, ja vanha voimakas seppä sai vaivoin vedetyksi heidät ulos palavasta talosta, jonka liekit äkkiä ympäröivät joka puolelta. Pietari Vitfelt itse seisoi melkein alastomana kadulla lapsi kummallakin käsivarrella ja vaimonsa vieressään. Hän ojensi lapset äidille ja syöksyi taas palavaan taloonsa. "Kuningas! Prinssi! Minun ylhäiset vieraani!" huusi hän. "Oi, minua kurjaa miestä, miten uskallankaan näyttäytyä heidän ylhäisyydelleen ja pelastaa heidät näin paitasillani." Hän kiirehti kuninkaan ja prinssin huoneisiin. Etusali oli savua täynnä. Liekit leimahtivat ulos kaikista makuuhuoneista, mutta ei ketään vieraista näkynyt. Kuninkaan makuuhuoneen ovi oli aukimurrettu. Yksi ikkunoista oli rikottuna lattialla ja arveltiin jonkun pelastaneen kuninkaan tätä tietä. Huolestunut isäntä riistettiin väkivallalla ulos talosta ennenkuin katto romahti alas.

Pelästys ja hämmästys olivat yleisiä. Pian olivat melkein kaikki pienen kaupungin asukkaat rientäneet palopaikalle tungeskellen sen ympärillä. Lopuksi löydettiin vanha marski Vendelbo paljaspäisenä puolipukeissa ja pahasti palaneena kadulta, missä hän makasi tainnoksissa. "Missä hän on? missä he ovat?" huusi hän käsiään vääntäen. "Hänet vietiin ikkunan kautta — ratsumiehet veivät hänet. Mutta ketä he olivat? Minne he menivät?"

"Rauhoittukaa, herra marski, hän on pelastettu", kajahti nuorekas ääni, ja Sven Tröst tunkeili ihmisjoukon läpi. "Ei ole ainoakaan hius kärventynyt hänen päässään, mutta savu oli melkein tukehduttanut hänet. Hän oli tainnoksissa, mutta kyllä hän pian siitä toipuu —"

"Ei, vaan prinssi Otto", vastasi Sven Tröst. "Minä olen vienyt hänet tuonne viereiseen taloon. Vähät siitä missä kuningas on; ei hänestä ole niin suurta väliä."

"Vihaatteko tekin minun onnetonta kuningastani?" kysyi marski katseessa soimaava ilme ja hän väänteli taas laihoja käsiään. "Auta armias Jumala! Kunhan vain eivät murhaajat olisi vieneet häntä pois. Viekää minut prinssin luo! Jumala teille palkitkoon sen, että kuitenkin tahdoitte pelastaa hänet. — Missä hän on?"

"Täällä, jalo herra, seuratkaa minua!" sanoi Sven Tröst tarttuen vanhaa sotapäällikköä kainaloon taluttaakseen hänet taloon. Samassa kuului voimakas ääni: "Hevonen! Hevonen! Minä olen löytänyt jäljet." Ääni oli vanhan Arvi Smålantilaisen.

"Kaksi hevosta", huusi marski tunnetulla sotapäällikönäänellään ja tunsi taas olevansa entisissä voimissaan. Sill'aikaa kuin kiiruhdettiin täyttämään hänen käskyään, kertoi Arvi, että kaksi metsästäjäksi pukeutunutta mykkää herraa oli ratsastanut sieltä välissään kuningas kolmannella hevosella, ja hän arveli voivansa löytää heidän jälkensä. Seuraavassa silmänräpäyksessä olivat sekä Arvi että vanha marski hevostensa selässä. Sven Tröst heitti vaipan vanhan sotapäällikön hartioille ja asetti keikarimyssynsä hänen harmaille hiuksilleen. "Onnea matkalle!" huusi hän. "Minä pidän huolen prinssistä. Hänen tähtensä toivon takaa-ajonne onnistuvan." Sven Tröst kiirehti takaisin vielä tainnoksissa olevan prinssi Oton luo, ja marski ratsasti Arvi Smålantilaisen kera kaupungista Alholmiin vievää tietä, missä ovela ruotsalainen koko ajan tarkkasi kolmen hevosen jäljet.

VIIDES LUKU.

Ålholmin linna, nykyinen Kristiansholm, sijaitsi kolme penikulmaa Saxköpingistä, vastapäätä Nystadia, kauniissa pyökkimetsien ja peltojen muodostamassa puoliympyrässä, josta oli ihana näköala Nystadin poukamalle ja pienelle järvelle, jonka saarella linnan nähtiin kohoavan jonkun matkan päässä. Se oli hyvin linnoitettu, vahvojen muurien ja kaksinkertaisten vallihautojen ympäröimä. Linnan muinaisgoottilaiset rakennukset muodostivat neliön, viiden kyynärän paksuisine kivimuureineen, ja jokaisesta kulmasta kohosi korkea torni. Se oli kuninkaallinen linna, mutta velkaantunut kuningas oli jättänyt sen panttitiluksena velipuolelleen kreivi Juhanalle, joka sitäpaitsi omisti Nystadin kaupungin, sen asukkaat kuuluivat tilaan samoinkuin talonpojatkin. Linnoituksia pidettiin hyvässä kunnossa, ja ankara saksalainen päällikkö piti komentoa linnassa.

Oli kulunut kolme tuntia yli puoliyön. Aamu alkoi sarastaa, ja itäinen taivas komeili jo kauniissa aamuruskossaan, kun puhallettiin metsästystorveen Ålholmin linnanportin ulkopuolella. Vartija portin yläpuolella vastasi heti merkkiin torvellansa. Pian senjälkeen laskettiin nostosilta; portti avautui, ja kaksi äänetöntä metsämiestä hevosten selässä, naamarit kasvoillaan, ja pitkä sidottu herra välissään, ratsasti sisään linnanportista.

"Missä minä olen?" kysyi vangittu kuningas, katsahtaen ympärilleen, hurjan surullinen ilme katseessaan.

Molemmat naamioidut metsästäjät kumarsivat vaieten, auttoivat samalla kuninkaan alas hevosen selästä ja veivät hänet pitkin kapeita puurappuja linnansillalle parvekesalin eteiseen.

"Puhukaa ihmiset!" huudahti vanki suurimman jännityksen vallassa.
"Olenko velipuoleni käsissä? Onko myöskin lempeä Juhana petturi.
Hänenkö käskystään, te murhapolttajat, uskallatte pahoinpidellä Tanskan
kuningasta?" Ei mitään vastausta kuulunut.

Hän oli enemmän kuolleen kuin elävän näköinen. Käsivarsien side riippui rikkirevittynä kaulassa ja oli veren tahrima. Hänen sielulliset kärsimyksensä ja voimakas mielenliikutuksensa näyttivät avanneen elämän kaikki sulut ja rikkirepineen sekä hänen ruumiinsa että sielunsa. Hän horjahti ja vaipui tainnoksissa rappusille. Metsästäjät nyökäyttivät vaieten toisilleen — ja kantoivat hänet parvekesaliin, jonka ovi oli auki. Kolkossa salissa oli hiljaista. Päivän sarastus valaisi korkeita holveja ja monimutkaisia ovenkoristeita. Ei näkynyt ainoatakaan ihmistä, paitsi kahta vartijaa, jotka seisoivat täysissä varustuksissa, kuin rautapatsaat oven pielissä ja sulkivat oven sisäänastujien jälkeen. Kaikki näytti valmistetulta onnettoman vieraan vastaanottamiseksi. Salin vasemmalla puolella oli joukko huoneita, näiden läpi he kantoivat pyörtyneen kuninkaan kaikkein sisimpään pyöreään tornikamariin, joka sai valonsa korkealta paksuissa muureissa olevista ristikkoikkunoista. Täällä näkyi vuode sekä pöytä, jolla oli viinikannu ynnä pikari. Sidottu vanki asetettiin vuoteelle ja nyt vasta päästettiin auki hänen siteensä. Niin pian kuin hän aukaisi silmänsä tarjosi lyhyempi metsästäjistä jonkunlaisella osanotolla hänelle pikarin viiniä; mutta hän torjui sen inholla luotaan. "Juo ensin itse!" mutisi kuningas. "Kredensa, petturi!"

Metsästäjä kääntyi selin, nosti naamariaan ja tyhjensi pikarin pohjaan saakka. Senjälkeen asetti hän jälleen naamarin kasvoilleen ja täyttäen pikarin uudelleen hän asetti sen ynnä pöydän ja viinikannun vuoteen ääreen. Hän osoitti kuninkaan vertavuotavaa käsivartta, ilmoittaen merkeillä, että hänelle lähetettäisiin apua. Senjälkeen kumarsivat he molemmat sangen kohteliaasti, ja poistuivat sanaakaan sanomatta vankilan ovesta, jonka he sulkivat rautakangella.

"Tornivankilassa — elinkautisvankina, — ja omassa linnassani", mutisi kuningas. "Veljeni Juhanan vallassa — hm, että minut täällä murhattaisiin — hiljaa ja kohteliaasti, kaikessa rauhassa. Haa, kosto!" Hän riuhtaisi kiharan mustista hiuksistaan, heittäen sen luotaan. "Ei", jatkoi hän hurjin katsein, "kuninkaanmurhaajaa ei minusta kuitenkaan tullut. Hän kuoli valtaistuimellaan, kun luonnon järjestys hänet kutsui — siitä ajatuksesta ei koskaan koitunut tekoa. Tahdolle ei kukaan voi mitään — teko ainoastaan on jotakin. Ajatus on harhakuva. Sanat ovat tyhjää ääntä. Hm, mitäpä muuta olisi vala? Minä olen puhdas tämän petturin rinnalla —. Minä hullu, joka luotin velipuoleen! Tiesinhän minkä arvoinen veljeys on. Nyt ymmärrän minä hänet. Sentähden oli hän niin veljellinen — haa! niinkuin panttijuutalainen — kunnes puolet valtakuntaa tuli omakseen. Siksi liehakoitsi tuo lempeä ystävä neljätoista vuotta. Nyt voi hän repiä rikki kerjäläisen — jakaa saaliin serkkunsa kanssa — niin juuri! — minun ruumiillani ostaa rauhan kaljulta korpilta. Lempeä Juhana! minä olin hutilus sinuun verraten — Sinä olet minun mestarini. —"

Kuningas luuli olevansa yksinään. Mutta nyt astui äkkiä tornihuoneen pylvään takaa esiin kookas ritari, kypäri ja panssari yllä ja kypärinsilmikko alaslaskettuna. Kookas olento kulki hitain askelin kuninkaan vuoteelle tuijottaen terävästi häneen silmäaukon kautta, ja sanaakaan sanomatta. Kuningas huomasi hänet vasta sitten, kun äänetön vieras jo seisoi aivan hänen edessään. Hän kohottautui äkkiä vuoteessa, mutta aivan kuin salama olisi lyönyt vieraan tuijottavasta katseesta, hän kauhusta huudahtaen kaatui taapäin mennen uudelleen tainnoksiin. Kun hän taas aukaisi silmänsä, oli panssaroittu ritari kadonnut, ja hän huomasi ihmeekseen haavansa sidotuiksi ja tunsi niiden tuskien lieventyneen. Vanha ruma nainen istui nyt hänen vuoteensa ääressä ja voiteli laastarilappua. "Kuka oli täällä?" kysyi kuningas. Mutta nainen vaikeni aivan välinpitämättömän näköisenä. Hän jatkoi sairaanhoitajan tehtäväänsä, ja keskeytti sen vain hetkeksi, ojentaakseen hänelle pikarin. Kuningas joi ja tunsi voimistuvansa. "Kuka oli täällä, nainen?" kysyi hän uudelleen käskevällä äänellä. "Oliko se elävä ihminen? vai — vai Kallundborgin vanhus?" mutisi hän epäröivällä, tuskin kuuluvalla äänellä — "vai kuollut kidutettu drotsi."

Nainen säilytti välinpitämättömän ilmeensä, aivan kuin hän olisi ollut kuuromykkä. Kuningas laskeutui uudelleen vuoteelle ja näytti muutamien syvien tuskallisten huokausten jälkeen vaipuneen levottomaan väsymyshorrokseen.

Sillä välin oli linnanväki herännyt. Vahteja vaihdettiin muureilla, ja saksalaiseen ritarin pukuun puettu paksu herra kulki valppaana vallituksilla. Aurinko oli noussut. Linnanportin ulkopuolelle pysähtyi kaksi vierasta hevosten selässä! Vartija muurilta lähestyi ankaraa päällysmiestä. He puhelivat salaa keskenään ja päällikkö vavahti. "Hm! Salakäytävän kautta?" mutisi hän. "Kreivin drotsi, arvelen minä? — Hyvä; hän kulkee vapaasti sisään ja ulos, se on selvää — Ja nyt jo pari vainukoiraa täällä? — No hyvä, anna vahdin viedä heidät ritarisaliin."

Vartija poistui. Päällysmies astui linnan saliin, mihin vanha marski
Vendelbo saatettiin, neljän asestetun sotilaan saattamana.

"Kuka te olette? Mitä te tahdotte minusta?" kysyi saksalainen käskynhaltija ankaralla äänellä, välttäen levottomana vanhan sotapäällikön tuikean katseen.

"Tanskan kuninkaan drotsi ja marski", vastasi Pietari Vendelbo tyynen arvokkaasti, katsoen häntä lujasti silmiin. "Teidän herranne, kreivi Juhanan, suojeluskirjan nojalla, vaadin minä, että herrani ja kuninkaani loukkaamaton persoona heti paikalla saatetaan vapaalle jalalle." Hän ojensi nyt kreivi Juhanan onnettomalle kuninkaalle antaman suojeluskirjan, ja linnan isäntä tuijotti suuresti hämmästyneenä kirjeeseen ja suureen sinettiin "Sitäpaitsi vaadin minä herrani ja kuninkaani nimessä", jatkoi marski, "että te viivyttelemättä luovutatte meille kahleissa ja raudoissa molemmat rohkeat majesteetin rikkojat".

"Te näette hämmästykseni, herra marski", vastasi päällysmies kohteliaalla äänellä, luettuaan ensin hitaasti kirjeen. "Minä en ymmärrä sanaakaan siitä mitä puhutte. Tästä kirjeestä näen tosin, että olen velvollinen osoittamaan teidän herrallenne ja kuninkaallenne kaikkea kunnioitusta ja avunantoa, jos hänen armonsa suvaitsisi pyytää täältä kyytiä tai muuta apua matkalleen. Mutta kun minulla ei ole ollut kunniaa ja onnea nähdä hänen kuninkaallista armoaan, en ymmärrä mitä tarkoitatte hänen vapauttamisellaan, ja yhtä vähän ketä majesteetin rikkojia vaaditte luovutettaviksi."

"Verrattoman häpeällistä", mutisi marski tanskaksi polkaisten lattiaan. Mutta hän huomasi samalla linnanpäällikön antavan vartijalle merkitsevän viittauksen ja malttoi mielensä. "Sallikaa sitten, että ilmoitan teille asian", sanoi hän saksaksi. "Minun kuninkaani on täällä linnassa luultavasti jossain teidän vankitorneistanne. Tänä aamuna on kaksi roistoa ja murhapolttajaa raastanut hänet tänne; heidän täytyy myös olla täällä, olen seurannut petturien jälkiä portille asti. Konnantyö on tehty. Ei maksa vaivaa salata sitä."

"Kuolema ja kirous, herra marski", huudahti linnanvouti astuen askeleen taapäin, käsi pitkällä miekallaan. "Teidän kertomuksenne kuninkaan ryöstämisestä, aivan kuin hän olisi ollut jokin ihana neito, tuntuu minusta narrimaiselta ja mahdottomalta seikkailulta. Minun täytyy uskoa teidän kulkevan unissanne, herra marski, sillä näin aikaisin aamulla, ette kai ole saanut humalaa."

"Alhainen roisto!" huusi nyt vanha marski äärimmilleen tulistuneena ja paljasti miekkansa "Päästä silmänräpäyksessä onneton kuninkaani vapaaksi, taikka elävän Jumalan kautta —"

"Taikka mitä?" keskeytti hänet linnanvouti kylmällä ivanaurulla, astuen taaksepäin paljastetuin miekoin, samalla kun hänen neljä vahvaa sotilastaan hänen viittauksestaan heittäytyi vanhan kiivaan marskin kimppuun vääntäen miekan hänen kädestään.

"Jos te olette ritari", huusi marski, "niin taistelette kanssani ja annatte jumaluuden ratkaista välimme. Minä julistan teidät pelkurimaiseksi konnaksi, jos kieltäydytte."

"Sellaiselle julistukselle saatan minä nauraa", vastasi päällysmies. "Kunniani puolesta ei minun tarvitse koetella voimia vanhan voimattoman mielipuolen kanssa."

"Toimitteko tässä omalla vastuullanne, vai herranne käskystä, kurja roisto", huudahti suuttunut marski, luoden häneen halveksivan katseen, sillävälin kun sotilaat sitoivat hänen vapisevat kätensä.

"Siitä en ole teille vastuunalainen", sanoi päällysmies välinpitämättömästi pistäen pitkän miekkansa tuppeen. "Minä toimin täällä sen arvon ja vallan nojalla, joka on minulle uskottu. Missään ei minua ole määrätty kuuntelemaan vanhan miehen haukkumasanoja ja tahdon vastata teoistani, herra marski ja drotsi, vaikkapa edustaisitte kuningas Kristofferin koko neuvostoa ja lisäksi sotajoukkoa. Viekää hänet torniin."

"Oman herranne ja ruhtinaanne nimessä, ihminen, kuulkaa minua!" huudahti nyt marski nostaen sidottuja käsiään. "Jos ette voi, taikka tahdo vapauttaa onnetonta herraani omalla vastuullanne, niin vaadin vapaata poistumista täältä teidän herranne luo. Jos kreivi Juhanan lempeys ei ole vääryyden ja julmuuden teeskennelty naamio, on hän kuuleva minua. Jos hän on osallinen siihen, mitä on tapahtunut, niin ei hän ole mikään ritari eikä kunnian mies. Jos kurja valtiollinen suunnitelma on silmänräpäykseksi viekoitellut hänet olemaan osallinen niin kunniattomaan tekoon, tarvitsee minun ainoastaan mainita hänen oma korkea syntyperänsä, jotta hän halveksisi yritystä, joka ainaiseksi on häpäisevä alkuunpanijansa."

"Pois! Hullujen huoneeseen tuo narri!" käski päällysmies kylmästi, antaen sotureilleen viittauksen, jota raa'at sotilaat näyttivät tahtovan täsmällisesti noudattaa.

"Inhimillisyyden nimessä!" huusi marski luoden katseen, jonka edessä soturit väistyivät. "Te voitte murhata minut tässä yhdessä onnettoman herrani kanssa, mutta viekää minut hänen vankilaansa. Antakaa minun kuolla hänen kanssaan ja olla hänelle lohduttajana viimeisenä hetkenään."

"Viekää pois hänet!" käski linnanpäällikkö jyrisevällä äänellä ja polki lattiaan.

Soturit eivät vitkastelleet enempää, vaan tarttuivat sidottuun ukkoon ja veivät hänet ovelle. Silloin avautui äkkiä sivuovi, joka tähän asti oli ollut raollaan, ja pitkä ritarillinen olento astui esiin täysissä varusteissa ja kypärinsilmikko suljettuna. Se oli sama olento, joka äsken oli näyttäytynyt kuninkaalle. "Kreivi Juhana Wagrienin nimessä", sanoi ritari käskevällä äänellä, "päästä tämän miehen siteet. Hänen puheensa on tosi: Tanskan kuningas on todella täällä."

Linnanpäällikkö näytti erittäin hämmästyneeltä. Hän aukaisi suunsa kuin aikoisi puhua, mutta vaikeni äkkiä ja kumarsi syvään panssaripukuiselle ritarille, sillävälin kuin marski hänen viittauksestaan vapautettiin siteistään.

"Te tunnette minut, linnanvouti, se riittää" jatkoi, tuntematon ritari, "mikä täällä on tapahtunut tutkitaan mitä ankarimmin. Minä olen varma siitä, että olette tietämätön siitä. Antakaa heti vangita etuvartija ja yövahti. Itäisestä tornista löydätte vangitun kuninkaan. Hänet täytyy heti vapauttaa ja vahvan vartioston saattamana viedä Nyköpingiin. Se on kreivin järkähtämätön tahto. Hän inhoaa petosta, johon hänet on tahdottu kietoa. Ei minulle, herra marski!" lisäsi hän kääntyen Vendelbota kohti, "vaan kreiville olette kiitollisuuden velassa tästä inhimillisestä teosta, jonka minä hänen nimessänsä täällä suoritan. Minä en tahdo tulla tunnetuksi, enkä halua kuninkaanne kiitosta. Mutta te saatte nähdä, että kreivi Juhana lempeä ei vääryydellä kanna nimeään, ja että hän ei ole unohtanut ruhtinaallista ja ritarillista syntyperäänsä." Näin sanoen hän poistui pikaisin askelin, ottamatta vastaan marskin kiitoksia.

Linnanvahti katseli kauan äänetönnä ja ihmeissään hänen jälkeensä. "Hm. Hm"! sanoi hän itsekseen. "Se on eri asia. Vai tuulee nyt siltä suunnalta. —? Tämä tuntuu minusta aivan kummalliselta ivanäytökseltä", sanoi hän ääneen. "Mutta minun täytyy kai uskoa ja tehdä, mitä herrani kaikkein uskotuin ystävä ja oikea käsi käskee. Miehet, laittakaa kuntoon kantotuoli! Kaksitoista ratsumiestä nouskoon hevosten selkään. — Suvaitsetteko seurata minua, herra marski? Jos tämä ei ole mieletöntä unta herrani parhaasta ystävästä, tuosta aivan kuin saduissa esiintyvästä ritarista, jota minun muutamien seikkojen vuoksi täytyy totella, niin täytyy teidän antaa anteeksi erehdykseni ja epäilykseni teidän terveen järkenne suhteen. Olen itse vähällä tulla hulluksi kaikesta tästä." Senjälkeen hän meni marskin seurassa kuninkaan vankihuoneeseen itäiseen torniin.

Sillävälin oli vanha Arvi Smålantilainen piiloutunut muutamien pensaiden taakse Ålholmin linnankaivantojen ulkopuolella, odottamaan marskin ilmoitusta viedäkseen sanoman prinssille siitä mitä täällä tapahtui. Piilopaikastaan hän saattoi nähdä jokaisen, joka tuli tai meni linnaan. Eikä ollut hän kauan odottanut täällä, kun jo kaksi metsästäjää ajoi nelistäen linnasta, kadoten metsään järven rannalla. Toisen tunsi hän lauttapaikan ketunmetsästäjäksi. Hänen teki hyvin mieli seurata heidän jälestään; mutta tärkeämpi velvollisuus esti häntä siitä. Puolituntia oli jo kulunut ja hän alkoi tulla levottomaksi marskin puolesta, kun hän näki pitkän ritarin, kypärinsilmikko suljettuna ratsastavan ohi, huomaamatta kuitenkaan mistä hän tuli. Kiire, jolla hän ratsasti, tuntui vanhuksesta myös arveluttavalta; mutta hän pysyttelihe hiljaa, jääden paikalleen. Usein katsahti hän nousevaan aurinkoon arvatakseen ajan kulun; hän rukoili aamurukouksensa ja muutamia Aveja , mutta ei vain marskilta saapunut mitään ilmoitusta. Lopuksi tuntui hänestä sovittu aika kuluneen. Hän huokasi syvään ajatellessaan jaloa marskia, jonka hän varmasti luuli joutuneen vangiksi, ehkäpä murhatuksikin kuninkaansa kanssa. Arvi Smålantilainen nousi nyt ratsunsa selkään ja hyräili surunvoittoisella äänellä, vaipuneena vanhoihin synkkämielisiin muistoihinsa:

Kera kuningattaren kuningas pakeni,
Vieraille maille he poistui,
Kaula Maunukselta katkaistiin,
Näin kuninkaan pojan vei kuolo julma,
Uskottomuus on monen surma.

Juuri kun hän aikoi kannustaa ratsuansa joutuakseen Saxköpingiin apua hakemaan, avautui linnanportti ja hän luuli näkevänsä ruumissaaton. Se oli sairas kuningas, jota hitaasti kannettiin kantotuolissa kahden hevosen välissä, kahdentoista ratsumiehen ja vanhan marski Vendelbon saattamana. Kun Arvi näki marskin, tuli hän hyvin iloiseksi ja ratsasti hänen luokseen. Marski kuiskasi pari sanaa uskolliselle palvelijalle. Arvi kumarsi syvään hänelle sekä suljetulle kantotuolille ja ratsasti sitten nopeasti tietä myöten Saxköpingiin päin, viedäkseen prinssi Otolle tiedon siitä minne hänen onnetonta isäänsä nyt vietiin. Ålholmasta ei ollut Nyköpingiin paljon kahta peninkulmaa enempää, mutta oli jo melkein puolipäivä, ennenkuin sairaan kuninkaan saattue joutui Laalannin lauttapaikalle, Guldborgin salmen rannalla, missä kaikki oli valmista ylimenoa varten. Vähä väliä oli heidän täytynyt pysähtyä, sillä kantotuolin hiljainen liikuntakin aiheutti kuninkaalle ankaria tuskia ja pelättiin, ett'ei hän voisi kestää tätä lyhyttä matkaa, jota hän nyt itse näytti toivovan, vaikk'ei kukaan varmuudella tiennyt, voitiinko sitä pitää pakollisena vai vapaaehtoisena.

KUUDES LUKU.

Nyköpingissä tiedettiin jo, että kuningasta odotettiin linnaan. Tämä vanha goottilainen linna oli yksi Tanskan suurimpia ja kauneimpia. Kuningas Meenvedin aikana oli se luovutettu hänen isäpuolelleen Holsteinin kreivi Gerhardille, joka enimmäkseen täällä oleskeli puolisonsa, kuningatar Agneksen seurassa. Heidän poikansa kreivi Juhana lempeä, piti nyt hänelle pantiksi annettua linnaa aivan kuin omanaan ja oli huomattavasti parannellut sen linnoituksia. Kaupunginasukkaat ylistivät yksimielisesti kreivin lempeyttä ja huolenpitoa kaupungin vaurastumisesta; mutta heidän isänmaallisuuttaan loukkasivat kuitenkin saksalaiset soturit valleilla sekä pakollinen veronmaksu vieraalle panttiherralle.

Jo edellisen päivän aamusta saakka oli kreivi Juhana ollut poissa. Keskipäivällä sanottiin kreivin tulleen kotiin vesilinnun metsästyksestä ja saaneen tärkeitä sanomia Laalannista. Hän antoi nyt tehdä komeita valmistuksia linnassa, kuten sanottiin, vastaanottaakseen suurella kunnioituksella velipuolensa kuninkaan vierailun, jonka kreivin väki oli pelastanut suuresta vaarasta, vapauttaen hänet muutamien hurjanrohkeiden kavaltajien käsistä. Moni tunsi tosin myötätuntoa onnetonta, vainottua kuningasta kohtaan, jonka omassa maassaan täytyi etsiä turvaa toisten luona. Tätä osanottoa seurasi kuitenkin avoimesti lausuttu paheksuminen kelvottomasta hallitsijasta, joka suurimmaksi osaksi oli syypää siihen kurjuuteen, mihin valtakunta oli vajonnut "Mitä hän nyt täältä tahtoo?" sanoi eräs vanha porvari joka seisoi molemmat kädet taskuissaan laivasillalla uteliaiden keskuudessa katsellen suuren lautan lähestymistä virtaa pitkin. "Jos hänellä olisi kunniantuntoa penninkään edestä kuolisi hän häpeästä ja harmista, kun nuo ylpeät saksalaiset ovat kunnioittavinaan häntä pyytämällä hänet tervetulleeksi omaan linnaansa kuin ylhäisen kerjäläisen."

"Jos hän voisi kuolla häpeästä, olisi hän, piru minut vieköön, kuollut jo aikoja sitten", mutisi eräs pikinuttu. "Hänen autuaan veljensä aikana voimme me suomia saksalaisia Grönsundissa, ja oikein tuhansittain; mutta niin kauan kuin tämä mies on seisonut peräsimessä, on jo paljon, jos kapakassa voi kerrankaan antaa saksalaiselle selkään. Mutta sitten se onkin hengen asia, ja kunniasta ei maksa puhuakaan."

"Hiljaa, suu tukkoon! Tuolla tulee kreivi linnasta kaikkine hovimiehineen. Ei, mutta katsoppas kuinka he ovat koristaneet itsensä, aivan kuin lempeä kreivi itse! Luuletko toveri, että hän tarkoittaa jotakin kaikella tällä komeudella?"

"Niin, kyllä hän jotakin sillä tarkoittaa, siitä voitte olla varma", vastasi toinen katsellen lautalle. "Hän tarkoittaa, että on hauska laskea ulos rihmat ja kalasumppu, kun turska tahtoo kunnioittaa häntä vierailullaan. Ja jos hän syökin tuhman turskan pidoissaan, se on toinen asia, siihen täytyy raukan suostua. Toinen kohteliaisuus on toisen arvoinen."

"Konnallekin voi tehdä vääryyttä, toveri", huomautti ensimäinen. "Ovathan he kuitenkin velipuolia, ja veri, kuten tiedätte on aina paksumpaa kuin —"

"Seis! Varokaa sanomasta minulle pahaa vedestä", keskeytti hänet merimies kuivasti hymyillen, "eikä kernaasti suolaisesta. Sillä, paha minut periköön, eikö suolaisessa Tanskan vedessä ole enemmän rehellistä voimaa kuin kaikkien näiden hienojen hovimiesten veressä yhteensä. Kreivi näyttäköön lempeältä kuin toukokuunkissa, minä en kuitenkaan antaisi mädännyttä touvinpäätä hänen rehellisyydestään."

"Kuolema ja kirous, toveri", kuiskasi porvari katsahtaen ympärilleen. "Hän on aivan takanamme ja on aivan kalpea kasvoiltaan. Kääntykäämme ympäri ja paljastakaamme päämme."

"Lempo sen tehköön", murahti merimies poistuen taaksensa katsomatta, sillävälin kun porvari kääntyi ja tervehti kreiviä ja hänen hovimiehiään.

"Te tiedätte hyvin, hyvät nyköpingiläiseni, että teidän kuninkaanne tulee tänne", sanoi kreivi lempeällä äänellä, hyvin alentuvasti vastaten vanhan porvarin tervehdykseen, jota esimerkkiä osa hoviseurueesta noudatti. "Toivon, että tahdotte vastaanottaa hänet kaikella sillä kunnioituksella, joka hänelle kuuluu."

"Sitä ei ole puuttuva, herra kreivi", vastasi vanha porvari syvään kumartaen. "Hän kantaa toki oikeudella kuninkaamme nimeä, ja vaikka onni on hänelle vastainen, ei totisesti yksikään tanskalainen mies ole unohtava hänen nimeänsä."

"Tuosta minä pidän, mies", vastasi kreivi ystävällisellä äänellä. "Minun kuninkaallista veljeäni ilahduttaa huomatessaan, että vielä rakastatte häntä ja vilpittömästi otatte osaa hänen menestykseensä. Olette kai kuulleet, kuinka hänen vihamiehensä ovat polttaneet talon hänen päänsä päältä ja raastaneet hänet vankeuteen."

"Se oli todella halpamainen teko, armollinen herra, kuka sitten lieneekin ollut osallinen siihen. Eikö totisesti ollutkin Jumalan onni, että teillä oli niin tarkka selko asiasta, armollinen herra, ja että ennätitte hänelle avuksi ennenkuin he jo olivat tappaneet hänet. Kun hän tulee tänne, on hänen henkensä varmassa turvassa, sen me tiedämme!"

"Niin, siihen voitte luottaa", vastasi kreivi totisesti ja melkein vapisevalla äänellä, samalla kuin hänen kalpeutensa vaihtui hohtavaan punaan. Hän vilkuili ympärilleen hypittäen hevostaan hietikolla.

"Voitte olla varma siitä, että nyt hänellä ainakin on rehelliset aikeet, niin kauan kuin niitä kestää", kuiskasi porvari töykeälle merimiehelle, joka taas lähestyi häntä, sitten kun kreivi oli ratsastanut tiehensä. "Hän on kuitenkin luotettava ja kohtelias herra, sitä ei voi kukaan kieltää, ja niin kauan kuin hän puhuu jollekin, täytyy häntä sekä uskoa että kunnioittaa, niin vastenmielisesti kuin se yleensä tehdäänkin. Jos hänellä onkin ollut sormi mukana viimeisessä ketunjuonessa, kuten kuiskaillaan, niin häpee hän nyt ja katuu sitä, voisinpa melkein vannoa sen. Sanonpa teille, että tunnustelin hieman hänen valtimoaan." Näin sanottuaan nyökäytti vanhus päätään tyytyväisen näköisenä.

"Uskokaa minua tai ei, mestari Ib", sanoi merimies, "mutta jos te tahdotte tunnustella sen miehen valtimoa, täytyy teidän nousta varhain ylös. Hampaita enempää, ette te, pahus vieköön, hänestä kuitenkaan näe; mitä lempeämmin hän liehakoi, sitä vähemmin minä luotan häneen. Kerran olen antanut sievän naisväenkoiran narrata itseäni, se oli keritty kuten leijona ja opetettu heiluttamaan häntää ja tanssimaan, mutta se puri minulta puolen sormea, kun minä taputin sitä. Siksi sidoinkin sille kiven kaulaan ja annoin sen luistaa liukkaan ankeriaan seuraan."

"Katsokaa, katsokaa!" huudettiin nyt. "Tuolla nousevat he maihin kuninkaan kanssa."

"Herra Jumalani! eikö hän osaa kävellä?" sanoi eräs vanha vaimo. "Vai kunnianko vuoksi he kantavat häntä häkissä?"

"Niin senhän voi ymmärtää", sanoi kainalosauvoja käyttävä ryysyinen kerjäläinen. "Tarkoitatteko, että kuningas kulkisi maata myöten kuin joku meistä? Ei, silloin olisi hän varmaankin hullu. Olisinpa minä kuningas, saisitte luvan kantaa myös minua ja aina hautaan saakka. Hurraa! No miksi et huuda hurraata mukana? Ettekö ole saaneet kreiviltä juomarahoja sitä varten? Tämäkös on uskollisuutta ja tanskalaista rehellisyyttä?" Ja nyt huusi hän: "Hurraa ja eläköön kuningas!" kunnes hän tuli käheäksi kuin korppi. Moni muu kerjäläinen ja raajarikko huusi samaa, kun kuningas kannettiin linnaan, ja kreivi Juhana hovimiehineen tervehti häntä kunnioittavasti kullatuista satuloistaan. Kuningas katseli puoliavoimesta kantotuolista pahantekijän näköisenä, jota viedään mestauspaikalle ja jolla on ainoastaan sen verran elämää jäljellä, että hän tuntee syntitaakkansa ja kuolemankauhun.

"Herra Jumala! voiko kuningas olla tuon näköinen?" huokasi eräs katselijoista tehden ristinmerkin. "Jos ei hänellä olisi kunniaa, enpä tahtoisi vaihtaa hänen kanssaan."

"Mutta kunnia, muoriseni, sepä onkin enemmän arvoinen kuin ruoka ja juoma, vaatteet ja kengät", sanoi kerjäläinen. "Me kerjäläiset emme koskaan tiedä mitä se on. Kumartaisipa tuollainen ylhäinen kreivi ja kaikki hänen ritarinsa yhdelle meistä, hatut kädessään, ja me sairaalan asukkaat huutaisimme hurraata — hyi hitto! eikö silloin sydän hyppäisi köyhän kurjan kurkkuun. Luulisinpä tulevani hulluksi ilosta ja ylpeydestä. Mutta siitäkään hän ei välittänyt. Eihän hän nyökännyt kertaakaan eikä heittänyt meille edes kuparikolikkoa. Hän on kai jo niin tottunut kunnianosoituksiin, että ne eivät enää vaikuta häneen."

"Niin kai mahtaa olla, tai sitten oli hänellä muuta ajateltavaa", sanoi toinen. "Hän näytti pikemminkin siltä, joka ajattelee enemmän viimeistä voitelua kuin tämän maailman ihanuutta ja kunniaa. Hyvä Jumala! olemmehan kuitenkin kaikki ihmisiä. Kuulkaa mitä sanon, hänellä ei ole monta päivää jäljellä; sen saatoin minä selvästi nähdä hänen silmänvalkuaisistaan; nehän näyttivät melkein siltä kuin olisi niissä ollut kuolonkaihi."

Kansanjoukko hajaantui nyt välinpitämättömänä, mutta urinassa kreivi Juhana lempeä vastaanotti kuninkaan suurimmalla huomaavaisuudella ja kohteliaisuudella. Loistavaan ateriaan, joka oli valmistettu, ei sairas kuningas kuitenkaan voinut ottaa osaa. Hän vastasi velipuolensa kohteliaisuuksia lyhyesti ja kylmästi, synkkä epäluulo katseessa ja pyysi heti lääkärinapua. Kreivin lääkäri saapui, havaiten kuninkaan avonaiset haavat vähemmän vaarallisiksi kuin hänen sisäisen kiihtyneen mielentilansa ja antoi siitä herrallensa viittauksen. Kreivi saattoi marskin kanssa heikon kuninkaan komeaan makuuhuoneeseen, missä Tanskan valtakunnan leijonan ja sydämien koristama vaakuna oli asetettu suuren kullatun vuoteen yläpuolelle.

"Vai niin, minun juhlavuoteeni!" mutisi Kristoffer nähdessään komean vuoteen. "Oletteko jo huolehtinut osoittaaksenne minulle viimeisen palveluksen, herra veljeni?"

"Tältä vuoteelta toivon pian näkeväni teidän nousevan reippaana ja terveenä sekä ruumiillisesti että sielullisesti", vastasi kreivi Juhana. "Heittäkää pois synkät ajatuksenne, ylhäinen sukulaiseni, ja olkaa kuten vieraani täällä, yhtä levollinen ja tyytyväinen kuin —"

"Kuin omassa linnassani", keskeytti hänet Kristoffer katkerasti nauraen. "No niin, onhan tämä linna tavallaan omani niinkuin kaikki mitä te ja serkkunne omistatte valtakunnassani. Ha, ha, se on toki jalomielinen panttiherra, joka lainaa velkaantuneelle veljelleen yhden tämän omista vuoteista kuolinsijaksi. Minä otan sen myös huomiooni ja kiitän."

Näin sanoen heittäytyi hän väsyneenä, vaatteet ja saappaat yllään vuoteelle. "Kas niin, nyt voitte tilata ruumisarkkuni", jatkoi hän hetken vaiettuaan. "Antakaa ostaa vahakynttilöitä ja mustaa verkaa hautajaisiini. Tahdotteko saada pantin etumaksusta? No niin — teillähän on minun korkeasti kuninkaallinen persoonani — Haa, oikeinko minä olen astunut juutalaisleiriin Nyköpingin linnassa? Tahdotteko sen kirjallisesti. Kuulkaa drotsi, asettakaa panttikirje!"

"Teidän katkera mielenne loukkaa minua, herra veljeni", vastasi kreivi Juhana lempeällä, säälivällä äänellä. "Jospa tietäisitte kuinka syvästi se minua surettaa."

"Kirjoita drotsi", keskeytti hänet kuningas kalpeat kasvonsa suonenvedontapaisesti väännyksissä, hän viittasi Pietari Vendelbolle, joka huolestuneena pudisti päätään. "Kuuntele ja kirjoita sitten. Kirjoita: Tanskan kuningas ottaa viimeisen lainan rakkaalta velipuoleltansa, kreivi Juhana lempeältä: — Kaupungin kerjäläisten hurraa huudoista saapuessaan hänen vieraakseen — talonvuokrasta omassa linnassani — ruuasta, juomasta ja vuoteesta kuollakseni — synninpäästöstä ja viimeisestä voitelusta — vahakynttilöistä ja yömessuista. Kaiken tämän edestä makaan minä tässä panttina ja vakuutena viimeiseen hetkeeni saakka. Minä lupaan olla nousematta tästä vuoteesta ennenkuin kaikki on maksettu viimeiseen penniin. Kirjoita edelleen drotsi: Kun minä olen kuollut, saa jalo veljeni kuninkaallisen ruumiini pantiksi, kunnes Tanskan kansa rakkaudesta ja kiitollisuudesta lunastaa sen ja suo sille haudan. — Kas niin, oletteko tyytyväinen tähän panttikirjaan, herra veljeni? Ettekö pyydä jotakin panttia lisäksi? Tahdotteko saada sieluni autuuden myöskin?" — Rikkiraadeltu sääli itseänsä kohtaan näytti hänen näin puhuessaan muuttavan tukahduttavan hurjaa katkeruuden ja itsepilkkaamisen kalvavaksi tuskaksi, ja hän kätki kasvonsa vuodevaatteisiinsa huudahduksella, joka enemmän muistutti epätoivon naurua kuin itkua.

"Onneton veljeni Kristoffer"! huudahti kreivi Juhana ankarasti liikutettuna, tarttuen kuninkaan kylmään käteen. "Sinun onnettomuutesi on suurempi kuin rikoksesi; sinä olen menettänyt enemmän kuin kaikki maailman kruunut; sinä olet menettänyt uskon ihmisyyteen. Katso minuun Kristoffer, etkö löydä ainoatakaan inhimillistä piirrettä minussa? Tahdotko tehdä minusta paholaisen?"

"Suokoon Jumala, että niin olisi!" huudahti kuningas nousten nopeasti pystyyn ja luoden häneen läpitunkevan katseen. "Olitko itse murhapolttajien mukana, veli Juhana? Tahdoitko murhata minut salaa ryövärilinnassasi? Tai tahdoitko haudata minut elävältä kaikessa hiljaisuudessa. Oliko se ainoastaan aikomus, mutta olit liika pelkuri toteuttaaksesi sen? Oletko tyhmässä tylsämielisyydessä katunut sitä, näytelläksesi jalomielistä? Tahdotko mieluummin avoimesti murhata minut täällä kiusallisella loistolla ja kohteliaisuudella ja imelällä veljenrakkaudella. Haa, tietäisinpä vain, että olet se kurja petturi ja teeskentelijä, jona sinua vielä tänä hetkenä pidän, silloin olisin iloinen, minä tanssisin ja hyppisin itseni hengiltä, niin minä katsoisin sinun lempeisiin teeskentelijän silmiisi ja nauraisin itseni kuoliaaksi. Katso minuun veli Juhana! Missä sinä olit viime yönä? Ha, ha, Kristoffer on pyhimys sinun rinnallasi — sinä olet saatana."

Kreivi Juhana oli käynyt kalman kalpeaksi; hän horjahti ja vaipui tajuttomana tuolille. Marski kiirehti kauhuissaan hänen avukseen; mutta sairas kuningas puhkesi kauheaan nauruun. "Näetkös marski", huudahti hän, "minä en kuitenkaan ollut huonoin, — lempeä veljeni Juhana on tehnyt minusta pyhimyksen. Kutsukaa tänne pappi, nyt on minulla rohkeutta, nyt tahdon ripittää itseni."

Marskin huudoista riensi kreivin väkeä herransa avuksi, ja kreivin äkillinen pahoinvointi, joka kuitenkin pian meni ohitse aikaansai suuren levottomuuden linnassa. Kuninkaan sairaus sitävastoin huonontui hirvittävässä määrässä. Hurjin katsein torjui hän kaiken avun. Kreivin saksalaisen linnankappalaisen, joka oli heti saapunut kuulemaan sairaan rippiä, ajoi hän pakoon leimuavin katsein, ikäänkuin olisi tämä ollut kavaltaja. Ja kun prinssi Otto iltapäivällä saapui Nyköpingin linnaan, huomasi hän isänsä tilan erittäin arveluttavaksi. Kuninkaan mieli tuntui nyt rauhalliselta, mutta se oli jääkylmää, kivettynyttä tyyneyttä. Hän makasi korkealla komealla juhlavuoteella kuten kuollut avoimin liikkumattomin silmin. Hänen huulillansa lepäsi välinpitämättömyyden ja lohdutuksen ja ystävällisen osanoton halveksumisen hymy.

Vanha marski ja prinssi Otto valvoivat koko yön hänen vuoteensa ääressä hiljaisen surun vallassa, vahakynttilöiden palaessa korkeissa jalustoissa. Lääkärit kulkivat onnettomuutta ennustavin katsein ulos ja sisään, ja eteisen täyttivät kuninkaan asemiehet ja palvelijat, joiden joukossa myös Sven Tröst ja Arvi Smålantilainen olivat. Aamupuolella olivat lääkärit menettäneet kaiken toivon kuninkaan henkiinjäämisestä. Suuri sairashuone oli täynnä kaupungin tanskalaisia pappeja ja ulkomaalaisia luostariveljiä. Useimmat olivat vaeltavia harmaaveljiä tai kerjääviä fransiskaanimunkkeja, jotka vasta jälkeenpäin saivat luostarin Nyköpingissä, mutta nyt ainoastaan silloin tällöin oleskelivat siellä hurskailla vaelluksillaan. He olivat, vanha harmaaveli etunenässä, saapuneet kulkueessa linnaan, mukanaan monstranssi ja pyhä öljyruukku, jakaakseen kuolevalle kirkon pyhiä armonvälikappaleita, ja auttaakseen häntä rukouksilla ja sielumessuilla viimeisessä taistelussa.

Kun kuningas näki nämä valmistukset, näyttivät jäätävä kylmyys ja välinpitämättömyys katoavan katkeran kuolemankauhun edestä.

"Luuletko, munkki, että minä vielä voin tulla autuaaksi?" kuiskasi hän vanhalle harmaaveljelle, joka lähestyi häntä monstranssia kantaen. "Vai olenko löytävä ikuisen kuoleman, sieltä minne sinä johdatat minut? Eikö ole tarpeeksi, että minut jo täällä on kiusattu kuoliaaksi? Tahdotteko myöskin murhata sieluni hurskailla teeskentelyillänne?"

Isä kuiskasi kuolevalle kuninkaalle muutamia taivuttavia sanoja parannuksesta ja kääntymisestä, ja että hänen tulisi huolehtia kuolemattomasta sielustaan ja tunnustamalla syntinsä uskoa sen yksistään autuaaksi tekevän kirkon käsiin. Kuningas nyökäytti päätään ja isän viittauksesta poistuivat kaikki läsnäolijat huoneesta.

Kun palattiin, vastaanotti kuningas ehtoollisen ja viimeisen voitelun. Hän näytti koko lailla, tyyntyneeltä. "Nyt riittää jo sitä lajia", keskeytti kuningas virren, joka uudelleen viritettiin. "Kiitoksia, munkki, viimeisestä lohdutuksesta tässä maailmassa, ja siitä mitä lupasit minulle toisessa. Mutta ellet pidä sanaasi, ei sinun käy hatuistakaan paremmin kiirastulessa kuin minun. Nyt pois!"

Vanha harmaaveli ja hänen veljeskunnan jäsenensä kumarsivat aran näköisinä ja poistuivat.

"Kas niin", mutisi kuningas kääntäen katseensa vanhaan marskiin, joka seisoi kädet ristissä hänen päänalusensa vieressä, "nyt olen pessyt käteni kuten Pilatus; nyt olen puhdas ja sovittanut kaiken menneisen; nyt voin kuolla yhtä autuaana kuin kuningas Valdemar suuri ja Valdemar Seier ja kaikki korkeasti autuaat esi-isäni, joista on pidetty niin paljon melua. Hurskas munkki oli oikeassa: kaikki mikä kuuluu tähän maailmaan on kuitenkin tyhjää ja katoavaista, olkoonpa se sitten hyvää tai pahaa. Oikea elämä alkaa vasta sitten kun on kuollut ja poissa. Hm. munkki punnitsi syntini armonvaa'alla; ne olivat kepeät kuin kyyhkysen untuvat. — Kun oikein ajattelee, niin kirkko on kuitenkin ihana laitos!" jatkoi hän väsyneellä äänellä. "Enhän sentään liene elänyt paljoa huonommin kuin kaikki muutkaan. Yksi mies ei toki koskaan voine hävittää koko kansaa, jos se vain johonkin kelpaa. Näyttäkää nyt, että saatte asiat kuoltuani paremmalle tolalle. Kiitos vain, vanha narri, sinä pidit minun puoltani viimeiseen saakka. Ja sinä poikani", tässä kääntyi hän prinssi Oton puoleen, joka kyyneleet lempeissä sinisissä silmissään seisoi kuolinvuoteen ääressä. "Katsele nyt isäsi esimerkkiä ja tee parempi valinta, jos voit. Kruunu ja valtakunta ovat sinun, jos kaikki käy oikein; sinä olet vanhin, sinä olet hurskain mieleltäsi ja luulenpa, että sinulla on myöskin suurin rohkeus. Mutta veljesi on viekkaampi, pane se mieleesi! Hän ei ollut tylsämielinen narri kuten sinä; hän ei jäänyt kerjäläiskuninkaan luokse hädän ja tarpeen hetkellä seuratakseen minua hautaan. Maailmassa kysytään viisautta ja viekkautta. Rehellisyydellä ja hurskaudella voit mennä luostariin. Täällä tarvitaan tiikerikissaa. Mitä tekee ritarillinen haaveilija hurskaine kyyhkysensilmineen susien ja kettujen joukossa? Tee miten tahdot eli mitä sinun täytyy, sillä tahtomme on heikko, mutta pidä huoli siitä, että kerran voit kuolla levollisemmalla mielellä kuin isäsi. Kiitos osanotostasi, mutta elä kiusaa minua enää sanoillasi. Jos munkki on puhunut totta kuolen minä autuaana." Senjälkeen hän kääntyi eikä puhunut enää sanaakaan. Poika kostutti hänen jääkylmää kättänsä kuumilla kyynelillään ja polvistui hänen vuoteensa ääreen hiljaa rukoillen hänen sielunsa puolesta. Kuolon hiljaisuus vallitsi Nyköpingin linnassa ja kun soitettiin puolipäivämessulle oli kuningas heittänyt henkensä.

Kun kreivi Juhana näki velipuolensa ruumiin, huuhtoi kyynelvirta hänen kauniita kasvojaan, ja jokainen, joka näki hänet kuninkaan kuolinvuoteen ääressä, ei kyllin voinut kiittää hänen osanottoansa sukulaisen puolesta, joka kuitenkin oli pannut niin vähän arvoa sille, mitä tämä oli hänen hyväksensä tehnyt, aina valtaistuimelle nousemisesta hänen viimeiseen hetkeensä saakka. Jokainen epäedullinen huhu kreivin mahdollisesta osallisuudesta Saxköpingin ja Ålholmin kavallukseen vaikeni. Alhainen väijytys, joka eniten oli kiiruhtanut kuninkaan kuolemaa, pantiin ainoastaan kahden laalantilaisen herrasmiehen Henneke Pryden ja Jon Ellemosen syyksi, joita pidettiin kreivi Gerhardin salaisina kätyreinä, mutta joita kreivi Juhana ei kuitenkaan asettanut vastaamaan teoistaan.

SEITSEMÄS LUKU.

Yhdeksäntoista vuotta ennen kuolemaansa oli kuningas Kristoffer, eräänä katumuksen masentavana hetkenä, jolloin hän taasen lyhyeksi aikaa oli sopinut jalomielisen veljensä kanssa, antanut huomattavan lahjoituksen Sorön luostarille, tullakseen sinne haudatuksi, ja että siellä kerran laulettaisiin sielumessuja hänen sielunsa rauhan ja autuuden puolesta. Sinne oli myöskin hänen tyttärensä Agnes v. 1312 haudattu, luostarikirkkoon, ja samoin hänen kuningattarensa Eufemia kolme vuotta sitten. Sinne oli hän myös vuosi sitten antanut viedä vanhimman poikansa, silloin jo kuninkaaksi tunnustetun Eerikin, ruumiin. Onnettoman Kristofferin ruumis vietiin myöskin sinne, sitten kun kreivi Juhana kahdeksanatoista vuorokautena yötä ja päivää oli antanut lukea sielumessuja hänen autuudekseen.

Myöhään illalla, toisena päivänä syyskuuta, lähestyi ruumissaatto Soröta soihtuineen juhlallisella komeudella. Ruumispaarien edessä talutettiin hevosta, jolla kuningas oli ratsastanut Loheden taistelussa Dannevirken luona. Rahvas kutsui sitä pilkaten "terveeksi hevoseksi", se oli myöskin haavoittunut ja ontui nyt viimeistä kertaa kuolleen herransa kunniaksi. Kuninkaan tyhjää varustusta, joka kantoi selviä todistuksia miekaniskuista, jotka osaksi olivat syynä hänen kuolemaansa, kannettiin myös ritarillisen tavan mukaan arkun edellä, samoinkuin suruharsolla verhottua vaakunakilpeä. Mustalla veralla verhottua arkkua kantoivat talonpojat, ja sitä seurasi niinhyvin maallisia herroja kuin rahvasta, paljon suuremmassa määrässä kuin kansan yleisestä epäsuosiosta kuollutta kuningasta kohtaan olisi voinut päättää. Mutta hänellä oli kerran kuitenkin ollut suuri puolue kansan joukossa. Nyt kun hän oli kuollut, surkutteli häntä moni, ja hyväluontoinen kansa näytti viimeisten surullisten tapahtumien vuoksi antaneen anteeksi hänen huonon ja kelpaamattoman hallituksensa. Nuori, surun painama prinssi Otto, joka yllään musta ritaripuku ratsasti lähinnä ruumisarkkua, kreivi Juhanan sivulla, näytti erityisesti vetävän yleisen huomion puoleensa. Missä ruumissaatto kulki, siellä osoittivat kaikki nuorta kaunista prinssiä, jota, huolimatta kansan vaalioikeudesta, pidettiin melkein valtaistuimen oikeutettuna perillisenä. Hän kantoi jo Laalannin, Själlannin ja Vironmaan herttuoiden nimeä, omistamatta kuitenkaan paljoa enempää kuin hevosen, jolla ratsasti. Kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen surullisella osanotolla. Lähinnä prinssiä ja kreivi Juhanaa ratsastivat vanha marski Vendelbo ja ritari Ingvar Hjort ynnä melkoinen joukko tanskalaisia ritareja sekä kreivi Juhanan saksalaiset hovimiehet. Prinssin asemiesten joukossa, jotka melkein kaikki olivat herraspoikia Laalannista, tepastutteli Sven Tröst iloisen näköisenä juutilaista orittaan, suurella vaivalla pidättäen sitä hitaassa hautajaistahdissa. Tosin hän ei muodollisesti ollut astunut prinssin palvelukseen, mutta hän oli erikoisesti mieltynyt nuoreen kuninkaanpoikaan. Siksi hän oli lupaa kysymättä liittynyt prinssin seurueeseen siitä yöstä asti, jolloin hänellä oli ollut onni pelastaa prinssi palavasta makuuhuoneesta. Isän kuoleman jälkeen ei prinssi ollut puhunut sanaakaan Sven Tröstille. Kiitollisuutensa reipasta asemiestä kohtaan ei kuitenkaan saanut häntä unohtamaan sitä ilmeistä vihaa kuollutta kuningasta kohtaan, jota nuori mies oli osoittanut. Aseenkantajan iloisten kasvojen näkeminen kuninkaan ruumissaatossa oli prinssistä erittäin vastenmielistä, ne loukkasivat hänen lapsenrakkauttaan; mutta hän ymmärsi, että olisi ollut epäkiitollista ajaa hänet pois.

Arvi Smålantilainen ei ollut tällä kertaa Sven Tröstin seuralaisena. Samana hetkenä, kun kuningas kuoli, oli vanha ruotsalainen noussut hevosensa selkään ja kiiruhtanut Holbekin linnaan, viedäkseen leskikuningatar Märtalle veljen viimeisen lohdutuksen, minkä hän toivoi kirjeen kuninkaallisine sinetteineen sisältävän.

Oli jo melkein yö kun ruumissaatto saapui Soröhön. Niin monta kaupungin ja seudun asukasta kuin suureen luostarikirkkoon sisältyi, oli sinne jo kauan ennen kokoontunut, ollakseen läsnä surujuhlassa; mutta paljon suurempi joukko kaikensäätyisiä ihmisiä täytti luostarimetsän läpi johtavan tien, mistä surusaatto nyt hiljaa lähestyi. Hiljainen suru oli huomattavissa useimpien kasvoilla, vaikkakin kaikki kansan lausunnot osoittivat, että suru koski enemmän maata ja valtakuntaa kuin haudattavaa kuningasta. Kyyneleitä näkyi ainoastaan prinssi Oton ja vanhan marskin silmissä. Kreivi Juhana näytti tosin silloin tällöin ankarasti liikutetulta; mutta kun joku piti häntä silmällä, nähtiin hänen noudattavan tyyntä arvokkuutta, jota hänen kannattajansa pitivät niin suuressa arvossa. Luostarinmetsään johtavan metsästysportin ääressä olivat surusaaton ratsastavat jäsenet laskeutuneet hevosten selästä, jalan seuratakseen kuninkaallista ruumista. Kuu oli jo laskeutunut, ja soihdut loimusivat hiljaa tyynessä kesäyössä korkean, tummanvihreän pyökkimetsän lomassa. Sven Tröst oli uskonut hevosensa eräälle prinssin tallirengille. Hänen mielialansa oli aivan toinen kuin useimpien muiden, sillä hän piti tätä hautausta Tanskanmaan salaisena ilojuhlana. Hänestä tuntui, kuin surupuvut juhlallisessa soihtuvalossa, joka sekaantui tähtien tuikkeeseen pyökin lehvien välissä, olisivat ainoastaan surullinen ja tarumainen valepuku, jonka alla piiloutui uusi kukoistava elämä, onnellisemman ajan toiveineen. Prinssi Otto oli hänen aavistamansa kultaisen ajan sankari; hän, vanhin toivorikas kuninkaanpoika, luuli asemies, nousisi nyt isänsä haudalta vapauttamaan kansansa vieraasta ikeestä ja kohottaisi uudelleen vajonneen valtaistuimen. Hänen lippujensa alla uneksi rohkea asemies voitoista, onnesta ja kuolemattomasta kunniasta. Ja taistelun päätyttyä näki hän koko Tanskan valtakunnan voitto- ja ilojuhlan, missä taas soihdunvalo ja tähtienloiste kohtaisivat pyökinlehvien välissä, mutta surupuvut olisivat vaihdetut loistaviin juhlapukuihin, jolloin kaikki tanskalaiset heittäytyisivät toistensa syliin kuin löydetyt sisarukset ja hän itse heittäytyisi kauniin Agneta-neidon syliin, joka oli kirjaillut tunturikyyhkyt hänen päähineeseensä, ja vyön hänen kapeille vyötäröillensä. Mutta tyttö kasvoi nyt luostarikoulussa rikasta ja ylhäistä sulhasta varten, maan vihollisten joukosta, isän seuratessa ylpeätä rendsborgilaiskreiviä ja odottaessa maan pelastusta ulkomaalaiselta. "Uutta rohkeutta, Sven Tröst!" kuiskasi aseenkantaja itselleen. "Esbern Snårekin uskalsi kosia kuninkaantytärtä."

Näiden ajatusten kiitäessä nuoren isänmaallisen haaveilijan mielessä, oltiin juuri kuljettu niinkutsutun Esbern Snåren myllypadon ohi, silloin oli hän vähällä virittää iloisen taistelulaulun Esbernin kosimamatkasta Valdemarin sisaren luo, jota hän usein lauloi ollessaan iloisimmalla päällään. Mutta samassa hän kuuli voimakkaiden, syvien bassoäänien laulaman ruumisvirren tunkeutuvan suuresta metsätemppelistä. Ne olivat Sorön luostarin hurskaat cisternciensimunkit, jotka apottinsa johdolla tulivat kuninkaallista ruumista vastaan, ja nyt tervehtivät sitä syvillä, hurskailla virrensävelillä. Elämänhaluinen nuorukainen joutui äkkiä syvän surumielisyyden valtaan. Hän risti kätensä aivan tahtomattaan ja ajatteli kuollutta kuningasta sekä maan ja valtakunnan onnea ja kukoistusta, mitä hänkin ehkä oli uneksinut nuoruudessaan, ennenkuin tuli kunnianhimoiseksi ja turmeltuneeksi, ja kuinka nyt hukkaan menneen kuninkaallisen elämän petetty toivo ikäänkuin sulautui kumeaan hautajaislauluun ja luostarikirkon kellojen hautajaissoittoon, joka pian kaikui seudun kaikista hautajaiskirkoista. Salainen itsemoite sekaantui nuorukaisen surumielisiin mietteisiin kaiken inhimillisen korkeuden katoavaisuudesta. "Hm, minähän ratsastin kuitenkin viestiä tuoden hänen jälkeensä", kuiskasi hän itsekseen. "Vanha Arvi oli oikeassa — Jumalan tuomiot ovat ihmeelliset."

Kulkue oli jo joutunut luostarikirkolle, ja kuninkaan ruumis kannettiin keskimmäistä käytävää myöten kirkkaasti valaistulle pääalttarille, missä pysähdyttiin luostariuijien vahakynttilöineen asettuessa ruumiin ympärille, laulaen matalalla äänellä "Misere Dominen", kuolleen kuninkaan sielulle. Apotti lausui vapisevalla äänellä tavanmukaisen kirkollisen hautajaisluvun, heittäen kolme lapiollista multaa arkunkannelle. Senjälkeen vaikeni hän hetkeksi. Kun hän lopuksi taasen korotti äänensä, ei hän lausunut sanaakaan kuolleen kiitokseksi; mutta hän rukoili sydämellisesti ja totisesti hänen sielunsa rauhan puolesta, kehoittaen surevaa kuninkaanpoikaa rukouksella ja voimakkailla teoilla täyttämään suurten Valdemarien jälkeläiseen kohdistuneen isänmaan hiljaisen toivon. Hän viittasi Absalonin ja Esbern Snåren hautoihin, muistuttaen prinssiä ja kansaa ajasta, jolloin jalo ruhtinas ja hänen uskolliset rohkeat miehensä yhdistivät paloitetun Tanskan maan, ja Jumalan avulla pelastivat kansan ja valtakunnan perikadosta. Senjälkeen sulettiin ruumisarkku ja asetettiin se paikalleen alttarin taakse, kuningatar Eufemian ja hänen lapsensa hautojen viereen. Kun nyt prinssi Otto näki isänsä ruumisarkun äitinsä ja pikku sisarensa arkkujen välissä, vastapäätä huonossa huudossa olleen veljensä hautaa, paisuivat hiljaiset kyyneleet hänen silmissään virroiksi. Mutta apotin sanat olivat täyttäneet hänen sielunsa korkeilla kuninkaallisilla ajatuksilla, ja katsahtaessaan alas huomasi hän seisovansa suuren piispa Absalonin hautakivellä. Kunnioittavasti astui hän takaisin, nosti silmänsä vanhempiensa hautojen yläpuolella olevaan Kristuksen kuvaan, painaen yhteenliitetyt kätensä rintaansa vasten liikuttaen huuliansa. Sven Tröst, joka oli tunkeutunut kansanjoukon läpi kirkkoon, seisoi tänä hetkenä, lähellä prinssiä alttarikorokkeen takana. Hän ei saattanut nähdä prinssin kasvoja, eikä harrasta katsetta; mutta hänestä tuntui, kuin olisi enkeli kuiskannut Absalonin haudan yli: "Rauha ja armo kuolleille! Minä lupaan sinulle, Herra, vapauttavani Tanskan maan, tai kuolen ristin alla kunniasi puolesta!"

Että nämä sanat eivät tulleet sankarin haudalta, kuten tuntui, vaan nuoren kuninkaanpojan huulilta, siitä oli Sven Tröst vakuutettu; ja kun kulkue lähti kirkosta lupasi hän sydämessään Jumalalle ja Pyhälle Neitsyelle, ettei hylkäisi prinssi Ottoa, ennenkuin hänen hurskas toiveensa Absalonin haudalla oli täytetty.

Ennenkuin prinssi seuraavana aamuna oli matkustanut Sorön luostarista, palatakseen uusien määräystensä mukaan Saxköpingiin, ilmoitti palvelija aseenkantajan, joka oli pelastanut hänen henkensä murhapolttoyönä, haluavan puhutella häntä.

"Se on minulle vastenmielistä", vastasi prinssi, "en näe häntä mielelläni; erittäinkin täällä, missä vielä luulen näkeväni kulkueen isäni haudalla. Tiedän, että sielumessu tuolla on ilolaulu nuoren miehen korvissa — mutta, kiittämättömäksi ei hän saa kutsua minua. Anna hänen tulla."

Marski meni hakemaan Sven Tröstiä. Prinssi seisoi apotin suurimmassa huoneessa, niinkutsutussa uudessa piispantuvassa, jonka sanottiin olevan samalla paikalla, missä vanha piispantupa oli sijainnut ennen luostarin paloa ja missä piispa Absalon oli kuollut. Lieden yläpuolella riippui suuren piispan ja sotapäällikön muotokuva luonnollista kokoa. Aseenkantaja jäi muutamiksi hetkiksi seisomaan kynnykselle ja oli jo pari kertaa tervehtinyt prinssiä, ilman että tämä oli kääntynyt häntä kohti. Lopuksi yskähti hän hieman kärsimättömästi uudistaen tervehdyksensä. Prinssi kääntyi nyt katsoen häneen vakavasti ja nyökäyttäen päätään. "Vai niin, oletko sinä täällä", sanoi hän astuen askeleen lähemmäksi, alakuloisilla kasvoillaan ystävällisyyden ja pidätetyn harmin sekainen ilme. "Minä olen sinulle kiitollisuudenvelassa", hän sanoi. "Tiedän sen, mutta kuinka suuri velkani on, sitä ei tiedä vielä kukaan meistä. Nuori mies, olet pelastanut henkeni, mutta minkä arvoinen se on, sen saa aika osoittaa. — Katso tätä miestä!" hän viittasi piispa Absalonin kuvaa. "Olisipa minulla tuollainen mies rinnallani, voisin kai tehdä jotakin Tanskan hyväksi ja sinä ehkä olisit pelastanut tärkeän elämän."

"Minä toivon niin; olen siitä iloinen ja ylpeä, jalo herra prinssi", vastasi Sven Tröst. "Mutta minä en tullut tänne muistuttaakseni teitä siitä. Elkää luulko, että olen seurannut jälkiänne kuin velkoja saadakseni maksun velasta, josta mainitsitte. Minä olisin temmannut teidät tulesta, vaikka olisitte ollut veriviholliseni ja halvin palvelijani — en olisi tahtonut antaa itse kuninkaankaan palaa elävänä."

"Vai niin! Eipä olisi voinut odottaa niin paljon sinulta, mielesi ei ollut kovinkaan ystävällinen häntä kohtaan", keskeytti hänet prinssi, hienoilla haaveellisilla kasvoillaan katkeruuden ilme. "Elävältä poltetuksi et olisi kuitenkaan tahtonut tuomita häntä? Viemällä hänen verivihollisiltaan sanan kavaltajille, olet kai itse hankkinut kipinän paloon, mistä pelastit minut, mutta joka oli syynä onnettoman isäni kuolemaan."

"Luulenpa itsekin samaa, herra prinssi, ja melkein kadun sitä nyt, kuitenkin eniten teidän itsenne ja sen vihan vuoksi, jota kannatte sydämessänne minua kohtaan. Mutta minä olin sokea ase toisten käsissä, ja pahan, mihin tietämättäni olen ehkä syyllinen, tahdon sovittaa; siksi tulin minä tänne. Tahdon tehdä teille tarjouksen, herra prinssi. Käskekää käsivarttani ja hevostani, kunnes olette voittanut Tanskan kruunun. Sitten voitte, jos tahdotte, tuomita minut kuolemaan, sanoista, jotka lausuin teidän isästänne ja viestistä, jonka vein hänen vihollisilleen."

Prinssi hätkähti ja katseli ihmetellen aseenkantajan avomielisiä kasvoja "Näkisit siis mielelläsi minut Tanskan valtaistuimella. No niin, sitä varten olen syntynyt ja kasvatettu. En yhtäkään käsivartta ja hevosta tahdo halveksia, kunnes sortajamme tunnustavat minun ja kansan oikeuden. Sinä olet aseenkantajani Sven Tröst; mutta tästälähin näet minut ainoastaan silloin kun annan kutsua sinua."

"En tahdo palvella teitä rahan ja leivän edestä, herra prinssi, vaan omasta halustani ja kunnian vuoksi", vastasi nuorukainen ylpeästi ja rohkeasti. "Jos kasvoni eivät teitä miellytä, täytyy minun alistua siihen. Mutta jos teillä on joku tehtävä minulle, niin sanokaa. Mieluimmin haluaisin että se olisi jotakin rohkeutta vaativaa, jotakin, joka voisi olla maalle ja teille hyödyksi."

"Hyvä, koska tahdot palvella minua kunnian vuoksi, tahdon kuitenkin maksaa hieman palkastasi edeltäpäin", sanoa prinssi katsoen häneen lipeän päättävästi. "Jos pidät herttua Oton luottamusta kunniana, niin anna heti satuloida hevosesi. Muutamien laalantilaisten ratsumiesteni kanssa saatat sinä minun uskolliset lähettilääni veljeni ja lankona Brandenburgin markkreivin luo. Rovasti Gerlack ja kaniikki Gottfried odottavat refektoriumissa määräyksiäni. Heidän onnellisesta matkastaan riippuu minun ja Tanskan toivo. Tämän uskon minä nyt sinun huostaasi, ynnä molempien kunnianarvoisten henkilöiden hengen ja turvallisuuden. Te saatte suojeluskirjeen kreivi Juhanalta; mutta jos joudutte kreivi Gerhardin käsiin, voi se teille maksaa henkenne ja minulle kaiken avun toivon."

"On enemmän kysymyksessä kuin te ja me, herra prinssi", vastasi Sven Tröst. "On kysymyksessä Tanskanmaa, kuten huomaan. Saatte nähdä minun ymmärtävän antaa arvoa luottamukselle ja kunnialle, jota osoitatte minulle. Onko teillä muuta käskettävää?"

"Ei!" vastasi prinssi rypistäen otsaansa, kun sielumessu taas kaikui luostarieteisen läpi kirkosta. "Mene marskin luo, hän antaa sinulle lähempiä määräyksiä — matkusta Jumalan nimeen!" lisäsi hän lempeämmin, "ja palaa onnellisesti hyvän sanoman kera". Näin sanoen viittasi prinssi häntä poistumaan. Sven Tröst lähestyi kuitenkin ensin avomielisen osanottavasti, sanoakseen nuorelle ruhtinaalle pari ystävällistä sanaa jäähyväisiksi ja ehkäpä saadakseen itsekin sydämellisemmän hyvästijätön. Prinssi vastasi hänen kylläkin tuttavalliseen lähentelemiseensä astumalla askelen taapäin ja uudisti vaieten, vaikkakin tyynesti ja lempeästi viittauksen.

Sven Tröst ei viivytellyt enempää. Hän näki jälleen prinssin kasvoilla arvokkuuden ja majesteetin, jonka hän oli havainnut Pietari Vitfeltin puutarhassa, sinä aamuna, jolloin hän oli lausunut nuo rohkeat sanat hänen isästään. "Näitä sanoja ei hän kuitenkaan koskaan unohda", ajatteli hän itsekseen poistuessaan ja kunnioittavasti tervehtiessään. Ennenkuin sielumessu kuolleen kuninkaan kunniaksi oli luettu loppuun Sorön luostarikirkossa, istui Sven Tröst ratsunsa selässä mukanaan kuusi reipasta laalantilaista panssariin puettua ratsumiestä, ynnä kaksi hengellistä herraa välissään. He ratsastivat reippaasti luostariportista ulos, tervehtivät prinssiä, joka seisoi apotin seurassa avatun ikkunan ääressä, viitaten heille vakavasti jäähyväisiksi.

Oli lämmin päivä. Yöllä kohosi raju ukkosmyrsky; Langelannin ja Fennernin välillä ajautui eräs laiva kohti Holsteinin rannikkoa. Sven Tröst ja molemmat hengelliset herrat seisoivat kannella. Jos ei tahdottu hukkua aavalle merelle, täytyi täältä etsiä maata, huolimatta marskin ankarista kielloista. Ennen aamun valkenemista ajoi alus maalle Kolbergin nummen lähellä. Suurilla ponnistuksilla pelastuivat kuitenkin ihmiset ja hevoset. Rajuilma oli ohi. Aurinko nousi Kolbergin nummen takaa. Alus oli jo uponnut; mutta Sven Tröst ja hänen seurueensa olivat vahingoittumattomina nummella.

"Erittäin huonoja ja arveluttavia enteitä, kunnioitettava herra præpositus", sanoi Riben kaniikki, nousten läpimärkänä hevosen selkään. "Suokoon Jumala, että loppu ei olisi alun kaltainen!"

Rovasti vaikeni sangen arvelevan näköisenä, antaen auttaa itsensä konkarinsa selkään meriveden vuotaessa vaatteistaan.

"Olkaa rohkealla mielellä, kunnioitettavat herrat", sanoi Sven Tröst, pudistaen veden itsestään kuin villisorsa. "Nyt meillä on kova maa hevostemme jalkojen alla, ja ainoastaan saksalaisten läpi on meidän murtauduttava. Se on aina kuitenkin parempi kuin taistella vasten merta ja myrskyä ja itse Herramme mahtavia enkeleitä — olin vähällä sanoa — pyhä Neitsyt antakoon minulle anteeksi, jos se oli synti."

"Olisipa Kaikkivaltias vastassamme, niin matkamme olisi totisesti turha, nuori mies", sanoi rovasti vakavan arvokkaasti. "Ne eivät ole pilkan asioita. Lähinnä Jumalaa ja pyhää neitsyttä kiitän minä pelastuksestani sinun kevytmielistä reippauttasi, nuori hurjimus. Jollet olisi heittänyt nöyryyttä syrjään, ja vetänyt minua maalle niistä muutamista hiuksista, joita en ole uhrannut pyhälle säädylleni, en voisi nyt kehoittaa sinua tulevaisuudessa suurempaan kunnioitukseen Herran palvelijoita ja heidän esimiestään kohtaan."

"Olisitteko tahtonut, että olisin antanut teidän hukkua, kunnioituksesta kultaisia niskahiuksianne kohtaan, hurskas herra?" kysyi Sven Tröst pidätetyn ivallisesti.

"Eipä niinkään, poikani; mutta ennenkuin uskalsit tuota häväisevää temppua, olisi sinun pitänyt pyytää anteeksi suojeluspyhältäni."

"Sen rukouksen kestäessä olisitte te kunnianarvoisa isä, hukkunut kuin jauhosäkki. Teillä mahtaa olla kummallinen suojeluspyhimys, jos hänellä on jotakin sitä vastaan, että autan häntä henkenne vaalimisessa, erittäinkin, jollei hän halua hankkia itselleen vaivaa."

"Voi, meidän turmeltuneen nuorisomme hurskaus näyttää nykyään hurjalta!" huokasi rovasti latinaksi oppineelle virkatoverilleen. "Herra kanonikus, jos voisitte pelastaa tämän nuoren miehen sielun, olisi se minulle mieluista. Minulla on nyt muuta ajateltavaa, ehkä vilustun tämän aamukylvyn jälkeen."

Ratsastettiin hyvää vauhtia nummen yli että jouduttaisiin niin pian kuin mahdollista holstenilaisten estämättä Mecklenburgin rajalle. Haaksirikkoiset merimiehet Korsöristä etsivät ensimäisen kalastajakylän, mutisten arvelevasti, ett'ei ollut hyvä olla pappeja mukana myrskyssä, jolleivät he olleet niin hurskaita, että voivat pitää kurissa rajuilman. Matkustajat eivät olleet kaukana Lübeckin alueen rajalta, kun he eräänä iltana näkivät suuren joukon holsteinilaisia ratsumiehiä ratsastavan rajaa kohti Segebergin tietä myöten.

"Katsokaa", huudahti Sven Tröst. "Varmaankin he ovat ritari Hartvigin väkeä."

"Pojan murhaaja!" mutisi pastori tehden ristinmerkin. "Hänen väkensä ei varmasti armahda Jumalan, eikä prinssin palvelijoita."

"Ne ovat jo katkaisseet tiemme rajalle", huomautti aseenkantaja. Kaikki pysähtyivät pelästyneinä ja neuvottelivat, mitä nyt olisi tehtävä. "Minä tahdon neljän reippaan palvelijan kanssa viedä heidät harhaan, sillä välin kun te muut kuljette rajan yli", sanoi hän. Ei ollut pitkiä aikoja arvelemiseen ja annettiin hänen ratsastaa neljän miehen kera edeltäpäin. Molemmat toiset jäivät rovastin luokse, ja ribeläinen kaniikki ratsasti tiedustelemaan, mutta tuli pian aivan hengästyneenä takaisin. "Kiiruhtakaa täältä herra rovasti", huusi hän. "Tie on vapaa, mutta nuorta uskalikkoa — häntä kai emme koskaan enää näe. — Herramme palkitkoon häntä hulluudestaan. Vahinko, ettemme voineet valmistaa häntä paremmin kuolemaan. Hän sopii totisesti paremmin tähän hurjaan maailmaan kuin mihinkään muuhun."

Rovasti seurasi nyt ribeläistä kaniikkia, saapuen pian onnellisesti rajan yli. He jatkoivat matkaansa yöhön saakka Lübeckiläisen alueen halki. Usein he pysähtyivät katsomaan taakseen, mutta Sven Tröstiä ja hänen neljää seuralaistaan eivät he nähneet. Hiljaisena keskiyönä alkoivat molemmat hengelliset herrat laulaa hurskasta latinalaista pyhiinvaelluslaulua, joka sisälsi rukouksia niiden puolesta, jotka kuolivat matkalla, tai jotka äkkinäinen ja väkivaltainen kuolema tempasi syntiensä keskeltä. Mutta, ennenkuin Sven Tröstin ja hänen seuralaistensa sielumessu oli loppuun laulettu, kuului heidän takaansa kavion kapsetta ja iloista laulua. He olivat iloisesti yllätettyjä, nähdessään aseenkantajan palaava laalantilaisineen, jotka, sikäli kuin saattoi nähdä, olivat elossa ja hyvällä tuulella. Laalantilaiset kertoivat heti, kuinka he olivat heittäneet kuperkeikkaa holsteinilaisten kanssa lähellä Segebergin järveä ja väliin miekkailleet, väliin ratsastaneet kilpaa heidän kanssaan, kunnes ratsumiehet lihavine marskimaanhevosineen olivat väsyneet leikkiin. Sven Tröstin asetakki oli sotanuijan repimä, ja kirjailtu kyyhkyläinen hänen koreassa hatussaan riippui repaleisena hänen kasvoillaan. "Se, joka teki tämän, sai maksaa sen kalliisti", sanoi hän, "se lurjus tuskin avaa enää silmiänsä tässä maailmassa, ja jos edelleen saisin määrätä hänen kohtaloaan, en päästäisi häntä kiirastulesta ennenkuin hattu olisi jälleen ehjä."

"Onpa onni, maanmies, ettei sinusta tule piispaa tai paavia", sanoi kaniikki. "Sinusta tulisi aivan liian ankara herra eläville ja kuolleille. Onko oikein lyödä ihminen kuoliaaksi ja sitten vielä lisäksi toivoa hänen sielulleen rauhattomuutta ja ainoastaan repaleisen hatun vuoksi."

"Maatkoon hän sitten mielellään rauhassa", vastasi asemies. "Mutta hurskas herra, ette tiedä, minkä arvoinen se hattu on. Ette varmaankaan tahtoisi lukea sielumessua viholliselle, joka repii rikki pyhän neitsyeen kuvalla ja merkillä koristetun temppelilipun."

"Ethän vain tahtone verrata halpaa maallista vaatekappaletta pyhään palladioon?" sanoi rovasti. "Sinä olet nuori, rakastunut narri ja harjoitat epäjumalanpalvelusta sydämmessäsi maallisilla ja omatekoisilla muistoilla lihan maailmasta."

"Tämän epäjumalanpalveluksen antaa kyllä Herramme minulle anteeksi. En vaihtaisi tätä hattua kaikkien 11,000 neitsyen pyhiin jäännöksiin", jatkoi asemies rohkeasti, "Neidosta, joka sen ompeli, tulee ehkä kerran pyhimys — jonka kuitenkin Jumala estäköön olin vähällä sanoa. Ennenkuin taas näen hänet, täytyy ihmeitä tapahtua Tanskan maassa", lisäsi hän puoliääneen. "Mutta ellei meillä kaikilla olisi toivoa, näyttäisivät asiat pahoilta."

Matkan tarkoituksesta ei nuori asemies tiennyt muuta, kuin mitä oli saattanut arvata prinssin vakavista lausunnoista. Molemmat hengelliset herrat vaikenivat salaperäisesti kaikista tärkeistä asioista, keskustellen usein latinaksi. Rovasti Gerlack oli erittäinkin suljettu; hänen arvokas ilmeensä ilmoitti itseensätyytyväisen varmuuden tehtävänsä tärkeydestä ja omasta kelvollisuudestaan viisaudella suorittamaan valtiomiehen tehtävän. Hän näytti joskus katselevan nuorta asemiestä jonkunlaisella epäluulolla. Ribeläinen kaniikki Gottfried oli nuorempi mies, jolla oli vilkkaampi ja avomielisempi luonne; hän puheli mielellään nuorten maamiestensä kanssa heidän rakkaasta "Cimberlandista", noudattaen vastenmielisesti umpimielisyyttä, mihin rovastin valtiomiehen katse ja varovainen käytös näyttivät velvoittavan häntä.

Kaikki toivoivat nyt hartaasti lepoa, ja rovasti mainitsi siitä, aivan tarpeettomasti, latinaksi virkaveljelleen.

"Kunnianarvoiset herrat, koska te olette niin vahvoja latinassa, voisitte te auttaa minua selvittämään pari latinalaista ja lisäksi vääristeltyä sanaa", sanoi asemies puoleksi leikillisen, puoleksi vakavan näköisenä. — "Mitä merkitsee Dei gratia?"

"Jumalan armosta", vastasi rovasti. "Niin paljon latinaa ymmärtää kai yksinkertaisinkin maallikko."

"Ja Domicel Dan?" kysyi asemies edelleen. "Se on kai tohtorilatinaa. Merkitseekö se Tanskan maan herraa? Vaiko ainoastaan sitä, joka odottaa tulevansa siksi?"

"Prinssi Oton sinetti!" huudahti rovasti säikähtyneenä kopeloiden kädellään takkinsa taskua. "Mitä ihmettä tämä Merkitsee. Nuori mies, missä olet lukenut tämän kirjoitukin? Ja missä, on itse sinetti. Minulla ei ole sitä — Jumala auttakoon meitä. Ilman sitä on matkamme turha."

"Valtioviisas herrani, kun teillä on niin tärkeä kalleus mukananne matkalla", vastasi asemies, "ei teidän olisi pitänyt pudistaa sitä meriveden mukana Kolbergin nummelle. Jos tahdotte rehellisesti sanoa minulle, mitä latinalainen kirjoitus merkitsee ja mitä sinetillä tehdään, niin luulenpa kyllä että löydämme vielä aarteen."

"Jos sinulla on prinssin salainen sinetti, niin taivaan tähden tuo se esiin!" sanoi rovasti pysähtyen ja ojentaen kätensä. "Anna se tänne! niin saat tyhmät kysymyksesi anteeksi. Poikani, sinä ymmärrät yhtä vähän valtioviisautta kuin latinaa. Jos prinssi jo olisi kutsunut itseänsä Tanskanmaan herraksi: ja kuninkaaksi Jumalan armosta, olisin minä puolustanut sitä; mutta domicellus merkitsee ainoastaan junkkeria eli prinssiä, joka hän todellisuudessa on. Miksi hän ei vielä ole tullut ulkonaisesti muuttuvassa maailmassa, sitä hän on jo Jumalan armosta korkean syntyperänsä kautta, ja siksi kai pitäisi hänen kutsua itseänsä, kun on kysymyksessä hänen ja valtakunnan paras. Missä on sinulla sinetti?"

"Tässä, korkeasti oppinut herra", vastasi asemies ojentaen rovastille pyöreän metallisinetin. "Katsokaas, en olisi mielelläni tahtonut sen merkitsevän herraa, sillä jos hän olisi ilman laillista vaalia ja nimittämistä kutsunut itseänsä maan herraksi, olisin pitänyt häntä narrina ja lörpöttelijänä ja hävennyt suuria ajatuksia, joita minulla hänestä on. Sanokaa nyt minulle myös mihin sinettiä käytetään. Hän ei toki koskaan antane sinetillään vahvistaa muuta kuin —"

"Anna sinä hänen ja meidän pitää siitä huolen!" keskeytti hänet rovasti ylpeän näköisenä piilottaen sinetin povelleen. "Mitä sinä kokematon nuorukainen ymmärtäisit valtioasioista. Juutilaisissa ritarilinnoissa opitaan liian aikaisin ajattelemaan kuninkaanvalaa ja olemaan kuninkaiden ja ruhtinaiden holhoojina." Molemmat vaikenivat nyt tyytymättömän näköisinä ja etsittiin yöpymispaikka, jatkaakseen seuraavana päivänä tärkeää matkaa.

KAHDEKSAS LUKU.

Lähellä Brandenburgin rajaa Uckerin virran ja järven, rannalla, sijaitsi Prentzlovin kaupunki, monine vihreine puutarhoineen sekä markkreivillinen linna, joka torneineen kuvastui järveen. Eräänä elokuun viimeisenä päivänä ratsasti puiston läpi, lähellä Prentzlovin linnaa, suuri ruhtinaallinen metsästysseurue, johon prinssi Oton lanko, markkreivi Ludvig, otti osaa, yhdessä vieraansa saksalaisen ritarikunnan suurmestarin kanssa, ynnä joukko herroja ja ritareja keisarin hovista. Markkreivin ja saksalaisen suurmestarin välissä ratsasti nuori tanskalainen prinssi Valdemar, pyöritellen hevostaan naurun ja iloisen pilan kaikuessa. Sven Tröst oli myös ruhtinaallisten asemiesten seurassa. Hän oli oleskellut jo muutamia viikkoja linnassa, näkemättä vielä prinssiä lähempää, tai ilman että tämä olisi huomannut hänet. Hän ei kuitenkaan nähnyt ensi kertaa tätä prinssi Oton nuorempaa veljeä. Kaksi vuotta aikaisemmin oli hän nähnyt hänen pakenevan Loheden taistelusta Dannevirkessä haavoittuneen isänsä kanssa, sillävälin kuin toinen veli joutui vangiksi ja toinen makasi kuolettavasti haavoitettuna. Prinssi oli silloin puolikasvuinen poika ja pakeni kasvoillaan melkein samanlainen kevytmielinen ilme, joka hänellä nytkin oli ratsastaessaan metsästykseen, yllään uusi komeileva surupuku. Kahtena viimeisenä vuotena hän oli huomattavasti kehittynyt, mutta näytti täällä lankonsa hovissa mitä suruttomimmassa iloisuudessa kuluttavan nuoruutensa, ilman ainoatakaan vakavaa ajatusta. Prinssi harrasti vain jokapäiväisiä huvituksia, vähääkään välittämättä huomispäivästä. Se että isän kuolema ei syvemmälle vaikuttanut hänen sydämeensä ja, että hän niin vähä näytti ajattelevan Tanskan sekaista ja surkeaa tilaa, olivat herättäneet Sven Tröstissä niin ratkaisevan ylenkatseen nuorta prinssiä kohtaan, että hän ei edes kertaakaan koettanut herättää hänen huomiotaan, tai hankkia tilaisuutta sanoakseen hänelle pari sanaa veljensä sankarillisista ja vakavista aikeista. Tällä metsästysretkellä tuli hän usein prinssin läheisyyteen ja oli hänellä oiva tilaisuus tarkastaa hänen olentoaan ja käytöstään. "Ei, mutta katsoppas kuinka kohtelias!" kuiskasi Sven Tröst eräälle laalantilaisista ratsumiehistä, jonka kanssa hän oli tullut tuttavalliseksi matkalla. "Hän tulee riivatuksi kuin isänsä, paitsi juromaisuudessa. Katsos vain, eikö hän jo samalla lailla vilkuta viekkaasti vasenta silmäänsä. Ei, kylläpä pidän prinssi Ottoa paljon parempana. Hänen avomielisestä vakavasta katseestaan voi heti nähdä mitä hän tarkoittaa, olkoonpa hän sitten paha tai hyvä. Voit luottaa siihen, että hänellä on kymmenen kertaa parempi sydän, vaikka tämä prinssi onkin hieman viekkaampi."

"Meidän nuori herttuamme on sekä hurskas että ymmärtäväinen", vastasi laalantilainen, "ja hänellä on sydän oikealla paikalla, siitä voin panna kaulani pantiksi. Hän kuuluu eniten muistuttavan autuasta kuningatarta, joka oli niin kaunis. Mutta tulkoonpa hän keneen tahansa, niin tahdomme me laalantilaiset nyt uskaltaa hänen puolestaan henkemme ja veremme viimeiseen saakka. Niin kauan kuin Jumala suo prinssi Otolle ikää, emme ketään muuta kuningasta tahdo maahan."

"Sen sanon minäkin", sanoi Sven Tröst. "Mutta mitä apua voi hän luulla saavansa täältä? Mitähän nämä keisarin herrat mahtavat haluta? Ja hurskas suurmestari — hän hiipii täällä ympäriinsä kuin kissa kuiskutellen kaikille korkeille herroille korvaan. Nuorelle prinssille näyttää hänellä olevan paljo uskottavaa. Prinssin pitäisi varoa itseään heidän tempuiltaan. Pelkäänpä, että he antautuvat liika paljon tekemisiin lankonsa ja keisarin kanssa, luottaen liian vähän maan omiin uskollisiin miehiin."

"Sen ymmärtänee kai prinssimme paremmin kuin kukaan meistä", vastasi laalantilainen ratsumies sydämellisellä luottamuksella. "Mutta olisinpa iloinen, jos pian taas olisimme kotona nuoren herttuamme luona. Ylpeitä saksalaisia palvelijoita ymmärrän ainoastaan puoleksi; niin paljon olen kuitenkin ymmärtänyt: he luulevat meidän tulleen tänne ostamaan Tanskan maalle ja kansalle saksalaista rohkeutta ja miehuutta, kuten tapahtui kuningas Kristofferin aikana. Uskokaa pois, se on harmittanut minua sydänjuuria myöten."

"Niinpä juuri", puhkesi Sven Tröst innokkaasti puhumaan. "Saatpa nähdä,
että se on laulun loppu. Olisinpa ajatellut sitä, ennenkuin ratsastin
Soröhön, sekä mennyt toista tietä ja heittänyt kaikki junkkarit ja
Kristofferinpojat paholaisen valtaan."

Nyt kuului metsästyshuutoja ja Sven Tröst unohti metsästysintonsa vuoksi siksi päiväksi isänmaalliset huolensa.

Kun illalla palattiin puiston läpi, oli prinssi Valdemarin hevonen jollain tavoin vahingoittunut, jonka vuoksi prinssi ratsasti hitaasti metsästysseuran jäljessä säästääkseen kaunista eläintä. Hän tuli senvuoksi ratsastaneeksi lähellä Sven Tröstiä, joka laalantilaisten palvelijoiden seurassa kulki metsästyssaaliin mukana. Prinssi kuuli heidän puhuvan tanskaa ja tuli tarkkaavaksi. "Vai niin, herra veljeni lähetystö!" sanoi hän tanskaksi kääntyen Sven Tröstin puoleen. "Teille on nyt tullut kiire siellä kotona. Koska näitte veljeni viimeksi?"

"Kolme viikkoa sitten Sorössä, herra junkkari", vastasi Sven Tröst. "Näin hänet suuren piispa Absalonin kuvan vieressä ja vakavissa ajatuksissa Tanskan maan pelastamiseksi. Se tapahtui pari päivää isänne hautajaisten ja viimeisen hetken jälkeen."

Prinssin iloinen katsanto hävisi äkkiä; hän rypisti otsaansa tarkastaen aseenkantajaa terävällä katseella. "Sinä et tule käyttäytymisen koulusta, etkä keisarin hovista huomaan minä", sanoi hän hillityllä kiivaudella. "Jollei se olisi koulu, jonka itse aion läpikäydä, olisin helposti voinut antaa sinulle juutilaisen härkäkauppiaan vastauksen tällä älyttömällä piiskalla." Hän läimäytti samalla metsästysruoskallaan. "Isäni viimeisestä hetkestä en sinulta kysynyt; kuten kyllä huomaat koetan parhaani unohtaakseni sen. Enkö näytä happaman näköiseltä, maamies?" jatkoi hän iloisella äänellä. "Minä en pidä hyödyttömästä surusta, ymmärrätkö; ja jos minä ajattelisin kaikkia onnettomuuksia, joita siellä kotona tapahtuu, niin saisin harmaita hiuksia ennen partaa. Mikä on nimesi? Olen nähnyt sinut ennen. Missä se tapahtui?"

"En tiedä, pidättekö kohteliaana, että muistutan teitä siitä, herra junkkari", vastasi aseenkantaja, katkerasti hymyillen. "Pyhän Antin päivänä on siitä kaksi vuotta kun minulla oli kunnia —"

"— nähdä minun lapsenselkäni, tarkoitat kai, ja se tapahtui toisenlaisella metsästysretkellä kuin tällä", keskeytti hänet prinssi kevyen leikillisellä äänellä. "Se oli ensimäinen suuri pojankujeeni; se on totta: kun pojat tahtovat leikkiä sankaria käy hullusti. Et kai tahtone, että häpeäisin sitä, ett'en antanut ottaa itseäni vangiksi tai lyödä itseäni kuoliaaksi, kuten vanhemmat veljeni? — Sen tempun voin kyllä tehdä aikanani heidän esimerkkinsä mukaan. Sinä olit se reipas aseenkantaja, joka seurasi Stig Antinpojan lippua", jatkoi hän. "Muistan kyllä sinut. Sano terveisiä herrallesi. Siitä päivästä ehkä vielä kerran kiitän häntä."

"Ritari Stig Björholmasta ei ole enää herrani, jalosukuinen junkkari. Senjälkeen, kun hän muutti väriä ja rupesi Rendsborgin kreiville marskiksi, olen ratsastanut vain yhdellä hänen asiallaan — ja se oli viimeinen."

"Se on totta, hän on muuttanut puoluetta. Katsokoon itse, mitenkä hän sitä tekoa puolustaa", sanoi prinssi vakavana. "Siitä voi kyllä tulla pulmallinen seikka hänelle, jos vain lehti kääntyy. Mutta te siellä kotona teette hänelle väärin. Viisas mies, kuten Stig Antinpoika, tietää aina mitä tekee. Hän osaa kyllä vastata puolestaan, kun aika joutuu."

"Onpa tosiaan aika jokaisen tanskalaisen osoittaa kuka hän on ja vastata nimestään", huudahti aseenkantaja innoissaan. "Jollette nyt seuraa meitä, herra junkkari, auttamaan rohkeata veljeänne pelastamaan maata ja valtakuntaa?" — —

"Kenen luulet minun olevan?" kysyi prinssi nauraen. "Luuletko minun olevan satujättiläisen, jolla on puoli miljoonaa käsivartta? Ei, jos veljeni tahtoo tehdä ihmetöitä, anna sinä hänen koettaa onneansa ja pitää yksin kunnia. Onhan hän vanhin ja viisain, ja hänethän tahdotte siellä kotona kuninkaaksi. Minä tahdon nähdä hieman maailmaa ja oppia jotakin. Sota ja valtiotaito ovat myöskin asioita, joita täytyy oppia; mutta kaikki vaatii aikansa, ja huomenna on myöskin päivä. Aikanani voin kyllä tehdä itseni narriksi ja mitellä voimiani suuren kreivi Gerhardin kanssa —"

"Kutsutteko tekin häntä suureksi, herra prinssi? Luulin hänen olevan sitä ainoastaan saksalaisen suussa."

"Ellei hän ole sitä juutilaistesi suussa, on hän sen pian näyttävä teille", vastasi prinssi nauraen. "Mutta mikä oli kuuluisa nimesi? Enhän saanut kuulla sitä."

"Mitä kiitokseen tulee, niin uskallan olla eri mieltä urotöistä ja odottaa toistaiseksi. Muuten on nimeni Sven Tröst."

"Vai niin, nimi kuuluu kyllä hyvältä, mutta se on kai vain haukkumanimi, joka on annettu sinulle pilalla, teidän kohteliaan tapanne mukaan siellä kotona."

"Niin antoi isäni hyvässä toivossa kastaa minut", vastasi aseenkantaja närkästyneenä. "Kuitenkin Herra tietäköön, että minulla on ainoastaan vähän lohdutusta vielä. Kun kerron maanmiehilleni, kuinka kevyeltä kannalta otatte maan suuren hädän ja kurjuuden, eivät he myös varmasti odota suurta lohdutusta teiltä, jalosyntyinen junkkeri."

"Taaskin juutilaista kohteliaisuutta", vastasi prinssi ylpeästi hymyillen. "Tahdot varmaankin saada minut unohtamaan kuka olen, kurittaakseni sinua hienon kasvatuksen puutteesta. Olet kai oppinut ratsastamaan. Näytä minulle nyt taitoasi. Ratsasta neliä jahtikeihääni kantaman ulkopuolelle — ja ole huomenna takaisin siellä, mistä olet tullutkin. Tietääkseni olette te valmiit täällä. Kun kerran uudelleen tapaamme, saamme nähdä, kuka parhaiten vastaa nimestään." Näin sanoen nyökäytti prinssi hänelle kokolailla lempeästi jäähyväisiksi. Sven Tröst tervehti häntä salaisella suuttumuksella karauttaen nuolennopeudella hänen ohitsensa puiston läpi.

"Kuka on antanut teille tuon juutilaisen härkämullikan johtajaksi?" kysyi prinssi kääntyen laalantilaisen palvelijan puoleen, joka ratsasti lähinnä häntä, sama jonka kanssa Sven Tröstillä oli tapana jutella.

"Oma herttuamme, teidän herra veljenne, ylpeä junkkari", vastasi laalantilainen. "Ja se täytyy meidän myöntää, ett'ei hän olisi voinut antaa meille reippaampaa johtajaa, niin nuori kun hän onkin. Hän ei ole koskaan neuvoton ja pelkää yhtä vähän tapella kuin lausua julki ajatuksensa."

"Sepä vasta on Sven Tröst, jolla on sekä nokka että kynnet", sanoi prinssi pilkallisesti hymyillen. "Mutta lohdutuksella, jota tarvitsette siellä kotona, täytyy olla pää nokkana ja jotain muuta kynsinä kuin lyhyt miekka."

"Meidän oikea toivorikas lohdutuksemme ei ole ilman päätä, herra junkkeri", vastasi laalantilainen "eikä häneltä Jumalan avulla tule puuttumaan myöskään aseita ja avustusta, sillä lähinnä Herraamme ja pyhää Knuutia, on teidän jalo herra veljenne kaikkien tanskalaisten toivo ja lohdutus."

"Knuut Låle, jalosukuinen herra; ja toivon ettei hyvä pyhimyskaimani ota kättänsä pois minusta eikä maastani ja kansastani, koska hän kuitenkin on lähinnä peräsintä Herramme luona."

"Sinäpä olet vahva uskossa, maanmies; siinä olet oikeassa", sanoi prinssi hymyillen samalla pilkallisella tavalla. "Jos kaikki olette sitä uskoa, ei maalla ja valtakunnalla ole mitään hätää. Pyhä Knuut oikealla sivullaan on veljeni kyllä selviytyvä kaljusta kreivistä, kuten häntä kutsutte."

"Ah, jospa se olisi pyhän Knuutin ja Herramme tahto, nuori herra!" huudahti laalantilainen. "Silloin olisi yhdentekevää, vaikka te ette olisikaan samaa mieltä."

"Ei, mutta katsoppas vain!" huudahti prinssi vakavana, katsoen tarkasti Knuut Lålea. "Luuletko ymmärtäväsi, koska tarkoitan totta tai ei? Luuletko, että pidän pilanani pyhää Knuutia? Pidätkö minua kerettiläisenä?"

"Ei, Jumala varjelkoon, nuori herra; mutta tuskinpa uskotte pyhään Knuuttiin yhtä vahvasti kuin minä. Muutoin ette ajattelisi matkustaa keisarin kartanoon sensijaan että tulisitte kanssamme kotiin auttamaan rehellistä veljeänne hallitukseen."

"Mutta mitäs sanot maanmies, jos juuri pyhältä Knuutilta olisin saanut toisen tehtävän, kuin mitä sinä ja nokkaviisas Sven Tröst minulta vaaditte? Voitko tietää, ettei maan suurella suojeluspyhällä ole jotain muuta suunnitelmaa minuun nähden, jota sinä tai ne kaikki muut narrit eivät voi uneksiakaan? Katso minua!" jatkoi prinssi ylpeällä katsannolla. "Etkö voi nähdä pyhän Knuutin sinettiä ja nimimerkkiä otsallani? Ne ovat taivaalliset kirjeet, joita nykyään kirjoitetaan sitä tietä, ymmärrätkö?" Näin sanoen kannusti hän hevostaan ratsastaen edelleen, antautumatta enempää laalantilaisten kanssa keskusteluun.

Aikaisin seuraavana aamuna jätti junkkeri Oton lähetystö Brandenburgin hovin Prentlovissa kulkeakseen lähimmästä satamasta laivalla Saxköpingiin. Laalantilaiset palvelijat kuuntelivat osanotolla Sven Tröstiä, joka nyt antoi suuttumuksensa purkautua. Etenkin prinssi Valdemarin jahtipiiskasta lausuman uhkauksen vuoksi. "Hm, tyranni pistää heissä kuitenkin kaikissa esiin", mutisi hän. "Sellaiset herrat tuovat aina pöyhkeyden mukanaan kuvitellussa sankaripaidassa. Oikea jalosukuinen junkkeri näpäyttää kohta maamummoa nenälle ja tavoittaa aurinkoa ja kuuta kehdossaan."

"Mitä on tapahtunut, maanmies?" kysyi kaniikki. "Eikö linnassa ole osoitettu sinulle tarpeeksi kunnioitusta?"

"En puhu itsestäni, vaan lapsellisesta ja ylpeästä junkkeristamme täällä. Mutta minä olen väärässä; olin narri kun antauduin puheisiin hänen kanssaan. Mitä muuta olisi voinut odottaakaan puusta, joka kantoi meille tämän hedelmän, hänestä tuli Tanskan vapauden ja kunnian häpeäpaalu."

"Eikö prinssi ole vastannut toiveitasi, poikani?" kysyi rovasti Gerlack pilkallisella äänellä. "Se on ikävä hänelle, mutta onni hänen ruhtinaalliselle herra veljelleen. Ehkäpä et nyt tahdo ottaa kättäsi vanhimmalta kuninkaanpojaltamme, vaikka hän uskaltaisikin omata toisen mielipiteen valtioasioissa kuin sinä."

"Olen todella ansainnut ivanne, kunnianarvoisa isä", vastasi Sven Tröst katkeruudella. "Voitte kernaasti pitää sitä naurettavana, että minä kahdenkymmenen vanhana välitän muustakin kuin hevosista ja koirista, ja ennenkuin olen saanut harmaita hiuksia kurjuudessamme, uskallan ajatella ja puhua asioista, joihin maan kunnianarvoisimmat harmaapäät eivät löydä vastausta. Mutta teidän tulee ajatella, että Ebbe Galt Norserista oli isoisäni, ja että hänen rohkea poikansa, ritari Niilo Brattinborgilainen, on enoni. Olen nähnyt voimakkaan mestari Jaakko Ribeläisen ja piispa Sven Arhuusilaisen raudassa ja panssarissa ritareiden joukossa Haldissa, ja olen myös itse kerran ollut Dannevirken luona, missä saatiin otsat verisiksi Tanskan kunnian ja vapauden puolesta."

"Siitä urotyöstä ei sinun pitäisi koskaan puhua, poikani", keskeytti hänet rovasti. "Dannevirken viime urhot eivät seiso palmunoksat käsissään meidän aikakirjoissamme."

"Silloin ovat aikakirjojemme kirjoittajat ammentaneet viisaat tietonsa uuninnurkasta, mutta eivät koskaan itse nähneet asioiden tapahtumaa", vastasi Sven Tröst kiivaasti. "Jos ainoastaan tulos määrää kunnian ja jälkimaailman tuomion, niin on teillä oikein, oppinut herra; mutta jos kunnon mies voi kuolla kunnialla, ei teidän pidä halveksia niitä, jotka viimeksi kaatuivat Dannevirken luona."

"Niiden joukossa et sinä ollut", sanoi rovasti. "Enkä myöskään puhu niistä, jotka kaatuivat, vaan niistä, jotka pötkivät pakoon."

"Minä en, kautta Jumalani, juossut pakoon", vastasi aseenkantaja erittäin katkeroituneena, lyöden vaistomaisesti miekkaansa. "Mutta minä seurasin asemestariani, kun hän määräsi, eikä ollut muuta tekemistä. Saksalaiset pakenivat ja pettivät meidät; ja jos nyt sieltä on luvattu suojelussotajoukko, niin voimme kyllä taas saada häpeää ja pilkkaa osaksemme oman tyhmyytemme ja vieraiden roistojen uskottomuuden takia."

Rovasti vaikeni purren huulensa yhteen. "Elä puhu niin kiivaalla ja ylpeällä äänellä, nuori kansalaiseni", sanoi kaniikki, "eläkä koskaan unohda kenelle puhut. Minun kunnianarvoisa herra veljeni ja præpositus ei ole vastuunalainen siitä mihin hän korkean herransa nimessä on voinut ryhtyä. Eläkä ole kohtuuton urhoollisia saksalaisia ystäviämme kohtaan. Heidän rohkeutensa ja miehuullisuutensa on kuuluisa koko maailmassa; juuri he muinoin voittivat ylpeät roomalaiset legionat, vapauttaen Germanian ja Skandinavian roomalaisesta rautavaltikasta."

"Saksalaisten urhoollisuutta kohtaan tunnen kaikkea kunnioitusta, niin kauan kuin he pysyvät kotonaan. Mutta heidän ostetuilla lahtarijoukoillaan elköön kukaan ajatelko Tanskan pelastusta; se on samaa kuin ostaa häpeää ja onnettomuutta kansan ytimellä ja verellä, etenkin kun senvuoksi täytyy pantata saaria ja maita ja myödä uskollisia alamaisia kuin eläimiä."

"Kuka on pakoittanut ruhtinaitamme hakemaan vierasta apua, jollei itsepäinen ritaristomme, joka tahtoo olla sekä kuninkaan että kansan herrana?" puhkesi rovasti innokkaasti puhumaan. "Jos Haldin ja Björnsholmin ritarit ovat oppineet sellaista puhetta, tyhmänrohkea ihminen, niin pyydä heitä nyt varomaan itseään ja varo myös itse itseäsi! Sillä sen lupaan sinulle, että jokaisen sanan, jonka sinä tästälähtien sanot minulle sillä äänellä, olen saattava tulevan maanherramme kuuluviin, että hän saisi tietää minkälaista ihmistä hän on kunnioittanut luottamuksellaan ja armollaan."

"Ilmoittakaa vain hänelle, ei ainoastaan, mitä tästälähin sanon, vaan joka sana, jonka jo tähän asti olen puhunut", vastasi aseenkantaja ylpeästi. "Olen mielelläni toistava sen hänen läsnäollessaan, ja jos hän sen vuoksi uskaltaa taittaa hiuskarvankaan päästäni, kieltäydyn minä uskollisuudesta ja kuuliaisuudesta ja julistan hänet halpamaiseksi sieluksi, joka ei voi kuulla totuutta."

"Mutta sellainen puhe voi maksaa pääsi majesteetinrikkojana, nuori uskalikko, tiedätkö sen?" kysyi rovasti.

"Ei vielä", vastasi aseenkantaja uhmaavasti. "Sen, joka tuomitsee minua majesteettirikoksesta, täytyy itse olla majesteetti, ja myöskin silloin on laki meitä molempia varten. Teidän junkkerillanne ei ole oikeutta myöten vielä sanaakaan sanottavaa Tanskassa, ja jos hän haluaa ilman lakia ja oikeutta uhata elämääni, olisi hän laiton väkivallantekijä, jota vastaan minulla on aseet puolustaakseni itseäni. Sen voitte myöskin kernaasti kertoa prinssille, jos teitä haluttaa."

"Hiljaa, hiljaa nuori kansalaiseni! Sinä teet itsesi onnettomaksi", kuiskasi kaniikki. "Minä annan sinulle neuvon, elä tule mukanamme Saxköpingiin, sillä sinulle ei käy hyvin."

"Olkaa vain levollinen!" vastasi aseenkantaja puoliääneen. "Luulenpa tuntevani junkkerin paremmin. En ole sanonut muuta, kuin mistä tahdon vastata kuningas Valdemarin lain mukaan tai — jos mieluummin niin halutaan — miekalla ja tapparalla jokaista ritaria ja asemiestä vastaan, joka tahdotaan lähettää vastaani."

Tämän vakavan väittelyn jälkeen ei rovasti puhunut enää sanaakaan Sven Tröstille koko matkalla; mutta saattoi nähdä hänen närkästyneestä katseestaan, että hän aikoi pitää sanansa, eikä salata prinssiltä mitään, joka voisi saattaa rohkean asemiehen epäedulliseen valoon.

YHDEKSÄS LUKU.

Saxköping näytti nyt aivan sotaiselta. Prinssi Otto oleskeli Pyhänhengenveljien suuressa kokoushuoneessa, joka oli mitä komeimmin varustettu hänen hovinpitoaan varten. Tämä pieni rauhallinen kaupunki näytti nyt muuttuneen linnoitukseksi ja koko seutu leiriksi. Jokainen tilanomistaja ja vapaa talonpoika Laalannista, joka ei tahtonut itseään pidettävän petturina ja osallisena kuolleen kuninkaan yölliseen pahoinpitelyyn, oli varustanut itsensä ja väkensä, muodostaakseen henkivartion nuorelle prinssille, joka puolestaan oli uskonut itsensä laalantilaisten uskollisuuden varaan. Prinssin luottamus heihin häpeällisen päällekarkauksenkin jälkeen oli herättänyt yleistä ihastusta saariasukkaiden keskuudessa, ja he kilpailivat suurimmalla innolla vartijoidakseen hänen henkeään ja turvallisuuttaan. Hän oli muutamien päivien perästä nähnyt ympärillään pienen sotajoukon, jonka voima päivittäin kasvoi ja jonka muodostivat pelkät vapaaehtoiset. He olivat itse pitäneet huolen tarpeistansa ja koko varustuksestaan, aseista hevosiin saakka. He olivat vannoneet prinssille uskollisuutta, ja marski sekä prinssi itse harjoittivat heitä joka päivä aseiden käytössä ja kaikenlaisissa sotatempuissa. Saksalaiset varusväet Ålholmissa ja muissa kreivi Juhanan omistamissa herraskartanoissa varustautuivat huolellisesti levottomia saarelaisia vastaan, eivätkä uskaltautuneet vahvojen linnojensa ulkopuolelle.

Iltapäivällä auringon laskiessa nousi Sven Tröst matkaseurueineen maihin Örebyssä ja ratsasti Saxköpingin kaupungin ulkopuolella olevan suuren leirin läpi. Rovasti nyökkäsi voitoniloisen näköisenä nähdessään monien aseiden loistavan ilta-auringon valossa.

"Seuraa neuvoani, maanmieheni", kuiskasi kaniikki Sven Tröstin korvaan, "ja käänny pois tästä. Kiiruhda enosi tai ritari Buggen luo Haldiin. Täällä ei koskaan käy sinulle hyvin, ellet heti lankea maahan ja ajoissa rukoile armoa."

"Tulet katumaan sitä huomenna", sanoi kaniikki hiljaa. "Minä tunnen korkeasti kunnioitettavan esimieheni ja hän saa suuria aikaan armollisen herrasväkemme luona."

"Jollei prinssi ole parempi mies, ja jollei hän itse osaa eroittaa oikeaa väärästä, niin on hyvä, että saadaan tietää se, ennenkuin on myöhäistä. Mitä minulle tahdotaan tehdä? Minä olen vapaa ja oma herrani."

"Sen tulet itse näkemään, nuori itsepäinen mies", kuiskasi kaniikki huolestuneen näköisenä "Olen pahoillani puolestasi, koska olet maanmieheni, ja rehellisen enosi vuoksi, ja senvuoksi, että autoit meitä niin ketterästi sekä maalla että merellä. Mutta sinä lennät, Jumal'auta, kuin hyttynen tulta kohti. — Ah niin, nuoruus ja viisaus eivät seuraa toisiaan."

He tulivat nyt kaupunkiin ja pysähtyivät suuren veljeskunnantalon pihalle, missä hengelliset herrat pian laskettiin salaiseen keskusteluun prinssin kanssa.

Sven Tröst istui illalla juomapöydän ääressä aseenkantajien huoneessa, kertoen kovaäänisesti nuorille sotilaille, mitä hän luuli prinssillä olevan mielessä ja miten tyhmää oli hakea apua vierailta. Samassa astui sisään kamaripalvelija ja käski häntä prinssin nimessä heti seuraamaan itseään.

"Vai niin, onko hänellä neuvosto? Sittenpä tahdon nähdä, mihin se kelpaa", mutisi Sven Tröst seuraten kamaripalvelijaa. Hän ei kuitenkaan astunut ilman salaista levottomuutta kynnyksen yli korkeaan saliin. Täällä hän näki prinssin, ympärillään joukko ritareita ja herroja, joiden joukossa hän tunsi marskin ja ritari Ingvar Hjortin ynnä molemmat hengelliset herrat. Rovasti Gerlackin voitonriemuisa ilme ei ennustanut hyvää. Niin kaniikki kuin vanha marskikin näyttivät huolestuneen osanottavaisesti katsovan nuorta uskalikkoa. Levottomat katseet, jotka he kiinnittivät prinssiin, ilmoittivat, että täällä oli varmaan tapahtunut jotakin, mistä he eivät odottaneet hyviä seurauksia. Prinssin vakalla kasvoilla lepäsi pidätetyn harmin ilme. Aseenkantajan astuessa sisään, kääntyi nuori ruhtinas häntä kohti, tarkastaen häntä tutkivalla katseella, mutta vaikeni muutaman hetken ja sanoi sitten tyynesti ja varmasti: "Olen kutsunut sinut tänne, vapaaehtoinen aseenkantajani, kiittääkseni sinua uskollisten miesteni läsnäollessa osoittamastasi reippaudesta ja innosta, kun muutama viikko sitten pelastit minut elävänä palamasta, ja nyt viimeksi saattaessasi lähetystöäni yhtä vaarallisella kuin tärkeällä matkalla. Pidätän itselleni oikeuden, kerran vielä osoittaa sinulle täyden tunnustukseni. Vastaanota nyt siitä todistukseksi tämä kunniamiekka, jota minä itse olen tähän saakka kantanut! Herran palvelija on kerran antanut sen minulle isänmaan vapauttamiseksi ja oikeutetun kuningashuoneen puolustukseksi." Näin sanoen ojensi hän hämmästyneelle aseenkantajalle oman komean kullatulla kahvalla varustetun miekkansa. Sven Tröst näytti ankarasti liikutetulta ja näytti aikovan puhjeta hehkuviin kiitollisuuden sanoihin. "Mutta", keskeytti hänet prinssi vakavana ja melkein tylysti, "tästä hetkestä saakka täytyy meidän erota. Ennen keskiyötä jätät sinä Saxköpingin ja leirini. Minä en tahdo pitää palveluksessani ketään, en edes parastakaan, joka on epäillyt oikeamielisyyttäni ja hyvää tahtoani ja osoittanut olevansa kiukkuinen ja vihamielinen onnetonta isääni kohtaan."

Sven Tröst seisoi hetkisen aivan kuin ukkosen iskemänä pitäen prinssin kunnialahjaa kädessään, ja hänen miehekkäiden jäähyväissanojensa kaikuessa vielä hänen korvissaan ja sydämessään. Hän oli punastunut ja kalvennut melkein samana hetkenä. Kaikkein ristiriitaisimmat tunteet näyttivät taistelevan hänen sydämessään; miekka putosi hänen kädestään, ja hän teki liikkeen kuin aikoisi hän sysätä sen syrjään jalallaan. Mutta silloin hän näki vanhan marski Vendelbon kyynelsilmin katsovan häntä puoleksi ystävällisellä, puoleksi moittivalla katseella ja hän nosti nopeasti miekan lattialta painaen sen kultaisen kahvan huulilleen ja juoksi sitten ulos ovesta kyyneltulvan virratessa pitkin poskia. Katsomatta oikealle tai vasemmalle kulki hän kuin unissakävijä talliin, missä hän löysi hevosensa jo satuloituna. Sillä oli aivan uusi satula loistavin hopeaheloin. Vanha Arvi Smålantilainen ojensi sen hänelle.

"Sinä täällä", huudahti Sven Tröst tointuen. "Mitä tämä merkitsee?
Missä on oma satulani?"

"Vanha riippuu tuolla naulassa", vastasi Arvi. "Mutta armollinen herrani on käskenyt minun jättää teille tämän ynnä rahakukkaron, joka riippuu tuossa matkarahoineen. Te olette kyllä nuoren ruhtinaamme suuressa armossa ja suosiossa, huomaan minä, ja se ilahduttaa minua."

"Niin, sanoppas muuta, ukkoseni", vastasi Sven Tröst heittäen rahakukkaron, joka riippui satulannupissa, tallin lattialle. "Hänen suosiotansa en ole kosiskellut, mutta se on kuitenkin hämmästyttänyt minua ja tehnyt minut melkein narriksi. Olin vähällä ratsastaa täältä itkien, mukanani prinssin kunniamiekka ja täysi palkka. No niin, tämä miekka on seuraava minua hautaan; mutta palkkaa ja rahoja en ota vastaan." Senjälkeen hän talutti itse hevosensa tallista. — "Hyvästi vanha Arvi", jatkoi hän hieman liikutettuna ja ojensi vanhukselle kätensä asettaessaan jalkansa kannukselle. "Sinun rouvasi on kai mennyt luostariin, koska näen sinut täällä. Mutta, jos tuot mukanasi ainoastaan kuolemaa ja onnettomuutta, näkisin sinut kuitenkin mieluummin kaljun kreivin linnassa kuin prinssi Oton luona."

"Minun rippi-isäni on sanonut sen olleen vanhan höperön mieleni ennakkoluuloa ja taikauskoa", vastasi vanhus, "ja tahdon uskoa häntä. Hyvän Maunu Birgerinpojan kuvan täytyy seurata minua hautaan, katsokaas, ja jollen voi pitää surua ja onnettomuutta loitolla hänen kynnykseltään kuten kyllä voi tapahtua, niin ei siltä vanhanaikainen uskollisuus ja rakkaus ole sammuneet. Mutta mitä te aijotte, nuori herra? Miksi ylenkatsotte jalon herramme armon ja ruhtinaallisen lahjan."

"Kaikki herrasarmo on minulle vastenmielistä", vastasi aseenkantaja. "Hankkikoon prinssi meille maahan vapauden ja rauhan, jos voi. Armoa voi hän itse tarvita; sen voi jokainen vapaa sielu vastaanottaa vain Herraltamme. Mutta minun mitättömästä palveluksestani annettu helisevä maksu ei tule kuormittamaan hevostani. Sinun ei tarvitse sanoa sitä hänelle juuri niillä sanoilla; hän on tarkoittanut hyvää, enkä minä tahdo loukata häntä. Sano, että kiitän häntä nöyrästi, tai mitä vain haluat. Sinä jäät siis hänen luoksensa, — hyvä! Vartioi nyt uskollisesti ja rakkaudella hänen henkeään kuin olisi hän hurskas mestattu kuninkaanpoikasi. Kuka tietää, pääseekö hän vähemmällä? Minulle hän on osoittanut kunnian ajamalla ovesta ulos. En saa nyt uhrata henkeäni ja vertani hänen puolestaan, tai taistella kruunun ja maan kunniaksi hänen hurskaiden, kauniiden silmiensä alla; sen minä olin kuitenkin luvannut pyhälle Neitsyelle sydämessäni. Hyvästi! Jumala olkoon kanssamme." Sven Tröst kannusti nyt hevostaan ratsastaen ulos Veljeskunnantalosta Saxköpingissä, sekä suuntasi kulkunsa kaupungin itäisestä portista Guldborgin salmelle päin.

Missä vain Saxköpingin hovista karkoitettu aseenkantaja kulki, ei hän kuullut puhuttavan muusta kuin prinssi Otosta, ja mitä maan ja kansan luultiin voivan odottaa häneltä ja hänen varustuksistaan Laalannissa. Själlannissa luultiin jo varmuudella tiedettävän prinssin tehneen salaisen liiton lankonsa Brandenburgin markkreivin ja Saksan keisarin kanssa, jolloin hän ilman säätyjen tietoa ja suostumusta, siis kerrassaan laittomasti ja kelvottomasti, olisi luovuttanut kruunun oikeuden Vironmaahan langollensa, osaksi sisaren puuttuvista myötäjäisistä, osaksi avunlupauksesta Saksasta kreivi Gerhardia vastaan. Muutamat luulivat senlisäksi tietävänsä hänen antaneen langolleen salaisen toivon siitä, että Tanskan kruunu kerran, hänen ja veljensä kuoltua voisi siirtyä markkreivillisen huoneen haltuun. Tämä tuntui kuitenkin liian mahdottomalta, eikä kukaan tahtonut uskoa siihen. Jyllannissa arveltiin sitävastoin prinssin olevan neuvotteluissa sekä kreivi Gerhardin että kreivi Juhanan kanssa, joiden molempien kesken hän aikoi jakaa valtakunnan. Missä vain näihin liikkeellä oleviin huhuihin uskottiin katosi toivo, joka oli kohdistunut prinssi Ottoon. Hänen nuoremmalta veljeltään odotettiin vielä vähemmän; hänen kevytmielisyytensä ja välinpitämättömyytensä olivat tunnetut. Tämä lainvastainen liitto oli muka solmittu hänen suostumuksellaan, sanottiin, ja usein kuultiin lausuttavan, että olisi paljon parempi olla ilman kuningasta, kuin valita uusi Kristoffer hänen pojistaan, jotka jo edeltäpäin möivät kruunun oikeudet voittaakseen sen vieraalla asevoimalla.

Mistä nämä huhut salaisesta liitosta olivat peräisin, ei Sven Tröst osannut selittää, vaikka hän itse olikin auttanut niiden leviämistä varomattomasti lausumalla arvelunsa suunnitelmista ja liitoista, joista oli saanut aavistuksen. Itsellään ei hänellä ollut kuitenkaan niin huonoja ajatuksia prinssi Otosta, ja hän ryhtyi nyt usein puolustamaan häntä kovaa ja kohtuutonta panettelua vastaan.

Niitä nuoren prinssin ylevyyden, jalouden ja hyvyyden piirteitä, jotka hän itse oli oppinut näkemään, ei hän voinut unohtaa eikä tuomita väärin, ja kuninkaanpoika, jonka miekkaa hän kantoi, oli yhä hänen nuoruudenunelmiensa sankari, joka toisi onnellisemman tulevaisuuden Tanskalle.

Kahtena viime kuukautena nuori urotöitä janoova aseenkantaja oli joutunut aivan kuin tapausten pyörteistä poistemmatuksi ja siirretyksi elämään ja maailmaan, joka osaksi oli ollut hänelle vieras. Tästä osanotosta julkiseen elämään ja maailman suuriin tapahtumiin, joista hän lapsuudessaan oli uneksinut enonsa kotona, kun puhe oli johtunut Tanskan kronikkoihin ja muinaisajan suuriin urotöihin, tästä yksityisen ihmisen elämän virran vuotamisesta suureen kansanelämän valtamereen, — tästä hiljaisen, rajoitetun toveripiirin laajentumisesta kansan yhdistyneiden tai vastakkaisten voimien temmellyspaikaksi, — oli hän kaksi vuotta sitten saanut elävän kuvan ottaessaan osaa sotaretkeen ja taisteluun, joka huolimatta onnettomasta lopustaan, oli hänen elämänsä suurin ja huomattavin tapaus. Mutta hän oli nyt nähnyt kansan hädän ja tarpeen, hän oli seisonut kurjan kuninkaan kuolinvuoteen ja haudan ääressä, ja hän oli saanut käsityksen elämän vakavuudesta, joka hänen yksinäisellä matkallaan yhä enemmän ja enemmän valtasi hänen mielensä, saattaen hänet arvostelemaan ja muistelemaan omaa elämäänsä ja oloansa.

"Lörpöttelijä, hourupää"! huudahti hän muutamia kertoja ääneensä. "Oikein!" — Nämä Stig Antinpojan sanat hänen kaksimielisessä, salaperäisessä kirjeessään kaikuivat alituisesti hänen korvissaan, ei kuitenkaan Stig Antinpojan, vaan ketunmetsästäjän sorahtelevalla ja pilkallisella äänellä. Hänessä oli syntynyt sanomaton viha tätä ihmistä kohtaan, jota yleensä pidettiin Saxköpingin salaliiton päämiehenä, ja veri nousi Sven Tröstille päähän, kuin nuorelle härälle, joka kerta kun se näkee punaisen mekon. "Hän on oikeassa, hänet täytyy hirttää", jatkoi hän. "Lörpöttelijä, hourupäinen minä olen, sietämätön narri, jota ei kukaan voi kärsiä. Tuomitsen ja puhun kaikkea, vaikken vielä ymmärrä mitään. Toisenlaiseksi täytyy muuttua tämän maan, se on totinen tosi, mutta itse täytyy meidän muuttua ja minun myöskin. Mitä auttaa, että kartanoissamme huudamme itsemme käheiksi kuninkaita ja ruhtinaita vastaan, kun itse olemme raukkoja. Mitä auttaisi vaikka prinssit olisivat enkeleitä, kun jokainen käsi ja sormi maassa tahtoo olla oma herransa ja päänsä?"

Tuollaisten mielenpurkausten kestäessä hän ratsasti hitaasti eräänä kauniina syyskuunpäivänä Limvuonon lähellä olevan nummen yli, lähestyen Stig Antinpojan lujaa linnaa Björnholmia. Siellä hän oli viettänyt seitsemän nuoruutensa surutonta vuotta ja sinne veti häntä nyt sydämensä voimakkaasti takaisin. Hän ei enempää tahtonut palvella Stig Antinpoikaa — se oli päätetty; mutta hän tahtoi kuitenkin sanoa sen hänelle itse ja tahtoi ehkä tavata kerran vielä hänen kauniin keskenkasvuisen tyttärensä. Että käynti enemmän koski tytärtä kuin isää, joka sillävälin oli otettu kotiin luostarikoulusta, sen tunsi hän salaisesti mielessään; sillä hän otti usein matkalla hatun päästään katsoakseen revittyä tunturikyyhkyä, joka oli taitamattomasti kokoonparsittu, näyttäen hänestä huonolta enteeltä. Mitä lähemmäksi hän tuli Björnholmia, sitä hitaammin hän ratsasti ja sitä vakavammaksi tulivat hänen ajatuksensa. Hänestä tuntui, kuin olisi jalon prinssi Oton miekka, joka kalisi hänen sivullaan, soimannut häntä siitä, että hän palasi takaisin kavaltajan, kreivi Gerhardin marskin ja ystävän luo, ikäänkuin tuomaan terveisiä ja vastauksen murhapolttajina, joille hän oli vienyt salaisen kirjeen. Kun hän istui näissä ajatuksissa ja taas oli ottanut hatun käteensä, antaakseen tunturikyyhkyjen ja rakkaiden lapsuusmuistojen hajoittaa epäilyksensä, näki hän kahden ratsumiehen tulevan vastaansa tietä myöten Björnholmista. Aurinko laski tulipunaisena heidän takanaan ruskean nummen ja Limvuonon taakse. Heidän kasvonsa olivat varjossa, mutta toinen näytti olevan pitkä mies, yllään ruskeanpunainen nuttu. "Ketunmetsästäjä", huudahti Sven Tröst varjostaen kädellään auringonloistetta vastaan. "Aivan oikein! se pitkä roisto! ja hän tulee Björnholmista! Hän on nyt siellä saanut palkan ja kiitoksen konnantyöstään." Hetkeäkään epäilemättä paljasti hän ensikerran tositeolla prinssin miekan, iloiten saadessaan vihkiä sen tuon roiston verellä, jota se näytti janoavan. "Vetäkää miekkanne tupesta Henneke Bryde!" huusi hän kovalla äänellä. "Puolusta henkeäsi kurja murhapolttaja! Prinssi Oton miekka tahtoo juoda nyt kurjaa sydänvertasi."

"Ohoh, Stig Antinpojan kirjeenkantaja!" huudahti pitkä punatakki nauraen herjaavasti ja paljasti välinpitämättömästi miekkansa asettuen puolustusasentoon. "Oletko kääntänyt takkisi uuden hovituulen mukaan, lörpöttelijä, ja saanut junkkerin miekan ylvästelläksesi. Seis narri, ja seuraa meitä takaisin Björnholmiin. Voit todistaa, että olet tuonut meille kirjeen ja sanoman kaupoistamme kreivin kanssa; nyt he jättävät meidät, nuo suuret roistot, ja lähettävät hakemaan hornasta kiitosta ja palkintoa. Jos tahdot olla todistajamme, niin tahdomme jakaa kanssasi palkinnon ja kunnian." Pitkä ketunmetsästäjä ei saanut aikaa enempiin ehdotuksiin. Prinssin kultainen miekka reippaan aseenkantajan kädessä suhisi jo hänen korvissaan antaen hänelle iskun kasvoihin. "Kuolema ja helvetti", huusi hän hypähtäen satulassaan. "Paholaisen vehkeitä, Jonni, noiduttu ase. Pistä hänet kuoliaaksi, pelkuri Jonni! Onko tämä toveruutta." Hänen onnistui iskeä Sven Tröstiin haava, mutta sai itse vaarallisemman ja putosi satulastaan. Mutta melkein samassa silmänräpäyksessä tunsi Sven Tröst petollisesti hyökättävän päällensä takaapäin ja hän tunsi tuskallisen piston selässään. "Kurja roisto, miekkailetko kuten salamurhaaja?" huusi hän kääntyen toista metsästyspukuista herraa kohti. Mutta hänen silmissään musteni ja hän kaatui tajuttomana satulastaan korkeaan kanervikkoon, lyöden päänsä mukulakiveen.

Kun Sven Tröst taasen aukaisi silmänsä, ei hän enää maannut kanervakankaalla, vaan suuressa sängyssä, missä hän ei voinut liikahtaakaan tiukkien siteidensä vuoksi. Hän tunsi päänsä raskaaksi kuin kivi, ja kaikki tuntui pyörivän hänen silmissään. Paikka tuntui hänestä tutulta. Hän oli Björnholmissa. Mahtava linnanherra Stig Antinpoika itse seisoi keskellä holvattua huonetta, jakaen käskyjään väelleen. Vastapäätä aseenkantajan vuodetta oli toinen, missä makasi sairas surkeasti valittaen; äänestä ja hurjista kirouksista luuli Sven Tröst voivansa tuntea vihatun vastustajansa, ketunmetsästäjän. Korkea linnanherra kääntyi viekas hymy soikeilla kasvoillaan Sven Tröstin vuodetta kohti, astumatta kuitenkaan askeltakaan häntä lähemmäksi. "Luulenpa, ettet kuole tällä kertaa mieletön", sanoi hän. "Rikkaruoho ei menehdy niin helposti; mutta hänelle tuolla olet sinä antanut kuolinhaavan ja se oli oikein. Hän oli roisto ja tyhmä koira, sitäpaitsi hän teki konnantyön. Viimeisessä olit hänen kaltaisensa." Sen jälkeen poistui hän sairashuoneesta, mistä hän heti oli ajanut pois osanottavan talonväen. Ainoastaan lääketaitoinen pappi, joka oli linnan kotikappalainen, jäi jälelle. Hän kulki hiipivillä kissanaskelilla vuoteelta toiselle kehoittaen sairaita kääntymykseen ja lahjoituksiin kirkolle, ennenkuin armon aika oli kulunut.

Kun Sven Tröst avasi silmänsä, luuli hän huomanneensa läsnäolevien joukossa hienon naisellisen olennon, jonka hän oli nähnyt ainoastaan selkäpuolelta, ja hän toivoi sydämessään, että se olisi ollut kaunis Agneta neito, joka kaksi vuotta sitten oli lähetetty hänen tähtensä luostarikouluun. Kauan makasi hän puolinukuksissa mutisten epäselviä sanoja luullusta näöstään, samalla kuin kaikki hänen muistonsa ja toiveensa varjokuvien tavoin kulkivat hänen sisäisen silmänsä ohi. Näitä hänen haaveitaan keskeyttivät haavoitetun metsästäjän kiroukset ja uhkaukset ja alituisesti toistetut sanat: "Palkkani! antakaa minun palkkani!"

"Tulkaa tajuihinne, Herra Henneke! Katukaa kehnouttanne ja rikostanne!" sanoi hengellinen. "Elkää koskaan pyytäkö palkkaa ja kiitosta pahanteoistanne tässä tai tulevassa elämässä! Kuulittehan, ettei se koskaan ole ollut hurskaan herrani tarkoitus. Mutta teidän elämänne on pian lopussa, herra Henneke. Ette elä enää tätä yötä. Ehkä voisin vielä pelastaa teidän sielunne —"

"Sinä et pelasta kenenkään sielua, munkki. Olet kirjoittanut itsesi valheen esimiehen valtaan", huusi ketunmetsästäjä. "Tunnen korpinkyntesi yhtähyvin kuin kavalien herrojesi tarkoituksen. Palkkani, palkkani, te saatanat! tai" — hän vaikeni uhaten ja hampaitaan kiristäen.

"Nuori mies, elkää piitatko siitä hurjasta, paatuneesta syntisestä!" sanoi pappi välinpitämättömällä äänellä Sven Tröstille. "Hänen hengenvetonsa ovat lasketut, ja hän puhuu kuin riivattu hullu, jolla vielä on käytettävänä kokonainen elämä epäkristilliseen kostoon ja pahoihin töihin."

Stig Antinpojan viekkaan kotikappalaisen ja kirjurin näkeminen oli Sven Tröstille yhtä vastenmielistä kuin haavoittuneen murhapolttajan läsnäolo, ja hän makasi koko yön tuskallisimmassa tilassa, voimatta sulkea silmiään. Sillä hän ei kuullut muuta kuin metsästäjän raivoisasti huutavan palkkaansa ja munkin kylmät kehoitukset parannukseen. Ennen aamunkoittoa vallitsi hiljaisuus sairashuoneessa. Lamppu paloi himmeästi hänen edessään pöydällä rukouskirjan ja muutamien sidetarpeiden välillä. Puolikuollut ketunmetsästäjä näytti olevan väsynyt ja lähellä kuolemaa. Sven Tröst makasi hiljaa silmät auki ja liikkumatta, pitäen tarkasti silmällä kaikkea. Nyt hän näki kauhukseen verisen miehen nousevan puoleksi ylös sängyssään ja ojentavan pitkän käsivartensa lamppua kohti. "Uutta valoa, pelkuri Jonni! Nyt nukkuvat kuningas ja prinssi, nyt ajamme ketun ulos savulla. Nahasta saamme linnoja sekä linnoituksia — nyt sytytän oljet ja lastut." Sen jälkeen hän ojensi lampun suuriin sängynuutimiin, jotka silmänräpäyksessä leimahtivat korkeaan liekkiin. Raivoisasti huutaen syöksyi hän itse palavasta vuoteestaan pudoten kuolleena lattialle, tulen levitessä koko huoneeseen. Sven Tröst ei voinut liikahtaakaan paikaltaan; mutta hän kokosi kaikki voimansa läpitunkevaan huutoon, että tuli oli irti. Pappi heräsi, juosten pelästyneenä ulos sairashuoneesta. Sven Tröst näki ainoastaan savua ja liekkejä ympärillään, turhaan ponnistellen noustakseen ylös. "Palkkani, palkkani!" kuuli hän vielä metsästäjän korahtelevalla äänellä huutavan vieressään ja kaatui itse puolitukehtuneena vuoteelleen. Pian hän tunsi kahden voimakkaan käden tarttuvan itseensä ja hänet kannettiin ulos raittiiseen ilmaan missä tunsi kahden pienen ja lämpöisen käden koskettavan päätänsä. Kun hän taas oli lepäävässä asennossa luuli hän tajuttomassa tilassaan tuntevansa hurmaavan kosketuksen otsassaan, aivan kuin näkymättömän enkelin hengityksen. Tämän havainnon jälkeen katosivat kaikki levottomat ajatukset ja kauhunkuvat hänen sielustaan.

"Agneta!" kuiskasi hän, "pikku rakas suojelusenkeli! Oletko vienyt minut paratiisin ihanuuteen?" Hän ei voinut heikkoudessaan avata silmiään, ja tajunta sekä ymmärrys näyttivät olevan kokonaan poissa. Mutta hän uneksi koko ajan paratiisin autuuksista, sillävälin kun tulet sammutettiin linnassa. Aamun koittaessa haudattiin Henneke Bryden palanut ruumis Björnholmin linnankappelin hautausmaahan, ilman kellonsoittoa ja hautajais-menoja.

KYMMENES LUKU.

Sven Tröstin mielenhäiriö kesti kauan; luultiin sen aiheutuneen hänen päähänsä saamastaan kolauksesta. Haavoittuneen aseenkantajan uni onnellisuudesta, jota hän kuvitteli mielessään salaisimpien toiveidensa mukaisesti, muodostui hänelle nyt kokonaiseksi maailmaksi, missä Agneta neidon kuva sekaantui tuhansiin ihmeellisiin seikkailuihin ja mitä rohkeimpiin jalon ja sankaritöistä rikkaan elämän suunnitelmiin isänmaan pelastukseksi ja kunniaksi. Tätä unitilaa jatkui hyvin kauan, sillävälin kun koko todellinen maailma tuskineen ja suruineen oli kadonnut hänen uinuvalta sieluelämältään.

Kun hän ensikertaa täysissä tajuissaan astui ulos kuumasta sairashuoneesta hengittäen raitista ilmaa, oli hän uneksinut kokonaisen talven ja kesän. Oli taas syksy, ja lehdet olivat kellastuneet harvoissa lehtipuissa Björnholmin lehdossa, aivan samoin kuin silloin kun hän viimeksi katseli Limvuonoa ja vanhaa linnaa kohti. Mutta se oli nyt autio ja tyhjä. Mahtava linnanherra oli poissa Ainoastaan linnanvouti muutamien miesten kanssa oli jälellä linnaa vartijoimassa, ynnä linnankappalainen parin vanhan palkollisen kera. Pitkän unensa kestäessä oli Sven Tröst kuitenkin muutamia kertoja luullut kuulevansa Stig Antinpojan äänen, mutta vielä useimmin luullut saaneensa salaisia käyntejä suojelusenkeliltään, joka hellästi hengitti hänen otsalleen. Silloin tällöin hän oli luullut kuulevansa ihania säveliä, osaksi tutuista lapsuutensa aikuisista kansanlauluista ja aina Agnetan kiehtovan äänen laulamina. Agneta oli nyt ensimäinen, jota hän kysyi, mutta sanottiin hänen olevan vielä luostarikoulussa. Hän kysyi prinssi Ottoa ja mihin tämä oli ryhtynyt maan pelastamiseksi. Vastattiin olkapäiden kohotuksella ja pyydettiin, ettei hän välittäisi siitä; kaikki oli entisellään ja odotettiin yhtä vähän pelastusta prinssi Otolta kuin keltä muultakaan. Nyt vasta hän sai tietää kuinka kauan hän oli ollut sairaana, ja kuulemansa mukaan tuntui hänestä kuin koko Tanskanmaa olisi maannut hänen kerallaan haavoittuneena ja kuolonhorroksissa. Pian hän kuitenkin tunsi itsensä täysin parantuneeksi. Terveyden puna palasi hänen poskilleen ja selvyys hänen ajatuksiinsa ja mielikuviinsa; hän saattoi pyöritellä hevostaan reippaasti ja vilkkaasti kuin ennenkin. Siksipä olikin hän nyt innokas jättämään aution Björnholmin etsiäkseen sukulaisia ja ystäviä, jotka eivät vielä olisi menettäneet vapauden toivoa ja isänmaan vapautuksen suunnitelmia.

Juuri kun hän, aikaisin eräänä aamuna näissä aikeissa, seisoi tallissa yllään matkapuku, ja oli jo satuloinut ja sitonut tavaransa hevosen selkään, astui pitkä Stig Antinpoika kypärissä ja haarniskassa tallin ovelle. Mahtava linnanherra oli palannut kotiin yöllä ja aikoi samana aamuna taas jättää linnan. "Mihinkä niin aikaisin, Sven Tröst?" sanoi hän ankaralla äänellä, näyttäen pitkät kapeat kasvonpa kypärin alta. "Oletko nyt jälleen saanut ymmärryksen ja voimasi tehdäksesi uudelleen hullutuksia?"

"Ah, oletteko vihdoinkin täällä, herra!" huudahti aseenkantaja kiiruhtaen häntä kohti, mutta väistyi hänen ankaraa katsettaan. "Te olette vihainen minulle, mutta taidattepa vihastua yhä enemmän, kun sanon teille, mitä kauan olen ollut estetty lausumalta."

"Olen teille suuressa kiitollisuuden velassa, ankara herra Stig, minua kohtaan osoittamastanne huolenpidosta", jatkoi Sven Tröst, "ynnä kaikesta mitä olette opettanut minulle jalossa asetaidossa ja kaikissa ritarillisissa kyvyissä. Mutta kun minä jouduin onnettomuuteen tuolla puiston luona, olin matkalla Björnholmiin ainoastaan kiittääkseni teitä kaikesta hyvästä ja antaakseni teidän tietää, etten kauempaa tahdo palvella teitä aseenkantajananne."

"Mitä, poika!" huudahti linnanherra jäykästi, polkien jalkaansa. "Mutta se on totta", jatkoi hän lempeämmin, "poika sinä et enää ole. Voin lyödä sinut ritariksi minä hetkenä tahansa, mutta sen täytyy sinun ansaita muulla kuin haaveilla ja isänmaallisilla tuhmuuksilla. Mitä haaveita nämä nyt taas ovat? Miksi et tahdo palvella minua enempää? Onko enosi tehnyt sinut hulluksi. Tai unikuningas junkkeri? Juuri nyt kun tarvitsen sinua, tahdot sinä pettää minut, mieletön!"

"Oletteko te vielä kreivi Gerhardin marski", vastasi Sven Tröst, "ja sanokaa mitä tahansa herra, Rendsborgin kreivi on ja pysyy tyrannina ja verivihollisena. Niin kauan kuin sydämessäni on pisarakaan tanskalaista verta, en kavalla isänmaatani, vaikka siten voisinkin tulla yhtä mahtavaksi kuin te itse."

"Tyhmää puhetta, mies. Mitä sinä ymmärrät maan ja valtakunnan menestyksestä. Jätä se minun asiakseni. Minua voit seurata varmasti; olen aina tietänyt mitä teen."

"Minä tiedän nyt myös, mitä olen tekevä tästä lähtien, ankara herra marski. Minä en tahdo enää sokeasti totella ketään herraa, olkoon hän vaikka keisari. Viimeistä asiaa, jonka ratsastin teidän palveluksessanne kadun koko elämän ikäni. Se ei ollut jaloa eikä ritarillista, sen olette itse tunnustanut kieltämällä sen ja käskemällä kavaltajat hakemaan hornasta palkintonsa."

"Kuolema ja onnettomuus! se tehtiin kreivin toimesta. Siinä asiassa minä olin ainoastaan hänen marskinsa. Mitä koskee se minua ihmisenä ja vapaana miehenä?"

"Tahdon sanoa teille suoraan mihin aijon ryhtyä herra", vastasi Sven Tröst. "Minä liityn nyt rehelliseen enooni tai ritari Buggeen Haldista, taikka jokaiseen, joka osaa ja tahtoo tehdä jotakin vapauttaakseen maan saksalaisista."

"Mene sisään ja pane maata Sven Tröst, sinä olet järjiltäsi. Mitä sinä uneksit, mieletön? Luuletko, että minä olisin hyljännyt kurjan Kristofferin ja hänen poikansa, jos olisi ollut odotettavissa jotakin toivoa maan pelastukseksi heidän puoleltaan?"

"Luulen kyllä teidän tarkoittavan maan ja kansan parasta, ankara herra; mutta kuitenkaan en voi olla teidän mieltänne asiassa, joka koskee saksalaista hallitusta. Jos uudelleen puhkeaa riita Rendsborgilaisen kanssa, on käteni taas häntä vastassa, vaikkei kävisikään paremmin kuin viimeksi, jolloin oma reipas käsivartenne oli häntä vastassa. Tapahtukoon Herran tahto, kunhan minun vain ei tarvitse elää sitä onnettomuuden päivää, että saan nähdä vanhan herrani ja asemestarini antavan reippaan käsivartensa ja viisaan päänsä valtakunnan vihollisen palvelukseen."

"Marssi heti paikalla tiehesi, tyhmeliini, eläkä koskaan enää tule silmieni eteen!" huudahti roteva ritari ankarasti kiivastuen. "Minulla oli paremmat ajatukset viisaudestasi, Sven Tröst. Olet tarpeeksi kauan ollut hullu haavojen ja kuhmujen vuoksi; siihen kyllä on ollut neuvoja, sen on aika ja laastarit voineet parantaa. Mutta nyt huomaan sinun olevan tyhmän narrin kuten enosi tyhjänpuhuja Haldissa, joka uhmaa Jumalan rangaistuksella ja luulee voivansa tehdä ihmeitä. Jos tahdotte vapauttaa maan saksalaisista, kuten kerskaatte, niin toivon ne ensin paholaisen huomaan, jotka nyt junkkeri Oton kanssa ja hänen yksinkertaisten laalantilaistensa kanssa ovat saattaneet kreivin haarniskaani syöksemällä koko maan onnettomuuteen."

"Mitä minä kuulen!" huudahti Sven Tröst hämmästyneenä. "Onko jalo prinssi Otto tullut tänne sotajoukon kanssa?"

"Pyh, poikien kujeita!" mutisi ritari. "Jos kreivi tahtoo tehdä heille sen kunnian, että marssii heitä vastaan, puhalletaan se sotajoukko pois kuin akanat ja silput. Mutta se on kirvelevä teitä kaikkia. Mieti vielä asiaa, Sven Tröst. Jos seuraat omaa uhmailevaa mieltäsi, on kaikki onnesi tässä maailmassa mennyttä. Olin odottanut sinusta jotakin, mutta nyt olet varmalla tiellä hirsipuuhun."

"Jumalan nimessä, ankara herra, omantuntoni aijon kuitenkin vapauttaa.
Vielä kerran sydämelliset kiitokset kaikesta hyvästä, ritari Stig.
Sanokaa myös jalolle tyttärellenne, että minä en koskaan elämässäni voi
unohtaa —"

"Pois se! Unohda mielelläsi uskollisuutesi ja kiitollisuutesi minua kohtaan, mutta unohda ennenkaikkea kaikki rakastuneet lastenhaaveet, eläkä koskaan kuvittele mielessäsi Agnetan ajattelevan sinua tai kysyvän petollista Sven Tröstiä, kun sinä riiput korpinruokana Rendsborgin hirsipuussa." Näin sanoen kääntyi ritari, poistuen kiivain askelin linnaa kohti. Aseenkantaja katseli surullisena hänen jälkeensä, taluttaessaan hevostaan tallista. Hän katseli vielä kerran vanhaa rakasta Björnholmia tarkkaan, ikäänkuin hän olisi sanonut hyvästit sille ikipäiviksi, jonka jälkeen hän hitaasti ratsasti portista ja puiston läpi. Hänestä tuntui kuin jokainen pensas ja puu olisi vaatinut häneltä surulliset jäähyväiset. Vihdoinkin vapautti hän itsensä näistä surumielisistä mietteistä ratsastaen reippaasti puiston uloskäytävää kohti, tullakseen Viborgiin vievälle tielle. Mutta samassa suhahti nuoli aivan hänen korvansa ohi; hän näki joukon kuljeskelevia mustalaisia leiriytyneinä erääseen kuoppaan, mistä pitkä tummaihoinen mies hyppäsi ylös teräsjousi olkapäillään ja kiiltävä metsästyspuukko kädessään. Sven Tröst tarttui miekkaansa, ratsasti esiin auringonpaisteeseen viidakon ulkopuolella, mutta antoi hämmästyneenä miekkansa vaipua, huutaen: "Volle! Musta Sven, tahdotko murhata minut?"

Hurja, musta ihminen heittäytyi polvilleen hevosen eteen, kädet ristissä rinnallaan ja näytti olevan valmis sekä itkemään että nauramaan. "Gondulin hengille olkoon kiitos, että ammuin kuin raukka, rakas nuori herra", sanoi hän liikutettuna. "Tahdotteko hakata korvani minulta tämän kepposen vuoksi; kiiruhtakaa sitten, mutta leppykää toki taas! Minä luulin teitä tuoksi ketunroikaleeksi. Tahdoin antaa hänelle pienen kiitoksen viimeisestä itseltäni ja teidän rehelliseltä herra enoltanne."

"Raivoatko sinä, Volle? — Nouse ylös ihminen! Olisitko tahtonut murhata Stig Antinpojan ja enoni käskystä? Koska on Niilo Brattinborgilainen lähettänyt salamurhaajia vihollisiaan vastaan?"

"Se oli ainoastaan oma hyvä mielijohteeni, nuori herra", vastasi musta mies nousten ylös. "Minut lähetettiin tänne kaikessa hiljaisuudessa tiedustelemaan teitä. Sanottiin teidän makaavan sairaana täällä ja että olitte menettänyt järkenne ja tajunne, mutta että ritari Stig oli Rendsborgissa. Silloin tapasin nämä vanhat hyvät ystävät ja sain tietää, että vanhaa kettua odotettiin tänä kauniina aamuhetkenä ja sitten —"

"Silloin meni piru sinuun tänä kauniina aamuhetkenä, Volle, puuhevosen ja koiranruoskan vuoksi Björnholmissa. Olkoon jo tarpeeksi tästä kurjasta kostonlaukauksesta. Mutta jos taitat hiuskarvankaan vanhan herrani päästä, niin maksaa se kaulasi, sen minä lupaan. Jos sinulla on hevonen niin seuraa minua."

"Heti, nuori herra. Kaulaani te ette muuten omista, vain korvani annoin teidän valtaanne. Nyt jäähyväiset vanhalle seuralleni ja sitten olen valmis." Sen sanottuaan kiiruhti musta mies hyppäyksellä mustalaisjoukon luo, ja Sven Tröst ratsasti kappaleen matkaa edelle maantietä myöten.

Niin kutsuttu "Musta Sven" oli yleisesti tunnettu Jyllannissa taitavaksi salametsästäjäksi ja seikkailevaksi uskalikoksi. Hän kuului alkujaan kuljeskeleviin mustalaisiin, joiden kanssa hän ei kuitenkaan ollut kestävässä toveruudessa, ollen usein herraskartanojen palveluksessa metsästäjänä. Kahtena viime vuonna oli hänellä ollut sellainen toimi Sven Tröstin enon luona Brattinborgissa lähellä Viborgia, missä hän oli kunnostautunut uskollisuudella. Björnholmissa hän oli kolme vuotta sitten istunut vangittuna salametsästyksestä, mutta Sven Tröstin välityksellä hän oli päässyt vapaaksi ankarasta rangaistuksesta ja julmasta kohtelusta. Nyt hän tuli ratsastaen satulatta pienellä hevosella, jonka hän näytti varastaneen laitumelta.

"Kuinka eno jaksaa?" kysyi Sven Tröst. "Hän on kai marssinut prinssin avuksi?"

"Hän kyllä sen jättää tekemättä, nuori herra. Isäntä on saanut sappitaudin käräjäjutun takia tuon kavalan koiran kanssa, jolle minä tahdoin kostaa tänään hänen puolestaan."

"Mitä, sairasko suuttumuksesta vanhan oikeusriidan vuoksi? Hänen pitäisi silloin mieluummin antaa harminsa purkautua ja antaa hyvän miekkansa olla tuomarina."

"Sitä sanon minäkin, nuori herra; siinä olisi ollut järkeä. Mutta sellaisissa asioissa on isäntämme, meidän kesken sanoen, narri. Mieluummin hän olisi menettänyt tiluksensa kuin voittanut jalankaan verran maata väkivallalla ja vääryydellä, sanoo hän. Eikö sellainen ole tyhmää puhetta? Tietäähän hän kuitenkin, yhtähyvin kuin me, että ei enää ole muuta oikeutta maassa, kuin minkä jokainen kunnon mies voi ottaa kädellään ja miekallaan. Se on aivan hullu, joka meidän aikoinamme tahtoo jättää asiansa vihamiehensä käsiin, mutta sen teki isäntä kuvitellen vielä olevansa viisas ja luulotellen kreivin häpeävän tuomita hyvän ystävänsä hyväksi. Kaikkia vielä! Kalju verikoirahan olisi myöskin ollut hullu, jos hän olisi tuominnut toisin ja vastustanut mahtavaa ystäväänsä marskia."

"Niin, sinä juuri olet oikea mies tietämään, mikä on oikein, Volle! Vai niin, että Stig Antinpoika on pitänyt koko tilan?"

"No entä sitten? Senhän olisi kuka hyvänsä, lukuunottamatta herkkäuskoista enoanne, voinut vannoa edeltäpäin. Minä ratsastin hänen kanssaan Viborgin käräjille, kun kaljun kreivin piti tuomita heidän välillään. En koskaan unohda sitä päivää, nuori herrani. En minä ole pelkuri, sen te kyllä tiedätte; mutta kun pöyhkeä kreivi oli sanonut mikä oikeus oli, ja Stig Antinpoika piti tilan nyökäyttäen sikamaisen kavalasti, silloin kääntyi katseeni isäntääni, ja Gondulin henget piesköön minua! Hän oli niin kalpea kasvoiltaan kuin Viborgin kirkonseinä ja katsoi kreiviin sellaisilla silmillä, kuin isoäitini kertoi Sulla Kullan katsoneen Norjan noitiin, silloin kun ne muuttuivat kiviksi."

"Lörpötystä, mieletön Volle, sen teki pyhä Olavi, mutta ei koskaan taikauskoinen noita, josta puhut", keskeytti hänet Sven Tröst. "No mitä sanoi sitten eno kreiville?"

"Ei yhtä sanaa, nuori herra. Hän nousi hevosen selkään synkkänä kuin maa ja ratsasti käräjiltä. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin uskalsin avata suuni. Mutta kun vihdoinkin sain tietää mitä hän mietti, mitäpä luulette sen olleen? Kauniista tiluksesta, jonka he olivat häneltä ottaneet, ei hän virkkanut sanaakaan, eikä edes, että aikoisi lyödä Stig Antinpoikaa otsaan. Ei: Tanska, onneton Tanska, oli kaikki, mitä hän sanoi. Eikö se ollut tyhmää puhetta? Mitä koski se Tanskaa, että ne roistot olivat vetäneet isäntää nenästä?"

"Etkö voi ymmärtää sitä, Volle? Siksi pidän minä enosta. Tiluksia on hänellä vielä kylliksi, ja mitä välittää hän palasesta maata? Mutta, että maassa ei enää ole oikeutta, se on suurempi onnettomuus; se voi kyllä saattaa rehellisen miehen päähän harmaita hiuksia."

"Niin, se on paha kyllä", vastasi Musta Sven. "Mutta ei olisi ollut niin väliä oikeudesta, kunhan ne vain eivät olisi vieneet tilusta. Mutta mikä minusta tuntui kaikkein kummallisimmalta oli, että hän sanoi mieluummin ratsastavansa kerjäläisenä käräjiltä, kunhan kukaan rehellinen mies vain ei luulisi; että hän nyt olisi kreivin verivihollinen ainoastaan oman asiansa vuoksi. Eikö sekin ollut aivan hullua puhetta, nuori herra? Kun minä vihaan jotakin roistoa, niin onhan luonnollista, että vihaan häntä itseni vuoksi ja siksi että hän on käyttäytynyt huonosti minua kohtaan. Kukapa tahtoisi vihata vihollistaan toisten vuoksi? Mutta sellaisia ovat isännän kummalliset haaveet, ja minä luulen hänen suuttuneen siitä niin, että on saanut itseensä sappitaudin."

"Se on rehellisen enoni tapaista!" huudahti Sven Tröst iloisena, "mutta sano minulle, missä on prinssi Otto ja mitä hän aikoo?"

"Niin, sitä ei kukaan tiedä niin varmasti. Sanotaan hänen tulleen tänne puolen, ja kaikki kansa on liikkeessä, mutta juostaan edestakaisin, eikä ole järjestystä asioissa. Luullaan hänen aikovan marssia Viborgiin antaakseen valita itsensä hallitsijaksi. Mutta jos hän on viisas, odottaa hän vielä. Näettekö kuinka paljon kansaa vaeltaa Viborgin tietä?"

"Kiiruhtakaamme heidän jälkeensä ja saattakaamme järjestykseen asiat", sanoi Sven Tröst, ja he ratsastivat nyt reippaasti suuren talonpoikaisjoukon jälestä, joka jalan ja hevosin, asein ja ilman, vaelsi yhdessä kaikista kylistä Viborgiin, kovaäänisesti jutellen ja iloisesti mainiten prinssi Ottoa, josta nyt tulisi kuningas ja joka vapauttaisi maan saksalaisista.

YHDESTOISTA LUKU.

Prinssi Otto lähestyi todellakin Viborgia Pohjois-Jyllannin itärannikolta, pienen sotajoukon etupäässä, jonka pääasiassa muodostivat laalantilaiset ja saksalaiset palkkajoukot. Hän odotti syystäkin, että huhu hänen tulostansa pian saattaisi uskolliset juutilaiset liikkeelle, ja että muutamien päivien kuluttua oli kokoonnuttu hänen lippujensa alle. Joukko juutilaisia oli myöskin, innon, ja hartauden elähdyttäminä, jo liittynyt häneen. Ilo hänen tulostaan ja sotaisista puuhistaan oli sitä suurempi kun jo kaksi kuukautta oli tiedetty, että kreivi Juhana lempeän välityksellä oli tehty sopimus prinssin ja vihatun kreivi Gerhardin välillä. Että tämä sopimus prinssi Oton puolelta oli tehty ainoastaan ajan ja voimien voittamiseksi, nähtiin nyt selvästi, ja iloittiin siitä, että hän oli ollut yhtä valtioviisas, kuin hän nyt osoitti olevansa rohkea ja päättäväinen. Mutta jokaisen, joka tunsi Holsteinilaisen kreivin viekkauden, asevoiman ja kuuluisan sotataidon, täytyi pitää huimapäisenä ja melkein epätoivoisena yrityksenä vastarintaan ryhtymisen. Useimmat vapaaehtoiset olivat viikatteilla ja raskailla puukengillä varustettua maalaisväkeä; toiset ratsastivat varustettuna varstoilla ja heinähangoilla. Laalantilaiset olivat parhaiten varustettuja, ja heillä oli hyvät hevoset. He pysyttelivät lähinnä prinssiä ja pitivät itseään hänen henkivartijoinaan. Saksalaiset palkkasoturit näyttivät suurine viiksineen eniten sotaisilta, kantaen jonkunlaista univormua, ja olivat mielellään yhdessä, näyttäen halveksivan huonosti varustettuja tanskalaisia sotatovereitaan. Muuten he kulkivat ja ratsastivat tavallisissa joukkoryhmissä, ilman minkäänlaista määrättyä järjestystä. Jokainen liittyi ystäviinsä ja tuttaviinsa, tai lähimpiin maanmiehiinsä. Juutilaiset liittyivät juutilaisiin ja ne harvat själlantilaiset, jotka olivat mukana, muodostivat oman joukkonsa. Sotajoukko oli usein hajalla, sillä jokainen kulki eteenpäin, tai levähti mielensä mukaan. Mutta kulkuetta seurasi torvenpuhaltajia, jotka silloin tällöin kokosivat hajaantuneet joukot, kun päälliköt katsoivat sen tarpeelliseksi, mikä aina kuitenkin viivytti marssia.

Noudatettiin kuitenkin alituisesti varovaisuutta ja annettiin suljetun ratsujoukon kulkea edeltä, että voitaisiin kohdata jokainen odottamaton hyökkäys. Ei oltu myöskään laiminlyöty, tavallisen sotatavan mukaan, lähettää ratsastavia vakoojia tarkastamaan seutua ja antamaan ilmoituksen niin pian kuin vihollinen huomattiin. Kun sotaväki yöllä lepäsi kylissä, asetettiin jonkunlaisia etuvartijoita eli niinkutsuttuja pidättäjiä, jotka olivat varustetut torvilla ja seisoivat siksi lähellä toisiaan, että saattoivat kuulla toistensa huudot ja voivat siten pian ilmoittaa leiriin vihollisen lähestymisen. Muonittamisesta ei ollut ollenkaan pidetty huolta. Oli luotettu siihen, mikä nyt todella tapahtuikin, että missä sotajoukko vaeltaisi, perheenisät tulisivat avoimin käsin maan vapauttajia vastaan. Kaikki laarit ja varastohuoneet seisoivat avoinna, ja missä juutilaisessa talossa vain oli leipä tai heinätukko, annettiin se pois halukkaasti ja ilolla.

Sotajoukossa vallitsi hyvä henki, ja marssittiin yhä reippaammin Viborgia kohti, iloisesti laulaen ja toivorikkaasti iloiten odotetusta vapautuksesta. Prinssi Oton suunnitelma oli niin pian kuin mahdollista vallata Viborg, missä saksalainen päällysmies vallitsi vanhaa Borrevoldin linnoitusta ja oltiin vakuutetut siitä, että jokainen viborgilainen ilolla ottaisi osaa linnan valtaamiseen. Kaikki perustui siihen, että tuli ylläpitää ja käyttää hyväkseen hetken onnellista mielialaa ja alkaa sotaretki reippaalla ja onnellisella yrityksellä, ennenkuin Borrevoldin saksalainen päällysmies oli ennättänyt saada apua.

Oli seitsemäs päivä lokakuuta; mutta ilma oli vielä kirkas ja kaunis kuin syyskuussa. Oltiin lähdetty liikkeelle ennen aamunkoittoa ja kuljettu maantielle Randersin ja Viborgin välillä. Ennen keskipäivää toivottiin jouduttavan Jyllannin pääkaupunkiin. Asemansa vuoksi keskellä maata, katsottiin Viborgia oikeudella Pohjois-Jyllannin sydämeksi ja paikaksi, mistä maan yhdistyneiden voimien tulisi virrata, jos suurten vapautussuunnitelmien mieli onnistua. Prinssi Otto ratsasti marski Vendelbon ja ritari Ingvar Hjortin välissä laalantilaisten ratsumiestensä kanssa sotajoukkonsa etupäässä. Kaikki hänen ritarinsa, jotka enimmäkseen olivat hyvinvoipia maatilanomistajia Laalannista ja Själlannista, ynnä joukko juutilaisia herrasmiehiä, ratsastivat lähinnä hänen ympärillään. Kreivi Juhana Lempeätä itseään ei näkynyt prinssin sivulla; mutta sopimuksen mukaan, jonka nojalla Morsland oli luovutettu ja pantattu kreiville, seurasi prinssiä tälle retkelle viisikymmentä hänen ratsumiestään ja osa hänen ritarejaan. Prinssin seurueessa nähtiin sitäpaitsi rovasti Gerlack, uusi kansleri Ige ja ritari Boetius Falke, joita kolmea pidettiin viisaina ja varovaisina neuvonantajina. Prinssi puheli ystävällisesti kaikkien kanssa, ritarista halvimpaan talonpoikaan, ja hänen lempeistä sinisistä silmistään säteili elävä toivo ja melkein haaveellinen innostus, joka täytti jokaisen, joka hänet näki, luottamuksella ja varmuudella. Vielä ei oltu nähty vihollista, mutta huhuiltiin mahtavan kreivi Gerhardin jo jättäneen Rendsborgin sulkeakseen tien Viborgiin, se huhu oli aamulla levinnyt sotajoukkoon ja kiirehtänyt marssia. Talonpoikaisjoukolla, joka nyt Sven Tröstin johdolla kulki Viborgia kohti pohjoisesta, oli vielä pitkä taival jälellä, eikä se voinut toivoa tulevansa Viborgiin ennen iltaa.

"Ennenkuin aurinko laskee täytyy Borrevoldin olla käsissämme", sanoi prinssi vanhalle marskille. "Antaa sitten renhdsborgilaisen tulla huomenna."

Marski nyökäytti päätään, loi katseen takanaan kulkevaan jalkaväkeen ja nousevaan aurinkoon. Se oli jo korkealla itä-taivaalla. Oli ainoastaan pari peninkulmaa Viborgiin. Kaupunki ynnä sen kaksikymmentä kirkkoa ja luostaria kohosi ja auringonloisteessa riemuitsevan sotajoukon silmien edessä. Nyt saapui pari tiedustelijaa ankarasti nelistäen tuoden prinssille sanoman, että vihollisen sotajoukko marssi Tapdrupia kohti ja että holsteinilaisia ratsumiehiä näkyi Tapnummella.

"Jumalan nimessä, silloin täytyy meidän murtautua läpitse. Marski, antakaa koota sotajoukko. Jos Viborgin miehet eivät nyt näe meitä voitonherroina — niin eivät he näe minua koskaan."

Luikkujen ja torvien raikuessa, ja marskin kootessa sotajoukkoa, tuli uusia tiedustelijoita kertoen vihollisen ratsuväen olevan lukuisan, ja että kreivi Gerhard itse johti sitä. Mutta he eivät näyttäneet erittäin kiirehtivän; joukko vihollisen ratsumiehiä näytti asettuneen asemiin rotkotielle Tapnummen luo, näyttäen haluavan siellä kohdata tanskalaisen armeijan ja odottaa omaa jalkaväkeään.

"Ymmärrättekö hänen suunnitelmansa, marski?" sanoi prinssi. "Jos me viivyttelemme, hyökkää hän päällemme nummella koko voimallaan. Jos väistämme taistelua ja vetäydymme vasemmalle, voisimme ehkä mennä Haldiin ritari Buggen luo ja odottaa uskollisia ystäviämme. Mutta minusta meidän pitää rynnätä eteenpäin ja ryhtyä taisteluun. Meillä on tuuli ja aurinko selkäpuolellamme; rotkotiellä voimme kohdata vihollisen yhtä suurella voimalla ja suojata sivustat tienojilla."

"Oikein, herra prinssi", vastasi marski. "Jos voisimme välttää taistelua ja miehittää Haldin, olisi se varovaisinta ja ehkä viisainta. Jos ryntäämme eteenpäin ja hyökkäämme heti, olisi se rohkeata, mutta uhkapeliä. Tie Haldiin lienee myöskin katkaistu. Tässä on valittava joko taistelu tai pikainen perääntyminen. Mieliala on hyvä. Teidän ensimäisestä urotyöstänne on kansan luottamus ja ehkäpä sodan tulos riippuva. Herramme määrää kaiken. Minä en kiellä mitään."

"Taivaan tähden, armollinen herra prinssi", sanoi rovasti Gerlack erittäin levottomana. "Elkää antako liian suuren innon viedä teitä harhaan niin tärkeässä asiassa. Pelastakaa sotajoukko peräytymällä tai etsikää vahva asema ja odottakaa Herran hetkeä. Huomenna voi piispa Sven olla luonanne ratsujoukkonsa kanssa; joka päivä saapuu uusia sotilaita tuhansittain; jos mestari Jaakko saa edes kaksi päivää aikaa, voi hän hyökätä vihollisen selkään Riben tietä myöten. On kysymyksessä vain voittaa aikaa."

Kansleri ja ritari Falke neuvoivat samaa. Prinssi Otto pysähtyi vähäksi aikaa vakavasti miettimään, marskin järjestäessä kokoontuvat joukot. Prinssin katse oli kohotettu hajanaisten pilvien peittämää taivasta kohti. Tuntui, kuin hänen hiljainen ihastunut katseensa tahtoisi tunkea läpi ikuisen kohtalon arvoituksellisen hunnun ja lukea jumaluuden tahdon päänsä yläpuolella kiitävistä pilvistä. "Se on päätetty!" huudahti hän korkealla äänellä kohottaen kätensä. "Tämä päivä on näyttävä Tanskanmaalle ja minulle, olenko minä määrätty isänmaan pelastajaksi ja kantamaan suurten Valdemarien kruunua. Eteenpäin, maanmiehet, Tapnummea kohti! Minä olen luvannut viedä teidät vihollista vastaan pysähtymättä; tämän lupauksen tahdon täyttää. Jos Kaikkivoipa tahtoo suoda meille onnen ja voiton, on joka hetki hänellä yhtä hyvä. Hänellä on valta tänään ja ikuisesti. — Eteenpäin!"

Tähän puheeseen vastasivat sekä laalantilaiset että juutilaiset ilohuudolla. Käsky lensi kulovalkean tavoin viimeisiin riveihin saakka, ja rynnättiin reippaasti parhaassa järjestyksessä. Prinssi itse ratsasti aatelisjoukossa, kaikkien ritareidensa ja uskollisten laalantilaistensa ympäröimänä, joista voimakkain, lipunkantajana, kantoi tutun Dannebrogin ristin koristamaa päälippua. Lähinnä heitä tulivat kaikki ne soturit, jotka olivat asestetut kirveillä, miekoilla ja keihäillä, tai niiden puutteessa viikatteilla ja heinähangoilla, pieni joukko jousi- ja linkomiehiä seurasi sotajoukon pääosaa, saksalaiset ratsumiehet ratsastivat osaksi sivuilla, osaksi varamiehinä, valmiina suojaamaan sivustoja. Tässä järjestyksessä saavutettiin vakoojien mainitsema pitkä rotkotie, joka kahden vesiperäisen niityn välissä johti Tapnummelle. Aurinko ei ollut vielä saavuttanut korkeinta asemaansa, kun vihollisen keveästi asestetut ratsumiehet tulivat näkyviin. He olivat miehittäneet solan ja näyttivät odottavan hyökkäystä. Heidän lukumääränsä oli jo huomattava, ja kaukana nummella nähtiin suuria välkkyviä peitsijoukkoja liikehtivän eteenpäin. Prinssi Otto hätkähti nähdessään tämän uhkaavan ylivoiman. Rovasti Gerlack pysytteli kuolonkalpeana hänen rinnallaan ja rukoili häntä kaikkien pyhimysten nimessä vetäytymään takaisin, eikä antautumaan täällä taisteluun. Mutta prinssi heitti häneen ankaran katseen. "Puhukaa mieluummin innostavia ja jumalisia sanoja sotureille tänä tärkeänä hetkenä. Mutta elkää lannistako arkamaisuudellanne luottamustamme Kaikkivoivan armoon!" Näin sanoen hän kääntyi pois hengellisestä neuvonantajastaan, antaen marskille määräyksen asettaa sotajoukko kiilan muotoiseen taistelurintamaan. "Virittäkää nyt pyhä paternoster, sielunpaimenemme!" käski hän hengellistä herraa, ja rovasti alkoi vapisevalla äänellä hurskaan laulun, jonka sotahuuto kuitenkin pian vaimensi. "Eteenpäin Tanskan miehet. Alas tyrannit!" huusi moni. "Paholainen murskatkoon kaljupäisen kreivin!" oli juutilaisten sotahuuto. Prinssi Oton ja vanhan marskin johtamina hyökkäsi aatelisjoukko rotkotielle saakka. Jalkaväki seurasi perässä tihein joukoin, ja saksalainen ratsuväki, joka sotajoukon sivustoina liittyisi jalkaväkeen, ja mahdollisuuden mukaan ahdistaisi vihollisen sivustoja, ratsasti niittyjä myöten molemmilla puolin ja katosi syviin ojiin; mutta heidän oli vaikea tunkeutua eteenpäin alavan ja vesiperäisen maaperän vuoksi. Suureksi ihmeekseen näkivät prinssi ja marski vihollisen kiireemmiten peräytyvän. He luulivat tunteneensa itse mahtavan kreivi Gerhardin molempien sotaisten poikiensa seurassa, ja nyt nähtiin ensikerran tuon voitonvarman sotaherran väistyvän. Tämä näky kiihoitti sotajoukon innostusta, ja kaikki ponnistelivat saavuttaakseen ja hajoittaakseen pakenevat joukot.

Kun ojat loppuivat ja joukko nummiteitä yhtyi tiehen, tuli se vähitellen leveämmäksi. Tässä avautui Tapnummi heidän eteensä. Nyt vasta ymmärsivät he kreivin liikkeet. Hänen jalkaväkensä oli miehittänyt keskellä nummea suuren kanervia kasvavan kukkulan ja asettunut puoliympyrän muotoon, jonka taakse hän ratsuväen kanssa peräytyi, ottaen mukaansa huomattavan apujoukon peitsi- ja linkomiehiä, joille hän peräytymisellään oli antanut aikaa yhtyä itseensä. Hän antoi jalkaväen miehittää kukkulan, vetäytyen itse ratsuväen kanssa yhä kauemmas taapäin, aikoen yhtyä Tapdrupista tulevaan joukkoon.

"Antakaa heti murtaa puoliympyrä", huusi prinssi, ja marski kiiruhti antamaan käskyn murtautua vihollisen vahvan aseman läpi.

"Eteenpäin maanmiehet!" huusi prinssi korkealla äänellä. "Jollen tänään voita, Jumalan ja pyhän Knuutin avulla, ette te koskaan näe minun kantavan Tanskanmaan kruunua!"

Rovasti Gerlack tahtoi vielä pidättää kuningasta levottomalla vastaväitteellä ja kehoittaa häntä rauhalliseen sovitteluun kreivin kanssa. Mutta prinssi torjui hänet vakavanmoittivalla katseella. "Tahtoisitteko te minut häväistyksi koko maailman edessä?" sanoi hän. "Jos teillä on luottamusta oikeamieliseen Jumalaan, niin näyttäkää se nyt. Jääkää mielellään taistelurintaman ulkopuolelle, mutta rukoilkaa rehellisesti puolestamme meidän taistellessamme."

Rovasti ei viivytellyt pidättämään hevostaan. Sotajoukko hyökkäsi uuden sotahuudon kaikuessa ja taistelu alkoi. Niin pian kuin heitto-aseet molemmilta puolin oli ammuttu, tunkeutui prinssi Otto ritareineen raivokkaan kiivaasti vihollisen riveihin murtautuakseen yhä levenevien ja taajenevien joukkojen läpi. Mutta oli vaikea taistellen nousta kukkulalle, jotavastoin vihollisen keihäs- ja linkomiehillä oli suuri etu korkeammasta asemastaan heittäessään lukemattoman joukon keihäitä ja kiviä rohkeita hyökkääjiä vastaan, joiden sitäpaitsi oli vaikeata ylläpitää mutkikasta taistelurintamaa. Taistelu oli sitkeä ja verinen, ja paljon kaatui väkeä kummaltakin puolelta. Prinssin saksalaiset palkkasoturit istuivat vielä kaikessa rauhassa hetteiköllä rotkotien vieressä; sensijaan että olisivat kiertäneet vihollisen ja hyökänneet hänen selkäänsä, pitivät he itseään varaväkenä. Heidän tuli taistella maanmiehiänsä vastaan ja siksi olivat he hieman hitaita. Siitä huolimatta näytti onni suosivan prinssiä ja tanskalaista sotajoukkoa. Kreivi Gerhard oli muodostanut ritareistaan ja ratsuväestään kukkulan taakse toisen rintaman, jonka vieläkin peitti keihäs-, linko- ja jousimiesten melkein läpitunkematon ympyrä. Sillä aikaa kuin nämä puolustivat vahvaa asemaa, saisivat ne joukot, jotka vielä olivat matkalla, aikaa yhdistyä häneen. "Eteenpäin, eteenpäin!" huusi senvuoksi Otto huomatessaan kreivin aikeen. Hyökkäys tuli vastustamattomaksi, ja prinssin ynnä vanhan marskin onnistui valloittaa kukkula ja murtaa vihollisen rintama, mikä tapahtui hirveässä verilöylyssä. Tanskalaiset etenivät kohottaen, iloisen voitonhuudon. "Eläköön prinssi Otto! Paholainen murskatkoon kaljun kreivin!" sitten kajahti taasen sotahuuto ja valmistauduttiin hajoittamaan vihollisen ratsuväkeä. Mutta nyt osoitti kokenut Gerhard tavallista etevämmyyttään sotataidossa. Mahtavan sotaherran komentosauvan viittauksesta avautui tiheään sulkeutunut ratsujoukko molemmille puolille ja suuri määrä jalkaväkeä ryntäsi esiin, nopeasti leviten nummelle, kunnes se oli piirittänyt tanskalaisen armeijan.

Kun prinssi ja vanha marski näkivät tämän arvaamattoman käänteen, kalpenivat he molemmat, luoden toisiinsa tuskaisan katseen. "Hän oli meitä viisaampi", sanoi marski, "hän tunsi kyllä ne, joiden piti suojella meidän sivustojamme. Taistelu on menetetty, herra prinssi."

"Ei vielä", huusi Otto, "Jumala sen estäköön. Antakaa joukkojen vetäytyä yhteen ympyrän muotoon."

Tämä taistelujärjestyksen muutos keskeytti hyökkääjien etenemisen. Mutta kun prinssi nyt tässä oli asettunut uuteen taisteluasemaan, joutui harjaantumaton maalaisväki epäjärjestykseen, ja tunkeiltiin kokoon ilman suunnitelmaa ja järjestystä. Prinssi ja marski koettivat turhaan palauttaa järjestystä, tuloksetta, kaikki voiton toive oli kadotettu. Ympäröityä kokoontyönnettyä sotajoukkoa ahdistettiin nyt joka puolelta. Tanskalaiset puolustautuivat paraansa mukaan kestäen pitkän ja verisen taistelun ylivoimaista vihollista vastaan. He kaatuivat joukottain. Aatelisjoukko, joka ympäröi prinssi Ottoa, harveni yhä enemmän. Juutilaiset ja laalantilaiset miekkailivat epätoivoisesti, innokkaasti tunkien eteenpäin suojelemaan prinssiä. Ei kukaan tahtonut luopua aseistaan ja antautua niin kauan kuin vielä nähtiin miekkojen välähtävän junkkeri Oton ja vanhan marskin käsissä. Nyt vaipui marski haavoittuneena hevosen selästä. Ingvar Hjortia ei enää näkynyt, melkein jokainen ritari oli haavoittunut — mutta vielä taistelivat tanskalaiset. Veri virtasi prinssi Oton kalpeita poskia myöten; hän oli vasemmalla kädellään temmannut valtakunnan lipun kuolevalta lipunkantajalta ja heilutti sitä nyt päänsä päällä, antaen verisen miekkansa pudota. "Antakaa verilöylyn lakata, kreivi Gerhard", huusi hän kovalla äänellä, "ja tulkaa kanssani kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta Tanskanmaan vapauden puolesta!" Mutta samassa putosi lippu hänen haavoittuneesta kädestään. Hän loi epätoivoisen katseen taivasta kohti ja kaatui taapäin satulastaan. Samassa hetkessä hänet ympäröitiin ja otettiin vangiksi, ja nyt putosivat miekat väsyneiden soturien käsistä.

Kova ääni kuului riemuitsevien voittajien keskuudesta huutavan: "Hakatkaa ne kaikki maahan — elkää säästäkö talonpoikaisjoukkoa! Sitokaa jokainen ritari, joka haluaa elää!" Tämän käskyn antaja oli pitkä, rautapanssariin puettu ritari, jonka kypäränsilmikko oli suljettu, ja jonka kaulassa riippui kultavitjoista madonnan kuva. Siitä tunsi jokainen saksalainen soturi mahtavan Rendsborgin kreivi Gerhardin. Hänen käskynsä täytettiin silmänräpäyksessä. Taistelu muuttui nyt hurjaksi murhaamiseksi. Aurinko laski verisen nummen taa ennenkuin verilöyly ja epätoivoinen kuolonkamppailu oli loppunut Melkein jokainen laalantilainen ja juutilainen kaatui ase kädessään, ja ratsumiehet saavuttivat ja hakkasivat maahan useimmat niistä harvoista, jotka etsivät pelastusta pakenemalla. Prinssi Oton saksalaiset palkkasoturit antautuivat armoille ja pääsivät hengissä koska olivat maanmiehiä.

Sillävälin kun kreivi Gerhardin hurjat soturit murhasivat ja ryöstivät taistelukentällä, ja hän itse ritareineen kulki Viborgiin, lähetettiin kreivin määräyksestä ratsujoukko vangitun ja pahasti haavoittuneen prinssi Oton seurassa Slesvigiin. Prinssi riippui melkein tiedotonna sidottuna säkkisatulaan, kahden raa'an vahvan ratsumiehen välissä, jotka molemmat pitivät häntä kädellään juuri sen verran pystyssä, ettei hän voinut taittaa selkäänsä, ja välittämättä sen enempää hänestä, he kiiruhtivat eteenpäin kovasti nelistäen erään kreivin kamaripalvelijan johtamina.

Oli jo yö Sven Tröstin ja Mustan Svenin saapuessa onnettomalle taistelupaikalle. Huhu menetetystä taistelusta oli hajoittanut koko talonpoikaisarmeijan. Uusikuu ja säteilevät tähdet levittivät niukkaa valoa suurelle tallatulle kanervakankaalle, missä lojui tuhansittain ryöstettyjä ruumiita kuolleiden hevosten ja rikkinäisten aseiden seassa.

"Onnettomuudenpäivä Tanskalle!" huudahti Sven hyvin lannistuneena. "Haa, kun me nukumme tapahtuu meille aina onnettomuus; se on meidän vanha kohtalomme. Miksi emme saapuneet puolta päivää aikaisemmin rohkeiden talonpoikien kanssa? Miksi piti eno Niilon juuri nyt maata sairaana Brattinborgissa?"

"Ei hän, emmekä mekään olisi voineet tehdä ihmeitä, nuori herra", vastasi Musta Sven. "Saksalainenhan oli kymmenen kertaa voimakkaampi. Hyvä prinssi mahtanee varmaankin olla huimapää kuten tekin, kun tahtoi mitellä miekkojaan vanhan kokeneen mestariketun kanssa, ennenkuin oli saanut oppia taitoa häneltä."

He tulivat kukkulalle, jonka tanskalaiset taistelun alussa olivat valloittaneet saksalaisilta. Täällä nähtiin joukko vihollisen ruumiita ja vaikka hirveä näky herätti pakostakin sääliä, puhkesi Sven Tröst kuitenkin ilohuutoon. "Katso, Volle!" huusi hän. "Tässä ovat prinssi ja meidän miehemme hakanneet maahan sadoittain saksalaisia!" Mutta nyt he tulivat paikalle, jossa viimeinen verinen ottelu oli tapahtunut. Tosin näkivät he täällä paljon saksalaisten ruumiita, mutta myös suuria kasoja onnettomia tanskalaisia talonpoikia, veren ympäröiminä ja pudonneiden puukenkiensä ja rikkinäisten maanviljelyskalujensa keskessä. Täällä makasivat uskolliset laalantilaiset kuoliaaksi pistettyinä kaatuneiden hevostensa välissä, joista vielä muutamat liikkuivat. Se oli kaamea näky. Aseenkantajan kehoituksesta veti Musta Sven pitkän metsästyspuukkonsa ja antoi puolikuolleille hevosille armon iskun. Kuolonhiljaisuus vallitsi suurella taistelutantereella. Aseenkantaja ja hänen seuralaisensa ratsastivat hitaasti ja vaieten toiselta ruumiskasalta toiselle, kuulematta muuta ääntä kuin oman raskaan hengityksensä ja hevostensa jalkojen loiskinan soisella ja verisellä niityllä. Toisinaan he luulivat kuitenkin kuulevansa hiljaista voihkinaa, kuin makaisi joku kuoleman kielissä. Siellä ja täällä liikahti vielä joku käsivarsi tai jalka; mutta kun he kiiruhtivat auttamaan onnetonta oli kaikki jo ohi. Musta Sven mutisi, että yhtähyvin pitäisi antaa armonisku puolikuolleille ihmisille kuin heidän hevosilleen. Mutta aseenkantaja varoitti hurjaa ampujaa moittivin katsein ja tämä pisti verisen puukkonsa tuppeen. Oli tuskin luultavaa että haavoittuneiden joukossa oli enää yhtään elävää olentoa, siihen määrin olivat useimmat silvotut. Aseenkantaja sanoi sentähden: "Kumpahan rauhalliset viborgilaiset antaisivat heille kristillisen hautauksen, niin ei Herramme varmaankaan kiellä heiltä autuasta ylösnousemista. Minä olen", jatkoi hän, "nähnyt tänä yönä enemmän kurjuutta, kuin voin unohtaa koko elämäni kuluessa. Prinssi ei ole täällä, muuten olisimme kai nähneet hänen ruumiinsa uskollisten laalantilaistensa seassa. Hänet he ovat kyllä raastaneet mukaansa elävänä tai kuolleena. Mutta mitä näen, eikö tuolla ruumiiden seassa makaa ritari, jolla on valtakunnan lippu?"

"Onko täällä vielä elävää ihmistä?" kuului syvä, heikko ääni kuiskaavan. Se oli vanha uskollinen sotamarski Vendelbo.

"Pelastakaa prinssi, pelastakaa prinssi, maanmies!" pyysi vanha sotaherra. "Segebergiin — Segebergin torniin", kuului tyrannin sana. Näin sanoen kaatui haavoittunut marski verilätäkköön ruumiiden sekaan, jättämättä kuitenkaan kädestään valtakunnanlippua ja hänet vietiin syvästi surkutellen pois taistelupaikalta tielle, joka johti Tapdrupin kylään.

KAHDESTOISTA LUKU.

Vanha uskollinen marski oli kuullut oikein. Segeberg oli määrätty prinssi Oton vankilaksi.

Vanha, vahva Segebergin linna sijaitsi kuin kotkanpesä kalkkivuoren huipulla Traven ja Segebergin sisäjärven välissä, kohoten ylpeästi luostarin ja kaupungin yli. Linna oli yhdeksäntoista vuotta sitten kuulunut kreivi Adolf VI:lle, joka oli kunniata loukkaavasti solvaissut vanhaa ylpeätä ritari Hartvig Reventlovia. Siitä syystä ritari Hartvig itse kreivi Gerhardin avulla hyökkäsi yöllä hänen päällensä ja tappoi hänet linnassaan. Sitten oli kreivi Gerhard ymmärtänyt viekkaasti omistaa linnan ja tiluksen sekä tehnyt ritari Hartvigin linnanpäällikökseen Segebergiin.

Synkkä ritari Hartvig oli, hyökätessään linnan entisen omistajan kimppuun, samassa tilaisuudessa työntänyt miekan oman poikansa rintaan, huolehtien omituisella tavalla hänen kunniastaan. Poika oli nimittäin aseenkantajana murhatun kreivin palveluksessa, ja isä tahtoi ennemmin tappaa hänet kuin antaa nuoren miehen joutua epäiltäväksi osallisuudesta murhaan ja että hän olisi kavaltanut herransa isänsä kostolle. Suoritettuaan tämän kaksinkertaisen ilkityön, jota hän itse kuitenkin piti välttämättömänä uhrina kunnialleen, vanha ritari oli synkässä raskasmielisyydessä erottautunut kaikesta inhimillisestä seurasta. Huolimatta kalvavista omantunnontuskista, joita hänen täytyi tuntea, kun hänellä jokapäivä oli kostonsa ja poikansa murhan tapahtumapaikka silmiensä edessä, tunsi hän kuitenkin, ikäänkuin näkymätön Nemesis olisi vanginnut hänet tähän paikkaan, missä hän yötä päivää kulki kuin kummitus näyttäytyen harvoin kenellekään ihmiselle. Murhattu kreivi Adolf oli häväissyt hänen tyttärensä ja sitten antanut mestata erään hänen veljistään, kun tämä oli uskaltanut moittia hänen konnamaisuuttaan. Kreivi oli sitten lähettänyt verisen pään maljassa veljelle. Ritari Hartvig istui juuri hevosen selässä saadessaan tämän kauhean lahjan. Muutamia veripisaroita putosi hänen kädelleen, jotka hän imi kuin raivokas, ja hän vannoi veljensä veren kautta koston, jonka hän vasta muutamia vuosia myöhemmin saattoi suorittaa. Tässä teossa tuntui hän katuvan sitä, että oli murhannut kreivin alastomana ja suojattomana vuoteessaan; mutta pojan murha oli aivan murtanut hänet.

Toinenkin onneton ihminen asui Segebergin linnassa. Se oli kreivi Gerhardin ylpeä ja rohkea sisar rouva Elisabet, joka veljensä ja oman valtioviisauden uhrina, oli ollut naimisissa kuningas Kristofferin vanhimman pojan, prinssi Eerikin kanssa; prinssi Eerik kantoi jo kuninkaan nimeä, minkä vuoksi Elisabetilla myös oli varma toivo kerran todella tulla Tanskan kuningattareksi. Mutta rauhan rikkoutuessa kreivi Gerhardin ja Kristofferin välillä kolme vuotta sitten, hänen halpamainen puolisonsa oli mitä kehnoimmalla tavalla hyljännyt hänet, saaden pian senjälkeen kuolinhaavansa taistelussa hänen veljeään vastaan Krapper-nummella.

Rouva Elisabet istui yksinään Segebergin linnan naisten salissa viidentenä iltana Tapnummen taistelun jälkeen, josta ei vielä mitään ilmoitusta ollut saapunut linnaan. Hän saattoi hiljaisena iltana kuulla ritari Hartvigin tavallisuutensa mukaan astelevan oudon kumein askelin autiossa ritarisalissa. Ylpeänä ja tyynenä istui Elisabet käsi laihalla poskellaan ja katseli Elben pohjoispuolella olevan niemimaan ja kaikkien Tanskan saarten pergamentista valmistettua karttaa, jonka hänen veljensä kappalainen Rendsborgissa oli piirtänyt. Hänen katseensa oli kääntynyt Pohjoisjyllantiin ja hän mittasi kultaneulalla Segebergin ja Viborgin välimatkan. "Neljä kertaa kymmenen tunnin matka", sanoi hän. "Eikö ratsumies saattaisi ratsastaa sitä viidessä päivässä? Oletko hyljännyt hänet, pyhä neitsyt? Minähän ripustin ihmeitätekevän kuvan hänen kaulaansa ja aina annoit sinä hänelle sen mukana onnen ja voiton." Hän nousi pöydän äärestä mennen huoneen nurkkaan, missä hän polvistui rukous jakkaralle ja luki Ave Marian sinne pystytetyn madonnankuvan ääressä. "Anna suurelle veljelleni mitä minulta kielsit, mahtava taivaankuningatar!" pyysi hän. "Anna minun unohtaa alennukseni ajatellessani hänen korkeuttaan ja valtaansa! Anna kostaa hyljätyn Tanskanmaan puolesta kaikille tanskalaisille ja kurjan Kristofferin jälkeläisille! Amen!" Senjälkeen hän nousi seisomaan ja kulki ylpein, miehekkäin askelin, kädet ristissä rinnalla edestakaisin lattialla. Nyt kuuli hän taas ritarisalista Hartvigin säännöllisten askelten kumean äänen. Hän pysähtyi pitäen kättänsä otsallaan. "Kosto", jatkoi hän matalalla äänellä, "kostoa pyysi myöskin hän tuolla sisällä — hän sai tuntea sen perinpohjin — mutta koska saa hän levon? — Ainoastaan sillä tavallako, te mahtavat siellä ylhäällä, täytätte meidän ylpeät rukouksemme?" Hän vaikeni vaipuen takaisin nojatuoliin pöydän ääreen, missä paloi kaksi vahakynttilää raskaissa hopeajalustoissa. Hän nojasi taas pään käteensä ja tuijotti levitettyyn karttaan. Valo lankesi nyt hänen kasvoilleen, jotka huolimatta kalpeudesta ja syvästi loukatun ylpeyden eittämättömistä jäljistä, olivat säilyttäneet jonkunlaisen nuorekkaan kauneuden, sekä ylhäisen ja hiljaisen voiman ilmeen, näyttäen enemmän miehekkäältä kuin naiselliselta. Tiukasti suljettu suu ja hieman ulkoneva leuka ilmoittivat halveksumista, joka kohtasi koko sitä kansaa, jonka onnetonta isänmaata hän katseli kartalla. Nyt kääri hän piirustuksen kokoon ja otti sen käteensä kuin sotaherransauvan. "Kierrä se kokoon kuin minä tämän kankaan, suuri Gerhard!" huudahti hän. "Se, joka tällä lailla kierittelee taivaita, antoi tämän kansan ja maan sinun käsiisi. Kurita sitä rautavaltikalla! Hävitä tämä kiero suku maan päältä! Silloin olen minä saanut — oi, silloin olen saanut kostaa!"

Elisabet rouvan purkaessa puoliääneen näitä ylpeitä ja hurjia ajatuksia, kuuli hän ritarisalista, josta hän juuri oli kuullut onnettoman ritari Hartvigin askeleet, muutamia syviä valittavia torvensäveliä. Vanha pojanmurhaaja tahtoi näillä sävelillä lieventää rajatonta suruaan, ja hän osasikin mestarillisesti soitella tätä yksinkertaista soittokonetta. Kun öisin kulki kalkkivuoren ohi, jolla synkkä linna sijaitsi, tai purjehti pitkin Trave virtaa linnan korkeiden muurien alla, missä kaikki elämä ja ilo olivat pannaanjulistetut, kuului usein autiosta salista nämät syvät valittavat sävelet. Tuntui kuin linnassa asuisi kirottu henki, joka oli karkoitettu autuaitten asunnoilta, mutta joka oli tuonut sieltä mukanaan soittokoneen, minkä kautta itse toivottomuuden ja epätoivon kaikkein vihlovimmat tuskansäveleet voivat sulautua soinnukkaasti sulavaan surumielisyyteen, sekä rauhan ja sovinnon kaipaukseen, jonka täytyi löytää syvintä vastakaikua jokaisessa syntisessä, katuvassa ihmissielussa. Nämä sävelet eivät tehneet kuitenkaan sellaista vaikutusta kreivi Gerhardin ylpeään sisareen. — "Ikuinen valittaja ja onnettomuuden ennustaja!" huudahti hän suuttuneena ja nousi ylös. "Kuinka kauan kiusataan minua sinun mielettömällä katumuksellasi? Se mies on kurja, joka puolen elämästään on ollut raukkamaisen omantuntonsa orjana."

Rouva Elisabetin naistensali sijaitsi parvekekerroksessa ja oli likellä linnan suurta ritarisalia, josta sen eroitti laudoitettu seinä. Kun hän nyt suuttumuksensa vallassa lausui nämä sanat, näki hän kauhukseen seinän liikahtavan. Tähän asti tuntematon salaovi avautui laudoituksessa ja kuolonkalpea, kuihtunut olento seisoi hänen edessään yllään pyhiinvaeltajan puku. Hänellä oli pitkä harmaa parta, paljaat jalat, ja kädessään metsästystorvi. Se oli onneton ritari Hartvig, joka muulloin ei koskaan näyttäytynyt, sillä hän jakoi joka päivä käskynsä linnan komentajana lukittujen ovien takaa, samoinkuin hän vapaaehtoisessa vankeudessaan vastaan otti tarpeensa ja kaikki häntä koskevat tiedot huoneessa. Paitsi linnanvoutia ei kukaan päässyt hänen huoneisiinsa. Elisabeth oli asunut kolme vuotta linnassa, mutta näki hänet kuitenkin nyt ensikertaa. Hänen vartalonsa oli pitkä ja kookas, ja kasvonsa olivat ilmehikkäät ja ylpeät, ja syvälle painuneissa haukansilmissä paloi omituinen liekki; mutta hän näytti sankarihaamulta. Koko hänen olennossaan oli jotakin pelottavan kummitusmaista, joka sai rohkean naisen salaisesti vapisemaan. Hurskaasta pyhiinvaeltajan puvusta huolimatta oli hänen kivettyneessä ulkomuodossaan havaittavissa taipumattoman kovuuden ja ankaruuden ilme, joka herätti kauhua. Suorana ja liikkumattomana seisoi hän ovessa heittäen ylhäiseen naiseen synkän ja säkenöivän katseen.

"Jumalani, mitä te tahdotte täältä?" huudahti Elisabet rouva epävarmalla äänellä. — "Oletteko ritari Hartvig? Taikka —" hän vaikeni väistyen taapäin hurjan, peloittavan katseen kauhistamana.

"Taikka hänen kadotettu varjonsa, tahdoitte kai sanoa, rouva Elisabet", tarttui nyt pyhiinvaeltaja syvällä soinnuttomalla äänellä puheeseen. "Oikein, minä se olen, vaikka vielä hengitän ja elän, kuten he sitä nimittävät. Oikean ritari Hartvigin hautasivat he yhdeksäntoista vuotta sitten nuoren kauniin poikansa kanssa tuonne linnan kappeliin." Hän vaikeni ja näytti syvästi liikutetulta. "Ymmärtäkää minua oikein, ylhäinen rouva", lisäsi hän surullisella äänellä. "Nuorukainen vei sieluni ja lisäksi rauhani mukanaan hautaansa; mutta kunnian annoin hänelle mukaan ja onhan kunnia enemmän arvoinen kuin elämä — se on itsestään selvää." Hän kohotti näin sanoen päätään ja suoristautui ylpeästi ja voimakkaasti. "Elkää luulko, että minä olen hullu tai pelkuri raukka", jatkoi hän ääntään korottaen ja samassa astui hän kynnyksen yli melkein uhkaavan näköisenä. "Minä en ollut kenenkään orja paitsi kunnian — millekään toiselle epäjumalalle en ole uhrannut — mutta sille olen uhrannut poikani veren." Viimeisiä sanoja lausuessaan piti hän kättä ryppyisellä otsallaan ja päästi kauhistuttavan äänen, melkein kuin villipeto. Mutta samassa asetti hän metsästystorven suulleen, vapauttaen senkautta tuskansa ihmeellisimpiin säveliin, jotka nurjimmasta raivosta muuttuivat syvimpään suruun sulautuen messu-koraaliksi, ja pari suurta kyyneltä vieri pitkin hänen sisään painuneiden poskiensa uurteita.

"Säästäkää minua läsnäololtanne ja kummalliselta yösoitoltanne", sanoi Elisabet rouva ja astui häntä ylpeästi askeleen lähemmäksi. "Te saatte pian eronne täältä; huomaan, että on jo aika. Missä kreivi Gerhardin sisar on, siellä ei hullun miehen tarvitse vartijoida linnaa."

"Tahtooko nyt tiikeri, jonka minä kasvatin, yksinään hallita veritilusta?" mutisi synkkä pyhiinvaeltaja.

"Jatkakaa kernaasti pyhiinvaelluksianne, ritari Hartvig", sanoi Elisabet rouva tyynen kylmästi. "Tehkää kernaasti katumusmatkoja omassa huoneessanne, mutta antakaa minun olla rauhassa sairaloisilta uniltanne."

"Se ei ole mikään uni, Elisabet rouva", kuiskasi pyhiinvaeltaja astuen taapäin ja viitaten hurjistuneen näköisenä. "Tulkaa niin saatte itse nähdä! — Täällä makuuhuoneessa on lattia musta; mutta se on hyvä — siitä minä iloitsen — siellä vuoti hirviön musta veri — hänen, joka myrkytti valkoisen kyyhkyn ja antoi veljenveren valahtaa kielelleni — Huu siinä oli tulta — siksi tapoin hänet alastomana vuoteessaan — mutta sisällä ritarisalissa, siellä on pahemman näköistä — tahra on siellä punainen; siellä kaatui onneton poikani kunniansa puolesta — näettekö tämän käteni — se on vähän pienempi kuin toinen — se kuihtuu luulen minä. Minä olen kuitenkin tehnyt kolme Jerusalemin matkaa paljain jaloin tämän veritahran vuoksi — mutta tahra on jäljellä ja yhtä punaisena kuin ennenkin." Hän huokasi tuskallisesti, meni pois ja sulki salaoven jälkeensä.

Elisabet rouva soitti ja käski heti palvelijoitaan pönkittämään kiusallisen salaoven, josta kukaan ei ollut tietänyt mitään. Hän jätti hämärän naistenhuoneen ja poistui makuuhuoneeseensa.

Kun hän tornivartijan huudoista lopulta kuuli, että oli keskiyö, niin hän nousi mennäkseen levolle, mutta nyt puhallettiin vastoin tavallisuutta torveen linnanportin ulkopuolella. Se avautui ja joukko ratsastajia soihtuineen ratsasti linnanpihalle. Elisabet rouva meni ikkunan ääreen ja näki soihdunvalossa, miten kalpea nuorukainen nostettiin säkkisatulasta ja vietiin sidottuna vankitorniin. "Prinssi Otto!" puhkesi hän ilohuutoon. "Riemuvoitto! Sinä olet voittanut, mahtava veljeni! Sinä lähetät minulle parhaan todistuksen kostostasi ja onnestamme." Heti senjälkeen astui sisään hänen kamarineitonsa kysyen haluaisiko armollinen rouva vastaanottaa viestin herra veljeltään. Kreivin kamaripalvelija toi tärkeitä uutisia ja erittäin ylhäisen sotavangin.

"Tiedän sen", vastasi Elisabet rouva ylpeästi ja tyynesti. "Antakaa kamaripalvelijan tulla naistenhuoneeseen. Linnanvoudin täytyy kutsua miehet linnantupaan. Näytän nyt teille kaikille, kuka tästä lähtien hallitsee Segebergissä." Näin sanoen hän aukaisi seinäkaapin, ottaen sieltä avoimen kirjeen, josta riippui sinetti punaisessa nauhassa. Niin pian kuin hämmästynyt neito oli toimittanut hallitsijattarensa käskyn, meni Elisabet rouva kirje kädessään naistenhuoneeseen. Täällä seisoi herra yllään kallisarvoinen sopulinnahalla reunustettu viitta ja kädessään töyhdöllä koristettu hattu. Hän oli kreivi Gerhardin uskottu kamaripalvelija, Hans Wittinghof. Hänen tervehdyksensä ja olemuksensa ilmaisivat heti kohteliaan maailmanmiehen, joka oli tottunut hovielämään ja hienoihin tapoihin; mutta hänen lasimaisten silmiensä väsynyt ilme ja veltot kasvonpiirteensä todistivat samalla turmeltunutta nuoruutta ja aistillisten nautintojen liiallisuutta. Hänen röyhkeän rohkea katseensa ja alituinen liehakoitsemisensa tekivät hänen kohteliaan lähentelemisensä epämiellyttäväksi, etenkin nuorille kainoille naisille. Häntä pidettiin viekkaana ja terävänä hovimiehenä. Kreivi Gerhard käytti häntä usein lähettiläänä vieraissa hoveissa ottamaan selvän sekä ystävistä että vihamiehistä. Mahtavan kreivin suosikkina oli hänellä toivo tulla huomattavien maatilojen omistajaksi Jyllannissa ja päästä rikkaan Stig Antinpojan vävypojaksi, kun vielä liian nuori Agneta neiti jättäisi muutaman vuoden kuluttua luostarikoulun.

Vaikka Wittinghofin olento ei erittäin näyttänyt Elisabet rouvaa miellyttävän, vastaanotti hän hänet kuitenkin erinomaisella kunnioituksella, mutta samalla kuitenkin kasvoillaan ylpeä hallitsijan ilme ja ilmeisesti koettaen olla enemmän mahtavan veljensä suunnitelmien ja valtioviisaiden hankkeiden perillä kuin kukaan muu.

"Minä tiedän", keskeytti hän niin pian kuin oli kuullut tärkeimmän kertomuksen Tapnummen taistelusta. "Veljeni on tavallisuuden mukaan voimalla suorittanut hyvin tekemänsä suunnitelman, jonka minä tunnen. Prinssi on meidän vallassamme, ja sotaretki on lopussa. Riippuu nyt voittajasta kuka on kantava Tanskan kruunua. Nimi ei merkitse paljoa. Hänellä on valta; se riittää hänelle. Slesvigin yhdistäminen kreivikuntaan on nyt hänen sydämellään; sen mielisuunnitelmansa hyväksi uhraa hän ehkä liikaa — mutta elkäämme sitä tuomitko. Onko teillä minulle erityinen prinssiä koskeva määräys."

"Niin tärkeätä valtiollista vankia ei herrani pidä missään niin hyvin vartijoituna, kuin siellä missä hänen rohkea ja valtioviisas rouva sisarensa itse on saapuvilla", vastasi herra Wittinghof mielistelevällä äänellä ja kumartaen. "Mielenvikaiseen ritari Hartvigiin hän ei luota, vaan pyytää teidän armoanne ottamaan teille uskotun vallan täällä linnassa, ottaen kuitenkin huomioon kaiken mahdollisen sääliväisyyden sairasta päällysmiestä kohtaan hänen vanhojen palveluksiensa ja kansan arvostelun vuoksi. Minun miellyttäväksi velvollisuudekseni on tullut", jatkoi hän syvään kumartaen "alipäällikkönä totella armollisimman kuningattareni määräyksiä".

"Kaikki on edeltäpäin sovittu, kuten tästä näette", näin sanoen hän näytti tuomaansa asiakirjaa, jonka kreivi Gerhard kuukausi sitten oli varustanut sinetillä. "Tämä astukoon nyt tänä hetkenä voimaan. Pyydän teitä heti, niin kohteliaasti kuin mahdollista, ilmoittamaan ritari Hartvigille tästä veljeni määräyksestä. En tahdo enää useimmin nähdä tuota vanhaa kummallista herraa. Mieluimmin näkisin hänen jättävän linnan ennen auringon nousua — tietysti ei karkoitettuna ja epäsuosiossa eroitettuna, vaan ystävänä, jota ei enempää tahdota vaivata."

"Minä ymmärrän, armollinen rouva", vastasi Wittinghof viekkaasti hymyillen ja vastaanotti asiakirjan. "Mutta eikö olisi sääliväisempää siirtää armollisen tahtonne ilmoitus siksi kunnes päivä koittaa? Sairas herra tarvinnee lepoa. Hän on mielenhäiriössään käskenyt meitä kohtelemaan prinssiä ruhtinaallisena vieraana. Mutta minä olen antanut viedä sotavangin yleiseen vankitorniin, koska se on varmin."

"Olisitte ensin kysynyt siitä minulta, herra Wittinghof. Minä hyväksyn kuitenkin varovaisuutenne. Te vastaatte omalla vapaudellanne siitä, että jokainen paon ajatuskin käy mahdottomaksi. Ritari Hartvigille voitte heti ilmoittaa kaikki. Hän ei kuitenkaan koskaan nuku öisin katumusharjoitustensa ja levottomien haaveidensa tähden. Tahdon itse nähdä ja puhua tärkeän vangin kanssa. Antakaa tuoda prinssi tänne vartion saattamana."

Kamaripalvelija kumarsi ja poistui. Elisabet rouva soitti ja antoi määräyksen, että sali valaistaisiin kirkkaasti. Senjälkeen hän kulki voitonylpeä ilme kasvoillaan pitkin askelin edestakaisin, vähä väliä katsellen ovelle, josta hän odotti nöyryytetyn kuninkaanpojan tulevan sisään.

Vihdoin avautui ovi ja haavoittunut prinssi Otto seisoi kalpeana ja väsyneenä hänen edessään, paksut rautakahleet käsissä ja jaloissa. Linnanvouti, vanginvartija ynnä kaksi tornivahtia saattoivat häntä. Mutta tuskin oli ovi sulkeutunut heidän jälkeensä, kun ritari Hartvig myöskin astui sisään Wittinghofin seurassa, joka turhaan koetti häntä pidätellä. Vanha herra oli vielä pyhiinvaeltajan puvussaan; hän piti metsästystorvea toisessa ja pitkää vaellussauvaa toisessa kädessään. "Onneton prinssi!" huudahti hän kovalla äänellä, "teidät on raastettu ryöväriluolaan. Tulkaa niin minä näytän teille veren — sekä mustan että punasen — Ja katsokaa tänne, se on tullut tämän pään päälle — ja se on tehnyt minun hiukseni valkoiseksi kuin kalkki." Nyt otti hän pyhiinvaeltajahatun päästään, ja lumivalkoiset hiukset liehuivat kurjasti hänen päänsä ympärillä.

"Viekää mielipuoli ihminen pois täältä!" käski Elisabet rouva. Väki katsahti hämillään vanhaan herraansa ja toisiinsa, mutta kukaan ei liikahtanut.

"Veri on ainoastaan vaalentanut minun pääni", jatkoi ritari, "mutta se on kärventänyt mahtavammasta päästä joka ainoan karvan. — Minä menen nyt Roomaan ja pyhälle haudalle, siellä tahdon katua syntiäni. Parempi olisi ollut teille, prinssi Otto, että olisitte joutunut tämän murhaajan käsiin, kuin tuon taipumattoman naisen valtaan, sillä hän on voittanut raukkamaisen omantuntonsa."

Elisabet uudisti nyt kiivaasti käskynsä, että piti viedä ulos hurjistunut mies. Mutta kukaan ei totellut ja Wittinghof kohautti olkapäitään.

"Minä olen kelpaamaton ja hullu sanotte te nyt", jatkoi ritari. "Minä autoin kuitenkin suurivaltaiset kunniaan ja valtaan. Minua ei tarvita nyt enempää murhaamaan Segebergissä — sen osaatte itse — siksi heitetään minut nyt ovesta ulos. Mutta sitä ei tarvitse tehdä. Aukaiskaa vain portti, linnanvouti. On kaikkialla parempi kuin näiden muurien sisäpuolella. Ainoastaan sana vielä", lisäsi hän kääntyen nyt prinssin puoleen. "Varokaa itseänne, herra junkkeri. Elkää koskaan menkö metsästämään kohteliaan kamaripalvelijan kanssa. Teille voisi helposti tapahtua onnettomuus. Elkää syökö ja juoko mitään, ennenkuin he ovat maistelleet. Segeberg on murhaajien luola — sitä ei kukaan tiedä paremmin kuin minä." Näin sanoen nyökäytti hän harmaata päätään prinssille ja poistui salista.

"Seuratkaa häntä! Ajakaa hänet heti linnasta!" käski Elisabet rouva.
"Te näette kaikki, että hän on mielipuoli, Hänen valtansa on lopussa.
Tästä hetkestä saakka tottelette te ainoastaan minun määräyksiäni."

Vanha linnanvouti kumarsi tuskallinen ilme kasvoillaan. "Hyvästi, rouva Elisabet", sanoi hän vapisevalla äänelläsi "minä seuraan onnetonta isäntääni pyhälle haudalle, tai omallemme, jos Jumala tahtoo. Segebergissä ette näe minua enää koskaan."

Hän meni, ja Elisabet rouva katseli suuttuneena, vaikkakin melkein hämillään hänen jälkeensä. Senjälkeen kääntyi hän tyynesti prinssin puoleen, johonka ritari Hartvigin sanat ja käytös näyttivät tehneen syvän vaikutuksen. "Tanskan prinssi Otto", sanoi kreivi Gerhardin sisar, "te ette ole missään murhaajan luolassa, kuten mielipuoli uneksija tahtoi uskotella teille, vaan oikeudenmukaisessa ja kunnollisessa vankeudessa. Riisukaa hänen kahleensa", käski hän vanginvartijaa, "moista turhaa ankaruutta minä en ole määrännyt. Niin kauan kuin herra lankoni ei aio paeta, kohdellaan häntä ruhtinaallisesti", sanoi hän käskevällä äänellä Wittinghofille, joka kumarsi kohteliaasti ja vaikeni.

Riisuttiin prinssin kahleet. Hän loi epäröivän katseen linnan hallitsijattareen, jonka kanssa hän ennen usein oli ystävällisesti keskustellut, tämän ollessa hänen veljensä puoliso. Hän näytti nyt surullisella osanotolla huomaavan hänen kadottaneen kauneutensa, ja synkkä viha rumensi hänen ennen niin kauniit kasvonsa. "Kiitän teitä tästä lempeydestä, jos se tulee teidän sydämestänne, veljeni onneton kuningatar", sanoi prinssi. "Mutta vaikka vihaisittekin minua Eerik veljeni tähden, tahdon minä antaa sen teille anteeksi, sillä totisesti tehtiin teille kovaa vääryyttä."

"Onnetontako?" toisti Elisabet rouva kylmästi ja ylpeästi. "Ei, prinssi Otto, voitte kutsua minua loukatuksi kuningattareksi, kauheasti loukatuksi; mutta onnea, jonka olisin jakanut roiston kanssa, on kreivi Gerhardin sisar jo kauan halveksinut. Kutsukaa itseänne kurjaksi prinssi, mutta säästäkää minua voimattoman vangin sääliltä."

"Armahtavan Jumalan kautta", huudahti Otto, "te olette onnettomampi kuin minä. Onnettomuus, jonka olette kärsinyt, on katkeroittanut sielunne ja muuttanut teidät. Mutta eikö ole kauheasti kostettu teidän puolestanne?"

"Te näette kai nyt itse oikeudenmukaisen koston, joka kohtaa teidän uskotonta sukuanne, prinssi Otto?" kysyi hän ilkkuvalla äänellä.

"Suurta taivaallista oikeutta, joka on meidän kaikkien yläpuolellamme, en voi vielä tänäkään hetkenä epäillä", vastasi prinssi, "mutta kylläkin vahvemman oikeuden oikeamielisyyttä täällä maailmassa. Mutta, sehän kestää vain jonkun aikaa."

"Ettekö siis näe Jumalan tuomiota vahvemman oikeudessa, kuningas Kristofferin poika, ja kohtalossa joka kohtaa uskottomia?" kysyi Elisabet. "Te olette kulkenut heidän latujaan, prinssi Otto. Te tahdotte jakaa heidän kohtalonsa. Tuskin kaksi kuukautta sitten te teitte sovinnon veljeni kanssa ja nyt tahdotte kantaa sotakilpeä häntä vastaan. Tanskalaiset kutsuvat teitä kuitenkin kuningas Kristofferin jaloksi pojaksi. Teidän täytyy antaa meille anteeksi, jos me emme voi kutsua teitä siksi."

"En ole koskaan pyytänyt, että minua pidettäisiin parempana kuin mitä olen", vastasi prinssi tyynesti. "Sopimus, jonka minä rikoin, ei ollut sellainen, joka päätetään sydämessä ja vahvistetaan taivaassa. Ei ketään petetty, sillä viisas veljenne tiesi yhtähyvin kuin minäkin, että se oli ainoastaan aselepo, kunnes saatoimme kohdata toisemme teroitetut miekat käsissämme. Hänen miekkansa oli terävin ja onnellisin, sen minä tunnen täydellisesti; mutta ei hän siksi saanut suurempaa oikeutta olla Tanskan hävittäjä."

"Ne, jotka isänne panttasi ja möi meille, saavat nyt oikeuden mukaisesti raataa voittajan hyväksi", vastasi rouva Elisabet ankarasti. "Mutta en kutsunut teitä kuitenkaan tänne kiistelemään siitä, minkä miekka on ratkaissut. Tahdon vain sanoa teille, prinssi Otto, että teidän kohtelunne täällä tulee riippumaan kokonaan teistä itsestänne. Jokainen yritys, joka tehdään teidän vapauttamiseksi tästä vankeudesta, on suuressa määrin lisäävä sen ankaruutta. Ne kahleet, jotka minä nyt kunnioituksesta syntyperäänne kohtaan olen teiltä riisunut, voitte ainoastaan te itse ja ystävänne pakoittaa minut jälleen panemaan päällenne."

"Minun kohtaloni on samassa kädessä kuin teidän voitokkaan veljenne onni", vastasi prinssi arvokkuudella ja tyyneydellä. "Mitä täällä annetaan taakakseni, sen saatte nähdä minun kantavan, kuten kuninkaanpojan tulee, olkoon, vaikka halvimmat kahleet."

"Kylmä, eloton tanskalainen!" huudahti Elisabet suuttuneena ja polki jalkaansa. "Viekää hänet ritarivankilaan, Wittinghof. Asettakaa vartija ovelle. Te olette minulle vastuunalainen hänen hoidostaan ja kunnollisesta kohtelustaan. Minä vihaan teitä, prinssi Otto, ja koko sukuanne!" lisäsi hän kiivaasti ja kääntyi taas prinssin puoleen, joka oli vähällä kaatua väsymyksestä ja veren vuodosta. "Mutta minä olen ruhtinaallista syntyperää kuten tekin ja halveksin jokaista alhaista kostoa, vaikkapa verivihollistanikin kohtaan." Senjälkeen hän poistui salista, ja Wittinghof vei pois prinssin, jota vartijoiden täytyi tukea, ettei hän kaatuisi maahan.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kolmantena iltana prinssi Oton vangitsemisen jälkeen hiipivät Sven Tröst ja Musta Sven jalkaisin Segebergin järven rannalla sijaitsevan puiston läpi. He olivat molemmat puetut holsteinilaisiksi talonpojiksi ja oli heitä melkein mahdoton tuntea. He tiesivät vangitun prinssin olevan linnassa. He olivat myös saaneet tietää, ettei häntä säilytetty yleisessä vankitornissa, vaan niinkutsutussa ritarivankilassa, jota kyllä pidettiin kunniallisempana ja mukavampana kuin pimeätä vankitornia, mutta jonka asema muuratussa rakennuksessa, joka pisti esiin kalkkitunturista Travevirtaan ja oli vahvojen vallitusten ympäröimänä, näytti tekevän jokaisen lähestymisen mahdottomaksi. Tämä vankila oli sopiva ylhäisten ja tärkeiden valtiollisten vankien olopaikaksi, ja Elisabetin sääliväisyys vangittua prinssiä kohtaan osoitti yhtäpaljon viisautta ja varovaisuutta kuin vangin arvokkuuden ja korkean syntyperän kunnioitusta.

Musta Sven tunsi tarkoin seudun ja linnan. Lapsuudessaan hän oli palvellut Segebergissä ja hoitanut kreivi Adolfin metsästyskoiria. Hän oli ollut linnassa sinä yönä, jona kreivi murhattiin, ja hänellä oli paljon kerrottavaa tästä tapauksesta. Huolimatta siitä, että hän oli ollut vain ankaran kreivi Adolfin halveksittu koirarenki, joka usein kohteli häntä ankarasti, oli kreivin murha kuitenkin tehnyt häviämättömän vaikutuksen raakaan ihmiseen. Hänet oli muun palvelusväen kanssa ajettu linnasta. Niinhyvin hän kuin koko hänen valtava heimonsa oli senjälkeen kärsinyt kovaa vainoa sekä Holsteinissa että Jyllannissa, ja hän kantoi sammumatonta vihaa sekä ritari Hartvigia että kreivi Gerhardia kohtaan, joka oli antanut mestata hänen isoäitinsä kuuluisana murhapolttajana ja noitana.

Sven Tröst ja hänen tientunteva oppaansa olivat jo muutamina öinä joka suunnalta vakoilleet linnaa ja huomanneet sen olevan lujan ja hyvin vartioidun. Jokainen yllättämisen ajatus, vaikkapa huomattavallakin asevoimalla, olisi ollut hulluutta. He tulivat nyt puoleksi lannistuneina kalastajatuvasta järven rannalla, jossa Mustalla Svenillä oli vanha tuttavuus koiranrenki ajoiltaan. Täällä piileskelivät he päivisin, ja öisin jatkoivat he yrityksiään hankkia pääsyä linnaan ja jos mahdollista tilaisuutta viekkaudella vapauttaa tärkeä vanki.

"Se on turhaa, nuori herra. Salakäytävä on kiinni muurattu, taikka sitten ovat minun silmäni noidutut", sanoi Musta Sven. "Minä olin hullu, kun antauduin tähän seikkailuun. Jos he saavat meidät kiinni, hirtetään meidät, tai heitetään tuonne koirantorniin. Se ei ole paljon hauskempi pyövelinhautaa. Minä tunnen sen paikan."

"Uutta rohkeutta, Volle! Me kyllä keksimme neuvon", sanoi Sven Tröst. "Ennenkuin prinssin haavat ovat paranneet ei hän kuitenkaan voi seurata meitä, ja siinä tapauksessa he kyllä ovat häntä kohtaan siivoja tuolla ylhäällä."

"Siivoja!" mutisi musta ampuja viheltäen. "Kun minä kuulen suurten metsämiesten parantelevan metsäsikaa, jonka he ovat saaneet raudoista, tiedän minä sen olevan aina siksi, että sitten voisivat tappaa sen huvinsa vuoksi."

"Hyi Volle, elä ajattele niin pahaa kaikista ihmisistä. He varovat kyllä tappamasta häntä, kuinka huonoja muuten lienevätkin; sillä onhan hän sekä markkreivi että keisarin lankomies."

"Kuollut sukulainen ei vaadi mitään perintöä", mutisi Volle. "Kun villisika on saatu kiinni, ei paljoakaan kysytä hänen lankoussuhteitaan metsässä."

"Kreivi on liika viisas ostaakseen kruunun elämällään, Volle, ja tuskin hän uskaltaa holhokkinsa puolesta enempää, kuin Holsteini on arvoinen."

"Me voimme ampua lintuja lennosta, nuori herra, mutta suurten herrojen ajatukset lentävät meille liian korkealla, vaikka ne ovatkin kaikki saippuakuplia gondulin hengille. Kalju kreivi tietää kyllä, millä hän peittää kaljun päälakensa. Hänen sisarensa tuolla ylhäällä on samasta hapatuksesta; mieluimmin kuin hänen kanssaan, tahdon olla kymmenen miehen kanssa tekemisissä. Nythän hän on saanut viekkaan kamaripalvelijan kätyrikseen. Se kettu on melkein, yhtä kiero kuin herransa."

"Niin saisinpa minä käsiini sen roiston!" huudahti aseenkantaja kiivaasti. "Hans Wittinghofin kanssa on minulla omasta puolestani pieni lasku suoritettavana."

"Vai niin", naurahteli Volle. "Tahtoisitte kai mielellänne hankkia Stig
Antinpojalle kauniimman vävypojan?"

"Ennenkuin se kettu tulee Agnetaa niin lähelle, että hänen ruton saastuttama hengityksensä saattaa koskettaa häneen, työnnän minä miekkani hänen ruumiinsa läpi, tapahtukoon se vaikka Herran alttarin edessä, sen olen luvannut ja vannonut."

"Se on oikein, siitä minä pidän. Te olette minun väkeäni", sanoi Volle iloisesti. "Jos teitä ei nyt hirtetä prinssin vuoksi, voitte toivoa sen tapahtuvan tulevaisuudessa. Mutta mitä se merkitsee? Jos minä olen uskaltanut sata kertaa elämäni metsän otuksen vuoksi, voinette kai te uskaltaa sen kerran kauniin tytön tähden. Mutta eihän sillä asialla ole kiirettä. Onhan hän vielä lapsi, ja te voitte kernaasti vielä antaa hienon partanne kasvaa puolen tusinaa vuotta, että saisitte pusketuksi sarvet päästänne ja olisitte kyllin talttunut joutuaksenne naisten tohvelin alle."

"Pois tieltä hullu! Tuolta tulee joku" — keskeytti Sven Tröst hänet, ja he juoksivat syrjään, piiloutuen järven rantapensaikkoon. Hengellinen herra lähestyi hitaasti ratsastaen tietä myöten. Kuu valaisi hänen laihan vartalonsa, hän piteli rukousnauhaa kädessään ja mutisi itsekseen.

"Kuolema ja kirous! Kreivin kappalainen Rendsborgista!" kuiskasi Musta Sven. "Minä tunnen hänet siitä pitäen kun istuin tuolla isoäitini kanssa. Hän on hurskas herra sen voitte uskoa; missä hänet näkee, siellä on kuolema ja onnettomuus kulkemassa. Hän ei usko edes noitiin ja mustiin paholaisiin, mutta sai kuitenkin isoäiti raukkani poltetuksi, syystä että hän oli hieman velho, kuten te sanotte, ja sen hän tunnusti rehellisesti. Hänen piti valmistaa minut kuolemaan Rendsborgin hirsimäellä; mutta hän teki sen niin huonosti, että minun täytyi juosta pois päästäkseni matkustamasta hänen kuumaan helvettiinsä. Saattepa nähdä, että hänellä on prinssin salainen kuolemantuomio taskussaan. Minä olen luvannut tehdä hänelle pienet kepposet isoäitini vuoksi. Odottakaa vähän!" Senjälkeen otti Musta Sven esille laskiaisleikeissä käytettävän naamarin, joka esitti sarvipäistä pirua. Sitten kun hän oli asettanut sen päähänsä, juoksi hän esiin kuun valaisemalle tielle ja syöksyi kauheasti mylvien hengellistä herraa kohti. Hevonen pillastui. "Tunnetko minut?" mylvi Musta Sven. "Minä olen kauan odottanut sinua ja herraasi. Minä annan joka yö lämmittää suurta pikipataa teitä varten, mutta miksi ette tule. Onko hänellä useampia ruhtinaita ja kreivejä lahdattavana? Onko sinulla vielä pyhimysverta pestävä hänestä. Noita, jonka sinä viimeksi lähetit minulle, pääsi hyvin pälkähästä; hän lensi valkoisena kyyhkysenä padasta. Mutta minä tarvitsen kaksi mustaa korppia sijaan. Joko hän on lopussa?" — puhkesi Volle ihmeissään puhumaan ja ravisteli kappalaista, joka makasi mykkänä ja suljetuin silmin kuin olisi ollut kuollut. "Hän lienee kai vahvempi hullussa uskossaan, kuin tuntui hänen saarnatessaan teilin alla." "Apua! Apua! Murhaajia!" huusi nyt kappalainen kimakalla äänellä ja avasi silmänsä. Kuultiin kavion kapsetta metsästä, eikä Musta Sven pitänyt enää viisaana jäädä tielle. Hän tyytyi senvuoksi työntämään isoäitinsä tuomarin niin kovasti kalkkikalliota vastaan, että hengellinen herra taittoi pari kylkiluuta. Senjälkeen juoksi metsämies nopeasti pensasten läpi ja antoi Sven Tröstille viittauksen seurata itseään. Hän tunsi niin hyvin kaikki oikotiet ja salaiset polut kalkki vuoren ja Segebergin järven ympärillä, että hän silmänräpäyksen kuluttua oli turvassa. "Minun vanha pakopaikkani", sanoi hän ja heilutti iloisesti hattuaan, "täällä olen kerran vetänyt heitä nenästä kokonaisen viikon". He seisoivat pensaita kasvavan kalkkikivivuoren huipulla, luolien ja vaarallisten rotkojen välissä melkein sen tien yläpuolella, missä kappalainen makasi valittaen ja mistä he tulematta huomatuiksi saattoivat nähdä mitä tapahtui alhaalla, vaaratta tulla takaa-ajetuksi huonosti kuljettavilla salateillä, jotka, veivät tähän turvapaikkaan. Huutavaa kappalaista ympäröi metsästysseurue, joiden seurassa oli kamaripalvelija Wittinghof. Saattoi nähdä, miten he antoivat kantaa hengellisen miehen kalkkivuorta ylös linnaa kohti ja että osa metsästäjiä hajaantui eri suunnille.

"Kirotun tyhmä teko, Volle!" sanoi Sven Tröst suuttuneena. "Sinä olet nyt turmellut koko asiamme liika aikaisella kostonhalullasi. He etsivät nyt koko metsän. Jokainen koetus pelastaa prinssiä käy mahdottomaksi. Kirottua! Olisimmepa edes saaneet käsiimme sen kirotun kamaripalvelijan."

"Vai niin, hyveellinen nuori herrani. Teistä ei teko olisi ollut niinkään tyhmä, jos vain olisimme nutistaneet teidän omaa rakkaan kilpakosijanne. Me emme voi moittia toisiamme mistään, Sven Tröst. Hyvän prinssin vuoksi ei kumpikaan meistä unohda omia pikku riitojaan; se olisikin liiaksi vaadittua kahdelta heikolta ihmislapselta. Jos tahdotte seurata neuvoani, saamme kyllä kamaripalvelijan käsiimme. Mahdollisesti saamme myös prinssin vapaaksi."

"Oletko menettänyt järkesi? Kuinka se olisi nyt mahdollista, kun sinä olet antanut meidät ilmi kuin raivo härkä."

"Antakaa minun pitää huoli siitä asiasta, nuori herra. Jos vain tahdotte pysyä tässä huomisiltaan, niin saatte kuulla minusta ja ehkä junkkerista myös. Katsokaas, minun koiranvartija-aikoinani oli olemassa kaksi ketunreikää linnaan; luulen ettei toinen niistä ole tukittu, sitä ei koskaan ole kukaan kreivi Adolfin vihamiehistä tuntenut. Nyt kun seisoin tässä paikassa, muistui se vasta mieleeni. Jos tämä tie on vielä jäljellä, kuten minä luulen, tahdon minä pian näyttää teille, mihin musta Sven kelpaa!"

"Mutta minä en tahdo teitä mukaani", vastasi metsästäjä matkien hänen hyppäystään. "Tällä kertaa tahdon määrätä itse. Jollen minä palaa, niin voitte te hommata minulle sielumessun ja pitää huolen siitä, että itse pääsette täältä elävänä. Pysykää nyt hiljaa kuin rotta ja nakertakaa juuston kantaa, joka on teidän taskussanne. Paljon kärsivällisyyttä, Sven Tröst!" Näin sanoen juoksi hän alas jyrkkää kalkkivuoren rinnettä, ja aseenkantaja näki hänen hiipivän pensaiden välitse järven rannalla ja katoavan varjoon.

Kärsimätön aseenkantaja ei voinut mukautua jäämään toimettomaksi kokonaiseksi vuorokaudeksi tälle autiolle paikalle. Muutamia silmänräpäyksiä mietittyään asiaa juoksi hänkin alas vuorta ja seurasi salaista polkua, jota myöten hän oli nähnyt mustan Svenin katoavan.

Väkivaltainen hyökkäys puistossa kreivin kappalaisen kimppuun, joka tuli Segebergiin herransa tärkeällä asialla, oli herättänyt suurta huomiota linnassa, ja herra Wittinghof oli Elisabet rouvan kehoituksesta muutamien metsämiesten kera tutkinut koko kalkkivuoren ja kaikki salaiset polut linnan ympärillä, sillävälin kun Elisabet rouva itse hoiti hengellistä herraa ja otti selville hänen tulonsa tarkoituksen. Keskusteltuaan salaisesti sairaan kappalaisen kanssa, antoi hän heti kutsua vanhimman torninvartijan luokseen. Tämä oli hänen veljensä parhaiten maksettuja palvelijoita ja ainoa kreivi Adolfin väestä, joka oli jäänyt linnaan uuden herran palvelukseen.

"Sinun täytyy tuntea maanalainen salakäytävä täällä linnassa", sanoi Elisabet rouva päättävästi, katsoen tutkivasti vanhaan palvelijaan, joka seisoi hänen edessään viekkaine ja ryppyisine kasvoineen ja vastenmielinen, kiero katse ilkeissä silmissään.

"Mikä salakäytävä, armollinen rouva?" kysyi tornin vartija. "Se, jonka kautta ritari Hartvig ankaran herra veljenne kanssa ryömi sisään sinä yönä, jolloin autuas kreivi tapettiin, on aikoja sitten jo täytetty."

"Eikö täällä sitten ole mitään muuta?" kysyi Elisabet ankaran näköisenä. "Katso minua silmiin, mies! Sano totuus, muuten menetät henkesi. Jos aiot pettää meidät, kuten entisen isäntäväkesi, niin erehdyt. Sinä olet puhunut salakäytävästä ritarivankilaan; se täytyy sinun heti näyttää meille, ja se on tänä yönä täytettävä ja kiinni muurattava."

"Vai niin, sitäkö te tarkoitatte, armollinen rouva", vastasi torninvartija näyttäen miettivältä. "Niin se on toinen asia; sitä olen minäkin ajatellut näinä päivinä, vaikka en ole nähnytkään sitä moneen herran vuoteen. Jumala tietää, onko sitä enää edes olemassa. Mutta te olette oikeassa, armollinen rouva, jos jollain on vihiä siitä asiasta niin kelläs muulla kuin minulla, koska olen vanhin talossa. Nyt voi kyllä maksaa vaivan etsiä se käsiin, sillä kun me olemme saaneet tanskalaisen kuninkaanpojan vangiksemme, mahtaa kai löytyä sellaisia, jotka antaisivat kaukaloittain kultaa ja hopeaa, löytääkseen ulos ja sisään sellaiseen myyränreikään. Mutta minä pelkään, häpeä sanoa, että sitä ei löydetä, armollinen rouva."

"Sitä minä en pelkää", vastasi Elisabet rouva ja veti kellonnuorasta, joka vei linnantupaan. "Jollet sinä ennen puoliyötä ole näyttänyt talonmiehille tätä salakäytävää, et sinä näe auringonnousua aamulla; siitä voit olla yhtä varma kuin koko vuoden palkasta, jos käytävä tulee tukituksi."

Nyt astui uusi linnanvouti sisään. Hän sai määräyksen heti seurata torninvartija Kunzia, mukana lyhdyt, kuokat, ja muurausvehkeet. Vartija sanoi: "Minä luulen nyt varmasti muistavani paikan, armollinen rouva. Ettehän te toki Jumalan nimessä luule, että —"

"Hyvä!" keskeytti Elisabet hänet. "Ilmoittakaa heti mitä löydetään, linnanvouti." Hän antoi tälle uskotulle palvelijalleen merkitsevän viittauksen ja lisäsi pari salaista sanaa, jonka jälkeen he lähtivät.

"Mitä minä lupasin, sen hän on saava", puhui Elisabet rouva itsekseen ja meni rukoushuoneeseensa. "Mutta aurinkoa ja kuuta ei hän enää koskaan näe."

NELJÄSTOISTA LUKU.

Sillä aikaa kuin linnassa koetettiin tehdä mahdottomaksi jokainen vangitun prinssin pakoyritys ja mitä suurimmalla tarkkuudella etsittiin seikkailevia uskalikkoja, jotka jo ajattelivat hänen vapauttamistaan, näytti prinssi itse olevan tyynin linnan asukkaista. Toisten läsnäollessa ei noussut huokausta eikä valitusta hänen huulilleen; mutta hänen kasvoillaan oli arvokkuuden ja marttyriuden ilme, joka kummastutti yksin häntä vartijoivia raakoja sotilaitakin ja herätti ehdotonta kunnioitusta. Hän toivoi mieluimmin saada olla yksinään ja tässä suhteessa useimmin suostuttiin siihen. Haava hänen päässään, joka saattoi hänet tainnuksiin taistelupaikalla, oli vähemmän vaarallinen kuin alussa luultiin, eikä mikään hänen muista haavoistaan ollut kuolettava, vaikkakin pitkä matka oli pahentanut niitä. Hän tunsi voimistuneensa muutamien päivien levon ja hoidon jälkeen ja istui nyt yksinään vankilassaan liinakääre ohimoillaan ja oikea käsivarsi siteessä. Vahvistava lääkejuoma oli hänen edessään pöydällä, jolla paloi kaksi kynttilää. Niiden välissä oli avattu pergamenttikäärö, jolle oli kirjoitettu raamatunlauseita ja jumalisia mietelmiä. Hurskas Segebergin luostarin kaniikki, joka oli linnan lääkäri, oli hiljattain antanut hänelle tämän lohduttavan lukemisen.

"Oliko tämä vastaus minun suureen kysymykseeni?" sanoi hän miettivästi tuijottaen siroon käsikirjoitukseen lukematta sitä. "Se oli masentavaa." Hän kohotti suuret siniset silmänsä kirjeestä tähtien valoa kohti, joka kimalteli häntä vastaan Travelaaksoon ja kalkkivuoren jyrkimpiin rinteisiin päin olevista ristikoilla varustetuista ikkunoista. Yksinäisessä vankihuoneessa oli hiljaista. Hän luuli kuulevansa Travevirran yksitoikkoisen pauhinan syvältä valkeiden kalkkikivihuippujen ja mustien rotkojen alta, joiden yläpuolella hänen vankilansa riippui kuin pääskysen pesä. Vankilan lukitun oven takaa saattoi hän kuulla vartijan askeleet.

"Jumala palkitkoon heille!" rukoili hän kädet ristissä. "Jumala antakoon ilon paratiisissa kaikille niille uskollisille sieluille, jotka syyttä kukistuivat minun tähteni! — Kansa parkani", huokasi hän. "Keneen kohdistuu nyt teidän toivonne?" Hänen silmänsä sattuivat taas käsikirjoitukseen ja hän luki paikan, joka juuri oli avoinna hänen edessään. "Elä luota ruhtinaihin", luettiin siinä, "he ovat ihmisiä, he eivät voi mitään auttaa. Moni etsii ruhtinaan kasvoja." —

"Ah niin", huudahti hän, "tässähän se onkin" — "mutta jokainen tuomio tulee Herralta." Hän vaipui syviin mietteisiin ja istui kauan silmät jäykästi kiinnitettyinä kirjoitukseen. Hän käänsi muutamia lehtiä ja luki: "Ruhtinailla täytyy olla ruhtinaalliset ajatukset ja heidän tulee pysyä niissä."

"Hm, onko ruhtinaallista luopua pelastuksen toivosta ja oikeutetusta kostosta. Eikö jokaisessa vankilassa ole uloskäytävä ja jokaisella yöllä loppunsa?" — Hän heitti ympärilleen ylpeän ja levottoman katseen; mutta heikko puna peitti hänen kalpeat poskensa, kun hän uudelleen katsahti jumalisen lääkärin käsikirjoitukseen ja luki hurskaat sanat: "Elä anna pahan voittaa itseäsi, vaan voita paha hyvällä." Samassa kuuli hän äänen kuiskaavan aivan vieressään: "Uutta rohkeutta, herra prinssi! Jos tahdotte olla vapaa, jos tahdotte kostaa, niin seuratkaa minua!"

Prinssi Otto kääntyi hämmästyneenä sitä vankilan paikkaa kohti, mistä odottamaton ääni kuului. Hän näki lattiassa olevan luukun avattavan, josta likaiset mustanruskeat kasvot pistäytyivät esiin. Se oli Musta Sven, hänen raa'an hurjat kasvonpiirteensä saattoivat himmeässä valaistuksessa herättää vangin kiihoittuneessa ja sairaloisen jännitetyssä mielikuvituksessa demonin tai pimeästä henkimaailmasta olevan kiusaajan kuvan.

"Mene pois, ikuinen valehtelija!" sanoi prinssi tehden ristinmerkin. "Vapaus, johon tahdot minut johtaa, on ikuinen orjuus. Minä halveksin kostoa, jonka sinä tarjoat minulle syvyydestä."

"Jos minä olen noita ja paholainen, niin olen minä kuitenkin parhaita tässä linnassa", vastasi Sven nauraen. "Elkää olko uneksija, herra junkkeri, elkääkä arvelko enempää! Jollette te seuraa nyt minua, niin voitte saada harmaita hiuksia päähänne, ennenkuin joku muu narri uskaltaa panna henkensä alttiiksi pelastaakseen teidät."

"Kuka sinä olet?" kysyi prinssi ja malttoi mielensä. "Etkö sinä tuonut minulle viime vuonna terveisiä rehelliseltä ritari Niilo Brattingborgilaiselta?"

"Oikein herra prinssi. Jos isäntäni olisi ollut terve kahdeksan päivää sitten, niin olisi hän itse ollut mukanamme Tapnummella. Jos tahdotte nyt seurata minua hänen luokseen ja ritari Buggen luo Haldiin, niin olette pian seisova miesjoukon etunenässä, jotka uskaltavat taistella itse noitia vastaan, vaikka he olisivat Blåkullasta, ja te saatte yhdellä tai toisella keinolla kostetuksi kaljupäiselle." Hänen näin puhuessaan saivat hänen kasvonsa sellaisen viekkauden ja hurjuuden ilmeen, joka melkein pelästytti prinssiä.

"Mitä sinä tarkoitat ihminen?" kysyi prinssi ylpeästi ja nousi ylös. "Puhutko sinä ryöväreistä ja murhaajista? Luuletko sinä Tanskan prinssi Oton haluavan ketun lailla ryömiä maan alle konnantyöllä voittaakseen oikeutensa ja Tanskanmaan kunnian? Sinä et tule niiden rehellisten miesten luota, joiden nimet mainitsit. Jos Tanskan kansa ja jalo ritaristo vielä luottaa minuun ja minun onneeni, vapauttavat he kyllä minut rehellisesti ja julkisesti sopimuksilla tai asevoimalla. Mutta kukaan ei voi vaatia, että minä ottaisin askeleen, joka halventaisi minua."

"Suokaa anteeksi armollinen herra", vastasi musta Sven silmät suurina, ja samalla taivuttaen päätään nöyrästi ja hämillään, nousematta ylemmäksi salakäytävästä. "Mitä minä sanoin isännästäni ja ritari Buggesta oli ainoastaan omia ajatuksiani. Minusta olisi rehellinen asia auttaa teidät vapauteen ja hallitukseen, tapahtukoon miten tahansa. Ritari Kaljupää ja kreivi Hartvig eivät varmasti arvelleet, kun he tappoivat vanhan herrani täällä Segebergissä; jos nyt tehtäisiin heille samoin olisi se vain hyvin ansaittu palkka. Mutta se on totta, te olette kuninkaanpoika ja siksi täytyy teidän ajatella hieman jalommin kuin meidän pikkuväen. Minä ja Sven Tröst olemme kuitenkin käyttäytyneet kuin kaksi hullua. Emme koskaan uneksineetkaan, että mieluimmin istuisitte elinikänne vankilassa, kuin haluaisitte tulla autetuksi täältä pienellä kädenojennuksella niinkuin joku muukin vanki raukka. Elkää pahastuko, korkea herra; meillä oli hyvä ja rehellinen tarkoitus, ja jos pääsemme täältä elävinä, saamme kiittää onneamme."

"Kiitos hyvästä tahdostanne ja siitä, mitä olette uskaltaneet minun tähteni", sanoi prinssi osanottavalla lempeydellä lähestyen häntä. "Sven Tröst on siis myöskin täällä. Sano hänelle terveisiä. Toisen kerran hän uskaltaa henkensä minun puolestani. Mutta — teidän tienne ei ole minun tieni. Pois, kiiruhda! Tänne tulee joku. Pelasta itsesi nuori mies; minun tähteni ei kukaan enää saa uhrata elämäänsä. Pois! Jumala teitä johtakoon!"

Vankilan oven ulkopuolella kalistettiin rautaketjua, ja musta Sven veti pian päänsä luukusta. Prinssi löi itse luukun kiinni ja meni tyynenä vankilanovelle. Se avautui, ja sotamies astui sisään, mutta kääntyi heti takaisin tervehtien mykästi, niin pian kuin hän näki että prinssi oli ylhäällä ja pukeutuneena. Prinssin suureksi kummastukseksi tuli rouva Elisabet itse aivan odottamatta hänen luokseen parin asestetun herran saattamana. "Anteeksi, jos me häiritsemme teidän lepoanne, junkkeri Otto", sanoi ylhäinen rouva kylmän kohteliaasti. "Minun täytyy itse nähdä mitä täällä tapahtuu. Vartija on ilmoittanut minulle, että täällä on joku puhellut teidän kanssanne."

"Vai niin", vastasi prinssi hitaasti. "Vartija on täyttänyt velvollisuutensa, jos todella on kuultu sellaista."

"Täällä on tapahtunut väkivallantyö", jatkoi Elisabet rouva. "Ollaan muutamien maankiertäjien jäljillä, jotka etsivät pääsyä teidän luoksenne."

"Nämä ovat ilmoituksia, rouva Elisabet, jotka tuntuvat minusta enemmän koskevan teitä itseänne ja minun vartijoitani kuin minua. Jos minä voisin alentua arvottomiin suhteisiin, niin tuskinpa minä olisin niin yksinkertainen, että itse ilmoittaisin sen teille."

"Mutta jos minä teiltä ruhtinaana ja kunnian miehenä vaadin tämän tiedon ja pyydän teitä sanomaan minulle, oletteko puhunut jonkun kanssa tänä iltana —"

"Niin en luule sittenkään olevani velvollinen vastaamaan teille siihen, rouva Elisabet."

"Te unohdatte kenellä täällä on valta", sanoi linnanrouva melkein peloittavalla katseella. "On olemassa keinoja —"

"Vaikka minä olisinkin niin onneton, että minun täytyisi epäillä teidän inhimillisyyttänne, niin on teidän kunnianne ja ylpeytenne oleva minulle takeena siitä, ettette tahdo pakoittaa minua tunnustamaan kuin halvinta rikoksentekijää", sanoi prinssi aivan tyynesti. "Mutta olkoonpa sitten kysymyksessä ystävä tai vihollinen, minä en koskaan tahdo rikkoa, mitä kunnia tekee laikseni."

"Minä tiedän kyllä", sanoi rouva Elisabet pilkallisesti hymyillen, "että teidän salaisuutenne eivät ole syvällä. Herrat suvaitkaa tutkia seinä ja lattia." Näin sanoen hän antoi herroille, jotka seurasivat häntä viittauksen, jonka jälkeen he ottivat kynttilät pöydältä ja näyttivät aikovan alkaa tutkimuksen.

"Odottakaa hetkisen", sanoi prinssi, "minulla on teille ehdoitus, armollinen rouva. Teille on ainoastaan tärkeätä tietää, että minä olen varmassa säilössä. Jos tahdotte luvata minulle, että kaikki etsiminen lakkautetaan, että ei vainota ja rangaista onnettomia, minulle uskollisia, jotka ehkä jo ovat koettaneet lähestyä minua tai tulevaisuudessa vankeuteni aikana voisivat koettaa sitä? Jos te tahdotte jalomielisesti luvata minulle sellaista sääliväisyyttä niitä kohtaan, jotka ajattelemattomasti ovat uskaltaneet elämänsä ja vapautensa minun puolestani, niin vapautan minä ruhtinaallisella kunniasanallani teidät kaikesta levottomuudesta ja pelosta minun täällä oloni aikana. Sanokaa kyllä!" lisäsi hän liikutettuna. "Myöntykää inhimillisyyden nimessä, ja te voitte tästä hetkestä antaa kaikkien vankilaani johtavien ovien olla avoinna. Minä en silloin astu jalallani tämän kynnyksen yli, ennenkuin minun uskollinen kansani ase kädessä, tai lankoni ja keisari ovat vapauttaneet minut."

Elisabet näytti hämmästyneeltä ja hän mietti muutaman silmänräpäyksen. "Ei", huudahti hän kiivaasti ja päättävästi. "Segebergin muurit ja minun varovaisuuteni voinevat vetää vertoja luotettavaisuudessa teidän kunniasanallenne, kuningas Kristofferin poika, ja petollisen Erik kuninkaan veli. Minä en luota enää kenenkään teidän sukuunne kuuluvan kunniasanaan. Alkakaa etsiminen, herrani."

Katkera harmin ilme näyttäytyi prinssin kasvoilla. Hän horjahti ja piti kiinni tuolista, mutta hän kokosi voimansa ja hillitsi vihan ja loukatun ylpeyden purkauksen, joka väikkyi hänen huulillaan ja antoi hänen kirkkaalle katseelleen kiihkoisan ilmeen. "Jumala suokoon teille anteeksi nämä sanat, rouva Elisabet!" sanoi hän hillityllä äänellä ja käänsi katseensa ylpeästä rouvasta hiljaista tähtiloistetta kohti, joka aivan kuin lohduttaen tuikehti häntä vastaan vankilan ikkunan kautta.

Luukku lattiassa oli niin taidokkaasti laadittu ja niin kivilattian kaltainen, että oli mahdotonta keksiä sitä, kun se oli suljettuna. Sitäpaitsi voitiin se avata ainoastaan salakäytävästä ja sen tarkoituksena näytti olleen salaa viedä vankeja, linnoitukseen, ilman että nämä saattoivat pelastua samaa tietä.

Kun etsiminen oli päättynyt aivan tuloksetta, polkaisi Elisabet kiivaasti lattiaa. "Hyvä!" sanoi hän kylmästi, "koska te ette tahdo auttaa meitä, prinssi Otto, täytyy teidän suostua heti muuttamaan olopaikkaa. Saatte kiittää ainoastaan omaa itsepäisyyttänne siitä, ettette tulevaisuudessa saa osaksenne niin hyvää kohtelua, kuin minä olisin toivonut osoittaa teille. Herrani, viekää prinssi vartijoituna pimeään torniin!"

Kuullessaan nämä sanat tuntui prinssi Otto heräävän kauniista unesta. Hän oli hetkeksi melkein unohtanut vankilansa, ja hänen katkera loukkaamisensa oli sulautunut ikuisen rauhan, äänettömän korkeuden, rakkauden ja tyyneyden ylevään tunteeseen, joka tähtitaivaalta säteili häntä kohtaan.

"Kun minä olen kuollut, rouva Elisabet", sanoi hän hiljaa ja lempeällä äänellä, "olette te katuva, jos te nyt riistätte minulta tämän vähäisen näköalan Jumalan taivaaseen. Suokaa minulle toki aukeama muurissa, josta voin nähdä pari tähteä ja auringonsäteen, veljeni vääryyttä kärsinyt kuningatar. Te tunnette itse onnettomuuden mahdin ja vääryyden katkeran vaikutuksen mieleen. Te olette itse syntynyt korkeuteen ja valoon, ja te ette voi kieltää minulta yössäni korkean taivaan pilkahdusta."

Elisabetin ankara päätös tuntui horjuvan, kun hän kuuli nämä sanat; tuskallinen liikutus oli havaittavissa hänen synkässä, ylpeässä katseessaan, ja hienot lihakset hänen laihan suunsa ympärillä värähtelivät. Viha ja sääli näyttivät taistelevan hänen sielussaan. Mutta samassa hän heitti katseen prinssin kasvoihin, jotka muistuttivat kaukaisesti mutta ilmeisesti hänen vanhempaa veljeään. Hän seisoi juuri nyt varjossa, ja hän näki ainoastaan yleisen samannäköisyyden pääpiirteissä, mutta ei sitä jaloa ja lempeätä ilmettä, joka aivan kuin kirkasti prinssi Oton kasvot. "Kuningas Erikin veli", huudahti hän. "Tahdotteko te lumota minut liikuttavilla puheilla tähdistä ja taivaasta. Viekää hänet torniin!" Näin sanoen hän poistui nopeasti ikäänkuin tahtoen paeta vankinsa näkyvistä. Prinssi Otto heitti vielä tuskallisen katseen vankilaristikkoon ja seurasi syvästi huoahtaen ritaria ja vartijaa ulos ritarivankilasta ankarampaan säilytyshuoneeseen.

Kun prinssiä vietiin linnanpihan yli niinkutsuttuun mustaan torniin, vallitsi alhaalla suuri melu. Kamaripalvelija Wittinghof tuli muutamien metsämiesten ja soihdunkantajien seuraamana linnanportista sisään, tuoden mukanaan sidotun vangin, joka oli puettu hosteinilaisen talonpojan pukuun. Soihdunvalo lankesi hänen kasvoilleen, ja prinssi tunsi Sven Tröstin. Kun vangittu asemies näki prinssin, huusi hän korkealla äänellä: "Herramme auttakoon teitä ja Tanskan maata, jalo prinssi; minä en voi enempää."

"Jumala palkitkoon sinulle, onneton!" huudahti prinssi "Tässä ei voi ihmismahti auttaa. Mutta Kaikkivaltias voi pelastaa Tanskan ilman meitäkin."

Prinssin jalo vartalo katosi hiljaa ja äänettömästi pimeään torniin. Mutta Sven Tröst huusi vielä kovasti, kun häntä raastettiin alas syvään tornikellariin: "Tämän ketuntempun saatte te vielä maksaa minulle, Hans Wittinghof. Meidän kahden täytyy tavata toisemme ja ennen teidän hääpäiväänne, vaikka minun sitävarten täytyisi nousta haudastani."

Hieno kamaripalvelija, joka kättään nostamatta oli kierolla tavalla antanut metsästäjien vangita hänet, vastasi ivanaurulla vangin uhkauksiin ja kiirehti nyt linnanportaita ylös, suomatta raivostuneelle kilpakosijalleen ainoatakaan katsetta.

Miesjoukosta, joka pian senjälkeen astui linnantupaan, kantaen lyhtyjä, kuokkia ja muurausvehkeitä, kuului pelokasta mutinaa.

"Tahdotteko uskoa minua toisen kerran", kuiskasi eräs vanha mies. "Missä on tapahtunut sellaisia asioita, kuin täällä Segebergissä, siellä ei koskaan ole asiat oikealla tolalla. Missä paholainen on kerran saanut asuinpaikan, sieltä on vaikea saada häntä pois."

"Tyhmyyksiä", sanoi toinen. "Mitä te näitte salakäytävässä on hyvin saattanut olla eläin tai valepukuinen veijari. Mutta kuka hän lieneekään ollut, sinne hän nyt jää tuomiopäivään saakka. Me olemme varmasti ja hyvin muuranneet kiinni uloskäytävän, sen minä tiedän."

"Mutta sillä veijarilla voi olla sata muuta uloskäytävää", vastasi vanha talonmies. "Minä tiedän kyllä mitä näin ja jollei minulla olisi ollut, Jumalalle siitä kiitos ja kunnia, hieman parempi omatunto kuin Kunz Torninvartijalla, olisin minä ehkä myös kaatunut kuolleena paikalleni."

"Se oli tavallaan hänen onnensa, vanha lurjus!" kuiskasi eräs vanginvartijan apulaisista. "Jos hän olisi päässyt elävänä sieltä, olisin minä heittänyt hänet sammakkohautaan. Se olisi ollut oikein hänelle; mutta herramme on ollut hänelle ehkä armollisempi kuin rouvamme."

Linnanvouti tuli nyt myöskin tupaan, mukanaan muuta väkeä, joka kantoi vanhan Kunz Torninvartijan ruumista. Hän oli nähnyt petetyn herransa haamun salakäytävässä, tai jotain vielä pahempaa, — niin luultiin.

Keskiyön aikaan oli kaikki hiljaista Segebergin linnassa. Ainoastaan parvekesalissa vastapäätä mustaa tornia paloi vielä kynttilä. Täällä istui Elisabet rouva yksinään makuuhuoneessaan. Hänelle oli ilmoitettu paholaisen haamusta, jonka taikauskoiset talonmiehet luulivat nähneensä keksiessään vaarallisen salakäytävän ja Kunz Torninvartijan äkillisestä kuolemasta tämän näyn jälkeen. Että tämä kirottu kummittelu oli yhteydessä salaisen vierailun kanssa, jonka Oton sanottiin vastaanottaneen tornikamarissa, siitä oli hän vakuutettu ja oli ryhdytty toimenpiteisiin tyhmänrohkean vieraan vastaanottamiseksi, niin pian kuin hän näyttäytyisi. Rouva Elisabet näytti olevan levottomuuden ja jännityksen vallassa, jonka tämän illan tapahtumat olivat herättäneet hänen sielussaan. Taistelu hänen sisimmässään ei ollut vielä lopussa. Vangitun prinssi Oton marttyyrikatse tähtiloistetta kohti, jonka hän niin julmasti oli ryöstänyt prinssiltä, oli tunkeutunut syvemmälle hänen sieluunsa, kuin hän näytti tahtovan myöntää itselleen. Tyydytetty kostonhalu näytti antavan hänelle aivan liian vähän iloa, ja hän näytti tänä hetkenä paljon onnettomammalta kuin koskaan ennen. Makuuhuoneessa riippui seinällä häntä vastapäätä suuri metallipeili, ja nähdessään siinä oman kuvansa hän kauhistui. "Jos kosto ei tee onnellisemmaksi — niin kauniimmaksi se ei ainakaan tee", sanoi hän ja nousi ripustamaan purppuraviittansa peilin yli, kasvoillaan salaisen itsensähalveksumisen ilme. Kuu paistoi hänen ikkunansa vastapäätä olevaan mustaan torniin. Nojaten kyynärpäätään leveään ikkunapieleen hän tuijotti kauan vankitorniin päin. Sen muodosti yksi ainoa pyöreä muuri, jossa ei ollut muuta aukkoa kuin raskas, lukittu rautaovi. Kun hän tahtomattaan vavisten kääntyi pois ikkunasta, koska hänestä tuntui, kuin vankitorni missä ikuinen yö vallitsi, horjuisi ja uhkaisi musertuen syöksyä hänen ylitsensä, sattui hänen katseensa vastapäätä ikkunaa olevalle seinälle, mihin oli maalattu vanha ritari luonnollisessa koossa ja hän huudahti pelokkaasti. Hänestä tuntui kuin maalattu ritari olisi katsonut häneen elävällä ankaralla katseella. Häntä pyörrytti, mutta hän hillitsi itsensä ja otti kynttilän pöydältä, vuoteensa vierestä, sekä tutki nyt sen avulla tarkemmin kuvan kasvoja. Nyt vasta hän huomasi, että kuvan silmät olivat ontot ja aivan kuin pois leikatut ja hän havaitsi samalla madonsyömällä puutaululla puoleksi kuluneen, seuraava sisältöisen kirjoituksen: " Adolphus VI, Comes et Eques, Dom. Arcis Segeberg Anno Domini MCCC ."

"Murhattu kreivi Adolf!" huudahti hän ja antoi kynttilän pudota. Nyt hän seisoi pimeässä ja luuli kuulevansa kummallista kähinää ympärillään, aivan kuin joku olisi liikkunut muurin sisässä onton laudoituksen takana. Samassa kuuluikin kaukaa toiselta puolen Travea, hiljaisen yön halki, syviä surumielisiä metsästystorvensäveliä, samanlaisia joita onnettomalla ritari Hartvigilla ennen oli tapana puhaltaa, kun hän öisin teki pyhiinvaellusmatkoja veritahrojen yli onnetonta poikaansa hakemaan. "Valoa, Valoa!" huusi hän ja tarttui kellonnuoraan, samalla kuin hän melkein tajuttomana tupertui maahan. Kun neidot tulivat valoa tuoden löysivät he ankaran Elisabetin kuumeisessa tilassa. "Jääkää luokseni!" käski hän. "Pimeä on hirveätä — enemmän valoa! — Peittäkää tuon kummituksen silmät! — Peittäkää ne!" Hän osoitti murhatun kreivin kuvaa. — "Mitä osaa on minulla hänen kuolemaansa? — Se on minun veljeni asia — hän teki mitä tahtoi — viekää pois, tuo kamala kuva — Mitä voikaan kuvitella synkässä yössä, kun on kuumetta veressä? — Muuri täytyy tutkia — se on ontto ja kiero kuin koko maailma — se kätkee salaisia murhaajia — niin! Segeberg on murhaajaluola. Enemmän valoa. Huomenna saa hän tuolla ylhäällä myös valoa. — Hän saa nähdä sekä auringon että tähtiä. — Minä tahdon uskoa hänen kunniasanaansa. Kuningas Eerikin kuningattaren puolesta täytyy kostaa. — Minä olen suuren Gertin sisar, mutta epäinhimillinen minä en ole — Enemmän valoa!"

Elisabet rouvan huoneessa oli nyt valoisaa kuin juhlatilaisuudessa. Vähitellen katosi kuitenkin outo valaistus ja hiljaisuus vallitsi. Hämärä Segebergin linna, gootilaisine torneineen ja muureineen korkealla kalkkivuorella loisti kuitenkin kauniina merelle päin, heittäen koleana lokakuun yönä varjonsa Trave virtaan. Virta pauhasi yksitoikkoisesti. Puistossa suhisi syksytuuli lakastuneiden lehtien välissä. Aaveentapainen ritari Hartvig ei enää kulkenut ritarisalissa puhallellen torveensa, mutta toiselta puolen Travea kantoi tuuli kaukaisia metsätorven säveliä linnaa kohti, joka sulki sisäänsä Tanskan onnettoman prinssin, ja nuoren, rohkean seikkailijan.

ENSIMÄINEN LUKU.

"Kreivi kokosi joukkonsa suuren, marssi Slesvigin rajalle päin. Ei nähty ole ennen moista, niin mahtavaa joukkoa toista."

Se sotajoukko, josta vanha tanskalainen kansanlaulu näin lauloi, marssi eräänä kauniina maaliskuun aamuna 1340, liehuvin lipuin ja meluavin soitoin, Slesvigin katuja pitkin, ja kaupungin asukkaat katselivat sitä mitä suurimmalla tarkkuudella. Suosiohuudot kaikuivat usein eniten suosittujen sotilaiden, etupäässä päälliköiden, kunniaksi, joiden joukossa oli kuulu Rendsburgin kreivi, ratsastaen joukkojensa etunenässä sisarenpoikansa, Slesvigin herttua Valdemarin, rinnalla. Herttua oli suuren seurueen saattamana tullut sotajoukkoa vastaan Holsteinin rajalle; mutta kerrottiin hänen matkalla riitautuneen enonsa kanssa. Osa sotajoukosta oli holsteinilaista väkeä, ja Gottorpin luona odottivat slesvigiläiset ratsumiehet herttuansa käskyä yhtyäkseen sotajoukkoihin. Päävoiman muodostivat palkkasoturit Westfalin ja Rheinin seudulta, jotka, heidän kuuluisan päällikkönsä tunnetun lausunnon johdosta, itse anastaisivat palkkansa ryöstämällä Tanskassa tai, jos he kaatuivat, vapauttaisivat päällikön heidän palkkaansa maksamasta. Nämä hurjuudestaan ja julmuudestaan kuuluisat sotilasryhmät tunnettiin heidän kepeistä aseistaan ja lyhkösistä asetakeistaan sekä heidän pitkistä viiksistään ja monista arvistaan. Kansa kutsui heitä kreivin uljaaksi joukoksi. Ne neljätuhatta ratsumiestä, jotka Holsteinin kreivin henkivartiona seurasivat voitonvarmaa päällikköä, häikäisivät komeilla varustuksillaan ja ylpeän sotilaallisella ryhdillään katsojia. Heidän joukossaan oli myöskin monta ritaria ja ylhäissukuista herraa. Ratsuväen ja jalkamiesten jälestä seurasivat kuormastot, joissa kuletettiin piirityskoneet, vankien kahleet ja muut sotatarpeet.

Sotajoukko kulki tuomiokirkon ja vanhan kuningaskartanon ohitse, jota nyt kutsuttiin Mustaksiluostariksi. Senjälkeen kun kuningas Aabel, sovittaakseen kuningas- ja veljenmurhansa, oli luovuttanut sen hurskaille augustinolaismunkeille, ei siinä enää asunut ruhtinaita. Luostariportin edessä seisoi nyt luostarin esimies munkkien etunenässä, tervehtien sotajoukkoa ja sen päälliköitä samalla latinalaisella kirkkovirrellä, jota kreivi Gerhard oli laulanut Gottorpin taistelussa, ja jonka ihmeellisen voiman hurskaat veljet senvuoksi arvelivat aiheuttaneen tämän voiton.

Kreivi ratsasti komealla, punaisella sotaratsulla, jota seurasi kolme suurta, harmaata koiraa. Hänen kasvonsa olivat melkein kokonaan kypärän peitossa, joka oli painettu syvälle alas otsalle, salaten siten hänen harvat hiuksensa, jonka vuoksi hänen vihamiehensä olivatkin antaneet hänelle haukkumanimen "kaljupää". Kun joukkojen uteliaisuus kuitenkin alkoi vaivata häntä, laski hän alas kypäränsilmikkonsa, ja hänen terävän katseensa tehdessä tarkkoja havainnoita kaikesta ympärillään, näytti hän haluavan tehdä omien kasvojensa piirteet luoksepääsemättömiksi. Tuo sotilaallinen rautanaamari esti slesvigiläiset oikein näkemästä sitä sankaria, jota he niin suuresti ihailivat; mutta jokainen tunsi hänen ylpeän, tyynen ryhtinsä, voimakkaan, leveäharteisen sankarivartalon, sekä kuulun Mariakuvan Itzehosta, joka oli pelastanut hänen henkensä Gottorpin taistelussa, ja jota hän senjälkeen taisteluissa aina kantoi kultaketjuissa kaulassaan. Heti kun mustanluostarin veljet näkivät hänet, heiluttivat he Pyhän neitsyen kuvalla kirjailtua kirkkolippua ja lauloivat kovalla äänellä:

["Sinun kunniaksesi kokoonnumme tänään,
Varjele meitä, oi pyhä neitsyt, maailman valkeus."]

"Aivan oikein, hurskaat herrat!" kaikui kreivin ääni kumeasti kypäränristikon takaa. "Pyhä neitsyt on kanssamme. Jokaisen tanskalaisen kapinoitsijan täytyy paeta tai kaatua."

Luostarin esimies kumarsi syvään, ja vastaukseksi kreivin armolliseen tervehdykseen hän teki siunauksenmerkin virrenlaulun yhä jatkuessa.

"Minun vanha voitonlauluni!" kuiskasi kreivi nuorelle Slesvigin herttualle, joka levottoman näköisenä ratsasti hänen vieressään, kääntäen hevosensa pois esi-isiensä synkästä linnasta ja laulavista munkeista.

"Mustastaluostarista minä en odota minkäänlaista siunausta", vastasi herttua alakuloisesti.

"Lastenloruja!" mutisi kreivi itsekseen ja hypitteli ratsuaan. Hän ratsasti aivan nuoren herttuan viereen ja asetti panssaroidun kätensä hänen satulansa laiteelle. Munkkien laulaessa ja hevoskavioiden tömistessä kumartui hän, niinkuin näytti, tuttavallisesti entisen holhottinsa puoleen ja sanoi hillityllä äänellä: "Tervehdä kansaa, Valdemar! Muista nimeäsi! Elä anna kenenkään huomata horjuvaisuuttasi!"

Herttua kohotti, vaikkakin teennäisen vilkkaasti, hiukan kumarassa olevaa päätään, ja katseli ympärilleen vastatakseen kansan tervehdyksiin ja hyvähuutoihin, jotka kuitenkin näyttivät olevan enemmän tarkoitetut hänen kuuluisalle enolleen, joka jo pitemmän aikaa oli ollut heidän ruhtinaansa ja jonka he taas pian toivoivat saavansa hallitsijakseen. Kansan kesken oli levinnyt senlainen huhu, että herttua käydessään edellisessä kuussa Lübeckissä, olisi siellä ollessaan tehnyt salaisen sopimuksen enonsa kanssa ja luovuttanut Slesvigin hänelle, josta taas hänet kreivin avulla saatettaisiin oikeuksiinsa Tanskan kuninkaana.

Nuori herttua Valdemar oli sen samannimisen hienon ja viekkaan herttuan pojanpoika, joka salaisesti oli ollut päämiehenä Stig-marskin liitossa kuningas Eerik silmänräpyttäjää vastaan, sekä myöhemmin Eerik Menvedin alaikäisyyden aikana valtionhoitajana ollessaan turhaan oli pyrkinyt anastamaan Tanskan kruunua. Sitä mitä vanhempi herttua Valdemar alituiseen uneksi ja mihin hän pyrki, mutta jota hän ei milloinkaan saavuttanut, sen oli hänen pojanpoikansa Rensburgin kreivin avulla saavuttanut jo kahdentoista ikäisenä lyhyeksi ajaksi. Kun Kristoffer toinen syöstiin valtaistuimelta, olivat Tanskan epäröivät ja riitaiset säädyt todellakin valinneet nuoren slesvigiläisen herttuan kuninkaakseen, vaikkei häntä oltu voideltu eikä kruunattu. Kansan vanha viha hänen enonsa, kuningas Aabelin sukua kohtaan, sekä tyytymättömyys ankaraan, holsteinilaiseen holhoukseen oli kuitenkin voimakkaampi kuin ylönkatse kelvotonta kuningas Kristofferia kohtaan. Eivät myöskään kreivi Gerhardin saamat voitot taisteluissa tuon heikon kuninkaan kanssa olleet voineet säilyttää kreivin holhotille tuota tyhjää kuningasnimeä, jonka hän oli maksanut herttuakunnallaan. Kymmenen vuotta sitten, viidentoista vuotiaana, oli nuori herttua ollut pakotettu luopumaan kuninkaanarvostaan palautumalla entiseen asemaansa.

Sittenkun kuningas Kristoffer oli ikäänkuin ottanut takaisin saamansa kuninkaannimen mukaansa hautaan, oli Tanskan valtaistuin nyt seitsemän vuotta ollut vapaana. Prinssi Oton tappiot Tap-nummella sekä hänen onneton vankeutensa olivat kokonaan lamauttaneet kansan mielialan. Vangittu prinssi oli viety Segebergistä Rendsburgiin, missä hänet vielä pidettiin ankarassa vankeudessa. Valtakunta oli jaettu ja vieraiden panttiherrojen vallassa. Kansan sorrettu tila sekä huhut puheenaolevasta vaihdosta olivat vihdoinkin saaneet tanskalaiset ryhtymään hurjiin, melkein epätoivoisen voimakkaisiin ponnistuksiin. Kansa löi kuoliaaksi muukalaiset veronkantajat missä vain taisi, ja Jyllannissa ritarit anastivat kreivin linnat toisen toisensa jälkeen. Yleisen laittomuuden vallitessa, joka hajoitti Tanskan kansan voimat, ei ollut kuitenkaan minkäänlaista järjestettyä suunnitelmaa kapinassa. Ei ollut enää ainoatakaan päällikköä tai ruhtinasta, johon kansa luottamuksella olisi voinut liittyä. Prinssi Oton suhteen oli kaikki toivo menetetty. Kaikki neuvottelut hänen vapauttamisestaan vankeudesta olivat, huolimatta hänen lankonsa markkreivin, ja keisarin välityksestä, tänä kuutena vuotena olleet turhat, ja hänen nuorempi veljensä oleskeli pakolaisena keisarin hovissa. Slesvigin herttua, joka nyt oli täysi-ikäinen ja täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta, toivoi senvuoksi kuuluisan enonsa avulla helposti voivansa voittaa takaisin kruunun, jonka hän lapsena oli menettänyt. Saavuttaakseen tämän päämäärän hän oli taas luvannut pois herttuakuntansa; mutta hän alkoi epäröidä miettiessään miten uskallettua oli tämä kaikkea kansallisoikeutta vastaan sotiva vaihto; ei edes tuo mahtava sotajoukko, jonka hän nyt näki edessään varustautuneena tätä suunnitelmaa toteuttamaan, voinut poistaa hänen epäilyksiään.

Vaikkei kreivi Gerhard enää ollutkaan herttuan laillinen holhooja, oli hänellä kuitenkin vielä suuri vaikutusvalta nuoren herran mieleen, ja hän ohjasi etevämmyydellään melkein jokaista hänen askeltaan. Tämä riippuvaisuuden tunne saattoi hänet jonkinlaiseen nöyryyttävään asemaan; hän oli kuitenkin siksi voimaton, ettei voinut kokonaan riistäytyä irti niistä siteistä, jotka jo varhaisimmasta lapsuudesta olivat kahlehtineet hänet, ja senvuoksi valtasi herttuan usein jonkunlainen tahdoton uhka mahtavaa sukulaistaan kohtaan, vaikkakin hän hyvin käsitti miten tarpeelliset sekä kreivin ystävyys että valta sekä sotapäällikkötaito olivat hänelle. Herttuan itsenäisyyden puute ilmeni selvästi hänen ulkonäössään ja epäröivissä kasvonilmeissään. Se arka katse, jolla hän nyt tervehti slesvigiläisiä alamaisiaan, jotka hän taas aikoi lahjoittaa pois kuningaskunnasta, ilmaisivat heikkoa, levotonta sielua, joka oli ryhtynyt suurempaan yritykseen kuin minkä itse tunsi voivansa toteuttaa, mutta mihin hän kuitenkin tunsi olevansa pakoitettu olosuhteiden painostamana, sekä voimakkaiden sisäisten syiden vaikutuksesta. Hänen kasvonsa olivat kauniit ja jalopiirteiset; mutta väsähtäneet, vaaleansiniset silmät, ja ohuet keltaiset viikset, samoinkuin kasvojen pehmeä vaihteleva väri eivät suinkaan tehneet häntä sankarin näköiseksi. Hartioillaan ruhtinaallinen purppuraviitta, hatussa liehuva töyhtö, satulapeitteessä Slesvigin siniset leijonat, tällä loistolla ja komeudella hänen olisi pitänyt häikäistä vieressään kulkevan yksinkertaisen sotapäällikön rinnalla, ja kuitenkaan hän ei voinut olla huomaamatta, kaikkien katseitten olevan suunnatut uljaaseen kreiviin, joka oli puettuna rautaan kiireestä kantapäähän. Häntä kansa ihaili voittamattomana sankarina ja Pohjolan suurimpana valtiomiehenä.

"Kas, kas!" sanoi eräs slesvigiläinen porvari jotensakin ääneen toiselle. "Tuossa on mahtava Rendsburgin kreivi. Tuhat tulimmaista! Sepä vasta mies on! Mutta Jumala auttakoon meitä tuosta hänen holhokkinahjuksestaan. Hän ei tule täysi-ikäiseksi vaikka eläisi sadan vuoden vanhaksi."

"Pyhän Andreaksen nimessä, te olette oikeassa!" vastasi toinen. "Jos saisimme vaihtaa tämän poikalapsen suureen rendsburgilaiseen ja vielä kaupanpäälliseksi saisimme Holsteinin, niin tekisimmepä hyvän kaupan. Silloin voisimme antaa Valdemarimme ja kaikki Tanskan kuninkaat paholaisen hoivaan."

"Jos poika on lapsenkruunusta myönyt meidät nahkoinemme päivinemme, niin olisipa paras viheltää hänet kaupungista", huomautti ensimäinen.

Nuoren herttuan kiukustunut katse sai porvarit hetkeksi vaikenemaan, sillä se ilmaisi hänen kuulleen osan heidän puheestaan. Hän vaikeni huulta purren ja väri vaihtui hänen poskillaan.

"Ei, mutta katsokaapas meidän kaunista, nuorta herraamme!" sanoi jokin irvihammas väkijoukosta. "Hän on aivan hienon neitosen näköinen, joka on valmis pyörtymään tanssista."

"Pahus vieköön", murahti kolmas. "Hän jää rauhassa tänne kotiin häitä viettämään."

"Siinä hän tekee viisaasti", jatkoi ensimäinen. "Voihan hänen enonsa sitten asettaa hänet kunniapaikalle Tanskassa, kun tanssi on loppunut. Se mies kyllä pitää hänet lujasti kuninkaan istuimella, vaikka se alkaisikin horjahdella."

"Ketä ovat nuo ylhäiset herrat, jotka ratsastavat Alvesstorpen ja ritari Gotschakin edessä?" kysyi eräs renki alasaksan murteella sysästen naapuriinsa, joka näytti olevan holsteinilainen hevoskauppias.

"Etkö sinä tunne Rendsburgin herroja?" vastasi toinen. "Tuo viheriäpukuinen on ritari Hals, se samanen, joka viime vuonna osti meidän ruskean oriimme. Raudikon selässä istuva sinipukuinen on kreivin kamaripalvelija; hän juuri saa omakseen Jyllannin kauneimman ja rikkaimman neitosen. Jumala häntä varjelkoon siitä miehestä! Konkarin selässä istuu kappalainen, jolta paholainen taittoi kylkiluun. He seuraavat aina meidän kreiviämme yhtä uskollisesti kuin hänen kolme harmaata koiraansa."

"Entä tuo kalpea ritari, joka tuijottaa niin oudosti eteensä — tuo jolla on musta haarniska?"

"Se on vanha Hartvig Reventlo. Hänen ansiostaan on kreivi, se mikä hän nyt on. Ilman häntä olisi kreivi kerjäläismunkki tai olisi kuollut nälkään riihenylisille koirineen, sen olet toki kuullut. — Hm! Eipä ole ihme että vanha herra on noin kalpea", alkoi taas hevoskauppias. "Hän on hiljattain tehnyt vaivaloisen pyhiinvaellusmatkan paljasjaloin. Mutta siitä saakka kun hän löi kreiviä ja nuorta aseenkantajaa Segebergissä, ei hän ole ollut aivan selväpäinen."

"Jeesus Maria? Hänkö löi kuoliaaksi oman poikansa", kuiskasi toinen. "Ei suinkaan hän milloinkaan ole ollut oikein selväpäinen?" Pitkään aikaan ei mies tahtonut saada katsettaan pois mustapukuisesta ritarista, jonka kauheat rikokset ja syvä katumus olivat hänelle hyvinkin tuttuja. Toisten komeasti puettujen ritarien näky poisti kuitenkin sen vaikutuksen, minkä Hartvigin synkkä olento oli tehnyt. "Kas, tuolla tulee ritari Krummendink", huudahti hän. "Ja kas, ritari Lembek ja Struven Rangov ovat myöskin mukana."

Tarkkaavat katselijat, jotka kaikki tunsivat Rendsburgin kreivin ja herttuan merkittävimmät ritarit ja vasallit, mainitsivat monta kuuluisaa nimeä, jotka kuitenkin myöhemmin ovat joutuneet unohduksiin.

Ensimäiset joukko-osastot astuivat jo Pitkänkadun sillan yli korkeata torniporttia kohti, silloin kuin toinen ja kolmas osasto eivät vielä olleet ehtineet tuomiokirkolle ja vanhalle kuninkaan kartanolle Täällä seisoi vielä luostarin esimies munkkiensa ympäröimänä tervehtien ylimyksiä ja antaen sotajoukolle siunauksen retkelle. Kreivi Gerhardin molemmat pojat, kreivi Henrik ja Klaus, johtivat joukon kahta viimeistä osastoa. He olivat molemmat nuoria sotaisia herroja, uljaan ja rohkean näköisiä; mutta voimakas kreivi Henrik, jota myöhemmin kutsuttiin Rauta-Henrikiksi, veti etupäässä yleisen huomion puoleensa. Hän ratsasti pikimustalla ratsulla ja oli samaten kuin isänsä rautapukeissa kiireestä kantapäähän; mutta hänen kypäränsilmikkonsa oli auki, ja hänen ruskettuneet, voimakkaat kasvonsa ilmaisivat nuorekasta rohkeutta ja leimuavaa sotaintoa. Hän oli vieläkin pitempi ja kookkaampi kuin isänsä. Useimpia miellytti hänen ankaran rohkea ilmeensä; mutta katsoen siihen että häneltä vielä puuttui rohkeat urotyöt, oli hänen ylpeytensä jonkinlaista kerskailuhalua ja isänsä käytöksen turhamaista jäljittelyä, mikä ei jäänyt kansanjoukolta huomaamatta. Latinalainen kirkkovirsi, jota hän kuunteli sitä ymmärtämättä, kaikui hänen korvissaan liian vakavalta ja surulliselta. "Me emme ole lähteneet ruumista saattamaan, vaan voittoja ja kunniaa niittämään", sanoi hän ääneen ylimielisesti sille ritarille, joka ratsasti häntä lähinnä, ja käski torvensoittajiensa vaimentamaan munkkien laulun. "Hurskaat herrat saisivat kernaimmin laulaa meille muutamia iloisia juomalauluja", lisäsi hän suuttuneena. "Mutta ne he säästävät refektorioonsa ja salaisiin hartausharjoituksiinsa."

Luostarin esimies viittasi heti munkkeja vaikenemaan. "Te voitte joutua ruumissaattueeseen ennenkuin aavistattekaan, korkea herra", sanoi loukkaantunut esimies kuuluvalla äänellä. "Mutta elämän ja kuoleman Herran tahdosta riippuu miten usein te saatte kuulla isänne kuulun voittolaulun."

Kreivi Henrik tuli äkkiä totiseksi nämä sanat kuultuaan, ja levottomasta kansanjoukosta alkoi kuulua tyytymätöntä mutinaa. Mutta ylinnä kaikuivat käyrätorvien äänet, ja jälkijoukko kulki ilman luostarin vanhimman siunausta Mustanluostarin ohitse.

Tie Slesvigistä Pohjois-Jyllantiin kulkee Hevosvuoren ja Gottorpin linnan ohi. Oli kaunista katsella tuon pitkän, loistavan sotilasrivin astuvan ulos torniportista ja täyttävän kiemurtelevan tien. Ilma oli leuto, mutta yöllä oli jäätynyt. Puut ja pensaat tienvarsilla loistivat kuuraisina kuin timantit auringonpaisteessa, ja iloiset leivoset ennustivat kevään tuloa. Kreivi Gerhard oli herttuan kera ratsastanut hiukan muun seurueen edeltä.

"Katsoppas, Valdemar, tuossa minä räjähytin kuningas Kristofferin vaunut viisitoista vuotta sitten", sanoi kreivi, ylpeän itsetietoisesti. "Sinä päivänä minä puhdistin sinulle tien kuningasvihkiäisiisi Viborgin keräjille. Luuletko sinä minun nyt liian vanhaksi asettamaan teräshansikkaalla kruunua päähäsi?"

"Ei kukaan epäile teidän voimaanne ja onneanne, uljas enoni", vastasi herttua hehkuvin poskin häneen katsomatta. "Mutta minä en ole enää kahdentoistavuotias poika, jonka holhoojansa nostaa valtaistuimelle. Minä sanon teille jo edeltäkäsin, kreivi Gerhard", jatkoi hän kiivaasti ja kiihoittuneen käskevästi. "Vaikka ostaisinkin epävarman kruunun herttuakunnallani, niin ei minulla kuitenkaan ole halua tulla enää toista kertaa varjokuninkaaksi."

"Aivan oikein, se on minunkin mieleeni!" sanoi kreivi kuitenkin säpsähäen ja loi entiseen holhokkiinsa tutkivan katseen. Hän oli työntäissyt auki kypäränsilmikon, ja hänen ankarilla, terävillä kasvoillaan ei voinut huomata minkäänlaista liikutusta, kaikki hänen tarmonsa ja sielunvoimansa oli ikäänkuin keskittynyt syviin silmänkoloihin, josta viisas läpitunkeva valtijaskatse näytti ylenkatseella silmäilevän koko maailmaa, ja samalla siinä ilmeni terävä viekkauden piirre, mihin yhdistyi varma ylevymmyyden tunne. "Sano minulle suoraan, sisarenpoikani", jatkoi hän välinpitämättömällä äänellä, "mitä olet ruvennut epäröimään? Minun täytyy nauraa sinulle vastustaessasi meidän kulkuamme maasi kautta, vaikka asia oli jo ennakolta sovittu. Ne ovat tuulihatun päähänpistoja, jotka eivät ole minkään arvoisia. Minä suon sinulle anteeksi epäluottamuksesi aikeisiini. Sinunlaiselta nuorukaiselta minä en vaadi syvempää ihmistuntemusta. Katsoppas, laajakantoinen valtioviisas ajatus on minulle enemmän arvoinen kuin kruunu. Holstein ja Slesvig ovat yhdistettävät; siihen uhraan elämäni; mutta — ennenkuin sinä olet kruunattu Tanskassa, en minä vaadi jalanvertaa maata sinun herttuakunnastasi. Sinusta itsestäsi muuten riippuu haluatko tulla mukaan tai ei."

"Minä en tule mukaan", vastasi herttua varmasti. "Tanskassa ei nähdä minua ensi kertaa vihollisjoukon etunenässä. Eno, koko teidän aikeenne tuntuu minusta, uskaliaalta ja epävarmalta. Jos minut nostetaan teidän keihäillänne valtaistuimelle, niin en minä koskaan voita Tanskan kansan sydäntä."

"Kansan sydäntä!" toisti kreivi ja hymyili katkerasti, kasvonilmeensä muuttumatta vähääkään. "Hullutuksia, Valdemar! Toivoisit kai neidonkäsien kantavan itsesi valtaistuimelle? — Jos haluat hallita, niin et saa toivoa mitään muuta. Jos tahdot saavuttaa päämaalisi, et saa milloinkaan epäillä siihen tarvittavien keinojen välttämättömyyttä."

"Antaa heidän neuvotella, minä toimin sillä aikaa, niin saamme nähdä kuka pikemmin tekee päätöksen."

"Sotajoukkoni etunenässä minä olen heidän tahtonsa. Kosiskele sinä kapinallisten rakkautta, kunhan minä ensin olen opettanut heidät tottelemaan. — Tiedän kyllä, että hääilot ovat pääsi samentaneet", jatkoi kreivi välinpitämättömästi. "Kunnes se kuume on ohi, en odota sinulta mitään. Mutta eikö prinsessankaan syleily sinulle riitä? Täytyykö kokonaisen kansan heittäytyä kaulaasi senvuoksi, että sinä minun avullani hyväntahtoisesti haluat pidellä valtikkaa heidän ylitsensä?"

"Elkää ivailko, herra eno! Olemmehan jo nähneet mikä seuraa vihan ja väkivallan töitä. Te olette tehnyt miekasta valtikan; mutta juuri tätä rautavaltikkaa vastaan tanskalaiset kapinoivat."

"Senvuoksi heidät rangaistaankin skorpioninhampailla", tiuskasi kreivi katse hurjana. "Tahdotko sinä opettaa minua tätä kansaa tuntemaan. Minä tunsin sen jo ennenkuin sinä synnyit. Heidät voi vain pakottamalla saada kunnioittamaan sitä valtaa, jota he vihaavat. He eivät ole lammaslauman kaltaisia, joita voidaan hallita paimensauvalla. He ovat susia; heidät on teräksellä kesytettävä. Sitten kun minä olen taittanut heiltä hampaat, voit sinä heitä taputella."

"Te aijotte kovakouraisesti tarttua asiaan, herra eno! Mutta oletteko ajatellut —"

"Minä olen ajatellut mitä Tanskan kuningasten olisi pitänyt ajatella jo satavuotta sitten. Jäykkäniskaiset tanskalaiset ovat nujerrettavat. Koko heidän rappiolle joutunut aatelistonsa on juurta jaksain hävitettävä, heidän ryövärilinnansa ovat maan tasalle tasoitettavat. Ennenkuin taas astun jalallani yli Eiderin tahdon nähdä hirsipuussa viimeisenkin kapinapäällikön Jyllannissa, olkoon hän sitten piispa tai ritari. Sen olen luvannut ja vannonut. Näetkö kuormavankkurit tuolla etempänä? Ne ovat täynnä kahleita ja rautoja roskaväkeä varten. Punaiset ajajat ovat oikeuden palvelijoita; heillä on mukanaan kirveet ja nuorat jäykkäniskaisille." Nuo sanat lausuessaan säkenöivät hänen tummat silmänsä; mutta ei ainoakaan piirre hänen oudosti jääkylmillä kasvoillaan värähdellyt. Hän kohotti vain pitkää leukaansa katkeran ylpeästi ja ylenkatseellisesti, mutta vaikeni huulet tiukasti yhteenpuristettuna, ja rautapeitteinen käsi miekankahvalla.

Herttua loi häneen aran ja levottoman katseen. He ratsastivat molemmat vaieten edelleen, pysähtyen vasta niinkutsutun Paalumetsän luona, missä sotapäällikkö aikoi järjestää joukkonsa.

Pensaikossa tien vieressä, suuren suon varrella, minne kuningas Aabelin ruumis luulotellun kummittelun vuoksi oli upotettu, ja missä suuri musta paalu vielä näytti hänen kuuluisan hautauspaikkansa, istui kannolla pari henkilöä, näöltään metsästäjiä, jousipyssyt kädessä ja katselivat jännitetyn tarkkaavasti lähenevää sotajoukkoa. Ne olivat Sven Tröst ja Musta Sven. Molemmat olivat laihtuneet ja näyttivät saaneen kärsiä paljonkin kurjuutta. Vasta kaksi kuukautta sitten olivat he, uskomattoman suurin ponnistuksin, kaivautuneet Segebergin vankitornin alla olevan kalkkivuoren läpi, tehtyään kuuden vuoden ajan joka yö salaa tätä työtä, ja siten he olivat kalliisti saaneet maksaa uskaliaan yrityksensä vapauttaa vangittu prinssi Otto. Mutta tuskin he olivat palanneet Pohjois-Jyllantiin ja ehtineet koota uusia voimia, niin he jo kiihkeällä innolla ottivat osaa kapinaan. Nyt he olivat uskaltautuneet vaaralliselle tiedusteluretkelle melkein Slesvigin portille asti. Sven Tröst oli kasvattanut itselleen pitkät, sotaisat viikset, ja hänen vilkkaille uskalikonkasvoilleen oli ilmestynyt miehekäs piirre, joka sopi hänelle oivallisesti. Hänen silmänsä liekehtivät niinkuin ennenkin ylimielistä rohkeutta ja halua potkia tutkainta vastaan; kuitenkin hän näytti oppineen paremmin hillitsemään itseään, vaikka hän tapansa mukaan enemmin seurasi seikkailuhaluista mieltään ja hetkellisiä mielen johteitaan kuin jotakin varmaa määrättyä elämänsuunnitelmaa. Musta Sven oli kamalan ja pitkäaikaisen vankeutensa kuluessa tullut vielä entistäänkin hurjemmaksi. Silloin tällöin hänellä oli jonkinlaisia mielenvikaisuuden kohtauksia, jolloin hän itse luuli olevansa noita ja kuvitteli oppineensa noitatemppunsa isoäiti-vainaalta, joka taas oli saanut viisautensa kuuluisalta norjalaiselta noidalta Sulla Sukilta. Koko vankeudessa olo-aikansa hän oli antanut mustan tukkansa ja partansa kasvaa, ja hän oli vannonut ettei ajaisi partaansa eikä pesisi kasvojansa ennenkuin oli kostanut vanhan herransa, itsensä ja isoäitinsä puolesta. Hän oli kamalan näköinen repaleisessa metsästäjäpuvussaan, mustat kasvot likaisina ja parta takkuisena, ja hän väitti itse ylpeästi voivansa erikoisten olosuhteiden vallitessa vain itseänsä näyttämällä pelottaa vihollisensa kuoliaaksi. Hän istui nyt nuolipyssy kädessään tuijottaen hurjin katsein lähestyvää suurta sotajoukkoa, mutisten hiljaa Sulla Sukin ja isoäitinsä loihturunoja. "Minä sinkautan itsestäni Gondulin henget", kuiskasi hän puhaltaen. "Yksi purkoon teitä selkään! Toinen rintaan! Kolmas tarttukoon teihin koko maailman kiukku- ja vihakourilla!" Senjälkeen hän sylkäisi kolme kertaa sotajoukkoihin päin. "Kas tuolla tulee kreivi Kaljupää poikakuninkaansa kera, jonka hän tahtoo meille pakottaa", huusi hän ja hypähti ylös. "Jos saisimme hänet näkyviimme ja ampuisimme nuolen hänen kalloonsa, niin säästyisipä monen hyvän juutilaisen omaisuus ja henki."

"Hyi, Volle, ei mitään salamurhaa!" sanoi Sven Tröst ankaralla ja uhkaavalla äänellä. "Sitä ei salli meidän taivaallinen Isämme eikä Niilo-enokaan siihen suostu."

"Mutta Kaljupää ei kysynyt lupaa taivaan Herralta eikä Niilo-enolta, auttaessaan ritari Hartvigia Segebergissä, ja kuka on nyt luvannut hänen ryöstää ja tappaa Jyllannissa?" mutisi Musta Sven. "Teidän hienojen ihmisten käsitys oikeasta ja väärästä on niin nurinkurinen. Rakas, nuori herani, minkävuoksi luulette minun teidän kanssanne kaivaneen kuin myyrän koko tuon pitkän ajan, ellen olisi etsinyt vapauttani voidakseni ulospäästyäni sydämen pohjasta lyödä kuoliaaksi viholliseni? Kas, tuolla ratsastaa ritari Hartvig", jatkoi hän viitaten tielle. "Häntä minä melkein säälin — hänen elämänsä on hiuskarvan varassa; sen voi melkein puhaltamalla sammuttaa. Hänellä on mato sydämessä; se jäytää sen viimeistä juurta, välittämättä hänen pitkästä katumusmatkastaan. Mutta tuo katala koira hänen vieressään, hänet minä tahdon nähdä sinisenä ja verisenä ennenkuin tulen iloiseksi."

"Elä koske sormillasi pyssyyn, Volle, ja pidä silmäsi auki!" keskeytti aseenkantaja hänet laskien kätensä hänen nuolipyssylleen. "Miten suurilukuisen luulet heidän olevan?"

"Heitä tulvehtii sieltä kuin Hornan linnanportti olisi aukaistu", mutisi Volle, "eikä siitä milloinkaan tule loppua. Heitä on ainakin kolmekymmentätuhatta roistoa, hevosväki ja jousimiehet yhteenlaskettuina; mutta olkoot heitä vaikka satatuhatta, niin heitä ei kuitenkaan palaa kuin puolet elävinä takaisin, siitä minä uskallan vaikka kaulani. — Kuulkaa, nuori herra, johtuipa oiva tuuma mieleeni, ja siitä olen varma, ettei se ole syntiä. Minä juoksen tielle ja haukun kaljupää kreivin pataluhaksi omassa ja kaikkien rehellisten juutilaisten nimessä."

"No, olipa sekin hyvä tuuma", vastasi aseenkantaja hymyillen. "Voit saada siitä sen ilon, että hän hirttää sinut tähän paikkaan sotajoukkojaan tarkastaessaan. Hän ei kauvan mieti, sen sinä tiedät, ja pyöveleitä hänellä on mukanaan tusinoittain."

"Hm, ei minua tässä maailmassa ainakaan hirtetä, sen luki minun isoäitini kädestäni. Sitokoot ja heittäkööt minut vain uudelleen koiranruokansa, jos haluavat. Minä irroitan yltäni heidän kahleensa ja renkaansa kuin villalapaset, eikä täällä ole edes kalkkivuoren läpi murtauduttava. Minä olen murtautunut jo useammasta tornista, kuin kreivi omistaa linnoja koko Jyllannissa ja Fyenillä."

"Mutta mitä hyötyä on ritari Niilolle ja meille tanskalaisille siitä, että sinä häpäiset kreiviä ja joudut taas hänen valtaansa?"

"Ehkä vähän enemmän kuin luulette, nuori herrani. Jos he panevat minut tänne Gottorpiin tänä päivänä, niin minä livahdan sieltä ulos huomenna, eikä sen enempää. Mutta jos minut raahataan sotajoukon mukana että saataisiin nähdä josko olen ennustanut oikein, ja jos he antavat hirttää minut valheestani — niin voin murtautua ulos tarvittaessa auttamaan hyviä ystäviä. Hyvä toveri vihollisten leirissä on usein parempi kuin sata uhkarohkeaa meidän omassamme."

"No niin, ainakin siinä olisi jonkinlaista järkeä. Mutta jos tuo päähänpistosi vie sinut hirsipuuhun, niin taidatpa katua kujeesi, hurja Volle."

"Anna minun pitää siitä huoli, nuori herra. Nyt saatte nähdä miten minä härnään heitä ja pakoitan heidät antamaan minulle vapaan matkan. Olkaa varuillanne." Tämän sanottuaan hän hyppäsi alas Paalumetsän pensaikosta ja oli parilla hyppäyksellä keskellä maantietä, missä hän asettui kädet puuskassa aivan kreivin ja herttuan hevosten eteen.

"Minä tahdon vain näyttää sinulle kuuluisan esi-isäsi hautapaikan, hyvä herttua", huusi Musta Sven. "Katso, tuolla se on loassa. Ennen hän saa rauhan lätäkössään, kuin juutilaiset alistuvat tottelemaan kuningas Aabelin sukua."

Herttua Valdemar valahti kuolemankalpeaksi nämä sanat kuullessaan ja tarttui miekkaansa. Nyt vasta huomasi kreivi likaisen miehen, joka kookkaana kuin jättiläinen seisoi tiellä näyttäen aikovan sulkea sen häneltä ja koko hänen sotajoukoltaan.

"Mistä hullujenhuoneesta on tuo mies karannut?" sanoi kreivi välinpitämättömästi ja viittasi kamaripalvelijaansa toimittamaan hänet sidotuksi. Kreivi ei senjälkeen hänestä sen enempää välittänyt, vaan jatkoi lippujensa laskemista ja käskyjen jakelemista päälliköille.

"Tuo mies on Segebergin kummitus, herra kreivi", sanoi kamaripalvelija kiihkeänä. "Hän juuri aikoi vapauttaa prinssin vankeudesta ja oli vähällä peloittaa kuoliaaksi teidän rohkean sisarenne."

"Hei, sinä mahtava lahtari", huusi nyt Musta Sven, antaessaan vastustelematta sitoa itsensä. "Lasketko sinä karjasi ennenkuin viet sen lahtauspenkille? Taidat ne helpommin laskea silloin kun sieltä poisjuoksevat."

"Tukkikaa tuon kirotun suu!" käski kamaripalvelija. Mutta vanki jatkoi yhä kovaäänisemmin rohkeasti puhua kreivi Aadolfin salamurhasta Segebergissä sekä kreivi Gerhardin osallisuudesta tähän konnantyöhön.

"Kapula, kapula miehen suuhun!" keskeytti kamaripalvelija hänet. Mutta ei ollut minkäänlaista kapulaa saatavissa, ja Sven alkoi taas puhua. "Kas, kas!" huusi hän viitaten ritari Hartvigiin. "Kaljupään vanha kätyri on loppunsa lähellä; hänen kätensä on kuihtunut; se leikkasi poikki elämänlankansa." Ritari Hartvig putosi siinä samassa tiedotonna satulastaan, ja hänen aseenkantajansa kantoivat hänet nopeasti talonpoikaistupaan, jossa kaikilla tavallisilla keinoilla koetettiin herättää häntä henkiin. Tiedettiin hänen olevan sairaaloisen ja usein kaatumataudin kouristaman; senvuoksi ei tätä sen enemmin ihmetelty. Mutta kaikki, jotka olivat kuulleet vangin sanat ihmettelivät hänen erikoista rohkeuttaan. Kreivi itse ei ollut kuulevinaan mitään, eikä antanut häiritä päälliköntoimiansa. Musta Sven oli jo kahleissa, mutta ei näkynyt siitä välittävän, nauroi vain ääneen. "Katsokaa vain että kahleet kestävät", mutisi hän, "muutoin minä juoksen Haldin ritarien luokse kertomaan miten monta roistoa on joukossanne". "Hän on kapinallisten urkkija, herra kreivi!" ilmoitti Hans Vittinghof. "Meidän ei kai tarvitse laahata häntä mukanamme? Hän tunnustaa sen itse."

"No hirttäkää hänet sitten!" vastasi kreivi välinpitämättömästi, kääntämättä katsettaan sotajoukostaan tai antamatta häiritä itseään laskelmissaan.

"Minä tunnen tuon hullun maankuljeksijan", sanoi ritari Ove Hals, pidellen viheriää vaippaansa aurinkoa vasten. "Hän ei ole aviosta syntynyt eikä kastettu."

"Siis minulla ei ole mitään tekemistä hänen sielunsa autuuden kanssa", sanoi kreivin vino kappalainen, konkarin selässä istuva musta herra "Voitte hirttää hänet ilman muuta."

Wittinghofin viittauksesta oli kaksi punaisista ajajista hypähtänyt alas kärryiltä. Hyvin sukkelasti olivat nämät pyövelit kiinnittäneet nuoran erääseen puuhun maantien vieressä, joka näytti heistä erikoisesti sopivalta hirsipuuksi. Kun kappalainen uudelleen vakuutti, ettei tämä syntinen, joka itse kerran oli hätyyttänyt hänen pyhää persoonaansa, kuulunut senlaisiin rikoksentekijöihin, joiden sielun autuudesta tarvitsisi huolehtia, niin juoksivat pyövelit esiin ja tarttuivat saaliiseensa. Nyökäyttäessään kappalaiselle ja Wittinghoffille hymyili Musta Sven ivallisesti ja loi merkitsevän katseen ritari Ove Halsiin. "Ajatelkaa vain omia sielujanne, jos teillä on sellaista. Te kolme jalosukuista lahtarirenkiä!" huusi hän kovalla äänellä. "Niin paljon minä kuitenkin olen oppinut isoäidiltäni, että voin sanoa teille miten kauan saatte ilmaa ahmia. Kun tarkasti katson soikeita kasvojanne, niin sanonpa ettei yksikään teistä kolmesta näe metsän vihertävän tänä vuonna. Kun se puu viheriöitsee, jonka te olette aikoneet minun hirsipuukseni, mätänevät teidän kuivettuneet ruumiinne ruskean kanervikon alla."

Nämä onnettomuutta uhkaavat sanat kuultuaan kävi kreivi Gerhard äkkiä tarkkaavaiseksi. Hän ratsasti aivan vangin viereen, jonka kaulaan jo nuoraa kiinnitettiin. "Odottakaa hiukan!" sanoi hän pyöveleille ja silmäili Mustaa Sveniä terävin katsein. "Häntä ei hirtetä ennenkuin metsä on vihreä; mutta tuo puu ei milloinkaan viheriöitse. Miehet, hakatkaa se maahan."

Niinpian kun Musta Sven huomasi vapautuneensa nuorasta ja kuuli hakattavan sitä puuta, johon hänet piti hirtettämän, hymyili hän riemuitsevan näköisenä ja mutisi: "Hohoh, silloin kun juutilaiset korpit illastavat teidän ruumiillanne työntää se kuitenkin vielä vesoja."

Kreivi ei kuullut näitä sanoja, mutta kappalaisen ja kamaripalvelijan kalpeilla kasvoilla oli huolestunut ilme. "Jos olet minun uskollisille miehilleni ennustanut sellaisen äkkikuoleman, niin et kai luvanne minulle paljoakaan parempaa kohtaloa?" kysyi hän näennäisen välinpitämättömästi, mutta katsellen tarkkaavasti ennustajaa.

"Muistakaa kelloja, tiedätte mitä tarkoitan, ja mitä isoäitini lupasi teille roviollaan!" huusi uhmaileva mies kostosta säihkyvin silmin. "Minä lupaan teille juuri yhtä monta päivää murhataksenne, kuin ritari Hartvigilla on hengenvetoja jälellä ja teillä itsellänne on hiuksia päälaellanne, jalosukuinen herra. Voittehan aina olla varma siitä, että teidän hiuskarvanne ovat lasketut."

Tuo kulunut pilapuhe kreivin tunnetusta kaljupäisyydestä sai yhden ja toisen salaa hymyilemään, mutta Mustalle Svenille antoi väkevä ritari Ove Hals siitä aimo miekan iskun selkään, toisten silmäillessä levottomina herraansa. Kreivi itse rähähti kamalaan ivanauruun. "Joutuun järjestykseen!" käski hän. "Sitokaa tuo typerä maankiertäjä pyövelikärryihin kiinni. — Kappalainen, pitäkää huoli Hartvigistä, — me tunnemme hänen heikkoutensa."

"Kuulkaa, nyt hän kutsuu poikaansa ja vetää viimeisen henkäyksensä", huusi Musta Sven pyövelien raahatessa häntä kärryjen luo. Ennenkuin vielä oltiin järjestäydytty jatkamaan matkaa, hyökkäsi yksi ritari Hartvigin aseenkantajista talonpoikaistuvasta ilmoittamaan kreiville ritarin vetäneen viimeisen henkäyksen. Kreivi Gerhard kohotti käden kasvoilleen peittääkseen valtavan mielenliikutuksen. "Eteenpäin!" huusi hän kovalla äänellä ja sulki nopeasti kypäränsilmikkonsa. "Kuolkoon se, jolla ei ole voimia minua seurata."

Ennenkuin sotajoukko ehti Gottorpin linnaan, nelisti nopea ratsumies irtohevonen jälessään kuningas Aabelin haudan viereisestä pensaikosta ulos ja katosi eräälle sivutielle.

"Taaskin uhkarohkea urkkija, herra kreivi!" huudahti kamaripalvelija.
"Lähetänkö häntä takaa-ajamaan?"

Kreivi ei kuunnellut häntä. Hän katseli mietteissään talonpoikaistaloon päin, mistä kannettiin ritari Hartvigin ruumista, ja pyövelinkärryjä, missä Musta Sven riemuiten nauroi kahleissaan. "Ensimäinen viheriä lehti metsässä on hänen kuolemantuomionsa", mutisi synkeä sotapäällikkö. "Vaikka hän yhdellä sanallaan puhalsikin tuon haaveilijan hengen sammuksiin, niin ei kuitenkaan kukaan minun kulkuani pysäytä. Niitä kelloja minä tahdon kuunnella ilveilijän puheista välittämättä."

Kamaripalvelija uudisti kysymyksensä oliko pakolaista ajettava takaa, viitaten tomupilveen, joka kaukana peitti hänet.

"Ei!" vastasi kreivi. "Olkoon hän kuolon enkeli, joka minun tuloani ilmoittaa. Se pelko, joka antoi hänelle siivet, seuratkoon hänen kintereillään."

Kun kreivi ja Slesvigin herttua nyt lähestyivät Gottorpin linnaa, näkivät he avoimesta linnanportista joukon komeasti satuloituja hevosia, muukalaisia palvelijoita, puvuissa vaakunamerkit.

"He ovat siellä", huudahti nuori herttua sydämellisen iloisena. "Minun lankoni herttua on jo saapunut sisarensa kanssa. En voi seurata teitä edemmäksi, kreivi Gerhard. Ettekö halua itse tulla heitä tervehtimään?"

"Moisen ritarikohteliaisuuden vuoksi en voi pysäyttää kokonaista sotajoukkoa", vastasi kreivi kylmästi. — "Anteeksi, herttua. Sillaikaa kun sinä, Valdemar, vietät häitäsi, raivaan minä tien valtaistuimellesi", lisäsi hän hiljempaa. "Elä unohda lupaamiasi ratsumiehiä ja meidän sopimustamme. Kuukauden kuluttua kohtaamme Viborgissa sinun juhlassasi. Sinä saat pian kuulla uutisia minusta."

"Voitollista onnea!" sanoi herttua ääneen teeskennellyn ylhäisesti ja heilutti hattuaan. "Minä olen jättänyt menestymiseni teidän rohkeisiin käsiinne, kreivi. Te olette minun marskini ja sotapäällikköni kaikkialla missä minun kuningasoikeuteni tunnustetaan." Näin sanoen hän hypitteli uljasta ratsuaan, ja tervehdittyään vielä kerran kreiviä ja hänen ritareitaan hän ratsasti seurueineen Gottorpin linnanporttia kohti, ollenkaan huomaamatta niitä mielipahan ilmauksia, joita yksi ja toinen Holsteinin kreivin sotilaista, lausui.

TOINEN LUKU.

Sillävälin kun sotajoukko kulki Gottorpin linnan ohi, kiirehti nuori herttua iloisena linnaansa, ja hän tunsi nyt vasta itsensä vapaaksi ruhtinaaksi ja omaksi herrakseen jätettyänsä ankaran enonsa, jonka holhouksen alaisuudesta hän kansan nähdessä oli turhaan koettanut ilmeillä ja eleillä näyttää vapautuneensa. Linnan etusalissa tervehti häntä kunnioittavasti joukko vieraita herroja sekä hänen omat kamaripalvelijansa, jotka avasivat hänelle oven parvekesaliin, missä hänen sisarensa, prinsessa Helvig ja hänen nuori, iloinen lankonsa, Saksen-Lauenburgin herttua Erik, tulivat häntä vastaan hänen morsiamensa seurassa, jonka kanssa hän edustajansa kautta oli mennyt naimisiin, ennenkuin tämä oli matkustanut kotoaan. He olivat saapuneet päivää aikaisemmin, kuin heitä oli odotettu ja että tällä yllätyksellä oli tärkeä syynsä, sen antoi saksilainen herttua heti ymmärtää sanoessaan, että hän oli kiirehtinyt antaakseen rakkaalle herra langolleen hartaan kehoituksen onnelliseen ja rauhalliseen elämään, niinkauan kuin levottomat ajat vielä sen sallivat.

Saksen-Lauenburgin prinsessa Regitsa, jonka herttua Valdemar otti nyt vastaan ritarillisella kohteliaisuudella ja teeskentelemättömällä hellyydellä puolisonaan ja Slesvigin herttuattarena, oli nuori, erinomaisen kaunis nainen, jolla oli lempeä ja vaatimaton olento. Niin pian kun juhlalliset menot vihkiäisten vahvistamiseksi olivat päättyneet, oli herttua Eerikillä salainen keskustelu lankonsa kanssa, jolla aikaa hänen sisarensa kävi prinsessan seurassa katsomassa linnaa.

Prinsessa Helvigin jäykkä ja ylpeä luonne oli monessa kohden nuoren herttuattaren luonteen vastakohta. Helvigillä oli kasvojenpiirteissään paljon yhtäläisyyttä veljensä kanssa, mutta hänen syvistä tummansinisistä silmistään loisti tulta ja elämää, ja hänen jotenkin terävässä katseessaan oli järkähtämättömyyttä ja voimaa, joka kokonaan puuttui hänen veljeltään. Häntä ei pidetty minään kaunottarena, mutta hän piti vallassaan ja kiehtoi kenen vain halusi vastustamattomalla tunteen ilmeellä, jonka hän kuitenkin äkkiä osasi peittää oudon tylyllä ylpeydellä. Jotenkin mitättömän vartalonsa vaikutusta osasi hän kohottaa suoralla ryhdillä. Kallisarvoisilla sormuksilla ja rannerenkailla johti hän huomion kauniiseen ihoonsa ja kaunismuotoisiin käsiinsä. Hänen pitkillä hiuspalmikoillaan, joiden loistavan ruskea väri ilmaisi tarkkaa hoitoa ja kaunistavien voiteiden runsasta käyttöä, kantoi hän useimmin kallisarvoista hiuskoristetta. Mutta niinhyvin hänen jotenkin jäykässä puvussaan, kuin koko hänen olennossaan oli erehtymättömästi samaa vallan ja loiston himoa, jota oli havaittavissa koko Abelin ruhtinassuvussa. Hänen komeassa huoneessaan, missä herttuatar Regitsa nyt ihaili hänen kalleuksiaan ja arvoesineitään, oli muiden koristeiden joukossa jalokivillä runsaasti koristettu kuningatardiademi, jonka yli hän kuitenkin nopeasti heitti hunnun, kuten näytti, piilottaakseen sen teeskentelemättömältä kälyltään.

"Minä olen tullut tänne levottomaan aikaan, jalo prinsessa", sanoi Regitsa. "Tiedän että enonne on suuri mies, mutta liian ankara; tuskinpa hän kulkee säälien Tanskassa. Suoraan sanoen olen minä iloinen, että herra veljenne ei enää ole hänen holhouksensa alaisena ja että hänellä ei enää ole niin vaarallista ja kapinanhaluista kansaa hallittavanaan kuin pohjoistanskalaiset."

"Mitä", huudahti Helvig kummastuneena ja katsoi kälyänsä terävästi. "Ettekö te siis toivo enoni asevoimien ja veljeni korotuksen avulla tulevanne Tanskan kuningattareksi?"

"En, sen tietävät Jumala ja pyhä Neitsyt", vastasi Regitsa. "Mitä onnea ja iloa on sellaisesta pakoitetusta arvosta. Sitäpaitsi entisen kuninkaan pojilla on oikeudenmukaiset vaatimukset ja onhan kansalla itsellään vaalioikeus."

"Ainoastaan vanhentunut tapa, eikä mikään laki, jalo sukulaiseni", sanoi Helvig. "Serkku Oton vaatimukset ovat lopussa, ja veli on varmasti liika viisas tahtoakseen mahdottomia. Ajatteleehan hän vain metsästystä ja iloisia seikkailuja keisarin hovissa."

"Niin, että joutuisi vangiksi ja että saatiin maksaa hänestä lunnaat", keskeytti Helvig hänet halveksivasti hymyillen. "Serkku Valdemarilla on isänsä ja veljensä sotaonni, hän ymmärtää vain hieman paremmin auttaa itseään kynällään ja päällään."

"Niillä voidaankin usein saada enemmän aikaan kuin sotajoukoilla ja kaikilla noilla väkivaltaisilla keinoilla, jotka ovat häpeäpilkkuna kristikunnalle", vastasi herttuatar. "Minulle on sanottu, että prinssi Valdemar ei olisi teidän epäsuosiossanne", jatkoi hän katsoen Helvigiin tutkivasti, "ja on myöskin rakennettu suunnitelmia sille perustalle, jotka te hyvin tunnette. Kuten huomaan, on hän kadottanut teidän suosionne. Hän pitää itseään Tanskan vallan perijänä ja on keisarin suuressa suosiossa. Minun veljeni on hänen hartain ystävänsä. Minä olen nähnyt hänet. Hänen iloinen rohkeutensa on hyvin viehättävä ja hänellä on hyvä menestys ruhtinaallisten naisten seurassa keisarin hovissa."

"Vai niin", sanoi Helvig säpsähtäen. "Saatanee kai siis pian taas kuulla valtioviisaista vihkiäisistä. Hänen uskollisuuttaan ja rehellisyyttään ei vain juuri kehuta. Mutta te olette oikeassa. Minulla on kerran ollut paremmat ajatukset hänestä. Minua kohtaan on hän aina ollut kohtelias ja huomaavainen; hän lähetti minulle viime vuonna tämän käärmesormuksen kuningatar Berengarian perintönä."

"Ai ai!" sanoi nuori herttuatar veitikkamaisen näköisenä. "Sitä lahjaa te pidätte ainakin kunniassa, prinsessa. Jopa te kannatte sitä pyhimmässä sormessa, jossa minä vasta nyt uskallan kantaa vihkimäsormustani."

Ohimenevä puna peitti Helvigin posket, ja hän seisoi vaiti. Sormuksen hän muutti äkkiä toiseen sormeen ja meni ikkunan luo, mistä hän miellyttävällä lempeydellä ja melkein polttavalla katseella tervehti kamaripalvelijaansa, nuorta, kaunista ritari Folgvardia, joka hypitteli metsästysratsuaan linnanpihalla. "Minä kannan harvoin tätä sormusta", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä. "Se on kömpelö ja mauton, kuten kaikki sellaiset vanhanaikaiset koristukset eikä turmiollinen käärmeenmuoto minua sitäpaitsi miellytä. Muistona suuresta esi-isästäni Valdemar Seieristä ja hänen ylpeästä väärin tuomitusta kuningattarestaan, on sillä kuitenkin arvonsa minulle."

Keskustelu katkesi, sillä nuoret naiset kuulivat veljiensä äänet oven ulkopuolella.

"Veljeni ei varmaankaan voi kauempaa olla poissa kauniin puolisonsa luota", sanoi Helvig. "Hän etsii kyllä koko linnan löytääkseen meidät". Hän aukaisi samassa oven ja pyysi herttuoita astumaan sisään. Regitsan veli oli erityisen tyytyväinen, mutta herttua Valdemarin otsa oli rypyssä, jota hän turhaan koetti salata. Salaisen keskustelun jälkeen lankonsa kanssa oli hän antanut määräyksen, joka suuresti kummastutti hänen tavallisia neuvonantajiaan. Hänen marskinsa, joka oli valmiina seuraamaan kreivi Gerhardia slesvigiläisten ratsumiesten kanssa, oli, ilman mitään ilmoitettua syytä, saanut käskyn olla lähtemättä ja antaa ratsumiesten palata kotiin.

Herttua Eerikin katsellessa sisarensa kanssa kaunista näköalaa Gottorpin linnasta, otti herttua Valdemar sisartaan Helvigiä kädestä ja sanoi kuiskaavalla äänellä: "Minä olen ottanut tärkeän askeleen, sisar. Meidän enomme on petturi. Hän tahtoo olla itsevaltias, sekä Tanskassa että täällä. Minä en tahdo olla osallisena hänen pyövelinretkeensä. Mikä on tapahtuva, se saa riippua ajasta ja onnesta. Minä menetän ehkä kruunun; mutta loistava onni voi tulla sinun osaksesi. Kaikki on pidettävä salassa. Siitä enemmän salahuoneessa. Nyt vallitkoon täällä vain hääjuhla ja iloisuus."

Prinsessa Helvig oli kalvennut. Ylpeä salainen ilo näytti loistavan hänen tummista, tulisista silmistään. Samalla näytti hän kuitenkin pelästyneeltä ja hän katseli pelokkaasti kuningatar Beringarian kultaista käärmesormusta sormessaan.

Sillävälin, kun kreivi Gerhard mahtavan sotajoukkonsa kanssa lähestyi Pohjois-Jyllannin rajaa, näytti Slesvigin herttua, jonka nimessä Tanskaa uhattiin alistumisella ja orjuudella, unohtaneen kaikki valtiolliset asiat ja kunnianhimoiset suunnitelmat, viettääkseen mitä loistavimmalla tavalla häitään Gottorpin linnassa Saksen-Lauenburgin prinsessan kanssa.

Sven Tröst, joka kuningas Abelin haudalta oli ottanut selville kreivi Gerhardin asevoimat, jatkoi paluumatkaansa huimaavaa vauhtia kreivin reippaan sotajoukon edellä ja saavutti Pohjois-Jyllannin rajan paljon ennen vihollista.

Lähestyessään Koldingin jokea ja pitkää paalusiltaa, joka kehnoine lankkuineen yhdisti Pohjois-Jyllannin Slesvigiin, huomasi hän hämmästyksekseen ja ilokseen sillan olevan juutilaisten ratsumiesten miehittämä, jotka parhaillaan pystyttivät leiriä joen molemmille rannoille. Mutta hänen ilonsa vaihtui pelästykseen, nähdessään kuka oli ratsumiesten johtaja. Päällikön teltan edustalla, sillan Slesvigin puoleisessa päässä, pidätteli ritari hevostaan ja näytti ohjaavan työtä. Se oli kreivi Gerhardin marski, mahtava Stig Antinpoika Björnholmasta, joka tällä tavoin tahtoi varata herralleen ylimenopaikan, jossa hyvää tietä myöten voitiin kuljettaa heitto- ja piirityskoneita.

"Petturi!" huudahti Sven Tröst pysähtyen — "Minun enoni oli siis sittenkin oikeassa." Hieman epäröityään painoi hän hattunsa syvemmälle otsalleen ja ratsasti tasaista ravia teeskennellyn välinpitämättömän näköisenä siltaa kohti, toivoen, ettei häntä tunnettaisi ja että esteettä pääsisi yli. Mutta siinä hän pettyi. Vaikkei Stig Antinpoika ollutkaan nähnyt häntä hänen pitkän vankeutensa jälkeen, tunsi hän kuitenkin jo matkan päästä entisen asemiehensä hevosesta, jonka itse oli antanut hänelle, ja Sven Tröst ei saavuttanut edes siltaa, kun jo marskin viittauksesta neljä ratsumiestä ympäröi hänet vaatien hänet antamaan pois aseensa.

"Odottakaa vähän, maanmiehet", sanoi hän ratsumiehille ja hyppäsi alas hevosensa selästä, "sitten minä tahdon puhua herranne kanssa, mutta ensin pari sanaa teille", lisäsi hän matalalla äänellä ja iskien tuttavallisesti silmää. "Tiedättekö, mitä teidän herrallanne on mielessä teitä vastaan? Hän tahtoo pettää teidät ja koko maan. Huomenna tulee Kaljukreivi sotajoukkoineen; silloin täytyy teidän auttaa saksalaista joen yli ja muuten mennä hänen puolelleen tai — teidät hirtetään."

Juutilaisten ratsumiesten silmät suurenivat ja he katselivat hämmästyneinä toisiaan. "Se on toinen asia", mutisivat he. "Ei isäntä ole sanonut sen olevan tarkoituksena."

"Mutta sen puolesta uskallan minä kaulani", jatkoi Sven Tröst innokkaasti. "Jos te olette uskollisia juutilaisia, niin te murratte sillan Stig Antinpojan nenän edessä. Minä olen hänen kanssaan juttusilla sillävälin, kun te irrotatte lautoja.

"Antakaa minulle ainoastaan pieni merkki, kun olette valmiit. Minä vien teidät Haldiin ja hankin teille hyvän paikan Bruggen luona. Jos te olette kunnon tanskalaisia, niin te ette epäröi hetkeäkään."

Ratsumiehet jäivät melkein sanattomiksi hämmästyksestä. He antoivat rohkean asemiehen pitää miekkansa, ja sillävälin kun yksi heistä vei hänet marskin luo, pysähtyen jonkun matkan päähän hevosia pitelemään, syntyi salainen keskustelu kolmen muun välillä, jotka pian ratsastivat muiden toveriensa luo kertoakseen mitä olivat kuulleet ja saadakseen tietää heidän ajatuksensa siitä.

Mahtava Stig Antinpoika, täysissä sotavarustuksissa, pidätteli sotaratsuaan joen rannalla. Hänen soikeat, laihat kasvonsa antoivat tarkan kuvan hänen viekkaasta ja levottomasta, mutta kuitenkin voimakkaasta sielustaan, ja hän näytti tahtovan rakentaa omansa ja maansa onnen viisaasti laskemalla tapahtumien kulun ja käyttämällä viekkaasti hyväkseen onnen ja asianhaarojen voimaa. Suhteillaan Holsteinin kreiveihin oli hän saanut omakseen huomattavia kruunun tiluksia, ottamatta silti osaa vihollisuuksiin maata vastaan. Kapinan aikana hän oli tähän saakka pysynyt hiljaa linnoitetuissa kartanoissaan, ja moni toivoi vielä, että hän oli ainoastaan tekeytynyt hirmuhallitsijalle uskolliseksi, saadakseen hänet rauhalliseksi ja lopuksi pettääkseen hänet; tai ehkäpä huojentaakseen kansan sortoa vaikutuksellaan, jos kapina päättyisi onnettomasti. Kun nyt kreivi Gerhard uhkasi Jyllantia niin mahtavalla sotajoukolla, ei Stig Antinpoika peitellyt ihailevansa kreivin suuria ominaisuuksia. Hän selitti Jyllannin kapinan voimattomaksi uhmaksi vastustamatonta kohtaloa vastaan ja hän oli äskettäin herättänyt suurta suuttumusta Haldin ritarien keskuudessa sanoessaan, että jokainen viisas Tanskan mies näinä aikoina voi parhaiten hyödyttää isänmaataan tukiessaan kreivin suuria suunnitelmia ja jouduttamalla kuningasvaalia, jolla oli niin valtioviisas ja mahtava suojelija. Kun hän asettui leiriin Pohjois-Jyllannin rajalle, oli hänellä ehkä mahdollinen sovinto mielessä; mutta että hän yhtä vähän aikoi repiä siltaa kuin puolustaa sitä vihollista vastaan, oli silminnähtävää. Siinä silmänräpäyksenä, kun hän nyt näki ja tunsi entisen asemiehensä, jonka hän itse oli kasvattanut ja jota hän oli rakastanut melkein kuin omaa poikaa, mutta jonka hän nyt tiesi olevan vihollistensa palveluksessa, tunsi hän mieliharminsa kasvavan salaisten omantunnon tuskien vuoksi. Sven Tröst lähestyi häntä avomielisellä rohkeudella, ja tuntui siltä kuin hänen entinen isäntänsä olisi saattanut lukea hänen silmistään, sen mitä kreivi Gerhardin tanskalainen marski turhaan koetti salata itseltään, seisoessaan petturina sillan ääressä isänmaan ystävien ja vihollisten välissä.

"Hoho, Sven Tröst!" sanoi marski otsaansa rypistäen. "Täälläkö me siis tavattiin. Mitä hyviä uutisia Slesvigistä?"

"Jos te odotatte hyviä uutisia siltä kulmalta herra marski", vastasi
Sven Tröst katkerasti, "niin elkää ainakaan odottako niitä minun
suustani. Tuorein uutinen ei ole hyvä eikä myöskään Slesvigistä: yksi
Tanskan viisaimpia ja suurimpia miehiä on nyt pystyttänyt leirinsä
Koldingin sillan ääreen, auttaakseen vihollista rajan yli."

"Kuka on sanonut sinulle, mitä minä ajattelen, hulttio?" keskeytti hänet marski kiivaasti, vaikkakin lempeämmällä äänellä. "Jos sinä pidät minua viisaana miehenä, pitäisi sinun tietää, että minä tahdon yhtä paljon maan parasta kuin sinä ja narrit Haldissa. Sano suoraan: missä sinä olet ollut?"

"Vihollisen läheisyydessä, kuten näette, herra, mutta, ikävä kyllä, teidän hyvien ystävienne parissa. Minä olisin mieluimmin tavannut pahimman vihamieheni tässä paikassa, kuin sen henkilön, jolle minä olen kiitollisuuden ja kunnioituksen velassa."

"Ikuinen hullu!" huudahti marski. "Kutka ovat tällä hetkellä Tanskan ystäviä tai vihollisia, tiedät sinä yhtä vähän kuin ne narrit, joiden puolesta sinä olet tiedustelumatkalla."

"Sen kai tiennee jokainen, joka vielä on tanskalainen sydämessään, että eivät ole ne meidän parhaita ystäviämme, jotka tahtovat tehdä meidät saksalaisten orjiksi."

"Palttua tanskalaisuudelle ja vapausloruille! Siitä minä en maksa äyriäkään. Te tahdotte itse olla herroja, se on koko tarkoitus. Mutta meidän ritaristomme haluaa lain ja oikeuden vapautta. Haa, sokeita ja hulluja olette te kaikki. Ettekö te siis näe kenellä on oikeus ja valta antaa teloittaa teidät kapinallisina pettureina, kaikesta tanskalaisuudestanne huolimatta? — Näitkö sinä kreivin sotajoukkoa? Kuinka suuri se oli? Tuleeko herttua mukaan. Tunnusta kaikki mitä sinä tiedät, tai kautta pyhän Andreaan käy sinulle huonosti."

"Jos te tahdotte tietää mitä minä tiedän, niin sanokaa ensin minulle, mitä te itse tiedätte, herra", vastasi aseenkantaja uhmaavasti. "Missä panttilinnassa säilytetään Agnete Stigintytärtä tyrannin suosikille? Minä olen hautaluolassani Segebergin tornin alla luvannut hänelle vapauden ja Hans Wittinghofille kuoleman." Sven Tröst oli kääntynyt niin, että marskia paistoi aurinko silmiin, kun hän kääntyi aseenkantajaan päin. Juutilaiset ratsumiehet kokoontuivat nyt sillalle. Toiset hakkasivat ja takoivat, ja toiset asettuivat heidän eteensä ja olivat pystyttävinään telttapaaluja. "Mutta antakaa minun vain ratsastaa, ankara herra", jatkoi Sven Tröst iloisella äänellä huomatessaan, että hänen sanansa ratsumiehille olivat vaikuttaneet. "On pian kerrottu, mitä minä tiedän. Kreivistä ja hänen pyövelijoukostaan ei kukaan Slesvigissä tiennyt enempää, kuin minä nyt; se on silkkaa totta. Mutta minä voitan ritari Frostilta vedon, jos minä hankin hänelle hevosen Slesvigin markkinoilta kolmen vuorokauden kuluessa."

"Vetoko?" huudahti marski katsoen häntä tarkasti. "Ajatteletteko te vain sellaisia poikamaisuuksia Haldissa? Tahdotko sokaista minun silmäni. Varo itseäsi Sven Tröst. Minä en anna leikitellä itseni kanssa. — Minä olen kerran odottanut paljoa sinusta", jatkoi hän luoden häneen tutkivan katseen ja lempeällä äänellä, joka ei vastannut hänen uhkaavaa asentoaan. "Sinun reippaudestasi ja viisaudestasi olen minä kyllä nähnyt näytteitä. Nyt sinä olet koettanut miltä tuntuu potkia tutkainta vastaan. Jos sinä taas tahdot astua minun palvelukseeni, niin on kaikki unohdettu ja anteeksi annettu. Minä lupaan sinulle ritarilyönnin vuoden perästä ja vielä lisäksi kartanon ja linnan. Niin, jotakin vielä enemmänkin, Sven Tröst", jatkoi hän melkein kuiskaten viekkaan näköisenä, "jos sinä tahdot vannoa tässä heti, käsi minun miekkani kahvalla, että sinä tahdot palvella minua uskollisesti ja salaisesti vihamiesteni joukossa, ja ainoastaan annat minulle ajoissa vihjauksen, kun heillä on jotain tärkeää minua ja ystäviäni vastaan tekeillä — niin — eivät enää sinun rohkeimmatkaan lapsen houreesi ole hulluutta ja sulaa mahdottomuutta."

Sven Tröstin kasvot olivat muuttuneet tulipunaisiksi; hän näytti kuin pilvistä pudonneelta ja tuijotti marskiin, kuin tunkisivat hänen silmänsä ulos päästä. Tuntui siltä kuin hänen ajatuksensa olisivat yht'äkkiä pysähtyneet ja niinkuin hänen elämänsä ja autuutensa riippuisi yhdestä sanasta.

"Vanno heti, ja onnesi on taattu!" jatkoi marski ja ojensi suuren ristinmuotoisen miekankahvansa häntä kohti. Sven Tröst kohotti kättään, mutta ei sanaakaan tullut hänen huulilleen. Juuri silloin päästivät juutilaiset ratsumiehet hurjan huudon ja samalla ratsastivat he suurimmalla kiireellä sillan yli ja muutamat alkoivat repiä lankkuja. Sven Tröst löi marskin miekan sivulle. Salaman nopeudella hän juoksi hevosensa luo, ja Stig Antinpojan ihmetellen katsoessa väkensä liikkeitä, vieläkään niiden merkitystä ymmärtämättä, ratsasti Sven Tröst viimeisten ratsumiesten kanssa Koldingin sillan yli, jonka irroitetut lankut jo syöksyivät jokeen ja joutuivat virran vietäviksi. Hirmuisen suuttumuksen vallassa oli marski heittänyt tikarinsa pakolaisen jälkeen, mutta hänen oma sotaratsunsa, äkillisen melun pelästyttämänä, hypähti arkana sivulle nousten takajaloilleen. Tikari oli lentänyt suhisten asemiehen korvan ohi, taittamatta hiustakaan hänen päästään ja ennenkuin marski saavutti revityn sillan, näki hän koko ratsujoukon hyljänneen itsensä. Toiselle joen rannalle päästyään kohottivat he ilmoille raikuvan ilohuudun ja ratsastivat pois rohkeaa aseenkantajaa seuraten.

"Vai niin!" mutisi Stig Antinpoika hammasta purren. "No niin, voihan näinkin olla hyvin. Haa, siitä asemiehestä on minulla kunniaa. Lopussa kiitos seisoo." Hän läimäytti miekallaan ratsuaan ja ratsasti yksin Slesvigiin johtavaa tietä.

KOLMAS LUKU.

Pitkällä korkealla niemellä Haldinjärvessä, noin peninkulman verran Viborgista lounaaseen ja vastapäätä vanhan Haldin raunioita, sijaitsi samanniminen linna, jonka ritari Bugge oli antanut rakentaa. Täällä oli Pohjois-Jyllannin kapinanjohtajien kokouspaikka. Linnanherra, ritari Niilo Bugge, oli lähinnä Stig Antinpoikaa Björnholmista, maan rikkain ja mahtavin ritari. Hän omisti huomattavia kartanoita ja tiluksia Pohjois-Jyllannissa, mutta hän oli vahvimmin linnoittanut Haldin, jossa hän ylläpiti komeaa melkein ruhtinaallista hovia. Toiset kutsuivat häntä urhoolliseksi, toiset taas suurisuiseksi ritari Haldiksi, ja hän oli vanhan marski Vendelbon vävypoika. Moni nuori ritari kilpaili hänen tyttäristään ja otti osaa hänen rohkeisiin yrityksiinsä. Hänen vaikutuksensa yläluokkaan oli suuri, mutta hän ei ollut mikään kansan mies. Hänen tuhlaileva ylellisyytensä ja ylpeä luonteensa eivät miellyttäneet vakavaa Juutilaista talonpoikaa, ja rahvas halusi mieluimmin taistella yksinään hajanaisin joukoin saksalaisia veronkantajia vastaan kuin liittyä ritari Buggeen ja hänen ystäviinsä. Ylimysmielisenä ylpeydessään oli Haldin linnanherra usein lausunut sanoja, jotka eivät olleet saattaneet häntä vähäisimpien suosioon, ja hänen uhkauksiinsa yhteistä vihollista vastaan ei paljoakaan luotettu. Ritari Pål Globin, veljesten Eskil ja Antti Frostin ja monen ystävänsä kanssa hän oli Viborgin käräjillä julkisesti uskaltanut uhata itseään mahtavaa kreivi Gerhardia. Hän oli sillä kuitenkin suututtanut kreivin siinä määrin, että tämä päätti tukahduttaa kapinan, ennen kuin siitä oli ennättänyt tulla muuta kuin sekasortoinen kamppailu. Mutta että ritari Bugge ei ainoastaan ollut suurisuinen, sen hän oli osoittanut. Kolmensadan juutilaisen ratsumiehen kera oli hän jo vallannut toisen kreivin panttitiluksista toisensa jälkeen, kooten alituisesti uusia ritareita lippujensa alle.

Huhu suuresta sotajoukosta, joka marssi maata kohti, ei ollut vielä saapunut Haldiin. Linnan parvekesalista tuikkivat valot eräänä iltana iloisesti järvelle. Laulua ja pikarinkilinää kuului korkeista saleista, sekä lukuisan soturijoukon seasta linnan tuvasta. Iloittiin yleisesti ja meluavasti uuden voiton johdosta, jonka ritari Bugge oli saavuttanut käskynhaltia Niilo Lembekistä, jonka linnan hän oli valloittanut ja sytyttänyt palamaan. Käskynhaltia itse oli kyllä päässyt pakenemaan; mutta moni hänen ystävistään ja sukulaisistaan oli joutunut vangiksi. Vankien joukossa oli nuori, erittäin kaunis nainen, joka ei ollut saksalainen, ja joka näytti olevan tyytyväinen miellyttävään vankeuteensa Haldissa ja ystävälliseen kohteluun, jota hän oli saanut osakseen Ingeborg rouvalta ja hänen vilkkailta tyttäriltään. Mutta hän ei millään ehdolla tahtonut ilmaista nimeään, huolimatta nuorten ritarien kaikista ponnistuksista. Yleisen pilan ja naurun vallitessa istui hän iltapöydän ääressä ritari salissa kuin ylhäinen vieras Ingeborg-rouvan ja vanhan marski Vendelbon välissä, osaten kohteliaalla tavalla torjua jokaisen liika lähentelevän kysymyksen. Huolimatta hänen leikkipuheistaan ja teeskennellystä iloisuudestaan, huomasi kuitenkin usein hänen suurissa tummansinisissä silmissään syvän, pidätetyn surumielisyyden ja joskus pelokkaan levottomuuden.

Ritari Buggen lukuisien ja meluavien ystävien joukossa istui hiljainen ja vakava ritari, jolla oli suora ruskea, jakaukselle kammattu tukka. Hän ei ottanut osaa keskusteluun, vaan tuijotti ikäänkuin uneksien eteensä, katse ankaran miettivänä, josta ilmeni tavaton voima ja tahdonlujuus. Se oli Sven Tröstin eno, ritari Niilo, Ebbe Galtin poika, Brattinborgin ja Norrerisin herra. Hän istui arvokkaan Aarhuusin piispa Svenin vieressä, joka hiljattain oli saapunut Haldiin tärkeän isänmaallisen asian tähden, ja hiljaisella miettivällä ritarilla oli samana päivänä ollut salainen keskustelu hänen kanssaan, jolloin oli tapahtunut väittely, joka näytti saattaneen molemmat huonolle tuulelle. Luultiin myös, että piispa oli kieltänyt vakavalta herralta sakramentin.

Voitonylpeä ritari Bugge tarttui nyt hopeamaljakkoon ja ehdotti tavanmukaisen maljan: "Eläköön jokainen vapauden uskollinen ystävä! Kuolema ja kirous kohdatkoon tyrannit ja hänen ystävänsä!"

"Kuolema ja kirous heidät kohdatkoon!" huudahti tähän asti vaiennut ritari ja nousi ylös. "Minä juon tämän pikarin sen asian puolesta niinkuin sillä olisi sama voima ja vaikutus sieluuni kuin kaikkein pyhimmällä juomalla." Sen sanottuaan hän siunasi pikarinsa ristinmerkillä ja tyhjensi sen pohjaan saakka. Kaikki katsoivat ihmeissään häneen; mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä, vaan istuutui jälleen ääneti paikalleen samaan asentoon kuin ennenkin.

"Ajatelkaa mitä minä olen sanonut teille ja muistakaa omaa kuolematonta sieluanne!" kuiskasi piispa hänelle korvaan kehoittavalla äänellä. "Elkää antako kurjien ja jumalattomien ajatusten voittaa oikeudentuntoanne ja jumalanpelkoanne!"

"Te ette ymmärtänyt minua kunnianarvoisa herra; täällä ei kukaan ymmärrä minua", vastasi ritari hiljaa ja vaikeni.

"Kuinka täytyy minun selittää teidän kummallinen intonne tänä iltana, herra ystäväni ja naapurini?" sanoi ylpeä linnanherra jonkun verran ylimielisesti, vaikkakin kohteliaalla äänellä. "Te olette ainoa minun rohkeista ystävistäni, joka on kieltänyt minulta apunsa tänä aikana. Te ette ole vielä nostanut kättäkään tyrannejamme ja kiusaajiamme vastaan, vaikka me jo olemme valloittaneet joukon linnoja. Te ette näytä suovan viholliselle paljoa parempaa, kuin mekään; mutta te tyydytte ainoastaan juomaan jonkunlaisella juhlallisuudella hänen häviönsä puolesta. Jos te tahtoisitte, ritari Niilo, voisitte te kuitenkin minä hetkenä tahansa asettaa avuksemme sata teräspukuista ratsumiestä."

"Minun hetkeni ei ole vielä tullut", vastasi ritari Niilo Brattinborgilainen ja nousi. "Minä olen saapunut tänään tänne sanoakseni teille ja ystävillenne pari vakavaa, sanaa, ritari Bugge, ja sekä teidän että Tanskanmaan ystävänä. Te ette pystytä Tanskan valtaistuinta vaikka hajoittaisitte kaikki kuninkaalliset läänityslinnat. On vielä liika aikaista viettää voitonjuhlia linnoissamme, niinkauan kuin talonpojat ja porvarit turhaan raastavat kahleitaan. Meidän ritaristomme hukkaa vain voimia ja verta hyödyttömiin pikkutappeluihin. Vaikka te voittaisitte sata sellaista voittoa kuin tänä päivänä, ei Tanska ole sittenkään pelastettu."

"Jos te puhutte pilkallisesti meidän pikkutappeluistamme, ritari Niilo", sanoi Bugge ylpeällä, suuttuneella äänellä, "niin olette varmasti tullut tänne korvaamaan viisailla neuvoilla sen, minkä te annatte puuttua teoissa ja uskollisessa avussa. Sanokaa suoraan: mitä suurta olette te suunnitellut hiljaisuudessa Brattinborgissa maan ja valtakunnan pelastamiseksi, sillä välin kun minä ja nuoret ystäväni olemme kysyneet neuvoa ainoastaan teräviltä miekoiltamme ja kurittaneet vihollista, missä ikinä vaan olemme hänet tavanneet?"

"Jos maa on pelastettava omalla voimallaan, eikä ainoastaan onnen kaupalla tai yksityisen miehen toiminnalla, täytyy meidän voida asettaa avoimella kentällä vihollista vastaan kunnollinen sotajoukko", vastasi vakava ritari. "Emme saa halveksia yhtäkään asekuntoista miestä, ei porvaria eikä talonpoikaa, tai työntää heitä luotamme ylpeästi luottaen ritarimiekkoihimme. Kansa itse on maan ydin, ritari Bugge, mutta joukko omavaltaisia ritareja ja herroja eivät ole koko kansa."

"Nämä puheet me kyllä tunnemme", vastasi ritari Bugge tulistuen. "Te tahdotte näyttää kansanystävältä, talonpoikien puolustajalta, sen minä olen jo kauan huomannut. Te, kuten minun vanha rakas appiukkoni tuolla, tahdotte vielä kannattaa kurjaa kuningashuonetta; mutta molemmat ovat vain pötyä. Jokaisen vapaasyntyisen Tanskan ritarin täytyy sydämessään halveksia tuota tyhmää, epävakaata joukkoa, joka tänään tahtoo yhtä ja huomina jo toista? Kerätkääpä raa'asta ja sivistymättömästä talonpoikaisväestä sadantuhannen miehen sotajoukko ja viekää heidät viikatteineen ja puukenkineen ja puolivilline hevosineen, ilman kuria ja järjestystä, säännöllistä sotajoukkoa vastaan, ja te saatte nähdä mihinkä ne kelpaavat. Jolleivät he juokse kotiin puuropadan ääreen, kun he näkevät tapeltavan terävillä miekoilla, niin antavat he kuitenkin teurastaa itsensä raavaiden tavoin ymmärtämättä enempää sotataidosta kuin härkä tai hullu koira. Niinhän kävi Tapnummenkin taistelussa ja niin on edelleenkin käyvä vapaaehtoisille tolvanoille, joita te kutsutte maan sydämeksi, vaikka heillä olisikin etunenässään yksi armollisista junkkareista, jotka kutsuvat itseään meidän vapaan vaalivaltakuntamme perijäksi."

Vanha marski Vendelbo oli vävypoikansa kiivaan ja häikäilemättömän puheen kestäessä huomaamatta noussut pöydästä ja jättänyt ritarisalin. Ingeborg rouva vilkutti levottomana silmää miehelleen.

"Se on huono lintu, joka likaa oman pesänsä", sanoi nyt ritari Niilo ja koroitti äänensä suuttuneena. "Jos te halveksitte halvintakaan Tanskan miestä, joka vapaaehtoisesti menee kuolemaan isänmaansa puolesta, niin halveksitte te mitä maassa on parasta ja jalointa enkä voi enää kutsua teitä itseni ja Tanskanmaan ystäväksi, vaikka pitäisinkin arvossa teidän voimaanne ja rohkeuttanne."

"Te olette minun vieraani ja vanha ystäväni, ritari Niilo", vastasi Bugge herra, koettaen hillitä vihaansa ja ylpeyttään. "Minusta tuntuu ikävältä, että meidän tänä iltana täytyy erota vihaisina, mehän olemme jo monta vuotta tunteneet ja pitäneet arvossa toisiamme. Jos minulla ehkä on liika vähäiset ajatukset teidän kömpelöistä ja kankeista puukenkämiehistänne ja meidän kelvottomista junkkareistamme, niin kunnioitatte tekin liika vähän vapaata, jaloa Tanskan aatelistoa, johon te kuitenkin itsekin kuulutte. Elkäämme näin tärkeänä aikana hajoittako voimiamme mielettömien riitojen ja ennakkoluulojen vuoksi. Kootkaa te sotajoukko talonpojistanne, koska heillä on enemmän luottamusta teihin kuin minuun; minä kokoan kaikki ritarit ja asemiehet, jotka tahtovat seurata minun lippuani."

"Minä pelkään, että se on liika myöhäistä", sanoi ritari Niilo. "Vihollinen voi hyökätä rajan yli tänään tai huomenna, mutta talonpoikaisjoukkoa ei koota ja harjoiteta vähemmässä kuin kuukaudessa. Minä olisin jo aikoja sitten tehnyt sen, johon te nyt minua kehoitatte, ritari Bugge, jollette te itse olisi tehnyt sitä mahdottomaksi, herättämällä ylpeydellänne ja ajattelemattomalla käytöksellänne kansan vihan jokaista Tanskan ritaria kohtaan maassa ja saattanut kansan miestä epäilemään meitä kaikkia. He melkein pitävät teitä rohkeana onnenonkijana, joka itse tavoittelee kruunua. Koko meidän ritaristoamme pitävät he pikkutyranneina, jotka ainoastaan tahtovat astua saksalaisten sijalle kiusaamaan ja ryöstämään kansaa. Nyt he ovat lisäksi nähneet, että joukossamme on kavaltajia. Petollinen Stig Antinpoikahan on mennyt vihollista vastaan kavaltaakseen meidät ja koko maamme."

Ritari Buggen kasvot olivat muuttuneet punaisiksi, kun hän kuuli puhuttavan kunnianhimoisista toiveista, joita rahvas luuli hänellä olevan. Hän tahtoi vastata; mutta miesten kiivaan keskustelun keskeytti levoton hyörinä läsnäolevien naisten puolella. Vieras tyttö, joka ei tahtonut mainita nimeään, oli, kuullessaan vakavan ritarin viimeiset sanat, kalvennut ja mennyt tainnoksiin. Kun Ingeborg rouva tuli tyttärineen hänen avuksensa ja tämän sekasorron vallitessa oli noustu pöydästä, puhallettiin ritaritornissa torveen. Miesten mielenkiinto suuntautui siten pois kauniista tuntemattomasta sekä osanottavasta ryhmästä, joka ympäröi häntä. Ritari Buggelle ilmoitettiin että joukko ratsumiehiä pyrki päästä linnaan. Niinpian kun kuultiin, että ne olivat juutilaisia, sotureita, jotka tahtoivat astua linnanherran palvelukseen, avattiin heti portti, ja Sven Tröst ratsasti linnanpihalle Stig Antinpojan karkurien kanssa. Pian seisoi rohkea asemies keskellä ritarisalia ja kertoi ritari Buggelle ja enolleen mitä hän tiesi vihollisen etenemisestä ja määrästä, sekä kreivin ja herttuan luulluista kireistä väleistä, ja mitä oli tapahtunut Paalumetsässä ja Koldingin sillalla.

Tieto vihollisen lähestymisestä ja suuruudesta oli pelästyttänyt kaikkia ritareita, ja heidän joukostaan kuului levotonta puheen sorinaa siitä mitä näin uhkaavassa vaarassa pitäisi päättää.

"Ylös, kaikki minun ystäväni! Pukeutukaa panssariin ja haarniskaan", huusi ritari Bugge. "Nyt ei ole aikaa epäröimiseen. Meidän täytyy kohdata vihollinen miekka kädessä — hänen täytyy ostaa sydänverellään jokainen askeleensa Pohjois-Jyllannin maalla."

"Rohkeasti ja helposti puhuttu, herra Bugge", sanoi ritari Niilo synkän levollisesti. "Jos te voitte kourallisella ritareja ja kolmella sadalla ratsumiehellä pidättää sotajoukon, jossa on yhtä monta tuhatta miestä, niin osaatte varmasti sotataidon kuin noitamestari. Yksi käsi voi tosin saada enemmän aikaan kuin tuhat, mutta sellaisen käden täytyy tulla taivaasta tai" — Hän vaikeni äkkiä ja näytti itsekin kauhistuvan mitä oli aikonut sanoa — "Jos te tahdotte seurata minun neuvoani", jatkoi hän kooten ajatuksensa, "niin pysytte te aloillanne täällä Haldissa, kunnes saamme tietää minne päin vihollinen kääntyy. Olisi hulluutta koettaa pysähdyttää yhtynyttä soturitulvaa. Jos vihollinen hajoittaa voimansa, niin saamme nähdä mitä me voimme tehdä. Minä ratsastan yöllä Brattingborgiin. Huomenna on siellä sata rautapukuista ratsua taisteluun varustettuna. Seuraa minua sisarenpoika. Missä sinä olet?"

Huolimatta mielenkiinnostaan tärkeään asiaan, josta keskusteltiin, oli Sven Tröstin huomio kuitenkin äkkiä kääntynyt aivan toisaalle, joka kokonaan valtasi hänen mielensä ja sydämensä. Hän oli polvillaan tuntemattoman kaunottaren edessä, joka aukaisi kauniit silmänsä ja katsoi häneen. "Agneta! rakkahin Agneta! Sinäkö olet?" huudahti hän. "Neiti Agneta!" jatkoi hän ujommin, "ettekö enää tunne Sven Tröstiä, teidän leikkitoverianne Björnholmasta? Katsokaa, minulla on vielä hattu uskollisine tunturikyyhkysineen ja vyö joka on kirjailtu teidän nimellänne. Minä olen ajatellut teitä kuutena pitkänä vuonna eikä minulla ole ollut muuta aurinkoa kuin muisto teidän taivaallisista silmistänne. Te olette vaiti, te ette tunne minua — ettekö te olekkaan Agneta? Ettekö te olekkaan Stig Antinpojan pikku tytär, josta nyt on tullut niin iso ja kaunis, ja äärettömän rakastettava."

Nuori tyttö tuijotti häneen aivan kuin sanattomana ankaran sisäisen mielenliikutuksen johdosta. Hänen hienot, läpikuultavat poskensa olivat useampia kertoja kalvenneet ja punastuneet, eikä hän vielä ollut liikkunut eikä päästänyt ääntäkään huuliltaan. Ingeborg rouva ja hänen tyttärensä katsoivat ihmeissään häntä ja polvistuvaa asemiestä. Tämä kohtaus oli saanut muutamat nuoret ritarit hetkeksi unohtamaan tärkeät asiat, joita pohdittiin.

"Petturi Stig Antinpojan kaunis tytär!" kuiskasivat he puoliääneen keskenään.

Sven Tröst yhä vain toisti nimeä, joka oli hänelle rakkain kaikista ja muistutti häntä Björnholmista ja kaikista lapsuuden muistoista.

"Ei, ei!" huudahti tyttö äkkiä aivan epätoivoissaan ja peitti molemmilla käsillä silmänsä. "Minä en ole — minä en ole petturin lapsi. Pelastakaa minut tuon mielipuolen ihmisen käsistä!" Näin sanoen hypähti hän ylös ja heittäytyi itkien Ingeborg rouvan syliin, joka tyttärineen vei hänet pois ritarisalista ja nuorten uteliaiden ritarien piiristä.

Sven Tröst oli vielä polvillaan samassa asennossa, ristiin pannut kädet otsallaan ja pää syvälle painuneena.

"Mitä tämä on? Oletko mieletön, Sven Tröst?" kaikui syvä ääni hänen korvissaan ja hän tunsi enonsa voimakkaan käden olkapäällään. "Mitä sinä uneksit? Unohda se petturi suku! Vieras neitohan ei tuntenut sinua."

"Hän ei tuntenut minua eikä itseäänkään", sanoi Sven Tröst hämmentyneenä ja nousi ylös horjuen. "Te olette oikeassa, minä varmaankin uneksin tai olen hullu", jatkoi hän päätään pudistaen. "Ei ole mitään totuutta — rakkaus on unta tai hullutusta. Viha on ainoastaan totta ja katoamatonta. Lähdemmekö pian vihollista vastaan, eno? Minun täytyy saada jotakin todellista ajateltavaa."

"Sen sinä saat", vastasi ritari Niilo. "Kiiruhda edeltäpäin Brattingborgiin ja lähetä heti vakoojat liikkeelle. Neuvo heille tie. Meidän täytyy niin pian kuin mahdollista saada tieto vihollisen liikkeistä."

"Hyvä, eno, ratsastaa minä vielä osaan, vaikka itse olen ilman toivoa ja ilman innostusta. Kukaan ei ole tuova teille nopeampaa sanaa kuin minä itse." Tämän sanottuaan oli Sven Tröst jo oven ulkopuolella ja pian kiisi hän hurjasti korskuvalla orhilla pois Haldin linnasta pitkin kumisevaa nostosiltaa, joka kahdentoista kyynärän levyisen vallihaudan yli yhdisti niemellä sijaitsevan linnan mannermaahan. Puoli tuntia myöhemmin ratsasti ritari Niilo samaa tietä lukuisten asemiesten saattamana. Hurskas piispa Sven ratsasti hiljaa ja ajatuksissaan hänen rinnallaan.

Hyvinvarustettu Brattingborgin linna, joka sittemmin kutsuttiin Kleitrupin kartanoksi, sijaitsi Kleitrupin järven rannalla noin kolme ja puoli peninkulmaa pohjoiseen Haldista. Linna ei ollut tosin yhtä suuri ja komea kuin Haldin, mutta järvi oli luonnollisena puolustusvälineenä, ja linna oli varustettu vahvoilla valleilla, muureilla ja torneilla. Oli jo puoliyö, kun ritari Niilo hengellisen vieraansa seurassa ratsasti Brattinborgin linnanportista sisään. Sven Tröst oli saapunut tuntia aikaisemmin ja saattanut koko talon liikkeeseen. Linnan varusväki ja aseenkantajat odottivat asestettuina sotaratsuillaan kärsimättöminä herransa määräystä. Joukko tiedustelijoita ja ratsastajia oli seurannut Sven Tröstiä ottamaan selvää ja heti tuomaan sana vihollisen liikkeistä ja etenemisestä. Viittauksella ja parilla sanalla lopetti totinen linnanherra kaiken turhan melun ja kiireen. Hän käski vartijoida linnaa tavallisella tavalla ja antoi useimpien sotilaiden mennä levolle. Tuntui kuin hänen läsnäolonsa olisi poistanut kaikkien levottomuuden ja vaaran ajatukset. Hän meni nyt ylös parvekesaliin hengellisen herran seurassa, joka siunasi kädellään vastaukseksi linnanrouvan hiljaiseen tervehdykseen. Hänen käyttäytymisensä oli harvinaisen tyyntä. Hänen miehensä vakuutti nyt todeksi sen, minkä hän jo oli kuullut miehensä kiihtyneeltä sisarenpojalta, että tänä yönä ei tarvinnut vielä mitään pelätä. Hän oli, tänä iltana kuten tavallisesti, vienyt pienet lapset levolle ja laulanut heidät nukuksiin; osoittamatta pienintäkään levottomuutta hän näytti rajattomalla luottamuksella tarkastavan vakavan miehensä ulkomuotoa ja kasvonilmeitä. Ainoastaan muutaman silmänräpäyksen hän katsoi mieheensä tiukasti ja ponnistaen kaikki sielunvoimansa, sillä hän toivoi voivansa lukea hänen silmistään asioiden tilan. Mutta sen jälkeen hän oli ainoastaan vierasvarainen, huolellinen talonemäntä, joka toimitti itse pesuveden ja tavanmukaisen iltajuoman ynnä kaiken muun, joka näihin aikoihin kuului kunnioitetun vieraan vastaanottamiseen. Yllään kunniallinen arkipuku, avainkimppu sivullaan ja pieni myssy hiuksillaan, oli suurikasvuinen Jutta-rouva melkein neitseellisen näköinen. Kaikessa mihin hän ryhtyi oli lempeää tyyneyttä ja varmuutta, joka heti teki hyvän vaikutuksen vieraaseen. Hän huomasi nyt herroilla olevan tärkeitä asioita puhuttavana, jonka vuoksi hän toivotti heille rauhallista lepoa, kasvoillaan sama tyyni ilme kuin onnellisimman ja parhaimman rauhan vallitessa. Ritari Niilo pyysi vieraaltaan anteeksi, että hän jätti hänet hetkeksi ja seurasi vaimoaan lasten makuuhuoneeseen, missä hän suuteli korisängyissään nukkuvia pienokaisia. Kun hän palasi takaisin, valaisi hänen vakavia kasvojaan hiljainen, lempeä ilo, jonka sijalle kuitenkin pian palasi ankara, melkein synkkä totisuus.

"Te olette onnellinen perheenisä, jalo ritari", sanoi piispa tarttuen hänen käteensä, kun he olivat yksinään suuressa, heikosti valaistussa vierastuvassa ja olivat istuutuneet juomapöydän ääreen.

"Siitä kiitän minä Jumalaa ja pyhimyksiäni joka aamu ja ilta, hurskas herra", vastasi ritari. "Mutta kaikki sellainen onni ja siunaus on katoavaista. Se aika on kai pian tuleva, jolloin kukaan rehellinen ritari Tanskassa ei uskalla ajatella vaimoa ja lapsia taikka onnea omistaa kotia ja kontua tässä maailmassa. Mutta tapahtukoon niin", sanoi hän nojaten korkeaa otsaansa kättänsä vastaan, ja hänen suuret ilmehikkäät silmänsä tuijottivat liuskakivilattiaan. "Sortukoon mielellään kaikki ja hautautukoon maahan, kunhan vain tietäisimme, että Tanskanmaa säilyy ja että onnellisempi sukupolvi nousisi kukoistamaan linnojemme ja poljettujen hautojemme soraläjistä."

"Siihen tahdomme me Jumalan avulla uskoa ja siitä saamme itse kerran iloita autuaiden joukossa", vastasi piispa. Hän istui korkeassa nojatuolissa nojaten kyynärpäillään kirjailtuun pöytäliinaan, jolle talonemäntä ali asettanut kaksi kirkasta pikaria ja hopeakannun kahden vanhanaikuisiin kynttilänjalkoihin pistetyn vahakynttilän väliin. Valo lankesi nyt voimakkaasti hengellisen herran kasvoille. Hän ei ollut sotaisan näköinen, vaikka hänellä oli viikset ja partaa, ja vaikka hän vastoin aikansa piispojen ja kirkkoruhtinaiden tapaa oli seurannut piispojen Absalonin ja Antero Sunenpojan esimerkkiä tarttumalla maallisiin aseisiin isänmaan ja kuninkaan puolesta. Hän oli pitkä, mutta laiha ja hentovartaloinen. Opinnot ja syvämietteiset yövalvonnat lampun ääressä, ynnä vaikea sisäinen kamppailu maailmaa ja sen viettelyksiä vastaan, mutta vielä enemmän hänen palava intonsa lain ja evankeliumin hengellisenä julistajana näyttivät muovailleen pääpiirteet hänen ankarassa melkein profeettaa muistuttavassa ulkomuodossaan. Enemmän kuin puolen vuosisadan ajatukset ja vastukset olivat jättäneet syviä jälkiä hänen sisäänpainuneille poskilleen ja korkealle ryppyiselle otsalleen, jonka eroitti tonsuurista ainoastaan kapea reunus harmaita hiuksia. "Minä olen toivonut saada puhua pari sanaa kahden kesken teidän kanssanne tärkeästä ja erittäin vakavasta asiasta, jonka te olette uskonut minulle", jatkoi hän rippi-isän tuttavallisella ja kehoittavalla äänellä. "Minä kunnioitan teidän suruanne isänmaan puolesta; minä olen vakuutettu siitä, että etupäässä juuri tämä suru, eikä mikään alhainen kostonhimo, tai henkilökohtaisista loukkauksista johtunut viha, on saanut mieleenne tämän epätoivoisen ja syntisen ajatuksen. Tämä mato on liian kauan järsinyt teidän sielunrauhaanne ja hävittänyt rauhan ja totisen luottamuksenne Jumalaan teidän sydämessänne. Mutta muistakaa, jalo ritari: mikä ei ole Jumalan tahto, se tulee maailmasta tai paholaisesta. Siitä, mikä on pahaa, ei voi koskaan syntyä kestävästi hyvää. Vääryydellä ei auteta Jumalan valtakuntaa tai jonkun kansan tai ihmisen totista onnea, ei tässä eikä tulevassakaan elämässä."

"Minä tiedän kaikki mitä te voitte ja tahdotte sanoa minun aikomustani vastaan, kunnianarvoisa herra", keskeytti hänet ritari nousten ylös. "Minä olen ajatellut sitä useimpina öinä kuin minulla on enää päiviä elettävänä. Tuomitkaa sitä tai ei, minä en voi muuta, vaikka minut karkoitettaisiin pahantekijänä Tanskasta, sitten kun maa on pelastettu ja muut iloitsevat."

"Jalo, uskollinen, mutta hyvin sokaistu mies, onko teidän itsenne mielestä siis sellainen aikomus kristillinen ja ritarillinen?" sanoi piispa ja katseli häntä surumielisen moittivalla katseella. "Eikö teidän sielussanne siis ole Jumalan ääntä, joka tuomitsee sellaisen ajatuksen jumalattomaksi ja kristitylle ritarille sopimattomaksi."

"Ei, kautta oikeudenmukaisen Jumalan, ei", vastasi ritari kohottaen kättään kuin aikoisi hän vannoa. "Niin kuin minä olen ajatellut sitä, niin tahdon minä puolustaa sitä kaikkien kristikunnan jalosyntyisten ritarien edessä ja korkeimman oikeuden edessä, joka on meidän kaikkien yläpuolellamme. Minä en enää epäröi; mitä minä tahdon on oikein ja puolustettavissa. Olkoon seuraus täällä ja tulevassa elämässä mikä tahansa. Mutta — tulevaisuuden määrää Kaikkiarmahtava; mutta, vaikka koko maailman suuret herrat tahtoisivat tuhota minut, ja vaikka te itse hurskas ja kunnianarvoisa herra, jota minä Jumalan ja pyhän sanan palvelijoista enimmin kunnioitan maan päällä — te, jonka lempeä tuomio ja suostumus tässä asiassa olisi minulle rakkaampi kuin pyhän isän — niin, vaikka hylkäisitte minut ja työntäisitte minut kirottujen joukkoon, niin täytyisi minun sittenkin tahtoa mitä tällä hetkellä ajattelen, ja minkä minä kaikkivoivan Jumalan avulla myös olen täyttävä."

"Armollinen Jumala valaiskoon sielunne, jalo ritari, ennenkuin te sokeudessanne syöksette itsenne ajalliseen ja ehkäpä ikuiseen kadotukseen." Näin sanoen nousi piispa kiivaasti ja astui melkein uhkaavan näköisenä hänen eteensä. "Pakene hänen sielustansa, petollinen viettelijä!" jatkoi hän ikäänkuin manaten ja luoden innostuksen katseen ritarin tulisiin silmiin. "Pakene hänen sielustaan, ikuinen valehtelija, joka koristat rikoksen totuuden ja oikeuden kauniilla verholla." — Näin sanoen hän teki ristinmerkin hämmästyneen ritarin edessä ja risti kätensä hiljaiseen rukoukseen sekä kohotti laihat pyhimyskasvonsa, kyyneleet hurskaissa silmissään.

Ritari vaikeni, kunnes piispa oli lopettanut hiljaisen, palavan rukouksensa ja taas seisoi tyynenä hänen edessään, aivan kuin olisi hän tahtonut lukea ritarin kasvoista jumalallisen manauksensa vaikutuksen.

"Hurskas herra, jos minua olisi paha henki riivannut, kuten te luulette", sanoi nyt ritari Niilo lempeästi ja tyynesti, "niin olisi se varmasti jo paennut puhtautta ja rakkautta, joka säteilee teidän kasvoistanne ja teidän ylevästä katseestanne, sekä sitä rukousta, jonka te autuuteni puolesta lähetitte kaikkien vangittujen sielujen Vapahtajalle. Kiitos jalosta hellyydestä sieluani kohtaan; mutta olkaa levollinen, hurskas herra. Minä olen nyt saavuttanut rauhan; ei epäilystä eikä levottomuutta ole enää sielussani."

"Olkoon armollinen Jumala kiitetty! Oletteko siis jättänyt epätoivoisen ja moitittavan aikeenne?"

"En, kaikkein rakkahin jumalanmies, en", vastasi ritari sydämellisesti, mutta kiivaasti. "Sitä minä en jätä vaikka te voisitte kutsua tänne ympärilleni kaikki taivaan anteeksi antavat enkelit — minä en voi —."

"Kuulkaa sitten viimeinen sanani, paatunut!" huudahti nyt piispa hurskaan vihan vallassa ja astui askeleen taapäin. "Minä puhdistan tomun jaloistani ja jätän tämän linnan, ennenkuin se sortuu jumalattoman yli, joka ei tahdo tietää mikä kuuluu hänen sielunsa pelastukseen —"

"Te ette tiedä vielä kaikkea, herra piispa", keskeytti hänet ritari.
"Te ette tiedä —"

"Minä tiedän tarpeeksi", jatkoi piispa. "Se mitä tiedän painaa täällä kuin polttava lyijy." Näin sanoessaan hän vei kätensä laihalle rinnalleen ja jatkoi lisääntyvällä innolla. "Onneton tuuma, jonka te olette uskonut minulle, ja jota te ette Jumalan ja minun hartaista rukouksista huolimatta ole tahtonut hyljätä — sen olemassa-olo on piilotettu rintaani — kirkon ja salaripin järkähtämättömällä sinetillä. Mutta tietäkää", lisäsi hän kohottaen papillisella juhlallisuudella kättään, "jos te annatte sen toteutua, niin on minun ja kirkon käsi nouseva yhdessä maallisen oikeuden tuomarikäden kanssa teitä vastaan, niin totta kuin —"

"Uhkaukset eivät peloita minua", keskeytti hänet ritari tyynenä. "Jollette tahdo ymmärtää minua väärin, niin kuulkaa, miten minä aion menetellä."

"Kuinka synti tehtäneekään, syntiä se sittenkin on; millä tavalla tahtonettekin uhmata Jumalan käskyjä, on se sittenkin moitittavaa", sanoi piispa kiivaasti. "Minä en tahdo enää luottamustanne. Ainoastaan missä voin olla sielunhoitaja, siellä tahdon olla rippi-isänä. Minä jätän tämän kurjuuden ja laittomuuden maan, missä asioissa, sen te tiedätte itse. Laki ja oikeus ovat kerran Jumalan avulla palaavat tänne minun mukanani. Mutta teidän tieltänne ja teidän talostanne käännyn minä pois surullisena ja pettyneenä. Jumala parantakoon mielenne, ritari Niilo", lisäsi hän surullisena ja samalla tarttui hän matkahattuunsa ja heitti viitan kulmikkaille hartioilleen. "Pakanain joukossa voisitte te loistaa teoillanne, jotka vaativat rautaista mieltä, ja voittavat kuolematonta kunniaa kuten Brutus ja Scævola. Mutta se, joka oli hyvettä ja suuruutta rohkeiden pakanoiden kesken, on synti Jumalan ja ikuisen totuuden valtakunnassa. Ajatelkaa sitä niinkauan kun teillä vielä on aikaa ja muistakaa minun sanani, kun ette enää minua näe!" näin sanoen hän kääntyi pois, aikoen mennä.

"Elkää jättäkö minua sillä tavalla hurskas herra", sanoi ritari sydämellisesti ja tarttui hänen käteensä. "Minä en tahdo raskauttaa teidän aivan liian arkaa ja harrasta mieltänne sillä minkä itsekin, Jumalan kiitos, jaksan kantaa. Mutta te saatte itse nähdä ja myöntää, että minä tahdon menetellä suorasti ja ritarillisesti."

"Ehkä, jos olisitte pakanallinen ritari, mutta ei koskaan ritarina, joka kantaa pyhää ristiä miekassaan, jollette te luovu teosta, jonka paljas ajatteleminenkin on jumalatonta", jatkoi innokas piispa. "Kaunistelkaa sitä kuten tahdotte. Sokaiskaa maailman silmät, jos te voitte. Ehkäpä tanskalaiset pakanat kerran senvuoksi tahtovat pystyttää kunniapatsaita teille, jos turmatyönne onnistuu ja loistaa kuten muinaisajan sankarien urotyöt, ja mielettömät ihmiset luulevat, että Jumala ei voisi pelastaa Tanskaa ilman sokaistun ihmisen tihutyötä. Mutta tietäkää se —"

"Minä tiedän mitä minä tahdon ja mitä minä uskallan, mutta te ette tiedä, mitä te sokeassa pyhässä innostuksessanne tuomitsette, herra piispa", sanoi ritari voimakkaalla äänellä ja iski miekkansa lattiaan. "Minun sydämessäni on ikuinen laki, joka vapauttaa minut, tuomariääni on sielussani, joka antaa suostumuksensa minun tekooni ja sen ihmisen minun valtaani vaikka kuolemaan saakka." Hän nojasi pitkää miekkaansa vasten ja tuijotti vakavana ja synkkänä lattiaan.

"Se ääni tulee helvetin syvyyksistä, eikä oikeudenmukaisesta taivaasta", huusi piispa melkein pelottavalla äänellä. "Niinkauan kun Jumalan sormi ei ole pyyhkinyt viidettä käskyä ikuisista lakitauluistaan, ei kukaan lainjulistaja ole sanova niin ja amen siihen, mikä teillä on mielessä, eikä yksikään evankeliumin opettaja tule siunaamaan sitä tietä, mitä te aiotte seurata." Näin sanoen hän kääntyi kiivaasti ja astui nopein askelin ovea kohti.

"Kiroatteko minua hyvästiksi, piispa Sven?" kysyi ritari hillityllä äänellä ja ojensi kätensä ikäänkuin pidättääkseen suuttunutta vierasta, ja hänen jalkansa olivat kuin kiinni naulatut kivilattiaan.

"Varokaa te kirousta!" vastasi piispa ja kääntyi vielä kerran uhkaavasti häntä kohti. "Varokaa häntä, joka alusta saakka oli murhaaja eikä pysynyt totuudessa." Näin sanoen teki hän ristinmerkin ja jätti salin.

Ritari Niilo jäi seisomaan keskelle lattiaa nojaten pitkään miekkaansa ja tuijotti kauan oveen, josta se mies oli juuri kadonnut, jonka oikeamielisyyttä ja jumalanpelkoa kohtaan hän tunsi melkein pojan kunnioitusta. Hän heittäytyi vakavana ja synkkänä suureen nojatuoliin, missä piispa äsken oli istunut. Vierasvaraisesti täytetty pikari oli vielä koskemattomana pöydällä, ja pian kuuli ritari Niilo intomielisen piispan ratsastavan palvelijoineen ulos linnanpihasta, jättäen Brattingborgin.

NELJÄS LUKU.

Kun aurinko aamulla paistoi Kleitrupin järvelle ja parvekesalin ikkunasta Brattingborgiin, istui ritari Niilo vielä vierastuvassa käsi leuan alla ja piispan koskematon pikari edessään. Hänen hiljainen vaimonsa astui nyt sisään lapsi rinnoillaan ja taluttaen toista kädellään, mutta hän ei huomannut heitä. Jutta-rouvan häntä osanottavasti puhutellessa, osui hänen harhaileva katseensa vaimoon ja lapsiin ja hän nousi ylös. "Jumala siunatkoon sinua, rakkahin ystävä!" huudahti hän syvästi hengähtäen, kuin olisi raskas kivi vierähtänyt hänen sydämeltään, ja hänen kasvonsa loistivat lempeinä ja ystävällisinä aamuauringossa. "Sinä tuot minuun jälleen elämän ja voiman yhdessä Jumalan rakkaan auringon kanssa." Hän tarttui vaimonsa käteen ja katseli mieltymyksellä hänen kirkkaita, tyyniä kasvojaan. "Sen jälkeen, kun meidän hurskas vieraamme suuttuneena käänsi minulle selkänsä ja pudisti tomut jaloistaan kynnykselläni, olen minä ollut perin outojen tunteiden vallassa. Minusta tuntui, kuin olisi hän ottanut siunauksen talostani ja ryöstänyt minulta kaiken elinvoimani. Minä luulin olevani toinen Holger Tanskalainen, joka on tuomittu tänne istumaan ja ajattelemaan Tanskanmaan pelastusta, kunnes partani on kasvanut pöydän läpi ja vuosisadat vyöryneet pääni yli. Nyt, kun minä näen sinut ja siunatut pienokaiset, on kaikki jälleen hyvin. Mutta vie lapset pois, minulla on jotakin sanottavaa sinulle kahdenkesken." Hän suuteli pienokaisia ja heidän äitiään, jonka jälkeen tämä meni hiljaa heidän kanssaan ulos ja palasi takaisin kalpeana, mutta tyynenä.

"Sinähän tiedät, että minä en ole alhainen ja jumalaton ihminen?" jatkoi ritari Niilo tarttuen hellästi hänen käteensä. "Katso minua suoraan silmiini ja sieluuni ja sano, tiedätkö sinä varmasti, etten minä ole tahtonut noudattaa paholaisen vaan jumalan tahtoa tässä maailmassa, jos vain minulle suodaan tilaisuutta ryhtyä johonkin tärkeään sorretun isänmaamme puolesta?"

"Minä tiedän sen paremmin kuin kaikki maailman piispat, olkootpa he vaikka kuinka viisaita tai hurskaita", vastasi uljas talon rouva luottavaisella tyyneydellä. "Vaikkapa arkkienkeli astuisi alas taivaasta ja tahtoisi horjuttaa uskoni salaisimpienkin ajatustesi oikeudenmukaisuudesta, niin ajaisin hänet pois valehtelijana ja petturina."

"Mutta, jospa minä ajattelisin tekoa, joka ei olisi suurten ja ylhäisten mieleen ja jota meidän hurskainkaan sielunpaimenemme ei hyväksyisi, tekoa jota minä itse pitäisin oikeutettuna, ja joka ehkä voisi pelastaa maan ja valtakunnan, mutta joka voisi syöstä minut itseni perikatoon ja tehdä minusta lainsuojattoman ja ahdistetun miehen —"

"Tahdoitko sinä kysyä minulta sen oikeudenmukaisuutta", kysyi kalpea rouva selvyys ja kirkkaus äänessä, joka ilmaisi syvintä levollisuutta ja vakaumusta.

"Niin, sitä minä tahdoin", vastasi hän hetken epäröityään ja katsoen häneen tarkasti. "Luulen, että se oli unta, mutta minä näin sinut viime yönä kummallisessa horrostilassani. Minä näin sinun seisovan edessäni sellaisessa loistossa ja ihanuudessa, joka ympäröi totuuden ikuisia todistajia Jumalan valtaistuimen edessä ja minusta tuntui kuin olisi sinut lähetetty luokseni, jotta minä puhtailta, hurskailta huuliltasi saisin kuulla parhaimman ja suurimman ajatukseni todeksi vahvistettavan. Sinä olet minun hyvä enkelini — sano minulle, luuletko sinä, että se, jota minä ajattelen, on vanhurskaan Jumalan tahto?"

"Varmasti minä uskon sen!" vastasi Jutta rouva varmalla ja kovalla äänellä. "Niin totta kuin minä iloitsen siitä, että minua kerran nimitetään Tanskanmaan suurimman ritarin puolisoksi."

Näin sanoen totinen linnanherra jätti nopeasti vaimonsa. Kun Jutta nyt oli jäänyt yksin ilmestyi suuria kyyneleitä hänen poskilleen. Pian sen jälkeen hän meni parvekesalin eteiseen ja sanoi lempeästi hyvästit miehelleen, joka lukuisten asemiesten seurassa ratsasti Haldiin. Ennenkuin aurinko oli laskenut palasi hän takaisin vielä suuremman asestetun joukon mukana. Illalla hän istui kotona vaimoansa vastapäätä. Lapset oli viety nukkumaan ja kaikki oli hiljaista linnassa. Kuului ainoastaan torninvartijan laulu ja vahtisotilaiden huudot vartijota vaihdettaessa. Ei mitään muutosta saattanut huomata talon tavallisissa tavoissa ja järjestyksessä. Lamppu paloi pöydällä rukin ja aikakirjan vieressä. Linnanherran sotavarustus ja pitkä miekka seisoivat kiillotettuina ja puhdistettuina nurkassa tiimalasin vieressä. Kuu paistoi sisään pienten ruutujen läpi ja saattoi kuulla veden yksitoikkoisen loiskinan rantavallia vastaan. Ritari ja hänen rouvansa istuivat hiljaisina heikosti valaistussa huoneessa, kumpikin omissa ajatuksissaan, eivätkä he näyttäneet haluavan häiritä toistensa mietteitä. Äkkiä törähdytti vartija porttitornissa torveensa ja kuultiin tavanmukaiset merkit linnanportin avautuessa asemiehelle tai tiedustelijalle. Pian sen jälkeen astui Sven Tröst sisään. Hänen ulkonäkönsä ja ilmeensä ilmaisivat ankarimpia ponnistuksia ja hillittyä intohimoista sieluntuskaa.

"Vihollinen on hajoittanut voimansa", sanoi hän. "Kreivi itse etenee Randersiin reippaine ratsumiehineen. Lähes neljätuhatta miestä seuraa häntä."

"Randersiinko", tarttui ritari Niilo puheeseen ilosta huudahtaen ja nousten pystyyn. "Onko hän unohtanut? Hm, vai niin!" lisäsi hän. "Jos hän tahtoo olla meidän kohtalomme herra, niin täytyy kai hänen osoittaa meille, että hän saattaa uhmata omaansa. Hyvä! Koska saatan minä olla Randersissa?"

"Ennenkuin aurinko nousee, herra eno. Missä hän kulkee, siellä palavat kylät hänen takanaan. Minä näin kaikkialla vain hävitystä ja ryöstöä."

"Se ryöstää ja polttaa Koldingin ja Riiben välillä. Jos se jatkaa sillä lailla kolme päivää, niin on puolet maata autiona. Ettekö siis tiedä mitään pelastusta?"

"Kyllä, Jumalan avulla yhden. Mutta mene nyt levolle sisarenpoikani, sen sinä tarvitset. Huomenna saatan minä sanoa sinulle ehkä enemmän."

Sven Tröst katsoi vakavaa enoansa tutkivasti, ja hänen silmistään loisti hurja, kuluttava tuli. "Ainoastaan sana, ennenkuin eroamme tänä iltana, jalo eno. Jos te voitte käyttää minun vähäistä henkeäni yritykseenne, niin säästäkää omanne. Teillä on vaimo ja lapset ja onnellinen elämä kadotettavana. Minulla ei ole mitään voitettavaa eikä kadotettavaa tässä maailmassa."

"Hm, nuori ystäväni", vastasi ritari Niilo, luoden häneen ankaran tarkkaavaisen katseen, "oletko sinä sellainen mies? Sellaisesta epätoivoisesta sankarillisuudesta minä en paljoakaan välitä. Kiitos muuten tarjouksestasi, poikani! Mutta mene nyt ja pane maata. Eläkä koskaan kuvittele mielessäsi, että saa suuriakaan aikaan elämällä, jota ei enää itse kunnioita."

Sen sanottuaan hän kääntyi pois, mutta Sven Tröst tarttui melkein suonenvedontapaisella kiivaudella hänen käteensä. "Niilo eno, halveksitteko te minua kiivaan mieleni ja sen hullutuksen vuoksi, jonka te kyllä olette huomannut?" kysyi hän melkein tukahtuneella äänellä.

"Jos sinä annat arvoa minun kunnioitukselleni", vastasi hänen totinen sukulaisensa ankarasti, mutta tyynesti, "niin näytä minulle, että sinussa on voimakkaampi elämä, jota ei vaihteleva lapsen mieli saata puhaltaa sammuksiin, ja että sinä et ole kurja myyrän sielu, joka on onneton oman maahanpoljetun tunturikyyhkyn tähden, sillä aikaa kun koko maa on menehtymäisillään."

Sven Tröst oli nämä sanat kuullessaan hetken aikaa aivan kuin murtunut; mutta nöyryyttävä tunne katkeroitti häntä ja herätti koko hänen ylpeytensä. "En edes teiltäkään, eno Niilo, minä tahdo kärsiä sellaista ylimielisyyttä." huudahti hän kiivaasti. "Te olette ollut minun epäjumalani lapsuudestani saakka, ja minä olen vieläkin kyllin mieletön antaakseni kovan sanan teidän huuliltanne raadella mieltäni. Mutta ei teidän tarvitse hyljätä minua senvuoksi, että minä olen onneton ja että minulla on halu uskaltaa elämäni epätoivoisen yrityksen puolesta. Sehän teillä on itsellännekin. Jos on halveksittavaa olla toivoton täällä maailmassa, niin Jumalan nimessä halveksikaa minua, jos te voitte ja tahdotte; mutta kukaan keisari tai ritari ei ole nöyryyttävä minua. Sen tiedän, että minulla ei ole myyrän sielua; sillä teidän sisarenne, ritari Ebben ylpeä tytär, synnytti Sven Tröstin maailmaan. Hyvää yötä." Näin sanoen hän poistui nopeasti ja astui niin kovasti kivilattialla, että parvekesalissa kaikui.

"Sepä auttoi: nyt nousi Galtien veri liikkeelle", sanoi ritari Niilo.
"Se saattoi olla tarpeen." Hän vajosi jälleen syviin ajatuksiin.

Tiedot, jotka Sven Tröst oli tuonut enollensa, herättivät hänen sielussaan eriskummallisen, melkein taikauskoisen toivon. "Randersiin", toisti hän muutamia kertoja, "aivan niin! Randersin kirkonkelloilla on minusta aina ollut ihana kaiku." Senjälkeen sanoi hän hyvää yötä vaimolleen ja ojensi hänelle kätensä. Tämä oli tarkkaavasti seurannut miehensä sanoja ja ilmeitä, tavallisuuden mukaan järjestäessään huonetta ennen levolle menoa. Hän katsoi nyt mieheensä kirkkailla, tyynillä silmillään. "Hetki lähestyy", sanoi hän ääneen painokkaasti. "Jumalan nimessä! Se ei ole mitään uutta minulle. Sinä olet sanonut sen minulle jo vuosi sitten unessa."

Ritari Niilo katsoi häneen ihmeissään. Hän painoi vaieten, mutta kiivaasti vaimonsa kättä sydäntään vasten ja poistui salakammioonsa.

Keskiyön aikaan näki vartiosotilas Brattingborgin linnantornista kookkaan vaaleapukuisen olennon astuvan ulos linnankellarista ja pitkin aavemaisin askelin astuvan pihan yli. Hän luuli sitä yliluonnolliseksi olennoksi ja teki ristinmerkin, samalla lukien isämeidän ja antoi olennon kulkea ohitsensa. Se kulki pitkin parvekesalin siltaa ja katosi siihen rakennuksen osaan, missä linnanherran salakammio sijaitsi ja mistä yksinäinen valo loisti järvelle. Puoli tuntia senjälkeen tuli sama olento takaisin ja kulki aivan vartijan ohi, joka ei uskaltanut liikkua paikaltaan eikä hätyyttää. Sotamies näki nyt kauhukseen mustat kauhistuttavat kasvot, joita peitti äärettömän pitkä parta. Salaperäinen vieras asetti sormen suulleen ja katosi tornihuoneeseen. Aamulla ilmoitti pelästynyt vartija herralleen, mitä hän oli nähnyt.

"Minä tiedän sen", vastasi ritari, "sinä olet vartijoinut kuin akka! Se oli hyvä ystävä, mutta sinä olet ansainnut kolmen päivän torniarestin." Vartija katsoi ihmetellen herraansa ja aikoi mennä rangaistustaan suorittamaan.

"Minä tiedän, että sinä et muuten pelkää ketään ihmistä", lisäsi linnanherra lempeämmin. "Mutta se, joka tästälähin tahtoo seurata minua, ei saa pelätä paholaista. Sinua on vedetty nenästä. Mene pois nukkumaan. Jääköön se asia siihen."

Kun aurinko oli noussut, syntyi äkkiä melua Brattingborgissa. Suuri joukko holsteinilaisia ratsumiehiä pysähtyi portin eteen ja heidän johtajansa pyysi päästä sisään täysin turvassa. Hän toi mukanaan sinetillä varustetun kirjeen, johon hän vaati pikaista vastausta. Ritari Niilo seisoi yksin salakammiossa kirje kädessään. Hän oli antanut käskeä linnankappalaisen lukemista auttamaan. Hän katseli suurta sinettiä, johon oli kuvattu suljettu kypärä ja kaksi sarvea, joista kohosi seitsemäntoista lippua. Kirjoituksesta Sig. Gerhardi Comitis Holsatise ac lausas, näki hän, että se oli kreivi Gerhardin. Ennenkuin kappalainen saapui, oli kreivi itse kuitenkin ottanut siitä selon. Sitä ei oltu kirjoitettu kuten tavallisia ruhtinaskirjeitä latinaksi, vaan saksaksi, ja se oli kirjoitettu taitavan kreivin omalla käsialalla. "Gerhardilta, Holstein-Rendsburgin kreiviltä, pohjois-Jyllannin herralta ritari Niilolle Ebbe Galtin pojalle Brattingborgissa. Tervehdys Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä" — niin alkoi se. Hän kutsui ritari Niiloa uskolliseksi alamaiseksi, joka ei ollut ottanut osaa kapinaan, jota hän nyt oli tullut ankarasti rankaisemaan. Sen hän tiesi, että he eivät olleet persoonallisia ystäviä — kirjoitti hän edelleen — mutta hän piti ritari Niiloa kunnian miehenä, joka saattoi unhoittaa kiusallisen vääryyden ja pikkumaisen käräjänkäynnin isänmaansa parhaan vuoksi. Kreivi pyysi häntä siksi saapumaan varman turvakirjan suojassa luoksensa leiriin Randersiin, jos mahdollista sovittamaan oikeudenmukaisen panttiherran ja kirottujen kapinallisten välejä, siinämäärin kun hän vielä saattoi neuvotella syyllisten kanssa. Kirje oli kirjoitettu mahtavalla käskijäsävyllä ja kreivi kutsui siinä monta kertaa Tanskaa omaksi valtakunnakseen.

Ritari Niilo rytisti kirjeen vihoissaan ja heitti sen lattialle. "Hänen valtakuntansako?" jatkoi hän nyrkkiään puiden. "Se häpeämätön. Tahtooko hän nyt kutsua itseään kuninkaaksemme? Tällä hetkellä hän on, sitä pahempi, väkivallan tekijän oikeudella Jyllannin herra. Mutta ompa olemassa kaikkien herrojen Herra."

Kappalainen oli seisonut hetken aikaa odottamassa linnan herran käskyä.
"Katso tässä, hurskas isä!" sanoi nyt ritari Niilo ottaen kirjeen ylös.
"Minä olen itse ottanut siitä selvän. Mutta anna minun kerta vielä
kuulla suuria sanoja; ne ovat suuremmoisia."

Kappalainen luki kirjeen, ja ritari Niilo polkaisi lattiaa joka kerta, kun ylimieliset sanat toistettiin, jotka niin suuressa määrin olivat häntä suututtaneet.

"Ette suinkaan usko hänen turvakirjaansa, jalo herra?" kysyi kappalainen. "Se on varmaankin petollinen ansa, jotta hän saisi teidät käsiinsä."

"Hän ei saa luulla minua pelkuriksi", sanoi ritari Niilo ylpeästi. "Hm, mielellään tahtoisin minä nähdä hänet kuitenkin tänään ja vielä kaikkien nähden. Hänen turvakirjansa ei olisi koskaan saattanut tulla sopivampaan aikaan, vaikka hän ei pitäisikään lupaustaan. Minä en matkusta turvattomana."

Linnanherran käskystä satuloitiin hänen hevosensa, ja hänen tavanmukainen saattueensa odotteli pian asestettuna linnan pihalla. Sven Tröst tuli nyt tuoden hänen haarniskansa. Aseenkantaja tervehti ja puki panssarin hänen päälleen sanaakaan sanomatta.

"Oletko vihainen vielä eilisestä, huimapää?" kysyi eno häneltä ystävällisesti, tarkkaavasti katsahtaen sisarenpoikansa totisia kasvoja.

"Saanko minä seurata teitä tänään verivihollistenne luo?" kysyi aseenkantaja. "Vai pidättekö minua sopivana ainoastaan naisten hommiin, teidän varustustanne kiinnittämään. Se on ehkä viimeinen kerta."

"Sinä jäät tänne linnaa vartioimaan, jos tahdot palvella minua kauemmin. Minulla on kylliksi palvelijoita mukanani tämän päivän vieraskäyntiä varten. Jollen minä ole huomenna ennen auringon laskua kotona, tahdon sinulle uskoa sen miehuudentyön, jota minä seitsemänä vuonna olen ajatellut. Ymmärrätkö minua? Se on minun paras perintöni."

"Hyvä, Niilo eno, minä ymmärrän teidät", vastasi aseenkantaja ylpeästi, "mutta te ette ymmärrä minua. Tahdotteko siirtää ankaran tuomionne toistaiseksi, vaikka ette hyväksyisikään minun menettelyäni?"

"Se kai minun täytynee tehdä, koska sinä niin tahdot, huimapää. Et sinä minua kuitenkaan petä, miten vihainen lienetkään — mutta elä tee tyhmyyksiä, Sven Tröst!"

Nyt avautui naistuvan ovi, ja vakava talonrouva seisoi ovessa pienine lapsineen.

"Jumala siunatkoon teitä", huudahti ritari Niilo mennen avosylin heitä vastaan. Mutta hän antoi käsiensä vaipua alas ja viittasi vaimoansa lempeästi poistumaan. "Jos Jumala tahtoo, näen minä teidät pian. Mutta ei mitään hyvästijättöjä nyt. Tänään on tuskin elämä kysymyksessä — mutta kunnia!"

Hänen vaimonsa oli kalpea, mutta hän nyökäytti ystävällisesti päätään ja poistui hiljaa lasten kanssa lukiten oven perässään. Vähän sen jälkeen ratsasti ritari Niilo kolmenkymmenen palvelijan seurassa vieraan johtajan sivulla, jonka kolme kertaa lukuisampi ratsujoukko ympäröi ritarin ja hänen seurueensa, aivan kuin he olisivat olleet vankeja. Saattojoukko ei vienyt heitä Randersin kaupunkiin, vaan Randersin vuonon pohjoispuolelle, minne oli pystytetty useimpia telttoja ja missä kreivi Gerhard sinä päivänä harjoitteli ratsujoukkoaan.

"Vai niin", mutisi ritari Niilo. "Täälläkö me siis tapaamme toisemme tänään? Hänen hetkensä ei ole vielä tullut, — ja toivonpa, ettei minunkaan hetkeni vielä ole lyönyt."

Niinpian kun kreivi näki Brattingborgin totisen ritarin saapuvan, ratsasti hän vastaan. Huomattava keskustelu, joka heidän välillään sukeusi ja sitä seuraava teko, ovat usein kaikuneet kansanlauluna tanskalaisten miesten ja naisten huulilta. Ritari Niilo Brattingborgilaista kutsuttiin kansanlaulussa aina Niilo Ebbeseniksi Norrerista, ja mahtavaa Rendsburgin kreivi Gerhardia nimitti tanskalainen rahvas aina kreivi Geertiksi, tai pilkkanimellä "kaljupää kreiviksi". Heidän tärkeässä kohtauksessaan ei puuttunut innokkaita todistajia Randersin tarkkaavaisten asukasten joukosta, jotka olivat saapuneet katsomaan sotajoukon katsastusta.

Huolimatta heidän personallisesta vihollisuudestaan, näytti kreivi kuitenkin alussa olevan sovinnollisella mielellä; hän toivotti ritarin tervetulleeksi ja kohteli häntä kuten maan vaikutusvaltaisinta miestä, joka ei vielä ollut ottanut osaa kapinaan ja jonka saattoi luulla haluavan mahtavan valtiaan sopua ja ystävyyttä. Kreivi kyseli kansan toiveita ja mielenlaatua. Sangen alentuvasti hän tiedusteli Ebbesenin sukulaisten ja vaimon vointia, sekä kysyi tältä vihdoin tahtoisiko hän nyt sotia hänen puolellaan, vai halusiko hän rauhaa.

Ritari Niilo ei laskeutunut hevosensa selästä ja vastasi tyynesti, mutta hillityn kiivaasti: "Herra, mieliala Pohjois-Jyllannissa on sellainen, että jokainen mies on rohkealla mielellä. Kiitos armollisesta tiedustelusta, ystävieni ja sukulaisteni voinnista", lisäsi hän kylmän kohteliaalla äänellä, mutta kaksimielinen ilme kasvoillaan. "He seisovat teidän armonne palveluksessa miekka kädessä, minä hetkenä te vain itse haluatte."

"Te olette kummallinen mies, ritari Niilo, ja hurskas sen lisäksi", vastasi kreivi samalla äänellä. "Voisi sanoa, että missä ette voi tavata vihollista oikealla tiellä, siellä te ratsastatte kaukaa ympäri. Mutta kuinka monta miestä voitte asettaa palvelukseeni?"

"Niiden lukua minä en niin tarkkaan tiedä, herra kreivi. Mutta he ovat kaikki uskollisia juutilaisia ja he seuraavat minua aina halukkaasti, kun minä vien heidät — heidän vihollistaan vastaan. Ainoastaan kolmekymmentä on minulla tänään mukanani; mutta eivät he, enkä minäkään katso lukumäärään."

"Niin harvoihin minä en joka päivä tyydykään", huomautti kreivi tuimasti katsoen. "Eilenhän olitte ritari Buggen luona mukananne sata panssaroitua ratsumiestä?"

"Se asemies tai ritari, joka kertoi tuon teille, on valehdellut. Yli puolta sataa ei niitä ollut, siitä voin minä vastata vakoilijallenne hyvällä miekallani, jos häntä haluttaa."

"Elkäämme puhuko siitä", keskeytti hänet kreivi kylmästi. "Tahdotteko nyt ratsastaa hyvän ystävänne herra Buggen luo Haldiin ja kysyä, tahtooko hän pysyä uskollisuudenvalassaan?"

"Kyllä, herra kreivi, kunhan ensin tunnemme teidän mielipiteenne täydellisesti."

"Herra Buggen mielipiteen te kai kuitenkin tunnette?" kysyi kreivi katsoen häneen ivallisesti. "Se suuripuheinen narri ja hänen ystävänsä ovat aikoja sitten rikkoneet välinsä minun kanssani — sen te tiesitte kai jo ennen eilistä päivää? Yhden heistä näen minä etumaisena teidän joukossanne. Minä näen useampia asemiehiä teidän joukossanne, jotka ovat ilman lupaa karanneet minun palveluksestani. Jos te nyt aiotte seurata Bugge herran neuvoa, niin saattepa täydellisesti oppia tuntemaan, mikä on minun mielipiteeni ja kuinka teille kaikille on käyvä."

"Herra Bugge hoitaa itsensä", vastasi ritari Niilo peittelemätön harmi katseessaan ja ilmeissään, "mutta asemiehistäni vastaan minä. Ne juutilaiset, joilta te olette kieltänyt eron, ovat ottaneet sen itse. Vanha tapa Tanskassa on, että vapaa tanskalainen asemies, joka ei tahdo palvella enempää, ottaa eron minä hetkenä vain haluaa. Ei kukaan ole sidottu toiseen, lukuunottamatta aviosäätyä ja munkkia."

"Mutta meillä on toinen tapa", vastasi kreivi ratsastaen ylpeänä lähemmäksi, kuitenkaan muuttamatta ilmettäkään kivikylmillä kasvoillaan. "Sen palvelijan, joka pettää herransa, me hirtämme, emmekä kauan etsikään hirsipuuta. Minä olen nyt tarpeeksi kuullut teidän mieltänne, ritari Niilo. Nyt täytyy teidän kursailematta kuulla minun mielipiteeni. Jollette te kolmen vuorokauden kuluessa pakene Tanskasta, annan minä hirttää teidät kapinoitsijana." Hän vaikeni ja katsoi hirvittävää muutosta, joka tapahtui hänen verivihollisensa päättäväisissä piirteissä. "Olette tulleet tänne tänään turvakirjan nojalla", jatkoi hän ja vetäytyi askeleen taapäin; "kaikessa turvallisuudessa voitte siis ratsastaa täältä. Mutta jollen minä olisi antanut ruhtinaallista sanaani, saisitte totisesti tietää muuta."

"Jos te tahdotte rikkoa sananne, niin se on oma asianne", vastasi ritari Niilo käsi miekankahvallaan, ja hänen katseensa olisi saattanut pelästyttää kaikkein rohkeimmankin. "Mutta te tulette katumaan sitä. Härkiä te voitte hirtättää korpeille ja kotkille, mutta ette vapaasyntyistä tanskalaista ritaria", jatkoi hän. "Ennenkuin minä karkaan Tanskasta ja jätän vaimoni ja lapseni, vääntelette te rautakätenne veriin, siksi että kreivi Gerhardin silmät koskaan näkivät Niilo Ebbesenin."

"Ratsastakaa nyt vain pois! ritari Niilo", huudahti kreivi korkealla äänellä, ja hänen viittauksestaan ympäröivät kaikki henkivartijat hänet. "Minä en tahdo sanaakaan enää kuulla suuripuheisesta suustanne. Jos tahdotte elävänä päästä täältä, niin kiiruhtakaa, muuten annan minä pyövelin musertaa teidän selkärankanne, niin totta kuin minulla on siihen oikeus ja valta."

"Ei kukaan ole nähnyt minua niin pelkurina, että minä vapisisin väkivallan tekijän pyöveleitä", vastasi ritari Niilo katsoen tyynesti kreiviä ja hänen uhkaavaa vartiojoukkoansa. "Minä olen yhtä vähän teidän alamaisenne, kuin Tanska on teidän valtakuntanne. Kuulkaa nyt sana hyvästiksi, kreivi Gerhard. Katsokaa, että varotte itseänne, sillä tästä hetkestä saakka on elämä ja kuolema kysymyksessä, missä vaan tapaamme toisemme, vaikkapa Herran alttarin edessä."

"Hyvä!" sanoi kreivi ja nyökkäsi. "Siksi kunnes aurinko laskee huomenna, saatte te olla turvassa ja rauhassa, niinkuin minä olen luvannut, mutta ei hetkeäkään enempää. Koska sitten kohtaamme, jää minun asiakseni; mutta te ette tule siitä iloitsemaan. Tervehtikää ystäviänne ja sukulaisianne! Minä tulen pian vieraaksenne Brattingborgiin ja Haldiin. Ja hirsipuusta voitte olla yhtä varma, kuin Tanskanmaa on kreivi Geertin valtakunta."

Siihen loppui tämä keskustelu, jota rohkean ritarin palvelijat ja useat tanskalaiset ihmetellen kuuntelivat keskellä vihollisen leiriä, ja jota sitten melkein samoilla sanoilla toistettiin kansanlaulussa. Ritari Niilolle oli tärkeintä mahtavan vihollisensa kohtaamisessa tilaisuus julkisesti haastaa kreivi taisteluun, vapauttaakseen itsensä omissa ja aikalaistensa silmissä syytökseltä, että oli tahrannut kunniansa, sillä hän tahtoi rehellisenä, kristillisenä ritarina esiintyä omaa ja isänmaansa kuolinvihollista vastaan, tulematta aikalaisiltaan ja jälkimaailmalta leimatuksi salamurhaajaksi, vaikkakin aikomansa hyökkäyksen täytyisi tapahtua yllätyksenä. Ollakseen varma, että kaikki läsnäolijat ymmärtäisivät hänen tarkoituksensa, uudisti hän vielä kerran ennenkuin jätti vihollisen leirin kovalla äänellä tuon hänelle niin tärkeän haasteen, minkävuoksi kansanlaulussa myös lauletaan:

Pois ratsasti herra Nils Ebbesen, ylös kättään ojentaen: Geert-kreivi! Te kaiken muistatte, mun jälleen palattuain.

Seuraavana päivänä ei tuo suuri päätös enää ollut salaisuus Brattingborgissa. Linnanherra oli tullut kotiin yöllä; hän oli antanut päivän sarastaessa koota kaikki aseenkantajat ja sotilaansa. Niiden lukumäärä oli ainoastaan kuusikymmentäkuusi, lukuunottamatta Sven Tröstiä, joka oli ainoa, jonka käytökseen ritari Niilo ei ollut tyytyväinen. Kun hän oli ilmaissut heille rohkean aikeensa vielä samana yönä yllättää kreivi Randersissa, keskellä hänen henkivartijoitaan ja ratsujoukkoaan, pyysi hän pientä joukkoa kestitsemään itseään parhaansa mukaan. "Kun ensi yö on ohitse, täytyy Tanskalle koittaa kirkas päivä", huudahti hän varmalla äänellä. "Päivä ei nouse, ennenkuin aurinko valaisee monia ruumiita, ja ehkä omiammekin; mutta tärkeä viesti leviää yli maan, vaikka emme itse saisikaan kuulla sitä. Se palvelija, joka tahtoo olla herrallensa uskollinen", jatkoi hän juhlallisesti ja tarttui raamattuun, "vannokoon korkeimman Jumalan ja sielunsa autuuden kautta, että hän ei tahdo paeta eikä väistyä."

Koko sotilasjoukossa ei ollut ainoatakaan joka hetkeäkään olisi epäillyt seurata herraansa. He tekivät kaikki hänen pyytämänsä valan ja vannoivat seuraavansa häntä kuolemaan. Mutta kun tuli Sven Tröstin vuoro, peräytyi hän askeleen ja sanoi ylpeästi: "Minä tahdon matkalla ajatella, kuinka pitkälle minä haluan seurata teitä matkalla, herra eno. Minä en aio pettää teitä; mutta minä en vanno enää palvelevani ketään herraa maailmassa, olkoon hän sitten enkeli tai paholainen. Jollette te tahdo luottaa minuun ilman valaa, niin olkaa uskomatta, mutta minä en seuraa askeltakaan pitemmälle, kuin minua itseäni haluttaa."

Ritari Niilo katsoi närkästyneenä ja ihmetellen sisarenpoikaansa. "Hyvä, sinulla on vapautesi!" hän sanoi hillityllä äänellä. "Seuraa minua niin kauan kuin haluat, tai jää kotiin!" Ritari tarttui kiivaasti hänen käsivarteensa ja vei hänet syrjään kummastuneiden ja suuttuneiden asepalvelijoiden luota, jotka kaikki pitivät häntä petturina. "Tahdotko sinä Stig Antinpojan ja hänen kauniin tyttärensä vuoksi pettää minut ja isänmaasi?" kuiskasi hän. "Vastaa minulle! Minä uskon sinua vielä. Jollen minä tuntisi Galtien verta sydämessäni, istuisit sinä Brattingborgin linnassa sillävälin, kun minä pelastan maan ja valtakunnan."

"Sitä te katuisitte ehkä huomenna, herra eno", vastasi Sven Tröst. "Sillävälin, kun te pelastatte maata ja valtakuntaa, tahdon minä ajatella pientä kyyhkysen poikaa."

Ritari Niilo katseli häntä silmät suurina ja pudisti päätään. "Sinä olet valinnut onnettoman hetken järkesi kadottamiseen", mutisi hän ja käänsi aseenkantajalle selkänsä, "Elkää välittäkö sisarenpojastani!" hän sanoi sotureilleen. "Hän on saanut hullutuksia päähänsä, mutta kyllä kai hän antaa niiden haihtua, ennenkuin saavumme Randersiin." Kun muutama tunti senjälkeen lähdettiin Brattingborgista, seurasi Sven Tröst jonkun matkan päässä valantehnyttä joukkoa, joka kaiutteli koko päivän iloisia lauluja, mutta vaikeni hämärän koittaessa, kun he lähestyivät Randersia, vakava herransa etummaisena.

Oli jo keskiyö, kun saavuttiin lehtoon erään herraskartanon luona Hornbekin pitäjässä lähellä Randersia. Täällä antoi ritari Niilo väkensä kaikessa hiljaisuudessa astua ratsujensa selästä ja sitoa hevosensa puihin. Senjälkeen kävelivät he hiljaa jalkaisin peltojen välitse Randersin länsipuolitse Noran sillan yli, joka sijaitsee neljännespeninkulman päässä Randelborgin vanhasta sillasta. Kreivi oli miehittänyt tämän linnan ratsujoukollaan, ja jokainen sola näytti luoksepääsemättömältä. Kuitenkin oli ritari varma asiastaan. Hänen uskolliset valantehneet miehensä seurasivat häntä sokeasti luottaen hänen viisauteensa ja onneensa. Kenenkään ei nyt ollut lupa puhua ääneen; mutta he kuiskailivat keskenään. He luulivat, että ellei heidän herrallaan ollut ystäviä ja auttajia linnassa, oli pyhä Knuut varmaankin antanut hänelle tämän rohkean teon ajatuksen, sillä he tiesivät hänen aina kantavan rinnallaan Tanskan suojeluspyhimyksen kuvaa. Heidän keskuuteensa oli myöskin levinnyt huhu, että hän oli liitossa korkeampien voimien kanssa, ja he pitivät sentähden aivan kohtuullisena, että pyhä Knuut tahtoisi auttaa heidän yritystään.

Saavuttuaan sillan luo kääntyi ritari Niilo sotilaidensa puoleen ja puhutteli heitä. He olivat siellä kaikki kuusikymmentäkuusi ynnä Sven Tröst, joka seisoi lähinnä siltaa. Jokainen sotilas oli varustettu miekalla ja keihäällä. Neljä heistä oli käskystä tuonut mukanaan suuret hälyytysrummut, joiden käyttö näin salaisessa hyökkäyksessä näytti heistä käsittämättömältä.

"Se asemies, joka ei enää tahdo seurata enempää, voi nyt ottaa eronsa", sanoi ritari Niilo tiukasti katsoen sisarenpoikaansa, ja Sven Tröst, jota hän vielä tuskin saattoi epäillä, astui nyt hänen hämmästyksekseen esiin todella vastaanottaakseen tarjouksen. "Tänne saakka tahdoin minä seurata teitä, mutta en myöskään askeltakaan edemmäksi", sanoi aseenkantaja päättävästi. "Urotyöstänne, jota te ette tahtonut uskoa sisarenpojallenne ennemmin kuin halvimmalle asemiehellenne, en minä nyt myöskään tahdo jakaa kunniaa teidän ja teidän sokeiden apulaistenne kanssa. Yksi käsi enemmän tai vähemmän ei kai merkitse mitään Tanskan pelastukseksi", lisäsi hän, "jos tämä yöllinen matka muuten saattaa tuottaa pelastuksen tai on tanskalaiselle ritaristolle kunniaksi".

Hämmästyneen ritari Niilon silmät olivat tunkeutua ulos hänen päästään, kun hän kuuli nämät sanat omalta sisarenpojaltaan. Miekka lensi hänen tupestaan, ja hän oli vähällä halkaista nuoren miehen otsan. Mutta silloin huomasi hän Sven Tröstin kasvoilla ilmeen, joka teki hänet aseettomaksi. "Pakene, kurja!" hän huudahti. "Kätke kaikelta maailmalta ne kasvot, jotka kierosti muistuttavat Ebbe Galtia ja minun ylpeätä sisartani! Elä koskaan enää tule silmieni eteen. Minä tahdon tänä yönä pestä omalla verelläni sen häpeätahran, jolla sinä olet merkinnyt Galtien rohkean suvun. Onko minun työni tänä yönä ritariston ja Tanskan kunnian arvoinen, sitä et sinä ole tuomitseva, vaan vuosisatojen tanskalaiset miehet. Seuratkaa minua nyt, minun uskolliseni. Antaa petturin pitää kehno elämänsä hävetäkseen."

Näin sanoen ja luoden suuttuneen katseen sisarenpoikaansa, Ebbesen meni sillan yli ja kaikki seurasivat mukana, paitsi Sven Tröst, joka kädet ristissä jäi jälelle. Mutta tuskin olivat he kadonneet, ennenkuin hän otti viittansa alta kirveen, sorkkaraudan ja hohtimet, jonka jälkeen hän heti alkoi vääntää irti sillan lankkuja ja irroittaa nauloja. Tämä oli vaivaloista työtä. Hiki nousi hänen otsalleen ja nahka irtautui hänen käsistään, mutta hän työskenteli keskeytymättä, kunnes viimeinenkin lankku oli irroitettu. Senjälkeen hän lepäsi hetkisen ja tutki vielä kerran kaikki lankut; ja kun hän nyt huomasi ne irtonaisiksi, niin että; ne silmänräpäyksessä saattoi työntää syrjään, nyökkäsi hän tyytyväisenä ja katsahti tarkkaavaisesti linnaan ja kaupunkiin. Kaikki oli vielä hiljaista. Sitten hän tarttui prinssi Oton kultaiseen miekkaan ja kiiruhti salaman nopeudella linnaa kohti, samaa tietä, jota myöten enonsa oli johtanut pientä valantehnyttä joukkoa. Kun hän oli saapunut parinsadan askeleen päähän linnasta ja lähestyi kaupungin läntistä porttia, kuuli hän hämmästyksekseen hätäkellon soivan linnan tornissa ja rumpujen pärisevän joka taholla. Huutoja ja aseiden kalinaa kuului nyt joka haaralta, ja korkea tulipatsas näytti kohoavan Randersborgin parvekerakennuksesta. Asemelske tuli yhä lähemmäksi ja Sven Tröst pysähtyi hetkeksi, ja vetäytyi sitten sillan luo. Ollessaan noin sadan askeleen päässä sillasta hän näki enonsa pienen sotilasjoukkonsa kanssa peräytyvän taistellen, yhä kasvavan vihollisjoukon seuraamana, joka suurimman epäjärjestyksen ja sekasorron vallitessa liikehti edes takaisin. Vihollinen ajoi takaa ainoastaan hitaasti, peläten suuremman sotajoukon voivan olla väijyksissä, ja että tuo pieni joukko sotilaita ainoastaan aikoi vietellä heitä ansaan. Kuitenkin kehittyi tappelu joka hetki kiivaammaksi ja Niilo Ebbesenin tila yhä vaarallisemmaksi. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttaan, vaan kaatoi omalla kädellään ritari Ove Halsin. "Se olin minä", huusi hän kaikuvalla äänellä. "Niilo Ebbesen Norrerista, joka tappoi ylpeän kreivi Gerhardin." Hän pysähtyi uudelleen kaatuvan ritarin viereen, kun uusi joukko vihollisia hyökkäsi häntä kohti. "Kuulkaa", huusi hän, "nyt soivat Randersin kellot tyrannin sielulle, kuten aikoja sitten on ennustettu. Niilo Ebbesen antoi soittaa hätäkelloja — koko maailma on tietävä, että minä olen pitänyt sanani ja teistä kaikista huolimatta kostanut Tanskan vapauden puolesta."

"Takaisin, rohkea eno", huusi nyt Sven Tröst, joka paljastettu miekka kädessään kiiruhti maanmiestensä ohi. "Sillan yli ja te olette pelastetut. Saattepa nähdä, että minä olin teille uskollinen —. Peräytykää!"

Ebbesenin hämmästys oli suuri, mutta hän seurasi kuitenkin sisarenpoikansa viittausta. Hän kaatoi taas huomattavan vihollisten ritarin ja vetäytyi mukanaan suurin osa väkeään sillan yli. Musta Sven tuli viimeiseksi ja murtautui vihollisjoukkojen läpi kuten villieläin levittäen kauhua taikauskoiseen joukkoon, jotka luulivat häntä irtipäässeeksi paholaiseksi. Hän heitti keihään kärjellään vihollisten joukkoon verisen, papinkalottiin puetun pään, ja pysähtyi Sven Tröstin viereen juuri kun tämä työnsi miekkansa vihollisten päällikön läpi, joka oli kreivin kamariherra Hans Wittinghof ja jonka Sven Tröst tunsi vasta hänen maatessa verissään. "Sillalle Volle!" huusi hän nyt vihollisen ylivoimaisten joukkojen rynnätessä siltaa valtaamaan. "Auta minua heittämään alas lankkuja, ne ovat irtonaisia!" Parilla hyppäyksellä olivat he sillalla. Silmänräpäyksessä olivat lankut heitetyt virtaan ja Niilo Ebbesen rohkean joukkonsa kanssa pelastettu.

Petetyt viholliset päästivät raivon huudon, kun he kolmen tuhannen miehen vahvuisina, äkkiä huomasivat olevansa estetyt ajamasta takaa vähäpätöistä soturijoukkoa, jonka he ylivoimallaan olisivat täydellisesti tuhonneet. Niilo Ebbesen ja hänen uskolliset palvelijansa saapuivat pian lehtoon ja nousivat ratsujensa selkään. Ennenkuin aurinko valaisi Randersin kaupunkia ja palavaa linnaa, jossa kreivi Geert makasi lyötynä, pysähtyi Ebbesen kukkulalle ja katseli taakseen vihollisen neuvottomia liikkeitä. Täällä odottivat heitä musta ampuja ja Sven Tröst, jotka Brattingborgin palvelijat nyt ottivat vastaan kaikuvilla hurraa-huudoilla.

Kun ritari Niilo nyt näki jälleen sisarenpoikansa, hyppäsi hän hevosensa selästä ja sulki hänet voimakkaaseen syliinsä. "Minä olen tehnyt sinulle suurta vääryyttä, huimapää", sanoi hän liikutettuna. "Mutta kautta korkeimman Jumalan, minä tahdon tällä hetkellä sovittaa sen jälleen. Sitä minä en tiedä, mikä minun palkakseni on tuleva Tanskassa; mutta sinä olet varmasti ansainnut ritarilyönnin Niilo Ebbesenin kädestä ja aivan tässä paikassa. Ilman sinua me emme olisi nähneet sen auringon nousevan, joka Jumalan avulla ennustaa Tanskan vapautusta."

Nyt nousi aurinko Randersin vuonon takaa heittäen säteitään kaupungin ja linnasta kohoavan savupatsaan yli. Sven Tröst oli hypännyt hevosensa selästä heittäytyäkseen rakkaan enonsa syliin. Hän polvistui nyt kukkulalle, komea näköala silmiensä edessä, ja vastaanotti äärettömän iloisena ritarilyönnin kädestä, jota hän aina oli kunnioittanut kaikkein enemmän.

"Teidän on kunnia lähinnä Jumalaa ja pyhää Knuutia, Niilo eno", sanoi vasta ritariksi lyöty nousten ylös. "Antakaa anteeksi minulle rohkeat sanani viime yönä. Nyt minä näen, että se on suurin uroteko, minkä kukaan tanskalainen mies on tehnyt, mutta minä tulin silloin vasta vakuutetuksi siitä, kun minä kuulin hälyytysrummun ja tiesin, että te annoitte rummuttaa rehellisen sotatavan mukaan. Sanokaa minulle ainoastaan", lisäsi hän käheällä äänellä ja heittäytyi uudelleen satulaan, "kaatuiko kreivi Geert miekka kädessä? Annoitteko te hänelle aikaa ritarilliseen puolustautumiseen."

"Ei, hän kaatui kuten rikoksentekijä mestauspaikalla", vastasi ritari Niilo kolkosti. "Mutta siitä minä vastaan viimeisellä tuomiolla. Se, joka on myynyt Tanskan valtakunnan ja uhannut kaikkia tanskalaisia ritareita hirsipuulla, ei ansainnut parempaa kuolemaa."

Sven Tröstillä näytti hetken aikaa olevan aivan paha olla. "Kyllä minä olisin toivonut kernaimmin sen tapahtuneen toisin, rakas eno", hän sanoi matalalla äänellä, "mutta te ymmärrätte kyllä paremmin sellaiset asiat. Te olette toimittanut Jumalan tuomion kansamme ja Herramme nimessä, kuoli tyranni miten tahansa. Tanska on siitä velkaa teille kunniankruunun —"

"Eteenpäin!" keskeytti hänet Ebbesen katsoen taaksensa raunioiksi suistuvaan Randelsborgiin, mistä joukko vihollisia hurjasti kostoa huutaen kantoi kreivin ruumista. "Ainoastaan ensimäinen taistelu on suoritettu; mutta sen täytyy herättää koko kansa. Ennenkuin vihollinen on ajettu maasta, ei kukaan Tanskassa saa ajatella voiton seppelettä."

Senjälkeen lähdettiin kovaa ravia paluumatkalle Brattingborgiin. Kaikkialla, minne huhu kreivin kuolemasta oli ennättänyt, vallitsi ilo ja hämmästys, ja mistä ritari Ebbesen kulki ohitse, siellä ei köyhä talonpoika tiennyt, mitenkä olisi ritarille kunnioitustaan osoittanut. Ennenkuin he saapuivat Brattingborgiin, tuli ritari Niilolle ja hänen palvelijoilleen nälkä, ja juuri tällä matkalla poiketessaan köyhän vaimon luo, hän sai vastaanottaa liikuttavan todistuksen rahvaan ilosta ja kiitollisuudesta, josta niin kauniisti ja yksinkertaisesti lauletaan kansanlaulussa:

Kaks kaakkua eukolla oli vain, sai toisen ritari Nils Ebbesen, hän, joka kreivin kaljupään löi tasaksi tantereen.

VIIDES LUKU.

Paluumatkalla Brattingborgiin oli Musta Sven aivan hilpeällä tuulella. "Näittekö te nyt, minun ihka uusi herra ritarini", sanoi hän Sven Tröstille, "että minä en ollutkaan mikään tyhmä koira, joka annoin raastaa itseni Randelsborgiin hirtettäväksi, kun metsä muuttuu vihreäksi. Vielä se ei ole vihreä, mutta kaljupää kreivi ynnä Ove Hals makaavat nenä pystyssä. Ja musta kappalainen, hänet minä otin omalletunnolleni, vaikkei hänellä ollutkaan aseita ja puolustajia. Minun täytyi teurastaa hänet kuten nautaeläimen; se raukka ei ollut paremman kuoleman arvoinen. Siitä teosta ei minulle kyllä anneta ritarilyöntiä. Paljon paremmin me emme kohdelleet kreivi Kaljupäätä, mutta sanokaa sitä ritarilliseksi tai lahtarilliseksi, niin hän sai kuitenkin isoäitini ennustaman lopun, eikä sitä vastaan, joka luetaan kohtalojen kirjassa, koko maailman ritaristolla ole sanaakaan sanottavaa."

Sven Tröst soimasi hänen hurjuuttaan ja julmuuttaan jolla hän oli kostanut vihamiehilleen, mutta enemmän itsensä ja isoäitinsä, kuin isänmaan vapauden ja pelastuksen vuoksi.

"Teidän pitäisi vaieta eikä puhua niin suurisuisesti, nuori herra", Musta Sven vastasi. "Ettekö te itse iskenyt Hans Wittinghofia otsaan, ja olitte senvuoksi vähällä unohtaa sillan? Tuskinpa te teitte sitä Herramme tai isänmaamme takia, vaan kauniin Agnetan tähden Björnholmasta."

"Minä voin korkeimman Jumalan nimessä vakuuttaa, että minä en tuntenut häntä ennenkuin hän oli kaatunut", sanoi Sven Tröst innokkaasti. "Mutta vielä vähemmin minä olisin säästänyt häntä, jos olisin tuntenut hänet. Silloin olisi kyllä voinut tapahtua, että minä olisin unohtanut sillan ja teidät kaikki sanoakseni viimeisen sanani Hans Wittinghofille —"

"Hoho, katsokaas vain!" Musta Sven keskeytti hänet nauraen, "siinä kohdassa kyllä olemme kaikki toistemme kaltaisia. Luuletteko te, että viisas enonne olisi pannut henkeänsä alttiiksi niin toivottomaan yritykseen, jollei kalju kreivi olisi tuominnut Stig Antinpojan asiaa oikeaksi Viborgin käräjillä. Silloin hän päätti kreivin kuoleman, sen minä näin hänen silmänvalkuaisistaan. Antakaa te sille vain niin kaunis väri kuin haluatte, niin se oli kuitenkin itse asiassa tarkoitus."

"Ei, kautta elävän Jumalan, ei, sinä teet hänelle vääryyttä", Sven Tröst huudahti vilkkaasti. "Sinähän olet itse kertonut minulle, että hän tuli suuttumuksesta kipeäksi ajatellessaan, että luultaisiin hänellä olevan näin alhaisia vaikutteita."

"Viis alhaisuudesta. Sen synnin tahdon minä syödä särpimen kanssa. Minä näin kyllä, miten iloiseksi hän tuli, kun minä viime yönä tulin hänen luokseen Brattingborgiin ja lupasin auttaa häntä varmasti kostamaan kreiville."

Sven Tröstin vastaväitteet eivät auttaneet. Musta Sven piti kiinni mielipiteestään eikä tahtonut uskoa kellään ihmisellä olevan enemmän jalomielisyyttä ja itsensä kieltäytymistä kuin hänellä itsellään. Ritari Niilo ei itse kuullut näitä eri mielipiteitä Niilo Ebbesenin urotyön totisista vaikuttimista. Hän ratsasti vaiteliaana ja vakavana ratsujoukkonsa etunenässä ajatellen mitä vastaisuudessa voisi tehdä isänmaan pelastamiseksi. Kun he olivat saapuneet Brattingborgiin piti hän hyvää huolta linnan vartioimisesta ja sulkeutui vaimonsa kanssa salakammioon.

Illalla pidettiin hauskaa Brattingborgin linnantuvassa. Musta Sven istui juomapöydän päässä ja johti puhetta. Sven Tröst oli myös läsnä kuullakseen miten kaikki oli tapahtunut. Siitä, mitä Musta Sven itse oli nähnyt ja mihin hän oli ollut osallisena Randelsborgin yllätyksessä, tuli nyt täällä juomapöydän ääressä alku kansanlauluun, joka sitten muitten silminnäkijäin lisäämänä ja muuttelemana, kaikui yli maan.

Itsestään hän kertoi myös, mitä kansanlaulu ei myöskään unohtanut kertoessaan Ebbesenin keskustelusta Geertin kanssa, joka hädässään tahtoi säästää henkensä ja antautua vangiksi:

Ja tummapintainen Musta Sven huus silloin kiivastuin: puhe pitkä pois, nyt miekat vain saa puhua purevin suin.

"Te teitte meille kuitenkin parhaan palveluksen, nuori herra ritari", sanoi Musta Sven lopuksi kääntyen Sven Tröstin puoleen, joka seisoi hämmästyksen ja kauhun valtaamana, raa'an miehen kertoessa kreivin kuolemasta ja suoranaisesta mestauksesta sängynlaidalla. "Jollette te olisi ollut meitä kaikkia viekkaampi, niin ei kukaan meistä istuisi nyt täällä."

"Minä sepitin eilen pilkkalaulun teistä, nuori herra", sanoi eräs Niilo Ebbesenin sotamiehistä, "ja sitä kuiskailimme salassa matkalla Randersiin, kun te ratsastitte meidän perässämme. Sanat, jotka isäntämme oli lausunut meille, tuntuivat meistä laulamisen arvoisilta, nähkääs, ja sitten sopi mainiosti, että te samalla saisitte pienen piikin, koska me kaikki luulimme teitä roistoksi, nuori herra. Jumala antakoon meille sen synnin anteeksi. Nyt minä kadun sitä."

"Laulakaa pilkkalaulunne minulle", Sven Tröst sanoi. "Minä olen saanut tänään tarpeeksi kunniaa osakseni, voidakseni hyvin kuulla, mitä te minusta ajattelitte."

"No, koska te ette suutu, nuori herra ritari, niin johtui se siitä katsokaas mitä me olimme nähneet ja kuulleet:

"Vast' aamun koitto tietoja se uusia meille tuo: kukin, ken on mies ja uskollinen, hän jääköön herransa luo!

Niin yhtenä miesnä me nousten taas
valan vannoimme vakaina,
paits' siskonpoika Nils-herran,
hän pois halusi paeta."

"Hitto vieköön! Eihän se ollut minun tarkoitukseni, te narrit!" Sven
Tröst huudahti suuttuneena. "Teidän ei koskaan pitäisi laulaa lauluja
urotöistä, eikä varsinkaan silloin kun ne ovat puoleksi suoritettu.
Minun mielestäni siinä letkauksessa ei ollut paljoakaan järkeä."

"Saatoin kyllä uskoa, että te suuttuisitte, rakas herra", sanoi hyväsydäminen asemies. "Senhän piti olla vain silkkaa totta; mutta Jumalan kiitos, että siitä tuli valetta. Minä lyön nyt sangen mielelläni suulleni ja nielasen tyhmät sanani, olkoonpa ne sitten raakoja tai keitettyjä."

"Antakaa te laulun olla sellaisena, joksi olette sen tehnyt, mutta kuulkaa mitä minä olen sepittänyt tänään", Musta Sven sanoi. "Se on paras laulu, jonka minä koskaan olen tehnyt, ja kaikki Tanskan tytöt tulevat laulamaan sitä jälkeeni. Pitäkää varanne miehet, niin te voitte oppia sen myös ja täyttäkää ruukut! Eläköön Randersin sillan ritari!"

Pian kaikui linnantuvassa hurraa huudot Sven Tröstille, eikä väsytty toistamaan mitä Musta Sven lauloi hänen kunniakseen:

Nils-herra Randersin sillan luo tuli taistelun tuoksinahan. Hän pienen Sven Tröstin sieltä löys, eron saaneen palvelijan.

Yli Randersin sillan Nils-herra käy
väki Holsteinin vainoo häntä
Nils-herran kanssa on pieni Sven Tröst,
tien noilta hän pystyyn kääntää.

Hän kiitoksen saakoon, kun uskollinen niin oli hän enolleen: repi sillan vainoojan eestä, sen jokeen heittäen hajalleen.

"Antakaa minun kiittämiseni pysyä kohtuuden rajoissa, hyvä väki", Sven Tröst sanoi hieman hämillään. "Se minkä minä pelastin tänään oli ainoastaan muurahaispesä siihen verrattuna, mitä etkä te ja eno Niilo olette pelastaneet, niin totta kuin paraskin Tanskan ritari ja, hänen palvelijansa ovat vain pieni osa kansasta ja valtakunnasta — Haa, lopuksi välittää jokainen tanskalainen enemmän omasta kuin kaiken pelastuksesta, ja siinä onkin maan turmio ja onnettomuus", hän lisäsi kiivaasti, kun puolijuopuneet sotilaat jatkoivat hänen hurraamistaan ja uudestaan lauloivat laulun sillasta. "Jos te pidätte enempää melua mitättömästä sillasta, toivoisin minä, että te ette koskaan olisi elävänä tulleet sen yli. Täällä on muuta ajateltavaa kuin oma ja ystävienne nahka."

Näin sanoen hän poistui linnantuvasta, jonka jälkeen liioiteltu ilo hänen urotyönsä johdosta loppui.

Sven Tröst oli jättänyt kuuman linnantuvan oudossa mielentilassa ja tähtikirkkaana yönä mennyt parvekkeelle. Oli ilta "Judica" sunnuntain jälkeen, 1 päivä maaliskuuta, joka kreivi Geertin kuolinpäivänä on tullut niin huomattavaksi Tanskan aikakauskirjoissa. Ei yksikään Brattingborgin sotamiehistä ollut koko päivänä ajatellut Avea tai messua, eivätkä kreivin surmaajat olleet vielä pesseet verta aseistaan ja vaatteistaan. Niilo Ebbesenin hämmästyttävä teko ja mahtavan kreivi Geerhardin kuolema olivat tehneet syvän vaikutuksen nuoren ritarin mieleen; mutta hän oli saanut sellaisen käsityksen tyrannintaposta, joka kesken hänen ylpeää iloaan saattoi hänet murheelliseksi. Kuinka tärkeä tämä teko olikaan Tanskan vapaudelle ja onnelle, ei se nyt kuitenkaan tuntunut hänestä, Mustan Svenin raa'an ja kostonhimoisen kertomuksen jälkeen, niin jalolta eikä niin ritarilliselta kuin hänen vanhan enonsa ylevämielisyyden ihailu vaati. Mahtavan Geertin kuoleman kuva, kuten alhaisen rikoksellisen mestaus, oli hänelle vastenmielinen. Se viha, jota hän ennen oli kantanut Tanskan sortajaa kohtaan, näytti melkein kadonneen ja jättäneen muiston kaatuneen vihollisen kuuluisuudesta sankarina ja sotaherrana. "Nyt on siis maailmassa yksi huomattava mies vähemmän", sanoi hän itsekseen. "Mutta onko Tanska silti pelastettu?" Hän kohotti katseensa tuikkivia tähtiä kohti. "Miksi minä en ymmärrä, mitä tuonne ylös on kirjoitettu Jumalan sormella?" jatkoi hän. "Mitä on lopuksi tapahtuva? Kuinka käy suuren Geertin tappajalle. Hm, minun onneni pieni vihollinen on myöskin kaatunut", jatkoi hän melkein tyytymättömästi ja katkerasti. "Tyrannin kätyri ei nyt koskaan voi viettää häitään Agnetan kanssa. — Mutta — eihän hän tunne enää Sven Tröstiä, vaikka minä olenkin Randersin sillan ritari ja olen jokseenkin ansiotta saanut palkinnon viime yön sankarilta." Ritarinimi oli kunnia, jota Sven Tröst oli monena vuonna tavoitellut. Nyt, kun tämä onni oli saavutettu, tuntui se hänestä lapselliselta ja vähän ansaitulta. Liioiteltu suosionhuuto linnantuvassa kaikui hänen korvissaan melkein herjaukselta, koska hänellä oli pienin osa yöllisessä sankariretkessä.

Nyt kuuli hän linnanherran salakamarista parvekesaliin johtavan oven avautuvan. Hän meni senvuoksi saliin, missä tapasi ritari Niilon, joka kynttilä kädessään aikoi mennä makuukamariinsa.

"Aijotteko te nukkua tänä yönä, rakas eno?" Sven Tröst kysyi katsoen ihmetellen Ebbesenin tyyntä ja toivorikasta ilmettä, jossa kuitenkin huomasi jälkeä voimakkaasta, mutta nyt jo lakanneesta kiihtymyksestä.

"Miksi ei, sisarenpoika?" vastasi ritari Niilo pysähtyen. "Minä aion nyt nukkua tyynesti ensi kertaa kuuteen vuoteen. Tästä päivästä alkaen koittaa uusi päivä Tanskalle. Mutta sitä varten tarvitaan yhtä paljon lepoa kuin toimintaa." Hän asetti kynttilän pöydälle ja istuutui suureen nojatuoliin. "Onko sinulla vielä epäilyksiä tekoni johdosta Sven Tröst?" hän lisäsi. "Minä luulin kuitenkin, että sinä olisit saanut paremmat ajatukset minusta ja retkestäni kuullessasi rummun ja hälyytyskellon äänen Randersissa."

"Eno Niilo, te olette antanut minulle ritarilyönnin tänään", Sven Tröst sanoi tarttuen hänen käteensä. "Lahjoittakaa minulle nyt myös se kunnioitus ja luottamus, jonka te tähän asti olette minulta evännyt. Sanokaa minulle vain yksi asia, ja minä tahdon olla teidän ritarinne ja uskollinen seuralaisenne kuolinhetkeeni saakka. Tuhositteko te ylpeän kreivi Geertin vain Tanskanmaan vapauden puolesta?"

"Sitä tahdon toivoa poikaseni", Ebbesen vastasi ja pyyhkäisi kädellään korkeata otsaansa. "Jos minä olisin epäillyt sitä viime yönä, niin eläisi vielä suurin tyranni maailmassa. Mutta kuka tuntee sielunsa salaisimmat ajatukset? Kuka voi nähdä jokaisen hiukkasen ajatussyvyyksien kuilun pohjalta? Kuka uskaltaa sanoa parhaasta teostaan, että se oli puhdas Jumalan silmissä?"

"Jumala siunatkoon teitä, jalo eno", huudahti Sven Tröst kiihkeästi ja painoi hänen kätensä huulilleen. "Minä olen kunnioittava teitä niin kauan kuin minä elän, enkä koskaan ole kysyvä teidän ajatuksianne. Sillä nyt minä tiedän, että ne ovat niin puhtaat kuin kukaan enkeli voi vaatia syntiseltä ihmiseltä. Mutta sanokaa minulle myöskin nyt, mihin te nyt tästä hetkestä lähtien aijotte ryhtyä isänmaan ja itsenne pelastamiseksi."

"Ensin vihollinen pois maasta ja lainmukainen kuningas Tanskan valtaistuimelle!" sanoi Niilo Ebbesen avomielisesti ja nousi ylös. "Sitten voimme me ehkä ajatella rauhaa maan vapauttajille ja ystäville hädässä. Nyt täytyy kaikkien rohkeiden miesten pysyä yhdessä, ja koko kansan auttaa meitä innolla ja rohkeudella. Huhu kreivin kuolemasta on lentävä edellämme kuin kauhistuksen viesti, ja kuolleen tyrannin sotajoukko on hajoava kuin mehiläisparvi ilman kuningatarta."

"Hyvä, rakas eno. Mutta kuka johtaa sitten kansaa ja valtakuntaa? Onko joku ajatellut kuningasvaalia?"

"Minä tahdon uskoa sinulle jotakin, joka vielä on salaisuus. Piispa Sven on matkustanut Brandenburgiin mukanaan valitsemiskirje junkkari Valdemarille. Maan huomattavimmat miehet ovat allekirjoittaneet sen; minun nimeni on ensimäisenä sen alla. Mutta ritari Buggella ja hänen ystävillään on muita aikomuksia."

"Ja Otto — jalo prinssi Otto — täytyykö hänen sitten istua unohdettuna ja syrjäytettynä vankilassaan", huudahti Sven Tröst tuskallisen innokkaasti. "Kuinka te saatoitte auttaa sellaista vaalia, eno?"

"Se on surettanut minua yhtä syvästi kuin sinuakin, mutta se on ehdottomasti — ainoa mahdollisuus. Prinssi Oton vankeus on tehnyt hänen vaalinsa mahdottomaksi, ja vaikka me voisimmekin vapauttaa hänet asevoimalla, niin hän on jo kadottanut kansan luottamuksen. Veljellä on enimmät äänet puolellaan; hänessä on meidän toivomme. Oton täytyy luopua vaatimuksistaan ja koko maan tavoin odottaa vapauttaan veljeltään. Se ei ole syrjäyttämistä. Kansan tahto on tässä laki. Tanska on toistaiseksi vielä vapaa vaalivaltakunta."

Sven Tröst seisoi syvästi murheellisena nämä sanat kuullessaan, ja hän katseli haikeasti prinssi Oton kultaista miekkaa, jota hän piti kädessään. "Siis oli sekin ainoastaan kaunis pettävä uni, niinkuin kaikki muukin kaunis ja ihana", hän sanoi syvästi huoahtaen. "Minä näin hänet suuren Absalonin haudalla sinä iltana, kun hänen isänsä haudattiin Soröhön. Minä olin kuitenkin sinä hetkenä täysin vakuutettu siitä, että hän oli kerran tuova uudelleen onnen ja siunauksen Tanskaan."

"Kuusi vuotta sitten hän oli minun ja koko Tanskanmaan toivo", Ebbesen vastasi surullisena, "mutta Tapnummen verilöyly on sammuttanut sen toivon. Hän tuo onnettomuutta mukanaan ja valtiomieshän hän ei ole: mutta sitä pitäisi veljen olla. Hänen valtioviisaudestaan koituu kai minun onnettomuuteni", Ebbesen lisäsi ottaen kynttilän pöydältä. "Mutta — me emme nyt tahdo ajatella muuta kuin Tanskan onnea. Jumalan nimessä, antaa Valdemarin neuvotella piispan ja ruhtinaiden kanssa, kuten hän tahtoo ja on pakoitettu. Minä olen raivannut hänelle tien valtaistuimelle, vaikka se kulkisikin Brattingborgin raunioiden yli, ja mikä on vieläkin pahempi: minun täytyy toivottaa hänelle onnea matkalle vanhan Tanskan takia."

Ritari Niilo puristi sisarenpoikansa kättä ja meni varmoin tyynin askelin makuuhuoneeseensa.

Sven Tröst katsoi kauan enonsa jälkeen ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Hän ja Otto", sanoi hän, "kaksi ylevintä sielua, jotka minä olen tuntenut tanskalaisten miesten joukossa — täytyykö heidän molempien kärsiä kylmän valtioviisauden takia. — Ja hän, tuo ylimielinen nuori herra, joka uhkasi minua metsästyspiiskalla — hän meidän kuninkaamme — hänkö on se suuri valtiomies, jota on lähetetty hakemaan. Jumala auttakoon meitä, he ovat sokeita! Mitä tekee Tanska päällä ilman sydäntä. Ei hänellä ole edes rohkeutta, sen puolesta minä uskallan vaikka henkeni."

Hän antoi suuttumuksensa purkautua ja puheli niin kovalla äänellä itsekseen, että kaikui salissa: "Haa, pyyhkikäämme kaikki leijonat ja sydämet Tanskan vaakunasta ja asettakaamme sijaan pieniä käärmeenpäitä. Silloin voi siitä tulla sen pakanavaakunan kaltainen, joka sai sielut ja sydämet kivettymään. Mutta elämää se ei koskaan saata antaa — ei koskaan!"

Kun Sven Tröst innoissaan huusi nämä sanat, seisoi Musta Sven hänen edessään pimeässä parvekesalissa. Hän ei ollut vielä pessyt likaisia kasvojaan, eikä kammannut suunnatonta partaansa, ja hänen vaatteensa olivat vielä veressä viime yön jälkeen.

"Ai, ai, nuori herra ritari", huudahti hurja mies iloisesti naurahtaen. "Hutiloitteko te minun ja autuaan isoäitini ammattia tahtomalla esiintyä ennustajana? Antakaa sen olla. Sen asian minä ymmärrän paremmin. Niin totta kuin minä ennustin kaljun kreivin ja hänen kätyriensä varman kuoleman, niin totta minä voin luvata teille, että me saamme paremmat ajat maahan, kuinka teille ja enollenne käyneekin. Niin paljon minä voin lukea niistä tähdistä, jotka ovat korkeimmillaan näinä öinä, että aika on koittanut jonkun suuren alkamiseen, sillä nyt Gondulin ensimäisen henki [aurinko] vaeltaa Vaa'an ja Härän välillä. Niin paljo minä tiedän, että emme ole tänä vuorokautena turhia temmeltäneet, vaikka nyt onkin kaikkien narrien päivä."

"Minä en paljoa maksa sinun ennustuksistasi, hullu Volle", sanoi Sven Tröst, joka oli melkein peräytynyt kauhean olennon edessä. "On helppo ennustaa niiden ihmisten kuolemaa, joita itse auttaa tappamaan. Mutta minkä näköinen sinä olet, mene pois ja pese veri itsestäsi eläkä näytä itseäsi, sinä olet kuin peto. Nythän sinä olet kostanut täydellisesti vanhan herrasi ja isoäitisi. Kuinka kauan sinä aiot käydä tässä jätkänä? Sinähän näytät aivan ilmi elävältä saatanalta."

"Jos te pelkäätte verta ja muuta likaa, joka on tarttunut meihin tässä maailmassa, nuori herra ritari, niin kelpaatte te hitto vie yhtä vähän tulevaan aikaan kuin siihen, missä me nyt elämme. Niin puhtaaksi ja nuolluksi kuin te tahdotte jokaisen ritarin ja palvelijan, ja lisäksi sielua ja ruumista myöten, niin hienoksi ei onneksi kukaan saa itseään näinä rauhattomina aikoina. Jos minä voin teitä sillä huvittaa, voitte te nähdä minut pestynä huomenna, vaikka minä kuitenkin jään Mustaksi Sveniksi kuolemaani saakka. Tiedättekö te muuten uutisia Haldista? Vangittu neito, te tiedätte kyllä, meidän pikku Agnetamme Björnholmasta, on lentänyt pois villihanhien kanssa eilen."

"Niin minne, sen hän on unohtanut meille ilmoittaa. Mutta minä nuuskin kyllä hänet selville", jatkoi Volle hurjasti hymyillen. "Kun te nyt jo kaksi kertaa olette pelastanut minun henkeni, on se aivan kohtuullista, että minä tilaisuuden sattuessa autan teidät iloiseen elämään jälleen — ja millä minä saatan suututtaa Stig Antinpoikaa, sen minä teen oikein mielelläni."

"Säästä palvelusintosi Volle", keskeytti nuori ritari hänet kääntyen häneen selin. "Anna hänen lentää minne hän haluaa, eläkä koskaan uskalla astua velhon kasvoinesi hänen silmiensä eteen."

"No no, eipä hän niiden näkemisestä kuole, kun minä vien hänet sen ritarin syliin, jonka luona koko hänen mielensä on."

"Niin, hän kuuluu olevan mieltynyt johonkin, joka tuli hulluksi rakkaudesta häneen. Ehkäpä lintu onkin lentänyt Haldista, antaakseen vastaleivotun Randersin sillan ritarin vangita itsensä, ja tämähän on velkaa hänelle sulhasen sensijaan, jonka otti häneltä kuluneena yönä."

"Mene tiehesi, Volle", vastasi Sven Tröst syvään huoahtaen. "Siltoja minä osaan repiä ja iskeä roistoja otsaan; mutta sitä lintua, josta sinä puhut, minä en koskaan pyydystä. Pikku Agneeta Björnholmasta oli uni; hänen sielussaan ei ole enää muistoa minusta, ja minulla on jäljellä vain kuva hänestä ilman elämää ja rakkautta."

"Ah, tyhjää, rakkaudessa on aina vähän valetta, sen te hyvin tiedätte, ja hän pitää teistä pikemminkin liian paljon kuin liian vähän", mutisi Musta Sven. Mutta nuori ritari käänsi hänelle selkänsä ja meni toivonsäde levottomassa katseessaan makuuhuoneeseensa ritariparvelle.

Seuraavana aamuna Sven Tröst seurasi enoansa Haldiin mukanaan suurin osa linnan miehistöä. Hän oli hajamielinen ja vastasi kaikkiin kysymyksiin väärin. Musta Sven oli nyt pessyt ja siistinyt itsensä; hän seurasi joukkoa leikkiä laskien ja iloisesti laulaen.

"Mitä sinä mietit rakas uskollinen sisarenpoikani?" kysyi Niilo Ebbesen ystävällisellä äänellä laskien kätensä nuoren ritarin olkapäälle. "Tanskanmaan kohtaloako vai minun ja prinssi Oton tulevaisuuttako sinä niin syvämietteisesti mietit?"

Sven Tröst punastui, mutta Musta Sven hymyili salassa ja kohautti olkapäitään.

"Jumala suojelkoon Tanskaa ja teitä myös, rakkahin eno!" huudahti hämillään oleva haaveksija ja riuhtautui irti mielikuvista, jotka näyttivät pitävän häntä vallassaan. "Mutta vaikka minä en tänä hetkenä ajatellut isänmaan enkä teidän ja jalon prinssi Oton palvelemista, luulen minä ettei minulla ole parempaa asiaa maailmassa, jonka puolesta minä uhraisin elämäni ja ajatukseni. Senmukaan, mitä minä olen kuullut, olette te jo antanut jalat saksalaisten alle."

Minne vain tultiin, siellä kulki huhu vihollisen peräytymisestä. Tieto kreivin kuolemasta oli hajoittanut koko hänen suuren, saksalaisista palkkajoukoista muodostetun, sotajoukkonsa. Haldissa vallitsi ilo ja riemu. Ritari Bugge ja hänen kolmesataa ratsumiestä odottivat linnanpihalla puettuna panssariin ja haarniskaan heti lähteäkseen ajamaan takaa pakenevaa vihollista. Niilo Ebbesen yhdisti nyt joukkonsa herra Buggen väkeen, ja tämä ynnä Haldin ritarit vastaanottivat hänet monilla kunnianosoituksilla.

"Nyt ei voi kukaan sanoa teidän istuneen toimettomana, sillä aikaa kun me muut tappelimme, jalo ystävä ja naapuri!" huusi isoääninen ritari Bugge pudistaen hänen kättään. "Siitä yhdestä urotyöstä minä tahtoisin antaa kaikki voittoni ja puolet niistä, mitä minä vielä aion voittaa. Jos te tahdotte johtaa minun sotamiehiäni, niin minä astun syrjään. Te olette osoittanut olevanne maan viekkain ja samalla rohkein ritari."

"Kiitos teidän edullisista ajatuksistanne minusta, ritari Bugge, vaikka minä mieluummin tahtoisin olla rehellinen kuin viekas", vastasi Ebbesen. "Olkaa te päällikkö, se sopii parhaiten, koska te itse kustannatte melkein kaiken väen. Suokaa minulle ainoastaan sana neuvotellessanne tämän retken johdosta. Minun mielestäni pitäisi meidän soittaa hälyytyskelloja koko maassa täältä Riibeen saakka, että kansa pääsisi jaloilleen, ja jokainen juutilainen, jolla on terve käsivarsi, voisi auttaa meitä ajamaan saksalaista portille."

"Kuten tahdotte! Tällä kertaa täytyy Ebbesenin käskeä", vastasi herra Bugge. "Vaikka minä luotankin enemmän meihin ritareihin ja asekuntoiseen väkeemme kuin kaikkeen siihen roskaväkeen, jonka te annatte soittaa kokoon kirkonkelloilla." Ritari Buggen käskystä ratsasti heti joukko asemiehiä edeltäpäin käskemään kansaa Viborgin ja Slesvigin välillä maata puolustamaan. Ritari Bugge ja Niilo Ebbesen lähtivät itse samana hetkenä Haldista yhä kasvavan sotajoukon etunenässä. Kylästä kylään soivat kellot heidän edellään, ja kansa virtasi suurella riemulla yhtyäkseen pieneen valikoituun ratsujoukkoon, jonka etupäässä he näkivät maan vapauttajan. "Katsokaa, tuolla hän ratsastaa miehineen! Hän se tappoi kaljupää-kreivin", kuului suusta suuhun. Ebbesenin nimi tunnuksenaan seurasivat talonpojat joukkoa suurissa laumoissa, ratsastaen ja jalkaisin, varustettuina kirveillä ja viikatteilla. Ritari Bugge vaikeni, mutta rypisti otsaansa tälle puuhalle ja katsoi halveksivasti epäsäännöllistä ja huonosti varustettua kansanjoukkoa.

Matkalla Riibeen yhtyi heihin huomattava ja hyvinvarustettu ratsujoukko paksu hengellinen herra etupäässään, maisteri Jaakko Split, vahva Jaakko mestari, joksi kansa häntä yleisesti kutsui. Hän istui korkean sotaorhin selässä, rintahaarniska mustan pappiskaapun päällä, ja sotaherran arvokkuus suurilla, lihavilla kasvoillaan. Vaikka hän oli korkeaa aatelissukua, ei hänessä ollut vähääkään sen ajan yläluokan ylpeyttä, vaan käyttäytyi hän koruttomasti ja suorasti kuin talonpoika. Häntä kunnioitettiin suuresti kuten piispa Sveniä oppinsa vuoksi, jonka hän maisterinarvonsa kanssa oli hankkinut ulkomaan yliopistoissa. Piispana suojeli hän voimalla ja mahtavuudella alaisiaan hengellisiä maallisten mahtavien vierailuja ja sortoa vastaan. Hän oli ollut Holsteinin kreivejä vastaan tehdyn liiton päämies, johon liittoon piispa Sven oli myös ottanut osaa kuningas Kristofferin aikana. Muutaman tuhannen miehen etupäässä hän oli etenkin Haderslevin taistelussa niittänyt paljon kunniaa. Kun ritari Bugge ja Niilo Ebbesen näkivät tämän miehen huomattavan ratsujoukon tulevan heidän avukseen, tervehtivät he häntä nöyrästi ja ystävällisesti. Piispan sivulla ratsasti neljä vahvaa sotilasta, jotka tarkkasivat jokaista hänen viittaustaan; ne olivat hänen ystäviään ja sukulaisiaan, jotka aina seurasivat häntä asemiehinä, ja joista eräs pituudesta ja voimassa oli hyvin hänen näköisensä, ja se olikin hänen voimakas veljensä Hans Split.

"Kiitos ja kunnia Randersin urotyöstä, rohkea ritari Niilo Brattingborgilainen", sanoi piispa ja ojensi Niilo Ebbesenille kätensä. "Te olette antanut kelpo tuomiopäivälyönnin Tanskanmaan ja Meidän Herramme nimessä, vaikka minä en uskallakaan sanoa, että se oli aivan sen Ethican mukainen, jota me kuuntelimme korkeakoulussa. Mutta se teko puolustaa itseänsä. Minkä kiitoksen te saanettekin siitä maan suurilta ja mahtavilta, niin ajattelen minä kuitenkin, että me hankimme teille anteeksi annon P. Knuutilta ja Meidän Herraltamme, joka parhaiten tunsi hätämme ja teidän ajatuksenne."

"Se on myöskin minun toivoni, herra piispa", vastasi Ebbesen, "vaikka teidän hurskas virkaveljenne, piispa Sven ankarasti tuomitsi minun aikomustani ja uhkasi minua kovasti, jos minä toteuttaisin sen."

"Siinä hän on käyttäytynyt hurskaana ja innokkaana Jumalan miehenä", vastasi piispa. "Niin minäkin olisin tehnyt, jos minä olisin ollut hänen sijassaan. Mutta nyt kun työ on tehty, on se toinen asia. Nyt minä sanon: Jumalalle siitä kiitos, minkä hän antoi tapahtua meidän pelastukseksemme. Ja nyt tahdon minä auttaa teitä vapaasti ja julkisesti keskellä valoisaa päivää sen puolesta, minkä te oman henkenne uhalla alotitte pilvisenä yönä. Kiitos myöskin teille ritari Bugge", jatkoi hän kääntyen Haldin ylpeän linnanherran puoleen, joka näytti odottaneen, että piispa olisi tervehtinyt ja puhutellut häntä ensimäiseksi. "Te olette ensimäiseksi haastanut tyrannin sotaan ja alkanut avonaisen taistelun. Jos se on tapahtunut hurskaassa ja jumalisessa tarkoituksessa, kansan ja kruunun nimessä, eikä vapaasyntyisen säätymme omapäisyydestä, kuten minä tahdon toivoa, niin ansaitsette te todella kaikkien uskollisten tanskalaisten kiitoksen. — Täällä on jokseenkin puhdasta kaikkialla", jatkoi hän odottamatta ritarin vastausta. "Minä olen myöskin parhaani mukaan auttanut vihollista ovelle ja lähettänyt yhden ja toisen päätä pahkaa kiirastuleen. Mutta se on rehellinen asia, jota hyvästi saattaa puolustaa tänä laittomuuden ja kuninkaattomuuden aikana. Jos te aiotte kuten minä, niin lähdemme kaikki Veileen ja Koldingiin ja osoitamme viholliselle talvitien, missä hänet vain tapaamme."

Suostuttiin piispan ehdotukseen ja ajettiin vihollista takaa hänen osoittamaansa suuntaan.

Joukko Holsteinilaisia ratsumiehiä oli varustautunut kirkkomaalle päivämatkan päähän Koldingista, jottei heitä yöllä yllätettäisi, sillävälin kun he lepäsivät aukimurretussa kirkossa. Aamun sarastaessa huomattiin tämä varustus ja rynnättiin sitä vastaan. Ihmeekseen nähtiin muutamien tanskalaisten sotamiesten jättävän varustuksen ja tulevan juutilaisten maanmiestensä puolelle antautuakseen armoille. Mutta katkeruus näitä luopioita kohtaan oli melkein suurempi kuin vihollista itseänsä vastaan. "Maanmiehet pettureita", huudahtivat Niilo Ebbesen ja ritari Bugge hätkähtäen. Buggen määräyksestä luopiot heti sidottiin, ja hän uhkasi ääneensä antaa hirttää heidät, niinpian kuin varustus oli valloitettu.

"Jos te tahdotte hirttää maanmiehenne, niin käykää ensiksi käsiksi isäntäämme. Hän on sitonut meidät valalla", sanoi eräs luopioista, ja Sven Tröst luuli tuntevansa hänet erääksi Stig Antinpojan ampujaksi Björnholmasta. Hän kertoi heti enolleen tämän huomion, ja Niilo Ebbesen kalpeni. Aamun sarastus valaisi kiivasta taistelua, joka Ebbesenin innon vuoksi tuli ratkaisevaksi. Pieni holsteinilainen joukko puolusti itseään epätoivoisesti, mutta koko kirkkomaa oli saarrettu, ja pian seisoivat Ebbesen ritari Buggen ja sotaisen piispan kanssa ynnä Sven Tröst ja pari sataa sotamiestä kirkonmuurin edustalla. Aseet putosivat voitetuilta käsistä, ja juutilaiset odottivat tavanmukaista ankaraa käskyä: "Hakatkaa maahan ne!" Mutta nyt astui pitkä mies esiin kirkon asehuoneesta, ja hänet tunnettiin Stig Antinpojaksi Björnholmasta. "Odottakaa maanmiehet!" huusi hän kovalla äänellä. "Jos te tahdotte menetellä rehellisesti Tanskaa kohtaan, niin te annatte minun ja väkeni poistua täältä vapaana. Minä en ole kantanut aseita isänmaatani vastaan, vaan minä olen ainoastaan odottanut taistelun päätöstä, joka tapauksessa ollakseni hyödyksi sekä juutilaisille, että holsteinilaisille. Jos suuri kreivi Geert olisi voittanut, olisi minun sanani lieventänyt kansan kohtaloa. Nyt on minun toivoni olla rauhanvälittäjänä kaatuneen kreivin poikien ja syrjäytetyn kuningassukumme välillä. — Minä näen vihamieheni Niilo Ebbesenin teidän joukossanne", jatkoi hän. "Jos isänmaa on hänelle rakkaampi kuin oma kostonsa, on hän ensimäiseksi selittävä minut syyttömäksi."

"Ei, Stig Antinpoika", vastasi Ebbesen hillityn suuttuneesti, "syyttömäksi minä en tahdo teitä sanoa. Te olette ja pysytte tyrannin ystävänä, johon kukaan ei saata luottaa. Mutta jos minun sanani mitään tässä merkitsevät, niin saatte te mennä täältä ja puolustaa itseänne Tanskan kansan ja hallituksen edessä, kun aika on tullut. Täyttäkää tämä pyyntöni, ritari Bugge. Jos Stig Antinpoika olisi minun ystäväni tai veljeni, sensijaan, että hän on minun vihamieheni, häpeäisin minä rukoilla hänen henkensä puolesta."

"Ritari Antinpoika, tämän miehen pyynnöstä voitte te vapaasti lähteä täältä", huusi Bugge päällikön ylpeällä mahtiponnella. "Tällä retkellä minä annan Ebbesenin määrätä, koska hän tappoi teidän herra tyranninne. Mutta varokaa itseänne, kun me taas kohtaamme, herra Stig. Vaikka te saisitte ketuntempuillanne kaikki maailman ruhtinaat ystäviksenne, minä jään kuitenkin kuolemaani saakka teidän vihamieheksenne, niin totta kuin minä vihaan kaikkia tyranneja ja heidän kätyreitään."

Sanaakaan vastaamatta nousi Stig Antinpoika hevosen selkään ja ratsasti ylpeän ja viekkaan näköisenä sotilaidensa etupäässä valloitetusta varustuksesta. Päällikön määräyksestä antoivat juutilaiset hänelle tilaa; mutta kaikki mutisivat kovaa ritarin sääliväisyydestä petturia kohtaan, joka oli hänen omaa säätyänsä, ja moni toisti vanhan sananlaskun: "Suuret roistot saavat mennä, mutta pienet hirtetään." Armoa, jota oli osoitettu Stig Antinpojalle, ei myöskään kielletty hänen juutilaisilta asemiehiltään. Ebbesenin pyynnöstä irroitettiin heti vankien siteet ja he saivat mennä minne halusivat.

Stig Antinpojan ja hänen seurueensa kadotessa Slesvigiin johtavalle tielle jatkettiin hajanaisten sotilasjoukkojen takaa ajamista aina Koldingiin asti. Sinne mennessä saavutettiin monta joukkoa, jotka olivat pakomatkallaan ruvenneet ryöstämään. Mutta se osa kreivin sotajoukkoa, joka Geertin molempien poikien johdolla vei kaatuneen sotaherran ruumista maasta, pääsi onnellisesti pakoon.

KUUDES LUKU.

Ei mikään ollut näinä päivinä tavallisempaa Slesvigissä ja Holsteinissa kuin pakenevat "Grunzhovit" tai keveästi asestetut westfalilaiset ja reiniläiset palkkasoturit, jotka olivat olleet kreivi Geertin palveluksessa, ja jotka nyt suurempina tai pienempinä joukkoina vaelsivat näiden seutujen kautta ja todensivat huhut kreivin kuolemasta ja hänen sotajoukkojensa hajaannuksesta. Eräässä majatalossa Eiderin Holsteinin puoleisella rannalla, jossa tiet Rendsburgista, Izehoesta ja Segebergistä yhtyivät, istui kuudentoista miehen joukko sellaisia palkkasotureita juomapöydän ääressä tuvassa, joka samalla kertaa oli kyökkinä, tallina ja asuinhuoneena. Heidän hevosensa söivät apetta samassa suuressa tuvassa yhdessä kotieläinten kanssa, ja savu löysi tiensä ulos avonaisesta parresta ja katosta. Lieden loimu ja öljylamppu pöydällä valaisivat suurta ihmisten ja eläinten seuraa. Monet kirkkaat kupariastiat todistivat omistajan rikkautta, ja nautaeläinten edessä taipuivat heinäparret rehujen painosta. Paksu kapakanisäntä kaatoi ahkerasti vieraille ja kuunteli osaanottavasti ja uteliaasti keskustelua. He olivat irroittaneet keihäänpituiset miekkansa ja asettaneet sotanuijansa juomapöydälle oluthaarikkojen väliin ja ojensivat itsensä penkeille, veltosti lepäillen suurten nyyttiensä päällä, jotka sisälsivät Juutilaisista herraskartanoista ja osaksi kirkoista ja luostareista varastettua tavaraa. Eräs heistä oli ottanut esiin kullatun alttarikalkin, josta hän röyhkeästi ja ylimielisen voitonylpeästi joi oluttaan ja samalla kovaäänisesti johti puhetta. Se oli westfalilainen veteraani, jolla oli äärettömän pitkä parta, joka pitkinä palmikkoina riippui hänen rintahaarniskalleen; hän näytti siltä, kuin saattaisi hän olla koko joukon isä, ja hänen hurjat kulkurinkasvonsa olivat niin täynnä arpia ja raamuja ettei niihin enempää olisi sopinut.

"Nyt me olemme peloittaneet senkin kansan", murisi westfalilainen käheällä äänellä ja asetti tyhjennetyn alttarikalkin pöydälle niin että helisi. "Ne ovat kuitenkin halpaa kerjäläisjoukkoa nämä tanskalaiset ja ahneita he ovat kuin sudet. Minä en koskaan enää anna värvätä itseäni näitä verikoiria vastaan. Jos minä en toisinaan olisi kuunnellut messua ja ottanut palkkaamme Jumalan lahjana hurskailta papeilta, olisimme me Herra paratkoon, tulleet maasta veijareina ja heittiöinä. Lihavan saaliin, jonka kreivi lupasi meille rantamaasta, saatamme me helposti laskea."

"Jollemme olisi ottaneet omin lupimme palveluksesta eroa, niin olisi täällä ehkä ollut lisää kalastettavaa," huomautti eräs pitkä kierosilmäinen mies, jonka asetakin poimuista pisti esiin hopearisti. "Sanotaanhan, että nuoret kreivit heti tahtovat värvätä uuden sotajoukon tanskalaisia vastaan."

"Viis niistä kukonpojista", veteraani mutisi. "Mistäpä he saisivat palkan? Jollei vanha sotakukko kerran voinut haalia kokoon meidän palkkaamme tanskalaisilta lantakasoilta, vaan sai mennä hautaan meidän velallisenamme, mitä voisivat pojat saada aikaan. Narri se on, joka tästä lähtien aikoo palvella sanoista ja tyhjistä lupauksista. Ei, palkka ensin, toverit — taskussa tai kaulassa — ja sitten tapellaan sen puolesta kuin kunnon miehet, kas siinä on meininkiä. Mitä muuten saisi elämästään, kun herrainpalveluksessa pääsee helvettiin? Isomahtiset herrat lupaavat aina kultaa ja vihreitä metsiä, kun he tarvitsevat meitä. Mutta ennenkuin he maksavat sotanuijat, joilla täytyy voittaa maita ja valtakuntia heille, voi heidän mahtinsa ja suuruutensa aivan äkkiä olla lopussa, ja mitä muuta jää meille vapaille sotamiehille silloin kuin naarmuja ja pitkä nenä? Suuri kreivi oli helvetillinen mies, se on totta, eikä ollut koskaan hyvä nyhtää hiuksia hänen päästään, mutta kuinka korkealla hän päätään kantoikin, se oli kuitenkin liika löyhällä Randersissa."

"Se ei ole koskaan voinut tapahtua oikealla tavalla, toverit", huomautti eräs reiniläinen palkkasoturi, joka oli koristanut aselakkinsa turbaanin tapaiseksi punaisella alttariliinasta reväistyllä samettipalasella. "Koska on ennen kuultu, että niin suuri ja mahtava sotaherra on tapettu keskellä leiriään, niin monen tuhannen sotamiehen keskellä, ja sen teki yksi ainoa ritari apunaan kourallinen uskalikkoja. Siinä oli noituutta mukana, sen puolesta uskallan minä vaikka kaulani. — Muistatteko te sitä mustaa pitkää miestä, joka ennusti meille kaikille kuolemaa ja onnettomuutta. Paalumetsässä? Hän, jonka kreivi tahtoi hirtättää, kun metsä muuttuisi vihreäksi. Sanotaan hänen noituneen vihollisen sekä sisään että ulos Randersista. Mutta sinä kai sen parhaiten tietänet Joachim Westfalilainen. Sinullahan oli yövartiovuoro kreivin makuuhuoneen edessä."

"Aivan oikein, toveri, siitähän minun täytyy olla selvillä," veteraani vastasi pöyhistellen. "Noituutta siellä oli aivan varmasti. Mutta mitäs minä välitän yhdestä noitaparvesta! Sen mustan noitamestarin tuhosin minä itse ja vielä kaupanpäälle puoli tusinaa heittiöitä samalla kertaa. Vaikka hän auttoikin vihollisen sisään pirunvehkeillään ei hän ole, musta itse minut periköön, auttanut itseään eikä ketään muutakaan ulos, sillä minä halkaisin hänen otsansa kolmeen palaseen ja työnsin miekkani hänen ruumiinsa läpi jo samassa hetkessä."

"Sepä oli hitonmoinen lyönti, Joachim Westfalilainen", huomautti reiniläinen. "Sinä otat aina suun hyvästi täyteen. Mutta minne joutui se reipas uskalikko, joka jäi viimeiseksi ja repi sillan aivan nenämme edestä?"

"Minnekö hän joutui?" mutisi Westfalilainen. "Niin sitä saat sinä kysyä Randersin lohilta. Sillä minä viskasin heittokeihääni hänen vatsansa läpi, niin että se meni kokonaan selästä puhki, samassa hetkessä kun hän aikoi juosta tiehensä — ja viimeisen lankun mukana hän syöksyi hurjana mereen."

"Sepä oli helkkaria, toveri!" huudahti reiniläinen. "Saatoitko sinä nähdä keihään tunkeutuvan hänen selästään ulos, vaikka oli yö? Sinä sait sen kuitenkin takaisin, minä näen. — Mutta putosiko hän mereen? Minä luulin vain, että silta johti ainoastaan pienen joen yli."

"Piru vieköön! Tanskalaisillahan ei ole mitään jokia, kuten muilla kristityillä kansoilla, mutta vuoria ja järviä on heillä kyllä, niillä koirilla. Mutta sinähän et tiedä paljoakaan siitä; sinähän et tullut pitkälle rajan yli."

Heidän näin puhuessaan oli pari uutta vierasta tullut tupaan hevosineen. He olivat puetut kuten holsteinilaiset ratsumiehet; ne olivat Sven Tröst ja Musta Sven. He huomasivat sitten vasta, mitä seuraa täällä oli, kun he jo olivat tuvassa, eivätkä enää voineet peräytyä ilmaisematta itseään. He istuutuivat vaieten toisen pöydän viereen oluthaarikan ääreen, antautumatta keskusteluun palkkasoturien kanssa.

"Minnekähän meidän kreivimme aikovat viedä meidän herramme ruumiin?" kysyi nyt kapakoitsija. "Ettekö te ole nähnyt kulkuetta matkalla, hyvä väki?"

"Me kuljimme sen ohi Flensburgin ja Slesvigin välillä" vastasi reiniläinen. "Ne aikovat varmasti Izehoeen. Mutta nyt kai he eivät pidä kiirettä, kun ovat saaneet hänet onnellisesti Pohjois-Jyllannista."

"Sanotteko sitä onnelliseksi", mutisi kapakan isäntä luoden heihin synkän katseen. "Te tiedätte vähän, miltä tuntuu kadottaa sellainen herra. Mutta sen saa tanskalainen maksaa, jos minä tunnen suuren kreivimme pojat oikein. Nyt ei tanskalainen prinssi koskaan pääse elävänä Rendsburgista."

Sven Tröst huokaisi tahtomattaan ja nousi puoleksi penkiltään. Mutta Musta Sven nipisti häntä käsivarteen, jonka jälkeen hän vaieten istuutui jälleen paikalleen. "Kaksi noista miehistä oli mukana murhaamassa vanhaa herraani Segebergissä", Volle kuiskasi. "Antakaa vain minun huolehtia olostamme täällä."

"Ai, ai, pari uutta sotatoveria!" sanoi suurisuinen westfalilainen, joka nyt vasta huomasi vieraat. "Jos minä näen oikein, niin olivat ne myöskin aprillinarrina Randersissa. Hei miehet! Ettekö te nähneet, kuinka minä halkaisin sen mustan paholaisen otsan ja pistin kuoliaaksi sen kirotun koiran, hänet, joka repi sillan."

"Aivan varmasti", vastasi Musta Sven murteellisella saksan kielellä ja ääntäen kauheasti. "Se on varma ja tosiasia kaikilla tavoin; sen voimme minä ja toverini todistaa. Mutta kuulitteko te mitä musta mestarinoita lupasi teille asetettuaan päänsä jälleen yhteen kuten nuuskarasian? Hän tahtoi lentää teidän jälkeenne kaikkien Gondulin henkien kanssa ja tukkia kaikkien lörpöttelijöiden ja suurpelkurien suun."

"Niin arvaappas, isä pieni", vastasi Musta Sven kääntäen nurin silmänsä. "Että minä olen ollut mukana Randersissa, saatatte kai kuulla, koska minä olen niin hyvin teidän urotöidenne perillä. Se asemies, jonka te pistitte kuoliaaksi sillan luona, osasi myöskin noitua. Hän ratsasti maihin lohen selässä, mutta hän veti ensin teidän heittokeihäänne selästään, koska hän oli syönyt aamiaista samana aamuna ja tahtoi kaivaa hampaitaan."

"Nythän sinä ilmiannat meidät hurjilla puheillasi, Volle", kuiskasi
Sven Tröst.

Palkkasoturit katselivat ihmetellen toisiaan ja rohkeata pilkkakirvestä, jonka tummat kasvot olivat puoleksi kypärän peitossa. Sillävälin kun kuusitoista sotilasta juomapöydän ääressä alkoi levottomasti jutella, asettui holsteinilainen kapakoitsija heidän ja kahden uuden vieraan välille katsellen heitä tarkasti. Musta Sven vilkutti hänelle salaa silmäänsä ja nyökäytti tuttavallisesti päätään. "Ne ovat aivan oikein samoja, maanmies", kuiskasi hän hyvällä alasaksan murteella. "Jos te annatte miesten päästä elävänä täältä niin te olette huono holsteinilainen. He olivat kaikki kuusitoista mukana salaliitossa kreiviä vastaan Randersissa."

Paksu holsteinilainen nyökkäsi ja antoi kahdelle valekansalaiselle merkitsevän viittauksen. Hetken kuluttua olivat he kaikki kolme ulkona tuvasta ja nyt alkoi kiivas sanasota ratsumiesten kesken juomapöydän ääressä. Muutamat arvelivat, että vieras oli juutilainen eikä kukaan muu kuin musta noita itse; mutta muutamat vannoivat, että sen täytyi olla itse saatanan ilmielävänä, joka nyt tuli ottamaan heidät, koska he olivat ryöstäneet kirkkoja ja pettäneet suuren kreivin hänen vihollisilleen. Jaakko Westfalilainen ei pitänyt tästä puheesta; hän pisti äkkiä kalkin taskuunsa ja otti hyvän vahvistusryypyn tinakannusta. Mies, jolla oli hopearisti ja hän, jolla oli alttarivaate hatussa, näyttivät aivan pelokkailta ja nousivat levottomina ylös.

"Jos te luulette, että täällä on piru merrassa, toverit, niin lähtekäämme täältä heti matkaan", sanoi westfalilainen jotenkin hiljaisesti. "Paksuun isäntään ei voi luottaa. Nämä holsteinilaiset katsovat kierosti meihin, kun me emme ole paremmin osanneet vartijoida heidän epäjumalaansa. Jos täällä jotakin tapahtuu, täytyy meidän rehellisesti pysyä yhdessä. Se oli kyllä totta, mitä minä sanoin teille siitä mustasta. Jos minä näin oikein, niin oli se juuri hän, joka istui täällä. Jollen minä ole halkaissut ennen hänen otsaansa, niin voi se tapahtua vieläkin. Mutta meidän pitää varoa sitä miestä. — Kaikki miehet ratsuille!"

Ratsumiehet hoipertelivat juomapöydän äärestä ja etsivät hevosiaan. Jokainen oli tarttunut nyyttiinsä ja aseisiinsa, ja he lähestyivät nyt lukittua tuvanovea. Mutta kaikki katselivat levottomina toisiinsa, eikä kellään ollut halua ensimäiseksi viedä ulos hevostaan. Vihdoinkin astui westfalilainen esiin ja potkaisi ensimäiseksi oven auki; hän tahtoi itse vetäytyä takaisin, mutta kärsimättömät toverit työnsivät hänet ovesta ulos. Tiellä ulkopuolella oli pilkkosen pimeää; kuului tukahdutettu huuto, eikä kukaan uskaltanut seurata hänen jälestään. Mutta nyt syöksyi kapakanisäntä ja Musta Sven, ynnä joukko holsteinilaisia talonpoikaisrenkejä, kirveillä ja miekoilla varustettuina sisään, ja tuvassa syntyi hirveä murhaaminen.

"Tule Volle!" huusi Sven Tröst tanskaksi ja talutti hevosensa ulos tuvasta. "Tässä asiassa minä en tahdo tahrata miekkaani. Sinä olet hurja verenhimoinen saatana."

"Antakaa te minun ja Gondulin henkien pitää huolta tästä asiasta, nuori herra", vastasi musta Sven ja jatkoi kauhistuneiden palkkasotureiden päiden halkomista, jotka hänessä luulivat näkevänsä todellisen paholaisen. Takan tuli ja heikko öljylamppu valaisivat kamalaa, veristä meteliä. Kapakan isäntä ja hänen väkensä iskivät hurjasti epätoivoisia sotamiehiä, jotka puolijuopuneessa tilassaan ja taikauskoisessa pelästyksessään puolustivat itseään koko lailla kehnosti. Ratsumies, jolla oli alttarivaate ja kypärä, makasi jo pää ruhjottuna lattialla useimpien haavoittuneiden ja kuolleiden joukossa, ja irtipäässeet hevoset juoksivat ruumiiden yli. Nautaeläimet pelästyivät ja riuhtoivat itsensä irti; talon sisäosista kuului naisten ja lasten huutoa. Pitkä ratsumies, jolla oli ryöstetty hopearisti, oli hädässään turvautunut tähän pyhänjäännökseen ja ryöminyt juomapöydän alle, missä hän makasi polvillaan risti painettuna huuliaan vastaan, ja hänen kiero katseensa harhaili hurjana joka suunnalle. Mutta Musta Sven veti hänet hiuksista esiin ja suorastaan mestasi hänet kyökinkynnyksellä hurjasti nauraen. Sillävälin kun isäntä ja hänen väkensä ajoi takaa heitä ulkopuolella, kiiruhti Musta Sven hevosensa luo ja talutti sen ulos. Kun hän meni uunin ohi, tarttui hän kekäleeseen ja heitti sen heinäparvelle. "Lietso nyt isoäiti! Lietsokaa Gondulin lentävät henget!" mutisi hän ja ratsasti tuvasta Sven Tröstin jälkeen, jonka hän pian saavutti pimeällä tiellä, jonne vielä pitkän aikaa kuului huutoja ja murhameteliä kapakasta.

"Kas niin! Tällä kertaa auttoivat voimakkaat vanhat" sanoi Musta Sven iloisesti ja pyyhki veren miekastaan tyytyväisesti nyökättyään katsoen jälkeensä taloon, joka jo oli täydessä liekissä. "Niin pitää käydä heille kaikille."

"Volle, sinä olet raivoava villipeto," huudahti Sven Tröst ankarasti kiivastuneena. "Mitä sinä tarkoitit tällä hyödyttömällä verilöylyillä? Ja — mitä minä näen — talo liekkien vallassa! — Onko sekin sinun työtäsi murhapolttaja?"

"No entä sitten, rakas herra? Sehän on aivan paikallaan. Mitä parempaa tarkoitusta on sillä teurastamisella ja polttamisella, jota suuret kutsuvat sodaksi ja taisteluksi. Missä minä vain tapaan viholliseni, lyön minä heidät kuoliaaksi siinä paikassa, jos voin, ja teen heille täydestä sydämestäni niin paljon pahaa kuin saatan. Sehän on luonnollista; viattomat eläimetkin tekevät samalla lailla. Ja se tuntuu minusta paljon jalommalta ja paremmalta kuin tappaa rahan edestä ihmisiä taiteen sääntöjen mukaan tai palkata vieraita roistoja voittamaan kruunuja ja herrasoikeuksia ja sitten kiusata kansaa kuolemaan saakka veroilla ja maksuilla. Jos on väärin tappaa tusina heittiöitä kapakassa, niin on varmasti vielä enemmän väärin tappaa tuhansia kunnon miehiä taistelukentällä ja polttaa kyliä tyhjän vuoksi. Mutta sitä sanotaan suureksi ja ruhtinaalliseksi, ja ei yksikään kristitty ritari häpeä ottaa osaa siihen. Ei ollut aivan hyödytöntä, että minä hankin valoa kapakkaan", hän jatkoi. "Sillä jollen minä olisi antanut heille muuta ajattelemista, olisimme molemmat tulleet hirtetyksi ja kuka silloin olisi huolehtinut junkkarista Rendsburgissa. Vanhan laskun sain minä myös maksetuksi samalla kertaa."

"Onko tämä Rendsburgin tie?" kysyi Sven Tröst nopeasti, "Näytä minulle tie ja jätä minut sitten. Me kaksi emme sovi enempää yhteen."

"Mitä maailman nurkkaa kohti me ratsastamme, sen minä saatan sitten vasta sanoa kun tähdet tulevat esiin", vastasi Volle katsoen ympärilleen. "Te ette saa olla vihanen minulle, rakas herra", lisäsi hän pyytävällä, ystävällisellä äänellä. "Jos te ajatte minut luotanne, niin ratsastan minä takaisin palopaikalle ja annan heidän seivästää minut, tai heittää minut liekkeihin. Minä olen nyt kerran kiintynyt teihin Björnholmin ajoilta ja niiltä ajoilta saakka kun me jaoimme vaikeudet Segebergissä. Te olette kaksi kertaa pelastanut minun henkeni kuten kunnon mies, ja minä olen päättänyt uskollisesti palvella teitä kuolinpäivääni saakka, vaikka te joka päivä tahtoisittekin potkaista pois minut kuin syyhyisen koiran."

"Sinä olet kummallinen, Volle", vastasi Sven Tröst. "Sinä vihaat ja rakastat yhtä kummallisesti. Mikä on hyvää tai pahaa sen sinä tuomitset omalla tavallasi, ja monta kertaa tuntuu kuin menisi paholainen sinuun. Sano minulle totisesti: onko sinut kastettu kristillisesti, Björnholmissa oli monta, joka epäili sitä?"

"Kuka voisi muistaa sitä niin tarkalleen, nuori herra. Joka tapauksessa ei se ole tarttunut minuun, koska minä olen tullut niin mustaksi. Lapsuudestani en minä tiedä muuta, kuin mitä isoäitini on kertonut, ennen kun hänet poltettiin, ja mitä muistan koiranrengin ajoiltani Segebergissä. Mutta elkää antako sen huolestuttaa itseänne. Minä tahdon tyytyä siihen lapsenälyyn. Sille ainoalle papille, joka on kysynyt minun uskoani, olen minä halvan kykyni mukaan antanut vastaukseni, ja se oli — kreivin kappalainen. Enpä paljoakaan piittaa siitä, mitä te kutsutte kirkoksi ja papistoksi; sen minä tahdon mielelläni myöntää teille; sillä te ette kuitenkaan tahdo ilmiantaa minua kristillisessä rakkaudessa, taikka miksi kutsui kappalainen huolenpitoa sielustani, ja antaa polttaa minut sentakia."

"Mutta eikö sinulla siis suorastaan ole minkäänlaista uskoa tai jotakin mihinkä sinä sielusi ja autuutesi puolesta turvautuisit?" kysyi Sven Tröst osanottavalla äänellä.

"Varmasti minulla on", sanoi Volle. "Minä uskon maahan ja tähtiin, tuleen, veteen ja teräkseen — lisäksi vielä kultaan ja hopeaan sekä Gondulin suuriin henkiin, jotka ohjaavat ilmaa, tulta ja merta. Minä uskon myöskin siihen mitä minun isoäitini on opettanut Sulla Sukin mahtavista sanoista; niissä on suurempi voima kuin kaikessa mitä teidän pappinne ja piispanne saarnaavat. Sen lisäksi uskon minä itseeni ja kunnon nyrkkeihini", lisäsi hän, "ja siihen mikä eniten johtuu mieleeni, kun minä ajattelen isoäitini silmiä taikka katselen vanhoja tähtiä. Mutta antakaa kaiken taas olla hyvin, rakas herra. Hyveistäni ei teidän koskaan tarvitse huolehtia. Ystävilleni minä teen mitä hyvää vaan voin ja vihollisilleni mitä pahaa vaan voin; se on rehellistä ja luonnollista ja samoin teette te toisetkin kun tosi tulee eteen. Minä otan ravintoni, mistä sen löydän, kuten taivaan linnut. Mihinkä minä tunnen halua ja kaipausta, sitä ei kukaan voi kuvitella minulle synniksi ja vääryydeksi; minä en koskaan voi paremmin kuin silloin kun minä täydestä sydämestäni olen saanut käyttää vapauttani, vaikka minua sentähden hyväiltäisiin tai tahdottaisiin hirttää. Mitä sieluuni ja autuuteeni tulee saatatte te olla tyyni, miten sitten lieneekin sen pesemisen laita, josta te kysyitte. Onhan maailmassa elänyt ja kuollut monta tuhatta ihmistä ennenkuin vihkivettä ja kastemaljakkoa oli olemassakaan; ja pahemmin kuin heille ei kai Mustalle Svenillekään voi käydä, olkoon hän sitten pesty tai ei. Minä olen tappanut monta roistoa, jotka oli kastettu ja jotka kantoivat pyhimyksenkuvia ja ristiä rinnallaan, ja minä olen sitä mieltä, että minä tulen yhtä autuaaksi kuin kreivin kappalainen, kalju kreivi itse, ja useimmat suuret ruhtinaat ja ritarit meidän aikanamme. Minä olen sitäpaitsi tyytyväinen ja tottunut halpaan osaani, nuori herra. Minä en pyydä niin paljon autuutta kuin te hieno ja ylhäinen väki. Jos minulla vain on raitista ilmaa ja vapauteni ynnä palanen kuivaa leipää taskussani, en minä paljoakaan välitä kaikista elämän kruunuista, joita te niin tavoittelette. Minä pyydän yhtä vähän laulaa kilpaa enkeleidenne kanssa kuin teidän jälkeläisenne palvelevat minua keitettyjen ja paistettujen pyhimystenne joukossa."

"Mikä hurja pakanuus asuukaan sinun sielussasi, Volle parka", huudahti Sven Tröst sydämellisesti huolestuneena. "Ei kai ole minun vallassani pelastaa ja valistaa sinun raakaa eksynyttä sieluasi, mutta me emme aluksi eroa. Henget, joita sinä aina huudat, ovat varmasti jotakin paholaisjoukkoa", jatkoi hän. "Niitä et sinä koskaan saa rukoilla minun avukseni, vaikka sillä voisit pelastaa henkenikin — se sinun täytyy luvata minulle."

"Se on vaikea lupaus, herra. Teidän täytyy ensin antaa minulle aikaa ajattelemiseen. Olisi aivan sama asia, jos minä pyytäisin teiltä, että te ette koskaan rukoilisi kaikkein pyhintä neitsyttä ja hänen perhettään tai lankoaan, johonka minä kyllä tiedän teidän olevan jokseenkin innokkaan."

"Vaikene pakana! Elä herjaa uskottomalla puheellasi sitä, mistä sinulla ei ole aavistustakaan."

"Siinä nyt näette rakas herra, kuinka kohtuuton te olette. Minä en saa edes puhua kohteliaasti jumalista tai hengistä, joita te rukoilette, ja te luulette saavanne kutsua minun näkymättömiä ystäviäni paholaisjoukoksi. Ei, pitäkäämme molemmat uskomme rauhassa, nuori herra, niin kerran kyllä näyttäytyy, kummalla on paremmat auttajat täällä maailmassa."

Sven Tröst katsoi melkein pelokkaasti mustaa seuralaistaan, joka tänä hetkenä oli huomannut muutamia tuikkivia tähtiä ja taas mutisi Sulla Sukin salaperäisiä manauksia, väliin katsoen tähtiä, väliin tien varrella kasvavia pensaita. "Anna hänen maata ilman lepoa haudassa, vie hänet pahojen henkien kynsiin!" mutisi hän ja sylkäisi. —

"Täältä tulee ruumissaattue huomenna, herra", huusi hän äänekkäästi ja voitonriemuisen iloisesti. "Sitä komeutta kannattaa katsella. Me olemme Izehoen tiellä."

"Kreivien vankitorniin me kyllä löydämme ajoissa tien, herra, mutta myöhään ehkä pääsemme pois sieltä. Koska meidän kuitenkin täytyy vaeltaa vihollisen maassa ja saattaa kaulamme vaaranalaiseksi vakoilijaseikkailuissa, niin tarkatkaamme sitten kuinka nuoret sudet ulvovat ja kuinka vanha nyt vaikenee ikuisiksi ajoiksi."

"Hm, sinä saatat olla oikeassa!" vastasi Sven Tröst. "Sen kulkueen tahdon minä nähdä; siitä tulee kyllä iloisempi surusaatto Tanskalle, kuin se, jonka minä näin Soröössä." Nyt ratsastettiin reipasta ravia. Musta Sven lauloi sotilaslaulua alasaksan murteella, samassa jotenkin hyvin matkien sotamiehiä, joilta hän oli riistänyt heidän aseensa, vaatteensa ja elämänsä.

Kun seuraavana päivänä soitettiin jumalanpalvelukseen Izehoessa, ei kellonsoitto koskaan tahtonut näyttävän loppua, ja se levisi kirkosta kirkkoon yli koko Holsteinin. Ne olivat ruumiskellot, jotka soivat mahtavalle kreivi Gerhardille. Sven Tröst ja Musta Sven olivat jo odottaneet muutamia tuntia tienristeyksessä kaupungin ulkopuolella lukuisan kansanjoukon keskessä, joka odotti nähdä jotakin, josta kukaan ei iloinnut täällä, lukuunottamatta kahta valepukuista tanskalaista. Sven Tröst oli kuitenkin vakava, ja melkein surullisessa mielentilassa. Osanotto, jonka hän näki kaikkien kasvoilla ja ylistys, jonka hän kuuli holsteinilaisten lausuvan kaatuneesta herrastaan, vähensivät hänen iloaan tanskalaisena, siitä mitä hän henkensä uhalla tahtoi nähdä. Mustan Svenin, raa'an kerskuvilla kasvonpiirteillä oli sitävastoin jo saavutetusta kostosta jotenkin huomattava. Hän painoi varovasti holsteinilaisen kypäriinsä syvälle otsalleen ja mustaihoisille kasvoilleen, jotta hän ei joutuisi ilmi lukemattomien vihollisten joukossa, jotka usein puhkesivat hurjiin uhkauksiin ja kirouksiin kaikkia tanskalaisia kohtaan.

Paksun tomupilven läpi Rensburgiin johtavalla tiellä kimalteli nyt auringonpaisteessa eteenpäin kulkeva peitsimetsä, ja pian nähtiin huomattava sotilasjoukko, joka Geertin pojat etunenässään vei kaatuneen kreivin ruumista Izehoeen. Nuorten kreivien kasvoilla saattoi huomata syvimmän surun ja hirvittävimmän suuttumuksen. Kreivi Klaus näytti eniten liikutetulta ja kyyneleet nousivat lakkaamatta hänen silmiinsä. Ylpeä kreivi Henrik oli kyllä kalpea, mutta hänen synkillä, voimakkailla nuorukaiskasvoillaan oli jääkylmä tyyneys. Hänen terävissä haukansilmissään ei näkynyt kyyneleitä, mutta joka kerta, kun hän katsoi taakseen kirstua, jossa hänen isänsä ruumis lepäsi ja jota kuljetettiin suuressa avonaisessa kuormavaunussa hänen suuren henkivartionsa ympäröimänä, leimahti hänen silmissään synkän kauhistuttava koston salama, ja hänen kalpeutensa vaihtui hehkuvaksi punaksi. Ennenkuin kulkue saapui Izehoen kaupunginportin luo, kohtasi sen suuri surujoukko Segebergin tiellä. Vanhojen holsteinilaisten ritarien joukossa, jotka ikänsä vuoksi eivät olleet ottaneet osaa sotaretkeen, nähtiin kaksi pitkää mustapukuista naista hevosten selässä. Toinen oli iäkäs nainen, jolla oli soikeat kasvot ja levottomasti harhaileva katse, joista suru ja katkera suuttumus näyttivät pilkistävän esiin alituisten, melkein suonenvedontapaisten silmänvilkutusten ohella ja samalla hän nosti ylpeästi päätään, noudattaen muuten surevan kuningattaren majesteettia ja arvokkuutta. Tämä oli kuolleen kreivi Geertin puoliso, Sofia, syntyään Verlen ruhtinatar ja murhatun Tanskan kuninkaan Eerikin tyttären tytär, jota hänen luultiin erittäin suuressa määrässä muistuttavan olentonsa ja kasvojenpiirteidensä puolesta. Toinen surevista naisista oli kreivi Geertin sisar, ylpeä Elisabet rouva Segebergistä, jota vielä usein kutsuttiin kuningattareksi, mutta jonka rohkeus ja ylpeys näyttivät melkein lamaantuneilta siitä kovasta, odottamattomasta iskusta, jonka veljen kuolema oli hänelle antanut. Ruumissaattue ja sotajoukko pysähtyivät kreivien noustessa hevosten selästä vastaanottamaan äitiään ja tätiään voimakkaalla surun ja katkeran tuskan purkauksella, joka nyt pusersi esiin kyyneleet raudankovan kreivi Henrikinkin silmiin. Suudeltuaan äitinsä ja tätinsä kättä, vei hän vaieten heidän hevosensa kuormavaunun luo, jolle hän itse nousi. Hän antoi aukaista ruumisarkun kannen.

"Onko teillä voimaa ja rohkeutta, korkeasti ruhtinaallinen äitini — onko teillä vielä tavalliset sielunvoimanne, korkea tätini?" huusi hän lujalla ja voimakkaalla äänellä, "niin katsokaa tänne, kuinka tanskalainen salamurhaaja on runnellut teidän puolisonne ja veljenne, minun kuuluisan herra isäni, pohjolan suurimman sotasankarin ja voitonherran. Katsokaa tänne, mitä maailmalla on jäljellä suuresta Holsteinin kreivi Gerhardista. Mutta elävän Jumalan ja mahtavan taivaan kuningattaren kautta, joka on itse kuvansa avulla tuonut hänelle voittoja ja kuolematonta kunniaa!" tässä otti hän kuuluisan Maariankuvan Izehoesta suurine kultaketjuineen ruumiskirstusta ja ripusti sen juhlallisesti kaulaansa — "niin totta kuin tämä meidän sukumme kalleus, meidän ikuisen suuruutemme ja voittojemme pantti, on nyt tullut minun isänperinnökseni — ei mahtavan henki ole hävinnyt, se elää hänen veressään ja jälkeläisessään. Kuulkaa minua, jalot sukulaiset ja ystävät", jatkoi hän vielä voimakkaammalla äänellä, "kuulkaa minua rehelliset holsteinilaiset, te urhoolliset ritarit ja vapaasukuiset miehet, mitä minä Holsteinin kreivi Henrik tässä lupaan Jumalan ja koko maailman nähden. Minun sielussani ei saa olla muuta kuin koston oikeutettu ajatus, siksi kunnes minä olen työntänyt suuren isäni miekan hänen murhaajansa rintaan ja Tanskan kansalle ovat tuhannet murskatut päät kostaneet sen veren, joka tässä huutaa taivasta." Näin sanoen hän otti isänsä suuren lyömämiekan kirstun kannelta ja asetti omansa sijalle. "Minä lupaan sinulle isäni henki, verisen uhrin, joka on suitsuava taivaaseen asti", huudahti hän jälleen kauhealla äänellä, "niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa minua auttakoon. Tämän päälle tahdon minä ottaa pyhän sakramentin." Hän oli asettanut vasemman kätensä kuolleen isänsä rinnalle ja oikealla käänsi hän isänsä miekan kärjen taivasta kohti ja samalla suuteli hän ristinmuotoista kahvaa polvistuen kuormavaunuille kirstun ääreen. Nyt syntyi muutamiksi silmänräpäyksiksi kuolemanhiljaisuus tuhatlukuisassa ihmisjoukossa, joka seisoi hänen ympärillään, jonka jälkeen hän vaieten nousi ylös. Hänen viittauksestaan sulettiin ruumisarkku, ja hän nousi uudelleen ratsunsa selkään. Surevat naiset peittivät kasvonsa pitkiin suruharsoihin ja itkivät. Kreivitär Sofia oli vähällä pyörtyä, ja häntä täytyi tukea jonkun aikaa; hän ei kuitenkaan ollut nähnyt ruumista, mutta Elisabet rouva oli sitävastoin kauan ja tarkkaan katsonut veljensä veristä ruumista, joka makasi kirstussa kuin pahantekijä, jolta on katkaistu kaula. Surusaatto kulki nyt hiljaa ja juhlallisesti eteenpäin, ja lukuisa joukko luostari veljiä ja kuorolaulajia virittivät latinalaisen ruumisvirren. He olivat Holsteinin kaikkien pappien kanssa tulleet ruumista vastaan Izehoeen ja asettuivat nyt vahakynttilät käsissään ja Pyhän neitsyen kirkkolippu välissään surusaattueen etupäähän.

Suuri joukko rahvasta seurasi myöskin saattuetta, suruaan ja kaipaustaan ilmaisten. Mutta Sven Tröst jäi yksinään seuralaisensa kanssa tienristeykseen.

Hän istui vakavissa mietteissä hiljaisena hevosensa selässä, niin kauan kuin virren säveleet ja kellonsoitto kuuluivat kansan hälinään ja valituksiin sekaantuneina.

"Pois", huudahti hän kääntäen hevosensa. "Ei ollut jaloa katsella heidän valitustaan. Minä melkein iloitsin siitä, mutta se oli alhaista iloa."

"Katso, nyt joutuu se konna kuitenkin hautaan kuin suuri mies", sanoi Musta Sven pistäen salaa kielensä ulos ruumissaatolle. "Kokonainen kansa suree sitä petoa, aivan kuin hän olisi ollut heidän epäjumalansa. Jos minulla tänään olisi valta, niinkuin minulla on tahto", jatkoi hän hurjan näköisenä, "niin varastaisin minä sen kaljun koiran hänen ruumiskirstustaan ja heittäisin hänet rakkariluolaan", jatkoi hän mutisemistaan kostonhimoisen näköisenä.

"Hyi Volle! Joko sinua taas pahat ajatuksesi riivaavat!" keskeytti hänet Sven Tröst ankaralla ja uhkaavalla äänellä. "Anna meidän urhoollisen vihollisemme rauhassa astua alas hautaansa; hän ei tee enää pahaa maailmassa. Laupias Jumala olkoon hänelle ja kaikille syntisille armollinen tuomari!"

"Gondulin henget raadelkoot hänen sielunsa!" mutisi Musta Sven, kuitenkin niin hiljaa, että Sven Tröst ei kuullut sitä. "Te olette oikeassa, nuori herra", jatkoi hän ääneensä. "Eipä hänen hautajaisissaan ollut mitään erityisen hauskaa. Olkootpa suuret herrat ja ruhtinaat kuinka suuria roistoja tahansa, tulevat he kuitenkin kunnialla ja komeudella haudatuiksi. Sellaisia hautajaisia ei teidän rehellinen enonne saa koskaan eläessään — tai kuoltuaan, pitikin minun sanoa — ja hän on kuitenkin miehekkäästi pelastanut sen kansan ja valtakunnan, jonka tämä ihmissusi tahtoi nielaista."

"Ilman komeuttakin voivat kuolleet olla. Jumala antakoon heille sitä, joka on parempaa! Kun minä kerran jaan sielutiluksia kuolleiden rauhan parannukseksi ja rukoilemiseksi", jatkoi Sven Tröst vakavasti ja katsahti vielä kerran taakseen suurta surusaattoa, "niin tahdon minä myöskin ajatella sinun sieluasi, Volle; mutta ensiksi kuitenkin meidän suurta Niilo Ebbeseniämme ja myöskin kuollutta kreivi Geertiä. Niitä kahta nimeä ei kuitenkaan koskaan unohdeta, niinkauan kuin Tanska ja Holsteini ovat olemassa", näin sanoen kannusti hän ratsuaan ja ratsasti eteenpäin tietämättä itsekään minne, kuolinkellojen yhä valtavammin soidessa, ja hän ajatteli levottomuudella raudankovaa kreivi Henrikiä ja kohotettua verikostajan miekkaa ruumisvaunussa.

SEITSEMÄS LUKU.

Myöskin Rendsburgissa julistivat kirkonkellot maan yleistä surua Holsteinin kuuluisimman ruhtinaan kuoleman johdosta. Kaikkein lujimmassa linnan vankitornissa istui täällä Tanskan prinssi Otto synkässä, holvatussa huoneessa muuriin kiinninaulatun pöydän ääressä, jolle lankesi ainoastaan muutamia valonsäteitä ristikon läpi muurin syvennyksessä. Vastapäätä häntä seisoi iäkäs herra, jolla oli saksalaisen veljeskunnan risti mustalla takillaan ja hartioilla valkea viitta, jossa oli sama veljeskunnan merkki. Hän oli veljeskunnan suurmestari, veli Henrik Thurseneläinen, ensimäinen vieras, joka seitsemään vuoteen oli päässyt prinssin luokse. Takan ääressä oli polvillaan vanha, harmaapartainen palvelija, joka puhalteli hiilustaan lämmittääkseen kosteata tornihuonetta. Se oli vanha Arvi Smålantilainen, joka oli etsinyt herransa ja saanut luvan jakaa hänen vankeutensa pitääkseen huolta hänen persoonallisesta palvelemisestaan.

Prinssin kasvot olivat kalpeat, mutta lempeät ja tyynet. Pöydällä oli suljettu evankeliumi mustissa samettikansissa, ja joka oli merkitty saksalaisen veljeskunnan sinetillä, sekä avattu käsikirjoitus, joka sisälsi hengellisen ritarikunnan sääntöjä ja muutamia historiallisia kertomuksia veljeskunnan urotöistä pakanallisissa maissa, ynnä innostuneita kuvauksia sen ansioista ja ylevistä suunnitelmista. Prinssi piti käsivarttaan avatulla käsikirjoituksella ja kuunteli hyväntahtoisen tarkkaavasti suurmestarin puhetta. Tämä oli pitkä herra, jossa kirkonmiehen hengelliseen arvokkuuteen oli yhtynyt ritarin kohteliaisuus ja hienon hovimiehen valtioviisas varovaisuus. "Minusta on hauskaa, korkeasyntyinen herra", sanoi hän kohteliaasti kumartaen, "huomata teidät niin suosiolliseksi meidän pyhää veljestöämme ja sen suuria suunnitelmia kohtaan, jotka te nyt tästä minun halvasta kirjoituksestani tarpeeksi tunnette".

"Istukaa, kunnioitettava isä ja herra", keskeytti hänet prinssi. "Minä en jaksa itse seisoa. Raittiin ilman puute alkaa riistää minulta nuoruudenvoimani".

"Sallikaa minun jäädä seisomaan kuten sopii minun ruhtinaallisen herrani läsnäollessa", vastasi suurmestari kunnioittavasti. "Jumala suokoon, että minä aikaisemmin olisin päässyt teidän armoanne tapaamaan. Tiedoillani teidän kristillisestä mielialastanne ja hurskaasta alistuvaisuudestanne, jota minä teidän ajatustavassanne kunnioitan, olisin minä ehkä voinut auttaa keisaria ja teidän sukulaisianne teidän vapautenne saavuttamiseksi. Minun pieni vaikutukseni olisi kai saattanut hankkia voimakkaan sanan pyhältä isältä ja se olisi tuskin ollut ilman vaikutusta. Huolimatta taipumattomuudestaan maallisissa asioissa, oli teidän mahtava vihollisenne kuitenkin aina yhtä kuuliainen kirkon poika, kuin hän oli harras taivaallisen armon ja kirkkauden kuningattaren palvelija. Kuulkaa, nyt soivat kuolinkellot hänen sielulleen, jalosukuinen herra. Jos te vielä kannatte kaunaa häntä kohtaan, senvuoksi että hän oli niin kova teille, niin varmasti nämä säveleet muuttavat vihanne hurskaiksi rukouksiksi hänen sielunsa puolesta. Ainoastaan sellaisessa anteeksi antavassa mielialassa te voitte täysin tunnustaa meidän itsensä kieltävän seuramme hengen, joka itse ei vaadi maailman mahtia, rikkautta ja ihanuutta, vaan, jolla on ainoastaan Jumalan valtakunta ja harhaanjohdettujen ihmisten autuus päämääränään."

"Herramme ja tuomarimme olkoon lempeämpi kuollutta vihollistani vastaan, kuin Geert oli Tanskaa ja minua kohtaan", sanoi prinssi huoahtaen ja risti kätensä. "Hänen kauhea loppunsa on järkyttänyt minua", jatkoi hän kovemmalla äänellä, "mutta hänen nopea kuolemansa on osoittanut, että Hän, joka ikuisesti hallitsee kansakuntien kohtaloja, ei tarvitse ruhtinaiden ja suurten herrojen apua täyttääkseen vanhurskaat tuomionsa. Näettekö, kunnioitettava isä, tämä Jumalan tuomio, joka niin selvästi tuli ilmi mahtavan tyrannin kuolemassa, sillä aikaa kun minä istuin voimattomana hänen vankitornissaan, on antanut suurinta tukea kauan minussa eläneelle ajatukselle, jota teidän ilmoituksenne ja hurskas intonne myöskin vahvistavat. Maailma ei tarvitse minua, sen minä olen nähnyt. Jos Tanskan kansa, kuten te sanotte, nyt tahtoo antaa kruunun nuoremmalle veljelleni, ja jos hänellä on voimaa ja kutsumusta kantaa sitä Jumalalle ja maailmalle kunniaksi — niin kuulun minä Jumalan nimessä teille."

Prinssin näin puhuessa kohosi Arvi Smålantilainen levottoman näköisenä takan vierestä, kasvoillaan surullisen pyytävä ilme, ja hän väänteli suuria käsiään ja pudisteli päätään. Mutta prinssi ei huomannut häntä. Suurmestari huomasi kuitenkin vanhuksen omituiset liikkeet ja asettui hänen ja prinssi Oton väliin. "Lausukaa lupaus, jalosukuinen herra", sanoi hän nopeasti. "Tuossa on evankeliumi. Elkää antako jumalisen aikeenne raueta. Vahvistakaa se isänmaanne menestyksen ja sielunrauhanne tähden valalla, joka tosin minuun ja veljeskuntaani nähden on turha. Miten sanomattoman rakasta meille olisikin kerran voida syleillä niin jaloa ruhtinasta vapaana veljestön jäsenenä ja taistelutoverina Jumalan ja totuuden valtakunnan puolesta."

Prinssi kavahti ylös innolla ja kiivaudella, joka todisti vangin rasittuneita ja kiihtyneitä hermoja. Hän nosti päätään ja kohotti hurskaan katseensa vankilan kattoon, vanhan Arvin turhaan uudistaessa varoittavat ja levottomat ilmeensä. "Kaikkitietävä Jumala on minun todistajani", sanoi Otto käsi rinnallaan, "että se, mitä minä tänä hetkenä päätän, ei tapahdu minkään ajallisen edun toivossa, ei edes vapauteni toivossa, vaan Jumalan ja ikuisen autuuden tähden Tanskanmaan ja rakkaan veljeni onneksi. Minä lupaan ja lausun teille siis, arvoisa isä ja herra, että minä tahdon, vaatimatta mitään ajallisia tiluksia ja hallitusalueita, kerran astua teidän pyhään veljeskuntaanne taistelemaan teidän kanssanne ristin alla Jumalan kunnian puolesta, jos minä vain saan elää ja taas hengittää Jumalan raitista ilmaa näiden vankilanmuurien ulkopuolella. Ottakaa vastaan tämä minun vapaaehtoinen lupaukseni. Minä säilytän sen teidän käsiinne ja sieluunne, sormeni pyhän evankeliumin päällä. Minä olen teidän ja veljeskunnan palvelija, koska näen Tanskanmaan onnellisesti vapautetuksi ilman minuakin".

"Amen! Niin totta kuin Jumala ja hänen pyhä sanansa teitä auttakoon!" lisäsi suurmestari juhlallisella äänellä ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän asetti lujasti kätensä prinssin kädelle raamatun päälle. "Minä vastaanotan teidän peruuttamattoman lupauksenne kaikkivoivan Jumalan ja pyhän veljeskuntamme nimessä. Kas niin, nyt vasta voin minä istua teidän kanssanne kuin tuleva veli ja palvelustoveri ristin ja minulle uskotun lipun alla", jatkoi hän tuttavallisella äänellä ja istuutui. "Nyt minä tahdon myöskin selittää teille sen, jota olette pitänyt melkein ihmetyönä, nimittäin kuinka minulle oli mahdollista päästä teidän luoksenne tänne, ja kuinka minä tässä halvassa kirjoituksessani ja todenmukaisessa todistuksessani pyhästä veljeskunnastamme saatoin antaa teille viittauksen korkeammalta lähettiläältä, jota te näytitte odottavan. Ilman ajattelua ja tietoa ovat kaikki mielijohteemme haaveilua, herrani ja veljeni; myöskin kaikkein pyhin ja korkein ilmestyy meille ainoastaan luonnollisissa olosuhteissa. Teidän hurskas mielenlaatunne on kauan ollut minulle tuttu, ja se minkä te nyt niin olette päättänyt, on kauan ollut keisarin ja teidän sukulaistenne hartain toivo."

"Mitä?" kysyi prinssi hätkähtäen. "Ettekö te olekaan tullut tänne omasta halustanne, Hengen hurskaan mielijohteen takia, josta te niin ylevämielisesti puhuitte, vaan keisarin, tai jopa lankoni ja veljeni maallisena lähettiläänä?"

"Vaikka ei aivan suoraan, niin ainakin epäsuorasti, tuleva herra ja veljeni ja ystäväni", vastasi suurmestari hieman hämillään ja hän näytti pelkäävän sanoneensa liian paljon. "Kaikkein hurskaimmat ja jumalisimmatkin aikomukset", jatkoi hän ja rykäisi, "ovat määrätyssä suhteessa maailmaan ja usein riippuvaiset ulkonaisen elämän tapauksista. Meidän pyhän veljeskuntamme velvollisuus on myöskin yhdistää maailmallinen viisaus hurskauteen, eikä unohtaa sitä, mikä edistää kansojen ja valtakuntien ajallista etua, vaikka meillä pääasiallisesti onkin niiden ikuinen pelastus ja autuus päämääränämme. Elkää siis ymmärtäkö minua väärin, jalo herra, kun minä avomielisesti tunnustan, että maalliset sivutarkoitukset ovat osaksi aiheuttaneet tämän käyntini. Mutta on kysymyksessä niinhyvin teidän omanne kuin muiden ajallinen etu. Teidän ylevään ajatustapaanne ovat sukulaisenne ja ystävänne aina perustaneet rakkaan isänmaanne pelastuksen ja teidän oman vapautuksenne tästä vankilasta. Sentähden annettiin minulle tavallaan tehtäväksi vakuuttaa, ystävänne ja vihollisenne teidän itsensäkieltävästä mielialastanne, mitä tulee arvoituksentapaiseen vallanperimysoikeuteen, josta teidän luopumisenne on korkeiden herrojen neuvostossa tullut rauhanneuvottelujen ehdoksi. Ilman niin valtioviisasta tarkoitusta ei ankara kreivi Gerhard olisi koskaan suostunut minun jumaliseen aikeeseeni tavata teitä täällä. Mutta kiihtynyt mieliala, johonka hänen poikansa ovat hänen kuolemansa johdosta joutuneet, tekee nyt tyhjäksi kaikki edellisten neuvottelujen hedelmät ja ehkä vielä lisää teidän tilanne tukaluutta, jollen minä voi väistää vaaraa ilmoittamalla teidän hurskaan lupauksenne."

"Minun vapauteni ehkä elämänikin on syntisten ihmisten vallassa", huudahti prinssi erittäin kiihtyneenä ja nousi ylös kiivaasti, "sen minä tiedän; mutta minä en luullut ystäviäni ja vihollisiani niin julkeiksi, että he tahtoisivat hallita sieluani ja vapaata tahtoani. Sen mukaan, mitä minä nyt kuulen, herra suurmestari, on teidän hurskaalla käynnillänne ollut valtioviisas tarkoitus, jonka te tähän saakka olette epärehellisesti minulta salannut. Se oli siis keisarin ja minun lankoni, niin jopa rakkaan veljenikin toivo, että te ottaisitte minusta selvän ja houkuttelisitte minulta sen luopumisen lupauksen, jolla vapaasta tahdostani tehdyllä uhrauksella minä aioin hämmästyttää heitä ja jota minä pidin sieluni puhtaimpana ajatuksena, enkä suinkaan uhkausten pelosta ja vierasten vaikutteiden tai ystävien ja vihollisten valtioviisauden johdosta tehtynä päätöksenä."

"Teidän tyytymättömyytenne surettaa minua, prinssini", vastasi suurmestari, joka myöskin oli noussut seisomaan. "Se osoittaa minulle teidän sielussanne heikkoudenvarjon, josta minä luulin teidät vapaaksi. Totinen itsensä kieltäytyminen ei vaadi mitään maailmalta, ei edes itsenäisen olemassaolon kunniaa. Etten minä ennemmin ole maininnut yhteyttä minun ja teidän ystävienne toivomuksen ja sen välillä mitä te itse hiljaisessa, jumalisessa mielessänne olette päättänyt ja jonka te nyt olette pyhällä lupauksella vahvistanut, se ei ole, kuten te luulette, tapahtunut vilpistä, vaan juuri nöyryydestä teidän kristillistä ja siveellistä vapauttanne kohtaan ja kunnioituksesta meidän pyhään asiaamme, joka on kaikkien maallisten tarkoitusperien yläpuolella. Jumalan kirkon ja pyhän veljeskuntamme asioiden tähden täytyy jokaisen maallisen tarkoituksen väistyä; siis nyt vasta, kun minä olen vastaanottanut teidän hurskaan, peruuttamattoman lupauksenne, voin minä kertoa sen yhtäpitäväisyyden viisaan valtiotaidon ja teidän ystävienne ja sukulaistenne suunnitelmien kanssa, jotta te itse julkisen asiakirjan avulla voisitte tehdä päätöksenne hedelmää kantavaksi."

"Te olette kuullut minun lupaukseni", vastasi prinssi kylmästi. "Käyttäkää sitä sillä lailla, kuin luulette voivanne vastata siitä Jumalalle ja omalletunnollenne; mutta elkää odottako minulta askeltakaan teidän suunnitelmienne hyväksi. Minä en lupaudu ihmisille enkä paholaisille. Siitä heikkoudesta, jonka te luulette keksineenne minun sielussani, olen minä ylpeä. Minä olisin totisesti kurja vanki, jos minä voisin tuntea itseni henkisesti sidotuksi, tuntematta surkuttelua ja halveksumista niitä keinoja kohtaan, joilla minut on tahdottu kietoa. Sanokaa minulle kuitenkin, ennenkuin te jätätte minut", lisäsi hän katkeran surumielisesti, "eikö teillä ole minulle yhtään ystävällistä sanaa niiltä ystäviltä ja sukulaisilta, jotka antoivat teille tehtäväksi vaikuttaa minun mieleeni ja vapaaseen tahtooni? Minä en ole nyt seitsemään pitkään vuoteen kuullut sanaakaan veljeltäsi ja langoltani. Että minun rakas sisareni, markkreivitär, on kuollut suruun isäni ja minun onnettomuuden johdosta, on ainoa tieto, joka minulle on annettu."

"Minulla on rakkaimmat terveiset teidän langoltanne markkreiviltä ynnä teidän korkeasti ruhtinaalliselta herra veljeltänne", vastasi suurmestari kohteliaasti kumartaen. "Kaikki, mitä voidaan tehdä vapautenne puolesta, on oleva heille erittäin tärkeätä, ja minä voisin antaa teille parhaita toiveita siinä suhteessa, jos te ette ainoastaan sallisi minun ilmoittaa sekä vihollisillenne, että ystävillenne, mitä te niin hurskaasti olette päättänyt ja luvannut, vaan myöskin saattaisitte antaa siitä epäluuloiselle ja varovaiselle maailmalle näkyväisen todistuksen. Teidän tarvitsee ainoastaan allekirjoittaa ja sinetillä varustaa nämä sanat." Näin sanoen otti hän esiin kirjoitetun pergamenttilehden.

"Ei koskaan!" keskeytti hänet prinssi kiivaasti. "Minä en vaadi mitään salattavan, en edes heikkouttanikaan, josta te minua moititte. Päätöstäni minä en kadu; se tuli minun sieluni sisimmästä ja on seitsemänä vuonna ollut minun paras ajatukseni. Te ette ole sitä herättänyt, ainoastaan pukenut sen sanoihin ja muotoon itseni ja Jumalan edessä. Se, mikä minua suututtaa, on sen saastan ajatteleminen, joka tahraa kaiken inhimillisen, niin että minun parhaimman ja puhtaimman aikeeni piti tulla maailmaan teidän valtioviisautenne likaisten salakäytävien kautta. Se ajatus on minulle tuskallinen, että oma lihallinen veljeni, jolle minä vapaaehtoisesti olisin uhrannut jokaisen maallisen mahdin ja arvon ajatuksen, on tehnyt tämän uhrin, veljesrakkautensa ja mahdollisen vapautumiseni ehdoksi, samalla itse tahtoen nousta valtaistuimelle, johon minulla olisi suurempi oikeus."

"Nuo sanat, jotka te nyt lausutte, eivät ole koskaan tulleet minun huuliltani, ylhäinen herra", vastasi suurmestari hämillään. "Niin ei myöskään lueta asiakirjassa, joka on minun mukanani. Te olette tehnyt väärän johtopäätöksen minun sanoistani. Niinpaljon kuin minä tunnen teidän korkeasti ruhtinaallisen veljenne ajatustapaa, tuntee hän hellintä veljesrakkautta teitä kohtaan, vaikka hän onkin liian valtioviisas ollakseen näkemättä, että teidän muodollisen luopumisenne täytyy olla niinhyvin teidän oman vapautenne kuin hänen turvallisen valtaistuimelle nousunsa ehto."

"Hyvä!" keskeytti hänet prinssi kiivaasti katseessaan ylpeän päättävä ilme. "Te olette kuullut minun sanani ja ehdonalaisen lupaukseni. Mutta ennemmin haluan minä kuolla tähän vankilaan, kuin koskaan antaisin ainoatakaan kirjoitettua sanaa siitä, mitä minä näiden muurien sisällä olen luvannut Jumalalle ja itselleni. Antakaa heidän murhata minut tänne, jos tahtovat ja uskaltavat. Tanskan prinssi Otto ei koskaan alennu neuvottelemaan itsekkäiden ystävien tahi vihollisten kanssa omasta vapaudestaan, elämästään tai kunniastaan. Sanokaa se heille, jotka ovat lähettäneet teidät!"

Näin sanoen käänsi hän suurmestarille selkänsä ja soitti kelloa. Vankilan ovi avattiin ulkoapäin ja vartija astui sisään. Saksalaisen ritarikunnan suurmestari piilotti nopeasti esilleotetun asiakirjan ynnä raamatun valkean viittansa alle ja jätti vangitun prinssin kumartaen äänettömästi ja kunnioittavasti, jonka jälkeen vankilan ovi jälleen sulettiin hänen jälkeensä.

"Arvi, vanha Arvi!" huudahti prinssi syvästi järkytettynä ja heittäytyi vanhan palvelijan syliin. "Nyt sinä olet ainoaa ihmissielu maailmassa, johon minä voin luottaa. Tästä hetkestä lähtien täytyy sinun olla minun viimeinen ystäväni ja veljeni, näiden vankilanmuurien ulkopuolella ei minulla ole ketään — ei ketään. Se mies, joka nyt lähti minun luotani, vastaanotti ainoastaan minun kieltäytymiseni kruunusta ja kaikesta maallisesta onnesta; mutta jollei minulla olisi sinua silmieni edessä, olisi hän vienyt mukanaan minun uskoni kaikkeen rehellisyyteen ja rakkauteen maailmassa."

"Ah, jalo nuori herra!" huokasi vanhus suudellen hänen kättään. "Miksi en minä uskaltanut puhua kovaa ja varoittaa teitä? Miksi te ette huomannut minun sieluntuskaani ja sydämeni nöyrää pyyntöä, kun te annoitte houkutella itseltänne tuon surkuteltavan lupauksen? Sellainen veljeskunnanritari ei saa edes mennä naimisiin ja lisätä ihmissukua. Sanokaa nyt minulle vaan yksi asia herra", jatkoi hän ja rypisti leveätä otsaansa, "aiotteko te pitää tämän lupauksen kun kerran pääsette vapaaksi? Ettekö tahdo antaa pyhän isän vapauttaa itseänne siitä ja tehdä sitä tehottomaksi?"

"Kuinka sinä saatat kysyä niin, Arvi?" kysyi prinssi ja otti askeleen taapäin. "Luuletko sinä, että maan päällä ei ole yhtä ainoata ruhtinasta, joka pysyisi uskossaan ja lupauksessaan ja pitäisi sitä valaa, pyhänä, jonka hän vannoi sydämessään".

"Suokaa anteeksi minun epäilykseni, herra prinssi", huudahti Arvi ankarasti liikutettuna ja syleili hänen polviaan. "Minä olen monta kertaa nähnyt suuret hädässä ja onnettomuudessa; mutta, lukuunottamatta teitä ja pientä kuningastani Maunu Birgerinpoikaa, en minä ole ketään heistä nähnyt niin hurskaana ja suurena onnettomuudessaan. Hän rukoili vihollistensa puolesta, kun heidän piti hakata hänen kaunis päänsä Pyhänhengen saarella."

"Minä en uskalla luvata, että sinä saat nähdä minut niin hurskaana, Arvi," vastasi prinssi. "Sillä minulle on usein ollut vaikeata tukahduttaa mielessäni katkeruus vihollisiani kohtaan, ja tänään olen minä ollut vähällä vihata ja halveksia ystäviäni."

"Kuuteen vuoteen en minä ole kuullut teidän lausuvan, kovaa ja kohtuutonta sanaa vihollisistanne, ja nyt olette te kadottanut uskonne ystävienne ja sukulaistenne uskollisuuteen ja rakkauteen ja kuitenkin —"

"Kuitenkaan en minä tahdo rikkoa valaani", keskeytti prinssi hänet hymyillen. "Pidätkö sinä sitä niin suurena ja ihailtavana? — Ehkä minä teen kuitenkin veljelleni vääryyttä", jatkoi hän tyynemmin. "Minähän en lukenut sitä onnettomuutta tuovaa asiakirjaa. Hän tietää kyllä, miten suuresti minä olen rakastanut häntä ja Tanskaa. Saattoiko veli Valdemar pelätä, että minä tultuani vapaaksi koskaan voisin herättää sisällisen sodan, ja taistella oman äitini pojan kanssa verisestä kruunusta."

"Sellainen ei ole uutta meidän aikanamme, herra prinssi", sanoi vanha Arvi syvästi huoahtaen. "Ruhtinasten veljesrakkaus on monta kertaa julmuutta, sen minä olen nähnyt. Mutta mitä veljenne teistä mahtaneekaan ajatella, niin uskokaa te vain hyvää hänestä niin kauan kuin te voitte, jalo herra. Hänhän on itsekin vielä maanpakolainen ja avuton. Hänen vikansa ei varmastikaan saata olla, että te olette istunut täällä niin kauan, ja nyt kai täytyy hänen noudattaa mahtavien neuvoa, jotka tahtovat auttaa häntä valtaistuimelle. Katsokaa, nyt ratsastavat vieraat täältä", jatkoi hän katsellen vankilanristikon läpi. "Tuolla on kaksi ylhäistä herraa saksalaisen suurmestarin seurana. Jos minä näen oikein, niin on toinen teidän setänne, lempeä kreivi Juhana."

"Hänen lempeytensä on siis myöskin mukana neuvostossa pohtimassa minun kohtaloani", sanoi prinssi syvään huoahtaen. "Minun isäni kertoi hänestä aivan eriskummallisia juttuja kuolinvuoteellaan." Prinssi heittäytyi syvissä mietteissä sängylleen; mutta Arvi jäi seisomaan ristikon ääreen ikkunan syvennyksessä ja katseli kauan mitä linnanpihalla tapahtui.

KAHDEKSAS LUKU.

Kreivi Geertin kuolinkellot olivat vaienneet. Tuli ilta ja aamu, ja jälleen ilta. Vanha, uskollinen Arvi tuijotti taas hänen herransa nukkuessa ristikon läpi prinssi Oton vankitornissa. Oli pimeä. Täysikuu oli paksujen sadepilvien peitossa ja ukko ei täydellisesti saattanut erottaa kaikkia esineitä. Mutta hän huomasi levottomana äänekästä hevosten ja sotaväen melua pihalla ja nyt eroitti hän valtavan, käskevän äänen: "Me emme ota ketään vangiksi. Henki hengestä! Tuhansien veri vuotakoon suuren kreivi Gerhardin tähden! Hänen murhaajainsa täytyy astua mestauslavalle!"

Monien sotaisten äänien hurja suostumushuuto keskeytti ankaran sotapäällikön puheen, ja niiden soihtujen valossa, jotka nyt sytytettiin, näki Arvi pitkän, mustaan ja loistavaan varustukseen puetun ritarin nousevan hevosen selkään. Vakava linnanvouti itse piteli jalustinta. "Vartioi minun kalleimman verikostoni panttia, linnanvouti!" kaikui taas hänen korviinsa rautapukuisen sotilaan metallinsointuinen ääni. "Jollei sitä siihen mennessä ole lunastettu, kun täysi kuu jälleen paistaa tälle tornille, niin sinä tiedät kenenkä päät sen tulee valaista."

Arvi näki säkenöivässä soihdunvalossa synkän linnanvoudin nyökkäävän ja viittaavan linnan korkeinta vallitöyrästä kohti, jolle oli pystytetty korkeaan, mustaan paaluun kiinnitetty pyörä. Ritari nyökkäsi myöntävästi, ja linnanvouti peräytyi, hänen korskuvan sotaoriinsa tieltä. Päällikkö ja hänen sotilasjoukkonsa ratsastivat nopeasti linnanportin kautta ulos, ja jälleen oli pimeää ja hiljaista kuin haudassa. Mutta nyt ilmestyi täysikuu raskaiden huhtikuunpilvien lomasta. Arvi katsoi taaksensa onnetonta herraansa, joka vielä nukkui tyynesti. Kuunvalo lankesi torniin ja valaisi vangin kalpeat kasvot, ja hän hymyili lempeästi unissaan. Arvi polvistui hänen sänkynsä viereen kädet ristissä ja huokasi tukahtuneella äänellä: "Armollinen Jumala, kuukauden päästä —. Ei, sen Kaikkivaltias estäköön! Eihän tämä ole Pyhänhengensaari. — Sellaista näkyä en minä tahdo nähdä toista kertaa —"

"Kiinnittäkää risti minun rinnalleni, arvoisa isä", kuiskasi nyt Otto hiljaisella äänellä unissaan. "Katsokaa kuinka kauniisti kuu valaa loistettaan haudoille! Tanskan valtaistuin on kuitenkin vielä pystyssä — parempi sukupolvi kukoistaa sen ympärillä — Menkäämme taisteluun Jumalan valtakunnan puolesta!"

"Anna hänen hurskaiden uniensa toteutua, Herra minun Jumalani!" rukoili Arvi. "Anna minun seurata häntä ristin alla sinun istuimesi juureen!" Senjälkeen nojasi hän harmaan päänsä vuodetta vastaan ja nukahti hiljaa kivilattialle, herransa jalkojen juureen. Mitä Arvi Smålantilainen oli nähnyt ja kuullut illalla ristikon läpi prinssin vankitornissa, säilytti hän synkkänä salaisuutena sielussaan. Aamulla ei hän ollut aivan varma siitä, oliko hän kuullut oikein, ehkä verinen pää jota ensi täysikuun täytyisi valaista, olikin vain hänen oman mielikuvituksensa tuote, joihin synkkien ja veristen muinaismuistojen kanssa usein sekaantui hänen raskasmielisiä tulevaisuuden näkyjään.

Pian levisi kuitenkin huhu yli Tanskanmaan Holsteinin kreivi Henrikin kostoretkestä hänen isänsä murhaajia ja kaikkia tanskalaisia vastaan. Mitään suurta sotajoukkoa eivät nuoret kreivit saattaneet heti haalia kokoon; siihen luotettiin Tanskassa. Tätä sotaista yritystä pidettiin ainoastaan kreivi Henrikin synkän mielialan hurjana ja tavattomana purkauksena. Ja sotaa kreivi Geertin poikia vastaan pidettiin enemmänkin pienenä henkilökohtaisena kostoretkenä, joita siihen aikaan niin usein tapahtui yksityisten linnanherrojen ja ritarien välillä, kuin maalle ja valtakunnalle vaarallisena ja merkittävänä yrityksenä. Jyllannissa kerrottiin hautajaisten jälkeen Izehoessa, että kreivi Juhana oli heti noussut maihin Själlannissa mukanaan kourallinen hurjia holsteinilaisia. Mutta itse Holsteinissa kerrottiin ylvästellen suuresta voitosta, jonka katkeroitunut verikostaja olisi saavuttanut Marienburgin luona, mutta josta kellään ei ollut lähempää tietoa, ja missä kolmesataa holsteinilaista olisi hakannut maahan yli kaksituhatta tanskalaista. Ei kukaan tiennyt mitä pitäisi luulla näistä huhuista, jotka joka päivä kasvoivat ja vaihtuivat. Muutamana päivänä puhuttiin myös koko Holsteinissa, että kreivi Henrik oli vanginnut itse Niilo Ebbesenin ja antanut elävänä kiduttaa ja teilata hänet. Mutta nämä huhut kumottiin pian, ja olivat ainoastaan vallitsevan katkeruuden ja kostonhimon ilmauksia, jotka tunteet kaikki holsteinilaiset jakoivat Geertin poikien kanssa. Se oli kuitenkin varmaa, että juutilaisten ja holsteinilaisten välillä oli tapahtunut verisiä taisteluja ja että kreivi Henrik jo oli osoittanut sitä kestävyyttä ja järkähtämätöntä rohkeutta, jotka hankkivat hänelle lisänimen "raudankova". Ensimäisinä neljänä viikkona kreivi Geertin kuoleman jälkeen ja koko ajan pääsiäisen ja helluntain välillä, maiden ja metsien vihertäessä ja kevään levittäessä ihanuuttaan Tanskaan ja Holsteiniin, vallitsi synkkä ja vihamielinen mieliala molempien kansojen välillä. Väliin puhuttiin uudesta kauheasta sodasta, jossa keisari ja monet saksalaiset ruhtinaat tahtoivat auttaa Tanskan prinssiä Valdemaria ja hänen maamiehiään Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttua Valdemaria vastaan, joka nyt jälleen alkoi vaatia Tanskan kruunua; väliin kerrottiin taas, että rauha oli solmittu kreivi Juhana lempeän, Stig Antinpojan ja piispa Svenin välityksellä ja että Spandaussa oli tehty sopimus, joka toukokuun kuluessa vahvistettaisiin tärkeässä ruhtinaskokouksessa Lübeckissä. Vihdoin kuultiin ihmetellen, että sovinto todella oli solmittu Lübeckissä sotivien herrojen ja ruhtinaiden välillä sunnuntaina ennen helatorstaita, ja että tämä sopimus oli yhtä kunniakas Tanskalle, kuin Holsteinin kreivejä ja Slesvigin herttuoita tyydyttävä.

Kaiken tämän kestäessä istui prinssi Otto vielä vankilana Rendsburgin linnassa. Täysikuu paistoi jälleen hänen vankitorniinsa, ja vanha Arvi vapisi nuoren ruhtinaansa hengen puolesta. Mutta kaikki jäi entiselleen. Ei nähty vihollisia eikä ystäviä. Ankara linnanvouti piti tornin ja linnan vahvasti vartioituna. Prinssi ja hänen palvelijansa vastaanottivat ruokavaransa tavalliseen aikaan seinässä olevasta luukusta, ja pyhäpäivinä he voivat kuulla tornikamariin kuorolaulun linnankappelista.

Eräänä aamuna prinssi havahtui surullisesti huoaten. Kevätaurinko paistoi ystävällisesti hänen vankilaansa, ja kappelin kello soi juhlallisesti. "Eikö tänään ole helatuorstai, Arvi?" kysyi hän. "Minä uneksin olevani vapaa ja kirkossa, ja pienten kuoripoikien laulu Kristuksen taivaaseen astumisesta kaikui niin ihanalta. Suotaneeko minulle vielä sitä iloa, että saisin polvistua kristillisessä kirkossa. — Kuuletko, nyt soitetaan aamujumalanpalvelukseen!"

"Varmasti on pyhäpäivä", vastasi Arvi hajamielisesti katsellessaan ulos ikkunasta. "Mutta kas, nyt tänne tulee vieraita, herra prinssi. Musta, rautapukuinen herra ratsastaa sisään linnanportista. Taitaapa olla itse Rauta-Henrik, niinkuin ne häntä kutsuvat. Teidän setänne on myöskin siellä ja monta ylhäistä herraa. Jumala suokoon heidän tuovan kilvessään hyviä sanomia."

"Reipas Tröst on mukana", jatkoi Arvi. "Mutta hän on miettivän näköinen. Hänellä ei ole enää teidän kullattua miekkaanne, ja hän ratsastaa sidottuna kahden ratsumiehen välissä."

"Siis vangittu", sanoi prinssi osanottavasti. "Ehkä taas minun tähteni. Jos hän on Ebbesenin sukulainen, niin ei hänen matkansa Rendsburgiin ole hänelle onneksi."

"Jumala ja Pyhä Eerik häntä suojelkoot! Hän oli seitsemän vuotta sitten itsepäinen houkkio, mutta pohjaltaan hän on puhtainta kultaa —. Hän tahtoi teille sovittaa sen, minkä rikkoi onnetonta isäänne kohtaan. Kas, nyt hän nostaa päätään kuin olisi suuri Torkkeli Knuutin poika lyönyt hänet ritariksi. Oi, armias Jumala", huokasi hän. "Ei koko maailmasta enää löydy marski Torkkelin ritarimiekan veroista? Ja sen meidän pyövelimme taittoivat mestauslavalla."

"Ovatko ajatuksesi taas verisessä menneisyydessä, vanha, uskollinen ystäväni?" sanoi Otto. "Sinä elät vain menneissä ja tulevissa asioissa. Mitä arvelet tämän päivän tuovan mukanansa meille?"

"Sen saamme pian nähdä, herra prinssi. Minä kuulen tornin oven tuolla alhaalla avattavan. Joka kerran kun sen ruosteiset rautasaranat narisevat, muistan minä sitä sunnuntaiaamua, jolloin meidän herttuoidemme nälkätornin ovi Nyköpingissä avattiin. Näiden vanhojen vankitornien ovisaranat olisivat voideltavat —"

Tornin rappusista kuului askeleita, ja vähän aikaa senjälkeen avattiin prinssin vankilan ovi. Sisään astui hänen isänsä velipuoli, kreivi Juhana lempeä, seurassaan Stig Antinpoika Björnholmista. Stig Antinpoika käänsi terävät kasvonsa ovessa viitaten vartijaa sulkemaan oven heidän jälestään. Mutta se avattiin taas puoleksi. "Minä pyydän teitä, rakas herra, vanhan rakkautenne kautta", kuiskasi ääni ulkopuolelta, ja jalka esti oven sulkeutumasta, "sallikaa minun tulla vain hetkeksi sisään nähdäkseni hänet. Vain senvuoksi minä luotin teidän jalomielisyyteenne, antamalla henkeni teidän ja vasta leivotun kuninkaanne käsiin."

"Hurja uskalikko! Sekö oli tarkoituksesi?" mutisi Stig Antinpoika. "Kiitä sitten pyhimyksiä, jos minä sinut saan elävänä täältä pois. Kyllä sinä sillä vielä joudut kreivi Henrikin vankitorniin. Tule siis, houkkio, niin saat kuulla tuomiosi", lisäsi hän uhkaavasti, vaikka lempeämmällä äänellä. "Mutta vaikene kuin muuri, muuten olet kuoleman oma."

"Jumala teitä siunatkoon, herra Stig", kuiskasi Sven Tröst, ja astuttuaan kokonaan ovesta hän asettui hiljaa ja ääneti seisomaan kynnyksen eteen, ja tervehti sitten sydämellisellä osanotolla prinssiä ja nyökäytti ystävällisesti Arvi Smålantilaiselle.

Prinssi oli tyynen arvokkaasti puoleksi väistänyt kohteliaan setänsä syleilyä, tarkaten samalla omituista sananvaihtoa vankilanovella, josta hän oli odottanut kreivi Henrikin itsensä astuvan sisään. Kun hän nyt huomasi tulijan vain Sven Tröstiksi, joka tunkeutui sisään ainoastaan saadakseen olla uteliaana katseliana, levisi hänen kalpeille kasvoilleen suuttumuksenpuna. Mutta nuoren ritarin osanottava katse ja arka tervehdys poistivat silmänräpäyksessä kaiken vastenmielisyyden tunteen. Prinssi Otto vastasi lempeästi hänen tervehdykseensä, mutta Stig Antinpoikaa hän tervehti vain kylmästi ja muodollisen kohteliaasti.

Tulvivin kohteliaisuussanoin vakuutti lempeä kreivi Juhana "rakkaalle ruhtinaalliselle veljenpojalleen", osanottoaan hänen surulliseen tilaansa, selittäen hänen vapauttamisensa jo monta vuotta olleen hänen ystäviensä ja sukulaistensa sydämellisimpänä toiveena ja vakavimpana pyrkimyksenä. Lopultakin hän esitti pääasian jättämällä prinssille yhdellätoista sinetillä varustetun asiakirjan, jonka hän pyysi hänen lukemaan läpi. "Minä uskoin teille olevan mieluisampaa vastaanottaa tämä tärkeä asiakirja ystävältä ja sukulaiselta kuin kreivi Henrikiltä", sanoi hän. "Senvuoksi olen yksin ottanut osakseni sen mikä muuten kuuluu kreivi Henrikin ja hänen veljensä velvollisuuksiin. Samaten kuin minä äskettäin onnistuin ritari Stigin ja piispa Svenin välityksenä saamaan aikaan sovinnon teidän herra veljenne ja holsteinilaisten kreivien välillä, niin toivon minä välitykselläni täällä myöskin olevan hyvät ja siunaukselliset seuraukset. Te näette tässä sen sopimuksen, jolla teidän veljellenne on luovutettu Tanskan valtaistuin ja jonka kautta kaikki vihollisuudet sekä Holstein-Rendsburgin että herttuallisen Slesvigsuvun välillä ovat loppuneet. Niitä ehtoja siinä, jotka koskevat teidän oikeuksianne Tanskan vanhimpana prinssinä sekä myöskin teidän persoonallista vapauttanne, toivoakseni te ette epäröi täyttämästä, varsinkin koska teidän hurskas lupauksenne astua pyhään saksalaiseen veljeskuntaan, veljeskunnan arvoisan suurmestarin kertomuksen mukaan, jo sisältää kaiken mitä tässä vaaditaan."

Prinssi otti asiakirjan käteensä, mutta katsomatta siihen. Tieto sovinnosta ja hänen veljensä onnesta teki syvän vaikka sekavan vaikutuksen häneen. Kaikkien muiden katseet, paitsi vanhan Arvin, olivat suunnatut häneen. Ukko oli asettunut uunin vieressä olevaan nurkkaan, missä hän vain näytti askartelevan taloustoimissaan, vaikka hän kuitenkin tarkkaavasti kuunteli jokaista sanaa ja aina väliin hiljaa sopertaen liitti yhteen kätensä. Stig Antinpoika katseli prinssiä viekkaan tutkivasti. Lempeä kreivi Juhana hymyili ystävällisesti totuttuun tapaansa. Hän odotti nyt vaieten prinssin vastausta.

"Minä kiitän teitä, herra setäni, teidän minulle vakuuttamastanne osanotosta, mutta jota minulla näinä seitsemänä vuotena ei ole ollut onni tuntea", sanoi prinssi hiljaisella äänellä, mutta hänen huultensa väreilyssä ilmeni kuitenkin katkeruuden tunne. "Minä kiitän teitä myöskin siitä säälivästä hyväntahtoisuudesta, jota olette osoittanut minulle, vapauttaessanne minut mieltäjärkyttävästä neuvottelusta minun julkisten ja julmien vihollisieni kanssa. Tuo tieto jonka toitte minulle veljeni korottamisesta on tehnyt tämän päivän minulle ilopäiväksi, myöskin maailmallisessa merkityksessä, vaikkakaan se ei ole suonut minulle vapautta, jonka minä uskoin olevan ehdottoman seurauksen hänen onnestaan. Pyydän teidän antamaan lukea minulle sovintoasiakirjat. Tähän asti on suurimpana ilonani ollut lukea lohdutuksen sanoja; mutta himmeä vankilanvalo on himmentänyt muutenkin heikon näköni. Minun käsitykseni mukaan", jatkoi hän, "ei tämä asiakirja kuitenkaan voine sisältää mitään, joka vaatisi minun vahvistustani, koska se jo ilman minua on laadittu ja sinetillä varustettu".

Kreivi Juhana vastaanotti kohteliaasti asiakirjan ja ojensi sen Stig Antinpojalle, joka tästä joutui hyvin hämilleen. "Minä luen huonosti, jalosukuinen hera kreivi", sanoi hän vältellen. "Niin, suoraan sanoen tuskin ollenkaan. Mutta tuossa seisoo minun entinen aseenkantajani, nuori ritari Tröst; hänen minä olen antanut sellaistakin opetella Ei hänellä ole täällä muuta tekemistä. Sallitteko te hänen lukea sen? Juuri senvuoksi annoin hänen tulla sisään."

Kreivi Juhanan myöntyvästä ilmeestä ja Stig Antinpojan viittauksesta astui Sven Tröst esiin ja vastaanotti asiakirjan. Hän loi kuitenkin ensin prinssiin kunnioittavan kysyvän katseen, ja hänen viittauksestaan alkoi hän yhä enemmän ihmetellen ja värähtelevin äänin lukea:

"Ensiksikin", seisoi siinä, "täytyy prinssi Oton, herra Valdemarin veljen, päästä vankeudesta vapaaksi, kun tämä sovintokirjelmä on vahvistettu, ja jätetty Lübeckiin markkreiville tai kuningas Valdemarille. Kuitenkin on kreivi Henrikin ja hänen veljensä Klaun, tai kreivi Juhanan, sitä ennen saatava häneltä vakuus siitä, että hän luopuu kaikista vaatimuksista Tanskaan. Siinä valtakunnassa ei ole enää muita hallitseva Jumalan armosta kuin kuningas Valdemar."

Tässä Sven Tröst keskeytti prinssin viittauksesta. Veri oli väistynyt prinssi Oton poskilta; hän piteli kiinni pöydästä ja horjahti. "Ymmärsinkö oikein nämät sanat", sanoi hän tuskallisen katkerasti, tuntien asemansa ja ihmisarvonsa syvästi loukatun. "Siis ei se, vapaus, mikä minulle täällä luvataan, ole paljoakaan parempi kuin uusi ja vieläkin masentavampi vankeus. Onko vapautta, että minut annetaan kuin mikäkin elukka tai tavara toisten ihmisten valtaan? Ja tämä minun personani uusi hirmuvaltias on minun oma lankoni tai minun oma veljeni? Suuri Jumala! Ovatko minun viholliseni minut myöneet. Minä en olekaan vapautettu, vaan minun oma sukuni on minut ostanut. Oletteko te mielettömiä vai minäkö olen hullu? Antakaa minun itse katsoa mitä siinä seisoo!"

Sven Tröst jätti prinssille asiakirjan. Otto tuijotti äsken luettuihin sanoihin; mutta hänen silmissään musteni, eikä hän voinut eroittaa yhtään sanaa.

"Te erehdytte suuresti, jalo veljenpoikani", vastasi kreivi Juhana nopeasti. "Kuinka te voitte noin väärinymmärtää nämä sanat ja uskoa teidän ylevän lankonne ja veljenne käyttäytyvän niin alhaisesti ja arvottomasti? Teidän luovuttamisenne heille tuossa asiakirjassa on ehkä vain vähemmän sopiva, huonosti valittu ilmaisumuoto osoittamaan teidän vapautustanne vihollisen kädestä, teidän ystävienne suojelemana ja saattamana. Mitä hyödyttäisi antaa teidän vaihtaa yhtä vankeutta toiseen?"

"Jumala suokoon minulle anteeksi jos tuomitsin teidät väärin!" vastasi prinssi, joka nyt itse kuitenkin oli lukenut nuo sanat. "Minä uhraisin mielelläni jälellä olevan hukkaankulutetun nuoruuteni, jos tietäisin tänä hetkenä erehtyneeni. Mutta onhan tarkoitus selvä — minä olen heidän mielestään vaarallinen kilpailija valtaistuimesta — kohtelevathan he jo tässä minua kuin heidän omaa vankiaan, häärätessään mitä minun pitää luvata heille ennenkuin tämä epäilyttävä vapaus minulle suodaan."

"Myönnän kyllä tuon kuulostavan loukkaavalta, jalo veljenpoikani", jatkoi lempeä kreivi. "Mutta se on vain muotoasia, joka katsottiin välttämättömäksi. Teidän herra veljenne pelkäsi itsekin näiden ehtojen loukkaavan teitä sekä saattavan teidät epäilemään hänen veljellistä luottamushan ja rakkauttaan; mutta hänen voimassaan ei ollut toimia toisin. Minä olen, kuten näette, itse sinetillä sulkenut sopimuskirjelmän, ja jos minulle olisi ollut mahdollista —"

"Lue nyt edelleen", kehoitti prinssi taas tyyntyneenä ja ojensi asiakirjan Sven Tröstille.

"Edelleen", luki Sven Tröst, "antakoon Slesvigin herttua Valdemar Tanskan prinssi Valdemarille sisarensa, prinsessa Helvigin, puolisoksi, ja myötäjäiset olkoot kaksikymmentäneljätuhatta markkaa sulaa hopeaa —"

"Täällä ei siis kaupitella vain minua ja minun oikeuttani ruhtinaana ja ihmisenä", huudahti prinssi Otto katkerasti, "vaan myöskin turvattoman naisen onnea ja pyhää sakramenttia".

"Tämän sopimuksen kautta yhdistyy molempien ruhtinaallisten henkilöiden vapaa kiintymys valtioiden ja valtakunnan onneen", vakuutti kreivi Juhana. "Mikä aiheuttaa teidän, minun muuten niin jalosti ja oikein ajattelevan sukulaiseni, katsomaan tätä askelta joukkojen tavallisella, epäluuloisella katseella, joka näkee vain itsekkäitä ja pikkumaisia tarkoituksia meidän säätyistemme henkilöiden jokaisessa liitossa."

"Te olette oikeassa, herra setä! Tämä on heidän molempien asia", sanoi prinssi. "Niin valtioviisaan rakkauden en usko suovan paljoakaan onnea! Suokoon Jumala että minä tässäkin olen erehtynyt. Kuulkaamme edelleen!"

Sittenkun Sven Tröst oli lukenut, että myötäjäiset osaksi olivat käytettävät Jyllannin ja Fyenin lunastamiseksi vieraiden panttiherrojen käsistä, ja mitenkä Valdemar sekä Holsteinin kreivit sitoutuivat molemminpuolin auttamaan sotaväellään, tuli hän erääseen kohtaan sopimuksessa, joka teki sellaisen vaikutuksen häneen itseensäkin, että hän valahti kalmankalpeaksi lukiessaan: Myöskään ei prinssi Valdemar saa puolustaa niitä, jotka murhasivat kreivi Geertin, vaan tulee hänen olla heidän vihollisensa ja kaikkien niiden, jotka tahtovat heitä puolustaa —

Sven Tröst päästi nyt asiakirjan kädestään: "Niilo eno hyljätty ja petetty!" huudahti hän. "Vanhurskas Jumala! Siinäkö suurten herrojen kiitollisuus! Senkö palkan saa mies, joka pelasti Tanskan vapauden ja kruunun!"

"Vaiti, houkkio!" kuiskasi ritari Stig hänen korvaansa ja tarttui kovasti hänen käsivarteensa. "Jos kreivi Henrik saa kuulla kuka sinä olet, niin sinut hirtetään huomenna sen mustalaisvarkaan kanssa." Hän kumartui nostamaan asiakirjan. "Suokaa minunkin sanoa vielä pari sanaa, herra prinssi", sanoi hän kovaa ja mahtavasti. "Sallikaa minun mainita teille niiden miesten nimet, jotka ovat sineteillään vahvistaneet tämän sopimuksen, niin ehkä te pidätätte vääränä epäsuosiollisen tuomionne siitä mitä ette hyväksy. Paitsi teidän jalosukuista herra veljeänne, meidän laillisesti valittua kuningastamme, ja teidän lankoanne Brandenburgin markkreivi Ludvigia, sekä teidän arvoisaa herra setäänne, joka on täällä läsnä, sekä Saksin herttua Albertia ja Schwarzburgin kreivi Güntheriä, on Aarhuusin hurskas ja kunnioitettu piispa Sven pannut sen alle sinettinsä, eikä varmaankaan koko Tanskassa ole ainoatakaan ritaria tai pappia, joka epäilisi sen hurskautta ja oikeutta, minkä alle tämä rehellinen Jumalan mies on voinut panna nimensä ja sinettinsä."

"Vaikka yksi pyhistä pääenkeleistä olisi sinetillä varustanut tämän sopimuksen," huudahti prinssi varmalla ja lujalla äänellä, "niin tahdon minä Jumalan kasvojen edessä todistaa sen vääräksi, ja minä häpeän sitä veljeni ja Tanskan puolesta. Mitä viimeiseen pykälään tuleen, niin on se kurja ja häpeällinen petos tanskalaista henkeä, uskollisuutta ja isänmaallisuutta vastaan. Minä en kirjoita sen alle. Mitä te epäilyttävällä ja epäjalolla tavalla vaaditte minulta, sen minä olen jo kauan tätä ennen päättänyt ja luvannut kaikkitietävän Jumalan edessä Tanskan ja harhaanjohdetun veljeni onneksi. Mutta se on vapaaehtoisesti annettu lupaus ja vapaa omantunnon asia — minä en anna pakoittaa itseäni mihinkään. Minä tahdon uskoa veljeni tarkoituksen olleen paremman kuin miltä näyttää, ehkä hän myöskin vasten tahtoaan on myöntynyt sydämettömien neuvonantajiensa valtioviisauteen. Mutta minun päätökseni on tehty: vain vapaana miehenä tahdon päättää mitä tahdon uhrata. Jos ei viimeistä kamalaa pykälää sovintokirjassa poisteta — jos ei rehellistä Niilo Ebbeseniä julisteta vapaaksi ja turvatuksi Tanskan alamaiseksi sen kruunun suojeluksen alaisena, jonka hän rohkealla teollaan maalleen säilytti — en myöskään minä luovu oikeudestani sanoa sanottavaani siitä, mikä on laillista ja oikeudenmukaista Tanskassa — vaikken enää milloinkaan saisikaan nähdä päivänvaloa ja jättää näitä vankilanmuureja."

Näin sanoen hän kumarsi hämmästyneelle kreivi Juhanalle ja Stig
Antinpojalle eikä tahtonut enää kuulla sanaakaan enempää.

Kreivi Juhana alkoi pari kertaa selitellä prinssille asian tärkeyttä, ja mitenkä hän, olematta miksikään hyödyksi Niilo Ebbenpojalle ja hänen puoluelaisilleen, tekisi itsensä onnettomaksi, ja mitenkä sellainen tehoton uhka saattaisi hänelle koitua elinkautisvankeudeksi. Mutta prinssi keskeytti hänet joka kerta totisen kieltävällä viittauksella, sekä varmassa katseessaan että kasvojen ilmeessä tyyni ylevyys, joka melkein hämmensi hänet.

"No niin, rakas ystäväni ja sukulaiseni", sanoi lopultakin lempeä kreivi Juhana, yhä hymyillen tavallista hymyään. "Jos te siis tahdotte joutua oman hienostuneen kunniantuntonne ja harvinaisen jalomielisyyshaaveilunne marttyyriksi, jotka eivät sovellu tämän maailman vaatimuksiin eikä siihen viisauteen, jota meidän aikamme meiltä kaikilta vaatii, — niin jätän minä teidät sillä toivomuksella, että te ette liian tuskallisesti tarvitsisi tuntea sen vapauden ja onnen kaipausta, jonka te itse olette luotanne työntänyt. Kunpa ne ylevät unelmat, joissa te näytätte elävän, voisivat korvata teille sen maailman ilon, jonka ylenkatsominen näyttää teille tuottavan tyydytyksen".

"Miettikää tarkasti, herra prinssi", sanoi Stig Antinpoika. "Minä en kehoittaisi teitä eikä ketään muutakaan Niilo Ebbenpojan ystävistä viipymään tuntiakaan kauvempaa kreivi Henrikin vallassa. Hän on vannonut kuoleman ja kadotuksen jokaiselle, joka puolustaa hänen isänsä murhaajia. Huomenna hän antaa hirttää yhden Ebbenpojan kätyreistä — ehkä kaksikin". Hän loi katseensa Sven Tröstiin.

"Pelastakaa tämä nuori mies, jos voitte, herra setä", pyysi prinssi kääntyen kreivi Juhanaan, ja luoden osanottavan katseen Sven Tröstiin. "Teidän ei tarvitse huolehtia vaikka henkeni olisi kysymyksessä. Kertokaa veljelleni mitä olen sanonut. Tanskan ja hänen oman autuutensa vuoksi, pyytäkää ettei hän pettäisi isänmaansa ylevämielistä vapauttajaa. Minä toistan viimeisen kerran epäämättömän päätökseni: minä en allekirjoita muodollista luopumista oikeudestani Tanskan valtakuntaan enkä siihen valtikkaan, jonka minun nuorempi veljeni on minulta anastanut, ennenkuin se suojelevana ojentautuu Tanskan parhaimman ritarin yli. — Jumalan haltuun."

Stig Antinpoika aukaisi vankilanoven ja huusi vartijaa, jonka jälkeen hän ja kreivi Juhana kylmästi tervehtivät prinssiä ja poistuivat tornihuoneesta.

Sven Tröst oli seisonut kauan kuin kuvapatsas ja katsellut sitä hiljaista ylevyyttä ja itsensäkieltämystä, joka ilmeni Oton kirkkaassa katseessa. Ihailun ja palavan rakkauden valtaamana hän polvistui hänen jalkoihinsa ja painoi hänen kätensä huulilleen. "Kiitos! Kiitos! Vaikka se olisikin hyödytöntä, jalo ylevämielinen herra!" huudahti hän. "Te pelastatte kuitenkin vankeudessanne Tanskan ja kuningashuoneen kunnian. Vaikka uskollinen Niilo Ebbenpoika nyt tulisikin onnettomaksi, samoinkuin te itse ja Tanskan suurimmat ja parhaimmat miehet, niin ei kuitenkaan kukaan voi sanoa uskollisuuden ja kiitollisuuden kuolleen tanskalaisista sydämistä."

Stig Antinpoika kutsui ulkopuolelta ankaralla äänellä Sven Tröstiä, ja tämä kiirehti sieltä, saatuaan ensin ystävällisen kädenpuristuksen prinssi Otolta ja ystävällisen päännyökäyksen vanhalta Arvilta, joka seisoi hiljaa uuninnurkassa, mutta kasvot säteillen ylpeyttä ja iloa rakkaan herransa vankilateosta, vaikka huolet sen seurauksista olivat väistäneet jokaisen veripisaran hänen kurttuisilta poskiltaan.

"Nyt hänellä on tilaisuus päästä marttyyriksi ja saada aikaa uneksimaan neljän seinän sisällä", sanoi kreivi Juhana säälivällä äänellä, kun hän jälestäpäin seisoi Stig Antinpojan kanssa Rendsburgin linnan parvekesalissa, jonne he odottivat kreivi Henrikkiä.

"Se on ikävä uutinen hänen veljelleen", sanoi Stig Antinpoika miettiväisenä. "Sillä hän tahtoo vastenmielisesti näyttäytyä niin ankaralta kuin välttämättömyys ja maan rauha vaativat."

"Te olette kuitenkin taidolla heittänyt arpanappulanne ja päässyt helpolla asiasta, ritari Stig", huomautti kreivi Juhana, ja katseli ovelaa, valtiomiestä viekkaasti hymyillen. "Te olitte suuren kreivi Gerhardin ystävä ja olette pian uuden kuningas Valdemarin oikea käsi."

"Se on raukka, joka ei ui pinnalla ja pelasta mitä voi tässä haaksirikossa!" kuiskasi ritari Stig itserakkaan näköisenä. "Mutta tekin sen taidon ymmärrätte, herra kreivi. Te olette säilyttänyt vanhan panttikirjeen, mihin olette ripustanut Femernin varmana sinettinä. Se ei korvaa kuitenkaan teidän ansiotanne kruunuista ja valtakunnasta", lisäsi hän mielistellen. "Niiden, jotka katsovat karsaasti meidän välittäjätointamme, pitäisi ajatella, että oikeastaan juuri te olette pelastanut Tanskan, eikä Ebbesen tai Bugge yhtä vähän kuin kukaan muu noista moukista."

"Minä olen parhaan mukaan tukenut valtaistuinta", huomautti lempeä kreivi. "Minun toivoakseni ei minun veljenpojillani yhtä vähän kuin minun velipuolellani pitäisi olla minkäänlaista todellista syytä moittia minua. Minä olisin onnellinen jos Otto vielä voitaisiin pelastaa. Hänen haaveellisuutensa tuottaa hänelle kyllä ihailijoita. Ehkä kuitenkin olisi viisainta, jos Niilo Ebbenpoika voitaisiin pelastaa. Viisas hallitus ei milloinkaan ylenkatso kansan suosikkeja ja typeriä ennakkoluuloja."

"Herra kreivi, olkoon lempeydelläkin määränsä. Jos ei Rauta-Henrik saa tätä otusta väsyksiin asti ajettavakseen, niin millä luulette meidän muuten saavan hänet kesytetyksi?" kuiskasi Stig Antinpoika ja katseli ovelle. "Puolustakoon Niilo Ebbenpoika omin päin, mitä hän omin päin uhkarohkeasti alkoi. Se ruhtinas, joka haluaa istua turvallisesti valtaistuimella, ei ala juhlaa julistamalla ruhtinasmurhaajalle rauhaa."

"Sama oli myöskin piispa Svenin mielipide, vaikka hän sydämestään sääli tuota uhkarohkeaa. Te ette taida sitä kovinkaan surra. Teillä on vanhaa kaunaa tuota raakaa Bruutusta kohtaan."

"Sitä en tahdo kieltää. Mutta ei senvuoksi, vaan koska se minun täyden vakaumukseni mukaan on maalle hyödyllisintä, niin äänestän minä hänen häviötään —"

"Kas tuolla", huudahti kreivi Juhana katsoen alas linnanpihalle, "tuolla kulkee Ebbesenin sisarenpoika kreivi Henrikin ohi eikä edes tervehdi häntä. Oletteko miettinyt mitä uskallatte suojellessanne täällä tuota ihmistä? Huomasitteko miten terävän katseen kreivi loi sekä teihin että häneen, join hän tunsi hänen mustan seuralaisensa ja antoi vangita hänet yhtenä murhaajista?"

"Jos hänet hirtetään, on se hänen asiansa; sen hän on jo kauan ansainnut, senkin heittiö", murisi Stig Antinpoika, luoden nopean katseen ikkunasta pihalle. "Mitä sillä narrilla on täällä tekemistä? Katsokaamme kuitenkin, voimmeko hänet pelastaa."

Keskellä linnanpihaa seisoi synkkä kreivi Henrik käsi isänsä miekalla ja kuuluisa madonnankuva riippuen mustalla rintahaarniskalla. Hän jakoi käskyjä linnanvoudille ja hänen väelleen. Hänen sotaratsunsa odotti satuloituna linnanportilla, ja joukko rautapukuisia ratsumiehiä odotteli vaieten ja vakavina tallin edessä. Sven Tröst astui kuin uneksien pihan poikki, hän näytti aivan vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Mutta kreivi Henrikin katse osui häneen ankaran epäluuloisena. Nyt astui kreivi Juhana hänen luokseen ja koetti vetää kreivin huomion puoleensa puhumalla hänelle vangitusta prinssistä. Hän kuvasi prinssin kieltäytymisen vapautus-ehtojen täyttämisestä mitä kauniimmassa valossa, jonkinlaisena haaveellisena mielijohteena, joka pian voitettaisiin. Kreivi Henrik kuunteli häntä mitään vastaamatta, hänen katseensa oli yhä kiintynyt Sven Tröstiin.

"Minun kuninkaani nimessä", huusi nyt Stig Antinpoika kovalla ja ankaralla äänellä miehilleen, viitaten Sven Tröstiin. "Sitokaa minun karannut aseenkantajani tuolla! Vartioikaa häntä tarkasti! Hän oli osallinen salaliitossa kuningas Kristofferia vastaan. Senvuoksi joutukoon hän meidän kuninkaamme tuomittavaksi. Nyt kai aikonee hän etsiä täältä suojaa."

Ritari Stigin miehet täyttivät herransa käskyn, ja Sven Tröst katseli ihmetellen Stig Antinpoikaa, mutta huomasi hänen tarkoituksensa ja antoi tyynesti sitoa itsensä.

"Anteeksi ankaruus, jota olen pakoitettu käyttämään teidän linnassanne minun kuninkaani vihollista kohtaan, herra kreivi", sanoi Stig Antinpoika kääntyen kohteliaasti kreivi Henrikin puoleen. "Samaa takaa-ajo-oikeutta, jonka Lübeckin liitto on suonut teille teidän isänne kataliin murhaajiin nähden, olisi minun kuninkaani sallittava käyttää niitä kohtaan, jotka ovat pettäneet ja ahdistaneet hänen onnetonta isäänsä."

"Hm! Ettekö itse olleet yksi heistä?" mutisi kreivi Henrik säpsähtäen. "Eiköhän teidän aseenkantajanne silloin toiminut teidän käskystänne. — Mutta olettehan te valtiomies, herra marski. Tietänette kai mitä teette. Teidän tuomio-oikeutenne ei kuulu minuun. Ei ainoakaan petturi löydä turvaa minun luonani." Kreivi Henrikin epäluulo Sven Tröstiä kohtaan näytti häipyneen, eikä hän sen enempää välittänyt hänestä, "Hirttäkää se musta koira tuonne ikkunan alle, ennenkuin huomisaamun messuun soitetaan!" ärjäsi hän linnanvoudille, noustessaan ratsunsa selkään. "Ei hän tarvitse pappia eikä sakramenttia."

Kreivi Juhana ja Stig Antinpoika nousivat nyt ratsujensa selkään jättäen Rendsburgin seurueineen, jonka joukossa myöskin Sven Tröst oli. Heti kaupungin ulkopuolella erosi kreivi Henrik ja hänen synkkä sotilasjoukkonsa vaieten ja salaperäisesti heistä, eikä kukaan tiennyt minne he menivät. "Hänellä on varmasti uusi kostontuuma mielessä", kuiskasi kreivi Juhana. "Ja me saamme nähdä, että hän rikkoo liiton niin pian kun se on hänelle eduksi."

"Niin kauan kuin Niilo Ebbenpoika on kostamatta, hänellä tuskin on tärkeämpiä asioita mielessä," vastasi ritari Stig. "Meidän pitää itse voida pitää hänet aisoissa ennenkuin hän on lopettanut sen verikoirametsästyksen, mihin annoimme hänelle apua." Stig Antinpojan viittauksesta irroitettiin Sven Tröst kahleistaan, ja hän seurasi molempia Slesvigiin, Gottorpin linnaan.

Seuraavana aamuna, ennenkuin vielä soitettiin messuun Rendsburgissa, kuuli vanha Arvi Smålantilainen, prinssin vielä nukkuessa, omituista liikettä vankilan rautaristikon takaa. Hän kuuli myöskin ankaran linnanvoudin äänen: "Hinatkaa ylemmäs, senkin elukka, olkoon vaikka itse paholainen!" senjälkeen kuului melua ja miesten raakaa naurun rähmää. Arvi arveli hirttämisen olevan tekeillä eikä halunnut katsoa ulos ikkunasta. Kamalaa naurua jatkui yhä linnanvoudin uudistaessa käskyänsä. "Elkää puhelko, miehet! Meidän armollista herraamme on toteltava täsmällisesti, ja hän on oikeassa; musta peto ei ole papin eikä ehtoollisen tarpeessa."

"Se puree!" huusivat jotkut. — "Joutukaa!" huusivat toiset. "Paholainen se on — noitaukko. Sen me kyllä tiedämme — se on hänen vanhoja keinojaan —. Vetäkää!"

Arvid oli nyt kuulevinaan kamalan äänen, niin kuin hirtetty ihminen korisisi ja potkisi torninseinään. Lopultakin hän katsoi ulos ja näki ikkunan alla riippuvan suuren koiran. Se oli kreivi Gerhardin vanha koira, joka oli löydetty Mustan Svenin kaularaudasta koiravankilasta viekkaan uskalikon asemasta, jota ei löydetty mistään koko linnasta. Sensijaan oli kreivi Henrikin paras hevonen kadonnut, eikä kukaan ollut lähtenyt uskaliasta karkuria takaa-ajamaan. Karkeasti sadatellen ja taikauskoisen pelon valtaamana pani linnanvouti täytäntöön ankaran linnanherran hirttämiskäskyn.

YHDEKSÄS LUKU.

Helluntaiviikolla vietettiin suuria juhlallisuuksia Als-saarella.
Slesvigin herttua Valdemar vietti nuoren vaimonsa kera kevätkuukaudet
Sönderborgin linnassa; mutta näinä päivinä oli hänen sisarensa Helvig
juhlien kuningatar.

Täällä oli vastaanotettu se tärkeä vieras, johon koko Pohjoismaiden huomio oli kiinnitetty, ja joka nyt tulisi muuttamaan asioiden kulun Tanskassa. Prinssi Oton nuorempi veli, prinssi Valdemar, jota nyt jo yleisesti kutsuttiin Tanskan kuninkaaksi, oli saapunut Sönderborgiin 28:tena päivänä toukokuuta, mukanaan komea, seurue tanskalaisia, baijerilaisia, schwabilaisia ja brandenburgilaisia ritareita. Samana päivänä julkaistiin hänen ja prinsessa Helvigin kihlaus, ja kesäkuun 4 päivänä olivat jo heidän häänsä.

Jokainen, joka oli nähnyt Tanskan nuoren kuninkaan, oli täynnä ihastusta, eikä voinut kyllin ihailla hänen komeaa ulkomuotoaan ja hänen kohteliasta, ritarillista käytöstään. Prinsessa oli myöskin hyvin miellyttävä, niin ainakin vakuuttivat linnan toimeliaat neitoset. Hänen veljensä herttua oli hyvin lempeä ja armollinen. Jalomielisesti alistuen hän aikoi nyt luopua vaatimuksistaan Tanskaan — kertoivat hovimiehet. Tämä oli valtioviisas suunnitelma, jota hän jo kauan oli valmistellut: hänen sisarensa tullessa korotetuksi Tanskan kuningattareksi loppuisivat nyt kaikki riitaisuudet molempien ruhtinashuoneiden välillä kunniakkaimmalla tavalla slesvigiläiselle ruhtinashuoneelle, joka kuningas Aabelin kautta polveutui Valdemar Seieristä voiden vaatia sekin osallisuutta kruunun loistosta.

Niiden lukemattomien uteliaiden ihmisten joukossa, jotka tuona kesäkuun 4:tenä päivänä täyttivät Sönderborgin linnan pihan eivätkä puhuneet mistään muusta kuin linnassa vierailevista suurista herroista, nähtiin outo, nuori ritari, joka ei yhtynyt muihin, ei vallasväkeen eikä toisien ritarien seuraan, vaan astui ääneti katsellen juhlallisuuksia, kasvoilla katkeran synkkämielinen ilme. Ritari oli nuori Sven Tröst, joka nyt oli saanut takaisin kultaisen miekkansa. Häntä ei enää kohdeltu vankina, mutta kuitenkin hän näytti alakuloisena ja välinpitämättömänä katselevan häntä ympäröivää komeutta ja juhlahälinää. Ritari Stig oli sopivassa tilaisuudessa luvannut esittää hänet kuninkaalle, sekä, jos suinkin mahdollista, hankkia hänelle vapautuskirjeen, koska hän ei henkilökohtaisesti ollut ottanut osaa kreivi Gerhardin murhaan, vaikka tiedettiin hänen olleen mukana enonsa yöllisellä retkellä Randersiin. Tällaisesta suosionosoituksesta ei Sven Tröst itse ollut virkkanut sanaakaan entiselle asemestarilleen, joka nyt oli niin mahtava mies; mutta hän oli vastaanottanut tämän suotuisan tarjouksen vain saadakseen tilaisuuden puhua kuninkaalle toisesta, hänen mielestään paljoa tärkeämmästä asiasta. Heidän ratsastaessaan Rendsorgista Sönderborgiin oli Stig Antinpoika koko matkan torunut entistä aseenkantajaansa, aivan niinkuin hänen tapansa oli ollut Björnsholmissa. Hän oli haukkunut häntä hulluksi seikkailijaritariksi, joka ei kelvannut mihinkään, ja joka ei saanut maailmassa mitään muuta aikaan kuin keksi typeriä koirankuria. Kuitenkaan hän ei kokonaan voinut salata ystävällisempiä tunteitaan häntä kohtaan, sillä hän lupasi huolehtia hänen kohtalostaan, lisäämällä uhkailevasti, ettei se tulisi paljoakaan huonommaksi siitä, minkä hän kyllä tiesi ansainneensa Koldingin sillalla. Koko matkan Sven Tröst oli ollut niin syventynyt omiin ajatuksiinsa, että hän oli hyvin vähän huomannut mitä hänen ympärillään puhuttiin. Näin hän nytkin asteli kuin synkkämielinen uneksija, kenenkään hänestä välittämättä, eikä hän myöskään vielä ollut saanut tilaisuutta lähestyä kuningasta, jota hän alakuloisuudessaan yhtäpaljon näkyi välttävän kuin etsivän. Stig Antinpoika itse oli aina kuninkaan läheisyydessä, ja hänellä oli niin paljon tärkeitä valtiollisia asioita mielessä, että Sönderborgiin saavuttua hän näytti kokonaan unohtaneen entisen aseenkantajansa, joka ei milloinkaan ollut tuntenut itseään niin mitättömäksi ja hylätyksi kuin täällä. Hän seisoi nyt linnanpihalla paikalla, jonka ohi hääsaattue kappelista palatessa kulkisi. Ihmisjoukon liikehtiessä ja huutaessa: "Kas! Kas! Tuolla he ovat!" huomasi hän vasta mitä tapahtui.

Hääsaattue astui parvekesillalle, ja hän näki nyt aivan selvästi nuoren kuningas Valdemarin. Tämä ei ollut enää sama puolikasvuinen, naurusuinen herra, joka Prenzlowin metsässä oli uhannut häntä ratsupiiskalla. Viimevuosina oli prinssi Valdemar kehittynyt kookkaaksi ja rotevaksi. Kaikki hänen liikkeensä, ja koko hänen vapaa, ryhdikäs olentonsa osoittivat hänen käyneen kohteliaisuuden ja ritarillisuuden koulua hienossa, säteilevässä keisarihovissa. Hänen iloisilla kasvoillaan ja vilkkaasti tähystävässä katseessaan oli nyt samalla maailmanmiehen varmuus ja etevämmyyden tunne, joka kuitenkin Sven Tröstin mielestä oli kylmästi laskevaa, melkein julmaa itsekkäisyyttä. Nuoren ruhtinaan harvinaisen hienoista kasvonpiirteistä välähti selvästi esiin useita isän piirteistä, vaikkakin paljoa kauniimpina ja täydellisemmin kehittyneinä muotoina. Kaikkialla ympärillään Sven Tröst kuuli ylistettävän sulhasen uljasta, viisasta ja majesteetillista ulkomuotoa; mutta sydämensä sisimmässä hän vihasi tätä ylisteltyä päivän sankaria ajatellessaan, että tämä voi antaa ylevämielisen veljensä jäädä istumaan Rendsborgin vankitorniin sillävälin kun hän itse antoi kutsua itsensä Tanskan kuninkaaksi, astuen nyt täällä sulhasena hääsaatossa, kaikkien ihailemana onnellisena ruhtinaana. Sven Tröst seisoi paljastetuin päin riemuitsevan kansanjoukon keskellä; mutta hän ei voinut alistua kumartumaan eikä yhtyä tervehdyshuutoihin ruhtinaalle, joka tänä hetkenä näytti hänestä niin vähän veljelliseltä ja sydämettömältä. Kuningas katsoi terävästi synkkään, nuoreen ritariin ja näytti tuntevan hänet; hän hymyili kohteliaasti ja pakoitti uhmailevan katselijan tervehtimään. Mutta Sven Tröst sävähti hehkuvan punaiseksi suuttumuksesta sekä itseensä, että siihen voimaan, jolla tuo vihattu nuorukaismajesteetti vastoin hänen tahtoaan vaikutti häneen.

Prinsessa Helvigin oli Sven Tröst vain kerran sivumennen nähnyt Gottorpin linnanpihalla. Nyt hän kulki aivan Sven Tröstin ohitse ja osoittautui paljoa kauniimmaksi, kuin mitä hän oli kuvaillut hänen olevan. Korkea, kimalteleva otsakoriste, ja hänen suora, hiukan jäykkä ryhtinsä, olivat omiaan antamaan hänelle ulkonaisesti sen, mitä tavallisesti kuningattarelta vaaditaan. Siihen majesteettiuden tuntoon, josta hän näytti olevan liiankin itsetietoinen, oli kuitenkin yhdistynyt huomaavaisuus toisia kohtaan, joka poisti hänen kasvoiltaan sen tavallisen itsekkäisyyden ja ylpeyden ilmeen. Hän ei oikeastaan kiinnittänyt katsettaan kauvempaa keneenkään erityiseen katselijaan, mutta se oli suunnattu sen useampaan, ja hänen vastatessaan kansan tervehdyksiin, luuli melkein jokainen saaneensa vastatervehdyksen. Jos häneltä puuttuikin säännöllinen kauneus, niin korvasi sen hänen häikäisevän komea ulkoasunsa, mutta sitäkin enemmän hänen tyytyväiset kasvonilmeensä, jotka vilkastuivat varsinkin hänen vaihtaessaan kohteliaita sanoja kuninkaallisen ylkänsä kanssa. Silloin hän aina somasti taivuttaen liikutti jalokivisormusten koristamaa kättään, joiden joukossa kömpelö vanhanaikainen käärmesormus herätti huomiota. Mutta kun nuori, komea ritari Folgvard Lovmandson näyttäytyi hänen läheisyydessään, huomattiin hänen ylpeässä katseessaan salatun levottomuuden ilme; ja muutamat kuiskailivat ritari Folgvardin olleen hänen salaisen, mutta nyt hylätyn lemmittynsä.

Muista ruhtinaallisista henkilöistä herätti Sven Tröstin erikoista huomiota kaunis, vilkas herttuatar Regitza ja hänen puolisonsa, naisellinen, mutta siro Sleswigin herttua Valdemar, jonka koko olennossa ja käytöksessä ilmeni itsenäisen varmuuden puute, huolimatta siitä ettei hänellä enää ollut vieressään peloittavaa enoansa, eikä pelättävissä ankaran Geertin holhousta.

Sven Tröst tunsi katkeraa pettymystä nähdessään Aarhuusin kunnianarvoisen piispa Svenin hääsaattueen hengellisten herrojen joukossa. Kaikki tanskalaiset olivat aina ylistäneet hänen hurskauttaan ja oikeamielisyyttään, itse Niilo Ebbesen kunnioitti häntä eniten kaikista maansa papeista, vaikka hän olikin sinetillä vahvistanut sen sopimuksen, joka pidätti prinssi Oton vankeudessa ja julisti Ebbesenin lainsuojattomaksi, jättämällä hänet alttiiksi vihamiestensä kostolle. Nyt, kun piispa astui Sven Tröstin ohi, ja hänen hurskaasti kohotettu katseensa osui ritarin levottomiin kasvoihin, näytti piispa lukevan nuoren miehen kasvoista hänen ajatuksensa. Hän tunsi Niilo Ebbesenin sisarenpojan ja laski vasemman kätensä rinnalleen syvään huoaten, oikealla hän viittasi siunauksenmerkin, joka kuitenkin enemmän näytti merkitsevältä varoitukselta.

Sven Tröst säpsähti ja käänsi katseensa piispasta ritareihin ja kuninkaan tärkeimpiin miehiin. Kuningas Kristofferin entinen marski ja drotsi, vanha, rehellinen Pietari Vendelbo, nyökkäsi ystävällisesti hänelle. Marskin arvokkaan juhlailmeen alla hän oli lukevinaan salattua huolestuneisuutta. Rehentelevä Stig Antinpoika asteli sitävastoin riemuitsevan näköisenä ylhäisimpien maallisten herrojen joukossa, jotka melkein kaikki olivat muukalaisia. Katsellessaan isänmaallisella suuttumuksella näitä herroja, kuuli hän mainittavan huomattavana ja tärkeänä miehenä uuden marskin, ritari Fredrik Loken, sekä tähän asti tuntemattomat ritarit, herra Reimer Skarpenbergin ja Jens Plessen. Mutta kukaan ei näyttänyt yhtä suuressa määrin nauttivan nuoren kuninkaan suosiota ja luottamusta kuin eräs ritari Henning Podebusch Rügenistä, nuori, kaunis mutta kevytmielisen näköinen herra, jonka arvailtiin tulevan drotsiksi. Hän oli kuninkaan tuttava keisarinhovista, josta oli saapunut hänen häihinsä, seuratakseen häitä Tanskaan, mukanaan koko perheensä, johon muuten kuuluikin vain hänen äitinsä ja sisarensa, pieni, soma Tove-neito. Tämä vieras neito oli ihanin kuningattaren morsiusneidoista, ja iloinen sulhanen loi häneen useinkin hyvin rakastuneen katseen.

"Jumala meitä varjelkoon uudesta hoviväestä!" mutisi Sven Tröst kääntäen hääjoukolle selkänsä, viitsimättä enää katsella ylellistä komeutta, jota kuuli kansan ympärillään kantelevan. Sensijaan, että olisi yhtynyt nuorempien ritarien joukkoon, mihin hänellä oli vapaa pääsy niinhyvin kirkolliseen vihkimisjuhlaan kuin kaikkiin muihin päivän juhlallisuuksiin, hän haki ratsunsa ja nelisti ulos linnanportista, hengittääkseen vapaasti puistossa ja saadakseen ajatuksilleen toisen suunnan.

Oli jo ilta hänen sieltä palatessaan. Vanha linna oli komeasti valaistu, ja hän kuuli korkeista saleista tanssinsäveleitä ja juhlahumua. Hän astui yläkerran suureen ritarisaliin tanssia katsomaan. Nuori kuningas tanssi morsiamensa kera, ja kaikkien katseet olivat kiintyneet ruhtinaallisen morsiusparin hillityn siroihin liikkeisiin, mutta melkein vieläkin enemmän toiseen pariin, joka samaan aikaan liikkui kiilloitetulla lattialla ja usein vaihtoi katseita morsiusparin kanssa tanssiessaan sen ympäri; tämä pari oli rügeniläinen ritari Podebusch ja hänen sisarensa, pieni, soma morsiusneito Tove. Kun nämä molemmat kauniit rügeniläiset sisarukset ikäänkuin taikapiiriin kiehtoivat kuninkaan ja usein vetivät hänen huomionsa morsiamesta, seisoi ritari Folgvard Lovmandson nojautuneena seinäpilariin ja katseli nuorta, nyt jo laiminlyötyä kuningatarta polttavin katsein.

Sven Tröst seurasi katkerasti hymyillen tanssivien parien kasvojenilmeitä ja liikkeitä. Samassa hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. "Olkaa puolentunnin kuluttua puutarhaparvekkeella!" kuuli hän korvassaan Stig Antinpojan äänen. "Ehkä hetki on teille suotuisa. Mutta mikä, pahus vie, teitä vaivaa?" lisäsi hän hämmästyneenä. "Seisottehan kuin unissanne. Teettekö korkean herrasväkemme naurettavaksi? Vaikka olisittekin saaneet jonkin päähänpiston, hyvä herra ritarini, niin elkää toki käyttäytykö niin hullusti, että teidät suljetaan telkien taakse!" Tämän sanottuaan Stig Antinpoika kääntyi hänestä sanoakseen kohteliaisuuden kuninkaan suosikille, ritari Podebuschille, joka nyt astui tanssivien joukosta sisarensa kanssa.

Molemmat hovimiehet puhelivat salaa keskenään ja Sven Tröst luuli kuulevansa heidän keskustellessaan mainitsevan Agnetan nimeä. Hänestä tuntui kuin pyörisi koko maailma hänen ympärillään, ja joukko aavistuksia välähti hänen sieluunsa, joita hän ei voinut selittää itselleen. Hän tunkeili lukemattomien häävieraiden joukossa ja katseli nyt vasta tarkkaavasti nuoria neitosia. Mutta hän ei huomannut ainoatakaan tuttua tai ketään, joka olisi huomannut häntä monien ylhäisten ja komeammin puettujen ritarien joukosta.

Puoli tuntia myöhemmin hän seisoi puistonparvekkeella hattu kädessään, antaen kesäillan viileyden jäähdyttää polttavaa päätänsä. Siellä täällä linnanpuistossa paloi vihertävien lehtipuiden lomissa tulisoihtuja, ja leveillä käytävillä käyskenteli komeita ritareita. Aivan ritarisalin vastapäätä, keskimäisen puistokäytävän päästä, klmaltelivat lehtien lomitse Valdemarin ja prinsessa Helvigin nimikirjaimet, kruunut yläpuolella, taitehikkaan lyhtyseppelen ympäröimänä. Siellä liikuskeli myöskin useita hienopukuisia naisia. Silmänräpäykseksi Sven Tröst unohti melkein kaiken muun ja hän näytti heissä kaikissa näkevän kauniin Agneta-neidon; mutta hän karkoitti nämä unelmat mielestään katkerasti nauraen. Ritarisalista kaikuivat tanssin- ja laulunsävelet. Heikosti valaistussa puistosalissa, jonka parvekkeella hän seisoi, oli komea juomapöytä katettu ruhtinaallisille herroille. Sven Tröst seisoi kauan aikaa täällä odotellen; mutta ei kuulunut ketään. Hän koetti koota ajatuksiaan ja valmistautua tärkeään keskusteluun, jota hän odotti kuninkaan kanssa. "Jos hänellä on vähänkään sydäntä, niin hän kuuntelee minua!" sanoi hän itsekseen. "Kunpa voisin ilman katkeruutta sanoa hänelle totuuden! Ehkä hänet on vain johdettu harhaan. — Mistä minä saan maailmanviisauden ja järkevyyden? — Teeskennellä minä en voi. Hänen liukas, petollinen olentonsa saattaa minut raivoamaan. Leikin ja soiton ohella tehdään täällä salakauppoja toisten sydämillä ja sieluilla. Ei keneenkään heistä voi luottaa — ja Agneta — Agnetasta oli myöskin puhe." Allapäin ollen levottomassa jännityksessään, hän ei koko päivänä ollut muistanut ravintoa, ja häntä vaivasi polttava jano. Synkässä kiihoittuneessa mielentilassaan hän astui puistosaliin ja heittäytyi juomapöydän ääressä olevaan tuoliin. Hän täytti ja tyhjensi edessään olevan pikarin. Asettaessaan sen välinpitämättömästi takaisin pöydälle, näki hän siinä mitalin, jota hän katseli tarkkaavasti. Hän huomasi siinä saman vaakunamerkin, jonka hän oli nähnyt yhdessä sen sopimuskirjeen sineteistä, jonka hän oli lukenut prinssi Otolle vankilassa; se riippui siellä prinssi Valdemarin nimen alla. Yhdelle puolen oli kuvattu kolme leijonaa eli leopardia ja kahdella torvella koristettu kypärä; mutta toisella puolen, jossa olisi pitänyt olla valtakunnan vaakuna, ei ollutkaan mitään. "Haa, aivan oikein!" mutisi Sven Tröst. "Sydämet puuttuvat —. Valtakunta ei ole vielä hänen." Senjälkeen hän työnsi pikarin kiivaasti luotansa, niinkuin se olisi polttanut häntä, ja nousi ylös. Samassa hän kuuli iloista naurua ja näki nuoren kuningas Valdemarin seisovan keskellä salia Stig Antinpojan kanssa.

"Kas, kas, minun kohtelias herra ritarini!" sanoi kuningas vähän murtaen saksaksi ja hymyili. "Elkää hämmästykö! Jääkää istumaan minä pyydän! Te olette erinomaisen näköinen istuessanne minun sulhaspaikallani. No, no!" lisäsi hän, nähdessään nuoren ritarin sävähtäneen hehkuvan punaiseksi — "ei ole mitään onnettomuutta tapahtunut. Te ette tahdo olla viimeisenä tänä iltana juomassa teidän kuninkaanne maljaa. Te tahdotte kai heti näyttää minulle hyvällä leveällä tanskalla, että rehellisesti tahdotte minulle hyvää, ettekä häpeä tyhjentää pikaria kanssani".

"Se ei ollut minun tarkoitukseni, teidän armonne!" vastasi Sven Tröst vakavana, Stig Antinpojan rykiessä ja koettaessa löytää älykästä puolustusta suosikkinsa sopimattomalle käytökselle; mutta hän ei keksinyt mitään. "Armollinen herrani, se ei suinkaan ollut tämän nuoren miehen tarkoitus!" sai hän soperrellen sanotuksi. Kuningas nauroi yhä äänekkäämmin.

"Eikö hänen tarkoituksensa ollut suoda minulle hyvää?" kysyi hän ivallisesti.

"Minulla on vakava rukous teille, ylhäinen herra!" alkoi nyt Sven Tröst täydellisesti tointuneena, koettaen hillitä itseään, ettei ilmaisisi sitä katkeruutta, joka taas kuohahti hänen mielessään nähdessään kuninkaan ivallisen ilmeen. "Tämä päivä, on teille ilonpävä; sellaisen sen tulisi olla jokaiselle tanskalaiselle, joka teissä odottaa rakastetun, laillisen kuninkaansa. Minä en rukoile omasta puolestani: tämä on Tanskan ensimäinen vaatimus sydämeltänne ja tanskalaiselta mieleltänne: — Vapaus teidän veljellenne! Oikeutta Ebbesenille, Herra"! — — —

Kuningas katsoi hämmästyneenä rohkeaan ritariin, ja Stig Antinpoika iski levottomana silmää Sven Tröstille; mutta hän jatkoi uhkamielisesti yhä innokkaammin: "Jumala suokoon anteeksi niille, joiden neuvoja te olette seurannut, sulkiessanne sinetillänne Lübeckin sopimuksen, herra prinssi! Jos te minun kanssani olisitte nähnyt teidän hurskaan veljenne vankilassa ja Niilo Ebbesenin kasvot yönä Geertin murhan jälkeen — niin te ette koskaan haluaisi kantaa Tanskan kruunua ennenkuin ne kaksi miestä, jotka kohottivat miekan Tanskan vapauden puolesta, seisovat vapaina ja kunniapaikalla teidän sivullanne".

"Taidatte ihmetellä minun kärsivällisyyttäni, ritari Stig!" sanoi nyt Valdemar kääntyen välinpitämättömästi seuralaisensa puoleen. "Minua ilahduttaa kuitenkin kuulla miten pitkälle meidän juutilaiset ritarimme ovat kehittyneet mielenkiintoisessa puhetaidossa. He voivat saattaa minut tukalaan asemaan ikävillä Danehoven valtiopäivillä, ellen saa heitä opetetuksi ajattelemaan ennenkuin puhuvat. Ettekö usko minun hyvinkin hyvästi tietävän kaikki ne kauniit asiat, jotka teillä on minulle sanottavana tästä ikävästä jutusta, ritari Toivo ja Lohdutus — tai mikä teidän nimenne olikaan", — jatkoi hän ja kääntyi taas Sven Tröstiin. — "Jos minun veljeni ja tämä Ebbesen ovat viisaita, niin he tekevät niinkuin minä ja tyytyvät hurskaina kristittyinä välttämättömyyden pakkoon. Kyllä aika neuvot keksii. Ei voi yhtaikaa kuunnella messua ja ampua jäniksiä. Nyt ei sanaakaan enää siitä asiasta! Teidän tarkoituksenne on ollut hyvä, ja minä suon teille anteeksi sopimattoman sekaantumisenne minun asioihini. Minä uskoin teidän pyytävän jotain suosionosoitusta itsellenne viisaasti käyttämällä hyväksenne teidän kuninkaanne hyvää tuulta hänen hääpäivänään, sensijaan että nyt pilasitte sen".

"Ei, herra prinssi!" — vastasi Sven Tröst, voimatta enää kauemmin salata suuttumustaan. "Me luotamme totuuteen ja oikeuteen, emmekä jonkun herran hyvään tuuleen. Jos teidän sydämenne on suljettu teidän ylevämieliselle veljellenne ja Tanskan suurimmalle ritarille, niin on minulla yhtä vähän odotettavaa Valdemar Kristofferinpojalta kuin Tanskan kansallakaan; mutta vielä te ette ole minun ettekä Tanskan kuningas".

"Hoh, hoh, — minun kohtelias herra ritarini. Sekö oli teidän tarkoituksenne?" sanoi Valdemar ja astui säpsähtäen askeleen taapäin. "Te olette oikeassa!" jatkoi hän iloisella äänellä, "puuttuu vielä hiukan juhlimista. Te olette nähnyt että minun vaakunamerkissäni on tyhjä paikka. Mutta vielä koittaa päivä tämänkin jälkeen".

"Niin varmasti! Suuri päivä, herra junkkari!" sanoi Sven Tröst painokkaasti viitaten tähtitaivaalle. "Se on tänä iltana myöskin veljenne lohdutus Rendsborgin linnantornissa ja Niilo Ebbesenin Brattingborgin muurien takana".

"Kuolema ja kirous!" huudahti Valdemar suuttuneena ja polki jalkaa —.
"Tämäkö on se katuva ritari, josta te tahdoitte mennä takuuseen, ritari
Stig? Hän näyttää ennemmin tulleen solvaisemaan minua hääpäivänäni kuin
rukoilemasi suojaa ja armoa typerien tekojensa vuoksi". —

"Hän taitaa olla päästään vialla, teidän armonne!" — änkytti Stig Antinpoika hämillään ja uhkasi salaa Sven Tröstiä — "totta totisesti, poika on tainnut juoda itsensä humalaan teidän kuninkaallisesta pikaristanne". —

"Hahaa!" nauroi Valdemar. "Te haluaisitte pelastaa hänen kunniansa. No hyvä, olkoon menneeksi." Sen sanottuaan hän kääntyi välinpitämättömänä ja aikoi poistua.

"Oletteko te ollut niin kauan keisarin talossa, herra prinssi", alkoi Sven Tröst taas puhua, "että olette unohtanut tanskalaisten miesten uskaltavan puhua vapaasti ja rohkeasti olematta siltä juovuspäissä tai hulluja? Minä pyydän yhtävähän teidän suojelustanne kuin milloinkaan aijon kerjätä teidän armoanne."

"Olkaa varuillanne! Tuo sana voi tulla teille kalliiksi!" sanoi Valdemar ja kääntyi nopeasti häntä kohti. "Te olette kapinallinen ja Ebbesenin kätyri. Minä muistan teidät Prenzlovista. Nyt on se aika käsissä, jota minä odotin. Nyt on laittomuuksien ja omavaltaisuuksien aika Tanskassa pian lopussa."

"Tarkoitatte rehellisyyttä ja oikeutta, herra prinssi!" vastasi katkeroitunut ritari uhmaillen. "Niin paljon on vielä tanskalaisessa ritaristossa jälellä uskollisuutta ja rohkeutta että me uskallamme katsoa vääryydentekijää silmiin ja pelotta lausua julki hänen vääryytensä."

"Hävytön! Kuka sinut löi ritariksi!" kysyi Valdemar kiivastuneena, käsi miekan kahvalla.

"Se mies, joka pelasti Tanskan silloin kun te tanssitte keisarin hovissa, mutta jonka te olette hyljännyt ja pettänyt", vastasi Sven Tröst katkerasti. "Tahdotteko tietää, kuka antoi minulle tämän miekan?" lisäsi hän lyöden reippaasti kätensä miekan kahvaan —. "Se ruhtinas, joka oli lähinnä ja arvokkain valtaistuimelle nousemaan, — hän, joka miehekkäästi kohotti käsivartensa Tanskan vihollista vastaan, silloin kun te petollisessa keisarihovissa opettelitte pelaamaan schakkia ja leikkimään sekä sydämillä että uskollisuuslupauksilla."

"Nyt minä näen, herra Stig, että ollaan aivan oikeassa, kun väitetään hillittömyyden ja yltiöpäisyyden menneen yli rajojen Tanskassa!" sanoi Valdemar ja kääntyi rohkeasta ritarista katseessa uhkaava, melkein peloittava ilme. "Jos minun veljelläni on tällaisia liittolaisia, niin ei hänen hurskauteensa ole paljoakaan luottamista. — Jos kreivi Gerhardin murhaaja löi teidät ritariksi", lisäsi hän kääntyen taas Sven Tröstiin — "niin pysykää vain hänen luonaan ja jakakaa hänen kohtalonsa! Tästä hetkestä te olette lainsuojaton minun hallittavallani alueella! Te arvelette kai kaikkien maailman ruhtinasten pelkäävän juutilaista ritaristoa sukulaisenne tyhmänrohkan teon vuoksi. Mutta antaa ajan kulua, vielä eivät ole kaikki päivät loppuun kuluneet!"

Tämän sanottuaan kuningas poistui nopeasti puistosalista Stig Antinpojan kanssa. Sven Tröst jäi yksin seisomaan, käsi miekan kahvalla ja mitä kamalimmassa jännityksessä. "Lainsuojaton, missä hän hallitsee!" toisti hän —, "siis myöskin täällä? — Haa, mitä muuta odotinkaan? Totuuden sai hän kuitenkin kuulla. — Mutta nyt pois täältä! — Jos Tanskassa on jälellä kipinäkään uskollisuutta ja rehellisyyttä, niin ei ainakaan tätä prinssiä juhlita Viborgin käräjillä!" Hän astui nopein askelin puistosalista, poistuakseen silmänräpäyksessä Sönderborgista; mutta muissa saleissa oli niin suuri häävieraiden tungos, että hänen täytyi pysäyttää kiirehtämisensä. Päästäkseen ulos täytyi hänen kulkea ritarisalin läpi, missä nuori kuningas jo seisoi iloisesti puhellen morsiamensa, kanssa, naisten ja muutamien vieraiden ritarien ympäröimänä. Sven Tröst aikoi astua heidän ohitseen; mutta kuningas oli nähnyt hänet ja astui omituisesti hymyillen hänen tielleen. "Suokaa minun esittää teidät tulevalle kuningattarellenne, uljas, rohkea ritari Tröst!" sanoi hän ivallisesti hymyillen ja vei hänet prinsessan luo. "Tässä näette oikein valionuorukaisen meidän nuoresta juutilaisesta ritaristamme, jalo prinsessa!" jatkoi hän kaksimielisen pilkallisesti, "Tämä nuori mies on jo ehtinyt antaa minulle hämmästyttävän näytteen siitä suuruudesta ja jalosta avomielisyydestä, joka on niin ominainen meidän tuleville alamaisillemme. Hän on ensiluokkainen vapauden ja jalomielisyyden ritari".

Sven Tröst näytti hetken aikaa olevan hämillään eikä prinsessa tiennyt, mitenkä hän ymmärtäisi tämän esittelyn. Hän vastasi ritarin äänettömään tervehdykseen tavallisella hymyllään, jonka kukin voi selittää mielensä mukaan. Mutta nyt oli Sven Tröst tointunut; hän osoittautui äkkiä yhtä vapaaksi ja kohtelijaaksi kuin iloinen kuningas ja hienot hovimiehet, peittäessään sydämensä katkeruuden sen onnellisuuden ivallisella ylistämisellä, jonka onnellisena todistajana hän täällä sai olla, ja joka nyt kuningas Valdemarin ja kuningatar Helvigin häistä levittäisi yli koko Tanskan "uskollista veljesrakkautta ja suurimpien isänmaallisten tekojen oikeamielistä ja rehellistä tunnustusta." Tuntui siltä kuin koston henki olisi asettanut hänen kielelleen nuo sanat, jotka sisälsivät mitä räikeimmän vastakohdan siihen, mitä hän näki tässä hääjuhlassa, ja minkä hän tiesi kuninkaan itsensä tuntevan kalliisti ostetussa onnessaan. Hänen ei ollut vaikea säilyttää jonkinlaista huolettomuutta äänessään ja kohteliaisuutta ylistävässä ivassa, joka petti sivulliset. Naiset ja hienot hoviherrat näyttivät vastaanottavan kaiken tavanmukaisena hyvänä hovitapana; mutta prinsessa punastui, ja jokainen pisto Sven Tröstin kohteliaisuuksissa sattui tuntuvasti nuoreen kuninkaaseen, vaikka hän koettikin hymyillä välinpitämättömästi. Hän keskeytti äkkiä sopimattoman keskustelun teeskennellyn leikillisesti, ja ojensi morsiamellensa käsivartensa, viedäkseen hänet tanssiin. Naisten ja hovimiesten ihaileva joukko seurasi kuninkaallista morsiusparia; mutta Sven Tröst jatkoi, näennäisesti tyynenä, kulkuaan ritarisalin läpi.

"Riivatun houkkio!" kuiskasi Stig Antinpoika ohikulkiessaan hänen korvaansa. "Korjaa nyt oma kylvösi! — Minä en enää voi pelastaa sinua."

Sven Tröst ei välittänyt siitä. Hän oli huomannut onnittelupuheensa uskalletun ivan saaneen kuninkaan kalpenemaan, ja hän tunsi salaisen ilon siitä, että ehkä hän sillä oli saanut Nemesiksen heräämään hänen sielussaan. Nyt hän taas näki Valdemarin mitä iloisimman näköisenä tanssittavan ylpeää prinsessaa, vaikka sulhasen huomio usein kuitenkin näytti kiintyneen somaan rügeniläiseen morsiusneitoon, ja ritari Folgvard Lovmandsonin polttava katse taas salaa seurasi morsianta. Sven Tröst poistui ritarisalista hymyillen katkerasti. Hän ei tiennyt itse minnepäin kulkisi, ja Stig Antinpojan varoitus kaikui nyt vasta selvästi hänen sielussaan nähdessään joukon asestettuja sotilaita edessään, ja häneltä kysyttiin korskealla äänellä minne hän aikoi.

"Ulos — vapauteen!" huudahti hän ja näki nyt vasta seisovansa sisemmällä linnanpihalla raudoitetun oven edessä, joka johti linnan vankilarakennuksiin.

Vartija katseli epäluuloisesti outoa ritaria ja huomautti hänelle, että hän vielä oli vapaudessa, mutta matkalla vankitorniin. Sven Tröst kääntyi nopeasti ja eteni pimeälle takapihalle, etsien senkautta pääsyä suurelle linnanpihalle ja talleihin, välttäen joutumasta vihaamaansa linnaan. Hän löysi lopultakin uloskäytävän ja seisoi nyt uloimmalla linnanpihalla naisparvekkeen edustalla. Pysähdyttyään sinne hetkeksi miettimään kuuli hän ihanan naisäänen laulavan:

Se oli laulu kuningas Valdemar Suuresta ja hänen onnettomasta sisarestaan, joka kuoli tanssiessaan ankaran veljensä kanssa. Tuo laulu oli saanut hänet usein itkemään pikku Agnetan kanssa lapsuutensa aikoina Björnsholmissa ja nyt hänestä tuntui kuin Agnetan suloinen ääni olisi laulanut. "Agnete huudahti!" hän. "Agneta neito, oletteko siellä?" Ikkuna narahti hänen päänsä yläpuolella naisparvekkeella, ja hän näki linnanpihan soihtujen valossa saman lumoavan olennon, jonka hän viimeksi oli nähnyt Haldissa, mutta joka silloin ei tahtonut tuntea häntä eikä antanut kutsua itseään Stig Antinpojan tyttäreksi.

"Pakene! Pakene! Sven Tröst!" kuiskasi hänelle rakas tuttu ääni. — "Te olette suuressa vaarassa."

"Agneta neito!" toisti hän. "Tekö täällä? Ja te tunnette minut ja tahdotte pelastaa minut näiden irvistävien susien joukosta?"

"Paetkaa! Joutukaa!" jatkoi ystävällinen ääni hätääntyneenä. — "Teidät heitetään torniin. — Minä olen kuullut isän antavan ankaran käskyn portinvahdille."

"Teidän isänne? Tahdotteko kuitenkin olla hänen tyttärensä? — nyt, kun hän taas on itsevaltiaan kätyri —"

"Minulla ei ole isää eikä ainoaakaan ystävää maailmassa". — lausui taas lempeä neitonen ikkunasta — "mutta elkää välittäkö minusta! — Taivaan nimessä! Paetkaa!" —

"Minä en liikahda paikaltani, maksakoon sitten vaikka henkeni, ennenkuin sanotte minulle rakastatteko minua vielä niinkuin meidän lapsuudessamme — tai olenko minä mielettömästi uneksinut teistä kaiken ikäni."

"Oi, elkää milloinkaan ajatelko minua, herra ritari!" kaikui nyt neidon ääni hiukan vieraammin, mutta ikäänkuin värähdellen. — "Minun täytyy mennä naimisiin ritari Podebuschin kanssa tai mennä luostariin."

"Kuninkaan suosikin, mokoman Eugenin parittajan vaimoksi!" huudahti
Sven Tröst kauhistuneena —. "Tahdotteko itse?"

"En ikinä! Senvuoksi minut on teljetty tänne. — Minä tahdon kuolla luostarissa!"

"Sanokaa edes minulle — rakastatteko minua, ihana, siunattu Agneta! — ja niin totta kuin elän ei teistä tule herra Podebuschin vaimoa, ettekä kuole luostarissa!"

"Paetkaa, paetkaa! — Joku tulee!" kuiskasi hän väräjävin äänin. Ikkuna suljettiin nopeasti, ja kauniit kasvot olivat kadonneet. Sven Tröst jäi seisomaan ja tuijottamaan suljettuun ikkunaan. Hän luuli kuulevansa sen takaa Stig Antinpojan äänen. Mutta nyt kuului sotilasjoukon astuntaa ja aseiden helinää läheltä. Hän huokasi syvään ja poistui epävarmalta paikalta. Hän hiipi pitkin linnanmuurin pimeintä varjoa tallia kohti. Täältä hän löysi hevosensa ja vei sen ulos takaovesta, jonka hän sulki jälkeensä. Hevonen oli vielä satuloitu hänen edellisen ratsastuksensa jälkeen. Ensi kerran hän näin oli jättänyt hevosensa hoitamatta. Hän hypähti heti satulaan ja ratsasti ulos avoinna olevasta takaportista. Tuskin hän oli ehtinyt sataa askelta linnasta, niin hän huomasi ratsujoukon, joka kiirehti yleisestä linnanportista, näyttäen ajavan jotakin takaa. Hän käytti hyväkseen ennätystään ja katosi kuin nuoli yön pimeyteen.

KYMMENES LUKU.

Sönderborgin hääjuhlat eivät olleet vielä loppuun vietetyt. Piispa Sven oli aikaisin vetäytynyt pois maailmallisesta hälinästä lukukammioonsa, syrjäiseen puutarhahuoneeseen, missä asuttiin vain kesäisin, linnan ollessa täynnä vieraita. Hänen edessään pöydällä oli lamppu ja joukko kirjoituksia, mistä huomasi hänen aikovan viettää lopun juhlayöstä tärkeän ja vakavan työn ääressä. Tämä hänen työnsä keskeytettiin, kun nuori ritari astui sisään hänen luokseen, katse sekavana, ja kauneilla, mutta hyvin kalpeilla kasvoilla melkein epätoivoisen intohimoinen ilme. Se oli ritari Folgvard Lovmandson, drotsi Lovmandin eli Lainsäätäjän ainoa poika, niinkuin hänen isävainajaansa, drotsi Pietari Hesseliä, usein kutsuttiin. Nuori ritari oli koko päivän ollut mitä jännittävimmässä mielentilassa, joka ei ollut jäänyt ankaralta piispalta huomaamatta. Myöskin hengellinen herra oli kuullut huhuiltavan ritari Folgvardin luulotellusta rakkaussuhteesta prinsessa Helvigiin, ja itse puolestaan hän uskoi tulleensa vakuutetuksi siitä, ettei nuoren ritarin puolesta kohonnut savu, vaan ilmi tuli siitä palosta. Piispa oli ollut ritari Folgvardin rippi-isä ja opettaja. Hän oli nuoruudessaan ollut hänen isävainajansa hyvä ystävä ja oli siitä asti aina pitänyt isällistä huolta pojasta. Ennen poistumistaan hääsalista hän oli viitannut hajamielisen ritarin luokseen, ja pyytänyt hänen saapumaan tänne tällä hetkellä. Nyt seisoi kiihoittunut nuorukainen piispan edessä, mutta sanaakaan sanomatta. Piispa ojensi hänelle kätensä, ja hän painoi sen kiihkeästi huuliaan vasten.

"Minä en ole nähnyt sinua tuskin ollenkaan täällä näinä päivinä, rakas poikani!" sanoi piispa. "Sinä olet nyt jo yli vuoden mellastellut täällä vaarallisilla ja liukkailla holvikäytävillä antamatta minkäänlaisia kuulumisia itsestäsi. Et kai liene laiminlyönyt lukujasi? Etkö voisi kertoa minulle harjoituksistasi jalossa Ethicassa tai Logicassa ? Sellaiset harjoittelut rauhoittavat ja jalostuttavat mieltä ja säilyttävät sen tämän katoavaisen maailman eksytyksiltä ja kiusauksilta."

"Oi, en, minä olen runoillut vain yhden laulun, hurskas isä!" — vastasi nuorukainen, "mutta sitä ei ymmärrä kukaan muu koko maailmassa kuin vain minä."

"Mahdollista, etteivät sitä muut ymmärrä", — vastasi nuori ritari kohottaen kaunista päätään. "Mutta sen minä teidän, että siihen minä olen sulkenut sieluni elämän ja ajatukset, ja kun minä viimeisenä tuomiopäivänä nousen haudastani tekemään Kaikkitietävälle tiliä kaikista salatuista synneistäni ja kaikista tuskistani ja toiveistani tässä ihmeellisessä maailmassa, niin ei minulla ole muuta ääntä kuin tämä minun lauluni, joka nyt yötä päivää kaikuu sielussani, mutta jota ei yksikään ihminen maailmassa voi eikä saa ymmärtää."

Piispa pudisti päätään. "Se mikä meissä on puhdasta ja selvää, ei kammoa valoa eikä ole arvoituksellista lähimmäisillemme!" sanoi hän miettivästi. — "Minä pelkään sinun pettävän itseäsi, poikani, tekemällä itse pimeyden sielussasi epäjumalaksesi. Annappas kuulla, mitä tarkoitat sillä, että niin suuri viisaus tarvitaan sen ymmärtämiseen!"

"Eikö jokaisen ihmisen sielu ole hänelle itselleen arvoitus, hurskas isä. Mitenkä voisi muutamilla sanoilla tyhjentää kuolemattoman sielunsa äärettömät rikkaudet. Jos minulla olisi soittimeni mukanani, niin voisin ehkä teille viitata mitä tarkoitan, ihmiskielellä ei siihen ole riittävästi sanoja. Mutta — jos tyydytte säveliin, jotka minulla ovat rinnassani, ja kuuntelette enemmän säveleitä kuin köyhiä sanoja, niin tahdon mielelläni laskea salarippini teidän sieluunne!"

Piispa nyökäytti myöntävästi, ja nuorukainen alkoi hiljaisella äänellä ihmeellisen salaperäisen rakkauslaulun, joka vielä kaksisataa vuotta senjälkeen on ollut kaikkien salaisesti ja onnettomasti rakastaneiden lempilaulu. Tämän uuden laulun ovat kuudennentoistavuosisadan naiset kirjoittaneet muistiin. Hänen surumielinen äänensä sai vähitellen yhä enemmän eloa, ja hämärimmät sanat muuttuivat mitä ihanimmiksi säveliksi hänen huulillaan, hänen silmiensä väliin täyttyessä kyynelillä, väliin hehkuen intohimoista voimaa ja epätoivoista rohkeutta, joka uhmaa tuskaa ja kuolemaa. Hänen sielunsa oli kuin kuoleva kotka, joka kärventynein siivin kiitää kohti aurinkoa, joka sen polttaa.

Aluksi katseli piispa osanottavan surumielisesti häneen, kun nuori ritari väräjävin äänin puoleksi kuiskasi, puoleksi lauloi:

"Jätä sieluni korkehin kaipauksesi
Suo unhoon pyyteesi mennä!
Jätä hedelmä, niit'et saa omakses,
Päin pilviä turhaan äl' lennä!

Miks kannat sä puuta roviohon,
joll' itsesi polttaa voisit!
Kun kerran se oikein syttynyt on,
sit'et sammuta, kuten soisit.

Oi poloista! Kurjaa toivoa, oi!
Vähän mieles sai lohtua maistaa!
Vähän aurinko armahti, lämpöä soi,
vähän jaksoi ylitse paistaa!"

Mutta nyt muuttui hänen äänensä varmemmaksi; hänen katseestaan uhkui hurjan uskalias toivo, ja hän jatkoi vilkkaammin:

"Miks' sanoit sa mahdottomaksi sen, mitä sentään todeks' voi saada? Luja mieli mahti on totinen, sit'ei mahdottomuudet kaada.

Ylös päivään päin miten oksassaan
kesähedelmä kohoaakin,
— kun Jumala suo, se aikanaan
alas putoo kuin putoaakin.

Ja haukka kuink' ylhäällä lentelee,
pedot alla kuink' ärjyneekin.
He peljätä saa: pian kahleihin
erämies ne vangitseekin

Et nää, miten suuri mun voimani on,
sen salaan mä, sisään suljen;
en yksin ole missään, en turvaton,
kera varman saaton ma kuljen.

Mitä vankilan vaivoista, pakosta sen!
Kevyt kantaa on mieluinen taakka.
Ilolaulu on loppuna itkujen,
yö kestää vain aamuhun saakka!"

"Vaikene, kurja! Nuo ovat hullun mielettömiä ajatuksia!" keskeytti piispa hänet huolestuneena. "Tuota ilolaulua, jonka uneksit seuraavan itkuasi, minä kammoan — sitä iloista päivää, joka häämöittää sinulle synnin ja eksytyksen yöstä, minä kauhistun, sinun tulevaisuuttasi ajatellessani."

Mutta nuori ihminen ei kuullut hänen sanojaan; hän jatkoi yhä innokkaammin ja kovemmalla äänellä:

"Miks' kortta en kantaisi rovioon mi polttain voi vapaaksi päästää! Sen aamunkaste parantakoon tuli auringon mit' ei säästä!

Miks elämän tuskaa mä pelkäisiu, mi elossa pitävi mua? Lyhyt vankeus, tuskaton kuolokin voi eloksi vaihettua!"

"Vaikene, vaikene! Minä tiedän kaikki, onneton!" huudahti nyt piispa ja tarttui hänen käteensä. — "Sinun laulusi samoinkuin silmäsi peittävät vain huonosti sen minkä jokainen näkee sinun sydämessäsi tapahtuvan? Jos autuutesi on sinulle rakas, nuori ystäväni, niin sammuta se tuli, joka sinua salaisesti kalvaa! Jos nuori elämäsi on sinulle pyhä, niin poistu Tanskan hovista. Elä ikänä enää tapaa tuota ylhäistä naista, tiedät, ketä tarkoitan!"

"Elämäni vuoksi minä en pakene!" vastasi Folgvard kiivaasti, "minä en ole tehnyt mitään rikosta. — Niinkuin nyt teille, ilmaiskoon lauluni ja katseeni koko maailmalle korkeimman iloni ja tuskani: mutta minun kieleni ei vielä ole maininnut siitä sanaakaan ainoallekaan ihmissielulle!"

"Ei, elävän Jumalan nimessä, hurskas isä! Miten olisin sen uskaltanut?
Enhän ole milloinkaan ollut hänen kanssaan kahden kesken."

"Hyvä on, rakas poikani!" sanoi piispa rauhoittavasti. "Silloin on onnettomuus, Jumalan kiitos, pienempi, kuin minä uskoinkaan. Mutta — sinun täytyy poistua täältä! Ei vain sinun henkesi — vaan sinun sielusi on vaarassa."

"Mitä on elämä minulle ilman häntä!" jatkoi intohimoinen nuorukainen. — "Sieluni autuuden vuoksi on minun turha paeta: vain hänen läheisyydessään, hänen lumoavan katseensa loisteessa, tunnen olevani autuas."

"Epäjumalan palvelusta, poikani! Kamalaa pakanallista sokaisua! —
Silmienpyyteitä, lihanhalua." — —

"Elkää tehkö syntiä, hurskas isä!" keskeytti nuori ritari hänet ylpeän kiivaasti. "Silloin on myöskin syntiä ja jumalatonta, kun te polvistutte pyhälle neitsyelle ja rukoilette puhdasta autuuden äitiä." — —

"Näitä nuorten sydänten Casuistikoja [Tiede, joka tutkii arkoja omantunnonasioita] ei voi välttää", jatkoi piispa. "Minä tunnen nuo mielettömyydet; mutta minä tiedän myöskin neuvot niille. Jos sinun tunteesi on niin hurskas ja puhdas, kuin sinä uskot, niin osoita se minulle! Ellet sinä rakasta ainoastaan itseäsi ja omia mielitekojasi vaan sitä sielua, jota näyt jumaloivan, niin et kai tahtone tehdä omaa epäjumalaasi onnettomaksi?"

"Oletko sinä niin soaistu, ettet näe mihin sellainen intohimo johtaa? Niin vähänkö sinä tunnet maailman ylhäisiä ja mahtavia? Luuletko sinä, ettei mustasukkaisuus, epäluuloisuus ja loukattu ylpeys saa oikeamielisyyden maljakkoa horjahtamaan tasapainostaan parhaimmassakin kädessä, jonka haltuun kansa ja valtakunta on uskonut kohtalonsa. Toivoisitko sinä elää päivänä, jolloin kuulisit riidan ja erimielisyyden vallitsevan tanskalaisessa kuningashuoneessa — ja sinun tähtesi? Tahdotko sinä, saadaksesi kylliksesi katsella kaunista kuvaa, joka kuitenkin täyttää sinun sielusi levottomuudella ja epätoivolla — tai, mikä on pahempi, synnillisellä ja jumalattomalla halulla — tahdotko sinä sellaisen kurjan, itsekkään, sairaloisen mieliteon vuoksi rikkoa ehkä muuten tyydyttävän perhe-elämän, etkä vain itse uskaltaa elämää ja kunniaa, vaan ehkä saattaa häpeään ja hengenvaaraan sen henkilön, jonka puolesta sinä haaveilevalla ilolla voisit kuolla?"

"Suuri Jumala!" huudahti Folgvard valahtaen kuolonkalpeaksi. "Mitenkä voitte ajatella sellaista mahdolliseksi? Kuinka hän olisi voinut ylpeässä sokaistuksessaan antautua sellaiselle hirviölle?"

"Elä tuomitse väärin sitä ruhtinasta, jonka haltuun Tanska tahtoo uskoa onnensa, mutta jonka sinä nyt olet vähällä pettää! — Jos hän tulisi kovaksi ja julmaksi vihassaan, niin olisihan se inhimillistä." —

"Te olette oikeassa!" alkoi Folgvard puhua. "Minä olisin Tanskan kurjin ritari, enkä suuren drotsi Pietarin poika, jos saattaisin hänet sellaiseen onnettomuuteen. Te olette peloittanut minua, hurskas isä! Minä lähden täältä heti. Minä tahdon vain kerran vielä nähdä hänen ihanat silmänsä näiden kirkkaiden hääkynttilöiden valossa — ja sitten — hyvästi tämän maailman elämä ja ilot! — Hyvää yötä!" Hän aikoi syöksyä pois, mutta piispa tarttui hellästi hänen käsivarteensa.

"Ota mukaasi hartain siunaukseni, ystäväni Pietari Hesselin poika!" sanoi piispa Sven iloisesti ja nousi, laskettuaan kätensä Folgvardin polttavalle päälle. "Nyt minä näen, ettei sinua kalva mikään alhainen, epäjalo intohimo, vaan onneton erehdys. Ole miehekäs, poikani! Opi oikein käyttämään sitä elämää, jota nyt ylönkatsot. Käytä se isänmaasi ja sen Herran palvelukseen, joka sen sinulle antoi! Kristitty ritari ei vain tunteellisesti uneksi — hän myös toimii!" —

"Oikein, herra piispa, niin minäkin tahdon", huudahti Folgvard ylpeästi ja innokkaasti — "vaikka tämä kuningas, jonka olette tuonut tänne, tulisikin minun vihollisekseni. Tositoimintaa on nyt vain Ebbesenin lipun alla, vaikka hän onkin tuomittu mahtavien päätöksestä, teidänkin —"

"Varo astumasta sille tielle, poikani!" huudahti piispa ja peräytyi säpsähtäen. — "Elä anna petollisen loiston itseäsi häikäistä! Elä myöskään tuomitse sitä, mikä sinulle vielä on hämärää minun ja kuninkaan menettelyssä Ebbesenin suhteen! Minulla olisi sinulle tehtävä laillisen kuninkaamme palveluksessa; minä voisin osoittaa sinulle kunniakkaan tien onneen ja menestykseen". — —

"Hurskas isä!" keskeytti Folgvard valtioviisaan piispan, katsoen häneen terävästi ja tarttuen häntä käteen. — "Te olette näyttänyt minulle sen kuilun, jonka vieressä seisoin, ja johon minä olin vähällä syöstä sen sielun, jota rakastan; mutta — anteeksi epäilykseni! — ettekö itse seiso täällä liukuvalla pinnalla. Johdatteko oikeamielisesti tätä peloittavaa kuningasta?"

"Jumalan avulla, poikani!" vastasi piispa vakavasti, kätensä yhteenliittäen. "Tämän onnettoman ajan petollisuus tarvitsee neuvoja, joita ei jokainen hurskas ja rehellinen sydän heti voi hyväksyä; mutta — armonvalon ja pyhän hengen avulla meidän nuori viisas kuninkaamme tulee toimimaan oikein senkin silmien edessä, jolta ei mikään ole salattu. Cras nobis respondebit pietitia nostra — koittaa vielä päivä tämänkin jälkeen, ja se on ilmituova tekojemme oikeamielisyyden." —

"Totta totisesti, herra piispa. Saarnaatteko te minun nuoruudenihanteitani tälle nuorelle ihmiselle!" kuului nyt kuninkaan iloinen ääni avonaisesta ovesta, ja sekä piispa että nuori ritari Folgvard peräytyivät säpsähtäen. "Mitä täällä oikeastaan on tekeillä?" jatkoi kuningas. "Mistä salaperäisistä asioissa te täällä keskustelette tämän ujon herran kanssa, joka koko päivän on seurannut osanottavilla katseilla minua ja morsiantani, silti meitä onnittelematta?"

"Sallikaa minun esittää teille kuuluisan miehen poika, herra kuningas!" alkoi piispa nopeasti puhua, nyt kuitenkin aivan rauhoittuneena. "Teidän autuaan setänne ystävä drotsi Pietari Hessel, oli tämän nuoren miehen isä, ja minä toivon ritari Folgvardin seuraavan jalon isänsä jälkiä. Toivon että hänestä ajankuluessa tulee teille yhtä uskollinen mies kuin minun Herrassa autuaasti nukkunut ystäväni oli ennen kuningas Meenvedille ja Tanskan kuningashuoneelle."

"Vai niin! Senkö drotsi Hesselin poika, joka nuoruudessaan oli kuningatar Agneksen ritarillinen ihailija?" sanoi kuningas kaksimielisesti hymyillen "No niin, olihan hän muuten rohkea mies. Minua ilahduttaa, jos hänen poikansa seuraa hänen kiitettäviä jälkiään."

"Minä olen määrännyt hänelle tehtävän, johon hän tarvitsee teidän armollisen suostumuksenne", jatkoi piispa luoden alas katseensa. "Minä arvelen että hän voisi osoittaa intonsa ja kykynsä teidän tulevana uskollisena palvelijananne, antamalla aatelille ja kansalle viittauksen teidän itsensäkieltävästä lempeydestänne, jota olette osoittanut hallitukseen astuessanne — vaikuttaakseen siten heidän päätökseensä ja valmistaakseen heitä antamaan teille yksimielisen kuuliaisuuslupauksen Viborgin käräjillä."

"Vai niin!" keskeytti kuningas hänet säpsähtäen. "Siihen olisi kuitenkin vanhempi ja kokeneempi valtiomies ollut soveliaampi. Tämä nuori mies osaa vaieta, ja se voi olla hyvä aikanaan; mutta osaako hän myöskin puhua sanomatta liikaa, se on ominaisuus, jota minä en voi kehua vielä tuntevani hänessä. Kuitenkin — koska jo olette vihkinyt hänet tähän asiaan, herra piispa, saa hän matkustaa heti. Teillä on suostumukseni, ritari Folgvard! Mutta katsokaa, ettette väärinkäsitä tai väärinkäytä sitä!"

Ritari Folgvard katsahti hämmästyneenä sekä kuninkaaseen että piispaan, joka salaa iski hänelle silmää.

"Minun olisi helpompi suorittaa tämä tehtävä teidän mieliksenne, jos teidän armonne suvaitsisi itse ilmaista minulle teidän tahtonne!" alkoi hän nyt puhua, koettaessaan vaivoin salata epätietoisuuttaan siitä, mistä puhuttiin, sekä äärimmilleen jännittyneen mielentilansa. — "Se maailmankokemus ja ymmärrys, jonka luulette minulta puuttuvan, ylhäinen herra, tekee minulle tämän tehtävän hyvin arveluttavaksi." —

"Sen itse parhaiten tiedätte! Minulla ei nyt ole aikaa sellaiseen!" keskeytti kuningas hänet terävästi. "Seuratkaa tämän arvoisan herran määräyksiä! Te saatte hänen kanssaan vastata siitä. — Jumalan haltuun!" Sen sanottuaan hän kääntyi ritari Folgvardista, joka hätäisesti kumartaen, kasvot punottavina syöksyi ulos ovesta.

"Mikä teidän nuorta ystäväänne vaivasi?" — kysyi kuningas jäätyään kahden piispan kanssa, "Hän on jo toinen tanskalainen ritari, joka minulle tänä iltana esitetään. Jos heidän mukaansa teen jälellä olevista johtopäätöksen, niin taitaa Tanskan nuori ritaristo potea kuumetta tai aivotulehdusta."

"Ainakin sopii se tällä kertaa ritari Folgvardiin, herra kuningas!" vastasi piispa. "Hänen nuori verensä on todellakin kuumeisen levotonta, enkä minä tiedä sille mitään parempaa neuvoa kuin kiireellistä toimintaa, ja erityisesti sellaisia tehtäviä, jotka vaativat järkevyyttä ja viisautta. Saatte nähdä ettei valintani ole huono. Tämä nuori mies ei tule saattamaan luottamustani häpeään."

"Sen tulee aika osoittamaan!" vastasi kuningas epävarmoin katsein. — "Nyt toisiin asioihin. Minä olen väsynyt tämän päivän teeskentelyyn. Minua halutti puhua teidän kanssanne pari sanaa kahden kesken. Minä olen nyt tehnyt sen uhrauksen, jonka valtioviisaus ja Tanskan onni vaativat. Se oli minun oma suunnitelmani samoin kuin teidän. Minä en tahdo valittaa. Minä olen nyt sidottu puolisoon, joka ojensi minulle kätensä vain tullakseen kutsutuksi Tanskan kuningattareksi. Sen minä tiesin. Ehkä hän kuitenkin kätkee sydämeensä toisen nuorukaisen kuvan. Sitä minä en tiennyt. Mutta, olkoon menneeksi! Ehkäpä minulla olisi omasta sydämestänikin yhtä ja toista ripitettävää. — Kuitenkin, se on kaikki tyhjää narripeliä. Te, hengen miehet, ette kuitenkaan ymmärrä sydänsuruja. Kaikki sujuu nyt vielä hyvin, kuten sanoin. Minun veljeni itsepäisyys painaa kuitenkin mieltäni. Se huoli on tehnyt minulle näiden päivien onnennaamarin hiukan tukalaksi kantaa. Te tiedätte, että minun aikomukseni oli vapauttaa heti hänet kreivin vankeudesta, ilman minkäänlaisia ehtoja. Mutta nyt minä huomaan hänellä olevan puoluelaisia, ja ne ovat uskaliaita, vaarallisia haaveilijoita."

Kuningas kertoi nyt piispalle keskustelunsa Sven Tröstin kanssa, ja miten hän oli nähnyt tarpeenvaatimaksi käskeä vangitsemaan uhmailevan ritarin, ettei tämä pääsisi levittämään vihamielistä mielialaansa kansaan ja yllyttämään Oton liittolaisia vastustamaan hänen kuninkaaksi julistamistaan Viborgissa.

"Tämä surettaa minua!" vastasi piispa miettivästi. "Tämänlainen ankaruus lienee kuitenkin välttämätön joksikin aikaa. Teidän herra veljenne vapautus on näissä olosuhteissa jätettävä siksi, kunnes kuninkaaksi julistaminen on ohitse, ja teidän tärkeä valtaistuimellenousunne vahvistettu. Nyt meidän on kaikkien uhrattava valtakunnan ja maan hyväksi se, minkä välttämättömyys vaatii — ja herra kuningas! Teidän uhrinne ei ole vähin; kuitenkin — Jumalan avulla se on koituva sekä teidän että Tanskan onneksi!"

"Sen aika myöskin opettaa!" keskeytti kuningas hänen puheensa. — "Kaikessa tapauksessa, teidän ei ainakaan koskaan tarvitse kuulla minun valittavan. — Te kehoitatte siis minua siihen?" jatkoi hän. "Te ette pidä minua sydämettömänä veljenä, kun nyt annan Oton jäädä sinne, missä hän on, kunnes minä vaaratta maalle ja valtakunnalle voin vapauttaa hänet ja antaa luopumisen riippua hänestä itsestään?"

"Herra kuningas, minun käsittääkseni se on surullinen välttämättömyys!" vastasi piispa tuskallisesti huoaten. — "Te ette toimi täällä omassa asiassanne, ettekä voi sydämessänne seurata omaa haluanne ja veljentunnettanne. Nyt on kysymyksessä valtaistuimen turvallisuus ja Tanskan onni sekä nykyisille että tuleville sukupolville, tahrattakoon täällä yksityisen parhaat ja kauneimmat toiveet isänmaan ja yhteisen hyväksi."

"Hyvä! Olkoon niin. Nyt ei siitä enempiä epäilyksiä!" sanoi kuningas kiivaasti. "Oletteko laatinut armahduskirjeen?"

"Tässä se on, armollisin kuningas! Se on kunniaksi sekä teidän sydämellenne että viisaudellenne. Sillä te voitatte heti koko kansan sydämen. Minä olen teidän suostumuksellanne itse ulottanut teidän ylevämielisen anteeksiantonne niihin, jotka nyt pelkäävät entisten laittomuuden aikojen ja teidän onnetonta isäänne vastaan tekemiensä rikkomusten seurauksia. Tässä kohden te olette viisaampi ja varovaisempi kuin teidän autuas setävainajanne, muuten niin ylistetty kuningas Meenved, ja — totisesti! Ihanampi on anteeksi antaa kuin rangaista ja kostaa!"

"Hyvä on!" vastasi kuningas päätään nyökäyttäen — "minkä voin kynänvedolla voittaa, siihen en tarvitse verenvuodatusta." Hän luki nopeasti sen asiakirjan, jonka piispa ojensi hänelle. "Hyvä on! Armahdusjulistus ulottuu kaikille — paitsi Ebbesenille ja hänen ystävilleen. He ovat ja pysyvät minun vihollisinani. Sen olette itse sinetillä vahvistanut. Elleivät Geertin pojat häntä surmaa, on häntä ahdistettava. Mutta — sillä ei ole kiirettä!"

"On kuitenkin surullista, herra kuningas!" alkoi piispa taas huolestuneen näköisenä puhua, "ja se painaa raskaasti mieltäni, että meidän onnettomana aikanamme suurimmistakin yrityksistä puuttuu se puhtaus ja selvyys, joka voi poistaa jumalaapelkäävän sielusta kaikki epäilykset ja vahvistaa kansojen onnen korkeimman totuuden ja vanhurskauden sinetillä. Minä voin Jumalan edessä kutsua synnittömäksi yhtävähän Ebbesenin tärkeää tekoa kuin sitä valtioviisasta suunnitelmaa Tanskan pelastukseksi, johon minun itseni on teidän kanssanne täytynyt suostua ja se vahvistaa. Meidän syntisen aikamme kirous on siinä että se heittää varjonsa kaikkeen, niin ettei yksikään sielu, joka tahtoo ottaa osaa aikansa tapahtumiin, voi pysyä puhtaana sen tartunnasta."

"Muuttakaa aika, hurskas herra piispa!" sanoi kuningas kärsimättömän reippaasti. "Muuttakaa maa taivaaksi, jos voitte! Tehkää sitten meidät pyhimyksiksi, jotka aikojen kirjassa seisovat pyhimyskehän ympäröimänä, palmunoksat kädessä niinkuin pyhät marttyyrit kuvaraamatussanne! Jos tahdotte edelleen seurata minua mutkikkaalla tielläni, hurskas herra, niin elkää milloinkaan kiusatko minua epäilyksillänne siitä, mikä kerran on tapahtunut tai päätetty! Esittäkää niin paljon kuin vain haluatte vastaväitteitä sitä vastaan, mitä minä en vielä ole päättänyt! Mutta ei sanaakaan sitä vastaan, joka jo on päätetty, — kuinka muutoin voin saada nämä sekavat asiat selvitetyiksi?"

"Suokaa minun kuitenkin lausua eräs toivomus, herra kuningas!" jatkoi piispa. "Se koskee teidän omaa onneanne, eikä se minun tietääkseni ole mitenkään esteenä teidän entisille päätöksillenne — —"

"Mitä se on? Puhukaa suoraan, herra piispa, mutta lyhyesti, sillä minua kaivataan. Ritari Podebusch odottaa minua ulkona katselemaan ihanaa jumalatar-kulkuetta."

"Oi! Varokaa petollisia jumalia ja jumalattaria, armollinen herra!" huudahti piispa kiihkeästi, "varsinkin näitä Rügenin sisaruksia! Minä aijoin juuri pyytää teidän lähettämään heidät pois eikä viedä heitä Tanskaan mukananne." —

"Minkävuoksi, Herra piispa?" kysyi Valdemar punastuen. "Mitä teillä on näitä kauniita, hauskoja ihmisiä vastaan?"

"Yksinkertaisen kansan ajatukset noituudesta ja loihtimisesta lienevät vain taikauskoa ja pakanuuden jätteitä" — jatkoi piispa, "mutta jos uskoisin ihmisillä olevan tällaisen yliluonnollisen ja helvetillisen noituusvoiman, niin luulisinpa silloin tämän rügeniläisen herran ja hänen lumoavan sisarensa omaavan sen. Uskokaa minua, herra kuningas. He laskevat ansoja teidän nuorelle sydämellenne; he eivät tuo onnea eikä siunausta mukanaan Tanskalle."

"Jättäkää se minun yksityisasiakseni, hyvä piispani", keskeytti piispa Valdemar hänet nopeasti ja nauroi. "Jos joskus tuntisin noiden pelkäämienne noitatemppujen vaivaavan sieluani, niin ehkä silloin käännyn teidän puoleenne rippituolissa. Mutta minä en jaksa selvitellä tätä sekavata vyyhtiä enkä koota levottomia tanskalaisia päitä yhden hatun alle, ellei minulla ole hauskaa seuraa, ja ainakin jotakin kaunista katseltavaa." Tämän jälkeen kuningas poistui nopeasti yksinäisestä huvihuoneesta, ja piispa kuuli, miten hänet linnanpuistossa vastaanotettiin juhlalaululla, josta erottautui kuuluvasti harvinaisen kaunis, hopeansointuinen ja tenhoava naisääni, vaikuttaen omituisen lumoavasti sieluun ja mieleen.

Myöskin piispaan nämä sävelet vaikuttivat voimakkaasti. Hän kuunteli kauan levottomalla mielenkiinnolla ja jännitetyn tarkkaavasti tätä lumoavaa sirenilaulua, joka vähitellen häipyi edetessään, sulautuen lopulta yksinäisen satakielen rakkauslauluun hiljaisessa kesäyössä, yöhuuhkajan linnantornista samaan aikaan huutaessa soinnuttomalla ja surullisella äänellään.

Oli myöhä. Tulet sammutettiin linnanpuistossa, ja vähitellen vaikenivat soitonsävelet, ja taukosi hälinä linnasta. Piispa Sven jäi istumaan syviin ajatuksiin lamppunsa, ääreen, eikä hänellä näyttänyt olevan halua työhön eikä lepoon. Hän liitti usein kätensä yhteen ja rukoili ikäänkuin epäillen ja taistellen itsensä kanssa, ja syvä huokaus tunkeutui hänen huolestuneesta sydämestään mainitessaan vuoroon kuninkaan, Ebbesenin ja prinssi Oton nimeä. Myöskin Sven Tröstistä, jonka hän luuli istuvan vankina linnassa, ja ritari Folgvardin onnettomuudesta hän oli hyvin levoton. Päivä alkoi jo valeta, kun hän sammutti lamppunsa ja läksi makuuhuoneeseensa, joka oli ulommaisen linnanhaudan ja maantien puolella. Hän aukaisi ikkunan voidakseen hengittää raikasta aamuilmaa, ennenkuin pani maata. Ritari Folgvard ratsasti nyt hitaasti pois Sönderborgista, mutta ei silmäillyt huvihuoneenikkunaan, missä piispa seisoi vilkuttaen hänelle jäähyväistervehdystä. Nuoren ritarin kasvot olivat käännetyt päivänsarastusta kohti, ja hän lauloi nyt hiljaa:

"Tules' kirkkahin päivä, sen päälle suo jo se sytä, ken syttyä halaa! Kuin lumen sa sulata toivo tuo. mi syliisi aina palaa.

Mutt' ihmisistä ei kukaan, ei voi vangita sydäntäsi: paits' ehkä yksi — ken tahtosi vei, muill' on kovin voimaton käsi."

"Jumala meitä varjelkoon rakastuneiden logicasta!" huokasi piispa ja puisti päätään. "Taivaan isä suojelkoon hänen järkeään ja vapahtakoon hänen erehtyneen sielunsa!" Näin sydämestään huoaten piispa sulki ikkunan ja meni levolle, ritari Folgvardin ratsastaessa uneksien tietä edelleen lempilauluaan laulellen.

Ennenkuin hän vielä oli lopettanut tämän laulunsa, joka kylliksi osoitti häntä kalvavan tuskan, saavutti hänet kaksi nuorta ritaria, jotka samoinkuin hänkin tulivat Sönderborgista ja matkustivat Jyllantiin. Toinen oli Stig Antinpojan poika, huikentelevainen ritari Offe Stiginpoika, josta isä olisi toivonut hienoa, viisasta valtiomiestä, vaikka se ei oikein tahtonut hänelle onnistua. Sekä tämä iloinen herra, että hänen eroittamaton ystävänsä ja juomatoverinsa Pietari Antinpoika kuuluivat niihin itsevaltaisiin ylimyksiin, jotka tänä laittomuuden ja kuninkaattomuuden aikana olivat lyöttäytyneet Niilo Buggen seuraan Haldissa, sillä he olivat erityisesti mieltyneet siellä vallitsevaan vapaaseen elintapaan, missä miekka oli lakina ja oma tahto valtakunnan oikeuden sijassa. Stig Antinpojan vaatimuksesta olivat kuitenkin nämä molemmat vapaudenritarit saapuneet tarjoamaan nuorelle kuninkaalle palvelustaan. Ollessaan häävieraina Sönderborgissa oli heille osoitettu ovelaa huomiota, ja olivat he niin ihastuneet prinssi Valdemarin reippaaseen, iloiseen olentoon, että he nyt hänen innokkaimpina puoluelaisinaan lähtivät valmistamaan hänen kuninkaaksihuudattamistaan, sekä levittämään hänen kiitostaan levottomien ystäviensä keskeen. He luulivat jo olevansa vihittyjä uuden hallituksen suunnitelmiin erään heille uskotun tehtävän kautta, ja heillä oli tärkeitä terveisiä sekä puolinaisia lupauksia ritari Buggelle Haldissa ynnä monelle muulle tunnetulle ritarille Jyllannissa sekä mahtavalta Stig Antinpojalta, että osaksi kuninkaalta itseltään. Vielä osaksi hääviinien humalassa ja heihin osoitetun kunnian huumaamina, pyörittelivät he hevosiaan vallattoman iloisesti, ja rakastuneen Folgvardin uneksiessa salaisesta rakkaudestaan, lauloi Offe Stiginpoika iloisesti ja vallattomasti hänen takanaan tunnettua ivalaulua ritarillisuudesta ja romantisesta sankarihengestä:

"Ramund se asteli, teikaroi,
Läks' räätälin parhaan luokse.
'Tee puku, räätäli hieno, mulle,
Ja hieno, kaunis, jos sopii sulle?'

Hänen matkatoverinsa nauroi täyttä kurkkua ja yhtyi lauluun. Nyt huusivat molemmat elostelijat raa'alla äänellä:

"Kolmekymmentä housuihin kyynärää.
Viisitoista housujenvyöhön!
Lujaks' ikuiseks' tee vaatteus tää,
Jos pystynet ompelutyöhön".

"Kovin ahdan on mulle puvuksi tuo", sanoi Ramund.
"En liikkumaan mahdu", näin jutteli nuori Ramund.
Meren suolaisen äärtä nyt astuvi Ramund.

"Tuhannet neitsyet minua syleilkööt!" huudahti ritari Stiginpoika, ja laulu vaikeni. "Eikö ratsastakin tuolla meidän rakkaudesta sokea ritarimme Folgvard? Hei, Folger pelimanni!" jatkoi hän leikkiä laskien ja löi häntä olkapäälle. "Lehahdatteko te sokean satakielen lailla häätalosta ja laulatte Miserereä, sillaikaa kun kaikkien isänmaanystävien aivoissa messutaan Gloriaa?"

"Taidatte nähdä auringon kaksinkertaisena taivaalla, minun herrani", vastasi Folgvard luodessaan katseen molempien humalaisten herrojen punoittaviin kasvoihin ja himmeisiin katseisiin.

"Entä sitten, Folgvard? Kolminkertaisena, jos tahdotte?" vastasi Stiginpoika hattuaan heilautellen. "Nyt ei ole aikaa huokailla kuulle petollisten neitosten vuoksi. Nyt on nuori kuningas Atterdagilainen taas tuonut valoisan päivän ja kesän vihreyden Tanskaan."

"Suokoon Jumala hänen tuoneen myöskin ilon ja rakkauden tullessaan", huokasi Folgvard, "ennenkaikkea tanskalaisen rehellisyyden ja uskollisuuden".

"Rist'varjele, mitä tarkoitatte?" alkoi herra Stiginpoika taas puhua veitikkamaisen näköisenä. "Voiko kukaan tuoda mukanaan enemmän iloa ja ritarillista rakkautta kuin reipas, iloinen sulhanen, joka on oppinut taidon keisarillisessa hovissa? Pysyykö hän uskollisena sulhasena, ei muuten kuulu teihin eikä meihin. Mutta sen uskollisuuden, jonka hän on luvannut meille, maan aatelisille herroille, sen opettaa Tanskan ritaristo hänen pitämään, samoinkuin hänen vakuutuksensa ja kädenlyöntinsä."

"Silloin on meidän ensiksi paras oppia pitämään kiinni ankeriasta pyrstöstä", mutisi Folgvard. "Varokaa taittamasta itsellenne laskiaisvitsaa! Kyllä me ritarit olemme ensimäisiä, joita hän kurittaa. Kuitenkin, siitä emme puhu ennenkuin näiden päivien humala on kokonaan jäähtynyt teidän polttavilta otsiltanne."

"Hoh, mitä kerettiläisjuttuja nuo ovat, Folgvard!" huudahti pyöreä, punakka Pietari Antinpoika. "Eikö edes meidän valtioviisas piispamme ole voinut kääntää teitä? Onko tuo huokaustenne käsittämätön kauneusloiste tehnyt teidät umpisokeaksi? Antakaa sen Fenixlinnun lentää, ja vangitkaa itsellenne toinen. Niin minä olen tehnyt monta kertaa, eikä siitä ole minulle ollut haittaa. Pitäkää nyt vaari päästänne ja sydämestänne, ja auttakaa meitä pitämään iloa uudelle Salomon kuninkaallemme!"

"Totta totisesti, te vasta tuuliviirejä olette", sanoi Folgvard. "Kuukausi siteen tahdoitte te murtaa auki prinssi Oton vankilanovet ja viedä hänet Viborgin käräjille kuninkaaksi huudettavaksi. Mutta nyt te puhallatte torveen hänen ovelan veljensä hyväksi. Se herra ymmärtää onkia kruunuja ihmissydämillä."

"Muuta mielesi, harhaan johdettu nuori mies!" vastasi herra Stiginpoika naurettavalla saarnaäänellä. "Me olemme kaikki olleet syntisiä ja väärillä teillä. Mutta nyt minä ja minun hyvä ystäväni olemme muuttuneet järkeviksi miehiksi, jotka kykenemme valtiollisiin toimiin, ja vielä kerran voimme istua kuningas Valdemarin viisaassa neuvostossa niinkuin piispa Sven ja minun hyvin mahtava herra isäni. Tulkaa tekin järkiinne, ritari Folgvard. Ei kannata potkia tutkainta vastaan, eivätkä happamet kasvot tee maailmaa hiuksenvertaakaan paremmiksi. Iloinen kuningas saa nyt tulta ja eloa meihin kaikkiin. Jos se Herran enkeli, jonka vuoksi te huokailette, istuu herrojen linnassa tai luostarissa, niin sanokaa minulle suoraan, ja me autamme teitä vapauttamaan hänet uljaiden ritarien lailla. Ehkäpä meidän iloinen kuninkaamme itsekin sanoo amenensa mokomaan hauskaan juoneen."

Ritari Folgvard sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta pyylevä Pietari Antinpoika purskahti äänekkääseen nauruun. "Ei, toveri, siihen ei kuningas Valdemar ikinä anna suostumustaan, sen varmuudeksi saatte pyytää noiden tuhannen neitosenne syleilemään teidät kuoliaaksi. Missä teidän silmänne ovat olleet, Offe Stiginpoika? Ettekö te kauniilta morsiusneidoilta ole nähnyt sitä minkä jokainen raitis mies puolella silmällä voi nähdä ritari Folgvardista? Minä en ikinä kehoittaisi rakastunutta ystävääni astumaan jalallaan siihen herraslinnaan, missä hänen sydämensä valittu kuningatar tulee vallitsemaan; ellei hän tahdo saattaa päätänsä vaaraan, — Vakavasti puhuen, ystäväni Folgvard", lisäsi hän, "katsokaa, ettette tule liian lähelle sitä aurinkoa, josta jo olette liiankin ääneen ja hellästi laulanut! Se polttaa, Jumala paratkoon, teidät poroksi. Meidän nuorella herrallamme on haukansilmät eikä hän välitä muista kruunuista kuin näkyvistä."

"Sen auringon läheisyydestä, josta minua varoitatte, poistun minä nyt", vastasi Folgvard säihkyvin katsein. "Samoin haukasta, joka pian hakkaa teiltä sokeat silmät päästänne. Tehkää, jos voitte, Valdemarin kruunausmatka riemukuluksi. Mutta minä menen nyt auttamaan maan uskollisia ystäviä voittamaan omin päin sen voiton, jota ennen ei Tanskassa huudeta 'victoria' huutoja." Tämän sanottuaan ritari Folgvard kannusti ratsuaan ja ratsasti nelistäen heidän näkyvistään. Molemmat iloiset veljekset nauroivat, mutta säälittelivät typerää kuningatarrakastajaa, joka ei paremmin osannut salata pettyneitä toiveitaan tai etsiä oikeaa tietä kunniaan ja onneen, jonka he nyt itse varmasti luulivat löytäneensä.

YHDESTOISTA LUKU.

Helluntain ja juhannuksen välisenä aikana oli koko Tanskan huomio kiintynyt Valdemarin suunniteltuun kruunaukseen ja siihen valtioviisaaseen naimiskauppaan, jolla hän oli varmentanut kruunun itselleen. Jokainen, joka luuli omaavana arvostelukykyä valtiollisissa asioissa, toivoi maalle ja valtakunnalle koittavan onnellisia aikoja sellaisen ruhtinaan hallitessa, joka näytti voivan uhrata oman sydämensä tunteet valtioviisauden ja valtakunnan parhaaksi. Prinssi Oton ystävät olivat kadottaneet kaiken toivonsa; heidän puolueensa oli myöskin liian heikko voidakseen olla vaikuttavana. Se Niilo Ebbesenin urhean teon suuri ihailu, joka kuukausi sitten oli ollut yleinen niin ylhäisten kuin alhaisten joukossa, laimeni nyt huomattavasti, ja tämän kansan urhoon huomion täytyi väistyä tärkeämmältä näyttävien asioiden tieltä. Kansan kesken oli Ebbesenin nimi vielä kuitenkin rakastetumpi kuin kenenkään muun ruhtinaan. Se ritari, jonka käsi kaatoi kaljun kreivin, oli talonpojan mielestä maan merkittävin mies, ja niinpian kun kuultiin ruhtinaiden ja ylhäisten jättäneen hänet yksin, Geertin poikien uhatessa häntä kostonsodalla, virtasi suurin joukoin juutilaista talonpoikaisjoukkoa Brattingborgiin uhraamaan verensä ja henkensä Geertin murhaajan ja Tanskan vapauttajan puolustukseksi. Mutta ei ainoakaan ylempisäätyisistä yhtynyt häntä puolustamaan. Geertin murhaa sanottiin urhotyöksi ja uskaliaaksi aikeeksi, josta olisi maalle hyötyä; mutta nuoren kuninkaan puoluelaisten mielestä oli edullisinta maalle ja valtakunnalle, että tämä teko ja sen seuraukset katsottaisiin juutilaisen herrasmiehen ja Holstein-Rendsburgin kreivien väliseksi yksityiseksi riidaksi. Heidän mielestään tämä oli asia, jonka tuli kulkea omaa kulkuaan, ja jonka puolesta ei voinut saattaa kruunun eikä maan parasta vaaranalaiseksi.

Vaikka Lübeckin sopimuksen mukaan olikin tavallaan rauha maassa, nähtiin kuitenkin usein saksalaisia sotilasjoukkoja kulkevan edestakaisin Juutilaisten linnojen väliä, jotka osaksi olivat panttiherrojen käsissä, ja pian olikin taas Ebbesenin nimi kaikkien huulilla, kun kuultiin huhuiltavan hänen ominpäin taistelussa voittaneen Geertin pojat.

Juhannuspäivänä 24 päivänä kesäkuuta oli suuri kansanjoukko kokoontunut Viborgiin ja sen ympäristöön, kaikkialla vallitsi mitä iloisin ja rauhallisin mieliala. Kuningas Valdemar oli vastaanottanut säätyjen vahvistuksen Viborgin linnassa. Hän oli ilman vähintäkään vastaväitettä iloisesti hymyillen sinetillään vahvistanut lupauksensa ja luvannut säätyjen valtuutetuille kaiken minkä he vaativat. Ritari Bugge Haldista ynnä huomatuimmat juutilaiset ritarit ja papit olivat läsnä. He olivat kaikki vastaanottaneet mielisteleviä osoitteita uuden kuninkaan armollisuudesta sekä olivat ihastuneet hänen nerokkaihin lausuntoihinsa ja miellyttävään kohteliaisuuteensa. Hän oli samana päivänä julistanut lempeän armahdusjulistuksensa, ja suuri kruunausjuhla loppui juhlallisella Te Deumilla Viborgin tuomiokirkossa.

Kruunausjuhlallisuuksissa kuului kuitenkin etempänä seisovien talonpoikien joukosta usein tyytymättömiä ääniä, jotka olivat huutaneet prinssi Oton nimeä ja vaatineet häntä kuninkaaksi. Mutta suosiohuudot Valdemarille vaimensivat nämä äänet. Sieltä täältä talonpoikien joukosta oli myöskin kuultu huudettavan Ebbesenin nimeä, vaikkei kuitenkaan kukaan selvästi ilmaissut, mitä sillä tarkoitettiin. Kun nyt kuningas, piispa Svenin ja Stig Antinpojan välissä ja lukuisien tanskalaisten ja saksalaisten ritarien seuraamana, astui tuomiokirkosta nousten sen ulkopuolella ratsunsa selkään lähteäkseen heti tervehtimään kansaansa ympäri maan, tervehtivät lukuisat kansanjoukot häntä meluavin suosiohuudoin. Kuningas vastasi näihin tervehdyshuutoihin miellyttävän lempeästi, ja kaikkia näytti hurmaavan nuoren kauniin kuninkaan reipas olento. Mutta etäällä, kaupunginportin ulkopuolella, missä ei enää ollut tunkeilevia kansanjoukkoja, seisoi joukko vakavia talonpoikia, jotka enimmäkseen olivat asestettuja ja kahtavertaa lukuisampia kuin koko kuninkaan seurue. He ottivat myöskin lakit päästään kuninkaan ratsastaessa heidän ohitseen; mutta he eivät kajahuttaneet tervehdyshuutoja. He huusivat kaikki sitävastoin yhdellä äänellä: "Vapautta prinssi Otolle! Kuninkaallinen suoja Ebbesenille!"

Kuningas säpsähti, mutta tointui silmänräpäyksessä. Hän viittasi ystävällisesti talonpojille. Muutamat lähinnä seisovista heiluttivat silloin ilmassa hattujaan ja huusivat: "Eläköön kuningas!" mihin pian useimmat yhtyivät. Näiden tyytymättömien joukossa, jotka nyt tyynesti hajaantuivat, nähtiin kaksi ritaria täysissä varustuksissa, kypäränsilmikko avoinna. Ne olivat Sven Tröst ja ritari Folgvard Lagmanson. Kumpikaan heistä ei jäänyt kuninkaalta huomaamatta. Hän loi heihin terävän katseen ja pakoitti heidät omalla vastustamattomalla tavallaan hiljaiseen ja kylmään tervehdykseen. He olivat molemmat ratsain muutamien nuorukaisten seuraamina; mutta tuskin oli kuningas seurueineen ratsastanut heidän ohitseen, niin olivat nämä uskaliaat ritarit melkein yksin tiellä ja ratsastivat pois vastakkaiseen suuntaan.

Brattingborgissa sitävastoin vallitsi vakava mieliala. Voitettuaan useissa taisteluissa nuoret holsteinilaiset kreivit, oli Ebbesen palannut hyvin varustettuun linnaansa, mihin hän nyt oli ollut kolme viikkoa suljettuna raivoavan kreivi Henrikin piirittämänä. Piiritetyt olivat tehneet taajoja hyökkäyksiä, ja monta veristä ottelua oli taisteltu linnan ulkopuolella. Mutta näissä taisteluissa oli Ebbesen menettänyt paljon väkeä, ja hänen pieni, uskollinen joukkonsa oli supistunut niin vähäksi, että hänen täytyi tyytyä vain linnan puolustamiseen ja katkeroituneen vihollisen alituisten hyökkäysten torjumiseen. Kreivi Henrik oli kaikissa hyökkäyksissään osoittanut mitä hurjinta rohkeutta, mutta hänen nuorekas kiivautensa oli tehnyt vain taistelun hurjemmaksi, voimatta silti sotataidossa ja maltillisuudessa vetää vertoja tyynelle Ebbesenille. Geertin ylpeä poika kuohui suuttumuksesta, kärsittyään niin monta huomattavaa tappiota. Hänen veljensä Klaus oli nyt tullut hänen avukseen, mukanaan pari sataa miestä sekä useita piirityskoneita, joita Henrik hillittömässä kiihkossaan tähän asti oli ylenkatsonut. Linnaa piiritettiin nyt sotataidon sääntöjen mukaan, ja Brattingborgia uhkasi tuhoisa hävitys. Sillaikaa Sven Tröst ja Folgvard ratsastivat tyytymättöminä Viborgin kruunausjuhlilta, missä vain uuden kuninkaan paljas näkeminen näytti saaneen kansan unohtamaan kaiken muun.

Eräänä iltana, kun Ebbesen syvään huoaten astui alas piiritetyn linnansa valleilta ja vakavissa mietteissä astui salakammioonsa, huomasi hän kaksi avointa kirjettä pöydällään. Toinen oli jäljennös siitä kirjeestä, jossa piispa Sven oli tarjonnut Tanskan kruunua prinssi Valdemarille, ja missä Ebbesenin nimi oli ensimäisenä uskollisten tanskalaisten joukossa. Toinen oli Spandaussa ja Lübeckissä tehtyjen sopimusten jäljennös, missä kuningas oli sitoutunut olemaan kaikkien niitten vihollinen, jotka, olivat ottaneet osaa Geertin murhaan. Tämän viimeisen asiapaperin ynnä intohimoisen uhkakirjeen oli kreivi Henrik lähettänyt hänelle. "Hm!" mutisi Ebbesen katkerasti hymyillen ja kääri kokoon nämä huomattavat kirjeet. "Tämä todiste meidän aikakautemme hengestä on säilytettävä jälkimaailmalle. Tämä aarre kaivetaan kerran Brattingborgin raunioista." Hän piiloitti paperin erään suuren pilarin sala-aukkoon. Nyt hän kuuli vaimonsa laulavan lapsille tavallisella, tyynellä tavallaan, ja hänen järkkymätön uskonsa oikeuden ja hyvän asian voittoon antoi hänelle takaisin sen mielenrauhan; jonka hän hetkeksi oli kadottanut. Kun hän nyt kääntyi, näki hän oven linnan maanalaiseen käytävään olevan auki, ja hänen edessään hämärässä huoneessa seisoi pitkä naisolento, jonka likaisen päähineen alta näkyivät hurjasti säkenöivät silmät ja musta, tuuhea parta.

"Gondulin henget tahtovat pelastaa teidät, herra!" kuului Mustan Svenin ääni, ja valepukuisen metsästäjän hypähtäessä ilosta lehahtivat hameet hänelle korviin asti.

"Hm, hullu Volle!" huudahti totinen linnanherra hämmästyneenä ja astui askeleen taapäin. "Väisty minusta pakanallisine henkinesi! Minä uskon heihin yhtä vähän kuin ilmaan ja tuuleen — ja ihmisapuun."

"Silloin te olette minuakin taikauskoisempi", keskeytti Volle hänet. "Kuka muu voisikaan ihmisiä auttaa kuin elämän voimakkaat henget lihassa ja veressä sekä mahtava teräs?"

"Jumalan ovat henki ja voima", sanoi Ebbesen, "mutta minä en luota siihen kansaan, jonka Vanhurskauden henki on hylännyt. Jos Tanskan kansa, sen piispat ja kuningas, sekä kaikki maailman mahtavat ovat hylänneet minut lainsuojattomana pahantekijänä, silloin tahdon jättäytyä Jumalan käsiin ja kuolla. Huomenna minä tahdon miekka kädessä kaatua linnani viimeiselle kivelle vapaana kristittynä ritarina. Mutta sinun henkiesi ja paholaistesi pelastuksesta minä en välitä."

"Eikö silloinkaan, ankara herra, jos he tulevat rehellisinä, tanskalaisina miehinä teidän oman reippaan sisarenpoikanne johdolla?"

"Se on toinen asia, Volle. Elä vain käytä omituista puhetapaasi. Sillä sinä saat minun epäilemään rehellisintäkin apuasi. Mitä aikomuksia on minun rehellisellä Sven Tröstilläni?"

"Hän on ritari Folgvardin kanssa koonnut joukon uljaita poikia, jotka haluavat mennä kuolemaan teidän puolestanne, he ovat täältä puolen peninkulman päässä metsässä. Jos te keskiyöllä uskallatte tehdä hyökkäyksen, niin he ryntäävät vihollisen kimppuun selkäpuolelta ja antavat teille hyvän juutilaisen avustuksen."

"Hyvä! Se on rehellinen asia", huudahti Ebbesen. "Jos voit saada heille sanan takaisin, niin kiitä heitä siitä. Keskiyön aikana kreivi Henrik vastaanottaa vieraskäynnin, jota hän vähiten odottaa. Huomenna olisi Brattingborg muutoin ollut raunioina."

"Tällä kertaa pidätte vielä sekä te että Brattingborg puolianne, rakas herra", sanoi Volle ja nyökäytti merkitsevästi. "Jos olen lukenut oikein isoäitini kirjasta, ei kukaan voi voittaa Geertin surmaajaa muuta kuin se, joka heiluttaa kaljupään miekkaa — ja katsokaa, herra, se on nyt teidän, samoinkuin noitakojeet, joilla hän aina noitui voiton meidän käsistämme." Näin puheltuaan valepukuinen Sven otti sotamiekan, jonka hän oli piiloittanut hameisiinsa, sekä Izehoen neitsyt Marian kuvan, joka oli Holstein-rendsburgilaisten kreivien voitonpalladiumi [palladiumi: merkki], ne oli kreivi Henrik isänsä hautauspäivänä ottanut kuolleen rinnalta ja ripustanut omalle rinnalleen.

"Mikä tämä on?" huudahti Ebbesen ihmeissään. "Geertin miekka ja kuuluisa aarre! Mistä olet saanut tämän saaliin, Volle?"

"Rauta-Henrikin leiristä — hänen omasta teltastaan, herra, sillaikaa kun hän itse makasi paria sylen päässä teltastaan ja nukkui. Katsokaa, herra, nyt ovat nämä asiat teidän vallassanne. Minä toivon, ettette halveksu niitä, vaan koetatte tarkasti vartijoida niitä, varsinkin koska nyt tiedätte, että teillä niiden ohella on kallis elämänne omissa käsissänne. Vain senvuoksi minä näin tämän vaivan, ja olin saada sen kalliisti maksaa. Olisinpa mielelläni tuonut mukaani myöskin kreivi Henrikin kiharaisen pään; se oli aivan otettavissani. Mutta silloin hän nousi unissaan vuoteessaan ja katsoi minuun silmillä, joita minä en halua nähdä toiste kertaa, sillä ne tuijottivat niin elävästi minuun, aivankuin kaljupää kreivin, kun hänen päänsä oli meidän jaloissamme ja tuijotti meihin kuutamossa."

"Hyi, Volle! Sinä olet pyövelisielu ja hävytön ryöstäjä. Luuletko sinä minun haluavan olla sinun varastettujen tavaroittesi säilyttäjän?"

"Tehkää miten haluatte, herra. On teidän yksityisasianne, jos tahdotte elää tai kuolla", vastasi Volle kiukkuisesti. "Mutta minä luulin kuitenkin ansainneeni tästä uhkateosteni ennemmin kiitosta kuin paljasta haukkumista."

"Sinä olet oikeassa — tarkoituksesi on ollut hyvä, Volle", vastasi Ebbesen ja taputti häntä olkapäälle. "Sinä olet oman henkesi uhalla tahtonut pelastaa minut, vaikkakin sinä teit sen typerästä taikauskosta ja tavalla, jota minä ylönkatson. Mutta sen minä sanon sinulle", lisäsi hän ankaran vakavasti, "jos sinä olisit salaa murhannut minun rohkean veriviholliseni hänen nukkuessaan ja kantanut minulle hänen ylpeän päänsä niinkuin ajattelit, niin, totisen Jumalan nimessä, minä olisin antanut viedä sinun mustan pääsi vihollisen leiriin ynnä varastetun tavarasi."

"Hm! Sen minä kyllä aavistin, ankara herra", vastasi Volle. "Sillä minä pelästyin nähdessäni kreivi Henrikin pään ja jäykät silmät, niin etten kuoleman uhallakaan olisi ottanut niitä mukaani. Senvuoksi minä jätinkin sen paikalleen ja hiivin pois, otettuani mukaani mitä anastin, ennenkuin hän taas tointui ja tuli eläväksi. Sillä niissä silmissä, jotka hän avasi tuijottaessaan minuun, ei ollut jälkeäkään tämän maailman elämästä ja järjestä, mutta sitä enemmän kuolleista. Hänen sotamiehensä minä olin nukuttanut Sulla Sukin voimakkailla sanoilla, ja minua halutti kovasti tehdä heidät kaikki päättömiksi ennen aamiaista. Mutta niinkuin jo sanoin, minua oli alkanut hiukan pelottaa, ja minä aavistin kyllä etteivät toimeni olleet aivan teidän ritarillisen keittokirjanne mukaisia, vaikka pohjaltaan se olisi ollut yhtä puhdas ja rehellinen teko kuin meidän reipas, yöllinen käyntimme Randersissa —"

"Saatana!" huudahti Ebbesen kiivaasti. "Tahdotko saastuttaa minun ritarikunniani minun omassa sielussani, senvuoksi että sinä olit tienneuvoja sinä suurena yönä? — Mutta kuule, Volle", lisäsi hän tyynemmin, "sinä et ole mikään paholainen tai noitamestari. Mutta sinä olet pakanasielu; sinä et tunne elävää Jumalaa, etkä sitä mitä kristityt ritarit kutsuvat kunniaksi. Palaa heti sitä tietä, jota olet tullutkin. Kiitä minun uskollisia maanmiehiäni. Keskiyön aikana saavat viholliset ja ystävät kuulla Ebbesenin rumpujen soivan, ennenkuin tapaamme."

"Oikein, ankara herra", vastasi Volle kohauttaen veitikkamaisesti hymyillen olkapäitään. "En minä oikein ymmärrä teidän hyveitänne ja avujanne, ja se minun täytyy tunnustaa, ettei minunlaisten yksinkertaisten ihmisten päähän ikinä pälkähtäisi rummuttaa puolestaan, silloin kun aikoo hämmästyttää vihollista. Mutta se on nyt kerran teidän tapanne, ja olettehan te osoittanut sen käyvän päinsä. Hengestänne ja onnestanne te saatte itse vastata. Mutta uskokaa minua, herra, saalis, jonka minä olen hankkinut teille, voi tuottaa teille elämän ja kuoleman, aivan niinkuin haluatte. Kaikella kunnialla se on teidän. Kaatuneen ritaria aseet kuuluvat aina voitonsaajalle. Heti kun kuulemme teidän kuuluisat rummutuksenne, joihin perustatte hyveenne ja kunnianne, niin saatte te meidän käyräsauvoistamme ja kirveeniskuistamme kuulla Gondulin henkien olevan valmiina apuun." Sen sanottuaan musta Sven juoksi salakäytävään ja katosi.

Ebbesen seisoi kauan ääneti ja mietteissään, kreivi Geertin suuri miekka ja madonnankuva kädessään. Hän kohotti tuon kuuluisan sotapäällikön miekan, jota vielä hiljan koko Tanska oli vapissut. "Hm!" sanoi hän itsekseen. "Mitä tekemistä on valloittajan rautavaltikalla sen kädessä, joka taistelee vapauden puolesta?" Hän heitti Geertin miekan pöydälle ja asetti Mariankuvan sen päälle. Sanottuaan pari sanaa linnanvoudille poistui hän vaimonsa luo lastenkamariin. Jos joku olisi nähnyt Ebbesenin täällä, pari tuntia ennen uutta, veristä yötaistelua, joka häntä odotti, niin hän olisi luullut hänen linnaansa rauhan hiljaiseksi asunnoksi, sillaikaa kun Brattingborgin sotilaat teroittivat tylsistyneitä miekkojansa, ja linnanherran käskystä tehtiin mitä vakavimpia valmistuksia vaarallista öistä retkeä varten.

Kreivi Henrikin leirissä Brattingborgin muurien ulkopuolella oli nyt aivan hiljaista. Kaikki oli valmiina ratkaisevaan rynnäkköön, joka alettaisiin aamun sarastaessa. Piirityskoneita johtavat uupuneet sotilaat lepäsivät nyt sikeässä unessa, saadakseen voimia siihen taisteluun, joka tekisi seuraavan päivän merkkipäiväksi. Kreivi Henrik oli itse paneutunut maata telttaansa; mutta hänen levoton mielensä esti hänen saamasta unesta kiinni. Hänen verikostomiekkansa ja ruhtinassukunsa palladiumin rohkea ryöstö, joka oli tehty viime yönä, oli koko päivän täyttänyt hänen mielensä suuttumuksella ja levottomuudella. Hän makasi nyt telttavuoteellaan, avoimin silmin hiljaisessa kesäyössä, palavasti ikävöiden aamua ja koston hetkeä. Vahtituli paloi teltan ulkopuolella, ja kaksi vartiosotilasta kuiskaili huolestuneesti kirotusta noituudesta, joka viime yönä oli noitunut uneen heidän toverinsa ja vienyt heidät onnettomuuteen.

"Se oli paholainen itse", kuiskasi toinen. "Ilman saatanan apua eivät tanskalaiset ikinä olisi voineet saada valtaansa meidän suurta kreiviämme."

"Siitä ei ole epäilystäkään", vastasi hänen toverinsa. "Tietäähän jokainen Ebbesenin lupautuneen paholaiselle. Onhan moni nähnyt hänet ilmielävänä hänen vieressään. Niinkauvan kuin tuota sopimusta kestää, emme saa hänestä selvää. Meillä ei ole muuta odotettavaa kuin verisiä otsia joka kerralla."

"Mutta, jos sopimus loppuisi huomenna", huomautti ensimäinen. "Ja, koska hän nyt kerran on satimessa, niin eipä hän taida päästä siitä edes paholaisen voimalla."

"Saatpas nähdä, niin lyhyemmälle korrelle tässä vielä jäädään", kuiskasi toinen. "Kaakottakoot meidän nuoret kreivimme miten uljaasti tahansa, niin saavat he kuitenkin syödä monta mitallista suolaa, ennenkuin he tulevat yhtä viisaiksi ja voimakkaiksi kuin heidän isänsä oli. Ja nyt on meidän pyhän neitsyen kuvamme Izehoesta paholaisen hallussa, ja ilman sitä ei meidän vanha Geertimme saanut ainoatakaan voittoa tanskalaisista. Olisipa hänellä vain ollut kuva mukanaan tuona kirottuna huhtikuun yönä Randersissa, niin ei tuo juutilainen saatana olisi saanut ainoatakaan hiusta kärvennetyksi hänen päästään."

"No niin, mitäpä siitä, ei ainakaan hänen päässään olisi ollut paljon kärventämistä", sanoi ensimäinen sotilas puoleksi ivaten. "Mutta elkäämme puhuko liian ääneen, toveri. Jos Rauta-Henrik kuulee meidän puheemme, voi hän pian antaa meidänkin päämme tirkistellä tähtiin noiden viimeöisten unikekojen kanssa."

Kreivi Henrik oli kuullut muutaman sanan vartijoiden keskustelusta teltan ulkopuolella ja oli hypähtänyt katkeroituneena ylös vuoteeltaan. Hän näytti olevan aikeessa antaa ajattelemattoman käskyn, mutta tyyntyi ja antoi polttavan päänsä vaipua takaisin telttavuoteelle. "Hm, raudan, jota ei kukaan taivuta, täytyy olla kylmän", mutisi hän keskiyön aikaan hän vaipui uneen. Mutta tuskin hän oli ehtinyt sulkea terävät silmänsä, kun jo etäinen rummunpärinä ja vartijain huudot herättivät hänet: "Vihollinen, herra kreivi, vihollinen! — Randersin rummut!"

Kreivi Henrik hypähti täysissä varustuksissa vuoteeltaan ja kiirehti ulos päällikönteltastaan. Katkeroituneena hän komensi sotilaansa aseisiin, rummunpärinän ja etuvartijoiden huutojen alati kasvaessa. Ennenkuin tiedettiin, missä vihollinen oli, ja ennenkuin kreivi Henrik ja hänen veljensä olivat ehtineet koota uniset sotilaansa, nähtiin järvenrannalla olevat piirityskoneet ilmitulessa, ja niitä vartioiva miehistö, pakeni pelon lamauttamana leiriin. Kreivi Henrik heittäytyi sotaratsunsa selkään ja oli juuri jakanut tärkeitä käskyjä leirin puolustamiseksi, kun samassa pakeneva etuvartija hänen suureksi hämmästyksekseen toi hänelle hänen isänsä pitkän miekan sekä kuuluisan madonnankuvan.

"Ritari Ebbeseniltä, herra kreivi!" sanoi vapiseva sotilas. "Minä jouduin ensimäisenä hänen käsiinsä järven rannalla. Mutta hän päästi minut vapaaksi ja käski minun viemään nämä teille. Hän käski minun sanomaan teille ottavansa tänään teräshansikalla teidän valveilla ollessanne sen, minkä hänen palvelijansa otti varastamalla teiltä teidän nukkuessanne. Mutta paetkaa, herra, paetkaa! Täällä on paholaisella sormensa pelissä. Täällä on vihollisia sekä edessä että takana ja jokapuolella! — Kuulkaa, kuulkaa!"

Kreivi Henrik oli ripustanut kultakäädyn kaulaansa ja miekan vyölleen sanaakaan sanomatta, hänen silmäillessään kotkankatseellaan pimeää leiriä, minne vihollisen rummut ja torvet kuuluivat jokapuolelta aseiden helistessä ja eläköön huutojen kaikuessa. Nyt hänen kostoasäihkyvät silmänsä osuivat sotilaaseen, joka oli tuonut hänelle kalliit aarteet, ja joka nyt uhkaavasta vaarasta huolimatta näytti odottavan palkintoa. "Se, joka ensimäisenä pakenee ja antautuu vangiksi minun leirissäni, on kuoleman oma!" huusi nyt raudankova Henrik, ja hän paljasti huotrasta isänsä taistelumiekan. "Sinä pelkuri, oletko pelästyksessäsi unohtanut tämän minun käskyni?" Näin sanoen hän halkaisi pelästyneen pakolaisen otsan ja ratsasti eteenpäin hänen ruumiinsa yli. "Asettukaa kaareen, miehet!" käski hän ankarasti ja korotti malminkirkkaan äänensä. "Se joka minun luvattani väistää askeleenkaan, kuolkoon heti paikalla."

"Kaaririntamaan!" kaikui päälliköltä päällikölle. Mutta ennenkuin komennettu rintama oli ehditty muodostella, murtautui vihollinen sisään molemmilta puolin pelästyneiden sotilasjoukkojen kimppuun, ja heidän ympärillään oli leiri tulessa. Kreivi Henrik itse ja hänen veljensä olivat muutamassa silmänräpäyksessä niin omien sotilaidensa saartamina, etteivät he pillastuneine ratsuineen päässeet eteen eikä taaksepäin. He koettivat turhaan huutaen ja uhaten saada meluavia joukkoja järjestymään, jotka tunkeutuivat epäjärjestyneinä toisiaan vasten, estäen toisiaan puolustautumasta. Pikainen peräytyminen oli ainoa pelastus. Mutta he olivat jo ehtineet kärsiä suuren tappion, ennenkuin kreivi Klaus sai taivutetuksi hurjistuneen veljensä pelastamaan itsensä ja sotajoukkonsa antamalla hänelle niin tuskallisen käskyn: "Takaisin!" Viimeinkin kuultiin nämä sanat kreivi Henrikin vaahtoavilta huulilta; mutta palaaminen oli nyt melkein mahdoton. Ebbesen tunkeutui järvenpuolelta päättäväisesti ja voimakkaasti suljetussa taistelurintamassa, sillaikaa kun Sven Tröst ja ritari Folgvard juutilaisine talonpoikaisjoukkoineen piirittivät palavan leirin, levittäen kauhua ja kuolemaa taapäintungettuihin sotilasjoukkoihin. Oli melkein aamu, kun viimeinkin nuorten kreivien ja heidän aatelisten seuralaistensa onnistui pelastautua lyöttäytymällä heikoimman talonpoikaisjoukon läpi, ja nyt seurasi heidän joukkonsa jäännös herrojansa.

Auringon noustessa Brattingborgjärven takaa, kohtasivat Ebbesen ja Sven Tröst voitettujen leiripaikalla ja syleilivät iloisina toisiansa. Ei näkynyt enää ainoaakaan elävää vihollista, ja Brattingborg oli pelastettu. Myöskin ritari Folgvard ojensi Ebbesenille kätensä, ja toivottaessaan onnea loisti hänen kalpeilta, synkkämielisiltä kasvoiltaan hiljainen ilo. Mutta Musta Sven juoksi iloisesti palavien telttojen välissä ryöstäen rikkaitten holsteinilaisten ritarien ruumiita ja lauloi hurjaa kiitoslaulua Gondulin hengille.

"Sammuttakaa tuli! Huolehtikaa haavoitetuista!" käski Ebbesen. "Saalis otetaan talteen ja jaetaan. Puolet on sotaväen, puolet maan herran."

"Kuninkaanko?" huudahti Sven Tröst. "Mitä ajattelette, eno? Onhan hän sovussa meidän vihollistemme kanssa, mutta uhkaa teitä perikadolla!"

"Siitä huolimatta hän on kuitenkin meidän hallitsijamme", vastasi
Ebbesen. "Vain kruunun ja Tanskan nimessä olen tarttunut miekkaan."

Heti kun tärkeimmät tehtävät oli suoritettu, ja joukko ratsumiehiä oli lähetetty pakenevan vihollisen jälkeen, ratsasti Ebbesen miehestä mieheen talonpoikaisjoukkojen! rintamalla, ja ojensi kaikille sotamiehille kätensä kiitokseksi heidän uljuudestaan ja rakkaudestaan. Minne hän vain tuli, heilutettiin hattuja ja myssyjä ilmassa kovaäänisesti eläköötä huutaen.

"Kuule, isä Ebbesen", huusi reipas talonpoikaisrenki, joka ratsasti esiin ikäänkuin koko joukon puheenjohtajana, "me kulemme nyt koko kesän teidän mukananne, minne te vain tahdotte meidät viedä. Niinkauan kuin on yksikään vihollinen maassa, emme me tottele ketään muuta kuin teitä, vaikka meidät kaikki hirtettäisiinkin senvuoksi. Sen me olemme kaikki luvanneet ja vannoneet yhtenä miehenä pyhän Knuutin ja kaikkien pyhimysten kautta."

Tätä puhetta seurasi vapaaehtoisen talonpoikaisjoukon äänekäs ja yksimielinen suostumushuuto.

"Kiitos, lapset, kiitos maan ja kruunun nimessä!" vastasi Ebbesen. "Minä vien teidät rehellisesti Tanskaan vihollisia vastaan, niinkauvan kuin Jumala suo minulle siihen voimia ja terveyttä, minkä kiitoksen sitten siitä saanemmekin."

Nyt pidettiin runsaskätisesti huolta sotilasten ravitsemisesta, ja Brattingborgin linnaan päästettiin niin monta, kuin sinne vain mahtui. Muut leiriytyivät niihin vihollisten telttoihin, jotka olivat pelastuneet, ja koko päivän kaikui ilmassa laulua ja ilohuutoja.

Sven Tröstiltä ja ritari Folgvardilta sai Ebbesen nyt kuulla kaiken mitä he tiesivät uudesta kuninkaasta ja hänen luonteenominaisuuksistaan. Sven Tröstin kertomus oli vähiten toivorikas, ja Ebbesen tuli aivan alakuloiseksi. "Uljaat, rehelliset ystäväni", sanoi hän kuitenkin tyynesti. "Jumalan ja pyhän Knuutin nimessä tahdomme me kuitenkin tehdä minkä voimme maan vapauttamiseksi ja Tanskan valtaistuimen turvaamiseksi, välittämättä siitä mitä ruhtinaat ja ylhäiset herrat voisivat kutsua oikeaksi tai vääräksi. Minä en ole milloinkaan ymmärtänyt hienoa valtioviisautta; mutta minä tiedän olevan rehellistä uhrata henkensä ja verensä isänmaan puolesta, ja siitä minä puolustaudun Jumalan ja Tanskan kansan edessä nyt ja ijankaikkisesti. Ne, jotka kantavat aseita maan vihollisia vastaan, ovat varmasti sen poikia, nauttikoot sitten lainsuojaa ja hallitsijansa suosiota tai ei."

Tämä päivä oli Brattingborgin linnassa rauhan päivä, ja siellä vietettiin voitonjuhla, jossa Ebbesen oli niin iloinen ja tyytyväinen, ettei kukaan ollut nähnyt häntä sellaisena sitten Geertin kukistumisen. Hänen lempeä, hiljainen vaimonsa täytti hänelle ja hänen ystävilleen juhlapikarin, ja vapautetun Brattingborgin ympäriltä kaikuivat juutilaisten talonpoikien riemu- ja eläköönhuudot Ebbesenille heidän ja Tanskan parhaana ystävänä ja isänä. Sven Tröst unohti sinä päivänä raskaan sydänsurunsa, ja ilon kipinä kimmelsi myöskin ritari Folgvardin tummissa, tulisissa silmissä. Tämä oli Brattingborgin ihanimpia ja onnellisimpia päiviä.

KAHDESTOISTA LUKU.

Sillaikaa kun kuningas piispa Svenin ja ritariensa kanssa kulki koko Jyllannin läpi Ålborgiin asti ja sieltä aina Själlantiin, missä hän Roeskildessä vastaanotti kuningastervehdyksen själlantilaisilta ja muilta Tanskan saarelaisilta, jatkoi Niilo Ebbesen urhean talonpoikaisjoukkonsa etunenässä omin päin taistelua holsteinilaisia herroja vastaan Jyllannissa. Uuden hallituksen silmissä hän oli kapinallinen, koska hän hankki itselleen enemmän kansan suosiota, kuin yhdelläkään yksityisellä miehellä Tanskassa milloinkaan oli ollut. Sekä Brattingborgissa että Norrerisissä vallitsi koko kesän ja vielä myöhään talvellakin sotaisa elämä ja mitä suurin toimeliaisuus. Joka kerran kun vihatut maansortajat uskalsivat näyttäytyä kiristääkseen väkivallalla veroja kansalta, tehtiin alituiseen näistä molemmista Ebbesenin linnoista retkiä muukalaisia sotilasjoukkoja vastaan vielä pantatuissa kruununlinnoissa. Näitä taisteluja käytiin katkeruudella ja vimmalla, jotka alituiseen tekivät ne yhä verisemmiksi. Sven Tröstiä terästi tulinen into, mutta häneltä puuttui enonsa viisaus. Ritari Folgvard ikävöi kärsimättömästi vaarallisia seikkailuja ja yrityksiä; hän näytti olevan alituisessa kuumeessa, ja näytti usein hurjan kiivaasti etsivän kuolemaa. Mutta Ebbesen ratsasti useimmiten hänen rinnallaan ja pelasti monta kertaa hänen henkensä. Kreivi Henrikiä ei näkynyt ollenkaan. Hän oli vetäytynyt takaisin Rendsburgiin, mutta varustautui siellä nyt tarmokkaasti. Ja tällä kertaa kerrottiin hänen uhkaavan ei ainoastaan Ebbeseniä, vaan itse kuningasta ja koko Tanskaa, ja prinssi Ottoa vartijoitiin sillä aikaa niin ankarasti kuin olisi hän ollut tuomittu elinkautisvankeuteen.

Haldissa oli sotilaallinen elämä lakannut kuninkaan kruunauksen jälkeen. Ritari Bugge ja enimmät hänen ylimysystävistään olivat astuneet kuninkaan palvelukseen ja pysyttäytyneet hiljaa. Mutta he olivat tyytymättömiä kaikkiin yrityksiin, ja heidän pidoissaan ja metsästysretkillään puhuttiin usein ääneen ja rohkeasti kuningasta ja hänen neuvostoaan vastaan, jotavastoin kiitettiin sitä aikaa, jolloin valtaistuin oli avoin, ja vapaa, ja uskalias ritari voi vaaratta toimia ominpäin. Nyt sitävastoin katsottiin viisaimmaksi pysyttäytyä erillään Ebbesenistä, lainsuojattomasta miehestä, joka lisäksi häpäisi aateliskilpensä olemalla talonpoikien päällikkönä. Silloin kun Ebbesen harmaapukuisine talonpoikaisjoukkoineen lähti sotaretkelle, varustautuivat Haldin ritarit usein suurella komeudella metsästysretkelle. Suurisuinen ritari Bugge kohautti olkapäitään talonpoikaissankarille, joksi hän kutsui Ebbeseniä, ja hymyili ylimielisesti köyhälle puukenkäjoukolle, joka seurasi häntä, laulaen kansanlaulua Randersin retkestä ja kaljun kreivin kuolemasta.

Talvipakkanen oli lopultakin pakottanut Ebbesenin antamaan miekkansa levätä, ja hän oli vetäytynyt varustettuun linnaansa, Brattingborgiin. Talonpoikaisjoukko oli hajaantunut, mutta kokoontuisi taas keväällä ollen valmiina taisteluun heti kun verilippu nähtäisiin liehuvan Ebbesenin linnasta.

Sillä aikaa elettiin Brattingborgin muurien sisällä kuin parhaana sota-aikana. Nostosilta oli aina ylhäällä, ja vartijat seisoivat yötä päivää muureilla. Joukko tiedustelijaratsumiehiä oli alituiseen liikkeellä. Musta Sven oli viekas ja toimelias vakoilija, eikä tapahtunut mitään tärkeää maassa, josta ei heti olisi saatu tietoja Brattingborgiin.

Yhdellä viimeisistä sotaretkistä olivat Sven Tröst ja ritari Folgvard tulleet haavoitetuiksi, mutta olivat pian parantuneet jalon talonrouvan huolellisessa hoidossa. Jouluiltana istuivat molemmat nuoret ritarit naistuvassa lääkitsijättärensä luona. Folgvard oli istuutunut takan ääreen harppuineen, ja tuijottaessaan tuleen hän lauloi osanottavalle emännälleen salaperäisen rakkauslaulunsa, jonka hän lauloi niin tunteellisesti, ettei yksikään nainen voinut kuunnella sitä kyyneltymättä. Hänen tummat silmänsä säihkyivät hänen laulaessaan; mutta ei milloinkaan hänen huultensa yli tullut sanaakaan hänen laulunsa ja salaisen rakkautensa esineestä.

Sven Tröst luki Folgvardin katseesta sen kärsimyksen, joka häntä kalvoi, ja syvästi liikutettuna hän puristi ritarin kättä. Hän oli tänä iltana itse samanlaisessa mielentilassa. Musta Sven oli paria tuntia aikaisemmin tuonut Brattingborgiin monenlaisia uutisia. Björnsholmin Stig Antinpoika oli kohonnut niin korkealle kuninkaan suosioon, että hänet oli nimitetty kuninkaalliseksi maaherraksi Virossa, ja häntä odotettiin joulun ja uudenvuoden välillä Björnsholmiin, mukanaan suuri joukko vieraita ylimyksiä. Silloin tuotaisiin sinne myöskin hänen tyttärensä Saarenluostarista, minne hän oli ollut suljettu noviisina kolme kuukautta. Kuninkaan ja hänen mahtavan isänsä tahdosta ei Agneta-neito saisi haudata kauneuttaan ja nuoruuttaan luostariin, vaan naitettaisiin hänet Podebuschille Rügenistä, jolle hänen kyllä yleisesti tiedettiin antaneen rukkaset, mutta jonka rakastettavaa ja miellyttävää olentoa hän ei nyt enää muka voinut vastustaa. Uudenvuodeniltana vietettäisiin heidän häänsä Björnsholmissa. Tämä yleisesti tunnettu huhu oli saattanut Sven Tröstin sellaiseen mielialaan, että jokainen sana ritari Folgvardin rakkauslaulussa oli ilmaisu hänen omasta tuskastaan ja epätoivostaan. Mutta samassa laulu elähytti hänen rohkeuttaan ja hänen sielunsa salaista toivoa siitä, että ihana Agneta ehkä kuitenkin rakasti lapsuudenystäväänsä, vaikkei hän sitä koskaan ollut ilmaissut, vielä vähemmin antanut hänelle minkäänlaista toivoa tai lupausta. "Niin totisesti!" huudahti hän hypähtäen paikaltaan.

Ritari Folgvard nousi ylös ja alkoi taas katse hurjasti loistaen ja takkatulen valojen leikkiessä hänen kalpeilla poskillaan:

"Ylös päiväänpäin kuink' oksassaan kesähedelmä kohoaakin, — kun Jumala suo, se aikanaan alas putoo kuin putoaakin."

"Aivan niin!" huudahti Sven Tröst. "Se putoaa, — sen täytyy pudota — muuten on koko elämä katalaa, inhottavaa valhetta —"

"Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, hyvät nuoret herrani", keskeytti
Jutta rouva tuntehikkaan laulajan. "Elkää antako noin hurjien ajatusten
asua sielussanne. Voitte pian laulaa itsenne kuumetautiseksi.
Seisottehan siinä molemmat sennäköisinä, kuin haluaisitte vetää hyvän
Jumalan tähdet alas taivaalta."

"Aivan oikein, jalo rouva, juuri sen tahdonkin", jatkoi Sven Tröst. "Minä tahdon riistää taivaan kauneimman tähden rinnalleni, välittämättä koko maailman ylimyksistä ja kuninkaista. Nyt minä ymmärrän teidän laulunne Folgvard:

"Et nää miten suuri mun voimani on, sen salaan ma, sisääni suljen: en yksin ole missään, en turvaton."

"Mitä täällä on tekeillä?" kysyi Ebbesen tyytyväisesti hymyillen, astuessaan naistupaan ja taluttaen molempia pieniä poikiaan kädestä. Tomen ratsasti hänen keihäällään, toinen leikki sokkosta isän suuri kypärä päässä. "Harjoitatteko te täällä laskiaisnäytelmää iloiseksi jouluksi, nuoret ystäväni?"

Ritari Folgvard vaikeni hämillään ja istuutui taas takan ääreen, missä Ebbesenin molemmat reippaat pojat pian istuivat ratsastamassa hänen polvillaan, mihin he näyttivät olevan tottuneet. Mutta Sven Tröst tarttui kiihkeästi enonsa käteen. "Ei, rakas enoni, en minä nyt ajattele laskiaisleikkejä enkä jouluiloja", alkoi hän kiivaasti. "Minä en kestä tätä hiljaisuutta. Lainaatteko minulle mustan Svenin ja puolen tusinaa ratsumiehiä muutamiksi päiviksi?"

"Mitä sinä aijot, sisarenpoikani?" kysyi Ebbesen vakavasti. "Et kai aikone kuokkavieraaksi Björnsholmin hääjuhliin?"

"Niistä häistä ei tule mitään", keskeytti Sven Tröst hänet kiivaasti, "tai minä en näe uudenvuoden auringon nousevan".

"Mutta on vielä kahdeksan päivää uuteen vuoteen," vastasi Ebbesen tyynesti, "ja sillä aikaa voi paljon tapahtua. Kuitenkin muista, nuori ystäväni, ettei niistä häistä riipu maan ja valtakunnan onni, ja tässä maassa on nyt puute rehellisistä ja uskollisista sydämistä. Istu, Sven Tröst; onhan nyt iloinen jouluilta", lisäsi hän ystävällisellä äänellä ja istuutui isännänpaikalle takan ääreen. "Senvuoksi sukulaiset ja ystävät pysyvät yhdessä ja tyhjentävät joulupikarin rauhassa ja sovinnossa. Kuka tietää, istummeko enää toista jouluiltaa yhdessä!"

Vakava, puoleksi surunvoittoinen ääni, millä Ebbesen lausui nämä viimeiset sanat, teki omituisen vaikutuksen tulistuneeseen, nuoreen ritariin. "Te olette oikeassa, rakas enoni", sanoi hän hiljaa, "olisipa suuri synti, jos minä häiritsisin joulurauhanne. Jos joku mies Tanskassa on tänä vuonna ansainnut iloisen jouluillan, niin olette te. — Mutta sanokaa minulle, rakkahin enoni", jatkoi hän taas lämpimästi, "olisitteko te epäröinyt rynnäköllä valtaamasta Björnsholmin tai murtamasta Saarenluostarin portit, jos teidän lemmittynne olisi istunut siellä vangittuna ja avuttomana pakoitettuna menemään naimisiin roiston kanssa?"

"Siihen ei kukaan olisi voinut pakoittaa minun armasta vaimoani, vaikkei hän olisikaan antanut minulle lupaustaan", vastasi Ebbesen luoden hellän katseen tyyneen vaimoonsa. "Mutta oletko tarkkaan punninnut asian, Svea Tröst? Kuka on sanonut sinulle, että häät vietetään pakosta? Onko sinulla takeita siitä, että olet Stig Antinpojan tyttärelle enemmän arvoinen kuin tuo kaunis, vieras hovimies, joka nyt petturin kera kilpailee onnesta ja kuningassuosiosta?"

"Siitä minulla on varmuus omassa sielussani, eno. Joko ei ole olemassa totuutta eikä rakkautta, tai täytyy Agnetan salaa rakastaa minua, niinkuin minäkin olen rakastanut häntä siitä asti, kun hän oli aivan pieni."

"Mutta eihän hän ollut tuntevinaan sinua silloin kun hän Haldissa kielsi petollisen isänsä? Siitä minä muuten pidin hänessä, ellei hän olisi sivuuttanut totuutta ja kääntänyt viittaansa tuulen mukana."

"Jumala yksin tietää, miten sen asian laita oli", huokasi Sven Tröst. "Mutta hän ei ole milloinkaan valehdellut — siitä uskallan vaikka mennä kuolemaan."

"Ole sitten rauhallinen! Sittenhän voit luottaa tyttöön", lisäsi Ebbesen iloisesti. "Jos vain olet varma asiastasi, niin pääset siitä pälkähästä yhtä hyvin kuin reipas herra Anfind Ruotsissa."

"Jumala teitä siunatkoon siitä sanasta!" huudahti Sven Tröst innokkaasti. "Ei pelkää Ebbesenin sisarenpoikakaan; ryhtyä siihen, mihin ruotsalainen ritari uskalsi, olkoon Agneta vaikka prinsessa, ja Stig Antinpoika yhtä voimakas kuin oli petollinen kuningas Birger —"

"Mieti kuitenkin sitä asiaa tarkasti, sisarenpoikani", keskeytti Ebbesen hänet vakavasti. "Minä en pidä aina suurena ja tärkeänä sitä asiaa, mihin rehellinen ritari ei uskaltaisi päätään; mutta siltä ei ole suurta ja jaloa kaikki minkä puolesta nuori tunteellinen ritari haluaa uhrata henkensä. Sinä, Sven Tröst, olet monta kertaa saattanut kiharaisen pääsi vaaraan, vain saadaksesi sanoa mahtaville rohkean ja uhmailevan sanan silloin, kun vaiteliaisuus olisi ollut sekä järkevämpää että hyödyllisempää. Meidän laittomina aikoinamme on henkemme hiuksen varassa, ja suurin oikeus on usein suurin vääryys. Mutta niin häälyväinen kuin kielemme oikeuden vaakakupissa nykyään onkin, tulee kuitenkin vielä aika, jolloin jokainen tekomme, jokainen sydän ja pää punnitaan oikein. Elkäämme unohtako sitä, poikani, ja elkäämme heittäkö palloa sydämillä ja päällämme vain oman huvimme ja onnemme vuoksi, josta ei kukaan iloitse silloin, kun meidän silmämme ovat suljetut."

Sven Tröst sävähti hehkuvan punaiseksi, mutta vaikeni ja vaipui syviin ajatuksiin. Hänen katseensa osui prinssi Oton kullattuiin miekkaan, joka nyt sai toimetonna lojua uuninloukossa, sillaikaa kun koko Tanska näytti unohtaneen vangitun kuninkaanpojan. Mutta nyt hypähti ritari Folgvard ylös paikaltaan takan äärestä, pidellen Ebbesenin poikia kädestä. "Sitä aikaa, josta te puhutte, isä Ebbesen, en minä odota nähdä", huudahti hän leimuavin katsein. "Mutta niinkauan kuin Ebbesenin suku ja nimi elää Tanskassa, ei täältä, jos Jumala ja Pyhä Knuut sen sallivat, ole milloinkaan puuttuva sitä miekkaa, joka voisi olla kielenä oikeuden vaakakupissa." Hän päästi irti pienet pojat, jotka jatkoivat leikkiään välittämättä suuren leikkitoverinsa kiihkeästä puheesta. "Olkoot päämme täällä vaikka kuinka vaarassa", jatkoi Folgvard, "sydäntä heidän kuitenkin täytyy seurata, iloitkoot siitä jälkeentulevaiset tai ei".

"Rakas, kunnon Folgvard", sanoi Ebbesen ja nousi laskien kätensä intohimoisen ritarin olkapäälle. "Näinä taistelujen ja vaarojen aikana olette te tullut meidän kaikkien rakkaaksi ystäväksi; mutta teidän sielussanne palaa tuli, joka teidän täytyy tukehduttaa, muutoin te menehdytte. Me tiedämme kaikki, mistä te laulatte ja uneksitte, vaikka itse luulette sen olevan salaisuuden," lisäsi hän hiljempaa. "Mutta uskokaa minua, se on itsennepettämistä ja myöskin sydämenne pettämistä. Se unelma voi maksaa päänne ja kerran riistää Tanskalta yhden sen jaloimmista sydämistä."

"Me tunnemme sen kaikki, rakas Folgvard", kuiskasi osanottava linnanrouva ja ojensi hänelle ystävällisesti kätensä. "Ehkä minä olen tehnyt teidän kärsimyksenne vaikeammaksi kuunnellessani kaunista lauluanne; mutta minä ajattelin, että te tarvitsitte avata sydämenne jollekin, ehkä tuskanne saisi siitä lievennystä. Nyt emme enää koskaan puhu siitä. Mieluimmin minä otan osaa neuvotteluihin teidän ja Sven Tröstin kanssa Rendsburgin retkestä, ja toivosta saada paremman kuninkaan Tanskaan, kun vain unohdatte omat surunne prinssi Oton vapauttamiseksi."

"Mitä ihmeessä te ajattelette?" huudahti Ebbesen ihmeissään ja säpsähti. "Sellaisia tuulentupiako te olette rakentaneet täällä naistuvassa? Ja tässäkö mielettömyydessä sinä olet vahvistanut näitä ajattelemattomia nuoria miehiä, minun vaimoni?"

"Eihän se olisi mahdottomampi kuin Randersin retki", vastasi Ebbesenin vaimo, "varsinkin silloin, jos Tanskan vapauttaja seisoisi sen eturivissä. Mitä meitä nyt auttaa Geertin tappio? Se sydämetön itsevaltias, jolle sinä raivasit tien valtaistuimelle, jättää sekä sinut että prinssi Oton surman suuhun. Elä anna meidän naissuunnitelmiemme tehdä; sinua levottomaksi", jatkoi hän lempeästi ja tyynesti. "Lähinnä Jumalaa tiedät itse parhaiten mitä on tehtävä. Olkaamme tänä iltana kaikki iloisia ja reippaita."

Senjälkeen rouva Jutta poistui seurasta valmistamaan juhla-ateriaa. Lapset seurasivat häntä, uteliaina odotellen pieniä joululahjojaan, joilla heitä yllätettäisiin. Mutta Ebbesen katseli hämmästyneenä hänen jälkeensä samoinkuin nuoriin ritareihin, jotka puoleksi hämillään näyttivät välttävän hänen ankaraa katsettaan. "Hm! Ompa minulla nyt vaikeampi tehtävä kuin milloinkaan ennen", sanoi hän raskasmielisesti hymyillen ja puisti päätään. "Huomaanpa nuorison ja naissydämen täällä liittoutuneen keskenään. On ehkä helpompi voittaa pahin vihollisensa kuin saada hyvät ystävät järkiinsä. Minä pidän prinssi Otosta yhtä paljon kuin te; mutta hänen ja hänen oikeuksiensa puolesta ei yksikään tanskalainen mies paljasta miekkaansa pettämättä kruunua ja isänmaata. Huomatkaa tämä, minun nuoret ystäväni: siitä mielettömyydestä minä en halua kuulla sanaakaan. Siitä kai ei liene suurtakaan vaaraa pelättävissä, niinkauan kuin teillä on omat rautanne tulessa. Sinun sydänsurusi, rakas veljenpoikani, on kyllä autettavissa, niinkauan kun sinulla on toivoa, ja tyttö on vapaa. Mutta, rakas Folgvard", jatkoi hän totisena ja puristi tulisen ritarin kättä. "Teille ei ole muuta neuvoa olemassa kuin jättää nuo hurjat ajatukset, jotka vain johtavat onnettomuuteen, mutta eivät milloinkaan tässä elämässä tuota rauhaa eikä iloa kenellekään ihmiselle. Tulkaa nyt, minun rakkaat nuoret ystäväni, ja juokaamme yhdessä pikari Tanskan onneksi ja menestykseksi. Nähkäämme ensin maa ja valtakunta pelastettuina ennenkuin alamme huolehtia itsestämme ja omasta onnestamme tässä lyhyessä elämässä. Hän, joka tänä siunattuna yönä syntyi matalassa majassa maailmaa pelastamaan, hän ei ajatellut onnellista eikä pitkää elämää itselleen tässä katoavaisessa maailmassa."

Senjälkeen Ebbesen astui tyynenä ja lempeänä käsivarret molempien rakkaiden ystävien olkapäillä parvekesaliin, joka perheenäidin toimesta jo kimmelsi kynttilöiden valossa. Juhlapöytä oli katettu keskelle lattiaa, ja lapset juoksentelivat riemusta huutaen takan vieressä olevan pienen pöydän ääressä, jonka peiton äiti nyt poisti, paljastaen sinne asettamansa joululahjat.

"Katsokaa, katsokaa!" huudahti vanhempi pojista saadessaan pienen, kullatun miekan. "Tämän minä otan mukaani ja ratsastan Randersiin lyömään kuoliaaksi kaljupään kreivin."

"Ja kuulkaa!" huudahti nuorin rummuttaen lapsenrumpua. "Tällä minä herätän kaikki hänen miehensä, niin että he kuulevat meidän olevan rehellisiä ritareita, jotka emme pelkää heitä."

"Kuka on teille opettanut tuon leikin?" kysyi Ebbesen taputtaen poikia poskelle.

Se ilo ja ylpeys, joka loisti isän katseesta, katosi kuitenkin äkkiä, kun vanhempi pojista laski miekan kädestään ja otti pöydältä pienen kirveen. — "Ja tällä me lyömme hänen päänsä poikki", sanoi poika, "niin että se vierähtää lattialle ja sanoo: pomelum! Silloin Gondulin henget iloitsevat ja auttavat meidät voittoihin joka päivä: Sen leikin me olemme oppineet mustalta Vollelta, isä. Niinhän tekin teitte Randersissa, isä!"

"Leikkikää toista leikkiä, lapset!" sanoi Ebbesen syvästi liikutettuna ja kalpeni. Poissa oli hänen iloisuutensa ja leikillisyytensä. Kaikki istuutuivat ääneti ja alakuloisina pöytään. Pian osasi kuitenkin viisas emäntä hälventää lasten leikkien ja puheiden ikävän vaikutuksen, ja pian senjälkeen ilmoitti vartijatorvi portilta saapuneen vieraita, jotka halusivat päästä sisään. Eräs sotilas ilmoitti Riiben piispan Jakob Spliten saapuneeksi, ja Ebbesen nousi vastaanottamaan kunnianarvoisaa vierastaan.

"Jumalan rauhaa ja onnellista joulua myöskin Brattingborgiin, ritari Niilo!" kaikui ovelta mestari Jaakopin voimakas ääni. "Minä en voinut kulkea linnanne ohitse poikkeamatta teitä tervehtimään. No, minä iloitsen koko sydämestäni", jatkoi hän ja katseli tyytyväisenä ympärilleen, "että näen teidän istuvan täällä kaikessa rauhassa mustien muurienne sisällä, antamatta onnettomuuden lannistaa mieltänne. Siitä minä pidän. Tu non cede malis, sed contra andentior ito! Siinä oli hyvä Virgilio oikeassa, niin pakana kuin olikin."

"Vielä olemme, Jumalan kiitos, hyvään juutilaiseen tapaan pitäneet onnettomuuden aisoissa, herra piispa," sanoi Ebbesen. "Minä olisin pahoillani, jos te pitäisitte minua onnettomana miehenä, niinkauan kuin meidän Herramme ja, pyhä Knuut, kuten toivon, sekä rehellinen Tanskan kansa, eivät vielä ole ottaneet kättään pois minusta."

"Sen sanon minäkin", vastasi piispa. "Lienee kyllä hyvä omata kuningas ja tämän maailman herrat ystävikseen, mutta turvallisempaa on luottaa taivaalliseen Herraamme ja pyhään Knuutiin sekä puhtaaseen omaantuntoomme, jos se johonkin kelpaa. Ei suinkaan kansankaan ääni aina ole Jumalan ääni — niinkuin pakanallisesti soaistu maailma väittää — mutta jotakin perää siinäkin lienee, ja sitä miestä, jonka ystävä on rehellinen ja jumalaapelkäävä kansa, ei taivaan Herra hylkää, vaikkei hän olisikaan tämän maailman jumalien ja vartijoiden suosiossa."

"Istukaa pöytäämme, hurskas herra, ja siunatkaa vaatimaton iltaruokamme", sanoi Ebbesen iloisesti vieden piispan kunniasijalle pöydän päähän. "Juuri kun taivaan Isä teidät lähetti tänne, olin teidänlaisen hurskaan ja rehellisen vieraan tarpeessa ja kaipasin lohduttavan Jumalan sanaa joulupöytäämme."

"Sen te saatte, isä Ebbesen", vastasi piispa ja otti tonsuurikalotin sankaripäästään. Kädet yhteenliitettyinä hän luki nyt latinalaisen pöytärukouksen, jonka hän kuitenkin lopetti tanskalaisella siunauksella. Sitten hän otti puurolusikan suureen käteensä ja piti vahvasti puoliansa.

"Voitteko uskoa, herra piispa, että meidän maassamme on vielä pakanoita", sanoi Ebbesen, sittenkun hänen miehekäs ystävänsä oli tyhjentänyt puoli vadillista puuroa ja tarttui nyt edessään olevaan isoon hopeaiseen olutpikariin. "Minulla on itselläni pakana täällä talossa miesteni joukossa. Hän luulottelee olevansa noita, ja nyt minä huomaan hänen puhuvan minun pojilleni noitakeinoistaan ja pakanallisista hengistään."

"Tuo ei Luojan nimessä ole leikin asia, ystävä rakas", huudahti piispa innokkaasti ja laski nopeasti pikarin kädestään. "Anna se mies minun käsiini. Minä käännän hänet yhdessä kädenkäänteessä, niin että hänen kylkiluunsa natajavat."

"Mitä, hurskas herra?" kysyi Ebbesen säpsähtäen. "Ette suinkaan te sentään ai jo käyttää kouraantuntuvia keinoja?"

"Ne ovat joskus kaikkein voimakkaimmat, isä," vastasi piispa puiden suurta nyrkkiään. "Oikea paatunut pakana ei anna milloinkaan muuta kuin sellaisen rehellisen Jumalanmiehen kääntää itseään, joka on häntä ylivoimaisempi sekä henkisesti että ruumiillisesti. Siellä, missä sanan tulee olla voimana, täytyy käden olla valmiina sitä auttamaan. Jumalanpelko on painolla päntättävä koviin ja heikkouskoisiin sieluihin. Sellainen on nyt kerta kaikkiaan minun tapani, isä, ja senkautta minä olen vetänyt monta eksynyttä sielua leveältä tieltä ja ajanut heidät sille kapealle taivaanportille johtavalle."

"Sen kait te ymmärtänette parhaiten, herra piispa", sanoi Ebbesen ystävällisesti hymyillen. "Luulenpa ettei mustaan Sveniin pystyisikään minkään muunlainen käännyttäminen. Minä lähetän hänet teidän luoksenne. — Sallikaa minun nyt kysyä, hurskas herra, tuletteko te Själlannista ja meidän nuoren kuninkaamme luota? Uhkaako hän todenteolla minun henkeäni? Sanooko hän vielä, että huomenna on taas päivä, ja antaa ajan mennä menoaan?"

"Minä olen käynyt hänen luonaan toivottamassa hänelle siunauksellista hallitusta, ja katsomassa mitä me Jumalan avulla voimme hänestä odottaa. Te ette tietysti voi odottaa muuta, kuin mitä hän on luvannut ja vahvistanut sekä Jumalan että maan ja valtakunnan edessä. Muuten saatte olla varuillanne, isä! Jos hän kerran saapuu Brattingsborgiin, niin hän ei totisesti jätä täällä kiveä kiven päälle. Voitte muuten olla varma siitä, että hänen päätöksensä ovat yhtä hurskaita ja kristillisiä kuin järkeviä, niinkauan kuin minun hurskas ja viisas virkaveljeni piispa Sven istuu hänen neuvostossaan."

"Kerran on minunkin mielestäni sädekehä ympäröinyt piispa Sveniä", vastasi Ebbesen hiljaa. "Hän tuomitsi minun tekoni ja uhkasi minua pyhällä pannansäteellä; mutta hän, seisoi puhtaana kuin pyhimys sieluni silmissä, vaikka minä en voinut seurata hänen hurskasta tietään. Mutta kun hän sinetillään vahvisti Lübeckin sopimuskirjan, jonka johdosta prinssi Otto vielä on vankilassa, silloin haihtui minun unelmani vaivaisen ihmisen pyhyydestä. Tiedättekö te, että se rauha ja turvallisuus, joka kiellettiin Ebbeseniltä, joutui piispa Svenin osaksi, vaikka hän olikin sekä Geertin että hänen poikiensa vihollinen, ja että tämä oli yksi sopimuksen pääkohtia? Katsokaa, sitä minä kutsun oman nahkansa suojelemiseksi ja lähimäisensä tuomitsemiseksi. Taistelittehan tekin yhtä uljaasti Haderslevissä, ja olitte kreivin vihollinen samoin kuin Sven; mutta teidän rauhaanne ei kukaan ajatellut. Minä en enää ikinä voi ihailla sellaista rauhanvälittäjää, vaikka hän istuisi pyhän Pietarin istuimella tai seisoisi pyhien patriarkkojen joukossa Jumalan valtaistuimen edessä."

"Minä en usko teidän laskettelevan valheita, ritari Niilo, mutta minä toivoisin niin olevan, ellei se olisi syntiä", sanoi mestari Jaakko sävähtäen hehkuvan punaiseksi. "Minä en tunne sopimuskirjan kaikkia kohtia; mutta piispa Svenin täytyy vastata siitä, minkä hän on sinetillään vahvistanut. Oikeastaan tahdon minä puolustaa häntä hänen puolestaan", jatkoi hän innokkaammin.

"Elkää milloinkaan vaivatko itseänne sillä, rehellinen herra", keskeytti hänet Ebbesen. "Te ette kuitenkaan milloinkaan voi saada minua ihailemaan häntä. Olkoon hän miten hurskas, viisas ja rohkea Jumalan mies hyvänsä, niin hovi-ilmaa hän ei kuitenkaan siedä. Oman onnensa ja maallisen asemansa vuoksi hän sinetillään vahvistaa kaiken, mitä suuret ja mahtavat pyytävät."

"Jumalan nimessä! Siinä te tuomitsette hänet väärin", huusi voimakas mestari Jaakko ja löi pöytään niin, että kannut ja pikarit hypähtivät. "Piispa Svenin ajatukset ovat puhtaat, hänen puheensa totuuden sanoja, ja hänen tekonsa rehellisiä; minä uskon niihin yhtä varmasti kuin pyhiin uskonkappaleihin, ja jos te tai joku muu toivotte vielä lisätodisteita siitä, niin minä olen mies antamaan siitä todisteen joko jalan tai ratsain, keihäällä ja miekalla tai sotanuijalla — minusta on yhdentekevä miten."

"Suokaa anteeksi, jos olen loukannut teitä, hurskas, kunnon vieraani", vastasi Ebbesen lempeästi ja tyynesti. "Minä uskon ennemmin teidän sanaanne kuin vaatisin vielä tarjoamanne lisätodisteen, vaikka se onkin käsitettävä maallikolle ja ritarille. — Nyt vasta minä ymmärrän mitenkä te käännytätte paatuneita pakanoita", lisäsi hän ystävällisesti hymyillen ja tarttui piispan voimakkaaseen käteen. "Sitä lujaa järkkymätöntä uskoa, jota tämä teidän voimakas kätenne on niin valmis meihin juurruttamaan, ja jonka puolesta te itse olette valmis minä hetkenä hyvänsä uhraamaan henkenne ja verenne, ei voi epäillä olematta paatunut pakana, olkoon sitten kysymys jumalallisista tai maallisista asioista. Tästä lähtien minä en enää tuomitse niin kovasti ja rakkaudettomasti teidän valtioviisasta virkatoverianne — sen lupaan teille. Jos minä en aina voi yhdistää valtiomiestä ihmiseen ja uutteraa jumalanmiestä piispa Sveniin, niin minä eroitan ne. Oletteko siihen tyytyväinen?"

"Enempää minä en pyydä, isä", vastasi mestari Jaakko sydämellisesti ja puisti hänen kättään. "Sillä tapaa, minun hyvä ystäväni, Sven kuitenkin aina pysyy rehellisenä Jumalan miehenä, sehän oli tarkoituksenne — quod erat demonstrandmum ." Sen sanottuaan hän tyhjensi olutpikarin ja oli taas tyyni ja ystävällinen. "Mitä kuninkaaseen tulee, uljas ritari Niilo", alkoi hän taas puhua, "niin tahdonpa vain senverran sanoa teille, että hän on viisas herra, joka ajattelee kansan ja maan parasta, vaikka hän kutsuukin teitä puoluejohtajaksi, jonka vihollisena hänen täytyy olla valansa ja velvollisuutensa pakosta".

"Sen kaiken minä ymmärrän", sanoi Ebbesen tyynesti. "Jumala suokoon hänelle anteeksi tuon valansa ja velvollisuutensa. Mutta mitä tehdään jalon prinssi Oton hyväksi ja valtakunnan turvallisuuden puolustamiseksi?"

"Kaikenlaista, isä, mutta ei kovinkaan paljon, ja kaikki hitaasti.
Nervus rerum, etupäässä on puute tuosta kirotusta mammonasta.
Panttiherrojen kanssa neuvoteltaessa täytyy, vähitellen koettaa haalia
kokoon sotajoukko sanojen ponneksi. Se on välttämätöntä."

"Minkä minä olen kuullut aijotaan taas puolustaa maata vierailla palkkasotureilla, sensijaan että varustettaisiin; maan omat miehet aseilla ja luotettaisiin heihin. — Onko se teidän mielestänne viisasta ja kiitettävää?"

"Siihen ovat syypäät teidän linnaritarinne, teidän herrat kanssaveljenne. — Kuningas uskoo teihin vain puoleksi, ja te tiedätte itse —. Mutta siinä en kuitenkaan tahdo olla tuomarina. Kaikkea ei voi korjata yhdellä kertaa, eikä Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä. Meidän nuoren kuninkaamme viisas tunnuslause ei kuulosta hyvälle itsevaltiaiden herrojen ja kärsimättömän nuorison korvissa. He kutsuvat häntä leikillä Atterdagiksi, mutta siitä nimestä voi vielä Jumalan avulla tulla hänen kunnianimensä, kun meidän yömme on kulunut, ja päivä sekä oikea Valdemar-aika taas koittaa Tanskalle."

"Mutta, rakas herra piispa", yhtyi nyt Sven Tröst puhumaan, "te ette ole sanonut mitä on tehty prinssi Oton hyväksi. Kuninkaan petollisuutta veljeään kohtaan ette te yhtävähän kuin piispa Sven voi puolustaa, vaikka hän itse olikin neuvostossa tämän asian ollessa esillä!"

"Mitä minä en tiedä tai mistä en uskalla lausua tuomiotani, nuori herrani", vastasi mestari Jaakko suuttuneen näköisenä, "siitä ei teidän pitäisi uskaltaa puhua niin rohkeasti." "Ihmisten sydämet ovat Jumalan kädessä; hän voi tehdä ne niin koviksi kuin kivi ja niin pehmeiksi kuin vaha, aina tahtonsa mukaan ja sen mukaan, mikä on hyödyllistä maalle ja valtakunnalle. Niin kohtelias voisitte kuitenkin olla, että jättäisitte kyselemättä sen, mitä ei kukaan tiedä, muuta kuin se, joka koettelee sydämet ja munaskut. Minä tunnen teidät kyllä, meidän urhea kuumaverinen siltaritarimme", lisäsi hän lempeämmin ja katseli häntä tarkkaavasti, "ja minä tiedän teidän ansainneen ritarilyönnin siitä voimakkaasta kädestä, joka sen teille antoi. Mutta minä tahdon vain sanoa teille ystävällisenä ja tarpeellisena viittauksena: myöskin teidät tuntee kuningas. Hän tietää teidän seisoneen niiden kapinallisten talonpoikien etunenässä, jotka tahtoivat estää hänen kuninkaaksi julistamistaan Viborgin käräjillä."

"Se oli rehellinen asia eikä mikään kapina, herra piispa", vastusti Sven Tröst avomielisesti. "Olivathan kaikkien äänet vapaita käräjillä, ja se, joka joutui tappiolle ja ratsasti ääneti pois kruunauksesta nostamatta sormeaankaan uutta herraa vastaan, voi mielellään katsoa häntä tiukasti silmiin sekä vaatia häneltä oikeutta, tarvitsematta siltä pelätä tulevansa tunnetuksi."

"Oikein ja rehellisesti, poikani!" sanoi mestari Jaakko päätään nyökäyttäen. "Siinä minä myönnän teidän olevan oikeassa, sanokoot kuningas ja hyvä piispa Sven mitä hyvänsä. Mutta, nuori ystäväni, te vaaditte oikeutta paljastettu miekka kädessä, ja se oli paha asia. Sen minä vain sanon teille, että teidän nimenne on yhtä ylhäällä mustalla taululla kuin liian rohkean enonnekin, joka istuu tuossa; ja mitä teidän ajalliseen onneenne tulee, niin näyttää se synkältä teille kuin drotsi Hesselin pojalle, joka varmasti oli retkellä mukananne. Kuitenkin Luojalla lykyn avaimet, ylähällä onnen ohjat, mutta uskollisen ja rehellisen sydämen ohjaa kunnon mies itse."

"Ritari Folgvard, drotsi Pietari Hesselin poika, istuu tuossa aivan teidän edessänne, arvoisa herra", sanoi Ebbesen nopeasti. "Missä maineesta minä ja minun ystäväni lienemmekään hovissa, tahdon minä kuitenkin esittää hänet teille ei ainoastaan yhtenä minun parhaista ystävistäni, vaan yhtenä maan uskaliaimmista puolustajista tänä laittomuudenaikana."

"Sallikaa minun siis kiittää teitä kansan ja maan puolesta, herra Folgvard", sanoi mestari Jaakko ystävällisesti ja ojensi hiljaiselle ritarille kätensä pöydän ylitse. "Se hovisuosio, jota vaille olette jäänyt, on sellaista, jota ilman hyvinkin tulee toimeen, ja joka täällä Brattingborgissa onkin melkein ylellisyystavaraa. Etten minä anna suurempaa arvoa sellaiselle loistolle, kuin mikä sopii kristilliselle piispalle ja rehelliselle tanskalaiselle, sen luulen nyt osoittavani teille, kun vietän joulua ritari Niilon luona Brattingborgissa. Pidättekö minut vieraananne pari päivää, isä?" jatkoi hän kääntyen Ebbesenin puoleen. "Minulla on paljon puhumista teidän kanssanne. Nykyisissä oloissanne tarvitsette tekin kuulla rauhallista Jumalan sanaa ja kunnollisen joulumessun, ettehän siltä tarvitse saada viimeistä voitelua, jota ilman toivon teidän vielä jonkun aikaa saavan olla."

"Siitä minä ja vaimoni olemme teille sydämestämme kiitollisia, hurskas herra", sanoi Ebbesen iloisesti ja puisti hänen kättään. "Kun te astuitte minun kynnykseni yli, tuntui minusta jouluilo täydellisesti saapuneen tänne."

Huolehtiva perheenäiti, joka sillävälin oli täyttänyt juhlapikarin viinillä, kääntyi nyt ystävällisesti piispan puoleen ja antoi keskustelulle lempeän ja miellyttävän käänteen. Ei puhuttu enää vakavista valtiollisista asioista, ja kohta vietettiin Brattingborgissa jouluiltaa mitä suurimmassa rauhassa ja ilman vähintäkään huolta tulevaisuudesta, vaikka miekka riippuikin uhkaavana, kuin hiuskarvasta, linnanherran ja hänen ystäviensä pään yläpuolella. Lapset leikkivät iloiten uusilla leikkikaluillaan vanhempien nauraessa ja laskiessa leikkiä pöydän ympärillä. Myöskin Sven Tröst oli tullut iloiseksi piispan ystävällisestä puhuttelusta; hän loi katseen hiekkakelloon, ja hänen uskaliaasta katseestaan kuvastui päättäväisyyden ja lujan toivon ilme, jota pari pikarillista viiniä vielä elähytti. Juotiin innostuksella isänmaan tulevaisuuden ja onnen malja, jonka jälkeen piispa nousi huudahtaen: "Eläköön meidän nuori kuningas Valdemarimme! Jumala suokoon hänelle suurien Valdemarien onnen ja voiton!"

Ebbesenin ystävät katsahtivat ihmetellen toisiinsa, jääden istumaan; mutta Ebbesen itse nousi ylös ja kohotti pikarinsa: "Valdemar Kristofferin poika on kutsunut minua ja minun ystäviäni vihollisikseen", sanoi hän vakuuttavasti, ja hänen vakavat kasvonsa kirkastuivat. "Kuitenkin, niin varmasti kuin tämä käsi on ojentanut hänelle sen valtikan, jolla hän uhkaa minua, tunnustan minä hänet maan lailliseksi kuninkaaksi. Jos hän kutsuu minut tuomioistuimensa eteen, niin minä saavun sinne, vaikka henkeni olisi kysymyksessä. Eläköön Tanskan kuningas!"

"Kelpo mies!" mutisi piispa itsekseen. "Eläköön myöskin hänen kuningattarensa!" jatkoi hän ääneen, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta, jonka hän koetti salata. "Tulkoon jalosta kuningatar Helvigistä meille ja Tanskalle sovittava Dagmar!" Nämä sanat kuultuaan ritari Folgvard nousi paikaltaan hehkuvin poskin ja kohotettuaan pikarinsa hän tyhjensi sen pohjaan asti, jonka jälkeen hän taas leimuavin katsein istuutui paikalleen.

Kun oli noustu pöydästä, puisti piispa lämmöllä Ebbesenin kättä ja myhähteli iloisesti liikutettuna. Sven Tröst vei nyt enonsa syrjään. "Lupaatteko minulle Vollen ja kymmenen miestä?" kuiskasi hän. "Minun korkein onneni on kysymyksessä. — Ei suinkaan teillä ole mitään sitä vastaan, että tuon teille jouluvieraan lisää?"

"Niin monta kuin haluat", vastasi Ebbesen. "Mene Jumalan nimeen, ja ota mukaasi ketä haluat! Mutta mitä aikonetkin, niin elä menetä liikaa verta — ja vielä vähemmin sielunrauhaasi ja kunniaasi!"

"Jos uhraan jonkun elämän, niin uhrannen kai omani, ja se on rehellinen teko." Tämän sanottuaan Sven Tröst poistui ovesta, eikä häntä nähty enää sinä iltana muualla kuin keittiössä, missä hän palvelijattarien ihmeeksi keitteli mustan Svenin kanssa. He sanoivat keittävänsä lääkkeitä sairaalle. Musta Sven mutisi salaperäisesti täyttäessään pienen pullon yrteistä keitetyllä mehulla. Mutta samassa kuului linnantuvasta piispan voimakas ääni, ja Sven Tröst kiirehti talliin satuloimaan hevostaan.

Kun maatapanon aikaan kaikki oli hiljaista Brattingborgissa, ratsasti Sven Tröst Mustan Svenin ja kymmenen ratsumiehen seurassa, ilman hälinää ja kaikkien huomaamatta ulos linnanportista. He ratsastivat Bleitrupin kautta Sundstrupiin, missä he keskiyön aikaan antoivat kulettaa itsensä yhden Limvuonon pohjukan yli, jonka jälkeen he jatkoivat matkaansa. Vastoin tavallisuutta oli Musta Sven hiljainen ja nyrpeä. Sven Tröst oli puhutellut häntä pari kertaa saamatta tuskin vastausta. Lopuksi hän suuttui ja kysyi kiivaasti: "Mikä sinua vaivaa, Volle? Oletko tullut mykäksi Brattingborgissa? Vai etkö haluakaan auttaa minua onneen, nyt kun eniten sinua tarvitsen?"

"Oi, rakas nuori herrani", vastasi Volle, huoaten puoleksi suuttuneena, puoleksi allapäin. "Jos väkevä mestari Jaakko olisi mukiloinut ja kääntänyt teitä niinkuin minua illallisen jälkeen, niin olisittepa tainnut tekin jäädä tuppisuuksi joksikin aikaa. Sen minä aina sanon, että kyllä se piispa osaa kansalle puhua. Oli niissä sanoissa sekä nokkaa että kynsiä ja hän pudisteli minua niin kovasti sekä sanoillaan että nyrkeillään, etten minä ikinä taida sitä unhoittaa."

"Vai niin!" sanoi Sven Tröst, ja hänen täytyi vakavasta mielialastaan huolimatta hymyillä. "Se oli kyllä sinulle tarpeen, Volle! Mutta sinä lasket taas leikkiä? Ottiko hän todellakin sankarivoimansa avuksi?"

"Hyvä herra, ei minulla enää ole halua leikinlaskuun", mutisi Musta Sven ja nykäisi suuttuneena suitsia. "Ei se ollut narripeliä, uskokaa kun sanon. — Naurakaa vain, mutta saisittepa itse maistaa, miltä tuntuu tulla noin vain käännetyksi."

"Jos olet tullut käännetyksi, niin tuskinpa juuri parempaan päin. Enpä havaitse sinussa vielä suurtakaan hurskautta, mutta toivoisinpa sinun kuitenkin olevan oikeassa. Ei kukaan muu kuin mestari Jaakko voi sinusta puristaa pois pakanuutta ja Gondulin henkiä."

"Synti olisi sanoa, ettei hän tehnyt parastaan", mutisi Volle. "Minä seisoin hänen edessään mykkänä ja jäykkänä kuin muuri, enkä aikonut välittää hiuksenvertaa hänen kristillisyydestään, mutta kun hän otti nyrkkinsä avuksi, olin minä vähällä livistää tapani mukaan. Mutta enpä ole ennen tuntenut moista miestä — yhdellä kertaa hän taivutti minut maahan, niin että hän oli vähällä musertaa kaikki minun luuni, ja sitten hän puisteli minua pyhässä innossaan niin, että kaikki jäseneni tutisivat. Tuo kamala piispa vannotti minut matamaan ristin juurelle, muuten hän puristaisi sielun ulos minun ruumisparastani ja lähettäisi minut suoraapäätä helvettiin — ja niin minun täytyi kirota Gondulin henget ja kaikki pakanallisuus sana sanalta, niinkuin väkevä mestari Jaakko sen vaati."

"Mutta milloinka tämä kaikki ehti tapahtua, Volle? Ethän sinä ollut piispan luona linnantuvassa pitempää aikaa, kuin minkä minä tarvitsin hevoseni satuloimiseen."

"Enempää aikaa ei hän tarvinnutkaan minun käännyttämiseeni ja kastamiseeni", murisi Volle. "Nopeaan se kävi, ja oli kai hurskaaksi opetukseksi kaikille linnan rengeille. Mutta hätätyö on hätikön työ", lisäsi hän puoliääneen. "Tahdon ensin itse nähdä, miten hyvin se tehtiin, ennenkuin uskon."

"Mutta eikö sinua todellakaan tätä ennen ole kastettu kristityksi, Volle?" kysyi Sven Tröst. "Sinä olet kuitenkin kerran kertonut minulle niin uskovasi."

"Sillä kertaa, herra, valehtelin kuin pakana. Koska nyt olen tullut kristityksi, tahdon sanoa teille totuuden Minun suvustani ei ole ketään kannettu kastettavaksi, emmekä me ole koskaan uskoneet muihin jumaliin eikä pyhimyksiin kuin Gondulin suuriin henkiin, jotka minä nyt häpeällisesti olen kironnut ja tehnyt vihollisikseni. Nyt minä tahdon nähdä, mitä teidän rouvanne ja pyhimyksenne voivat, ja onko tuollaisella hienolla neidolla piispan kehumaa voimaa. Jos ei hän nyt auta minua kunnialla maailman läpi, niin saanen auttaa itseäni, ja se on kyllä laulun loppu. Taitaapa tuo pyhä neitsyt itse paremminkin olla miesavun tarpeessa, vielä nyt rupeaisi, minun laistani roistoa suojaansa ottamaan. Siihen minä olen myöskin liian musta, enkä minä milloinkaan ole ollut naissuvun suosiossa."

"Kyllä minä yhä selvemmin huomaan, Volle, ettei piispa sinua ole kääntänyt, vaikka hän kuinka olisi ruumistasi mukiloinut", sanoi Sven Tröst. "Mutta osottaudu nyt teossa hyväksi kristityksi ja urki, miltä luostarissa näyttää, huomispäivä ratkaisee minun kohtaloni."

"Varmasti teillä on hurskas tehtävä mielessänne, nuori herrani", mutisi Volle olkapäitään kohauttaen. "Jos väkevä Jaakko mestari saa teidät käsiinsä, niin kyllä hän sen teille opettaa. Kuitenkin itsepähän siitäkin vastannette. Isoäitini yrteistä minä kyllä vastaan. Tuossa ne saatte." Sitten hän mutisi jotakin itsekseen ja ojensi Sven Tröstille pienen, viheriän pullon. "Jos minä en vain olisi sitonut Gondulin henkiä niin olisi kyllä kaikki onnistunut. Rukoilkaa nyt te pyhää neitsyttä avuksemme. Minä olen vielä hiukan outo hänen palveluksessaan." Sen sanottuaan hän kannusti hevostaan ja ratsasti edeltä.

KOLMASTOISTA LUKU.

Saarenluostari, nykyinen Otholmin herraskartano, sijaitsi oikeastaan Limvuonossa olevalla pienellä saarella jota kutsuttiin Saarenmaaksi, mutta joka nyt on patolaitoksilla ja suluilla yhdistetty mantereeseen. Se oli siihen aikaan rikas ja huomattava benediktinolainen nunnaluostari, ollen kruunun erikoisen suojeluksen alainen. Sitä johti vanha, ankara abbedissa, jolla oli mahtava priori Andreas Petri avustajanaan. Priori kävi vain silloin tällöin hurskasten sisarten luona heidän rippi-isänään. Mutta kun Geertin laittomina aikoina hillitön sotaväki oli ryöstänyt ja osaksi polttanut luostarin, vartioi sitä nyt kruunun kustannuksella luostarivartio, joka asui vuonon rannalla olevissa kalastajataloissa, missä se samalla palveli kalastajana ja huolehti luostarin rikkaista ankeriaskirstuista.

Jouluaamuna nähtiin Musta Sven Limvuonon juhlapukuisten asukasten joukossa, jotka monissa veneissä olivat saapuneet Saarenmaahan kuulemaan priori Andreaan aamusaarnaa luostarikirkossa, jota nunnat, näkymättöminä seurakunnalle, kuuntelivat lehteriltään, ja jonka he tekivät juhlalliseksi ihanalla laulullaan. Heti kun messu oli loppunut, poistui Musta Sven kirkosta ja rupesi puheisiin luostarivahdin kanssa, jonka jälkeen hän taas purjehti saarelta muun kirkkoväen mukana.

Luostarikirkon päivämessuun kokoontui taas kuten tavallista seudun ylhäinen vallasväki, ja kun iltamessun kellot soivat, souti Sven Tröst Saarenmaalle, astuen maihin komeimmassa ritaripuvussaan kahdeksan miestä mukanaan, sillaikaa kun Musta Sven ja kaksi miestä jäivät venheeseen. Luostarivartio, joka kahdentoista miehen vahvuisena seisoi kirkonportailla, teki nöyrästi tietä ylhäiselle herralle ja hänen seurueelleen. Asehuoneessa asetti Sven Tröst salaa pienen viheriän pullon suulleen ja tyhjensi sen äkkiä yhteen vetoon. Sven Tröstin saapuessa kirkkoon kuuluivat nunnien kauniit äänet suletulta lehteriltä. Kauneimman niistä hän tunsi Agneta neidon ihanaksi ääneksi, sellaisena kun se vielä kaikui hänen sielussaan ihanilta jouluajoilta Björnsholmissa, kun Agnetan kirkas lapsenääni lauloi kappelissa vapahtajan syntymästä, ja Sven itse yhtyi puhtaisiin lastenääniin ja luuli näkevänsä taivaan avoinna, josta Jumalan enkelit toivat ilosanoman paimenille. Muisto noista hurskaista, viattomista lapsuusajanmuistelmista tunkeutui noiden sävelten ohella moittivan surumielisinä hänen sisimpäänsä ja syy, miksi hän nyt polvistui kristillisessä kirkossa pyhänä joulujuhlana, tuntui tänä hetkenä niin jumalattomalta, että häntä puistatti, ja hän luuli olevansa pahojen henkien riivaama. Hurskasta laulua jatkui, mutta ne olivat nyt kuoleman ja kadotuksen varoitusääniä hänen ahdistetulle sielulleen. Hän kalpeni kalpenemistaan. Kirkko alkoi häälyä hänen hämärtyvässä katseessaan, ja hänestä tuntui kuin alttaritaulu ja sen pyhät kuvat olisivat liikahtaneet. Hän oli mielestään julkea merivelho, joka aikoi ryöstää viattoman Agnetan, ja oli muuttunut kristitystä ritarista pedoksi. Kylmä hiki kohosi hänen otsalleen, hän hypähti ylös ja aikoi syöksyä ulos kirkosta. Mutta se oli liian myöhäistä. Se unijuoma, jonka hän petollisen suunnitelmansa toteuttamiseksi oli tyhjentänyt, tullakseen valekuolleena kannetuksi luostariin, ei vaikuttanut, hänen ollessaan näin kiihtyneessä mielentilassa, kyllin nukuttavasti, vaan kalvoi häntä kuin kuolettavin myrkky. "Minä kuolen!" huusi hän ja pyörtyi. "Kutsukaa priori! Minä tahdon ripittää itseni ja tunnustaa suuren syntini." Mutta hänen miehensä, jotka tunsivat hänen suunnitelmansa, luulivat hänen vain teeskentelevän, ja nauroivat salaa nahkaviittoihinsa, tullen näennäisesti levottoman näköisinä herransa avuksi. Vieraan ritarin huudahdus ja arveluttava tila herätti suurta huomiota luostarikirkossa. Laulu lehteriltä taukosi, ja nunnat tirkistivät uteliaina ristikon läpi. Heidän joukostaan kuului tukahutettu huudahdus, sekä abbedissan ankara ääni, joka kehoitti heitä poistumaan huoneisiinsa. Priori astui alas alttarilta kirkonkäytävälle vieraan ritarin luo, joka todellakin näytti kuolevalta.

"Minä sain palkkani", änkytti Sven Tröst yhä heikommalla äänellä, liittäen kätensä yhteen rinnalle ja vaipuen polvilleen priorin syliin. "Se on vanhurskaan Jumalan tuomio — minun oma julkeuteni ja jumalattomuuteni ovat syynä kuolemaani. — Kuulkaa, kuulkaa! — Enkeli kutsuu minua kuolemaan ja tuomiolle. Minä annan kaiken tavarani Saarenluostarille — tänne haluan tulla haudatuksi. Rukoilkaa minun sieluni puolesta!" Näin katkonaisesti huudahtaen hän vaipui kuin kuolleena priorin jalkoihin, ja nyt vasta alkoivat hänen miehensä pitää hänen tilaansa arveluttavana ja epäillä, ettei se ollutkaan teeskentelyä. He rakastivat kaikki häntä sydämellisesti, ja heidän osanottava surunsa oli nyt todellinen ja luonnollinen.

Nuoressa kalpeassa ritarissa ei ollut elon merkkiäkään. Hän makasi äkkiä kuin ruumis pitkällään kirkonlattialla, ja kaikki yritykset herättää häntä eloon olivat turhat. Priori otti selvän hänen nimestään ja säädystään, ja kuultuaan hänen olevan varakkaan ja suurten tiluksien omistajan, otti hän juhlallisesti vieraat sotilaat sekä kaikki läsnäolevat vainajan viimeisten sanojen todistajiksi, joiden mukaan hänet haudattaisiin tänne, minne oli kuollutkin, ja hänen omaisuutensa lankeaisi luostarille. Priorin käskystä kannettiin ruumispaarit asehuoneesta ja niille asetettiin kuollut ritari keskelle kirkonkäytävää. Hengellinen herra lupasi pitää huolen lakanoista, vahakynttilöistä, sielumessusta. Kun ei kukaan enää epäillyt nuoren kauniin herran todellakin heittäneen henkensä, käski priori kaikkien poistumaan luostarikirkosta. Sen jälkeen hän antoi sulkea kirkonovet ja poistui lopuksi itse autiossa kirkosta luostarikäytävän kautta, jonka hän itse lukitsi jälkeensä.

Tämä harvinainen tapahtuma oli herättänyt sellaisen hämmennyksen nuorten osanottavien nunnien mielessä, että ankara abbedissa sai vaivoin rauhan ja järjestyksen palautetuksi heidän joukossaan. Kaikki tahtoivat nähdä nuoren ritarin ruumiin ja sytyttää vahakynttilät hänen ruumispaariensa ympärillä. He olivat hyvin uteliaita tiedustelemaan kuka hän oli, ja mistä suuresta synnistä ja jumalattomuudesta hän oli syyttänyt itseään kuolemanhetkenään. Kun priori tuntia myöhemmin astui refektorioon, mihin kaikki olivat kokoontuneet, kiusasivat hurskaat nunnat häntä tuhansilla kysymyksillä, joihin hän lopulta totisen ankarasti kieltäytyi vastaamasta. Sensijaan hän keskusteli abbedissan kanssa siitä, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, että tuo huomattavan suuri lahja saataisiin luostarin omaksi, sekä miten tässä harvinaisessa tapauksessa olisi meneteltävä.

Vihityt nunnat istuivat pöydässä yllään mustat nunnakuntapukunsa ja kunnialliset mustat liinapäähineet päässä, kuunnellen uteliaina priorin ja abbedissan keskustelua. Heidän joukossaan nähtiin noviisi, yllään valkoinen maallikkopuku; hän oli harvinaisen kaunis, mutta kuoleman kalpea, istuen kuin marmorikuva pöydän ääressä, tummansinisissä silmissä pidätetty kyynelvirta. Se oli Agneta neito Björnsholmista, josta kahdeksan päivän kuluttua tulisi ritari Podebuschin morsian, ja joka nyt oli nähnyt ja tuntenut onnettoman lapsuudenystävänsä kuolevana luostarinkirkossa. Hän ei kuullut mitään siitä, mitä hänen ympärillään puhuttiin, ennenkuin vihityt nunnat olivat poistuneet refektoriosta, ja abbedissan ankaran käskevä ääni kaikui terävänä hänen korvissaan: "Agneta neito, tuokaa ruumislakanat meidän kuolleelle vieraallemme! Ehkäpä saatte enemmän halua täyttää velvollisuutenne ja totella isänne tahtoa, kun näette kuoleman silmienne edessä. Minä olen kyllästynyt teidän oikkuihinne ja itsepäisyyteenne. Ettehän te kuitenkaan Jumalan vuoksi vihaa pyhää aviosäätyä, vaan ainoastaan senvuoksi, että olette itsepäinen maailman lapsi. Teille on hyödyllistä ottaa mukaanne täältä vakava memento mori, kun nyt pian vaihdatte tämän hurskauden ja viattomuuden olinsijan turhamaiseen maailmaan. Te saatte sytyttää kynttilät kuolleen ritarin paarien ääressä."

"Kuolemaa en pelkää, hurskas abbedissa", vastasi Agneta ja nousi nopeasti, kasvoilla tuskaisen ilon ilme, kauan pidätetyn kyynelvirran huuhtoessa hänen kalpeita poskiaan. "Jos riippuisi minusta, tahtoisin itse tulla haudatuksi Saarenluostarin hautausmaalle ja yhtä pian kuin tuo vieras ritari."

"Sitä et tarkoita tosissasi, lapsi", vastasi abbedissa. "Sinun kyyneleesi eivät petä minua. Minä tunnen kyllä nuorison vaihtelevan mielen: nuoret tytöt tahtovat kuolla heti, jos he eivät saa sitä sulhasta, jonka he mieluummin haluaisivat; mutta kuitenkin he mieluummin koristavat itsensä morsiuskruunulla kuin kuolonseppeleellä tai mustalla päähineellä. Isäsi kertomusten mukaan sinä olet lapsuudessasi puoleksi leikkinyt morsianta nuoren, hurjapäisen aseenkantajan kanssa, jonka nimeä hän ei edes halunnut mainita. Mutta hän on pyytänyt minun sanomaan sinulle, että tuo yltiöpää, joka nuo oikut istutti päähäsi, on nyt lainsuojaton, ja voi tulla kuolemaantuomituksi puoluekiihkoilijana ja kapinanyllyttäjänä. Jos sinä tottelet kuninkaan ja isäsi tahtoa, vain silloin voi ehkä tuon nuoren miehen kohtalo tulla lempeämmäksi."

"Ei hänen kohtalonsa ole maallisten kuninkaiden käsissä", sanoi Agneta varmasti. "Eikä minun tahtoani yksikään ihminen taivuta. Jos tahdotaan käyttää väkivaltaa, saa minut laahata kuolleena morsiustuoliin. Minä en ikinä mene naimisiin. Minä tahdon mieluummin kuolla luostarissa, mieluummin täällä, jos se sallitaan. Olkaa niin ankara kuin haluatte, hurskas rouva — Sallikaa minun tehdä kaikki mahdolliset katumusharjoitukset — Sallikaa minun paastota ja kulkea paljasjaloin pakkasessa ja lumessa — Suokaa minun valvoa ruumiiden ääressä. — Mutta elkää karkoittako minua näiden pyhien muurien sisältä! Koko äidinperintöni minä annan luostarille — suokaa minulle vain hauta täällä!"

"Ihmeellinen itsepäisyys, isä priori, hyvin omituinen hurskaus!" sanoi abbedissa hiljaa hengelliselle neuvonantajalleen vieden hänet syrjään. "Noin varmasti hän ei vielä tähän asti ole ilmaissut haluaan jäädä tänne. Luostarin paras vaatii meidän nyt tukemaan hänen hurskasta pyyntöään ja riistämään hänen sielunsa maailman turhuudesta, minne maailman mahtavat tahtovat hänet vetää. Haluaisitteko te puhua tämän hurskaan nunnan puolesta kuninkaalle ja hänen sukulaisilleen sekä selittää heille, että he tappavat ihmisen tai riistävät taivaalta sielun, jos he asettuvat hänen hurskasta toivomustaan vastaan?"

"Se on minun velvollisuuteni sekä sorrettua viattomuutta että teitä kohtaan, rouva abbedissa, ynnä tätä pyhää laitosta kohtaan", kuiskasi priori viekkaasti hymyillen. "Minä matkustan heti toimittamaan kaksinkertaista asiaa Saarenluostarin hyväksi. Pitäkää sillaikaa huoli vieraan ritarin hautaamisesta sopimuksen mukaan. Tiedämme hänen olevan rohkean ritari Ebbesenin sukulaisen, ja kruunu voisi pian ottaa haltuunsa hänen tiluksensa. Nyt minä toivon voivani pelastaa ne jumalallisiin tarkoituksiin ja meidän hoidettaviksemme. Rauha olkoon teille!"

Senjälkeen priori poistui refektoriosta, ja abbedissa kääntyi nyt ystävällisen osanottavasti onnettoman Agnetan puoleen, joka seisoi syventyneenä rajattomaan suruunsa ja katseli uunin yläpuolella olevaa pyhän Benedikton kuvaa, koko maailman mustetessa hänen silmissään.

"Ole turvassa, hurskas lapseni", sanoi abbedissa taputtaen häntä poskelle kuivalla kädellään. "Minä huomaan meidän pyhän sisaruskuntamme suojeluspyhän ihmeellisesti vetäneen sinun mielesi ja sydämesi puoleensa. Hänen esirukouksillaan taivaallisilta voimilta ja arvoisan priorin välityksellä tämän maailman herroilta, toivon minä että me onnistumme pitämään sinut täällä luonamme ja pelastamaan sinut siitä maallisesta ja lihallisesta liitosta, joka on sinun jumaliselle mielellesi niin vihattava. Sinua ei kohdella ankarasti. Minä vapautan sinut myöskin tämänöisestä ruumiin vartioimisesta. Kun oikein ajattelen, ei se edes ole soveliasta meidän pyhän sisaruskuntamme tulevalle jäsenelle. Kuolleella, nuorella ritarillakin voi olla jonkinlainen petollinen kauneus, joka voi olla vaarallinen nuorelle, kokemattomalle sydämelle. Minä annan luostarivartion valvoa ruumiin luona."

"Ei, ei, rouva abbedissa!" huudahti Agneta kiihkeästi "Minä tahdon nähdä kuolleen, — minä tahdon sytyttää kynttilät hänen paariensa ympärillä, minä tahdon valvoa hänen ruumiinsa ääressä. Kuoleman, vain kuoleman haluan nähdä silmieni edessä", lisäsi hän miettivästi. "Jos minä jään teidän luoksenne, ette te saa kieltää minulta tätä minun ainoaa toivoani."

"Se enentää vain synkkämielisyyttäsi, rakas lapseni, ja voi olla terveydellesi vahingollista. Yö ei ole ihmisen ystävä, enkä minä todenteolla antaisi suurimman syntisenkään kylmänä jouluyönä valvoa ruumiin ääressä autiossa kirkossa. Minä tahdoin tällä uhkauksella vain taivuttaa sinut tottelemaan maallisia esimiehiäsi. Mutta nyt kun sinä niin hartaasti olen heittäytynyt pyhän Benedikton ja meidän vapahtajamme syliin, ei sinulla enää ole lihallisia esimiehiä tässä maailmassa. Sinun tottelemattomuutesi kuningasta ja sinun isääsi vastaan on hurskas sekä hyvin kiitettävä kuuliaisuus tulevaiselle taivaalliselle sulhasellesi, jonka vuoksi minä en voi siitä määrätä sinulle minkäänlaista rangaistusta tai katumusharjoitusta."

"Mutta minä pyydän tätä valvomisyötä armonosoituksena, jalo rouva abbedissa — armeliaisuutena onnetonta kohtaan, jolla ei maailmassa ole mitään muuta toivoa kuin hauta eikä rakkaampaa kuvaa, mihin silmänsä kiinnittää, kuin kuollut."

"No niin, minä suostun sinun itsepäiseen pyyntöösi", sanoi abbedissa myöntyen. "Saat nähdä, etten minä voi kieltää sinulta mitään toivetta, en edes mahdottomintakaan, kun sinä vain pysyt uskollisena hurskaassa päätöksessäsi ja jäät sisareksi meidän hiljaiseen lohdunmajaamme. Mene Jumalan nimeen — levitä vahalakana ruumiin yli — ja sytytä kynttilät vieraan ruumispaarien ympärille, mutta tule sitten takaisin ja mene levolle! Anna vain kuoleman näkemisen ja kaiken maallisen voiman katoavaisuuden vahvistaa sinun jumalallista päätöstäsi." Senjälkeen abbedissa otti häntä kädestä, ja he poistuivat molemmat refektoriosta.

Se myrkynkaltainen juoma, joka oli saattanut Sven Tröstin tähän tilaan, missä hän nyt oli, ei ollut mikään tavallinen unijuoma, vaan hyvin vaarallinen, kaikkia elinvoimia jäytävä uuvutusaine, joka kiihkeän mielenliikutuksen yhteydessä helposti voi tuottaa kuoleman. Tavallisissa olosuhteissa sen vaikutus oli kuitenkin yhtä lyhyt kuin voimakas. Tunti senjälkeen, kun priori oli jättänyt ritari Tröstin kuolleena suljettuun kirkkoon, alkoi veri valekuolleen sydämessä taas sykkiä. Hänen silmänsä aukenivat, ja hän tuijotti autioon kirkkoon, jonka kuu heikosti valaisi, mutta hän ei vielä voinut liikahtaa paareilla. Hän oli jäykkä ja kankea kylmästä, ja vain vähitellen hän tuli hämärään tietoisuuteen siitä, missä oli, ja mitä oli tapahtunut. Vielä hän makasi liikkumattomana ruumispaareilla ja tuijotti pimeään luostarikirkkoon. Entisyys ja nykyisyys häämöitti epäselvinä utukuvina hänen sielunsa silmissä. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi kuollut, mutta niinkuin hänen sielunsa olisi ollut vielä sidottu kuolleeseen ruumiiseen eikä voinut jättää sitä, ennenkuin hän saisi tietää, oliko ihana Agneta rakastanut häntä tässä maailmassa ja yhdistettäisiinkö heidät henkien maailmassa. Hänen maatessaan tässä puolinaisessa tajuttomuuden tilassa, häälyen elämän ja kuoleman välissä, kuuli hän ääneen nyyhkyttämistä ja tunsi kuuman kyynelvirran kostuttavan kylmiä kasvojaan. "Minun tähteni sinä olet kuollut, ijäisesti rakastettu!" kaikui Agnetan valittava ääni hänen korvassaan. "Sinä rakkahin ystäväni, tulit minua vapauttamaan! Etkä kuitenkaan, tietänyt miten suuresti sinua rakastin. — Oi, julmasti kielsin sinun viimeiseen pyyntöösi vastaamasta — sitä ainoaa sanaa, joka olisi voinut antaa sinulle lohdullisen toivon meidän erotessamme! Nyt vasta minä uskallan sen sanoa, mutta nyt sinä et sitä kuule, rakas Sven Tröst! Ei ole koko maailmassa minulla ketään sinua rakkaampaa — sinun minä olen enkä kenenkään muun tässä maailmassa — sinä olit minun ajatukseni ja unelmani siitä asti, kuin minä olin pieni. Oi, rakkahin, kallis Sven Tröst! Nyt tahdon kihlautua sinulle ruumispaarillasi. Salli minun sieluni lentää sinun kanssasi autuaitten paratiisiin."

Huokausten ja kyynelten keskeyttäessä hänen kiihkeitä lemmenpurkauksiaan hän tarttui ritarin kylmään käteen ja asetti sormuksen hänen sormeensa. Silloin tunsi Sven Tröst autuaimman tunteen virtaavan jähmettyneisiin jäseniinsä. Hän oli kuullut jokaisen sanan. Veri palasi hänen poskilleen ja sielu hänen jäykistyneeseen katseeseensa. Hän nousi puoleksi istumaan paareille ja levitti käsivartensa hämmästynyttä tyttöä kohti, joka silmänräpäykseksi väistyi kauhistuneena taapäin. Ruumislakana putosi hänen käsistään, ja hän oli vähällä mennä tainnoksiin. Kuun ja vahakynttilöiden kaksinkertaisessa valossa, jotka hän oli sytyttänyt hänen ruumispaariensa ympärille, näytti hänestä siltä, kuin kuollut olisi kohonnut kirkastuneessa loistossa hänen edessään, mutta kuitenkin sen henkimaailman käsittämättömän kauhun ympäröimänä, joka, ilmestyin vaikka rakkaimman olennon muodossa, vaikuttaa valtavasti heikkoon ihmisluontoon.

"Elä pelkää, Agneta, minä elän!" huudahti Sven Tröst ja nousi kokonaan. "Sinun rakkautesi on antanut minulle takaisin elämäni, ja nyt sinä olet minun morsiameni Jumalan kasvojen edessä. Oi, tämän autuaan hetken vuoksi voisin kuolla vielä tuhannen kertaa! Nyt minä tiedän, mitä aina toivoin — Agneta rakastaa minua — totuus ja rakkaus ovat olemassa —. Vain senvuoksi minä tulin tänne — vain senvuoksi tahdoin läpikäydä kuolonkamppailun tässä kirkossa."

"Sinä elät! Suuri Jumala, onko se mahdollista?" huudahti Agneta hurmaantuneena ja heittäytyi hänen syliinsä. Pian hän tiesi kaikki, ja onnelliset rakastuneet unohtivat hetkeksi kaiken muun paitsi molemminpuolisen rakkautensa ja onnensa.

Hautakynttilöiden valossa seisoivat molemmat rakastuneet käsitysten ja kuiskailivat tuttavallisesti elämästään ja onnestaan. Nyt tunnusti myöskin Sven Tröst pelastetun syntisen avomielisyydellä, mikä häntä pyhän iltamessun aikana oli painanut suurena syntinä ja jumalattomuutena. Hänen suunnitelmanaan ei ollut ainoastaan saada varmuus Agnetan rakkaudesta, saatuaan nähdä minkä vaikutuksen hänen luuloteltu kuolemansa tekisi häneen, vaan kaikessa tapauksessa, joskin väkivaltaisesti viedä hänet pois luostarista ja pelastaa hänet joutumasta vihatun kilpakosijan omaksi. Sven Tröst ei nyt tarvinnut käyttää kovinkaan suurta puhuttelutaitoa, saadakseen Agnetan suostumaan hänen suunnitelmiinsa, jonka toteuttamisessa hän oli vähällä menettää henkensä. Agneta oli jo mielestänsä hänen kihlattunsa ja oli varmasti päättänyt jakaa hänen kohtalonsa. Sven Tröst kuuli nyt vasta Agnetalta todellakin olevansa lainsuojattomaksi julistettu, ja kuninkaan uhkaavan häntä kuolemalla. Mutta tämä vaaran uhka yhdisti heitä vieläkin sydämellisemmin. Hän sammutti ruumispaarien ympäriltä vahakynttilät ja tunsi itsensä täydellisesti toipuneeksi. Hän kietoi vaippansa rakkaan morsiamensa ympäri, joka neuvoi hänelle oven, mistä voivat paeta, minkä hän innossaan oli unohtanut ajatella. Sakariston ovesta molemmat rakastavaiset astuivat kirkkomaalle, ja vartion huomaamatta he pääsivät Limvuonon autiolle rannalle, missä musta Sven, varmana unijuomansa vaarattomuudesta, odotti heitä veneiden luona Ebbesenin sotilaiden kera.

Ennenkuin luostarissa huomattiin, mitä oli tapahtunut, istuivat Sven
Tröst ja Agneta hevosten selässä toisella puolen Limvuonoa, ja ennen
toisen joulupäivän aamua olivat onnelliset rakastuneet turvassa
Brattingborgissa.

Ebbesen vastaanotti heidät isällisellä lempeydellä, ja hänen vaimonsa sulki kauniin Agnetan hellästi syliinsä. Mutta voimakas mestari Jaakko piti ankaran nuhdesaarnan rohkealle nuorelle ritarille. "Jumalan nimessä, tämä ei pääty hyvästi", sanoi hän lopuksi ähkien. "Se on hurjinta uhkarohkeutta. Mutta jos te olette toiminut oman päänne mukaan, nuori ystäväni, niin saatte myöskin pitää hyvänänne seuraukset. Tarkemmin ajateltuna", jatkoi hän lempeämmin, "olivat asiamme jo sillä kannalla, ettette olisi voinut niitä pahemmiksikaan tehdä. Nyt, kun onnettomuus on tapahtunut, en minä tiedä muuta keinoa, isä Ebbesen, kuin liittää näiden molempien eksyneiden nuorten kädet yhteen, ja pyytää heille taivaallisen isän suojelusta siellä, missä ihmiset eivät voi auttaa. Jakakoot he nyt sen onnettomuuden, jonka Jumala on säätänyt. Kun näen, miten rakkaita he ovat toisilleen, niin uskonpa heille koettavan hyviäkin päiviä tässä maailmassa: minä tahdon omalla edesvastuullani lukea heille kirkon siunauksen ja julistaa heidät aviopariksi."

Sven Tröst painoi rohkean ja rehellisen piispan käden huulilleen, ja kun mestari Jaakko illalla matkusti Brattingborgista, saattoivat Sven Tröst ja hänen vihitty vaimonsa hänet mitä sydämellisimmästi hyvästellen nostosillalle. Linnanväki tanssi linnantuvassa, ja riemullinen hääilo kaikui Brattingborgin mustien muurien sisäpuolelta. Sillaikaa luostarin abbedissa lähetti pikaviestin kuninkaalle ja voimakkaalle Stig Antinpojalle kuolleen ritarin katoamisesta ritari Podebuschin morsiamen kera, sekä siitä uhkarohkeasta teosta, joka oli tehty Saarenluostarissa, huolimatta kruunun mahtavasta suojeluksesta.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Uusi onnellinen perhe-elämä kukoisti näinä kylminä talvikuukausina Brattingborgin jäätyneiden vallihautojen ja lumenpeittämien muurien takana, rajuilman yhä kasvaessa Ebbesenin ja hänen ystäviensä pään yläpuolella. Tiedettiin kuninkaan kiivaasti suuttuneen. Hän oli 22 päivänä helmikuuta Roskildesta antanut julkaista avoimen kirjeen, missä hän käski ankarasti rangaista kaikkia luostareja ja hengenmiehiä kohtaan suunnattuja laittomia tekoja. Sen huomattavan suuren sotajoukon, jonka hän oli koonnut, sanottiin määrätyn rynnäköllä valloittamaan kaikki ne valtakunnan ritarilinnat, jotka omavaltaiset puoluepäälliköt pitivät asestettuina, tai joihin kruunulla vähimmälläkin syyllä oli omistusoikeus. Näiden joukossa mainittiin mahtava Hald; mutta Ebbesenin molemmat linnat, Brattingborg ja Norreris, sanottiin olevan ensimäisinä alasrepimislistalla. Huolestuttavia, joskin vastakkaisia huhuja kuului myöskin kreivi Geertin poikien varustuksista. Kevät tuli; ei vielä näkynyt vihollisia Brattingborgin edustalla. Ebbesen varustautui uudelle kesäretkelle Pohjois-Jyllannin muukalaisia itsevaltiaita vastaan, ja Sven Tröst luovutti hänelle vapaaehtoisesti koko isänperintönsä köyhän talonpoikaisväestön varustamiseksi. Eno ei vastustanut näitä hänen uhrauksiaan, joilla hänen sisarenpoikansa innokkaasti maan parasta ajatellen, riisti itseltään sen riippumattomuuden ja itsenäisyyden, joka hänelle nyt tulevana perheen isänä olisi ollut tarpeen enemmän kuin koskaan. Ihana Agneta istui jo naistuvassa rouva Jutan luona ommellen lapsenmyssyjä ja ristiäispukua pienelle perilliselle, jolla hän syksyllä toivoi voivansa ilahduttaa rakasta miestään. Eräänä aamuna astui Ebbesen iloisen ja tyynen näköisenä nuoren onnellisen parin luokse linnan siipirakennuksen eristettyyn vieraskertaan, joka oli heidän pienen taloutensa hallussa.

"Minä onnittelen sinua, rakas sisarenpoikani, sinä olet nyt Brattingborgin kartanon herra, sen niittyjen, metsien, metsästyksen ja kalastuksen yksinoikeutettu omistaja", sanoi ritari Ebbesen ystävällisesti hymyillen, jättäen nuoren ritarin käteen sinetillä suletun asiakirjan. "Se on sinulle laillisesti annettu Viborgin käräjillä", jatkoi hän. "Ei se ole mikään lahja, vaan ainoastaan korvaus siitä mitä sinä olet pannut minun yrityksiini. Kaikki on lopullisesti päätetty ja järjestyksessä. Minä olen nyt sinun vieraasi Brattingborgissa siksi kunnes itse voin muuttaa Norreriisiin."

"Jumalani, mitä ajattelette, rakkahin enoni!" huudahti Sven Tröst kovin hämmästyneenä. "Olettehan te itse uhrannut paljon enemmän. Jos olette unohtanut itsenne, niin ajatelkaa toki vaimoanne ja poikianne."

"Heillä on vielä Norreriisin linna ja kylliksi omaisuutta, jos vain kuningas ja hänen neuvostonsa suovat heille rauhan ja maanlain suojeluksen minun kuolemani jälkeen. Ei heidän kuitenkaan tarvitse elää väärinanastetusta tavarasta. Sinä olet, sitä ajattelematta, ostanut ja maksanut tämän linnan, jonka laillinen omistaja sinä nyt olet. Se oli välttämätöntä sinun vapautesi ja itsenäisyytesi, sekä vaimosi turvallisuuden vuoksi", lisäsi Ebbesen ystävällisesti, luoden surumielisen katseen hämmästyneeseen Agnetaan. "Sinä et ollut enää linnan omistaja, ja minä en voinut, linnanherrana, kauemmin suojella teitä täällä. Jos kuningas, lain mukaan, vaatisi linnanporttien avaamista, niin täytyisi minun oman vakaumukseni mukaan totella empimättä. Meillä ovat eroavat mielipiteet meidän oikeasta suhteestamme kuninkaaseen ja laillisuuteen; mutta nyt sinä olet oma herrasi, Sven Tröst. — Sinä olet itsenäinen ritari. Sinä olet myöskin naimisissa ja, jos Jumala suo, ennen kun vuosi umpeen kuluu isä. Sinun ajallinen onnesi tai onnettomuutesi on nyt lähinnä Jumalan tahtoa osaksi sinun omissa käsissäsi. Jokaisen meistä täytyy voida toimia aivan itsenäisesti omantuntonsa mukaan."

Eivät mitkään vastaväittelyt auttaneet. Asia oli päätetty; ja Ebbesen poistui hämmästyneiden vastanaineiden luota, tahtomatta vastaanottaa kiitosta teostaan. Mutta siitä päivästä alkaen täytyi Sven Tröstin ja Agneta rouvan ottaa hoitoonsa linnan sekä ulkonaiset että sisäiset asiat. Ebbesen ja hänen perheensä muuttivat aluksi vieraskerrokseen, ja heistä oli sydämellisen hauskaa olla nuoren isäntäväen rakkaina ja kunnioitettuina vieraina.

Ritari Folgvard ei ollut voinut viihtyä Brattingsborgin hiljaisessa kodikkaassa talvielämässä, mihin hän oli luonut niin paljon runollisuutta harpunsoitollaan ja ihanalla äänellään, Agnetan ja Jutta-rouvan laulaessa rakkaita, vanhoja kansanlauluja heidän tuttavallisesti istuessaan takkavalkean ääressä. Nuorikkojen onni kyllä ilahdutti häntä, mutta enensi samassa sitä tulista intohimoa, joka salaisesti kalvoi häntä. Hän kierteli ympäri maata Ebbesenin vakoilijoiden ja Mustan Svenin kera, voidakseen antaa ystävilleen Brattingborgissa varmat tiedot kaikesta, mikä koski heitä ja isänmaan tärkeimpiä asioita.

Eräänä iltana huhtikuun loppupuolella istui Sven Tröst kodikkaasti perheensä piirissä Brattingsborgin parvekesalissa nuoren vaimonsa vieressä. Nuorella linnanherralla oli ollut rasittava päivä ja Ebbesen oli väsynyt sotilaittensa harjoittamisesta.

"Pane muistiin sanani, arvoisa herra isäntäni", sanoi Ebbesen iloisesti. "Kuningas jättää meidät rauhaan tänä kesänä. Hänellä on muutakin tekemistä kuin ahdistaa niitä, jotka rehellisesti tahtovat auttaa häntä maan vihollisia vastustamaan. Hänelle täytyy olla tärkeämpi asia yhdistää valtakunta kuin yhtyä rankaisemaan kahta itsepäistä ritaria, jotka kuitenkin pohjaltaan tahtovat maan ja valtakunnan parasta."

"Kyllä hän minun mielestäni pitää hyvinkin huonosti huolta Tanskasta, eno", vastasi Sven Tröst. "Jos hän nyt on myönyt Ruotsille oikeuden Skåneen ja heittänyt koko Fyenin saaren Geertin poikien ammottavaan kitaan, niin kulkeehan hän kurjan isänsä jälkiä mitä surkuteltavimmassa määrin. Minä en voi käsittää, mitenkä te voitte odottaa mitään suurta Tanskalle tuollaiselta kauppias- ja kynäsankarikuninkaalta. Ei, kyllä prinssi Otosta olisi tullut toisenlainen hallitsija."

"Anna sen unelman jäädä, hyvä ystäväni; se voi maksaa sinulle pääsi", sanoi Ebbesen vakavasti. "Me emme tahdo olla sokeita Atterdagin valolle, vaikka se polttaisi meitä. Valdemarin toiminnassa vallitsee järkevyys, joka ihmetyttää minua. Hän uhraa vain silmänräpäykseksi ja näön vuoksi sen mitä ei vielä voida lunastaa tai ottaa voimalla, sillaikaa hän kokoaa kruunulle sen, mikä milloinkin on tärkeintä. Katsokaa vain mitenkä hän sai hengelliset herrat jättämään Köpenhaminan hänelle! Opettakoot nyt Jumalan avulla Axelhuusista Absalonin ja suuren Valdemarin henki häntä kokoamaan sekä sydämen että järjen."

"Elkää vain puhuko hänen sydämestään, rakas eno", vastasi Sven Tröst katkerasti. "Jos hän pitää Köpenhaminan ja Axelhuusin niin hän tekee vääryyttä ja petosta, eikä sitä milloinkaan voi kutsua oikeaksi, olkoon se vaikka kuinka viisasta. Senjälkeen kun minä luin heidän lübeckiläisen kauppakirjansa teistä ja Otosta, ei minulla ole ollut mitään luottamusta siihen minkä Valdemar ja piispa Sven ovat sinetillään vahvistaneet. Hovi-ilma lienee vaarallinen ja valtaistuimenloisto häikäisevä sekä maallisille että hengellisille herroille."

"Tuomitkoon Jumala heidän sydämensä", sanoi Ebbesen tyynen vakavasti. "Se minkä nuo valtioviisaat herrat sinetillään vahvistivat, oli kuitenkin maan parhaaksi; mutta totta on, että se oli kovaa meille ja prinssi Otolle."

Tämän vakavan keskustelun, jota Agneta rouva ja Ebbesenin vaimo hiljaisella huolella kuuntelivat, keskeytti nyt vartijan torvi porttitornista. Sen iloinen sointu ilmaisi talon ystävän saapuneen. Tulija oli ritari Folgvard. Hän astui kohta senjälkeen parvekesaliin kiivaudella, joka ilmaisi hänen tuovan joitakin tärkeitä uutisia. "Prinssi Otto on vapautettu", huudahti hän. "Hän on matkustanut setänsä luo Kieliin — Minä olen itse nähnyt hänet."

"Jumalan kiitos! Sepä oli kerrankin hyvä uutinen", sanoi Ebbesen ja puisti hänen kättään. "Tervetuloa, kunnon Folgvard!"

Sven Tröst tuli niin iloiseksi tästä uutisesta, että hän syleili Folgvardia ja kaikkia läsnäolevia sekä juoksi ympäri lattiaa kuin juopunut. "Meidän rakas Ottomme vapaa", huudahti hän. "Ja silti luopumatta vaatimuksistaan kruunuun. Huomatkaa, ystävät! Nyt hän tulee hallitukseen, ja me saamme lopultakin kuninkaan, jota kannattaa auttaa valtaan ja oikeuksiinsa."

"Oletko mieletön?" keskeytti hänet Ebbesen. "Etkö sinä tunne jaloa prinssi Ottoa? Hän kunnioittaa valtakunnan lakia ja kansan tahtoa sekä vapaudessa että vankilassa. Se tanskalainen, joka ajattelee toisin, on maankavaltaja."

Sven Tröst kalpeni nämä sanat kuullessaan, mutta vaikeni. Ikäänkuin muistuttaakseen itselleen, että rakas, ankara eno nyt oli hänen vieraansa, istuutui hän isännän paikalleen. Agneta puristi huolestuneena ja hellästi hänen kättään; eikä sanaakaan kuulunut hänen huuliltaan, ennenkuin kuohahtava suuttumus oli asettunut.

"Kerro, kerro, rakas Folgvard!" sanoi Ebbesenin vaimo kiihkeästi, koettaen viisaasti poistaa huomion tästä vaarallisesta erimielisyydestä, missä hänen ankaralla miehellään oli vastassa molemmat nuoret ritarit ja hänen oma sydämensä.

"Minä olin viime viikolla Plönissä", sanoi Folgvard, "ja minä näin siellä kreivi Juhana lempeän tyttären ja Verien kreivin suuren hääsaattueen. Jos minä en olisi tietänyt teidän istuvan täällä kotona, Agneta rouva, niin olisinpa luullut erehtyneeni teistä ja toisesta kaunottaresta." Sven Tröst sävähti taas punaiseksi tämän huomautuksen kuullessaan, mihin ei Agneta eivätkä muut kiinnittäneet sen enempää huomiota. "Minä näin Geertin molemmat pojat hääsaattueessa", jatkoi Folgvard. "He käyttävät vielä syvää surupukua isänsä kuoleman jälkeen. Kreivi Henrik näytti siltä kuin hän olisi vannoutunut pimeyden hengille. Mutta hänen katseessaan oli ylevyys, jota minun täytyi kunnioittaa. Teillä on verivihollinen, isä Ebbesen, jota voisin kadehtia teiltä. Sillä haukalla on kotkan katse — kun hän pakenee teidän voimakasta käsivarttanne, tähystää hän kuin ukkospilveen, riistääkseen salaman jymisyttäjän kädestä ja sinkauttaakseen sen vihollistaan kohti. Olkaa varuillanne, rakas, rohkea Ebbesen. Se miekka, jonka te niin jalomielisesti palautitte isänkostajalle, ei varmastikaan lepää, ennenkuin se on juonut sen jaloimman veren minkä Tanska omistaa." Folgvard vaikeni, ja kaikkien katseet olivat osanottavina kohdistuneet Ebbeseniin. Mutta hän nyökäytti tyynesti hymyillen: "Te olette hiukan runollinen, rakas Folgvard ystäväni — teillä on taipumuksia pakanallisiin vertailemisiin ja liioitteluihin. Kuitenkin, tuokoon kotkanpoika salamansa! Minä olen odottanut häntä kauan. Minä olen kaatanut vanhan kuningaskotkan, tiedänhän hyvin mitä minulla on odotettavissa nuorilta. Te olette oikeassa; hän on verivihollinen, jota kannattaa katsoa silmiin. Mutta antaa nyt linnun lentää! — Missä näitte prinssi Oton? Miten hänet vapautettiin?"

"Minä näin hänet Rendsburgin ja Kielin välisellä tiellä, kolme päivää häitten jälkeen Plönissä", jatkoi Folgvard. "Väitetään hänen lempeän enonsa toimittaneen hänet vapautetuksi hääjuhliksi, ja ilman minkäänlaisia ehtoja."

"Miltä hän näytti?" kysyi Sven Tröst hypähtäen paikaltaan. "Ei suinkaan hän poistunut vankeudestaan lannistetun haukan tavoin, jota on opetettu alistumaan, vaan niinkuin yksi niistä kuninkaallisista leijonista, jota Tanska nyt kaipaa sydänkilvessään."

"Ei kumpaiseltakaan, ystävä", vastasi Folgvard. "Hän näytti minun silmissäni martyyrilta, jota kuletetaan vankilasta roviolle, leijaillakseen taivaaseen tulisiivillä. Hän näytti katselevan maailman ihanuutta ja kurjuutta katseella, joka tunki ijäisyyden halki. Hänen kasvoillaan oli tyyneyden ja kirkkauden ilme, ikäänkuin kaikki maailman kruunut lentäisivät hänen ohitsensa hevoskavioiden nostattamassa tomussa, ja ikäänkuin hän olisi löytänyt tämän maailman suuruuden ja kurjuuden mittapuun korkeammassa maailmassa kuin tässä, johon aurinko paistaa kulkiessaan avaruuden halki."

"Katsoppas Sven Tröst", sanoi Ebbesen hymyillen. "Sellaiseksi minäkin ajattelin hänet, sen mukaan mitä olin kuullut hänen hurskaasta mielenlaadustaan, vaikken minä voinut sanoa sitä yhtä kaunopuheisesti kuin Folgvard. Hänen laisensa uneksiva sankari voisi ehkä valloittaa pyhän haudan pakanoilta, mutta hän ei milloinkaan voisi pystyttää luhistunutta valtaistuinta meidän tasaisen litteälle maallemme."

"Se, joka voi suurimman, voinee kai myöskin pienemmän", vastasi Sven Tröst. "Elkäämme kuitenkaan enää milloinkaan väitelkö siitä, rakas eno", jatkoi hän sydämellisesti. "Sellainen kuuluu tavallaan uskonasioihin, ja niissä seurannee kai lopullisesti kukin omaa päätään tai sydäntään. Teidän päänne uskoo Valdemariin, mutta minun sydämeni Ottoon. Sietäkäämme näissä asioissa toistemme mahdollisia erhetyksiä, mutta kaikessa muussa olkaamme yksimielisiä kuin isä ja poika."

"Usko Jumalan nimessä mitä tahdot, mutta jätä se vain uskomiseen, rehellinen, kunnon ystäväni", vastasi Ebbesen puistaen hänen kättään "Sinun tarkoituksesi on uskollinen ja rehellinen, mutta sinä olet vaarallisella sivutiellä."

Ei puhuttu enää sen enempää näistä asioista. Kun Folgvard oli kertonut mitä tiesi, otti hän harppunsa, ja vietettiin vielä kerran ilta yhdessä Brattingsborgissa tuttavallisesti ja ystävällisesti seurustellen. Kuitenkin sekaantui hiljainen alakuloisuus seurusteluiloon; sillä seuraavana aamuna, niin kuin jo aikaisemmin oli päätetty ja siihen valmistettu, muuttaisi Ebbesen vanhaan sukulinnaansa Norreriisiin Aarhuusin läheisyyteen.

Aikaisin aamulla oli suuri matkajoukkue liikkeessä, jotensakin suuren sotilasjoukon saattamana. Sven Tröst ja hänen nuori vaimonsa seurasivat mukana. Heidän oli vaikea erota rakkaista ystävistä, ja he aikoivat viivähtää pari kaunista toukokuun päivää Ebbesenin vanhassa metsälinnassa. Folgvard otti vartijoidakseen sillaikaa Brattingsborgia. Kesätaistelujen suunnitelmien mukaan johtaisi Ebbesen itse Norreriisista vapautustaistelua Randersin, Aarhuusin ja Skanderborgin ympärillä, sillaikaa kun Sven Tröst ja hänen nuoret ystävänsä Brattingsborgista ahdistelisivat vihollista Viborgin seuduilla, ollen vakoojiensa kautta alituisessa yhteydessä talonpoikaisjoukkojen ja sotapäällikkönsä kanssa Norreriisissä.

Ebbesen omisti kaksi tämän nimistä kartanoa. Toinen oli linnoittamaton Halejärven rannalla Viborgin seuduilla, puolen peninkulman päässä Brattingsborgista eli Kleitrupin talosta, josta hän oli tehnyt tunnetun retkensä Randersiin. Mutta hänen vanha, linnoitettu sukulinnansa Norreriis, joka Ebbesen-nimen yhteydessä on tullut kuolemattomaksi, oli Aarhuusin ja Randersin välillä, ja on vielä näihin päiviin asti säilynyt kansan muistossa, vaikka tuskin enää on jälellä mitään linnanvallituksista ja siitä mäestä, millä linna oli. Vanhaa kunnioitettavaa tammea, joka siellä on seisonut viisisataa vuotta, pitää kiitollinen kansa vieläkin kunniassa, sillä se on aina rakastanut tätä kansallissankaria, niinkuin schweiziläiset Telliänsä, nähden hänessä Tanskan unohtumattoman vapauttajan itsevaltiaan ikeestä.

Ebbesenin sukulinnassa ei oltu nähty tätä kansan ystävää Geertin kukistamisesta asti, eikä siitä asti kun hänen nimensä oli tullut Tanskan kuuluisimmaksi. Hänen matkansa Norreriisiin olikin senvuoksi riemukulkua, ja hänet vastaanotettiin synnyinseudullaan sillä innostuksella ja lämmöllä, joka vakuutti hänelle, että hänen kiitollisen kansansa rakkaus oli hänelle turvallisempi puolustaja kuin parhaiten varustettu linna. Norreriis oli vain pieni herraskartano eikä läheskään niin lujasti linnoitettu kuin Brattingsborg. Suurin osa kartanon rakennuksista oli linnoitusten ulkopuolella. Muurit eivät olleet korkeat, linnanhauta jotenkin kapea, ja muurit rappeutuneet, mutta vanha torni oli mahtava. Niinkuin Brattingsborgilla ja Haldilla, ei tällä linnalla ollut sisäjärven luonnollista suojaa, vaan ympäröivät sitä pohjoisesta ja lännestä hedelmälliset maat sekä ihana pyökkimetsä, joka ulottui puolikaaressa etelää ja itää kohti. Linna sijaitsi ihanalla paikalla, ja Randersin, Aarhuusin ja Skanderborgin teiden yhtyessä siellä vallitsi vilkas liikenne sen ympäristöllä. Vallien kaakkoisella kulmalla kasvoi se ihmeellinen tammi, jonka Ebbesenin isä, ritari Ebbe Galt oli sinne istuttanut poikansa syntymisen päivänä, ja joka vielä meidän päivinämme seisoo terveenä ja vihreänä vanhan linnanmäen jätteillä. Tämä puu oli kasvanut korkeaksi ja tuuheaksi ja oli nyt niinkuin herransakin lähes neljänkymmenenvuotias. Sen alla oli Ebbesen lapsena leikkinyt sotilasta; sen varjossa hän oli istunut monta onnellista kesäiltaa nuoren vaimonsa kanssa heidän avioliittonsa ensimäisinä viitenä vuotena, ennenkuin vielä Geertiä vastaan suunnattu suuri sotaretkensä oli uurtanut vaot hänen korkeaan otsaansa. Kun hän nyt vaimonsa rinnalla, nuorempi poikansa edessään satulassa, ratsasti linnanpihalle, vanhemman ratsastaessa edellä omalla pienellä hevosellaan, osui Ebbesenin katse ensiksi tammeen. Sen lehdet eivät vielä olleet puhjenneet, mutta hänen ystävänsä ja talonväkensä olivat juhlallisesti koristaneet sen tuoreilla pyökkipuunseppeleillä. Pieni linnanpiha kaikui riemuhuudoista, sinne olivat kokoontuneet Ebbesenin lukuisat ystävät, jotka kuultuaan huhut hänen saapumisestaan seudulle, olivat rientänet Norreriisiin häntä vastaanottamaan.

Kaiken tämän humun ja ilon valitessa huomasi Sven Tröst monien vierasten joukossa hyvin vastenmieliset kasvot, jotka näyttivät hänestä tutuilta, vaikkei hän voinut muistaa missä ne oli nähnyt sitä ennen. Henkilö katosi suureen ihmisjoukkoon, jota virtaili linnanpihalta sisään ja ulos. Myöhemmin illalla hän muisti miehen Juhana Ellemoseksi, samaksi laalantilaiseksi petturiksi, joka oli ollut viemässä kuningas Kristofferia Saxköpingistä ja sitten niin petollisesti auttanut Henneke Brydeä nummella. Hän tiesi tämän pahantekijän olevan liitossa Stig Antinpojan kanssa. Kuninkaan armahduskirjeen nojalla oli tämä kuuluisa Ellemose nyt suojattu kaikilta ahdistamiltaan, ja väitettiinpä ritari Stigin sekä uuden hallituksen käyttävän häntä nyt urkkijanaan. Tuskin oli tämä hänelle selvinnyt, kun hän äkillistä tuskaa tuntien kaipasi rakasta nuorta vaimoaan, jonka hän oli jättänyt vihreälle nurmikolle linnan edustalle, missä hän Ebbesenin lasten kera ilokseen katseli talonpoikien tanssia sekä seudun nuorten miesten ja neitosten kulkuetta, jotka juhlallisesti laulaen ja viheriät toukokuunlehvät käsissä ratsastivat "Kevään kuningatarta", yhdistäen tämän maalaisen kansanjuhlan Ebbesenin kotiintulon ilojuhlaan. Sven Tröst juoksi kuin raivostunut tanssivien keskellä, mutta ei löytänyt mistään Agneetaa. Viimeinkin hän löysi Ebbesenin pojat aivan Rissmetsän laidasta, ja he kertoivat hänelle, mitään onnettomuutta aavistamatta, herttaisen Agneta rouvan nyt myöskin ratsastavan "kevään kuningattarena". Hän oli ollut seppeleillä koristettu ja istunut kauniisti kirjaillun hevosen selässä komean herran rinnalla, suuren, kevätkuningatar joukkueen saattamana, ja he olivat ratsastaneet hänen kanssaan metsään. Lapset taputtelivat iloisesti käsiään muistellessaan kaikkea näkemäänsä ihanuutta; mutta Sven Tröst joutui epätoivon valtaan. Hän kiirehti takaisin linnaan ja heittäytyi ratsunsa selkään, jonka jälkeen hänet nähtiin ratsastavan kuin mielettömän metsään, eikä kukaan voinut ymmärtää mitä se merkitsi. Illalla juhlapöydässä kaivattiin Agnetaa ja Sven Tröstiä, ja heitä etsittiin turhaan kaikkialta.

Nuori rouva uskoi todellakin täyttävänsä hyvien talonpoikien toiveen kun hän heidän ja Ebbesenin ystävien kera otti osaa ilojuhlaan astuen keväänkuningattarena mukavaksi laadittuun satulaan ja antaessaan juhlakulussa viedä itsensä linnan pihalta, tietämättä mihin. Vasta huomattuaan olevansa syvällä metsässä, ja kevätjuhlalaulujen vaiettua hänen ympärillään, ja kun hämärän tullen ratsastettiin yhä joutuummin pitkin epätasaisia, melkein raivaamattomia teitä, katsoi hän levottomana ympärillään olevia outoja ihmisiä kysyi eikö jo käännyttäisi linnaan. Komea herra, joka oli nostanut hänet satulaan, vakuutti heidän nyt pian olevan siellä Oli vain ratsastettu sivuteitä ihanasta kesästä nauttien; kansanjuhlan tapoihin kuului kaunotarten kiusotteleminen, ja sai senvuoksi tyytyä siihen, mikä tämmöisessä tapauksessa kuului tapoihin.

"Kiirehtikäämme, hyvä väki, ettei kaivattaisi liian kauan meidän kaunista kevätkuningatartamme", sanoi vieras herra, ja joutuun mentiin eteenpäin tasaista maantietä, jonka Agneta uskoi johtavan Norreriisiin. He olivat näin ratsastaneet jo yli tunnin, eikä vielä näkynyt linnaa. Lopultakin Agneta huomasi heidän olevan meren rannalla, ja pian he ratsastivat pienemmän merikaupungin läpi. Hän oli Aarhuusissa, ja hänen tuskansa kohosi ylimmilleen. Hän huusi äkkiä kovaa apua ja aikoi hypätä hevosen selästä, mutta samassa silmänräpäyksessä hän tunsi kahden voimakkaan käsivarren tarttuvan kiinni häneen, ja sidottiin huivi hänen suulleen. Melkein tajuttomana vietiin hänet edelleen, ja toinnuttuaan hän huomasi olevansa laivan kannella, jossa yöllä täysin purjein kiiti aaltoja. Hän koetti liittää kätensä yhteen pelastusta rukoillakseen, mutta ne olivat sidotut, ja onneton vaipui vaikeroiden laivankannelle, luoden epätoivoisen katseen ylös kirkkaalle tähtitaivaalle. Laiva ohjattiin Samsön alitse, ison Beltin kautta ja saapui seuraavana iltana Vordingborgin satamaan. Täällä sulettiin vangittu rouva kaikessa hiljaisuudessa niinkutsuttuun Neitsyttorniin, missä Stig marskin tyttäret olivat istuneet vangittuina kuningas Eerik Meenvedin aikoina.

Vordingborgin linnassa oli näinä kevätpäivinä hyvin vilkasta. Kuningas Valdemar oli äskettäin vastaanottanut tämän linnan, joka oli ollut pantattu hänen sedälleen, ja hän oli valinnut sen oleskelupaikakseen. Hän lunasti nyt vähitellen sekä rahalla ja lupauksilla, että uhkauksilla monta pantattua linnaa ja lääniä, kooten sen ohella ympärilleen sotajoukon saksalaisista palkkasotureista, voidakseen myöskin miekalla antaa painoa neuvotteluilleen. Aarhuusin piispa Sven sekä Stig Antinpoika olivat hänen tärkeimpiä neuvonantajiaan, samoinkuin marski, ritari Loken, ja rügeniläinen ritari Podebusch, josta oli tullut Vordingborgin lähellä olevan pienen Gurren päällikkö, missä hän oleskeli äitinsä ja kauniin sisarensa kera.

Samana iltana, jona Agneta rouva vietiin neitsyttorniin, oli uusi joukko-osasto saksalaisia palkkasotureita saapunut kaupunkiin, ja porvarit näkivät suuttumuksella ja mielipahalla näiden kuninkaan sotamiesten saavan palkkansa maksuksi kirkollisia kalleuksia, jotka kuningas suuressa rahapulassaan oli antanut tuoda maan kirkoista. Nyt nähtiin näiden vieraiden palkkasoturien, niinkuin ennen Geertin ryövärijoukkojen, raa'asti ja hurjasti elostellen juovan olutta pyhistä ehtoollispikareista ja häväisten niitä laulamalla häpeällisiä ja jumalattomia lauluja. Tämä häväistys oli synnyttänyt melkein kapinallisen mellakan kaupungissa, ja piispa Sven astui kiihtyneenä siitä kuninkaan luo hänen salakammioonsa, sillaikaa kun Stig Antinpoika ja ritari Podebusch keskustelivat salaa parvekesalissa.

"Pyhä into on vallannut tuon hurskaan jumalanmiehen", vakuutti Stig Antinpoika olkapäitään kohautellen. "Hän kiivastuu ja menee yli rajojen, saattepa nähdä; mutta siitä ei ole vahinkoa. Emme me tarvitse tuota pyhää miestä neuvostoomme. Nyt ei ole aikaa saivarrella pikku asioissa. Aikoipa hän panna vastalauseensa myöskin minun isänoikeuksien käyttööni; mutta minä en anna itseäni käskeä. Nyt hän on täällä, Podebusch!"

"Hän istuu neitsyttornissa, Ellemose piti sanansa. Mutta kuten arvasin, ei siitä ollut teille paljoakaan apua. Hän on viettänyt häitä neljä kuukautta sitten, ja — suoraan puhuen, jos teidän tulinen rakkautenne ei siitäkään kylmene, niin saamme odottaa vielä. Te olette auttanut minut valtakunnan hoitajaksi, ja minä tahdon mielelläni pitää lupaukseni. Onko avioliitto purettavissa, sitä en kuitenkaan tiedä. Kaikessa tapauksessa, ennen vuoden loppua hän on leski. Minun on sääli miestä, senkin paholaista; mutta hän on tehnyt meille aika kepposet. Hän joutuu pian satimeen. Hänen uhmaileva päänsä on vaarassa."

"Tyttärenne minä tahdon omakseni, maksakoon mitä hyvänsä, ja millä keinoin tahansa," kuiskasi Podebusch kiihkeästi. "Hänen laistaan kaunotarta ei ole koko maailmassa. Mutta te lupaatte niin epämääräisesti. Sanokaa minulle kuitenkin yksi asia, herra valtakunnanhoitaja! Te olette antanut minun ymmärtää, että voisi olla epäilyksen alaista onko teillä laillista oikeutta isänä täyttää lupaustanne. Kenellä siihen olisi suurempi oikeus kuin teillä?"

Salainen keskustelu tuli nyt keskeytetyksi, kun piispa Sven hehkuvin poskin astui kuninkaan salakammiosta ja astui etusalin läpi mitä kiivaimman mielenliikutuksen vallassa. "Minä pudistan tomun jaloistani tällä häväistyllä kynnyksellä", huudahti piispa, kääntyen ovella molempien kuninkaan maallisten neuvonantajien puoleen, jotka painoivat päänsä yhteen ja hymyilivät.

"Minä jätän jumalanpilkkaajien ja jumalattomien neuvoston", jatkoi piispa, "ennenkuin koston hetki on käsissä, ja meidän häväistyt Herranhuoneemme luhistuvat syntisten päiden yli. Ne ovat teidän neuvojanne ja ehdoituksianne, herra valtakunnanhoitaja, ja teidän, vieras herrani. Muistakaa minun sanani: te saatte korjata minkä kylvitte. Ne jotka häpäisevät pyhyyden — ja jotka myivät sieluja", kuiskasi hän Podebuschille, "ne saavat ostaa kirouksen".

"Mikä suuri onnettomuus on nyt sitten täällä tapahtunut, herra piispa?" keskeytti Stig Antinpoika kiivaan hengenmiehen, Podebuschin katsellessa ulos ikkunasta ja koettaessa peittää salaista levottomuutta. "Eikö Herran ehtoollinen ole yhtä pyhä, jos se jaetaan tina- tai hopea-astioista? Voisiko kirkon rikkauksia käyttää pyhempään tarkoitukseen kuin kansan ja valtakunnan pelastamiseen perikadosta sekä majesteetin valtaistuimen vahvistamiseen?"

"Saattepa nähdä mikä on moisen jumalattomuuden seurauksena", sanoi piispa. "Saatte nähdä, minkä voiton saavutatte näillä muukalaisilla jumalanpilkkaajilla, joiden veren te ostatte kirotulla kirkonryöstöllä. Te saatte nähdä, mihin se elämä johtaa, jolla te saastutatte tämän kuningashuoneen. Kuoleman ja kirouksen, ruton ja hävityksen täytyy tuollaisen hallituksen saattaa maalleen ja valtakunnalleen. Siitä myrkynsiemenestä, joka täällä nyt kylvetään, kasvaa myrkyllisiä hedelmiä. Minä pesen käteni. Minä en tahdo olla siinä osallisena."

"Teidän, herra piispa, on jo liian myöhäistä pestä kätenne puhtaiksi," sanoi Stig Antinpoika ärsyttävästi. "Itse te olette opettanut meille sen hyvin järkevän säännön, jota me olemme seuranneet. Meidän hyvä kristillinen, tarkoitusperämme antakoon meille anteeksi sen mistä meitä voidaan moittia tärkeiden keinojen valinnassa. Se, joka tahtoo toimia voimakkaasti ja pontevasti, ei voine kokonaan pelastua tämän aikakauden huonoudesta ja tartunnasta. Sen olette jo useammin kuin yhden kerran sanonut ja sitä valitellut. Se on teidän — samoin kun se oli Ebbesenin ja koko kansan — lohdutus hädässä: vika on aikakauden eikä meidän. Jos se hallitus, jonka te itse olette perustanut ja vahvistanut, johtaa maan surkuteltavaan perikatoon, niin ei onnettomuus teitäkään sivuuta, jos se on oikeudenmukainen."

"Stig Antinpoika, te sanotte totuuden", alkoi piispa taas puhua, kunnianarvoisilla kasvoillaan syvän tuskan ilme. "Minä en uskalla kohottaa päätäni vanhurskaan tuomioistuinta kohti ja sanoa: Elä anna kätesi koskettaa minua; minulla ei ole osaa hävityksessä. Nyt minä näen selvästi mihin tuo onneton ajatus johtaa, jolla suurinkin teko meidän joukossamme on saastuttanut kansan. Minä olen tuominnut sen Ebbesenin teossa, silloin kun taitoin sauvani hänen päänsä ylitse, mutta se on hädän hetkenä saastuttanut minutkin. Ei edes korkein, pyhin avustus voi muuttaa pahaa hyväksi eikä saastaista pyhäksi. Minä kiroon nyt tuon ajatuksen, minä karkoitan sen omasta sielustani; se oli perkeleen ajatus, joka ei milloinkaan voi synnyttää muuta kuin onnettomuutta, eikä kantaa muuta kuin kirouksen hedelmiä."

Tämän sanottuaan piispa poistui huoneesta. Molemmat hovimiehet katsoivat toisiinsa ja kohottivat säälivästi olkapäitään. Mutta Podebusch näytti kuitenkin olevan alakuloinen ja levoton. Nyt avautui kuninkaan salakammion ovi, ja hallitsija astui sisään. "Olette kai tekin osaltanne saaneet kuulla saarnan", sanoi hän hiukan moittivalla äänellä, "mutta sen te olettekin rehellisesti ansainneet. Mitä hyötyä olikaan teidän raha-asiasuunnitelmistanne? Ei edes niin paljoa, että minä kuukaudeksi voisin sulkea näiden ahmarien suut."

"Armollisin herra", sanoi Stig Antinpoika syvään kumartaen. "Teidän mielestänne se oli kuitenkin hyvä suupala, jonka tuli oli sitä runsaampi, mitä enemmän pyhyyttä ja siunausta oli niiden mukana."

"Kaikkea voi käyttää, sen ymmärrän", vastasi kuningas, "mutta järkevästi. Miksi ette antaneet sulattaa tai halaista kappaleiksi näitä pikareita ja astioita? Tiedättehän te, että maailmaa on petettävä. Minä voin pyhän Knuutin pyhällä kaulaimilla pudotella päärynöitä, kun vain sen viisaasti piiloitan keppiini; mutta jos avoimesti astun saappaallani palaselle hänen paitaansa, niin voi tyhmä joukko kivittää minut Nyt kuitenkin voi tapahtua, että kaupungissa syntyy kapina teidän varomattomuutenne vuoksi. Menkää Stig Antinpoika ja lunastakaa heti tuo pyhä romu. Sanokaa, että se annetaan kirkoille kullattuna takaisin — että koko asia oli mitä ikävin erehdys. Antakaa sitten heti sulattaa ne — niin on se vaara ohi."

"Kunpa meillä vain olisi puhdasta rahaa millä lunastaa ne!" mutisi Stig Antinpoika miettivästi olkapäitään kohauttaen. "Niinkuin käskette, armollisin herra; se on yksinkertaisin asia maailmassa", sanoi hän nopeasti, kun kuningas veitikkamaisesti hymyillen mainitsi yhden niistä kruunun tiluksista, jota Stig Antinpoika vielä laittomasti piti hallussaan Geertin ajoista asti. "Sana teidän suustanne on kylliksi herra kuningas. Jos minun neuvoni kelpaavat, täytyy niiden kuitenkin aina kulkea teidän päänne kautta." Senjälkeen hän kumarsi ja poistui.

"Terävä mies, Podebusch", sanoi kuningas katsoen hymyillen hänen jälkeensä. "Kun hän vain saa kuulla oikean sanan, niin ei mikään ole hänelle mahdotonta. No, rakas Podebusch, onko meidän ankara rippi-isämme karkoittanut sinun hyvän tuulesi? Hänen pyhä vihansa sattui oikeaan aikaan. Minä olen kyllästynyt hänen ainaiseen epäröimiseensä ja neuvoihinsa. Kyllä me tulemme toimeen ilman häntä. Antaa hänen saarnata Aarhuusin hurskaille sieluille näiden syntisten aikojen surkeudesta. Kyllä me voimme huolehtia sieluistamme ilman häntä. Miten voi teidän ihana sisarenne? Me näemme hänet niin harvoin. Pelkääkö hän saattavansa kuningattaren mustasukkaiseksi?"

"Teidän juutilainen profeettanne on saattanut minut levottomaksi, armollisin herra", vastasi muukalainen ritari. "Hän on sanonut minulle rippituolissa sanoja, jotka ovat saaneet hiukset nousemaan päässäni, vaikka minä en ole uskonut hänelle sanaakaan siitä mitä te tiedätte. Jos hän on viisas ja ennustustaitoinen mies, niin näyttää tulevaisuus synkältä. Silloin minä toivoisin, etten milloinkaan olisi tullut teidän kanssanne Tanskaan, ja että te ette milloinkaan olisi nähnyt minun sisarparkaani."

"Miten narrimaista on puheenne viisaista miehistä ja profeetoista", keskeytti kuningas hänet nauraen. "Te Rügenin asukkaat olette kaikki taikauskoa täynnä. Kuka meidän typeränä aikanamme uskoo viisaisiin miehiin, kun jokaista vapaampaa ajatusta pidetään kerettiläisenä ja jumalattomana? Ei, minun rakas ystäväni", jatkoi Valdemar vakavana, "osoita minulle edes yksi oppinut mies, joka ei olisi pähkähullu. Osoita minulle joku nykyajan profeetoista, joka omin päin voi tunkeutua ajatusten kuilun syvyyksiin ja sukeltautua sieltä taas elävänä kuin Joonas valaskalan vatsasta, syvyyden aarteet sielussaan, — silloin minä tahdon kuulla mitä hän sanoo ja ehkä uskoa hänen sanoihinsa. Mutta nämät pyhät intoilijat, kaiken tuhat vuotta sitten sanotun ja ajatellun märehtijät, jyriskööt ja mellastelkoot miten paljon haluavat kirkkoisineen ja vanhoine hapatuksineen — minä annan sen hanhenkaakatuksena kulkea yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Tietysti — minä liitän yhteen käteni ja vaikenen kuin kirkon tottelevainen poika, kunnes narri on poistunut. Nyt olkaamme iloisia, Podebusch! Huomenna menemme metsästysretkelle, ja silloin minä käyn luonanne Gurressa. Heti kun sotaväki on koolla, lähdemme koettamaan onneamme miekka kädessä."

Senjälkeen kuningas poistui huoneesta tavallisesti niin iloisen seuratoverinsa luota, joka kuitenkin tänä iltana oli harvinaisen hiljainen ja vakava.

Seuraavana aamuna kuningas ratsasti iloisesti metsästämään Vordingborgin kaupungin läpi, mukanaan ritari Podebusch, Stig Antinpoika ja hänen lukuisat, iloiset ritarinsa. Kaikki levottomuus ja tyytymättömyys kaupungista oli kadonnut. Piispa Sven oli kyllä kiihtyneenä ja vihaisena poistunut hovista palatakseen Aarhuusiin, eikä hänen lausuntonsa kuninkaan maallisista neuvonantajista olleet juuri lievimpiä. Mutta Stig Antinpojan kautta olivat asukkaat taas saaneet mitä parhaat ajatukset heidän nuoren kuninkaansa hurskaudesta, ja samalla hän oli vahvistanut sotarahastoa kaupungin rikkaimmilta miehiltä hankitulla lainalla, joilla kirkonaarteet lunastettiin häpäisevistä sotilaskäsistä ja säilytettiin varovaisempaan käyttöön. Hän hymyili riemuitsevasti tälle petolliselle keksinnölle. Kuningas nyökäytti hänelle nauraen. Ritari Podebusch heitti hellän katseen: neitsyttorniin, missä hän luuli nähneensä vilahdukselta kauniin Agneta rouvan ristikkojen takana, ja illalla hän vastaani otti metsästysseurueen pienellä Gurrella, missä hänen sisarensa elävöitti vapaan, kevytmielisen seurustelun iloisella mielellään ja hurmaavilla lauluillaan.

VIIDESTOISTA LUKU.

Sven Tröst oli sillaikaa hurjalla innolla seurannut ryöstetyn vaimonsa jälkiä ja oli ennen iltaa Vordingborgissa. Kun metsästysseurue torvien soidessa ja iloisesti leikkiä laskien palasi linnaan, seisoi Sven Tröst mitä suurimman levottomuuden vallassa neitsyttornin edustalla, ja piiloutui erään pilarin taakse, Agnetan laulaessa surullista laulua Stig-marskin tyttäristä, joista hän vankilassaan löysi niin monta muistoa. Ilmaistessaan näin suruaan hän oli kuulevinaan ulkopuolelta jonkun mainitsevan nimeään. Mutta hän oli aamupäivällä nähnyt ritari Podebuschin julkeasti luovan katseita hänen ristikkoikkunaansa; hän ei senvuoksi uskaltautunut enää sinne. Nyt kuului linnanpihalta metsästystorvia ja hevoskavioiden kapsetta, ja hän piilottautui vankilansa etäisimpään soppeen. Tuskin oli kotiinpalanneen metsästysseurueen hälinä tauonnut, niin hän kuuli taas nimeään mainittavan äänellä, jonka hän luuli tuntevansa; mutta samassa kuului aseiden helinää tornin ulkopuolelta hiljaisena kevätiltana. Tuskallisen aavistuksen valtaamana hän juoksi ristikolle, ja näki sotilasjoukon vievän haavoitettua ritaria, niin kutsuttuun vesitorniin, joka oli vastapäätä hänen vankilaansa. "Suuri Jumala, se oli hän!" huudahti Agneta ja vaipui vaikeroiden kovalle vankilanlattialle.

Kun hänen vankilanovensa avattiin ja taasen sulettiin makasi hän vielä polvillaan, pää muuria vasten ja kädet itkettyneillä silmillä. Epätoivossaan Agneta ei huomannut, että joku oli saapuvilla, ennenkuin kynttilän valo pisti hänen silmiinsä, ja hän kuuli naisäänen, puoleksi käskevällä, puoleksi säälivällä äänellä sanovan: "Nouse ylös, kurja! Kuka sinä olet?"

Agneta nousi ja poisti kädet kauneilta, itkettyneiltä silmiltä, pyyhkäisten pitkän, märän tukan otsaltaan. Vielä surussaankin ja raskaudessaan hän oli niin häikäisevän kaunis seisoessaan vieraan naisen edessä, joka kuitenkin katseli häntä hunnun takaa, että tämä hämmästyneenä astui askeleen taapäin huudahtaen: "Haa, miten kaunis! — Ja nyt jo uskottomuuden uhri", lisäsi hän hiljemmin ja polkaisi kovaa lattiaan. "Kuka sinä olet, petetty olento?" jatkoi vieras ylpeällä ja käskevällä äänellä. "Tunnetko sinä itse huonoutesi ja alhaisen tilasi häpeällisyyden? Elä salaa mitään — minä tiedän kaikki. Tämä salaperäinen vankeus tarkoittaa aivan toista rikosta kuin mitä tahdotaan olettaa — täällä ei salata vain sinun, vaan myös erään korkeamman henkilön häpeää. Puhu kurja! Sinä näet, että minulla on tarkat tiedot."

"Kuka lienettekin, joka näin minua puhuttelette, niin olette saanut väärät tiedot", vastasi Agneta, ja tunne hänen loukatusta kunniastaan ja arvostaan antoi hänelle rohkeutta. "Minä en tiedä mistä rikoksesta ja häpeästä te puhutte. Minä olen vihitty vaimo. Minut on väkivaltaisesti ja petoksella eroitettu minun miehestäni ja viety tähän vankilaan, missä tarkoituksessa, sitä en tiedä. Mutta onneton minä olen. Täytyykö vielä lisäksi ensimäisen elävän olennon, joka puhuttelee minua täällä, loukata minua alhaisella epäluulolla."

"Onko puheenne totta?" kysyi vieras kiihkeästi ja heitti hunnun syrjään. "Elkää uskaltako pettää Tanskan kuningatarta!"

Nuori Helvig kuningatar seisoi hänen edessään; mutta Agneta tuskin tunsi hänet. Loukattu ylpeys ja kalvava mustasukkaisuus, ehkä lisäksi salaiset kärsimykset, olivat nuoren kuningattaren poskilta riistäneet sen punan, joka hänen hääpäivänään viime kesänä monen silmissä oli tehnyt hänet niin kauniiksi. Nyt oli hänen terävissä piirteissään katkeruuden ja intohimon ilme, joka teki hänet kymmentä vuotta vanhemman näköiseksi.

"Minun kuningattareni!" huudahti Agneta hämmästyneenä. "Onko se mahdollista? Tuleeko kuningatar Helvig minun luokseni vankilaan? Silloin olkoon itse panettelija kiitetty, jonka väärä ilmianto toi teidät tänne! Te ette anna heidän riistää onnetonta vaimoa mieheltään — te hankitte minulle oikeuden ja vapauden — te puolustatte jalomielisesti minua ritari Podebuschia vastaan ja myöskin sitä sydämetöntä miestä vastaan; joka kutsuu itseään minun isäkseni. Te pyydätte mahtavan puolisonne vapauttamaan minun rakkaan Sven Tröstini. Oi, kunpa he vain eivät olisi murhanneet häntä! Meidän takaa-ajajamme ovat hyökänneet hänen päälleen täällä minun vankilani ulkopuolella — he ovat raastaneet hänet tuohon vastapäätä olevaan torniin. Auttakaa minua, armollisin kuningatar!" Hän purskahti taas itkuun ja vaipui kuningattaren jalkoihin.

"Sven Tröst, sanot sinä, Ebbesenin uhkarohkea sisarenpoika? — Sinäkö hänen vaimonsa? Siis se kunniallinen noviisi, joka tahtoi kuolla luostarissa ja karkasi tämän seikkailijaritarin kanssa?"

"Niin, jalo kuningatar, minun tähteni hän meni kuolemaan! Minä olin noviisi, joka piti naitettaman ilettävälle Podebuschille, mutta meninkin kihloihin kuolleen lapsuuden ystäväni kanssa ja minä seurasin häntä iloisena ja onnellisena elämään, jäädäkseni ainiaaksi hänen luokseen. Jos te nyt ette tahdo pelastaa meitä, on meidän onnemme mennyttä."

"Oikein, nyt minä tunnen sinut", sanoi kuningatar luoden häneen terävän katseen. "Näinhän teidät häissäni viime vuonna Sönderborgissa." Näytti siltä kuin kuningatar olisi saanut piston rintaansa nuo sanat sanoessaan. "Te ette ollut morsiusneitojen joukossa. Teidät unohdettiin samoinkuin minut tuon kevytmielisen rügeniläisen vuoksi. Mutta hänen veljensä, tuo kauneuden kohtelias tuntija, ei ole siitä päivin puhunut muusta kuin teidän kauneudestanne. Hm, rouva Agneta, teidät toi siis tänne ritari Podebusch ja teidän oma herra isänne?" jatkoi kuningatar katseessa epäröivä, epäluuloinen ilme. "Ja te ette ole vielä nähnyt ketään täällä? Ei ketään? Olenko minä ensimäinen, jonka kanssa te puhutte tässä vankilassa?"

"Olette varmasti, jalo kuningatar. Minä en ole puhunut sanaakaan vaiteliaan vanginvartijattareni kanssa, enkä minä ole tavannut ketään muuta. Oi, armollisin kuningatar! Te katsotte minuun niin terävästi ja kylmästi. — Olenko minä vieläkin teidän silmissänne tuo ylenkatsottu olento, jonka te luulitte löytävänne täältä? Voisitteko te uskoa, että se ylevä henkilö, jonka te epäilitte minun —"

"Vaietkaa siitä mitä minä voin uskoa ja ajatella? muuten olette onneton", keskeytti kuningatar hänet uhkaavin katsein. "Nouskaa! — Ehkä minä kuitenkin erehdyin, rouva Agneta", lisäsi hän vapisevin äänin. "En minäkään ole onnellinen — ehkä olen teitä onnettomampi. On olosuhteita, jolloin ei voi uskoa ketään ihmistä. Teidän salainen vankeutenne näytti hyvin epäilyttävältä, ja petoksella ja uskottomuudella on täällä tyyssijansa. Minä en vieläkään tiedä mitä uskoa. Kuitenkin, teistä en usko mitään pahaa. Mutta minä en tiedä mitä voin tehdä teidän ja uhkarohkean miehenne hyväksi. Hän on kapinallinen — hän on rikkonut kruunua vastaan — ja", lisäsi hän katkerasti, "teidän isällänne ja tällä Podebuschilla on täällä enemmän sanomista kuin Tanskan kuningattarella".

Agneta oli noussut ylös. Hän painoi kuningattaren kylmän käden huulilleen. "Ettehän te enää epäile minua, jalo kuningatar? Tiedättehän te itse mitä onnettomuus on — te ette tahdo sulkea sydäntänne onnettomilta — te tahdotte pelastaa minun uskollisen Sven Tröstini ja minut ahdistajiemme käsistä —"

"Vaietkaa siitä mitä tiedätte. Uskokaa minulle kaikki mikä täällä tapahtuu, niin minä tahdon katsoa mitä voin tehdä. Joka ilta näihin aikoihin voitte odottaa minua tänne. — Mutta siitä elköön kukaan tietäkö — olkaa vaiti kuin hauta — muuten on henkenne vaarassa."

Tämän sanottuaan kuningatar poistui vankilasta. Kamarineitsyt astui sisään ja otti pois kynttilän. Vankilanovi lukittiin taas, ja Agneta seisoi yksinään pimeässä. Hän polvistui ja vaipui hartaaseen rukoukseen. Noustessaan hän tunsi itsensä tyynemmäksi, vaikka kuningattaren viimeiset sanat vielä kaikuivat kylminä ja vihlovina hänen korvissaan. Vähäinen toivon kipinä antoi hänelle rohkeutta ja voimia. Oli jo myöhäinen. Kaikkialla linnassa oli hiljaista. Hän lähestyi ristikkoikkunaa ja katseli vastapäätä olevaan pimeään Vesitorniin, minne hän oli nähnyt sotilaiden vievän hänen uskollisen, rakkaan Sven Tröstinsä. Linnanpihalla oli autiota ja hiljaista; mutta äkkiä hän oli kuulevinaan matalaäänistä, surumielistä laulua, se kuului ikäänkuin syvältä maanalaisesta holvista, ei kuitenkaan kovin etäältä. Hän kuunteli tarkkaavasti. Se oli laulu Axel Thordsenista ja kauniista Walborgista, jota hän niin usein oli laulanut lapsuutensa onnellisina aikoina Sven Tröstin kanssa Björnsholmissa. Hän tunsi äänen; se kuului Vesitornin syvästä kellarista. Hänen vangittu miehensä koetti tällä rakkaalla lapsuusajan laululla ilmoittaa hänelle elävänsä ja onnettomuudessaankin ajattelevansa vain häntä. Hän lauloi Axelin jäähyväissanat Walborgille, silloin kun hän taistelussa kuninkaansa puolesta oli kuolettavasti haavoittunut:

"Sulo Walpurin Herramme hoivatkoon!
Tuhat hälle hyvää yötä!
Hänet taivaan talossa tapaava oon,
ja meill' autuus siellä on myötä!"

"Oi, Jumala auttakoon minua!" huokaili Agneta käsiään väännellen. "Hän laulaa kuin kuoleva. Armias Jumala, elä eroita meitä! Anna minun kuolla hänen kanssaan." Laulu Vesitornissa vaikeni. "Oi, nyt hän jo ehkä kuolee", huudahti hän vaikeroiden, "enkä minä saa olla hänen luonaan sanomassa hänelle miten suuresti häntä rakastan! Kuitenkin, jos hänen äänensä kuuluu minulle, niin täytynee minunkin lauluni kuulua sinne. Onhan minun lauluni ennenkin herättänyt hänet eloon." Hän lauloi nyt ääneen ja surumielisesti, kyynelten puoleksi tukahuttamalla äänellä, ne kauniit sanat, jotka Walborg laulussa lausuu, ja jotka niin usein olivat saaneet tuon nuoren parin itkemään heidän viattomina lapsuudenpäivinään Björnsholmissa:

Yläluhdissa istun ja lakkia vain
mä kullalla kirjailen.
Kuin tuntur-kyyhky mä murhettain
iät päivät tuudittelen.

Ei vihreäll' oksalla levätä suo se koskaan hennon jalan; ei vettä se koskaan selvänä juo, jaloin sekoittaa se sen salaa.

Hän vaikeni ja jäi kuuntelemaan, "Hän elää — hän elää vielä!" sanoi hän iloisesti. "Hän ei voi kuolla, jos hän kuulee Agnetan äänen."

Sven Tröst lauloi nyt todellakin pimeästä kellarista voimakkaammalla äänellä, ja surun sekä ilon sekaisella tunteella siitä, että oli kuitenkin keksinyt keinon millä vaihtaa ajatuksia, vaikka he olivat eroitetut. Hän lauloi viimeisen tunnetun säkeistön samasta rakkauslaulusta, jonka niin moni rakastava hänen aikansa jälkeen on toistanut:

"Hänt, armahda, Herra, ken eroittaa kaks' sydäntä rakastavaa, kenen vuoks' ei onneaan he saa, sinä, Herra, silmänsä avaa."

Hän oli tuskin laulanut säkeistön loppuun, kun Agneta jo syöksyi pelästyneenä pois ristikkoikkunasta kuullessaan läheltä oudon miesäänen laulavan:

"Miks' yksin nyt lintunen valittaa? Jos muutun mä kärpäseksi läpi avaimenreiästä lennän ja saan polon kyyhkyisen iloiseksi."

"Ihanin Agneta! Minun toivottu morsiameni! Eikö teillä ole korvaa nöyrälle ihailijallenne'?" kuului Podebuschin ääni kiihkeänä vankilanoven avaimenreijästä. "Minä en voi päästä teitä lähemmäksi voidakseni vakuuttaa teille tulista rakkauttani; mutta teidän uskottomuutenne ja pieni kevytmielinen seikkailunne ovat vuodattaneet öljyä minun puhtaaseen sulhotuleeni. Nyt minä tiedän, että te ette ole kylmä kivineitsyt. Tuo helläsydäminen noviisi, joka osasi juosta luostarista kuolleen ritarin kanssa, voinee kyllä armahtaa minunkinlaistani elämänhaluista rakastajaa. Ja sen minä vakuutan teille, että minun elämäni on paljon varmempi ja jää pitemmäksi kuin tuon syntisparan, joka teidät vietteli."

"Minä inhoon teitä, minä ylenkatson teitä, herra Podebusch", vastasi Agneta rohkeudella ja varmuudella, joka muuten oli vierasta hänen luonteelleen. "Jos vielä joskus uskaltaisitte tulla minua askeltakaan lähemmäksi, niin olen minä oman elämäni herra ja ehkä teidänkin." Vaikka vankilan ovi eroitti hänet tuosta vihatusta rakastajasta, oli hän kuitenkin vaistomaisesti asestanut itsensä sillä todellisuudessa heikolla neulalla, joka piteli koossa hänen letitetyt kiharansa.

"Kuolema ja kirous! Hyveet ovat vielä lujassa tässä maassa. Mutta siihen kyllä keinot keksitään", mutisi neitsyt Toven veli ja juoksi ilkeästi nauraen alas tornin rappusia.

Seuraavana iltana vallitsi äänekäs ilo Vordingborgin linnassa. Eteläisen Själlannin talonpojat ratsastivat nyt myöskin "Kevät-juhlaa", ja iloinen kuningas oli antanut avata linnanportit juhlapukuisille talonpoikaisjoukoille, jotka lippuineen kulkivat läpi kaupungin laulellen vanhoja kansanomaisia kevätlauluja, sekä tanssivat viulunsoiton mukaan talojen pihoilla. Kuningas itse ritareilleen otti osaa tähän kansanjuhlaan. Myöskin kuningatar ja hänen hovinaisensa ottivat osaa juhlaan. Lopuksi tanssittiin sekä parvekehuoneissa että linnanpihalla. Viimeksi mainitulla paikalla oli hyvinkin vapaata ja vilkasta hyörinää etenkin senjälkeen kun oli jaettu virvokkeita vieraille, ja kuningas itse nuorine ritareineen oli palannut juomapöydästä. Sekä Agneta että Sven Tröst voivat vankilastaan nähdä tanssijat linnanpihalla, mutta ulkoneva torninpilari esti heitä näkemästä toisiaan. Kuningatar oli hyvin komeasti puettu kullalla kirjailtuun silkkiin, ja hänet nähtiin tanssivan kuninkaan kanssa linnanpihalla loimuavien soihtujen valossa. Huolimatta hänen jäykkyydestään liekehti synkkä tuli hänen katseestaan, ja hänen liikkeissään oli hurjuutta, joka teki hänet peloittavan raivottaren näköiseksi; lisäksi olivat hänen lettinsä auenneet, niin että pitkä, musta tukka liehui hajallaan hänen laihojen, hehkuvien poskiensa ympärillä.

Niinpian kuin kuningatar oli poistunut tanssista, juoksi herra Podebusch esiin vieressään pieni, hyvin kaunis ja melkein yhtä komeasti puettu neitonen, joka oli koristettu seppeleillä ja valittu kevätkuningattareksi tai, niinkuin talonpoikaisrengit täällä nimittivät "vappukuningattareksi". Hän riistäytyi irti saattajastaan, niiasi syvään kuninkaalle ja heilautti seppeltään, jonka jälkeen kaikki talonpoikaistytöt heittivät seppeleensä kuninkaan päälle ja valitsivat hänet vappukuninkaaksi. Hän tervehti iloisesti tyttöjä ja kiitti tästä kunniasta. Senjälkeen hän ojensi kätensä kauniille vappukuningattarelle ja alkoi hänen kanssaan vilkkaan tanssin seppelöityjen lehmusten alla. Kuningatar seisoi parvekesillalla; hän katsahti olkainsa yli ja kalpeni. Juhlan pieni, kaunis kuningatar, joka hänen jälkeensä oli tullut kuninkaan tanssitoveriksi, oli Podebuschin sisar, neitsyt Tove Gurresta, ja hän vastaanotti niinkuin jo kuiskailtiin, kuninkaan luokseen hänen metsästysretkillään. Hänet oli vappukuningattarena koristeltu kirjavilla nauhoilla ja silkkihuiveilla, joiden hän tulisesti tanssiessaan antoi huolimattomasti leijailla ympärillään, kunnes ne putosivat linnanpihalle muodostaen silkkipeitteen hänen kepeäin jalkainsa alle. Hänen kierrellessään kevytmielisissä, mutta kauniissa kaarroksissa, ikäänkuin taikapiirissä nuoren, kohteliaan kuninkaan ympärillä, koskettivat hänen varpaankärkensä tuskin maata. Kun hän lopuksi veitikkamaisesti ja tuttavallisesti hymyillen jätti kuninkaallisen tanssitoverinsa, astui kuningatar parvekesillalta hehkuvin poskin häntä vastaan.

"Kuulkaapas, hieno neiti Tove", sanoi kuningatar leikillisellä äänellä, koettaen salata suuttumustaan, "ei teidän sentään pitäisi heittää silkkiä jalkoihinne. Vain kuningattaret hovissa astuvat silkillä."

"Mutta olenhan minäkin tänä iltana kuningatar, teidän armonne", vastasi neiti Tove ja kohotti ylpeästi päätään, jäljitellen rohkeasti kuningattaren ylpeää ja jotenkin jäykkää ryhtiä. "Minuakin haluttaa tuntea sen kunnian ihanuutta, ja kuka tietää mikä minusta vielä voi tulla?"

"Kuninkaan rakastajatar voi sinusta tulla, hävytön, mutta ei koskaan kunniallista kuningatarta", kuiskasi kuningatar ylpeän ja kiihkeän suuttumuksen valtaamana ja kääntyi ylenkatseellisesti pienestä, kevytmielisestä neidosta, joka taas nauraen ja ilakoiden kiirehti tanssiin missä hän näytti lumoavan kaikki herrat kiehtovilla liikkeillään.

Sitten seisoi kuningas hänen kanssaan parvekesillan alla, ja he kuiskuttelivat tuttavallisesti keskenään. "Minä toivoisin hänen istuvan Blockvuorella muiden noitien parissa", kuiskasi kuningas, "silloin saisit kantaa hänen kruununsa kunnialla, pikku Tove".

"Vaiti, herra kuningas, se on vaarallista leikinlaskua", kuiskasi ihana Tove. "Te ette tiedä kuka voi seisoa meidän yläpuolellamme parvekesillalla kuuntelemassa."

"Kuunnelkoon kuka hyvänsä", vastasi kuningas ylpeästi. "Niin minä kuitenkin uskon käyvän sillä sinä olet kuolleenakin kauniimpi kuin tuo jäykkä, hapan kuningatar kaikessa kultakomeilussaan."

He kuulivat äkkiä liikettä parvekkeelta päänsä päältä; mutta he eivät nähneet että hovineidot veivät sieltä pois melkein pyörtyneen kuningattaren.

"Katso tässä, pikku Tove", jatkoi kuningas sitoen kultakäädyn kauniin vappukuningattaren kaulaan. "Kuningatar ei ole milloinkaan kantanut kauniimpaa koristetta. Mutta nyt minä olen taas kietonut sinut kahleillani, sinä hurmanhengetär. Nyt sinä et pääse vankeudestasi ennenkuin ostat itsesi vapaaksi."

"Jos ei vain lunnasraha ole liian suuri", kuiskasi pieni viehkeä lumoojatar veitikkamaisesti hymyillen, "niin lienee minulla varaa siihen. Mutta toisen kerran, täällä se on aivan mahdotonta." Hän käänsi nopeasti kauniin päänsä katsoakseen oliko ketään lähellä; sitten hän antoi ryöstää suudelman ja tahtoi irtautua hänen syleilystään.

"Ei, viivy vielä hetken, veitikka!" sanoi kuningas pitäen kiinni hänestä. "Sano minulle nyt kun olemme kahdenkesken: mikä noituus oli siinä lahjassa, jonka sinä annoit minulle viimeksi? Siitä asti kuin kannan tuota kiharaa sydämelläni, en saa sinua ajatuksistani, en yöllä enkä päivällä. Minä olen vähällä unohtaa sekä kansan että valtakunnan sen mielettömyyden vuoksi."

"Antakaa, taivaan, nimessä se minulle takaisin!" sanoi Tove veitikkamaisesti. "Olisipa suuri synti, jos minun lahjani saisi aikaan niin suuren onnettomuuden, ja pikku Tove tekisi kuningas Valdemarin huonoksi maanisäksi —"

"Se on totta", sanoi kuningas äkkiä vakavana. "Tämä hulluus menee liian pitkälle. Nyt on muuta ajateltavaa. Tässä lapsi, ota se takaisin. Se on kuitenkin väärin Helvigiä kohtaan; se oli leikkiä, mitä äsken sanoin sinulle. Me emme saa tavata toisiamme niin usein kuin ennen —"

"Se oli oikein, se oli järkevästi, ankara herra", kuiskasi Tove lumoavasti hymyillen. "Mitäpä tekisivätkään neidon hiukset miehekkäällä sydämellänne? Näyttäkää nyt minulle, että huomenna ratsastatte kauniisti Gurren ohitse. Nyt ette enää koskaan tapaa kotona muita kuin vanhan äitini".

"Pikku velho veitikka", huudahti kuningas ja tahtoi jälleen syleillä häntä. Mutta nyt kiisi neito pois kuin vapautettu lintu hänen käsistään ja heittäytyi veljensä kanssa tanssivien joukkoon. Lukuisista katselijoista, jotka laulaen ja leikkiä laskien tarkastelivat tanssia linnanpihalla tahi kokoontuivat juomapöydän ympärille suurten lehmusten alle, ei kukaan kuitenkaan näyttänyt huomanneen kuninkaan salaista keskustelua kauniin vappukuningattaren kanssa. Mutta kuningattaren uskotuin kamarineitsyt oli pysähtynyt parvekekatokseen, ja ennenkuin kuningas jälleen näyttäytyi, oli hän kiiruhtanut pahoinvoivan hallitsijattarensa luo.

Henkilö, joka parhaiten oli saattanut nähdä tuon aivan liian hellän kohtauksen parvekkeen alla, oli Agneta. Hän seisoi samana hetkenä vankilansa ristikkoikkunan ääressä, aivan vastapäätä parvekkeen alaista puolihämärää paikkaa; mutta hän ajatteli vangittua Sven Tröstiään ja pani vain vähän huomiota siihen, mitä linnanpihalla tapahtui. Hän katseli surullisena tanssia ja toivoi vain juhlan linnassa pian loppuvan, voidakseen jälleen hiljaisena kesäyönä viattomissa kansanlauluissa kuiskailla salaisia rakkauden sanoja vangitun ritarinsa kanssa. Mutta tuskin oli melu tauonnut linnanpihalla, ennenkuin häntä toiveissaan häirittiin. Hänen vankilansa ovi aukeni, ja kuningatar Helvig tuli hänen luokseen.

Kuningatar ei ollut yksin tällä kertaa. Hänen uskotuin kamarineitsyensä oli hänen mukanaan, tämä pani kynttilän pöydälle ja asettui oven pieleen. Kuningatar heitti heti hunnun silmiltään. Hän oli kalpea ja näytti olevan kiihkeässä mielentilassa.

"Teidän on täytynyt nähdä, Agneta rouva, mitä hän on vain kuullut", sanoi kuningatar neitsyttä osoittaen. "Olkaa suora minua kohtaan ja tunnustakaa kaikki, niin minä olen miettivä teidän pelastustanne ja onneanne. Mutta jos salaatte minulta sen, mitä teidän välttämättä pitäisi voida todistaa, ette koskaan pääse näiden muurien sisältä."

"Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte, armollinen kuningatar", vastasi Agneta kauhistuen. "Minä olen nähnyt talonpoikien tanssivan ja pitävän vappujuhlaa täällä linnanpihalla. Näin myös, että siellä väliin oli ylhäisiä herroja ja naisia; mutta en tuntenut ainoatakaan, paitsi tuota vihattua herra Podebuschia, ja hänen tähtensä en oikein uskaltanut katsoa ympärillenikään."

"Ettekö nähnyt hänen kaunista sisartaan?" kuningatar kysyi läpitunkevin katsein.

"Kyllä, se on totta, hänethän juuri oli puettu vappukuningattareksi! Ah, niin minäkin olin koristettu pari päivää sitten. En saattanut nähdä tuota viatonta leikkiä kauhistumatta. Minusta tuntui, kuin kätkettäisiin tässä maassa jokaiseen leikkiin ja iloon petosta ja uskottomuutta. Pieni seppelöity tanssijatar kauniine muukalaisille kasvoineen tuntui minusta myöskin uhrilta, joka oli koristettu vain kurjuuteen saatettavaksi."

"Siinä olette oikeassa, Agneta rouva", kuningatar sanoi kylmästi ja katkerasti. "Mutta viaton uhrilammas hän ei ole. Hän on viekas noita-akka. Hän kuolee noitana. Sanokaa suoraan: mitä pirullisia vehkeitä näitte hänellä olevan parvekkeen alla?"

"Minä näin hänen tanssivan linnantorilla iloisena ja viattomana, armollinen kuningatar. Mutta muuta en ole huomannut."

"Te valehtelette, te petätte minua!" huudahti kuningatar kiihkeästi. "Kaikki te olette samanlaisia. Te olette kaikki liittoutuneet minun rauhaani ja kunniaani vastaan. Mutta odottakaa — minä olen opettava näille ylhäisille rouville ja neideille, mitä maksaa Tanskan kuningattaren kiusaaminen. Tietäkää, että kuningas Abelin veri kiehuu minun suonissani — Helvig kuningatar ei pelkää naisten valituksia". Hänen kasvoilleen tuli tällöin uhkaava ja tiikerimäinen ilme, ja hän jätti Agnetan luoden häneen jäätävän katseen.

Kuningatar neitsyeineen oli kadonnut, kynttilä viety pois, vankilan ovi suljettu. Agnetasta tuntui siltä, kuin olisi hän vilkaissut sieluun, joka tunsi olevansa sukua pimeyden hengille ja ylpeänä iloitsi tästä kauheasta perinnöstä. Vangittu, onneton ritarin rouva tuli tietoihinsa ja rauhoittui vasta sitten, kun linnanpihalla taas oli hiljaista, ja hän jälleen oli kuullut rakkaan Sven Tröstinsä laulun tämän vankilasta. Hän vastasi siihen kuten edellisenäkin yönä, ja nuo kaksi rakastavaista osasivat sopivasti valikoimalla yleisesti tunnettuja kansanlauluja monin tavoin lempeästi vakuuttaa toisilleen rakkauttaan ja ainoata ylläpitävää toivoaan jälleenyhtymisestä. Sven Tröst ymmärsi myös ilmoittaa huolestuneelle vaimolleen, ettei hän ollut vaarallisesti haavoitettu; ja ettei tuleva äiti heittäytyisi epätoivoon, vaan tyynesti ja toivehikkaasti katsoi tulevaisuuteen, sitä osoitti Agneta puolestaan lauluissa, mitkä nyt joka yö kaikuivat Neitsyttornin ja Vesitornin välillä, ja mitkä kuuli vain vahtitornin vartija, joka usein vahtitornillaan yhtyi noihin hänelle niin tuttuihin sankarilauluihin.

Samalla kun uskottomuus ja mustasukkaisuus, turhamaisuus ja ylpeys, kunnianhimo ja itsekkäisyys hallitsivat niin monia sydämiä tuossa suuressa meluavassa kuninkaanlinnassa, ei hiljaiselta rakkaudelta ja uskollisuudeltakaan puuttunut ilmaisumuotoa, vaan se sai lohtua ja toivoa lauluista, jotka vuosisatojen aikana ovat osoittaneet, ettei tanskalaisen sydän koskaan kokonaan kadota toivoa, ei edes vaikeimpinakaan aikoina. Huomattava on myöskin, että suuri osa kauneimpia kansanlaulujamme on juuri näiltä ajoilta, jolloin puute vielä oli niin suuri ja toiveet kansan ja valtakunnan yhdistämisestä niin epävarmat.

KUUDESTOISTA LUKU.

Kolmeen ensimäiseen päivään, Vordingborgissa vietetyn vappujuhlan jälkeen, ei kuningas, vastoin tapaa, mennyt metsästämään. Hän työskenteli ahkerasti salakammiossa valtioviisaitten neuvonantajiensa kanssa, ja alituiset viestit kulkivat Kallundborgiin ja sieltä takaisin. Kuningas oli vaatinut tätä linnaa kruunulle tulevana ruotsalaisen Erik herttuan kuoltua; mutta se oli vielä Ruotsin herttuattaren Ingeborgin hallussa, ja tämä antoi päällikkönsä puolustaa sitä, koska se kuului hänen suosikkinsa, kuuluisan Knut Possen lääniin.

Näiden tärkeitten valtiokeskustelujen aikana ei kukaan näyttänyt huolehtivan onnettomista erotetuista puolisoista, jotka istuivat linnan vankitornissa, Stig Antinpoika ei tahtonut nähdä karannutta tytärtään, kuten hän nimitti häntä, ja Sven Tröstin, kapinoitsijan kuulustelua ja tuomiota ei näytty myöskään kiirehdittävän. Neljännen päivän aamuna oli linnassa paljon liikettä. Kuningas ratsasti palkattujen saksalaisten jousimiestensä etunenässä, marskeineen ja kaikkine ritareineen, täysissä varustuksissa ulos kaupungista, mukanaan piirityskoneet, teltat ja muut sotatarpeet. Yleisesti huhuiltiin Kallundborgin olevan kysymyksessä. Agneta oli nähnyt Podebuschin ja Stig Antinpojan marssivien soturien joukossa, ja hän tunsi sydämensä keveämmäksi, vaikka hän kuitenkin oli levoton ajatellessaan kuningattaren kiivautta ja kiihkeitä uhkauksia. Iltapuolella hän näki vieraan ritarin ratsastavan linnanpihaan ja tunsi ihmeekseen Folgvard Lagmanssonin, jonka hän tiesi olevan kuninkaan epäsuosiossa, koska hän oli Otto prinssin puoluelaisia ja Ebbesenin ystävä, Agneta näki miten hänet otettiin vastaan linnassa, ja muisti nyt, vaikka melkein kauhistuksella, sen, mitä hän ei koskaan ollut uskonut, mutta mistä niin monet puhuivat, että tämä salassa rakasti kuningatarta ja oli ollut hänen suosikkinsa aina hänen hääpäiväänsä saakka.

Ritari Folgvard ei ollut tullut pitemmälle kuin linnan yleiseen etusaliin, missä hän mitä kiihkeimmässä mielentilassa joutui keskusteluun vanhan jäykän hovimiehen kanssa, joka kuningattaren hovimestarina oli seurannut hänen mukanaan Sönderborgista ja nyt piti hänen hoviaan Vordingborgissa.

"Vahinko ettette tullut yhtätoista ja puolta tuntia aikaisemmin", sanoi hovimestari ja kohautti olkapäitään. "Ei, yksitoista ja kolmeneljäsosaa tuntia ennemmin teidän olisi pitänyt olla täällä", jatkoi hän ja katsoi tiimalasiin, "silloin olisitte tavannut hänen armonsa kuninkaan täällä vielä ja olisitte voinut hänelle itselleen esittää tärkeän asianne. Vaikka, oikein ajatellen, teidän olisi pitänyt olla täällä täysi kaksitoista tuntia aikaisemmin. Minä en nyt tosiaankaan tiedä, mitä minä tässä tukalassa asiassa uskallan tehdä tahi sallia — tai — —" Vanha herra näytti äärimmilleen hämmentyneeltä.

"Ei ole kolmatta mahdollisuutta", sanoi Folgvard kärsimättömänä. "Teillä on vain yksi asia tehtävänä, ja se on että viipymättä ilmoitatte minut kuningattarelle. Juuri hänen kanssaan minä tahdon puhua. Kuningas Valdemarin poissaolo ei vaikuta mitään asiaan."

"Ah, sinä rauhan Jumala! ei vaikuta mitään asiaan?" sanoi hovimestari kauhistuneena ja katsoi arasti ympärilleen. "Te puhutte aivan julkeasti, herra Folgvard — On onni että olemme kahden. Asiahan koskee, kuten sanotte, niitä kahta omituista valtiovankia, joista kukaan täällä ei tiedä mitään", jatkoi hän kuiskaten. "Heihin nähden täällä ei ole käskyvaltaa kellään paitsi kuninkaalla itsellään ja mahtavalla linnanpäälliköllä; ja juuri mitä näihin vankeihin tulee ovat sekä linnanpäällikkö että herra Podebusch velvoittaneet minua mitä suurimpaan varovaisuuteen — ja sitäpaitsi —"

"Teillä ei voi olla mitään edesvastuuta", keskeytti hänet, Folgvard. "Kuinka pitkälle kuningattaren valta tässä voidaan ulottaa kuninkaan poissa ollessa, täytyy hänen itsensä parhaiten tietää, samoinkuin tahtooko hän ottaa minut vastaan. Minä pyydän teitä vain ilmoittamaan hänelle nimen ja pyyntöni päästä hänen puheilleen."

"Tuntiin ja viiteen minuuttiin on se aivan mahdotonta", vastasi hovimestari ja katsoi jälleen tiimalasiin. "Hänen armonsa on ollut huononvointinen. Juuri tähän aikaan hän on viimeisten yhdeksän päivän kuluessa suvainnut mennä kylpyhuoneeseensa. Sitäpaitsi on muuan vieras naishenkilö hänen luonaan ja hänellä itsellään on ollut armo erikoisesti määrätä minulle, etten minä tänään saa laskea ketään ihmistä tahi elävää olentoa naissaliin, ennenkuin soi rukoukseen ja hän ehkä armollisimmin käskee pitämään jumalanpalvelusta kappelissa."

Kärsimättömän ritari Folgvardin täytyi rauhoittua. Hän kulki äänetönnä edestakaisin etusalissa; mutta hänen rauhattomat kasvonilmeensä paljastivat salaisen taistelun hänen sisimmässään.

"Oikein ajateltuna, herra Folgvard", sanoi jälleen vanha hovimestari, "niin sallikaa minun vanhana tuttuna ja ystävänä — (vaikka minä pyydän teitä täällä, erikoisista syistä, olemaan mainitsematta tätä ystävyyttä) — sallikaa minun kaikessa varovaisuudessa, tahtoisin sanoa, ollakseni suora — kahdenkesken puhuen — etenkin kun se koskee teidän omaa parastanne — Oikein ajateltuna — arvelen minä — eikö olisi sekä viisaampaa että varmempaa, jos te ensin hakisitte käsiinne meidän mahtavan herramme, nuoren kuninkaan itsensä, ja vakuuttautuisitte hänen armonsa korkeasta armosta omaan kunnioitettavaan persoonaanne nähden, ennenkuin ryhdytte rukoilemaan toisten edestä? Ettehän te voine olla tietämätön niistä monista kummallisista huhuista, jotka ovat levinneet ja koskettelevat teidän entistä, varmasti aivan puhdasta ja moitteetonta suhdettanne meidän kaikkien korkean hallitsijattaremme persoonaan sekä teidän salaista osanottoanne määrättyihin vaarallisiin valtioasioihin. Mutta hiljaa! se on vaarallinen asia, jota ei saa mainita eikä ajatella hovissa. Ja sellaisten olosuhteitten vallitessa te uskallatte tulla tänne — juuri kuninkaan poissaollessa! Vakuutan, että koko ruumiini vapisee ajatellessani mitä tullaan uskomaan ja päättelemään tästä teidän täälläolostanne, ja mitä juoruilijat tulevat kuiskaamaan kuninkaan korvaan, niin minun kuin teidänkin käytöksestä, jos minä sallin teidän puhua silmänräpäyksenkään kuningattaren kanssa."

"Mitä koko maailman alhaiset ja heikot sielut arvelevat minusta, ei huoleta minua", vastasi Folgvard ylpeästi. "Mitä minun sieluni sisimpään kätkeytyy, siitä olen velvollinen tekemään tiliä vain Kaikkitietävälle. Mutta siitä, mitä olen elämässäni tähän päivään saakka tehnyt, voin, Jumalan kiitos, vastata jokaisen oikeudentuntoisen ja laillisen tuomioistuimen edessä koko maailmassa. En ole tullut tänne ryömiäkseni valtaistuinten edessä ja pyytääkseni mahtavien suosiota. Etsin vain totuudelle ja oikeudelle aulista sydäntä; mutta etsin sitä vain sieltä, mistä tiedän sen löytyvän."

"Hiljaa, hiljaa! Elkää puhuko niin äänekkäästi, ja muistakaa missä olette!" kuiskasi hovimestari ja kuivasi tuskanhien otsaltaan, tipsutellen ympäri kuin neuloilla ja näpähytellen pitkillä sormillaan. "Elkää Jumalan tähden tehkö kapinaa täällä linnassa! Jos te vihdoinkin tahdotte heittäytyä onnettomuuteen, niin saanhan Jumalan nimessä ilmoittaa teidät, kun aika tulee. Te olette omassa vallassanne, herra ritari, mutta minä en tunne teitä. En ole nähnyt teitä koskaan ennen. Se täytyy minun vakuuttaa teille. Te rehentelette niin rohkeasti, herra Folgvard, aivankuin täällä ei olisi minkäänlaista vaaraa, ja aivankuin olisitte te herra täällä linnassa. Mutta tahdon kuitenkin antaa teille hyvän neuvon vanhan tuttavuuden nimessä — (kuitenkin pyydän teitä olemaan puhumatta siitä kenellekään) — vain sen kautta olen itse saanut elää harmaapäiseksi: Jos tahtoo päästä sisään mahtavien korkeista ovista ja olla samalla varma vapaasta ulospääsystä eheänahkaisena niin saa noudattaa hanhen nöyrää tapaa ja kumartaa päätä varovaisesti, olkoon katto miten korkealla tahansa; sillä kynnys on väliin vähän liukas ja niljakka, saan kunnian sanoa teille."

"Siitä viisaudesta ei hanhelle ole paljokaan hyötyä Martinmessun aikoina", sanoi Folgvard ja nauroi katkerasti. "Minä en halua hanhen onnea hovissa; mutta sen tiedän, että missä Helvig rouva on hallitsijattarena, merkitsee joutsen enemmän kuin hanhi ja kotka enemmän kuin luikerteleva tarhakäärme."

"Sallikaa minun vain muistuttaa teitä siitä, ettemme nimitä kuningatarta vain ilman muuta rouvaksi", huomautti tuskastunut hovimestari ja silmäsi rauhattomasti kaikkiin oviin.

Folgvard vaikeni ja kääntyi hänestä. Hän huomasi säihkyvin silmin vanhan harpun, joka riippui lieden luona. Se oli sama, jolla hän niin usein oli soittanut prinsessa Helvigille ja hänen neitsyeilleen Sönderborgin naissalissa; mutta nyt se oli unohdettu ja epävireessä. Hän viritti sen tottuneella kädellä, ja pian kuultiin nuo kauniit ja sydämeenkäyvät säveleet, joilla hän naissalissa taisi tenhota ja ihastuttaa kaikki naissielut, ja joissa hän oli löytänyt salaisille tunteilleen kielen, josta mikään maallinen tuomari ei voinut häntä tuomita, mutta joka tunki syvemmälle sieluun ja sydämeen kuin hehkuvimmat sanat.

"Tahdon hankkia tiedon siitä, eikö ole loukkaavaa hyviä hovitapoja vastaan soittaa niin liikuttavasti hovissa", mumisi hovimestari ja selaili kirjaa, jonka hän oli ottanut esiin, ja joka sisälsi kuningattaren hovinpidon säännöt.

Salakammiossa, kolmannessa siitä lukien, istui sillävälin kuningatar Helvig kullatussa nojatuolissa ompelupöytänsä ääressä. Hänen edessään seisoi hänen vihattu kilpailijattarensa, pieni rügeniläinen Tove neitsyt. Heti kuninkaan lähdettyä oli tämä kahden aseenkantajan kautta saanut käskyn silmänräpäyksessä seurata heitä kuningattaren luo. Hän oli kuitenkin viipynyt muutamia tunteja ja käyttänyt pitkän ajan pukeutumiseensa. Mutta sentähden hän olikin saanut seistä kuin neuloilla kolminkertaisesti niin monta tuntia ulommaisessa naissalissa. Pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen oli hänet vasta nyt päästetty tähän kuningattaren sisimpään parvekekammioon, joka salakäytävällä oli yhdistetty varsinaiseen niin sanottuun naissaliin eli linnarakennuksen alempaan sivustaan, jossa naispalvelijakunta oleskeli, ja jossa leipomo, oluenpanohuone sekä kuningattaren kylpyhuone sijaitsivat.

Helvig kuningatar oli muutamia päiviä ollut todella sairas. Hän ei ollut nähnyt kuningasta eikä ollut ottanut osaa hovin tavallisiin seurusteluiltoihin yöllisen kevätjuhlan jälkeen, jolloin hänen tanssin aikana linnanpihassa luultiin vilustuneen. Täällä hän nyt istui valkeaan kylpypukuun puettuna ilman mitään koristuksia. Hänen pitkät palmikkonsa olivat huolimattomasti sidotut. Mutta kuitenkin oli jotain tarkoin harkittua tässä puolittain huolimattomassa vaatetuksessa, missä hän näytti paljon paremmalta kuin jäykässä kultakankaisessa puvussa, missä hän tavallisesti esiintyi. Hänen himmeä, hehkuva katseensa ja kuumeiset poskensa ilmaisivat unettomuutta ja salaista kalvavaa levottomuutta; mutta jääkylmin katsein hän tarkasteli arasti sisään astuvaa Tove neitsyttä.

Tuo pieni kaunis tyttönen niiasi syvään ja oli aivan hätääntyneen näköinen. Veitikkamainen ja uhmaava ilme oli kadonnut. Hän oli kuten tavallisesti puettuna turhamaisen komeasti ja kauniit muodot kevytmielisesti paljastettuina. Yllään vihreäsilkkinen avonainen sindaliröijy ja lyhyt hame seisoi hän pikkuisissa kultasolkisissa puolikengissään kuin tanssiin koristettuna. Mutta pelko oli karkoittanut ruusut hänen poskiltaan sekä veitikkamaisen hymyn, eikä hän tänään ollut läheskään niin viehättävä kuin vappujuhlan iltana. Kuningatar tarkasteli häntä kauvan vaijeten terävällä palavalla katseellaan ja näytti mittaavan hänen kasvuaan ja vertaavan hänen kauneuttaan omaansa heittämällä nopean syrjäkatseen suureen metallipeiliin kamiinin yläpuolella.

"Mitä käskette, kuningatar, koska olette kutsunut minut?" kysyi vihdoin
Tove pelokkaalla äänellä. "Pelkään teidän armonne suuttuneen minuun."

"Siinä tapauksessa tiedätte kai itse syyn, Tove neito", vastasi kuningatar pakoitetun rauhallisesti. "Mitä kuiskailitte te salaa iltamyöhällä parvekkeella minun kuninkaallisen herra puolisoni kanssa?"

"Sen te olisitte kernaasti voinut kuulla", vastasi Tove sävähtäen tulipunaiseksi, "jos muuten olisi sopinut teidän armollenne kuunnella. Puhuimme siitä ritarista, joka on kosinut minua — hänen suhteensa kysyin neuvoa teidän herraltanne."

"Jaha, minun herraltani?" toisti jälleen kuningatar tukahutetulla katkeruudella. "Ja sinun uskottusi? Ja minkä neuvon antoi minun herrani silloin sinulle? Väitetään hänen pyytäneen sinua odottamaan kunnes saisit kuningatarkruunun keltaisille hiuksillesi. Tule, tahdon nähdä miten se koru sinua vaatettaa!" Näin sanoen nousi kuningatar kiivaasti ja otti pöydältä kruununmuotoisen kultaisen otsakoristeen, joka kuului hänen jokapäiväiseen vaatetukseensa. "Tule!" toisti hän käskevästi viitaten, otti otsakoristeen ja painoi sen niin kovasti säikähtyneen tytön päähän, että häneen koski ja kyyneleet tulivat hänen silmiinsä. "Voi, miten surkea kuningatar!" puhkesi Helvig sanomaan katkerasti nauraen. "Käänny ympäri — peilaile itseäsi, sinä turhamainen hölmö, ja katso ihanuutta, josta tahdot myydä sielusi!"

Tove oli jäänyt seisomaan katse alasluotuna, ja kyyneleet vuosivat hänen poskiaan pitkin. Mutta Helvig tarttui häntä käsivarresta ja heilautti ympäri peiliä kohti. Tuskastaan ja levottomuudestaan huolimatta ei Tove voinut olla heittämättä uteliasta ja itsetyytyväistä katsetta kauniiseen peilikuvaansa. "Ah niin!" huudahti hän tahtomattaan ja hän näytti silmänräpäykseksi unohtaneen koko hirmuisen asemansa, "se sopii oikein hyvin! Mutta sehän ei ole oikea — se jota kannetaan kruunajaisissa."

"Sitä sinä varmaan tahtoisit kantaa minun sijassani, häpeämätön!" kuului vastaus halveksivalla äänellä kuningattaren sinipunaisilta huulilta samalla kun hän tempaisi korun neidon hiuksilta ja heitti sen lattialle. "Ei, siitä ei koskaan tule mitään, sen voin sinulle vakuuttaa. Mutta vaatteita ja koruja on sinulla yllin kyllin senjälkeen, kun neitsyytesi ja autuutesi ei ole merkinnyt sinulle enempää kuin uusi kaulanauha."

"Kyllä, varmastikin paljon enemmän, teidän armonne", vastasi Tove rohkeammin ja näytti saavan uskallusta arvokkuuden puutteesta, joka osoittautui kuningattaren kiihkeässä esiintymisessä. "Tosin olen herkkä koreilemaan ja komeilemaan, mutta sen voin vakuuttaa teille, etten koskaan tahtoisi kantaa kruunua ja ojentaa kättäni kuninkaalle, jollei sydän kokonaan seuraisi mukana. Minulle olisi neitsyyteni ja sydämeni autuus liian rakas voidakseni myydä itseni sellaisesta kultakorusta vain tullakseni kutsutuksi kuningattareksi — vaikkapa koko maailman."

Pureva syytös, joka piili näissä sanoissa, sattui kiusatun Helvigin sydämeen kuin tikarin pisto. Hän vääntelihe tuolillaan ja piti kättään kalpealla otsalla. "Sinusta on ehkä jalompaa ja kauniimpaa omistaa kuninkaan sydän ilman kruunuakin ja kunniattomasti maailman silmissä?" kysyi hän tuskallisin katsein, jossa katkera kyynel näytti piilevän, antaen samalla käden vaipua syliinsä ja ylpeän pään painua rinnalle.

"Se on omantunnonkysymys, teidän armonne", vastasi Tove hymyillen vahingoniloisesti ja veikeästi ja näytti silmänräpäyksen ajan tuntevan asemansa paremmuuden. "Vastauksen siihen tahdon pidättää rippi-isälleni."

"Halveksitava! Se on kylläkin varmaa", mutisi kuningatar itsekseen ja nousi jälleen ylpeänä ja teennäisen rauhallisena. "Emme enää tahdo puhua tuosta turhanpäiväisestä puhelusta parvekkeen alla, Tove neitsyt", sanoi hän välinpitämättömällä äänellä. "Jos minun iloinen herra puolisoni on laskenut leikkiä kanssasi ja pitänyt sinua kauniina, saan minä tyytyä siihen. Hyvin soma sinä todellakin olet, myöskin jos laskee pois pienet taidekeinot koristelussa ja vaatetuksessa, millä miesten silmät niin helposti petetään. Minua haluttaisi nähdä sinut yksinkertaisessa, siveässä vaipassa, kuten tämä on." Hän osoitti tällöin valkeata, pitkähihaista kylpyvaippaa, joka riippui tuolilla ja näytti melkein nunnankaavulta, samallainen kuin se, joka kuningattarella itsellään oli.

"Jos teidän armonne käskee, niin luulen varmaan sen sopivan minulle", vastasi Tove salaisen voitokkaasti hymyillen, vakuutettuna esiintyvänsä siinä enemmän edukseen kuin hänen ruhtinaallinen kilpailijattarensa, joka kuitenkin näytti epäilevän tätä.

"No niin", vastasi Helvig kääntyen pois omituisesti nyökäten. "Sinä olet minun kylvettäjättäreni tänään."

"Se sopii erinomaisesti", sanoi Tove melkein ylpeästi heittäessään vaipan ylleen ja voimatta vastustaa kiusausta näyttää kuningattarelle, ettei hänen kauneutensa suinkaan johtunut vain vaatteista. "Mutta te ette saa vihastua", lisäsi hän ja niiasi, samalla kiireesti järjestäen vaipan poimuja, "vaikka minä tässä nunnankaavussakin pysyn samana maailman lapsena mikä olen — Herra Jumala! sen olen perinyt äidiltäni ja äidinäidiltäni, emmekä me kaikki voi olla pyhimyksiä."

Helvig ei kuunnellut häntä; hän istui poispäin kääntyneenä, hehkuva poski käteen nojautuneena, syvissä ajatuksissa, ja hänen rintansa aaltoili levottomasti hänen tarkastaessaan salakäytävän ovea. Kääntyessään kuningatar näki Tove neidon rohkeasti koristeleivan peilin edessä, itsetyytyväisesti hymyillen. Väljä kylpyvaippa ulottui korkealle kaulaan, ja vihreä vyö, jonka hän kiinnitti vyötäisille, veti sen tiukasti kiinni ruumiiseen. Mutta runsaat poimut lankesivat sulavasti hänen kauniille vartalolleen, ja tuo pikkuinen soma olento oli melkein vielä entistään kauniimpi. Kun Tove nyt kääntyi pois peilin edestä, pitkät irroitetut silkkikiharat riippuen rinnalle ja olkapäille, näytti hän teeskennellyltä katumukseen valmiilta Magdaleenalta, joka vielä ei ollut luopunut maailmasta sen turhamaisine huveineen, vaan ainoastaan veitikkamaisesti leikki pyhimystä hurmatakseen itseään tahi muita.

"Todellakin", puhkesi Helvig puhumaan, "nunnan puku sopii hyvin sinulle, pikku Tove! Mutta istuudu, lapsi; tästä puuttuu muuan tärkeä seikka." Hän painoi imarrellun neidon hiljaa tuoliin ja järjesteli hänen runsaita hiuksiaan. Mutta samassa kuuli Tove kauhistuksella viiltävän äänen ja näki epätoivoisesti kirkaisten koko kauniin pitkän tukkansa poikkileikattuna kuningattaren kädessä. "Kas niin!" sanoi Helvig ja heitti nauraen kauniit hiussuortuvat sekä sakset ompelupöydälle, "se ei kuulunut nunnankaapuun — Peilaa nyt itseäsi, pikku Tove!"

Rumennettu kaunotar vilkaisi peiliin, mutta vaipui takaisin tuoliin peittäen silmät kädellään ja itkien katkerasti.

"Elä ole mieletön lapsi", sanoi Helvig. "Sehän oli vain leikkiä. Muutaman kuukauden kuluttuahan sinulla jälleen on pitkä kaunis tukka, ja eihän täällä nyt ole ketään kelle koristeleida, niin kauan kun nuoret herramme ovat sotatantereella."

"Te olette oikeassa, kuningatar Helvig!" huudahti Tove hurjan koston leimutessa hänen katseestaan ja hypähti ylös. "Se on tuleva kahta vertaa kauniimmaksi, sen lupaan teille — se on tuleva vielä niin keltaiseksi, että Helvig kuningatar saa harmaat hiukset katsoessaan niihin."

"Jaha, arveletko niin?" sanoi Helvig ja kiristi hampaitaan. "No niin, sen tahdomme nähdä! — Kuitenkin, ole järkevä, turhamainen lapsi", jatkoi hän jääkylmästi. "Koska nyt olet kylpyyn puettu, saat seurata minua kylpyyn tänään."

Tove katsoi kauhulla kuningattareen. "Ettehän vain tahtone hukuttaa minua kylvyssä?" hän kysyi valahtaen kuolonkalpeaksi. "Te vihaatte minua, Helvig kuningatar, näen sen kyllä — enkä tosin ole ansainnut, että huolehtisitte minun kauneudestani ja omin käsin pukisitte minut. — Mutta jos haudotte mielessänne pahempaa minua vastaan, niin muistakaa, että kaikki olemme syntisiä Jumalan edessä, ja että tämän jälkeen tulee vielä päivä, kuten teidän jalo herranne, kuningas, sanoo. Hän ei varmaan koskaan anna teille anteeksi, kuullessaan teidän kohdelleen pahoin sitä, josta hän pitää, sillaikaa kun täällä ei ollut ketään, joka olisi voinut suojella hänen pikku Toveaan."

"Sinua hän siis rakastaa, ja minua kohtaan hän on tuleva ankaraksi herraksi?" kysyi Helvig katkeran kylmästi. "Mutta sinä uneksit, mieletön lapsi! Sinä syytät itseäsi turhassa vihassasi. Mutta minä en usko sinua, vaikkakin tunnustaisit minulle pahimman. Voitko todella kuvitella mielessäsi, että voisit olla jonkun kuninkaan mieltymyksen ja kuningattaren vihan esine? Ei, siihen sinä olet liian mitätön. — Tule, seuraa minua kylpyyn nyt. Et enää koskaan ole syyttävä kuningatar Helvigiä." Sitten hän otti pelokasta kaunotarta kädestä ja meni hänen kanssaan pois salakäytävän kautta. Tove seurasi kuningatarta horjuvin askelin eikä tiennyt, mitä hänen piti uskoa tästä äkillisestä armonosoituksesta.

Pian senjälkeen kuningatar palasi kiireisin askelin ja hehkuvan kuumana yksinään takaisin salakammioonsa. Hän viskasi avaimen pöydälle ja vaipui nojatuoliinsa. "Hikoilkoon nyt ulos kuningatar-haaveensa!" mumisi hän. "Kuolla hän ei voi, ja tämän pikkuisen kuolemantuskan esimaun hän oli hyvin ansainnut — Siellä oli lämmintä", jatkoi hän ja nousi läähättäen, "melkein liian kuumaa — mutta niin hänellä pitää ollakin, tuolla noidalla! Mutta mitä on lämmin kylpyhuone rovion rinnalla? — Oi, mitä kuulen?" huudahti hän nyt hämmästyneenä ja kuunteli Folgvardin harpunsoittoa! — "Suuri Jumala — hän täällä? Ja millaiselta minä näytän!" Hän juoksi peilin luo ja sieltä vesikannulle valellakseen polttavia kasvojaan. Hän aikoi soittaa neitsyettään, mutta malttoi mielensä ja järjesti itse tukkansa ja pukunsa. Ulommasta huoneesta kuuluivat mitä ihanimmat sävelet, sillaikaa kun hän kiireesti pukeutui jäykkään, välkkyilevään pukuunsa ja pukeutumisestaan innoissaan ja huolissaan näytti unohtaneen kaiken muun.

Folgvard istui vielä soitin kädessään parvekesalissa. Hovimestari kulki tuskaantuneena edes takaisin ja pudisteli päätään. Suuren naissalin ovi avattiin nyt ja kuningatar astui sisään. Kaikki hänen neitsyensä ja naisensa, jopa palvelijattaretkin, olivat kuulleet Folgvardin harpunsoiton ja seisoivat kuunnellen etusalin ovella. Folgvard huomasi kuningattaren ja hypähti ylös.

"Jatkakaa, jatkakaa!" sanoi Helvig kiihkeässä mielenliikutuksessa. "Se voi olla täällä tarpeen — niin hyvin ette ymmärtänyt tuota taitoa Sönderborgissa, ritari Folgvard. Teidän soittonne on saanut tunteen, tulen, kuten uskollisesta ja lämpimästä sydämestä — sellainen on harvinaista meidän päivinämme. Jatkakaa!"

"Sallikaa minun ensin, armollisin kuningatar, sanoa teille syy rohkeaan tulooni tänne, tietäessäni olevani kuninkaallisen puolisonne epäsuosiossa. Teidän sydämeenne ja ylevään mieleenne vedoten rukoilen teitä, jalointa kaikista naisista!" näin sanoen hän polvistui kuningattaren eteen ja painoi hänen kätensä polttaville huulilleen. "Minä en nouse kadehdittavalta paikaltani jalkojenne juuresta", jatkoi hän, "ennenkuin vapautatte uskollisen ystäväni, ritari Sven Tröstin Brattingsborgista, ja hänen onnettoman puolisonsa, joiden tiedän istuvan, vaikka eroitettuina, linnan vankitorneissa. Elämäni ja kunniani kautta tahdon vastata siitä, etteivät he ole syypäät mihinkään rikokseen, jonka tähden heidät olisi oikeudenmukaisesti voitu vangita tai maanlakien mukaan tuomita."

"Tuollaiseen lailliseen tekoon ei minulla oikeastaan tosin ole oikeutta", vastasi kuningatar, "mutta tahdon ottaa sen itselleni. Minun vastuullani hovimestari, antakaa heti avata vangitun ritarin ja hänen puolisonsa vankila. Tunnin kuluttua heidän on oltava kuninkaallisen laivan kannella ja ulkona satamasta."

Hovimestari ällistyi. Hän näytti äärimmilleen hämmästyneeltä ja aikoi sanoa jotakin vastaan; mutta kuningattaren ankaran katseen edessä kumarsi hän syvään ja poistui silmäiltyään ensin tarkoin tiimalasiin.

Folgvard hypähti ylös, äärettömän iloisena. Hän huomasi tällä hetkellä olevansa yksin kuningattaren kanssa, vaikka naissalin ovi oli puoliavoinna ja kuului naisäänien uteliasta kuiskailua. Mutta Folgvard näki ja kuuli vain kuningatar Helvigin, joka seisoi hänen edessään hehkuvin poskin, kasvoilla miltei hurja ilon ilme, väristen kuitenkin melkein tahtomattaan. "Jalo, ylevä sielu!" huudahti Folgvard ja painoi kuningattaren käden sydämelleen. Tuli leimusi hänen katseestaan ja vastustamattoman voiman ajamana kohotti hän kätensä uhkarohkeaan ja uskaliaaseen syleilyyn.

"Oletteko aivan hurja?" kuiskasi kuningatar ja peräytyi askeleen. — "Toivoakseni minun korkea puolisoni ei paheksune tätä minun armahdustani", jatkoi hän ääneen ylevään sävyyn, Folgvardin kumartuessa hehkuvin poskin. "Kuulemani mukaan eivät ystävänne ole vangitut kuninkaallisesta käskystä, vaan yksityisten vihamiesten kostonhalusta."

"Minä jään tänne vapautettujen ystävieni viattomuuden pantiksi", sanoi Folgvard. "Mikä tuomio ja rangaistus laillisesti voitanee heille langettaa, sen tahdon mielelläni kärsiä heidän puolestaan."

"Hyvä, te jäätte tänne, ritari Folgvard, panttivangiksi ja ystävienne puolustajaksi", puhkesi kuningatar puhumaan kiihkeästi ja innoissaan. "Myös minua suojelette. Nimitän teidät ritarikseni ja drotsikseni!" Hän antoi hovinaisilleen merkin astua sisään. "Teidän tulee minun kädestäni ottaa vastaan pantti siitä näiden rouvien ja jalosukuisten naisten läsnäollessa." Näin sanoen hän veti hansikkaan kädestään niin kiivaasti, että se repeytyi, ja sisäänastuvien naisten ympäröimänä hän ojensi ritari Folgvardille rikkirevityn hansikkaan.

Kohtelias ritari notkisti heti taitavasti polveaan ja otti tässä asennossa vastaan kuningattaren kunnioitettavan pantin painaen samalla hänen kädelleen kunnioittavan suudelman, joka kuitenkin kesti hieman kauemmin kuin hovitapa salli.

"Olette yllättänyt meidät kaikki tuntehikkaalla harpunsoitollanne, ritari Folgvard", sanoi kuningatar kiireesti, antaen hänelle samalla salaisen viittauksen nousta. "Nyt odotamme saavamme kuulla laulun, johon olette valmistanut meidät niin viehättävillä sävelillä. — Laulakaa, laulakaa!" jatkoi hän nopeasti yhä levottomammin. "Minun täytyy kuulla laulua — Vordingborgissa pitää nyt olla iloa ja riemua."

"Ainoan laulun, minkä osaan laulaa antaumuksella ja elävyydellä, saatte kuulla, armollisin kuningatar", vastasi Folgvard ja hypähti ihastuneena ylös soitin kädessään. "Jokaisella ajatuksella, joka sävelinä voi tulvia sielustani on vain yksi päämäärä maailmassa." Hän tarttui nyt kieliin ja lauloi intohimoisen hurmautuneella äänellä:

Yks' kaipuu sieluni säilytä ain'!
Älä pyyteistäs ylväintä hukkaa!
Sun on hedelmät kaikki, jos polje et pois
jalon aatoksen, kunnian kukkaa.

Ja jos korteni kannankin rovioon
mill' itse, mä kerran palan,
mieli uljaan kotkan on aurinkoon,
yli maailman ahtaan alan.

Hän lauloi vielä muutamia säkeitä, joissa oli hämäriä viittauksia hänen salaiseen rakkauteensa ja mitä palavinta rakastetun ylevän ja puhtaan sielun ihailua. Mutta hänen laulaessaan kalpeni kuningatar kalpenemistaan. Kaikkien huomion ollessa kiintyneenä Folgvardin lauluun ja lumoavaan soittoon, jota kaikki kuuntelivat, kuului äkkiä toiselta puolen linnanpihaa etäisiä tukahutettuja valitusääniä ja hätähuutoja, aivankuin lapsen surkeaa voivotusta. Tämä vaikerrus sekaantui eriskummaisesti ja häiritsevästi suloisiin lemmensäveliin ja kuningattaren ylevyyden ja sielunpuhtauden ylistelyyn. Oli kuin olisi hän itse helvetintuskia kokien kuullut kuolevan sielun soimaavan häntä. Jumalan tuomioistuimen edessä, syntisen rakkauden kaiuttaessa valhelaulujaan hänen kunniakseen. "Pelastakaa hänet! hän tukehtuu!" kirkaisi kuningatar äkkiä käheällä äänellä ja kaatui kouristuskohtaukseen.

Kukaan ei ymmärtänyt, mitä tämä merkitsi. Kauhistuneena kiirehdittiin kuningattaren avuksi. Mutta nyt kuului äänekästä melua ja monia vaikeroivia ääniä linnanpihalta. Juostiin alas parvekesillalta ja nähtiin vieraan ritarin syöksyvän ulos eräästä linnan keittiörakennuksen ovesta palvelusväen meluavaan joukkoon, valkopukuinen naisolento sylissään. Äsken vapautettu Sven Tröst oli tässä silmänräpäyksessä särkenyt kuningattaren kylpyhuoneen oven ja kantoi onnettoman Tove neitsyen linnanpihalle. Hän ei enää kuitenkaan valitellut; hän näytti kuolleelta. Verta virtasi hänen nenästään ja suustaan, ja koko näky oli mitä surullisin.

Tuota onnetonta ympäröivien myötätuntoisten ihmisten joukossa oli myöskin Agneta, joka tätä surkeutta nähdessään oli unohtanut oman onnensa. Hän makasi itkien, pitäen kädestä Sven Tröstiä, onnettoman tytön vieressä, joka oli asetettu kaivon äärelle, missä mitä kiireimmin valeltiin häntä kylmällä vedellä. Kaikki luulivat häntä kuolleeksi ja kuiskailtiin kauhulla ja katkeruudella julmasta kuningattaresta, jonka väitettiin tarkoituksella sulkeneen Tove neitsyen kylpyhuoneeseen ja itse antaneen lisätä kuumuutta.

Agneta ensimäiseksi luuli huomaavansa jonkun elonmerkin kauniissa pahoinpidellyssä tytössä, ja nyt tuli sinne myös ritari Folgvard lääkäritaitoisen linnanpapin kanssa. Tove neitsyt, jota oli miltei mahdoton tuntea, kannettiin linnaan, jotta saataisiin koettaa kaikki lääkäritaidon keinot hänen pelastuksekseen. Kauemmaksi kuin parvekesaliin ritari Tröst ja Agneta eivät voineet häntä seurata. Vanha hovimestari, joka oli ollut tämän surkean kohtauksen ainoa välinpitämätön katselija, kumarsi jäykästi ja nöyrästi ritari Tröstille ja hänen rouvalleen ja pyysi heitä kuningattaren nimessä jättämään linnan ja astumaan laivaan, joka veisi heidät, minne he käskisivät. Mutta tunti oli melkein loppuun kulunut, vakuutti hän, ja hänen virkavelvollisuutensa oli nähdä heidät laivalla määrätyn tunnin kuluessa.

Sven Tröst ja Agneta vilkaisivat vielä kerran säälivästi rikoksen onnettomaan uhriin, rikoksen, josta he kuitenkaan eivät varmuudella vielä uskaltaneet syyttää korkeata henkilöä, jota siitä syytettiin. Käsi kädessä jättivät nuo jälleen yhdistetyt puolisot Vordingborgin linnan, jäykän, säntillisen hovimestarin saattamina, joka katseli Tove neitsyen onnettomuutta kuten asiaa, joka ei ensinkään koskenut häntä, vaan ainoastaan linnanvoutia, koska se oli tapahtunut linnan sivurakennuksissa.

Noustuaan laivaan satamassa näkivät Sven Tröst ja hänen puolisonsa jälleen Folgvardin, joka oli kiiruhtanut heidän jälessään sanoakseen heille hyvästi.

"Kiitos, uskollinen ystävä", sanoi Sven Tröst ja pudisti hänen kättään. "Teitähän meidän on kiittäminen vapaudestamme. Huolehtikaa tuosta onnettomasta ja tulkaa pian jälestä. Paetkaa!" kuiskasi hän hänen korvaansa. "Taivaan tähden paetkaa kuningatarta ja tätä kauhistuttavaa hovia!"

Folgvard seisoi kuin kivettyneenä hirvittävästä ajatuksesta, jota hän kuitenkaan ystävänsä puheesta ja yleisestä huhusta huolimatta ei saattanut käsittää todeksi. "Jumala siunatkoon teitä, rakkaat ystävät; hyvästi!" hän sanoi liikutuksesta väräjävin äänin "Tervehtikää Ebbeseniä — auttakaa häntä viimeiseen saakka, älkääkä hyljätkö prinssi Oton asiaa! Minä jään tänne. Tämä on onnettomuuden linna — mutta uskokaa minua, tiedän sen — uskallan elämäni siitä — hän — hän on syytön."

Agneta puristi sydämellisen osanottavasti sokaistun ritarin kättä ja astui laivaan. Sven Tröst kietoi kätensä rakkaan Agnetansa vyötärölle, ja alus purjehti pois vieden heidät mukanaan lempeänä kevätiltana, jolloin iltakellot kaikuivat maalaiskirkoista, ja Vordingborgin kylässä soitettiin rauhallisesti iltarukoukseen.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kolme kuukautta tämän onnettomuuspäivän jälkeen Vordingborgissa istui ritari Folgvard eräänä koleana syyspäivänä soittokoneineen linnan parvekesalissa. Kuninkaan linnassa ja autiolla linnanpihalla oli hiljaista, kaikki olivat menneet levolle. Vain porttivahdin kuultiin silloin tällöin puhaltavan torvellaan joitakin sankarilauluja. Folgvard katsahti ylös säteileviin tähtiin ja antoi iltatuulen suhista soittimen kielissä, lyöden itse silloin tällöin jonkun soinnun hälventääkseen omia synkkiä aavistuksiaan. Mutta turhaan hän koetti karkoittaa kalvavia epäilyksiään ja raskaita ajatuksia, jotka tuon merkillisen päivän jälkeen olivat ahdistaneet häntä. Vain tunnin päivässä hän näytti onnelliselta, silloin kun hän iltarukouksen jälkeen auringon laskiessa sai astua suureen naissaliin huvittamaan kuningatar Helvigiä ja hänen hovinaisiaan laululla. Kuningatar istui mielellään silloin avonaisella parvekkeella, josta aukeni silmien eteen kaunis näköala merelle ja Tanskan saarille. Kun Folgvard silloin näki nuo hänen mielestään niin kauniit silmät ja tuon vartalon, joka huolimatta siitä, että se jo ilmeisesti oli kukoistuskautensa sivuuttanut, syntyi ihmeellinen loisto hänen silmiinsä, hänestä tuntui kuin olisi korkeampi ja kauniimpi maailma kehittynyt hänen sielussaan, ja hän hurmautui autuaista mielikuvista ja sävelistä, jotka aivankuin huuhtoivat pois kaiken likaisuuden ja tartunnan syntisestä maailmasta ja nostattivat uuden taivaan ja uuden maan ajatusten syvyydestä ja ikuisen elämän lähteestä hänen sisimmässään. Hän piti velvollisuutenaan välttää jokaista kohtaamista kuningattaren kanssa, mikä olisi voinut antaa juorupuheille vähintäkään aihetta ja vahingoittaa vielä lisää kuningattaren mainetta. Hän tuntui aivan pelkäävän, että joskus joku sana tämän omasta suusta särkisi hänen kauniin unelmansa kuningattaren sielun ylevyydestä ja puhtaudesta, joihin hän haaveilevassa rakkaudenhuumeessaan oli pannut koko elämänsä.

Sekä linnassa että kaupungissa oli päivä ollut rauhaton. Huhu kertoi suuresta tappiosta, jonka kuningas muka oli kärsinyt Kallundborgissa siten että kreivi Henrik, joka oli tullut linnan ruotsalaiselle päällikölle avuksi, oli hyökännyt hänen leiriinsä ja lyönyt hänet. Kukaan ei tiennyt mitä uskoa tästä. Kansa kasautui ryhmiin ja puhui kaikkialla tappiosta, vasta illalla alettiin rauhoittua toivoen huhun olevan väärän. Mutta nyt kuuli Folgvard äkkiä kovaa melua linnanpihalta. Portti avattiin melkoisen suurelle soturijoukolle, joka oli puettu ritarillisiin varustuksiin. Siinä oli kuningas itse kaikkine hovimiehineen ja vähäinen määrä saksalaisia palkkasotureita. Sotajoukko oli todella lyöty ja hajoitettu. Kallundborgin piiritys oli lakkautettu, ja Valdemar oli kadottanut kaksi tuhatta miestä. Hänen paluunsa Vordingborgiin ei ollut erikoisen imartelevaa tämän hänen ensimäisen ja epäonnistuneen sotaretkensä jälkeen. Hän tuli sentähden edeltäkäsin ilmoittamatta ja myöhään kaupunkiin kiiruhtaen linnaan kaikessa hiljaisuudessa, odottamatta tai toivomatta mitään tuliaistervehdystä kaupungin tyytymättömiltä asukkailta.

Menetetty taistelu ei kuitenkaan ollut vähentänyt kuninkaan rohkeutta eikä mitenkään erikoisesti vaikuttanut hänen iloiseen mieleensä; ainakin näytti hän tyytyväiseltä eikä antanut kenenkään huomata epämieluista tunnettaan palatessaan nyt lyötynä pakolaisena takaisin linnansa pihalle.

"Meidän juutilainen profeettamme oli oikeassa sillä kertaa", mutisi hän välinpitämättömällä äänellä Stig Antinpojalle, viskautuessaan alas hevosensa selästä linnanpihalla. "Nuo ostetut sielut toivat kirouksen mukanaan — ne eivät olleet ainoankaan kalkin arvoisia — olisimme voineet säästää tämän lainan Herraltamme. Piispa oli oikeassa. Heitimme helmiä sioille ja autuuksia koirille. — Vahinko ei kuitenkaan ollut suuri", lisäni hän ja nauroi, lähestyessään parvekesiltaa. "Tuo tyhmä sota maksaa enemmän kuin voidaan, ostaa maita ja linnoja. Kreivi teki minulle paremman palveluksen kuin hän aavistikaan: kolmen kuukauden palkalla vapaudumme me nyt saksalaisista velkojistamme aina kiirastuleen saakka. — Ah, minun pikku Toveni!" huudahti hän äkkiä synkän totisesti, hänen katseensa sattuessa siihen hämärään paikkaan parvekekatoksen alla, missä hän viimeksi vappujuhlassa oli nähnyt ja syleillyt kaunista Rügenitärtä. "Täällä on tapahtunut suurempi onnettomuus kuin kaikille noille ostetuille sankareille yhteensä."

Podebusch oli nyt myös laskeutunut hevosensa selästä ja astui ääneti ja synkkänä parvekesiltaa kuninkaan jälessä. Ritari Folgvard oli vetäytynyt parvekekatoksesta lyhdyillä valaistuun etusaliin, jossa hän kuningattaren hovimiesten kanssa tahtoi ottaa vastaan kuninkaan ja todistaa sekä oman että ystäviensä syyttömyyden. Nyt oli tullut tuo tärkeä hetki, jota hän kolme kuukautta oli odottanut; mutta kuningas ei näyttänyt olevan nyt erikoisen myöntyvällä ja lempeällä tuulella. Vanha hovimestari vapisi kovin hämillään esittäessään hänelle ritari Folgvardin kuningattaren uutena drotsina, joka oli täällä samalla panttivankina Brattingsborgin Sven Tröstin ja hänen puolisonsa puolesta, jotka hänen armonsa oli vapauttanut.

Pitämättä Folgvardia edes katseen arvoisena kuningas kysyi ankaralla, melkeinpä peloittavalla äänellä: "Missä on Tove neitsyt, herra Podebuschin sisar? Täällähän on piru riehunut sillaikaa kun minä olen ollut poissa. Minulle on sanottu, että hänet on keitetty tai paistettu. Elääkö hän? Vastaa minulle ihminen?"

"Tavallaan, teidän korkeasti kuninkaallinen, suurivaltaisin armonne!" änkytti hovimestari väräjävin äänin. "Hänen elämästään on toivoa, sanoo linnanpappi. Mutta voi kestää kauvan, ennenkuin hän jälleen täydellisesti saa entisen ulkonäkönsä. Muuten onnettomuus on tapahtunut linnan sivurakennuksessa ja kuuluu linnan voudin —"

"Voi niitä katalia ihmisiä, joilla on osansa tässä rikoksessa!" keskeytti kuningas hänet kauheassa vihassa ja polki lattiaan, tarttuen samalla miekkansa kahvaan. "He eivät vältä oikeuden mukaista rangaistusta niin varmasti kuin minä olen Tanskan kuningas. Minä tiedän teidän olleen täällä tuona onnettomuuspäivänä, Folgvard Lagmanson!" jatkoi hän kiivaasti ja kääntyi vaikenevaan synkkään ritariin. "Minä tiedän että te olette johtanut kuningattaren puuttumaan minun tuomio-oikeuteeni — minä tiedän teistä enemmän kuin tämän. Teidän kohtelias palveluksenne on nyt lopussa. Te matkustatte tällä hetkellä Nyborgiin valtiovankina. Siellä odotatte tuomiotanne."

Folgvard laski miekkansa kuninkaan jalkojen juureen ja kumarsi. "En pelkää laillista ja oikeudenmukaista tuomiota, kuningas Valdemar", sanoi hän rauhallisesti. "Mutta varokaa vuodattamasta viatonta verta, älkää unohtako, mitä te olette velkaa maanlaille ja Tanskan ritaristolle!"

"Minä en unohda mitä olen velkaa teille. Ylimielisen tanskalaisen ritariston olen kyllä opettava", vastasi kuningas suuttuneena. "Te voitte olla yhtä varma mestauslavasta kuin minä olen varma siitä, että te olette tyhmänylpeä petturi ja syypää majesteettirikokseen."

"Ellei laki tuomitse drotsi Pietari Hesselin poikaa, ei teidän väärä tuomionne voi taittaa hiustakaan hänen päästään", sanoi Folgvard rohkean ylpeästi. "Tanskan kansa ei ole valinnut teitä hallitsijakseen palauttaakseen taas Geertin aikuisen laittoman verihallituksen. Herra, muistakaa Tanskan viimeisen itsevaltiaan kuolemaa ja mihin tanskalainen rohkeus ja ritarillinen miehuus pystyvät! Kuningassuvulla on vanhempi ja jalompi haara — eikä Ebbesenin poikia milloinkaan tule puuttumaan Tanskasta."

"Hahaa!" huudahti kuningas ääneen nauraa hohottaen. "Nyt te säästätte meiltä kaikki turhat oikeusrettelöt, ritari Folgvard! Ei mikään laki voi paremmin tuomita teiltä tuota päätä, jota niin korkealle kohotatte kuin teidän omat julkeat, kapinalliset sananne."

"Sekä sanoistani että töistäni minä vastaan vapaana tanskalaisena miehenä", jatkoi Folgvard pelottomasti. "Kukaan ei voi estää minua mainitsemasta sitä minkä joka mies tietää, mutta jonka te ylimielisyydessänne näytte unohtavan, kuningas Valdemar, sillä mahtavalla voitonnimellänne te ette ole tuoneet vielä meille ei suuruutta eikä kunniaa."

"Pankaa hänet kahleisiin!" käski Valdemar, äärimmilleen suuttuneena. "Viekää hänet Nyborgiin vankitorniin! Kolmen päivän kuluttua on tuo kukko lakannut kiekumasta."

"Pankaa orjat kahleisiin!" huusi Folgvard. "Heittäkää laintuomitsemat pahantekijät vankiloihinne! Mutta jos te olette ritari ja kunnian mies, kuningas Valdemar, niin elkää häväiskö itseänne ja Tanskan ritaristoa. Jos ette tahdo tahrata Tanskan kruunua, niin muistakaa lupaustanne ja kädenlyöntiänne."

"Minun tahtoni on voimakkaampi kädenlyöntiäni", vastasi kuningas ylpeästi hymyillen. "Kuitenkin — säätynne mukaisesti pääsette täältä Nyborgiin, oikukas herra Folgvard pelimanni. Minä en unohda teidän olleen kuningattaren drotsin ja ritarin. Minä tiedän teidän oleskelleen naistuvassa, kauniiden neitosten ja rouvien ilona."

"Niin totta kuin Jumala minua auttakoon viimeisenä hetkenäni", sanoi Folgvard juhlallisesti ja kohotti oikean kätensä kuin pyhimpään valaan, "minä en tullut sinne missään alhaisessa tarkoituksessa! Sen voin kuolemallani vannoa todeksi."

Kuningas loi häneen läpitunkevan katseen, joka lopuksi osui ritarin rintaan, mistä näkyi palanen kuningattaren rikkirevittyä hansikasta. "Vai niin", mutisi Valdemar katkerasti nauraen ja poistui huoneesta.

Vähän senjälkeen nähtiin ritari Folgvard Lagmanson kahleitta ja vapaana, mutta lukuisan ratsumiesvartion ympäröimänä, ratsastavan ulos Vordingborgin linnanportista, monen osanottavan katseen seuraamana. Linnassa valitettiin hänen onnettomuuttaan, varsinkin naistuvassa, sillä linnan naisväki piti paljon nuoresta, rohkeasta ritari Folgvardista. Kuningatar oli sairastunut, kerrottiin, ja hänen huoneissaan näyttiin levottomasti liikuttavan kynttilöiden valossa.

Keskiyön aikaan käveli kuningas kiivain askelin edestakaisin salakammiossaan. Ritari Podebusch seisoi palavin poskin kiihtyneenä hänen työpöytänsä ääressä ja piteli asiakirjaa kädessään. Kuningas seisattui pari kertaa ja polkaisi lattiaan. "Mikä surkea näky!" huudahti hän. "Ne pedot! Kohdella turvatonta naista tuolla lailla vain senvuoksi ettei hänellä ole kivisydäntä, vaan voi rakastaa ruhtinaassa muutakin kuin hänen arvoaan ja asemaansa! — Ja kuitenkaan he eivät ole hituistakaan parempia, senkin tekopyhät hyveiden esikuvat! Haa, Podebusch, minä tunsin morsiushansikkaani! Juuri sinä hetkenä, jolloin olin uskoa hänen petolliseen valaansa ja aijoin vapauttaa hänet, huomasin hansikkaan pistävän esiin hänen takkinsa rintamuksesta."

"Tunsitteko enää minun onnetonta sisartani, herra?" kysyi Podebusch. "Hänellä ei ole ollut onnea Tanskassa. Jos hän jäisikin eloon, niin hän on menettänyt kauniin ulkomuotonsa, ja luonnollisesti myöskin teidän ystävällisen osanottonne, armollisin kuninkaani!" Hän huokasi syvään, katseessa puoleksi surumielinen, puoleksi viekkaan tutkiva ilme, kuninkaan astellessa yhä kiivaammin edestakaisin. "Me sisarukset jätimme onnettomana hetkenä metsiemme yksinäisyyden ja onnellisen Rügenimme seurataksemme kohteliasta kuningas Valdemaria Tanskaan."

"Mikä minä olen mielestäsi, Podebusch?" kysyi kuningas seisahtuen hänen eteensä, ja hänen katseestaan välähti hetkellinen surumielisyyden tunne. "Arveletko Valdemarin katsovan aina vain ulkonaiseen kuoreen? Etkö luule minun panevan mitään arvoa todellisiin luonteen ominaisuuksiin, lempeyteen ja miellyttävään olemukseen? Ehkä minä olen vaihtelevainen ja kevytmielinen, mutta marmorisydäntä ei minulla ole; enkä minä myöskään ole kiittämätön tuuliviiri. Jos hän vain paranee ja saa jälleen entisen eloisuutensa, ei hän milloinkaan ole ruma minun silmissäni. Hän on nyt minulle tuhatkertaa rakkaampi kuin ennen. Nyt on minun sydämeni jakamattomasti hänen. Minä en milloinkaan unohda miten hän ja sinä olette kärsineet minun tähteni, tuossa käteni." Hän puristi pikaisesti Podebuschin kättä ja jatkoi kiivasta käyntiään.

"Kiitos hyvistä aikeistanne, suurvaltaisin herra!" jatkoi Podebusch alakuloisesti. "Mutta tuskinpa edes teidän mahtava suojeluksenne voi tehdä minua ja minun sisarparkaani onnellisiksi. Asia on nyt yleisesti tunnettu, ja meidän niin kutsuttu kunniamme tahrattu. Yleisö on ankara siveellisyystuomari — suuri maailma varsinkin — mitä enemmän hyveitä sitä enemmän kunniaa. Tällä hetkellä on sääli meidän puolellamme ja hyvänsuopaisuudesta tällä kertaa saamme olla rauhassa. Mutta jos teidän osanottonne kautta onni kääntyy meille suotuisaksi, niin alkaa kateellisuus versoa ja myrkylliset kielet vapaasti toimia. Yötä päivää he toitottavat teidän korviinne miten vieraat suosikit ovat tuottaneet onnettomuutta maalle ja valtakunnalle. Te ette saa lepoa ei makuuhuoneessanne eikä rippituolissa, ei neuvostossa eikä salakammiossa ennenkuin suostutte hyveellisten kirkujoiden vaatimuksiin ja ajatte meidät maasta. Jättäkää meidät kokonaan oman onnemme nojaan, herra kuningas!"

"Ei, ei!" huudahti kuningas kärsimättömästi ja polkaisi jalkaa. "Te jäätte minun luokseni. Te olette minun uskollisimmat ystäväni kuolinpäivääni saakka — huolimatta ihmisten puheista — huolimatta maallisista ja hengellisistä korvaankuiskuttajista! Tästä lähtien sinä olet minun drotsini, Podebusch, ensimäinen mies neuvostossani. Ei kestä kiittää! Sinä olet sopiva siihen virkaan! Sinä saat sinetillä varustetun valtakirjani virkaasi; heidät pakoitetaan kunnioittamaan sinua. Nyt ei enää sanaakaan siitä asiasta. Onko Folgvardin tuomio valmis?"

Uusi drotsi polvistui, ja ilo loisti hänen ovelasta katseestaan, ja hän painoi kuninkaan käden huulilleen. "Tässä, armollisin herrani ja kuninkaani", sanoi hän nyt kiireisesti ja ojensi noustuaan kuninkaalle kirjoitetun pergamenttilehden. "Mutta ettekö halua siirtää sen vahvistamista huomiseen? Eipä siltä, että tässä tarvitsisi epäröidä; mutta se voisi häiritä yöuntanne. Sanotaan olevan epäterveellistä maatapannessa vahvistaa kuolemantuomioita, enkä minä mitenkään tahdo kiirehtiä tekoa, joka voisi näyttää harkitsemattomalta, sekä olisi ristiriidassa teidän antamienne vakuutusten ja lupausten kanssa."

"Hm, yörauhaa — vakuutuksia!" toisti kuningas otsa rypyssä. "Parhaiten nukkuu työnsä tehtyä. Olethan laittanut sinettivahan järjestykseen. Ei mitään arveluita! Jos hän olisikin vain nöyrän rakastuneen narrin tavoin laulanut lauluja naistavassa; mutta onhan hän Ebbesenin uskaliaimpia ystäviä, kuuluen Oton kapinalliseen puolueeseen. Hän menettää päänsä, huolimatta Tanskan uhmailevasta ritaristosta ja maailman kaikista sopimuksista."

"Entä kuningatar, teidän armonne! Hän varmasti rukoilee ritarinsa ja neuvonantajansa puolesta", sanoi Podebusch viekkaan näköisenä. Hän oli nopeasti tarttunut kuninkaan sinettiin ja leikki nyt sillä. "Hän on varmasti pian täällä, ja panee maan ja taivaan liikkeelle pelastaakseen kauniin suosikkinsa elämän."

"Silloin hän saa kiitoksen Tovesta, ja silloin sinä jo olet matkalla Nyborgiin, mukanasi Folgvardin kuolemantuomio", vastasi kuningas kiivaasti ja riisti sinetin Podebuschin kädestä. "Kas niin!" jatkoi hän ja painoi sinetin valmiiseen vahaan. "Pois nyt! Tuomio pannaan viipymättä täytäntöön."

"Kun te käskette, herra kuningas, täytyy minun totella", sanoi
Podebusch nöyrällä äänellä ja pisti talteen sinetöidyn valtakirjan.
"Puolen tunnin kuluttua te kuulette minun nopeimman ratsuni kavioiden
kapseen linnanpihalta." Sen sanottuaan hän kumarsi syvään ja poistui.

Kuningas astui edestakaisin salakammiossaan ja seisoi pari kertaa hiljaa, käsi otsalla, ikäänkuin levottomiin ajatuksiin vaipuneena. "Podebusch!" huudahti hän hiljaa astuen päättäväisesti ovelle, mistä uusi drotsi äsken oli kadonnut. Mutta samassa aukeni kuningattaren huoneen sala-ovi. Helvig seisoi ovella kalman kalpeana, lepattava, kynttilä kädessä. Kuningas oli kääntynyt häneen päin; mutta ehdottomasti vavahtaen hän peräytyi askeleen. Hän ei ollut milloinkaan nähnyt naista näin suurissa sieluntuskissa. Hänen kasvonsa ja jäsenensä näkyivät olevan kivettyneet tuskasta ja kärsimyksistä. Hän koetti liikahtaa, mutta jäi seisomaan; hän koetti puhua, mutta ei voinut. Lopulta putosi kynttilä hänen kädestään; hänen, kätensä liittyivät yhteen; hän taivutti puoleksi polviaan, ikäänkuin aikoen polvistua. "Armoa!" änkytti hän. "Ei, oikeutta, julma kuningas!" huudahti hän kovemmalla äänellä astuen ylpeästi kynnyksen yli. "Hän ei ole missään rikkonut lakia — hän oli minun suojelukseni alainen — hän on Tanskan puhtain ja jaloin ritari" —

Kuninkaan kasvot sävähtivät suuttumuksesta punaisiksi, mutta hänen silmissään oli katkera kylmyys. "Puhutteko te siitä jalosta ritarista, joka lauloi lumouslauluja kuningatar Helvigille, sillaikaa kun Tove neitsyt paistui saunassa?"

"Elävän Jumalan nimessä, hän on syytön!" vastasi Helvig, ja veri palasi taas hänen poskilleen. "Minä olin syyllinen koko onnettomuuteen. Minä unohdin, missä tuo kurja olento oli, kunnes —"

"Kunnes te uskoitte hänen tukehtuneen ja paistuneen", keskeytti kuningas hänet. "Kunnes kivetkin heltyivät hänen tuskistaan, ja vangit mursivat auki hänen paistinuuninsa."

"Oi, elkää enää puhuko tästä onnettomuudesta! Se oli melkein viedä minut hautaan", sanoi Helvig, kohottaen kätensä polttavalle otsalleen "Kuitenkin, hän elää vielä", jatkoi hän ja kohotti taas ylpeästi päänsä. "Hän voi vielä tulla kauniiksi ollakseen taas kuningas Valdemarin rakastajattarena, mutta hänen oikea kuningattarensa saa sillaikaa kuolla suuttumuksesta ja häpeästä. Niin, minä myönnän sen: minä vihasin häntä — minä alennuin nöyryyttämään häntä — minä tahdoin peloittaa häntä, — mutta hänen kuolemaansa minä en tahtonut. Jos hän tuli rangaistuksi kovemmin kuin minä toivoin, niin oli se vanhurskaan Jumalan, tuomio."

"Ei, vanhurskaan Jumalan tuomio tulee vasta nyt", huudahti Valdemar katseessa hirvittävä ilme — "se kohtaa ensiksi teidän puhdasta ystäväänne".

"Tahdotteko te murhata hänet!" huusi kuningatar ja horjahti. "Haa! Te olette siis yhtä julma ja vääryyttä rakastava kuningas kuin olette petollinen ja uskoton puoliso. Minä odotan teidän vapauttavan hänet niin totta kuin toivotte armahdusta syntiselle elämällenne viimeisenä hetken anne."

"Kolme kuukautta sitten minä tuskin olin niin hyveellinen kuin te, rouva Helvig", vastasi kuningas, kylmästi ivaten, "sen kyllä myönnän — mutta eipä loista pyhimyskehä teidänkään päänne ympärillä. Pyhä rippi-isänpuhe ei teitä erityisesti kaunista. Taivaallisen Isämme edessä ei taida olla niinkään suuri synti syleillä salaa kaunista synnintekijätärtä kuin paistaa hänet elävältä, varsinkin jos ei itse ole paljoakaan parempi. Jos te omin päin olette minun linnassani sytyttänyt rovion Tove neidolle niinkuin noita-akalle, niin saa nyt pyöveli laillisen tuomion mukaan viedä kuningatar Helvigin rakastajan mestauslavalle."

Kuningatar huudahti ja vaipui tuolille. "Ei!" huudahti hän ja kooten ylpeän itsetietoisesti kaikki voimansa hän taas nousi ja piteli kiinni tuolinselkämyksestä. "Te ette saa hänen kuolemantuomiollaan minua maahan masennetuksi, ei edes sillä häpeän sanalla, jonka vain teidän oma syyllinen omatuntonne voi keksiä. Minä rakastan nyt Folgvard Lagmansonia vapaasti — koko sydämestäni, minä olen rakastanut häntä ennenkuin sen itsekään tiesin — mutta me emme ole keskenämme vaihtaneet sanaakaan, jota ei koko maailma olisi voinut kuulla — sen voin valalla vahvistaa." Hän loi kuninkaaseen ylpeän halveksivan katseen. "Minä poistun nyt heti teidän luotanne ja teidän kuningaslinnastanne", lisäsi hän päättävästi. "Minä matkustan takaisin Sönderborgiin. Minä en tahdo enää ikinä nähdä Folgvardin ja minun kunniani murhaajaa —"

"Aivan niin, rouva Helvig! Teillä on vapautenne, kunnes sauna-asia on tutkittu lopullisesti," vastasi Valdemar jääkylmästi. "Matkustakaa Nyborgin kautta, niin saatte ehkä vielä kerran nähdä puhtaan, uskollisen ritarinne. Jos hän ei kuole teidän tähtenne, niin hän kuolee kruunun vuoksi, minun ja Tanskan vihollisena. Kuitenkin", lisäsi hän, hetken vaiettuaan ja kuullessaan ratsun nelistävän linnanpihan yli, "Jos te tapaatte hänet elävänä huomenna, niin minä tahdon antaa teille vallan ja valtuuden minun nimessäni vapauttaa hänet mestauslavalta. Vain puhtaan naisensa huulilta hän vastaanottakoon elämän. Mutta elkää siinä tapauksessa viipykö liian kauan. Sillä hevosella, jonka kavioiden kapseen te äsken kuulitte, vei minun drotsini ja Toven veli, äsken Nyborgiin teidän rakastajanne kuolemantuomion."

"Sinä julma. Vai tällä lailla armahdat sinä syyttömän!" huudahti kuningatar silmissään katse, missä äkkinäisen ilon kipinä ja mitä tuskallisin levottomuus yhtyivät melkein mielettömäksi jännitykseksi. Hän juoksi nuolen nopeudella kuninkaan salakammiosta, ja pian senjälkeen näki portinvartija sairaan kuningattaren yhden ainoan hovinaisen ja vanhan hovimestarinsa seurassa, kuolonkalpeana ajavan Vordingborgin linnanportista, kepeimmissä vaunuissaan varahevoset mukana vaihtamista varten ja sellaisella kiireellä kuin olisi elämä kysymyksessä.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Seuraavana iltapäivänä, kun messu oli laulettu Nyborgin kirkossa ja kansa tulvi ulos kirkosta, risteili eräs alus ankarassa pohjatuulessa aivan sataman edustalla. Kannella seisoi Helvig kuningatar hovinaisensa ja vanhan hovimestarinsa rinnalla. Hän seisoi kuin kuvapatsas katsellen Nyborgin linnantornia ja suurta kansanvilinää, jonka saattoi eroittaa kaupungissa. Yöllä hän oli kaksi kertaa matkustanut herra Podebuschin ohi, mutta tämä oli nopeammalla veneellä tullut tuntia aikaisemmin Baltin yli. Kuningatar oli pitkän aikaa risteillyt vastatuulessa Knuutinsaaren kohdalla. Merimiehet mutisivat tyytymättöminä huonoon tuuleen ja tuumivat sopimattoman lastin olevan siihen syynä. Väärä huhu, mikä kuningattaresta oli levinnyt neitsyt Toven jutun jälkeen, oli tehnyt hänet yleisesti vihatuksi. Huhu kertoi, että Tove oli kannettu kuolleena saunasta sillä aikaa kun kuningatar kuunteli rakastajansa laulua parvekesalissa. Kansanlaulu tästä tapahtumasta oli jo levinnyt kansan keskuuteen. Kun nyt kuningatar yhä yltyvän tuskan valtaamana huomasi tavattoman kansanpaljouden Nyborgissa, nähden aina välillä aluksen lähestyvän laivasiltaa, mutta heti taas etenevän siitä, alkoi peräsimen ääressä istuva merimies hyräillä kansanlaulua Tove-neitsyestä, jota kuningatar ei kuitenkaan huomannut hirvittävässä tuskassaan.

"Tuoll' linnan pihalla tanssitaan, kera kuningatar Hm — hm on, hapset hajallaan."

hyräili perämies, mutta katsoi kuitenkin liian rohkeaksi mainita kuningatarta nimeltä, kuten laulussa laulettiin. Heti kun laivamiehet huomasivat mistä oli kysymys, alkoivat hekin laulaa:

"Ensin kuningatar tanssi, ja Tove sitten, senjälkeen sarja pitkä impein ylpehitten."

Perämies oli laulanut kauan, mutta kuningatar ei ajatellut muuta kuin mitä tapahtui Nyborgissa. Suuri kansanpaljous virtasi ulos kaupungista kuin kansanjuhlaan; mutta kukkulalla lähellä rantaa, oli hän kauhukseen näkevinään hirvittävät valmistukset mestausta varten. Hän kohotti hurjasti tuijottavat silmänsä taivasta kohti. Mutta nyt hän kuuli mitä perämies lauloi. Yhteenliitetyt kädet vaipuivat alas ja hänen katseensa suuntautui märkää syvyyttä kohti hänen jalkojensa juuressa. Alus ajelehti yhä kauemmaksi rannasta, ja perämies lauloi taas ääneen, luoden halveksivan katseen ylhäiseen matkustajaan:

"Kuningatar Hm-hm hän saunan kuumennuttaa.
Hän ensin käskee neitsyen kylpyä ottaa.

"Vanhurskas taivas!" vaikeroi Helvig horjahtaen reilinkiä vasten. "Tämä synti on asettanut kuilun hänen puhtaan sielunsa ja minun sieluni välille. Mutta täytyykö hänen senvuoksi kuolla silmieni edessä!"

"Ja kuningatar kuuli yli linnanpihan sen miten Tove paran kuolo peri hirmuinen."

jatkoi säälimätön perämies. Mutta tämä valhe kansanlaulussa antoi epätoivoiselle kuningattarelle hetkeksi rohkeutta ja aivan kuin pienen toivon kipinän. "Ei, ei hän elää, se raukka", huudahti hän ääneensä.

"Tuomitkaa vain minua — Folgvard on syytön — hän ei saa kuolla kuningatar Helvigin syntien tähden! Toimittakaa minut maihin, te tanskalaiset miehet. Jaloimman ritarin henki on kysymyksessä. Armeliaan Jumalan nimessä toimittakaa minut maihin. Minä annan teille kaikki mitä omistan".

"Kiirehtikää, kiirehtikää, hyvät merimiehet ja olkaa laulamatta sellaista rivoa laulua tällaisena hetkenä" huusi vanha hovimestari pyyhkien tuskanhien otsaltaan kuullessaan solvaisevan laulun, jonka tarkoituksen hän nyt vasta ymmärsi: "Ettekö te kuule mitä meidän armollisin kuningattaremme käskee. Hän tahtoo heti astua maihin —"

"Se riippuu Herramme tahdosta eikä vain kuningattaren toiveesta", murisi merimies. "Me teemme parhaamme, herra hovimies, mutta tuuli ja virrat eivät vielä ole oppineet hovitapoja."

"Nuo säädyttömät ihmiset!" sammalti hovimestari. "Ehkä teidän armonne suvaitsee tosin kyllä sopimattoman hätähuudon? Ehkä teidän armollinen käskynne voi vielä joutua uskollisten alamaisten korviin."

"Huuda! huuda! niin että se kuuluu aina taivaaseen saakka ja herättää ikuisen oikeuden!" keskeytti Helvig hänet. "Folgvardin kuolintuomio ei saa täyttyä — käske heitä odottamaan kuninkaan nimessä — vanhurskaan Jumalan nimessä! Hän on syytön."

Vanha hovimestari huusi nyt voimiensa takaa maata kohti: "Armahdus, armahdus kuninkaan, kuningattaren ja Herramme nimessä!" mutta hänen heikko äänensä ei kuulunut vinkuvassa tuulessa, eikä kukaan välittänyt pienestä aluksesta, joka risteili rannikon lähellä. Kaikkien silmät olivat suunnatut vain teloituspaikkaan.

"Voi, voi! tuolla hän seisoo!" kaikui kuningattaren tuskallinen huuto tuntiessaan Folgvardin, kun tämä seisoi kukkulan laella hengelliseen pukuun puetun henkilön rinnalla, joka näytti puhuvan hänelle ja antavan hänelle pyhän ehtoollisen. Kolme punaisiinpuettua pyöveliä vieritti nyt mäen päälle kauhean mestauskoneen, jota vielä joskus käytettiin pahimmille rikoksentekijöille.

"Piikkitynnyri!" mutisi perämies. "Mies parka! Odottakaa koirat! Odottakaa paholaisen ja kuningattaren nimessä!" huusi hän syvällä merimiesäänellään asettaen kätensä huutotorven tapaiseksi. Helvig repi mielettömän lailla valkoisen päähineensä hiuksiltaan ja antoi sen liehua laivan kannelta ja itse hän toisti läpitunkevalla äänellä armahdushuudon. Mutta yksityisen äänen oli mahdotonta kuulua, myrskyn ja aaltojen voimakkaassa pauhussa, vaikka he olivatkin niin lähellä rantaa ja mestauspaikkaa, että he saattoivat eroittaa jokaisen esineen, jopa luulivat voivansa eroittaa säälivän ilmeen useiden kasvoillakin.

Teloitusmäellä kohotti ritari käsivartensa taivasta kohti ja näytti puhuvan kansalle. Esine, jota hän piti kädessään, välkkyili auringonvalossa — ja nyt kuului hämmästyksen huuto lukuisasta kansanjoukosta. Kukkulan juurella syntyi kova tungos ja hälinä. Pyövelit koettivat tarttua saaliiseensa. Mutta kuolemaantuomitun ritarin kohotettu käsi iskeytyi voimakkaasti hänen omaan rintaansa; hän oli pistänyt tikarin syvälle sydämeensä. Kookas ritariolento kaatui äkkiä hengellisen miehen syliin, ja äänekäs osanoton huuto kaikui lainehtivasta ihmisvilinästä.

"Rohkea mies!" mutisi perämies. "Piikkitynnöriin hän ei halunnut. Se ei myöskään olisi ollut kuolema kauniille jalosukuiselle herralle, joka oli uskaltanut ottaa kuningattaren syliinsä."

Kuningatar Helvig makasi nyt melkein tajuttomana kannella, ja hänen huolestunut hovinaisensa sekä vanha hovimestari koettivat kaikilla tavoin saada häntä virkoomaan. Mutta äkkiä törmäsi alus niin voimakkaasti rantalaituria vasten, että useimmat merimiehistä kadottivat tasapainonsa ja hovimestari kaatui kannelle.

Kesti kotvan aikaa, ennenkuin kuningatar oli saanut niin paljon voimia, että hän saattoi jättää laivan. Nojaten hovinaisensa käsivarteen hän kulki horjuvin askelin pitkin Nyborgin katua, hovimestarin jäädessä vielä laivaan pitämään huolta vaunuista ja hevosista sekä pelastamaan kuningattaren poislentänyttä päähinettä. Helvig kulki vaieten ja kalpeana kuin unissakävijä aution kaupungin läpi, missä tuskin näkyi ainoatakaan ihmistä. Mutta kun hän lähestyi itäistä kaupunginporttia virtasi portista sisään suuri joukko ihmisiä hurjasti huutaen ja meluten. Vetäydyttiin levottoman joukon edestä, joka nyt kuitenkin itsekin väistyi suuren ruumissaattoa muistuttavan juhlakulkueen tieltä. Sen muodosti joukko Folgvardin ja Sven Tröstin ystäviä, nuoria ritareita, jotka kaikkien suostumuksella olivat karkoittaneet teloituspaikalta sekä vartijat että kaupunginpalvelijat. He olisivat väkivaltaisesti riistäneet Folgvardin pyövelien käsistä, ellei hän samassa silmänräpäyksessä olisi surmannut itseään. Nämä rohkeat, nuoret ritarit olivat anastaneet hänen ruumiinsa. He tahtoivat näin julkisesti osoittaa kunnioitustaan drotsi Hesselin jalolle pojalle, ilmaisten tälle pitävänsä hänen kuolemantuomiotaan vääränä, sekä kantoivat osanottavina kunnioitetun ystävänsä ruumiin mestauspaikalta. Katkeroituneina he mutisivat rohkeita moittivia sanoja "uudesta verihallituksesta". Tyytymättömät mainitsivat kuninkaan nimen uhkauksin, mutta prinssi Oton nimen riemuhuudoin.

Jalo Folgvard ritari makasi paareilla kädet ristissä rinnalla. Hänen rohkeilla kalpeilla kasvoillaan oli pyhän innostuksen kaunis ilme. Hänen viimeiset sanansa olivat olleet: Rakkaus ja vapaus! Hän oli juhlallisesti valalla vakuuttanut kuningatar Helvigin ja oman viattomuutensa ja lopuksi hän oli kehoittanut kansaa ja uskollisia ystäviään tarttumaan aseisiin isänmaan vapauden ja Tanskan ritariston kunnian puolesta Ebbesenin lippujen alla, jalo prinssi Otto johtajanaan. Kullattu tikari, jolla hän oli vapauttanut itsensä häpeällisestä kuolemasta, oli vielä kuin kiinnikasvaneena hänen sydämessään ja siihen oli kiinnitetty verinen rikkirevitty palanen naisen hansikkaasta.

Kuningattaren viittauksesta pysähtyi ruumissaattue kadulle. Hänet oli jo tunnettu. Huhu hänen tulostaan oli kulovalkean tavoin levinnyt kaupunkiin ja katseltiin kummeksien kalpeata, outoa naista, jota kaikki kuiskaten kutsuivat kuningattareksi ja joka oli tullut tänne pelastamaan rakastettuaan kuolemasta. Horjuvin askelin lähestyi hän ritarin ruumista ja vaipui surun murtamana maahan paarien viereen. Hän oli kaunis sanattomassa tuskassaan kumartaessaan päätään Folgvardin veristä rintaa kohti. Nähdessään nyt morsiushansikkaansa hänen lävistetyn sydämensä kohdalla, tulvahti kyynelvirta hänen poskilleen, ja hänen päänsä painui yhä syvemmälle ritarin rintaa vasten. Ei kukaan saattanut nähdä tätä surullista kohtausta unohtamatta hetkeksi kaikki vihamieliset huhut kuningatar Helvigistä ja tuntematta vilpitöntä sääliä onnetonta kohtaan, joka nyt näytti unohtaneen kaiken säätyeroituksen ja ihmisten tuomion pelon. Voimakkaasti ja arvokkaasti kohottautui hänkin jälleen paarien äärestä ja antoi saattueelle merkin kulkea eteenpäin ja itse hän jatkoi horjuvin askelin ja osanottavan hovinaisensa käsivarteen nojaten kävelyään kaupunginportin läpi, josta hovimestari, ollen aivan suunniltaan tämän kaikkia hovitapoja vastaan sotivan katukohtauksen johdosta, nopeasti nouti valtiattarensa matkavaunuilla ja piilotti hänet uteliaan kansanjoukon katseilta.

Folgvard Lagmansonin kohtalo sekä Helvig kuningattaren äänetön suru hänen paariensa ääressä olivat tehneet syvän vaikutuksen kaikkiin, jotka olivat olleet sen todistajina. Kun kuningatar lopultakin pitkien neuvottelujen jälkeen oli päättänyt palata kuninkaan luo, ja epäsopu heidän välillään näytti tasaantuneen, kävi hän seuraavana syksynä Sönderborgista palatessaan Folgvardin haudalla Nyborgissa, tehden siellä lahjoituksia kirkolle ritarin sielun puolesta. Kuningattaren syvää surua ja sitä kunnioitusta, jota hän osoitti rakastetulleen tämän ruumispaarien ääressä sekä hänen haudallaan kuvaa kansanlaulu seuraavissa säkeissä:

"Nuori ritari konsaan kunniaa ei suurempata saa: hänen paareinsa ääreen polvensa itse kuningatar notkistaa.

Tuo Tanskan kuningatar Helvig
hänen istuvi haudalleen,
tuhat-markoin keltaista kultaa hän
hänen jakavi muistolleen.

Tuo Tanskan kuningatar Helvig pois ratsasti orhillaan, pois ratsasti hän — vaan murhe on hällä saattonaan."

Tämä kansanlaulu Folgvardin kunniaksi oli sitten vuosisatoja suosittu laulu Tanskassa. Se osanotto, millä kuningatar Helvigiä tässä laulussa mainitaan, todistaa hänen surunsa Folgvardin kuolemasta sekä hänen moitteettoman suhteensa tähän hänen ritarilliseen suosikkiinsa jossain määrin sovittaneen kansan mielessä onnettoman kuningattaren rikoksen ja saaden sen unohtamaan hänen julmuutensa kuuluisaa Tove Podebuschia kohtaan.

Koleana syysiltana lokakuun loppupuolella, oltuaan vuoden Sönderborgissa, lähestyi kuningatar Helvig ääneti ja surumielisenä Vordingborgia, ympärillään taaja joukko herroja ja naisia, joiden ruhtinaallisen loiston tuli korvata tästä juhlakulkueesta puuttuvan ilon ja rakkauden. Kuningas joka hovimiehineen ja ritareineen oli astunut häntä vastaan linnan ulkopuolelle seisoi huolimattomasti nojaten puiston aitaan kuningattaren seurueineen lähetessä. Drotsi Podebusoh sekä vieras marski seisoivat häntä lähinnä, ja he jatkoivat iloista keskusteluaan, kunnes kuningatar seurueineen oli linnan edustalla. Nyt avasi Podebusch puistoaitauksen portin, jääden kohteliaasti seisomaan hattu kädessään kuninkaan lähestyessä kuningattaren hevosta ja auttaessa häntä satulasta. He tervehtivät toisiaan ääneti ja kylmästi ja astuivat muutaman askeleen eteenpäin, kumpaisenkaan tahtomatta keskeyttää hiljaisuutta. Toven komeasti puetun veljen näkeminen näytti koskevan kuningattareen, ja hän astui ylpeästi hänen ohitseen tervehtimättä häntä.

"Tervetuloa, kuningatar Helvig", sanoi vihdoinkin kuningas katkeran ivallisesti mitä välinpitämättömimmällä äänellä, nöyrien hovimiesten vetäytyessä hiukan syrjään. "Ovatko silmänne tulleet vetisiksi kovasta tuulesta? Tai onko teillä taas ollut liikuttava kohtaus Nyborgissa?"

"Minä olen nähnyt ritari Folgvardin haudan ja olen huolehtinut hänen sielustaan", vastasi kuningatar. "Luettaneeko sekin minulle viaksi?"

"Tunteellinen nainen lienee oikeutettu tekemään sen uskollisen rakastajansa muistoksi", sanoi kuningas katkerasti. "Olihan hän minun edeltäjäni teidän suosiossanne ja teidän onnellinen ihailijanne."

Helvig kalpeni ja vaikeni, ja kuningas kääntyi leikkiä laskien Podebuschin puoleen, joka ei ollut kuulevinaan jälleen yhdistyneiden puolisojen lyhyttä sananvaihtoa.

Sitten vasta kun oli tultu linnaan, ja kuningattaren jäykät vastaanotto-juhlallisuudet olivat ohitse, lähestyi kuningas taas häntä ja heillä oli lyhyt kahdenkeskinen keskustelu.

"Eikö edes Folgvardin veri ole hälventänyt teidän alhaisia ajatuksianne meidän suhteestamme ja minun kunniastani?" kysyi Helvig tuskallisen moittivasti. "En ikinä olisi jälleen astunut jalallani teidän valtakuntaanne, jos olisin odottanut sellaisen vastaanoton."

"Elkäämme alottako siitä mihin viimeksi lopetimme," vastasi Valdemar. "Olkoot ajatukset tullivapaita, Helvig, olkoot ne sitten yleviä tai alhaisia — kaikessa tapauksessa — me voimme minun mielestäni olla kuitatut keskenämme, vaikka Folgvard olisikin ollut enkeli. Kuolihan hän oman ylpeän kätensä kautta, tahtomatta edes odottaa meidän armahdustamme. Hänen tähtensä kansa nyt laulaa teistä. Huolimatta kuulusta saunajupakasta voitte te vielä tulla katulaulujen liikuttavaksi sankarittareksi. Te olette tänä vuonna ajatellut enemmän Folgvard Lagmansonia kuin minä Tove neitiä. Sen osoittaa kunnianarvoisa ulkomuotonne. Minä käytän myöskin vapauttani, mutta päästäkää minut kuulemasta hänen nimeään."

"Sanokaa minulle vain yksi asia, ankara herra puolisoni", sanoi Helvig syvästi loukkaantuneena, "silloin olen tuomiopäivään saakka puhumatta siitä minkä vuoksi vuodessa olen vanhentunut, niinkuin hyvin kohteliaasti huomautitte. — Sanokaa: kuoliko Folgvard sillä tavoin vain Helvigin tahrien?"

"Parantaisiko se asiaa — muuten, vastatkoon siihen laki ja minun drotsini. Se on valtioasia, sillä en tahdo vaivata muuta kuin neuvostoani. Ajat ovat tarpeeksi vakavat, Helvig kuningatar. Elkäämme tehkö niitä vaikeimmiksi kuin mitä tarpeellista on. Monta huimaa päätä täytyy vielä pudota, ennenkuin Valdemarien vanha valtaistuin on turvattu. Mutta neuvoston, leirin sekä mestauspaikan ulkopuolella täytyy täällä olla iloista elämää. Jollemme voi olla iloisia, niin olkaamme ainakin viisaita ja elkäämme ainakaan kiusatko toisiamme kuoliaaksi ikävällä surulla. Tavatkaamme ainoastaan silloin, kun voimme katsoa toisiimme — ystävällisesti." Näin sanoen jätti kuningas vaikenevan, syvästi loukatun kuningattaren, joka astui jälleen vanhoihin, synkkiin huoneisiinsa Vordingborgin linnassa vaipuneena hiljaiseen, kyyneleettömään suruunsa.

laulettiin hänestä kansanlaulussa, ja Helvigin suru Folgvardin kuoleman johdosta oli niin suuri että kun hän ensi kertaa näki kuninkaan rakastajansa kuoleman jälkeen, hänet seuraavana aamuna löydettiin melkein elottomassa tilassa vuoteessaan ja häntä pidettiin muutamia tuntia todella kuolleena. Huhusta, että hän olisi kuollut suruun ritarillisen rakastajansa kuoleman johdosta, ovat myötätuntoiset kansan laulut muodostaneet romantillis-traagillisen lopun kuningatar Helvigin ja drotsi Pietari Hesselin pojan väliselle onnettomalle rakkausjutulle. Hänen elämänsä ja vähemmän onnellinen avioliittonsa tulivat sittemmin, kuten tunnettua, tärkeiksi Tanskalle ja koko pohjois-maille. Mutta Folgvardin kohtalo lyhensi epäilemättä hänen päiviään, eikä Helvig koskaan saattanut unohtaa purjehdusta Nyborgiin ja uskollisen ritarin näkemistä ruumispaareilla.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

Ritari Folgvardin kuoleman ja hautauksen aikana lausutut kapinalliset sanat olivat kuninkaalle tuttuja. Vaaranalaisten henkilöiden joukkoon, jotka saattoivat odottaa samanlaista kohtaloa kuin Folgvard, laskettiin etupäässä hänen huimapäiset kantajansa. He kuuluivat tyytymättömään juutilaiseen aatelistoon, joille kuninkaan omavaltainen sekaantuminen ritariston oikeuksiin, jokaisessa sopimuksen rikkomisessa, oli laillinen syy kapinaan.

Senjälkeen, kun Sven Tröst nuoren vaimonsa kanssa oli päässyt Vordingborgin vankitornista ja palannut Brattingborgiin, oli hänen luja linnansa usein tyytymättömien kokouspaikkana. Agneta oli lahjoittanut rakastetulle miehelleen pojan; mutta hänen rakkautensa ja isänonnensa eivät voineet estää häntä innokkaasti ottamasta osaa tyytymättömien suunnitelmiin. Huhujen saavuttua kuninkaan tappiosta Kallundborgin luona, ja tämän linnan piirityksen rauettua tyhjiin oli kärsimätön nuoriso menettänyt kaiken toivonsa maan vapautumisesta Valdemarin avulla, huolimatta siitä, että kuningas pian senjälkeen valtioviisailla neuvotteluilla sai takaisin Kallundborgin ja yhtä hyvällä onnella otti takaisin useita muita linnoja ja kruunun alueita. Folgvardin kuolema mestauspaikalla oli saattanut Sven Tröstin täyteen raivoon ja suuressa määrin lisännyt nuorten aatelismiesten vihaa uutta hallitusta vastaan. He liittyivät Haldin herra Buggeen ja hänen omapäisiin ystäviinsä. He eivät oikeastaan olleet itsekään selvillä siitä mitä he tahtoivat, mutta Sven Tröstillä ja niillä, jotka tarkoittivat isänmaansa parasta, oli prinssi Otto mielessä, eivätkä he olleet vielä jättäneet toivoa nähdä tämä jalo prinssi Tanskan valtaistuimella. Mutta Otto pysyi aivan tyynenä enonsa linnassa Kielissä, eikä vastaanottanut minkäänlaisia lähettiläitä tai ehdotuksia tyytymättömiltä, vaikka hänen ja veljensä välit näyttivät olevan kireät, eikä hän vieläkään näyttänyt haluavan kirjoittaa muodollista luopumiskirjaa.

Viisas Ebbesen vaikutti kuitenkin hyödyllisimmin isänmaan hyväksi. Valtavalla vaikutuksellaan hillitsi hän kuohunnan levottomissa mielissä ja sydämissä sekä päämääränsä herkeämättä silmiensä edessä koetti hän koota sankaritöitä haluavan nuorison lippujensa alle valtion ja kansan puolustukseksi maan vieraita tyranneja vastaan, joita hallitus ei vielä kyllin voimakkaasti saattanut vastustaa.

Eräänä myrskyisenä aamuna seisoi Sven Tröst täysissä varustuksissa Brattingborgin linnanpihalla ystäviensä ja pienen valitun sotilasjoukon keskessä, joka oli valmis lähtemään sotaiselle retkelle. Sven Tröst oli sanonut hyvästi vaimolle ja lapselle ja aikoi juuri nousta satulaan, kun odottamatta saapui rohkea piispa Jaakko Split, joka jälleen oli matkalla Riibeen ja oli poikennut Brattingborgiin tärkeälle salaiselle asialle. Piispa vavahti nähdessään sotaiset valmistukset ja pyysi saada puhutella nuorta linnan herraa kahden kesken.

"Varokaa itseänne liika reipas ystäväni," sanoi mestari Jaakko, kun he seisoivat kahden salakamarissa. "Varokaa tuomarinmiekkaa voidellun kädessä ja taipukaa Kaikkivaltiaan tahtoon! Minä olen saapunut tänne tänään varoittaakseni teitä viimeisen kerran. Jollette te tahdo langeta sen jalkoihin, joka kuitenkin kantaa miekkaa ja valtikkaa oikeudella, ei teille käy hituistakaan paremmin kuin teidän erehtyneelle ystävällenne Nyborgin hirsimäellä."

"Siitä pitäköön Herramme huolen", vastasi Sven Tröst tyynesti. "Minä en koskaan ole saattanut seurata muuta päätä ja sydäntä kuin omaani ja niillä aion minä tulla toimeen kuolemaani saakka. Minä tahdon ennemmin kuolla hirsipuunmäellä ritari Folgvardin lailla enkä juhlavuoteessa kuten kuningas Valdemarin isä."

"Te olette ja jäätte yhtä itsepäiseksi, hyvä ystäväni, kuinka ankarasti teitä rangaistaneekin", sanoi mestari Jaakko päätään pudistaen. "Eikä teiltä ole kuitenkaan puuttunut Herran kuria ja ojennusta. Me olemme itsevaltiuden paaduttamia, niin ettei se pysty paljoakaan meihin juutilaisiin. Ettekö te siis näe sen olevan Kaikkivaltiaan tahdon, että meidän tulee kumartaa kankeat niskamme kuningas Valdemarin edessä ja vastaanottaa Tanskan pelastus hänen kädestään, huolimatta siitä miellyttääkö tämä vitsaus meitä vai ei. Meidän täytyy myöntää hänen olevan kunnollisen herran. Hän saattaa pidellä porvareita rautakäsin, sen hän on näyttänyt Korsörin ja Pedersborgin luona; ja onhan hän nyt hurjan metsästäjän tavoin yllättänyt frisiläiset. Hän on saattanut kapinoitsijat pelkäämään; hän kantaa täydellä oikeudella Tanskan leijonaa kilvessään ja sinetissään."

"Ne eivät ole jaloja leijonia, vaan petollisia leopardeja" vastasi Sven Tröst kiivaasti. "Kuinka te voitte puolustaa sellaista kuningasta, joka hylkäsi meidän suuren Ebbesenimme ja petti jalon veljensä? Eikö jokainen tehokas keino ole hänelle yhtä jalo? Eikö hän joka päivä tallaa jalkoihinsa vakuutuksiaan ja sitoumuksiaan. Mitä saattavat Tanskan ritarit odottaa itsevaltiaalta, joka tuomitsi Folgvardin piikkitynnöriin? — Ja kuinka kohtelee hän omaisiansa. Eikö Otto istu Kielin linnassa jonkunlaisena valtionvankina? Eikö onneton kuningatar huokaile nyt Sjöborgin linnan tornissa senvuoksi että hän itki Folgvardin ruumiin ääressä, sillävälin kun kuningas itse seurustelee rügeniläisen noidan kanssa?"

"Synneistään hän tahtoo vapautua pyhällä haudalla", sanoi piispa kohauttaen olkapäitään. "Sanotaanhan hänen käyneen kuningattaren luona ja sopineen hänen kanssaan. Hän ei anna edes Toven ja tämän veljen johtaa itseään tärkeissä asioissa. Hän tietää itse mitä hän tahtoo. Mutta hänen hurskauttaan minä en tahdo taata, ja milloin hän ei itse ole ollut kelvollinen, saa hän siitä vastata Jumalalle. Minä en puolusta hänen rehellisyyttään ja uskollisuuttaan, vaan hänen oikeuttaan kruunuun laillisen vaalin perusteella, ynnä hänen viisauttaan ja kykeneväisyyttään yhdistämään ja koossapitämään kansaa ja valtakuntaa. Sitä tarkoitusta varten ei pyhä Knuut ole voinut lähettää meille sopivampaa auttajaa hädässä."

"Niin kyllä", vastasi Sven Tröst katkerasti, "hän ymmärtää sangen hyvin tehdä kauppaa sieluilla, sen saattavat myydyt virolaiset todistaa. Hän möi prinssi Oton perinnön ja herttuakunnan. Mutta mitä se merkitsee asiassa? Saksalainen ritaristo maksaa käteisellä ja valtakunnan takaisinostamiseen tarvitaan rahaa!"

"Kovaa, kovaa se on, rehellinen ystäväni. Ne ovat verirahoja", huokasi mestari Jaakko. "On todellakin raskasta, että Tanskan onni on ostettava sellaisilla rahoilla. Minä en pidä sellaisesta kaupittelemisesta vaikka piispa Sven onkin kannattanut sitä. Sanotaan sen tapahtuvan Oton suostumuksella, ynnä hänen ja kuninkaan sielujen autuuden puolesta, sekä hänen esi-isiensä ja jälkeläistensä syntien anteeksisaamiseksi, jos he nyt tulevat osallisiksi saksalaisen veljeskunnan toimista. Se kaikuu kyllä hurskaalta, mutta Jumala varjelkoon meitä valtioviisaalta hurskaudelta! Mutta ei ole meidän asiamme epäillä keinoja, joita Herramme sallii. Se käy yli meidän ymmärryksemme, poikani. Jos pyhä ja vanhurskas Jumala tahtoo vetää meidät tulesta leopardin kynnellä, täytyy meidän kiittää häntä senvuoksi eikä mukista, vaikka tämä kynsi raapaisisikin pienen palan meidän omapäisestä otsastamme. Ajat ovat huonot, nuori ystäväni. Minä en maksaisi paljoa edes puolestakaan siitä sukupolvesta, joka nykyään elää; mutta jos jälelle jääneiden suonissa virtaa rehellistä ja kristillistä tanskalaista verta koittaa vielä paremmat ajat meidän jälkeläisillemme."

Sven Tröstin mieltä kiinnitti tänä hetkenä elävä taulu, jota aamuaurinko valaisi ja jonka hän saattoi nähdä pienestä naishuoneeseen päin olevasta ikkunasta. Ne olivat Agnetan kauniit kasvot. Hän oli polvistunut rukoustuolin ääreen pienen poikansa viereen ja opetti lasta ristimään käsiään vapahtajan kuvaa kohti. Huolimatta tämän-aamuisesta surumielisestä hyvästijättö-tunnelmasta, antoivat hänen äidinrakkautensa ja avio-onnensa hänelle lumoavan kauneuden. Hän näytti tänä hetkenä haltioituneimman maalarin kuvaamalta pyhältä Neitsyeltä, joka opettaa Jeesuslasta rukoilemaan ja samalla aavistus tämän tulevista kärsimyksistä kuvastuu hänen silmissään.

"Ei mutta katsokaapas, hurskas isä piispa", kuiskasi Sven Tröst. "Kauniimmalle alttaritaululle ette voisi koskaan toivoa laulavanne ylistystä Riiben tuomiokirkossa."

"Jumala varjelkoon teitä ja teidän rakkaitanne!" vastasi piispa matalalla äänellä ja katseessaan huolestunut ilme. "Suokoon Jumala, ettei tämä ihana äidinkuva pian muuttuisi surevaksi leskeksi, jolla on isätön lapsi! Minä tiedän mitä te ja ystävänne aiotte", jatkoi hän tarttuen Sven Tröstin käteen. "Mutta luopukaa siitä, rakas poikani! Se on väärin ja mieletöntä. Nöyrtykää kuninkaan edessä ja vannokaa hänelle uskollisuutta. Jos hän saa tietää mitä puhutaan, tulee hän ylitsenne kuin rajuilma ja muuttaa Brattingborgin soraläjäksi. Te voitte itse joutua teilille ja pyörälle. Ajatelkaa vaimoanne ja lastanne jollette te tahdo ajatella Herraamme ja onnettomuutta, jonka te voitte tuottaa maalle ja valtakunnalle sellaisella hulluudella."

"Kuka on sanonut teille, mitä minä ja uskolliset ystäväni ajattelemme, herra piispa?" kysyi Sven Tröst ihmeissään. "Joukossamme ei ole pettureita, sen minä tiedän."

"Stig Antinpoika on palannut Virosta. Hänen huikenteleva poikansa on teidän ystävänne ja uskottunne."

"Vai niin, nyt tiedän minä petturin!" huudahti Sven Tröst harmissaan ja löi otsaansa. "Minä hullu, joka uskoin poikaan, vaikka minä tunsin isän!"

"Te ette tunne isää oikein", jatkoi piispa ottaen esille sinetillä suljetun kirjeen. "Hän tahtoo pelastaa sekä teidät, että poikanne, jos se on mahdollista. Tämän salaisen kirjeen teille on hän uskonut minulle. Minä en tiedä mitä se sisältää, mutta se saattaa pelastaa teidän henkenne, jos te vain itse tahdotte. Ne olivat hänen sanansa minulle kolme päivää sitten."

Sven Tröst avasi kirjeen. Se oli vihatun Björnholmin kappalaisen käsialalla kirjoitettu. Hän luki sen kalveten.

"Jos siinä on asioita, jotka te saatatte uskoa minulle ja jos minä voin auttaa tai antaa hyvän neuvon, niin puhukaa suunne puhtaaksi," sanoi mestari Jaakko asettaen kätensä hänen olkapäälleen.

"Se on salaisuus, jota minä mieluimmin en olisi tahtonut saada selville. Ainoastaan teille voin minä sen uskoa, lukekaa!" Piispa luki lyhyen kirjeen ja vavahti. Se sisälsi myös asiakirjan, jonka hän vielä luki ja loi sitten erittäin huolestuneen katseen nuoreen totiseen ritariin ja kysyi melkein vapisevalla äänellä häneltä. "Mitä te aiotte tehdä. Mitä te ajattelette tästä?"

"Olkoon Agneta kuka tahansa", vastasi Sven Tröst, "minä rakastan häntä siitä huolimatta yhtä paljon. Hän on yhtä jalo ja puhdas, saakoon hän kiittää elämästään kerjäläistä tai ruhtinasta, mutta jos maailman silmissä hänen syntyperänsä heittää varjon hänen ylitsensä, niin ei maailma eikä hän saa sitä tietää. Sekä hän että minä tiesimme, että Stig Antinpoika ei ollut hänen isänsä. Hän luuli olevansa köyhä isätön lapsi Stig Antinpojan suvusta, jota ovela hovimies viekkaista syistä piti omanaan. Ennemmin kuin hän nöyryyttää itsensä kuninkaan edessä, hänen lempeän enonsa äpärälapsena — ennemmin saa hän nähdä minun kuolevan. Tuossa on sen häväistyksen todistus, joka olisi pelastanut minut hirsipuusta." Näin sanoen hän heitti merkillisen asiakirjeen loimuavaan takkatuleen.

"Oikein, rakas poikani! Sitä minä melkein odotinkin sinulta", sanoi vahva mestari Jaakko iloisena ja puristi hänen kättään. "Kunnia on liika kallis hinta elämästä. Mutta — Herramme johtaa kaikki parhaaksemme. Teidän prinssinne asia on vielä vain tuulentupa — ja ritari Buggen neuvostossa ette te varmaankaan istu ylhäisten maankavaltajien joukossa."

"Ei, suurisuinen Haldin ritari saattaa vielä varmasti meidät perikatoon. Hän haluaa ystävineen vain muuttaa oman tahtonsa laiksi sekä oman etunsa muiden ohjeeksi."

"Mutta minnekä te itse luulette sen oikeuden johtavan, jonka tukena nuo keihäänne ovat?"

"Ebbesenin luo — Skanderborgia vapauttamaan — kansan ja valtakunnan nimessä, herra piispa, sitä ette te varmaankaan kutsu ylhäiseksi maankavallukseksi. —"

"En, poikani! Se on rehellinen asia, ja sen aion minä näyttää sekä Ebbesenille että sinulle", vastasi vahva mestari Jaakko reippaan ja iloisen näköisenä nyökäten samalla päätään ja lyöden miekkaansa, jota hän kantoi matkaavittansa alla. "Minäkin tarvitsen vähän liikuntoa. Kautta Jumalan, te saatte vielä kuulla minusta. Sitä joka seuraa Ebbeseniä, tahdon minä puolustaa Herramme edessä, sanokoon sitten kuningas ja koko maailman valtioviisaus siitä mitä tahansa. Jumala ja pyhä Knuut olkoon teidän kanssanne!"

Tämän jälkeen jätti sotainen piispa nopeasti Brattingborgin, ja Sven Tröst lähti rauhallisesti ystävineen ja sotilailleen linnasta, Agneta rouvan seisoessa parvekesalin eteisessä lapsensa käsivarrellaan huiskuttaen päähineellään heille hyvästiksi.

Oli kolmas syksy mahtavan kreivi Geerhardin kuolemasta. Kahtena talvena ja kolmena kesänä oli Ebbesen kestänyt taistelussa hänen poikiaan vastaan. Joka vuosi hän oli lähtenyt retkelle pienen vapaaehtoisen talonpoikaisjoukon kanssa, joka liikuttavalla rakkaudella oli kiinnittänyt kohtalonsa häneen, tahtomatta tunnustaa suurempaa herraa maassa kuin sen, joka tappoi Kaljupää-kreivin. Tässä kansalaissodassa oli Ebbesen vapauttanut osan Pohjois-Jyllantia aina Skanderborgiin saakka, mutta ei kuningas Valdemarin vaan "kansan ja valtakunnan nimessä", mikä oli lainsuojattoman ritarin ja hänen ystäviensä tunnussana.

Juutilaisen talonpoikaisjoukon ja niiden nuorten ja reippaiden ritarien avulla, jotka olivat liittyneet häneen, pelasti Ebbesen siis Tanskan itsenäisyyden ja vapauden omin neuvoin, sillävälin kun kuningas Valdemar ja hänen neuvostonsa viisaasti sulkivat silmänsä tältä hyödylliseltä omavaltaisuudelta ja itse toimivat enemmän kynällä kuin miekalla kootakseen hajonnutta valtakuntaa.

Pyhäinmiesten päivänä, tämän vuoden (1342) ensimäisenä kylmänä marraskuun aamuna, pitivät Ebbesen ja hänen ystävänsä jumalanpalveluksen paljaan taivaan alla linnoitetussa leirissään, holsteinilaisten miehittämän Skanderborgin linnan edustalla, jota he muutamia viikkoja olivat piirittäneet. Mieliala piirittäjien joukossa oli kuohuksissa. Myös tänä kesänä oli Ebbesen lisännyt sotapäällikön mainettaan ja sitä luottamusta, jota juutilaiset tunsivat häntä kohtaan. Erittäinkin oli hänen 2 päivänä toukokuuta Skjernån luona Ringköpingin seuduilla saavuttamansa voitto ollut tärkeä, koska hän sen avulla oli estänyt Geertin pojat miehittämästä Lundenäsin, joka kuten Skanderborgkin oli kruunun tärkeimpiä läänityslinnoja. Kreivi Henrik oli vastustaja, joka ei peräytynyt askeltakaan, ostamatta sitä verellä, ja jokainen voitto, jonka Ebbesen oli saavuttanut oli maksanut hänelle monen uskollisen juutilaisen elämän. Katkeruus vierasta sortajaa vastaan oli pitkäaikaisen, verisen taistelun aikana saavuttanut huippunsa. Saksalainen varusväki Skanderborgissa oli vahva. Kreivi Henrik ei itse ollut siellä, mutta häntä odotettiin joka hetki tulevan linnanpäällikön avuksi. Ebbesenin joukko ei sitävastoin ollut suuri, mutta taisteluhalu ja innostus näyttivät korvaavan sen, mikä puuttui sotataidossa ja säännöllisessä asestuksessa. Seuraavana päivänä oli määrätty tehtäväksi väkirynnäkkö Skanderborgia vastaan, ja piirittäjien jumalanpalveluksessa ilmeni peloittava vakavuus. Koko sotajoukko oli nauttinut sakramentin, ja suuri osa sotilaista oli sitä vastaanottaessaan salaa vannonut iskevänsä kuoliaaksi jokaisen vihollisen. Tämä vaitelias lupaus ei koskenut ainoastaan Skanderborgin saksalaista varusväkeä vaan kaikkia saksalaisia Skanderborgin seuduilla ja koko maassa.

Ebbesen itse ei kuitenkaan tiennyt mitään tästä hänen nuorten sotilaidensa päätöksestä. Hän seisoi ulkomuodoltaan levollisena, mutta päivän paahtamilla kasvoillaan tavaton puna, Sven Tröstin sivulla, lähinnä kentälle pystytettyä turve-alttaria ja piti tavallisen ritaritavan mukaan kätensä ristittynä ylöspäin käännetyn miekkansa kahvalla, sillä aikaa kun evankeliumia luettiin vihreältä alttarilta ja sotilaiden syvän amenen kaikuessa Skanderborgin järvelle. Pappi, joka toimitti tämän harvinaisen jumalanpalveluksen, oli innokas Aarhuusin piispa Sven. Hän oli samana aamuna saapunut leiriin ja hänellä oli ollut pitkä ja totinen keskustelu Ebbesenin kanssa, jota hän kiivaalla tavallaan oli kehoittanut sopimaan kuninkaan ja Jumalansa kanssa. Hän oli kiittänyt sitä ylpeyttä ja uskollisuutta, jolla lainsuojaton ritari ja hyljätty alamainen niin väsymättä jatkoi taistelua maan vapauden ja kruunun oikeuksien puolesta: mutta hän ei kuitenkaan ollut peruuttanut aikaisempaa ankaraa tuomiotaan Ebbesenin itsevaltiasmurhan johdosta. Olipa hän kieltänyt Ebbeseniltä kirkon synninpäästönkin, siksi kunnes hän nöyrtyisi ja katuvaisena tunnustaisi tämän loistavan urotyönsä rikokseksi. Ebbesen oli kuunnellut häntä ylpeästi hymyillen, ja he olivat vaiti seuranneet toisiaan jumalanpalvelukseen, missä piispa itse oli ottanut kenttäpapin tehtävät toimekseen.

Piispa Sven oli innokkaasti saarnannut katumusta ja parannusta. Hän oli jakanut koko sotajoukolle sakramentin, aavistamatta veristä päätöstä, jonka nuoret sotilaat mutisivat vastaanottaessaan kalkin hänen kädestään aivan kuin lupauksensa pyhäksi vahvistukseksi. Ebbesen oli ainoa, jonka ohi piispa oli mennyt jakaessaan sakramenttia. Joukkonsa etupäässä oli Ebbesen sakramentin jakamisen aikana polvistunut tilapäisen alttarin eteen; mutta piispa ei ollut häntä näkevinään.

Jumalanpalvelus oli lopussa. Ebbesen astui piispan seurassa päälliköntelttaansa. Tumma pilvi lepäsi rohkean sotapäällikön kasvoilla, ja levottomuus ja suuttumus vallitsivat hänen sielussaan.

"Jo toisen kerran te kiellätte minulta kaikkein pyhimmän, herra piispa", sanoi hän hiljaisella, mutta kiihtyneellä äänellä.

"Ja minä polvistuin kuitenkin nöyränä ja hartaana. Nils Ebbesen ei odottanut olevansa arvottomampi saamaan pyhää armolahjaa kuin halvin palvelija hänen leirissään. Miksi te olette tehnyt tämän?" jatkoi hän äänessään syvä nöyrtymyksen ja tuskan sointu. "Kunpa minun sotilaani vain eivät pitäisi minua jumalattomana ja paatuneena syntisenä ja kadottaisi kaikkea luottamusta Jumalan apuun minun lippuni alla, ja sitä me tällä hetkellä eniten tarvitsemme."

"Sille, joka ei voi katua suurinta syntiään", vastasi piispa, "en minä koskaan voi pyhän virkani nojalla jakaa pyhää armon lahjaa, en edes in articulo mortis — en edes kuolinhetkenäkään."

"Se on kovaa", sanoi Ebbesen synkästi. "Se on melkein julmaa herra piispa. Kuka sanoo teille sitten, että minun sotilaani ovat tunnustaneet teille ja katuneet sen, jota te kutsutte rikokseksi, ennen kuin te jaoitte heille heidän syntiensä armollisen anteeksi annon ja kaikkein pyhimmän sakramentin?"

"Mitä kukaan ei saata sanoa minulle, sen tietää Kaikkivaltias", vastasi piispa ankaran vakavasti. "Ja Kaikkivaltiaan käsi ei jätä rankaisematta sitä syntiä, jota ei ole kaduttu. Se, joka arvottomana on omistanut pyhän armolahjan, on omistanut kuoleman ja kirouksen."

Nyt kuultiin meluavaa riemua leiristä ja Sven Tröst astui nopeasti telttaan. "Tiedättekö mitä, isä Ebbesen?" huusi hän iloisena. "Nyt saavat he selkäänsä. Jos emme nyt saa saksalaista kiipeliin niin sitten ei koskaan."

"Jumalan avulla sen kyllä vielä teemme, sisarenpoikani", vastasi
Ebbesen. "Mutta päivä ja hetki ovat Herran kädessä Mitä on tapahtunut?"

"Te tulitte hyvään aikaan piispa Sven", jatkoi innokas ritari. "Nyt te olette kuitenkin tehnyt meille jotakin hyvää kaiken sen pahan jälkeen, mitä te olette tehnyt meille suurten neuvostossa. Te olette tehnyt meille hyvän palveluksen, jota te tuskin ajattelitte. Teidän siunauksenne on saanut koko leirin innostumaan. Nyt ei yksikään saksalainen pääse elävänä Skandenborgista huomenna, niin totta kuin jokainen meistä tahtoo pitää lupauksensa Herrallemme ja pyhälle Knuutille, joiden kunniaksi te jaoitte meille sakramentin ynnä kaikkien pyhimysten siunauksen."

"Armollinen Jumala, mitä tämä merkitsee?" huudahti piispa erittäin kiihtyneenä, ja Sven Tröst kertoi nyt hänelle ja Ebbesenille mitä hän itse ja hänen nuoret ystävänsä olivat salaa luvanneet Jumalalle ja pyhälle Knuutille jumalanpalveluksen aikana nauttiessaan pyhän kalkin, ja kuinka tänä hetkenä koko sotajoukko oli innokkaasti luvannut ja vannonut saman asian.

"No hyvä, vanhurskaan Jumalan nimessä", sanoi sotapäällikkö ja nyökäytti peloittavan tyynesti ja päättäväisesti, "jos se kerran on kansan peruuttamaton tahto, on se myöskin minun tahtoni, niin totta kuin minä toivon tulevani autuaaksi ilman synninpäästöä ja sakramenttia piispa Svenin kädestä. Se on ja jää kuitenkin meidän lopulliseksi pelastukseksemme — meidän tai tyrannien täytyy kuolla — — me emme enää aio pelätä verenvuodatusta — tämä on hävityssotaa."

"Kauheita ihmisiä!" huusi piispa. "Oletteko te kristityitä? Onko se sitä hellyyttä ja vihollisten armahtamista, jonka pitäisi eroittaa ritarillisen sankarin kurjista pakanoista ja barbaareista. Se ei ole enää urhoollisuutta — se on julmuutta. Se ei ole jaloa isänmaan rakkautta, vaan halpaa kostonhalua ja verenhimoa. Jos te nyt olette väärinkäyttäneet kaikkein pyhintä niin syntiseen ja jumalattomaan tarkoitukseen, niin varmasti siunaus, jonka minä tänään teille annoin, on koituva teille —"

"Vaietkaa, oman autuutenne vuoksi, herra piispa!" keskeytti Ebbesen kiukustuneen prelatin ja tarttui kiivaasti hänen käteensä. "Minä en itse tiennyt, mitä minun maanmieheni innostuksessaan olivat päättäneet ja niin juhlallisesti vahvistaneet! Minä olisin estänyt sen, jos minä olisin siitä tiennyt mutta nyt kun se on tapahtunut, ei sitä enää voi muuttaa. On pitkälti Roomaan, mutta lyhyt aika huomen aamuun. Minun velvollisuuteni sotapäällikkönä on nyt käyttää hyväksi tätä mielialaa ja sotaista henkeä, tehdäkseni lopun tästä sodasta, joka jo kyllin kauan on kalvanut maan ydintä."

"Epäkristillistä ja jumalatonta valaa ei kenenkään jumalaa pelkäävän ihmisen tarvitse pitää, eikä kenenkään rehellisen ihmisen käyttää hyväkseen, vaikka hän sillä saattaisikin pelastaa kaikki maailman ihmiset kahleista ja siteistä", jatkoi innokas piispa.

"Ruumiin vapauden vuoksi ei teidän pidä myydä sielun kallista rauhaa ja autuutta tai tehdä itseänne koston orjiksi. Myös pahimpia vihollisiamme tulee meidän kohdella inhimillisesti. On tarpeeksi onnetonta, että me emme ole päässeet pitemmälle kristillisyydessä: meidän evankeliumin ja suuren rakkauden julistajien, täytyy suvaita sotia ja veren vuodatusta Jumalan vanhurskauden tähden, ja myöskin piispat tarttuvat aseisiin pyhän asian puolesta, sen olen minä itsekin tehnyt tänä vaikeana aikana. Mutta minä kiroaisin oman sieluni — minä pyytäisin Herran lyömään piispallisen kieleni halvauksella, jollen minä nyt tässä koroittasi ääntäni kiroamaan teidän kauheata ja epäkristillistä aikomustanne."

"Nämä sanat sattuvat teihin itseenne, piispa Sven", tarttui nyt Ebbesen voimallisella äänellä puheeseen, purkaen pitkäaikaisen mutta kauan pidätetyn suuttumuksensa. "Oliko teidän kristillinen rakkautenne suurempi kuin minun sinä hetkenä jolloin te vahvistaessanne Lübeckin sopimuksen taitoitte sauvanne tämän lainsuojattoman pään yli ja siten hankitte itsellenne rauhan?"

Nämä sanat Ebbesenin suusta saivat piispan kauhistumaan. Hän seisoi hetken kuin murtuneena ja nöyryytettynä lainsuojattoman isänmaanpelastajan edessä. "Jos minä olen tehnyt syntiä teitä ja isänmaata kohtaan mahtavien neuvostossa", sanoi hän matalalla äänellä. "Jos minä kerran olen antanut viettelijän johtaa itseni harhaan, sen joka sanoo pahan olevan hyvää, kun se tapahtuu hyvän tähden, niin olen minä myös Jumalan edessä tämän ajan spitalin saastuttama senvuoksi, että minä tahdoin tarttua saastaan syntisillä käsillä poistaakseni sen. Jumala on minun tuomarini — minä nöyrryn hänen rankaisevan kätensä edessä, kun se minut kohtaa. Mutta", jatkoi hän kohottaen päätänsä ja ääntänsä, "senvuoksi, että minä itse olen tehnyt syntiä ei minun tarvitse ylistää sitä. Minä en voi vaeltaa verenhimoisten leirin kautta ja sanoa: teidän intonne on kristillinen ja oikea — iskekää voitetut maahan! Minä en saata sanoa kuulioilleni tänään: teidän jumalanpelkonne oli totinen ja autuaaksitekevä; te olette rehellisesti vastaan ottaneet anteeksiannon pantin — olkaa vain säälimättömiä ja vihatkaa jokaista vihollistanne kuolemaan saakka!"

"Mitä te sitten tahdotte hurskas mies?" vastasi Ebbesen harmissaan ja löi kärsimättömänä miekkansa maahan. "Pitääkö meidän antaa tyrannien sortaa itseämme ja armahtaa heitä? Pitääkö meidän antaa murhata itsemme ja kuitenkin säästää heidän henkensä. Mitä tahtovat he täältä, nämä kutsumattomat kiusaajat? Antaa heidän paeta, jolleivät he tahdo tulla haudatuiksi tänne. On väärää hurskautta antaa nylkeä itseänsä tekemättä vastarintaa. Se on kehno kansa, joka ei tahdo tuhota sortajiaan. Itsepuolustus ei ole mitään säälimättömyyttä eikä taistelu verivihollistaan vastaan ole verenhimoista julmuutta. Me emme vihaa, heidän sielujansa senvuoksi, että me lyömme kuoliaaksi heidän ruumiinsa. Antaa heidän tulla niin autuaiksi, kuin voivat toisessa mailmassa — täällä me toivomme heille rauhaa ja hautaamme heidät siunattuun maahan. Enempää he eivät voi pyytää. Me emme myöskään pyydä heiltä hituistakaan enempää. Henki hengestä — se on sekä rehellistä että ritarillista! Rukoilkaa te niiden sielujen puolesta, jotka jättävät huomen aamuna Skanderborgin, herra piispa, olkootpa he sitten saksalaisia tai tanskalaisia, mutta jättäkää tänä hetkenä minun leirini ja elkää sopimattomassa hurskausinnossanne uskaltako sanallakaan horjuttaa minun väkeni rohkeutta ja taistelunhalua."

"Ajatteko te pois Herran palvelijan leiristänne kuin spitalitautisen, sen vuoksi että hän lausuu totuuden ja Jumalan tahdon, missä te mieluummin kuulisitte valhetta ja paholaisen puheita?" huudahti jälleen loukkaantunut piispa leimuavin katsein. "Hyvä, minä lähden täältä, ja te ette enää koskaan näe minua tässä maailmassa. Minä en tiedä, kumpi meistä ensin joutuu Jumalan tuomioistuimen eteen", jatkoi hän katseessaan outo tuli. "Mutta sen minä tiedän, teidän hetkenne ei saata olla kaukana, ruhtinaanmurhaaja ja verituomari. Se, joka ei tahdo vastaanottaa Herran kuritusta, temmataan pois synteineen ilman parannusta ja anteeksiantoa. Veri, jota syyttömästi vuodatetaan, on huutava teitä vastaan taivaassa, harhaanviety mies. Te olette sekaantunut Kaikkivaltiaan tuomio-oikeuteen ja vääntänyt koston miekan tuomioenkelin kädestä! Verinen hanke, jonka te nyt hyväksytte, on polttavana verivirtana vuotava teidän sielunne ylitse. Tämä pyhyyden saastutus, johon minun piispallinen käteni on saatettu osalliseksi, seisoessani täällä ikuisen anteeksiannon sanansaattajana — tämä synti pyhää henkeä vastaan, ei ole tuottava teille onnea, siunausta, eikä voittoa. Minä menen. Mutta sen minkä minä olen sanonut teille Herran Zebaotin nimessä, tahdon minä julistaa teidän leirissänne sen Mahtavan äänellä, joka lähetti minut näiden kastetukien pakanoiden joukkoon, vaikka te senvuoksi tahtoisitte kivittää minut, kuten ne totuuden julistajat, jotka häväistyksen kautta saivat marttyyrikruunun."

Näin sanoen jätti suuttunut piispa sotapäällikönteltan. Ebbesen jäi seisomaan synkkänä ja ajatuksiinsa vaipuneena, kädet ristissä ja maahan tuijottaen. Sven Tröst katsoi ihmetellen häntä ja odotti ankaraa määräystä. Mutta Ebbesen nosti kasvonsa auringon valoon omituinen tyyneys päättäväisessä katseessaan. "Seuraa häntä!" sanoi Ebbesen. "Saata hänet leiristä. Hän saa mennä rauhassa täältä sen suuren Herran lähettiläänä, jota hän ei ymmärrä, mutta jonka tahtoa hänen täytyy sokeana välikappaleena täyttää. Julistakoon tämä piispa vapaasti meille kuolemaa ja onnettomuutta? Elämä ja voitto ovat Vanhurskaan kädessä."

Sven Tröst loi enoonsa ylpeän ja rakkautta uhkuvan katseen ja poistui nopeasti piispan jälkeen. Virkaintoinen piispa piti sanansa; hän ratsasti pian sen jälkeen pienen seurueensa saattamana leirin läpi kuin onnettomuutta ennustava profeetta ja piti jylisevän puheen ihmetteleville sotamiehille, jotka eivät voineet käsittää, mitä syntiä siinä oli, että tahtoi tappaa saksalaisia, kun kerran oli sodassa heidän kanssaan.

"Elkää välittäkö siitä, rehelliset maanmiehet", sanoi Sven Tröst niin pian kun piispa oli ennättänyt ulos leiristä. "Aarhuusin piispa on hurskas mies, se on totta; mutta Herramme neuvostossa ei hän vielä kuitenkaan istu. Pysykäämme nyt vain uskollisena rehelliselle lupauksellemme ja näyttäkäämme huomenna piispalle ja koko maailmalle mihinkä me juutilaiset kelpaamme."

"Hän on oikeassa. Tuossa puheessa on perää", mutisivat juutilaiset, mutta näyttivät kuitenkin vielä epäröivän piispan sanojen johdosta.

Nyt astui Ebbesen päällikönteltasta, katseessaan ja ulkomuodossaan hiljainen juhlallinen vakavuus ja kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen kuulemaan mitä hänellä olisi sanottavaa.

"Maanmiehet", sanoi hän kovalla ja ankaralla äänellä. "Sen mitä olette luvanneet Jumalalle ja Pyhälle Knuutille pyhää ehtoollista nauttiessanne, tulee teidän pitää, jos teille on sielunne autuus rakas, vaikka koko maailman piispat teidät tuomitseisivat. Ennen kun aurinko huomenna nousee, täytyy Skanderborgin olla meidän vallassamme ja joko me tai meidän vihollisemme juurrutetut maasta. Huomenna on vainajien päivä; sinä päivänä muistavat kaikki kristityt kuolleita. Ehkä tanskalaiset miehet ja naiset sadan vuoden kuluttua tuona päivänä muistavat meidän kuolemaamme ja rukoilevat meidän sielujemme puolesta Tanskan ollessa vapaana, eikä vihollisten hallitsija enää uskalla pystyttää lippuaan tähän torniin tai juottaa hevosiaan Skanderborgin järvessä. Elämä ja kuolema, onni ja voitto ovat Kaikkivaltiaan kädessä. Mutta jos me voitamme tai sorrumme ja vuotakoon täällä meidän tai vihollisen veri, niin Tanskan vapaudenpuu on kasvava tästä verestä ja kunnian kaunis puu on kasvava sen rinnalla. Te olette luvanneet huomenna voittaa tai kaatua, ketään säästämättä — saman minäkin lupaan teille kaikkivaltiaan Jumalan edessä; mutta se on tapahtuva rehellisesti ja avoimesti, niinkuin tanskalaiselle miehelle sopii. Anna torvensoittajien lähestyä linnanporttia, uljas sisarenpoikani. Ilmoita linnan päällikölle ja sen varusväelle että me vaadimme heidät taisteluun elämästä ja kuolemasta, ja sano että huomenna on meidän tai heidän viimeinen päivä."

Sotajoukko vastasi päällikkönsä puheeseen meluavin myöntymyshuudoin, ja Sven Tröst ratsasti heti airueena linnan edustalle julistamaan sen päällikölle ja väelle suuren ja vakavan taisteluvaatimuksen. Senjälkeen Ebbesen järjesti kaikki linnan valloittamiseksi.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Illemmalla vallitsi juhlallinen hiljaisuus leirissä. Jokainen sotilas näytti valmistautuvan kuolemaan, vaikkei heidän toivonsa onnesta ja voitosta vielä ollutkaan sammunut. Kylmänä marraskuun yönä paloivat vartiotulet kirkkaina telttojen välissä, heitellen hohteen sinne tänne Skanderborgin järvelle, linnan korkeine tornineen seisoessa synkkänä ja levitellen suurta varjoaan yli järven salaperäisessä uudenkuun valossa.

Keskiyön aikaan asteli Sven Tröst hiljaa halki leirin ja tarkasti vartijat. Hän tähysteli usein luoteisen tähtitaivaan kuvioita, jotka kaukana etäisyydessä kulkivat Brattingborgin ja hänen rakkaan Agnetansa yli. Hän uneksi olevansa hetkisen kotona, hiljaisessa, tutussa lepohuoneessa, jossa Agneta ehkä levottomana uinaili ensisyntyneensä kehdon ääressä, nähden unta miehestään. Hän oli näkevinään Riisin metsän reunan häämöittävän mustana taivaanrantana pohjoispuolella Skanderborgin järveä ja hän ajatteli mitä tietoja Ebbesenin ja hänen vaimonsa saisivat ennen seuraavaa keskiyötä. "Suuri Jumala, säästä hänen henkensä Tanskalle ja meille kaikille!" rukoili hän liittäen kätensä ristiin, kun hänen katseensa sattui sotapäällikön telttaan, missä paloi yksinäinen kynttilä, ja jonka ulkopuolella vahti käveli kuin varjo.

Ebbesen oli täydessä tamineissaan heittäytynyt telttavuoteelleen. Hän tahtoi muutaman tunnin unella vahvistaa itseään seuraavan päivän tärkeisiin tehtäviin. Mutta hyökkäyssuunnitelma piti häntä valveilla. Kohtaus innokkaan piispan kanssa oli myös jättänyt hänen mieleensä levottomuuden, jota hän ei voinut poistaa, ja hän liitti kätensä muutaman kerran kiihkeästi yhteen, luoden tuskallisen katseen tähtivaloa kohti, joka loisti hänen luokseen sarkateltan aukosta. Hän jätti kynttilän palamaan, maaten hiljaa avosilmin, ikäänkuin haluten lukea omansa ja Tanskanmaan kohtalon salaperäisistä tähdistä päänsä päällä. Aamun sarastaessa hän oli vielä valveilla ja näki pitkän, tumman hahmon punaisessa kauhtanassa hiipivän vahtisotilaan ohi ja astuvan sisään telttaan. Tumma vieras muistutti yhtä niistä pyöveleistä, jotka kreivi Geert oli vienyt muassaan Jyllantiin; mutta tämä nakkasi lakin päästään ja Ebbesen tunsi rohkeimman vakoilijansa.

"Gondulin henget auttakoon teitä, herra — pyhä Neitsyt piti sanomani", huusi musta Sven ja heitti kauhtanan yltään. "Kreivi Rauta-Henrik tulee Skanderborgin avuksi kuudensadan ratsumiehen kanssa — he voivat olla täällä ennen auringon nousua — ja kaikki saksalaiset koko seudulla ovat liikkeessä."

Ebbesen oli rynnännyt ylös vuoteeltaan. "Hyvä", sanoi hän, "Geertin poika on löytävä minut valveilla. Oletko varma asiastasi, Volle? Oletko itse nähnyt hänet? Eikö hänen mahtinsa ole suurempi?"

"Sata konnaa enemmän tai vähemmän ei voi merkitä paljoa tällaisena teurastusaikana, herra. Jos heitä ei ole enemmän kuin kuusisataa, vähemmän heitä ei ole, mikäli minulla on silmät päässäni. Näin heidän levähtävän Horsenin portilla. He olivat tuossa tuokiossa tulleet Fyenistä. Rauta-Henrik oli näöltään kuin olisi hän nielaissut själlantilaiset ja aikoisi nyt tehdä juutilaisistakin lopun. Varokaa itseänne häneltä, herra! Hän kantaa noidan kuvaa rinnallaan — noitaa Itzehoesta, tiedättehän — ja hänellä on isänsä pitkä pamppu sivullaan. Muistatte kyllä, mitä siitä verenkosto-veitsestä on ennustettu. Jos te olisitte pitänyt sen silloin kun sen teille annoin, olisitte nyt ollut varma —"

"Pidä suusi kiinni! En välitä taikauskoisista ja pakanallisista puheistasi, Volle!" keskeytti hänet Ebbesen ja tarttui nopeasti kypärään ja miekkaan. "Olet muuten vikkelä mies", lisäsi hän ja laski kätensä hänen olalleen, "sinä olet ollut minulle uskollinen palvelija. Jos kaadun tänään, on sotaorhini oleva sinun. Aseisiin joka mies", huusi hän nyt mahtavalla ylipäällikön äänellä ja astui paljastetuin miekoin teltasta.

Pian oli koko leiri liikkeellä, ja kun aurinko nousi, välkkyivät huononlaisesti varustetun talonpoikaisjoukon kolmetuhatta miekkaa ja sotakirvestä auringonvalossa, joukon, jonka etunenässä Ebbesen ja Sven Tröst rinnatusten pikamarssissa matkasivat Skanderborgin muureja kohti. Ennenkuin he kuitenkaan olivat ehtineet ulkovarustuksien luo ja panneet ryntäyskoneet liikkeelle, laskettiin nostosilta vallihaudan yli. Piiritetyn linnan portti avautui ja koko linnan varusväki hyökkäsi rynnäkköön, korkea päällikkönsä etunenässä. Ebbesen hätkähti tästä odottamattomasta näystä. Miehistö oli paljoa suurempi kuin oli aavistettu. Hyvin varustettu sotajoukko ryntäsi ulos Skanderborgin linnanportista, ja heidän torventoitottajansa soitti kreivi Geertin kuuluisaa voittovirttä. Aikeessa oleva, vakava kuolonkamppailu mikä paraillaan jatkui, näkyi olevan viholliselle tuttu niinkuin tanskalaisillekin ja he panivat näytteille asevoiman, joka avonaisella kentällä veti vertoja piirittäjille.

"Nunnavuorelle!" komensi nyt Ebbesen ja muutti silmänräpäyksessä suunnitelmansa. Hän osoitti miekallaan melkoista kukkulaa, joka vanhoista ajoista kantoi sitä nimeä, mutta, jota Geertin väkivaltaisena hallitusaikana oli käytetty kapinoitsijain mestauspaikkana ja kutsuttu Voivuoreksi. Se kohosi punaruskeille kanervakankaineen korkealle yli metsän, siitä oli tenhoava näköala ja se hallitsi koko paikkakunnan. Kahakassa avonaisella kentällä tarjosi kukkula edullisimman aseman.

Vastoin tapaa ei päällikön käskyä heti noudatettu joko ei oltu ymmärtävinään hänen tarkoitustansa, taikka ehkä paikkaa pidettiin liian turmiota tietävänä.

"Nunnavuorelle!" uudisti Ebbesen käskynsä ankaralla äänellä. "Verivuorelle! Sieltä huutaa monen uskollisen kansalaisen veri taivaaseen, sieltä tulee meidän tänään suorittaa Jumalan sallimuksena kuolema tuomittujen ylitse!"

Nyt hänet ymmärrettiin ja käskyänsä noudatettiin riemuhuudoilla ja hurjalla ilolla. Jonkunlainen hämmennys oli kai syntynyt talonpoikaisjoukossa äkillisesti muutetusta liikkeestä ja uuden taisteluasennon muodostamisesta. Mutta heidän onnistui kuitenkin saada edullinen asema, ja he miehittivät Nunnavuoren ennenkuin Skanderborgin lukuisa varustusväki oli ennättänyt järjestää itsensä hyökkäyskuntoon.

"Tästä tulee lämmin vainajien päivä, kunnolliset kansalaiset", sanoi Ebbesen ja ratsasti rintaman — tiheän kuin muurin — etunenässä kukkulanpartaalla. "Aloittakaamme se hiljaisella rukouksella niiden sielujen puolesta, jotka tänään lähtevät manalaan ja varmasti toivoen vapaudenhengen pelastavan Tanskanmaan tyranneista ja orjuudesta, niin kauvan kuin täällä vielä on eläviä sieluja jäljellä." Senjälkeen hän astui alas ratsailta ja polvistui kukkulalle lyhyeen hiljaiseen rukoukseen. Koko sotajoukko seurasi hänen esimerkkiään ja hetkisen oli niin hiljaista että tuskin hengähdystä kuului. "Jumala ja Pyhä Knuut on ikuisesti oleva meidän ja Tanskan kanssa," puhkesi nyt Ebbesen puhumaan rohkaisevalla äänellä ja heilautti itsensä hevosen selkään. "Se kansa, joka tahtoo itsevaltiaansa hävittää ja kuolla vapautensa edestä, on voittamaton. Elkää antako eksyttää tai järkyttää itseänne", jatkoi hän heittäen varman katseen taistelupaikan yli, "vaikka näkisittekin hetken päästä mustan Rauta Henrikin tulevan vastaanne Horsenin tietä kaikkien niiden kanssa, joille olette luvanneet kuolemaa ja tappiota. Tiedän, että hän on tuleva kuin rajuilma hajoittaakseen meidät. Mutta seisokaa vain vankkana kuin muuri, kunnes voimme yhtyä rinta rintaa ja miekka miekkaa vasten. Olemme jakaneet päivän ja tuulen vihollistemme kesken; voimamme on melkein sama. Kuitenkin, jos vihollinen olisi kaksinkerroin voimakkaampi, ei hän tule näkemään kenenkään juutilaisen selkää, ja lähinnä Jumalan apua ei hän tule kukistamaan meitä eikä Tanskan valtakuntaa. Muistakaa lupauksenne, rohkeat kansalaiset, ja Tanskanmaa ei ole meitä unohtava niinkauvan kuin Nunnavuori seisoo. Tässä saamme joko me tai vihollisemme pureksia ruohoa." Senjälkeen hän nosti kätensä. Kolmetuhatäänisen eläköön huudon kaikuessa pärähyttivät Ebbesenin rummut Verivuorelta. Torvet törähtivat yht'aikaa molemmissa sotajoukoissa. Sotahuuto kajahti ennen kuulumattomalla katkeruudella ja merkillinen Nunnavuoren tappelu alkoi, jota ei vielä tanskalaiset eikä holsteinilaiset viisisataavuotta jälkeenpäin ole unohtaneet.

Tuskinpa kohtasivat toisensa heittokeihäät ja linkokivet, jotka pilvenä taivaalla sinkoilivat, iskien alas sotajoukkojen kilpiin, ennenkuin kreivi Rauta-Henrik mustassa varustuksessaan hurjan ratsuparvensa etunenässä karautti täyttä laukkaa Horsenin tieltä Skanderborgin hyökkäysväen avuksi, halki välkkyvien peitsien ja tomupilvien. Kansalaisensa ottivat hänet riemuhuudoin vastaan. Sotahuuto kuului taasen; taistelevat joukot iskivät yhteen ukkosen ryskeellä — ja nyt muodostui verilöyly julmaksi molemmin puolin. Kukaan ei peräytynyt rahtustakaan. Kukaan ei ottanut eikä antanut armoa. Aurinko kohosi korkealle; tuli keskipäivä, eikä kukaan vielä voinut nähdä kummalle puolelle voitto kallistuisi. Ebbesen ja hänen vannoitettu joukkonsa puolusti tukevaa asemaansa ja heitti vihollisen monta kertaa takaisin, alin-omaa ottaen uudestaan edullisen asemansa, vaikka se taistelun ankaruudessa usein näytti menetetyltä. Nunnavuori oli peitetty ruumiilla; mutta yhtä monta vihollista makasi kukkulan juurella. Taistelua jatkettiin väsymättömällä innolla, ja aurinko teki jo laskuaan, ennenkuin kreivi Henrik ja Ebbesen olivat päässeet toisiaan niin lähelle, että heidän vimmastuneet katseensa ja miekkansa olisivat voineet yhtyä, sillä mieskohtaista ottelua tärkeitten päällikköjen välillä koittivat sekä saksalaiset että tanskalaiset soturit estää.

Kesken kuuminta tappelua, kun tanskalaisia kovimmin ahdistettiin, kuului riemuhuuto juutilaisten joukosta: "Katsokaa! katsokaa! vahva Jaakko Mestari! — Eläköön! Skanderborg on valloitettu!"

Ebbesen käänsi kasvonsa linnaan päin; Tanskan valtionlippu liehui torninharjalta, ja sotaisa piispa Riibestä pidätteli suuren sotaorhinsa selässä nostosillalla, voitetun linnan luona hän näkyi järjestävän sotajoukkonsa voidakseen ottaa osaa teurastukseen. Kreivi Henrik oli kuitenkin huomannut tämän vastoinkäymisen; hän oli jättänyt linnan oman onnensa nojaan, mutta katkaissut piispalta tien linnasta ja siten piirittänyt sekä linnan että Nunnavuoren, niin että piispa sai tyytyä voittoonsa, voimatta tulla Ebbesenin avuksi tai katkaista paluumatkaa kreivi Henrikiltä. Geertin urhein poika ei ajatellut muuta kuin saavuttaa isänsä surmaaja. Hän taisteli verrattomalla urhoollisuudella, ja nyt hän näytti ansainneen Rauta-Henrik-nimen, jolla häntä sekä viholliset että ystävät kunnioittivat hänen voittonsa jälkeen Kallundborgin luona, jolloin hän taisteli kuningas Valdemaria vastaan. Miekan iskut eivät näyttäneet osuvan häneen; hän istui mustissa varustuksissaan kuin rautaan valettu korkealla panssariin puetulla sotaorhillaan; jokainen vihollinen, joka koitti häntä lähestyä oli kuoleman oma. "Tehkää tilaa, te mielettömät!" huusi hän Sven Tröst'ille, ja niille nuorille kuolemaan vihityille ritareille, jotka vielä eroittivat hänet hänen verikostonsa päämäärästä.

"Ettekö tunne tätä miekkaa? Suuren Geertin henki asuu sen kärjessä — se ei lepää ennenkuin se on maistanut isäntänsä murhaajan sydänverta — tilaa!" Oli kuin miekkaa tosiaankin olisi ohjannut voittamaton mahti; jokaiselta iskulta virtasi veri. Mutta musta rautamies istui itse järkähtämättömänä ja kuin kiinnikasvaneena satulaan. Kypärän silmikko alaslaskettuna ja suuri madonnakuva rinnallaan oli hän ihmeteltävästi mahtavan isänsä näköinen. Se, joka oli nähnyt tuon kunnioitetun sotaherran Gottorpin ja Dannevirken otteluissa eli Tophedenissä, eikä tietänyt hänen kuolleen ja haudatun, olisi luullut hänen siinä itse taasen heilauttavan suurta miekkaansa, jonka kärkeen hän tahtoi ripustaa Tanskan kruunun.

Sven Tröst ja ne nuoret ritarit, jotka olivat ottaneet sakramentin verisellä valallaan, pysyttäytyivät taajasti yhdessä, luoden ruumiista vallin Ebbesenin ja hurjan Henrikin välille. Vihdoinkin oli koko vihitty joukko kaatunut, paitsi Sven Tröst, joka vielä uupunein käsin ryntäsi kreivi Henrikkiä vastaan. Mutta saatuaan iskun kypäräänsä Geertin raskaasta miekasta, keikahti hänkin satulasta ruumisläjään, ja kreivi Henrikin hevonen juoksi korskuen yli hänen ja verisen vallin.

Tästä lähtien ei Sven Tröst tietänyt mitä ympärillään tapahtui, sillä hän makasi melkein tiedotonna.

Miekan isku oli ikäänkuin lyönyt hänet hervottomaksi. Tuntematta kipua mistään melkoisemmasta haavasta, oli hän kuitenkin samassa tilassa kuin maatessaan Björnsholmissa koko vuoden voimattomana ja melkein mielenhäiriössä. Hän tunsi ainoastaan kummallisen kosketuksen kypäräkuhmusta, joka oli painunut ohimoon, mutta hänen oli mahdoton nostaa kättänsä ja vapautua painavasta rautapäähineestä. Hän makasi melkein haudattuna suureen ruumisläjään. Aseitten kalske ja sodan melske kohisi vimmatusti hänen korvissaan, kuolemankirkunain ja voittohuutojen seassa; mitään yksinäistä ääntä ei hän voinut eroittaa. Kuitenkin hän oli kauhistuneena kuulevinaan Ebbesenin nimen riemuhuudoin kaikuvan vihollisten ja valituksin tanskalaisten talonpoikaisjoukosta. Mutta hetken päästä luuli hän kuulevansa tuhatäänisen huudon: "Vahva Jaakko Mestari! Voitto — kostoa Ebbesenille!" Nämä sanat sielussaan hän vaipui melkein tiedottomaan tilaan, jonka hän niin hyvin tunsi tainnostilastaan Björnsholmista. Kiusallinen aivojen jännitys muuttui kuolemankaltaiseksi rauhaksi, ja hän olisi voinut nähdä koko maailman menehtyvän ympärillään voimatta hituistakaan liikahtaa. Hänestä tuntui kuin kohiseva Länsimeri kuohuisi hänen ylitsensä aseitten kalskeessa, mutta alituisesti hiljenevällä kohinalla, siksi kunnes se viimein muuttui haudanhiljaisuudeksi hänen ympärillään, ja hänellä ei enään ollut tietoa mistään.

Kuinka kauvan hän tässä horrostilassa oli maannut ei hän tiennyt, mutta ensimäinen mitä hän kuuli saatuaan takaisin tajuntansa, oli juhlallisen vigilian tai rukousvirren surullinen ääni, jota kaikille sieluille laulettiin. Hän avasi silmänsä. Oli yö. Avara tähtitaivas kaareutui upeana hänen ylitsensä; mutta hän makasi vielä samalla paikalla ruumisläjässä. Taistelu oli lopetettu. Ei näkynyt ystäviä ei vihollisia, mutta Nunnavuori oli ruumiiden ja katkenneiden aseiden peittämä. Siellä täällä voihki vielä joku kuolevainen. Hänen vieressään nousi ruumiitten keskeltä ristiinliittyneet kädet ja puoleksi luettu "Isä meidän" keskeytyi kuolon huokaukseen. Se oli yksi hänen ja Ebbesenin hyvistä ystävistä nuori ritari Frost, joka oli ollut mukana matkalla Randersiin. Sven Tröst olisi tahtonut puhua ja sanoa hänelle jäähyväiset, mutta ei voinut; hän koetti nostaa päätään, mutta se oli raskas kuin kivi, ja kaikki hänen jäsenensä olivat puutuneet. Nyt hän taas kuuli hartaan vigilian äänet. Ne olivat tulleet häntä lähemmäksi, ja hän huomasi hengellisen kulkueen, joka harvinaisen hiljaisessa marraskuun yössä, tulisoihtuja ja Corpus-domini verhoa kantaen kulki hitaasti yli tappotantereen. Kookas mies piispan puvussa kulki helakan-punaisen katoksen alla monstranssi yhteen liitetyissä käsissään, virittäen syvällä äänellä vigilian kuolleille sieluille. Piispa oli vahva Jaakko Mestari. Joskus pysähtyi kulkue jonkun kuolevaisen luo, jolle piispa sanoi lohduttavia sanoja ja virkisti häntä vihityllä rippileivällä. Senjälkeen hän kulki eteenpäin jättäen kuolevaisen soturijoukolle ja muutamille hengellisille, jotka seurasivat piispaa ja hänen kuoropoikiaan lääkkeitä ja paareja kantaen. Vihdoin tuli kulkue lähelle sitä paikkaa, missä Sven Tröst makasi; mutta se meni ohitse häntä huomaamatta, sillä hän makasi alas painuneena ruumiitten joukossa voimatta puhua saatikka liikuttaa itseään.

"Rehellinen herra piispa, auttakaa minua, ja minä en milloinkaan enää usko Gondulin henkiin", rukoili heikko, vaikeroiva ääni hänen jalkojensa juuressa. Se oli Musta Sven, joka oli pahoin haavoittunut ja suurella vaivalla oli kaivautunut esiin ruumiitten keskeltä. Kulkue pysähtyi ja piispa lähestyi monstransi kädessä.

"Ei, ei, hurskas herra!" rukoili haavoittunut kuolevaisella äänellä. "Elkää välittäkö minun poloisesta sielustani. Mutta katsokaa, tuossa makaa rakas, nuori herrani, Sven Tröst, jos voitte kutsua hänen sielunsa takaisin, saatte mielellään antaa omani mennä."

"Sinäkö siellä olet?" sanoi Jaakko Mestari ja nyökäytti osanottavasti päätään. "Pakanassakin voi löytyä rehellisyyttä. Pidä hänestä hyvää huolta, veli Thoger! Hänen sielunsa ei ole yhtä musta kuin kasvonsa."

Sillä aikaa kuin hengellinen lääkäri otti huostaansa Vollen, joka jo kuitenkin oli heittänyt henkensä, katseli piispa ruumiista ja valaisi heidän kasvojaan soihdulla. "Herra minun Jumalani, täältäkö minun piti löytää reipas Sven Tröstini!" sanoi hän. "Ah, nyt hän on vaijennut, niin äänekäs kuin ennen olikin. Mutta enhän tunne ketään näistä ja heidän sielunsa ovat jo kaikki edesmenneitä."

Sven Tröst kuuli piispan äänen, mutta kaikista ponnistuksista huolimatta hän ei voinut puhua eikä liikahtaakaan.

"Oi, täältä on kai minun myöskin haettava kunnon Ebbesenimme ruumista", jatkoi piispa liikutettuna. "Hän on kaatunut, senhän tiedämme, valitettavasti, ja tätä päivää tullaan kauvan Tanskanmaalla muistamaan. Mutta voiton sai hän kuitenkin kuolemassaan: kunnia ja ottelupaikka jäivät hänelle. Hakekaa joka taholta, ystäväni. Jos kerran Ebbesenin sisarenpoika makaa ruumiitten joukossa, ei Ebbesen itse voi olla kaukana täältä, sillä emme antaneet heille aikaa vetää häntä muassaan pakomatkalle rääkätäkseen häntä kuolemassaan."

"Emme löydä häntä, herra piispa", sanoi eräs piispan palvelijoista.
"Mutta kuulkaahan, mikä se oli?"

"Ebbesen! Voitto!" kuului ääni kuolevaisten joukosta. Se oli Sven Tröst, joka ajatellessaan isällisen enonsa viimeistä urotyötä, oli saanut tarpeeksi voimia huutaakseen nämät sanat, jonka jälkeen hän vaipui takaisin mykkään ja tiedottomaan tilaansa.

"Sven Tröst!" huusi piispa keksien hänet. Musta Sven oli vielä kuollessaan kietonut käsivartensa rakkaan herransa polven ympärille, mutta samalla painanut hänet syvemmälle ruumiitten joukkoon.

"Auttakaa, auttakaa häntä hurskaat veljet! Jos näen oikein, on hänessä elon merkkejä", jatkoi vahva piispa nostaen hänet yhdellä kädellä pappien käsivarsille.

"Katsokaa, katsokaa, herra piispa", huusi eräs kuoropoika "Eikö tämä ole ritari Ebbesenin kypärä kotkansiipineen, joka tässä makaa?"

"Herra minun Jumalani! niin, tämä on hänen kypäräkoristeensa, hänen, joka oli jaloin kotkasielu Tanskan ritareista!" sanoi piispa jättäen Sven Tröstin. "Ehkä hän itse, makaa tuolla hevosen alla."

Vedettiin esille kookas ritari, täysissä sotavarustuksissa, mutta ilman kypärää; pitkä, verinen tukka liimaantuneena kasvoihin. Piispa polvistui ruumiin ääreen ja siveli veriset hiukset sen kasvoilta — se oli Ebbesen. Hänen haarniskansa oli lävistetty ja hänen korkea otsansa särkyneen kypärän haavoittama. Mutta miekka oli vielä kuin kiinni kasvaneena hänen kouristetussa kädessään. Jalkojen kohdalla makasi isompi, mutta taitettu miekka; se oli Geertin kuuluisa tyrannikalpa. Sen katkennut kärki, joka oli antanut Ebbesenille kuoliniskun oli jäänyt hänen päähänsä kiinni. Ei mitään elonmerkkejä näkynyt. Näytti siltä kuin vihollinen olisi poistunut suurella kiireellä, koska ei edes näyttänyt olleen aikaa anastaa hänen aseitaan tai kultakapselia, missä säilyi pyhäin jäännös ja jota hän kantoi rinnallaan.

Vahva Jaakko-Mestari itki. Hän kumartui urhon ruumiin ylitse hiljaa rukoillen. Kuoropojat ja hengelliset veljet olivat myös syvästi liikutettuja. He asettuivat tulisoihtuineen ruumiin ääreen ja virittivät Nunnavuoren juurella, hiljaisen, kirkkaan tähtitaivaan alla, juhlallisen vigilian hänen sielulleen. Hartaitten, pyhien äänien kaikuessa valaisivat tulisoihdut Ebbesenin rohkeat, kalpeat kasvot, joilta piispa hellivällä huolella oli pyyhkäissyt veren. Vielä kuolemassakin, kuvastivat hänen piirteensä jaloutta ja urhoollisuutta: kuitenkin oli hänen kasvoillaan jokin harmin ja levottomuuden ilme, ikäänkuin hän olisi viimeisellä hetkellään hautonut salaista epäilyä, jota tässä elämässä ei voitu ratkaista, tai tuntenut kaipuuta, jota ei täällä voitu täyttää. Mutta nyt näytti siltä, kuin olisivat hänen kasvonsa syvän vigiliamessun kaikuessa, muuttuneet kauniimmiksi ja lempeämmiksi; jokainen epäilyn ja tuskan ilme katosi ja piispa huomasi ihmettelyllä tämän muutoksen. "Hän elää!" sanoi hän. — "Oi, ei!" lisäsi hän samassa, syvällä huokauksella. Mutta näytti kuitenkin siltä kuin olisi kajastus sielun valosta heijastunut jaloille kasvoille.

"Rauha olkoon kanssasi, uskollinen Ebbesen! se rauha, joka käy yli kaiken ymmärryksen!" sanoi piispa innoitetulla äänellä, kohottaen monstranssin kirkkaasti valaistuja urhon kasvoja kohti. "Jos koskaan olet epäillyt Jumalan armeliaisuutta, niin mene nyt pois hänen ikuisen rakkautensa rauhassa ja elä epäröi enään. Uskallan pyhän, virkani kautta vielä kuolemassa julistaa sinun syntisi anteeksi annetuiksi pyhän kolmiyhteyden nimessä." Näin puhuen hän otti esille vihityn rippileivän monstranssista pannen sen kuolevaisen puoleksi avoimeen suuhun. Ja nyt näytti piispasta kuin katoava elämän hohde, joka vielä viipyi urhon kasvoilla, olisi saanut kirkastetun ilmeen ja hänen huulensa sulkeutuivat autuaalla hymyllä.

"Hän on kuollut kuin pyhimys — kuin marttyyri Tanskan vapauden puolesta", sanoi piispa Jaakko, "ja jos ei pyhä isä tahdo häntä julistaa pyhäksi, niin tulee Tanskan kansa sen tekemään, se tulee olemaan kunnioitettava pyhimyskehä. Nostakaa hänet varovasti, rakkaat ystävät! Viekäämme rukouksin, lauluin ja sillä kunnialla, mikä hänelle tulee, hänen ruumiinsa linnan kappeliin! Hän tulee saamaan rehellisemmät maahanpanijaiset kuin yksikään kuningas."

Piispan käsky pantiin heti täytäntöön, ja tähtikirkkaana yönä loittoni Ebbesenin ruumissaattue verkalleen Nunnavuorelta, tulisoihtujen valaistessa ja hartaan yömessun kaikuessa. Sillä aikaa pitivät muut hengelliset ja piispan lukuisat palvelijat huolta niistä, jotka mahdollisesti vielä olivat elossa taistelukentällä, olivatpa he sitten ystäviä tai vihollisia.

Laskettiin kaksituhattakaksisataa kaatunutta tanskalaista, ei palkattuja tai lainpakoittamia sotilaita, vaan isänmaan vapauden vapaaehtoisia uhreja. Muutamien nuorten ritarien johtamana oli talonpoikaisjoukko seurannut hajaantunutta ja pakenevaa vihollista. Kaatuneitten holsteinilaisten ja saksalaisten palkkasoturien luku oli suuri; mutta heidät haudattiin heidän lukuaan laskematta Verivuoren juurelle, jota senjälkeen nimitettiin ainoastaan Nunnavuoreksi. Sen juurella olevaa laaksoa kutsuttiin Voitonlaaksoksi.

Huhu Nunnavuoren taistelusta ja liittoutuneiden voitosta levisi yli koko Tanskan herättäen ihmettelyä ja ylpeyttä.

Ei vain Brattingsborgissa ja Norreriisissä vallinnut suru: Ebbesenin kuolinsanoma täytti jokaisen uskollisen tanskalaisen sydämen haikeudella ja lisäsi kansan kaihoa rauhan ja rakkauden palauttamiseksi, jonka edestä Ebbesen oli elänyt ja kunnialla kuollut.

Oli lempeä toukokuun aamu, kahdeksan vuotta Nunnavuorentaistelusta Skanderborgin luona. Ebbesenin tammen alla Norreriisin valleilla, siellä missä totinen sotapäällikkö niin usein oli istunut Tanskan vapautusta ajatellen, nähtiin nyt vähemmin hartehikkaan, mutta voimakasrakenteisen ritarin täysissä varustuksissa, kasvot olivat rohkeat joskin hiukan uhkamieliset, suuntaavan tarkkaavana katseensa lakeuksille. Ritari oli Sven Tröst. Ebbesenin tammi ei ollut vielä puhjennut, mutta sen ympäri oli kierretty pyökinlehväseppeleitä ja linnanvalleilta poimittuja kukkasia, joilla Agneta rouva ja Ebbesenin leski sekä heidän lapsensa olivat sen koristaneet. Linnan ulkopuolella välkkyili kokonainen keihäsmetsä monien satojen sotilaiden keskellä. Joukko sotakoneita oli pystytetty linnanvallihautojen viereen. Norreriis oli piiritetty. Nunnavuoren taistelun jälkeen olivat vapaaehtoiset talonpoikaisjoukot jatkaneet muukalaisten sotajoukkojen ahdistamista, jatkaen Sven Tröstin ja hänen urhean enonsa alkamaa hyökkäyssotaa. Kuningas ei ollut sekaantunut siihen, vaan oli seurannut tyynesti viisasta, suunnitelmaansa yhdistää jälleen valtakunta ja saattaa itsevaltaiset alamaiset tottelemaan. Sven Tröstin puolustaessa Norreriisia hän oli anastanut Brattingsborgin. Hald oli poltettu tuhaksi. Ylimysmielinen ritari Bugge ja kaikki hänen kapinalliset aatelismiehensä olivat saaneet ankaran tuomarin yhä mahtavammassa kuningas Valdemarissa. Myöskin Ebbesenin sukulaisia ja ystäviä sekä prinssi Oton puoluelaisia vainottiin ankarasti. Heillä oli paljon puoluelaisia kansan joukossa, ja Sven Tröst oli päättänyt viimeiseen asti puolustaa sekä Ebbesenin isienlinnaa ja perhettä että itseään, vaimoaan ja lapsiaan. Yleinen maanvaiva oli ehkäissyt kuitenkin kaikki yritykset. Mustasurma, joka oli kulkenut kautta koko Europan, oli kahtena viimeisenä vuotena raivonnut myöskin Tanskassa, ja hätä oli ollut suuri maassa. Rutto ei ollut vielä päässyt Norreriisin muurien sisälle, vaikka piirittäjät sen ympärillä jo olivat joutuneet lukuisasti sen uhriksi. Linnassa ei oltu pitkään aikaan kuultu uutisia muualta Tanskasta. Sven Tröst katseli levottomana kuninkaallisten sotilaiden puuhia ja heitti alakuloisen katseen lakeuksille. Kevätauringon lempeiden säteiden valaisemana lähestyi ritarisaattue, lipussa kullattu risti ja pyhän neitsyen kuva. Mustiin puettujen ritarien etunenässä ratsasti solakka mustapukuinen hengellinen ritari, pitkä viitta hennoilla hartioilla. Viitan vasemmalla sivulla nähtiin Saksan ritarikunnan hopeainen risti. Se oli prinssi Otto, joka Tanskan kuninkaan nimessä tuli peruuttamaan Norreriisin piirityksen sekä julistamaan ritari Sven Tröstille Brattingsborgista ja Ebbesenin jalolle suvulle rauhan ja turvallisuuden Tanskan kruunun suojaamana. Vain tällä ehdolla prinssi Otto oli vapaasta tahdosta ja ilomielin allekirjoittanut sen luopumiskirjelmän, johon häntä ei vankeus eikä uhkaukset voineet pakoittaa. Hän oli nyt muodollisesti luopunut kaikista oikeuksistaan Tanskan kruunuun, ja oli nyt matkalla ulkomaille, kauan suunnitellulle ritariretkelle uskottomia vastaan ristin pyhän lipun alla. Hänen miestensä joukossa ratsasti harmaahapsinen sotilas, ratsastusviitassaan halpa risti. Se oli vanha uskollinen Arvi Smålantilainen, joka tahtoi seurata herraansa tälle pyhälle retkelle.

Hiljainen ruhtinaallinen hengenritari toi samalla Ebbesenin isienlinnaan sen ilahduttavan tiedon, että rutto oli loppunut ja vihollinen kokonaan karkoitettu Tanskasta. Ebbesenin, Nunnavuoren-sankarien, henki, joka oli elähyttänyt själlantilaiset ja kaikki tanskalaiset, oli viimeinkin saanut kuninkaan yhdistämään oman kansansa voimat. Suuri vapautustyö oli siis loppuunsuoritettu. Tanskan valtakunta oli jälleen yhdistetty, ja skånelaiset heittäytyivät iloiten leppyneiden maamiestensä syliin. Ilo oli suuri Norreriisissa. Sven Tröst syleili jalon ristiritarin polvia ja vei hänet linnaan missä Agneta-rouva ja Ebbesenin leski sekä heidän lapsensa vastaanottivat hänet lohdutuksen ja siunauksen enkelinä. Erityisen syvästi näytti ylhäistä vierasta liikuttavan Ebbesenin totisten poikien ja heidän hiljaisen äitinsä näkeminen, joka esiintoi hänelle liikuttavan juhlallisen kiitoksen Ebbesenin ja kaikkien niiden tanskalaisten nimessä, joiden toivo hän oli ollut hädässä, ja jotka aina tulisivat säilyttämään hänen nimensä rakkaassa muistossa.

Tanskan prinssi Otto katoaa tästä hetkestä kauniina ohikiitävänä kuvana tämän valtakunnan historiasta. Tuntematonta on mikä osa hänellä oli hengellisen veljeskunnan toiminnassa tai maailman tapahtumissa.

Se, jota kaikki tanskalaiset olivat huokailleet, ja josta Sven Tröst oli uneksinut hiljaisena syysyönä seuratessaan onnettoman kuningas Kristofferin ruumista soihtujen loimutessa ja tähtien loistaessa Sorön metsän läpi, se oli nyt mennyt täytäntöön, joskin toisella tavalla kuin uskalias nuori sydän oli toivonut, mutta Tanskalle paljon onnellisemmin kuin järkevinkään tanskalainen siihen aikaan olisi voinut odottaa.

Piispa Sven oli kuollut ruttoon, samoin monta rehellistä tanskalaista. Mutta paljon pahaa oli aika vienyt mukanaan: monta hillitöntä hurjapäätä oli saanut surmansa tai poistunut maasta seikkailijoiden hurjissa parvissa. Ilma oli Tanskassa puhdistunut sitten onnettomien Kristofferin aikojen. Pohjolaan oli koittanut onnellisempi aika, joka seuraavien polvien aikaa loisti häikäisevän kirkkaana, heijastaen valonsa kolminkertaiselle kruunulle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TANSKAN PRINSSI OTTO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.