The Project Gutenberg eBook of Sibylla, by Octave Feuillet

I. Férias'in perhe
II. Beaumesnil'in perhe.
III. Sibylla.
IV. Sibyllan Mielipuoli.
V. Miss O'Neil.
VI. Sibylla poissa kirkon helmoista.
VII. Pursi.
VIII. Pappila.

I. Klotilda.
II. De Vergnes'in talo.
III. Raoul.
IV. Herttuatar Blanche.
V. Madeleine-kirkko.
VI. Seppele.
VII. Atelieeri.

I. Palaus Férias'iin.
II. Raoul pappilassa.
III. Raoul Férias'in linnassa.
IV. Selitys.
V. Sibyllan rakkaus.
VI. Klotildan rakkaus.
VII. Joutsen.

ENSIMMÄINEN OSA.

Kaunis elokuun päivä oli loppumaisillaan. Iloisesti helisevä ääni kajahteli molemmista kelloista Férias'in pienessä, jäykkätekoisessa kirkossa, joka kaunisti erästä meren rannikon ympäröimää jyrkkää mäkeä Normandian niemimaan itäpuolella. Pyhävaatteisin puettu väkijoukko oli äsken lähtenyt kirkosta ja hyöri kirkkopihassa; se alkoi tyytyväisesti hymistä nähdessään erään komeasti puetun normandialaisen imettäjän, joka juuri astui kirkon ovesta, kiikutellen leveitten hatunreunojensa varjoamaa, kalliisen kastepukuun vaatetettua lasta. Väkijoukko teki hyväntahtoisesti tilaa tälle arvokkaalle henkilölle, joka kumminkin väliin hyväntahtoisesti keskeytti juhlakulkunsa ja ihastuneitten talonpoikais-eukkojen mieliksi kohotti lapsen huntua. Imettäjän jäljessä kulki kaksi mustaan livreaan puettua palvelijaa, kantaen raskaita rahakukkaroita, jotka kokonaan vetivät puoleensa vähemmän tuntehikkaan yleisön huomion. Yht'äkkiä tuli kirkkoherra vielä messupaitaan puettuna kirkosta ja lausui toimekkaan näköisenä muutamia sanoja palvelijoille, jotka, väkijoukko kantapäillä, kiiruhtivat pois. Hetkisen kuluttua kirkkoherra, voimakas ja jo iäkäs mies, jonka kasvoissa ilmaantui rehellinen hyväntahtoisuus, oli yksinään pienessä kirkkotarhassa, ja kaukaa kuului aaltojen epäselvään kohinaan sekaantuneita lasten huutoja, kun he nurmikon toisella puolen kiistelivät tällaisissa tiloissa tavallisista rahalahjoituksista. Samaan aikaan lakkasi juhlallinen kellojen soitto, ja kirkon yksinkertainen rakennustapa sai jälleen yksinäisyydessään sen jylhän ja surumielisen luonteen, jonka valtameri tuntuu antavan kaikelle, mikä sitä vaan lähestyy. Niiden suurien metsien taakse, jotka maan puolelta rajoittivat taivaan rantaa, ja jotka rannan suuntaan, niin pitkälle kuin silmä kantaa, kaarteilevat kukkulain mukaan, laski aurinko kaikessa komeudessaan, lävistäen tuhansilla kultanuolillaan tiheitä lehvistöjä; sen vinot säteet loivat vielä valoansa rannan ylängöille ja kimaltelivat kirkon ikkunoissa, mutta ne eivät enää tunkeutuneet merelle saakka, jonka sininen selkä äkkiä tummeni.

Tällä hetkellä avautui kirkon ovi; muudan vanha herra ja vanha nainen astuivat hitaasti pitkin portaita alas; he olivat molemmat pitkä- ja solakkavartaloisia ja heidän kasvonsa ilmaisivat suloista arvokkaisuutta; he lähestyivät kahta valkeata marmoripatsasta, jotka olivat pystytetyt kahdelle vierekkäin olevalle haudalle, ja laskeutuivat polvilleen niitten eteen. Kirkkoherra laskeutui polvilleen muutaman askeleen päähän heidän taaksensa.

Tuokion kuluttua nousi vanha herra ylös ja kosketti vanhan naisen olkapäätä, joka rukoili kasvot käsiin kätkettyinä.

— Lähtekäämme, Louise! — hän sanoi lempeästi. Tämä nousi heti ylös ja hymyili kyynelsilmin miehelle, joka veti hänet luoksensa ja painoi vapisevat huulensa hänen valkoiselle ja puhtaalle otsallensa. Kirkkoherra lähestyi.

— Herra markiisi, — hän sanoi melkein arasti, — Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Hänen nimensä, eikö niin?

Vanhus huokasi, loi silmäyksen merelle päin, sitten taivaasen, paljasti päänsä ja sanoi:

— Niin, kirkkoherra, kiitetty olkoon Hänen nimensä! Sitten hän, taluttaen vanhaa naista käsivarresta, lähti hänen kanssansa kirkkotarhasta.

Puolta tuntia myöhemmin, kun jo oli täysi yö, vieri yhdet vaunut jyrinättä pitkin erästä varjokasta, kosteata tietä vieden Férias'in linnaan kaikki, jotka enää olivat elossa tästä ikivanhasta suvusta, ne molemmat vanhukset, jotka olemme nähneet polvillansa haudoilla, ja sen sinisilmäisen orvon, joka äsken kasteessa oli saanut nuo tässä suvussa ikivanhat nimet: Sibylla Anna.

Noin vuosi sitten olivat markiisi ja markiisitar de Férias lyhyessä ajassa kadottaneet miniänsä, Julie de Vergnes'in, joka oli ollut hyvä kuin enkeli ja elänyt heidän keskessään ainoastaan niinkauvan, että hän sillä saavutti esirukouksia ja surkuttelua, sekä muutamain päiväin perästä ainoan poikansa, kreivi Kristian de Férias'in, vakavan ja helläsydämisen nuoren miehen, joka sortui suruun. Ei ole harvinaista näinä kivulloisen tunteellisuuden ja heikon uskon aikoina, että sellaiset tapaukset saattavat epätoivoon ne, joita ne kohtaavat. Markiisi ja markiisitar de Férias olivat voittaneet tämän siveellisen heikkouden: heidän sydämensä olivat tosin luonnostaan hellätunteisia, jopa heikkouteenkin saakka, ja he tunsivat katkeran surunsa koko sen sanomattomassa laajuudessa; mutta heitä elähytti usko, keskinäinen rakkaus, jonka aika oli tehnyt vaan puhtaammaksi, ja lopuksi tieto siitä velvollisuudesta, mikä heillä oli täytettävänä tätä haudasta noussutta kehtoa kohtaan.

II.

Se onnettomuus, joka oli kohdannut markiisi ja markiisitar de Férias'ia, oli antanut heidän naapurillensa rouva de Beaumesnil'ille sopivan tilaisuuden harjoittaa taipumustansa, minkä hän mielellään väitti itsellänsä olevan, muita lohduttamaan. Tunnettu on kertomus entisestä haavalääkäristä, joka, saadaksensa työtä, silpoi ohimeneviä kellarinsa luukusta. Löytyy naisia, paljonkin, jotka ovat samanluontoisia. Rouva de Beaumesnil, oikein malliksi kelpaava näyte tätä lajia, tunsi niin suuresti tarvitsevansa jaella sen rakkauden aarteita, jonka luonto oli uskonut hänen huostaansa, että hänelle tulee suoda anteeksi se halu, millä hän odotti lähimmäistensä onnettomuuksia, jos kohta hän ei niitä suorastaan heille toivottanut. Tällaiselle vireän ihmisrakkauden elähyttämälle henkilölle oli vaikea lapsensynnytys ja kaksi neljäntoista päivän kuluessa tapahtunutta kuoleman kohtausta, jotka kaikki olivat tapahtuneet saman ystävän katon alla, ollut kolmenkertainen ja oikein nautintorikas juhlallisuus. Senpä vuoksi nähtiinkin, heti ensimmäisen viestin saavuttua kreivinnan tuskista, tämän älykkään muorin kiiruhtavan Férias'in linnaan, taskut lääkkeitä täpösten täynnä. Hän oli nyt saanut oikein lempityötä ja noina neljänätoista onnettomana päivänä ei hän hetkeksikään lakannut neuvomasta, lohduttamasta, valittelemasta ja räpyttelemästä niinkuin kalalokki myrskyssä, ja kaikesta tästä huolimatta ei hänestä ollut laisinkaan hyötyä, vaan vieläpä vastustakin. Jyrkkänä vastakohtana näille vieraan henkilön tunteellisuuden osoituksille oli se levollisuus, millä nuo molemmat vanhukset kestivät kauheitten koettelemuksiensa kuormaa, välttäen kaikkia surunsa osoituksia ja kätkien kyyneleitänsä valistuneen sielun kainoudella. Tällainen käytös oli käynyt kovin rouva de sydämelle. Muutamia päiviä myöhemmin, erään sellaisen perinpohjaisen ja voimakkaan päivällisen lopulla, joita ainoastaan maalla syödään, ilmoitti hän sitä vieraillensa sillä koristelemattomalla tavalla, joka oli hänelle omituinen, ja jota me pyydämme saada tässä käyttää.

— Aivan varmaan, hän sanoi, noilla Férias'illa ei ole laisinkaan sydäntä… Olen sitä ainakin luullut… nyt sen tiedän varmaan… Pelkkää ylpeyttä, ei mitään muuta! Totta tosiaan, joll'en minä olisi sinne mennyt, niin kaikki olisi käynyt hiukan kuivan puolisesti, niinkuin sanotaan… No niin, jos olisin sen tehnyt niiden kiitoksien tähden, jotka siitä sain, niin olisin yhtä hyvin voinut säästää nenäliinojani ja silmäraukkojani;… mutta ihmisellä joko on tai ei ole sydäntä… Ja mitä muuten teenkin, sen teen hyvälle Jumalalle, joka näkee kaikki ja tutkii meidän sydämemme; eikö niin, kirkkoherra? Mutta juokaahan toki, hyvä kirkkoherra… Kas niin, juokaa… pieni lasi oivallista kotilikööriäni?… sitä ette saata kieltää… Totta vieköön, nyt ei olla Férias'in linnassa, kelpo kirkkoherrani!… Meillä ei ole sellaisia viinikellaria kuin heillä, mutta mitä tarjoomme, sen tarjoomme hyvästä sydämestä… Se on aina jotakin. Kas niin, vielä lasi! Mitä hulluja! Se on jo kaadettu, teidän täytyy se juoda! Tarvitseehan teidän vahvistaa itseänne, kirkkoherra… Minä näin kyllä, kuinka juhlamenot teitä rasittivat… Te itkitte alttarilla kuin aamukaste… Niin — kun on alttarista puhe — teidän alttariliinanne edistyy suurin askelin; se olisi jo valmiskin, joll'ei näitä ikävyyksiä olisi tullut… Mutta, nähkääs, pitää koittaa rohkaista mieltänsä… Elämä on vaan murheenlaakso, niinkuin tiedätte… Ja miksipä näyttäisimme lohduttomammilta kuin nuo Férias'itkaan, jotka todellakin minua kummastuttavat… Mutta ei se kuitenkaan tee mitään, kaitselmus kyllä tietää, mitä se tekee… Julia paralla oli tosin monta hyvää ominaisuutta, mutta hän oli pieni pariisilainen muotinukke, joka kentiesi olisi kerran saattanut hyvät vanhempansa häviölle, etenkin kun hänellä oli puolisona mies sellainen kuin Kristian, jossa, kaikesta hänen arvokkaisuudestaan huolimatta, ei ollut vaimonsa ohjaajaa… En millään muotoa tahdo väittää, ettei hän ollut hyvä nuorukainen, mutta ylpeä kuin riikinkukko, puhdasta Férias'in verta kiireestä kantapäähän saakka… ja tässäkin saattaa pyhän apostolin kanssa sanoa, herra kirkkoherra, että se joka itsensä ylentää, se alennetaan!

Tämän sanottuansa rouva de Beaumesnil pyyhkieli melkein miesmäisen viiksi-oraan varjoomia ohuita huuliaan, joihin oivallinen kotilikööri oli jättänyt mehukkaita jälkiänsä.

Jos kohta onkin päivän selkeätä, että rouva de Beaumesnil oli hupsu, niin ei hän kuitenkaan, kaikista niukkaa järkikultaa osoittavista lörpötyksistään huolimatta, ollut tyhmä. Jonkinlaiseen kömpelöön sukkeluuteen, joka, ihme kyllä, oivallisesti viihtyy ahtaissa aivoissa ja on sangen hyvässä sovussa vähemmin jalon mielenlaadun kanssa, yhdistyi hänessä vielä kestävä tahto, ja tästä juuri syntyi se niin kutsuttu hyvä pää, joka pystyy kaikenlaisten tuumien toimeen panemiseen. Kun hän oli vaan vähäpätöisen, suuren lapsijoukon piirittämän maalais-herrasmiehen tytär, niin näytti siltä, kuin hän tulisi viettämään ikuista impeyttä; mutta silloin eräs älykäs ystävätär löysi saaliin hänen toivottomuudellensa. Tämä oli muudan lähikanttoonista kotoisin oleva, sävyisä aatelismies, herra de Beaumesnil, rikas ja vanhaa sukuperää, mutta niin yksinkertainen, että hän milt'ei ollut houkkio. Hän päätti saada miehekseen tämän hölmön, ja riemukseen hän hänet saikin. Hra de Beaumesnil'in, joka ei asiain ymmärtämisessä vetänyt likimainkaan vertoja puolisolleen, ei ensinkään tarvinnut katua antaneensa nimensä neiti Desrozais'ille; sillä hän tarttui innokkaasti miehensä huonosti hoidetun talouden johtamiseen ja saattoi sen hyvälle tolalle, jolla hän sen sitten pysyttikin. Hra de Beaumesnil saattoi tästä lähin varsin vakavasti vaipua suloiseen uneliaisuuteensa, joka useimmiten hänet valtasi aterioiden väli-ajoilla; muina aikoina tämä salaperäinen olento näytti katselevan elämää niinkuin hauskinta asiaa maailmassa, naurellen kaikkea eikä mitään. Muuten hän oli mykkä kuin kala, paitse jos hän oli nähnyt unta, sillä hänen mielityönsä oli kertoa uniaan. Väliin hän sattui näkemään sellaista unta, että hän oli härkä; tämä uni ilahutti häntä suuresti, ei tiedetä miksi, ja hän kestitsi mielellään vieraitansa sen kertomisella.

Herra ja rouva de Beaumesnil'illa ei ollut ensinkään lapsia ja tunnustaa täytyy, ett'ei ihmiskunnan tämän tähden erittäin tarvinnut epätoivoissaan olla; mutta rouva de Beaumesnil'in sukulaisille tämä oli sangen suloinen asia: yksi hänen veljistään, Teodor Desrozais, joka antoi kutsua itseänsä ritariksi, saavuttaaksensa senkautta itselleen aatelisuutta, ei hidastellut muuttamaan kotijumaliaan de Beaumesnil'in taloon. Hän oli jo iäkäs mies, hänen nenänsä oli suuri ja silmänsä pienet eikä häneltä milloinkaan puuttunut mukavasti höystettyjä sanoja, jotka saattoivat naiset suloisesti punastumaan jälkiruokaa syötäessä. Viikolla hän oli vuorotellen naapuriston piikojen kauhun ja ihailun esineenä ja sunnuntaina hän lauloi lukkarin penkissä. Sitten tuli muudan serkku, Constance Desrozais, lihava, hymyilevä ja nöyrä vanhapiika, jota rouva de Beaumesnil käytti lakkaamatta kotiaskareissaan, sitten vielä eräs veljentytär, Klotilda Desrozais, jonka isä oli hiljakkoin kuollut Afrikassa, kaunis, mustanverinen, tuittupäinen, oikukas ja hemmoittelulla kokonaan pilattu lapsi, joka sangen pelottavalla tavalla saattoi itsensä huomatuksi.

— Nähkääs, hyvä kirkkoherra, rouva de Beaumesnil sanoi väliin sielunpaimenellensa, jolle hän tavallisesti uskoi ajatuksensa, mutta joka useimmiten vain laimeasti ja väkinäisesti antoi niille hyväksymisensä, ollaksemme rehelliset tätä kunnon miestä kohtaan; nähkääs, ainoastaan hemmoitellut lapset valitsevat elämässään oikean radan; minä olen tullut sen usein huomaamaan. Mitä se auttaa, että vastustellaan noita rakkaita pikku olennolta? Heillä on kyllin vielä aikaa saada vastuksia elämässään, lapsi raukat! Ja sitä paitse osoittaisi se epäluottamusta hyvään Jumalaan, joka kyllä heitä kaitsee… Minä tiedän kyllä, ett'ei se ole Férias'ilaisten ajatus, eivätkä he katso sopimattomaksi koittaa sitä poistaa minultakin Klotildan suhteen, niinkuin tuon lapsikullan muka tarvitsisi joskus moittia meitä siitä, että olemme häntä hemmoitelleet, kun hän päinvastoin niin suuresti rakastaa ja kunnioittaa hra de Beaumesnil'ia ja minua, että sitä on vaikea itsellensä kuvaillakin… Eikö niin, rakas Klotildani?

Neiti Klotilda, joka oli silloin noin seitsemän tai kahdeksan vuotias ja joka, käsivarret rinnalla, kuunteli tätä puhetta, istuen ja tasapainoaan pysytellen erään tuolin selkälaudalla, kuroitti vastaukseksi punaista kieltänsä teräskovien hampaittensa välistä.

— Suloinen veitikka! jatkoi rouva de Beaumesnil joutumatta ensinkään hämillensä; sitä luonnollista suoruutta! Mitä Férias'ilaisiin tulee, niin saadaan nähdä, mitä he saavat Sibyllastansa kaikilla kasvatus-oikuillansa… Eikä hyvää tiedä se pakanallinen nimikään, minkä he ovat hänelle antaneet! Siinä taaskin osoitus heidän ylpeydestänsä… Huomatkaa, mitä sanon, kirkkoherra: he saavat hänestä samanlaisen nirppanenän, kuin hänen äitinsäkin oli!

Näyttää ehkä kummalliselta, että rouva de Beaumesnil'in tapainen nainen, jonka perhe oli samanlainen kuin hän itsekin, saattoi päästä tuttavaksi sellaisessa talossa kuin Férias'ilaisten, missä vallitsi luonnollinen hyvä aisti, peritty ylevyys ja hienot tavat, sanalla sanoen todellinen sivistys; mutta yksi maa-elämän päähaittoja onkin juuri se, että siellä ei ole varaa valita seuraa itsellensä. Muuten rouva de Beaumesnil, joka piti äärettömänä etuna saada elää seudun mahtavimpien ylimysten seurassa, jos kohta hän heitä halveksikin, ymmärsi ohjata omaisiensa kieltä ja itsekin käyttää, Férias'ilaisten läsnä ollessa, huolellisempaa puhuttelutapaa. Muuten hän heidän seurassaan oikein tuhlasi nöyriä kohteliaisuuden osoituksia, jotka kahleitten tavoin kiusasivat noita kelpo ihmisiä. Tuo valistuneille sydämille omituinen kärsivällisyys, ja se kiusallinen välttämättömyys, joka vaatii kumppania biljardissa ja neljättä miestä whist-pelissä, jotka kumpikin suuresti huvittivat vanhaa markiisia ja joista ritari Teodor voittajana riemuitsi, voivat selittää sitä kummallista yhteyttä, joka vallitsi niin peräti erilaisten luonteitten välillä.

III.

Kreivi ja kreivinna de Vergnes, jotka äidin puolelta olivat Sibyllan iso-vanhemmat ja jotka asuivat omassa komeassa talossaan Pariisissa, suostuivat esteitä tekemättä siihen sopimukseen, minkä Férias'ilaiset heille esittivät sen tapauksen johdosta, joka tuotti näille kummallekin perheelle niin katkeraa surua. Sibyllaa piti sen mukaan ensin kasvatettaman maalla ja sitten hänen piti tulla asumaan de Vergnes'in perheessä, kun hän oli tullut siihen ikään, että hänen tuli hankkia itsellensä korkeampaa sivistystä ja päästä maailman tuttavuuteen, ja että tuli pitää huolta hänen naittamisestaan. Kreivinna de Vergnes, joka yksityisenä ihmisenä rakasti sangen suuresti maailmaa, oli vielä nuori ja luuli itse olevansa vieläkin nuorempi; ilolla hän siis ottikin vastaan sellaisen ehdotuksen, joka lykkäsi tuonnemmaksi hänen iso-äidin toimensa ja sen näkyväisen osoitteen.

Meidän on tunnustaminen, ett'ei Anna Sibylla de Férias'in ensi vuodet tarjoa mitään erityistä huomattavaa. Lapsi oli sangen soma: hänen suuret siniset silmänsä olivat tavallisesti lempeät ja totiset, mutta ne saivat tummemman kiillon, kun hän joutui niiden vallattomien ja kummallisten vihanpuuskien valtaan, jotka aina tyyntyvät imettäjän yksitoikkoisista kehtolauluista. Sibyllalla, totta puhuen, oli yltäkyllin tällaisia mielenliikutuksia, jotka eivät suinkaan ole hänen ikäistensä pääsulona. Eräänä kesä-iltana, kun hän juuri oli pantu kehtoonsa, likelle erästä ikkunaa, joka tavattoman kuuman päivän tähden oli jätetty auki, hän tuli niin rajulle ja pahalle tuulelle, että markiisi ja markiisitar yht'aikaa riensivät huoneesen. Imettäjältä oli loppunut kaikki viihdytyskeinot, eikä hän sanonut enää tietävänsä mitään; markiisitar lauloi, markiisi torui, mutta lapsi huusi vaan huutamistaan ja oli vähältä tukehtua.

— Tätä on mahdoton kestää! markiisi sanoi. On varmaankin nuppineula hänen vaatteissaan; katsokaa, imettäjä!

— Ei, ystäväni, markiisitar sanoi, ei niissä mitään ole; hän tahtoo jotakin.

— No mitä hän sitten tahtoo? Koittakaa sitä keksiä, minä pyydän, sillä, sen sanon vieläkin, tätä ei voi kestää.

— Ystäväni, markiisitar vastasi, joka etevällä äidin älyllä oli huomannut vimmastuneen lapsen katseiden ja käsivarsien suunnan, minä tiedän, mitä hän tahtoo; hän tahtoo tähteä.

— Totta tosiaan, sinä taidat olla oikeassa… Niin, se on selvä… hän tahtoo tähteä!

— Siinä tapauksessa, imettäjä sanoi, on parasta sytyttää paperi, hra markiisi, ja antaa se hänen käteensä.

— Ei, ei, markiisi sanoi, minä en siihen suostu. Muuten ei milloinkaan saa pettää lapsia, enkä minä nytkään noudata hänen oikkuansa. Imettäjä, lisäsi hän ankaralla äänellä, sulkekaa ikkuna.

Kun tämä mullistus oli tapahtunut ja ikkuna oli suljettu, niin Anna Sibylla, hetkisen mietittyänsä, nukkui ja uneksi luultavasti pitävänsä tähteä pienessä puristetussa nyrkissään.

Sittenkuin Sibylla jo saattoi sanoillakin selittää tarkoituksensa, ei enää ollut epäilemistäkään, että tämä pikku olento oli joltakin pahalta haltialta, jota ei ollut muistettu hyvittää lapsen syntymäpäivänä, saanut lahjaksi sellaisen onnettoman ominaisuuden, että hänen ajatuksissaan syntyi mitä hulluimpia mietteitä, joiden tyydyttämistä hän vaati niin ankaralla kiivaudella, että se vastusten kohdatessa saattoi syttyä raivoksikin. Tämä paha taipumus tuotti mitä suurinta iloa rouva de Beaumesnil'ille, joka sen oli ilkeällä mielihyvällä huomannut; markiisitar de Férias'in se taas saattoi epätoivoon.

— Myönnätkö, ystäväni, hän sanoi huokaillen miehellensä, että daimoni on ottanut asuntonsa tähän pikku enkeliin.

— En, rakkaani, vanha markiisi vastasi, en myönnä. On totta, että lapsi tahtoo intohimon kiivaudella sitä, mitä se tahtoo; mutta se on sitä parempi, jos hän tahtoo hyvää. Usein olen huomannut sinun, ystäväni, ihailevan tyttösen ruusunpunaisia, läpikuultavia kynsiä; minä pyydän sinua kuitenkin ottamaan lukuun, että joll'et niistä pidä huolta, ne pian saattavat muuttua hirveiksi petolinnun kynsiksi. Samoin on myöskin niiden ominaisuuksien laita, mitkä luonto on meille antanut: ne ovat kaksiteräisiä aseita, yhtä sopivia hyvään, kuin pahaankin. Mitä vakavammat ja voimakkaammat nämät ominaisuudet ovat, sitä suurempi on niitten tuottama rikkaus, pää-asia on niiden ohjaaminen ja sopusoinnussa pitäminen; ja se on oleva se velvollisuus, joka Sibyllan on täyttäminen itseänsä kohtaan, kun hän kerran itse on päässyt siveellisen vapautensa herraksi. Siihen asti se on oleva meidän velvollisuutemme. Minä olen aina katsonut vanhempia ja kaikkia, joitten pyhänä tehtävänä on lasten kasvattaminen, puoleksi vastuunalaisiksi niistä vaiheista, mitä he lapsille valmistavat. Minulla on se käsitys Jumalan oikeuden tunnosta, että se käy meidän syntiemme alkulähteille saakka, etsii niiden ensimmäisetkin siemen-aiheet ja eroittelee sitten yksityisen elämästä sen, mihin muut ovat olleet syynä, jumalallisen kohtuutensa tarkkuudella. Se tehtävä, johon me olemme sitoutuneet, on epäilemättä raskas taakka; mutta toiselta puolen, rakkaani, on suloista ajatella, että meidän vaikutuksemme lastemme tulevaisuuteen ja onnellisuuteen ei rajoitu tähän elämään, vaan että se kestää ijankaikkisesti. Mitä Sibyllaan tulee, niin minä olen käyttävä kaikkia voimiani, taivuttaakseni ehjänä hänen tahtonsa kallista aarretta, joka on paras hyvä ja verraton ase tässä elämän taistelussa, kaikkeen, mikä on todellista, järjellistä ja mahdollista, vaikka olisinkin mielelläni suonut tämän vaikean tehtävän olevan poissa vanhuuteni hartioilta; sillä minä tunnustan olevani sangen heikko tämän lapsen suhteen, ja minä joutuisin epätoivoon, jos hän pitäisi iso-isäänsä — ainoata isäänsä, mikä hänellä on — kovana ja sydämettömänä miehenä. Jumala kuitenkin tietää ett'en sellainen ole.

— Jumala ja minä! markiisitar sanoi, luoden puolisoonsa kirkkaan silmäyksen, josta säteili ääretön rakkaus.

Näiden kunnon vanhuksien keskustelun keskeytti äkkiarvaamatta puutarhasta kuuluva kimeä huuto, joka kutsui suoraa päätä markiisia panemaan tuumansa käytännössä toimeen. Hän lähti paikalla karvain mielin täyttämään kovaa velvollisuuttansa ja huomasi poikansa tyttären olevan käsin jaloin taistelussa imettäjäänsä vastaan, joka kaksi tai kolme vuotta sitten oli koroitettu hänen koti-opettajattareksensa. Tämä ikävä näky oli erään kalalammikon rannalla, missä kolme neljä komeata joutsenta hiljalleen ja suloisena käveli. Nähdessään iso-isänsä tulevan, Sibylla herkesi huutamasta, ja odotti häntä päättävässä asennossa, säihkyvin silmin ja huulet kiinni puristuneina.

Imettäjä selitti sitten kuinka neiti, ensin annettuaan sangen sievästi leipää joutsenille, oli yht'äkkiä sanonut tahtovansa ratsastaa yhdellä linnuista ja tällaisella kulkuneuvolla lähteä lammikon yli. — Eikö ole totta, hra markiisi, että hän uppoisi?

— Sitä ei tarvitse epäillä, markiisi sanoi, ja hän ansaitsisi, että hän saisi sitä koittaa.

— Jumala on antanut joutsenelle sukeltamis-taidon, mutta sinulle hän ei ole sitä antanut.

— Sinä menet kamariin, markiisi sanoi, kosk'et ymmärrä ihmisten tapoja. Viekää hänet, imettäjä.

Kun Sibylla yhä vastusteli huutaen kahta kovemmin, hra de Férias otti häntä kiinni vyötäisiltä, nosti hänet maasta ja astuen pitkin askelin linnaa kohti, hän vei hänet erääsen matalaan huoneesen ja sulki hänet sinne; sitten hän palasi markiisittaren luo ja sanoi vavisten heittäytyen eräälle tuolille:

On lukijoita, joilla ei ole lapsia, emmekä me saa sitä unhottaa. Me emme siis tahdo seurata markiisi de Férias'ia askel askelelta hänen kasvatus-systeeminsä vaivaloisissa ja ansiokkaissa toimissa. On kylliksi sanoa, että monen samanlaisen tapauksen jäljestä, kuin äsken puhuimme, Sibylla ihmeellisellä tavalla oppi ymmärtämään, että asianhaarain luonto ja hänen iso-isänsä parempi ymmärrys saattoivat ja että niiden täytyikin useimmiten sulkea hänen tahtonsa tulvavesi, kunnes hän oppi tuntemaan ne siveelliset lait, joiden tuli hillitä ja ohjata niiden kulkua ja taipumusta. Tuli päivä, jolloin hra de Férias'in ei tarvinnut muuta kuin hymyillen sanoa: "Sibylla, sinä tahdot nousta joutsenen selkään!" heti tukahuttaaksensa jonkun järjettömän oikun. Sanalla sanoen, hän ei säilyttänyt itsevaltaisista taipumuksistaan muuta kuin kestävän ja kiivaan lujuuden luvallisissa pyrinnöissä.

Rouva de Beaumesnil, joka kadehtien katseli näitä onnellisia seurauksia, muutti puhetapansa; sen sijaan että hän ensin surkutteli Sibyllan vanhempia, alkoi hän nyt surkutella Sibyllaa.

— Tuolla vanhalla Férias'illa, hän sanoi, ei todellakaan ole enemmän sydäntä, kuin minun kengälläni, voidessaan lyödä tuota pientä, äiditöntä lapsi-raukkaa! Sillä, vaikk'ei hän milloinkaan minun läsnäollessani ole häntä lyönyt (hän ei sitä rohkenisi… hän tuntee minun sydämeni… hän tietää että minä soimaisin häntä vasten silmiä, jos kohta hän onkin Férias!), näkee kuitenkin lapsen käytöksestä, että häntä on lyöty. Hän vapisee heidän edessänsä, hän heitä kammoksuu, ja totta puhuen he eivät sitä vääryydellä ole saavuttaneet: tämä on oleva heidän rangaistuksensa, kunnes tulee hyvän Jumalan vuoro.

Rouva de Beaumesnil erehtyi. Saman Jumalan hyvyydestä, jonka nimeä hän niin usein mainitsi, kuten muutkin hänen kaltaisensa ulkokullatut ihmiset, ja jonka hän niin huonosti tunsi, — saman Jumalan hyvyydestä saattaa äiti rangaista rikollista lastansa, joutumatta siihen hirveään vaaraan, että hän sen kautta saavuttaa itsellensä tämän vihan. Pienen lapsen sydämessä on sama syvään juurtunut oikeuden tunne, kuin suuren kansakunnankin sydämessä. Lapset rakastavat vanhempiansa, niinkuin kansat hallitsijoitaan, — jos he niitä kunnioittavat. Kaukana siitä, että Sibylla olisi kammoksunut herra ja rouva de Férias'ia, jotka, ottamatta lukuun tarpeellisen arkuuden tuottamia poikkeuksia, sydäntensä välillä muodostivat hänelle suloisimman olopaikan maailmassa, hän tunsi heitä kohtaan todellista myötätuntoisuutta, mitä ei tavata hänen ikäisillänsä. Hän heitä rakasti, hän heitä ihaili. Hänen terävässä, vakavassa ja hiukan haaveellisessa hengessään näki ihmeteltävässä määrässä jälkiä siitä samalla kertaa valistuneesta ja avosydämisestä luonteesta, mikä hallitsi molempien vanhusten perheellisissä suhteissa, heidän erinomaisesta ystävyydestään, tyynestä arvokkaisuudestaan ja siitä hiukan patrialkallisesta kurista, jotka kaunistivat hänen isänsä huonetta. Eikä muuten puuttunut vastakohtiakaan kehittämään hänen arvostelemis-kykyänsä. Väliin näet hän lähetettiin päiväksi rouva de Beaumesnil'in luo, joka sanoi rakastavansa äidin tunteilla tätä lasta, ja joka niitä hänelle osoitti syöttäin hänelle naurattavia kohteliaisuuksia ja vaikeasti sulavia herkkuja. Tällaisissa tilaisuuksissa hänen emäntänsä jokapäiväiset juorut, hra de Beaumesnil'in mauton iloisuus, ritarin juomalaulut, neiti Constance'n jaarittelut palvelijain kanssa, ja neljää tai viittä vuotta häntä vanhemman ruskea-ihoisen ja kauniin Klotildan mellastava kiivaus saattoivat Sibyllan paheksumisen-sekaiseen ihmettelyyn, jota hän naivisti ilmaisi, kun rouva de Férias häneltä kysyi:

Juuri näitten naapurissa käyntien kautta Sibylla oppi tuntemaan sen siveellisen ilman arvon, jota hän hengitti Férias'issa. Hänestä tuntui siltä kuin nuot hyvät vanhukset saattaisivat läsnäolollansa ympärillä vallitsevaan ilmaan ystävällisemmän hengen, joka tuntui etenkin suloiselta hänen palatessaan kotiin rouva de Beaumesnil'in luota.

Markiisi de Férias oli jättänyt omaksi hoidettavakseen osan laajoista tiluksistansa ja hän johti itse niitten viljelemistä. Hän maksoi säännöllisesti joka lauvantai itse työväellensä heidän palkkansa ja käytti tätä tilaisuutta oppiaksensa tuntemaan heidän kunkin tarpeitansa ja osoittaaksensa heille hyväntahtoisuuttansa. Tällaiset maksupäivät olivat oikeita juhlia Sibyllalle. Kesäiseen aikaan maksu suoritettiin eräällä nurmikolla aivan puiston ja viljelysmaitten rajalla. Päivän laskiessa markiisi ja markiisitar tulivat tänne istumaan eräälle kuusien varjoomalle penkille. Sibylla istuutui sangen arvokkaan näköisenä heidän välillensä. Ensin hän kuunteli etäältä kuuluvia elonleikkaajien lauluja, ja sitten hän näki heidän tulevan pitkässä, kirjavassa jonossa eräälle mäen-töyräälle, jolta saattoi nähdä yli koko puiston. He lähestyivät yhä laulellen, sirppi kädessä tai harava olalla, pitkin erästä kanervikossa käyvää polkua, ja vaikenivat vasta kun olivat tulleet pensas-aidan portille, vastapäätä kuusikkoa. He asettuivat sitten nurmikolle, ja kävivät vuorotellen ottamassa palkkaansa ja usein vielä muutakin, mitä Sibylla majesteetillisena ja ihastuneena heille antoi.

Hra de Férias oli perinyt isältänsä toisenkin perhetavan, jota hän samalla uskollisuudella säilytti. Hän kutsui aina iltarukouksen keskellä palvelijansa ja työmiehensä linnan saliin ja luki kovalla äänellä iltarukouksen, liittäen messukirjan lauseihin aina sellaista, mikä sopi kuuntelijoiden yksinkertaiselle mielelle ja hänen omiin yksityis-oloihinsa. Se puoli hämärä, missä tämä kotihartaus toimitettiin, se hiljainen kopina, joka ilmaisi uskollisten palkollisten tuloa ja menoa, kyyneleet, jotka juoksivat rouva de Férias'in vaaleille poskille, vanhan markiisin hiljaiset ja säyseät neuvot, ne kaikki tekivät tästä jokapäiväisestä juhlallisuudesta Sibyllalle oikean pyhän hetken, joka oli täynnä mieltä ylentävää ja salaperäistä suloa.

Hänellä oli myös iloisempia huvituksia. Rouva de Férias rakasti miehensä ja kasvattityttärensä jälkeen erittäin innokkaasti kahta asiaa: kukkia ja harvinaisia kanoja. On tietämätöintä, oliko hänellä todella luonnostaan nämä kaksi mielihalua, vai tekikö hän sen vain valmistaaksensa markiisille sen sanomattoman huvin, että hän sai niitä kastella ja ruokkia. Olkoonpa kuinka tahansa, niin ei kulunut ainoatakaan viikkoa, jona ei markiisitar ylösnoustessaan olisi löytänyt ikkunansa alta joko hanhea tai kukkavihkoa, mitkä yöllä olivat pudonneet taivaasta. Hra de Férias oli tällöin salaa piiloutunut tiheään lehvikköön ja Sibylla, joka oli kumartunut hänen jalkojensa viereen, odotti tykkivin sydämmin sitä suloista hämmästystä, mikä oli valtaava rouva de Férias'in. Tavallisesti kävi niin, ett'ei rouva de Férias milloinkaan ollut nähnyt eikä edes toivonut saavansakaan nähdä niin heleän värisiä kukkia ja niin ihmeen kauniita kanoja. Tästä huolellisuudesta, jota oli noudatettu niin monena vuosikymmenenä, olikin seurauksena, että Férias'in karjanhoito ja kukkatarhat olivat niin kuuluisia, että matkustajatkin niihin kiinnittivät huomionsa. Markiisitar vietti suuremman osan onnellista elämäänsä näissä suloisissa paikoissa, missä hän siunasi taivasta, Jumalaa ja puolisoansa, ja missä hän myöskin väliin itki. Mutta Sibyllalle ei tässä paratiisissa jäänyt yhtään surun sijaa: nämä kukkamaat ja lintuhäkit, joiden kuningatar hänen mielestänsä oli hänen iso-äitinsä, viehättivät häntä. Hän luuli elävänsä siinä satumaailmassa, josta hänelle oli kerrottu, kun häntä oli tuudittu nukkumaan. Isoisäänsä, näitten suloisten ihmeitten luojaa, hän piti melkein jumalallisena olentona. Eikä rouva de Férias'ikaan kunnioittanut puolisoansa vähemmällä suosiolla. Kun Sibylla näki hänen eräänä päivänä ihailun valtaamana katselevan kasvihuoneen ikkunasta, niin hänkin pisti päänsä ikkunasta ja näki herra de Férias'in silmäilevän ilta-auringon valossa erästä ruusunpensasta.

— Oi, lemmikkini, markiisitar sanoi, katsoppas, kuinka kaunis iso-isäsi on! Voi kuinka kaunis hän on!

Sibylla riensi kepein jaloin ulos ja lähestyen vanhaa markiisia, ilmoitti hänelle tämän hellän sanoman hiukan ylpeältä vivahtavalla äänellä:

— Iso-isä, markiisitar de Férias lähettää minut ilmoittamaan teille, että te hänen mielestänsä olette kaunis.

— Mitä hullutuksia! Mene hänelle sanomaan, että hän itse on viehättävän kaunis.

IV.

Kesällä, kun aamurusko luo säteilevää valoansa kirkkaan taivaan sinilaelle, tuntuu siltä kuin se raittius ja viileys, joka vallitsee aamusilla, kestäisi ikuisesti. Mutta äkkiä nousee tuulen puuska, kukat horjuvat ja puitten latvat taipuvat; vaaleita hattaroita risteilee toiselta puolen taivaan kantta toiselle, kuten purjeita, jotka näkymättömät kädet äkkiä ovat levittäneet. Ihmiset käyvät rauhattomiksi ja sanovat toisillensa, että päivän kuluessa vielä saattaa nousta myrsky.

Ei mikään muu kuin tämä vanha kuvaus saata niin sopivasti ilmaista sitä uutta vaihosta, joka tapahtui Sibyllan lapsuudessa sen viisi tai kuusi vuotta kestäneen täydellisen tyyneyden jälkeen, jota olemme kokeneet kuvailla. Hänen luonteensa muuttui äkkiä vaihtelevaksi. Hänellä oli hillittömän ilon hetkiä; mutta useimmiten joku salainen murhe näytti kalvavan hänen nuorta sydäntänsä, ja hänen vaaleatukkainen päänsä notkistui kuin tähkäpää. Tällaisina hetkinä jokin epämääräinen runous lauloi laulujansa hänen korvaansa, ja outo halu pakoitti häntä etsimään yksinäisyyttä. Hän vei imettäjänsä mukanaan metsään, joka oli Férias'in puiston takana, ja palasi vasta illalla linnaan.

— Mitä toimittaa hän kaiket päivät metsässä? Mitä huvia hänellä on siellä? hra de Férias vihdoin kysyi imettätäjältä, käyden rauhattomaksi hänen kummallisten kävelyjensä tähden.

— Hra markiisi, imettäjä vastasi, me kävelemme alussa rauhallisesti hyvän aikaa ja pikku neiti on viisas kuin enkeli. Mutta jos hän vaan saa nähdä hiukankin siintävää merta puitten välistä, niin hän hurjistuu, taputtaa käsiään ja alkaa huutaa: "Imettäjä, meri, meri!" ja sitten hän ottaa minua kädestä ja pakoittaa minua juoksemaan kanssansa siksi kunnes lankean, ja hän huutaa yhä vielä: "Meri, meri!" ja nauraa täyttä kurkkua. Sitten minä istuudun jonkun puun juurelle ja ryhdyn työhöni; nuori neiti istuutuu useimmiten viereeni; mitättöminkin seikka häntä huvittaa: puun lehvä, herra markiisi, pieni kukkanen, ruohon korsi, mitä hän tuntikausia sangen totisena silmäilee. Toisinaan taas hän juoksee tiehensä johonkin pensastoon, kätkeytyy ruohoon ja nukkuu kuin peltokana vakoon. Minä sanoin, että hän nukkuu, hra markiisi, mutta minä en sitä tiedä, sillä tänään, kuin kohotin hänen hattuaan, minkä hän oli vetänyt silmillensä, hän itki. Hän kukaties uneksi.

Tämä viimemainittu seikka pelästytti markiisin rauhallista mieltä.
Sibylla luisuttiin saapuville.

— Miksi olet itkenyt tänään metsässä, lemmikkini? hän kysyi. Onko sinulla huolia? Oletko onneton?

Férias'in metsissä oli eräs paikka, jota Sibylla erittäin ennen muita rakasti. Se oli eräs pieni etäinen laakso, jossa virtaili pieni puro melkein rantojensa vihreiden puitten peittämänä. Puron alkulähteillä oli maata syvältä kaivettu läpi metsän. Muudan kallio kohosi tästä syvänteestä ja siitä uhkusi pieni, kirkas vesisuoni, joka virtasi erääsen vanhanaikaiseen, muurattuun altaaseen, mistä sitten liikavesi juoksi laaksoon. Tälle itkevälle kalliolle, jota verhosi paksu varjo ja jota köynnöskasvit, kostea sammal ja kiiltävät lehdet peittivät, antoi ympärillä vallitseva yksinäisyys vakavan ja miellyttävän muodon, joka varmaankin oli antanut aihetta siihen legendaan, mistä enää oli vaan kallion nimi jäljellä: sitä kutsuttiin Haltiankallioksi. Tämä nimi, joka muistutti Sibyllalle kaikkia hänen lapsuutensa kertomuksia, vaikutti epäilemättä paljon siihen, että siitä tuli hänen lempipaikkansa. Hän viipyi siellä ihmeellisen kärsivällisenä ja katseli uteliain silmin tuota kummallista, puoleksi kammottavaa, puoleksi ihastuttavaa kalliota. Hän halusi joutua johonkin seikkailuun. Hänelle niitä tapahtui kaksikin.

Eräänä kesä-iltana hän oli tullut katsomaan Haltian-kalliota, sill'aikaa kun hänen imettäjänsä tapansa mukaan teki työtä erään puun juurella ylempänä metsässä. Sibylla halusi olla yksinään kallionsa luona. Neiti de Férias oli tähän aikaan noin seitsemän tai kahdeksan vuotias tyttö, joka siihen ikään oli jotensakin iso ja jolla oli muhkea ryhti ja kaunis käynti. Hänen runsaat hiuksensa olivat kootut verkkoon, jonka paino näytti vetävän hänen päätänsä taaksepäin, joka asema antoi sillen ylhäisen sulouden. Hänellä oli tavallisesti sileälierinen hattu, ja sen ympäri oli kiedottu musta töyhtö, joka keveästi riippui hänen otsallaan, ja loi hänen luonnoltaan syvämielisille silmillensä melkein kesyttömän varjon. Mutta väliin pisti hänen päähänsä kietoa hiuksiinsa liekoja, lehviä ja kukkia, jotka muodostivat sellaisen paksun seppeleen, jotka verhoavat taru-aikojen nuorten, huilua soittavien paimenten otsaa.

Hän oli taas tänä iltana tehnyt samalla lailla ja koristellut päänsä kuin metsän sinipiika, käyttäen peilinänsä pienen lähteen kuvastavaa pintaa. — Hänellä oli kädessä sauva, jonka hän oli kuorinut sileäksi ja seisoen hajamielisin katsein lähteen rannalla, hän tuontuostakin kohotti käsivarsiaan ja teki valkoisella sauvallansa salaperäisiä merkkiä ilmaan, ikäänkuin hän olisi ollut joku sadun kertoma haltia, johon hän itse oli ihastunut. Yht'äkkiä hyppäsi eräs mies kepeästi penkereelle, joka ympäröitsi lähdettä, aivan hänen eteensä. Sibylla vetäytyi taaksepäin ja oli juuri huutamaisillansa; sitten pysyi hän liikahtamatta nojaten kättänsä sauvaan ja tuijottaen pelottomassa asennossa tuntemattomaan. Mutta vieraassa, joka oli korkeintaan parin kymmenen vuotias, matkapukuun puettu mies, ei todella ollut mitään pelättävää. Hän oli pitkä ja sorja mies, jolla vielä oli jäljellä nuorukaisen suloutta ja jonka avoimista silmistä loisti lempeä katse. Lapsen odottamaton näkeminen, hänen kauneutensa, hänen kummallinen seppeleensä ja hänen urhekas ryhtinsä saattoivat ensin tämän nuoren miehen äänettömään hämmästykseen. Hän jupisi vihdoin itseksensä muutamia sanoja ja sanoi sitten ääneen:

— Antakaa anteeksi ajattelemattomuuteni. Minä lähden heti tieheni. Minä lähdin oikeastaan, hän lisäsi, näyttäen erästä albumia, piirustelemaan näihin metsiin, jotka luulin olevan avoinna yleisölle.

Sibylla ei vastannut mitään, vaan astui pari askelta ikäänkuin hän olisi aikonut lähteä.

— Se on vahinko, vieras jatkoi iloisesti. Tätä kaunista seutua! Saanko luvan kysyä sen niemeä?

— Vai niin, ja te olette haltia? nuori mies sanoi, jota lapsen totisuus huvitti.

— Hyvästi sitten, neiti Sibylla… Sallitteko minun syleillä teitä, suloinen lapsi?

— Sibylla ojensi kätensä niin armollisesti kuin ruhtinatar. Vieras hymyili ja suuteli sitä totisena.

— Minä kiitän teitä, neiti. Nyt lähden tieheni ja minä vakuutan
teille, ett'en milloinkaan unohda kalliota enkä sen haltiaa.
Säilyttäkää tekin pieni muisto minusta kauniissa päässänne.
Säilytättekö?

Raoul katseli häntä hiukan hämmästyneenä, itsekään tietämättä miksi, ja hymyili hölmistyneenä, sitten hän tervehti häntä kohteliaasti ja katosi metsään.

Muutamaa päivää myöhemmin piti rouva de Férias tarkkaavaista poikansa tytärtä polvillaan ja alkoi näillä sanoilla kertoa erästä itämaalaista satua, joita hän oli mainio sepittelemään:

— Oli kerran kuninkaan poika, joka metsästi Ganges virran rannoilla. Hän oli kaunis kuin päivä, hyvin kasvatettu, valistunut ja sievä. Hänen nimensä oli…

Sill'aikaa kun markiisitar haki nimeä kuninkaan pojalle, Sibylla sen äkkiä hänelle sanoi:

Vieno puna levisi lapsen poskille. Jokin tunne, jota hänen oli mahdoton selittää, oli häntä tähän saakka pidättänyt kertomasta tuota viatonta kohtaustaan vieraan kanssa. Mutta hän ilmoitti sen nyt viivyttelemättä isoäidillensä, ja lisäsi vilpittömästi, että koska tämä Raoul oli hänestä näyttänyt kauniilta kuin päivä, hyvin kasvatetulta, valistuneelta ja sievältä, niin hänen nimensä oli luonnollisesti juohtunut hänen mieleensä ristittäissä sitä kuninkaan poikaa, jolla oli aivan säntilleen samat ominaisuudet. Rouva de Férias nauroi kertomusta enemmän kun se olisi ansainnutkaan; seuraavana päivänä lähti hän salaa kävelemään linnan ympäristöön ja sai silloin tietää, että prinssi Raoul, jota hänelle kuvailtiin iloiseksi nuoreksi mieheksi, joka oli elänyt ylhäisessä maailmassa, oli lähtenyt samana päivänä illalla, jona Sibylla oli hänet nähnyt. Sibylla sai sentähden vapaasti pitkittää rakkaita kävelyjään, ja joutui jonkun ajan kuluttua toiseen seikkailuun, joka vaatii edeltäkäsin selitykseksensä muutaman sanan.

Puro, joka virtasi Haltia-kallion ontelosta ja juoksi metsän lävitse, laski mereen kahden ranskalaisen penikulman päässä siitä. Mutta matkalla siihen liittyi pari kolme lisäjokea ja loppu juoksullansa se muodosti melkoisen putouksen, joka muutamaa vuotta ennenkuin tämä kertomus alkaa, oli saanut kunnian pyörittää myllyä, joka oli rakennettu metsän syrjään. Myllärin nimi oli Jacques Féray. Hän oli ennen reippaasti palvellut meriväessä, ja oli kotiin palattuansa löytänyt uskollisen morsiamen, jolle hän uskollisuutensa osoitteeksi antoi merimies-korvarenkaansa ja josta pian tuli valkoinen ja hyvin voipa myllärin-emäntä. Tämä avioliitto oli onnellinen. Jacques Féray oli hyvä, hauska poika. Hänellä oli kaunis ääni, jota hän oli harjoittanut valvoessansa öillä laivan kannella, ja jota hän ei lakannut käyttämästä pienen tyttärensä kehdon ääressä, jonka hänen vaimonsa hänelle lahjoitti. Myllyn edustalla oli neliskulmainen puutarha, missä oli kaksi viikunapuuta ja kolme mehiläispesää. Tämä nuori myllärin-emäntä, tämä jauhoinen ja laulava mylläri ja tuo pieni tanssiva lapsi, kaikki tämä muodosti kesä-auringon valossa suloisen kuvan katselijan silmälle. Viiden tai kuuden vuoden kuluttua rouva Féray tuli taas siunatuksi, ja Jacques Féray, jonka se todella tulikin tietää, vannoi leikillisesti, että tällä kertaa oli tuleva poika. Sillä välin kohtasi Férias'in aluetta eräänä syys-yönä onneton vesitulva. Tämä vedenpaisumus kesti koko seuraavan päivän, ja seuraavana yönä tuo rauhallinen puro, joka oli muuttunut pauhaavaksi virraksi, paisui yli ääriensä, tulvasi kentille ja kaatoi myllyn. Jacques Féray pelastui töin tuskin vaimoineen ja lapsineen, mutta tämä tempaus teki hänestä hävinneen miehen, sillä hän oli menettänyt, paitsi kaatuneita huoneitaan sekä turmeltunutta kalustoansa, vielä melkoisen varaston jyviä ja jauhoja. Vaimo, heikko kun oli, kuoli kolmen päivän perästä, ja pikku tytär, jonka jalat olivat olleet koko yön vedessä, seurasi äitiänsä Férias'in kalmistoon. — Päivää jälkeen lapsen hautajaisten lähti armelias pastori isää lohduttamaan. Hän löysi mies paran virumasta vatsallansa särkyneen vesirattaan päällä, keltaisessa liejussa, joka peitti hänen pientä puutarhaansa, hänet, joka muinoin oli niin iloinen.

— Ylös, Jacques! kirkkoherra huusi häntä pudistellen. Jacques ei liikahtanut paikalta.

— Nouse toki, minä pyydän sinua, jatkoi kirkkoherra. Jacques kohotti päätänsä:

Kun kirkkoherra ei häneltä saanut muuta vastausta, hän lähti pahoilla mielin pois. Seuraavana päivänä, kun hän jälleen tuli, oli mies vielä samassa paikassa ja samassa asennossa ja vastasi kaikkiin hänen lohdutuksiinsa ainoastaan:

Ihmiset huomasivat pian, että mies paran järki oli suuresti heikentynyt. Hän lähti myllynsä raunioilta ja asettui erääsen kurjaan olkimajaan, joka oli laitettu autiolle meren rannikolle lampaitten suojaksi kuumilla päivillä, sekä eli siellä kuin metsän-elävä. Väliin, etenkin myrskyisinä päivinä, kuultiin hänen kirkuvan niin julmalla äänellä, että kauhun väreitä alkoi kulkea ruumiin läpi. Hänellä oli hulluutensa ensiaikoina kummallinen tapa. Useimpina aamuina perätysten olivat Férias'in kirkon-ikkunat rikkilyötyinä ja keskelle kirkon kivilattiaa oli heitetty pieniä kiviä. Kirkkoa alettiin vartioida ja eräänä yönä saatiin Jacques Féray kiinni, kun hän juuri poikamaisella ja raivokkaalla innolla nakkeli kiviä saman Jumalan huoneesen, joka oli niin kovasti häntä rangaissut. Oltiin aikeessa panna hänet vankeuteen, mutta hyvänluontoinen kirkkoherra sääli häntä eikä suostunut siihen. Tämä olikin ainoa ilkityö, josta onnetonta voitiin syyttää. Vaikka hän ulkonäöltään oli kammottava, niin ei hän kuitenkaan tehnyt mitään pahaa. Usein näit hänen istuvan erään joen äyräällä, kasvot käännettyinä erääsen tokeesen päin. Ihmiset olivat ajan pitkään lakanneet säälimästä häntä kuten muitakin onnettomia, ja hän oli enää vain kauhun ja naurun esineenä. Häntä kutsuttiin hullu-Féray'ksi, ja samalla kun hänelle, osaksi pelosta, annettiin leipäpala talojen ovella, lapset kiinnittivät ryysyjä hänen selkäänsä.

Eräänä päivänä oli Sibylla taas jättänyt imettäjänsä jonkun matkan päähän ja mennyt lähteen rannalle, johon vesi valui Haltian-kalliosta. Hän oli paljain päin ja tutkittuansa hetkisen kasveja, jotka peittivät lähteen pohjaa, hän vaipui vähitellen rannan ruohostoon ja kukkiin. Sellaisen kummallisen mielenliikutuksen valtaamana, jotka häntä kohtasivat viime aikoina, hän alkoi itkeä ja katsella, kuinka kyyneleensä toinen toisensa perästä putosivat läpikuultavan lähteen lirisevään veteen. Hiljainen rahina herätti hänet äkkiä; hän näki hullun Féray'n olevan kumartuneena vastaisen rannan ruohostossa. Hänen laihat, kalpeat ja epätoivoiset kasvonsa, joita rikkinäinen olkihatun risa peitti, pistäytyi esiin eräästä pensaasta; hän tuijoitti Sibyllaan merkillisen tarkkaavaisena. Runsaita kyyneleitä vieri hänen syvällepainuneista silmistänsä hänen harmaasen partaansa. Nähdessään tällaisen hirviön, lapsi, vaikka muuten olikin uskalias, tunsi väristyksen käyvän läpi suoniensa. Hän tahtoi huutaa, mutta ei saanut ääntä. Hullu ymmärsi hänen kauhunsa ja sanoi matalalla ja surkuttelevalla äänellä:

Hän nousi ylös, kun Sibyllakin hypähti seisoman, tietämättä itsekkään miksi, lähestyi häntä ja katseli häntä tarkasti.

Sibylla tunsi mies paran elämäkerran; hän aavisti, että jokin himmeä saman-näköisyys muistutti hänen pikku tytärvainajatansa; sääli voitti hetkiseksi kauhun hänen herkkätuntoisessa sydämessään; hän laskeutui polvillensa ja laski lempeästi valkoisen kätösensä hullun pörröiselle päälle. Sitten, ikäänkuin rohkeudestansa kauhistuneena, hän lähti juoksemaan imettäjänsä luoksi, joka ei niin vähää pelästynyt, nähdessään hetkistä myöhemmin Jacques Féray'n rientävän hänen jäljestänsä. Hän seurasi heitä kuin koira aina linnaan saakka. Herra ja rouva de Férias, Sibyllan kertomuksesta liikutettuina, menivät onnettoman luoksi, joka oli jäänyt puiston ristikkoportin taakse, lausuivat hänelle ystävällisiä sanoja ja täyttivät hänen laukkunsa ruokatavaroilla. Tästä ajasta lähtien hänen hulluutensa sai tyynemmän luonteen. Ei kulunut päivääkään, jona hän ei olisi tullut linnan portille, minne Sibylla aina riensi, käsissä jotakin vietävää. Hän tapasi hänet usein kävelyillänsä; hän oli huomannut, että Sibylla rakasti metsäkukkia; hän tiesi mitä hän piti paraimpina ja sitoi niistä sanomattoman suuria vihkoja ja vei ne sanaakaan sanomatta lapsen jalkojen viereen. Tämä sanoi hänelle hymyillen: "Kiitoksia, Jacques hyvä;" ja hullu vetäytyi tyytyväisenä pois. Markiisi ja markiisitar kutsuivat häntä Sibyllan mielipuoleksi, ja palvelijat neidin mielipuoleksi. Sibylla oli ihastunut ja hiukan ylpeä siitä vallasta, missä hän piti miesparan alakuloista ja häiriytynyttä mieltä. Mutta yhdessä kohden tämä valta oli heikko: vanhempiensa kehoituksesta Sibylla koitti eräänä päivänä viedä Jacques'in messuun Férias'in kirkkoon. Mutta kun oli tultu kirkkopihan portille, hän irtautui väkisin Sibyllan käsistä, päästi julman huudahduksen ja läksi juoksemaan pois pitkin kenttää.

Noin kahta kuukautta myöhemmin, kun hän ensikerran oli tavannut hullun Féray'n, Sibyllalle tuli vieraaksi hänen ystävättärensä Klotilda Desrozais, joka oli aikeissa mennä Pariisin luostariin siellä täydentääksensä kasvatustansa tai pikemmin sitä siellä aloittaaksensa. Neiti Klotilda oli silloin noin kahden- tai kolmentoista-vuotias; hänellä oli pitkä, ihmeen kaunis vartalo, ihanat silmät, jotka tavallisesti olivat puoliksi suljettuina, mutta jotka olivat lumoovat, kun hän ne avasi, raskaat, kiiltävän mustat palmikot ja purppuraisten huultensa välistä hohtavat hampaat, valkoiset kuin tuoreen pähkinän sydän. Muuten hän oli vilkas ja suloinen sekä erittäin tuntehikas. Mutta ei, totta puhuen, hyvin tiedetty, mitä aineksia löytyi tuon rikaslahjaisen olennon hehkuvassa rinnassa, joka oli jätetty oman onnensa nojaan kuin keskelle metsää ja joka Sibyllassa herätti levottomuuden sekaista myötätuntoisuutta. Neiti Klotilda saattoi hänet usein levottomaksi hillittömän luontonsa oikuilla, mutta jo seuraavassa tuokiossa hän lepytti häntä vastustamattoman lempeytensä tulvalla. Kyynelsilmin hän painoi häntä vasten rintaansa ja sanoi: "Minä rakastan sinua, Sibylla kulta, aina sinua rakastan! Sinunkin täytyy luvata koko ikäsi rakastaa minua. Lupaatko?" Sibylla lupasi arasti. "Katsoppas", jatkoi Klotilda, "minä rakastan niitä, joita rakastan, niin suuresti että tahtoisin heidät syödä." Ja todella purikin hän heitä joskus.

Neiti Desrozais oli siis tullut päiväksi Férias'iin. Sill'aikaa kun Sibylla valmisteli virvoituksia ystävättärellensä, tämä huomasi ikkunasta hullun Féray'n, joka virui siimeksisessä linnan pihassa. Sanaakaan sanomatta Klotilda juoksi kyökkiin, pyysi sieltä itsellensä nuoran pätkän, pujotteli siihen rautakapineita, vanhoja kannuksia ja lasinpalasia, joita hän kokoili sieltä ja täältä, ja meni salaa ripustamaan tätä kalukimppua nukkuvan mielipuolen vaatteisin. Sittenkuin hän vielä oli pitänyt huolta siitä, että kaikki pihan portit olivat kiinni, hän huusi suurta pörröistä koiraansa Max'ia, joka oli hänen muassansa joka paikassa. Hän potkasi sitten hullua jalallansa, joka kavahti ylös. "Ots' kiinni, Max", huusi hän "ots' kiinni!" Jacques pelkäsi suuresti koiria, jotka ylimalkaan eivät olleet hänelle ystävällisiä. Kun hän näki koiran syöksevän päällensä, hän läksi hurjistuneena juoksemaan. Helisevä taakka, joka riippui hänen kaulastansa, tuli liikkeesen ja lisäsi vaan hänen kauhuansa. Hän juoksi, koira kantapäillä, pelästyneenä huohottaen ja läähättäen portilta portille, kauniin Klotildan suureksi iloksi. Sillä välin oli Sibylla, melua kummastellen, juossut ikkunan luo. Niinpian kuin hän näki miten asian laita oli, hän juoksi pihalle ja saapui mielipuolen luo juuri samalla hetkellä, kun koira tarttui hänen jalkojensa ympäri kiedottuihin riepuihin. Lapsi ponnisti kaikki voimansa työntääksensä holhottinsa kimpusta koiraa, joka äkkiä käänsi vihansa Sibyllaan ja puri häntä käteen niin että siitä alkoi vuotaa verta. Palvelijat joutuivat avuksi, karkoittivat koiran ja kantoivat pyörtyneen Sibyllan pois. Nähdessään kujeensa lopullisen seurauksen, Klotilda vuodatti oikein kyyneltulvia. Mutta kun hänen rakas tätinsä tuntia myöhemmin tuli hakemaan häntä pois, ja kun hän näki Jacques Féray'n, joka oli heittäytynyt maantielle makaamaan, nousevan ylös ja näyttävän hänelle nyrkkiänsä, helistellen sitä rautasälykimppua, jonka tyttö oli sitonut hänen vaatteisinsa, niin hän ei voinut pidättää itseänsä nauramasta houkkion äänetöntä uhkausta. Mutta sitä hän sai katua.

Sibylla makasi kuumetaudissa vuoteen omana kolme päivää. Jacques Féray vietti nämä kolme päivää maaten kuten kuollut hänen huoneensa ikkunan alla. Kun häntä oli turhaan yritetty saada pois tästä paikasta, niin hänen annettiin, hra de Férias'in käskystä, siinä olla, ja kannettiin hänelle sinne ruokaa. Hän ei lähtenyt sieltä edes yölläkään. Neljännen päivän aamuna hän kuuli lausuttavan nimeänsä, ja hän käänsi äkkiä päätänsä, nähden Sibyllan hänen ikkunassansa. Oli jotakin liikuttavaa hänen hymyilemisessänsä, joka talvi-auringon säteen tavoin liikkui hänen surullisilla kasvoillansa, jotka eivät milloinkaan nauraneet.

Hra de Férias, jonka mielestä lasten siveellinen kasvatus pitää aloitettaman jo kehdosta saakka, ei ensinkään kiirehtinyt pienen poikansa tyttären kasvatuksen opinnollista puolta.

— Sielu, sanoi hän, on kuin nuorten puiden ydin, joka vaatii tukemista ja ohjaamista samassa määrässä kuin itse puut kasvavat. Mutta meidän tulee, kuten luontokin tekee, odottaa siksi kunnes kasvattimme ovat jossakin määrin voimistuneet ja kypsyneet, ennenkuin voimme niistä hedelmiä saada. Mitä enemmän nämät pienet aivot, lisäsi hän, silitellen Sibyllan vaaleita hiuksia, osoittavat onnellista ja suotuisaa taipumusta, sitä enemmän ne kukalle puhjettuansa vaativat hempeyttä ja huolenpitoa.

Kuitenkin se hetki, jona markiisi ja markiisitar vihdoin katsoivat soveliaaksi antaa Sibyllan tehdä tuttavuutta salaperäisen aapiston kanssa, oli heille epäilyksen ja katkeruuden hetki, mutta rouva de Beaumesnil'issa se herätti ääretöntä riemua. Sibylla, joka oli ollut aina niin halukas ja taipuvainen vaipumaan mielikuvituksiinsa, osoitti olevansa surkuteltavassa määrässä kykenemätön oppimaan lukemisen käytännöllistä taitoa. Ei hyvällä eikä pahalla voitu poistaa hänen uneksivan järkensä kammoa säännölliseen vaivannäköön. Markiisitar-parka, joka turhaan näki vaivaa ja jo melkein kadotti taivaallisen kärsivällisyytensäkin, kutsui avuksensa Férias'in kirkkoherran, joka ryhtyi työhönsä vakavalla innolla, mutta hänellä ei ollut sen enempää menestystä.

— Pienokaisesta tulee taitamatoin, vastasi rouva de Beaumesnil. He ovat tylstyttäneet hänen järkensä. Siitä olinkin varma… Jo viiden vanhana osasi Klodilta lukea ja jutella satujakin!

— Minun nähdäkseni ainoastaan ihme, kirkkoherra sanoi, saattaa pelastaa meidät tästä pulasta.

Ihme tapahtuikin, ei tosin sellainen kuin kirkkoherra oli ajatellut, vaan sellainen, jota on aina sallittu toivoa jumalalliselta kaitselmukselta. Ihmeet tapahtuvat nimittäin sydämissä, siellä ne ovat mahdollisia hyvinkin usein.

Sibylla tiesi varsin hyvin että hän oli orpo, ja hän käsitti sen sanan surullisen merkityksen. Mutta hra ja rouva de Férias pelkäsivät antaa liian päteviä syitä hänen herkälle tunteellisuudellensa, eivätkä antaneet tämän asian johdosta selityksiä, joita hänen lapsellinen, väliin raivoisakin uteliaisuutensa kaipasi. Hänen isänsä ja äitinsä olivat taivaassa, siinä kaikki. Palvelusväki olivat saaneet ja uskollisesti noudattaneetkin käskyä vastata samalla tavalla. Heitä oli kielletty puhumasta ja antamasta pienintäkään vihjausta, joka olisi saattanut kiinnittää Sibyllan huomiota pienessä kirkkotarhassa olevaan kahteen hautakiveen. Mutta tästä varovaisuudesta huolimatta oli Sibylla kuitenkin, joka kävi joka sunnuntai vanhain vanhempiensa kanssa messussa, kummastukseksensa huomannut jotakin erityistä heidän kasvoissansa, kun he menivät kivien ohitse, sillä eräänä päivänä kirkosta tullessansa hän meni suoraa päätä patsaitten luo, joihin oli hakattu kultaisia kirjaimia ja kysyi, kääntyen imettäjänsä puoleen, joka pelästyneenä oli häntä seurannut:

— Siinä on kirjaimia, sanoi Sibylla, rypistäen kulmakarvojaan. Lue minulle, mitä siinä on.

Sibylla kohotti olkapäitään ja lähti. Tästä lähtien ei Férias'in hyvä kirkkoherra enää tuntenut oppilastansa. Hän hieroi käsiänsä, hän riemuitsi:

Kuukautta myöhemmin antoi Sibylla viedä itsensä pappilaan saadaksensa muka tietää, miten hänen opettajansa jaksoi, joka sairasti luuvaloa. Hän poikkesi ohi mentäessä kalmistoon, pysähtyi patsaitten eteen, oli tuokion aikaa äänettä katsellen kultakirjaimia, sitten hän laskeutui polvillensa ja itki. Ihme oli tapahtunut, Sibylla osasi lukea.

Kun Sibylla kerran oli saanut omaksensa tämän inhimillisen tietovaraston avaimen, niin hän, kuten usein käy hänentapaistensa luonteitten, käytti sitä niin suurella kiihkolla, että sitä nyt pikemmin sai hillitä ja pidättää, kuin kiihoittaa.

Tämä hillitön tiedonhalu, joka tahtoi ammentaa tietoja kaikilta aloilta, toi muassansa pää-asiallisesti kaksi seurausta: ensiksi sen, että Sibyllan vaatimatoin opettaja usein joutui suuresti hämillensä; toiseksi sen, että hra de Férias otti omaan huostaansa kirjastonsa avaimet. Mutta vanhalla markiisilla oli kuitenkin enemmän ymmärrystä, kuin että hän olisi tyytynyt tähän varakeinoon. Hän ei muuten ollut liiaksi levoton siitä kiihkosta, jossa näkyi sikin sokin liikkuvan salaperäisiä unelmia ja luonnollista uteliaisuutta. Olla mitään laiminlyömättä, mitään hillitsemättä, vaan irroittaen hänet niistä sekanaisista aineksista, joita hänen nuorissa aivoissansa liikkui, järjestää niiden halut, pitää harjoituksessa niiden voimia, sanalla sanoen, saattaa tämä sekasotku hedelmiä tuottavaksi, siinä oli hänen tehtävänsä, joka suorastaan seurasi hänen perusaatteistansa. Mutta hra de Férias huomasi, ett'ei niin vireän neron ohjaamista kauvemmaksi saattanut jättää abotti Renaud'in heikkojen käsien ja kasvatus-opillisen kyvyn nojaan: hän päätti viivyttelemättä hankkia opettajattaren, jonka hoidettavaksi hän jättäisi Sibyllan kasvatuksen ajallisen puolen, sen sijaan että kasvatuksen hengellinen puoli luonnollisesti jäisi papin huoleksi. Kirkkoherra tunnusti häveliäästi kyllä tämän muutoksen hyödyn, jopa tarpeellisuudenkin.

— Lapsi, hän sanoi yksinkertaisesti, osoittaa kummallisia luonnonlahjoja, joiden vyyhteä en minä ole mies selvittämään. Kaikki, hra markiisi, mitä voin tehdä, on oleva siinä, että opetan hänelle hänen katkismuksensa ja senkin, lisäsi hän huoaten, Jumalan avulla.

Opettajattaren valitsemisen luuli hra de Férias voivansa jättää serkkunsa kreivi de Vergnes'in huoleksi, joka oli äidin puolelta Sibyllan iso-isä, ja jolle tämä tärkeä toimi oli helpompi, sekä sentähden, että hän asui Pariisissa, että laveamman vaikutus-alansa vuoksi. Hän kirjoitti kreiville vakavan ja liikuttavan kirjeen, jossa hän laveasti kertoi Sibyllan luonteesta ja pyysi häntä tekemään kaikkea sen hyväksi, että opettajatar olisi oppilaalle kelvollinen. Kuukautta myöhemmin hra de Férias, jota kreivin vaiti-olo alkoi tehdä levottomaksi, sai häneltä seuraavan vastauksen: ** "Rakas serkkuni."

"Sukellettuani helmienpyytäjän tavoin Pariisin valtameressä, luulen vihdoinkin löytäneeni etsittävän aarteen. Ihmisellä ei ole juuri viehättävä ulkomuoto. Hänellä ei ole siipiä, mutta hän on sittenkin enkeli, sanotaan. Minä kuvailin enkeliä toisen näköisiksi, mutta vähät siitä; minä lähetän hänet samalla kuin kirjeenikin. Lähettäkää vaununne ——— pysäyspaikalle, iltajunalle. Hän on juuri päättänyt erittäin onnellisesti erään oppilaan kasvatuksen, mutta on siitä saanut hyvin niukan palkan. Palvelijanne tuntevat hänet seuraavista tunnusmerkeistä: Miss O'Neil (Augusta Mary), kolmenkymmenenvuotias, vaaleanverinen, irlantilainen, syntyisin vanhasta ylhäisestä perheestä, puhuu kaikkia kuolleita ja eläviä kieliä, ompelee koru-ompeluksia, maalaa, soittaa harppua ja ratsastaa. Paljolta j.n.e.

Markiisi de Férias'ista tällainen kirje, hänen silmissään niin tärkeänä ja ratkaisevana hetkenä, osoitti tuskin anteeksi annettavaa kevytmielisyyttä, ja vaikka hän oli tottunut siihen maailmalliseen ja pintapuoliseen muodollisuuteen, joka hra de Vergnes'issa peitti melkoisen määrän ajatuskykyä ja tunteellisuutta, niin hän lähti itse, mielessä kuitenkin jonkinlainen pelontunne, ——— asemalle, vastaan ottamaan opettajatarta, jota oli hänelle niin leikillisellä tavalla kuvailtu. Miss O'Neil'in ensi katse, kun hän astui ulos vaunuista, ei ensinkään poistanut markiisin huolia; hän tunsi hänet helposti, vaikka olikin jotenkin hämärä. Miss O'Neil oli aivan sen näköinen, kuin kirjeessä oli sanottu. Hän oli pitkä, laiha nainen, joka astuskeli koneen tapaisella säännöllisyydellä ja jäykkyydellä. Ihmiset väistivät ehdottomasti hänen käsivarsiansa, jotka näyttivät aina melkein lävistävän hänen lihansa. Hänen kummastakin ulospitävästä poskipäästään riippui kaksi tulipunaista parrantyppyä niinkuin kaksi paju-oksaa. Ruskea olkihattu, joka vivahti ylös-alaisin käännettyyn sallaatti-astiaan, oli niinkuin kirkontorni hänen sulottomassa päässänsä. Hra de Férias'in sydän oli pakahtua.

Mutta kuitenkin, kun hän lähestyi miss O'Neil raukkaa, hän näki tämän vaaleansinisistä silmistä loistavan niin kirkkaan valon, kuin taivaan tähdistä, niin puhtaan, niin sievän, niin hellän, ja samalla niin surullisen, että se häntä liikutti ja puoleksi hänet valtasi. Miss O'Neil, jonka hänen ulkonaisen onnettomuutensa tieto teki araksi, vastasi vanhan markiisin kohteliaasen tervehdykseen ujosti, mutta hyvillä ja sopivilla sanoilla. Hänen äänellänsä oli kaunis sointu. Hra de Férias alkoi luulla, niinkuin hra de Vergnes'ikin, että nainen oli enkeli, vaikka hänen siipensä todella olivat sangen vähän näkyvissä. Hän istui hänen viereensä vaunuihin, jotka lähtivät Férias'in linnaan, eikä laiminlyönyt silmänräpäystäkään selittääksensä hänelle sen nuoren oppilaan luonnetta, jonka opettaminen nyt jätettiin hänen toimeksensa. Irlannitar kuunteli häntä tarkkaavaisesti, keskeyttämättä häntä, kunnes hän lopetti puheensa lyhyellä loppulauseella, joka sisälsi hänen mielipiteensä kasvatuskysymyksessä.

— Herra, miss O'Neil silloin sanoi, minä näen millainen hän on. Mitä teidän mielipiteisiinne tulee, niin minun mielipiteeni ovat ihan samat. Lapsen luonnonlahjojen kehittäminen ja viljeleminen on velvollisuus eikä siinä ole milloinkaan vaaraa, jos tätä tekee sillä kannalla, että ajatus Jumalasta vallitsee ja pyhittää kaikki.

Markiisi veti tämän kuultuansa pitkän henkäyksen. Hän nyökäytti tyytyväisen näköisenä useampia kertoja päätänsä, ja vaunuihin levisi pilvi tuoksuavaa puuteria.

— Rakas miss O'Neil, hän sanoi, minä rohkenen pyytää teitä kertomaan minulle elämäkertaanne, josta serkkuni de Vergnes on minulle antanut sangen vaillinaisia tietoja. Mutta älkää väärin käsittäkö syitä minun kysymykseeni, sillä minä pyydän teiltä tätä suosion osoitusta ainoastaan sentähden, että te minussa olette herättäneet suurta mieltymystä.

On mahdotointa kertoa, kuinka oudolta ja suloiselta miss O'Neil'ista tuntui tämä vanhan markiisin sydämellinen kohteliaisuus. Kun hän oli köyhä ja naurettavan ruma, niin maailma ei ollut, niinkuin on helppo ymmärtää, hemmoittelemalla häntä turmellut. Kun häntä oli aina ympäröinyt jäinen kylmyys niitten puolelta, jotka olivat ottaneet hänet palvelukseensa, ja kun hän oli aina jäykkä, umpimielinen ja heikkohermoinen, niinkuin ainakin se, jonka täytyy olla pahanilkisten ja pilkallisten katseitten alaisena, niin hän oli saanut paljon kärsiä ylpeydessänsä, joka oli suuri ja oikeutettu. Ensi kerran elämässänsä hän näki itseänsä pidettävän arvossa. Tämä kaunis vanhus puhui hänelle sellaista puhetta, jota hän ei ollut toivonut saavansa kuulla ennenkuin taivaassa valittujen huulilta, jotka hurmasivat ainoastaan siveellisellä loistollansa ja kauneudellansa. Käyttäen hyväksensä hämärää, hän antoi kaksi kyyneltä vieriä silmistänsä, jotka hän pyyhki pois mustalla silkkihansikkaallansa; sitten hän kertoi lyhyesti elämänsä, joka muuten oli sangen yksinkertainen. Ainoa kohta, missä hän viipyi kauvemmin, oli hänen perheensä vanha sukuperä. Hän polveutui Irlannin vanhoista kuninkaista, jotka todella, lisäsi hän, eivät olleet muita kuin clan-päälliköitä. Yksi hänen esi-isistänsä, Fergus Punainen, kuului toden näköisesti niitten irlantilaisten päälliköiden joukkoon, joilta ruhtinas Juhana Plantagenet (jonka nimeä miss O'Neil mainitsi katkeralla halveksumisella) oli julkisessa tilaisuudessa hävyttömästi temmannut parran pois. Miss O'Neil'in isä oli hänelle jättänyt melkoisen omaisuuden. Mutta hänellä oli kaksi veljeä, jotka omaisuutensa hoitamisessa eivät olleet käyttäneet tarpeellista tarkkuutta. Hra de Férias ymmärsi että miss O'Neil oli hyväntahtoisesti antanut omaisuutensa mennä veljiensä häviön korjaamiseen. Muuten se toimi, johon hänen oli täytynyt antautua, viehätti häntä erittäin ja tuotti hänelle kaikkea mahdollista onnea aina siihen päivään asti, jona hänen oli täytynyt jättää oppilaansa. Mutta tämä päivä oli runnellut hänen sydämensä. Hän oli tarjoutunut jäämään nuoren neidin luoksi ehdoilla, jotka olivat hänelle hiukan vastenmieliset, mutta joihin hän kuitenkin piti mahdollisena suostua (luultavasti kamarineitsyenä, tyttö parka!). Perhe ei siihen suostunut, koska se katsoi sitä sopimattomaksi, jonka hän muuten itsekin myönsi.

— Miss Augusta, markiisi sanoi, sallikaa minun vakuuttaa teille, ett'ei teidän koskaan minun huoneessani tarvitse pelätä sellaista onnettomuutta. Niin kauvan kuin minä elän, rakas miss O'Neil, elätte tekin minun kattoni alla. Ja minä erehtyisin suuresti poikani tyttären mielipiteitten suhteen, joll'ei hän kunnioittaisi, samoinkun minäkin, sitä muodollista, neuvoa, jolla minä suljen hänet tässä tarkoituksessa teidän suosioonne.

Miss Augusta saattoi vaan epäselvällä äänellä kiittää; mutta hän talui taaskin mustan silkkihansikkaansa laihalle poskellensa.

Tällaisella ystävällisellä kannalla olivat asiat kun hra de, Férias ja miss O'Neil astuivat vaunuista linnan pihalle. Muutamia hetkiä myöhemmin markiisitar, jota hänen puolisonsa oli lyhyellä puheella valmistanut voittamaan ensi silmäyksen herättämää tunnetta, lisäsi Irlannittaren ihastusta kohtelunsa lempeällä hyväntahtoisuudella. Oli myöhäinen ilta. Miss O'Neil vietiin hiljaa pieneen huoneesen, missä Sibylla makasi valkeiden uutimien takana, toinen käsivarsi pään yli asetettuna ja kätkettynä hänen hienoihin silkkikutriinsa, kasvoilla sama sulo, jota niille hänen maatessansakin loi hänen lumoava sielunsa. Imettäjä toi lampun ja miss O'Neil katseli kauvan, sanaakaan hiiskumatta ja hengittämistäänkin pidättäen, lasta, sill'aikaa kun markiisi ja markiisitar nojautuivat toisiansa vastaan hänen takanansa, kasvoilla ihastuksen hymy. Sibylla teki äkillisen liikkeen ja miss O'Neil asetti sormen huulillensa, astui muutaman askeleen taaksepäin ja sanoi, kuiskaavalla äänellä, luoden kosteat ja säteilevät silmänsä tärkkääväisiin vanhuksiin:

— Hän on enkeli, minä jumaloin häntä! Saatettuna heti tämän jälkeen läheiseen avaraan ja komeasti sisustettuun huoneesen, jollaisessa hän ei ollut tottunut asumaan, tämä Fergus Punaisen jälkeläinen valvoi vielä hyvän kappaleen yötä, vaikka olikin matkasta väsynyt, ja silmäili ihastuneena tapetteihin kuvattuja henkilöitä: siinä oli elyysiumin lehdoissa olevia paimenia ja paimettaria, joilla oli vasu kädessä ja jotka näyttivät sangen onnellisilta, mutta jotka varmaan olivat sitä vähemmän kuin miss O'Neil. On surettavaa ajatella, että samalla hetkellä, kun tämä kunnon nainen pääsi tällaisen paratiisin osallisuuteen, niin välkkyvä miekka jo häilyi hänen päänsä ylitse valmiina häntä sieltä karkoittamaan.

Seuraavana aamuna rouva de Férias keskusteli miss O'Neil'in kanssa ja tuli yhä lujempaan vakuutukseen siitä, mitä hänen puolisonsa oli hänelle sanonut. Sitten esitteli hän opettajattaren hänen oppilaallensa. Sibylla, jolla, hänen ikäänsä katsoen, oli harvinainen kyky arvostella sopusointuisuutta ja kauneutta, katseli ensin jonkinlaisella levottomuudella miss O'Neil'ia ja vastasi kylmästi hänen ystävällisiin kysymyksiinsä, sillä hänen ulkonainen rumuutensa antoi aihetta Sibyllalle luulla hänestä pahaa. Markiisitar jätti heidät kahden kesken, jotta he likemmin tutustuisivat toistensa kanssa, ja meni saliin. Täällä kertoili hra de Férias miss O'Neil'in ansioita abotti Renaud'ille ja rouva de Beaumesnil'ille, joita tapauksen tärkeys oli kutsunut aamun koittaissa tulemaan linnaan.

— Niin paljon kuin minä, ystäväni, saatan päättää, niin on hän sangen valistunut ja helläsydäminen ihminen.

— Te näette, markiisi jatkoi säteilevin silmin, kääntyen vieraittensa puoleen, te näette siis, että hän on kalliskivi, ja hän on oleva, sen olen jo hänelle luvannutkin, oikea perheen kalliskivi! Hän ei ole kaunis, se on totta; mutta se onkin hyvä. Se on oleva vaan Sibyllalle opetukseksi ja eläväksi esimerkiksi siitä, kuinka paljon vähemmän arvoiset ulkonaiset edut ovat verrattuina siihen siveelliseen kiiltoon, joka loistaa miss O'Neil'in käytöksestä kuin komeasta juvelilippaasta, minä tarkoitan mielipiteitten jaloutta, sielun puhtautta, neron suloutta…

Kesken tätä yhteistä ylistyspuhetta aukeni salin ovi jyristen ja imettäjä, joka linnassa kutsuttiin rouva Rosaksi, astui yht'äkkiä sisään kasvot niin kummallisesti vääntyneinä, että onnettomuuden sanoman jo näki hänen silmistänsäkin.

— Hra markiisi, rouva Rosa sanoi, tuskin voiden hengittääkään, hän ei ole kristitty!

— Mitä? Kuka? Miss O'Neil'iko? Eikö kristitty?… Se on mahdotointa!
Te olette hullu, imettäjä!

— Hän ei ole kristitty! rouva Rosa toisti kiivaasti; se on varma, sillä hän kysyi äsken juuri Jean'ilta, oliko lähistössä protestanttista pappia ja saattoiko hän helposti käydä joka sunnuntai kirkossa.

— Protestantti! markiisi sanoi vaipuen voimatonna nojatuoliinsa. Protestantti!… Sitten jatkoi hän hetken päästä: — Rouva Rosa, jättäkää meidät!

Tuokion aikaa kesti täydellistä äänettömyyttä. Markiisitar vaihtoi surullisia silmäyksiä puolisonsa kanssa. Kirkkoherra ja rouva de Beaumesnil olivat lyöneet kätensä yhteen ja nostivat niitä tuon tuostakin kohden kattoa, hämmästyksen valtaamina, joka edellisessä oli todellinen, mutta jota jälkimmäinen ainoastaan teeskenteli, sillä se räjähdys, joka oli kohdannut hänen naapurejansa, oli hänen kateelliseen sydämeensä vihmonut ainoastaan kukka- ja ruususadetta.

— On totta, markiisi puhkesi vihdoin lausumaan, että de Vergnes on auttamattomasti loukannut minua! Siinä saa nyt nähdä pariisilaista välinpitämättömyyttä ja kevytmielisyyttä!… Hän ei hanki tällaisesta tärkeästä asiasta itsellensä edes tietoakaan!… Yhtä hyvin hän olisi voinut lähettää minulle juutalaisen tai muhamettilaisen, Jumala nähköön, ihan yhtä hyvin! Sellainen hän on! Kuinka minä olisin saattanut tätä ymmärtää? Kuinka olisin saattanut kuvaillakaan tällaista huolimattomuutta? Kuinka olisi kertaakaan päähäni pälkähtänyt näin mieletön, näin järjetön ajatus? Muuten hän on irlantilainen, kuinka olisin voinut uskoa… tässä on täytynyt tapahtua erityinen onnettomuus! Päälle päätteeksi en voi saada ketään uskomaan, että imettäjä, yksinkertainen kun on, on tietämättömyydestä sanonut, ett'ei hän edes ole kristitty. Miss O'Neil ei ole katoolilainen, ja siinä kaikki, mutta tosiaan siinäkin on jo yllin kyllin. Mutta ottamatta lukuun hänen surkuteltavaa harha-oppiansa, hän on sittenkin vaimo, joka ansaitsee huomiota ja kunnioitusta… ja todella jouduin peloittavaan pulaan tässä asiassa… Mitä on tehtävä?

— Minusta näyttää vaaralliselta, hra markiisi, kirkkoherra rohkeni arasti lausua, antaa neiti Sibyllalle protestanttia opettajattareksi, etenkin kun hän juuri ensi kertaa valmistelee itseänsä ripille.

— Jumala varjelkoon! rouva de Beaumesnil huudahti paheksuvalla hämmästyksellä, joka pian muuttui salaiseksi iloksi.

— Se ei ote mahdollista, markiisi sanoi, en ole hetkeäkään sitä ajatellut, uskokaa se, rouva. Mutta minä tunnustan, että sydämeni on kovassa tuskassa: paitsi sitä, että vaan haikealla mielin päästän poikanityttären käyttämästä hyväksensä tämän naisen luonnonlahjoja, ja, olkoon kuinka tahansa, hänen hyveitänsäkin, niin minua vielä peloittaa se isku, joka minun täytyy antaa niin tuntehikkaalle ja hellälle sydämelle, kuin miss O'Neil'illa näyttää olevan. Ja minä itse olen ymmärtämättömyyteni kautta syynä siihen, että tämä isku tuntuu hänelle vielä kipeämmältä, mutta minun sydämeni vietteli minut siihen. Niin, minä antaisin vaikka heti paikalla toisen käteni, kun vaan voisin säästää häneltä ja säästää itseltäni sen surun, jonka tämä ilmoitus ja ero ovat tuottavat, mutta jotka kuitenkin näyttävät välttämättömältä.

— Tämä on todella raskasta, ystäväni, markiisitar sanoi; mutta jos te katsotte sen välttämättömäksi…

— Suokaa anteeksi rouva, markiisi puuttui hiukan kiivaasti puheesen; mutta ettehän toki vaadi, että hän ajetaan varkaan tavoin pois, olkoonpa hän sitten vaikka kuinka monta kertaa protestantti!

— Minä ai'oin sanoa, ystäväni, että minä, jos te sitä haluatte, otan ilmoittaakseni asian miss O'Neil'ille.

— Ei niin, rakkaani, Sinä tahdot aina ottaa vaivat omille niskoillesi.
Se ei ole oikein. Tiedätkö, onko miss O'Neil yksinänsä tätä nykyä?

Miss O'Neil raukka oli sillä välin, kun hän oli ollut markiisittaren lähdettyä yksinänsä Sibyllan kanssa, helposti huomannut oppilaansa silmistä, ett'ei tämä häneen juuri ensinkään ollut mieltynyt. Hän oli tosin koittanut voittaa tätä vastenmielisyyttä ystävällisyydellä ja hyväilemisellä, mutta turhaan. Hän ei edes syleillyt Sibyllaa, vaikka hän sitä suuresti halusikin. Hymyillen ainoastaan niin lempeästi, kuin hän saattoi, hän vei hänet huoneesensa muka auttamaan häntä arkkujen avaamisessa, joka lapsia aina suuresti miellyttää. Miss O'Neil alkoi todella ottaa ulos halpoja kapineitaan ja asetella niitä sopivaan järjestykseen. Tämän työn kestäessä, joka muuten ei kauan kestänytkään, seisoi Sibylla, kädet selän takana ja otsa vedettynä huolekkaasen kurttuun, keskellä lattiaa, ja katseli sanaakaan sanomatta, melkeinpä halveksien, miss O'Neil'in puuhaa ja juoksua, joka hänestä näytti niin pienen asian tähden olevan turhaa vaivaa. Mutta hänen kauniit kasvonsa muuttuivat ja kirkastuivat äkkiä, kun hän näki miss O'Neil'in vetävän erään arkun pohjalta kasvikokoelman ja sitten värilautasensa, pensselinsä ja taulunkannattimet ja päälle päätteeksi puolen tusinaa tauluja, miss O'Neil'in käsialaa. Lapsen kysymykset alkoivat oikein tulvaamalla tulvata. Mutta ne pysähtyivät äkkiä, hänen nähdessänsä vieläkin kummallisemman ja vieläkin salaperäisemmän esineen: se oli harppu, jonka Irlannitar veti kotelosta, ja kun miss O'Neil asetti soittokoneen kullatulle perustalle ja veti siitä muutamia surumielisiä säveleitä, niin Sibyllan ihastus tämän merkillisen kapineen johdosta ei enää tiennyt rajaakaan.

Ja heti osoittaaksensa miss O'Neil'ille kunnioitustansa ja ihastustansa, Sibylla kiiruhti tekemään hänelle kaikkia pieniä palveluksia, mitä hän sattui tarvitsemaan. Hän auttoi häntä kapineiden asettelemisessa ja järjestelemisessä, ja kun alettiin ripustaa tauluja, niin Sibylla nousi tuolille ja tarjosi miss O'Neil'ille nauloja. Nämä taulut, sivumennen, eivät olleet niin verrattomia, kuin ne Sibyllasta näyttivät, mutta eivät myöskään olleet ilman ansiotta, etenkin mitä tulee niiden henkeen ja väritykseen. Mutta niitä voisi moittia liiallisesta yksitoikkoisuudesta. Melkein kaikki kuvasivat samaa asiaa, pienellä eroituksella, niinkuin päällekirjoituksetkin osoittivat, jotka olivat vallan turhat, mutta jotka miss O'Neil kuitenkin vaatimattomuudessaan oli katsonut soveliaaksi piirtää niitten syrjään: Eräs järvi kuunvalossa , (pinxit miss O'Neil.)

Kun Irlannitar oli lopettanut työnsä toimeliaan ystävättärensä avulla, hän otti arkun pohjalta vielä erään taulun, joka oli huolellisesti kääritty vahakankaiseen tuppeen.

Tämä lapseni, miss O'Neil sanoi, ei olekaan minun tekemäni; se on viimeinen muisto siltä nuorelta tytöltä, joka ennen teitä oli minun ainoana oppilaanani. Hän on salaa maalannut tälle kankaalle, lapsi raukka, kokonaisen kuukauden ennen lähtöäni ja on pyytänyt antaessaan sen minulle, ett'en avaisi sitä ennenkuin olen saapunut määräpaikkaani. Minä tunnustan, lapseni, että olen liikutettu avatessani tätä peitettä.

Hän veti vapisevin käsin peitteen syrjään. Taulu, jolle miss O'Neil loi uteliaan silmäyksen, esitteli viherjäistä järveä, jota tummennettu kuu luonnottomasti valaisi, ja keskellä järveä uiskenteli eräässä kehdossa, kuin Moses, lapsi, jonka ivapiirustuksen tapaan kuvatut kasvojen piirteet hirveästi muistuttivat miss O'Neil'ia. Reunuksessa oli: Miss O'Neil'in syntyminen eräällä järvellä. Kuuvalokuvaus .

Miss O'Neil'in oppilas, nuori tyttö, jolla silminnähtävästi oli taipumusta leikillisyyteen, oli luullut olevan sangen sopivaa, sangen hauskaa ja sangen mieluista antaa opettajattarellensa jäähyväisiksi tämä pistävä kyhäelmä, jossa tuli esiin hänen maalaustaiteelliset harrastuksensa. Mutta miss O'Neil ei, pahaksi onneksi, katsonut asiaa samalta kannalta kuin hänen oppilaansa, sillä hän heittäytyi haikeasti itkien eräälle tuolille.

— Oi tätä julmuutta! hän sanoi. Se on siis totta… minä olen turhaan nähnyt vaivaa… Hänellä ei ole sydäntä! Ei! Voi, kuinka minulla on tästä tuskaa! Te ette saata tätä ymmärtää, pienokaiseni, jatkoi hän puristaen tuskissaan Sibyllan kättä, eikä tämä sitä todella käsittänytkään, vaan katseli häntä sääliväisesti. Mutta minä tahdon sen teille selittää; minä olen kasvattanut, hoitanut ja hyväillyt tätä tyttöä kymmenen vuotta, niinkuin suloista kukkaa. Hän on yöt ja päivät ollut minun rakkauteni ja ihastukseni esineenä. Minä olen tarjoutunut hänen palvelijattareksensa ja hänen lastensa palvelijattareksi vaan sentähden, ett'ei minun olisi tarvinnut häntä jättää. Ja kumminkin hänen viimeinen ajatuksensa, hänen viimeinen sanansa on pilkkaa, kylmyyttä ja häväistystä!… Te ette saata käsittää, kuinka paljon minä kärsin, lapsi raukka, te ette sitä saata… Se on mahdotonta! Ajatelkaa, että minä olen ihan yksin maailmassa, enemmän yksin kuin kukaan muu, sentähden että olen ruma ja sulotoin, ja tämä tuomitsee minut jäämään ijäkseni yksin, lemmettömäksi, miehettömäksi, lapsettomaksi!… Ja minä olisin ollut niin hyvä äiti, kuulkaa Sibylla, niin hellä äiti!… Hän sen kyllä tietää, hän onneton, jota olen rakastanut enemmän, kuin hänen äitinsä milloinkaan on häntä rakastanut. Ja nyt… nyt hän murtaa minun sydämeni! Tyttö parka kätki käsiinsä kasvonsa.

— Älkää itkekö, miss O'Neil, Sibylla sanoi, koettaen vetää hänen käsiänsä; ette te enää ole oleva ihan yksin. Minun äitini on taivaassa, olkaa te hänen sijassansa, tahdotteko?

Miss O'Neil ei voinut kauemmin pidättää itseänsä; hän nosti lapsen käsivarsillensa ja, puristaen häntä rintaansa vasten, upotti varsin hänet kyyneleisin ja hyväilyihin.

Sibylla antoi vielä viimeisen suudelman ystävättärellensä, ja seurasi imettäjää.

— Teidän silmänne ovat punaiset, lemmikkini!… Mitä on tapahtunut? markiisi kysyi nähdessänsä Sibyllan tulevan.

— Minä olen itkenyt miss O'Neil'in kanssa. Hänen entinen oppilaansa on tehnyt hänestä rumaa pilkkaa. Hänellä on siitä paljon surua; mutta minä olen häntä lohduttanut ja luvannut olla hänen tyttärensä ja olla aina hänen kanssansa.

— Hyvä! markiisi sanoi, tätä vielä tarvittiin! Sinun täytyy hylätä tämä ajatus, lemmikkini; arvaamaton asia pakoittaa meidät jättämään miss O'Neil hyvästi.

— Älkää sitä tehkö, minä rukoilen sitä, iso-isä. Hän kuolisi siitä.
Ajatelkaa, että hän on yksin maailmassa, että hän on ruma ja suloton.
Muuten minä rakastan häntä kaikesta sydämestäni, ja minä luulen, että
minäkin siitä kuolisin.

— Oivallista! yhä parempaa ja parempaa! markiisi sanoi. Minä olen tästä yhtä pahoillani kuin tekin, lemmikkini, jatkoi hän; mutta, paha kyllä, me emme voi sitä auttaa. Olemme juuri saaneet kuulla, että miss O'Neil kuuluu protestanttiseen uskontoon, joka on väärä ja huono uskonto.

— Minä en saata uskoa, iso-isä, että miss O'Neil'in uskonto on huono. Olkaa varma siitä, se ei ole totta. Hänellä on siihen liian hyvä sydän, ja muuten hän soittaa harppua kuin pyhä Cæcilia.

— Nyt ei ole harpuista kysymys, hra de Férias sanoi hiukan kärsimättömästi: minä sanon vielä kerran, ja teidän tulee se uskoa, että miss O'Neil'illa kaikkein hyveittensä ohessa on se paha puoli, että hän elää ulkopuolella meidän uskontoamme, joka on ainoa oikea ja hyvä uskonto.

— Hänelle pitää se siis opettaa. Minä olen vakuutettu, että hän on oleva siitä sangen kiitollinen. Kirkkoherra on häntä opettava, eikö niin, rakas kirkkoherra?

— Muuten, Sibylla jatkoi, joka kietoi käsivartensa isoisänsä kaulan ympäri, hän saa meidän kanssamme eläissänsä niin hyvin nähdä, että meidän, uskontomme on paras, ja ett'ei parempaa voi löytyä maailmassa… Hän saa sen nähdä, ja minä vakuutan, että hän sen näkeekin!

— Päästäkää, päästäkää toki minut, markiisi jupisi, raukka luoden aran silmäyksen kirkkoherraan.

— Jumala, kirkkoherra sanoi, huo'aten ja hymyillen, asettaa totuutensa usein lasten suuhun, niinkuin tiedätte.

— Älkää olko varomatoin, kirkkoherra, hän sanoi; te näette heikkouteni tämän onnettoman suhteen: vielä sana siihen suuntaan, ja minä pidän hänet luonani.

— Hän jääpi! Hän jääpi! Sibylla huusi. Kiitoksia kirkkoherra!
Kiitoksia, iso-isä!

Ja hän juoksi salista. Häntä kutsuttiin takaisin, mutta turhaan. Hän oli jo miss O'Neil'in sylissä, joka siis samalla kertaa sai tietää sekä vaaransa että pelastuksensa tämän enkelin suloisesta suusta, joka oli levittänyt siipensä hänen suojaksensa.

VI.

Mutta pian levisi ja tuli tietyksi ympäristössä herra de Férias'in jalomielinen määräys rouva de Beaumesnil'in lipeän kielen kautta ja herätti ylimalkaan huonoja ajatuksia vanhan markiisin päättämiskyvystä, eikä tästä syytöksestä pelastunut kirkkoherrakaan, jota katsottiin hänen rikosveljeksensä. Muuten onkin myönnettävä, ett'ei maailmaa, joka ei tarkastele yksityisseikkoja ja jota tuomitsee asioita kokonaisuudessaan, sopinut syyttää siitä, että se piti kummallisena ja sopimattomana asiaa, joka nyt oli sen arvosteltavana. Hra de Férias, kerran päästyänsä vapaaksi ensi innostuksestansa, ei hänkään saattanut olla katselematta jonkinlaisella levottomuudella sitä vastuunalaisuutta, johon hän oli joutunut antaissaan poikansatyttärelle väärä-oppisen opettajattaren. Mitä kirkkoherraan tulee, niin hän yleisen huhun ja omantunnon vaivojensa lisäksi vielä sai senkin mielipahan, että hän tämän johdosta sai kiitoksia kantoonin rauhantuomarilta, vapaa-uskoiselta vanhukselta, joka piti Voltaire'a jumalana — jonka profeetaksi hän näytti itseänsä luulevan.

Abotti Renaud lähti Férias'in linnaan kolmea päivää myöhemmin miss O'Neil'in tuloa. Matkalla sai hän harmiksensa kuulla voltaire-mielisen virkamiehen epäilyttävän kiitoksen. Alla päin hän jatkoi matkaansa ja tavattuaan markiisin, joka oli aamu-kävelyllään kastanjakäytävällä, hän uskoi hänelle vilpittömästi surunsa ja murheensa.

— Arvokas ystäväni, hra de Férias hänelle vastasi, te saatatte ymmärtää, ett'en itsekään lepää ruusuvuoteella; minä saan, niinkuin tekin, kuulla ikäviä huhuja kansan mielipiteestä, ja minä luulen, että rauhantuomarin suostumuksenosoitus tietää pahaa. Sillä ystäviemme murheen jälkeen, jota meidän enimmän tulee pelätä, on meidän, sanoo viisas, varominen vihollistemme riemua. Mutta yhtähyvin, rakas abotti, aion pitää miss O'Neil'ia luonani, sillä pitkän elämäni kuluessa olen tullut huomaamaan, että niitä tekoja, joihin sydän on yllyttänyt, ja joita kuitenkin on paljon vaikeampi toimeenpanna kuin itsekkään ja ankaran järjen punnitsemia päätöksiä, maailma aina moittii, mutta että kaitselmus usein on niitä siunannut. Sentähden on meidän auttaminen toisiamme, jotta Jumala meitä auttaisi, emmekä me, te ja minä, arvokas ystäväni, saa mitään lyödä laimin päästäksemme sen tärkeän yrityksen perille, johon olemme ryhtyneet, s.o. hankkiaksemme Sibyllalle sitä hyvää ja monipuolista kasvatusta, jonka miss O'Neil näyttää voivan hänelle antaa, ja samalla säilyttääksemme lasta isiemme puhtaassa uskossa.

Vaikka Sibylla vasta kahden vuoden kuluttua oli pääsevä ensi kerran ripille, niin päätettiin tämän kaksinaisen päämäärän saavuttamiseksi, että abotti Renaud jo samana päivänä olisi alkava luentosarjan, joiden tarkoituksena oli juurruttaa puhdas-oppisuus horjumattomalle pohjalle neiti Sibyllan sydämeen. Samalla saattoi miss O'Neil ilman vaaratta, niin toivottiin, edistää Sibylla-Annen opillista ja siveellistä kasvatusta. Miss O'Neil oli mukaantuva, — siitä ei hra de Férias vähääkään epäillyt — sen muodollisen määräyksen mukaan, joka hänelle annettiin, ett'ei hän oppilainensa milloinkaan käsittelisi uskonnollisia asioita, paitsi yleis-siveellisen katsantokannan mukaan. Mutta jos miss O'Neil — sillä kaikkea piti edeltäpäin otaksua — olisi pettänyt markiisin toiveet ja olisi, antautuen hänen sukupuolellensa tavallisen ulkopyhyyden valtaan, vetänyt taskustansa Raamatun ja ruvennut uskonkiistaan, niin olihan abotti Renaud saapuvilla, valppaana ja huolellisena, joka oli valmis keksimään miss O'Neil'in ensimmäisenkin yrityksen siihen suuntaan.

— Totta tosiaan, markiisi sanoi, yhtä helposti voisi tapahtua, että hieno kärppä likaisimman kotieläimemme tavoin rypöisi lokarapakossa, kuin että Augusta-Mary edes ajattelisikaan ryhtyä laittomaan tekoon.

Se oli myöskin markiisittaren vakuutus, ja vieläpä kirkkoherrankin. Nämä kolme kunnon ihmistä pääsivät täten kaikista omantunnon-vaivoista ja saattoivat sydämellisesti iloita siitä suuresta määrästä, missä Sibyllan erinomaiset luonnonlahjat edistyivät miss O'Neil'in taikasauvan johdossa. Hänen harvinainen neronsa kohosikin sellaisella nopeudella, joka olisi saattanut käydä vaaralliseksi, joll'ei sitä olisi ollut hillitsemässä ja opastamassa ymmärtäväinen ja ajattelevainen käsi; mutta miss O'Neil tiesi kyllä tehtävänsä.

— Minä voisin, hiukan häntä vielä kiihoittamalla, saada ihmeitä aikaan, hän sanoi hra de Férias'ille. Mutta on sentään parempi hillitä häntä ja antaa hänestä tulla vaan kunnon naisen. Muuten ei minulla siitä olisikaan suurta ansiota, sillä hänen pieni kultakutrinen päänsä on kuin häkki, täynnä tyytymättömiä lintuja, joille tarvitsee vaan antaa tilaisuus lentää tiehensä.

Hra ja rouva de Férias olivat yhtäpaljon iloissansa Sibyllan innosta ja edistymisestä kuin myöskin siitä suloisesta muutoksesta, minkä he olivat huomanneet hänen karakteerissansa aina siitä päivästä saakka, kuin hän ryhtyi vakavasti ja säännöllisesti lukemaan. Vaikka hän vieläkin oli pikku tytöksi erinomaisen totinen ja viisas, niin hän oli kuitenkin heittänyt nuot hajamieliset unelmansa, joihin hän sitä ennen oli niin halukkaasti antautunut ja jotka alinomaa olivat verhonneet hänen nuorta otsaansa oudolla synkkeydellä. Hänen suloinen lapsen-naurunsa, raikas kuin puron lirinä metsässä, kajahteli taas tuon tuostakin vanhoissa korridoreissa. Näyttipä hän joskus perheen keskuudessa taipumusta pilaankin, joka väliin saattoi muuttua vielä ivaksikin. Tällainen hilpeys, joka väliin yht'äkkiä heräsi neiti de Férias'issa, suli hänen kasvojensa tavallisen vakavuuden kanssa miellyttäväksi suloksi. Joll'ei hänessä olisi ollut niinpaljon luonnollista helläsydämisyyttä, niin tämä hänen karakteerinsa taipumus olisi helposti saattanut muuttua pisteliääksi ivaksi; sillä Sibylla, niinkuin sellainen pieni ilveilijä ainakin, osasi kaiken vakavuutensa ja tyyneytensä ohessa ottaa huomioonsa kaiken sen hullunkurisuuden, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Hänen terävä silmänsä huomasi heti sen, mikä oli naurettavaa, samoin kuin tarkka korva huomaa soinnuttomuuden. Tuskin oli hän saanut lyijykynän käsiinsä, ennenkuin tämä hänen neronsa lahja jo ilmaantui muodottomissa, mutta sangen sattuvissa irvikuvissa. Täytyipä eräänä päivänä hra de Férias'in oikein ankarastikin häntä varoittaa erään kuvan johdosta, mihin rouva de Beaumesnil'in kainot viikset ja ritari Theodor'in roomalainen nenä olivat tulleet jotensakin suurennettuun muotoon.

Vaikk'ei rouva de Beaumesnil tietänytkään tästä asiasta, niin hän ei, kuten saattoi arvatakin, juuri ensinkään ottanut osaa siihen iloon, mitä miss O'Neil'in edistystä tuottava opetus synnytti Férias'in linnassa. Syynä hänen ilottomuuteensa ei ollut, jos hänen omiin sanoihinsa on luottamista, se ett'eivät hänen ennustuksensa käyneet toteen, sillä ainahan on ihmisiä, jotka ovat onnellisempia, kuin ansaitsevatkaan. Muuten ei koskaan loppu saata olla hyvä, jos alku on paha, ja eihän vielä ollut aika sanoa viimeistä sanaa.

— Ja saattepa nähdä, kirkkoherra, jonakuna päivänä tapahtuu jotakin erinomaista, en tiedä mitä; mutta jotakin tapahtuu, mikä on murtava Férias'in ylpeyden, sillä vielä on oikeutta vaativa Jumala taivaassa, ja häntä ei olisi jos tämä näin röyhkeä itsepäisyys ja sopimaton hellyys jäisi kokonaan rankaisematta. Tällä en tahdo teitä moittia, sillä minä tiedän, että teidän tarkoituksenne oli puhdas: te toivoitte voivanne kääntää tämän onnettoman olennon; mutta, näin meidän kesken, minä luulen, että toiveenne ovat jo aikoja sitten menneet menojansa… vai? eikö se ole totta, hyvä kirkkoherra?

Kirkkoherra myönsi niin olevan. Ilkeytensä varmalla aistilla rouva de Beaumesnil oli koskettanut juuri tätä kipeätä kohtaa mies-paran sydämessä. Abotti Renaud'in olikin todella sangen haikealla mielellä täytynyt jättää se loistava unelma, joka hetkeksi oli hänet vallannut, ja jossa hän oli nähnyt kruunaavansa miss O'Neil'in kääntyneitten verholla, mutta keskusteltuaan pari kolme kertaa Irlannittaren kanssa hän jo oli tullut huomaamaan hänessä vallitsevan valistuksen ja mielipiteiden lujuuden, joita vastaan hän oli päättänyt olla taistelematta. Hra de Férias oli vielä vahvistanut häntä hänen päätöksessänsä ja sanonut hänelle kohteliaasti, ett'ei ollut hyvä arvelematta käydä asiaan käsiksi, vaan että oli antaminen asiain kypsyä, ja että miss O'Neil ei ollut mikään tavallinen ihminen — joka ei juuri osoittanut sitä, että hra de Férias olisi pitänyt kirkkoherraa erinomaisena älynä.

Kun tämä kunnon mies oli näin menettänyt kaikki hartaat toiveensa miss O'Neil'in suhteen, niin hän ryhtyi sitä suuremmalla innolla siihen osaan Sibyllan kasvatuksesta, joka oli hänen käsiinsä uskottu. Tältä puolelta ainakin hän sai lohdutusta itsellensä. Ensi vuonna hän oli luentojensa aineeksi valinnut pyh. biblian historian ja jättänyt katkismuksen jumaluusopillisen opetuksen toiseksi vuodeksi. Raamatun itämaalainen suuremmoisuus ja liikuttavat legendat kristinuskon ensiajoilta, heidän marttyyrinsa ja pyhimyksensä kuvaantuivat elävästi Sibyllan mielikuvitukseen ja herättivät hänessä uskonnollisen innostuksen, joka vähitellen tuli hänen lapsuutensa haaveellisen runollisuuden sijaan. Hänen ajatuksissansa ei enään liikkunut kultavaatteisin puettuja haltioita, ei taikalinnoja eikä metsästeleviä ruhtinaita, joita hän oli metsien yksinäisyydessä mietiskellyt, vaan korkeita thebaiidia, kalpeita erakoita ja pyhiä paimenia, ja ennen kaikkia tuo suuri ja mystillinen Jumala ja hänen voimansa ja hyvyytensä, joka tuli näkyviin hänen ympärillänsä koko luonnossa, oli se sitten kasvin itävänä voimana, myrskyjen pauhuna tahi tähtien loisteena, hämmensi hänen ajatuksiansa ja hurmasi hänen sydäntänsä.

Sibyllan uskonnollinen innostus, vaikka se ylimalkaan olikin kirkkoherralle ja markiisille tyytyväisyyden ja iloisen keskustelun aiheena, tuotti heille kuitenkin jonkinlaista huolta sen kummallisen luonteensa kautta, jota se joskus osoitti. Täytyipä häntä eräänä päivänä ankarasti nuhdellakin, kun hän kävellessään hyvällä pakkasella käytävällä oli katsonut jalomieliseksi antaa levättinsä eräälle pienelle kerjäläistytölle ja senkautta saanut itsellensä pahan nuhan. Toisen kerran taas hänet löydettiin rukoilemassa polvillaan eräästä orjantappurapensaasta, missä hän tahtoi jäljitellä erämaitten pyhimyksien ankaruutta. Mutta helposti saattoi johtaa taas oikealle urallensa niin viisaan ja ajattelevaisen lapsen kuin Sibylla oli, ja muutama sana riitti hillitsemään tätä liiallista kiihkoa. Useamman kuin yhden kerran sai hra de Férias ihmetellä sitä mielen jaloutta ja puhtautta, joka vallitsi hänen syntyvän hurskautensa innossa. — Noin vuotta jälkeen miss O'Neil'in tuloa linnaan, vanha markiisi, joka aina nousi samalla kuin aurinkokin, hengitti ikkunansa ääressä helmikuun aamuna raikasta ilmaa, kun hän huomasi Sibyllan yksinänsä kävelevän puistoon päin.

— Minnehän Sibylla näin varhain mennee? hän kysyi kääntyen markiisittaren puoleen. En luullut hänen vielä edes nousseenkaan, ja hän on jo tuolla ulkona. Luulisi melkein hänen koittavan salata itseänsä. Mitä on hänellä tuossa vasussa?

— En tiedä, ystäväni, mitä hänellä on mielessä, sanoi markiisitar, mutta jo muutamana päivänä hänellä on ollut useampia neuvotteluja Jacques Féray'n kanssa. Eilen hän sulkeutui huoneesensa kahdeksi tunniksi ja tän' aamuna hän lainasi minulta pyhäsavu-astiani. Enempää en tiedä.

Hra ja rouva de Férias saattoivat helposti nähdä huolekkaasti siroitetussa hiekassa, joka peitti käytäviä linnan ympäristössä, Sibyllan jäljet ja nämät veivät heidät vähän ajan päästä aukealle paikalle, joka oli puiston korkeimmalla kohdalla. Tämä paikka oli syystäkin kuuluisa koko seudussa. Ylt'ympäri sitä kasvoi suuria, komeita puita, paitsi merelle päin, mistä näkyi rivi loivia viheriäisiä kumpuja. Näitten kukkularyhmien välillä, jotka yhtyivät toisiinsa alhaalla laaksossa, suuri syvänne jatkui aina merelle saakka, muodostaen taivaan rannalle kolmikulmaisen au'enteen, jolle meri heijasti milloin säteilevää taivaan sineä, milloin taas hopean välkkyvää valoa. Keskellä avonaista paikkaa oli tavattoman suuri, vuosisatoja vanha tammi. Se verhosi tuuheilla oksillansa yhtä niistä harvinaisista muistomerkeistä, joita keltiläinen sivistys on jättänyt Normandian rannikolle, erästä suurta hakkaamattomasta kivestä tehtyä pöytää, jolla oli jotensakin kömpelö ulkomuoto ja joka näytti olevan saman ikäinen kuin tammikin.

Kun markiisi ja markiisitar olivat tulleet lähelle tätä paikkaa, pysähtyivät he äkkiä kuullessansa Sibyllan äänen muutaman askeleen päästä. Lapsi puhui nuhtelevalla ja melkein uhkaavalla äänellä; sitten hän lakkasi puhumasta, ja heti sen jälkeen levisi ilmaan suitsutuksen hajua. Markiisi ja markiisitar, joitten uteliaisuus kohosi suuresti, poikkesivat tieltä, vetäytyivät puitten suojaan ja lähestyivät varovaisina vuoren huippua. He näkivät Sibyllan polvillansa tammen juurella, kivipöydän edessä. Hänen silmänsä olivat luodut sinnepäin, missä meri ja taivas yhtyivät toisiinsa, ja hänen puoleksi auki olevat huulensa näyttivät rukoilevan. Tammen rungolle oli ripustettu suuria, orvokeista punottuja kirjaimia, jotka tekivät sanan: — JUMALA. Kivipöydälle oli asetettu suitsutus-astia, ja siitä tuli pieniä savupilviä, jotka tupruilivat hiljaksensa ylöspäin, kunnes sulivat yhteen meren sinisen värin kanssa. Ja hämmästyttävintä kaikista tässä näyssä oli se, että hullu Féray oli läsnä. Hän oli vähän matkan päässä kyyristyneenä erästä puuta vasten ja katseli Sibyllaa samalla kertaa sekä nöyrästi että arasti, kuin koira, jota on lyöty.

Tämän nähdessänsä alkoi markiisitar itkeä, laskeutui polvillensa nurmikolle ja yhdisti hartaan rukouksensa siihen, joka kohosi lapsen puhtaasta sydämestä taivasta kohti. Hra de Férias oli seisonut ajattelevaisen, melkeenpä huolellisenkin näköisenä.

— Ei mikään, hän sanoi; syleilkäämme häntä. Sibylla, kuullessansa heidän lähestyvän, hypähti jaloillensa ja kävi punaiseksi kuin mansikka.

— Lapseni, vanha markiisi sanoi likistäen häntä rintaansa vasten, tämä on hyvä, mutta teidän alttarillanne ei ole ristiä; pitää samalla kertaa muistaa Jumalan hyvyyttä kuin hänen kaikkivaltaansakin.

— Oletko yksin, lemmikkini, rouva de Férias kysyi, tehnyt nämät kauniit kukkakirjaimet?

— Olen, Sibylla vastasi, mutta Jacques on poiminut orvokit. Ja voitteko uskoa, en ole saanut kertaakaan häntä rukoilemaan kanssani? Hän on hirviö!

Sibylla lausui tämän syytöksen hyvin ankaran näköisenä, joka näytti julmasti surettavan Jacques Féray'ta. Hän loi nurjat silmänsä maahan ja jupisi pelokkaalla äänellä:

— Onnetoin! Sibylla huudahti ja työntäen häntä yhtäkkiä olkapäistä, hän sai hänet menettämään tasapainonsa. Kun hän näki hänet pitkänään erään puun juurella saamattoman ja pelokkaan näköisenä, niin hän purskahti heleään nauruun, niin että metsä kaikui, ja sanoi kohottaen olkapäitänsä:

Päivä, jonka Sibylla oli alkanut tällä omituisella hartauden työllä, oli sunnuntai, ja Férias'in linnalaiset lähtivät tapansa mukaan, syötyänsä kiireisesti aamiaista, seurakunnan kirkkoon. He tulivat perille vähää ennen messun alkua ja kirkon keskusta oli vielä tyhjä. Ainoastaan kuorin olivat anastaneet Beaumesnil'in ja kirkkoherran perheet. Rouva de Beaumesnil, joka näytti tavallista puuhaavammalta ja toimekkaammalta, asetti viimeistä kertaa kättänsä erään pienen pöydän koristukselle, joka oli pää-alttarin edessä, ja jolla oli pieni vahakuva. Kuvan kasvot olivat maalatut, silmät kiilloitetut ja hiukset kiharoitut ja se oli reunustettu paperikukilla ja samettikoristeilla. Tämän kuvan ympärille, joka oli rouva de Beaumesnil'in hurskas ja älykäs lahja, oli levitetty monenlaisia teräspiirroksia, joissa oli kuvattuna pääasiallisesti kaikenkokoisia sydämiä, toiset, nuolen lävistämiä, toiset palavia, toiset taas siivillä varustettuja. Kirkkoherra, ritari Theodor ja neiti Constance katselivat tätä mieltä ylentävää mestariteosta suurella ihastuksella, sill'aikaa kun hra de Beaumesnil autuaallisesti naurahteli.

— Lapseni, rouva de Beaumesnil sanoi, se on uusi hyvä Jumala, jonka olen tuottanut Pariisista.

Kansa tulvasi sillä hetkellä keskelle lattiaa ja lopetti siten tämän keskustelun. Sibylla meni istumaan perheensä penkkiin, mutta markiisi huomasi ett'ei hän rukoillutkaan tavallisella hartaudellansa. Sibyllan hajamielisyyteen ottivat osaa myöskin muut kirkossa olijat, jotka koko kirkonmenon aikana eivät lakanneet uteliaasti katsomasta pientä lisä-alttaria ja hymyillen kuiskailemasta toinen toisensa korvaan. Kun messu oli päättynyt, niin uteliaisuus, jota niin kauvan oli hillitty, puhkesi, ja kuori vallattiin väkirynnäköllä. Tällä tärkeällä hetkellä onnistui ritari Theodor Desrozais'in, asettamalla väkevät kätensä tulvan eteen ja suurella äänellänsä halliten melua, muodostaa sekamelskasta sen verran järjestystä, että kaikki järjestänsä kulkivat kuvan ohitse. Hän rupesi sitten uteliaan väkijoukon oppaaksi ja selitti heille vahakuvan suloisuutta ja ansioita, vieläpä näytti hän, miten kuvan kiiltosilmät sai liikkumaan erään nerokkaan vieterin avulla. Vaikutukset, mitkä tämä näky teki läsnäolijoihin, olivat eri laatua: toiset, kun tuskin olivat päässeet kirkon eteiseen, nauroivat täyttä kurkkua rouva de Beaumesnil'in hyvää Jumalaa; muutamat vanhat akat taas äkillisen pyhyyden valtaamina tätä kuvaa kohtaan, uhrasivat sille vahakynttilöitä. Rouva de Férias liittyi rouva de Beaumesnil'in hartaasta kehoituksesta näitten alhaisten proselyyttien joukkoon.

Kun Sibylla oli tullut takaisin linnaan, niin hän oli sangen surullinen ja äänetön. Oliko häntä loukannut tämän tapauksen hävytön julkeus, joka niin suuresti poikkesi siitä juhlallisesta ajatuksesta, jonka hän oli saanut Jumalan olemisesta ja hänelle kelpaavasta palveluksesta? Oliko se suora ja hiukan yksipuolinen ajatustapa, joka on lapselle omituinen, saattanut hänelle tällä kertaa vielä vakavampia mietiskelyjä. Mitkä tahansa lapsen ajatukset lienevätkin olleet, hän ei niitä muille puhunut.

Sillä välin läheni lähenemistänsä aika, jolloin hänen piti päästä ripille. Abotti Renaud kävi melkein joka päivä linnassa. Hän otti osaa perheen päivälliseen puolipäivän aikaan ja antoi sitten vielä Sibyllalle luennon katekismuksessa. Eräänä iltapäivänä hra de Fériés, joka vähää ennen oli jättänyt tyttärentyttärensä kirkkoherran kanssa, tapasi hänet kummaksensa puutarhassa.

— Sama se, hra de Férias sanoi ankarasti, sinun olisi, pitänyt kärsivällisesti odottaa, siksi kun hän olisi herännyt. Minä en pidä sinun käytöksestäsi enkä äänestäsi, joka ei ole ensinkään kunnioittava.

Hra de Férias'illa ei ollut ensikerran tilaisuutta huomata Sibyllan menettelyssä ja puhetavassa kirkkoherraa kohtaan vivahdusta jonkinlaiseen ynseyteen, melkeinpä halveksumiseen. Yhtäpaljon kuin tästä kummallisesta enteestä, hän oli peloissansa myöskin siitä alakuloisesta mielialasta, joka jo jonkun aikaa oli lapsessa hallinnut, ja siitä halusta millä hän kaipasi yksinäisyyttä. Samalla huomasi hän suureksi kummaksensa, että aivan vastaava muutos tapahtui myöskin vähitellen abotti Renaud'in karakteerissa, jopa terveydessäkin, joka ei enää ollut niin hyvä kuin ennen. Päivän tapaus lisäsi vaan näitten huomioitten todennäköisyyttä. Kun luento oli päättynyt, kutsuivat markiisi ja markiisitar kirkkoherraa luoksensa. Tämä kunnon mies tuli läähättäen kolmen suuren, nelitaitteisen kirjan painon alla, joita hän kantoi käsivarsillansa.

— Ovat, tässä on muutamia osia Isistä, jotka pyydän saada lainaksi teidän kirjastostanne ja jotka vien pappilaan.

— Luen, herra markiisi, aion ne lukea ihan kokonaan, ja kadun ett'en jo ennen ole sitä tehnyt. Muuten luen yötkin, jos tarvitsee.

— Hm! Kas siinä on intoa, abotti, siinä on intoa!… No oletteko yhä vielä tyytyväinen Sibyllaan, ystäväni?

— Jumalani! herra markiisi, jos ketään saattaa tästä syyttää, niin se on minua. Ennenkuin lähdin kilpailemaan niin terävän älyn kanssa, minun olisi pitänyt kiilloittaa uudestaan koko teologinen varastoni, joka vuosien vieriessä on päässyt hiukan ruostumaan.

— Totta puhuen, herra markiisi, häntä ei voi sanoa huolettomaksi siinä suhteessa viime aikoina. Etenkin tänään hän on ottanut esiin todellakin hämmästyttäviä kohtia.

— Uskon salaisuuksien johdosta? Mutta eihän se ole mahdollista, abotti. Eiväthän ne ole sitä laatua, että ne saattaisivat hämmästyttää lasten järkeä, sillä heistä on kaikki salaisuus. Hänellä täytyy olla jokin muu tarkoitus tämän asian suhteen.

— Selittäkää tarkoituksenne, arvokas ystäväni. Luuletteko miss
O'Neil'in ehkä vaikuttavan turmelevaisesti Sibyllan ajatuksiin?

— Voi, enhän tiedä mitä ajatella tästä, hän sanoi. Minun täytyy kyllä tunnustaa, että miss O'Neil, kun hän on läsnä luennoissani, käyttäikse aivan sopivaisesti. Mutta ihan päivän selkeää on, että päivä päivältä menetän yhä enemmän lapsen luottamusta, jopa kunnioitustakin.

Näitten huolien valtaamana, jotka tällä hetkellä kalvoivat vanhan markiisin sydäntä, ei mikään saattanut hänestä tuntua vastenmielisemmältä kuin se, että rouva de Beaumesnil yht'äkkiä tuotiin saliin. Rouva de Beaumesnil ei kuitenkaan tahtonut kuin vaan sangen vähän iloita naapuriensa surusta ja ennustustensa toteenkäymisestä. Hän tyytyi käyttäimään niinkuin asiasta tietämätöin viisas ihminen ainakin, jolle vihdoinkin oikeuden hetki on lyönyt; sitten hän kysyi tyyneesti, josko miss O'Neil vielä oli linnassa.

— Totta kaiketi, rouva, markiisi sanoi. Onnettomuus ei meitä saa tehdä kohtuuttomiksi. Miss O'Neil'iä saattaa vasta ainoastaan epäillä; mutta minä myönnän, että näin tärkeästä asiasta on vitkastelematta otettava selvä. Tulkaa, abotti!

Lähdettyänsä salista hra de Férias tapasi erään palvelijan, joka oli jättänyt neiti Sibyllan ja miss O'Neil'in vanhan tammen luo. Markiisi ja abotti lähtivät sinnepäin astumaan. Matkalla he sopivat keskenänsä, ett'ei nyt ollut aika kuulustella turhia arveluita ja että ainoa keino totuuden perille pääsemiseen oli salaa kuunnella miss O'Neil'in ja hänen oppilaansa keskustelua. He lähestyivät siis varovaisesti pensaston lävitse ja pääsivät huomatuiksi tulematta perille paikkaa ympäröivien puitten ja pensaitten lehväin suojassa. Miss O'Neil, joka istui vanhojen druiidien pöydällä, piti kädessänsä maanpalloa ja selitti sen rakennusta Sibyllalle, joka oli polvillansa eräällä tyynyllä hänen vieressänsä ja näytti tuon tuostakin kädellänsä eri kohtia taivaalla, ikäänkuin hän olisi tahtonut todellisuuteen sovittaa hänen teoreetillista opetustansa. Luento oli loppumaisillansa, sillä Irlannitar pani pallon pois, ja mainittuansa muutamalla sanalla päivän kauneutta hän repäisi vanhan tammen rungosta hiukan sammalta, minkä hän antoi tarkkaavaiselle oppilaallensa. Miss O'Neil selitti Sibyllan suureksi ihmeeksi näitten monilukuisten kasvien hienoa ja mutkikasta rakennusta ja niitten pienimpiäkin osia. Sitten löysi hän näistä samettihienoista kasvista koko joukon pieniä siivekkäitä hyönteisiä ja mainitsi hänelle näitten mikroskoopilla katseltavain elukkain nimen sekä selitti hänelle niitten erityisiä ominaisuuksia.

— Ette usko, lapseni, miss O'Neil lisäsi, kuinka mielelläni tutkistelen tätä alhaista ja halveksittua maailmaa, ja huomaan siinäkin Luojan kaitsevan ja isällisen käden, niinkuin maailman uhkeammissakin esineissä. Tämä lohduttaa sydäntäni. Sillä kun joskus alan epäillä, ett'ei näin alhainen olento, kuin minä, ett'ei minun himmeä elämäni ja heikko rukoukseni saata mitään vaatia suurelta Jumalalta, joka on tuhansien tähtien hallitsija, niin katselen tällaista pientä sammalta, mikä yhtä hyvin todistaa hänen kaitselemustansa kuin aurinkokin, ja minä saan siitä vakuutusta.

— Te olette kieltäneet minua puhumasta teille uskonnosta, Sibylla sanoi arasti.

— Niin olenkin lapseni. Mutta kaikkien ajattelevaisten olentojen täytyy yksimielisesti tunnustaa löytyvän suuria yhteisiä osoitteita Jumalasta, joista minun täytyy lakkaamatta saada puhua opetuksessani, sillä ne ovat niin kiinteässä yhteydessä opetukseni aineen kanssa. Mutta jos antautuisin teidän kanssanne opin kysymyksiin, uskon eri kohtien selittämiseen, niin silloin törkeästi rikkoisin ne velvollisuudet, mitä kiitollisuus, arkatuntoisuus ja jo tavallinen rehellisyyskin minulta vaativat teidän vanhempianne ja omaatuntoani kohtaan. Sitä en milloinkaan tee. Älkäämme siis puhuko enään teidän surustanne, koska ne kuuluvat uskontoon. Sallikaa minun vaan sanoa, ett'en niitä saata käsittää. Minä pelkään todella, Sibylla, ett'ette ajattele näitä asioita kyllin yksinkertaisella ja nöyrällä sydämellä. Onhan niin helppoa ja luonnollista luottamuksella omistaa itsellensä vanhempiensa uskonto, etenkin sellaisten vanhempien kuin teidän!

Sibylla syleilli häntä, tarttui hänen käteensä, ja molemmat katosivat metsään.

— Mitä luulette, abotti? hra de Férias sanoi kääntyen, jonkunlainen voitollisuuden loiste kasvoilla, kumppaniinsa päin.

— On selvää, hra markiisi, ett'ei vaara uhkaa meitä ensinkään tältä puolen.

— Vaan päinvastoin, abotti, te näette että miss O'Neil meitä pikemmin auttaa. Mikä on viisaampaa, mikä on terveellisempää kuin hänen opetuksensa? Eikö totta, että jos tämän tietuissani lähettäisin tämän nuoren naisen pois, se olisi mitä suurin vääryys!

Epäilemättä, herra markiisi. Se on vain minun kelvottomuuteni, sen kyllä nyt näen, joka meille tuottaa näitä vaikeuksia.

— Ei, ystäväni, ei se se ole. Tämä on vaan tuollainen lapsellinen oikku, joka kyllä menee ohi. Menkäämme takaisin naisten luo.

Rouva de Beaumesnil kuunteli alussa kummastellen mutta sitten hiukan epäileväisesti hymyillen hra de Férias'in ja kirkkoherran vakuutusta miss O'Neil'in syyttömyydestä — Tämä kaikki oli epäilemättä sangen kaunista; mutta olisihan miss O'Neil jollakin tavoin saattanut huomata heidän läsnäolonsa ja tehdä sukkelata pilaa koko heidän väijymisestänsä. Tämä kysymys tunkeutui rouva de Beaumesnil'in suureksi mielipahaksi hänen sydämeensä, sillä hänen oi; sangen vaikeata syyttää lähimmäistänsä, olipa hän sitten vaikka Turkkilainen; mutta kaikissa tapauksissa Sibyllan vastahakoisuus kirkkoherran opetuksille oli kummallinen seikka joka oli selville saatava. Se ei saattanut olla lapsen omassa päässä syntynyt, vaan se oli alkunsa saanut, jonkun vieraan vaikutuksesta. Ja kuka muu saattoi tämä vieras olla, joll'ei juuri miss O'Neil?

Markiisia ja kirkkoherraa, joitten mielessä oli vielä selvänä opettajattaren vakava ja totinen puhe, ei rouva de Beaumesnil'in myrkylliset ongelmat paljon liikuttaneet. Mutta markiisittareen ne paremmin vaikuttivat. Hänelle oli suureksi lohdutukseksi, kun hän saattoi sydäntänsä ja omaatuntoansa kalvavain vaivojen syyksi panna tunnetun ja varman asian, joka oli helppo poistaa. Mutta kun hän tunsi puolisonsa järkähtämättömän oikeudentunnon ja lujuuden, niin hän ei uskaltanut häneltä pyytää miss O'Neil'in pois lähettämistä. Hän rukoili ainoastansa, että Sibyllan sallittaisiin viettää muutamia viikkoja rouva de Beaumesnil'in luona, missä kirkkoherra saisi jatkaa luennoitansa kaukana kaikesta sivultapäin tulevasta vaikutuksesta. Hra de Férias suostui markiisittaren kyynelten tähden tähän vaihdokseen, joka oli rouva de Beaumesnil'in vaikutuksen hedelmä. Miss O'Neil'ille ja Sibyllalle sanottiin syynä tähän olevan muutaman kuumetaudin-kohtauksen, joita oli huomattu palvelusväen lapsissa, ja joiden muka pelättiin olevan tarttuvaa laatua. Kiireisesti pantiin kokoon Sibyllan vaatteet, ja kahta tuntia myöhemmin vei riemuitseva rouva Beaumesnil saaliinsa pois.

Muutamissa paikoin maaseuduilla pidetään suurena siunauksena pienintäkin tapausta, mikä hetkeksi häiritsee siellä vallitsevaa yksitoikkoista horrostilaa. Samallaista iloa herätti rouva de Beaumesnil'inkin taitekaton alla Sibyllan tulo. Ääretön hilpeys levisi heti niinkuin ilotuli koko taloon, aina kiinalaisesta salista, missä noin viisikymmentä mandariinia ijät päivät hymyili hra de Beaumesnil'ille, joka taas ijät päivät hymyili mandariineille, kyökkiin saakka, minne neiti Constance riensi niin nopeasti, kuin hänen lihavuutensa vaan suinkin salli. Mitä ritari Teodoriin tulee, niin häneen tämä tärkeä tilaisuus vaikutti ensiksi sen, että hän, neiti de Férias'in kunniaksi ja omaksi hauskuudeksensa, toi kellarista kaksi pulloa vanhaa viiniä. Istuttiin sitten pöytään keskellä tätä ihastusta, joka esiintyi ruokien hajun virkistämässä, sanarikkaassa ja innokkaassa lörpöttelemisessä. Naapurit ja naapurittaret, heidän tapansa, valtiolliset mielipiteensä, viimesunnuntaiset pukunsa; kaikki tuli vuoronsa mukaan talon emännän tarkastelun alaiseksi, joka yleensä toisia moitti, toisia taas ei hyväksynyt. — Unhoittamatta juhlan siveellistäkään tarkoitusta, rouva de Beaumesnil sekoitti sinne tänne hyvänluontoiseen puheesensa opettavaisia kertomuksia, joiden ohessa hän antoi silmänluontia Sibyllalle. Milloin jutteli hän pienestä tytöstä, jota oli yöllä vedetty jaloista sentähden, että hän oli huonosti rukoillut, milloin taas pienestä pojasta, joka oli saanut selkäänsä näkymättömästä kädestä sentähden, että hän oli ollut hajamielinen katekismusta lukiessansa. Nämät peloittavat legendat näyttivät kuitenkin paljon enemmän liikuttavan hra de Beaumesnil'ia kuin Sibyllaa. Olihan hänkin viime yönä nähnyt unen, joka kauheudessa veti näille vertoja. Hän oli nähnyt unta, että hän oli lammas, ja että hän määki surullisesti erään vuoren kukkulalla. Elävämmin kertomustaan kuvataksensa katsoi hän soveliaaksi määkiä vieläkin näytteeksi vähän, joka tuotti ensi kerran hymyn Sibyllan huulille tänä iltana. — Jälkiruokaa syötäessä lauloi sitten ritari Teodor muutamia isiensä hyräilyjä, mistä Sibylla käsitti vaan sen, että ritari halusi tanssia sananjalkaisella nurmella paimenettarien kanssa, niinkuin hänelle joskus iltamessun jälkeen todella onnistuikin. Sitten ritari, jonka ilo oli ylimmillään, tarttui toisella kädellä Sibylla parkaan ja veti toisella kädellänsä lihavaa Constancea, sekä alkoi sitten pyöritellä heitä keskellä lattiaa, joka päättyi sillä että kasa lautasia putosi pirstoiksi maahan ja että hänen hellä sisarensa viivyttelemättä tiuskasi: "tyhmä eläin!"

Sibylla, josta tuntui kuin olisi hän haaksirikkoon joutunut ja tullut ihmissyöjien joukkoon, tunsi vihdoinkin voivansa paremmin, kun hän pääsi yksiksensä ystävänsä Klotildan pieneen huoneesen ja kätki itsensä sinne valkoisten uutimien taakse. Hän painoi päätänsä pään-alusen poimuihin, jott'ei neiti Constance, hänen naapurinsa, häntä kuulisi, pureskeli erästä hiuskutriansa ja itki. Seuraavana päiväni abotti Renaud tuli varhain kartanoon. Rouva de Beaumesnil oli hiukan levoton siitä väsymyksestä, joka kuvaantui hänen kasvoillensa.

— Ei se ole mitään, hän sanoi; se tulee siitä että olen lukenut kappaleen yötä.

Aamiainen saattoi hänet jälleen entiselleen. Kun tämä kelpo mies tunsi olevansa mitä parhaalla tuulella, niin hän vei oppilaansa puutarhaan erääsen lehtimajaan ja, asettaen eräälle pienelle pöydälle kahvikuppinsa, josta hän tavan takaa otti pienen kulauksen, hän vastasi oikein voitokkaasti niihin tukaliin kysymyksiin, jotka Sibylla oli hänelle edellisenä päivänä tehnyt. Rouva de Beaumesnil neuloi muutaman askeleen päässä ja piti Sibyllaa tarkalla silmällä. Vasten tavallisuutta päättyi luento kirkkoherran suureksi mielihyväksi lapsen tekemättä pienintäkään vastaväitettä.

Kiitokseksi tästä oppivaisuudesta rouva de Beaumesnil muodosti heti kiinalaiseen saliin pienen kappelin, jonka hän kaunisti näkinkengän kuorilla ja pyhimysten kuvilla, ja jonne ritari, Sibyllan suureksi hämmästykseksi, meni heti laulamaan iltamessua, ikäänkuin hän olisi ollut kirkossa. Tämän opettavaisen toimituksen jälkeen seurasi pyhää lukemista, jota vuorotellen toimittivat laulavalla äänellä rouva de Beaumesnil ja neiti Constance, jotka lukuansa keskeyttivät tuon tuostakin ankarasti toruen tavallisella äänellänsä kerjäläisiä, jotka tulivat pihaan. He eivät muuten näyttäneet ensinkään ymmärtävän kirjoja, mitä lukivat, ja saattoivatkin itseänsä puolustaa sillä, että niitä oli vaikea ymmärtää. Nämät naiset eivät nimittäin huolineet etsiä itsellensä valistusta ja lohdutusta niistä niin rikas-sisältöisistä ja vaihtelevaisista teoksista, mitä nuot suuret ja pyhät miehet ovat kirjoittaneet, jotka kaikkina aikoina ovat kunnioittaneet kirkkoa ja ihmishenkeä puhumalla niille sopivaa totuuden kieltä. He tarvitsevat parempaa: he tarvitsevat tuollaisia sisällöttömiä mystisyyden tuotteita, joissa turhanhienon vertailemisen hengettömät kukat kokonaan tukahuttavat kaiken siveellisen ja uskonnollisen totuuden. Tämän mitättömän kirjallisuuden tyhjät ja koristelevat lauseparret saattoivat suloisesti viihdyttää heidän henkistä laiskuuttansa, heidän sielunsa velttoutta ja heidän omantuntonsa unta, vieläpä näyttivät niitä siunaavankin. Kun Sibylla turhaan oli koittanut saada selvää tämän korupuheen sisällyksestä, niin hän oli lopuksi nukkunut. Hän heräsi kavahtaen ritarin mahtavaan ääneen, joka lauloi erästä virttä, ja jota säesti rouva de Beaumesnil'in altto- ja neiti Constancen falsetti-ääni. Sibylla yhtyi myöskin kehoituksesta tähän hengelliseen veisuun.

Hra ja rouva de Férias tulivat samana päivänä kartanoon päivälliselle. Rouva de Beaumesnil kertoi heille Sibyllan nöyryydestä ja kokeen täydellisestä menestymisestä sekä sai tästä heiltä sydämelliset kiitokset. Päivällinen meni ilman mitään erinomaista tapausta. Sibylla ainoastaan ihmetteli, ett'ei miss O'Neil ollut tullut häntä katsomaan, mutta rouva de Férias selitti hänen täytyneen jäädä kotiin pahoinvoinnin takia, jonka johdosta rouva de Beaumesnil katsoi soveliaaksi ilmoittaa sen toiveen, ett'ei miss O'Neil vaan kuolisi, sillä jos hän kuolisi, hän menisi suoraa päätä kadotukseen, mikä oli kauheata ajatella. Tämän lauseen johdosta, johon muut sääliväisellä muminalla yhtyivät, kävivät Sibyllan silmät suuriksi, sillä hänen oli selvästi vaikeata kuvailla rouva de Beaumesnil'ia valittujen loiston ympäröimänä, sen sijaan että miss O'Neil olisi uponnut helvetin syvyyteen.

Kun Sibylla illalla meni levolle, löysi rouva de Beaumesnil häntä syleillessänsä pienen hopeamedaljin, jonka lapsi oli saanut isoäidiltään.

Hän avasi erään lippaan ja veti sieltä esiin rasian, joka oli täynnä medaljia. Rouva de Beaumesnil'illa oli kaikenlaisia medaljia, hänellä oli hyviä, hänellä oli parempia, hänellä oli verrattomia. Yhden näistä jälkimmäisistä ripusti hän Sibyllan kaulaan ja selitti hänelle sen erityisiä etuja.

— Mutta minä tahtoisin säilyttää vanhan medaljini teidän ohella, sanoi
Sibylla.

— Kyllä sen voit, lapseni, vaan älä ihmettele, jos sinun omasi muutaman päivän päästä käy mustaksi kuin lyijy.

— Se on ihme, joka usein tapahtuu, sanoi rouva de Beaumesnil, kun medalji kadehtii sisartansa.

— Mitä! sisartaan! Mitä sisartaan? huudahti lapsi hiukan peloissansa.
Eihän siinä ole muuta kuin pyhä neitsy, rouva!

— Totta kyllä, sanoi hän hidastellen, epäilemättä… mutta se ei tee mitään. Koita nyt vaan maata, neitiseni, äläkä juttele niitä näitä kuten silmäpuoli harakka.

Totellen tätä uhkaavaa määräystä, Sibylla toivotti itsellensä kaikesta sydämestään virkistävää unta; mutta hän koetti turhaan nukkua, ennenkuin hän oli päässyt niistä sekavista ajatuksistansa, jotka vaivasivat hänen aivojansa.

Päivät, jotka seurasivat tätä ensimmäistä koetuspäivää, olivat samanlaiset, emmekä me puhu niistä mitään. Kolmen viikon kuluttua rouva de Beaumesnil kehui Sibyllaa, joka oli hiljainen ja lempeä kuin kyyhkyinen, ylpeydellä uudeksi ihmiseksi.

— Nyt, hän sanoi, neiti de Férias on yhtähyvin kuin minä itsekin, valmistettu uskonnon korkeita vaatimuksia varten.

Suuri oli siis rouvan hämmästys, kun Sibylla eräänä aamuna, tultuaan lehtimajaan katekismusluentoon, selitti tyynesti, ett'ei hän niitä enää tarvinnut, että ne olivat hyödyttömiä, koska hän oli päättänyt olla sinä vuonna menemättä ensi kertaa ripille. Kuultuansa tämän hämmästyttävän uutisen, rouva de Beaumesnil, joka oli yht'äkkiä käynyt punaiseksi kuin pioni-kukka, vääntelihe ja kääntelihe istuimellansa kuin Pythia kolmijalallaan, sill'aikaa kun marmorin vaaleus levisi kirkkoherran kasvoille.

— Ja miks'ei neitiseni mene ripille, jos suvaitsette kysyä? rouva de
Beaumesnil sanoi kähisevällä äänellä.

— Kas niin, neitiseni! Ah, tuota pikku ilkiötä! Voi kuinka löylyttäisin sinut, kultaseni, jos olisin äitisi!

— Onneksi, rouva, ette sitä ole! Sibylla sanoi. Rouva de Beaumesnil nousi istuimeltaan, katseli häntä tuokion kiireestä kantapäähän ja, kun ei voinut häntä tappaa, lähti tiehensä.

Puolta tuntia myöhemmin lähti abotti Renaud Férias'in linnaan, vieden muassansa Sibyllan, joka ei luvannut hänelle selittää mitään. Hän pistäytyi kamariinsa piiloon, siksi kun kirkkoherra-parka, pyyhkien hikeä, joka virtasi hänen kasvoiltansa, ehti esittää asian salissa.

Hra ja rouva de Férias olivat hämmästyksestä jähmetä, kun he saivat kuulla poikansa tyttären kummallisen päätöksen. Tämä isku sattui heidän koko olemisensa hellimpään ja kipeimpään kohtaan. Heidän hellyytensä, heidän omatuntonsa, heidän ylpeytensä, kaikki kärsi, kaikki vuosi verta samalla kertaa. Miss O'Neil, joka oli läsnä, otti osaa heidän suruunsa. Sibylla kutsuttiin sisään. Hän tuli heti. Hänen kalpeutensa oli kauhistava. Kun hän lähestyi isoisäänsä syleilläksensä häntä, niin vanhus pidätti häntä kädellänsä ja sanoi:

— Tyttäreni, säästä hyväilyjäsi. Ne eivät ole paikallansa silloin, kun murrat meidän sydämemme. Minä en tahdo syyttää sinun ajatuksiasi, sillä niitä et voi hallita; mutta sinä voit ne uskoa muille, ja sinulle ei saata missään tapauksessa antaa anteeksi, jos tahdot niitä meiltä salata. Sinä pakotat minun sinulle sanomaan, että minulla on oikeus sitä vaatia, ja minä vaadin sitä. Ymmärrätkö?

Sibylla oli tuijottanut häneen niin kauan kun hän puhui. Hän näytti tahtovan vastata, hänen huulensa vavahtelivat, sitten ne yht'äkkiä kävivät tummansinisiksi, ja lapsi vaipui lattialle. Hänet nostettiin vuoteelle ja kuume valtasi hänet tämän pyörtymisen jälkeen. Kun hän jälleen tuli entisellensä, hän näki markiisin ja markiisittaren kumartuneena hänen ylitsensä hymyilevän hänelle.

— Rakas tyttöseni, hänen iso-isänsä sanoi hänelle, rauhoitu. Minä tein väärin kun olin ankara sinulle. Kun sinä suretat meitä, niin teet sen varmaan vasten tahtoasi. Sinä teet sen totellaksesi jotakin kalvavaa tuskaa, joka usein syntyy herkissä omissatunnoissa. Mutta tämä houre katoopi itsestänsä, kun Jumala niin tahtoo. Kaikissa tapauksissa jätän sinulle täyden vapauden uskontoa koskevissa kysymyksissä.

— Te olette hyvä! sanoi Sibylla. Hän kietoi toisen kätensä vanhuksen kaulan ympäri, laski valkoisen päänsä pään-alukselle ja nukkui rauhallisesti.

Hra de Férias, jota tämän nuoren tytön perinpohjainen mielenliikutus oli pelästyttänyt, päätti ei ainoastaan kunnioittaa hänen salaperäisiä surujansa, vaan myöskin poistaa häneltä kokonaan tilaisuuden vaipua tällaiseen mietiskelyyn, joka näytti olleen syynä näihin häiriöihin. Tästä päivästä saakka jätettiin abotti Renaud'in luennot toistaiseksi, miss O'Neil'ia pyydettiin keskusteluissansa välttämään kaikkea, mikä saattoi antaa aihetta mihinkään vaaralliseen mielenkiihoitukseen. Uskalsipa markiisi vielä, pelkäämättä yleistä murinaa, kirkkoherran surullisuutta ja rouva de Beaumesnil'in kasvavaa kylmyyttä, erottaa Sibyllan toistaiseksi kaikesta käytännöllisestäkin uskonnosta. Seuraavana sunnuntaina kävi Férias'in kirkossa moitteen ja säälin sekainen kuiske, kun markiisi ja markiisitar nähtiin surullisina istuvan penkissänsä poikansa tyttären tyhjän tuolin vieressä.

Ottamatta lukuun rajoituksia, mitkä markiisin viisaus oli katsonut tarpeellisiksi, asiat linnassa kulkivat entistä menoansa. Rauhallinen päivä vieri toisensa perään. Hra ja rouva de Férias jatkoivat yhtä totisina ja tyytyväisinä kuin ennenkin entisiä tapojansa. Sibylla ja miss O'Neil jatkoivat luennoitansa ja kävelyjänsä yhtä säännöllisesti. Kaikki näytti käyvän mitä parhaiten; ainoastaan vanhusten kasvot näyttivät joka aamu enemmän muuttuneilta, ikäänkuin salassa itketyt kyyneleet olisivat joka yö uurtaneet itsellensä yhä syvemmän uran. Samalla leveni levenemistään sinervä kaari Sibyllan pitkien silmäripseitten alapuolella, ja niinpian kun hän oli yksinänsä, hänen päänsä vaipui kuten kuorman painosta. Mitä tulee miss O'Neil'iin, jonka luiseva ruumiinrakennus muutenkin oli kulmikas, niin hänen poskipäänsä kävivät yhä kummallisemman teräviksi.

— Herra, hän sanoi eräänä päivänä abboti Renaud'ille, joka oli pitkittänyt käyntejään linnassa oikean kristityn itsensäkieltämyksellä, te näette, mitä tapahtuu: täällä on jokin turmiollinen arvoitus, jokin sfinksi, joka nielee meidät kaikki. Nyt on enää vaan kysymyksenä, kuka meistä ensimmäisenä sortuu, ja minä rukoilen Jumalaa, että se olisin minä.

VII.

Syksyn ensi päivät olivat tulleet. Oli sunnuntai. Hra ja rouva de Férias, jotka olivat kutsutut pappilaan päivälliselle, olivat lähettäneet vaununsa aamulla takaisin ja käskeneet tulemaan heitä noutamaan iltamessun jälkeen. Vähää ennen sanottua aikaa vaunut pysähtyivät kylän ainoalle kadulle; Sibylla astui niistä alas. Hän oli käyttänyt hyväksensä vaunujen palausta mennäksensä katselemaan korkealta meren rannalta vuoden suurta kohovettä, jonka voiman teki kahta suuremmaksi jo eilisestä saakka pauhaava, ankara myrsky. Lapsi, joka oli hiukan uuvuksissa, kiipesi vaivalloisesti ylös mäen rinnettä, saapui kovin hengästyneenä kukkulalle ja kulkien pitkin kirkkotarhan aidan vierustaa hän eteni aina uloinna mereen pistäville kallioille saakka. Näitten kallioiden keskellä hän näki Jacques Féray'n tutut kasvot. Hän istui, nojaten kyynärpäitänsä polviaan vastaan, ja kämmenillänsä tukien poskipäitään, sekä katseli merta. Sibylla kosketti häntä olkapäähän. Mielipuoli mietiskelyissänsä häiriintyneenä loi sivullensa hurjistuneen silmäyksen, joka heti lauhtui, kun hän huomasi Sibyllan. Hän vetäytyi hiukan syrjälle ikäänkuin tehdäksensä hänellekin tilaa, ja otti entisen vakavan asentonsa.

Heidän edessänsä oli aava meren sinivihreä ulappa, pauhaavana, rauhatonna, peloittavana. Tuhannet aallot syöksyivät, kohotellen vaahtoista päätään, rantoja vastaan ja huuhtoivat niitä kumeasti ja peloittavasti kohisten, johon kohinaan yhtyi vinhan tuulen valittava viuhina ja kirkosta tuon tuostakin kuuluva pyhä veisaaminen. Sumea syksytaivas, jolle alkoi levitä pilviä, paksuja kuin tulipalojen savu, antoi tälle näylle surumielisen jopa kolkonkin karvan.

Tuokion ääneti katseltuansa Sibylla tarttui mielipuolen käteen. Tämä loi levottoman katseen häneen.

— Jumala on hyljännyt meidät, Jacques parka! —, Teidätkin? hän hiljaa sanoi.

— Niin, hän on minutkin hyljännyt, lapsi sanoi. Jacques kääntyi ylös nousematta pieneen kirkkoon päin, jolle hän pudisti nyrkkiä. Sitten hän asettui olkapäitänsä kohottaen entiseen asemaansa. Sibylla veti kaappunsa paremmin värisevien hartioittensa yli ja vaipui hänkin synkkiin unelmiinsa.

Tästä hänet äkkiä herättivät kirkkotarhassa olevien vaimojen huudot. Sibylla kavahti heti jaloillensa ja näki sen pienen joukon, joka ei ollut mahtunut kirkkoon sisälle ja joka vanhan tavan mukaan oli asettunut kirkon etehiseen, olevan hämmästystä ja kauhua osoittavassa liikkeessä. Toiset olivat nousseet hautapatsaitten päälle, toiset kirkkopihan aidalle ja kaikki tähystelivät kuumeen tapaisella uteliaisuudella merelle päin. Sibylla huomasi pian tämän hälinän syyn: eräs suuri kalastusvenhe näkyi juuri rannikon niemekkeen kohdalla ja näytti ankarasti taistelevan kovaa tuulta vastaan. Osa sen purjeista oli hävinnyt ja kokemattominkin silmä saattoi heti huomata muitakin hätämerkkiä. Tämä pursi oli kotoisin jostakin läheisestä satamasta, sillä pienen Férias'in sataman ilman ruukitta muurattu aallonmurtaja ei voinut tarjota turvaa kuin vain sangen pienille veneille, jotka muuten kaikki jo eilisestä saakka olivatkin sinne suojaan vetäytyneet. Mutta Férias'in lahdelma saattoi kuitenkin tarjota suhteellisesti suurta turvaa, koska sitä yhdeltä puolen suojeli rivi karia ja syvänteitä, jotka pistivät kauvaksi ulos merelle ja muodostivat jonkinmoisen luonnollisen aallonmurtajan. Vaikka vesi peittikin kolmen korttelin paksulta tätä luoto- ja hietapankko-riviä, niin suojeli se kuitenkin tätä puolta rannikosta meren aalloilta. Tämän luotorivin ohitse koitti näkyvissä oleva laiva purjehtia, sillä selvään näki, että se ainoastaan Férias'in lahdesta enää toivoi pelastusta.

Sillä välin oli kirkko tyhjentynyt ja meluava joukko, keskellä itse kirkkoherra, vielä messupaitaan puettuna, kiiruhti meren rannalle ja katseli tarkkaavaisena vaarassa olevan aluksen toivottomia liikkeitä. Selvästi nähtiin kannella olevat kolme tahi neljä miestä, joista toiset kokivat sitoa jäljellä olevia köyden repaleita, toiset taas ammensivat vettä ämpäreillä, ollen kaikki suonenvedon tapaisessa liikkeessä. Luulipa joku kuulevansa väliin heidän huutojansakin. Hra de Férias ja kirkkoherra, joita näky kovasti liikutti, rukoilivat kylän kalastajia työntämään venettä vesille ja koittamaan viedä apua onnettomille. Mutta markiisin suurimmillakaan lupauksilla ei ollut mitään vaikutusta: sataman paraskin venhe, hänelle vastattiin, menisi parissa minuutissa kumoon sellaisessa myrskyssä. Noita ihmisparkoja kyllä surkuteltiin, mutta kukaan ei tahtonut mennä kuolemaan heidän kanssansa.

Tuulen alentama pursi oli jo puolen tunnin ajan taistellut pienen niemekkeen kohdalla, voimatta päästä sen ohitse, kun yht'äkkiä pari kolme onnistuneempaa liikettä veivät sen tämän turmion kohdan yli, joka yksinään näytti sitä pelastumasta estävän. Rannalta kuului ilohuuto, joka hetkeä myöhemmin muuttui kauhun ja säälin huudahdukseksi: myrsky oli paiskannut venheen juuri niemen kärkeen. Parin, kolmen minuutin ajan tuuli paiskeli sitä teräviä kallion kärkiä vastaan, jotka olivat juuri syvänteen rajalla; sitten se kohosi aallon harjalle, putosi äkkiä pankolle niinkuin haavoitettu eläin, eikä enää kohonnut. Sitä oli suojellut heti hukkumasta ainoastaan kaksi näkymätöintä karia, joitten väliin sen emäpuu näytti takertuneen. Mutta jokainen meren hyrsky, joka peitti sen kokonaan vaahdollansa, oli murtaa sen rannalla kuljeksiviksi laivan pirstaleiksi. Tästä sekasorrosta saattoi vielä eroittaa laivaväen, joista yksi oli heittäytynyt laivan kannelle, toiset taas riippuivat kiinni köysistä. Pikainen loppu heidän tuskillensa oli ainoa, mitä enää saattoi toivottaa noille onnettomille, joiden oli hukkuminen rannasta eroittavan aaltoilevan kuilun ja jo pimenevän meren kamalan ulapan välillä häälyvällä purren jätteellä.

Äänettömyys vallitsi väkijoukossa, joka korkealta meren rannalta katseli tätä julmaa näytelmää: sitä ei häirinnyt muu kuin muutaman naisen nyyhkiminen. Yksi heistä huusi yht'äkkiä rukoilevalla äänellä:

Heti ymmärrettiin hänen tarkoituksensa. Kuului hiljainen hyväksymisen hyrinä, ja sitten kaikki miehet ottivat lakin päästänsä, ja melkein kaikki laskeutuivat polvillensa. Sibyllaa, joka oli sielunsa koko innolla seurannut tämän näytelmän pienimpiäkin kohtauksia, hämmästytti se liikuttava valo, joka yht'äkkiä kuvastihe kirkkoherran yksinkertaisille kasvoille. Hän oli noussut sille kallion lohkareelle, jolle Sibyllakin vähää ennen oli istuutunut: tuuli puhalsi hänen harmaat hapsensa hänen otsallensa, hänen kalpeat, taivaasen käännetyt kasvonsa ilmaisivat melkein jumalallista uskoa ja surua. Hän ojensi toisen kätensä haaksirikkoisiin päin ja sanoi hiukan vapisevalla, mutta selvällä äänellä:

— Teidät, jotka olette lähellä kuolemaa, — joita minä en tunne, mutta jotka Jumala tuntee, — minä päästän teidät teidän synneistänne, nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen.

Lausuttuansa nämät sanat, joita läsnäolijat liikutettuina olivat kuunnelleet, hän laskeutui polvillensa kalliolle ja oli siinä rukoilevassa asennossa jonkun aikaa. Kun hän nousi ylös ja jälleen tuskallisesti katsahti särkyneesen alukseen, niin hän näki, että se oli vielä jäljellä, vaikka aallot sitä huuhtoivatkin kauhealla voimallansa.

— Mutta koska Jumala, huusi hän, antaa heille vielä vähän armon aikaa, eikö voi mitään tehdä heidän pelastukseksensa? Oletteko ihan varmat siitä, ystäväni?

— Ainakin, sanoi hän, voi koittaa, voi saada siitä varman vakuutuksen… Ystäväni, minä rukoilen teitä… tulkaa kanssani rannalle. Siellä voimme paremmin nähdä, paremmin päättää… Tätä ei totta tosiaan voi kestää!

Riisuen pikaisesti päältänsä pyhät vaatteet, hän lähti kiiruhtamaan kylään vievää polkua myöten väkijoukon seuraamana.

Silloin hra de Férias, joka oli useamman kerran yrittänyt saada Sibyllaa näkemästä tänpäiväisiä surullisia tapauksia, koetti vielä kerran viedä häntä pois linnaan.

— Oi ei! hän sanoi, minä rukoilen teitä… Antakaa minun vielä olla… minä olen niin onnellinen!

Ja Sibylla seurasi juosten väkijoukkoa, jättäen iso-isänsä levotoinna miettimään hänen tällaisessa tilaisuudessa lausumansa ajatuksen kummallisuutta.

— Rannalta näky merelle päin oli hirvittävä. Vesiputouksen pauhinalla syöksi raivokkaat aallot rannalle, ja pienen aallonmurtajan suojelemassa lahdekkeessakin aallot kuohuivat tuimasti, tyrskyillen veneitä vastaan, joita ei ollut vedetty kuivalle maalle. Pari kolme niistä oli uponnutkin. Kirkkoherra parka, hänkin näytti hetkisen toivottomalta; mutta hän loi silmäyksen perikadossa olevaan laivaan, jonka mastot näkyivät, ja hän sanoi, tehden äkillisen päätöksen:

— Minä lähden yksin, jos tarvitsee, mutta minä lähden! Ja ennenkuin oli ehditty ajatellakaan pidättää häntä, hän oli jo hypännyt erääsen rantaan sidotuista veneistä. Tämä tapaus nosti uteliaassa joukossa hämmästyksen huudahduksia. Muutamat miehet näyttivät jo arvelevan, mutta heidät ympäröitsivät heti vaimot ja lapset, jotka riippuivat heidän vaatteissansa. — Kuitenkin oli katselijoiden joukossa eräs henkilö, joka oli tähän asti osoittanut tässä yleisessä liikkeessä täydellistä välinpitämättömyyttä. Se oli eräs vanha, kylmäverinen, yrmeä ja pilkallinen kalastaja, jota pidettiin kylän parhaana merimiehenä. Hän käveli rannalla hitain askelin, sininen lakkinsa silmille vedettynä, kädet taskussa ja pieni piippunysä hampaissa. Oli useamman kerran kysytty hänen neuvoansa. Hän oli vaan kohottanut olkapäitään, viitsimättä edes vastata. Tämä kunnon mies keskeytti yht'äkkiä huolettoman kävelynsä; hän otti piipun suustansa, kallisti siitä tuhkan käteensä ja pisti sen taskuunsa.

— Jos kirkkoherra panee nahkansa alttiiksi, hän sanoi, niin kyllä minäkin panen omani!

Samalla hän hyppäsi veneesen ja alkoi päästellä sen köyttä. Mutta vanhuksen äkillinen alttiiksi-antaminen oli herättänyt joukossa jaloa suostumusta, jota eivät enää saattaneet pidättää vaimojen kyyneleet eivätkä rukoukset. Meluava joukko hyökkäsi laiturin reunalle ja kymmenkunta miesääntä huusi yht'aikaa:

— Ainoastaan kolme airoa kirkkoherran kanssa, hän sanoi, siinä ei ole liikaa, mutta siinä on kyllin!

Kolme miestä astui heti veneesen ja tarttuivat airoihin, sill'aikaa kun kalastaja tarttui vakavasti peräsimeen. Kuului airojen ja hankaimien synnyttämää kolinaa, ja vene lähti rannasta. Tuokion kuluttua nähtiin sen säännöllisesti nousevan ja laskevan lahdelman verrattain tyynissä aalloissa. Mutta sittenkuin se oli mennyt aallonmurtajan ohitse, se kulki eteenpäin vaan säännöttömien nytkäysten avulla, milloin nousten aaltojen harjalle, milloin taas puoleksi häviten laineitten väliin. Katselijat saattoivat enää vaan vaivoin seurata tuota häilyvää, heikkoa venettä, johon heidän mielestänsä tätä nykyä oli suljettuna koko maailman tärkeys. Yö, jota kiiruhti synkkä taivas, oli tulemaisillaan, ja vene katosi pian usvaan ja hämärään.

Yleinen tuska, joka nyt, kun oli jäänyt aivan ilman lohdutuksetta, muuttui tietämättömyyden ja arvelemisen kalvavaksi tyhjyydeksi, suureni suurenemistaan siihen määrään, että se muutamista jo kävi mahdottomaksi kestää. Täytyi viedä pois muutamia vaimoja ja pitää heistä huolta. Hra ja rouva de Férias, jotka pelkäsivät Sibyllan heikkohermoisuutta näiden hirmuisten tapausten tähden, eivät enää myöntyneet lapsen rukouksiin; mutta yksi ainoa Sibyllan sana voitti heidän määräyksensä:

— Antakaa minun olla loppuun saakka, hän sanoi heille, minulla ei sitten ole oleva mitään salaisuuksia, minä tahdon sanoa kaikki.

Hetken polttavasta tuskallisuudesta huolimatta markiisi ja markiisitar eivät saattaneet pidättää sydäntänsä suloisesti sykähtämästä, kun he saattoivat vihdoinkin toivoa, että se salaperäisyys oli haihtuva, joka oli niin monta pitkää kuukautta surettanut heidän elämäänsä. Vaikk'eivät ymmärtäneetkään sitä salaista yhteyttä, mikä näytti olevan olemassa tämän iltaisten tapausten ja Sibyllan häiriytyneitten ajatusten välillä, niin he tunsivat sen kuitenkin liiaksikin voidaksensa epäilläkään hänen lupauksensa varmuudesta ja totuudesta. He tyytyivät siis siihen, että tuottivat vaunuista lisää saaleja ja turkkia, ja lapsi sai, kuten oli pyytänytkin, jäädä loppuun saakka.

Hän nojautui erästä sataman patsasta vastaan, ja hänen väsyneet silmänsä tähystelivät yhä sitä paksua sumua, joka lujan esiripun tavoin ulottui taivaasta merelle saakka. Hänen ympärillänsä oleva joukko, joka enimmäkseen oli vaiti, vaihtoi silloin tällöin keskenänsä pelon ja aran toivon sanoja. Jokaista meren kuohahdusta kuunneltiin tarkasti ja selitettiin suurella levottomuudella. Tuon tuostakin luuli joku kuulleensa kaukaisia ihmis-ääniä, apu-, hätä-, ja kukaties jäähyväis-huutojakin. Muutamat ihmiset, jotka olivat menneet korkealle meren rannalle, palasivat ja sanoivat että meren aaltoileminen loi jonkinlaista valoa kareille, vaan ett'eivät he meren valkoisella pinnalla nähneet jälkeäkään veneestä eivätkä haaksirikkoon joutuneesta laivasta.

Tätä tällaista tuskaa oli jo kestänyt puolitoista tuntia, ja ihmiset sanoivat että puoli siitä ajasta olisi riittänyt haaksirikon paikalle käymiseen, kun eräs jokapäiväinen tapaus hiukan lievensi yleistä jännitystä: oli näet eräs läsnäolevista alkanut riidellä vaimonsa kanssa. Kun he hetkisen olivat ensin hiljaa väitelleet, he viimein alkoivat kovalla äänellä torua. Mies oli ensimmäisinä tarjoutunut seuraamaan toveriansa vanhaa kalastajaa veneesen. Mutta sill'aikaa kun hän riiteli vaimonsa itsepintaisuutta vastaan, vene oli jättänyt hänet. Hän oli ihan lohduttamaton ja, kummallista kyllä, samassa määrässä kuin toivo onnettoman veneen palaamisesta väheni, samassa määrässä hänen huolensa lisääntyi. Mietittyänsä pitkän aikaa asiata, hän ei voinut pidättää itseänsä. Hänen vaimonsa oli syynä hänen jäämiseensä; ilman hänettä hän olisi tuolla merellä toisten kanssa. Hänen tähtensä oli häntä loppuna ikänänsä pidettävä tyhjäntoimittajana, akkana, englantilais-raukkana! Näitä syytöksiä ladellessansa mies yht'äkkiä vaikeni, astui askeleen eteenpäin, näytti kuuntelevan tavattoman tarkkaavaisena: kuoleman hiljaisuus vallitsi heti väkijoukossa.

— Minä olen tahallanikin englantilais-raukka, hän sanoi, joll'en kuule airon loisketta… Mutta se ei voi olla meidän veneemme, sillä en kuule kuin yhden airon.

— Niin on, hän huusi iloisesti; kuulen ainoastaan yhden airon, koska he eivät souda tasaisesti… Se on kirkkoherra!

Suloinen, vaikka vielä epävarma ilon väristys kävi joukon lävitse. Sitten kuului rannalta huuto, yksi ainoa, mutta se lähti samalla kertaa kaikkien suusta: nähtiin, miten vene, josta saattoi eroittaa epävarmoja haamuja, vähitellen kiisi usvasta esiin ja läheni hämärän peittämänä, kuten vanhan mytologiian mainitsema haamujen vene.

Sill'aikaa kun vene saapui rantaan, katselijat ihastuksesta melkein juopuivat. Useat itkivät ääneensä, toiset hyppelivät hillittöminä, toiset taas syleilivät toisiansa hartaasti. Rannalle koottiin kiireesti risuläjä ja se sytytettiin. Ensimmäinen joka hyppäsi veneestä maalle, sai töin tuskin vältetyksi tämän riehuvan väkijoukon aaltoja, ja palasi heti takaisin ojentaaksensa kättänsä seuraavalle: se oli kirkkoherra. Tämä kunnon mies, jonka ilosta tuli kyynelet silmiin, hoiperteli uupuneena ja vilusta väristen. Väki tunki hänen ympärillensä, häntä tuettiin, häntä kannettiin; hänet vietiin istumaan eräälle kumoon käännetylle veneelle juuri sytytetyn tulen ääreen. Ohimennessänsä jokainen pyrki häntä koskettamaan, suutelemaan hänen käsiänsä, hänen vaatteitansa, hänen vanhaa rikkinäistä viittaansa. Hän saattoi vaan heikolla äänellä lausua:

Kun hän muutaman minuutin kuluttua jälleen toipui, niin hänen ensi silmäyksensä kohtasi Sibyllan kauniit kasvot, joille tuli loi kirkasta valoa. Lapsi katseli häntä kostein, ilosta säteilevin silmin. Sittenkuin hän huomasi, että kirkkoherra oli hänet tuntenut, hän heittäytyi hänen kaulaansa ja sanoi likistäen häntä innokkaasti rintaansa vasten:

— Oi kuinka rakastan teitä, hyvä kirkkoherra. Vanhan papin herääminen olisi tuskin voinut olla suloisempi, jos enkeli taivaasta olisi tullut hänelle sanomaan:.

Sittenkuin hra ja rouva de Férias olivat saaneet varman tiedon siitä, että haaksirikkoon joutuneet merimiehet, jotka olivat onnellisesti tulleet pelastetuiksi, saivat kylässä tarpeellista hoitoa, ottivat he kirkkoherran vaunuihinsa ja veivät hänet pappilaan. He olivat jo tiellä linnaan. Sibylla ei koko matkalla herjennyt puristamasta ja suutelemasta heidän kättään, vaan hän ei puhunut mitään.

— Lapseni, markiisi sanoi astuessaan alas vaunusta, sinä olet väsyksissä. Jos tahdot, niin me odotamme huomiseen, mitä sinulla on meille sanottavaa.

— Oi ei! hän vastasi vilkkaasti, te olette jo liiaksikin odottaneet; minä kerron heti.

Markiisittaren siniseen kamariin tehtiin heti iloinen tuli, ja Sibylla, joka oli istuutunut matolle vanhusten jalkojen juureen, avasi heille sydämensä. Hänen kertomuksensa oli pitkä. Sen saattaa supistaa muutamaan sanaan. Lukija muuten on asian oikean laidan jo arvannutkin. Sibyllan uskonnollista intoa oli haavoittanut ja hämmästyttänyt tuon ahdasmielisen hartauden poikamaisuus, ja muutamat sopimattomat tapaukset olivat loukanneet hänen ajatustensa puhtautta. Häntä oli häirinnyt hänen vakuutuksessansa törkeä tapa ja sopimattomat sanat, ja hän oli sen tähden ruvennut epäilemään, oliko hänen vanhempiensa uskonto, — sillä olihan niitä kaksi, — oikea uskonto ja tokko rouva de Beaumesnil'in hyvä Jumala oli parempi kuin mies O'Neil'inkaan Jumala. Kun tällainen ajatus kerran oli herännyt niin vilkkaassa ja niin hennossa sielussa, niin se oli julmasti sitä kalvanut.

Kun Sibylla kerran oli alkanut epäillä luonnollisia oppaitaan, niin hän, kuten hän itse sanoi, tunsi olevansa niin surullinen ja niin hyljätty, kuin jos hän olisi ollut meren pohjassa. Hän oli toivottanut itsellensä kuolemaa. Hän tunnusti että hän, hakiessaan epäilyksellensä kumoavaa syytä, oli suuresti pettynyt kirkkoherran hyväntahtoisuuden ja hiukan omituisten tapojen suhteen, koska hänen jokapäiväiset piirteensä niin suuresti poikkesivat siitä ideaalisesta kuvasta, joka hänellä oli papista ja apostolista: mutta tänä iltana abotti Renaud oli yht'äkkiä kokonaan muuttunut hänen silmissänsä. Silloin kun hän hengenvaarassa oleville merimiehille oli rukoillut Jumalan armoa, kun hän yksinään oli luvannut lähteä onnettomien avuksi, hän oli ymmärtänyt, että ainoastaan oikea Jumala ja oikea usko voi herättää niin yleviä sanoja ja niin ylevää alttiiksiantamista. Tästä hetkestä saakka Sibylla tunsi jälleen luottavansa isäinsä uskontoon, jos kohta olikin vielä seikkoja, jotka häiritsivät hänen ajatuksiansa.

Markiisi ja markiisitar olivat kuunnelleet Sibyllan tunnustusta sydämensä sanomattomaksi lohdutukseksi.

— Lemmikkini, sanoi hra de Férias, kun hän oli lopettanut puheensa, — sillä siihen saakka hän ei ollut häntä keskeyttänyt muulla kuin hyväilemisellänsä ja hymyilyllänsä, — sinä tahdot aina vaan nousta joutsenen selkään; sinä tahdot mahdotonta. Minä pelkään, että se on oleva sinun elämäsi loukkauskivenä. Sinussa on syntynyt tänään totuutta etsiessäsi, ja sinussa on syntyvä vast'edeskin onnea etsiessäsi, tuollainen täydellisyyden unelma, joka kyllä on jalo, mutta joka tuo mukanansa paljon erehdyksiä ja pettymystä. Puhuakseni ainoastaan siitä, mikä nyt on meitä huolettanut, lapseni, sellainen uskonto, jonka mukaan Jumalaa palvellaan niin jumalallisesti kuin enkelit, sellainen uskonto on olemassa vaan taivaassa. Mutta me elämme maan päällä, ja täydellisinkin uskonto saattaa täällä saada vaan vailinaisen muodon, sillä ihmiset antavat sen sille. Ajattele tätä Sibylla, äläkä milloinkaan syytä Jumalaa heikkoudesta tai tietämättömyydestä palvelijainsa suhteen. Tällä en, tyttäreni tahdo sanoa, että hyväksyn kaikki muodot, missä hurskaus tässä maailmassa esiintyy. Niiden joukossa on paljon surettavia, jopa turmiollisiakin. Minä olen niitä, jotka tahtovat vapauttaa uskonnon ulkonaisista menoista, liiallisista tempuista, ja sopimattomasta ulkokultaisuudesta, jotka minun mielestäni, niinkuin sinunkin, saastuttavat sen pyhiä alttareja. Mutta minun ijälläni ollaan kärsiväisempiä kuin sinun. Vast'edes olet kohtuullisempi, kun olet myöntyväisempi. Sinä olet antava anteeksi monelle vakavalle sydämelle, jopa taikauskoisellekin, sillä sekin tarkoittaa Jumalan kunnioittamista. Mene nyt, tyttäreni, levolle; mene nauttimaan sitä rauhaa, minkä olet meille antanut.

Sibylla ei kuitenkaan lähtenyt valkoiselle vuoteellensa, ennenkuin hän oli syleillyt miss O'Neil'ia ja parilla sanalla ilmoittanut hänelle äskeisiä tapauksia. Miss O'Neil otti heti harppunsa, joka oli ollut surullisesti hyljättynä useampia kuukausia, ja kun sen suloiset säveleet yhtyivät yön tuulen hiljaiseen huminaan, niin linnan asukasten sydämissä heräsi suloisia ajatuksia taivaallisesta onnesta, järvistä ja kuutamoista.

VIII.

Seuraavana päivänä auringon kirkkaat säteet kimaltelivat kosteissa kangaskanervissa vuorilla. Hra ja rouva de Férias astuivat jo aamulla vaunuihinsa ja lähtivät kylään katsomaan haaksirikkoon joutuneita merimiehiä. Ohimennessä he jättivät Sibyllan erään pienen puutarhan portille, joka mäen eteläiselle rinteelle, vähän matkan päähän kirkosta, muodosti suloisen kosteikon. Porttia verhoavien köynnösten läpi saattoi puutarhan perällä nähdä pienen rakennuksen, jonka valkoisilla ikkunoilla kaunistettuja seiniä peittivät viiniköynnökset. Sibylla soitti kelloa ja avaamaan tuli kirkkoherra. Hänellä oli yllänsä hänen sunnuntaikauhtanansa, jonka liepeet olivat huolellisesti ylennetyt. Hänellä oli kädessä jokin puutarhan työkaluista, joka putosi hänen käsistänsä, kun hän tunsi Sibyllan.

Kirkkoherra katseli häntä pitkään, katseli taivasta ja sanoi pyyhkien salaa kyynelen, joka vieri hänen poskellensa:

Pian sen jälkeen tuli huoneesta vanha, maalaispukuun puettu nainen ja kantoi vesiastiaa.

— Niin, niin, neiti de Férias, totta tosiaan, minä tunnen hänen sangen hyvin, sanoi vanha nainen, joka ei näyttänyt olevan juuri maailman hyvänluontoisin ihminen.

Ja sill'aikaa kun kirkkoherra pesi kuumeentapaisella kiireellä käsiänsä, jatkoi hän katkeran pilkallisella äänellä:

— Eikö ole totta, että kirkkoherra on tänä aamuna oikein kauniin näköinen… tehtyään sellaisia hulluuksia! On kuin olisi haudasta noussut!

— Mitä hulluja! kirkkoherra vastasi iloisesti; mistä sen näet,
Marianne? Päinvastoin olen tuore kuin ruusu.

Abotti Renaud pudisti päätänsä nauraen ja pyysi Sibyllaa istumaan viereensä eräälle puoli-ympyrän muotoiselle penkille, jota varjosivat erään viikunapuun tuuheat lehdet. Hän pani heti Sibyllan käteen hänen katekismuksensa, jonka hän oli tuonut mukanansa.

— Mutta, lapseni, selittäkää minulle ensin, mikä ihme on saattanut teidät meille.

— Isäni, hän sanoi, te olette tehnyt sen ihmeen. Eilisestä saakka pidän teitä pyhimyksenä.

Sibylla kertoi hänelle sitten niistä vaikutuksista, mitä eilispäivä oli häneen tehnyt, ja tämän kertomuksen aikana abotti Renaud tuon tuostakin pyyhki silmiänsä nenäliinallansa.

— Mutta mitkä syyt, hän kysyi, olivat vieroittaneet teidät oikeasta uskosta?

Sibylla sanoi ne hänelle, mutta hän ei puhunut tätä osaa tunnustuksestansa yhtä rohkeasti. Hän puhui ikäänkuin ohimennen niistä menoista ja puheista, joiden suhteen hän oli pettynyt; hän mainitsi Beaumesnil'ilaisia ja muutamia muita samallaisia ulkokullattuja, sitten hän vaikeni ja loi silmänsä maahan.

— Jatkakaa, tyttäreni, kirkkoherra sanoi lempeästi; minä näen kyllä, että nyt on minun vuoroni saada selkääni… Minä pyydän, puhukaa.

Hän oli ottanut hatun päästänsä ja pannut sen viereensä penkille. Muutamat auringon säteet, jotka tunkivat viikunapuun tuuhean latvan läpi, loivat hänen valkoisille hiuksillensa ikäänkuin valoseppeleen; hän katsahti tulisilla suurilla silmillänsä kirkkoherraa ja kertoi, sulkien hymyilemiseensä kaiken sen hienouden, jota hänen lapselliselta puheeltansa puuttui, hänelle ne puutteet, jotka olivat hänet tehneet hänelle vieraaksi. Hänestä pappi oli pyhä, hiukan salaperäinen henkilö, joka seisoi ihmisten ja Jumalan välillä olevan alttarin portailla; se oli muista eroava mies, joka ei ollut heikkouksille altis, vaan joka aina mietiskeli ylhäisiä asioita, puhui Jumalasta tai Jumalan kanssa eikä tiennyt muusta mitään. Hän oli tahtonut, että papit vieläkin näyttäysivät ainoastaan kirkossa pyhän savun keskellä, niinkuin muinoiset leviitat, ja että he muun ajan viettäisivät vetäytyneinä asuntonsa varjoon, niinkuin legendoissa mainitut anakoreetit, ja liikkuisivat ainoastaan sairaitten ja köyhien luona. Hän ei saattanut täydellisesti kunniottaa alttarin ääressä tai saarnastuolissa olevaa pappia, jonka hän vähän ennen oli nähnyt vieressänsä syövän, juovan kahvia, pelaavan biljardia ja whistiä ja lukevan sanomalehtiä. Pappi, joka näin otti osaa jokapäiväisen elämän tapoihin, näytti hänestä sangen vähän ansaitsevan sitä korkeata tarkoitusmäärää, jonka hän sille tahtoi antaa: asiain näin ollen hän ei enää ollutkaan pappi, vaan abotti, kirkkoherra, — samoin kuin sanotaan opettaja tai notaari. Hän oli sellainen miesparka, jonka saattoi panna pöydän päähän lasten kanssa syömään. Siinä ei hänen mielestänsä ollut mitään nöyryyttä ja nöyryyttämistä. Hän ilmaisi puheessansa vielä senkin ajatuksen, että ne sopimattomuudet, joita hänen tutun-omainen seurustelemisensa rikkaitten naapurien kanssa tuotti, seurasivat häntä kirkkoon, asti, missä hän siten yhä oli niitten alammainen, joitten hengellinen yliherra hänen oikeastaan olisi pitänyt olla. Hän ehkä silloin katsoi täytyvänsä kiitollisuuden ja kohteliaisuuden tähden kärsiä sellaisia sanoja ja sellaista menetystapaa, joita hänen vapaa omatuntonsa muuten olisi vastustanut. — Sanalla sanoen, nämät ja muutama: muutkin samallaiset seikat, joita hän epäilemättä oli puheessansa viitannut, olivat tuottaneet surua ja hämmennystä hänen sydämeensä; mutta eilinen ilta oli avannut hänen silmänsä: hän pyysi anteeksi abotti Renaud'ilta, että hän oli väärin häntä tuominnut. Mikään ei enää voinut järkyttää sitä kunnioitusta, jota hän hänessä oli herättänyt; sillä mikään ei enää voinut häntä hämmästyttää, hän saattoi muita hämmästyttää.

— Ja sentähden, isäni, hän sanoi lopettaessansa puheensa, te kukatiesi olette sangen iloinen tietäessänne, mitä on liikkunut minun päässäni ja sydämessäni, jos kohta ne ovatkin vaan lapsen pää ja sydän.

Tämän puheen aikana, josta olemme maininneet pääkohdat, abotti Renaud'in kasvot kävivät yhä totisemman ja levottomamman, melkeinpä surullisen näköisiksi. Hänen henkinen olemisensa, jota pikemmin saattaa soimata välinpitämättömyydestä kuin heikkoudesta, näytti astuvan hänen silmissänsä sellaiseen valkeuteen, joka melkein häntä häikäsi. Hänen perinpohjin rehellinen omatuntonsa oli lannistettu. Hän ei ensinkään koettanut puolustaa niitä vääryyksiä, joista häntä syytettiin. Hän pikemmin niitä lisäsi ja lavensi niiden seuraukset paljoa suuremmiksi, kuin mitä Sibyllan yksityisseikat vaativat. Hän muisteli hätäisesti koko papillista tointansa ja hänessä heräsi se tuskallinen kysymys, eikö hänen kaitsettavansa lauman hengellinen laimeus ja uskottomuus, joka ehkä hänen seurakunnassansa vallitsi, ollut luettava hänen oman huolettomuutensa syyksi, joka oli väärin käyttänyt Jumalan sanan voimaa ja vaikutusta. Ja vaikk'ei maailmassa olisi ollut muita kuin Sibylla, niin ei hän sittenkään olisi voinut antaa itsellensä anteeksi sitä, että hän oli ollut syynä tämän nuoren, mutta erinomaisen kalliin sielun uskosta luopumiseen. Hän päätti korjata huolimattomuutensa, heittää velttoutensa ja vahvistaa neroansa lukemisella ja mietiskelyllä, puhdistaa elämäänsä itsensä kieltämyksellä, tehdä kaikki kohotaksensa sille siveelliselle kannalle, jota tämä suloinen, melkein taivaallinen ääni oli kuvaillut. Nämät ylevät ajatukset antoivat hänen piirteillensä ja hänen äänellensä liikuttavan jalouden, kun hän tuokion ääneti mietiskeltyään vastasi Sibyllalle:

— Minä kiitän teitä, lapseni; minä en enää ole nuori, mutta ihminen saattaa parantua joka iällä, ja minä tahdon sitä koettaa Jumalan avulla.

Nämät ylevät ajatukset papin elämästä ja toimesta, jotka Sibylla oli niin naiivisti lausunut, eivät muuten olleet abotti Renaud'ille uutta. Hänen ei tarvinnut muuta kuin muistella entistä elämätänsä löytääksensä jaloja unelmia, joita hänen nuoruutensa opinhalun ensi into oli luonut. Juuri samoin, juuri samoilla nöyrillä, mutta ylevillä väreillä hän oli, köyhässä lukuhuoneessansa ja noviisi-kammioissa, kuvaillut itsellensä elämänsä määrää, velvollisuuksiansa, ja kutsumuksensa korkeata suloisuutta. Mutta kun hänen niitä piti panna todellisuudessa toimeen ja kun hän oli tullut yhteiskunnallisen elämän yhteyteen, niin hän oli luiskahtanut tuolle tavalliselle puolelle ja oli vähitellen matkalla väsynyt. Ne kunnianhimoiset unelmat, joita hänellä ennen oli ollut, raukesivat. Turhaan tarjottiin hänelle tuottavampia kirkkoherranpaikkoja, kuin Férias; hän ei tahtonut mitään, hän oli onnellinen. Hän ei halunnut vaivoja, ja hänellä oli niitä sangen vähän pienessä seurakunnassa. Sitä paitse häntä siinä rakastettiin. Vaikka hän oli vuokratalon poika, niin oli hän kuitenkin seudun ylhäisimpien jokapäiväinen vieras ja pöytäkumppali, jollaisena hän heille osoitti hiukan liiallista kunnioitusta, kuten ainakin vasallin poika herrallensa. Sanalla sanoen, innokkaasta apulaispapista oli tullut rehellinen, vaatimatoin, yksinkertainen ja hyvinvoipa maalaiskirkkoherra: — mutta kun jokin poikkeustapaus häiritsi hänen sielunsa rauhaa, niin äkkiä syttyi hänessä evankelinen tuli; ja tämä vanhus, vaikka olikin leväperäinen ja arka, oli aina valmis vaikka mihin marttyyritekoon.

Juuri tällaiseen marttyyritekoon oli hän tälläkin hetkellä antautunut, ja kuka tiesi kaikkein vaikeimpaan, kylmään ja vaivalloiseen marttyyrityöhön, joka joka päivä, joka tunti uhriksensa vaati jonkin suloisen tavan, jonkin juurtuneen mieliteon, jonkin rakkaan heikkouden. Muuten oli hän jo kauvan sitten antautunutkin tälle kieltäymisen uralle, valvoen joka yö useampia tuntia kohottaaksensa opetustansa samalle asteelle, jolla Sibyllan henkinen tila oli; siitä hetkestä saakka oli Sibylla ihmeeksensä huomannut, ett'ei hänen selityksissänsä enää vallinnut sama veltto pakollisuus, joka ennen oli ollut niille omituinen. Hänen puheessansa ilmaantui jo onnellisempia, sattuvampia ja korkeampia ajatuksia.

Markiisin ja markiisittaren tulo keskeytti luennon. Sill'aikaa kun he toivottivat kirkkoherralle sydämellisesti onnea, soitettiin kelloa kovasti ja pitkin käytävää nähtiin tulevan ylpeä rouva de Beaumesnil kantaen sylissänsä taidetekoisia, kirjavia kukkia. Kun hän oli saanut riittävät tiedot abottin terveydestä ja kylliksensä ihmetellyt Sibyllan parannusta, niin hän sanoi:

— No viedäkseni nämät kukkaset alttarin kukka-astioihin. Tiedättehän, ett'ei kukaan osaa tehdä sitä niin hyvin kuin minä… Ja ettehän virka mitään kukistanikaan? Niistä on minulla ollut paljon vaivaa, etenkin tulppaaneista. Mutta kun tekee työtä hyvän Jumalan hyväksi, niin ei saa pelätä vaivoja, eikö niin, kirkkoherra,?

— Ei, rouvani, ja kukkanne ovat sangen kauniita; mutta jos sallitte, niin asetan ne itse alttarille lukkarin avulla. Se näyttää minusta sopivammalta.

Saatuansa tällaisen vastauksen rouva de Beaumesnil oli hetkisen kuin kivettynyt, suu puoleksi avoinna ja silmät liikkumattomina. Häneltä otettiin varsin yksinkertaisesti hänen oman huoneensa avaimet; sillä kirkkoa hän todella oli pitänyt omana huoneenansa; hänet nähtiin siellä melkein joka päivä istumassa tuolilla, jopa väliin alttarillakin hääräämässä ja puuhaamassa, — ja hän oli ihan varma siitä, että nämät pikku askareet pyhittivät häntä siihen määrään, että sieltä lähdettyänsä saattoi hyvällä omallatunnolla harjoittaa seitsemää pääsyntiä. Sittenkuin hän taas voi puhua, hän sanoi:

— Ohoo! Mitä tämä merkitsee, rakas kirkkoherra? Tahdotteko, ett'en enää saa pitää huolta kirkkonne kaunistamisesta?

— Kaikki, rouva, mitä tahdotte kirkolle antaa, otetaan kiitollisuudella vastaan. Mutta jos suvaitsette tätä miettiä, niinkuin minä olen tehnyt, niin heti huomaatte, siitä olen vakuutettu, että jumalanpalveluksen arvo vähenee näitten omituisten tointen kautta. Alttarin huolenpito on yksinomaisesti minun ja niiden asia, jotka minä siihen, sakariston salaisuudessa, käskyilläni määrään. Antakaa kukkanne minulle, ja minä uhraan ne Jumalalle teidän nimessänne.

Rouva de Beaumesnil musersi taidetekoiset kukkansa, jotka kahisten menivät rikki, ja heitti kukkavihkonsa erääsen tynnyriin, jossa oli likaista vettä ryytimaan kastelemista varten. Tämän räjähdyksen jälkeen hän vaipui penkille, vuodatti kyyneleitä ja tuli jotensakin ikävän heikkohermoisuuden kohtauksen alaiseksi.

Häntä lohdutettiin niin hyvin kuin voitiin. Hän näytti vähitellen myöntävän kirkkoherran sanat oikeiksi ja kutsui häntä päälle päätteeksi päivällisille. Mutta abotti kieltäytyi samoin kuin hän oli tehnyt Férias'laistenkin kutsulle sanoen terveyttänsä syyksi.

Kun kirkkoherra sitten vieraittensa lähdettyä oli istuutunut pienen pöytänsä ääreen, jolla höyrysi laiha kyyhkysen paisti, niin hänestä tuntui — olihan hän ihminen! — kuin häneltä olisi samalla haavaa puuttunut sydän ja ruokahalu.

— Oletteko kipeä, kirkkoherra? vanha Marianne kysyi tylyyn tapaansa.
Teitä ei maita ruoka!

— Kahvi kyllä teidät virkistää, kas tässä! Hän viivytteli hetkisen; sitten sanoi hän syvään huoaten:

— Hyvä! Mikä oikku tuo taas on? Jos aiotte vasta vanhalla iällänne muuttaa tapojanne, niin saatte nähdä, että menette hautaan ennen puolta vuotta.

Seuraavina päivinä ja kuukausina abotti Renaud'in käytös vastasi sekä sisällisesti että ulkonaisesti sitä lujuutta, mitä hän alussa oli osottanut. Hän sulkeutui pappilaansa, missä hänen tiedettiin mietiskellen viettävän yksinkertaista munkin elämää. Muutamien mielipahaksi, mutta kaikkien suureksi valistukseksi hän rikkoi kaikki ne siteet, jotka eivät suorastaan kuuluneet hänen papillisiin velvollisuuksiinsa, ja kun hän ei enää näyttäytynyt muualla kuin pyhien töittensä toimittamisessa, niin hänen läsnäolonsa alkoi vähitellen herättää jonkinlaista juhlallisuutta ympärillänsä. Paitsi yleistä kunnioitusta hän vielä voitti tällä tapojensa ankaruudella kallisarvoisen riippumattomuuden; hän sai olla herra kirkossansa; hän saattoi sieltä poistaa kaiken maallikkojen vaikutusvallan, joka, muka hurskauden osoituksena, usein muuttui hävyttömäksi vääryydeksi; hän hävitti sieltä kaiken sen väärinkäytöksen, joka oli sinne muka hänen suostumuksellansa tuotu, ja jonka kautta jumalanpalveluksen hartaus oli suuresti tullut häirityksi. — Hänen hyvien parannuksiensa joukosta, joita hän ei suinkaan vastuksitta ja taisteluitta saanut aikaan, mainitsemme ainoastaan yhden, koska Sibylla sitä erityisesti oli vaatinut. Ritari Theodor Desrozais suvaitsi, kuten on sanottu, laulaa joka sunnuntai kuorissa. Tämä kunnioitus, jota hän Jumalalle osoitti, synnytti kuitenkin seurakuntalaisissa suurta huvia, sillä ritari, joka tunnettiin koko paikkakunnalla hyväksi huliviliksi, ei saattanut tässäkään paikassa esiintyä herättämättä maallisia ajatuksia; tätä oikeuttansa hän käytti itse alttarin juurellakin, eikä ollut ensinkään harvinaista, että hän höysti tätä iloista rooliansa tehden pyhiä menoja hupaisemmiksi, milloin sutkauttelemalla naurettavia sanoja kuulijakunnallensa, milloin taas kummallisilla nenä-äänillään, joitten hän luuli tekevän veisaamisen paljon ihanammaksi. Kirkkoherra oli aina sydämensä pohjasta huokaillut näitten vallattomuuksien tähden. Sibyllalle ne oli kovin vastenmielisiä. Kun ystävälliset varoitukset eivät voineet hillitä ritarin sopimattomia kujeita, niin abotti Renaud kielsi häntä kokonaan tulemasta kuoriin. Tämä kielto ja kukatiesi muutkin papilliset, vaikka ystävällisemmin lausutut nuhteet, saattoivat ritarin vimmaan. Seuraavana sunnuntaina hän ei tullut kirkkoon, vaan oli ilmoittanut, että hän rauhantuomarilta oli lainannut Voltaire'n teokset. Kuusi kuukautta tutki hän näitä filosoofillisia teoksia ja ilmoitti kaikille, ett'eivät papit ole sitä, mitä yksinkertainen kansa uskoo; sitten hänen intonsa kiihko päättyi kovaan luuvalokohtaukseen ja hän lähetti Voltaire'n heti rauhantuomarille sekä kutsutti kirkkoherran luoksensa, joka noudattikin hänen pyyntöänsä.

Ritarin sopimus pastorinsa kanssa oli luultavasti täydellinen, sillä tuo vanha hupsu oli kuitenkin hyvänluontoinen ihminen. Mutta tämä tapaus katkeruutti kovasti rouva de Beaumesnil'in mieltä ja saattoi portaittensa yli paisumaan sen salavihan, joka hänessä oli kytenyt abotti Renaud'ia vastaan aina siitä onnettomasta kukkavihko-tapauksesta saakka. Ne parannukset, joita kirkkoherra toisen toisensa jälkeen pani toimeen, olivat useissa kohdin tarkoittaneet juuri häntä, ja se ajatus, että Sibylla oli jossakin määrin näitten uudistusten yllyttäjä, ei suinkaan vähentänyt niiden tuottamaa harmia. Rouva de Beaumesnil oli todella onneton: kun hänen suuri hurskautensa maine ja se ylivalta, jonka hän oli saavuttanut kantoonissa uskonnollisten kysymysten suhteen, perustui ainoastansa hänen ystävyyteensä kirkkoherran kanssa, joka ei enää kännyt herraskartanossa, ja ulkokultaisuuteen, jota hän ei enää voinut julkisesti osottaa, niin koko hänen ylpeytensä rakennus kukistui. Hänellä täytyi, jos hän vast'edeskin tahtoi käydä hurskaasta vaimosta, todella olla oikean kristityn avuja. Tämä oli kovaa. Mutta hänen mieleensä juolahti ajatus, joka hänestä tuntui paremmalta. Eräänä päivänä hän lähti ———:n kaupunkiin, sen hiippakunnan kaupunkiin, mihin Férias'in seurakunta kuului. Huolimatta siitä salaisuudesta, jolla hän varusteli tätä matkaa, tiedettiin kuitenkin, että hänen tarkotuksensa oli anoa asianomaiselta oikeudelta, että eräs vanha kappeli, joka kuului Beaumesnil'in alueesen, pantaisiin jälleen kuntoon ja että sitä varten määrättäisiin erityinen kappalainen. Sillä tavoin rouva de Beaumesnil olisi tullut saamaan oman kirkkonsa, oman pappinsa ja oman Jumalansa, jolle hän olisi saanut tehdä, mitä hän tahtoi; tämä olisi ollut mitä sopivinta saattaa ajatella. Mutta pahaksi onneksi tämä hänen anomuksensa hylättiin, ja vaikk'ei hänen matkansa ollut vallan turha, niinkuin pian saamme nähdä, niin toi hän sieltä kuitenkin tullessansa uuden panoksen sappea ja kiukkua. Ne halvat intohimot, jotka hänessä liikkuivat, voittivat puolellensa avuliaita apumiehiä, niinkuin ne ainakin voittavat tässä kurjassa maailmassa, niinkauan kuin täällä on jotakin ansiota alennettavana, jotakin kaunista häväistävänä, jotakin oikeutta ristiinnaulittavana, ja tästä hetkestä pitäin oikea kaikenlaisten parjausten, rettelöiden ja ilkeyksien järjestelmä punottiin kirkkoherraa vastaan tuolla kirotulla taitavuudella, jossa ulkokullatut ihmiset ovat niin mainioita.

Tämä mielipaha, jota nämät kyläfariseukset tuottivat hänelle hänen liiallisen työnsä ja oikein jumalallisen kohtuullisuutensa lisäksi, saattoi abotti Rénaud'in rohkeuden, jopa terveydenkin kovaan koetukseen. Sibyllaa alkoi huolestuttaa, että kirkkoherra vähitellen sai pyhimysten ruumiillisenkin ulkomuodon, joiden hengen-avut hän jo oli itsellensä omistanut. Hän uskoi levottomuutensa isovanhemmillensa, ja heidän neuvostansa hän keskusteli asiasta uskollisen Mariannen kanssa. Vanha palvelijatar otti hänet jokseenkin keskinkertaisesti vastaan, sillä se lapsen kummallinen vaikutus, joka oli kuihduttanut hänen herraansa, ei ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

— Niin kyllä! hän sanoi, on ihan selvää, että hän menehtyy ja että hän astuu pitkin askelin paratiisin tietä, mies parka! Mutta kenen on vika, neiti? Olen jo aikoja sitten sanonut, että te teette hänestä luurangon!

Vaikka alku olikin näin uhkaava, niin Marianne leppyi kuitenkin tälle enkelimäiselle olennolle, ja näyttää siltä kuin he olisivat solmineet keskenänsä liiton; sillä iltapuolella samana päivänä, kun kirkkoherra oli kiireisesti syönyt erakonateriansa, hän hämmästyi suuresti tuntiessansa yht'äkkiä pienessä salissansa jo kauvan unohduksiin jääneen hyvän hajun. Heti senjälkeen asetti Marianne hänen eteensä kahvikupin.

— Mutta, Marianne kulta, hän sanoi, oletteko hullu? Tiedättehän, ett'en kuuteen kuukauteen ole juonut kahvia!

— Oh! vanha vaimo sanoi vääntäen suutansa hymyyn, jos tietäisitte, kenen käsi on tämän valmistanut, niin kyllä minä vastaan, että joisitte!

Abotti Renaud huomasi, että Marianne'n taloudelliset toimet olivat sangen kukoistavalla kannalla, sillä, ilman että kulungit laisinkaan lisääntyivät, ateriansa kävivät päivä päivältä yhä virkistävimmiksi, niin suurella taidolla hän niitä valmisti.

— Näette nyt, hyvä Marianne, hän sanoi hänelle hyväntahtoisesi, ett'en ollut väärässä joskus teitä moittiessani hiukan huolimattomaksi, ja kun sanoin, että tarkkuus ja järjestys tekevät ihmeitä.

Sillä välin oli Sibyllan uskonnollinen kasvatus hiljalleen edistynyt ja oli jo päättymäisillänsä. — Kun abotti Renaud eräänä päivänä meni linnaan antamaan neiti de Férias'lle, joka silloin oli kahdentoista-vuotias, hänen viimeisiä luennoitansa, tapasi hän kirjeenkantajan, joka antoi hänelle piispan sinetillä varustetun kirjeen. Hän istuutui sitä lukemaan erään tien varrella olevan puun juurelle. Hän oli tuskin silmäillyt sen lävitse, kun hän kävi kalpeaksi kuin ruumis. Hän kumartui vaivoin erään lähteen ylitse, joka lirisi maantien vieressä ojassa, ammensi siitä kädellänsä vettä ja joi muutaman siemauksen sekä lähti horjuvin askelin astumaan eteenpäin. Kun hän saapui linnaan, herra ja rouva de Férias kysyivät levottomina syytää hänen kalpeuteensa; hän antoi heille huoaten kirjeen, jonka hän äsken oli saanut. Siinä oli ankara, melkeinpä uhkaava varoitus: häntä moitittiin hänen uudistus- ja mullistushalustansa, hänen väittelystänsä kirkkoraadin kanssa, mutta ennen kaikkia hänen likeisestä ystävyydestänsä protestanttiseen uskontoon kuuluvien henkilöitten kanssa, jotka näyttivät häneen vaikuttavan sangen vahingollisesti ja saattavan hänet oikean opin teiltä. Tämä viimeinen syytös, jota näyttiin pitävän kaikkein pätevimpänä, perustui tosi-asiaan, vaikka siitä olikin johdettu vääriä seurauksia: viimeisten kuukausien ajalla oli todella kummankin puolisesta kunnioituksesta syntynyt abotti Renaud'in ja miss O'Neil'in välille likeinen ystävyys. Miss O'Neil, jota vanhuksen hyveet olivat liikuttaneet, osotti hänelle myötätuntoisuuttansa ollen säännöllisemmin kuin ennen läsnä hänen luennoissansa, jotka muuten nyt olivatkin opettavaisemmat kuin ennen. Kirkkoherra joka oli kokonaan luopunut ajatuksestansa kääntää Irlannitarta näytti olevan liikutettu tästä kunnioituksesta ja myötätunteisuudesta sekä osasi pitää sitä arvossa. Sellainen oli heidän keskinäinen välinsä, ja ainoastaan musta ilkeys saattoi siitä löytää aihetta kielittelemiseen.

— En tee tämän suhteen enempää enkä vähempää kuin ennenkään, abotti Renaud sanoi surullisesti ottaen markiisin kädestä uhkaavan kirjeen, sillä missä alammaisia ei ole, siellä kuninkaallakaan ei ole oikeuksia; mutta minä pelkään, ett'en enää saa kauvan olla teidän parissanne. Kaikki mitä minä pyydän, on se, että saan jättää Sibyllan Jumalan haltuun; sitten Hän tehköön minulle, mitä hän tahtoo.

Hän löysi Sibyllan ja miss O'Neil'in kirjaston eteisessä huoneessa, joka varta vasten oli määrätty lapsen lukuhuoneeksi. Kun hän jo oli lopettanut opetuksensa jumaluusopillisen puolen, niin hän luuli vielä tarvitsevansa luoda yleisen silmäyksen kirkon historiaan niinä parina kolmena viikkona, jotka vielä olivat ennen Sibyllan ensimmäistä ripillemenoa. Satunnaisesti tuli hän tänään puhumaan protestanttisuuden luonteesta ja synnystä. Miss O'Neil tahtoi poistua.

Irlannitar jäi, silmät luotuina ompelukseensa, paikallensa ja alkoi tavallisella tarkkaavaisuudellansa kuunnella kirkkoherran luentoa. Abotti mainitsi ensin lyhyesti kuudennentoista vuosisadan uskonnollisen vallankumouksen historiallisia tapauksia; ruvettuansa sitten arvostelemaan tätä suurta liikettä, hän lausui yksinkertaisella ja ylevällä tavallansa seuraavasti:

— Lyhyesti sanoen, tyttäreni, kukaan ei saata kieltää, että katoolinen kirkko ja etenkin Rooman hovi tähän aikaan oli kaikenlaisten väärinkäytösten ja surkuteltavan häpeän alaisena; mutta nämät viat olivat ainoastaan ulkonaisia; kirkossa itsessänsä, sen järjestyksessä, sen omissa voimissa, sen laeissa ja sen vapaudessa oli kaikki, mitä tarvittiin sen parantamiseen: se on itse sen osoittanut. Yleisellä mielipiteellä oli siis syytä vaatia parannuksia; mutta täytyikö niitä etsiä temppelin raunioista. Tarvitsiko tuollaisten satunaisten väärinkäytösten parantamiseksi hävittää vuosisatojen työ, niin monen nerokkaan ja hurskaan miehen työ, tämän yhteisen uskon temppeli, jonka suurenmoisuutta olen koettanut teille kuvailla? Tarvitsiko murtaa tätä traditsioonin kahletta, joka polveusi kirkolliskokouksesta kirkolliskokoukseen, pyhimyksestä pyhimykseen, apostolista apostoliin, aina Kristuksesta itsestänsä saakka, vaan jota ei enää voida eheäksi saada, ikipäiviksi murtaa se liikuttava ja ylevä yhdistys, joka kokosi kaikki evankeliumin lapset saman alttarin, saman pöydän ääreen? — Ei, sitä ei tarvinnut tehdä. Ylpeyden ja inhimillisten tunteitten kärsimättömyys turmeli kaikki. Ihmisen pitää olla kärsivällinen, ollessansa tekemisissä ijankaikkisuuden kanssa. — On päiviä, jolloin taivas on pilvessä, ja se on sittenkin taivas, ja luottamuksella odottaa ihminen huomiseksi päiväpaistetta. Eikö sama luottamus ollut luvallinen ja välttämätönkin himmentyneen kirkonkin suhteen, joka oli puhdas pilviensäkin 1 verhossa. Ne, jotka sitä pimensivät, olivat ihmisiä: he saattoivat parantua; kaikissa tapauksissa heidän ainakin oli kuoleminen, Olisi pitänyt odottaa; sen sijaan, että revittiin ja hävitettiin, olisi pitänyt rukoilla ja toivoa. Ja miks'ei olisi saattanut toivoa. Olihan kirkko, tätäkin aikaa ennen elänyt pimeitä päiviä; eikö se kuitenkin jälleen kirkkaana niistä selvinnyt? Eikö Jumala enää eri aikoina saattaisi herättää pyhää ylimmäistä pappia, pyhiä piispoja? Niin vähästä ihmisen sydän saattaa muuttua! Lapsen henkäyskin siihen riittää… Minä tosin, tyttäreni, olen liian halpa voidakseni olla näin ylevän asian vertauksena… Mutta kuitenkin, minäkin olen ollut häväistykseksi kirkolle, minäkin olen ollut teille, ja kukaties muillekin, mielihäiriön, epäilyksen ja Jumalasta vieraantumisen syynä! Mutta teidän heikko äänenne on minua varoittanut ja minä olen koettanut olla vähemmin huono… Minä olen rukoillut, olen valvonut, olen kärsinyt, ja minun uskoni on käynyt toteen: Jumala on ottanut teidät lapseksensa, ja vaikka hän koettelee minua, niin hän antaa minulle kuitenkin anteeksi!

Kun vanhus oli lopettanut nämät sanat, hänen äänensä vapisi: hän nousi, ikäänkuin ei hän olisi enää voinut hillitä liikutustansa, ja meni läheiseen huoneesen.

Linnan kirjasto, minne abotti Renaud oli paennut, oli avara sali, jolle esiinpistävät niskahirret, harvinaiset huonekalut, aina kattoon saakka ylettyvät kaapit ja ajan tummentaman tammen yksitoikkoinen väri antoivat luostarimaisen näön. Hän käveli siellä jonkun aikaa pitkin askelin ja painoi tuon tuostakin kättänsä otsaansa vasten; sitten heittäytyi hän erään suuren pöydän ääreen, joka oli keskellä salia ja vaipui ajatuksiinsa, joitten surullisuutta hänen kasvonpiirteensä ilmaisivat.

Hänen vastapäätänsä oleva ovi avautui yht'äkkiä; hän nousi ylös ja näki herra ja rouva de Férias'in tulevan huoneesen Sibyllan seurassa, joka piti miss O'Neil'ia kädestä. Niin satuperäinen ihastuksen näkö kuvastihe kaikkein heidän kasvoillansa, että kirkkoherra, joka ei saattanut aavistaakaan itsellänsä olevan osaa tässä yhteisessä ilossa, tunsi sydämensä hyppivän rinnassaan.

Markiisi ja markiisitar siirtyivät vähän syrjälle ja antoivat Sibyllalle merkin astua esiin. Sibylla lähestyi kirkkoherraa pitäen miss O'Neil'ia yhä kädestä.

— Isä, hän sanoi, miss O'Neil tahtoo tulla katoolilaiseksi ja tulee minun kanssani ensi kerran herranehtoolliselle.

Abotti Renaud ojensi äkkiä molemmat kätensä sanomattoman kummastuksen valtaamana: hänen laihat ja kalpeat poskensa punastuivat, ja hänen kysyvät silmänsä katselivat järjestänsä kaikkia läsnä-olevia ja pysähtyivät miss O'Neil'iin.

Tuo vanha mies etsi sanoja puhuaksensa, vaan ei niitä löytänyt; hänen silmiinsä tuli vesi; hän osoitti kädellänsä, ett'ei hän osannut puhua; hän lankesi polvillensa lattialle nojaten harmaata päätänsä edessään olevaa pöytää vastaan ja alkoi niin kovaa nyyhkyttää, että kuului, miten hän löi otsaansa pöytään.

Muutaman päivän perästä se uutinen levisi ympäristöön, että ———:n piispa oli saapunut Férias'in linnaan: tämä korkea hengellinen herra oli todella myöntynyt markiisin pyyntöön; hän oli katsonut kohtuulliseksi antaa abotti Renaud'ille loistavan kiitoksen, ja hän tahtoi itse vannottaa miss O'Neil'in. Irlannittaren uskonnollinen kasvatus katsottiin muuten niin täydelliseksi, että voitiin kokonaan jättää tällaisissa tapauksissa tavallinen noviisina oleminen.

Nämät tapaukset olivat olleet, niinkuin arvattava olikin, oikeita ukon-iskuja rouva de Beaumesnil'ille ja hänen hengenheimolaisillensa. Sinä päivänä, jona hän sai tiedon piispan tulosta Férias'iin, hän teki päätöksensä ja heittäytyi kyynelsilmin abotti Renaud'in jalkoihin, joka hyvyydessänsä häntä syleili. Sen jälkeen hän meni herra de Férias'in syleiltäväksi, jota hän oli lakannut tervehtimästä, ja sitten syleili hän Sibyllaa ja miss O'Neil'ia, huutaen kyyneleissänsä, "että hänellä oli vähän äkkipikainen luonto, mutta kultainen sydän, jonka kyllä aina saattoi huomata!"

Ensimmäisenä päivänä toukokuuta Sibylla ja miss O'Neil pääsivät ensi kerran ripille. Kevät oli sinä vuonna leuto ja kaunis. Tämän suuren päivän edellisenä yönä satakieli, joka tavallisesti asuskeli Férias'in metsissä, innokkaammin lauleli kummallisia liverryksiään; hän koki kilpailla erinomaisen surumielisten harpun sävelten kanssa, jotka kuuluivat eräästä linnan puoliavonaisesta ikkunasta.

Jacques Féray oli seuraavana päivänä kirkkotarhassa, silloin kun Sibylla kulki sen lävitse kokonaan valkoisissa vaatteissa kuten äsken puhjennut lumpeen kukka. Sibylla hymyili hänelle ohimennessänsä, ja ensi kerran viiteentoista vuoteen nähtiin Jacques Féray'n silloin astuvan kirkon kynnyksen yli. Hän jäi oven luo ja seurasi juhlamenoja suurella tarkkaavaisuudella ja lopuksi — ajatellessansa varmaankin hämärästi pientä tytär vainajatansa, joka oli taivaassa enkelien joukossa — hän itki.

TOINEN OSA.

Me emme laveammin puhu niistä kolmesta tai neljästä vuodesta, jotka seurasivat Sibyllan ensimmäistä ripilläkäyntiä. Hänelle itsellensä sekä hänen omaisillensa ne olivat sulan onnellisuuden aika. Hänen vilkas taipumuksensa soitantoon ja etenkin piirustukseen edistyi miss O'Neil'in johdannolla siinä määrin, että se ihastutti sekä häntä itseänsä että muita. Samalla myöskin hänen henkinen olemisensa, joka sai enemmän valoa ja jolla jo alkoi olla hiukan elämän kokemustakin, kadotti vähitellen entisen jäykkyytensä, joka oli hänen lapsuudessansa ollut hänen karakteerinsa ainoa vika. Sitten kehkeytyi myöskin hänen naisen sydämensä, ja hillitsi lempeydellänsä hänen suloutensa ankaruutta.

Tämä hänen siveellisen elämänsä uusi vaihos esiintyi uskonnollisella alalla erään huomiota ansaitsevan omituisuuden kautta. Lukija on kenties jo tämän kertomuksen ensi osassa huomannut Sibyllassa erään ajatuksen, josta hänen iso-isänsä oli usein murehtinut, erään kummallisen halun, niin sanoaksemme yhdellä ainoalla hypyllä lähestyä Jumalaa, huolimatta ensinkään välittäjistä. Epäilemättä oli tämä taipumus jossakin määrin omituinen Sibyllan luonteelle; mutta se oli myöskin hänen ikänsä mukaista. Lasten sielu, joka helposti innostuu, ei ole arka. Vanha testamentti on yhtähyvin heidän kirjansa kuin uusikin. Yksinkertainen käsitys Jumalasta valtaa välittömästi heidän mielensä ja hallitsee siinä; mutta evankeelinen draama, vaikka se tosin miellyttää heidän uteliaisuuttansa henkilöittensä kautta, jotka heitä huvittavat, ei todella liikuta heidän järkeänsä eikä sydäntänsä. Tämän suuren salaisuuden jumalallinen henki jää heiltä kokonansa huomaamatta, eivätkä sen inhimillisetkään osat heitä liikuta, ja vasta silloin, kun heidän intohimonsa ovat ensi kerran hellyttäneet heidän sydämensä, Kristus sinne astuu — Jumalana, mutta samalla myöskin ystävänä.

Tämä uskonnollisen mielipiteen vaihos, jonka me luulemme yleiseen todeksi, oli ainakin tosi mitä tulee neiti de Férias'iin. Se mikä oli hänestä hänen lapsuudessansa näyttänyt vähemmin tärkeältä uskonkappaleelta, näytti nyt oikein heräävän hänen ajatuksissansa: evankeliumin verraton runollisuus valtasi hänet syvästi, ja hän harjoitti suuressa määrässä sitä ainoata epäjumalanpalvelusta, joka on sallittu kristitylle, nimittäin Kristuksen palvelemista. Hän puuttui mielellänsä, miss O'Neil'in ja kirkkoherran kanssa puhellessansa, tähän aineesen hän halusi muistella tämän puhtaan olennon liikuttavimpia lauseita, ihmetellä hänen jumalallisen lujuutensa ja inhimillisen heikkoutensa keskitietä, joka on hänen luonteensa pääomituisuus: hän vietti suloisia hetkiä tällaisissa innostuksissansa, milloin pitkittäen Irlannittaren kanssa iltakävelykään halki metsän, kunnes tähdet säteilivät kultaansa puitten tummille lehdille, milloin istuen vanhan papin vieressä meren rannalla katsellen loistavaa taivaanrantaa tai hajamielin hieroen käsissänsä kangaskanervan sinisiä terttuja.

Se valta, joka Sibyllalla oli kirkkoherran yli, ei ollut heikontunut; mutta vuosien vieriessä sen muoto oli tullut lempeämmäksi ja ikäänkuin höllemmäksi. Neiti de Férias oli itse alkanut hymyillä oman intonsa liiallisuuksille. Hänen sekaantumisensa uskonnon asioihin tuli harvinaisemmaksi, ja osotti joka kerta yhä suurempaa suvaitsevaisuutta, etenkin vanhusta itseä koskevissa kysymyksissä. Hän ei ensinkään pakottanut häntä enää käymään niin ankaran kohtuuden tietä vaan käyttipä joskus viatonta viekkauttakin taivuttaaksensa häntä hänen yksinäisyydestänsä ja hänen elantotapojensa kovuudesta. Mutta niissä kohdissa, jotka hänestä näyttivät olevan olennollisia uskonnon arvolle, hän pysyi järkähtämättömän lujana eikä lakannut siinä suhteessa antamasta abotti Renaud'ille neuvoja, jotka heti pantiin sellaisella kuuliaisuudella toimeen, että herra de Férias siitä väliin laski leikkiä markiisittaren kanssa.

— Lemmikkini, hän sanoi nauraen, hän on spiritualisti, ja hän tahtoisi tehdä koko seurakunnan spiritualistiksi!

Tämä markiisin pila sisälsi jokseenkin täydellisesti Sibyllan väsymättömän harrastuksen ja abotti Renaud'in ansiokkaat pyrinnöt. Me emme tahdo tässä suhteen kertoa enää mitään uutta tapausta, sillä olemme siitä luultavasti jo liiaksikin puhuneet, vaikka olemme koettaneet tehdä sitä sellaisella vakavalla huolella, jota asia vaatii: on kylliksi sanoa, että abotti Renaud'in pappina ollessa jumalanpalvelusta toimitettiin Férias'in seurakunnassa harvinaisella puhtaudella, ilman että oppi siitä joutui mihinkään vaaraan.

Tähän aikaan oli Sibyllalla onni tutustua kreivinna de Vergnes'in kanssa, joka äidin puolelta oli hänen isoäitinsä. Kreivi de Vergnes oli useampia kertoja Sibyllan syntymän jälkeen ollut kyllin rohkea keskeyttämään pariisilaisia tapojansa tullaksensa viettämään kolme neljä päivää Férias'issa. Sibylla oli siis jo kauvan tuntenut hänet ja rakasti häntä, koska hän ensinnäkin oli miellyttävä, ja koska toiseksi hänen kuvansa häälyi hänen mielessänsä komeitten reunuksien ympäröimänä, joihin oli suloiseen järjestykseen aseteltu konvehtia, nukkeja ja sieviä kaulahelmiä; mutta hänen oli ikävä, kun hän ei koskaan ollut nähnyt isoäitiänsä rouva de Vergnes'ia, joka, välttääksensä liiallista tunteellisuutta, jota hän sanoi pelkäävänsä, oli jättänyt vuodesta vuoteen mielenliikutuksensa, jota hän luultavasti oli mielessänsä liioitellut, sillä kun hän ensi kerran näki tyttärentyttärensä asemahuoneen odotussalissa, niin hän silmäili häntä varsin levollisesti, kääntyi vanhan kamarineitsyensä puoleen, joka oli mukana häntä auttamassa ja sanoi hänelle tyynesti:

— Katsoppas, Julia, hän on ihan, ihan niinkuin minä viidentoista vuotiaana! Tämä koskee minuun! Lapsi kulta! hän lisäsi syleillen Sibyllaa ja pyyhkien silmistänsä kyynelen, jonka lähde oli jotensakin salaperäinen.

Vuorokaudessa olisi luullut, että rouva de Vergnes jäisi kokonaan asumaan Férias'iin, niin hän oli ihastunut maaelämän runollisuuteen: metsä, meri, niityt, lintujen laulu, kaikki ihastutti häntä; hän ei päässyt hetkeksikään ihailuksestansa.

— Jumalani! hän sanoi isäntäväelle, kuinka onnellisia olette, kun saatte elää täällä! Mutta tunnetteko te ensinkään onneanne? Luultavasti olette liiaksi siihen perehtyneet voidaksenne oikein nauttia sen suloisuutta?… Tämä tyyneys, tämä äänettömyys… ja sitten tämä melu, tämä puitten humina, nuot elukat, jotka ammuvat tuolla kaukana… nuot pienet fasaanit, — ovathan nuot fasaania, nuot pienet keltaiset elävät?… Eikö? Ne ovat kanoja… vaan kanoja? No niin! Nuot pienet kananpojat, jotka piipertävät emänsä perässä ja sanovat pioo, pioo… voi kuinka suloista, Jumalani, kuinka hupaista tämä on! Minä olisin vaikka yöt päivät ikkunani ääressä, kun vaan saisin nähdä ja kuulla kaikkea tätä! Oi täällä kelpaisi elää, täällä maalla luonnon helmoissa! Jumalani kuinka onnellisia olette, kun saatte elää täällä!

Mutta jo kolmantena aamuna rouva de Vergnes uskoi salaisuutena
Julialle, ett'ei hän ollut saanut rahtuakaan unta koko yönä.

— En todellakaan tiedä, hän sanoi, minä en saata käsittää miten ihmiset saattavat nukkua tässä maassa. Minä, joka olen tottunut niin suureen hiljaisuuteen (hän asui rue de la Chaussée-d'Antin'in varrella), en voi kauvemmin kestää tätä tällaista hälinää!… Täällä on oikea rykmentti lintuja, jotka meluavat aamun koitosta saakka! — Jumalani, kyllähän minä rakastan lintujen laulua, mutta kullakin pitää olla aikansa!… Ja noita lehmiä ja lampaita sitten, jotka jo auringon noustessa alkavat mylviä ja määkiä!… On kuin olisi Noakin arkissa! Ja aina silmissä nuot vihreät lehdet!… Tästä täytyy ruveta inhoamaan kaikkea vihreätä!… Minä saan painajaisen tästä vihreästä!… Kaikki näyttää minusta nykyään vihreältä!… Antakaapas, hyvä Julia, minulle pikku peilini!… Kas niin, nyt olen jo itsekin vihriäinen! Mutta ei se kumma olekkaan, kun on viettänyt tällaisen yön!

Neljäntenä päivänä sai rouva de Vergnes kirjeen, jossa hän sanoi kutsuttavan häntä mitä pikemmin Pariisiin. Hän ilmoitti olevansa siitä kovin mielipahoissaan, valitteli onnettomuuttansa ja lähti puolipäiväjunalla.

— Kas niin, lapsi kultani, hän sanoi syleillessänsä pientä tyttärentytärtänsä jäähyväisiksi, hillitkäämme tunteitamme, ei yhtään mielenliikutusta! Pian sinäkin saat vaihtaa tämän paratiisin meidän helvettiimme… Oi, siellä on elämää, lapseni! Hyvästi! Hyvästi! Hillitkäämme tunteitamme, pikku tyttäreni!

Tämän eron katkeruus ei ollut niin suuri, ett'ei Sibyllan sielun voima olisi sitä voittanut; mutta kaikissa tapauksissa hän kyllä olisi saanut tukea ja lohdutusta siitä likeisestä ystävyydestä, joka vallitsi hänen ja hänen ystävättärensä Klotilda Desrozais'in välillä. Klotilda oli jo kaksi vuotta sitten tullut luostarista ja hänen palattuansa hänen tätinsä rouva de Beaumesnil oli rientänyt esittämään häntä koko paikkakunnalle. Neiti Desrozais olikin kelpo näytettävä: hän oli säilyttänyt runsaassa määrässä kaiken sen, mitä hänen lapsuutensa oli hänestä luvannut. Hän oli pitkä, solakka ja notkea. Hänellä oli tuuheat mustat hiukset, joille hän ei tiennyt mitä tehdä; hän niitä väänteli, hän palmikoitsi niitä, hän asetteli niitä niskaansa kiehkuroihin, hän sitoi ne diademin tavoin otsallensa. Hänen käsivartensa, hänen sormensa, hänen olkapäänsä, jotka olivat kuin marmorista muodostetut, muistuttivat jumalatarta. Kun hän kohotti tuuheakarvaisia silmäluomiansa, niin hänen silmäteränsä loivat säteilevää tulta, joka kuitenkin pian sammui hänen mustissa kostean kirkkaissa silmissänsä. — Mitä tulee Klotildan hengelliseen tilaan, niin tunnustettiin, että hän oli tullut paljon paremmaksi. Ikäänkuin osoitteeksi rouva de Beaumesnil'in mielipiteitten oikeudesta, mitä kasvatukseen tulee, tuosta peloittavasta, rajusta, oikukkaasta ja huolimattomasta lapsesta oli tullut nuori, ankara, kaino tyttö, joka puhui hiljaa, oli kohtelias, valmis kaikkeen, vieläpä neljänneksi whisti-peliinkin, sanalla sanoen, hänestä oli tullut oikean neidin esikuva.

Kenellekään tämä onnellinen muutos hänen karakteerissansa ei tuottanut niin paljon iloa kuin Sibyllalle. Kun hän ei siinä enää huomannut niitä karheuksia, jotka ennen olivat tehneet hänen mielensä levottomaksi, niin hän antautui vastustamatta sydämensä taipumuksen valtaan, ja heidän keskensä syntyi melkein jokapäiväinen yhteys. Ystävättären kauneus herätti Sibyllassa ylpeyden sekaista ihmettelyä: hän oli hänen mielestänsä oikea kauneuden peruskuva, jota täydellisempää hän ei voinut kuvaillakaan. Klotilda antautui hymyillen hänen ihastuksensa esineeksi: hän antoi vaatettaa itseänsä, kihertää hiuksiansa, pukea itsensä milloin druidittareksi, milloin roomalaiseksi, milloin juutalaiseksi, milloin taas turkkilaiseksi naiseksi; sitten Sibylla piirusti tai maalasi hänet kaikissa näissä eri puvuissa ja huudahti tuon tuostakin taitelijattaren tapaisella kärsimättömyydellä:

— Ei! sinä olet liian kaunis, näetkö! Sinä olet hirveän kaunis, naurettavan kaunis! Jumalani, kuinka on tyhmää olla noin kaunis!

Nämät olivat sellaisia herjauksia, joista Klotilda ei ensinkään ottanut pahastuaksensa.

Hän myöntyi aina yhtä mielellänsä neiti de Férias'in kaikkiin pyyntöihin, ja oli ikäänkuin heijastuksena Sibyllan tunteista, unelmista ja innostuksista; tämän hän teki lämpimällä innolla, kaunopuheliaalla ja täydellisellä luonnonmukaisuudella, sillä hänen sielussansa aaltoili ikäänkuin tunnemeri, joka oli aina valmis tulvailemaan, ja tulvan alle jäi väliin hyvääkin. Jos hän oli jotakin vailla, niin se ei ollut kykyä, vaan arvostelemistaitoa ja vakaantuneita siveellisiä mielipiteitä, joita hän kaipasi. Olkoonpa kuinka tahansa, ylevät, runolliset ja jalot innostukset valtasivat hänet usein, ja hän näytti joskus, puheensa innossa, voittavan Sibyllaa ideaalisimmatkin pyrinnöt.

Sibyllalta ei ollut jäänyt huomaamatta, että, kun heidän keskustellessansa tuli puheeksi muutamat perheelliset asiat, neiti Desrozais heti kävi salaperäiseksi, ja että hänet valtasi syvä alakuloisuus ja lohduttamatoin epätoivo. Hän päätti kysyä tämän kummallisen seikan syytä.

— Sinä olet liian nuori, ystäväni, neiti Desrozais sanoi pudistaen päätänsä ja huoaten surullisesti.

Tämä kiertelevä vastaus tietysti vaan kiihdytti Sibyllan uteliaisuutta. Hän vainusi jonkun romaanin piilevän ystävättärensä suruissa ja rukoili lakkaamatta häntä uskomaan sitä hänelle. Klotilda vastusteli ensin; mutta sitten hän sanoi, vannotettuansa Sibyllan pitämään sitä ikuisena salaisuutena:

— Minä, ystäväni, minä, jonka näet tässä, en koskaan ole menevä naimisiin!

— Se on totta, neiti Desrozais jatkoi, sillä minä rakastan, mutta se, jota rakastan ja joka rakastaa minua, ei voi minua naida: on esteitä, jotka eroittavat meitä ijäksi.

— Voi Jumala! Sibylla huudahti; mutta kuinka tämä on tapahtunut? Missä olet hänet tavannut? Mikä on hänen nimensä?

— Minä en voi sanoa sinulle muuta kuin hänen ristimänimensä: hänen nimensä on Raoul… Miksi punehdut?

— Miksi punehdut? Klotilda toisti, ja hänen äänensä kävi kiivaammaksi; tunnetko Raoul'in? vastaahan toki!

— Minä punehdun, koska asia minua liikuttaa kovasti… Missä olisin saattanut nähdä Raoul'in?

— Niin todella, se on mahdotonta… No niin, hänellä oli serkku, joka oli samaan aikaan kuin minäkin luostarissa, ja jota hän kävi äitinsä kanssa hyvin usein katsomassa. Hänen katsantonsa, hänen käytöksensä miellyttivät minua heti. Minä tahdon sanoa sinulle, ett'ei hän ollut enää juuri nuori, jonka vuoksi luulin olevani hyvin eriskummallinen, ja ett'ei kukaan muu luostarin tytöistä ollut häntä huomannut. Mutta minä petyin suuresti: eräänä päivänä me tahdoimme leikkiä jotakin; silloin eräs tytöistä esitti, että kukin meistä ajattelisi jotakuta niistä nuorista miehistä, jotka useimmin kävivät vastaan-ottohuoneessa, ja kirjoittaisi pienelle paperilapulle sen nimen, jonka kanssa mieluimmin olisi tahtonut mennä naimisiin, jonka jälkeen joku meistä lukisi ääneensä kaikki nimet.

— Se oli leikki niinkuin muutkin… Siihen suostuttiin. Kukin kirjoitti salaa lapullensa ja heitti sen sitten erääsen koriin… Mutta kun alettiin lukea lappuja, niin kaikkiin oli kirjoitettu nimi: Raoul.

— Minä näin siitä, ett'en ollutkaan niin eriskummallinen, kuin olin luullut. Muutamaa päivää myöhemmin satuin olemaan samalla kertaa vastaan-ottohuoneessa kuin hänkin ja huomasin, että hän katseli minua paljon, niinkuin ainakin. Hänen serkkunsa, joka oli ystäväni, — vaikk'en häntä juuri rakastanut, — nousi äkkiä ylös, kulki halki huoneen ja sanoi ohimennessänsä minulle pikaisesti: "Älä liikahda paikaltasi viiteen minuuttiin!" — Minä näin silloin, että Raoul'illa oli eräs albumi polvilla ja että hän piirusti… Sivumennen sanoen, hän maalaa mainiosti… Kun hän oli lopettanut, hän lähetti minulle silmillänsä tervehdyksen ja kiitoksen, jonka suloutta en saata sinulle kuvailla. Minä olin tästä tullut sellaiseen häiriöön, että pois mennessäni, kun olin lähellä häntä väkijoukon keskellä, pudotin hansikkaani, joita nykertelin käsissäni. Hän otti ne heti ylös, viivytteli hetkisen niitä antaessansa, silmäili niitä vielä kerran ja katsahti sitten minuun silmissä niin syvä, niin hellä katse, että sydämeni lakkasi sykkimästä, ja että sitä hetkestä saakka luulin, että olimme ijäksi yhdistetyt.

Lopetettuansa tämän osan kertomuksestansa, neiti Klotilda loi suuret silmänsä taivaasen päin, ikäänkuin hän olisi sille tahtonut uudistaa ikuisen uskollisuuden valansa.

— Tietysti. Mitä enempää vielä tahdot? Enkö sanonut sinulle, että olimme ijäksi yhdistetyt?

— Lapsi! neiti Desrozais sanoi kohottaen keveästi olkapäitään. Kuule siis, että kahdeksan päivän kuluttua ystävättäreni ilmoitti minulle salaisesti, että hänen serkkunsa, jota hänen omaisensa olivat pakoittaneet naimaan erästä nuorta, ylhäistä kaunista ja rikasta tyttöä, oli äkkiä lähtenyt Persiaan. Luultiin, lisäsi ystävättäreni luoden minuun ilkeän katseen — sillä hän ei rakastanut minua enemmän, kuin minäkään häntä. — että hän oli rakastunut köyhään ja alhaiseen tyttöön, jota hän ei uskaltanut tunnustaa… Onko tämä kyllin selvää?… Raoul parka! Minun tähteni hän on lähtenyt maanpakoon ja antautunut hengen vaaraan… sillä usein eivät matkustajat palaa niin kaukaisista maista. Sinä naurat ehkä, Sibylla, mutta minä pidän itseäni hänen leskenänsä… ja usein yöllä itken häntä ja itseäni, niinkuin olisimme molemmat kuolleet.

Klotildan lausuessa viime sanoja vierähti hänen poskillensa kaksi kaunista kyyneltä, ja Sibylla, joka kokonaan uskoi mitä oli kuullut, kuivasi ne vapisevilla huulillansa.

Tytöt uskoivat näitä salaisuuksia toisillensa erään puiston yksinäisimpien käytävien vieressä. Heitä häiritsi yht'äkkiä melu, ja he kuulivat ääniä aivan läheltä, samassa juoksi muuan toimekkaan näköinen jahtikoira penkin luo, jolla tytöt istuivat, ja jäi siihen heidän hyväiltäväksensä.

Jumalani! Klotilda sanoi pikaisesti nousten, kuka tulee? Kenen on tämä kaunis koira?

Silloin näkyivät käytävän polvekkeessa markiisi ja markiisitar de Férias, ja heidän seurassansa eräs vieras nainen, joka jo oli jättänyt ikänsä kulta-ajan, ja eräs nuori, lyhyt, vaaleaverinen, komeasti vaatetettu mies, joka heilutti kädessänsä ratsupiiskaa. Tämän nähdessänsä tuo Raoul paran lohduton leski pyyhki nopeasti kosteat silmänsä, selitti epäjärjestykseen joutuneita hiussiteitänsä, kutriansa, palmikoltansa ja hamettansa sekä oli kahdessa sekunnissa valmis taisteluun.

— Ah! Sibylla sanoi tyynesti, he ovat varmaankin Val-Chesnay'laisia.
Isoäitini on heitä odottanut jo kahdeksan päivää.

Sibylla oli silloin täyttänyt viidennentoista ikävuotensa, ja hänen tulevaisuutensa näytti jo vaativan, että hän pääsisi näkemään maailmaa ja tutustumaan Pariisin suuren näyttämön henkilöitten kanssa. Herra ja rouva de Férias tunsivat kyllä, kuinka äärettömän suuri se uhraus oli, jota heidän omatuntonsa heiltä vaati. He olivat ajatelleet pidättää Sibyllan lähtöä, jota sitten ei paluu enää näyttänyt seuraavan, koettaen lähitienoossa valmistaa poikansa tyttärelle sopivaa avioliittoa; mutta kun he olivat turhaan koittaneet sellaista löytää siitä ahtaasta piiristä, mihin heidän yksinäinen elämänsä oli heidät sulkenut, niin he olivat pian jättäneet sen epävarman yrityksen, joka muuten näytti heistä haiskahtavan hiukan itsekkäältäkin.

Myöskin eräs ystävä, jolle he olivat uskoneet surunsa, oli puolestansa koittanut toteuttaa samaa yritystä: tämä ystävä oli ———:n piispa, jonka kanssa Férias'ilaiset, miss O'Neil'in kääntymisen jälkeen, olivat olleet likeisessä yhteydessä, ei niin kohteliaisuuden kuin todellisen ystävyyden tähden. Tämä prelaatti, joka oli valpas ja innokas mies, ja jossa Sibyllan suloisuus ja kummallisuus oli herättänyt suurta huomiota, luuli eräänä päivänä voivansa ilmoittaa vanhalle markiisille, että hän oli löytänyt hänen poikansa tyttärelle, joka oli nostanut häiriötä kirkossa, puolison, joka näöltään oli oikea phoenixlintu. "Minä olen etsinyt tätä harvinaista lintua, hän sanoi, koko hiippakuntani halki, käydessäni piispankäräjillä, ja niinkuin tällaisilla hakumatkoilla on tavallista, olen löytänyt hänet vasta palatessani melkein omalta portiltani. Hän on eräs nuori parooni, de Val-Chesnay, suvun Val-Chesnay Merinville viimeinen edustaja; tämä suku ei tosin vedä vertoja teidän suvullenne, herra markiisi, mutta on kuitenkin hyvä sekin. Hänen omaisuutensa on ääretön, ainakin yhtä suuri kuin teidän pienen kuvanraastajattarennekin… Kas! tästä ikkunasta voittekin nähdä Val-Chesnay'n palatsin, vastapäätä minun asuntoani… Ja juuri tuolla on nuori Roland itsekin, joka juuri nousee hevosen selkään pihassa: sievä poika, niinkuin näette… vähän liian nuori, tuskin neljääkolmatta vuotta, mutta se on vähäpätöinen seikka; ja muuten voi neiti de Férias vielä odottaakin… Tuo vanha rouva, joka taputtelee hevosia käskien sitä olemaan hiljaa, on äiti tietysti… hurskas, — ei juuri pyhimys, mutta hurskas nainen. Hän on, kasvattanut poikansa kotona parhaimpien opetustapain mukaan; hän ei ole milloinkaan häntä jättänyt. Hän on tätä nykyä juuri samallaisessa pulassa kuin tekin; hänkin pelkää, ett'ei poikansa voi täältä maaseudulta löytää sopivaa puolisoa, mutta ei myöskään uskalla upottaa häntä Pariisin pyörteisin… Mitä nuoreen herraan tulee, niin saatte likemmin häneen tutustua: hän on hyvä, sangen hyvä! — Jumalani! ei hänellä juuri ole mitään erinomaista sanottavaa, mutta hyvä hän on! Minä luulen että olemme löytäneet etsittävämme… Kas vaan äitiä, hän seuraa poikaansa kadulle asti;… hän menisi varmaan, hevosen lautasille, jos uskaltaisi… Vaimo parka!"

Herra ja rouva de Férias kuulivat ihastuksella tämän ehdotuksen. Muutamaa päivää myöhemmin tapasivat he rouva Val-Chesnay'n ja hänen poikansa piispan palatsissa. Molemmat äidit, joita kumpaakin vaivasi samat surut, olivat heti mitä sydämellisimmät ystävykset, ja lausuttuansa aina sopivan väliajan päästä uusia kohteliaita kiitoksia, Val-Chesnay'laiset suostuivat tulemaan viikoksi tai pariksi Férias'in linnaan, jossa molemmat päähenkilöt saisivat tutustua toistensa kanssa ja, jos heidän sydämensä siihen suostuivat, toteuttaa omaistensa toiveet.

Kaikkien näitten valmistavien tapauksien aikana olivat herra ja rouva de Férias päättäneet pitää Sibyllalta tarkasti salassa ne tärkeät puuhat, joitten esineenä hän oli. He olivat keksineet todennäköisen tekosyyn äkilliseen tuttavuuteensa Val-Chesnay'n perheen kanssa, josta Sibylla kuuli usein puhuttavan, vaan jota hän ei koskaan ollut nähnyt. Epäillen sitä erityistä hartautta, joka heitä innostutti tässä suhteen, he olivat päättäneet salata tyttäreltänsä oikean tarkoituksensa, antaaksensa hänelle vapaan valitsemisvallan. Heidän oli sitä helpompi poistaa Sibyllan ajatuksista kaiken epäluulon, koska hänen mieleensä oli juurtunut jo lapsuudesta saakka se ajatus, että hänen naittamiseensa välttämättömästi kuului pitempi tai lyhyempi olo Vergnes'in palatsissa. — Mutta neiti de Férias katseli kuitenkin jonkinlaisella uteliaisuudella, vaikka muuten varsin levollisella mielellä nuorta miestä, joka astui taisteluunsa ratsupiiska kädessä. Nuori parooni, joka paremmin, kuin hän, oli saanut edeltäkäsin tiedon asiasta, punehtui tuntuvasti häntä tervehtiessänsä, ja rouva de Val-Chesnay, tarttuttuansa hänen käteensä ja häntä tarkasteltuansa hetkisen äidillisellä lempeydellä, painoi häntä niin innokkaasti kashmirshaaliansa vasten, että Sibylla sitä katsoi melkein sopimattomaksi.

Sittenkuin neiti de Férias oli ilolla näytellyt vieraille puiston kauniimmat paikat, mentiin katsomaan kasvihuoneita ja karjapihaa. Sibyllan rauhallinen iloisuus, miellyttävä puheleminen ja se aistikas yksinkertaisuus, jolla hän näytteli kotitalonsa merkillisyyksiä, voittivat helposti puolellensa vanhan rouvan sydämen, jolta ei ihastuksen huudahdukset tahtoneet ensinkään loppua, ja joka tuon tuostakin loi poikaansa voiton ja riemun silmäyksiä. Herra ja rouva de Férias, jotka olivat ihastuneet silminnähtävästä menestyksestä, yhtyivät paroonittaren suloiseen liikutukseen ja olivat kuin ylimmässä taivaassa. Nuori parooni itsekin, hieno, kylmä ja flegmaattillinen mies, osotti tyytyväisyyttänsä kaikilla tavoin, jotka vaan saattoivat sopia hänen kauneudellensa, mistä hän suuresti ylpeili ja minkä hän luuli hirmuisesti vähenevän, jos hän olisi antautunut innostuksensa valtaan. Hymyily myhäeli hänen amerikalaisesti hoidetussa parrassansa, ja tuon tuostakin hänen huulensa avaantuivat puoleksi ja niitten välistä putoilivat, kuin jäälohkareet, sanat: "ihanaa! verratointa! oivallista!"

Klotilda oli ainoa tumma pilkku tässä valoisassa taulussa: hän kulki muutamaa askelta muita jäljempänä, milloin hyväillen paroonin koiraa, milloin vaipuen surumielisyyteensä, vaikk'ei häneltä jäänyt huomaamatta ainoakaan salainen katse, joita hänen tavaton kauneutensa veti puoleensa tuolta kylmäveriseltä nuorelta mieheltä.

Neiti Desrozais söi tätinensä linnassa päivällistä. Kun päästiin ruoalta molemmat ystävykset, joita pitkällinen vapaudettomuus jo kauvan oli kiusannut, vetäytyivät salaa hetkeksi tiehensä ja menivät kirjastoon, joka viime aikoina oli muutettu työhuoneeksi. Sibylla alkoi heti piirustella eräälle harmaalle paperin palaselle ja vastasi muutamalla epämääräisellä sanalla siihen hillittömään ylistyspuheesen, jonka Klotilda katsoi soveliaaksi pitää Férias'in uusista vieraista.

— Mutta kuuleppas, oikein totta, ystäväni, Klotilda sanoi oltuansa hetken ääneti, mitä pidät paroonista?

— Hra de Val-Chesnay'sta? Oi, hän on suloinen, verraton, oivallinen!
Sibylla sanoi matkien leikillisesti paroonin jäykkää ääntä.

Ja näyttäen Klotildalle muutamalla piirteellä muodostettua kuvaa, hän sanoi:

Siinä oli todellakin varsin selvästi kuvattuna herra de Val-Chesnay vaaleanpunaisine poskipartoineen, joka heilui hänen olkapäillänsä, jakauksineen, joka oli kuin kirveellä isketty keskelle hänen päätänsä, niska kankeana kuin metallitanko, ja kaulassa sininen huivi ja siinä valkoisia pilkkuja, joista Sibylla oli tehnyt kuita. Tätä hullunkurista päätä kannatti melkein näkymättömän pieni vartalo, josta lähti aika hansikkapari, kauniin violettivärinen, ja täydellisen kavaljeerin hoikat ja taivutetut jalat.

Klotilda ei saattanut katselluksi tätä luonnotonta kuvaa purskahtamatta hillittömään nauruun.

— Oi! hän sanoi sitten, kunhan taas osasi puhua, minä pyydän, anna tämä minulle!

Sill'aikaa näytteli miss O'Neil salaa rouva de Val-Chesnay'lle muutamia oppilaansa piirustuksia, joita katsellessa tuo kunnon paroonitar oli ihailusta menehtyä, samalla kun nuori Roland lausui pää pystyssä: "mestarillista!" Sittenkuin Sibylla astui huoneesen, pyydettiin häntä yleisön iki-iloksi soittamaan jotakin pientä, vaikka kuinka mitätöntä kappaletta harpulla, — tätä soittokalua herra Roland de Val-Chesnay, jonka Férias'in kellarin höyryt olivat tehneet puheliaammaksi, sanoi ideaaliksi, ei ainoastaan sen oivallisen muodon takia, lisäsi hän, vaan koska se päällepäätteeksi oli ihastuttava soittokalu, etenkin kun sitä hyvin soitettiin. — Näitä kauniita pyyntöjä ei sopinut vastustella, eikä neiti de Férias niitä vastustellutkaan…

Sibylla ylimalkaan oli tavattoman suloinen harppua soutaessansa; mutta etenkin tänä iltana, kun hän oli pukeutunut valkoiseen, hienoon hameesen, jonka väljät hihat riippuivat kuin kokoonvedetyt siivet, hänen suloinen vartalonsa, sievä päänsä, syvät ja tuliset silmänsä, ja hänen kultakutrien verhoama otsansa ilmaisivat taivaallista ihanuutta ja loistoa. Sana enkeli tuli väkisinkin huulillesi, kun näit hänet sellaisena, ikäänkuin se olisi ollut keksitty ainoastansa häntä varten. Kaikissa tapauksissa hänen kauneutensa luonne, joka vielä hänen tällä iällänsä oli enemmän intellektuaalinen kuin fyysillinen, liikutti jotensakin suuressa määrässä sellaistakin kauneudentuntijaa, joka niin suuresti kaipasi tietoa todellisesta kauneudesta, kuin viimeinen sukua Val-Chesnay. Hän osottikin tyytyväisyyttänsä, sittenkuin Sibylla oli lopettanut, lyömällä toista hansikasta toista vastaan (hän oli pannut ne jälleen käsiinsä), ja teki itseksensä sen surettavan huomion, että hänen morsiamensa oli hiukan laiha.

Heti sen jälkeen Sibylla, jota oli surettanut se toimettomuus, jonka alaisena Klotildan oli täytynyt olla koko päivä, pyysi häntä nyt soittamaan pianoa. Klotilda hiukan kainosteltuansa siihen suistuikin. Hän veti hansikkaat kädestänsä uneksivan näköisenä, liikutteli hetkisen muhkeita paljaita käsivarsiaan nuoren paroonin Atlantin-meren takaisen parran edessä, sillä tämä oli istuutunut pianon kulman viereen, ja koetteli sitten klaviatuuria ja alkoi kauniilla alttoäänellä laulaa erästä Donizett'in kuuluisaa ariaa: — Oi Fernandoni, — joka oli hänen mielilaulunsa. Hän lauloi sen todella ja hän lauloi sen etenkin tänä iltana erinomaisen surumielisellä ja tuntehikkaalla painolla, jolle hänen suloinen vaaleutensa, hänen tummat ja kirkkaat silmänsä, hänen liikkuvat sieramensa ja kohoileva rintansa antoivat melkein liiankin selvän värin. On totta, että tämä maalaria ja kuvanveistäjää ihastuttava näky oli useimmilta läsnäolijoilta salassa, sillä he istuivat laulajattaren takana, mutta se ei ollut, Jumalan kiitos, salassa herra de Val-Chesnay'lta, jolla oli mitä mukavin paikka ja joka sai suurimman osan niistä nuolista, jotka oikeastaan olivat tähdätyt espanjalaiseen kapteeniin. Tämä nuori mies ei ollut luultavasti koskaan tuntenut juhlallisempaa hetkeä. Klotilda oli jo lakannut laulamasta, kun hän vielä tuijotti häneen harmailla ja jäykillä silmillänsä, samalla kun hänen puoleksi avonaisen suunsa ja kumartunut asentonsa osoittivat, että täydellisen gentlemanin lakikirja antoi hänelle tällä haavaa tavallista vähemmin huolta. Hänellä ei ollut ainoatakaan sanaa kiittääksensä neiti Desrozais'ia, — joll'ei ota lukuun sitä todellista ihastusta, jota tämä oli hänessä herättänyt; mutta hän otti kiireesti hansikkaansa kädestänsä, kun nuori tyttö pyysi häntä auttamaan erään vihon etsinnässä, joka oli nuottikaapin alimmilla hyllyillä. Jos hänellä oli se epävarma toivo, että hänen kätensä tämän etsimisen aikana mahdollisesti saattaisi koskettaa, ehkäpä pusertaakin neiti Klotildan lumoavaa kättä, niin täytyy tunnustaa, että nuori parooni todella vaati paljon. Mutta liian paljon se ei kuitenkaan ollut, sillä tosiasia on, että hän saavutti sanotun onnen.

Olisi väärässä, jos luulisi, että neiti Desrozais, kun hän käytti herra de Val-Chesnay'n kunniaksi tätä lumousvoimaansa, olisi edeltäkäsin päättänyt riistää sen sydämen ja ne kädet, jotka olivat Sibyllalle määrätyt. Niinkään lujassa sielussa, kuin hänen oli, ei niin rohkea ajatus olisi saattanut muodostua niin äkkiä; mutta löytyy naisia, muuten ihastuttaviakin, jotka eivät saata samassa huoneessa katsella miestä, josta ne eivät muuten välitä vähintäkään, vaan joka on iskenyt silmänsä toiseen naiseen, ilman että he heti alkavat ajatella kostoa. Tämä mustasukkainen ja väkevä halu, joka on sille sukupuolelle omituinen, kasvattaa intohimoisissa ja hillittömissä sydämissä pirullisia ajatuksia. Klotilda noudatti ainoastansa tätä luontonsa käskyä, eikä vielä ollut päättänyt muuta kuin murtaa ystävänsä sydämen ja kiveksi ihastuttaa sen, jota tämä kukaties piti sulhasenansa. Mutta hänen yrityksensä täydellinen menestys ja nuoren Rolandin ihastus ja saamattomuus herättivät jo hänen yritteliäässä sielussansa paremmin järjestettyjä ja vakavampia unelmia.

Kun rouva de Beaumesnil ja hänen sisarentyttärensä puolta tuntia myöhemmin astuivat kotiinsa päin pitkin varjokasta ja hyvänhajuista polkua, Klotilda kysyi yht'äkkiä:

— Jumalan nimessä, tyttäreni! rouva de Beaumesnil sanoi vähän ajan kuluttua, on niitä kummempiakin kuultu… Jos vaan hyvä Jumala niin tahtoo, niin siinä on kyllin!

— Oi täti! nuori tyttö sanoi nauraen. Kun hän sitten näki kiiltomadon valaisevan yksinäistä sammalpesäänsä ojan varrella, hän asetti sen hattunsa syrjälle ja jatkoi mielihyvissään hyräillen matkaansa, ikäänkuin hän olisi saavuttanut tähtensä.

Jo seuraavana päivänä neiti Desrozais aloitti tätinsä äänettömän siunauksen suojassa tuottavan taistelun nuoren paroonin pienten aivojen, mutta suuren omaisuuden saavuttamiseksi. Tässä taistelussa Klotilda sai vielä leijonan voimansa avuksi rouva de Beaumesnil'in viisauden, mutta sen kertominen veisi meidät liian kauvaksi aineestamme. Sen onnistumisen ymmärtämiseksi ja tämän sivuseikan arvostelemiseksi on kyllin, kun lyhyesti määrittelemme sen henkilön huonon luonteen, jonka Klotilda oli valinnut saaliiksensa. Roland de Val-Chesnay, joka oli joutunut tuollaisen umpinaisen kasvatuksen uhriksi, minkä ymmärtämätöin hellyys usein antaa huolensa esineelle, joutui elämänsä päätaisteluun varustuksitta, aseettomana ja puolustuksettomana. Ne mainiot mielipiteet, joita hänelle oli runsaasti opetettu, olivat jääneet hänen velton ja kykenemättömän sielunsa ulkopinnalle, voimatta siihen juurtua. Kun hän ei ollut saanut askel askelelta käydä läpi julkisen kasvatuksen terveellistä opetusta, niin hän sai yht'äkkiä kestettäväksensä miehen intohimot, samalla kun hänellä vielä oli lapsen viat, ja juuri samalle sydämelle, joka oli harjoittanut häntä kohtaan tällaista vahingollista hemmoittelemista, juuri äitinsä sydämelle tämän nuoren kiittämättömän miehen täytyi samalla kertaa heikolla kuin väkevälläkin kädellänsä antaa ensi isku.

Kahden kuukauden päästä vanha paroonitar, turhaan taisteltuansa ja kyyneleitä vuodatettuansa, luuli todellakin takaisin voittavansa poikansa rakkauden ja välttävänsä lain voiman häpeällistä asiaan sekaantumista, kun hän vahvisti avioliiton, joka sittenkin oli sangen outo, vaikka rouva de Beaumesnil oli temmannut joltisenkin omaisuuden puolisoltansa ja testamentannut sen sisarensa tyttärelle. Klotilda ja Roland vihittiin Fériasi'n kirkossa ihastuneen yleisön keskellä, jonka iloa ylläpidettiin anteliailla lahjoilla, kummallisilla leikeillä, jopa ilotulituksillakin, joita poltettiin merenrannalla. Tästä sopii Sganarelle'n kanssa lausua: "Tämän avioliiton pitäisi oleman onnellinen, sillä se tuottaa iloa koko maailmalle".

Ei juuri tarvinne lisätä, että muutaman viikon kuluttua, kun leski paroonitar oli joutunut pieneen kinaan miniänsä kanssa, hän jäi Val-Chesnay'n perinnöllisen palatsin ja irtaimiston hoitajaksi, sill'aikaa kun nuori pari asettui asumaan iloiseen Pariisiin, erääsen Champs-Elysées'in varrella olevaan sievään taloon.

II.

Klotildan avioliiton ja sen edellisten tapausten johdosta jäi de Beaumesnil'in ja de Férias'in perheitten välille jonkinlainen kylmyys ja välinpitämättömyys, josta Sibyllakaan ei voinut itseänsä pidättää. Hän oli samalla kertaa liiaksi rehellinen ja liiaksi kokematoin voidakseen oikein huomata neiti Desrozais'in juonia, jonka hän luuli todella rakastavan Rolandia; vielä vähemmän oli hänellä sellaisia kateellisia tunteita, joiden mukaan rouva de Beaumesnil ja nuori paroonitar tahtoivat selittää syitä hänen ystävyytensä kylmenemiseen; vaan häntä hämmästytti suuresti se ääretön pikaisuus; millä herra de Val-Chesnay oli vallannut Klotildan sydämessä sen lämpimän paikan, joka vähää ennen oli ollut Persiassa olevan Raoul'in oma. Parooni ei hänestä näyttänyt niin hurmaavalta, että hän olisi voinut saada sellaista mullistusta aikaan. Hän luuli siinä huomaavansa suurta kevytmielisyyttä ja horjuvaisuutta, jotka hänen silmissänsä suuressa määrin alensivat hänen ystävättärensä arvoa.

Sibyllan isovanhemmat tuomitsivat luonnollisesti Klodildan käytöstä suuremmalla varmuudella ja myöskin suuremmalla ankaruudella; mutta paljon ankarammin he tuomitsivat itseänsä, sillä he eivät saattaneet antaa itsellensä anteeksi sitä viatonta itsekkäisyyttä, joka oli kokonaan sulkenut heidän silmänsä huomaamasta nuoren paroonin arvottomuutta. Sittenkuin he kerran olivat pelastuneet antamasta Sibyllaa niin sopimattomaan avioliittoon, he hylkäsivät kokonaan ajatuksen naittaa hänet maaseudulla, ainakin sillä seudulla, missä he itse asuivat, sillä he eivät tahtoneet näin tärkeässä asiassa antaa ensinkään sijaa yksityisille eduillensa. Päätettiin siis ehdottomasti, että Sibyllan piti lähteä Pariisiin. He ilmoittivat tämän uutisen kreivi de Vergnes'ille, joka vastasi, että se oli sangen iloista, etenkin kun oikea armeija rakastelijoita piiritti kitara kädessä yöt ja päivät hänen taloansa, niin että poliisi alkoi siitä huolestua. Mutta Sibyllan terveys alkoi käydä huonommaksi. Herra ja rouva de Férias saivat tästä suureksi iloksensa aihetta pitää häntä vielä vuoden ajan luonansa. He kirjoittivat tästä varovaisesti hra de Vergnes'ille, joka vastasi, että neiti de Férias'in luonnollisesti tuli terveytensä tähden viipyä vielä vuoden ajan maalla, ja että, mitä armastelijoihin tuli, vuoden odotus pehmittäisi heidät vaan vielä hellätuntoisemmaksi.

Markiisi ja markiisitar olivat luultavasti toivoneet Jumalan armosta jo kuolevansa ennen tämän vuoden loppua. Mutta he eivät saavuttaneet sitä onnea. Eräänä pilvisenä aamuna seuraavana syksynä he saattoivat Sibyllaa rautatien asemalle ja sanoivat hänelle jäähyväiset. Vihaten kaikenlaisia ylellisiä tunteen-osotuksia he kestivät tämän hetken levollisesti ja tyynesti, vaikka heidän kasvojensa piirteet osottivatkin ääretöntä surua. Mutta kun vanhukset sanaakaan vaihtamatta olivat palanneet kotiin ja astuivat autioon linnaansa, niin he eivät enää voineet itseänsä pidättää: he sulkeutuivat nopeasti pojantyttärensä tyhjään huoneesen, heittäytyivät toistensa syliin ja itkivät katkerasti.

Sibyllaa oli ollut saattamassa toinenkin, yhtä epätoivoinen ystävä: se oli Jacques Féray, jolle nuori tyttö edellisenä päivänä oli lausunut muutaman jäähyväissanan. Hän ei luullut miesparan ymmärtävän häntä ja hän tuli suuresti liikutetuksi, kun hän suureksi hämmästykseksensä näki hänet seuraavana päivänä asemalla. Vähän ajan kuluttua, kun Sibylla oli mennyt miss O'Neil'in kanssa vaunuun, hän näki hänen nojaavan ristikkoaitaa vastaan, joka oli rautatien ja tavallisen tien välillä. Silloin kun juna lähti liikkeelle, onnetoin lähti pitkin maantietä häntä seuraamaan. Hän ei lakannut tästä oudosta taistelusta, ennenkuin hän väsyneenä lankesi maahan. Tällä paikalla hän odotti useampia päiviä sen vaunun palaamista, joka oli vienyt Sibyllan, eläen Jumala tiesi mistä; mutta se kummallinen ajatus, joka oli herännyt hänen aivoissansa, ei jättänyt häntä erittäin äkkiä. Hän oli sattumalta pysähtynyt muutaman askelen päähän erään ratavahdin mökistä; kun hän näki tämän ratavahdin tulevan ulos mökistänsä ja ojentavan kättänsä säännöllisesti jokaiselle ohikulkevalle junalle, niin Jacques Féray luuli hänenkin tarvitsevan tehdä samoin. Hän luuli nähtävästi, että kaikilla tien varrella olijoilla oli sellainen velvollisuus. Mutta se tuntui hänestä muutaman päivän sitä koiteltuansa, niin raskaalta, että hän lähti karkuun ja oli onnellinen päästyänsä koppiinsa meren rannalle kauaksi maailmasta ja sen oikullisista laeista.

Kreivi de Vergnes oli rue Saint-Lazare'n pysäkillä ottamassa Sibyllaa vastaan ja vei hänet heti Chaussée-d'Antin'in varrella olevaan asuntoonsa, missä kreivinna levotoinna odotti tyttärentytärtänsä kolmen koiran seurassa, jotka pumpulilla vuoratun koppansa pohjalta tervehtivät neiti de Férias'ia vihaisesti muristen. Hänet vietiin sitten sangen sievään huoneesen, missä kreivi oli sytyttänyt kaikki kynttilät juhlan ja tervetuliaisten merkiksi. Hän nukkui sinne heti huolimatta mieltänsä häiritsevistä ajatuksista ja kadulta kuuluvasta oudosta melusta, sillä hänen iällänsä uni on vielä jumala.

Kun hän seuraavana päivänä oli noussut ylös, niin herra de Vergnes vei hänet katsomaan pihalle kahta puhdasrotuista hevosta, jotka hän oli määrännyt Sibyllalle ja jotka olivat kuin kaksi gasellia. Hän pyysi heti saada koettaa niistä toista ja seurata iso-isäänsä kävelylle, jonka hän tavallisesti teki ennen aamiaista. Kreivi, joka oli vielä kohtelias kavaljeeri, katsoi hupaiseksi näyttää Sibyllalle Boulogne-metsää ja näyttää itseänsäkin tämän sievän tytön seurassa. Kuitenkin eräs tapaus, joka muuten näytti sangen vähäpätöiseltä, saattoi tumman varjon hänen otsallensa. He kohtasivat eräällä metsän käytävällä sangen kaunisvartaloisen naisen, joka itse ajoi erästä englantilaista jahtivaunua, jollaisia vetämään valjastetaan hevosia, joita tahdotaan koetella. Pari kolme komeaan aamupukuun puettua nuorta herraa polttelivat tupakkaa hänen takanansa vaunussa. Nainen tervehti hiukan hymyillen kreiviä, kun tämä ajoi hänen ohitsensa; sitten katseli hän Sibyllaa, ja hymyili uudestaan herra de Vergnes'ille muka hämmästyksestä suurin silmin. Herra de Vergnes, jota nähtävästi huoletti se hypähdys, minkä hänen hevosensa samalla hetkellä teki, ei tervehtinyt.

— Onko hän tervehtinyt minua? kreivi sanoi. Luuletko niin?… Mutta en minä häntä tunne… Ja sitäpaitse nyt ollaan Pariisissa, lapseni… Täällä kohtaa, niinkuin äsken, joukon ihmisiä… jotka tuntevat sinut… jotka tuntee… mutta todella ei heitä kuitenkaan tunne… Oi kuinka on suloinen aamu, lemmikkini!

Herra de Vergnes antautui noin kolmen kuukauden ajaksi Sibyllan palvelukseen oikein nuorukaisen innolla ja kavaljeerin kohteliaisuudella, jotka olivat hänelle omituisia. Hän vei hänet museoihin, palatseihin, historiallisille paikoille ja kaikkiin teaattereihin; mutta sitten eräänä päivänä valitti hän hiukan väsymystä ja jätti opasvirkansa siksi päiväksi miss O'Neil'ille eikä siihen sen koommin enää ruvennutkaan. Hänen innostuksensa oli lopussa ja hän alkoi jälleen viettää entistä elämätänsä. Sibylla sai nähdä häntä ainoastaan aterioilla, mutta silloin olikin hän suloinen ja imarteli tyttärentytärtänsä; hän toi hänelle pussittain konvehtia, leivoksia ja marionettinukkeja. Hän jutteli pilaa miss O'Neil'in kanssa. Hän oli asettunut hänen suhteensa leikilliselle kannalle, joka ilmaantui erilaisena kunakin päivänä, mutta joka kuitenkin perusteeltaan pysyi aina samallaisena: hän oli olevinansa rakastunut Irlannitar parkaan ja oli varsin epätoivoissansa hänen kylmyytensä tähden.

— Miss O'Neil, hän hänelle sanoi, minä rukoilen teitä, älkää minua katselko! Te estätte minua syömästä, eikä se ole hyvä… Jos te ryöstätte minulta minun ideaalini, minun jumalallisen ideaalini, niin jättäkää minulle kumminkin minun aineellinen iloni!

— Miss O'Neil… asumatoin saari keskellä Tyyntä merta, palmu keskellä tätä saarta, te tämän palmun suojassa ja minä teidän jaloissanne… Ihana unelma!

Tämä ilveileminen oli hänelle edullinen. Kun hän joskus tahtoi lähteä tavallista varemmin seurakumppaliensa luo tai muuanne, niin hän sanoi:

— Miss O'Neil, minä en saata kauvemmin tätä kestää, lausukaa yksi toivon sana tai minä lähden.

Ja hän lähti. Hän ei milloinkaan viettänyt iltaa hänen luonansa, luultavasti pysyäksensä uskollisena sille määritykselle, minkä hän itse antoi Pariisille, että se on eräs ranskalainen kaupunki, missä joskus vietetään iltaa muitten rouvien seurassa, vaan ei milloinkaan oman.

Kreivi de Vergnes'in yksityiset poissakäynnit eivät näyttäneet ensinkään tekevän kreivinnan elämää sitä tyhjemmäksi, sillä hänellä oli aina niin paljon työtä.

— Minä en todella tiedä, hän sanoi joka aamu, kuinka saan tehdyksi kaikki, mitä minulla on tänään tehtävää!

Hän heräsi noin kello kahdeksan aikaan, joi vuoteellansa suklaatinsa, söi muutamia voileipiä koirainsa kanssa ja nukahti sitten vielä kello kymmeneen. Sitten nousi hän ylös ja alkoi pukeutua, mikä väliin päättyi kello kaksitoista. Silloin söi hän toisen aamiaisensa, joka oli runsas ja kesti kauvan. Sitten pistäytyi hän pikimältään kaupungilla, kävi parissa kolmessa kangasmakasiinissa, antoi purkaa pari kolme tuhatta kyynärää kangaspakkoja eikä ostanut mitään. Hän palasi kotiin, muutti pukua ja lähti puistoon, Täältä palatessansa poikkesi hän säännöllisesti erään piirakanleipojan luo, söi muutamia rasvaisia pieniä makarooni- ja maksapiirakoita, nielasi hiukan jäätelöä ja lähetti näitten kaikkien turvaajaksi lasin Espanjan viiniä, ja alkoi käydä tervehdyksillänsä, joiden kestäessä hän pureskeli noin puolen naulaa konvehtia. Kello seitsemän ajoissa hän söi päivällistä niin hyvin kuin jaksoi. Pukeuduttuansa kolmanteen pukuun lähteäksensä iltavierailuillensa, hän valitteli yleensä pientä purua vatsassansa, joka laitos hänellä aina oli ollut huono, niinkuin hän sanoi. Hän koki sitä lieventää illan kuluessa juomalla muutaman kupin teetä ja syömällä muutamia sokurileivoksen viipaleita; mutta se oli turhaa. Hänen vatsansa oli yhä vaan levoton huolimatta niin terveellisestä ravinnosta. Hän tunsi siinä kaikenlaisia kummallisia väänteitä ja töin tuskin saattoi hän maistaa sitä juomaa, mikä oli valmiina hänen huoneessansa, kun hän palasi kotiin. Tämä oli kauheata; tämä kokonaan turmeli hänen elämänsä. Sibylla, jolle hänen isoäitinsä oli uskonut epätoivonsa, ihmetteli suuresti, minkä Jumalan ihmeen kautta tämä heikko Pariisitar oli saattanut elää viisikymmentä vuotta noudattaen sellaista ruokajärjestystä, joka olisi tappanut ihmissyöjänkin kahdeksassa päivässä.

Rouva de Vergnes katsoi tietysti velvollisuudeksensa viedä tyttärentyttärensäkin tuollaisiin, toimeliaihin toimettomuuden seuroihin, joissa hän itse kävi joka päivä kevytmielisenä kuin orava. Hän vei hänet järjestänsä kaikkien ystävättäriensä luo, joitten luku oli niin suuri, että tarvittiin useampia kuukausia niitten kaikkien luona käymiseen. Eräs mitä likeisimmistä tuttavista oli jo maannut kuusi viikkoa kuolleena, kun kreivinna ja Sibylla tulivat häntä, tervehtimään.

— Mitä! kreivinna sanoi portinvartijalle, joka oli tullut hänen vaunujensa luo ilmoittamaan tätä surullista uutista, kuollut! Mitä sanotte?

— Niin, kreivinna, puhelias portinvartija sanoi, hän on kuollut jo kuusi viikkoa sitten; hän on jo haudattukin.

— Ah ystäväni, älkää puhuko tästä enempää, kreivinna sanoi. Se on kauheata!… Eihän tällaista ole kuultu eikä nähty!… Sellainen on elämä, lapseni!… No niin, Jean hyvä, piirakan leipojalle, rue Castiglione'n kulmaan, tiedäthän?

Sibylla seurasi isoäitiänsä myöskin hänen iltavierailuillansa, jolloin hän kävi pikimältään kolmessa neljässä perheessä, niissä sen lujempaa ystävyyttä solmimatta. Omituisin seikka, mikä neiti Férias'ia kummastutti näillä vierailuilla, oli se, että silloin harvoin tapasi miehiä. Muutama alakuloinen vanhus tai parratoin nuorukainen oli ainoa, mikä yleensä edusti vahvempaa sukupuolta. Olisi saattanut luulla, että jokin turmiollinen sota oli julmasti vähentänyt miespuolista väestöä. Juhlallisissa ja välttämättömissäkin tilaisuuksissa, niinkuin esimerkiksi joillakin päivällisillä, kutsutut herrat ja talon-isännätkin odottivat selvästi kärsimättöminä, että naisten ilta loppuisi, jotta he saisivat aloittaa omansa. Sibyllan mielestä tämä kummankin sukupuolen erillään oleminen tuotti sivistyneen seuraelämän tavoissa sen epäkohdan, että naisten keskustelu senkautta sai useimmitten haaremissa tavallisen juorupuheitten muodon. Hän ei saattanut tietää, että se päinvastoin tuotti sen edun, että miesten keskustelu sen kautta muistutti paljon kasarmia.

Jos kohta tämä ensi silmäys Pariisin elämään ei täydellisesti vastannutkaan Sibyllan toiveita, niin ei tämä erehdys jäänyt palkitsemattakaan. Ulkopuolella tuota mautonta elämän sekamelskaa, muutamissa harvinaisissa perheissä, aamuretkillänsä, joita hän teki miss O'Neil'in kanssa, museoissa, teaattereissa ja kaduillakin hän sai nauttia sitä eloisaa huvia, mitä liike, alin-omainen näytelmä ja neron kaikkialle levinnyt sähkövirta antaa toimeliaalle ja onnellisesti kehkeytyneelle hengelle. Hän hengitti ihastuneena sitä henkistä ilmaa, mikä Pariisissa vallitsee ja mikä on sen yksin-omainen ja verraton etu. Muinaiset purjehtijat, jotka nousivat maalle Kypron saareen tunsivat, siellä suitsutuksen ja hekuman tuoksua, joka tunkeutui heidän suoniinsa ja muistutti heille paikan mahtavaa jumalatarta. Pariisissakin tuntuu henkäilevän samanlaista hurmaavaa ilmaa, joka todistaa sen jumaloimista, sen ainoata, mutta palavaa ja tunnokasta jumaloimista, nimittäin neron jumaloimista, jonka pyhäksi kaupungiksi Pariisia todella voipi kutsua.

Muutamia kuukausia elettyänsä de Vergnes'in perheessä, Sibylla koetti eräässä kirjeessä, jonka hän kirjoitti markiisi de Férias'ille, kuvailla näillä sanoilla niitä eri tunteita, jotka hänessä vallitsivat: — "Minä häälyn lakkaamatta äärettömän hauskuuden ja äärettömän ikävyyden välillä. Pariisi näyttää minusta olevan paikka, joka tarjoo suurimmassa määrässä tukea järjelle, mutta vähimmässä sielulle. Minun järkeni on täällä iloinen ja minun sieluni surullinen. On mahdotonta selvemmin tuntea, kuin minä täällä tunnen, ett'eivät järki ja sen ylevimmätkään ilot saata tyydyttää ihmistä. Jos itse saan määrätä tulevaisuuteni, niin en milloinkaan oleskele Pariisissa muuten kuin muuttolintujen tavoin. Tämä meluava elämä, tämä lakkaamatoin huvitteleminen, nuo aina liikkeellä olevat, aina iloiset ja aina hullut ihmiset vaivaavat korviani kuin kulkusten helinä ja huumaavat minut. Minä etsin poloista itseäni enkä häntä löydä. Kun ensin tulin tänne, luulin joutuneeni johonkin karnevaaliin, jonka loppua yhä odotin, mutta turhaan, sillä sillä ei olekaan loppua, vaan se on päinvastoin kaiken elämän pohjana. Kaikki ihmiset täällä tulevat ja menevät, hyppäävät ja hääräävät, laskevat leikkiä ja kuolevat yht'äkkiä. Kuolema Pariisissa minua etenkin kummastuttaa; se ei näytä minusta luonnolliselta. Kaikki ympärilläsi on niin teeskenneltyä, että tätä tapausta katsotaan melkein kuin onnettomuuden kohtausta jossakin juhlassa. Tämä on ainoa luonnollinen elämän laki, jota ihmiset eivät voi unhottaa, sentähden että sitä on mahdoton välttää. Mitään muuta minun mielestäni täällä ei tunneta. Sivuseikat, komeus, loisto ja koru-ompelut ovat kaikki kaikessa. Täällä saa nähdä sokurileivoksia, vaan ei leipää… Oi Herra, anna minulle minun jokapäiväinen leipäni!… ja anna minulle joku, joka sitä söisi minun kanssani, hiljalleen, pala palalta, minun vanhan kotilieteni ääressä ihan rakkaan isoisäni nojatuolin vieressä!"

Sibylla uskoi täten herra de Férias'ille vaan pienen osan ikävästänsä: ne vajavaisuudet, mitä hän luuli pariisilaisissa huomaavansa, ilmautuivat joka päivä sellaisissa esimerkeissä, jotka koskivat niin kipeästi hänen sydämeensä, ett'ei hän niistä rohjennut puhuakaan. Nuo kummalliset perhe-olot, joita hän sai joka päivä katsella de Vergnes'in huoneessa, olivat hänen mielestänsä surullisena vastakohtana de Férias'in suloiselle, melkeinpä pyhälle ystävyydelle. Oli silminnähtävää, että hra ja rouva de Vergnes, joll'ei ota lukuun aamiaista ja päivällistä, elivät yhtä vieraina toisillensa, kuin jos valtameri olisi heitä erottanut. Heillä ei ollut ainoatakaan yhteistä iloa tai surua, yhteistä muistoa tai toivoa. Ruoalla ollessansa he vaihtoivat ohimennen muutaman välttämättömän sanan ja riensivät sitten kumpikin omiin huvituksiinsa.

Etsiessänsä syytä asiain tällaiseen tilaan, jonka hän alussa oli luullut valitsevan ainoastaan de Vergnes'in perheessä, hän tuli siihen päätökseen, että syy oli hänen isoäitinsä, jonka tavatonta tuhlaamista ja ääretöntä turhamaisuutta hän ei saattanut olla huomaamatta. Päinvastoin hän luuli, että kreivi, joka loistavilla ominaisuuksillansa oli voittanut hänet puolellensa, oli lopuksi väsynyt vaimonsa auttamattomaan lapsemaisuuteen ja päättänyt elää hänestä erillänsä. Kun hänessä kerran oli herännyt tällainen ajatus, niin hän antautui, niinkuin usein tapahtuu, yhä enemmän sen valtaan eikä ensinkään ihmetellyt sitä röyhkeätä puhuttelutapaa, jota kreivi de Vergnes, niin kohtelias ja miellyttävä kuin hän olikin muun maailman silmissä, joskus käytti kreivinnan kanssa, ikäänkuin häntä olisi harmittanut hänen väärin käsitetty sydämensä ja sulotoin elämänsä. Sibylla, jossa hänen iso-isänsä luuloteltu kärsiminen oli herättänyt sääliä, luuli tarvitsevansa olla hänelle sitä ystävällisempi ja kohteliaampi. Eräänä aamuna, kun hän tällaisessa aikomuksessa astui kreivin erityiseen huoneesen, hän hämmästyi suuresti, kun hän näki kääntyvän häneen päin erään ällistyneen miehen, jota hänen oli alussa vaikea tuntea: se oli vanhus, jonka kurttuisilla kasvoilla ja paljaalla päällä virtaili pomaadaa. Tässä kiiltävässä päässä oli kahdet kasvot, niinkuin Januksella: toisella puolella oli mitä kauniimmat mustat kulmakarvat ja hiukan harmahtava poskiparta, sen sijaan että toisella puolella kulmakarvat ja poskiparta vivahtivat ihan lumivalkeaan. Kun Sibyllan täytyi tunnustaa hirviö iso-isäksensä, niin hän huudahti hiljaa, kääntyi ja riensi kiireesti pois. Hänen mieleensä juohtui heti se huoli, mitä markiisi de Férias piti itsestänsä, ja kuinka hän, sen sijaan että hän olisi vaatteihin pukenut vanhuuttansa, päinvastoin koristi sitä panemalla valkoista puuteria valkoisille hiuksillensa. — Samoin hän muisti sitä sopimatointa tapaa, jolla kreivi de Vergnes, kreivinnan menetyksen johdosta, soimasi niitä vaimoja, jotka eivät ensinkään ymmärtäneet vanhentua ja jotka vielä kokivat ihastuttaa silmää puolen vuosisadan vanhalla kauneudellansa. Hänessä heräsi kysymys, oliko tämä saarna, joka kyllä itsessänsä oli mainio täydelleen paikallansa kreivin suussa. Nämä mietelmät ja se tapaus, joka ne oli herättänyt, vajottivat Sibyllan uudestaan tietämättömyyteen, joka ei kuitenkaan jäänyt pitkäksi aikaa selviämättä.

Juuri tämän onnettoman päivän iltana, jona neiti de Férias oli hänet yllättänyt ihan hänen sisimmässä työhuoneessansa, tämä vanha gentlemani tuli eräässä nurkkakohtauksessa, joka ei kuulu meidän aineesemme, niin arveluttavasti pettyneeksi, ett'ei hänen koko iloinen luontonsa saattanut sitä sulattaa. Hän sai yöllä hiukan luuvaloa, joka esti hänet viikkokauteen käymästä ulkona. Sibylla hämmästyi suuresti huomatessansa isoäitinsä kokonaan keskeyttävän entiset rakkaat tapansa ja antautuvan miehensä hoitamiseen innolla, joka ansaitsee sitä suurempaa kiitosta, sentähden että sitä huonosti palkittiin. Herra de Vergnes ei juuri mielellänsä ollut sairaana, ja kun väliin niin sattui, niin hän ei tahtonut keneltäkään talossaan olevalta salata, mihin määrään se häntä harmitti. — Hän ponnisti kuitenkin viimeisiäkin voimiansa ollaksensa tässäkin tilassa kohtelias tyttärentyttärellensä; mutta hänen vaimonsa, vaikka hän oli niin viatoin kuin mahdollista hänen tuskiensa suhteen, sai kuitenkin niellä niitten hedelmät. Hän kärsi muuten kiitettävällä tyytyväisyydellä sitä kylmää ja tylyä kohtelua, jolla kreivi useimmiten maksoi hänen huolensa. Mutta eräänä päivänä hänen kärsivällisyytensä loppui. Herra de Vergnes oli heittäytynyt erääsen nojatuoliin ja puheli Sibyllan kanssa silloin maineessa olevan näytelmäkappaleen eduista. Rouva de Vergnes kävi edestakaisin huoneessa, milloin valmistaen erästä lääkejuomaa, milloin sulkien verhoja, milloin vetäen kiinni jotakin ovea.

— Pahus vieköön! herra de Vergnes huudahti, oletko kukatiesi päättänyt liikkua edestakaisin kuin varjo? Ei mikään ole sen ilkeämpää, kuin tuo alinomainen häärääminen, juuri silloin kun puhutaan. Käy istumaan!

Rouva istuutui tottelevaisesti. Keskustelu alkoi; hänkin tahtoi siihen nöyrimmästi lausua jonkun sanan. Herra de Vergnes kohotti olkapäitään ja sanoi:

— Älä viitsi puhua, kun sinulla ei kerran ole mitään sanottavaa! Kun päässä on ainoastaan kaksi ajatusta, niin pitää olla vaiti!

— Ystäväni, kreivinna sanoi, sinä olet kovin epäkohtelias! — Ja hän peitti silmänsä nenäliinallansa.

— Hyvä, verrattoman hyvä! kreivi sanoi, oikea näytelmä! Näytelmä sairashuoneessa… Paikka on hyvin valittu… nerokkaasti valittu! Oh Jumalani, kyllä minä tiedän, mikä sinua vaivaa… Minä tiedän mikä on syynä sinun ilottomuuteesi… Siinä nyt olet viettänyt kolme neljä iltaa kotona, ja sitä ei sinun voimasi kestä! No hyvä, lähde, mene, mene lörpöttelemään ystäviesi luo, ajamaan hevosesi näännyksiin, näyttelemään hameitasi! Se on ainoa huvi, mitä sinä saatat nauttia tässä maailmassa… Minä en tahdo sinua enää pidättää!

Tämä hävytön solvaus herätti kreivinnan hänen tarmottomuudestansa; hän alkoi puhua äänellä, jonka intohimo ja totuus saattaa synnyttää vähimminkin kaunopuheliaan naisen huulille.

— Oi, hän sanoi, tämä on liian kohtuutonta… tämä on hävytöntä!… Minä en näyttele mitään näytelmää… vaan minä tahdon sinulle vastata… Sinä et ryöstä minulta tuon lapsen kunnioitusta, ilman että minä koetan sitä saavuttaa takaisin! Hänelle onkin hyväksi varotukseksi se, mitä täällä tapahtuu, ja hänen pitää myöskin ymmärtämän syyt siihen! Minäkin olin lapsi silloin, kun sinä minut nait, ja jos vielä olen sama kuin silloinkin, joll'ei minulla ole, niin kuin sanot, muuta kuin kaksi ajatusta päässäni, jos minä olen saanut neljänäkymmenenä vuotena hävetä ymmärtämättömyyttäni sinun ja maailman silmissä… niin kenen on syy? Jos todella olisin sinulle ollut se, mikä minun pitäisi, sinun vaimosi, sinun ystäväsi, enkä ainoastaan yhtenä päivänä sinun lemmikkisi, niin olisiko näin käynyt?… Enkö ole kyllin rakastanut sinua ansaitakseni sinun opetustasi ja neuvojasi, jos olisit niitä minulle tarjonnut? Ah, minä olisin polvillani niitä kuunnellut! Ainoastaan tätä minä halusin, ainoastaan tätä minä uneksin… että olisin saanut olla sinun läheisyydessäsi, nähdä sinua, kuulla sinua ja nousta yhtä korkealle sivistyksen asteella kuin sinäkin! Jokainen nuori tyttö, joka menee naimisiin, ja jolla on rehellinen sydän, on valmis, niinkuin minäkin olin, antautumaan puolisonsa nöyräksi, onnelliseksi, innokkaaksi oppilaaksi… Nainen oppii kaikki siltä, jota hän rakastaa, ja oppii yksin-omaisesti häneltä… Te ne olette, jotka nostatte meidät mitättömyydestämme tai jätätte meidät siihen!… Sinä olet minut jättänyt. Sinä et ole tahtonut uhrata ainoatakaan iloasi, ainoatakaan tottumustasi, ainoataan iltaasi tehdäksesi tuosta lapsesta, joka sinua jumaloitsi, puolison, joka sinua ymmärtäisi! Ja sittenkin sinä moitit minun mitättömyyttäni, joka on oma ansiosi!… Ja sittenkin sinä, oi Jumalani, moitit minun turhuuttani, minun hulluuttani ja elämäni tuhlaamista!… Mutta kumpi meistä on ensiksi hyljännyt kotilieden, jonka juurella ennen kaikkea maailman onnea olisin tahtonut sitoa itseni sinun jalkoihisi?… Näinkin monen vuoden kuluttua, minä riennän, minä sidon itseni tämän lieden ääreen, niinpian kuin sinä vaan siellä olet… Ja näin sinä minua kohtelet!… Oi, joll'en olisi heittäytynyt tällaiseen tylsään ja turhamaiseen elämään, niin olisin suruuni kuollut… tai menehtynyt, niinkuin moni muukin! Mutta älä sitä valita, sillä vaikka olenkin pysynyt lapsena ja tyhmänä vaimona, niin olen kumminkin kunniallinen vaimo… Ja jos elämäni onkin kurja, jos pääni tyhjä, jos sydämeni murtunut… niin onhan sinun kunniasi toki vielä ehjä, sinun nimesi tahraton!

Kun hän oli lausunut nämät sanat, niin vaimo paran ääni tukahtui kyynelvirtaan; hän nousi ja lähti huoneesta.

Kreivi de Vergnes, vaikka olikin suuressa määrässä itsekäs ja kevytmielinen, ei kuitenkaan ollut tyhmä eikä ilkeä mies; hän oli tuskin koettanut alussa ehkäistä muutamilla vastenmielisyyden huudahduksilla vaimonsa kiivaita syytöksiä; sitten hän oli hämmästyneenä ja ikäänkuin huumaantuneena tuon leppyisän olennon odottamattomasta ja tuimasta puolustuksesta, kuunnellut häntä jonkinlaisella hajamielisellä kunnioituksella. Kun hän näki vaimonsa menevän pois, hän sanoi Sibyllalle vakavalla äänellä, joka ei ollut hänelle tavallinen.

Sibylla riensi pois. Tapaus, jonka hän juuri oli nähnyt, saattoi tietysti rouva de Vergnes'in osaksi sen erityisen myötätuntoisuuden, jota hän oli erhetyksestä hetkisen osottanut iso-isällensä. Hän löysi kreivinnan polviltaan Jumalan kuvan edessä. Tuhlaamalla tuhlaten hänelle lohdutustansa, hän ilmoitti hänelle, hiukan liioitellenkin, että kreivi oli heltynein mielin lähettänyt hänet hänen luoksensa. Hän kuvaili hänelle lyhyesti muutamia suloisia vuosia, jotka jossakin määrässä korvaisivat hänen onnetonta elämäänsä. Herra de Vergnes'in oli varmaankin päivä päivältä yhä useammin tuova kotiin tunne hänen kohtuuttomuudestansa ja myöskin vanhuus sekä levon tarve; rouva de Vergnes'in tehtävä oli pidättää ja viihdyttää häntä siellä tarjoomalla hänelle sellaista ystävyyttä, joka voisi tyydyttää hänen sydäntänsä. Kreivinna antautui tämän lohdutuksen ja näitten toiveitten viehätyksen valtaan.

— Lapsi raukkani, hän sanoi Sibyllalle, se on sangen myöhäistä. Minä tahdon kuitenkin koettaa… Minä tahdon tehdä, mitä sinä määräät… Minä antauden sinun haltuusi!

Sibylla ryhtyi tavallisella innollansa sen velvollisuuden täyttämiseen, jonka hänen likeinen suhteensa hänen isoäitiinsä hänelle antoi. Hän ei tahtonut yht'äkkiä kohottaa rouva de Vergnes'ia hänen ulkonaisesta turhamaisuudestaan, vaan hän tahtoi sitä ohjata ja hillitä, senkautta että hän vähitellen sulki hänet ainoastansa paraiten valittujen perheitten tuttavuuteen. Hänen onnistui saada hänet väliin poikkeamaan hänen alinomaisista, turhista puuhistansa ja antaa hänen kävelyillensä arvokkaampi tarkoitusperä. Harvinaisia tapauksia lukuun ottamatta, hän sai hänet jäämään illoiksi kotiin: hän oli tilannut hänelle muutamia aikakauskirjoja ja luki niistä hänelle vuoroon miss O'Neil'in kanssa hänelle sopivia kirjoituksia. Sibyllan mieleen ei ollut kertaakaan juolahtanut se ajatus, että hänen tulisi yht'äkkiä panna toimeen tämän kaikkea perustusta vailla olevan hengen kasvatus: hän koetti ainoastansa saada pystymään hänen vakaantumattomiin ja häälyviin ajatuksiinsa muutamia sopivia vihjauksia niihin asioihin, joista Pariisin sivistyneissä piireissä keskusteltiin kunakin päivänä. Hän oli huomannut, ett'ei hänen isoäitinsä, enemmän kuin muutkaan hänenlaisensa kevytmieliset ihmiset ensinkään ollut älyä vailla, vaan että häneltä puuttui ajatusten vakavuutta ja tarkkuutta niitten lausumisessa; hän selitti hänelle useampain sanojen merkityksen, joita hän oli kuullut hänen käyttävän päinvastaisissa merkityksissä; sen kautta että hän puhdisti hänen kieltänsä, hän saattoi hänen ajatuksensa selvemmälle ja vapaammalle kannalle. Ahkeraan hän myöskin ponnisti voimiansa saadaksensa hänet sen erotuksen yli, joka on lörpöttelemisen ja keskustelemisen välillä. Hän oli oikeassa kun hän ajatteli, että rouva de Vergnes, joll'ei hän muuta voittanutkaan myöhäisillä pyrinnöillänsä, sai ainakin vanhuutensa yksinäisyydelle arvokasta ja vakavaa lohdutusta.

Sibylla oli koko talven mielessänsä miettinyt lähteäksensä Férias'iin joksikin ajaksi kesästä; mutta hän päätti uhrata tämän toivonsa, ett'ei hänen tarvitsisi keskeyttää tyttären rakkaudella aloittamaa työtänsä ja jättää isoäitiänsä, joka oli alkanut häntä rakastaa liikuttavalla innolla. Hän meni hänen kanssansa Saint-Germain'iin, jonne kreivi ja kreivinna tavallisesti menivät kesäksi, muka sinne viettämään maaelämää. Myönnettävä on, että he siellä näkivät katoltansa ja läheisistä huviloista toisen osan Pariisia, olematta kuitenkaan liian kaukana toisestakaan. He saattoivat sieltä, jos heidän liiaksi tuli ikävä asfaltin hajua, helposti päästä, kuten Anteus muinen, tuon pyhän maapihan pariin. — Pariisilaiset, jotka muuten mielellänsä ylistelevät maaelämän suloisuutta, saattavat yleensä kärsiä sitä sangen vähässä määrässä ja sillä ehdolla, että he siellä saavat kuulla lintujen laulun asemasta kaartin musiikkia. Ne, jotka kesäksi pystyttävät telttansa johonkin Pariisin välittömän läheistön ulkopuolelle, koettavat turhaan peitellä idyllin väreillä taloudellisia puuhiansa. Maaelämä tuntuu heistä todella peloittavalta, ei sentähden, niinkuin he itse suvaitsevat luulla, että Pariisi muka olisi ainoa paikka maailmassa, missä heidän henkisyydellänsä olisi kylliksi vaikutus-alaa, vaan että ne, joilla ei mitään ominaisuuksia ole, paraiten siellä saattavat luulotella itsellänsä niitä olevan, ja että he siellä tulevat paraiten ilman niittäkin toimeen. Pariisilainen (me emme tietysti tässä puhukaan pariisittarista!) kuvailee tyytyväisenä mielessänsä, että hänen hallussansa on koko se nerollisuus, mikä vallitsee hänen ympärillänsä, ja hänen oma neronsa on kuitenkin useimmin, kuin hän luuleekaan, aivan osatöin siitä. Kun hän joutuu suhteellisesti yksinäisyyteen ja omain voimainsa nojaan, niin hän luulee, että hänen sentähden on ikävä, vaikka hänen oikeastaan on ikävä itsensä tähden. Tällaisella kollektiivisella olennolla ei ole ensinkään omatakeista olemassa oloa; sittenkuin hänen täytyy elää itsenäisenä ihmisenä, hänestä tuntuu kaikki niin tyhjältä, ja hän kaipaa suuresti tuota Pariisia, missä hänen ei milloinkaan ollut ikävä, sentähden ett'ei hän koskaan siellä löytänyt itseänsä.

Kuitenkin elämä Sant-Germain'issa, vaikka useat paikalliset suhteet ja boulevardien läheisyys sitä sulostuttivatkin, tuotti kreivi ja kreivinna de Vergnes'ille toimettomuutta, jota heidän edellisinä kesinä oli ollut aivan mahdoton kestää. Näinä pakollisina levon ja työttömyyden hetkinä he kumpikin saivat ensi kerran tuntea niitten salaisten siteitten suloutta, joita heidän tyttärentyttärensä hieno käsi kutoi heidän ympärillensä ihastuttavalla innolla. He kummastelivat, kuinka illat nyt tuntuivat niin lyhyiltä, jotka ennen olivat olleet niin sanomattoman pitkiä. Sibyllan suloinen läsnäolo, hänen neronsa vilkkaus ja hänen suuret luonnonlahjansa auttoivat tosin suuressa määrässä ajan kulumista; mutta useamman kuin yhden kerran herra de Vergnes, joka yleensä halveksi ruveta säännölliseen keskusteluun vaimonsa kanssa, ihastui jossakin määrin kuuntelemaan hänen puhettansa ja melkein vakavasti siihen vastaamaan. — Eräänä iltana, kun Sibylla soitti erään uuden operan parttituurin, hän meni niin pitkälle, että hän rupesi väittelemään kreivinnan kanssa italialaisen ja saksalaisen musiikin laadusta; hän kiivastui tästä, alkoi tapansa mukaan puhua vähän kovemmalla äänellä ja suuttui vähän siitä, että hänen vaimollansa oli asiasta eri mieli kuin hänellä, ja että hän vielä osasi sitä hyvin puolustaa; sitten hän sanoi yht'äkkiä:

— No niin, minä olen voitettu… sinä olet oikeassa! Mutta hitto vieköön, sinusta on tullut oikein oppinut!… minä en sinua enää tunne… Kuka on sinulle opettanut kaiken tämän?

— Tuo lapsi, kreivinna sanoi osoittaen Sibyllaa. Herra de Vergnes astui muutaman askeleen salissa.

Sitten pysähtyi hän äkkiä Sibyllan eteen ja tarttui hänen molempiin käsiinsä:

— Sinä olet oikein Jumalan lähettämä, lapseni! hän sanoi liikutetulla äänellä. Sinä ansaitset palkinnon tästä ja luullakseni saatkin sen.

Hän lähestyi rouva de Vergnes'ia ja suuteli hellästi hänen otsaansa: sitten lähti hän salista.

Rouva de Vergnes viittasi heti, kun hän oli mennyt, Sibyllaa kädellänsä: hän avasi hänelle sylinsä ja painoi kauvan häntä itkien rintaansa vasten.

Tämä ilo, joka ilmaantui toiste toisissa muodoissa, teki mahdolliseksi, että Sibylla saattoi viihtyä Saint-Germain'in hiukan teeskennellyssä maaelämässä; hän lähti sieltä iloissansa lopulla syksyä Pariisiin, missä häntä odotti hänen elämänsä ratkaiseva hetki.

III.

Neiti de Férias ei ollut niin vaipunut perheellisen huolenpitonsa tehtäviin, että hän olisi unhottanut tuon häntä itseänsä koskevan, niin tärkeän kysymyksen, jonka hänen oleskelemisensa Pariisissa oli ratkaiseminen, — niinpaljon kuin mahdollista hänen eduksensa. Päinvastoin tämä kysymys antoi hyvinkin paljon työtä hänen ajatuksillensa useammastakin syystä. Ensinnäkin hänen orjallinen tilansa de Vergnes'in perheessä ei ensinkään häntä miellyttänyt, vaan päinvastoin esti hänen vapaata kehkeytymistänsä; hän luuli naimisissa ollessansa voivansa vapaammin määrätä itsensä suhteen ja oleskella milloin Pariisissa milloin Férias'issa. Tämä vakava ja tottelevainen tyttö katsoi avioliittoa muuten suureksi siveelliseksi välttämättömyydeksi, joka oli ajallansa täytettävä, jos mieli totuutta ja järjestystä noudattaa. Ja lopuksi tällä vakavalla nuorella tytöllä oli hänen sydämmessänsä kaikki naisen hennot heikkoudet: ei Pariisin ilot, ei siellä tarjona olevat henkiset huvitukset, ei ne velvollisuudet, joita hänellä siellä oli, saattaneet tyydyttää hänen "minä raukkansa" kaikkia toiveita, niinkuin hän itse sanoi, joka muuten, huolimatta siitä levollisuudesta, minkä tahdon voima ihmiselle antaa, oli sangen vilkas, sangen inhimillinen, sangen intohimoinen. Hänellä oli suuria suruja, joitten lannistavaa voimaa ei hänen koko järkähtämättömyytensä saattanut vastustaa. Hänen salaperäiset kyyneleensä, joita hän ennen oli vuodattanut Férias'in yksinäiseen lähteesen, näyttivät jälleen puhjenneen. Niinkuin kaikki hänen ikäisensä tytöt, samoin hänkin oli elävällä mielikuvitusvoimallansa luonut itsellensä tuollaisen uroon, jolle hän, hellyydestä itkien, tarjosi povensa puhtaimpia liekkejä. Hänellä oli hämärä käsitys siitä miehestä, joka ansaitsi näitä hänen sydämensä uhrauksia, ja hänen kätensä ojentui, hänen sydämensä, hänen henkäyksensä ja hänen elämänsä kääntyivät tämän hänen ideaalinsa puoleen.

Tämä nuorien tyttöjen nimetön, melkein aina liian aatteellinen rakkaus toteutuu myöskin melkein aina aivan irvikuvana. Ensimmäinen mies, jota heidän äitinsä suopi heidän katsoa jonkin arvoiseksi, saavuttaa heti heidän silmissänsä heidän unelmansa loiston: tuskin on jonkun kunnioitetun henkilön käsi viitannut heille alttaria, kun heidän sydämensä, joka jo kauvan on ollut siihen valmiina, lentää sen ääreen sokeasti, asettautuu sinne ja syttyy siellä. Ne, jotka saavat vapaammin valita, eivät siinä onnistu huonommin eikä paremmin: heidän sisällinen rakkautensa säteilee sattumalta ja verhoaa useimmiten taivaallisella loistolla heidän säännöllisen tanssittajansa otsan.

Sibyllalla oli tämän nuoruuden innon lisäksi vielä tarkka tuomitsemiskyky ja luja tahdon voima, joitten olisi pitänyt häntä suojeleman tuosta tavallisesta erhetyksestä, jonka seurauksena on niin katkeria ikävyyksiä; mutta nämät hänen neronsa harvinaiset ominaisuudet, joitten piti pelastaa hänet tästä surusta, synnyttivät hänessä melkein liiallista itseensä luottamusta ja epäluuloa. Hän luuli muuten, että tämä vaali, josta hänen elämänsä onni ja arvo kokonansa riippuivat, oli kokonaan jätetty hänen oman ymmärryksensä ratkaistavaksi. Hra ja rouva de Férias olivat tosin aikoneet auttaa häntä tässä vaarallisessa valikoimisessa; mutta heitä johti hänen mielestänsä niin pintapuoliset ja vaillinaiset mielipiteet, että hän oli salaa päättänyt ensi sijassa luottaa itseensä ja myöskin kysyä neuvoa miss O'Neil'ilta. Kreivi de Vergnes, jota huvitti mies-mieheltä näytellä tyttärentyttärellensä tuota hänen niin kutsumaansa kosija-armeijaa, oli ensimmäinen huomauttamaan kunkin yksityisen tähän hauskaan joukkoon kuuluvan vikoja; sitten soimasi hän neiti de Férias'in olevan liian ankaran ja nauroi niitä ristiriitaisia vaatimuksia, joita hän sanoi hänelle olevan.

— Tiedätkö, mitä tahdot, tyttäreni? hän kysyi häneltä; sinä tahdot miestä, joka on kaunis, rikas, jalosukuinen, maalaaja, soitannon harrastaja, hyvä ratsastaja, nerokas ja hurskas! Kyllä sinun on häntä vaikea etsiä, sillä sellainen mies on poikkeus, jota ei ole olemassa!

— Mutta, hyvä Jumala, enhän sellaista tahdokaan! Sibylla vastasi, en vaadi häneltä niin paljon… Minä tahdon miehen, jota rakastan, ja siinä kaikki!

— Ta ta ta! kreivi sanoi, sinä olet pieni kelvoton olento… Mitä se on?… Palatkaamme luomiseen, rakas lapseni… Siinä saat nähdä todellisen luonnollisuuden… Eikö niin?

— No luuletko, että Eeva teki niin monia mutkia?… Jumala antoi hänelle Aatamin, joka oli vaan tavallinen mies… ensi kosija… ja hän sanoi: "Tämä on sangen hyvä!" Se on luonnollista!

Tällaiset todistukset, joita kreivi de Vergnes sangen usein käytti, ja jotka suuresti häntä ihastuttivat, eivät ensinkään vaikuttaneet neiti de Férias'in tunteisin ja mielipiteisin. Hänen iso-isänsä persoona ja esimerkki päinvastoin herättivät hänessä mietiskelyjä, jotka vaan lisäsivät hänen neuvottomuuttansa. Hän oli muuten pian huomannut, ett'eivät herra ja rouva de Vergnes'in perheolot muodostaneet poikkeusta yleisestä säännöstä, vaan että ne, useimmissa kohdin, perustuivat sivistyneen seuraelämän tapoihin. Sibyllan sydän vetäytyi kokoon ja hänen järkensä oli kovasti sitä ajatusta vastaan, että hänenkin täytyisi ruveta tuollaiseen liittoon, jonka turmiollisena seurauksena oli, lyhemmän tai pitemmän ajan kuluttua, jonkinlainen kummankinpuolinen tuska, ystävällinen eripuraisuus ja siveellinen avioero.

Noudattaen nerokkaimmille ihmisille omituista taipumusta, Sibylla oli halunnut saada asiasta yleistä käsitystä: lakkaamatta hän sovitti huomioitansa yleiseen tilaan, liiankin usein, ja oli koettanut saada selville yleistä syytä näihin onnettomiin avioliittoihin sekä luuli sen jo löytäneensäkin. Ne tapojen eri piirteet, jotka hän oli huomannut eläissänsä täällä maailman pauhussa, muutamat rouva de Vergnes'in innokkaan puolustuspuheen sanat, jotka erittäin olivat häntä hämmästyttäneet, ja ennenkaikkia Férias'in rakkaat muistot olivat auttaneet häntä saamaan tästä ikävästä asiasta yleistä mielipidettä, jolta ei todenmukaisuutta puuttunutkaan. Tämä mielipide, jonka miss O'Neil vielä vahvisti, juurtui syvälle neiti de Férias'in mieleen ja näytti siltä, kuin sillä olisi suuri vaikutus hänen tulevaisuuteensakin. Me emme saata lyhyesti sitä mainitaksemme käyttää Sibyllan omia sanoja, vaan tahdomme kuitenkin tarkasti tehdä selvän hänen ajatustensa pääkohdista.

Markiisi ja markiisitar de Férias'in yhdistys, joka likeisessä hartaudessansa oli samalla kertaa sekä vakava että suloinen, ja jota ajan käsi oli pikemmin lujentanut kuin höllentänyt, väikkyi hänen mielikuvituksessansa kristillisen avioliiton peruskuvana. Jos nuot niin monilukuiset avioliitot, joita hän sai joka päivä omin silmin katsella, olivat niin erilaiset, niin eikö syynä siihen ollut se, että niiltä puuttui se ainoa side, joka ei katkea, uskonnollinen side? Hänellä oli ikäänkuin jonkinlainen tunne siitä materialistisesta hengestä, mikä liikkuu tämän vuosisadan suonissa, ja mikä erittäin näyttää tarttuneen Pariisin yhteiskuntaan, joka pienennetyssä muodossa edustaa koko Ranskan yhteiskuntaa. Avioliitto oli kuollut laitos, jonka merkitys oli kadonnut: mentiin naimisiin tavan ja tottumuksen vuoksi, sekä sentähden että senkautta sai nauttia laillisia yhteiskunnan etuja; ajattelematta kuljettiin tätä uraa; mentiin naimisiin kuuluisan nimen, myötäjäisten, viran ja väliin kauniitten olkapäittenkin vuoksi. Niin yksin-omaisesti inhimilliset siteet eivät saattaneet kestää, ja nämä yhdistykset olivat luonnollisesti samalla rikotut, kun se oli saavutettu, mitä niitten avulla halutuinkin saada.

— Vaimon asemasta, rouva de Vergnes oli sanonut miehellensä, olen ollut vaan yhtenä päivänä sinun lemmikkisi!

Pariisin elämä ei pidä nuorten tyttöjen silmiä ja korvia niin suuressa arvossa, että tällainen seura saattaisi olla vaikuttamatta puhtaimpaankaan sieluun. Sibylla oli sen ymmärtänyt ja kätkenyt sen mieleensä. Mitä häneen itseensä tulee, niin hän ei saattanut olla puolisonsa paljas lemmikki, vaan hän tahtoi olla hänen rakastettu ja uskollinen kumppalinsa ajassa ja, niinkuin hän toivoi, tulevaisuudessakin. Kaikenlainen muu rakkaus olisi sortanut hänen sydämensä ja lannistanut hänen ylpeytensä. Hänen ajatuksensa oli, että todellisen avioliiton juurien piti olla, ei ainoastansa niissä sydämissä, jotka se yhdisti, vaan myöskin uskonnossa, joka on oleva sen perustana ja joka sen siunaa. Ainoastansa uskonnollinen mielipide, yhteinen usko ja jalon hurskauden sekä ikuisten toiveitten veljeys saattoivat antaa tälle maalliselle, heikolle rakkaudelle sitä lujuutta ja kestävyyttä, joka on taivaalliselle rakkaudelle omituista.

Tällaiset olivat lyhyesti kerrottuina Sibyllan ajatukset ja, niinkuin hän oli tottunut käytöksessänsä noudattamaan kaikkea, mitä hän piti oikeana ja hyvänä, niin hän oli nytkin päättänyt olla milloinkaan menemättä naimisiin sellaisen miehen kanssa, joka ei kuulunut hänen uskoonsa. Tällä mielipiteellä, jossa ei tosin itsessänsä ollut mitään pahaa, oli se vika, ett'ei se ollut käytännöllinen, ja lapsi parka sai kyllä pian sitä kokea. Vaikka meidän aikamme onkin suotu muutamissa kuuluisissa nimissä kunnioituksella katsella mitä korkeimpain hengen lahjain yhdistystä ja palavaa uskonnollista vakuutta, niin saattaa kuitenkin sanoa, että yleisessä elämässä nämät poikkeukset ovat yhtä harvinaisia kuin kuuluisiakin, ja että ääretön vapaamielisyys, arvosteleminen, epäileminen, kieltäminen ja kaikkien siveellisten perusteitten tärisyttäminen ovat tämän vuosisadan tunnusmerkkejä. Itse yhteiskunnallisessakin uskonnossa, jonka yhteydessä Sibylla eli, hän ei saattanut olla huomaamatta näitä merkkejä, ja hänen oli vaikea olla muistuttamatta, että ulkonainen käytös ja etiketti yksinomaisesti kannattivat uskonnollisten velvollisuuksien harjoittamista. Sibylla oli suuresti hämmästynyt, kun hän näki, että tämä epäilevä yhteiskunta säilytti uskollisesti niitten velvollisuuksien ulkonaisia muotoja, joitten todellinen merkitys oli heidän sydänöistänsä kadonnut.

— Näyttää siltä, hän sanoi miss O'Neil'ille, kuin eivät nuot ihmiset uskoisi mitä tekevät; heitä näyttää vievän eteenpäin tässä elämässä jokin salainen voima, jota he eivät tunne… Tämä kaikki muistuttaa minulle tähtiä, jotka tuikkavat ja kulkevat vielä taivaalla, vaikka ne tähdet, joista ne ovat alkunsa saaneet, ovat jo vuosisatoja sitten sammuneet.

Hän tosin tapasikin muutamissa perheissä, joitten kanssa hän tavallisesti seurusteli, todellista ja vakavaa hurskautta sekä ihmeteltäviä kristillisiä avuja; mutta vaikka samanlainen usko kuin hänen omansakin, olikin hänen omasta mielestänsä pätevin ehto, mitä hän vaati mieheltä, jonka haltuun hän tahtoi uskoa tulevaisuutensa, niin se ei kuitenkaan ollut ainoa. Hänellä oli hänen henkisen etevyytensä tähden muitakin vaatimuksia, joita hän ei ollut tullut niin tarkoin ajatelleeksi, mutta jotka kuitenkin olivat yhtä ratkaisevia ja tärkeitä. Hän luuli olevansa, ja hän olikin todella sangen jalomielinen vaatimuksissansa, kun hän ei ensinkään välittänyt miehensä rikkaudesta eikä hänen sukuperästänsä, vaikka tämä jälkimmäinen myönnytys olisi ollut hänelle jotensakin vaikea; mutta hän tahtoi, että hänen miehensä veti vertoja hänelle kasvatuksen ja sivistyksen suhteen; tahtoipa hän vielä, vaikk'ei hän sitä täysin itsekkään tiennyt, että hänen tässä suhteessa tuli olla häntä itseänsä vielä etevämpikin, ja hän tunsi voivansa rakastaa häntä ainoastansa sillä ehdolla. Tämä ehto, jota hän piti varsin luonnollisena, sentähden että hän ei tuntenut omaa henkistä etevyyttänsä, lisäsi vielä hänen vaalinsa vaikeutta. Hän oli sangen hyvin tullut huomaamaan, että suurin osa niistä nuorista miehistä, joitten hyvänluontoisuutta hänelle kehuttiin, oli saanut äitinsä helmoissa tuollaisen hellän ja kuolleen kasvatuksen, jonka virkistymistä parooni Val-Chesnay oli saanut hänet epäilemään. Niistä, jotka jo hyvissä ajoin olivat tulleet aikakautemme vilkkaan virran valtaan, oli useammat tarttuneet kiinni yleiseen vapaamielisyyteen. Paraat näyttivät hänestä poikamaisilta. Hänen ajatusvoimansa ja karakteerinsa varhainen kypsyminen kaipasi oikeastansa miestä, joka jo oli jättänyt nuoruuden ajat. Mutta heidän joukostansa, joilla muuten Pariisin elämässä on sangen vähän edustajia, hän näki vakavimpienkin miesten rakastavan turhuutta, ja jos sattumus joskus vei hänet sellaisten henkilöitten pariin, jotka todella olivat kuuluisia ansioittensa ja etevyytensä puolesta, niin hän huomasi heti heidän olevan sangen vapaita ajatuksissansa ja usein yhtä vapaita elämässänsäkin.

Kun Sibylla oli jatkanut salaisia havannoitansa koko alkupuolen sitä talvea, joka seurasi Saint-Germain'in maa-elämää, niin alkoi hänen rohkeutensa lannistua ja hän alkoi luulla, että hän, niinkuin hänen iso-isänsä oli sanonut, etsi harvinaista poikkeusta, jota ei ollut olemassa. Kentiesi hän oli oikeassa; mutta siinä erehtyi hän, että hän tämän johdosta päätti, ett'ei hänen sydämensä koskaan taipuisi. Sellainen sydän, kuin hänellä oli, ei milloinkaan taivu järjen todistusten kautta; myrsky pauhaa siinä, koska se tahtoo, eikä silloin kun käsketään. Järjellisinkin mietiskely ja ylevimmänkin sielun päätökset auttavat epäilemättä näitten myrskyjen voittamiseen, vaan ne eivät milloinkaan voi niitä nostaa eikä estää.

Niitten perheitten joukossa, joissa Sibylla oli tutustunut isoäitinsä kautta, oli eräs, joka häntä veti puoleensa jollakin salaisella lumousvoimalla. Se oli leski herttuatar de Sauves'in perhe. Hän asui ainoan poikansa, Sauves'in herttuan, ja miniänsä, nuoren herttuattaren kanssa eräässä komeassa palatsissa Saint-Honoré'n esikaupungissa. Tämä perhe, jonka kynnyksen yli vanha herttuatar, ottamatta lukuun erästä kummallista poikkeusta, josta sittemmin puhumme, ei sallinut astua kuin hänen kiivaan ylimyksellisen tahtonsa kovin rajoittaman joukon, ei näyttänyt tarjoavan sitä, mikä Sibyllalle saattoi olla tärkeätä. Kuitenkin hän tunsi joka kerta, kun hän siellä kävi, jonkinlaista hämärää liikutusta, joka hänestä tuntui suloiselta ja jonka syytä hän tuskin uskalsi itsellensä tunnustaa; sillä niin luonnotoin se oli. Tämä outo tunne oli yhteydessä erään hänen elämänsä aikaisimpien muistojen kanssa, joka oli tavattoman selvänä säilynyt hänen mielessänsä: se oli hänen kohtauksensa Férias'in puistossa erään Raoul nimisen tuntemattoman herran kanssa, jonka kasvojen piirteet, puhuttelu ja koko olento, sekaantuneina hänen lapsuutensa satumaisiin kuvaelmiin, olivat painuneet ihanina ja runollisina hänen mieleensä. Nimi Raoul oli hänestä rakas, melkeinpä pyhä. Lukija kentiesi muistaa, kuinka ehdottomasti hämmästyen hän oli kuullut Klotildan ensimmäisen rakkautensa kertomuksessa käyttävän tätä nimeä. Ja tämä sama nimi, jota niin usein mainittiin de Sauves'in saleissa, teki ne Sibyllalle niin kummallisen ihastuttaviksi.

Hän tosin ei hetkeäkään ajatellut, että sillä Raoul'illa, jonka nimeä hän kuuli usein mainittavan rouva de Sauves'in luona, oli mitään yhteyttä Férias'in puiston ihanan prinssin kanssa; mutta hän ei saattanut epäilläkään, että hän oli juuri sama Raoul, jonka hiukan kaunistellusta rakkaudesta ja epätoivoisesta Persiaan lähdöstä Klotilda oli jutellut. Sibyllan oli muuten täytynyt tehdä tämä keksintö yksin, sillä hänen vanhalle ystävättärellänsä Klotildalla, jonka kanssa hänen välinsä Pariisissa oli jotenkin kylmä, oli syytä olla sitä hänelle ilmoittamatta. Mutta Sibylla oli helposti tuntenut nuoressa Sauves'in herttuattaressa, syntyisin Blanche de Guy-Ferrand, tuon ystävättären luostarin ajoilta, jota Klotilda niin vähän rakasti ja jota hän oli kuvannut pienessä romaanissansa uroonsa serkuksi. Ei tarvinnut suurta arvaamiskykyä tullaksensa vakuutetuksi, että eräs kreivi de Chalys, jota nuori herttuatar nimitti Raoul serkuksensa , ja joka oli palannut Persiasta muutama kuukausi sitten, oli sama onnellinen mies, joka ennen voitti itsellensä koko tyttö-kasvatuslaitoksen yksimielisen rakkauden. Sibylla luuli, että se uteliaisuus ja erityinen huomio, jota tämä henkilö useammista syistä hänessä herätti, oli epäilemättä haihtuva, niinpian kuin hän sai hänet nähdä. Mutta kreivi ei rakastanut seuraelämää, ja Sibyllan ei onnistunut koskaan häntä tavata, ei edes rouva de Sauves'in luona, missä hän tiesi hänen kumminkin käyvän jokseenkin usein. Tämä sattumus, joka Pariisin elämässä ei ole ensinkään harvinaista, huolestutti kuitenkin neiti de Férias'ia, sentähden että hän luuli tuntevansa, ett'ei hänen ja herra de Chalys'in väli ollut varsin luonnollinen, ja salaisessa levottomuudessansa hän väliin kuvitteli mielessänsä näkymättömiä käsiä (luultavasti poppamiesten), jotka lakkaamatta koittivat pitää heitä erillänsä.

Sangen halukkaasti hän kuunteli tätä näkymätöntä serkkua koskevia pienempiäkin erityisseikkoja, joitten johdosta hän alkoi luulla, että hra de Chalys oli erittäin etevä ja kuuluisa mies, ehkäpä sentähden että häntä harvoin sai nähdä; mutta nuorille tytöille välttämätöin varovaisuus ja se erityinen kainous, jota tämä tärkeä asia hänessä herätti, estivät Sibyllaa tyydyttämästä uteliaisuuttansa suorempaa tietä. Vaikka vanha herttuatar de Sauves osotti hänelle innokasta mieltymystä, niin hän jo punastui ajatellessansakin kysellä häneltä jotakin kreivi Raoul'ista. Hän olisi mieluummin tahtonut koettaa onneansa kääntymällä nuoren herttuattaren puoleen, jota kohtaan hän tunsi elävää myötätuntoisuutta; mutta tämän nuoren naisen käytös Sibyllaa kohtaan oli niin kummallinen, ett'ei se suinkaan kehottanut häntä uskomaan hänelle salaisuuksiansa. Hän osotti yleensä häntä kohtaan kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jotka vivahtivat melkein vastenmielisyyteen, vaikka hän toisinaan taas lähestyi häntä ikäänkuin jonkin salaisen ja mahtavan voiman pakotuksesta, jota Sibylla ei saattanut käsittää. Silloinkin kun hän kohteli häntä mitä kylmimmällä tavalla, tuo oikullinen herttuatar loi kuitenkin salaa Sibyllaan silmäyksiä, jotka ilmaisivat selittämätöintä uteliaisuutta ja intohimoa.

Me tahdomme lukijalle selittää tämän nuoren naisen salaperäistä käytöstä Sibyllan suhteen, samalla kuin esitämme hänelle uusia tuttavia.

IV.

Blanche de Guy-Ferrand, Sauves-Blanchefort'in herttuatar, jota kutsuttiin herttuatar Blanche'ksi, oli lyhyt, ei tosin kaunis, eikä juuri sievä, mutta ihastuttava olento. Hän oli hento ja pieni ja hänellä oli vaaleahkot hiukset ja siniharmaat silmät, joitten valkoiset ripset olivat melkein näkymättömät. Näytti siltä kuin turhan tarkka taiteilija olisi muodostanut hänen hienot, hiukan lapselliset kasvonpiirteensä. Se mikä teki hänet huomiota herättäväksi naiseksi, oli se sulous, mikä loisti hänestä kiireestä kantapäähän, ja hänen erityinen taitonsa pukeutua somasti. Hän oli todella omin käsin pukenut itsensä, kammannut ja kiehkuroinnut hiuksensa niin täydellisen sopusointuisesti, että oli mahdotointa olla mielessänsä kuvailematta, kun näki hänet hänen iltapuvussansa, että hän oli juuri äsken jossakin tenhokasvitarhassa kuutamolla puhjennut ruusu.

Hän oli viisi vuotta sitte mennyt naimisiin herttua Oswald-Louis de Vital de Sauves'in kanssa, joka oli paria kymmentä vuotta häntä vanhempi, mutta vielä sangen kaunis ja miellyttävä mies. Herttua oli jo liki neljänkymmenen vuotias ja naiminen oli hänestä jo yhtä mahdotonta kun turkkilaiseksi muuttuminen, kun hän sai äitinsä puolelta kestää vimmattua ahdistusta, joka pakotti hänet kunniallisen puolustuksen jälkeen antautumaan, vaan ei kuitenkaan ilman ehdoitta.

— Äiti hyvä, hän sanoi hänelle silloin, iloisessa mielessänsä huolettomuus ja salainen suru, te tiedätte hyvin ja minä tiedän sen itsekin, että teidän kyynelenne pakottavat minut varemmin tai myöhemmin myöntymään. Mitä pikemmin sitä parempi; mutta lohdutuksekseni teidän pitää myöntymän muutamiin ehtoihin, minä pyydän sitä. Minulla ei ole mitään, äitini, teidän viisaita mielipiteitänne vastaan, sillä minä hyväksyn ne, vaikka te kukaties usein erhetytte niitten suhteen aina intohimoihin ja ennakkoluuloihin asti; mutta se suunta, jonka te olette elämälleni antaneet, ja jota minä kiltisti olen noudattanut, ei ole jättänyt minulle muuta iloa tässä maailmassa, kuin sellaisia nautinnoita ja tapoja, joista minun olisi sangen vaikea luopua, ja jotka paha kyllä eivät sovi naineelle miehelle. Minä sanon vielä kerran, en tahdo teitä moittia; te olette luullut tehneenne velvollisuutenne ja kukatiesi olette sen tehneetkin… Mutta asia on arveluttava, ja pari suoraa sanaa lienevät anteeksi suotavat… No niin, te ette ole milloinkaan sallineet minun laskeutua polvilleni, niinkuin te sanotte, vuosisatamme Baalin eteen… Mikä on ollut siitä seurauksena? Te ette ole voineet minua kaappiin sulkea. Minä olen hengittänyt, joko onneksi tai onnettomuudeksi aikani ja maani ilmaa: minulla on aikalaisteni kaikki viat, vaan ei heidän ansioitansa. Minä en ole hyvä, minä olen kelvoton. Jumala nähköön! teissä paloi salainen viha kuningas Ludvig Filippiä vastaan… niinkuin luulen; te olisitte minut kironnut, jos olisin aikonutkaan hänen hallitessansa pyrkiä johonkin virkaan tai arvoon… Te olette riemuinnut hänen kukistuksestansa… no hyvä! Tasavalta, joka ensin saattoi teidät ilosta hypähtämään, on herättänyt teissä yhtä vastenmielisiä tunteita; te olette suuresti iloinneet kaikista onnettomuuksista, jotka sitä ovat kohdanneet… Tämä on oivallista! Mitä tulee nykyiseen hallitukseen, ainakin tähän saakka olette siltä kieltäneet suostumustanne… Vielä oivallisempaa! Mutta koko tänä aikana… mitä on minusta tullut? Täytyihän toki elää! Veri kiehui suonissani, Minä en saattanut vuodattaa sitä taistelutanterella; en saattanut viihdyttää sen kuumuutta millään diplomaattisilla puuhilla… Siitä seurasi että jäin kulissien taakse!… Olenko, äiti kulta, tuottanut teille liiaksi huolta näinä nuoruuteni aikoina! Olenko ollut syynä liiallisiin suruihin, Jumala paratkoon!… Ja kuitenkin kaikitenkin, ei minusta lopuksi sentään ole tullut varsin kelvotonta. Minusta olisi saattanut tulla kurja, ytimiin saakka pilaantunut roisto, ja kuitenkin olen pysynyt kilttinä lapsena, koska minulla kaikesta tästä huolimatta, on hyvä äiti, ja se asia tukee aina miestä; mutta minun on ikävä, sitä en teiltä salaa… Mutta minä olen ruvennut saamaan jonkinlaista tyydytystä huveistani: minä rakastan metsästystä, hevosia, kaunista karjaa… ja minä olisin tahtonut muuttaa maalle, ja huvikseni puuhata sellaisissa toimissa… Alankin jo käydä tässä vähän liian lihavaksi, niin että jo olisi aika!… Te, äitini, ette saata lähteä Pariisista; sen vuoksi olenkin pitänyt pääkortteeriani teidän luonanne; mutta, niinkuin tiedätte, käyn rautateitse pari kertaa viikossa katsomassa fasaaniani ja härkiäni… Sellainen on tilani! Tänään olette minulle ilmoittaneet haluavanne, pitäen kohtuullista huolta sukumme pysyväisyydestä, että minä naisin neiti de Guy-Ferrand'in. Olkoon menneeksi! Minä suostun, äiti hyvä, ottamaan miespuolisia perillisiä teidän vanhuutenne iloksi, vaan oman vanhuuteni harmiksi. Mutta… nyt tulee vaatimukseni!… niitten useitten matkustuksien aikana, joita mainittu Sauves'in herttua tuontuostakin tekee maalle, ja joita hän tahtoo pitkittää, — sekä omaksi että hevostensa ja härkiensä eduksi, — leski herttuatar suostuu, tehden valallisen vakuutuksen (ja on tietty, ett'ei vala ole pilkantekoa!), suostuu laittamaan niin, että nuori herttuatar kärsivällisesti kestää mainitun herttuan poissaoloa, sekä suostuu samalla pitämään huolta ja salaisesti vartioimaan nuorta herttuatarta, oli se sitten hänen omaksi onneksensa tai mainitun Sauves'in, Blanchefort'in y.m. paikkojen herttuan kunnian sekä sukuperän puhtauden säilyttämiseksi.

Avioliitto pantiin tällä välipuheella toimeen. Neiti Guy-Ferrand antoi tavallisella hiukan surumielisellä huolettomuudellansa itsestänsä tehdä herttuattaren. Hänen nuorena tyttönä ollessansa ei häntä oltu huomattu. Mutta kun tuo nuori vaimo kerran oli saanut ylkänsä kihlalahjat käsiinsä, niin hän tiesi niitten avulla heti hankkia itsellensä paikan etevimpien tähtien joukossa. Mutta hänen kääpiönsuloutensa muodosti hänen miehensä rotevalle ja hyvinvoivalle kauneudelle vastakohdan, jota ensiksi alkoi nauraa juuri hänen puolisonsa.

— No poikani, vanha herttuatar sanoi eräänä päivänä, viitaten siihen onnelliseen muutokseen, minkä naiminen oli vaikuttanut hänen miniässänsä, näyttää siltä, kuin olisitte onnellisia; tässä on vastakohta sille sadulle, missä timantit muuttuvat pähkinöiksi: tässä on pähkinä muuttunut timantiksi!

Tähän vastasi herttua hullumaiseen tapaansa, joka häntä miellytti, höystäen sitä vielä hiukan paksulla painolla:

— Aivan niin, äiti hyvä!… Vaimoni vaan ei olekaan vaimo, vaan kukka; häntä ei saateta omistaa, vaan häntä haistetaan!

Tästä huolimatta hän sai kaksi poikaa aivan herttuallisen sopimuksensa mukaan; mutta yhtä uskollisesti hän noudatti suostumuksensa muitakin kohtia ja hän alkoi vähitellen elää totuttua tapaansa: kesät hän asui vaimoinensa Sauves'in linnassa ja vei hänet jalomielisesti talviksi Sauves'in palatsiin, ja sill'aikaa kun hän itse käytti aina pari viikkoa joka kuussa metsäinsä ja hevostensa hoitoon, hän antoi nuoren herttuattaren nauttia Pariisin huvituksia hänen sangen lempeän anoppinsa tarkastuksen alaisena. Hän oli tällä tavoin saavuttanut oivallisen aviomiehen maineen, ja varma on, että huonompiakin löytyy.

Herttuatar Blanche oli jo muutamia vuosia nauttinut tämän avioliiton rauhallista suloisuutta ja hän näytti jo itsekin tyytyvän onneensa, kun hän eräänä iltana, hänen käydessänsä äitinsä, rouva de Guy-Ferrand'in luona, joka oli kipeä, kummaksensa tapasi siellä pesävalkean ääressä orpanansa Raoul de Chalys'in, joka oli samana aamuna saapunut Marseille'sta, oleskeltuansa pitemmän ajan itämailla. Blanche'n isä oli ollut hra de Chalys'in holhooja, sillä hän oli jo lapsena jäänyt orvoksi, ja hra de Guy-Ferrand'in kuoleman jälkeen hän oli pitänyt huolta hänen leskestänsä, kuin omasta äidistään. Hänen ja Blanche'n suhde oli siis jättänyt jo aikoja sitten tavallisen orpanuuden rajat. Kuitenkin osotti tuo nuori vaimo, tavattuansa hänet niin monen vuoden kuluttua, enemmän kummastelua kuin ihastusta ja otti, hänen veljelliseen syleilyynsä vastatessansa, oikein erityisen herttuattarellisen ryhdin. Hän teki hänelle muutamia välttämättömiä kysymyksiä ja vaipui sitten kylmään äänettömyyteen, sill'aikaa kuin hänen äitinsä jatkoi innokasta kyselemistänsä, jota Blanche'n tulo oli keskeyttänyt. Sitten rouva de Guy-Ferrand tunsi suurta väsymystä ja lähti pois, pyytäen Raoul'ia olemaan rouva de Sauves'in seurana siksi kun tämän vaunu tulisi häntä noutamaan.

Tämä kahdenkesken-olo oli alussa aivan äänetöntä; herra de Chalys katseli nuorta herttuatarta hämmästyneellä uteliaisuudella.

— Serkkuni, hän sanoi yht'äkkiä, minä saan onnitella teitä kahdesta asiasta: ensinnäkin on teistä tullut varsin sievä rouva, ja toiseksi minä tiedän, että olette onnellinen vaimo, ja jos mikään saattaa minua huvittaa tässä surullisessa maailmassa, niin se on tämä.

Blanche loi silmänsä häneen, ja kreivi näki, että niitä peitti kostea verho; hän koetti kuitenkin vastata ja hymyillä, mutta hänen huulensa liikkuivat sanoja löytämättä ja kyyneltulva vieri hänen poskillensa; Raoul, ollen hämmästyneenä ja epäilevänä, teki liikkeen häneen päin, mutta hän pidätti häntä kädellänsä ja lähti suoraapäätä huoneesta.

Kreivi Raoul oli hetkisen kuin lumottuna, silmät luotuina siihen, oveen päin, mistä hän oli nähnyt serkkunsa Blanche'n menevän; sitten sanoi hän laskien kätensä rinnallensa:

Hän näytti miettivän, pudisti surullisesti päätänsä ja sanoi hetkisen kuluttua:

— En tiedä, mitä tehdä! Pitääkö jälleen lähteä tieheni?… Tämä on todellakin kaunista!… Takaisin siis Persiaan!… Oi Herra Jumala!

Kun hän vielä oli tässä hämmästyksen tilassa, ovi aukeni ja nuori herttuatar astui sisälle silmät punaisina, mutta hymyilevin huulin. Hän ojensi hänelle kätensä ja sanoi suloisesti:

— Ei se ole mitään, suokaa anteeksi… Älkää lähtekö vielä; jutelkaamme!

Ja hän heittäytyi erääsen nojatuoliin. Oikein tulvana uhkui hänen huuliltansa kysymyksiä hänen matkansa ja vaiheittensa johdosta. Tämä saattoi heidät iloisemmalle tuulelle, ja he nauroivat keskenänsä.

— Kas niin, Raoul sanoi, te olette nyt samallainen kuin ennenkin, kun olin teidän veljenne; nyt olen iso-isänne. Oi kuinka vanhana pidän itseäni!… Hyvää yötä, serkkuni!

Kun hän aikoi lähteä, Blanche muuttui yht'äkkiä totiseksi. Ojentaen hänelle kätensä Raoul kysyi:

Kreivi Chalys lähti täältä erään ystävänsä luo, joka asui, oppinut mies kun oli, rue Servandon'in varrella. Hänen nimensä oli Louis Gandrax; ja hänellä oli kunnia likemmin tuntea neiti de Férias'in, jossa hän oli herättänyt tavallista suurempaa huomiota. Sibylla oli suuresti hämmästynyt, kun hän näki, että tämä plebeji oli päässyt niin likeiseen tuttavuuteen de Sauves'in jotenkin ylhäismielisessä perheessä. Tehden poikkeuksen, jota herra Gandrax'in sangen vapaitten ja teeskentelemättömäni mielipiteitten tähden oli vielä vaikeampi selittää, vanha herttuatar osotti hänelle sellaista imartelevaa jumaloimista, jota hän tuskin soi vanhan Ranskan kunniakkaimmillekaan nimille. Tämän säännöttömyyden syy on hiukan naurettavaa laatua. Herra Gandrax, joka oli alhaista säätyä, oli nuoruudessansa jonkun aikaa harjoittanut lääkärintointa ja oli siinä hyvin menestynytkin; mutta vaikka hän olikin köyhä, niin hän oli kuitenkin jättänyt pian tieteensä tuottavan puolen ja jatkanut laboratoorissansa puhtaan tieteen tutkimuksia. Kun hänellä oli hyvät luonnonlahjat ja väsymätöin työn-into, niin hän oli vähässä ajassa kohonnut aikansa kuuluisimpien tiedemiesten joukkoon, ja tehtyänsä muutamia loistavia keksinnöitä kemian ja fysiikan alalla, hän oli jotensakin nuorena päässyt Akademian jäseneksi. Hän oli viidenneljättä vuotias, ei juuri kaunis, mutta miellyttävä mies. Hänen säännölliset kasvonpiirteensä ja korkea otsansa ilmaisivat raudan lujuutta; hänen silmänsä olivat samalla kertaa sekä tuliset että vakavat; hänen keveä, selvä, tyyni ja pisteliäs puhetapansa vastasi hänen olentonsa kylmää ja ylevää omituisuutta. Hän oli radikaalinen demokraatti ja jäykkä materialisti, vaikk'ei hän siitä enemmän kerskannut, kuin hän sitä salasikaan. Kaikesta päättäen hän oli siis oudonlainen vieras herttuatar de Sauves'in pöydässä, herttuattaren, joka sekä politiikin että uskonnon kysymyksissä pysähtyi vasta toiselle puolelle vuoria.

Kuitenkaan herttuatar ei ollut onnellinen, joll'ei hra Gandrax ollut hänen vieraittensa joukossa, vaikka kohta tämä onni olikin hänelle jotensakin kallis. Tällä kummallisella naisella, joka oli sangen hurskas, nerokas, vakavasti valmis kaikkiin uhrauksiin ja kärsimyksiin, oli ainoastaan yksi heikko kohta. Hän pelkäsi tavattomasti kuolemista, luonnollista kuolemista, tavallista kuolemista ja vuoteelle kuolemista. Hän sairasti hermotautia, joka ilmaantui milloin missäkin muodossa ja oli syynä hänen kaikkiin kipuihinsa. Noin kymmenkunta vuotta takaperin oli häntä kohdannut ankara hermotaudin puuska, ja sattumus oli tahtonut, että, kun hänen vakinainen lääkärinsä osui olemaan poissa, kutsuttiin avuksi hra Gandrax'ia, joka silloin asui lähellä häntä. Hänen taitonsa, hänen varmat ja rauhoittavat sanansa ja etenkin hänen olentonsa luja tenhovoima olivat ihmeellisellä tavalla karkoittaneet ne daimonit, jotka vaivasivat vanhan herttuattaren hermoja. Tästä pitäin hän oli alkanut osottaa hra Gandrax'ille hellää ystävyyttä; hän oli pyytänyt häntä edelleenkin pitämään hänestä huolta, ja hän olikin suvainnut ruveta herttuattaren yksin-omaiseksi lääkäriksi. Tästä hän oli suuresti kiitollinen; hän uskoi varmaan, että herra Gandrax oli ainakin kymmenisen kertaa pelastanut hänen henkensä; hän toivoi, että hän sen vieläkin pelastaisi, ja toivoipa hän, että hän sen pelastaisi aina. Se ihailu, jota hän osotti tätä suojelijaansa kohtaan, yhtyneenä siihen kammoon ja kauhuun, jota nuoren oppineen valtiolliset ja uskonnolliset mielipiteet hänessä herättivät, saattoi herttuattaren ja hänen lääkärinsä jotensakin samallaiseen keskinäiseen tilaan, missä Ludvig VI ja hänen astrolooginsa olivat.

Louis Gandrax osotti häntä kohtaan ylevää, melkeinpä isällistä myötätunteisuutta; häntä huvitti samalla se tehokas ja melkein loukkaava vaikutusvalta, minkä hän oli saavuttanut de Sauves'in tavattoman puhdasverisessä perheessä. Hän käyttikin sitä, vaikk'ei hän ollutkaan mikään seuramies, suurella varovaisuudella ja luonnollisuudella; mutta hänen lievimmätkin sanansa pelästyttivät kuitenkin, kuin räjähtävä pommi, tuota ankaran puhdas-oppista seuraa. Herttuatar parka, joka oli oikein pieni tenhotar sulostuttamaan Ludvig XIV:n aikaisten vanhojen naisien yksinkertaista ja nunnamaista käytöstapaa, pani koko neronsa liikkeelle, saadaksensa tavalliset vieraansa suvaitsemaan hänen pelastajansa säälimätöntä puhetapaa. Kun herra Gandrax oli hänen luonansa päivällisellä, joka tapahtui niin usein kuin mahdollista, niin hän imarteli ja mairitteli häntä sekä pyysi häntä sekä silmäyksillä että sanoilla mukaantumaan vaikka kuinka vähän tahansa toisten mielipiteisin ja tapoihin.

— Mutta, Gandrax, hän sanoi hänelle, leikki syrjään, uskottehan toki
Jumalaan?

— Epäilemättä, hyvä herttuatar, Gandrax vastasi kylmäverisesti, kaikkisuuden Pan nimiseen jumalaan!

— Mutta ainakin, hän jatkoi tuokion kuluttua, on eräs asia, josta paljon puhutaan, ja johon tekin, ystäväni, luultavasti uskotte: se on rakkaus.

— Josko uskon sitä, rouva! Gandrax vastasi ikäänkuin häntä olisi pistetty; kuinkas sitten! Rakkaus on eräitten päälaen ja takaraivon kalvojen keskinäistä väräjämistä!

— Oi, ystäväni! hän huudahti eräänä päivänä, eiköhän Jumala minulle koskaan anna niin paljon rohkeutta, että saattaisin näyttää teille ovea?

Louis Gandrax'in maine, hänen vapaamielisyytensä ja hänen kummallinen tuttavuutensa de Sauves'in perheessä eivät olleet ainoat syyt, minkätähden hän herätti Sibyllan huomiota: hänen suustansa hän kuuli useimmiten Raoul'in lumoavan nimen. Hän puhui herra de Chalys'ista aina vakavalla kunnioituksella, jossa ei milloinkaan ollut hänen puheessansa niin tavallista ivallisuutta. Hän tiesi, että he olivat likeisessä ystävyydessä, ja että hra Gandrax oli ollut koko Raoul'in pitkän poissaolon aikana hänen harras ja melkein ainoa kirjeenvaihtajansa. Ainoastansa tämän tähden hänen hiukan oudot ja vastenmieliset kasvonsa saivat Sibyllan silmissä lempeämmän värin, ja hän alkoi tuntea melkein myötätuntoisuutta tätä miestä kohtaan, joka muuten tuntui olevan hänestä yhtä etäällä, kuin maa on taivaasta.

Jo samana aamuna, kun Raoul saapui Pariisiin, oli hän käynyt Louis Gandrax'in luona ja viettänyt hänen seurassansa osan päivästä. Hiukan kummastellen Gandrax siis näki kreivin jälleen kello 11:n aikaan illalla tulevan hänen luostarimaiseen työhuoneesensa, missä hän askaroitsi pienen ylioppilaslampun valossa.

— Hyvä! hän sanoi. Hyvä, että tulit toistamiseen… eihän sinulle mitään liene tapahtunut?

— Ei mitään erinomaista, Raoul sanoi. Asia kannattaa kuitenkin kertomista. Ottaen erään tuolin, hän jatkoi: — Pahus, kun sinun luonasi saa huonosti istua! Minä pyydän sinua, osta minun mielikseni nojatuoli, vaikka sillä sitten olisi Utrechtilainen päällystin! — Ajatteleppas, ystäväni, miten auttamatoin lurjus minä olen! Tuskin olen ollut päivän Pariisissa, kun jo olen joutunut seikkailuihin.

— Sieltä juuri tulen, ystäväni, vastasi kreivi, ja kysymys onkin, pitääkö minun heti taas lähteä. Ensinnäkin, on minun moittiminen itseäni siitä, että olen salannut sinulta jotakin: rikokseni on niiltä ajoilta, kun läksin Persiaan. Minä uskotin sinua, ett'ei tähän matkaan ollut muuta syytä kuin uteliaisuuteni ja taiteilijan harrastukseni. Asian laita ei ollut ihan niin; mutta koska sellainen ystävyys, kuin meidän, ei välitä ensinkään salaisuuksista, niin katsoin tosiaan turhaksi niitä sinulle ilmoittaa… etenkin kun tuntuivat vähän naurettavilta. Tunnethan serkkuni, herttuatar Blanche'n?

— Sinä muistat sen erityisen ystävyyden, jota osotin hänen äitiänsä ja häntä itseänsä kohtaan. Kolmena neljänä vuotena kävin säännöllisesti rouva de Guy-Fenrand'in kanssa luostarissa, missä hänen tyttärensä sai kasvatuksensa. Minusta tuo pienokainen oli tytön nupukka… jota pidin sangen hyvänä… mutta siinä oli kaikki! Ulkonäöltänsä, hän ei juuri ollut suloinen… muuten oli hän nukke! Muuten naiminen ei minua ensinkään miellyttänyt. Mutta… jokin epäselvä ääni… joka saattoi olla pelkkää itserakkautta… kuiskasi minulle, että pienokainen piti minua varsin verrattomana, ja että hänen äitinsä salaa katsoi meidän yhdistystämme kuin kohtalon kirjaan kirjoitettua määräystä… Tämä saattoi minut pelkäämään selityksiä, selkkauksia ja ikävyyksiä; sanalla sanoen, ajattelin: lyhin tie paras, ja pistin yht'äkkiä pillit pussiini paria kolmea kuukautta ennen kuin serkkuni pääsi luostarista… ja lähdin Persiaan!

— Eräästä sinun ensi kirjeistäsi sain Ispahan'issa tietää Blanche'n ja Sauves'in herttuan naimisen… Minä kiitin siitä Allah'ta isossa moskeessa… Kuitenkin, varovaisuuden tähden, tahdoin antaa tämän avioliiton rauhassa vahvistua ja juurtua… Oleskelin vuoden Persiassa, vuoden Konstantinopelissa, vuoden Kairossa, vuoden… en enää muista missä!

— Aivan oikein. Kreikassa… ja palaan kotiin. — Tän'iltana menen, päivällisen jälkeen, tervehtimään täti de Guy-Ferrand'ia, niinkuin velvollisuuteni olikin… Vastaan-otto on alussa vähän kylmä… Sitten, koska hän on kelpo muija, ja koska muuten hänen tyttärensä on herttuatar, hän on pian yhtä ystävällinen kuin ennenkin… Tulee sitten nuori herttuatar sinne! Luulen huomanneeni, aina tervehdyssyleilystä jäähyväissyleilyyn saakka, hänen käytöksessänsä hieman salaista vihaa, kylmyyttä, liikutusta, hämmästystä… enkä tiedä mitä vielä!

— Turhia! Gandrax sanoi, sinä väsytät kertomuksellasi! Hän, sinun serkkusi, jumaloi miestänsä, ja syystä kyllä, sillä hän on muhkea ulkonäöltään, juuri sopiva hänelle, ja on jo antanut hänelle kaksi lapsi kultaa!

— Sinä puhut liiaksi, ystäväni, Raoul vastasi tyynesti. Tiedä siis, että sittenkuin rouva de Guy-Ferrand jätti minut yksikseni nuoren herttuattaren kanssa… Siitä on nyt neljännestä vaille tunti… minä tahdoin onnitella hänen onnellisuuttansa, jota sinäkin ylistät… Hän katsoo silloin ensi kerran minua silmiin, puhkee itkuun ja rientää viereiseen huoneesen.

— Tuokion kuluttua hän palasi tointuneena ja osottihe lempeäksi, ystävälliseksi ja sisarelliseksi, mutta kaiken tämän ohessa hän ei ollut ensinkään luonnollinen ja hänen silmissänsä oli kuumeen tapainen loiste. — No, quid dicis, Thomas? Mitäs tuumit, Tuomas?

— Mahdotonta! Kuinka se kävisi laatuun, kun elää Pariisissa… eikä ole muuta tuttua perhettä kuin hänen? Se ei käy!

— En mitään; tahdoin vaan kertoa kummallisen tapauksen hullunkurisesta elämästäni, siinä kaikki!

— Ei saata olla tällaisissa asioissa kokemattomampaa ihmistä kuin minä, alkoi Gandrax puhua; mutta lapsikaan ei saattaisi erehtyä sinun sijassasi sellaisen tapauksen seurauksien suhteen. Viikon tai vuoden kuluttua, jos annat virran viedä itseäsi, olet nuoren herttuattaren, ylhäisen miehen vaimon, sukulaisesi, melkeinpä sisaresi rakastelija, se on, sinä te'et selvään huonon työn, jota minä en hyväksy enkä kiitä. Dixi.

— Vai niin! Raoul sanoi, keskeyttäen äkkiä kävelemisensä; vai huonon työn! Mikä on sitten se huono työ? Minkä johdosta niin sanot? Entä jos minä puolestani pidän sitä hyvänä? Jos tuo nuori nainen minusta on erittäin suloinen, jos tunnen olevani ihastunut häneen luonnon suloisimman lain mukaan, niin mikä toinen laki mielestäsi pakottaisi minua rikkomaan edellistä?

— Kunnianiko? Raoul jatkoi kovemmalla äänellä. Käykäämme tänne, oppinut ystäväni… (ja hän osoitti laboratoorin ovea): sinä saatat noissa sulatuskauhoissasi näyttää minulle kaikki aineet, mitä luonnossa on, ja saatat selittää ne välttämättömät voimat, joitten vaikutuksesta ne itävät ja muodostuvat sokean äitinsä kohdussa… Telluriumissasi saatat sormellasi näyttää niitä voimia, jotka liikuttavat taivaan kappaleita avaruudessa ja logaritmeillasi saatat laskea niiden ikuiset kohtalon määräämät radat;… mutta minä suuresti epäilen, saatatko destilleeraamisillasi ja kummallisten kirjaisi tutkimisella saada selville sen voiman pienintäkään aihetta, jota tahdot minun tottelemaan, ja jota nimität kunniaksi. Miksi tottelisin sitä, mitä ei ole olemassa? Ole toki järkevä!

— Sinä itse et ole järkevä, Gandrax sanoi. Jos tosivapaan ja mistään riippumattoman miehen arvo menettäisi kunniansa, niin sinä olisit siihen syypää! Mistä moititaan niitä, jotka, niinkuin mekin, ovat niskoiltansa heittäneet ihmiskunnan lapsuuden jumaluustarujen ikeen ja jotka toivovat, että koko maailma kerran tulee tällaiseen yhtäläiseen tasa-arvoon? Heitä moititaan siitä, että he tyhjiksi tekevät ne perus-aatteet, jotka ovat yhteiskunnan koossa pysymiselle välttämättömät ja että he uneksivat kaikkien maailman ihmisten voivan muuttua filosoofeiksi, jotka muka muodostaisivat järjettömien eläinten yhteiskunnan… No niin, sinä todella, niin vaikea kuin minun onkin sitä sanoa, annat aihetta tällaiseen syytökseen! Siitä, että Jumala on paljas hypoteesi, sinä johdat sen päätöksen, että hyve ja kunniakin ovat perättömiä käsitteitä!… Mutta se on tyhmyyttä. Enkö minä ole kunniallinen mies, minä?… Löydätkö elämässäni ainoatakaan vikaa?… Ja minkä tähden sellainen olen? Ensinnä ehkä ylpeydestä ja sentähden että voin näyttää noille vanhojen lahonneitten jumalien ihailijoille, että mitään uskomattakin saattaa olla etevämpi kuin he… Niin, epäilemättä siis ylpeyskin vaikuttaa, mutta myöskin ja ennen kaikkia se on järki, sanot mitä tahansa, joka sen tekee, sillä minä tunnustan siveellisellä järjestyksellä olevan lakinsa samoinkuin aineellisellakin, sillä tapojen puhtaus, jota ihmisen oma arvo vaatii, kunniallisuus, jota taas vaatii lähimmäisen arvo, rehellisyys, kohtuus ja kunnia ovat välttämättömiä pyöriä, jos tahtoo hyvää yhteiskunnallista konetta… Niin, minä tunnustan nämät lait välttämättömiksi ja minä noudatan niitä… Mitä kasvi ja tähti tekee aistin tai sattumuksen mukaan, sen minä teen järkeni mukaan… Siinä on minun etevyyteni, minun arvollisuuteni… Minä olen ihminen!

— Sinä ylpeilet suuresti, veli kulta, luonnonlaadustasi! Raoul sanoi. Sinä elät, minä myönnän sen, kohtuullisesti kuin munkki; mutta minkätähden? Sentähden että se laimea neste, mikä suonissasi virtailee, on alkunsa saanut Alppien jäästä! Sinun on onni, sen tunnustan, olla puhdas kuin kuu; mutta siitä sinulla ei ole enemmän ansiota, kuin tuolla tähdelläkään siitä, että se on sammunut!

— Ihminen on puhdas silloin, kun hän itse tahtoo, nuori tiedemies väitti kiivaasti; Ihminen on kaikkea, mitä hän tahtoo!… Sinä olet akka!

Kreivi Raoul kohotti olkapäitään, purskahti heleään ja soinnukkaasen nauruun ja jatkoi jonkun aikaa ääneti kävelyänsä; sitten hän jatkoi:

— Turhaan sinä, Louis, saarnaat minulle, siitä saakka kun lakkasin Jumalaan uskomasta, rehellisyyttäsi, hyvettäsi ja siveyslakejasi, niissä en näe mitään riittävää syytä, minkätähden hillitsisin halujani ja himojani… enpä edes, minkä tähden hillitsisin ruokahaluani! Se mikä on pahaa, on se, että niitten tyydyttämisestä saavutan jonkinlaista ilkeätä iloa ja katkeraa huvia… Tuntuu siltä kuin tahtoisin tulla ruhjotuksi…

— Siinäpä se on! Gandrax sanoi nauraen. Tunnusta pois, sinä melkein toivot jotakin sellaista ilmestystä tai ihmettä. Tahdotko tietää, kuinka asian laita oikein on, Raoul? Sinä et ole epäuskoinen, vaan sinä niskottelet parempaa tietoasi vastaan! Sinulla ei ole asiasta varmaa vakuutusta, niinkuin minulla, vaan sinä teet itsellesi väkivaltaa! Mutta kapinoitsija edellyttää herran… Ja sinä, joka sanot olevasi järjellinen, elät saadaksesi kostaa Jumalalle, jota et usko olevan!

— Se on totta! Raoul sanoi vilkkaasti; minun epäuskoni ei ole niin selvä ja niin luja, kuin sinun, vaan se on surullinen ja turvaton… Minä olen kapinoitsija, niinkuin sanot, ja murretut kahleeni ovat saattaneet ranteeni vuotamaan verta! Olen epätoivoissani, kun en taivaassa löydä lapsuuteni Jumalaa… Minä etsin häntä joskus kyynel silmin; mutta häntä ei enää ole! Hän on piiloutunut vuosisatojen pilvien taakse, ja minä haen häntä sieltä ja minä, toivon, että hän näyttäytyisi minulle edes silmänräpäykseksi, vaikkapa hänen vasamansa minut tappaisikin!

— En ole taiteilija enkä akka, hän sanoi, ja olen paha kyllä yhtä jyrkästi uskomatoin kuin sinäkin… Mutta minä olen ihminen jolla on verta suonissa ja intohimoja sydämessä… Ja ällös sinä, Louis ystäväni, milloinkaan oppiko tuntemaan, kuinka vähäpätöisiä esteitä ja horjuvia lohdutuksia järjen pätevimmätkin todistukset ovat mielen raivoa ja sydämen myrskyjä vastaan!

— Puhukaamme toisista asioista, Raoul jatkoi yht'äkkiä, jälleen istuutuen. Onpa muutakin kummallista minulle tänään tapahtunut. Minä tapasin Champs-Elysées'illa, sangen komeissa, vaakunoituissa vaunuissa tuon ihanan olennon, josta olen sinulle ennenkin puhunut pari sanaa… joka oli samaan aikaan kuin serkkunikin luostarissa, jonka kuvan minä hätimiten kyhäsin ja joka lupasi… Mikä olikaan taas hänen nimensä?… Klotilda?…

— Klotilda Desrozais, vai kuka? Hän on tätä nykyä paroonitar de Val-Chesnay, ja, ainakin minun tietääkseni, sangen rikas, komea ja ylen siro.

— Eräs pieni, jäykkä ja vaaleanverinen herra, joka elää yksin-omaisesti kilpa-ajojen pölystä… ei juuri mikään erinomainen! Paroonitar on saanut hänet maalla satimeensa, tuonut hänet hänen äitinsä luota ja pannut hänet tohvelinsa alle, kuten sanotaan.

— Tietysti… Minä tapaan hänet usein rouva de Sauves'in luona. Hän ylpeilee sillä, että hän on koonnut useita aikansa, kuuluisia henkilöitä luoksensa… Onpa hän kunnioittanut minuakin yhdistämällä minut tuttaviinsa: hän on kutsunut minua luoksensa maanantaisin.

— Oh, kerran joka toinen kuukausi… voit arvata kuinka hauska minun siellä on?

— Luultavasti saan hänet nähdä Blanchen luona, sanoi hän, sytyttäen sikarinsa lampusta; se kenties olisi hauskaa.

Kreivi Raoul de Chalys oli jo pienenä jäänyt jommoisenkin omaisuuden herraksi: yhtähyvin hän oli palavan tiedonhalun ja velvollisuuden tuntonsa tähden uhrannut paljon vaivoja ja öitä henkisen kasvatuksensa hyväksi. Hän tahtoi oppia tuntemaan jokaisen aikansa kuuluisan miehen ja hänen intonsa oli johtanut hänet tieteellisiinkin harrastuksiin, joihin hänellä ei kuitenkaan ollut halua eikä taipumusta. Ikäänkuin jonkinlainen täydellisyyden kaipaus oli hänet ensin saattanut Louis Gandrax'in pariin, jonka suuret luonnonlahjat, puhdas elämä ja luja karakteeri olivat häntä ihastuttaneet, vaan eivät kuitenkaan häntä hallinneet; sillä vaikka nämät molemmat miehet olivat sangen erilaiset luonnonlaatunsa ja vaiheittensa puolesta, niin oli heissä kuitenkin jotakin korkeampaa yhtäläisyyttä, joka ei sallinut kummankaan ylivaltaa, vaan teki todellisen ystävyyden heidän välillensä välttämättömäksi. Louis Gandrax'in jäiseen kylmyyteen Raoul'in intohimoinen sielu ja tulinen mieli loi, kuten aurinko napamailla, sellaista lämpöä ja eloa, joka tuntui ihastuttavan ja suloisesti kiihoittavan nuorta tiedemiestä; Raoul puolestansa tunsi omituista iloa, kun hän sai kiihkeän epäilyksensä viihdykkeeksi kuulla ystävänsä suusta sattuvia ja rauhoittavia lauseita.

Raoul, ollen yleensäkin taiteisin mieltynyt, tunsi erityistä taipumista maalaamiseen: hän oli innokkaasti koittanut edistyä tässä, ja harjoiteltuansa kymmenkunta vuotta salassa taidettansa, muutamat hänen harvat, mutta mainiot taulunsa olivat yhdessä harppauksessa tehneet hänestä mestarin. — Kotiintulonsa seuraavana päivänä hän sulkeutui työhuoneesensa aikoen tauluiksi maalata muutamia sivuja itämaisesta albumistansa ja tehden sen hyvän päätöksen, että hän lakkaamattomalla työllä tukahuttaisi sen kiihkeän ja pahan viettelyksen, joka veti häntä de Sauves'in palatsiin. Mutta vaikka häneltä ei tahtoa puuttunut, niin hän ei kuitenkaan saattanut olla niin luja päätöksessänsä, että hän olisi hyljännyt sen päivälliskutsun, minkä rouva de Guy-Ferrand muutaman päivän kuluttua hänelle lähetti. Hän lähti siis sinne tyytyväisenä, että hän oli osottanut niin suurta lujuutta ja että hänellä nyt oli laillinen syy olla sitä osottamatta. Häntä hämmästytti suuresti hänen serkkunsa iloinen ja huoleton käytös. Seuraavana päivänä hän lähti hyvällä omatunnolla tervehtimään leskiherttuatarta, joka otti hänet sangen kohteliaasti vastaan; mutta hänen serkkunsa oli haukottelevinansa viuhkaimensa suojassa, sill'aikaa kun hän kertoi matkoistansa, ja hän oli jo kokonaan suuttua, kun nuori paroonitar de Val-Chesnay, syntyisin Klotilda Desrozais, astui saliin ja antoi toisen suunnan hänen ajatuksillensa. — Klotilda ei puhunut hänelle, ei katsellut häntä eikä näyttänyt edes tuntevankaan häntä. Tämä harmitti häntä sitä enemmän, kun häntä häikäisi hänen kauneutensa hurmaava loisto. Lyhyen aikaa juteltuansa nuori paroonitar, ollen pois lähdössä, kääntyi erään puolikuolleen vanhuksen puoleen, joka sattui myöskin olemaan läsnä ja oli vetäytynyt erään esiripun verhoon, ja jota ei kukaan näyttänyt huomaavan.

— Herranen aika! herra Vicomte, hän sanoi hänelle, en enää koskaan näe teitä luonani maanantaisin!… Mitä olen teille tehnyt?… Teitä ikävöidään suuresti!

Tuntematoin vanhus näytti hämmästyvän ja kumarsi äänettä, kuten herännyt muumio; sitten nuori paroonitar, ollen nyt vasta tuntevinansa Raoul'in ja näyttäen tavattoman hämmästyneeltä, niinkuin se, joka huomaa juuri tehneensä tyhmyyden, lausui sopertaen:

— Jumalani!… minä olisin sangen iloinen, herra… minä otan vastaan maanantai-iltoina… Herranen aika! herra de Chalys, luulen minä?

— No hyvä, herrani, rouva de Sauves'in ystävälle ja sukulaiselle ei tarvinne sanoakaan, että hän on sangen tervetullut luokseni!

— Minä kiitän, rouvani! Raoul sanoi kumartuen maahan asti; ja hän lisäsi itseksensä, jälleen istuuduttuansa: — Hän on yhä vielä sangen viehättävä!

Kun Klotilda tämän kömpelömäisen hyökkäyksensä kautta oli taas virittänyt verkkonsa entisen ihailijansa varaksi, niin uhkaava loiste välähti nuoren herttuattaren silmissä. Hän saattoi yhtä hyvin ystäväänsä Klotildaa aina eteishuoneisin saakka, ja sanoi hänelle, syleillen häntä hellästi nuorien rouvien tapaan:

— Hän on hirveästi vanhentunut, tuo minun persialaiseni… miten sinä luulet?

— Oh! niin tavattomasti, ystäväni, Klotilda vastasi, että töin tuskin saatoin häntä tuntea.

Kun Raoul seuraavana maanantaina oli luullut tarvitsevansa noudattaa rouva de Val-Chesnay'n kutsumusta, niin hän oli tuskin ennättänyt päästä Klotildan saliin, ennenkuin hän näki sinne tulevan herttuatar Blanche'n, jolla näytti erittäin tänä iltana olleen kamarineitsyenä itse Tuhkimuksen ristiäiti. Hän vietti hetkisen näitten hurmaavain olentojen, keskellä, jotka suurella suloisuudella ampuivat hänen päänsä ylitse toisiansa vastaan kaikki nuolet, mitä heidän viinensä sisälsi, ja hän lähti sieltä, sydämessä se suloinen vakuutus, että hän vast'edes oli oleva syynä säännölliseen turnaukseen, jonka palkinnon hän jonakuna päivänä oli saava määrätä.

Ei ole erittäin helppo luetella kaikkia niitä syitä, joitten tähden mies miellyttää naisia. On syytä antaa lukijattariemme mielensä mukaan kuvailla uroomme piirteitä, puhetta ja silmien väriä, sillä kullakin heistä on oma ihanteensa, — toivoaksemme heidän puolisossansa, — ja olisi yhtä tyhmää kuin varomatointakin ruveta haihduttamaan heidän mielistänsä heidän kuvaelmiansa. Mutta kaiken vaaran uhalla sanomme kuitenkin, että kreivi de Chalys oli sangen ylhäisen näköinen pitkä, solakka mies, jolla hänen huolettoman välinpitämättömyytensä ohessa oli paljon kissansukuisten eläinten pontevuutta ja vilkkautta ja jolle tämä omituisuus antoi n.s. erityisen ulkomuodon. Hänen silkkihienot, kastanjan ruskeat juonteat hiuksensa alkoivat jo harventua hänen ohimoiltansa. Hänen otsansa oli kaunis, vakava ja erittäin puhdas. Kaksi kohtisuoraa, kulmakarvojen välillä olevaa ryppyä ilmaisivat kuitenkin syvää miettimistä ja lujaa tahtoa. Tätä melkein pelottavaa vakavuutta lievensi kuitenkin hänen pitkäripsisten silmiensä sangen lempeän ja hyväntahtoisen katseen suuri suloisuus. Sellainen kuin kreivi de Chalys oli, häntä oli mahdoton katsella missään seurassa ollen kysymättä hänen nimeänsä. Itse tämä nimikin oli viehättävä, että se, samalla kun se ilmaisi korkeata asemaa, ilmaisi myöskin suurta taiteellista kykyä; mutta kreivin ensimmäinen ansio naisten silmissä oli siinä, että hän näytti ja todella olikin aina valmis heihin rakastumaan, — sillä, hänen oli tapana sanoa, ei ole niin rumaa naista, jossa, kun häntä tarkoin katselee, ei löytyisi jotakin, mihin ei ole mahdotonta ihastua. — Hänen välinpitämätöin katseensa ja hänen rauhallinen puheensa ihastui ja innostui heti, kun hän heitä puhutteli; hän herätti heissä samalla kertaa häiriötä ja luottamusta. Heistä tuntui, kuin hän rakastasi heitä, ja he rakastivat häntä.

Näistä vaarallisista eduista huolimatta, joitten voiman kreivi de Chalys oli oppinut tuntemaan heti tultuansa suuren maailman yhteyteen, hänellä ei kuitenkaan ollut koskaan ollut hyvää onnea. Tästä hän oli oikein kuuluisa, sillä hänelle tarjottiin kaikkea sitä menestystä, mikä vaan saattoi olla hänelle mahdollinen; mutta hänet oli pelastanut tästä surkuteltavasta tilasta hänen luontonsa ylevyys, hänen vakavuutensa ja hänen rehellisyytensä sekä kunniallisuutensa, mikä, merkillistä kyllä, vallitsi hänen muuten kaikista siveellisistä mielipiteistä ja velvollisuuksista vapaassa sielussansa. Hänen sydämensä, joka epäilemättä oli tullut muutamissa taisteluissa voitetuksi, ei senkautta kuitenkaan ollut lannistunut ja hänen syvälti turmeltunut henkensä saattoi vielä joskus nähdä hänen puhtaan nuoruutensa unelmia koko niitten alkuperäisessä loistossa. Siihen aikaan, jolloin me hänet tapaamme, erityinen väsymyksen tunne esti herra de Chalys'ia enemmän kuin milloinkaan antaumasta lempijuonien myrskyihin. Hän oli päättänyt elää vast'edes erakon tavoin, ainakin, kun ei mikään tavallista suurempi halu häntä vietellyt. Mutta onnettomuudeksi kävi niin, kuten tällaisten päätösten aina käy, että jo ensi tilaisuudella, mikä tarjoutui, näytti olevan tuo vastustamatoin luonne.

Raoul antautui siis näitten molempain kilparakastajattariensa houkutuksien alaiseksi, jotka olivat tervehtineet hänen kotiin palaamistansa. Kiirehtimällä hän nautti heidän suloista imarteluansa — ja katseli uteliaana sen ilmaantuvan yhä eri muodossa. Pariisin elämä sallii paremmin kuin mikään muu tällaista asiain pitkittämistä. Hänen täytyi muuten olla sanoen varovainen, sillä häntä vartioivat ankarasti nuot nuoret ystävättäret, jotka siitä saakka, kun heidän keskinäinen vihansa kasvoi äärettömäksi, eivät enää saattaneet elää ilman toistensa seuratta. Klotilda, se täytyy hänen kiitokseksensa myöntää, tunsi herra de Chalys'ia kohtaan todellista elämänsä ensi rakkautta. Tuskin hän oli mennyt naimisiin parooni de Val-Chesnay'n kanssa, kun tämä heikko nuori mies oli joutunut hänen äärettömän ylenkatseensa alaiseksi… Parin vuoden kuluessa hän oli laimentanut sielunsa virkeyttä Pariisin elämän ilojen ensi pauhinassa, mutta sitten hän oli niihin ikävystynyt ja hän alkoi uneksia innokkaampaa ja tärkeämpää ajanviettoa; mutta kun hänellä ei ollut perus-aatteita, niin yleinen halveksiminen oli vallannut hänen sielunsa ja ylpeys hänen sydämensä. Hän oli niitä vaimoja, joilla on enemmän vaatimuksia rakastelijaa kuin puolisoa valitessansa. Tällaisessa tilassa hän oli, kun kreivi de Chalys ilmaantui, jonka todellista arvoa hänen ihanat muistonsa vielä lisäsivät. Hän huomasi heti ensi silmäyksellä, että hänen ystävättärensä Blanche, joka jo kilpaili hänen kanssansa ulkonaisessakin komeudessa, tahtoi hänkin pitää Raoul'ia omanansa, ja tästä hän sai uuden syyn antautua elämänsä ja omaisuutensa uhalla rajattoman intohimonsa valtaan.

Herttuatar Blanche, joka oli luonnoltansa lempeämpi ja oikeudentuntoisempi, olisi kentiesi voittanut tunteensa, jotka muinen olivat viattomat, vaan nyt rikolliset, ja jotka hänen puolisonsa ymmärtämättömyys ja hänen orpanansa palaus olivat jälleen herättäneet, joll'eivät hänen tunteitansa olisi kiihoittanut erään toisen naisen hyökkäykset sitä miestä vastaan, joka oli ollut koko hänen nuoruutensa ajatusten ihana esine. Tämän tähden tuo nuori vaimo kävi onnettoman kuilun rannalle, puoleksi rakkauden, puoleksi vihan vaikutuksesta.

Herra de Chalys, jouduttuansa näin arkatuntoisen riidan esineeksi, katui usein että oli antautunut tuollaiseen tilaan kahden tulen väliin, joka totta puhuen saattoi hänet sangen suureen pulaan. Hänen sydämensä, joka oli kokonaan liian levollinen omasta kohtuullisuudestansa, viivytti päätöstänsä näitten kahden taistelijattaren suhteen; kuitenkin jalomielisyydestä ja hiukan itsekkäisyydestäkin hän taipui enemmän Blanche'n puoleen, jonka väsymätöin ystävyys häntä liikutti ja jonka vähemmin myrskyinen luonto näytti hänestä vähemmin uhkaavalta hänen elämänsä levollisuuden ja riippumattomuuden suhteen.

Nuori herttuatar ei saattanut olla huomaamatta hänen serkkunsa vierailujen yhä kasvavaa ystävällisyyttä ja monilukuisuutta, vaan hän ei ollut sen onnellisempi. Samassa suhteessa kuin hän tiesi olevansa Klotildaa etevämpi, samassa määrässä hänen omantuntonsa nuhteet ja tuskat herättivät yhä enemmän katkeruutta hänen intohimoissansa ja enemmän salaisia kyyneleitä hänen taisteluissansa. Hän maltti mielensä ja koki väliin palata siltä kukoistavalta rinteeltä, jonka lopullista syvyyttä hän katseli kärpän vastenmielisyydellä; mutta joku Klotildan loukkaava yritys, joku raivoisa hyökkäys saattoivat hänet jälleen epätoivoiseksi ja sokeasti unohtamaan itsensä.

Herttuatar oli, kuten on ehkä aavistettukin, yhtä mustasukkainen neiti de Férias'in suhteen. Käännellen eräänä päivänä äitinsä luona Raoul'in albumin lehtiä, hän oli siinä nähnyt kolme piirustusta, jotka olivat häntä tavattomasti hämmästyttäneet, sekä kuvat itsessänsä, että etenkin selitykset, mitkä kreivi niille oli kirjoittanut. Ensimmäinen näistä piirustuksista kuvasi erään liekokasvien peittämän kallion juurella olevaa, paksujen lehvien varjoamaa, harvinaisen kaunista pientä tyttöä, joka oli asettunut päättäväiseen, ruhtinattarelliseen asemaan, pitäen kädessä erästä keppiä niinkuin taikasauvaa. Tämän piirustuksen alla oli seuraava kirjoitus: "Lähellä ———:n rannikkoa (Normandiassa), 10 p. elokuuta 184… Neiti Sibylla." Seuraavalla sivulla oli saman lapsen kuva, jonka kasvojen piirteet ilmaisivat vaan suurempaa kehkeytymistä. Alle oli kirjoitettu: "Neiti Sibylla viittä vuotta myöhemmin." — Vihdoin vielä kolmaskin kuva, joka oli valmistettu erittäin huolellisesti, ja jonka allekirjoitus oli seuraava: "Neiti Sibylla kahdeksantoista vuotiaana… luullakseni", antoi erittäin tarkan kuvan nuoresta tytöstä, jonka otsa, katse ja koko kasvot, mitkä taiteilija oli aavistuksensa mukaan kuvannut eri kehkeymistiloissa, muodostivat melkein täydellisen kuvan neiti de Férias'ista. Tämä nimi tuli mykäksi hämmästyneen herttuattaren huulille; mutta pikainen ajatuksen ponnistus esti häntä sitä lausumasta ja kääntyen serkkunsa puoleen hän sanoi:

— En tiedä, Raoul vastasi; eräs lapsi, jota muinoin katselin parin minuutin ajan, ja joka, jos hän enää on elossa, on varmaankin jumalallinen olento. Sitten hän kertoi serkullensa, kuinka hän oli tavannut Sibyllan Haltiakallion luona, sekä mainitsi heidän lyhyen keskustelunsa pienimmätki kohdat.

— Pienen kauppalan ja sen läheisen linnan nimi on mennyt mielestäni, hän lisäsi, tai kenties en ole sitä kuullutkaan, sillä minä poikkesin vain ohimennen niille seuduille; mutta monta monituista kertaa on mieleni tehnyt sinne jälleen mennä… mutta sitten jokapäiväisen elämän toimet… asian hullumaisuus… ja pelko tulla toivoissani petetyksi ovat minua siitä pidättäneet… On omituista, että kaikista matkamuistelmistani, joita minulla onkin paljon, tämä on elävimpänä ja suloisimpana mieleeni painunut… Tässä lapsessa oli varmaan jotakin tavatonta, jotakin ylenluonnollista!

Hän alkoi puhua yhä laveammin ja yhä innokkaammin tästä aineesta eikä lakannut, ennenkuin hän näki Blanche'n otsan peittyvän synkkään varjoon.

On ymmärrettävää, millä ylenpalttisella varovaisuudella ja viekkaudella nuori herttuatar koki tästä päivästä lähtien poistaa neiti de Férias'ia innostuneen serkkunsa näkyvistä. Hän ei kutsunut Raoul'ia luoksensa paitsi silloin, kun hän oli melkein ihan varma siitä, ett'ei Sibylla sinne tullut, ja hän tapasi häntä mieluummin rouva Guy-Ferrand'in luona, jonka kanssa rouva de Vergnes ei seurustellut. — Klotilda puolestansa, vaikk'ei hän tiennyt siitä salaisuudesta, minkä sattumus oli ilmaissut hänen ystävättärellensä Blanche'lle, koitti yhtä suurella huolella estää heitä toisiansa tapaamasta, sillä Sibyllan sulous ja lumoova kauneus antoivat hänelle riittävästi syytä pelkäämään uusia vaaroja. Kun herra de Chalys ei käynyt ulkopuolella omaa työhuonettansa ja kumppaliensa seuraa muualla kuin de Sauves'in perheessä ja nuoren paroonittaren luona, niin näytti siis todennäköiseltä, ett'ei Sibyllan eikä hänen maalarinsa ollut suotu milloinkaan tavata toisiansa tässä maailmassa, kun aivan arvaamaton seikka mursi sen taikavoiman, mikä heitä erotti.

Neiti de Férias oli eräänä aamuna mennyt isoäitinsä vanhan palvelijan kanssa kuulemaan messua Madeleine-kirkkoon, jonka seurakuntaan hän kuului. Hän huomasi muutaman askeleen päässä itsestänsä herttuatar Blanche'n, joka oli syvään mietiskelyyn vaipuneena laskeutunut polvillensa erääsen rukoustuoliin eikä näyttänyt häntä huomaavan. Sibylla oli edellisenä iltana ollut de Sauves'in perheessä ja oli siellä nuoren herttuattaren puolelta saanut tavallista selvempiä osotteita siitä samalla kertaa ystävällisestä ja kylmästä kohtelusta, jonka merkitys oli hänelle salaisuus, vaan jonka lukija jo ymmärtää. Odottamattansa tavatessaan Blanche'n tässä pyhässä paikassa, hän joutui hiukan hämillensä, kun muisteli niitä ajatuksia ja tunteita, jotka jonkun aikaa olivat suuressa määrin hänessä vallinneet. Hän vaipui kuitenkin heti hurskaasen levollisuuteen ja hänet herätti siitä vasta hiljainen nyyhkyttäminen, joka kuului hänen läheltänsä. Messu päättyi ja kirkko tuli melkein tyhjäksi. Kun Sibylla uteliaasti katsahti ympärillensä, niin hänen ei ollut vaikeata huomata, että se oli nuori herttuatar, joka itki. Hän peitti käsillään kasvojansa, ja hänen hansikkaansa olivat kastuneet kyynelistä. Neiti de Férias lähestyi heti häntä ja sanoi hänelle mitä hellimmällä äänellä:

Blanche kohotti äkkiä päätänsä ja, katsahdettuansa häneen kyyneleisillä silmillänsä, hän sanoi hämmästyksen ja vihan sekaisella, kuivalla äänellä:

— Enkö voi teille missään suhteessa olla hyödyksi? Sibylla kysyi jälleen arasti.

Sibylla tunsi silmiinsä nousevan kyyneleet, kun hänen apunsa oli niin kylmästi hyljätty. Hän kumarsi pikaisesti, heitti hunnun kasvoillensa ja lähti, antaen merkin palvelijalle, kirkon ovelle päin. Hän oli juuri astumaisillaan ulos, kun joku nyhkäsi keveästi kädellänsä hänen käsivarttansa ja saattoi hänet katsomaan taaksensa: hän näki nuoren herttuattaren, jota näytti liikuttavan varsin uusi tunne.

— Suokaa anteeksi, nuori vaimo jatkoi. Minä olen niin onneton!… Tulkaa luokseni tänään kello kaksi, tuletteko?… Kysykää minua… ainoastaan minua!

— Kyllä, rouva, Sibylla sanoi, jonka sydän oli äkkiä alkanut rauhattomasti sykkiä, minä tulen.

Aamu oli pitkä neiti de Férias'in mielestä. Huolimatta siitä suuresta tietämättömyydestä, missä hän oli, jokin hämärä aavistus näytti hänessä heräävän siitä, että hän oli lähellä tulevaisen elämänsä tärkeintä ja arkatuntoisinta kohtaa. Kun hän määrätyllä ajalla tuli rouva de Sauves'in asuntoon, niin hän tunsi mielessänsä tuskansekaista liikutusta.

Nuori herttuatar, nähdessään hänen tulevan, juoksi häntä vastaan. Hänen silmissänsä, joissa vielä näkyi kyynelten jälkiä, oli kummallinen loiste. Hän tarttui nuoren tytön molempiin käsiin, katseli häntä tarkkaan sanaakaan sanomatta ja lausui sitten, vetäen häntä likemmäksi puoleensa:

— Neiti, neiti Sibylla, — ja hän lausui nämät sanat kummallisella painolla, — tahdotteko olla ystäväni?

Blanche katseli häntä vielä, sitten hän heittäytyi hänen kaulaansa ja puristi häntä rintaansa vasten, niin että hän oli tukehtua. Hän vei hänet sitten eräälle sohvalle ja kätkien päänsä Sibyllan syliin, hän alkoi nyyhkiä, sekoittaen kyyneleihinsä katkonaisia sanoja:

— Oi Jumala!… minä rakastan teitä!… minä tahdon teitä rakastaa… Olkaa hyvä minulle… Rakastakaa minua, rakastatteko? Minä kaipaan niin suuresti rakkautta!

Kun tämä ihastus oli hiukan tyyntynyt, pieni herttuatar sanoi, puristaen yhä uuden ystävänsä käsiä ja koettaen hymyillä:

— Teidän ei tarvitse tietää, mitä teille tapahtuu, sydänkäpyseni… sen saatte sittemmin tietää!… Rakastakaa nyt vaan luottamuksella minua… minä vakuutan, että sen ansaitsen… ja pelastakaa minut… se on tärkeämpi!

— Niin!… olen varma, että sen voitte… Te olette sangen viisas ja hyvä, minä luotan teihin! Älkää vaan minua halveksiko!… Minä olen paljon kärsinyt, paljon taistellut, minä vakuutan teille… Ja muuten saatan vielä punehtumatta katsella teidän kauniita silmiänne… Kuulkaa minua. Kun menin naimisiin, rakastin jotakuta… olin häntä jo kauvan… oi, aina rakastanut! sillä siitä saakka, kun minulla on ollut yksikin tunne sydämessäni, hän sen oli herättänyt. Minä toivoin tulla hänen puolisoksensa, ja minun annettiin sitä toivoa — olkoon se puolustuksekseni sanottu! — mutta hän ei nähnyt mitään tai ei tahtonut nähdä mitään… Hän lähti… sangen kauvaksi! Luulin, ett'ei hän enää milloinkaan palaa!… Minä katsoin onneni menneeksi… menin naimisiin mieheni kanssa.

Hetkisen aikaa vallitsi hämmästyksen äänettömyyttä; pieni herttuatar näytti tässä kohden tavanneen mitä suurimman vaikeuden luottamuksessansa. Voittaen väkisin ajatustensa suuren häiriön, Sibylla puristi melkein liian innokkaasti ystävänsä kättä ja sanoi:

— Niin, hän on palannut… ja sanalla sanoen, minä olen huomannut, että vielä häntä sangen sokeasti rakastan… enkä ole voinut sitä häneltä salata… ja kärsien tällaista tuskaa, sillä minä itsessäni kammon pahaa, olin vähällä joutua turmioon… auttamattomaan turmioon, kun Jumala on antanut minulle rohkeutta heittäytyä sinun käsiisi, enkelini!…

— Lemmikkini, teillä on koko minun luottamukseni; minä käsitän täydellisesti, mitä te olette, ja minä tahdon tehdä, mitä te määräätte… No niin, sanokaa… mitä tekisitte minun sijassani?

Niitten mietteitten, arvelujen ja mielikuvailujen valtaamana, joihin herttuattaren kertomus oli Sibyllan vajottanut, hänellä oli suuri vaiva kootessaan ajatuksiansa niin selvälle, että hän arvokkaasti saattaisi toimittaa sitä tehtäväänsä, mihin hän oli määrätty. Hän onnistui siinä kuitenkin, vaikka hänen ensi sanansa tosin vielä ilmaisivat hiukan hänen omatakeista huoltansa.

— Mutta, hän sanoi, te pidätte minua liian hyvänä… ja minä olen varsin hämmästyksissäni… ja sitten vielä tämä kaikki on minulle niin uutta! Minua liikuttaa kuitenkin suuresti teidän luottamuksenne, ja minä tahtoisin kaikesta sielustani siihen vastata… Katsokaamme… minusta tuntuu… tuo joku… rakastaako hän puolestansa teitä?

— Jos te kääntyisitte hänen puoleensa hänen kunniansa nimessä? Onko hänellä sitä?

— Jos te sanoisitte hänelle, kuinka paljon onnettomuutta hän teille saattaa… jos pyytäisitte vakavasti häntä lähtemään pois?

— Luuletteko niin? Blanche sanoi häntä keskeyttäen. Vaan ei se käy!… minä en sitä osaa… en sitä voi… Ei, ei, ei niin, minä rukoilen sinua!… Ja minä rukoilen sinua vielä, jos rakastat minua, niin sinuttele minua, niinkuin minäkin sinua!

Sibylla suuteli hänen otsaansa suloisesti ja sitten hän loi ihanat silmänsä alas, muuttui jälleen vakavaksi ja näytti vaipuvan syviin mietteisin.

— Minä tekisin, hän sanoi tuokion kuluttua, näin: kääntyisin varsin yksinkertaisesti puolisoni puoleen. Puhumatta ensinkään erityisseikoista ja mainitsematta mitään nimeä, minä sanoisin hänelle, että olen häiriötilassa, että turvaan häneen, että liian suuri yksinäisyyteni vaikuttaa minuun pahaa, ja että minä pyydän häntä minua enää hyljäämästä sekä sallimaan minun seurata häntä. Minä sanoisin hänelle, että velvollisuus, jonka vertauskuvana hän on hänelle, on niinkuin risti, että se on hyvä olemassa aina silmien edessä, jotta se olisi aina sydämessä. Herttua on epäilemättä jalomielinen mies;… hän on käsittävä asian, ja te olisitte pelastettu.

— No hyvä… tämä on parempi, herttuatar sanoi. Niin, se on totta, herttua on jalosydäminen mies… ja minä luulen, että olisin häntä rakastanut, jos hän olisi tahtonut… Olen sitä usein koettanut; mutta minä tiedän, että olen hänestä niin vähäpätöinen… lapsi! Hän ei minua tunne!… No niin, minä tahdon tätä ajatella!

— Sitä ei saa ajatella, Sibylla puuttui puheesen, vaan se täytyy tehdä… Onko puolisosi Pariisissa.

— Lupaa heti puhutella häntä, Sibylla sanoi vilkkaasti. Ja kun Blanche viivytteli, hän nosti sormensa ja lisäsi:

— Minä lupaan! herttuatar sanoi kietoen käsivartensa hänen kaulansa ympäri… Lähde… hyvästi huomiseen!

Herttua avasi samassa oven ja näki molempien nuorten naisten hartaan syleilyn; hän tervehti mitä kohteliaimmin Sibyllaa, joka lähti heti.

Herra de Sauves, joka ei ollut eilispäivän lapsi, niinkuin sanotaan, oli ensi silmäyksellä huomannut herttuattaren piirteissä vallitsevan häiriön ja mielenliikutuksen. Hän alkoi hämärästi aavistaa jonkun murheen vallitsevan huoneessansa ja hän tuli huonolle tuulelle niinkuin ainakin mies, joka, kuullessaan myrskyn kaukaista pauhinaa, tuntee jo ilmassa ukkosen hajua. Peittäen tätä vastenmielistä tunnetta tavallisella herttuallisella iloisuudellansa, hän suuteli hymyilevillä huulillansa pienen suloisen vaimonsa otsaa.

Sitten hän pyörähti viereisessä huoneessa, hyräili ja haisteli muutamia kukkia. Hän katkaisi yhden ruusun, pisti sen huolettomasti napinläpeensä ja sanoi:

— Päin vastoin, hän on nuori tyttö, joka minua suuresti miellyttää. Paitsi sitä että hän on erittäin sievä, hänen puhetapansa on vallan mainio ja minä luulen että häntä pidetään suuressa arvossa. Mitä juteltavaa teillä oli kahdenkesken?

— Surujasi? herttua kysyi nauraen. Sinulla on suruja, nuori nainen?…
Sinulla Blanche raukka, on suruja?

— Neiti de Férias, herttuatar jatkoi, neuvoi minua uskomaan niitä sinulle… Hän väittää, että sinulla on jalo sydän!…

Menettämättä laisinkaan tyyneyttänsä; herttua tunsi kuitenkin veren virtaavan nopeammin suonissansa.

— Oikeenko totta? hän sanoi. Kas vaan, tuo nuori, tyttö? No en juuri itse tiedä, onko minulla jalo sydän, mutta neuvo tuntuu minusta viisaalta, ja minä olen siitä neiti de Férias'ille kiitollinen.

Herttuatar nousi ja sanoi vakavasti, nojaten toisella kädellänsä erästä tuolia vastaan.

— Ystäväni, älä jätä minua niin usein… taikka muuttamatta ensinkään tapojasi, vie minutkin maalle joka kerta kun itsekin menet… Sinä tekisit minut siten sangen onnelliseksi.

— En varsin, Blanche sanoi. Olen liian nuori voidakseni niin usein olla yksinäni, kuin olen. Minä tarvitsen paljon rakkautta… Elämälläni ei ole tässä suhteessa kylläksi tyydytystä;… siinä on aukkoja joita minun on vaikea täyttää.

— Ah! herttua sanoi kärsimättömästi, tässä meillä nyt on siis romaani, vai mitä?… Entä lapsesi, eivätkö hekään ole mitään?

— Minä heitä jumaloin… Mutta usko minua, ystäväni, se ei riitä täyttämään minun ikäiseni sydäntä.

— En minä ensinkään ymmärrä tuollaista kiertelemistä! herttua huudahti. Joll'et nykyisessä tilassasi ole onnellinen, niin olet tavattoman kiittämätöin taivasta ja minua kohtaan! Sinun onnettomuutesi on pelkkiä romaanien unelmia, enkä minä myönny sitä parantamaan… Olisi naurettavaa ja hankalaa kuljettaa teitä kahdesti viikossa maalla… niinkuin ruokasäkkiä! Se on järjetöntä eikä käy päinsä!

Nuori herttuatar mietti hetkisen äänetöinnä ja loi sitten kosteat silmänsä mieheensä.

— Ystäväni, hän sanoi puoliääneen, älä minua väärin ymmärrä, minä rukoilen sinua: niin täytyy tapahtua!

Herttua de Sauves astui hitaasti likemmäksi häntä ja pysähtyi kahden askeleen päähän.

— Ei mikään, paitsi se mitä sanoin: Minä tunnen olevani heikko ja rukoilen sinua minua tukemaan.

Herttuan kasvot vääntyivät ja kävivät lyijynharmaiksi; kauhea viha leimusi hänen silmistänsä. Nuori vaimo, jonka tämä loiste ikäänkuin sokaisi, näytti taintuvan, kaatui sohvalle ja jäi siihen peräti uupuneena.

Herttua jätti hänet säälimättä tähän asemaan, pani kätensä rinnallensa ja alkoi pitkin askelin harppailla huoneen toisesta päästä toiseen. Hänen vaimonsa katseli häntä arasti, ja rukoilevasti. Kymmeneen minuuttiin ei huoneessa kuulunut muuta ääntä kuin herttuan jalkojen yksitoikkoinen kopina. Yht'äkkiä hän teki käännöksen ja meni sohvan luo. Nuori herttuatar hypähti suonenvedon tapaisella nopeudella ylös. Herttua tarttui hänen käsiinsä, katseli häntä kasvoihin ja sanoi hänelle soinnukkaalla, mielenliikutuksesta hiukan sortuneella äänellänsä:

Blanche raukka huudahti hiljaa kuin lapsi, kuultuansa nämät sanat, heittäytyi miehensä kaulaan ja nyyhki vavisten kauvan hänen rinnallansa. Herttua pyyhki salaa sormellansa muutamia kyyneleitä, jotka vierivät hänen kalpeille poskillensa. Tuokion päästä hän sanoi:

— Minä jätän sinut, pikku kultaseni; me tarvitsemme kumpikin aikaa rauhoittuaksemme; mutta luonnollistahan se on, että maalle mennessäni otan sinut mukaani?

Tuskin oli nuori herttuatar yksinänsä, kun hän jo laskeutui polvillensa sohvansa eteen, käänsi kauniit kasvonsa, jotka samalla kertaa sekä itkivät että hymyilivät, taivaasen päin ja kiitti Jumalaa siitä onnesta, jonka hän tunsi sieluunsa vuodatetuksi. Lopun päivän hän oli niinkuin paratiisissa.

Mutta illemmalla heräsi hänen aivoissansa katkera ajatus, joka muistutti hänelle, että hän oli maan päällä, ja hän tunsi yht'äkkiä kukkavuoteellansa olevan pistäviäkin oksia. Hän ajatteli Klotildaa ja sitä voittoa, minkä hän hänelle valmisti, kun hän luopui Raoul'in rakkaudesta. Tämä seikka, jota hän ilonsa ensi häiriössä ei tullut ajatelleeksi, näytti lisäävän varsin äärettömästi hänen uhrauksensa kovuutta; hänen mieleensä kuvautui kauhean selvästi Klotildan ja hänen lemmikkinsä hurmaantunut riemu. Koko yön hän mietti polttavissa aivoissansa tuhansia turhia keinoja poistaaksensa tätä kalkkia huuliltansa. Hän keksi vihdoin sotajuonen, joka oli hänestä varsin kelvollinen, ja kun hän oli harkinnut pienimmätkin kohdat päätöksestänsä, joka kyllä todisti naisen sydäntä, mutta samalla myöskin urhokasta sydäntä, Blanche nukkui.

VI.

Seuraavasta päivästä nuoren herttuattaren meni melkein koko aamupuoli käydessänsä koristuskukkapuodeissa, joissa hän teki useita salaperäisiä ostoksia. Sitten hän meni de Vergnes'ille ja päästyänsä kahden kesken neiti de Férias'in kanssa, hän kertoi hänelle, osoittaen tuhannella tavalla ihastunutta ystävyyttänsä, kuinka hän oli keskustellut miehensä kanssa, ja kuinka se menettely oli täydelleen onnistunut, mitä Sibylla oli hänelle neuvonut.

— Sinun täytyy, kultaseni, hän lisäsi, tulla tänään luokseni päivälliselle. Anoppini panee varmaankin minun pyynnöstäni, tänä iltana pienet tanssijaiset toimeen. Meille ei tule päivälliselle muita kuin sinä. Sinä tulet tuollaisena kuin nyt olet. Päivällisen jälkeen me pukeudumme yhdessä, voi, kuinka se on suloista… Jos tahdot tehdä mielikseni, niin pukeudut sinivalkoiseen vaatetukseesi. Älä ensinkään ole huolissasi hiuslaitoksistasi, sillä niistä minä olen pitänyt huolen, ja minä tahdon kammata sinut omalla valkoisella kämpäkälläni, sentähden että sinua jumaloin!

Sill'aikaa kun neiti de Férias odotti tätä sovittua lähtöaikaa, hän jatkoi niitä hämäriä unelmia, jotka sitten eilisen olivat häälyneet hänen ajatustensa pilvisellä taivaalla. Saattamatta päästä selvän totuuden perille, hänellä oli siitä kuitenkin vähän vihiä; hänen kätensä kohotti sen taikaverhon syrjää, mikä tähän saakka oli niin kovapintaisesti peittänyt häneltä sen henkilön, jonka pelkkä nimikin jo herätti hänen sydämensä tunteet. Hän tunsi sitä epäselvää, mutta syvää liikutusta, mikä leviää meidän suoniimme elämän ratkaisevina ja juhlallisina hetkinä; hänestä tuntui kuin hän menisi näkemään kasvoista kasvoihin ajatuksensa salaista jumalaa, ja hänen rintansa joutui jonkinlaiseen ylenluonnolliseen häiriötilaan.

Hän tuli noin kello 7 aikaan de Sauves'ille ja hän huomasi, että nuori herttuatar oli melkein yhtäläisessä häiriössä kuin hän itsekin. Päivällisen kestäessä herttua osoitti hänelle erityistä huomiota. Jälkiruokaa syötäessä hän laski ystävällistä leikkiä hänen kasvojensa totisuudesta ja hänen sinisien silmiensä miettiväisyydestä.

— Te olette, hän sanoi, hänelle, vaalea ja synkkä yht'aikaa… Te olette kuin enkeli, joka ajattelee rikosta… Oi, tottahan te kuitenkin joskus nauratte? Kuinka se minua ihastuttaisi, neitiseni!

Kun Blanche oli hänelle kertonut, että tämä vakava nuori tyttö oli mainio piirtämään irvikuvia, niin herttua ei sitä uskonut, vaan vastasi, että hän heti laittaisi hänestä sellaisen. Hän juoksi etsimään lyijykynää. Sibylla kielteli ensin kauvan, vaan vetäytyi sitten erääsen nurkkaan, piirusti suurilla ja hätäisillä piirteillä Henrik IV:n Neuf sillalla olevan kuvapatsaan, ja antoi tämän kyhäyksen sangen kunnioittavaisen näköisenä herttualle. Kun hän aikoi Blanchen kanssa lähteä huoneesta, pidätti herttua häntä hetkisen erään ikkunan luona ja sanoi:

— Neiti de Férias, suokaa minun teille sanoa, että tunnen teitä kohtaan todellista kunnioitusta ja ystävyyttä. Minulle on kerrottu, että te rakastatte jaloja miehiä. Mikään ei minusta olisi suloisempaa, kuin että te katsoisitte minua sellaiseksi.

Nuori herttuatar vei hänet huoneesensa, ja he alkoivat pukeutua iltapukuunsa tuontuostakin toisiansa syleillen. Blanche, joka piti huolta pukunsa pienimmistäkin kohdista, vaatetti kuumeen tapaisella innolla itseänsä: hän kyseli ystävättärensä mieltä taiteen, kirjallisuuden, kävelyjen ja matkustuksien suhteen ja ilmoitti hänelle omat mielipiteensä.

— Minä pidän tästä, tuosta… Entä sinä? Oletko nähnyt Sveitsiä ja Italiaa?… Me matkustamme yhdessä joka paikkaan… jahka sinä menet naimisiin.

Kun Sibylla oli ehtinyt jo jotensakin pitkälle vaatetuksessansa, hän alkoi epäillä ja viivytellä.

— Olen tuonut muassani hiuskoristeita… hän sanoi; saanko niitä panna päähäni?

— Et, et! pieni herttuatar huudahti innokkaasti. Minä kampaan ensin itseni ja sitten sinut… Kas tässä, verhoa tuolla itseäsi niin kauvan, ett'ei tule kylmäsi!

Vähän sen jälkeen herttuatar käski pois ne naiset, jotka olivat heitä tähän saakka auttaneet, ja asetti Sibyllan istumaan erään suuren peilin eteen, joka ulettui aina lattiaan saakka ja jota valaisi kaksi monihaaraista lamppuruunua. Hän otti sitten varovaisesti kääryistä ne kukat, joita hän oli aamulla ostanut. Sibylla näki, että nämä kukat olivat ihan yksinkertaisten ja puhtaitten metsäkukkien kaltaisia: niissä oli sekaisin erilaisia ruohoja, lehviä ja liekokasveja, jotka kaunistavat yksinäisiä metsäpaikkoja. Sibyllan ajatukset lensivät heti Férias'in metsiin, ja hän oli tuntevinansa sitä raitista ja terveellistä tuoksua, joka muinen oli hänet niin usein hurmannut hänen käyskennellessään kaukana metsän helmoissa. Nuori herttuatar mietti ensin hetkisen, muisteli pienimpiäkin kohtia siitä Sibyllan pään kuvasta, jonka hän oli nähnyt Raoul'in albumissa, ja alkoi sitten hienoilla ja hennoilla käsillänsä koristella rakkaan kilpailijattarensa hiuksia. Hän kampasi ensin äidin tavoin Sibyllan pitkät hiukset ja kokosi ne sitten hänen niskaansa, mihin hän ne sitoi komealle nupulle; sitten hän alkoi niitä silitellä, leikellä ja kiherrellä oikein taiteilijan nerolla ja varmuudella. Sitten hän otti kukkia ja lehviä ja seppelöitsi hänet niillä niinkuin metsänymfin. Tuon tuostakin silmäsi hän peiliin nähdäksensä työnsä menestymistä; mutta yht'äkkiä hänen silmänsä himmenivät ja, sill'aikaa kun hän näppärästi kuin lintu pienillä sormillansa asetteli Sibyllan hiuksia, alkoi kyyneleitä vuotaa hänen silmistänsä ja asettuivat kuten kastehelmet seppeleen kukille. — Sinä itket? Sibylla kysyi. Mikä sinun on?

— Ei mikään… älä siitä huoli, sanoi Blanche; on näet ilon kyyneleitäkin!

Mutta ilon kyyneleitä ne eivät kuitenkaan olleet, ja koko hänen alttarilla suitsuavan sydämensä veri ei olisi ollut, mitä uhrin katkeruuteen ja puhtauteen tulee, taivaalle ja enkeleille otollisempi.

Kun hän oli lopettanut työnsä, hän auttoi Sibyllaa lopullisesti pukeutumaan.

— Kas niin, hän sanoi, ole nyt, että saan sinua katsella! Oi, sinä olet kaunis! Minä olen tyytyväinen sinuun ja itseeni! Mennään nyt.

Neiti de Férias oli todellakin nyt, ei ainoastansa kaunis, vaan vieläpä ihmeteltävän sievä ja lumoova. Hän ei ollut pitkä, vaan kuitenkin hän näytti siltä, niin täydellinen sopusointu vallitsi koko hänen olennossansa. Hänen erinomainen viehättäväisyytensä ilmaantui hänen ylevien ja vakavien kasvojensa juonteissa ja samaa ilmaisivat myöskin hänen puhdas, hieno suunsa, hänen hymynsä ja etenkin hänen katseensa; hiukan ulkonevat, kaarevat kulmakarvat suojasivat hänen silmiänsä, jotka olivat siniset kuin meri, taivaan ollessa selkeänä. Väliin jonkin sydämen salaisen tunteen johdosta tälle hänen silmiensä sinitaivaalle nousi pilvi, joka näytti uhkaavan jyrinää ja salamaa. Nuori herttuatar, joka helposti oli huomannut tämän hänen kasvojensa lumoavimman omaisuuden, oli sitä vielä lisännyt sen asennon kautta, minkä hän antoi hänen kukkaseppeleellensä. Siinä heikossa varjossa, mikä peitti hänen otsaansa, Sibyllan silmät säteilivät enemmän kuin koskaan ennen tuota synkkää ja salaperäistä loistettansa, niinkuin auringon säde, joka tunkeutuu paksujen lehvien lävitse tai joka lempeästi pujahtaa kirkkoon sen maalatusta ikkunasta. Tämän ohessa hän oli vielä nainen: hänen ylen ihania olkapäitänsä verhosi läpinäkyvä, kimalteleva ja loistava vaate, joka häikäsi silmää niinkuin taivaallisen aineen valo; niinmuodoin hänen kauneutensa aineellisimmassakin osassa oli jotakin jaloa ja jumalallista.

Sellainen oli neiti de Férias, kun hän astui de Sauves'in juhlasaliin pitäen kiinni herttuatar Blanche'n kädestä. Heidän pukeutumisensa oli ottanut aikaa, ja suurin osa vieraista oli jo saapunut. Heti ensi silmäyksellänsä nuori herttuatar huomasi Raoul'in ja Klotildan, jotka istuivat vieretysten eräällä sohvalla ja näyttivät vajonneen innokkaasen keskusteluun. Blanche vastasi hajamielisesti niihin tervehdyksiin, joita hänelle tehtiin, kulki halki salin pitäen yhä Sibyllaa kädestä ja meni suoraa päätä vihollistansa vastaan. Kun paroonitar de Val-Chesnay näki tämän arveluttavan parin lähestyvän, tunsi hän kylmän väristyksen käyvän läpi sydämensä; kreivi de Chalys, joka juuri jutteli hänen kanssansa, kummastui hänen kasvonpiirteittensä äkillisestä muutoksesta, loi silmänsä samaan suuntaan kuin paroonitarkin ja ensi kerran hän näki neiti de Férias'in. Hän jätti yht'äkkiä huolettoman asentonsa ja istuutui suoraan sohvalle.

Klotilda ei vastannut; hän oli noussut seisomaan; Raoul nousi myöskin seisomaan ja vetäytyi ikäänkuin vähän syrjään siksi aikaa, kun herttuatar ja Sibylla kättelivät Klotildaa. Nuori herttuatar astui sitten askeleen kreiviin päin ja kääntyi Sibyllan puoleen.

— Kreivi Raoul de Chalys, serkkuni, hän sanoi. Sitten hän kääntyi
Raoul'iin päin.

— Neiti Sibylla de Férias, minun ystäväni! Blanchen ei ollut ensinkään vaikea ymmärtää sitä suurta hämmästystä, joka kuvautui hänen serkkunsa kasvoille; ja ihastukseksensa hän tunsi Sibyllan käden yht'äkkiä ruvenneen vapisemaan ja lujemmin nojautumaan hänen käteensä. Hän vei hänet heti aivan vastaiselle puolelle salia, istuutui hänen viereensä ja sanoi hänelle luoden häneen samalla kertaa iloisen ja uteliaan silmäyksen:

— Toinnu, ystäväni, ei se ole mitään;… mutta kuinka olet voinut hänet tuntea niin monen vuoden kuluttua? Selitäppäs se minulle.

— En tiedä… jupisi Sibylla: luullakseni tuo sinun salaperäinen puuhasi minun hiuksieni suhteen on saattanut minut tätä aavistamaan… Mutta kuka on saattanut sinulle jutella tämän kaiken?

— Tullaksesi hiukan punaisemmaksi… noin suuri kalpeus ei sovi niin kauniille kuin sinä!

— Ystäväni, neiti de Férias on kuolemaisillaan halusta saada tanssia sinun kanssasi!

Herttua asetti toisen kätensä sydämellensä ja kumarsi aina maahan asti. Sitten hän kietoi käsivartensa Sibyllan hennon vartalon ympäri ja tunkeutui väkijoukon välitse niinkuin kotka, joka lentää kyyhkynen saaliina kynsissänsä.

Herttuatar oli ihastunut pienten juoniensa onnistumisesta ja rupesi iloisesti keskustelemaan lähellä istuvien kanssa luomatta kuitenkaan hetkeksikään silmiänsä siitä nurkasta, missä Klotilda ja Raoul yhä vielä istuivat yhdessä. Hän oli täydellisesti tyytyväinen serkkunsa hajamieliseen katsantoon ja siihen synkkään harmiin, joka kuvautui nuoren paroonittaren kasvoille. Hän näki kreivin katseitten olevan kokonaan kiintyneinä neiti de Férias'iin ja hän huomasi iloksensa, että tuo nuori tyttö oli tullut hänen huomionsa, jopa hänen keskustelunsakin ainoaksi esineeksi.

Vaikka herra de Chalys olikin sangen kokenut mies, niin hän tunsi nyt kuitenkin sellaista mielenliikutusta, mikä saattoi tasapainosta koko hänen ulkonaisen levollisuutensa. Sibyllan kummallinen ilmaantuminen ja se melkein yhtä kummallinen seikka, että suloinen herttuatar hänet hänelle esitti, kysyivät varmaankin suuresti hänen kokemuksensa ja seurustelemistaitonsa kylmäverisyyttä; hän oli niin tavattoman kömpelö, niinkuin koulupoika, että hän sangen uteliaana alkoi kysellä kauniilta naiselta toista naista koskevia asioita.

— Te tunnette siis, rouva, tämän nuoren henkilön? hän sanoi naapurillensa.

— Jolla on päässä tuollainen seppele… neiti de Férias'in… luullakseni.

— Suokaa anteeksi!… minä luulen, että olen ennen tuntenut hänen perheensä… Muuten se ei merkitse mitään. Etupäässä minä haluaisin vakuuttaa teille, että se on totta, mitä minun oli kunnia teistä lausua… Se kuva, minkä hätimältä piirsin teidän luostarinne esihuoneessa, on aina ollut muassani… ja, jos jokin onnettomuus olisi minua kohdannut, se olisi mennyt kanssani hautaan…

— Persiassa, vastasi Raoul totisena, jouduttuansa hetkeksi selvän hajamielisyyden valtaan, on paljon vuoria, niinkuin tiedätte, jotka estävät liiallista kuumuutta.

Klotilda kohotti olkapäitänsä, viittasi erästä ohikulkevaa nuorta miestä ja alkoi hänen kerallansa tanssia.

Hra de Chalys kärsi tämän häväistyksen kulmiansa rypistämättä: hän lähti salaa pujottelemaan tanssijoitten välitse ja meni istumaan Sibyllan paikalle nuoren herttuattaren viereen.

— Armahtakaa miestä, jonka järki on menemäisillään… ja sallikaa, että teen teille pari kolme rohkeata kysymystä.

— Tiesittekö, kun esittelitte minut neiti de Férias'ille, että se oli hänen kuvansa, jonka olette nähnyt albumissani.

Valssi loppui samassa; Raoul ei ehtinyt muuta kuin lukea nuoren vaimon silmistä hänen jalon päätöksensä varmuuden. Hän nousi, kumartui herttuattaren puoleen ja sanoi, osottaen liikkeillänsä, silmillänsä ja äänellänsä sitä arvon-antamista, mikä miehen sydämelle on mahdollinen.

Sibylla oli istuutunut vanhalle paikallensa, ja kreivi aikoi vetäytyä pois, kun herttuatar kutsui häntä takaisin.

— Älkää toki lähtekö tiehenne, serkkuni… olkaa neiti de Férias'in seurana… sill'aikaa kun menen teetä toimittamaan. Hänessäkin on hiukan taitelijan vikaa… ymmärrättehän te… puhukaa hänelle maalaamisesta, matkoista, lehdoista, kallioista, lähteistä j.n.e!

Raoul kumarsi, istui herttuattaren paikalle vasten tavallisuutta hiukan kömpelön ja aran näköisenä ja sanoi toinnuttuansa ensi hämmästyksestänsä:

— Minun on ollut kunnia saada suudella teidän kättänne noin kaksitoista vuotta takaperin erään kallion luona, josta valui vettä erääsen lähteesen… Muistatteko sitä vielä?

— Muistan, herra, Sibylla vastasi, luoden häneen siniset silmänsä, joissa loisti iloinen hymy.

— Se on kuitenkin varsin yksinkertaista: minun elämässäni ei ole ollut paljon seikkailuja ja minun kohtaamiseni teidät iso-isäni puistossa oli yksi niitä harvoja. Pienimmätkin muistot lapsuuteni ensi ajoilta ovat vielä sangen elävinä mielessäni…

— Minä muistan vielä, millainen olitte silloin valkoisine sauvoinenne ja kummallisine seppelinenne… melkein samallainen kuin nytkin, eikö niin?

— Mitä nykyisyyteen tulee, Sibylla sanoi, kohottaen hiukan sormiaan ja ylpeätä päätänsä, niin minun täytyy teille tunnustaa, ett'en itse ole keksinyt pääkoristeitani ja ett'en ensinkään silloin tiennyt, kun näitä minulle laitettiin, siitä ilosta, mikä on tullut osakseni tänä iltana.

Sibyllan äänessä ja sanoissa oli ollut heidän keskustelunsa alusta saakka jotakin peittelemätöintä mutta samalla myöskin jotakin kainoa, mikä suuresti hämmästytti kreivi Raoul'ia, joka tunsi ihmisten pienimmätkin mielenvaiheet. Muuten hän huomasi heti, katsellessansa näitä harvinaisen yleviä kasvoja, niissä oikein kosolta piirteitä, jotka häntä ihastuttivat. Hänet valtasi kokonaan tuo hurmaava kaunotar, jonka jo kauneudellaankin täytyi herättää erityistä huomiota taiteilijan silmissä ja sydämessä, ja hän tunsi vastustamatonta myötätuntoisuutta neiti de Férias'ia kohtaan ja hän päätti, jättämättä mitään toivoa huomispäivän näkemiseen, voittaa hänet itsellensä tai kuolla. Hän luopui heti siitä liian tutun-omaisesta keskustelun-aineesta, jonka Sibyllan varovaisuus oli häneltä katkaissut, ja alkoi puhella taiteestansa ja matkoistansa; hän osotti neronsa koko voimaa ja rikkautta ja sydämensä koko suloisuutta, niin sanoaksemme täysin kourin kantaaksensa niitä neiti de Férias'in jalkojen juureen. Vaikk'ei Sibylla saattanut huomata hänen puheessansa varjoakaan suoranaisesta mairittelemisesta, niin hän huomasi kuitenkin tarkalla naisellisella käsitysvoimallansa, että Raoul'in ihastuneet silmät, ääni ja sanat osottivat hänelle yhtämittaista kunnioitusta; hän ymmärsi hänessä herättävänsä tuota palavaa kaunopuheliaisuutta, millä hän hänelle kertoi havainnoitansa, harrastuksiansa, epätoivojansa ja ilojansa, puhuen kaikista asioista niinkuin mies, joka edellyttää, että hänen kuuntelijansa nero saattaa ymmärtää kaikkia maan ja taivaan asioita. Tämä ylevämpi imarteleminen, jota hän ansaitsikin, ihastutti ja hämmensi Sibyllaa. Hän pelkäsi salaisesti näyttävänsä hänestä hullulta ja lapsimaiselta, samalla kun Raoul ihmetteli hänen pienimpienkin sanojensa sattuvaisuutta. Sibyllan onneksi kreivinna de Vergnes, jota syystäkin huolestutti hänen tyttärentytärtänsä vallitseva ääretön hartaus, ei ollut hidas keskeyttämään heidän kahdenkesken oloansa. Sibylla riensi hänelle naurussa suin kertomaan hänen ja herra de Chalys'in satunnaista kohtausta Férias'in metsässä ja, tultuansa isoäitinsä läsnäolosta vähän rohkeammaksi, hän saattoi vastata neronsa koko suloisella sukkeluudella niihin kysymyksiin, joita kreivi silloin teki hänelle Fériasista, hänen perheestänsä, lapsuutensa muistoista ja hänen unelmistansa. Raoul kuunteli ihastuneena hänen puhettansa, yhdestä ainoasta sanasta saaden tietää kaikki hänen ajatuksensa, väliin hänen pelkästä hymyilemisestänsäkin ja usein hän ne tiesi jo edeltäpäin, ikäänkuin heidän kummankin elämänsä olisi joka hetki ollut jollakin tavoin toisiinsa yhdistetty, ja ikäänkuin jokaista sykähdystä toisen sydämessä olisi uskollisesti vastannut sykähdys toisen sydämessä.

Mutta Klotilda ei ollut saattanut katsella niin onnellisen ystävyyden syntyvän ja kehkeytyvän koettamatta sitä kaikin tavoin ehkäistä: hän oli useamman kerran asettunut tanssittajoinensa parin askeleen päähän Raoul'ista, ja näytellyt hänen edessänsä muhkeita kutriansa ja ihastuttavan kauniita olkapäitänsä; sitten hän harmissansa lakkasi tanssimasta ja tahtoi hänessä herättää mustasukkaisuutta: hän käski juuri tullutta Louis Gandrax'ia istuutumaan viereensä, puheli hänelle viuhkaimensa suojassa ja saattoi nuoren tiedemiehen jäisen kylmyyden silmiensä tulen alaiseksi, joka olisi sulattanut Alppienkin jään. Kentiesi hän lopuksi herätti hiukan uteliaisuutta ja saavutti kunniatakin tällä juonellansa, jonka Gandrax ei kuitenkaan näkyväisestä antanut itseänsä ihastuttaa, vaikka hän osottikin kasvoillansa pilkallista levottomuutta.

Herra de Chalys näki kyllä tämän salahankkeen, mutta hän näki sen taivaan korkeudesta, eikä hän enää sieltä laskeutunut alas. Hänen irroittuaksensa tästä suloisesta ihastuksesta, Sibyllan, jota hämmästytti niin silminnähtävä yksipintaisuus, täytyi itse ehdottaa isoäidillensä poislähtemistä. Kun rouva de Vergnes nousi, niin Raoul sanoi kumartaen syvään:

— Suvaitsetteko minun, kreivinna, osottaa teille kunnioitustani kotonanne ja tarjota teille kuvan, minkä olen tehnyt neiti de Férias'ista kaksitoista vuotta takaperin?

Rouva de Vergnes nyökkäsi päätänsä suloisen suostumuksensa osotteeksi ja vetäytyi pois, kasvoilla voiton riemu, niinkuin ainakin isoäiti, joka näkee taivaan rannalla tyttärentyttärellensä loistavan odottamattoman avioliiton soihdut.

Kreivi de Chalys tarttui, lähdettyänsä de Sauves'in hotelista, ystävänsä Gandraxin käteen. Kumpikin oli vajonnut mietteihinsä ja he kulkivat pitkin Tuilerian rantakatua sanaakaan toisillensa sanomatta. Yö oli viileä ja kaunis. Raoul loi, kävellessänsä pitkin Seine'n puoleista trottoaaria, hajamielisen katseen virran tummalle pinnalle, jolle siltojen ja rantakadun monet lyhdyt loivat heikkoa valoansa.

— Vellamon neidoilla on tän'yönä juhla, hän sanoi; he ovat valaisseet kristallipalatsinsa portaat; tekisipä mieli astua alas pitkin noita välähteleviä rappusia!

Seurasi taas pitkä aika äänettömyyttä; sitten herra de Chalys puhkesi äkkiä kysymään:

— Kuinka! nytkö jo? Gandrax huudahti nauraen. No hyvää minä siitä ajattelen, ystäväni: avioliitto edistää rodun puhtautta! Se suojelee yhteiskunnan miehuutta. Katsoppas yhteiskuntia, missä monivaimoisuus vallitsee, ne riutuvat haaremin läkähyttävässä ilmassa kuin kasvi pimeässä ja joutuvat perikatoon rikollisten naisten tähden, joihin he määrättömästi takertuvat; ne ovat herkkähermoisia ja julmia! Jota suuremmassa kunniassa jokin kansa pitää avioliittoa, sitä lähempänä se kansa on yhteiskunnallista perikuvaa, mikä ilmaantuu järjestyksen voimassa. Avioliitto on siis hyvä ja sinä saatat siis minun täydellä suostumuksellani naida neiti de Férias'in, jos sydämesi niin sanoo!

— Kuinka et ole tuntenut pientä, lähteellä tapaamaani haltiatarta, josta kertomalla usein olen korviasi väsyttänyt, albumini seppelöittyä Sibyllaa?

— Tosiaankin hän on se!… Ja kuinka, hitto vieköön, olisin saattanut hänet tuntea…

— Loruja! sanoi Gandrax, jonka heleälle naurulle yö antoi kummallisen soinnun. Kuitenkin, ystäväni, olen iloissani siitä, että hän sinua miellyttää; mutta minä sanon suoraan, että meidän esteetilliset mielipiteemme tässä eriävät toisistansa. Selitä, mitä suloutta hänessä on, sillä minä en ole sitä vielä huomannut.

— Jumala, anna hänelle anteeksi!… Louis parka! lisäsi hän tarttuen uudestaan hänen käteensä, oli kerran taiteilija… suuri taiteilija olikin… joka päätti erään kerran maalata oikein matemaatillisesti kauneutta; hän maalasi naisen tai miehen, en tiedä varmaan kummanko, jonka pää oli ihan säntilleen neljä nenän pituutta, jonka käsi oli kasvojen pituinen ja kymmenes osa koko ruumiin pituudesta, jonka jalka oli pään korkeuden pituinen, ja muu ruumis sen mukaan… Tämä kauneuden perikuva on Bologne'ssa, mene katsomaan sitä: se on sinua varten tehty!… Mitä neiti de Férias'iin tulee, niin minusta tuntuu, että hän on minua varten, minun silmiäni ja minun sydäntäni varten luotu ikipäiviksi!… Sinä tiedät, kuinka tuo kunnollinen lapsi on jo kymmenenä vuonna antanut työtä minun ajatuksilleni: sinulle olen uskonut kaikki omituiset unelmani tämän muiston johdosta. Hän on ollut minulle sama kuin muinaiselle kuvanveistäjälle hänen marmorinen lemmittynsä. Hänelle omistin kaiken sen sulouden ja hyveen, mitä etsin, vaan mitä en löytänyt hänen puutteellisessa sukupuolessansa; minä kuvittelin mielessäni hänen ruumiinsa ja sielunsa myötäistä kukoistusta ja kehkeytymistä; minä annoin hänelle kaiken sen sulouden, kaiken sen vilkkauden ja kaiken ylevän ja jalon, mitä elämän sulottomuus oli sydämeeni jättänyt. Tuomitse siitä, mitä tän'iltana on tapahtunut, kun jälleen olen hänet löytänyt yht'äkkiä, ja löytänyt hänet kaikkia näitä unelmiani korkeammalta ja kaikkea tätä kunnioitusta ansaitsevana!… Minä rakastan häntä vimmatusti!

— Olkoon niin! Gandrax sanoi. Minua miellyttää, että olet sen minulle suoraan ja peittelemättä sanonut. Nai vaan hänet, minä en, Jumalan kiitos, ole milloinkaan haluava päästä kilpakosijaksi. Minä myönnän kyllä, että hän on kaunis, vaan se on vaan pelkkää taiteellista, millä ei ole minulle mitään sanottavaa.

— Sinä varmaankin, Raoul vastasi nauraen, pidät rouva de Val-Chesnay'n parempana?

— Niin tosiaankin teen!… Hän vasta on nainen, sanon minä, ja kaunis nainen! Minun mielestäni aine ei vielä milloinkaan ole muodostunut onnellisempaan ja kauniimpaan muotoon! Luonto on valinnut häntä valaaksensa paraan taikinansa, ja aurinko loisti silloin täydessä valossansa taivaan la'ella, kun se häneen heitti elämän kipinän!… Senkaltaisena Eevakin varmaan lähestyi ensimmäistä miestä Eedenin autioissa lehdoissa.

— Tra la la… Nyt siis tiedät, Louis, joll'et ennen sitä ole tiennyt, Raoul sanoi, että olet täydellisesti rakastunut. Ensi kerran elämässäsi puet puheesi runolliseen väriin… Se on merkki… Mutta sinä teit historiallisen erehdyksen: kaikkien etevien tiedemiesten mukaan Eeva oli valkoverinen.

— No hyvä, ennen pitkää sinäkin taidat haastaa sanskriittaa rouva de
Val-Chesnay'n kanssa?

— En, Gandrax vastasi lujasti, sentähden ett'en tahdo. Ihminen tekee mitä tahtoo. Minä tahdon tehdä työtä ja minä menen sitä tekemään… Hyvää yötä!

VII.

Kun Sibylla seuraavana päivänä miss O'Neil'in seurassa tuli huoneestansa aamiaiselle, niin hän huomasi heti iso-isänsä kasvoista, että hänellä oli tieto eilen-iltaisista tärkeistä tapauksista. Heti aamulla kreivinna olikin pyytänyt saada puhutella miestänsä ja oli ilmoittanut hänelle ne toiveet, mitkä hän oli saanut herra de Chalys'in innokkaan keskustelun johdosta Sibyllan kanssa. Kuultuansa tämän herra de Vergnes löi otsaansa ja huudahti:

— Perhana! Chalys! kuinka emme ole ennen tulleet häntä ajatelleeksi? Mutta se käy itsestänsä niin! Muhkea nimi… suuret taipumukset… kaunis kavaljeeri! Se on määrätty… kohtalo on niin määrännyt! Heistä on tuleva ihastuttava pari!

Kreivi syleili häntä nauraen; aamiaista syötäessä haasteltiin iloisesti. Etenkin miss O'Neil näytti oikein ilosta säteilevän ja koetti yleisessä riemussa olla pääenkelinä. Kun palvelijat olivat vetäytyneet pois, kreivi sanoi:

— No eihän sinun olekaan nälkä tänä aamuna, lapseni? Kas siinä, siinä on selviä merkkiä pahasta omastatunnosta!

Sitten hän kääntyi Irlannittaren, tavallisen uhrinsa puoleen ja sanoi traagillisella äänellä:

— Ah niin! tiesittekö te sitä, miss O'Neil?… Mutta, à propos, miss O'Neil, mitä kansallisjuhlaa olette muistelleet viime yönä. Olen kuullut tuon viheriäisen Irlannin harpun suloiset sävelet aina kukon laulusta saakka.

— Oi Jumalani! herra kreivi, suokaa minulle anteeksi… Jos olisin saattanut aavistaakaan teidän sitä kuulevan…

— Minunko, minun sitä kuulevan?… Vai te ette siis milloinkaan opi tuntemaan sydäntäni, miss O'Neil?… Vaikka te olisitte Kalkutassa… ja minä Bellevue'ssa… niin kuulisin, kun te vaan sormellanne… yhdellä… pikkusormellanne koskettaisitte harppuanne… ja värisisin ehdottomasti myötätuntoisuudesta… Mutta puhukaamme vakavasti: tiesittekö te sitä, miss O'Neil, niin tai ei?

— Tiesittekö te, että tämä nuori tyttö varsin järjettömästi on vannonut rakkauden valoja erään tuntemattoman herran kanssa metsän syvyydessä?

— Totta tosiaan, minulle, juuri minulle on niin kerrottu!… Päälle päätteeksi, Jumala paratkoon, naiminen on tässä ainoa, mikä voi kaikki jälleen parantaa.

— Kuinka! mitä! hän ei nyt taas tahdokkaan mennä naimisiin. Sitten tämä kaikki on tapahtunut, ainoastaan rakkauden tähden, taiteellisen myötätuntoisuuden tähden!… Miss O'Neil, minä kiitän teitä oppilaanne siveyden tunnosta!

Mentiin viereiseen huoneesen ja Sibylla kietoi molemmat kätensä viekastelevan iso-isänsä kaulan ympäri sanoen:

— Olkoon menneeksi, tietysti jos lupaat mennä hänen kanssansa naimisiin… sillä kunnia kumminkin on pelastettava!

— Mutta kenen kanssa naimisiin? Herranko, jonka olen nähnyt kahdesti kymmenen vuoden kuluessa ja jota en kentiesi enää saa koskaan nähdä?

— Kuinka! Sinä saat heti hänet nähdä! Onhan tänään isoäitisi vastaan-ottopäivä?

— Pah! Minä vakuutan, että hän tulee… Istu tuohon, että saan sinulle kertoa, mitä tapahtuu… Hän tulee… neljän tai viiden tunnin kuluttua pysyäksensä kömpelön kiihkeyden ja moitittavan välinpitämättömyyden välillä… Hän näyttää sinulle albuminsa, ja sinä punastut tuntuvasti… aivan kuin miss O'Neil… ja ihmettelet hänen hyvää muistoansa… Hän pyytää saada nähdä sinun taulujasi… ja sill'aikaa kun sinä sitä kainosti kiellät, miss O'Neil menee niitä etsimään… Kreivi ihastuu… Nuori tyttö punastuu uudestaan… ja tuo hento kukkanen, jota kutsutaan miss O'Neil'iksi… Sitten… ah! sitten sinä puhelet hänelle hänen itämaalaisista tutkimuksistansa, jotka hän on juuri lopettanut, ja siitä levottomuudesta, mitä sinä ja koko Pariisi tunnette… j.n.e… Ja tämän jälkeen hän ei ole pyytämättä teitä jonakuna päivänä ohimennessä tekemään hänelle sitä kunniata ja iloa, että kävisitte hänen atelieerissansa… Miss O'Neil punastuu vielä entistä enemmän ja sinä katsot isoäitiisi suloinen epävarmuus kasvoilla… Isoäitisi sanoo, että kreivin taide tekee hänen kotinsa ikäänkuin julkiseksi, ja siellä siis, hänen turvissansa, on mahdollista ja sopivaa käydä… Jonakuna päivänä hän pyytää sinulta sitä suosiota, että hän saisi maalata sinun muotokuvasi, — ja kun hän sen on saanut tehneeksi, — hän antaa sen meille ja lähtee itse alkuperäisen kuvan kanssa pois… Siinä on elämäkertasi, neitiseni!

Kreivi nousi ylös ja lisäsi vakavalla äänellä, likistäen tyttären tytärtänsä rintaansa vasten:

— Suokaa anteeksi! Sibylla sanoi. Sallitteko minun huomauttaa teille erästä asiaa? Te olette suloinen ja hyvä iso-isä, mutta ajattelematon… Minä tunnustan suoraan, että kreivi de Chalys on minusta paras ja miellyttävin mies, kuin milloinkaan olen nähnyt… teidän jälkeenne… sillä on sangen mahdollista, että, hänen eilen-iltaisesta kohteliasuudestaan huolimatta, hänessä ei milloinkaan synny ajatusta minua naida!

— Epäilemättä se on mahdollista… Mutta siinä tapauksessa se on hänelle sitä pahempi… Mitä sinuun tulee, niin minä avaan sinulle kokonaan sydämeni, sillä minä tiedän kelle puhun… Sinä olet viisas tyttö, pikku Sibylla! Muuten sinun mieltymyksesi herra de Chalys'iin ei ole saattanut yhtenä yönä muuttua vastustamattomaksi intohimoksi, eikö niin? Hyvästi, lapseni!

Kreivi lähti tyynesti läsnäolollansa ansaitsemaan pelirahaansa, hän kun näet oli erään suuren rautatielinjan hoitaja, käveli sitten neljännestunnin kello kolmen jälkeen Italialaisten bulevardilla ja meni sitten pelikumppaniensa seuraan pelaamaan whistiä, — liikuntosuunnitelma, jota ainoastaan hänen terveytensä tila ja maanpallon mulkkaukset saattoivat muuttaa.

Hra de Vergnes jätti tyttärentyttärensä paljoa rauhattomammaksi ja levottomammaksi, kuin hän saattoi aavistaakaan, sillä hän ei tiennyt, ja vaikeata se hänelle olisikin ollut, sitä salaista ystävyyttä ja niitä hämäriä ja syvämielisiä aavistuksia, jotka näyttivät edeltäkäsin valmistaneen ja kypsyttäneen Sibyllan ja Raoul'in välille sen myötätuntoisuuden, jonka hän luuli eilen syntyneen. Nämä kaksi olentoa, joilla kummallakin oli yhtä elävä ja ikäänkuin yhtäälle päin kallistuva mielikuvitus, olivat jo monena vuonna niin sanoaksemme luistaneet toinen toistansa vastaan jotakin salaperäistä kaltevaa rinnettä myöten, ja heidän ensikerran tavatessaan toisiansa tapahtui kova tölmäys, josta leimahti tulta. Tällaiset intohimojen ukon-iskut, joita voi selittää väkevän kahdenpuolisen hengenheimolaisuuden ja myötätuntoisuuden avulla, ovat epäilemättä poikkeuksia; mutta nämät poikkeukset eivät ole harvinaisia, ja niiden tosi-elämässä ilmaantuminen oikeuttaa sellaisia kertomaan romaanissa, joka juuri onkin poikkeuksellisten tunteitten kertomista, ja antaa sille saman viehätyksen ja arvon kuin tosiasioillekin.

Neiti de Férias käsitti tuskin itsekään, kuinka syvästi hra de Chalysin eilen-iltainen puhe oli häneen vaikuttanut. Hän kysyi itseksensä, kuinka koko hänen kohtalonsa saattoi riippua ainoastaan pelkästä salonkikeskustelusta. Hänet teki hirveän rauhattomaksi se ajatus, että herra de Chalys, kerran lähdettyänsä pois de Sauves'in asunnosta, oli jälleen antautunut töittensä ja toimiensa uralle sen enempää ajattelematta tätä elämänsä vähäpätöistä sivuseikkaa. Hän olisi antanut vaikka verensä, jos olisi saanut selvää Raoul'in ajatuksista.

Raoul'in ajatukset olivat ihan samat kuin Sibyllankin, vaan että hänen levottomuutensa oli vielä astetta suurempi. Sibylla ei kuitenkaan epäillyt siitä vaikutuksesta, minkä hän oli tehnyt herra de Chalys'iin: hänen naisellinen aistinsa sen hänelle varmaankin ilmoitti, ja hän olikin epätiedossa ainoastansa siitä, missä määrässä hän oli häntä viehättänyt; mutta herra de Chalys, joka oli viettänyt osan yötä muistelemalla ja miettimällä, tarkkaan tuon nuoren tytön jokaista sanaa, jokaista äänen värähdystä ja kasvojen piirrettä, oli sellaisten yhdistysten ja vähennysten kautta, joita ainoastaan rakastavaiset tuntevat, saanut päätöslauseen, joka häntä ei ensinkään miellyttänyt. Sitten hän oli sangen surumielisenä nukkunut.

Herätessänsä hän pakotti itseänsä katselemaan asioita kirkkaammassa valossa. Hän asui Saint-Dominique-Saint- Germain'in kadun varrella isänsä talossa, jolla oli se etu, että siinä oli puutarha. Silloin oli helmikuun loppupuoli, ja linnut lauloivat kukkivissa kastanjapuissa. Kreivi alkoi itsekin laulaa kävellen pitkin askelin ja taittoi silloin tällöin orvokin taimen, haistoi sitä ja näpäytti sen sitten peukalollansa maahan. Pian hän meni atelieeriinsa ja avasi albuminsa, missä oli nuo kolme Sibyllan muotokuvaa. Hän täydensi viimeisen samannäköisyyttä muutamalla hienolla viivalla, tarkasteli sitä äänettä ja jupisi sitten hiljaisella, huokauksen tapaisella äänellä:

— Vaimoni. — Tämä sana saattoi hänet hymyilemään, sitten hän kohotti olkapäitänsä ja muuttui huolettoman näköiseksi. Hänen hullumainen pelkonsa palasi jälleen:

— Joutavia! ei hän minusta huoli; se on varma! Minähän olen liian vanha!… Ah, työhön!

Hän laitteli hyräillen värilautastansa kuntoon. Yht'äkkiä hän nosti telineeltänsä sen taulun, jota hän maalasi, muutti siihen uuden kankaan, pani avonaisen albumin eteensä eräälle tuolille ja alkoi sitten haahmollensa kuvata neiti de Férias'ia ja hänen kalliotansa.

Hän oli eilen hankkinut itsellensä sen tiedon, että rouva de Vergnes'in vastaan-ottopäivä oli tiistai; hän päätti kumminkin lykätä käyntinsä seuraavaan tiistaihin, vaikkapa vaan osottaaksensa neiti de Férias'ille ylevää välinpitämättömyyttä. Mutta kello neljän aikaan hän heitti maalilautasensa äkkiä pois ja lähti pukeutumaan. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin hän oli, albumi kädessä, de Vergnes'in ovella.

Ujostelemattomimmatkin naiset, jotka lapsuudestaan saakka ovat tottuneet noudattamaan ankarata käytös- ja puhetapaa, huomaavat arkatuntoisissa asioissa olevansa etevämmät, kuin karaistuneimmatkin miehet. Kun hra de Chalys, otsa mielenliikutuksesta kalpeana, astui saliin, missä Sibylla istui rouva de Vergnes'in ja miss O'Neil'in keskellä, niin se iloisuus ja totisuus, millä hän vastasi hänen tervehdykseensä, herätti hänessä vastenmielistä hämmästystä, vaikka tuo nuori tyttö kuuli tällä hetkellä korvissansa pauhaavan valtameren myrskyjen kohinan. Tämä kreivin tuskallinen tunne kasvoi vielä keskustelun kestäessä: todella tapahtui aivan itsestänsä niin, että puheltiin järjestään niistä eri asioista, mitä herra de Vergnes asiain tottuneena tuntijana oli ennustanut, ja että tämä täsmällisyys lopuksi alkoi tuntua naurettavalta neiti de Férias'ista, joka muuten tunsi olevansa iloisessa ja huolettomassa mielentilassa. Kun Raoul sitten pyysi rouva de Vergnes'ia hyväntahtoisesti käymään katsomassa hänen atelieeriansa, niin; Sibylla iski salaa silmää miss O'Neil'in kanssa, tuskin voiden nauruansa pidättää. Tämä epäilystä herättävä kasvojen väänne oli ihan odottamatointa herra de Chalys'ille ja hämmästytti häntä sanomattomasti. Se ei asiaa parantanut, että rouva de Vergnes lupasi käydä hänen atelieerissansa ensi joutopäivänä: hän lähti pois kokonaan tyytymättömänä koko käyntiinsä, itseensä ja etenkin neiti de Férias'iin.

— Hyvä Jumala, hän puhui itseksensä, kävellen pitkin bulevardia, synkkä hajamielisyys kasvoilla, ett'en minä häntä miellytä, on varsin selvää ja luonnollista… kymmenestä tuhannesta naisesta on yksi, jota tahtoisi miellyttää ja juuri häntä sitten ei miellytäkkään… tämä on kyllä selvää;… mutta että minussa hänen mielestään on jotakin huvittavaa, naurettavaa, että minä olen narri… sitä en saata käsittää!… sillä on ihan selvää, että hän teki minusta pilkkaa opettajattarensa kanssa, joka, sivumennen, on maailman hirvittävin opettajatar!… Minä en saata kärsiä pilkallista luontoa nuorella tytöllä: se on hänen luontonsa ilkeyden ja hänen sielunsa kuivuuden merkki… Ja olihan se välttämätöintä että hänelläkin, tuolla nuorella olennolla on hänen vikansa; muuten hän olisi liian kaunis!… Jumalani! kuinka kaunis hän kumminkin on. Kuinka kaikki hänen liikkeensä ovat kauniita, kainoja ja sopusointuisia!… Se on kuin sävelten sointua!… Ja sen ohessa jalo sydän ja puhtaat ajatukset kuin teräs!… eikä ole hyvyyttä… luonnollisesti!… No niin sydän parkani, älkäämme siitä huoliko, mennään päivällistä syömään!

Hän lähti todellakin syömään päivällistä kumppaniensa luo, mikä ei ollutkaan vaikein osa sitä ohjelmaa, mitä hän oli ottanut noudattaaksensa. Sinä iltana hän joutui oikein peliraivoon ja menetti suuren summan. Seuraava päivä tuntui hänestä kestävän iankaikkisesti, mutta illalla hän muisti, että rouva de Vergnes'illa oli sinä päivänä loosi operassa ja hän lähti teaatteriin. Ensi silmäyksellänsä saliin tullessansa hän kohtasi Sibyllan silmät, jotka levottomina tarkastelivat orkesteria ja jotka nopeasti kääntyivät toisaalle, kun hän huomasi hänet. Raoul'issa heräsi jälleen hiukan elämisen halua. Näyteltiin Hugenottia . Kärsivällisesi hän odotti aina kolmannen näytöksen loppuun saakka, ennenkuin hän lähti rouva de Vergness'in loosiin, missä hän oli yksinänsä tyttärentyttärensä kanssa. Neiti de Férias ojensi hänelle valkoisiin hansikkaihin puettua kättänsä niin todellisella ystävyydellä, että se häntä liikutti. Kuitenkaan hän ei paljon ottanut osaa keskusteluun: hän kohotti tuon tuostakin lornjetin silmillensä, katseli yleisöä ja vaipui jälleen suloiseen äänettömyyteensä; mutta kun Raoul väliajan loputtua nousi ylös, hän kääntyi yht'äkkiä ja kysyi ikäänkuin hämmästyneenä:

Hugenottien neljäs näytös alkoi. Vaikka herra de Chalys osasi ulkoa pienimmätkin kohdat tässä mahtavassa lyyrillisessä teoksessa, joka on ehkä kauniin, mikä ihmiskorvaa milloinkaan on ihastuttanut, niin hän luuli kuitenkin kuulevansa sitä ensi kertaa. Runoelman hirvittävät ja intohimoiset sävelet, jotka niin sanoaksemme tulivat hänen sieluunsa toisen sopusointuisen sielun kautta, näytti herättävän hänessä uutta ja tuntematointa ihastusta. Hänen istuessansa Sibyllan tuolin takana häntä hurmasi sanomattomasti se mystillinen tuoksu, jota rakastettu olento levittää ympärillensä. Hän luuli näkevänsä tuon nuoren tytön riippuvissa kutrissa, hänen hiuskukissansa ja hänen marmorin valkoisissa olkapäissään käyvän milloin hekuman, milloin kylmyyden väreitä ja henkäyksiä. Vaikk'ei Sibylla ainoallakaan sanalla ollut poistanut niitä epäilyksiä, jotka eilisestä saakka olivat hänen mieltänsä häirinneet, niin kaikki epäilys oli kuitenkin kadonnut: hän tunsi silloin kummallisen varmaan, että hän itsekin oli rakastettu, ja että koko tämä taivaallinen musiikki, kaikki näyttämöltä kuuluneet äänet ja orkesterin sävelet olivat Sibyllasta ja hänestä ainoastaan rakkauden hymni, jota heidän kummankin sydämensä lauloivat. Hän oli siis enemmän ihastunut kuin hämmästynyt, kun neiti de Férias näytännön lopulla, juuri kun kappaleen rakastavat päähenkilöt tyhjentävät tuskaansa jumalallisen ihanaan surulauluun, kääntyi yht'äkkiä hänen puoleensa, kosteissa silmissä säteilevä loiste, ja sanoi melkein hellällä äänellä:

Ja hänen sanoissansa ja katseessansa oli sellainen paino ja tunteellisuus, että neiti de Férias'in täytyi luoda kauniit silmänsä Raoul'iin, pois Kaarlo IX:nnen ajoilta.

Näytelmän päätyttyä hra de Chalys lausui jäähyväiset ja lähti kotiinsa miettimään tämän illan suloisia muistoja. Tätä myötäistä vakuutusta puoleksi vahvistivat muutamat pienet kirjeet, joita hänen serkkunsa Blanche, äskenkääntyneen palavan innostuksen valtaamana, seuraavina päivinä hänelle tuon tuostakin lähetti ikäänkuin kiihoittavaksi yllykkeeksi. Hänen täytyi useamman kuin yhden kerran jättää Sibyllan muotokuva ja lähteä pyytämään selitystä nuorelta herttuattarelta muutamille lauseille, joitten monimutkaiset sulkumerkkien välit saattoivat hänen aivo-raukkansa pääsemättömään pulaan. Kerran hän tällaisella käynnillänsä sattui tapaamaan Sibyllan, ja nuoren tytön käytös, hänen arka ja kaino katseensa ja ikäänkuin uupunut ylpeytensä puhuivat hänelle suloisempaa ja selvempää kieltä, kuin herttuattaren hirveän ongelmia täynnä olevat kirjeet.

Rouva de Vergnes, jonka luona hän ei lyönyt laimin käydä seuraavana tiistaina, ilmoitti huomispäivänä tulevansa tyttärentyttärensä kanssa häntä tervehtimään. Tämän päivän aamuna Raoul hankki atelieerinsa täyteen kallisarvoisia kukkia ja suurilehtisiä, troopillisia kasvia, jotka hän itse järjesteli taiteellisella aistilla ja lapsemaisella huolellisuudella. Nämät juhlalliset varustukset, jotka muistuttivat jo hiukan hääjuhlallisuuksia, herättivät rouva de Vergnes'issa salaista ihastusta ja Sibyllassa nähtävää hämminkiä, kun he astuivat tähän tuoksuavaan temppeliin. Kreivi näytteli heille kaikkeinpyhimpänsä salaisuuksia hänelle omituiselle sievällä kohteliaisuudella ja taiteilijan suopeudella. Hän katseli ihastunein silmin neiti de Férias'ia, joka harhaili hänen kasviensa joukossa niinkuin Runotar pyhässä lehdossa. Yht'äkkiä hän huomasi oman muotokuvansa ihanan suunnitelman, joka oli asetettu erääsen kukkien muodostamaan pyhään kappeliin, ja hän punastui. Raoul pyysi, että hän myöntäisi hänelle vielä vähän aikaa sen lopulliseen valmistukseen. Sitten käytiin puutarhaa katselemassa. Päivä oli sangen helteinen, ja herra de Chalys, joka sangen hyvin tunsi Pariisittarien heikkoudet ja heidän kuolemattoman ruokahalunsa, tarjoutti kastanjapuitten verhossa muutamia herkkuja, joihin rouva de Vergnes oli erittäin ihastunut. Sitten erottiin, rinnassa kummallakin puolen, niinkuin näytti, mitä suloisimmat toiveet ja parhaat aikomukset.

Raoul sai seuraavan päivän aamuna kirjeen serkultansa Blanchelta, joka kutsui häntä tulemaan seuraavan viikon lauvantaina päivälliselle äitinsä, rouva de Guy-Ferrandi'in luo.

"Sinne tulevat", sanoi hän kirjeensä lopussa, "myöskin teidän ystävänne
Gandrax ja minun ystäväni Sibylla."

Blanche oli todella rientänyt ilmoittamaan äidillensä näitä pieniä kujeitansa, ja rouva de Guy-Ferrand, joka, kuten useimmat muutkin naiset, katsoi pyhäksi velvollisuudeksensa toimittaa naimisiin niin paljon ihmisiä kuin mahdollista, oli järkähtämättömästi päättänyt edistää asiain menoa kutsumalla nuo kaksi henkilöä luoksensa päivällisille, missä oli valmistettu tilaa ainoastaan kahdelletoista hengelle.

Jo edeltäkäsin oli kaikkien niitten mielestä, jotka asiata harrastivat, tällä juhlallisuudella ratkaiseva tärkeys. Käynti atelieerissa oli ollut sitä laatua, että se tuskin saattoi jättää epäilystäkään herra de Chalys'in yksityisten mielipiteitten suhteen. Hänen ja neiti de Férias'in liittymistä edistivät muuten niin myötäiset asianhaarat, heidän kummankin mielipiteensä oli niin selvään tullut ilmi, heidän asemansa oli niin vapaa kaikista niistä vastuksista, jotka tällaisissa tapauksissa pitkittävät alkukeskusteluja, että asiain välitön loppupäätös näytti todenmukaiselta ja luonnolliselta. Raoul itsekin tunsi, että suoruus ja kunnioitus eivät sallineet hänen paljon kauvemmin viivyttää hänen tunteittensa virallista ilmoittamista, ja hän valmistautui neuvottelemaan rouva de Guy-Ferrandin kanssa sopivimmasta tavasta ja keinoista, millä hän saattaisi saada omaksensa neiti de Férias'in sydämen, käden ja kultahiukset.

Mutta neiti de Férias, huolimatta niistä myötäisistä enteistä, mitä saattoi helposti tähdistä lukea, ei tuntenut itseänsä likimainkaan ihan onnelliseksi. Mitä enemmän hän rakasti ja mitä enemmän hän tunsi olevansa rakastettu, sitä enemmän häntä huolestutti se ainoa, mutta auttamatoin este, mikä saattoi viimeisellä hetkellä ilmestyä ja erottaa hänet iäksi Raoul'ista. Tästä yhtä ankarasta kuin hellästäkin sielusta ei intohimotkaan saattaneet poistaa perus-aatteita: kun hän oli perin pohjin vakuutettu sellaisten avioliittojen hellyydestä, joista uskonnollinen side puuttui, niin hän oli päättänyt mennä naimisiin ainoastaan sellaisen miehen kanssa, joka uskoi, mitä hänkin uskoi, ja hän olisi halveksinut itseänsä, jos hän olisi antanut sydämensä viettelyksen voittaa hänen järkensä juhlallisen päätöksen. Mutta mitkä olivat herra de Chalys'in mielipiteet uskonnon asioissa? Sibylla ei sitä tiennyt. Kummastellaan ehkä vähän, ett'ei kukaan ollut tahtonut hänelle jutella tällaisesta sivuseikasta, ja mitä häneen itseensä tulee, hän oli lykännyt asiasta selon ottamisen päivästä päivään, joko sitten sellaisesta salaisesta heikkoudesta, joka kammoo päivänvaloa, taikka sen luottamuksen tunteen vaikutuksesta, joka omistaa sille, jota ihminen rakastaa, kaikki ne hyveet, joita hänelle toivoo; mutta kun hän huomasi, että Raoul'in rakkaus riensi sitomaan avioliiton solmua odottamattoman nopeasti, niin hän huolestui nähdessään heidän edessänsä tämän himmeän ja epäillyttävän kohdan. Hänen pelkonsa haihtui hiukan, kun hän muisteli sitä teeskentelemätöintä ja jaloa innostusta, mikä oli omituinen kreiville. Olihan hän osottanut niin avonaista sielua kaikille jaloille tunteille, kaikille kauniille ja yleville aatteille, ett'ei hän saattanutkaan epäillä häntä ehdottomasta jumalattomuudesta, niin likeinen näytti hänestä runollinen tunne olevan uskonnolliselle tunteelle, rakkaus kauniisen rakkaudelle Jumalaan. Mutta väliin kuitenkin atheisti Gandraxin kuva, jonka miehen hän tiesi olevan läheisessä ystävyydessä kreivin kanssa, joutui yht'äkkiä hänen mieleensä ja herätti hänessä synkkiä ajatuksia, Tämä neuvottomuus, johon miss O'Neil huolestuneena otti osaa, seurasivat Sibyllaa rouva de Guy-Ferrand'in luoksikin ja surumielisyyden pilvi verhosi hänen otsaansa, kun hän pöytään istuttaissa otti hänelle määrätyn paikan, joka oli herttua de Sauves'in ja kreivi de Chalys'in välillä.

Rouva de Guy-Ferrand oli älykäs, rakastettava, vapaamielinen nainen, muutama vuosi sitten hän oli saanut päähänsä koota luoksensa valitun seuran, johon kuului ansiokkaita miehiä politiikin, tieteen ja taiteen maailmasta. Pannaksensa toimeen tämän unelmansa hän luuli tarvitsevansa liittää oman viehätysvoimansa avuksi oivallisten päivällisten houkutuksen, joissa häntä ei pahoittanut kuunnella vieraittensa puhelevan kaikista jumalallisista ja inhimillisistä, ajallisista ja hengellisistä aineista sillä kasvavalla innostuksella, jota kyökin runotar herättää. Louis Gandrax oli ollut ensimmäisiä näistä valituista pöytävieraista sekä oman maineensa, että läheisen ystävyyden tähden, jossa, hän oli hra de Chalys'in kanssa. Raou'lin pitkän poissaolon aikana Gandrax'in ja rouva de Guy-Ferrandin tuttavuus, jota lisäsi uutisien tähden perustettu kirjevaihto, kasvoi oikein jonkinlaiseksi, tutun-omaiseksi ystävyydeksi. Kuitenkin Raoul'in tädissä hänen ulkonaisen ystävällisyytensä ohessa vallitsi Gandrax'ia kohtaan salainen vastenmielisyys, jota hänen sukupuolensa varsin yleisesti osottaa tiedemiehiä kohtaan, tietysti sentähden, että tiede ei sovellu mielikuvitukselle eikä tunteellisuudelle, jotka ovat naisten päätaipumukset, — ja sentähden, ett'ei se puhu heille koskaan rakkaudesta, jota he aina mietiskelevät. Vaikka rouva de Guy-Ferrand kammoi melkein Sauves'in vanhan herttuattaren tavoin tämän nuoren oppineen filosofillista periaatteita, niin hän kuitenkin mielellänsä kiihotti häntä niitä vieraillensa selittelemään, sillä hänen oli hauskaa kuulla niitä kumottavan tai itse väitellä niitä vastaan kostonhimoisella kärkkyydellänsä.

Tänään hän alkoi häntä ahdistaa juuri paraillaan syötäessä erään tieteellisen keksinnön johdosta, jonka Gandrax oli tehnyt: hän pyysi häntä ensiksi selittämään sen tarkotusta ja käytäntöä; hän kuunteli hieman ivallisella tarkkaavaisuudella Gandrax'in todistuksia, kun hän kaunopuheliaasti osotti sen uuden voiman tuottamia suuria seurauksia, jonka hän oli saattanut ihmisneron käytettäväksi, ja kun hän oli päättänyt puheensa, rouva de Guy-Ferrand kysyi:

— Kuinka! entä sitten?… Suokaa anteeksi, rouva, minä en käsitä teidän muistutustanne.

— Teidän luvallanne rouva: onhan kaksi kertaa kaksi neljä, ja myöntänettehän että edistys on aina edistys?

— Edistystä on monta lajia, rouva de Guy-Ferrand sanoi, on onnellista edistystä… on surkuteltavaa edistystä… ja on edistystä, joka ei ole kumpaakaan laatua: sen saatan teille myöntää, että teidän keksintönne tuottama edistys on viimemainittua laatua.

Gandrax pudisti mustatukkaista päätänsä, kasvoilla pilkallinen, mutta samalla vihainen hymy, niinkuin jalopeura, jota hyönteinen on purrut.

— Jumala nähköön! hän sanoi, minä pyydän, ymmärtäkäämme toinen toistamme, rouva: jos teidän muistutuksenne tarkottaa ainoastaan keksintöni arvoa, niin minulla tietysti ei ole mitään sanottavaa; mutta jos, niinkuin epäilen, te kunnioitatte minua sillä, että itse tiedetten hyödyllisyys ja arvo saavat kärsiä samalla kun ryntäätte minun halpaa persoonaani vastaan, niin pyydän teitä pysymään yhtä rohkeana mielipiteessänne loppuun saakka… väittäkää nykyistä tieteen edistymistä vastaan, vaikka se onkin niin hyödyllisesti vaikuttanut teollisuuteen ja taiteisin… kieltäkää kaikki ne suuret keksinnöt, jotka ovat olevat tämän vuosisadan ikuisena kunniana… halveksikaa kaikkea sitä, millä tieteet joka päivä lisäävät meidän omaa onneamme ja arvoamme;… julistakaa vaan uljaasti että koko maapallon pinnalla vallitsevan tuskan sijaan tullut onnellisuus, pimeyden sijaan tullut valo, ihmisten hiki ja vuotanut veri, ehkäisty nälänhätä, kaksinkertaisesti kasvanut aineellinen toimeentulo, äärettömästi virkistynyt henkinen elämä — että koko meidän kuuluisa sivistyksemme… ovat teidän silmissänne mitättömiä asioita… ja että raakalainen, joka elää metsissänsä ja rämeissänä, että keskiajan turpeesen sidottu orja teidän mielestänne edustavat todellista onnea ja ihmissuuruutta!

Läsnäolijoitten suostumuksen hyminä näytti myöntävän Gandrax'ille oikeuden; mutta rouva de Guy-Ferrand ei vielä heittänyt asiaansa.

— Minä puolestani, hän vastasi tyynesti, en ymmärrä miten rautatiet, sähkölennätin ja valokuvaamistaito ovat onnellisuuttani lisänneet… Yöt ja päivät kiusaa korviani junien vihellykset; sähkölennätin levotuuttaa minua kauheasti joka kerta, kun se tuo minulle uutisia, sen sijaan että se minua rauhoittaisi… valokuvaamistako tekee minut rumaksi… Te ehkä sanotte, että olen aristokraatti ja etuoikeuksia vaativa, että on kysymys ihmiskunnan onnesta yleensä eikä minun omista pienistä mukavuuksistani… No hyvä, tältäkin kannalta katsoen, ystäväni, rohkenen teille väittää, että tieteen hyvät työt ovat sangen epäiltävää laatua, ja minä olen vakuutettu siitä, että menneinä aikoina, ja juuri etenkin keski-ajalla, koska olette sitä maininneet, niin kutsuttu rahvas oli paljon onnellisempi kuin nyt.

— Minä olen siitä vakuutettu, toisti rouva de Guy-Ferrand: se on minun mielipiteeni!

— Se oli aivan oikein! rouva de Guy-Ferrand huudahti, jota vieraitten nauru rohkaisi. Sitten… sitten keskiaika oli runollinen ja viehättävä aika!

— Ohho! rakas rouvaseni, jospa saattaisitte kuolleista herättää yhdenkin tämän runollisen ja viehättävän ajan ihmisistä ja panna hänet istumaan nykyajan juhlapöydän ääreen, niin luulisipa hän olevansa paratiisissa!

— Eipä! rouva de Guy-Ferrand puuttui kiivaasti puheesen… Hän sanoisi: viekää minut takaisin omiin oloini… viekää minut takaisin kurjuuteeni ja Jumalani luo, joka minua lohduttaisi!

Sibylla, joka oli kuunnellut tätä keskustelua vaihdellen hymyileviä silmäyksiä Raoul'in kanssa, osotti pään nyökkäyksellä myöntymystä rouva de Guy-Ferrand'in viime, sanoille. Raoul riensi puolustamaan tätä viime väitöstä, joka näytti miellyttävän neiti de Férias'ia. Hän puuttui heti puheesen:

— Onhan asia aivan selvä, Raoul jatkoi. Mikä on tätini väitös? Tätini ei suinkaan tahdo kieltää tämän ajan aineellista suuruutta.

— Hän tahtoo ainoastansa vastausta siihen, missä määrässä tämä suuruus on lisännyt ihmiskunnan todellista onnea.

— Minä pakotan sinut sen myöntämään… vastaa onko totta, onko vai eikö, ett'ei aineellinen nautinto ole ainoastansa vähemmin jaloa onnea, mitä ihminen saattaa nauttia, vaan että se myöskin on katoavaisinta, tyydyttämättömintä? Sitä et saata kieltää kieltämättä samalla meidän oman luontomme arvoa… Aineellisen elämän iloisuus ja suruttomuus on ainoa mitä tieteesi on meille antanut, meille antaa ja on tuleva antamaan;… mutta se ryöstää meiltä tunteen, mielikuvituksen ja sielun elämän, josta ihmisen varsinainen ja todellinen onnellisuus riippuu… Te kerskaatte kaksinkerroin lisänneenne ihmis-ikää… Ettepä! joll'ei ihmis-ijän pituutta mitata vuosimäärällä, vaan hänen henkisyytensä arvolla; kaukana siitä, että sitä olisitte lisänneet, te olette sitä suuresti vähentäneet ja typistäneet… Te olette, kehdosta hautaan saakka, työskennelleet siihen suuntaan, että siitä on tullut suora ja kuiva viiva… rautatien raitio!… Ajatteleppas hetkinen oikein vakavasti, millainen oli keskiajan kurjimmankin ihmisen elämä… Kuinka paljon hänellä oli siveellistä iloa aineellisen tuskansa ohessa! kuinka paljon miellyttävää, huvittavaa ja ihastuttavaa, mistä me emme tiedä mitään, ja jonka johdosta me tunnemme syvää liikutusta, lukiessamme vanhain kroniköörien kertomuksia! Sikäläisellä ihmisellä ei ollut ainoastaan hänen uskossansa vaan vieläpä hänen ennakkoluuloissansakin kuivumaton toivoin, unelmien ja siveellisen innostuksen lähde, joka antoi hänen elämällensä meille tuntemattoman vaikutusvoiman… On totta, että aineellinen maailma oli hänelle ankara, mutta tuskinhan hän siinä elikään… Alinomaahan hän jätti sen… Jos hänen jalkansa olivat kahleissa, niin hänen sielullansa sen sijaan oli siivet… Hänellä oli Jumala, enkeliä ja pyhimyksiä… lakkaamatta hänen silmänsä saivat katsella kirkonmenojen juhlallisuutta… paratiisin loistava valo paistoi aina hänen päänsä päälle;… hänen mieleensä oli lujasti painuneet kaikki luonnolliset tunteet, rakkaus, kunnioitus, usko, isänmaanrakkaus, joita te koetatte päivä päivältä heikontaa… Eikä siinäkään vielä ollut kaikki! Hänen mielikuvitustansa kiihoitti vielä lakkaamatta sen äärettömän tuntemattoman salaperäisyys, joka ympäröitsi häntä joka puolelta… Hänen lietensä ääressä, metsissä ja kedoilla hänen kanssansa seurusteli kokonainen kansakunta ylenluonnollisia olentoja, jotka häntä milloin levotuuttivat, milloin ihastuttivat ja tekivät hänen elämästänsä legendan, romaanin, yhtämittaisen, viehättävän ja kauhean runoelman… Niin, tuollainen ryysyinen, nälkää näkevä, turpeellaan verta vuodattava ihminen eli ja kuoli paljoa onnellisempana, kuin kukaan sinun hyvin puetuista ja varakkaista oppineistasi, jotka tietävät, ett'ei ole Jumalaa, joka antaa ukkosen jylistä, jotka eivät usko enkeliä eikä männinkäisiä, jotka tekevät työtä sunnuntainakin, ja joilla ei ole muuta juhlaa, kuin maanantain yksitoikkonen juominki!… Sikäläinen ihminen ei tuntenut sitä pelottavaa pahaa, joka kalvaa nykyisiä sukupolvia ja joka tekee sille teidän muka hyvät työnne myrkyksi… hän ei tuntenut levottomuutta! Levottomuus! Siinä on ajan merkki! Niin, teidän kuuluisa humaanisuutenne on levoton ja on sitä oleva yhä enemmän ja enemmän, vaikka sitä ympäröikin teidän aineellisen sivistyksenne loisto… Ei yksikään teidän komeista koneistanne ole hankkiva sille palaakaan sitä leipää, jota se kaipaa, sielun leipää! Turhaan se tekee vallankumouksia joka kymmenes vuosi hajoittaaksensa levottomuuttansa, se murhaa itse itsensä, niinkuin sairas, joka iälleen kääntyy tautivuoteellensa, ja joku tulevista vuosisadoista, sen sinulle ennustan, saapi nähdä, miten viimeinen ihminen omalla kädellänsä hirttää itsensä viimeiseen koneesen!

Raoul oli ensin puhunut leikillisellä äänellä, mutta sitten hän oli kiivastumistaan kiivastunut, ja hänen innokkaita sanojansa tervehdittiin kättentaputuksella, johon rouva de Guy-Ferrand ihastuksissansa antoi merkin.

— Loistava muunnos edellisistä hullutuksista… naisille kunniaksi!
Gandrax sanoi kylmästi.

Raoul luuli tätä ystävän ivallista moitetta yllin kyllin palkitsevan sen ihastuksen, joka kuvautui hänen nuoren naapurinsa kauniille kasvoille.

— Poikani, rouva de Guy-Ferrand puuttui jälleen puheesen, minä en kiitä teitä ainoastaan siitä, että olette puolustaneet minun asiaani; minä kiitän teitä myöskin siitä, että olette poistaneet minulta erään ajatuksen, joka minua on vaivannut… Minä pyydän sen johdosta anteeksi hra Gandrax'ilta. Hän tietää, että minä hänestä pidän, ja että hänen jumalattomuutensa minussa herättää surullista sääliä, sentähden että katson sitä jonkinlaiseksi, ikäänkuin viran puolesta tulevaksi heikkoudeksi; mutta minä olen väliin pelännyt, että teilläkin olisi samat viat, vaan ei mitään niitten puolustukseksi… Mutta kuultuani äskeisen puheenne, minun on, Jumalan kiitos, mahdoton enää asettaa teitä siihen luokkaan, jota minä kammoon, nimittäin sellaisten ihmisten joukkoon, jotka eivät rukoile.

Raoul vastasi tähän salaiseen kysymykseen ainoastansa epätietoisella hymyllä; mutta kun hän yht'äkkiä sattui katsahtamaan Gandrax'in kylmiin ja vakaviin kasvoihin, hän katsoi tekevänsä väärin jättäissään ystävänsä yksin rouva de Guy-Ferrand'in huonosti hillittyjen iskujen alaiseksi; se oli hänestä pelkurimaista.

— Hyvä tätini, hän sanoi, tämä keskustelun aine ei minusta ole oikein paikallansa, minä luulen kuitenkin, että te, joll'ette rakasta jumalattomia, ette myöskään rakasta tekopyhiä, ja minä omistaisin itselleni tämän nimen, joll'en korjaisi niitä johtopäätöksiä, joita te olette puheeni johdosta tehneet. Jos minä tunnen aikani varjopuolet ja niitä valittelen, niin teen sen sentähden, että itsekin olen niitten alainen ja ikäväkseni minun täytyy teille tunnustaa, että teidän surullinen saalinne on minun suhteeni yhtä oikeutettu kuin ystäväni Louis'inkin. Rukoilla Jumalaa, johon pahaksi onneksi en saata uskoa…

— Suokaa anteeksi! Gandrax keskeytti, joka yht'äkkiä hyppäsi ylös, neiti de Férias voi pahoin!

Raoul kääntyi heti Sibyllan puoleen, joka todella oli, kalpeampana kuin ruumis, vaipunut tuolillensa ja jota herttua de Sauves'in kädet jo tukivat. Kaikki naiset nousivat; kaikki kokoontuivat nuoren tytön ympäri, ja hänet kannettiin pyörtyneenä salista. Gandrax meni pitämään hänestä huolta.

Hän astui muutaman minutin kuluttua saliin, missä vieraat olivat kävelleet ja jättäneet pöydän. Niihin uteliaihin kysymyksiin, joita satamalla sateli hänen ympäriltänsä, hän katsoi kylläksi vastata tavallisella kylmyydellänsä vain:

— Ei mitään! Taintumisen kohtausta, joka on seurannut mielenkiihoituksesta… Huono mieliala!

Keskustelu, jonka tämä surullinen tapaus oli hetkeksi keskeyttänyt, alkoi jälleen. Ainoastaan hra de Chalys ei ottanut siihen osaa. Hän näytti kovin huolestuneelta, ja kun rouva de Guy-Ferrand vähän myöhemmin palasi vieraittensa luo, niin hän lähestyi häntä nopeasti ja kysyi:

— Rouva de Guy-Ferrand katsoi häntä silmiin, kohotti olkapäitään eikä vastannut.

Raoul vetäytyi erään pöydän taakse ja alkoi hajamielillisenä käännellä erään albumin lehtiä. Puolen tunnin kuluttua tuli vuorostansa nuori herttuatar de Sauves saliin; hän oli kovin vaalea. Hän vastasi hymyillen kysymyksiin, joita hänelle hänen huoneen läpi kulkiessansa tehtiin, ja sitten meni hän suoraa päätä istumaan Raoul'in viereen.

— Niin, teidän jumalattomuutenne on kaikki turmellut: hän lähtee huomenna Férias'iin. Te ette saa häntä enää milloinkaan nähdä.

Nuori nainen katui sanojensa ilmaisemaa katkeruutta ja vihastumista, kun hän näki sen perinpohjaisen muutoksen, joka yht'äkkiä kuvaantui kreivin kasvoille ja joka saattoi ne lyijynharmaiksi. Hän loi herttuattareen katseen, joka ilmaisi sanomatointa tuskaa, sitten hän loi äkkiä silmänsä maahan, ja hänen huulensa alkoivat suonenvedon tapaisesti vavahdella.

— Ystäväni, herttuatar jatkoi lempeämmin, ettekö voi tätä parantaa?
Yksi ainoa sana siihen riittäisi!…

— Jos se olisi valhe? nuori mies sanoi luoden häneen synkästi loistavat silmänsä, — en milloinkaan!

— Blanche, olkaa varma siitä, että minä siunaan teitä koko ikäni siitä, mitä olette tehneet ja tahtoneet tehdä.

Hän viittasi Gandrax'ia, joka oli jo tuokion aikaa levotoinna pitänyt häntä silmällä, ja lähti äänettä huoneesta. Gandrax yhtyi hänen seuraansa eteisessä. Sill'aikaa kun he pukivat päällystakkia yllensä, Raoul sanoi puoli ääneensä:

Rouva de Guy-Ferrand asui Saint-Dominique kadun varrella, vähän matkan päässä de Chalys'in talosta. He kulkivat kumpikin pitkin tätä autiota katua sanaakaan toisilleen virkkamatta.

Palvelija kulki, näyttäen valkeata heidän edellänsä, pitkin suuria rappusia, sytytti pari kolme kynttilää atelieerissa ja jätti heidät sinne.

Atelieeri oli vielä kukilla ja kasvilla koristettu, ja siellä henkäili vielä riemun ja juhlan tuoksu. Raoul osotti tuolin Gandrax'ille, joka siihen istuutui, ja alkoi itse nopein askelin kävellä pitkin tyhjää huonetta, temmaten tuon tuostakin jonkun kukkavihkon ja heittäen sen lattiaan. Yht'äkkiä hän pysähtyi Sibyllan muotokuvan eteen, joka oli kuin valkoinen aave keskellä hämärää ja viheriäisiä kasveja; hän tarttui pensseliinsä ja heitti sen rajusti kangasta vasten, johon tuli läpi ja jossa sydämen kohdalla näkyi suuri ammoittava haava. Gandrax hypähti heti ylös, tarttui Raoul'in käteen ja sanoi:

Raoul työnsi hänet ensin pois ikäänkuin jonkinlaisen vihan valtaamana, sitten hän heittäytyi hänen syliinsä ja sanoi ääneensä nyyhkien:

Hän vaipui eräälle tuolille ja jäi siihen istumaan kasvot käsiin kätkettyinä.

— Minä muistan, että tänään on maanantai. Minä lähden rouva de
Val-Chesnay'n luo… Tuletko sinä sinne?

— Ja mitä teet rouva de Val-Chesnay'n luona? Gandrax sanoi, kohottaen olkapäitänsä.

— Menen hänelle sanomaan, että rakastan häntä… Ja totta vieköön, minä rakastankin häntä!… Minä olen suuresti pelännyt tätä rakkautta, sillä minä näin tämän nuoren naisen silmissä koko surullisten intohimojen loiston… No niin, nyt en sitä juuri sentähden enää pelkääkään! Minä tarvitsen voimallista lievitystä itselleni enkä näe tätä parempaa… Siis tänä iltana teen rynnäkön Klotildan luona… kahden kuukauden kuluttua minä hänet ryöstän ja taistelen hänen puolisonsa kanssa, jonka minä murhaan… Huhu siitä toivoakseni tulee neiti de Férias'inkin hurskaille korville… Tuletko kanssani?

— Raoul, Gandrax sanoi, ja hänen äänensä ilmaisi kummallista liikutusta, jos olet ystäväni ja jos tahdot sellaisena pysyä, niin älä tee siten!

— Minä vannon, että niin teen! Ei mitään siveyssaarnoja nyt! Louis, nyt ei niille ole sopiva aika!… sinun vakuutuksesi ovat turhia!… Minä kärsin kuin kirottu ihminen… Ja minkä tähden? Sentähden että olen uneksinut taivasta sydämeni puhtaimmasta pohjasta! Ei! minä en sano mitään… en sanaakaan! Minä tahdon olla rouva de Val-Chesnay'n rakastelija… tai kenen taas tahtoisinkaan… ja eihän ole mitään syytä maailmassa… ei maassa eikä taivaassa… mikä saattaisi minua estää sitä tekemästä.

— Toivoakseni on yksi, Gandrax sanoi, ja se on se, että minä rakastan rouva de Val-Chesnay'ta.

Raoul oli pysähtynyt hänen eteensä ja katseli häntä jonkinlaisen kauhun valtaamana; sitten hän sanoi tyynesti:

— Se on totta. Siinä on syy… ja ainoa!… Rakasta häntä sitten;… mutta minä surkuttelen sinua!

Gandrax ei vastannut mitään; hän astui muutaman askeleen atelieerissa, ojensi kätensä kreiville ja lähti.

KOLMAS OSA.

Joll'emme ole unhottaneet sitä ahdistavaa tuskaa, joka vaivasi Sibyllaa hänen istuessansa rouva de Guy-Ferrand'in pöytään, niin on aivan ymmärrettävää, millä innolla ja kuinka suureksi sydämensä lohdutukseksi hän oli kuunnellut Raoul'in puhetta ihmisen henkisyyttä koskevan kysymyksen johdosta, joka oli tullut keskustelun aineeksi. Se hiukan epämääräinen, mutta innokas uskonnollinen tunteellisuus, joka hehkui kreivin sanoista, ei saattanut herättää niin hurskaassa ja niin puhtaassa sydämessä, kuin neiti de Férias'illa oli, muuta vakuutusta, kuin että hän oli uskovainen sielu, joka enintään oli vaan lyönyt laimin hurskauden käytännöllisen puolen, vaan jonka helposti saattoi siihenkin jälleen suostuttaa. Tästä hetkestä saakka olivat nuoren tytön huolet hälvenneet, ja hän näki onnellisen rakkautensa ja onnellisen tulevaisuutensa temppelin kohoavan kirkasta sinitaivasta kohti. Se Jumalata pilkkaava uskontunnustus, joka hetkeä myöhemmin lähti kreivin huulilta, oli hänelle siis niinkuin ukkosen räjähdys, joka puhkeaa mitä selkeimmän taivaan puhtaalla kannella. Tämä ainoa sana avasi äkkiä hänen ja sen miehen välille, jota hän rakasti, kuilun, jonka yli hän oli vannonut olla koskaan menemättä. Hän ei voinut kestää tämän onnettomuuden ankaruutta ja hän pyörtyi.

Kun hän jälleen tointui eräässä sivuhuoneessa, mihin hänet oli kannettu, niin hän huomasi heti ensi silmäyksellänsä rauenneen onnensa rauniot ja hän olisi tahtonut sulkea ijäksi silmänsä. Kuitenkaan ei hänen huuliltaan kuultu valitusta eikä hänen silmissään nähty kyyneltä. Jäätyänsä yksiksensä isovanhempiensa ja ystävänsä Blanchen seuraan, hän sanoi lyhyesti ja yksinkertaisesti, ett'eivät hänen periaatteensa ensinkään suvainneet hänen mennä naimisiin miehen kanssa, joka oli aivan vieras sekä siveelliselle että uskonnolliselle uskolle, ja että hän rukoili, ett'ei hänelle sen enempää puhuttaisi avioliitosta, johon hän kaiken muun puolesta kyllä olisi suostunut. Hän ilmaisi sen toiveen, että hän saisi heti seuraavana päivänä lähteä hakemaan unhotusta suruillensa Férias'in yksinäisyyteen.

Tultuansa kotiin, hän sai kuulla kylläkin ankaran nuhdesaarnan iso-isältänsä, joka kutsui hänen käytöstänsä ahdasmieliseksi ja lapsemaiseksi ulkokultaisuudeksi, lisäten että se muuten varsin hyvin sopii vanhalle piialle, joksi neiti de Férias'ikin muka auttamattomasti tulee naurettavien vaatimuksiensa tähden.

Sibylla vastasi hänelle tyynesti ja kunnioittavaisesti, että hän piti vanhan piian tilaa parempana kuin petetyn ja onnettoman vaimon, ja muutaman päiväisen epätoivon parempana kuin koko ikäisen surun.

— Hittoko on teille sanonut, että hän pettää teidät? Mitä! siinä on kohtelias, tunnettu mies, joka on niin hyvä, että hän tuntee teitä kohtaan mieletöntä rakkautta, ja teidän ensi ajatuksenne on, että hän pettää teidät… että hän tekee teidät onnettomaksi!… Se on mieletöntä ja järjetöntä!

Hän vastasi yhtä lujasti, että rakkaus, jota ei ole puhdistanut siveellinen ja uskon siunaama mielipide, ei saattanut olla muuta kuin jonkinlaista tavallista haaveksimista, jonka esineenä hän ei tahtonut päivääkään olla ja jolle hän ei tahtonut uhrata tulevaisuutensa onnea. Tähän kreivi de Vergnes, hiukan hämmästyneenä ja neuvottomana, vastasi lempeämmin:

— Lapsi raukkani, se on varsin oikein; mutta siinä tapauksessa pitää mennä naimisiin hyvän Jumalan kanssa; vaan älkäämme siitä enää puhuko!

Sibyllalla oli miss O'Neil'issa ymmärtäväisempi ja hellempi ystävä. Irlannitar oli kokonaan määrännyt elämänsä oppilaansa elämälle: saattaapa sanoa, että hän oli ottanut osaa hänen rakkauteensakin hra de Chalys'ia kohtaan; hän otti myöskin osaa hänen pettymyksensä tuottamiin suruihin. Ollen peloissansa sen alakuloisen ja hillityn mielialan tähden, jolla nuori tyttö koetti suruansa peittää, hän kehoitti itsekin häntä lähtemään Pariisista jo huomenna ja käytti osan yöstä voittaaksensa sen vastarinnan, mitä hra ja rouva de Vergnes luulivat tarvitsevansa tehdä tämän äkkipikaisen lähdön johdosta.

Tänä yönä ei Sibylla nukkunut hetkeäkään: hänen kuoleman iskun saaneen rakkautensa kaikki kuvat, kaikki unelmat ja kaikki suloiset hetket väikkyivät hänen mielessänsä julman selvinä ja pysyväisinä. Tämä rakkaus, joka maailman silmissä oli kestänyt vasta muutamia päiviä, oli jo hänen lapsuudessansa saanut alkunsa de Férias'in kallion luona ja oli ollut hänen sydämensä ensi unelmia; hän oli tuntenut sen salaista liekkiä koko nuoruutensa ijän; se näytti tekevän hänen elämänsä elämäksi ja kadotessansa se näytti jättävän vaan tyhjyyttä ja mitättömyyttä. Hänen ollessaan tässä ajatustensa kuumeessa, hra de Chalys'in olento ja karakteeri tuntuivat hänestä näkyvän kummallisessa, pelottavassa ja jopa inhottavassakin valossa: niin suuret, loistavat ja jalot luonnonlahjat, jotka vihollisina palasivat alkuperäistä pyhää lähdettänsä vastaan, saattoivat Sibyllan hurskauden raivoon; intohimojen kohtuuttomuudella hän luki Raoul'ille rikoksiksi hänen viattomimmatkin taipumuksensa, jopa hänen hyveensäkin. Hänen vilkas taiteilijan mielikuvituksensa, hänen ylevät harrastuksensa ja hänen intonsa näyttivät hänestä ainoastaan häpeällisen ja valheellisen kaunopuheliaisuuden teeskentelemiseltä; hänen teki mieli luulla, että kreivi oli käytöksellänsä häntä kohtaan sopimattomasti teeskennellyt, pitäen sitä hauskana pilana, ja ollut olevinansa hänen silmissään valistunut ihminen osottaaksensa sitten yht'äkkiä tämän säteilevän maskin alta valistumattomuutensa arvet. — Vaikein tämän nuoren tytön kärsittävistä, joka oli tottunut iloitsemaan tahtonsa lujuudesta ja joka ensi kerran vapisi intohimon valtaamana, oli se, että hän tunsi sydämensä itsevaltiaana herrana yhä vieläkin olevan sen miehen, jota hänen järkensä, hänen uskonsa ja hänen ylpeytensä tällä tavoin kirosi.

Hän lähti seuraavana aamuna. Hänen hyljätyn isoäitinsä jäähyväiset eivät saattaneet edes kyyneltä hänen silmäänsä. Koko matkan hän oli samassa, kylmässä ja välinpitämättömässä mielentilassa. Hän saapui samana iltana Férias'iin, missä markiisi ja markiisitar häntä tervehtivät levottomuuden sekaisella liikutuksella ja ihastuksella. Hän sanoi heille nauraen, että häntä oli kohdannut suru, onnettomuus, jonka oli tuottanut ainoastaan hänen unelmainsa raukeaminen, ja että hän nyt tuli heidän syliinsä lohduttamaan siitä itseänsä. Hän pyysi saada jättää tarkemman kertomuksen miss O'Neil'in huoleksi. Sill'aikaa kun hänen huonettansa, kiireisesti pantiin kuntoon; hän tutustui jonkinlaisella kuumeen tapaisella iloisuudella esineitten ja ihmisten kanssa, jotka kuuluivat Férias'in pieneen, kodikkaasen maailmaan; sitten hän, sanoen väsymystä syyksi, tarjosi tyynesti otsaansa isovanhempiensa suudeltavaksi ja vetäytyi huoneesensa.

Sibyllan kasvojen muutos, hänen jäinen kylmyytensä, hänen omituinen puhetapansa olivat yhä enemmän ja enemmän hämmästyttäneet hra ja rouva de Férias'ia. Kun he olivat jääneet yksiksensä miss O'Neil'in kanssa, kyselivät he häneltä asian syytä, silmissä tuskallinen uteliaisuus. Irlannitar parka tarttui heidän käsiinsä, ja samalla kun hän sanoi, että se on vähäpätöistä, ett'ei se ollut mitään, hän alkoi katkerasti itkeä, ja molemmat vanhukset alkoivat hekin itkeä. Kun hän oli kylliksi rauhoittunut kertoaksensa heille Sibyllan ja kreivi de Chalys'in lyhyt-ikäisen rakkauden ja mainitaksensa sitä rohkeutta, jolla Sibylla oli luopunut onnestansa mielipiteensä ja omantuntonsa tähden, hra de Férias kohotti silmänsä kohti taivasta ja sanoi:

— Lapsi raukka! Sitä aavistinkin… Aina vaan tuo täydellisyyden unelma!… tuo joutsen!

Seuraavana päivänä he osottivat Sibyllalle osan-ottoa hänen suruihinsa ainoastansa suuremmalla lempeydellänsä ja hyvyydellänsä. Hän näytti itsekin ymmärtävän heidän tarkotuksensa eikä kertonut mitään surunsa syystä. Tämä hänen murheensa tuli kuitenkin ilmi hänen omituisen käytöksensä kautta, joka suuresti levotuutti hra de Férias'ia. Hän osotti useimmiten alakuloista välinpitämättömyyttä, jota ajoittain keskeyttivät hänen työläät iloisuuden ponnistuksensa. Sibylla itsekin ihmetteli, että hän saattoi kuivin silmin katsella niitä paikkoja ja sellaisia näkyjä, joitten pieninkin erityiskohta oli hänen Pariisissa ollessansa hänen muistelujansa ihastuttanut. Hänen silmänsä, jotka olivat uponneet kokonaan katselemaan hänen sisällisiä näköalojansa, eivät kiinnittäneet ensinkään huomiotansa ulkomaailman tapauksiin. Hänen jalkainsa kopina ja hänen äänensä sointu kaikuivat kummallisilta hänen korviinsa, ikäänkuin hän olisi ollut yksinänsä tavattoman suuressa kirkossa tai ikäänkuin hän olisi ollut ainoa elävä olento nukuksiin lumotun kansan keskellä. Tätä sisällisen elämän liiallista ponnistusta, joka on ihmiselle omituinen sielun ollessa suurissa tuskissa, ei saattanut tavallinen ihmisruumis murtumatta kestää. Hra de Férias tiesi sen varsin hyvin. "Rukoilkaamme Jumalaa, että hän antaisi hänen itkeä!" hän sanoi markiisittarelle; mutta turhaan koitettiin kaikkia keinoja, jotka näyttivät olevan mitä paraiten omiansa tunteellisuutta herättämään. Huolettoman hajamielisyyden valtaamana hän käyskenteli niillä paikoilla, jotka ennen olivat olleet hänelle rakkaimpia; Férias'in puutarhat ja kasvi-istutukset, hänelle lapsuudesta niin rakkaat metsät, merenrannikko, missä hän jälleen oli tullut uskon helmoihin, hautausmaa, ja nuo kaksi valkoista patsasta, joista hän oli oppinut lukemaan, eivät ne eikä mikään saattanut häntä nimeksikään liikuttaa. Muutamaa päivää myöhemmin hänen tultuansa hänet vietiin pappilaan, missä abbotti Renaud yhä vielä vietti erakkoelämätänsä: vanhan papin innokas syleilykään ei saattanut sulattaa hänen järkähtämätöintä kylmyyttänsä.

Saman päivän aamuna oli markiisittaren päähän juolahtanut omituinen aatos. Hänen käskystänsä eräs palvelijoista oli salaa lähtenyt Jacques Féray'n luo hänen kaukana meren rannalla olevaan yksinäiseen kojuunsa ilmoittamaan hänelle, että Sibylla oli palannut linnaan. Sibylla näytti todella hämärästi muistelevan Jacques Féray'ta, jota hän ainoastaan sivumennen oli kysynyt; mutta markiisitar, vaikk'ei hän odottanutkaan keksinnöstänsä mitään ihmeellisiä seurauksia, ei kuitenkaan tahtonut mitään lyödä laimin. Jacques Féray osotti rouva de Férias'in sanomalle suurta epätietoisuutta; palvelija, joka sen hänelle toi, saattoi töin tuskin pikaisella pakenemisella välttää sitä väkivaltaista kohtelua, jolla hullu uhkasi maksaa hänen sanansaattajatoimensa. Tämän mies-paran äkäisyys oli selvä; aina siitä saakka, kun Sibylla oli lähtenyt, seudun pahan-ilkisillä veijareilla oli ollut tavallisena kujeena se, että he ilmoittivat hänelle tuon nuoren tytön palanneen, jota kohtaan hän tunsi innokasta myötätuntoisuutta. Häntä oli tällä tavalla petetty varmaankin parikymmentä kertaa; mutta vaikka hän oli jo aikaa tullut siihen vakuutukseen, että ne olivat hänen tyhmyydellensä viritettyjä pauloja, niin hän ei kuitenkaan jättänyt menemättä linnaan erhetyksestänsä varmaa tietoa hankkimaan. Hänen aivojensa sekanaisissa sokkeloissa liikkui tänäänkin hänen säännöllinen mietelmäsarjansa, ja ajatellen itseksensä, että hänelle ihan varmaan oli valehdeltu, että neiti de Férias ei ollut tullut ja että se oli mahdotointa ja järjetöintä, hän kulki metsien läpi Férias'iin päin, poimien esikkoja ja metsäorvokkia, joista hän sitoi suuren kukkavihkon. De Férias'in perhe palasi vaunuilla pappilassa käynniltänsä, kun markiisitar huomasi hullun Féray'n, joka hyppäsi erään ojan penkereltä tielle.

— Minä pyydän sinua, lapseni, hän sanoi Sibyllalle, ett'et näytä itseäsi hänelle.

Sitten hän pisti päänsä vaunujen ovesta, käski pysäyttämään hevoset ja kutsui Jacquesin luoksensa. Jacques lähestyi hitain askelin, kukkavihko kädessä, kääntyen milloin oikealle, milloin vasemmalle, ikäänkuin hän olisi tahtonut nähdä vaunujen ikkunain lävitse, joissa auringon säteet kimaltelivat. — Kenelle on tuo kaunis kukkavihko, Jacques? markiisitar kysyi.

Jacques katseli häntä vastaamatta ja pudistaen surullisesti päätänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: Ei… eikö se olekaan totta?… Sillä välin hän oli jo ehtinyt parin askeleen päähän vaunujen ovelta, ja vaikka Sibylla yhä vielä oli piilossa, jokin kummallinen vaisto näytti hänelle ilmaisevan hänen läsnäolonsa: jonkinlainen kylmä väre näytti liikuttavan hänen ryysyjänsä, ja hänen vaunujen oveen päin käännetyt kasvonsa selkenivät.

Nuori tyttö näyttäytyi hänelle silloin, nyykäytti hänelle hymyillen päätänsä. Jacques Féray avasi tämän nähdessänsä suunsa, ikäänkuin hän olisi aikonut huudahtaa; mutta hän ei saanut ääntä. Hän teki liikkeen tahtoen antaa kukkavihkoa Sibyllalle, mutta se putosi hänen kädestänsä. Hän lankesi itsekin voimatoinna polvillensa, ja samalla kun hänen sanomatointa ihastusta ilmaisevat silmänsä olivat Sibyllaan kiinnitetyt, kyyneleitä, niinkuin raju-ilman sadepisaroita, alkoi vieriä hänen laihoille poskillensa ja putoilla hiekkaiselle tielle. Tämä näky, tämä odottamatoin tapaus liikutti kovasti Sibyllaa. Hän viittasi antamaan kukkavihkoa hänelle.

— Kiitos, Jacques, hän mumisi, koettaen vielä hymyillä; mutta hänen hymyilynsä hukkui kyyneltulvaan. Hän heittäytyi takaisin vaunuihin, kätki kasvonsa kukkavihkoon ja painoi kädellänsä sydäntänsä vastaan, joka pani hänen rintansa kohoilemaan.

Tämä mielialan muutos oli hänelle terveellinen. Hänen kasvojensa synkkä surullisuus lieveni, ja tästä hetkestä alkaen hän rupesi osottamaan omaa perhettänsä ja vanhoja naapureja kohtaan entistä sydämellistä ystävällisyyttänsä, jossa kuitenkin ilmaantui enemmän vakavuutta kuin muinoin. Hän rupesi jälleen joka päivä käymään lapsuutensa ja nuoruutensa lempipaikoilla, ja vaikka nämät toivioretket hänessä herättivätkin salaista mielikarvautta, niin herättivät ne myöskin yhtä paljon iloa. Mielikuvitus parantaa itse tekemänsä haavat niinkuin tuon kreikkalaisen uroon taikakeihäs. Ne, joilla tämä lahja on tavallista suurempi, saavat tuntea katkerinta surua, mutta myöskin suloisinta lohdutusta, kuin muut. Fériasin yksinäisyys, perhe-elämän luostarimainen yksitoikkoisuus, ja se surumielisyys, joka vallitsi metsien helmoissa, autioilla rannoilla ja meren salaperäisessä juhlallisuudessa, kaikki ympärillänsä hengitti jonkinlaista vakavaa sopusointuisuutta, joka vähitellen sulostutti hänen surullisuuttansa ja teki sen hänestä runolliseksikin.

Ylempänä oli kuitenkin hänen lohdutuksensa lähde. Jumala, jota hän ei ollut tahtonut pettää, ei myöskään pettänyt häntä: uskollisuudella Hän palkitsi Sibyllan uskollisuuden. Uskovaisilla ihmisillä saattaa olla surua äärettömän paljon, mutta epätoivoon he eivät joudu. Pettyköötpä he vaan niissä onnen toiveissa, joita jokainen kuolevainen uneksii, niin vaan huomiseksi ne jäävät täyttämättä; mitä maailma heiltä kieltää, sen toivo heille aina lupaa. — Neiti de Férias oli lankeamatta kantanut koetuksensa raskaan taakan: vähäisestä kokemuksestansa huolimatta hän oli oppinut tuomitsemaan maailmata, aikaansa ja ennen kaikkia omaa itsensä; hän tiesi jo kuinka korkealla hänen sydämensä oli eikä hän tahtonut tiellänsä toistamiseen kohdata miestä, joka sen ansaitsisi omaksensa. Unohtamatta Raoul'in vikoja hän kuitenkin piti oikeassa arvossa hänen loistavia luonnonlahjojansa, hänen neronsa etevyyttä ja hänen olentonsa harvinaista mahtavuutta: Raoul oli hänet syvästi hurmannut. Sibylla käsitti, että se onneton rakkaus, joka tosin niin vähäksi aikaa, mutta niin täydellisesti oli toteuttanut hänen mielikuvituksensa ja hänen sydämensä kaikki toiveet, varmaan tuli olemaan hänen elämänsä ainoa. Raoul'in hyljätessänsä Sibylla tiesi samalla hylkäävänsä koko vaimon kutsumuksensa tässä maailmassa, ja löytämään sitä ääretöntä tyhjyyttä, joka levisi hänen nuoruutensa eteen, tarvittiin koko hänen innokas uskonsa, hänen kaksinkertainen hurskautensa, hänen ijankaikkiset toiveensa ja itse Jumalakin. Ne tarvittiin, mutta ne täyttivätkin sen, ja hänen päivä päivältä huojenneet ja vähemmän katkerat kyynelensä, hänen lujentunut ja kirkastunut sielunsa ja melkein onnelliset tunteensa olivat hänelle todistuksena siitä, että hänen rukouksensa olivat kuullut ja hänen uhrinsa olleet otolliset.

Vaikka hän alussa oli innokkaasti halunnut luostariin, niin hän hylkäsi kuitenkin sen ajatuksen, sillä hän ei tahtonut saattaa epätoivoon vanhain isovanhempainsa sydäntä muka omaansa lohduttaakseen. Mutta vaikka hän jäikin maailmaan, niin hänen elämänsä sai kuitenkin uskonnollisen, jopa hiukan mystillisenkin värin, jossa selvään ilmaantui hänen romantillinen mielenlaatunsa. Oli totta, niinkuin hän itsekin eräänä päivänä sanoi miss O'Neil'ille jonkinlaisella surumielisellä iloisuudella, joka vähitellen oli käynyt hänen puhetapansa omituisuudeksi, että vaikk'ei hänen elämästään saattanut romaania kirjoittaa, niin saattoi siitä kirjoittaa legendan; vaikk'ei hän saanutkaan elää onnellisena, niin hän kuitenkin koetti kuolla hurskaana: hän tahtoi kerran lahjoittaa isäinsä tilukset nunnakunnalle, jonka perustajatar, ehkäpä suojeluspyhäkin hän oli oleva, iltaisin palaisi silloin hänen varjonsa noihin synkkiin metsihin ja peloittaisi valkovaatteisia nuoria noviiseja.

Joka päivä hän Renaud abbotin seurassa harjotti itseänsä ihmisrakkauden täyttämisen ankarimmissakin vaatimuksissa: hänen kanssansa hän kävi katsomassa köyhiä, sairaita, jopa kuolevaisiakin. Omituiselta näytti, kun tämä nuori tyttö ilmaantui koko kauneutensa loistossa ja vielä kaiken maallisen komeuden hienontamana näihin surun ja tuonen majoihin; sillä salaisesta heikkoudesta, joka saattoi hänen isoisänsä hymyilemään, neiti de Férias piti huolta omasta ulkomuodostansa, joka seikka samalla kertaa muistutti maailmasta huolivaa ja sukuperästään pitävää naista. — Kun hän taas eräänä päivänä ratsain palasi eräältä laupeuden-retkeltänsä, erään harmaapään palvelijan häntä seuratessa kolmenkymmenen askeleen päässä, niin hra de Férias sanoi, ihmetellen poikansa tyttären aamu-auringon valaisemaa ylhäistä ja hienoa ryhtiä, hänen viehkeätä ja ylpeätä suloansa ja hänen ihastuttavaa majesteetillisuuttansa:

— Kas vaan, sydänkäpyseni, ketä tahdot täällä miellyttää? Ethän vaan tahtone kääntää nurin köyhien ja minun päätäni?… Ja nöyryys, kunne se on joutunut, lemmittyni?

Sibylla ei voinut itsekään pidättäidä hymyilemästä ja kun hänen iso-isänsä oli sulkenut hänet syliinsä, niin hän sanoi:

— Se on totta, se on minun heikko puoleni, sen tiedän hyvin kyllä; mutta mitäs siitä? minä pidän itsestäni sellaisena!… Kun tällaisena katselen itseäni lammikkonne kuvastimesta tai maantien ojain vedestä, niin kuvailen mielessäni olevani pieni, ylhäinen prinsessa, joka on onneton ja osanottoa herättävä. Se tuntuu niin suloiselta!…

Hra de Férias suostui muuten ystävällisellä mielihyvällä kaikkiin niihin tuumiin, joka hurskauden kiivas into Sibyllassa synnytti. Hänen kukkaronsa oli Sibyllan täysin käsin käytettävänä ja hän oli ylen onnellinen voidessansa tällä hinnalla ostaa lepoa tälle rakkaalle olennolle. Vaikka hän vihasikin melua ja epäjärjestystä, niin hän kärsi kuitenkin valittamatta sitä kerjäläisten, rampain ja kaikenlaisten kulkijain tulvaa, jonka Sibyllan armeliaisuudesta levinnyt huhu tuotti Férias'iin kymmenen penikulman päästä ympäristöstä, ja oli tyytyväinen iloisesti huomauttaessansa, että hänen linnansa oli muuttunut ihmeitten paikaksi.

Yhtä huolellisesti hän auttoi Sibyllaa, kun tämä yksissä neuvoin kirkkoherran ja miss O'Neil'in kanssa puuhasi Férias'in kirkon ulkopuolista korjausta sekä sisäpuolista kaunistamista. Puhtahin kauneuden-tunto vallitsi muuten näissä kaunistuksissa, jotka lisäsivät kirkonmenon juhlallisuutta. Ei saata aavistaakaan sitä sydämellistä ihastusta, joka valtasi vanhan kirkkoherran hänen nähdessään ikäänkuin ihmeen kautta uudestaan muodostuvan sen pienen kirkon, joka oli ollut hänen kotinsa, hänen isänmaansa, koko hänen maailmansa. Kun hän ensi kerran astui kauniisti veistettyyn tammiseen saarnastuoliin, sen sijaan että hän ennen oli saarnannut vanhasta ammeesta, ja kun hän näki tästä ylhäisestä paikasta kirkkonsa uutena ja loistavana, näki kauniit taulut jotka koristivat pylväitä, göötiläisen kynttiläruunun, joka riippui laesta, kuorin komeat vuorilaudat, alttaria ympäröivät matot ja sen hämärän valon, jota komeat maalatut ikkunat loivat tähän juhlalliseen kokoukseen, niin hän puhkesi kyyneleihin hämmästyneen seurakuntansa edessä.

Sibylla toimitti hänelle vielä enemmänkin ihastuksen aihetta. Neljä raskaita vankkuria vetävää, väkevätä hevosta toivat eräänä aamuna pappilaan mahdottoman suuren arkun, jossa oli pieniä kirkkoja varten sovitetut urut. Abbotti Renaud riisui heti, ilosta hurmaantuneena, kauhtanansa yltänsä ja koko päivän hän johti innokkaasti urkujen purkamista. Soittokone vietiin yläpuoleen kirkon laiva-nimistä osaa ja seuraavana sunnuntaina, ensin salaa harjoiteltuansa, neiti de Férias meni punastuen istumaan koskettimien eteen ja antoi alhaisten, silminnähtävästi ihastuneitten kuulijainsa ihmetellä harvinaisten lahjainsa etevyyttä. Hän otti tavaksensa joka sunnuntaina toimittaa tätä hurskasta tehtävää. Se synnytit kansassa kiitollisuuden sekaista iloa. Kun urkujen ihanat sävelet pyhän savun kanssa kohosivat kohti pienen kirkon kupukattoa, ja kun tuon nuoren tytön kirkkaat vakavat kasvot näkyivät sopusoinnun ja suloisten tuoksujen synnyttämien pilvien raosta, niin paatuneimpaankin sydämeen tunkeusi heikko lohdutuksen, kauneuden ja taivaallisen sulouden tunne.

Neiti de Férias'illa oli samaan aikaan toinenkin tuuma, joka tuotti sittemmin arveluttavampia seurauksia. Kiintyen yhä enemmän ja enemmän toimeensa, josta hän ei ensinkään toivonut mitään uskonnollista ansiota ja jota hän piti vaan viattomana taiteellisena huvituksena, hän oli saanut päähänsä koristaa kotipitäjänsä kirkkoa freskomaalauksilla. Kun hän arasti ilmoitti tämän uuden aikomuksensa iso-isällensä, niin alkoi tuo kunnon vanhus nauraa.

— Freskomaalauksilla! hän sanoi, olkoon menneeksi: minä suostun freskomaalauksiin;… mutta meidän on muistaminen, että Paktolus ei virtaa puistoni lävitse… Minä en tiedä, kuinka kalliita freskomaalaukset ovat… Tyydytkö kenties kolmeen tai neljääntuhanteen franciin?

— No olkoon menneeksi sitten kahdeksan tuhatta, vaan ei enempää, sillä pitää säästää myöskin mosaiikkilattian varaksi, jonka näen siintävän taivaan rannalla.

Sibylla oli Férias'iin palaamisestansa saakka ollut alituisessa kirjevaihdossa Sauves'in nuoren herttuattaren kanssa, joka oli pysynyt hänen yhtä innokkaana ystävänänsä. Heidän kirjeissänsä ei milloinkaan mainittu kreivi de Chalys'in nimeä, mutta muuten tätä lukuun ottamatta heidän keskensä vallitsi täydellinen luottamus, ja Blanche toimitti hellällä innolla kaikki ystävättärensä pikku asiat. Sittenkuin Sibylla oli saanut kahdeksan tuhatta franc'iansa, hän kirjoitti heti herttuattarelle, ilmoitti hänelle aikeensa, antoi hänelle tarkat tiedot kirkon koosta ja pyysi häntä etsimään jotakuta nuorta taiteilijaa, jolla ei vielä ollut muuta kuin lahjainsa rikkaus ja joka piti hra de Férias'in tarjousta hyvänä kauppana.

Blanche oli asunut noin kuukauden ajan Sauves'in linnassa, kun hän sai Sibyllan kirjeen; hetkisen sitä mietittyänsä hänen mieleensä juolahti naisellinen ajatus, joka saattoi hänet hymyilemään: hän asetti kirjeen kirjekuoreen, lisäsi siihen itse pari riviä ja lähetti sen sitten kreivi Chalys'ille, joka oli hänkin asettunut kesäksi asumaan Fontainebleau'hon, missä hän eli sangen yksinänsä. Ihastuen Raoul otti vastaan herttuattaren kirjeen, joka sisälsi seuraavat sanat:

"Serkkuni tämän asian, jota minulta tässä vaaditaan, tunnette te paremmin kuin minä. Heti kun olette löytäneet tuon nuoren miehen, ilmoittakaa se minulle.

Tuo nuori mies on löydetty, hän lähtee ennen kahden viikon kuluttua. Sanokaa, että muurit, saviruukki ja kaikki mikä ei ole maalarin tehtäviä, laitetaan kuntoon. Liitän tähän asiata koskevia selityksiä. — Kunnioituksella.

Sibylla ei ollut odottanut näitä neuvoja ja ne selitykset, jotka Blanche hänelle lähetti salaten niitten alkuperän, olivat varsin turhat. Kärsimättömän intonsa kiihoittamana hän oli jo piiri-arkkitehdin avulla toimittanut valmistustyöt kirkossa. Ne olivat jo täydellisesti päätetyt ja muurit odottivat vaan maalarin harjaa, kun eräänä kauniina kesäkuun iltana abbotti Renaud kuuli vaunujen pysähtyvän puutarhansa portille; melkein samassa noin kolmenkymmenen vuotias, komeassa matkapuvussa oleva mies, jonka kasvot olivat tuntuvasti kalpeat, astui häntä kohti ja tervehti häntä ylhäisen kohteliaasti:

— Niin herra, kirkkoherra sammalsi joutuen hiukan hämillensä vieraan hienosta ulkomuodosta ja hiukan halveksivasta äänestä; me odotamme nuorta maalaria, nuorta taiteilijaa Pariisista.

— Nuoruuden kukoistus, toinen vastasi kylmästi hymyillen, ei luullakseni ole välttämätöin ehto… No niin, herra, se olen minä!

II.

Hra de Chalys oli viettänyt kaksi katkerata kuukautta. Muulloin hänen surullisuutensa olisi saanut lohdutusta Gandrax'in ystävyydestä ja siveellisestä lujuudesta; mutta Gandrax oli nykyään vaipunut yhteen niistä hurjista intohimoista, joihin useinkin näkee keski-ikäisen miehen sydämen syttyvän etenkin jos siinä vielä tykyttää sellaista ennen kokematon veri. Jättäen hänet kokonaan Klotildan haltuun. Raoul lähti äkkiä Pariisista. Sibyllan tavoin hänkin etsi yksinäisyyttä; mutta hän ei saavuttanut siitä samaa lohdutusta. Yksinäisyys tuntui hänestä tyhjältä kuin avaruus; hänen haavansa paranemisen asemasta vaan paheni. Työn huolta poistava vaikutus oli tehoton. Kymmeniä kertoja päivässä hän haluttomana heitti pensselinsä pois ja koitti sikarilla huumauttaa sydäntänsä raatelevat ajatukset. Aina hereillä oleva Sibyllan muisto synnytti hänessä ajatusten ja tunteitten sekasorron, jossa intohimot, kaiho ja viha myrskyn tavoin sekaantuivat toisiinsa. Tämän nuoren tytön rakkaudessa, heidän toivotussa yhdistyksessänsä ja siinä tulevaisuudessa, joka sen kautta hänelle avautui, hän oli silmänräpäyksen ajan nähnyt toteutuvan yhden niistä rauhan, nuhteettomuuden ja siveellisen parantumisen unelmista, jotka väliin niin tenhoavasti viettelevät häiriytyneitä ja itseensä tyytymättömiä sieluja. Ne syyt, joitten nimessä Sibylla oli murtanut tämän unelman ja jotka kreivi sangen vaillinaisesti tunsi, näyttivät hänestä poikamaisilta, kurjilta, jopa rikollisiltakin; ja hänen tämän kiihoituksen vallassa juuri riehuessansa neiti de Fériasin kuva ilmaantui hänen silmiensä eteen omituisella suloudellansa varustettuna, samalla kertaa ylevänä ja kirkkaana, puhtaana ja intohimoisena, ja tulisena virtasi veri hänen suonissansa: hän kirosi ja jumaloitsi samalla kertaa tuota hurmaavaa ja julmaa lasta.

Hän sai serkkunsa Blanche'n kirjeen ollessaan tällaisessa raivostuneessa mielentilassa. Nuori herttuatar oli lähettänyt kirjeen tehdäkseen jonkinlaisen naisellisen kujeen eikä hän saattanut käsittääkään sitä omituista tuumaa, jonka Raoul päätti tämän kirjeen johdosta panna toimeen. Hän ei vielä ollut lukenut loppuun, herttuattaren ilmoitusta sekä siihen liitettyä kirjettä, ennenkuin hänen päätöksensä jo oli tehty. Hän palasi paikalla Pariisiin, toimitteli siellä parin viikon ajan kaikellaisia valmistuksia ja tutkimuksia ja lähti sitten Fériasiin tuhansien vastakkaisten tunteitten valtaamana, joihin useimmiten sekaantui jonkunlaista pilkallista ja vahingoniloista epätoivoa.

Tämä hänen katkera mieli-alansa ilmaantui selvästi hänen puheessansa, kun hän ensin kohtasi abbotti Renaud'in; mutta hänen luonnollinen ylevyytensä pääsi heti voitolle, kun hän katseli vanhuksen hyväntahtoisia ja arkoja kasvoja, ja hän osotti häntä kohtaan nyt kohteliasta ystävällisyyttä äskeistä ynseyttänsä korvataksensa. Mutta kirkkoherra parka hämmästyi vielä enemmän, kun tämä niin ylhäisen näköinen vieras pyysi häntä ilmoittamaan hänelle kylässä jotakin ravintolaa, missä hän töittensä aikana saisi asunnon ja ruo'an.

— Ravintolaa, herra?… Jumala nähköön!… Marianne, herra kysyy ravintolaa.

— No älähän nyt, Marianne!… Voi herra kulta, täällä lähiseudussa ei ole muuta kuin huonoja kapakoita… Voi, kuinka en tätä tullut ajatelleeksikaan?… Mutta minä tahdon miettiä: Kyllähän meillä täällä pappilassa, hyvä herra, on pieni kamari, tosin sangen yksinkertainen, mutta kuitenkin puhdas… Jos ehkä tahtoisitte asua siinä ja tyytyä minun jokapäiväiseen ravintooni?

— Mutta, herra kirkkoherra, pelkään olevani teille vaivaksi… Kuitenkin olisin sangen mielissäni saadessani joka päivä kanssanne seurustella, ja jos aineelliselta kannalta katsoen, suostutte siihen korvaukseen, että minä vaivaisillenne suoritan sen hyvän, jota mulle osotatte…

Niin arvattava kuin tämä kysymys olikin, niin ei Raoul sitä kuitenkaan ollut tullut ajatelleeksi. Valhe soti enimmän kaikista paheista hänen ylpeätä luontoansa vastaan. Hän viivytteli, punastui ja ilmoitti, niin vähän kuin mahdollista valhetellaksensa, arvonimensä:

— No niin, hyvä herra Lecomte, olkaa varma siitä ettei meillä tule olemaan vaikeuksia keskenämme… Pane kuntoon viheriä kamari, Marianne!… Mutta teidän on kenties nälkä, herra Lecomte?

— Niin on, herra kirkkoherra, minun on nälkä… Näette nyt, miten tulen teitä vaivaamaan… nyt minun jo on nälkä!

— Sitä parempi, sitä parempi, herra Lecomte! Marianne, laita huone sittemmin kuntoon… Tapa ensiksi yksi kana!

— Ei, minä pyydän, kirkkoherra, älkäämme tappako mitään… Onhan teillä munia, eikö niin? Minä pidän omeleteista ja minä olen varma, että Marianne laittaa niitä mainion hyviä.

Vähäistä myöhemmin kreivi de Chalys oli istuutunut kirkkoherran pienen pyöreän pöydän ääreen ja kehui Mariannen taitoa omelettien laitannossa. Vähän kylmää lihaa, pullo vanhaa viiniä ja kuppi höyryävää kahvia olivat tämän aterian täydennyksenä, jonka kestäessä Raoul salaisen kuumeen kiihoittamana osotti iloista ja kohteliasta ystävällisyyttä ja valloitti senkautta kokonaan abbotti Renaud'in sydämen, saattoipa itse Mariannenkin ynseille kasvoille ilmaantumaan harvinaisen hymyn. Omasta puolestansa kreivi huomasi ystävyytensä vanhusta kohtaan yhä kasvavan, kun hän kuuli hänen tuontuostakin innokkaan rakkauden valtaamana mainitsevan Sibyllan nimeä; hartaaksi iloksensa hän huomasi isäntänsä maalaisessa yksinkertaisuudessa ylevyyden ja arvokkaisuuden piirteitä, jotka todistivat hänen ja neiti de Férias'in henkistä yhteyttä.

— Herra kirkkoherra, hän sanoi jättäen pöydän, me tulemme luullakseni olemaan hyvät ystävät, vai kuinka?

— Mutta, herra kirkkoherra, minä en tahdo teitä pettää… minä en ole… erittäin jumalinen!

— Entä sitten, herra Lecomte. Ei pyhä Paavalikaan teidän iällänne ollut jumalisempi!

— Se on totta, herra kirkkoherra;… mutta ajat ovat muuttuneet… Ja sitten… sallitteko minun polttaa puutarhassanne, kirkkoherra?

Yö oli tullut: kirkkaana kulki kuu taivaalla kulkuansa luoden hopeisia säteitänsä käytävien hiekalle, peittäen varjohon lehtimajat ja levittäen lumivalkoisen hohteen pienen kirkon tornille, jonka kolmikulma kuvaantui läheisen rannikon korkeata mäenrinnettä vastaan. Sill'aikaa kun Raoul poltti sikariansa ja katseli tätä suloista ja tyyntä näkyä, Marianne kutsui hiljaa abbotti Renaud'ia, joka seisoi vähän taempana.

— Kas niin, herra abbotti, minkälainen taitelija hän on?… Te olette minulle sanoneet: pieni nuoriherra?… Juuri kaunis pieni nuoriherra! Kyllä hänellä jo on täydet hampaat, kyllä vaan!

— En ymmärrä sinua, tyttäreni; mutta minä kummastelen suuresti, joll'ei hän ole suuri taiteilija, vieläpä sangen suuri taiteilija!

— En tiedä, onko hän suuri taiteilija… mutta totta tosiaan hän on sangen miellyttävä mies… Minä kysyn teiltä hra abbotti, olenko minä niitä vaimoja, joita helposti saattaa ihastuttaa, olenko?

— No hyvä, hän on minut ihastuttanut!… Totta tosiaan, hän on sangen miellyttävä mies… ja niin hyvin varustettu! Olen alkanut Pierre vanhuksen kanssa järjestellä hänen kapineitansa hänen kamarissansa… Voi, herra, miten huolellisesti järjestetyt ja miten hienot ne ovat! Hänellä vasta on hyvää palttinaa, oikein ruhtinasten palttinaa!

— Minä pyydän anteeksi teiltä, herra kirkkoherra, mutta minä kuulen soitantoa… Eiköhän sireeniä liene rannoillanne?… — Kuulkaahan!

— Ah, todellakin, kirkossa soitetaan urkuja… se on neiti Sibylla hän käy muutamia kertoja viikolla harjottamassa niitä kappaleita, joita hän sunnuntaina soittaa… Minä olen iloissani, että hän on tullut tän'iltana… ja minä lähden heti ilmoittamaan hänelle teidän onnellisesti saapuneenne.

— Ei ei, minä pyydän teitä, kirkkoherra! älkää sanoko hänelle olevani täällä! Minä soisin, ett'ei hän ennen saisi tietää tuloani, ennenkuin hän saattaa työstäni sen päättää… koska hän on siitä huvitettu… Minä toivon, että hän siten on suloisimmin siitä ihastuva… Minä pyydän teiltä tätä, kirkkoherra!

— Hyvä, hyvä, niinkuin tahdotte, herra Lecomte; mutta on otettava huomioon, että hän välttämättömästi tulee messuun sunnuntaina…

— Vai niin, tänään on maanantai;… sunnuntaiksi saan jo jotakin osapuille… Ja nyt, herra kirkkoherra, minä pyydän teiltä saada mennä katselemaan vähän merta tuolta korkealta rannalta… Minä tulen heti takaisin, herra kirkkoherra…

Raoul poistui hidastuttaen askeleitansa; mutta tuskin hän oli päässyt ulkopuolelle puutarhaa, kun hän kiiruhti kulkuansa ja alkoi nopeasti kiivetä sen mäen rinnettä, jonka juurella pappila oli. Päästyänsä mäen päälle, hän loi levottoman silmäyksen ympärillensä: rannikko oli tyhjä. Hän ryntäsi lähimmästä portista kalmistoon ja kuunnellen urkujen äänen suuntaa hän lähestyi yhtä kirkon sivu-ikkunoista. Ikkuna oli jotensakin matala ja hän pääsi, turvautuen muutamiin muurin rakoihin, lasien korkuudelle; mutta hänen silmänsä olivat tottuneet siihen himmeään loistoon, joka silloin valaisi rannikkoa ja valtamerta, ja hänen oli ensin vaikea nähdä kirkossa vallitsevan suhteellisesti suuremman hämäryyden läpi: hän ei erottanut muuta kuin kuorista riippuvan pyhän lampun valon ja muutaman kirkkaan valosäteen, jotka heijastivat ikkunasta laivan kivikuoruja vasten. Mutta yksi säde, muuttuen yht'äkkiä, alkoi valaista urkujen sivuja ja Sibyllan pää ilmaantui varjosta kuin kalpea haamu. Hänen painunut otsansa, hänen kumartunut asentonsa ilmaisivat liikuttavaa surumielisyyttä. Oli silminnähtävää, että hän soitti itsepäästänsä: hän löi sormillansa koskettimia epämääräisen innostuksen valtaamana, joka toisinaan kasvoi intohimon huudannaksi sitten jälleen sammuaksensa unelmien vienoihin säveliin. Yht'äkkiä kun urkujen ääni juuri ilmaisi jotakin palavinta rukousta taikka mitä surullisinta kaihoa, hänen päänsä kohosi jälleen ja hänen jännitetyt silmänsä tarkastelivat häntä vastapäätä olevaa ikkunaa, josta Raoul häntä katseli. Maalaukset peittivät suurimman osan ikkunasta ja hän saattoi nähdä vaan epämääräisen haamun; hän veti kuitenkin kätensä äkkiä koskettimilta ja tuo nuori tyttö ojensihe hämmästyneenä aivan suoraksi, sill'aikaa kun urkujen ääni sammuen vaikeni. Raoul pudotti itsensä nopeasti alas kalmistoon. Hänen sydämensä tykytti hänen rinnassansa: hänen ensi ajatuksensa oli paeta kuin lapsi; hän hylkäsi sen kuitenkin ylpeästi ja odotti piiloutuen turvamuurien muodostamaan nurkkaan.

Tuokion kuluttua hän luuli kuulevansa, miten kirkon ovi suljettiin. Melkein samassa hän kuuli Sibyllan äänen muutaman askelen päästä itsestänsä:

Raoul kuuli, miten hän poistui. Jättämättä tukimuurin suojaavaa varjoa hän kurotti varovasti päätänsä ja saattoi nähdä neiti de Férias'in. Hän poistui todella hitain ja epävarmoin askelin: hän piti toisessa kädessänsä hattuansa ja kannatti toisella pitkiä amatsoonihameitansa. Tultuaan meren puolelta kalmistoa suojaavan pienen muurin luo hän pysähtyi ja pani sulilla kaunistetun hatun päähänsä, sitten hän kiipesi erään soraläjän päälle, nousi sammaltuneelle muurille ja seisoi siinä liikahtamatta, silmät luotuina avaruuteen ja ylevä ja tumma haamunsa omituisesti kuvautuneena taivaan rannan ja meren muodostamaan kirkkaasen taustaan. Tuokion katseltuansa hän hyppäsi keveästi maahan ja katosi. Raoul lähti piilostansa ja lähestyi hitaasti pientä muuria, joka oli ollut nuoren tytön astinlautana; hän tähysteli pitkin rannikkoa, vaan ei häntä nähnyt enää. Hän istuutui sitten muurille, etsi hänen askeleittensa jälkiä, otti muutamia litistyneitä sammalia ja painoi ne huulillensa. Meren välkkyvä tasanko leveni hänen silmiensä eteen himmentyen kauempana ja sulaen yhteen taivaan rannan kanssa, hän katseli tuokion aikaa tätä näkyä.

— Mitä hän näki tuolta? hän jupisi. Jumalansa!… Jumalansa, joka ei koskaan ole minun!

Kun hän palasi pappilaan, abotti Renaud ja Marianne hämmästyivät hänen lyhyestä ja äreästä puhetavastansa.

— Oikullista väkeä, nuo taiteilijat, kirkkoherra sanoi arasti vanhalle palvelijattarelleen.

— Pyh! minä viisi hänen oikuistaan, Marianne sanoi; sitten hän lisäsi kovemmalla äänellä: — kuulkaa, nuori herra, herra Lecomte, älkää unohtako sammuttaa kynttiläänne… sitten kuin olette lukeneet rukouksenne tietysti!

— Neiti Marianne, Raoul vastasi kylmästi ylhäältä portailta, minä tottelen teitä… mitä kynttilään tulee tietysti!

Kun kreivi de Chalys heräsi seuraavana aamuna, aurinko tunkeutui ikkunata ympäröivän viiniköynnöksen läpi ja verhosi väräjävällä mosaiikilla pienen kamarin vernissatun tiilikivilattian. Iloisuuden, rohkeuden ja toivon tunne levisi Raoul'in suoniin. Hän nousi nopeasti, avasi ikkunan ja tervehti hymyillen abotti Renaud'ia, joka jo luki käsikirjaansa viikunapuunsa varjossa. Vähäistä myöhemmin he molemmat lähtivät kirkkoon. He tapasivat siellä muutamia työmiehiä, joita kirkkoherra kiireimmiten oli hankkinut ja jotka kreivin johdolla alkoivat laittaa rakennustelineitä laivaan. Hän saattoi itse aloittaa työnsä jo aamupäivällä, ja hänen pensselinsä ensi piirteet olivat niin varmat, että ne saattoivat kirkkoherran hämmästymään. Raoul lisäsi vielä vanhan papin ihastusta selittämällä hänelle työnsä yleisen suunnitelman: evangelisen kertomuksen ylevimmät kohdat tulisivat peittämään pylväitten rajoittaman osan katosta; holvitaivas, täynnä pyhiä vertauksia, tulisi olemaan jonkinlaisena sivufreskojen salaperäisenä selittäjänä ja yhdistymään kuhunkin niistä tummemmilla tai kirkkaimmilla väreillä, ollen sopusoinnussa niissä olevien eri kuvauksien kanssa. Holvin taustassa, kuorin sisällekäytävän kohdalla, tulisi Kristus voiton riemun ympäröimänä loistamaan valkenevassa yössä.

— Oi hyvä herra Lecomte, kirkkoherra huudahti, jospa Jumala armossansa sallisi minun elää niin kauvan, että tämän saisin nähdä, niin laulaisin sydämeni syvimmästä sopukasta Nunc dimittis! [Herra, sinä päästät palvelijasi rauhaan menemään!]

Omasta uteliaisuudestaan huolimatta tämä kunnon vanhus koetti useamman kerran tänään ja seuraavillakin päivinä hillitä sitä intohimoista kiihkoa, millä Raoul oli ryhtynyt työhönsä. Hra de Chalys varoi joka silmänräpäys Sibyllan sangen luultavaa tuloa ja tarkemmin miettimättä melkein poikamaista toivoansa hän ilahutti itseänsä sillä, että kuta pitemmälle hänen työnsä ehtisi valmistua, sitä enemmän se tulisi liikuttamaan tuon nuoren tytön sydäntä. Kirkkoherran, jolta hän ei saattanut levottomuuttansa salata, pakoitti hänen hyväsydämisyytensä ottamaan siihen osaa, vaikk'ei hän sitä käsittänytkään, ja hän käytti mitä machiavellimaisinta viekkautta voidakseen pidättää neiti de Férias'ia pappilasta ja kirkosta. Mutta koko hänen valtioviisautensa ei saattanut kuitenkaan tukahuttaa huhua tästä seurakunnalle niin tärkeästä tapauksesta ja kun Sibylla ensi lauantai-aamuna kävi katsomassa muutamia köyhiä kylässä, niin hän kuuli vaunuista astuessansa kahdenkymmenen akan yhdestä suusta huutavan, että Pariisilainen maalari oli kahdeksan päivää työskennellyt kirkossa ja että hän sai ihmeitä aikaan. Sangen kummastuneena ja uteliaana uutisen johdosta Sibylla jätti miss O'Neil'in huoleksi almujen jakelemisen ja lähti suoraa päätä rientämään kirkkoon päin.

Kreivi de Chalys oli juuri saanut valmiiksi pääpiirteet kuvasta, joka esitti tietäjäin Kristuslapsen palvelemista: johtava tähti loisti selvin tummalla taivaalla ja loi säteilevää valoansa pimeään pyhään huoneesen, missä näkyivät neitsy Maria ja polvillaan olevat kuninkaat; tuskin näkyvä enkeli tuki tähteä sinisellä taivaalla niinkuin kultalamppua. Raoul oli pannut tähän kuvaan kaiken tietonsa, kaiken kykynsä ja kaiken rakkautensa; hän oli siihen vuodattanut hurmaavaa suloisuutta ja salaperäisyyttä, jotka olivat aamulla saattaneet kyynelen kirkkoherran silmään.

Kreivi siveli keveästi viimeisiä kertoja enkelinsä kirkkaita kasvoja, kun yht'äkkiä telineihin nojautuvat portaat liikahtivat, sitten hän kuuli hameen kahinata ja pehmeän ja keveän jalan käyntiä. Hänen sydämensä pysähtyi tuokioksi ja alkoi sitten niin rajusti tykyttää, että se oli hänet ruhjoa. Hän ei kuitenkaan katsonut taaksensa, vaan koitti näyttää työhönsä vaipuneelta. Sibylla oli jo hänen takanansa kapealla käytävällä: kiinnittämättä maalariin huomiotansa hän tarkasteli freskomaalausten suunnitelmaa osottaen hartautta, joka vähitellen muuttui ihailemiseksi, melkeinpä hämmästykseksi. Hänen kehkeytynyt kauneuden aistinsa ei saattanut olla huomaamatta siinä mahtavan käden työtä. Hän loi sitten äkkiä silmänsä Raoul'iin, jonka sangen yksinkertainen puku ja pilkkuinen mekko eivät olleet herättäneet hänen huomiotansa.

Purppuran puna levisi Sibyllan poskille; hänen huulensa avautuivat ja hänen kätensä etsivät tukea; sitten hän kävi kalpeaksi kuin puhtahin vaha ja hänen sinisistä silmistään säihkyi kreiviä kohtaan ylhäinen vastenmielisyys ja ylpeys. Vähäistä myöhemmin hän lähti sanaakaan virkkamatta nopein askelin kirkosta.

Ovella hän tapasi abotti Renaud'in, joka varsin hengästyneenä ja säteilevin kasvoin riensi hänen vastaansa.

Liikutus, joka oli vallannut Sibyllan kiihkeän sielun, oli katkerinta loukkauksen tunnetta sen uhkarohkean yrityksen johdosta, millä oli häiritty hänen rauhaansa ja hänen arvoansa. Melkein peloittava ylevyys ja viha värisyttivät hänen ääntänsä, kun hän tahallansa kovalla äänellä vastasi abotille.

— Meitä on, hyvä kirkkoherra, ilkeästi petetty! Tuo mies on heti erotettava työstänsä! Hän ei ole maalari… tai on hän sitten huonoin maalari maailmassa! Hän tahraa kirkkonne! Tulkaa!

Kreivi de Chalys'ilta ei ollut, hänen telineillä istuessansa, jäänyt ainoakaan Sibyllan sana kuulematta. Ne saattoivat hänen otsansa punastumaan ja hänen rintansa riehumaan. Niitä tunteita, joitten innostuttamana hän oli ryhtynyt tähän viehättävään yritykseen, tuomittiin hänen mielestänsä kohtuuttoman ankarasti. Hänen kasvoillensa kuvautui synkkä ja päättäväinen ivallisuus. Hän lähti kirkosta, ja nojautui välinpitämättömyyttä teeskennellen kirkkotarhan kiviaitaa vasten ja alkoi tyynesti tupakoida katsellen merelle päin.

Neljännestuntia myöhemmin hän katsoi taaksensa kuultuansa jalan astuntaa: kirkkoherra tuli kalmistoon; hänen mukanansa oli miss O'Neil. Molemmat lähestyivät häntä ankaran näköisinä. Raoul nojasi selkäänsä aitaa vasten ja odotti heitä kädet ristissä rinnalla ja sikari suussa.

— Herra, kirkkoherra sanoi, te olette kreivi de Chalys ja teidän pitäisi tietämän, ettei teidän ole soveliasta viipyä täällä hetkeäkään kauempaa.

— Siitä, herra kirkkoherra, Raoul sanoi kylmästi ja kohteliaasti, ei minun mielestäni tarvitse ensinkään johtua sellaisen seurauksen. Vaikka olenkin kreivi de Chalys, ei minun sentähden tarvitse olla huonoin maalari, niin koin neiti de Férias ehkä väittänee. Te kyllä voitte minulta vieraanvaraisuutenne kieltää; mutta minä en luule teidän voivan kieltää minulta oikeutta lopettaa työtäni, johon minut on laillisesti kutsuttu. Niin helposti ei temmata taiteilijalta hänen kättensä työtä.

— Tietysti, kirkkoherra vastasi arvellen, korvataan teidän kulunkinne oman arvionne mukaan.

— Suokaa anteeksi, herra kirkkoherra, Raoul jatkoi hymyillen, mutta minä en olekaan palkan vuoksi työskentelevä taiteilija: minä maalaan pääasiallisesti mainetta saavuttaakseni. Minä olen halunnut liittää nimeni kirkkonne historiaan, ja se halu näyttää minusta yhtä kunniakkaalta kuin sekin, joka tahtoo minut täältä karkottaa. Olenko minä täällä neiti de Férias'in armoilla? Onko neiti de Férias tämän kirkon omistaja? Minulla ei ole täällä tehtävää muitten kanssa kuin teidän ja teidän kirkkoraatinne; meidän välillämme on sopimus, jota te ette kunnialla voi rikkoa niin kauan kuin itse olen sille uskollinen. Oletteko tyytymätöin työhöni? Epäilettekö taitoani? Kutsukaa kokeneita tuomitsijoita; jos he yhtyvät neiti de Férias'in tuomioon, niin minä taivun ja lähden pois. Siihen asti pysyn täällä ja olen ihan valmis, jos te koetatte sulkea minulta kirkkonne ovet, avaamaan ne maani oikeuden avulla. — Herra kirkkoherra, minä olen puhunut.

— Herra, kirkkoherra sanoi, tämä puhe ei saata olla teidän täyttä tottanne.

— Täyttä totta, herra kirkkoherra; en kuolinvuoteellanikaan olisi vakavampi.

Abotti Renaud oli arka; mutta hänessä oli myöskin arvokkaisuutta, rohkeutta, jota ei saanut ylen määrin loukata.

— Herra kreivi, hän sanoi vakavasti, olen varma siitä, että te heittäisitte tuon pilanne ja uhkailemisenne, jos vaan tahtoisitte muistaa, että olette tekemisessä naisten ja vanhusten kanssa.

— No niin, herra kirkkoherra, minä lähden heti paikalla herra markiisi de Férias'in luo, ja minä lupaan kunniasanallani, etten hetkeäkään viivy täällä ilman hänen suostumustansa.

Hän lähti sitten nopein askelin rannikkoa kohden, tervehti jäykästi ohimennessään Sibyllaa ja meni pappilaan.

Kun miss O'Neil oli ilmoittanut Sibyllalle päätöksen, joka oli ratkaissut taistelun, niin hän kiiruhti vaunuihin mennäksensä ilmoittamaan iso-isällensä sen odottamattoman vieraan tuloa, jota hänen tuli valmistua ottamaan vastaan.

III.

Tuskin oli vielä tuntia kulunut, ennenkuin kreivi de Chalys, joka vaan oli riisunut yltänsä maalarin pukunsa, astui Férias'in linnan isoon salonkiin, missä markiisi ja markiisitar häntä odottivat ja ottivat hänet erinomaisen totisina vastaan. Tervehdykset vaihdettua vallitsi tuokion aikaa äänettömyyttä, jonka kestäessä kreivi ja hänen vastaan-ottajansa tarkkaavaisina katselivat toisiansa. Herra ja rouva de Férias olivat salaisesti hämmästyksissänsä sen sulouden ja ylevyyden johdosta, joka oli omituista Raoul'in olennolle; häntä taas näitten vanhusten niin arvokas, niin lempeä ja niin surullinen katsanto rohkaisi hänen epäillessänsä puhetta aloittaa.

— Rouva markiisitar, hän sanoi hiukan vapisevin äänin, joll'en jo tänne tullessani olisi tuntenut mitä täydellisintä nöyryyttä mielessäni, niin alkaisin sitä ainakin täällä tuntea… Teille on kai jo ilmoitettukin, että tulin luoksenne vaan saamaan käskyjä ja että jo edeltäkäsin tahdon niitten alaiseksi alistua, pyytäen vaan, että minun sallitaan selittää käytöstäni.

— Herra kreivi, markiisi de Férias sanoi, me emme saata teiltä kieltää tilaisuutta siihen; mutta mikään selitys ei saata muuttaa — ei sen käskyn — vaan sen pyynnön laatua, joka meillä on teille ilmoitettava.

— Herra markiisi, minä toivon päinvastaista. Minun tuloni tähän seutuun on herättänyt epäluuloa neiti de Férias'issa ja teissäkin; se on sangen ymmärrettävä asia. Sallikaa minun kuitenkin teille vakuuttaa, että ajatus olla kunnioittamatta neiti de Férias'ia tai teitä, on ollut minusta yhtä kaukana, kuin teistä on ajatus rikkoa Jumalata vastaan, jolta te toivotte autuuttanne… Te ette tunne minua, herra markiisi, ja ne edeltäpäin saadut tiedot, jotka nyt kiihottavat mieltänne, tekevät teille vaikeaksi tällä hetkellä uskoa minun sanaani;… mutta totuudella on aina ollut voimansa, ja minä toivon, että te sen huomaisitte minunkin suustani lähtevien sanojen korosta. — Raoul pysähtyi vähän ja jatkoi sitten: — Te ette tunne minua, mutta te tunnette neiti de Férias'in ja te saatatte helposti kuvailla mielessänne, minkälaista rakkautta hänelle omistetaan, jos hän joskus tapaa miehen, joka on kelvollinen ja ansiollinen hänen avujansa arvostelemaan… No niin, herra, minä pyydän teitä tuokioksi otaksumaan, että minä olen tämä mies, että minun luontoni, minun ajatusteni ja elämäni kehkeytyminen ovat niin paljon kuin mahdollista auttaneet minua käsittämään sitä, minkä arvoinen neiti de Férias on, omistamaan hänelle kokonaan kaiken sen ihailemisen, kunnioituksen ja hellyyden, minkä hän ansaitsee… hyvin käsittämään vihdoin koko sen onnen äärettömyyttä, minkä niin jalo ja niin täydellinen olento vuodattaisi siihen avioliittoon, mihin hän yhdistyisi… Suvaitkaa muistaa, että minun on sallittu pitää yhden päivän ajan tätä unelmaa toivonani… ja että se yht'äkkiä on minun sydämmestäni ryöstetty… ja minä kysyn teiltä, herra, teiltä, jolle minä olen vieras, melkeinpä vihollinen, — minä kysyn teiltä, ettekö sääli minua sen suhteen, mitä olen saanut kärsiä!

Kuultuansa nämä viime sanat, jotka Raoul oli lausunut liikutuksesta kalpeana, markiisitar käänsi hiukan päätänsä ja yskähti hiljaa.

— Herra, vanha markiisi sanoi, te puhutte lämpimästi ja luullakseni myöskin vakavasti; mutta minä kysyn puolestani teiltä, jos olette hankkineet varman käsityksen poikani tyttären luonteesta, mitä hyötyä olette toivoneet teillä olevan tästä yrityksestä, — tästä askeleesta, jota minä yksinkertaisesti tahdon sanoa seikkailijan tapaiseksi?

— Jumalani! herra markiisi, Raoul puuttui puheesen, eihän voi vaatia haaksirikon tuskissa taistelevalta mieheltä täydellistä tyyneyttä ja mielenmalttia… Hän tarttuu kaikkeen… Minulle on ilmaantunut tilaisuus lähestyä neiti de Férias'ia, tavata häntä… minä olen käyttänyt sitä hyväkseni! Eikä minun yritykseni, herra, kuitenkaan ole ollut aivan punnitsematoin. Minulla on ollut toive, jonka järki ja kunnia saattavat tunnustaa. Minun tietääkseni neiti de Férias on omantuntonsa nuhteitten tähden hyljännyt ne toiveet, jotka hän varmaan hyvin tunsi… No hyvä, herra markiisi, minä tiesin että neiti de Férias'in mielipiteitten jäykkä — kenties liiankin jäykkä — lujuus ei kuitenkaan halveksinut sydämen jaloutta… Hänen sydäntänsä minä olenkin tahtonut saada liikutetuksi, hänen jalomielisyyteensä minä olenkin tahtonut turvautua, kun hän olisi jalkojensa juuressa nähnyt miehen, jonka hän tietää ei olevan tapana itseänsä nöyryyttää.

— Teidän selityksenne, herra kreivi, minua liikuttaa ja minä tunnustan, että te herätätte minussa suurta myötätuntoisuutta; mutta ymmärrättehän, ett'en sen ohessa saata unohtaa poikani tyttären rauhan ja arvon valvomista. Minun täytyy siis anoa teitä noudattamaan sitä nöyryyttä, jota olette hyväntahtoisesti meille luvanneet.

— Olkaa vakuutettu siitä, herra, ett'en sitä kieltäydykkään tekemästä, jos te asiata mietittyänne luulette, murtaissanne viimeisetkin toiveeni, ainoastaan minun siitä kärsivän, jos te täydellisesti tunnette ne mielipiteet, joille neiti de Férias minut uhraa, ja jos vihdoin arvelette, että mies, joka teitä puhuttelee, on todellakin kelvoton tullaksensa teidän perheenne jäseneksi ja tyttärenne onnen sepäksi. Sallikaa minun tänä niin juhlallisena hetkenä, jona koko minun onneni on kysymyksessä, käyttää täydellisintä ja harvinaisinta suoruutta. Älkää kieltäkö minulta mitään, mitä sanon puolustuksekseni, niin vähäpätöistä kuin se onkin… Sallikaa minun koettaa hyväkseni käyttää teidän huoltanne hänenkin tulevaisuutensa suhteen, jota te niin suuresti rakastatte! Sallikaa minun teille muistuttaa, eikä neiti de Férias'ikaan ole minua siinä vastustava… sillä hän ei saata muuta sanoa kuin totuuden, — että hän ei minua ensin hyljännyt. Koko minun elämäni ylpeytenä ja kenties epätoivona on oleva se, että hänen suostumuksensa on hetkisen aikaa minua kunnioittanut… No hyvä, kuinka olen menettänyt tämän suostumuksen, jota sellainen sydän ei suinkaan kevytmielisesti ole minulle myöntänyt? Yhden ainoan lauseen, yhden ainoan sanan tähden, jota, — joll'ei sitä väärin käsitetty, — ainakin sangen väkivaltaisesti selitettiin! Minä kunnioitan ja ihailen neiti de Férias'in uskonnollisia mielipiteitä;… mutta eikö niissä teidänkin mielestänne, herra, ole jonkinlaista ensi nuoruuden suvaitsemattomuutta? Eikö niitten järkähtämättömyys joudu ristiriitaan elämän ja kokemuksen kanssa? Ettekö luule, että se päätös, jonka poikanne tytär niitä noudattaen on tehnyt, on synnyttävä hänessä salaista katumusta? Tokkohan hän aina, niinkuin tänäänkin, luulee tehneensä oikein erottaessansa, kuolettaessansa kaksi olentoa, joidenka yhdistys hänen mielestänsä tarjosi hänelle enemmänkin kuin vaan onnen ehdon?… Ja minkätähden? Sentähden että mies, joka rakasti häntä niin sydämellisesti, — ja jonka hänkin katsoi hiukan vastarakkautta ansaitsevan, — oli aikansa mies, vuosisatansa lapsi… ja kenties parhaita niistä, sillä jos kohta olen uskomaton, en kuitenkaan ole jumalaton; minä en ylpeile enkä riemuitse uskottomuudestani, vaan päinvastoin suren ja surkuttelen sitä. Minä kunnioitan ja vihaan niitä, jotka ovat totuuden saavuttaneet. Minä puolestani etsin sitä koko sieluni vakavuudella ja surulla. Sellainen minä olen, herra. Minä ymmärrän kyllä, ettei neiti de Férias, hän kun on nuori ja kasvanut kaukana maailmasta, ole luullut tällaiseen siveelliseen kantaan voivan yhdistyä minkään hyveen, minkään kunnian, minkään rehellisyyden… mutta minä vetoan siitä teidän ikänne kokemukseen ja rakkauteen, herra;… uskotteko, ettei hän erehdy? Luuletteko, että uskomaton ihminen, niinkuin minä, on todellakin mahdoton omistamaan mitään kunnian ja laillisuuden tunteita, ettei hänen sydämessänsä ole mitään pyhää, ettei hän saata mitään rakastaa, mitään kunnioittaa, mitään jumaloita tässä maailmassa… ei isäänsä, ei vaimoansa, ei lastansa? Oi, jos niin luulette, niin vakuutan teille, herra, että tunnette minut väärin… minä vakuutan teille niitten tunteitten nimessä, jotka ovat vallanneet minut teidän edessänne… että puhtahin kunnioitus saattaa asua sydämessä, missä ei uskoa ole!

Herra de Férias loi silmäyksen markiisittareen ja vastasi sitten jonkinlaisen myötätuntoisuuden valtaamana:

— Oi! herra kreivi, otaksukaamme tuokioksi, että poikani tyttären mielipiteissä, elämän käytännölliseltä kannalta katsoen, on jotakin muistutettavaa liiallisuutta… Mitä saatamme me tehdä, rouva de Férias ja minä, tässä tapauksessa? Ei saata tulla kysymykseen, että me käyttäisimme valtaamme… Mitä sitten saatamme tehdä? Mitä te tulette meiltä vaatimaan? Minä kysyn teiltä vakavasti, sillä katsoen siihen vaikutukseen, minkä teidän tunteenne ja teidän tilanne ovat meihin tehneet, tahtoisimme me, rouva de Férias ja minä, jollakin tavoin osottaa teille myötätuntoisuuttamme kuitenkaan velvollisuuksiemme rajoja rikkomatta.

— No hyvä, herra markiisi, Raoul sanoi mitä suloisimmin hymyillen, älkää karkoittako minua, siinä on kaikki mitä pyydän… Sallikaa minun hajoittaa ja poistaa ne turhat pelot, joita te itsekin pidätte liioiteltuina… Sallikaa minun, niinkuin muinoin Jakobin, palvella seitsemän vuotta, jos tarvitsee, saadakseni Rakhelin sydämen ja käden!

— Suokaa anteeksi, hyvä herra, vanha markiisi puuttui puheesen vuorostansa hymyillen; mutta te unhotatte, että poikani tyttären maine saattaisi senkautta tulla vaaroille alttiiksi.

— Kuinka niin, herra markiisi? Onhan ymmärrettävää, että minun ajattelemattomuuteni kautta ainoastaan minun oma maineeni tulee vaaroille alttiiksi, jos nimittäin otaksutaan, että maailma tunkeutuu sen salaperäisyyden läpi, johon peitän itseni… Onnellinen, rohkaistu intohimo ei saata minun tilassani olevaa miestä ajattelemattomiin tekoihin… Minua kenties pilkataan, kenties nauretaan, se on pahinta, mikä saattaa tapahtua. Vaaditteko vielä enemmän? Vaaditteko, että kunniasanallani lupaan olla etsimättä neiti de Férias'in seuraa, lupaan häntä välttääkin, joll'ei hän itse minua kutsu? Minä suostun siihen… suostun vielä siihenkin, ett'en viivy täällä kauvemmin, kuin työni kunnollinen täyttäminen vaatii … Tunnustanko teille sen ylevän toivon, minkä olen tähän työhön liittänyt? Jos neiti de Férias pysyy järkähtämätöinnä, joll'ei minun äänetön ja kestävä myötätuntoisuuteni häntä liikuta… niin jää minulle vielä yksi lohdutus… Minä jättäisin hänen katseltavaksensa työn, minkä minun käteni, minun sydämeni ovat hänelle pyhittäneet… Kaukanakin ollessani saattaisin itsekseni ajatella, että tämä todistus väliin hänelle muistuttaisi, kuinka paljon häntä on rakastettu, että hän yhdistäisi minun nimeni ajatuksiinsa… ja rukouksiinsa… että se joskus saattaisi hänen silmäänsä kaipauksen kyynelen tai kohottaisi hänen rinnastaan hellän huokauksen… ja että kenties minun elämäni ei vielä ole aivan turha… Nyt, herra, odotan teidän määräyksiänne… Jos vaaditte, niin minä lähden, lähden jo tänä iltana, mutta lähden toivotonna!

Markiisi oli hetken aikaa liikahtamatta, silmät maahan luotuina. Raoul luuli hänen otsansa kurtuista huomaavansa, että hän kokosi voimiansa antaaksensa hänelle kieltävän vastauksen. Hän nousi ja lähestyi rouva de Fériasia lausuen liikutettuna, mutta arvokkaana:

— Rouva markiisitar, älkää salliko, että minut tuomitaan, kenties kirotaan päästämällä ensinkään huuliltanne sen hyvyyden ja sen säälin sanoja, jonka näen silmistänne loistavan… Sanokaa edes yksi sana, minä rukoilen sitä… sanokaa, että teidän äidin sydämessänne on luottamusta… ja että minä todella rakastan lastanne, niin ett'ei kukaan maailmassa koskaan ole häntä niin rakastava!

— Oi, herrani, markiisitar sanoi pyyhkien silmiänsä nenäliinallaan, kuinka on mahdollista, ett'ei mies, jolla on sellaiset tunteet kuin teillä, usko Jumalaan!

Kreivi kumartui, tarttui rouva de Férias'in käteen, suuteli sitä ja sanoi ihastuksen ja kunnioituksen valtaamana:

— Jos minulle olisi annettu… ja jätetty äiti sellainen kuin te, niin ehkä minäkin uskoisin!

— Herra kreivi, markiisi silloin sanoi, ettehän panne pahaksenne, jos me, rouva de Férias ja minä, haluamme harkita asiasta kauemmin ennenkuin annamme lopullisen päätöksen. Me pyydämme kuitenkin teitä yhä vielä pitämään lupauksianne, sillä minä en tahdo teiltä salata, että me mahdollisesti niihin turvaudumme… Siihen asti me emme hyväksy teidän oloanne näillä seuduin, vaan tahdomme kuitenkin olla olevinamme siitä tietämättä.

Kuultuansa nämä sanat Raoul hengitti väkevästi ja puna levisi hänen kalpeille kasvoillensa.

— Kiitos! hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä ja kumarsi, pannen kätensä rinnallensa, syvään molempia vanhuksia ja lähti.

Markiisi ja markiisitar katselivat kahden kesken jäätyänsä ääneti toisiansa jonkun aikaa.

— Kyllä, kyllä epäilemättä, markiisi sanoi kohottaen päätänsä; mutta olkaamme varoillamme, ystäväni… hän on suuri viettelijä!

— En… sitä en tarkoita;… mutta hän on suuri viettelijä… Hän on jo vietellyt minut, minä tunnustan sen… Minä olen etsinyt ajatuksissani syitä hänen puolustukseksensa… Tämä nuori mies, — jota saadessansa kutsua pojaksensa olisi monessa suhteessa onnellinen, — on aina elänyt aikamme huonossa pyörteessä… Olen itsekseni ajatellut, eikö jonkun aikaa kestävä uusi elämä, johon hyödylliset ohjaukset saisivat vaikuttaa, saattaisi häntä jälleen sen tykö, jota hän niin hyvin ansaitsee oppia tuntemaan!

— Sinä olet muistellut, markiisitar sanoi hymyillen, miss O'Neil'in kääntymistä, Jacques Féray'n lohdutusta, kunnon kirkkoherramme muuttumista, ja sinä olet toivonut, että saman enkelin henkäykset saattaisivat tyynnyttää ja puhdistaa tämän nuoren miehenkin häiriintyneen sielun?

— Niin, rakkaani; mutta tämä yritys on hyvin arveluttava, ja meidän on ensin neuvotteleminen ja tuumiminen ennenkuin siihen ryhdymme.

Sibylla tuli samassa saliin; hän loi kiihkeän ja kysyvän katseensa hra de Férias'in.

— No niin, lapseni, vanhus sanoi hymyillen ja hiukan hämmästyneenä, me olemme ruvenneet vihollisen puolelle!

— Ei, rauhoitu… Me olemme vaan luulleet voivamme jättää maanpakoon ajamisemme tuonnemmaksi… Me tahdomme asiata ajatella, ja sinulla itselläkin on siinä mietittävää… Tämä nuori mies ei pyydä muuta kuin oikeutta lopettaa työnsä, jonka hän jalomielisesti tarjoo meille myötätuntoisuutensa ja ystävyytensä osotteeksi… Hän lupaa muuten ehdottomasti jättää sinut rauhaan… Asiain näin ollen on meidän ollut mahdotonta pitää pahantekijänä miestä, joka on jalosukuinen… hyvälahjainen… ja lopuksi vielä onneton!… Me tahdomme miettiä asiata, tyttäreni.

Sibylla kuunteli tätä ilmoitusta osoittaen iso-isällensä tavallista ulkonaista kunnioitustansa, mutta hänen sielunsa kauhistui siitä. Hän huomasi että Raoul'in viehätysvoima oli voittanut herra ja rouva de Férias'in ja tämä voitto antoi hänelle lisää aihetta häntä syyttääksensä. Hän luuli huomaavansa vanhuuden heikkoutta siinä myöntyväisyydessä, josta hän salaisesti moitti isovanhempiansa, ja jonka seurauksia hän epätoivoisena kuvaili. Hän yksinään tiesi kuinka monta tuskaa ja taistelua ja kuinka monta unetonta yötä hänen oli tarvinnut kestää tukahuttaaksensa, ja vaan puoliksi tukahuttaaksensa intohimoa, jota hänen ymmärryksensä kirosi. Raoul'in näkymätöinkin läheisyys saattoi hänet jälleen kokonaan niitten tunteitten valtaan, joita hän tuskin luuli kahdesti voivansa voittaa. Hän oli vakuutettu siitä, että suurin rikos, minkä ihminen ja etenkin nainen saattoi tehdä, oli se, että hän antaa intohimon valloittaa järjen ja vakuutuksen sijan onnensa ohjaamisessa. Hän tunsi että hänen luonnollisten oppaittensa myöntyväisyys saattoi hänet tämän vaaran alaiseksi. Se saattoi hänet vapisemaan ja hän päätti heti paikalla antautua mitä ankarimman koetuksen alaiseksi pysyäksensä onnensa herrana. Hän jätti isovanhempansa neuvottelemaan miss O'Neil'in ja kirkkoherran kanssa, joka juuri oli saapunut linnaan, nousi ratsun selkään muka lähteäksensä katsomaan köyhiä ja sairaita ja lähti nopeasti ajaen Férias'ista vanhan palvelijan seuraamana.

IV.

Jos meidän on onnistunut oikein kuvata Raoul'in karakteeria, karakteeria, jossa oli rikas pohja, mutta josta kaikki siveelliset perusteet olivat pois juuritetut, ja jota intohimot ja innostus vallitsivat mielipiteitten asemasta ja saattoivat yhtä todellisina kääntää sen sekä hyvään että pahaan, niin on kenties saatu selville monien nykyajan ihmisten salaisuus, ihmisten, joilta näyttää heidän horjuvaisuutensa ja heidän vaihtelevaisuutensa, heidän ylevyytensä ja heidän voimattomuutensa tähden puuttuvan ymmärrystä ja oikeudentuntoa, vaan joilta todella puuttuu vaan uskoa. — Ainakin saattaa siitä ymmärtää, minkä suloisen, ilahuttavan ja kummallisen mielentilan valtaamana Raoul palasi pappilaan nähtyänsä Sibyllan vanhat iso-vanhemmat. Hän oli nähnyt heidät puoleksi voitettuina, ja huolimatta kaikista niistä estelemisistä, joilla he olivat peittäneet hänelle osoittamaansa suvaitsevaisuutta, hän tunsi niissä olevan todellisen vahvistuksen hänen vaatimuksillensa ja toiveillensa. Hän tunsi Sibyllan kunnioittavan ja ihailevan näitä vanhuksia ja hän luuli, luottaen näin voimakkaisin siteisin, voivansa antautua toiveittensa valtaan. Nämä toiveet olivat saaneet kiihkeämmän ja hellemmän luonteen sen jälkeen, kun hän oli tunkeutunut tuohon patriarkalliseen kotiin ja hengittänyt sitä rauhan, lempeyden ja arvokkaisuuden ilmaa, jonka hän tunsi itseänsä ympäröivän. Itse linnan muoto, hyvä aisti, järjestys ja hiljaisuus, mikä siellä vallitsi, suuret kukoistavat puutarhat, kasvihuonetten kimaltelevat ikkunat, käytävät ja metsiköt, kaikki, mitä hän oli nähnyt Sibyllan lapsuuden kodista, muodostivat tuon nuoren tytön kuvalle hänen silmissänsä sopusointuisen kehyksen, samalla kertaa ankaran ja miellyttävän niinkuin hän itsekin. Hartain sydämin hän antoi mielikuvituksessansa sijaa sille ajatukselle, että hän sulkisi koko elämänsä, taiteensa ja tulevaisuutensa tähän siunattuun turvapaikkaan ja eläisi hänen rinnallansa, hänen, joka hänestä tuntui olevan koko tämän hurmaavan paikan sielu ja sydän. Hänen häiriintyneelle ajatusvoimallensa ja hänen uupuneelle sydämellensä tämä intohimon kiihoittama unelma tuotti verratointa suloisuuden tunnetta. Kun hän ei tavannut kirkkoherraa pappilassa, niin hän lähti kirkkoon. Työmiehet olivat juuri, koska huomenna oli pyhä, korjanneet kirkon laivassa olevat telineet. Raoul käytti hyväksensä tilaisuutta katsellaksensa eri paikoilta, minkä vaikutuksen hänen alulla oleva työnsä teki, ja muutti tuon tuostakin paikkaa kirkossa. Hän oli vaipunut tarkasteluunsa ja nojautui erästä kuorin penkkiä vastaan, kun hän kuuli kirkon ovea avattavan ja sitten jälleen suljettavan. Vähän myöhemmin ilmestyi neiti de Férias laivaan: hän pysähtyi tuokioksi, ja huomattuansa Raoul'in, joka hämmästyneenä seisoi paikallansa kuorin kivilattialla, hän lähestyi häntä. Samassa määrässä kun hän tuli lähemmäksi, samassa määrässä hänen kulmakarvojensa ankarat kurtut ja hänen silmäystensä ylevä päättäväisyys saattoivat tuon nuoren miehen, joka yht'äkkiä oli herännyt onnensa unelmista, yhä surullisemmaksi. — Raoul kumarsi ja sanoi:

— Minä tulen itse, herra kreivi, pyytämään, että te antaisitte takaisin minulle sen vapauden ja rauhan, jonka teidän olonne täällä minulta ryöstää. Suokaa anteeksi, jos minä epäilen valitessani perusteita, johon nojaan vaatimukseni… Teidän omaantuntoonneko vai kunniaanneko minun on turvaaminen?… Teidän omallatunnollanne, herra, ei taida olla muita lakia kuin mielikuvituksellannekaan ja mielivaltaisuudellanne, eikä minulla siltä ole paljon apua odotettavana, koska se ei ole teitä estänyt edes sellaisesta käytöksestä, jonka pieninkin kunniantunto hylkää.

Sibyllan ankara ääni ja hänen kylmä puhuttelutapansa olivat niin julmasti murtaneet ne toiveet, jotka hetkeksi olivat vallanneet Raoul'in sydämen, että hän tunsi olevansa puoliksi tainnuksissa. Hän talui toisen kätensä otsallensa, jolle oli levinnyt lyijynharmaa kalpeus, ja tuki itseänsä toisella kädellänsä penkkiä vastaan mumisten:

— Minä luotan, nuori tyttö jatkoi samalla ankaralla äänellänsä, minä luotan melkein enemmän teidän kunniaanne, teidän kokemukseenne ja herkkätuntoisuuteenne, jota tavallista siveyttä enimmin halveksivainkin ihmisten kuitenkin täytyy kunnioittaa, jos he ovat ylhäistä sukuperää ja tahtovat säilyttää mainettansa… Sallikaa minun taas teille huomauttaa, herra, että jos on olemassa mitään todellista ja kumoamatonta kunnian lakia, niin se ennen kaikkia kieltää kohteliasta miestä vainoamisen ja juonien kautta koittamasta saada itsellensä sydäntä, joka hänet hylkää.

— Jumalani! kreivi toisti pannen käsivartensa ristiin rinnallensa ja huulilla kylmä välinpitämättömyys.

— Ja joll'ei se riitä, herra, teitä liikuttamaan, niin minä vetoan teidän järkeenne, terveesen järkeenne… Tämä yritys, jonka kunniallisuus on suuresti epäiltävä, vaan josta itsepäisyydessänne ette tahdo luopua, on päättyvä, sallikaa minun se teille ilmoittaa, teidän häpeäksenne. Te olette yritykseenne tehneet osallisiksi eräät henkilöt, joita minä suuresti kunnioitan, ja toivotte joskus minun taipuvani heidän tahtoonsa… Mutta minä saan teille vakuuttaa, herra, että te erehdytte, ja ett'ei koko minun rakkauteni näitä henkilöitä kohtaan saata tänään eikä huomenna eikä milloinkaan luovuttaa minun käytöstäni siltä tieltä, jonka olen itselleni teidän suhteenne viitoittanut… ja minä vakuutan teille vielä, että teidän itsepintaisuutenne, kestäköönpä se vaikka vuosia, saattaa teidän vaatimuksenne vaan tehottomammiksi ja vaan kahdenkertaisesti lisää minun sydämessäni niitä halveksimisen ja inhon tunteita, joita sellainen käytös minussa herättää.

Kreivi de Chalys ojensi kätensä erästä alttarilla olevaa enkelin kuvaa kohti ja sanoi:

— Pidättykää, neiti, minä kysyn, oletteko te se, joka puhuu… vai eikö se ole joku kivipatsaista tuolla!

— Se, joka teitä puhuttelee, hän sanoi kiivaasti, on nuori tyttö, jota on hävyttömästi loukattu ja jolle varmaankaan ei olisi tullut osaksi tällainen arvoton kohtelu, jos olisitte nähneet hänen rinnallansa olevan ainakin yhden käden, joka saattaa häntä suojella tai hänen puolestaan kostaa!

Kolea huudahdus tunkeutui näitten sanojen johdosta Raoul'in rinnasta, hänen kätensä putosi raskaasti penkin tasaiselle laudalle. Hän astui Sibyllaa kohti ja sanoi katsoen häntä silmiin:

Hämmästyneenä hänen silmiensä pelottavasta loisteesta nuori tyttö ei liikahtanut paikalta.

— Poistukaa! Raoul toisti kiivaasti… Te olette mieletön lapsi! ja te saatatte minutkin järjiltä… kärsivällisyyksineni ja kunnioituksineni!… Vai siinäkö on teidän hyveenne… teidän kristillisyytenne… teidän uskontonne, neiti Sibylla!… Taivaan Jumala!… Minä olen tunnoton… kunniaton… sydämetön… sieluton mies! Ja miksi? Senkö tähden, että rakastan teitä hellästi, uskollisesti, mielettömästi, huolimatta mistään ikävyyksistä, mistään tuskista ja vääryyksistä, joita mulle saatatte?… Ei!… vaan sentähden, ett'en minä usko, eikö niin?… sentähden ett'ei minulla ole uskoa? Siinä vikani, vai kuinka?… vika, joka mulle tuottaa niin paljon häpeätä ja halveksimista?… Mutta minä en ota vastaan teidän kirouksianne, kuuletteko? ja Jumalanne, jos hän on olemassa, ei niitä vahvista!… Mutta mikä onkaan minun järjettömyyteni ja kunnottomuuteni?… Niin! huonoinkin tämän kylän vanhoista akoista, jonka koko hyvyys on siinä, että hän joka sunnuntai tulee nukkumaan tänne saarnastuolin juurelle, on teidän silmissänne pyhimys!… Ja minä, joka olen koko ikäni etsinyt totuutta ponnistellen kaikkia ajatukseni voimia… ja tuntien todellisinta tuskaa sielussani, minä olen kurja raukka!… Oi halveksikaa niin paljon kuin tahdotte sitä, mikä on kurjaa… välinpitämätöintä ja pilkkailevaa uskottomuutta… mutta uskottomuutta, joka kärsii, joka huutaa apua, joka kunnioittaa… kunnioittakaa sitä!

Mykkänä ja ikäänkuin kivettyneenä Sibylla katseli häntä ja kuunteli häntä omituisen ilon ja pelon valtaamana. Raoul astui muutaman äkkinäisen askeleen ahtaassa kuorissa, ikäänkuin viihdyttääksensä sitä intohimojen myrskyä, jonka vallassa hän oli; sitten hän pysähtyi äkkiä, näytti alttarin yläpuolella olevaa ristiä ja sanoi tyynemmällä äänellä:

— Oppikaa tuolta, neiti Sibylla, kohtuullisuutta ja kristillisyyttä! Muistakaa sitä surun ja voimattomuuden huudahtusta, joka on lähtenyt tuon ristiinnaulitun rinnasta: "isä, miksis minun ylön annoit?" Se on ollut minun huutoni koko elämäni lävitse, ja se on monen muunkin huutona meidän aikanamme. Onko se sitten niin rikollinen?… Ah! löytyy kirousta, tietäkää se, joka korvaa rukousta… ja on jumalattomia, jotka ovat marttyyriä!… Niin; minä uskon lujasti omasta puolestani, että epäilyksen tuottamat kärsimiset ovat pyhiä, ja että Jumalata ajatella, ajatella häntä alati, epätoivoisenakin, on Hänen kunnioittamistansa ja että se Häntä miellyttää!… Minä luulen että anteeksi antamaton rikos hänen silmissänsä on ainoastaan se huolettomuus ja kauhea pila, jota osotetaan niitten suurien salaisuuksien suhteen, joihin hän itsensä peittää ja jotka meitä ympäröivät… Niin, elää täällä maan päällä, nähdä taivas päänsä yläpuolella ja koko luonnon ympärillänsä… ja olla kuitenkin yöt ja päivät etsimättä ikuisen totuuden sanaa… niin, se on rikollista, se on häpeällistä ja alentavaista! Mutta antautua sydämensä pohjasta totuuden etsimiseen, huutaa avuksensa Jumalaa, jonka on kadottanut, ja vaikka kirota Häntä, joll'ei Hän vastaa… kantaa tätä ajatusta ja tätä surua läpi kaiken… tuntien otsansa sentähden äkkiä kalpenevan keskellä elämän hymyilevimpääkin iloa, onko se jumalattomuutta?… Sellainen ainakin on minun jumalattomuuteni!… Jos se saattaa minut rikolliseksi, niin saan sen kenties kerran tietää; nytkin jo tiedän, ettei se tee minua onnelliseksi… Mutta, Sibylla, — huomatkaa se! — se ei kuivaa minun sydäntäni, vaan se täyttää sen päinvastoin hartaimmalla säälillä kaltaisiani kohtaan, kaikkia niitä kohtaan, jotka minusta näyttävät, niinkuin minä itsekin, julmasti joutuneen tässä maailmassa sattumuksen, väkivallan ja pahuuden oikkujen valtaan, se ei vaadi minua uhraamaan katumukselle todellisimpia tunteitani, puhtaimpia halujani; se ei neuvo minua noilla itarilla alttarilla, joita ei mikään Jumala siunaa, uhraamaan omaani eikä muitten onnea; se ei anna minulle teidän hyveitänne, mutta se antaa ainakin yhden, jota teillä ei ole: hyvyyden!… Ja nyt, neiti Sibylla, olkaa onnellinen… Minä tottelen teitä!… Ja minä lisään vielä, että tunnen teidät kylliksi, vast'edes voidakseni teitä ikävöimättä totella!

Sanottuansa nämä sanat, Raoul kääntyi ikäänkuin ett'ei hänen tarvitsisi nähdä nuoren tytön poistumista.

Sibylla näytti hetkisen epäilevän, lähestyi sitten häntä hitaasti ja sanoi:

Kuultuansa tuon suloisen, rukoilevan äänen mainitsevan nimeänsä, kreivi kääntyi äkkiä ja katseli Sibyllaa sanomattoman ihastuksen valtaamana.

— Raoul, tämä toisti silloin, te, myöskin te olette kohtuuton, ja te myöskin tunnette väärin minut… Saatatteko todella luulla, että minä olen uhrannut teidän, — ja omat tunteeni, joita en tahdo teiltä salata, — niille ahdasmielisille syytöksille, joista te puhutte, että minä teitä rakastaissani ja antaissani elämäni teille, olen pelännyt olevani jumalaton ja loukkaavani Jumalaa? Ei… minä olen pelännyt tulevani vielä onnettomammaksi kuin nyt olenkaan ja ennen kaikkia arvoni senkautta alentuvan. Koettakaa minua ymmärtää, minä pyydän sitä… Sellaisena ollen, jollaiseksi taivas minut on luonut, en ole milloinkaan voinut kestää ajatusta, että rupeaisin johonkin noista päivän oikun synnyttämistä liitoista, jotka eivät sitä kauemmin kestäkään… Eikä minun ylpeyteni yksinään, Raoul, vastusta tätä ajatusta… vaan minun sydämeni… sydämeni, jonka herkkätuntoisuutta te ette tunne! Rakkaus, jonka olisin teille tarjonnut, tuntui minusta äärettömältä, tuntui ikuiselta, ja minä olisin tahtonut että teidän rakkautenne olisi ollut samanlainen!… — Oi, te rakastatte minua, minä tiedän sen… ja te olette vakava ja oikeudentuntoinen mies… mutta ettekö te itsekin tiedä, mitä tässä maailmassa tulee tulisimmistakin ja todellisimmistakin tunteista, joll'eivät ne Jumalaan itseänsä tue… kun ne eivät Hänessä puhdistu… Hänessä ikuistu? Ettekö te käsitä, sanokaa se minulle, minkälaisen voiman ja kestävyyden kahden sydämen rakkaudelle antaa… yhteinen loppumattoman elämän toivo?… Niin, tätä toivoa teillä ei ole! tämä murtumaton side meiltä on puuttunut… Te rakastatte minun nuoruuttani, — josta huomenna ei ole mitään jäljellä;… mutta sieluani, joka on katoamaton, — kuinka te sitä rakastatte? Te ette sitä usko olevan!… Siten tulisi päivä, jolloin minä yksinäni rakastaisin!… Minä olin siitä vakuutettu… Voi! siitä olen aina vakuutettu… ja ennenkuin antaudun tälle hirveälle tuskalle alttiiksi, uhraan elämäni yksinäisyydelle, hyljätyksi jäämiselle ja kaipaukselle… pitäen parempana omin käsin murtaa sydämeni… kuin tuntea teidän kätenne sen murtaneen… Siinä on minun rikokseni… ja vaikka se saattaakin teille kärsimistä, niin kysyn kuitenkin, Raoul, luottaen teihin, eikö se ansaitse anteeksi antoa?… tekeekö se minut teidän kunnioitustanne ansaitsemattomaksi?

Raoul oli tuokion ääneti, silmät kiintyneinä salaisen ihastuksen hurmaamina nuoren innostuneen tytön kasvoihin, joista kuorin mystillisessä hämärässä loisti melkein ylenluonnollinen valo. — Sitten sanoi hän ikäänkuin itseksensä puhuen:

— Kyllä, Sibylla, minä annan teille anteeksi… vieläpä kiitän teitä… vaikka saatattekin minut epätoivoon, mutta teidän puheenne osottaa minulle luottamusta, hyvyyttä, te pidätte minua ystävänä… minä kiitän teitä! — Ja miksi emme olisikaan ystävät? Enkö minä saa edes sitä lohdutusta, vaikkapa vaan niin kauaksi kuin viivyn täällä? Oi, älkää pelätkö mitään;… minä tunnen teidät hyvin nyt… enkä minä koetakkaan teitä taivuttaa;… mutta eikö pysyvämmästä siteestä huolimatta silläkin myötätuntoisuudella, joka meidät yhdistää, saata olla suloisuutensa… ja emmekö me molemmat ansaitse sellaista ystävyyttä?

— Ah! hän sanoi, jos minä saattaisin toivoa voivani jonakin päivänä, vaikka kuinkakin kaukaisena, — nähdä teidän rukoilevan tuolla!

— Ettehän tahdo, että minä teidät petän, vai kuinka?… Minä en sitä usko. Minä olen niin etäällä uskosta!… Ja kuitenkin minusta tuntuu siltä että jos minä joskus tulen sitä lähemmäksi… se tapahtuu tässä rakkaassa kirkossa… lähellä tuota arvokasta pappia… ja lähellä teitä!

Sibylla katsoi häneen kauan; sitten hän lähestyi alttaria, laskeutui polvilleen sen eteen ja alkoi palavasti rukoilla, kasvot käsiin peitettyinä. Raoul nojasi liikahtamatta kuorin penkkiä vastaan ja katseli rukoilevaa tyttöä; hänen kasvonsa piirteet osoittivat äkkiä sisällistä liikutusta, hän puri huuliansa ja nosti pikaisesti kätensä silmilleen.

Muutaman minuutin perästä neiti de Férias nousi, siunasi alttaria ja sanoi hymyillen mennessään Raoul'in ohi:

Kun hän lähti kuorista, niin hän pysähtyi katselemaan freskomaalausten suunnitelmaa ja sanoi kääntyen takaisin:

Sitten hän poistui ja Raoul kuuli enää ainoastaan hänen lattiaa vastaan laahaavien hameittensa kahinan.

Linnaan palatessansa Sibylla oli jonkinlaisen lumouksen valtaamana: hän ei saattanut käsittää että se sopimus, jonka hän oli lopuksi tehnyt Raoul'in kanssa, oli yksi noita epämääräisiä ja epäluulon alaisia liittoja, joihin intohimo yllyttää; hän oli siis sittenkin joutunut sen heikkouden valtaan, jota hän niin suuresti oli pelännyt. Hän ei kuitenkaan katunut mitään. Hän ajatteli itseksensä, emmekä me tahdo laisinkaan häntä siitä moittia, että liiallinen viisaus ja lujuus vivahtaa itsekkäisyyteen, ja että sielun into ja sydämen heikkous toisina elämän hetkinä antavat jalompia neuvoja kuin järjen ylevimmätkään ohjeet. Hän käsitti haaveksimatta kaikki ne vaarat, kaikki ne huolet ja kaikki tuskat, joitten alaisiksi hänet saattoi se yritys, mihin hän oli ruvennut. Mutta rohkeana ja salaisen ilon valtaamana hän kävi niitä vastaan; hänen hellyytensä oli herännyt kokonaan ja vielä kasvanutkin joutuessaan yhteen Raoul'in intohimon kanssa; hän oli samalla myöskin oppinut osoittamaan hänelle suurempaa kohtuuden tuntoa, kunnioittamaan häntä enemmän, ja tästä lähtien hänestä tuntui siltä kuin hän niitten kylmien mielipiteitten asemasta, joita hän tähän asti oli noudattanut, antautuisi samalla kertaa ylevämmän ja suloisemman velvollisuuden alaiseksi, sen nimittäin että hän uhraisi itsensä sen henkilön menestykseksi, jota hän ihaili, ja panisi tässä yrityksessä alttiiksi rauhansa, jopa maineensakin ja, jos tarvittiin, henkensä.

Suora seuraus tästä päätöksestä olisi epäilemättä ollut se, että hän olisi täyttänyt kreivin toiveet ja ottanut hänen kätensä; mutta vaikka Sibylla tätä ajatteli, hän hylkäsi kuitenkin heti sen ajatuksen, olkoonpa sitten sentähden, ettei hän saattanut kokonaan voittaa luontonsa ylpeyttä ja jäykkiä mielipiteitään, tai sentähden että hän hämärästi pelkäsi, ett'ei Raoul'in sydän enää yhtä palavasti haluaisi sitä ihmettä, jota hän siltä vaati, kun ei hän enään olisi ollut sen hintana.

Vähän sen jälkeen markiisi ja markiisitar kuulivat Sibyllan omin suin kertovan taistelustansa, joka, niinkuin hän itse nauraen sanoi, ei päättynyt hänen voitoksensa. Hän jätti heidän hyväksyttäväksensä sen rauhan ja ystävyyden sopimuksen, jonka hän oli luullut tarvitsevansa solmita hra de Chalys'in kanssa, kuitenkin nimenomaan sillä ehdolla, että Raoul lakkaisi pyytämästä hänen kättänsä. Tämän erityisen ehdon tarkoitus oli yhtä selvä hra ja rouva de Férias'ille kuin oikeastaan Sibyllalle itsellekin. He eivät epäilleet, että heidän poikansa tytär nyt oli lopullisesti vakaantunut ajatuksessansa mennä naimiseen kreivin kanssa ja että tämä koetus-aika, jonka hän Raoul'ille määräsi, ei ollut mitään muuta kuin, käyttääksemme vanhan markiisin sanoja, keino säilyttää aseitten kunniaa. Heidän keskustelemisensa miss O'Neil'in ja abotti Renaudin kanssa oli saattanut heidät kallistumaan yhä enemmän ja enemmän kreivin puolelle, jota kohtaan kirkkoherra etenkin oli osottanut hellää mielisuosiota, sanoen että hänen sielunsa tosin oli häiriintynyt, vaan ei kuitenkaan turmeltunut, ja että se vielä saattoi tulla osalliseksi taivaan ilosta, sillä hänen omatuntonsa oli vielä valveilla, koska hän saattoi olla epätoivoissaan. Siitä huolimatta hra ja rouva de Férias luulivat että Sibylla hiukan liian aikasin antautui sille tielle, jolle he itse näyttivät hänen johdattaneensa. Markiisi nuhteli häntä lempeästi hänen hätäilemisestään: hän ei kuitenkaan kieltäynyt hyväksymästä niitä edeltäpäin tehtyjä sopimuksia, joihin hän oli Raoul'in kanssa sitoutunut, ja kohtelemasta kreiviä niinkuin ainakin erinomaista miestä ja etevää taiteilijaa, joka sattumalta oleskeli seudussa ja jonka kanssa oli onni välistä seurustella.

— Ymmärräthän sinä, tyttäreni, vanhus lisäsi, huulilla hiukan ivallinen hymy, kuinka varovainen tulee sellaisissa sopimuksissa olla, joitten lopullinen päätös on niin epävarma!

Hra de Férias, tietysti itsekin osottaaksensa tätä toivottavaa varovaisuutta, lähti seuraavana maanantaina poikansa tyttären ja miss O'Neil'in mukana kylään, ja kaikki kolme menivät katsomaan hra de Chalys'ia, joka mitään aavistamatta oli telineillänsä. Raoul oli viettänyt sunnuntaipäivän ääneti kuunnellen ikkunasta urkujen kaukaista ääntä, johon tuuli sekoitti meren humisevaa kohinaa. Markiisin ja Sibyllan tulo näytti hänestä niin hyvältä enteeltä, että hänen kauniit kasvojensa piirteet alkoivat ilosta loistaa. Hra de Férias ensin suuresti maalauksia ylistettyänsä ilmoitti herra de Chalys'ille, että jos hän joskus jäljestä puolen päivän pitäisi hetken lepoa ja sattuisi suuntaamaan kävelynsä Férias'in linnaan päin, niin rouva de Férias olisi siitä kiitollinen.

Oli tiettyä, ett'ei sellaista sattumusta tarvinnut kauan odottaa. Raoul käytti kuitenkin sangen varovaisesti hyväksensä vanhan markiisin kohteliaisuutta, jota hän oli ymmärtänyt arvostella oikealta kannalta. Sitäpaitsi hän tunsi olevan sulouttakin siinä omituisessa uutuudessa, jonka alaisena hän oli, niin että hän pelkäsi sitä lopettaa. Hän uskalsi tuskin maistaakaan sitä onnea, jonka hän kuitenkin tiesi olevan vaan hourua. Vuoden aika oli mitä ihanin. Sill'aikaa kun aurinko paahti polttavilla säteillänsä rannikon korkeita hiekkamäkiä ja ilahutti näillä seuduin tavallisia, kuivettuneessa ruohossa hyppeleviä sinisiä heinäsirkkoja, hän sulkeutui kirkon viileään siimekseen ja vietti siellä taiteensa ja unelmiensa keskuudessa suloisimpia hetkiä, mitä hän koskaan oli elänyt. Kirkkoherra kävi säännöllisesti joka päivä ihailemassa hänen työtänsä. Hän toi hänelle puutarhansa hedelmiä, joita kreivi ahmi kuin koulupoika vanhuksen suureksi iloksi. Kun Raoul väliin sattui istumaan poltellen muutamia minuuttia kirkon seinien siimeksessä, niin kirkkoherra tuli istumaan hänen viereensä nurmelle tai jollekin hautakivelle ja he haastelivat siinä keskenään ystävällisesti ja kuuntelivat tyynien aaltojen kohinaa, jotka vierivät rannan kiviä vastaan.

Kreivillä oli toinenkin vielä hartaampi kumppani, joka oli hänelle yhtä rakas, sillä hän muistutti samoin kuin kirkkoherrakin hänelle Sibyllaa ja oli, vaikk'ei hän ollutkaan mikään ruusu, elänyt hänen seurassansa. Se oli Jacques Féray. Jacques Féray'lta ei ollut hänen alituisessa joutilaisuudessansa jäänyt huomaamatta, että jotakin kummallista tapahtui Férias'in kirkossa. Hän oli ensiksi alkanut arasti kuljeksella oven läheisyydessä ja oli sitten sattunut tulemaan aina telineitten luo, johon hän oli jäänyt ihastuksissaan seisomaan katsellen sitä säteilevää maailmaa, joka vähitellen oli levinnyt muuriseiniin ja kuoriin. Raoul oli Sibyllalta itseltä kuullut osan tämän miehen elämäkerrasta, jota kirkkoherra sitten oli täydennellyt. Synnynnäisen hyvänluontoisuutensa ja viattoman valtioviisauden vaikutuksesta hän otti ystävällisesti Jacquen vastaan ja hänen oli helppo saada hänet tutustumaan itsensä kansa puhumalla hänelle innostunein mielin Sibyllasta, sillä mielipuoli käsitti vaistomaisesti hänen puheensa totuuden. Siitä lähtien Jacques katsoi sopivaksi käydä joka aamu telineillä, mistä hän enimmiten äänetöinnä piti silmällä Raoul'in työn edistymistä. Hän ei kuitenkaan jättänyt suosiollisesti vastaamatta niihin kysymyksiin, joita kreivi hänelle tuon tuostakin taiteilijoille omituisesta hyväsydämisyydestänsä teki. Sibylla oli heidän tavallisena keskustelu-aineenansa.

— Rakastathan sinä häntä, poikani, vai kuinka? Raoul sanoi hänelle eräänä päivänä.

— Niin ja tekin! Jacques Féray vastasi, huulilla hieman ilvehtivä hymy. — Älkää vaan tehkö hänelle pahaa! hän lisäsi sitten ankarammalla äänellä.

Jacquesin kasvava luottamus hänen uuteen ystäväänsä meni niinkin pitkälle, että hän ilmoitti Raoul'ille salaisen surunsa, joka häntä julmasti vaivasi. Tuon onnettoman vaimo ja pikku tytär lepäsivät Férias'in kalmistossa kahden turvekummun alla, jotka vielä olivat näkyvissä, vaikka ne aikain kuluessa olivatkin paljon alentuneet. Siitä aikain kuin Sibyllan hurskas huolenpito oli antanut hiukan rauhaa hänen häiriintyneelle mielellensä ja hiukan sitä selittänyt, Jacques oli ottanut tavaksensa istuttaa näille kahdelle kummulle metsäkukkia ja toisten kuihduttua istuttaa uusia. Maan tavan mukaan oli tämä siunatun maan osa pian jälleen tuleva yhteiseksi maaksi, ja joku sydämetön pilantekijä kylässä oli ilmoittanut Jacques'ille tämän häntä uhkaavan omaisuuden ryöstön; hän tiesi että jonakin päivänä lapio oli hävittävä nämä molemmat kummut ja sen mitä ne sisälsivät. Tämä ajatus toi mielipuolen häiriintyneesen mieleen koko joukon surullisia ja synkkiä kuvia. Muuten hän puhui tästä surustaan niin salaperäisesti ja niin kierrellen, ett'ei Sibyllakaan olisi saattanut huomata hänen huolensa oikeata syytä. Raoul alkoi aavistaa sitä vasta uhraamalla paljon kärsivällisyyttänsä ja joka päivä yhä hartaammin seurustellen hänen kanssansa. Kun hän juuri oli saanut sen selville, abotti Renaud tuli kirkkoon; hän ilmoitti hänelle parilla sanalla asian laidan ja lisäsi sitten puoliääneensä:

— Herra kirkkoherra, minä haluan ostaa sen maan. Pitäkää te huoli siitä ja pitäkää se minun salaisuutenani, minä pyydän sitä.

— Älä sure enää, sinun kumpuihisi ei kosketa; ne ovat sinun omasi, siitä on huoli pidetty.

Sitten hän ryhtyi työhönsä. Heti sen jälkeen hän tunsi kosketusta ja hän katsoi taaksensa: se oli mielipuoli, joka oli tarttunut hänen mekkonsa liepeesen ja suuteli sitä. Kyynel vierähti äkkiä Raoul'in silmästä; kun hän sitten huomasi kirkkoherran parin askelen päästä äänetöinnä ja tarkkaavaisena katselevan, niin hän punastui, löi jalkaansa ja työnsi melkein rajusti Jacques Férayn pois.

Abotti Renaud piti velvollisuutenansa urkkia ja etsiä Raoul'in karakteerista ja käytöksestä kaikki ne puolet, joihin hän saattoi tukea toiveensa hänen suhteensa. Kreivin pyynnöstä huolimatta hän jo samana iltana kertoi Férias'in linnalaisille tämän tapauksen. Heidän hellät sydämensä tulivat siitä liikutetuiksi siihen määrään, että he unohtivat noudattamansa muodollisen varovaisuuden, ja Raoul sai aamulla seuraavana päivänä kutsumuksen mennä linnaan päivälliselle. — Hra ja rouva de Férias söivät silloin päivällistä kello kuusi noudattaen poikansa tyttären pariisilaisia tapoja. — Raoul sai ensikerran nauttia heidän niin tutunomaista ystävällisyyttänsä: häntä ihastutti se sydämellisyys ja iloisuus, jota Sibylla osotti; se leikillisyys, jota hän tuskin ennen oli huomannutkaan hänessä etiketin verhon läpitse, lisäsi tuon nuoren tytön ankarampaan suloisuuteen lumoavan vivahduksen, joka häntä suuresti ihastutti. Tänä onnellisena iltana tapahtui kuitenkin eräs arkaluontoisempikin tapaus: se nimittäin, että linnan palvelusväki tavan mukaan tuli salonkiin pitämään yhteistä iltarukousta haltiainsa kanssa. Sibylla oli vähää ennen hymyillen puhunut kreiville siitä juhlamenosta, joka lähestyi ja lisäsi:

— Menkää puutarhaan kävelemään siksi aikaa, minä annan teille siihen luvan.

— Enhän kumminkaan! hän vastasi myöskin hymyillen, en tahdo saada ikävyyksiä aikaan huoneessanne.

Hän asettui hiukan syrjään, molemmin käsin nojaten erästä tuolia vastaan, ja noudattaen tarpeellista ulkonaista hartautta, ja hän tunsi olevansa ylenmäärin palkittu tästä yksinkertaisesta teosta, jota hyvä aistikin vaatii, sen kiitollisen silmäyksen kautta, jonka Sibylla häneen loi tehden viimeistä ristinmerkkiänsä.

Tästä lähin Raoul'in käynnit linnassa muuttuivat yhä kodikkaimmiksi ja hän oli useampia kertoja tällaisessa iltahartauden toimituksessa läsnä. Se synnytti hänessä selittämättömän liikutuksen tunteita, jotka valtasivat hänet vielä hänen tuntikausia puhellessaan tuon munkkimaisen kirkkoherran kanssa ja yhtämittaa hengittäessään kirkon ilmaa ja kaikkein pyhimmän hienoa tuoksua. Se omituinen kehys, joka ympäröi hänen elämätänsä, saattoi hänet väliin hymyilemään ja tuntemaan jonkinlaista halveksivaa katkeruutta. Vaan se ei kuitenkaan ollut hänelle vastenmielinen. Hartaudentoimitukset, joihin on sekaantunut lapsimaista taikauskoa ja alhaista tekopyhyyttä, vaikuttavat tavallisesti levottomuutta ja pelkoa niissä sieluissa, joita ne tahtovat herättää; mutta todellinen hurskaus, puhtaan jumalanpalveluksen noudattaminen ja uskonnollinen kuri synnyttää verratonta ja tarttuvalta tuntuvaa suloisuutta, epäilemättä sentähden että ne vastaavat meidän luontomme mahtavinta ja jalointa taipumusta. Kuka meistä, olkoonpa hän kuinka kylmäkiskoinen tahansa, ei olisi astuessaan siveellisen elämänsä myrskyisimpinä hetkinä noihin patriarkallisiin koteihin, joissa iloinen ja tyyni hurskaus vallitsee sekä pyhittää kunkin päivän toimet, tuntenut ihastuksen, kaipauksen ja toivon tunteita? Syyttä eivät siis toivoneet Sibyllan isovanhemmat sekä Sibylla itsekin, ett'ei Raoul'iin jäisi vaikuttamatta se uskonnollinen henki, joka häntä ympäröi. Ja tässä hengessä todellakaan, pappilan evangelisessa yksinkertaisuudessa ja linnan patriarkallisessa ylevyydessä ei ollut mitään, joka olisi sotinut hänen järkeänsä vastaan, kaikki miellytti hänen mielikuvitustansa ja kaikki rauhoitti hänen sydäntänsä. On kenties totta sanoa, että maailman teeskennelty ja pauhaava elämä, huonon seuran vaikutus ja maan päällä vallitsevan väkivallan ja paheen kauhea voima vielä enemmän kuin nykyajan järjen perusteet sekä ylpeys saattavat sieluja epäilyksen kuiluhun. Jos maailmassa olisi paikka, missä ihminen ei saisi katsella muuta kuin luonnon suuria näkyjä ja jalojen ihmisten tekoja, niin hänen sielunsa, olkoonpa kuinka turmeltu hyvänsä, tuskin saattaa olla saavuttamatta edes vähän rauhaa ja luottamusta. Ja juuri tällaiseen ikäänkuin maailman ihanteelliseen kolkkaan oli Raoul joutunut ja hän itsekin ihmetteli niitä värejä, joihin hänen ajatuksensa väliin pukihe tämän oudon taivaan alla.

Hän oli kuitenkin vielä hyvin kaukana tästä liikutuksen ja runollisten unelmien tilasta todelliseen siveelliseen uudestasyntymiseen ja todelliseen uskoon. Sibyllan tarkka ymmärrys ei pettynytkään sen suhteen. Vaikk'ei hän oikein tuntenutkaan niitä moninaisia ja sekavia verukkeita, joihin nykyajan skepticismi turvautuu ja joita on tarpeeton laulella tämän ajan lukijalle, hän ymmärsi kuitenkin, ett'eivät ne ikipäivinä saattaneet väistyä epämääräisen tunteellisuuden tieltä. Abotti Renaud rauhoitti häntä.

— Jumala tunnetaan, hän sanoi hänelle, sydämellä eikä järjellä… Antaa hänen sydämensä avautua vieläkin enemmän, ja järjen synnyttämät verukkeet ovat siihen katoavat ja uppoavat. Kun hän kerran Jumalaan uskoo, niin minä pidän huolen lopusta!

Sibylla näytti muuten päättäneen välttää kaikkien ja etenkin Raoul'in kanssa tätä keskustelu-ainetta. Hän osotti häntä kohtaan heidän ystävällisesti keskustellessansa tyyntä rauhallisuutta, joka saattoi Raoul'in levottomaksi ja jota hän luuli välinpitämättömyydeksi; hän pelkäsi että Sibylla todella oli käsittänyt asian kirjaimen mukaan sekä, mitään enempää tarkoittamatta, katsoi heidän ystävyyttänsä vaan satunnaiseksi; mitä siihen salaperäiseen koetus-aikaan tulee, josta heidän rakkautensa näytti riippuvan, niin Sibylla siihen ei ensinkään viitannut, ja hän alkoi luulla, ett'ei hän sitä koskaan ajatellutkaan. — Sibylla ajatteli sitä aina; hän ajatteli sitä milloin kuolettavalla toivottomuudella, milloin ihastuksella, joka kokonaan valtasi hänen sydämensä.

— Oi, hän sanoi eräänä päivänä kirkkoherralle, eikö ole hulluutta toivoa, että niin paatuneesen sieluun niin vähässä ajassa vaikuttaisi niin heikot keinot?… Siihen tarvitsisi kovemmin käydä kiinni!

— Minusta tuntuu väliin, isä, siltä, että jos kuolisin… niin hän uskoisi!

Vanhus ei voinut muuta kuin kädellänsä viitata häntä poistamaan mielestään sellaiset ajatukset, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Kun hän taas eräänä päivänä oli huomannut kreivin kasvoista ja sanoista jonkun onnellisen oireen, hän sanoi vanhalle papille:

— Ah! isä, mitä minä uneksin! Eikö se ole liian kaunista voidaksensa maan päällä tapahtua? Pelastaa kadotuksesta ja saattaa Jumalalle se, jota rakastaa… jota rakastaa äärettömästi.

Hän alkoi vuorostaan vuodattaa kyyneleitä ja peitti kasvonsa ihaniin käsiinsä.

Tätä omituista elämää kesti noin kaksi kuukautta, kun eräänä iltana hra de Chalys, joka oli ollut linnassa päivällisellä, otti neiti de Férias'in käsivarren ja vei hänet kävelemään eräälle kastanjakäytävälle.

— Neiti, hän sanoi hänelle, olenko erehtynyt? Minusta tuntuu siltä, kuin ette enään tahtoisi minua kääntää?

— Miksi, herra? Senkö vuoksi, ett'en opeta teille katekismusta?… Paitsi sitä, että olen huono teoloogi, pelkään muuten sopimattomia tehtäviä… Minä haluan suuresti teitä kääntää, hän lisäsi hymyillen; mutta minä haluan myöskin suuresti olla olematta teille vastenmielinen.

— Minä en tiedä, mitä teidän pitäisi tehdä voidaksenne olla minulle vastenmielinen, Raoul lausui, hänkin hymyillen;… mutta haluatteko muuten tietää sieluni tilaa neiti Sibylla?

— Onko se totta? hän kysyi vilkkaasti. Ja Raoul tunsi nuoren tytön käsivarren värisevän omaansa vastaan.

— Täytyyhän sen olla totta, kun teille sen sanon, sillä ei mikään ole minusta julmempaa, kuin tässä kohdin menetellä väärin itseni suhteen, eikä mikään rikollisempaa, kuin tässä kohdin menetellä väärin teidän suhteenne… Niin, te ja kaikki, jotka teitä ympäröivät, saatatte minun epäilemään… kaikkia epäilyjäni. On niin vaikeata, on niin vastahakoista uskoa, että sellaiset sydämet, kuin teidän, ovat kokonaan saaneet alkunsa vaan aineesta ja että ne siksi jälleen muuttuvat. Päivä päivältä vahvistun siinä luulossa, että todella löytyy korkeampi lähde, josta sielut ovat lähteneet ja johon ne jälleen palaavat — bibliallisen unelman kuvaamina enkeleinä… Niin, minä näen vilahdukselta Jumalan sellaisella varmuudella, että se minut sokaisee… Tämä Jumala ei tosin vielä ole teidän Jumalanne;… mutta kuitenkin, sanokaa minulle neiti Sibylla, että olette minuun tyytyväinen!

— Tyytyväinen! hän sanoi matalalla ja liikutetulla äänellä, en, minä en ole tyytyväinen… mutta minun sydämessäni on taivas!

He jatkoivat ääneti jonkun aikaa kävelyänsä käytävän puitten varjossa.
Yht'äkkiä Sibylla ojensi hänelle kätensä ja kuiskasi:

Raoul tarttui tähän käteen ja puristi sitä sanaakaan virkkamatta… Sibylla poistui heti, ja hän näki hänen varjonsa katoavan puitten sekaan.

Maattuansa elämänsä onnellisimman yön neiti de Férias sai herätessään ikävän uutisen. Abotti Renaud tuli hänelle ilmoittamaan, että de Chalys oli aamulla saanut sähkösanoman, joka pakoitti hänet viivyttelemättä lähtemään Pariisiin. Raoul lupasi muuten palata muutaman päivän kuluttua. Hän oli pyytänyt kirkkoherraa antamaan neiti Férias'ille sähkösanoman, joka oli syynä hänen lähtöönsä. Siinä oli nämä kolme sanaa:

VI.

Samalla hetkellä kun Sibylla käytävän varjossa antoi kätensä ja sydämensä Raoul'ille, aivan erilainen rakkauden kohtaus tapahtui eräässä noista komeista kesäasunnoista, joita oli rakennettu vähän matkan päähän Pariisista Luciennes'in harjanteille. Parooni de Val-Chesnay'n, tämän asunnon omistajan, luona oli ollut sinä päivänä päivällisellä eräs ystävä, jonka hän siksi oli saanut muutama aika sitten liioin tietämättänsä miten ja miksi. Se oli Louis Gandrax. Tutustuaksensa tämän nuoren miehen perheessä, Gandrax'in ei ollut tarvinnut käyttää niitä sotapäällikön temppuja, jotka tällaisissa tapauksissa ovat tavallisia ja joihin hänen jäykkä luontonsa tuskin olisi taipunut. Klotildan nero oli kaikesta pitänyt huolen. Niinkuin kaikki hyväpäiset vaimot haluavat yhdistää riippumattomuuden suloisuuden laillisen aseman etuihin, niin hänkin oli katsonut hyväksi peittää edeltäpäin puolisonsa silmät murtumattoman luottamuksen siteellä. Tulisen mielikuvituksensa, vaan ei minkään mielipiteitten avulla hän oli tietänyt hänelle uskottaa olevansa samalla kertaa pyhimys ja marmorikuva. Hra de Val-Chesnay, uskoen tätä imartelevaa vakuutusta, tunsi tuota kaunista kuvaa kohtaan salaista tulta, jota saattoi verrata ainoastaan hänen kunnioitukseensa. Jos hän joskus sattui teaattereista tai sporttilehtereiltä etsimään vähemmin eetteristä rakkautta, joka paremmin vastasi sitä hapeata savea, josta hän tunsi olevansa leivottu, niin hän saavutti siitä omantunnon vaivoja ja pelkoa, jotka eivät jääneet Klotildalta huomaamatta ja jotka vielä lujensivat hänen yliherruuttansa. Mutta nuori parooni oli kuitenkin kaikesta siitä huolimatta liiaksi rakastunut vaimoonsa, voidakseen olla olematta mustasukkainen hänen suhteensa. Suureksi mielihyväksensä hän siis näki Klotildan ajatusten kääntyneen Gandrax'in nerokkaalla johdolla tutkimaan tieteen suuria salaisuuksia. Gandrax'in maine muuten rauhoitti häntä erittäin suuresti; hänen tapainsa puhtaus oli yhtä tunnettu kuin hänen neronsakin. Hra de Val-Chesnayn niukat aivot luulivat siis tehneensä hienoa valtioviisautta osoittavan keksinnön, suodessaan vaimollensa tällaista viatonta huvia ja päästäessään kotoiseen yhteyteensä miehen, joka näytti olevan sille pikemmin kilpenä kuin vaarana.

Se miellyttäväisyys, joka Gandrax'illa ensin oli Sibyllan silmissä, heijasti hänen ystävyydestänsä Raoul'in kanssa. Sitten nuoren tiedemiehen luja tahto, miellyttävä kauneus ja maine olivat vähitellen ikäänkuin tartuttaneet Klotildan sydämeen, niin että hän luuli häntä rakastavansa. Ollen sitäpaitse epätoivoissaan tietämättömiin kadonneen hra de Chalysin hyljäyksen johdosta, hän oli päätä pahkaa antautunut tämän epäselvän tunteen valtaan, jota hän turhaan peitteli äkillisellä halullansa tunkeutua tieteen aarre-aittaan. Tämä nuori vaimo koitti kuitenkin vakavasti ja innokkaasti ryhtyä niihin vaikeihin tutkimuksiin, joihin Gandrax oli antautunut, ja tahtoi siten antaa heidän liitollensa ylevämmän luonteen, joka korvaisi sitä surua ja häpeätä, mitä hän tunsi sen tuottavan. Vaikka Klotildalla oli suuret synnynnäiset intohimot, ei hänen sielunsa kuitenkaan ollut alhainen, ja hänen vioistaankin saattoi huomata jälkiä syntyperäisestä jaloudesta, jonka huono kasvatus oli tukahuttanut.

Louis Gandrax'in nuoruus oli ollut ankaran viaton. Kun hänet siis vasta miehuuden ijässä valtasi tuollainen kostuva rakkaus, jonka puolipäivän haltia väliin päästää kahleista, niin hän oli tehnyt omituisen sopimuksen ylpeytensä kanssa, joka oli hänen päähyveensä. Voimatta hillitä intohimoansa hän oli luullut osoittavansa mahtavaa ylevämmyyttä pakoittaessansa Klotildan rakastamaan itseänsä ja hänen oli siten onnistunut johtaa tahtonsa uuteen voittoon, voittoon, joka oikeastaan oli tappio. Tämä voitto hänet hurmasi. Ylenmäärin ihastuneena Klotildan kauneuteen ja salaisesti ylpeillen siitä ulkonaisen kunnian loistosta, jota tämä voitto lisäsi hänen vakavalle otsallensa, hän antautui jonkinlaisella avosydämisyydellä nauttimaan sen rakkauden iloa ja turhuutta, joka hänestä näytti täydentävän hänen itsekästä ylpeyttään. Hän kuvaili ainaiseksi olentoansa tässä ihanteellisessa kehyksessä ja hän näki, miten jälkimaailma seppelöitsi hänen kunnioituksellansa tuollaisen samalla kertaa häpeällisen ja ylhäistä neroa osoittavan yhdistyksen johdosta, joita historia ei halveksi ilmaista. Tästä lähtien tuo nuori materialisti polki ylpein jaloin sitä maata, joka näytti olevan hänen omansa, ja hän saattoi varmemmin kuin koskaan ennen kertoa mielilauselmansa: "On olemassa Jumala!… nimittäin tietävä ja tahtova ihminen!"

Hän ei kuitenkaan tiennyt kaikkea ja hän sai sen nimen-omaan huomata juuri sinä iltana, kun tapaamme hänet Luciennes'issa rouva de Val-Chesnay'n ja hänen miehensä seurassa. Säännöllisten harjoitusten ja tieteellisten tutkimusten nojalla hän oli ollut koko päivän Klotildan luona, joka oli laittanut pienen laboratorin huvilaansa. Hän oli Gandrax'in tultua kertonut hänelle kirjeestä, jonka hän juuri oli saanut hurskaalta tädiltänsä ja jossa rouva de Beaumesnil mainitsi kreivi de Chalysin oleskelevan Férias'issa liittäen tähän uutiseen muutamia Raoul'ia koskevia myrkyllisiä sivuseikkoja hänen elämäntavoistansa ja suhteistansa Sibyllaan. Rouva de Val-Chesnay'ta huvitti erinomaisesti ajatus, että kreivi de Chalys oli muuttunut erakoksi ja kuoripojaksi. Gandrax katsoi riittäväksi kohottaa olkapäitänsä ja vältti tätä keskustelun ainetta. Klotilda oli näyttänyt lopun päivää hajamieliseltä ja etenkin päivällisen aikana hän oli osottanut huonoa tuulta Gandrax'ia kohtaan häntä pistelemällä, joka ei tosin levottuuttanut nuorta tiedemiestä, vaan loukkasi kuitenkin vähän hänen ylpeyttänsä. Tämä ei sitäpaitse ollut ensikerta kuin Klotildan myrskyinen luonne oli nostanut pilviä heidän taivaallensa. Gandrax'illa oli tapana vastustaa näitä satunnaisia oikkuja pistävällä ja ylhäisellä kylmyydellä, jota hän mielellään osotti puheellansa ja kasvoillansa. Hän oli aina lähtenyt näistä koetuksista yhä lujemmin luottaen siihen vastustamattomaan ja tenhosaan ylevämmyyteen, jota hän mielellään tunsi itsessään olevan. Hän tahtoi tänäkin iltana antaa oppilaallensa jonkun pilkallisen nuhteen; hän odotti siis kärsimättömänä että hra de Val-Chesnay suvaitsisi mennä polttelemaan puistoonsa tai hevoshuoneisinsa ja jättäisi hänet kahden kesken Klotildan kanssa siihen kesä-salonkiin, missä he olivat olleet päivälliseltä päästyänsä.

Mutta Klotilda puolestaan saattoi hänet ällistymään. Hän oli juuri heittäytynyt eräälle sohvalle väsymystä ja välinpitämättömyyttä ilmaisevaan asentoon. Juuri kun tuo rauhallinen parooni alkoi salaa hiipiä pois, hän kutsui häntä lempeällä äänellä takaisin:

— Roland, polttele täällä, ystäväni, minä pyydän sinua!… Me olemme yksinämme, ja minä olen niin vähän sinua nähnyt tänään!

Hra de Val-Chesnay, joka ei juuri ollut tottunut tällaisiin rakkauden puuskiin, jäi aivan hämillään paikoillensa. Hän jupisi muutamia kiitollisuuden sanoja, poltti sikarria ja istuutui erääsen syrjäiseen nurkkaan, sen sijaan että Gandrax istahti hiukan kiivaasti parin askeleen päähän sohvasta ja loi Klotildaan ankaran katseen. Nuori vaimo ei siitä ensinkään välittänyt: hän katseli hajamielisen näköisenä muutaman minuutin ajan puoliksi aukinaisesta ovesta kuun säteitä, jotka loivat valonsa varjokkaasen puistoon ja syksyn usvaan; sitten hän lausui kääntyen uudestaan puolisonsa puoleen, samalla hellällä ja ystävällisellä äänellä:

— Ystäväni, missä oletkaan? Miksi niin etäällä?… Minä pidän sikarriesi tuoksusta… Tulehan toki tännemmäksi!

Hän osotti hänelle viuhkaimellansa erästä tuolia, jonka luo hän veti sohvansa.

Roland oli kiiruhtanut täyttämään hänen pyyntöänsä. Klotilda laski valkoisen kätensä nuoren miehen pään päälle, taivutti sen sohvan syrjälle, kumartui sitten suloisesti hänen kasvojensa ylitse ja katseli häntä silmiin.

Ja hän rupesi jälleen uneksivaan asentoonsa, yhtä mittaa sivellen
Rolandin vaaleita hiuksia.

— Minä ihantelen näitä ensimäisiä syys-iltoja!… Sinun hevosesi ovat kiiltäviä kuin silkki, Roland… Oletteko nähnyt, Gandrax, mieheni hevosia? Kiltin lapsen… ja kunnon miehen hevosia!

— Kas niin, Roland, minä käytän väärin hyvyyttäsi… Mene vähäksi aikaa katselemaan hevosiasi, minä annan sinulle luvan, — etenkin kun tämä sikarrin savu… oh ei, se ei ole vaarallista!… mutta se minut päihdyttää… huumaa!… Mene, ystäväni… pariksi kymmeneksi minuutiksi vaan ei kauemmaksi, ymmärräthän.

Nuori parooni, onnestaan ihastuneena, painoi huulensa vaimonsa kädelle ja lähti riemuissaan.

Gandrax antoi hänen poistua; sitten hän nousi ja sanoi turhaan tyynyyttä teeskennellen, sillä hänen äänensä vapisi kiukusta:

— Klotilda te luultavasti tahdotte selittää minulle tämän tapauksen, vai kuinka?

— Minkä tapauksen, ystäväni? Klotilda sanoi lempeällä ja viehättävällä äänellä.

— Kuinka!… tarvitseeko sitä teille selittää? Ettekö sitä itse ymmärrä? — Hän hymyili. — Oi älkää rypistäkö olympolaisia silmäkulmianne… te näette turhaa vaivaa! No niin, minä selitän tämän tapauksen teille yhdellä sanalla, sanalla, joka jo liiankin kauan on polttanut huuliani;… mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan!

Hän käänsihe sitten sohvallansa, katso? häntä silmiin ja lausui pannen sanoihinsa kylmän koron:

Gandrax ei ensin liikahtanut paikaltansa, sitten kääntyi hän äkkiä horjuen, ikäänkuin olisi saanut pistoolin luodin päähänsä; hän tointui kuitenkin ponnistaen lujaa tahtoansa, astui muutaman askelen huoneessa ja sanoi kylmästi, palaten Klotildan luo, joka yhä vielä nojaten, mutta ruumis suorana ja pää pystyssä oli katsellut häntä säälimättömin silmin:

— Herjaus ei ole mikään selitys. Mitä on tapahtunut? Mitä on?
Miks'ette rakasta minua enään?

— Miks'en? hän toisti katkeralla ja kiivaalla äänellä: sentähden ett'en milloinkaan teitä ole rakastanut! sentähden ett'ei kukaan vaimo teitä koskaan ole rakastava… joll'ette häntä mene etsimään haaremin liasta! sentähden ett'ei teissä koko teidän tieteenne ohessa ole sydäntä, sielua, henkeä… ei mitään mikä saattaisi kohottaa hairahtunutta vaimoa hänen omissa silmissään, mikä saattaisi verhota hänen vikansa, jalostuttaa hänen heikkoutensa, sulostuttaa hänen häpeänsä,… eikä mitään, mikä saattaisi väliin tehdä hänen rakkautensa hänelle jaloksi unelmaksi, innostukseksi, runollisuudeksi… uskonnoksi!… Ei! Jumalan kiitos, en ole teitä koskaan rakastanut! En ole teissä rakastanut muuta kuin ystävänne varjoa… ystävänne, jota minä ihailen, ihailen ikuisesti!… Ja mitä nyt sanon, se on ollut sydämessäni ensi hetkestä aikain, tietäkää se. Minä pakokin itseäni kuitenkin, minä koetin erehtyä, koetin luulotella itselleni rakastavani teitä, sillä vaimo, joka on ensi hairahduksensa tehnyt, riippuu siitä epätoivoisena kiinni, niin halpana kuin hän pitääkin tekoansa!… Ja te, te olette luulleet masentavanne minut, lumoavanne minut ja olevanne minun herrani ja valtiaani!… Mies parka!… te näette, pelkäänkö! — vaan älkäämme siitä puhuko… Minä luulen teidän nyt ymmärtävänne?… Sitä paitsi joko te ymmärsitte tai ette, se on minusta samaa tekevä! Pää-asia on, että tästä tulee loppu, lopettakaamme siis… Menkää tiehenne!… ja laittakaa, ett'en teitä enää näe koskaan, sillä te kauhistutatte minua, — suoraan sanoen.

Gandrax lähti. — Käydessään lähimmälle rautatien asemalle, hän pysähtyi tuon tuostakin ja talui käden otsallensa, luullen tuntevansa maan tärisevän jalkainsa alla. Kello oli yksitoista illalla, kun hän saapui kotiin. Hän astui sisälle laboratooriinsa ja heittäytyi eräälle tuolille; tuokion kuluttua hän nousi, ikäänkuin hän ei olisi saattanut kestää paikoillaan pysymistä, ja alkoi hitain ja säännöllisin askelin kävellä pitkin lattiaa. Hänen ohimoittensa nopea tykytys soi hänen korvissaan kuin hätäkello. Kaikkinainen sekasorto oli päässyt valloilleen hänen aivoissansa. Tästä äkillisestä heräjämisestä ja tästä rajattomasta vaipumisestansa hän haperoiten, etsi, laskeumatta alas ylpeytensä kukkuloilta, jotakin tukea, mihin hän saattaisi tarttua: hän ei sitä löytänyt. Hänen tieteensä, hänen kirjansa, hänen kunniansa, jopa hänen jalo köyhyytensäkin, joilta yht'äkkiä oli riisuttu se sulous, mihin Klotildan rakkaus ne oli pukenut, tuntuivat hänestä inhottavilta. Hänen ulkopuolellaan ei ollut mitään voimaa, mitään lohdutusta, mitään toivoa, — ainoastaan tyhjyys. Hän olisi tahtonut itkeä; mutta hänen kuivettuneessa sielussaan ei ollut jälellä ainoatakaan niistä lähteistä, mistä saattaisi kyynel herahtaa. Hän käveli sitten aaveentapaisesti yhtämittaa aina päivän ensi koittoon. Kun hänen ikkunoissansa kimalteleva aamurusko saattoi hänet yhä vastustamattomampaan ja selvempään todellisuuteen, kun hänen piti alkaa elämänsä, otsalla tämä häpeä ja sydämessä tämä haava, niin hän ei sitä saavuttanut. — Hulluuden aate välähti hänen aivoihinsa: hän lähestyi äkkiä erästä seinään rakennetuista hyllyistä, tarttui erääsen ruskealla nesteellä täytettyyn pulloon ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella. — Sitten jatkoi hän taas kolkkoa kävelyänsä, hänen askeleensa kävivät yhä raskaammiksi. Yht'äkkiä hän pysähtyi, teki suonenvedon tapaisia liikkeitä käsillään ja kaatui maahan. Muutamat talon väestä kuulivat kolahduksen hänen kaatuessansa ja riensivät apuun: hänet kannettiin vuoteellensa ja lähetettiin hakemaan lääkäriä. Kaksi tuntia houraillen nukuttuansa hän heräsi ja jaksoi lausua sanat Raoul'ille lähetettävään sähkösanomaan.

Raoul saapui saman päivän iltana ja ajoi heti Gandrax'in luo junasta lähdettyänsä. Hän astui ylös portaita tapaamatta ketä puhutella. Tiedemiehen kamari oli jonkinlaisen luostarinsellin tapainen; pieni lamppu loi siihen hämärätä valoansa. Eräs vanha vaimo luki eräässä nurkassa. Kalkilla valaistun seinän vieressä oli rautainen vuode, jolla Raoul näki Gandrax'in lepäävän. Hänen mustat hiuksensa olivat hajallansa ja taaksepäin työnnetyt, jonka kautta hänen tuhkanharmaan kalpeuden peittämä otsansa jäi paljaaksi. Hänen laihoille poskillensa ja kiiluviin silmiinsä ilmaantui hymy, kun hän näki Raoul'in tulevan. Hän ojensi ponnistaen hänelle kätensä ja sanoi matalalla äänellä:

— Oi, minä olen hyvin iloinen saadessani sinut nähdä. — Mutta, hyvä
Jumala! Mitä on tapahtunut? Joko kauvan olet ollut kipeänä?

Gandrax viittasi vaimolle, joka häntä hoiti, ja hän lähti heti pois. Sitten hän osotti Raoul'ille sormellaan sitä tyhjää pulloa, joka oli asetettu lampun viereen. Raoul tarkasti sitä hätäisesti: surumielinen katse ilmaantui hänen kasvoillensa; hän lähestyi vuodetta ja sanoi katsoen Gandrax'ia silmiin:

— Niin, Gandrax sanoi ja jatkoi tuokion kuluttua: elämäni ensimmäinen heikkous… ja viimeinen!

— Oi onneton!… mutta koska olet pysynyt hengissä tähän asti, saattaa ehkä toivoa… Opiumi jättää sinut henkiin… Missä on lääkäri, mitä hän sanoo?

— Lääkäri olen minä… Hän sanoo, että hermosto on turmeltu, ja että minä olen hukassa… Minä en ole enää muuta kuin toiseksi muuttuva aine.

— Mutta sinä saatat erehtyä, Raoul innostuneena huudahti. Annahan minun kutsuttaa joku? ketä tahdot?

— Paljon… Olen tehnyt erehdyksen… annos oli liian väkevä; mutta minä olin mieletön.

— Entä sinä, hän sanoi heikolla äänellä, sinun sanotaan käyvän messussa?

Kauan kesti äänettömyyttä, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin sairaan syvää hengitystä ja hänen pään-aluksensa viereen asetetun kellon naksutusta. Mutta Gandrax'in silmät, jotka lakkaamatta tuijottivat Raoul'in silmiin, näyttivät ilmaisevan tuskallista levottomuutta.

— Louis, hän sanoi, eikö sulla ole mitään käskettävää? eikö ole mitään, mikä sua levotuttaa? Oletko tälläkin kauhealla hetkellä ajatustesi herra?… Oletko vakaa?… Tiedätkö, missä olet… minne menet?

Kauhea hymy levisi Gandrax'in huulille. Hän kohosi puoliksi istumaan vuoteellensa, veti äkkiä pois kätensä, josta Raoul piti kiinni, ja sanoi antaen sen laskeutua maahan päin ja tehden sillä hurjan intoa osottavan liikkeen:

Hänen kätensä jäi riippumaan alaspäin, hänen silmänsä mulkoilivat ja hänen päänsä vaipui voimatonna pään-aluselle. — Raoul kätki, hetkisen ääneti katseltuansa, otsansa käsiinsä ja kyyneleitä vieri hänen sormiensa lomitse; mutta Gandrax ei niitä voinut nähdä.

Herra de Chalys valvoi yksinänsä ystävänsä maallisten jäännösten ääressä. Kolmantena päivänä siunattiin ruumis Saint-Sulpice'n kirkossa samalla kertaa loistavasti ja yksinkertaisesti, niin että se muistutti sekä nuoren tiedemiehen saavuttamaa kunniata että hänen köyhyyttänsä. Astuessansa kirkkoon Raoul huomasi eräässä sen syrjäisemmistä osista mustaan puetun naisen, jonka nuoruuden ja kauneuden loiste häntä hämmästytti; hän tunsi väreen käyvän läpi ruumiinsa. Se oli todellakin Klotilda; hän oli saapunut hautajaisiin tuollaisen voimakkaitten ja draamallisten mielenliikutusten halusta, joka on omituinen hänen kaltaisillensa naisille, tai sitten jonkin salaisen tunnon-vaivan pakotuksesta. Hän kuului useampia kertoja itkevän harsonsa peittämänä. Nämä kyynelet olivat todellisia; mutta hän itki paljon enemmän omaansa kuin julman rakkautensa uhrin onnettomuutta. Hänen kohtalonsa näytti hänen silmissänsä saavan sen surullisen päivän ja kirkkoa valaisevien sinertävien liekkien valon. Hän joutui epätoivoon tulevaisuutensa johdosta. Hänen mieleensä palasi suloinen muisto lapsuutensa onnellisista tapauksista, Férias'in metsistä ja kedoista ja siitä rauhasta, minkä hän oli sinne jättänyt. Näistä muistoista kumminkaan yksi, joka yht'äkkiä oli hänessä herännyt, ei tahtonut häntä jättää: hän oli näkevinänsä hullun Férayn makaavan Férias'in linnanpihalla ja kohottavan yht'äkkiä niitä verisiä metallipalasia, jotka hän oli hänen vaatteihinsa sitonut, sekä tekevän kädellänsä, samoin kuin joku Macbeth'in traagillisista noidista, liikkeen, joka uhkasi onnettomuuden kostoa.

Puolipäivän aikaan kreivi de Chalys, toimitettuansa loppuun surullisen tehtävänsä, palasi asuntoonsa. Hän oli vetäytynyt erääsen alakerroksen suureen saliin, joka jo kauan oli ollut suljettuna ja jonne valoa tuskin pääsi siitä ikkunasta, jonka etuluukut hän oli avannut. Ovi avattiin yht'äkkiä ja vanha palvelija astui siitä arasti sisälle.

Hän ei ollut sanonut tätä vielä loppuun, kun rouva de Val-Chesnay astui saliin. Vanha palvelija meni joutuisasti pois.

Klotilda oli pysähtynyt Raoul'in eteen ja seisoi liikahtamatta. Hänen harsonsa oli alas laskettuna, peittämättä kumminkaan hänen kalpeuttansa ja hänen liekehtiviä silmiänsä. Hänen mustaan murhepukuunsa puettu komea vartalonsa, hänen synkkä suloutensa ja ylpeä kauneutensa levittivät hurmaavaa loistetta. Raoul katseli häntä päättämättömyyttä ja vihaa ilmaisevin silmäyksin. Klotilda veti verhon hitaasti silmiltänsä ja loi häneen rukoilevan silmäyksen.

Hän kääntyi ja astui muutaman askelen. Sitten hän palasi Klotildan luo ja kysyi:

— Tiedättekö, että hän murhasi itsensä. Joll'ette sitä tiedä, minä ilmoitan sen teille! Jos sen tiedätte, pidän teitä… rohkeana tänne tullessanne!

Klotilda heittäytyi eräälle sohvalle, painoi päänsä erästä silkkityynyä vasten ja alkoi itkeä. Raoul käveli pitkin askelin hämärän salin toisesta päästä toiseen ja pysähtyi äkkiä hänen eteensä ja sanoi:

— Suokaa anteeksi, rouva, jättäkäämme se. Kaikki tämä on hyödytöintä ja… vastenmielistä.

— Mutta kumminkin, hän sanoi, tiedättekö niin hyvin itsekään, mitä on tapahtunut? Luuletteko olevanne niin osaton tähän onnettomuuteen… tähän rikokseen… jota suren kanssanne? Ettekö juuri ole se, joka olette minut työntäneet tähän pyörteesen… jonka seuraukset olette nähneet?… Ettekö ole minulta anoneet minun rakkauttani?… Olenko sitä uneksinut, sanokaa?… ja kun sitä teille tarjosin, ettekö ole minua rääkännyt, nöyryyttänyt, saattanut epätoivoon… antautuessanne minun nähteni toiselle? Ja tänään ette suo minulle säälin sanaa… anteeksi-annon sanaa? Ja mitäpä teillä olisikaan minulle anteeksi annettavaa… paitse sitä että olen rakastanut teitä tuossa rakkauteni varjokuvassakin, johon epätoivoissani olin tarttunut, koska hän vielä muistutti teitä… koska hän mulle puhui teistä, koska hän teitä rakasti!… Oi suuri Jumala! se on hänet murhannut, jollette sitä tiedä, sillä hetki tuli, jolloin kauhistuen heräsin unelmastani;… en saattanut häntä kauemmin pettää… totuus pääsi huuliltani ja huumasi hänet kuin ukonisku!… Surkutelkaa te häntä; minä häntä vihaan! Hän ei enää tunne tuskaa!

— Rouva, Raoul vakavasti sanoi, en ensinkään moiti teitä, mutta moitin katkerasti itseäni ja ajattelematonta käytöstäni, joka on saattanut teidät sellaisiin rikoksiin ja tuottanut teille sellaista surua… Pyydän sitä teiltä anteeksikin, jos niin tahdotte. Nyt teidän tulee tietää, että meidät erottaa toisistamme mitä syvin kuilu, ja ettei tätä selitystä sovi toistaa eikä edes pitkittää meidän välillemme ankaran vihan syntymättä… Lähtekää, minä sitä pyydän.

Nämä sanat lausuttuansa Raoul heittäytyi eräälle nojatuolille, ikäänkuin nämä tuskalliset mielenliikutukset olisivat häntä painaneet. Nuori vaimo oli noussut seisomaan.

— Minä lähden, hän sanoi hiljaa ja lempeästi. Ettekö anna minulle kättänne, Raoul?

— Oi! Klotilda jatkoi samalla rukoilevalla äänellä, kuinka kova te olette! Minä pyydän teiltä niin vähän… minä, joka olisin niin paljon teille antanut! Ja tämä minun rakkauteni… elämässäni ainoa!… eikö sekään ansaitse ainoatakaan lempeätä sanaa… edes tänä viimeisenä hetkenä?… Ah, olkaa vakuutettu siitä, että kunnioitan kaikkea mikä sitä ansaitsee; mutta yksi asia on, jonka tahtoisin teille sanoa, ennenkuin lähden… epäilemättä iäksi!

Raoul kuuli sitten kahisemista: Klotilda oli heittäytynyt polvillensa matolle hänen eteensä.

— Raoul, hän jatkoi, minä en ole minkään arvoinen, tiedän sen kyllä… Minut on lapsuudesta aikain huonosti kasvatettu, kun minun ei ole annettu oppia muita kuin intohimon lakeja; minulla ei ole mitään arvoa maan päällä, ei mitään hyvettä eikä uskoa… Minä taidan vaan rakastaa… ja minä rakastan teitä!… Te olette minun uskontoni;… minä rakastan teitä, kuten tahtoisin rakastaa Jumalaa!… Voi jos olisitte paremmin minut tuntenut, ette kenties olisi niin paljon halveksineet minun lempeäni… sillä minä vannon, ettei löydy toista sellaista taivaan alla! Nyt on kaikki lopussa… minä tunnen sen, ja on melkein mieletöntä luulla, että teidän sydämenne vielä joskus mulle avautuisi… Tietäkää kumminkin… sitä tahdoin teille sanoa, tietäkää että jään teille uskolliseksi… ja että millä hetkellä tahansa… kun lausutte yhdenkin sanan, teette yhdenkin merkin… jätän kaikki teitä seuratakseni, vaikka konttaamalla maailman ääriin… palvelijananne, orjananne!… Hyvästi!

Hän tarttui Raoul'in käteen, puristi sitä kovasti rintaansa vastaan ja painoi sille huulensa. — Raoul tempasihe irti melkein väkivaltaisesti, nosti nuoren vaimon äkkiä ylös ja sanoi, itsekin nousten, matalalla ja käskevällä äänellä:

— Niin, minä säälin suuresti teitä, Klotilda. Lähtekää! Hän loi vielä kerran Raoul'iin mustat silmänsä, joissa kyyneleet kiilsivät, huokasi pitkään ja lähti hitain askelin.

VII.

Kreivi de Chalys oli hiukan arvellen päättänyt palata takaisin Fériasiin. Hänen lyhyt oleskelemisensa Pariisissa ja ne tapaukset, mitkä häntä siellä olivat kohdanneet, näyttivät rikkoneen sen sulouden, minkä Sibyllan hieno käsi oli hänen ympärillensä kutoellut. Hän oli ikäänkuin herännyt tästä unelmasta, ja hän näki sinä jonkinlaista naurettavaa lapsellisuutta, ja hän ihmetteli sitä, että hän niin kauan oli saattanut antautua sen valtaan. Tämä alakuloinen mieliala hämmensi vaan hänen ajatuksiansa matkan kestäessä. Tämä todellisen elämän, sen surujen ja sen tapainturmeluksen kokeminen oli taas saattanut hänen ajatuksiinsa epäilyksien tuottaman epävarmuuden ja ivallisuuden; Gandrax'in kuiva ja alhainen kuolemistapa oli jälleen upottanut hänet aineelliseen syvyyteen; myöskin hänen kohtauksensa Klotildan kanssa oli häntä suuresti häirinnyt. Hänen omantuntonsa vastustelemisista huolimatta tuon nuoren vaimon innostus, ja hehkuvat ja tuliset sanat olivat herättäneet hänessä alhaisempaa rakkautta ja hänen suonissansa jonkinlaista salaista juopumusta; hän oli yhä näkevinänsä hänet polvillaan edessänsä, kyyneltensä, kauneutensa ja intohimonsa sekasorrossa. Hän ei lukenut hänelle ensinkään rikokseksi tätä yltynyttä ja kaikkiin uhrauksiin valmista intohimoa, vaan hänen pikemmin teki mieli sitä ihailla ja pitää sitä kaikkein suurimpana hyveenä, jonka rinnalla neiti de Férias'in miettivä ja arvosteleva rakkaus himmeni kummallisen suuresti. Hän lähti kumminkin kenties säästääksensä Sibyllaa liian äkillisestä iskusta, kenties myöskin turvataksensa itseänsä niiltä viettelyksiltä, joiden jumalattomuuden hän varsin hyvin tunsi.

Kun hän illalla saapui pappilaan, niin kirkkoherra, jolle edellisenä päivänä oli kirjoittanut tulostansa, ilmoitti hänelle, että Fériasin perhe odotti häntä päivälliselle. Hän lähti samalla hevosella, joka oli hänet tuonut asemalta, linnaan. Se hellä ja melkein isällinen vastaan-otto, joka siellä tuli hänen osaksensa, ei saattanut voittaa sitä surullista kylmyyttä, joka vallitsi hänen sydämessänsä ja jota hänen kasvonsa ja äänensäkin ilmaisivat. Ne surulliset asianhaarat, jotka olivat hänet kutsuneet Pariisiin, ja se murhe, joka häntä siellä kohtasi, riittivät Fériasin markiisille ja markiisittarelle selittämään hänen mielialaansa; mutta Sibylla näytti olevan tarkkanäköisempi. Heti Sibyllan ensi silmäyksessä, kun hän ojensi kätensä hra de Chalys'ille, oli ilmaissut levotonta uteliaisuutta, joka hämmästytti ja hämmensi Raoul'ia. Tämän hennon ja ylenmäärin tunteellisen olennon aavistamiskykyä saattoi melkein sanoa ennustamislahjaksi. Hän ei lakannut tarkastamasta Raoul'ia päivällisen kestäessä samoilla levottomilla silmäyksillä. Hän huomasi, että kreivi vasten tapaansa lähti salista rukouksen ajaksi, ikäänkuin päästäksensä olemasta siinä läsnä. Muuten Sibylla toimitti illan kuluessa emännän toimet tavallisella tyyneydellänsä, vaikka hän olikin hyvin kalpea. Hän soitti hetkisen pianoa, tarjosi teetä ja piirusteli eräälle taulun palaselle, vaihtaen herra de Chalysin kanssa muutamia välinpitämättömiä sanoja.

Kello oli puoli yksitoista, kun Raoul lähti. Linnasta lähdettyänsä hän jäi seisomaan kuistille ikäänkuin hämmästyneenä siitä näystä, joka levisi hänen silmäinsä eteen. Ilta, joka jo oli kylmä, oli kaunis ja kirkas: hopealta hohtava puolikuu loisti taivaan sinilaella ja oli juuri laskeumaisillansa puitten tummain latvain taakse; se loi vielä kirkasta valoa linnan pihaan ja muutamat säteet kimaltelivat hiukan kasvihuoneen ikkunoissa, lammikon vedessä ja liikahtamattoman joutsenen valkoisissa sulissa. Se oli kuni lumotun rauhan ja äänettömyyden näky. Raoul katseli sitä tuokion ja huoahti pitkään. Hiljainen rahina sai hänet kääntymään: hän näki neiti de Fériasin parin askeleen päässä itsestänsä.

— Te olette suruissanne, herra, hän sanoi hänelle soinnukkaalla ja viehättävällä äänellänsä.

— On kyllä, mutta on tapahtunut jotakin muutakin, eikö ole?… Sanokaa suoraan!

Hän lähti eteiseen ja palasi heti takaisin: hän oli heittänyt puoleksi alastomille hartioillensa lyhyen valkoisen, sinisyrjäisen viitan, jonka yläpuoli peitti hänen päätänsä. Hän tarttui Raoul'in käteen; he astuivat hitaasti alas kuistin portaita ja kulkivat poikki pihan ääneti ohjaten kulkuansa puistoon. Kun he pääsivät pimeälle käytävälle, joka alkoi linnan portilta, ja jonka poikitse siellä täällä oli vaaleahkoja juovia, Raoul viimein alkoi puhua ja hänen sanoissansa ilmaantui tuskin pidätetty katkeruus.

— Neiti, hän sanoi, minä olen juuri elänyt yhden noita kovia elämän hetkiä, jotka palauttavat ihmisen todellisuuteen ja velvollisuuksiensa täytäntöön. Minä rukoilen siis teitä ilmoittamaan mulle ajatustenne salaisuuden, minä rukoilen teitä sanomaan, onko kunnia omistaa teidän kättänne niin kauvan kielletty, kuin en ole saanut ylhäältä sitä armoa, — joka minulta puuttuu, — ja joka, minä pelkään, tulee aina minulta puuttumaan. Siinä tapauksessa minä en ole pitkittävä, sen tunnustan, sen toivottaman rakkauden murtamista, kunnes olen menettänyt senkin vähän rohkeuttani ja arvokkaisuuttani, mikä vielä on jäljellä.

— Niin, nyt aion hyljätä koetuksen, jota pidän hyödyttömänä, mielettömänä… Haaveilujen aika on mennyt… Teidän uskonne ei koskaan ole oleva minun… Koko elin-aikani on epäilys virtaileva minun suonissani… Siinä on totuus.

— Suokaa anteeksi, herra, neiti de Férias sanoi tuskin kuuluvalla äänellä; mutta tämä puhetapa on niin odottamatointa sen jälkeen, jota käytitte muutama päivä sitten tällä samalla hetkellä, että minun täytyy siihen vastatakseni koota ajatuksiani.

Raoul kumarsi. Sibylla käveli jonkun aikaa ääneti hänen rinnallansa. He saapuivat käytävän päässä valoisammalle paikalle. Sibylla kohotti kuten hämmästyneenä kasvonsa sinistä tähtitaivasta kohti ja hänen tämän yksinkertaisen liikkeen tehdessänsä näytti Raoul'ista hänen viitan verhosta esiintyneet kasvonsa saavan jonkinlaisen omituisen, melkeinpä läpinäkyvän kalpeuden.

Raoul luuli, että hän hoiperteli; hän teki liikkeen tahtoen häntä tukea, mutta Sibylla esti hänet siitä tyynellä suloisuudellansa.

He alkoivat käydä erästä läheistä käytävää myöten ja tuokion kuluttua
Sibylla jatkoi:

— Nyt sanon vastaukseni. Minä en sitä voi tehdä parilla sanalla: en tahdo milloinkaan tulla sellaisen miehen vaimoksi, joka ei usko, joka ei rukoile, jolla ei ole muuta jumalaa kuin aine eikä muuta toivoa kuin tyhjyys. Minä tekisin rikoksen suostuessani sellaiseen liittoon, sillä minä en voisi saattaa sitä onnelliseksi, kun en siitä onnea itsekään saavuttaisi. Meidän on siis eroaminen;… mutta minä pyydän teiltä, herra, ettemme vihan ja katkeruuden sanoilla eroaisi… Olkoon tämän viimeisen hetken muisto meille kummallekin suloinen… Sitä pyydän teiltä ainakin mitä itseeni tulee… Tämä on oleva elämäni ainoa romaani… ja minä pyydän teiltä, ettei sen viimeinen lehti olisi huono! Minä vakuutan, että olen rohkea ja huolimatta surusta, jota tunnen, saatan kumminkin tuntea tämän jäljellä olevan hetken suloutta, vaikkapa se olisi elämäni viimeinen, niinkuin se on ystävyytemme viimeinen.

Raoul vastasi heikosti likistämällä hänen käsivarttansa. Heidän tuokion ääneti kuljettuansa Sibylla taas jatkoi:

— Puhukaa minulle, ystäväni, jutelkaa kuten ennenkin, ikäänkuin tulisimme näkemään toisiamme huomenna ja aina.

— Sanokaa minulle, että minun muistoni kaikesta huolimatta on teille rakas…

— Ijäti säilytän minä sydämessäni muiston teistä… En ole milloinkaan katseleva kesäistä taivasta, en milloinkaan kaunista yötä teitä ajattelematta ja teitä siunaamatta.

— Niin, teitä siunaamatta… Olette tosin saattanut muutamia onnettomia hetkiä elämääni; mutta minä kiitän teitä myöskin mitä puhtaimmista mielenliikutuksista ja mitä jaloimmasta ilosta, jota naisen ja kristityn sielu saattaa tuntea… Oi kuinka kaunis oli teidän surullisen lähtönne edellinen ilta! Oi sitä hetkeä, jona tunsin sydämenne avautuvan ja Jumalan sinne laskeutuvan!… Te puhuitte minulle sinä iltana niin oikeista, niin jaloista, niin teidän arvollenne sopivista asioista!… Olen siitä asti niitä usein ajatellut… en sentähden, että niistä olisi tukea uskolleni… sillä minä en ymmärrä epäilystä… Jumalan nimi on minun mielestäni niin selvään kirjoitettuna joka ruohonkorteen, joka lehteen, joka tähteen; yksinäisyyden, yön ja näitten seutujen hiljaisuudessakin kuulen niin selvään Hänen äänensä, että sydämeni todella luulee silmäini näkevän Hänet… Mutta se, mitä te sanoitte, hämmästytti minua… Oi kuinka mielelläni olisin aina tahtonut jutella kanssanne näistä ylevistä asioista!… Minä en uskaltanut!… Minä olen enemmän nainen kuin luulettekaan… olen kenties liiaksikin… Pelkäsin teitä vähemmin miellyttäväni… menettäväni silmissänne sitä suosiota, jonka olin saavuttanut… näyttäväni turhamaiselta ja ahdasmieliseltä… Mutta saatanhan ainakin tällä hetkellä antautua tämän sieluni heikkouden valtaan, pelkäämättä, että te vastaisuudessa minua muistellessanne pitäisitte minua ikävänä ja vastenmielisenä?

Tätä outoa keskustelua pitkittäen he yhä etenivät syvemmälle metsään, milloin kadoten puitten synkkään varjoon, milloin taas kulkien tähtien valaisemien avonaisten paikkojen poikki. Raoul huomasi, ett'ei heidän kulkunsa noudattanut sattumuksen teitä, vaan että Sibylla sitä edeltäpäin mietityn suunnitelman mukaan johti mielipaikoistansa toisesta toiseen. Hän näytti muuten panevan alttiiksi kaikki voimansa: hän kulki väsymättä ja pysähtymättä sievin ja kevein askelin, jotka olivat hänen käynnillensä omituisia. Raoul loi häneen tuon tuostakin levottomia silmäyksiä kummastuneena siitä, ettei hän hänen puheessansa huomannut sitä kiihkeätä vilkkautta ja ylpeyttä, jota se tavallisesti ilmaisi. Sibyllan ääni oli harvinaisen tyyni ja lempeä. Raoul tunsi tässä hennossa olennossa asuvan tahdon ja innon, jotka olivat ylhäisempää laatua kuin ne hurjat intohimot, jotka liikuttivat häntä itseänsä, ja jotka masennettuina pysyivät salassa. Hän oli joutunut sanomattoman mielenhäiriön valtaan ja antoi tämän lapsen johtaa itseänsä kuin varjoa, voimatta päättää tai edes ajatella mitään.

— Muistatteko, mitä sanoitte, ystäväni? Sibylla jatkoi… On olentoja, sanoitte, on sydämiä, joitten on mahdotonta ja järjetöntä ajatella katoavan tyhjään!… Tämä tuntui niin todelta, niin totuutta heijastavalta! Koska ruumiimme, kun kuolema ne korjaa, ainoastaan muuttavat muotoa, koska aine on kuolematon ja se mikä meissä juuri on heikointa ja kurjinta, saattaa kestää iankaikkisesti, kuinka silloin saattaisi käsittää, että meidän ylevimmät ajatuksemme ja jaloimmat tunteemme, meidän ystävyytemme, lempeytemme, uskomme, huokauksemme Jumalan puoleen, rakkautemme, kärsimyksemme, kyynelemme, että tämä kaikki häviäisi jäljettömiin, saavuttamatta tulevaisuutta, turvapaikkaa, oikeutta!… Siten kaikki saisi elää, paitse mikä on puhdasta!… kaikki olisi iankaikkista, paitse mikä meissä on jaloa ja suurta… mikä kunnioittaa elämän, kaunistaa maan ja miellyttää taivasta! Oi ei!… on olemassa, te sen juuri sanoitte, on olemassa puhdas lähde, josta sielumme lähtevät ja jonne ne jälleen palajavat, kuten enkelit pipliallisessa kertomuksessa… Minä rakastan tätä kuvaa… On suloista ympäröidä kuolemaa tällä hymyilevällä suloudella, etenkin kun on kadottanut olennon, jota on suuresti rakastanut. — Te olette aivan nuorena menettänyt äitinne, vai kuinka, ystäväni?

— Sibylla lakkasi puhumasta. Hän oli pysähtynyt avonaiselle kentälle, jonka syrjältä näkyi korkeampia kumpuja ja niitten keskenään muodostamia syvänteitä, jotka ulottuivat aina merelle asti. Rämeisissä laaksoissa ja vuoren rinteillä häälyi vaaleita syksyisiä sumupilviä, joita kansa siinä seudussa runollisesti nimittää valkoneitsyiksi . Tähtien valon läpitunkemina ne levittivät tälle autiolle seudulle vaaleata, ilmamaista loistoa, joka ei näyttänyt olevan tästä maailmasta kotoisin. Neiti de Férias, nojautuen Raoul'in käsivartta vasten, katseli kauvan tarkkaavaisesti tätä näkyä. Hän näytti yht'äkkiä heräävän ja sanoi alkaen jälleen käydä:

He menivät silloin erääsen metsän varjokkaimmista paikoista. Sibylla oli kiiruhtanut kulkuansa. He astuivat alaspäin erästä jyrkkää polkua myöten ja joutuivat pienelle valoisammalle paikalle, jota suureksi osaksi peitti erään synkän, muurin jätteeltä näyttävän kallion varjo. Raoul vapisi. Hän tunsi Haltiankallion ja sen pienen lähteen, joka siitä lirisi ja sen jylhän laakson, missä Fériasin joki virtasi. Muutaman tähden heikot säteet tunkeutuivat lehväin lävitse, kimaltelivat suloisesti lähteen vedessä, ja vesipisarat, jotka siitä toinen toisensa perästä valuivat, synnyttivät kirkasta ja surumielistä ääntä, joka vaan näytti lisäävän tämän erämaan hiljaisuutta:

— Täällä, hän sanoi vihdoin puoliääneen, olen tahtonut sanoa teille hyvästi… Raoul. Antakaa mulle anteeksi vielä tämä heikkouteni. Minä olen lapsi kaikkine järkineni… Kun teidät täällä ensikerran näin, muistatteko sitä?… oli kevät ja suloinen päivänpaiste… Mutta nyt… on syksy ja yö!…

Hän lausui nämä sanat ikäänkuin houraillen ja vaikeni äkkiä; sitten hän kääntyi, kumartui kalliota vasten ja alkoi, kätkien kasvonsa käsiinsä ja kosteaan sammaleen, joka peitti kallion seiniä, katkerasti itkeä.

Raoul katseli liikahtamatta ja ikäänkuin kivettyneenä tätä suloista olentoa, joka itki varjossa ja joka enemmän kuin koskaan ennen näytti olevan tämän yksinäisen paikan surumielinen haltiatar; sitten hän lähestyi nuorta tyttöä hitaasti parin askeleen päähän ja sanoi hiljaisella ja liikuttavalla äänellä:

— Sibylla, oi kuinka julmaa leikkiä pidätte minun kanssani… ja itsenne kanssa! minkä rikoksen teette Jumalanne ja hyveittenne nimessä!… Me rakastamme toisiamme niin, ettei koskaan kaksi olentoa maanpäällä ole niin toisiaan rakastanut… Te itkette, ja minun sydämeni on ruhjottuna… Me olemme vapaat… me voimme saada toinen toisemme… onni on meidän käsissämme, ja te hylkäätte sen… te ette siitä huoli!… Minkä tähden? Tuskin sitä itsekään tiedätte, onneton lapsi!

— Raoul, hän sanoi ja hänen äänensä oli jälleen saanut entisen ylpeän painon, minä hylkään tämän onnen, koska se olisi valhe, koska emme olisikaan todella yhdistetyt… koska tahdon olla siten rakastettu kuin itsekin rakastan… ja kosk'ei muu ole kestäväistä, kuin mikä perustuu siihen!

— Ah, minä tiedän kyllä, että te kärsitte, ja minä tahtoisin polvillani pyytää teiltä anteeksi, että saatan teille niin suurta tuskaa;… mutta näettehän, että itsekin kärsin… kenties vähemmin kuin te… sillä minä toivon teidät vielä tapaavani… Niin, minä toivon sitä lujasti Raoul… minä olen siitä varma!… Hyvästi!

Raoul laski kätensä Sibyllan hänelle ojentamaan käteen, jonka jälkeen nuori tyttö lähti nopeasti pois.

Muutaman askelen päästä hän näki hänen pysähtyvän, nojautuvan erästä polun syrjässä olevaa puuta vastaan ja äännähtävän:

— Tarttukaa käsivarteeni!… Älkää pelätkö minua… ei sanaakaan enää, ei mitään pyyntöjä… sillä teidän tulee palata kotiin, ettekä saata sitä yksinänne tehdä!…

Hän tunsi Sibyllan vapisevan ja hänen vaippansa oli yön kosteudessa ihan kastunut. Hän ei sanonut mitään, nojautui Raoul'in käsivarteen ja alkoi vaivoin astua rinnettä, joka ympäröi kalliota. Vähitellen hänen askelensa kävivät vakavammiksi, mutta hän piti päätänsä yhä alaspäin nojautuneena, pitämättä väliä mistään ja antautuen kokonaan sen käsivarren huostaan, joka häntä ohjasi.

Neljännestunnin kaluttua pysähtyi Raoul äkkiä ja saattoi hänet heräämään. Sibylla loi hämmästyneen katseen ympärillensä ja huudahti:

— Jumalani! enhän tunne tätä paikkaa, en näe, en tiedä, missä olen!
Tämä sumu peittää kaikki… Tiedättekö varmaan olevanne oikealla tiellä?

— Tähän asti olen luullut olevani; mutta nyt olen hämmentynyt, minä tunnustan sen… Ei näe kahta askelta edemmäksi!

Niinkuin usein tapahtuu keskiyön vaiheilla näillä seuduin ja tähän vuoden aikaan, oli läheisistä rämeistä äkkiä noussut paksua sumua. Se oli ensin pienempinä pilvinä kierrellyt metsän reunoja mutta oli sitten tunkeutunut joka paikkaan sen sisällekin. Se antoi metsälle oudon, haaveellisen muodon ja näytti muodostavan puitten varjoon läpipääsemättömän muurin.

Neiti de Férias näytti kokoavan koko kylmäverisyytensä ja kysyi Raoul'ilta, mitä suuntaa he olivat kulkeneet; sitten hän viivytteli ja mietti hetkisen sekä alkoi nopeasti kulkea samaa tietä. Hän luuli muutaman minutin kuluttua eksyvänsä yhä enemmän. Hän arveli silloin olevan parasta uudestaan palata Haltiankalliolle, koska hän luuli kerran tänne saavuttuansa voivansa tarkemmin määrätä matkan suunnan. He koettivat siis löytää vanhoja jälkiänsä, mutta turhaan. Heidät oli vallannut se omituinen häiriötila, johon joutuu, kun meidän luonnolliset oppaamme meidät pettävät. Sibylla luuli väliin huomaavansa, että he olivat joutuneet puiston ulkopuolelle sen jatkona olevaan metsään, jonka äärimmäiset liepeet ulettuivat meren rannalle asti.

He jatkoivat kumminkin kuumeentapaisella vauhdilla kulkuansa ja päättivät käydä suoraan eteenpäin. Melkein joka askel oli heidän tiellänsä kaatuneita puun runkoja tai tiheitä pensaikkoja. He kulkivat ylös ja alas jyrkkiä mäenrinteitä ja joutuivat usein rämeisiin notkelmiin, joissa heidän jalkansa vajosi mutaan. Väliin he pysähtyivät lyhyesti neuvottelemaan. Pelon huudahduksia ja katkonaisia sanoja pääsi, vaikka harvoin Sibyllan huulilta:

— Jumalani, kuinka minua rankaistaan!… Mitä he ajattelevat?… He kun rakastavat minua niin suuresti, ja jotka minä olen unohtanut, kuinka levottomia he lienevät!

Hän istahti hetkiseksi, jaksamatta kauvemmaksi; mutta pian hän taas vilusta väristen alkoi astua kovemmin eteenpäin.

Raoul oli epätoivossa. Hän oli enimmäkseen ääneti. Sibyllaa hän tuki suonen vedontapaisella innolla ja osotti hänelle äidillistä huolta ja lempeyttä. Olipa hän vastuksesta huolimatta nostanut hänet käsivarsillensa kuin lapsen ja kantanut hänet erään rämeisen kohdan poikki, johon hän itsekin vajosi polviaan myöten.

Kaksi pitkää tuntia olivat he siten harhailleet metsässä, yön ja sumun keskellä, kun he näkivät epäselvästi edessänsä korkean metsäisen vuoren. Molemmat huomasivat silloin yht'aikaa, että heidän epätoivoinen käyntinsä oli vienyt heidät aivan metsän loppuun, meren rannalle. Vaikka he olivatkin pitkän matkan päässä linnasta, niin meren läheisyys oli heille kumminkin takauksena, että he nyt löytäisivät oikean tien. Sibylla alkoi tämän havainnon johdosta innostuneena kiivetä nopeasti, melkein iloisesti mäen rinnettä ylös; mutta kun he saapuivat huipulle ja vihdoinkin pääsivät metsän pimeydestä, hän horjahti hervottomana ja hänen päänsä nojautui Raoul'in rinnalle. Hän mainitsi hellästi hänen nimeänsä:

Sill'aikaa kun Raoul jäljellä olevilla voimillansa tuki Sibyllaa, hän silmäili toivotonna ympärillensä. Yht'äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat; hän huomasi muutaman askelen päässä rannalla matalan, rappeutuneen majan, jonka hän heti tunsi; valo kiilsi kojun muutamista raoista ja loisti läpi sumun. Raoul korotti äänensä ja huusi:

Hän kuuli jonkun lähestyvän nopein askelin ja Jacques Féray ilmaantui sumusta.

— Voi kunnon ystävä! Raoul jatkoi mielenhäiriötä ilmaisevalla äänellä, kuinka olen iloinen sinut löytäessäni! En enää tiennyt, olinko ollenkaan maailmassa. Tällaista yötä!… Niinkuin näet, hän on sairas!… Laita pian tulta!

— Minulla on tuli, vastasi Jacques Féray, jota ei mikään hämmästyttänyt. Tulkaa!

Raoul kantoi Sibyllaa käsivarsillansa ja astui hullun jäljestä hänen majaansa. Eräässä nurkassa paloi pieni tuli kahden kiven välissä, jotka olivat lieden asemasta. Jacques heitti siihen lisää risuja ja niistä syntynyt leimuava valkea loi omituisen iloista valoa kojun rappeutuneille seinille. Raoul laski taintuneen tytön jaloillensa tulen edustalle ja sanoi kannattaen häntä yhä seisomassa:

— Mene pian, Jacques, etsimään kanervia ja lehtiä… niin paljon kuin saat!

Jacques lähti ja toi useampia kertoja kanervia ja lehtiä, niin että kojun lattia niistä piankin täyttyi. Niistä Raoul muodosti vuoteen ja laski Sibyllan sille. Tuokion kuluttua tyttö huokasi ja avasi silmänsä. Nähdessään Raoul'in olevan kumartuneena hänen ylitsensä, hän hymyili; sitten hän sanoi hämmästyneenä:

— Ystävänne Jacques Féray'n luona, hän vastasi. Älkää pelätkö enää mitään. Tointukaa… Minä lähetän hänet heti linnaan, jahka sumu vähän hälvenee. Asettukaa lepäämään ja koettakaa nukkua. Minä valvon luonanne.

— Niin… Minä olen hyvin väsyksissä! Huomatessansa Jacques'in hellän ja levottoman katseen hän sanoi heikolla äänellä:

— Minun on vilu, mutta tämä tuntuu niin hyvältä! Hänen silmänsä sulkeutuivat, hänen päänsä vaipui kanervaiselle pään-alukselle ja hän nukkui.

Raoul viittasi käskevällä silmäyksellä Jacques'ia olemaan hiljaa, mutta tämä luuli, että hän määräsi hänet menemään ulos, ja hiipi äänettä nurmelle virumaan muutaman askelen päähän majasta. Vähän sen jälkeen hän alkoi laulaa kauniilla ja soinnukkaalla äänellänsä erästä niistä surumielisistä sävelistä, joita hän oli merimiehenä ollessansa laulellut vahdissa laivan kannella ja joita hän usein oli hyräillyt pienen tyttärensä kehdon ääressä. Raoul, joka oli istuutunut toiselle lieden kivistä ja nojautunut yli nukkuvan Sibyllan, kuunteli liikutettuna tätä laulua, joka tässä tilaisuudessa ilmaisi ääretöntä surumielisyyttä. Tuon tuostakin hän loi levottoman katseen rannikolle avonaisesta ovesta: hän tuli iloiseksi huomatessaan sumun vähän hälventyneen. Hän kirjoitti muutamia riviä muistikirjansa lehdelle: hän ilmoitti hra de Férias'ille yön tapaukset ja mainitsi varovaisesti Sibyllan tilaa. Sitten hän astui majasta ja antoi lipun Jacques'in käteen ja käski häntä viemään se linnaan niin pian kuin vaan saattoi. Jacques lähti heti kiiruhtamaan nopein ja ikäänkuin heiluvin askelin, jotka olivat hänelle omituiset.

Raoul palasi sitten takaisin majaan, häntä väsytti märissä vaatteissansa. Hän istuutui eräälle jakkaralle, joka oli Jacques'in koko irtaimisto. Sibylla nukkui yhä sikeästi. Hänen kasvojensa ympäri, joita tuli toisinaan kirkkaasti valaisi, muodostivat hänen huivinsa valkeat syrjät kauniit reunukset ja ne näyttivät hymyilevän; mutta niillä näkyi kumminkin jälkiä tämän kauhean yön vaivoista ja mielenliikutuksista. Nuoren tytön silmiä ympäröi sinervä kaari; hänen lumivalkeille kasvoillensa oli äkkiä noussut puna ja hänen rintansa sekä sille asetetut kätensä kohoilivat nopeasti hänen hengityksensä mukaan.

Raoul istui useampia tuntia liikahtamatta paikallansa ja kääntämättä silmiänsä tästä suloisesta kuvasta, jonka puhdas kauneus saattoi hänet ajattelemaan nuoria kristittyjä marttyyriä. Mitä kauhein pelko valtasi hänen mielensä. Mikä nyt liikkui hänen jo kauvan sitten runnellussa sielussansa tämän surumielisen katselemisensa aikana, sitä hän tuskin itsekään saattoi sanoa: — on tunteita, tuskia, toivomuksia, valon väläyksiä, jotka tunkeutuvat niin syvälle ihmissydämeen, ett'eivät sanat sinne saakka uletu. — Yht'äkkiä hän vavahti, hänen silmänsä kostuivat, hän laskeutui polvillensa otsa käännettynä kohti taivasta, ja oli selvä että hän rukoili.

Pieni rahina herätti hänet tuokion kuluttua hänen hartaudestansa. Sibylla oli noussut istumaan lehtivuoteellansa ja katseli häntä säteilevin silmin:

— Raoul… hän sammalsi kokoon puristetuin käsin ja ikäänkuin epäillen, te rukoilette?

— Niin, Sibylla, minä rukoilen! minä uskon!… minä uskon, ett'ei ole mitään totta maailmassa paitse että te olette kuolematon enkeli!

Kyyneltulva irtautui hänen sydämestänsä tätä sanoessansa. — Sibylla oli laskeutunut takaisin vuoteellensa ikäänkuin taivaallisen ilon valtaamana; ihastuksen hymy saattoi hänen huulensa avautumaan ja hänen säteilevät silmänsä olivat kiinnitetyt Raoul'in silmiin, joista äänettömät kyynelet vuosivat. Nuori tyttö, ollen liiaksi liikutettuna voidaksensa puhua, teki sanomatonta suloutta ja hellyyttä ilmaisevan liikkeen; hän veti pois näitten pyhäin kyynelten kostuttaman kätensä ja suuteli sitä.

Aamunkoiton himmeä valo alkoi silloin tunkeutua majaan. Rannalta kuului epäselvää puhetta ja kiiruhtavain askelten ääntä. Samassa ilmaantuivat hra ja rouva de Férias ovelle; miss O'Neil oli heidän seurassansa. — Sill'aikaa kun markiisitar ja Irlannitar osottivat Sibyllalle hyväilyänsä ja rakkauttansa ja ahdistivat häntä levottomilla kysymyksillänsä, hra de Férias vaihtoi Raoul'in kanssa muutamia pikaisia sanoja.

— Jaksatko kävellä, luuletko voivasi? Tahdotko että sinut kannetaan? vaunut ovat alhaalla rannassa… Auttakaa minua, herra.

— Oh, kyllä jaksan käydä! hän sanoi iloisesti. Olen täydellisesti tointunut… ja jaksaisin käydä vaikka maailman ääriin!

Hän loi silmäyksen Raoul'iin ja lähti, nojaten iso-isänsä käsivarteen-, majasta.

Kun he astuivat pitkin rannikkoa päästäksensä polulle, joka vei kallioitten lomitse alas tielle, alkoi päivä juuri koittaa ja aurinko pujahti äkkiä esiin aalloista kuin kirkas kultapallo.

Sibylla pysähtyi hetkeksi ikäänkuin sen valon häikäisemänä, sitten hän kääntyi Raoul'iin päin, joka tuli hänen jäljestänsä, ja osotti sanomatta mitään sormellansa säteilevää taivaanrantaa. Kun he saapuivat tielle, hän kääntyi vielä kerran:

Hänen äänensä oli niin rauhallinen ja soinnukas, hänen silmänsä niin hymyilevät ja hänen käyntinsä niin kepeä, että Raoul tunsi vähitellen katoavan sen pelon, joka oli alkanut häntä hirveästi vaivata. Hänkin sanoi sentähden melkein iloisella äänellä:

— En, minä olisin vaan vaivaksi. Muuten minulla, on varsin lyhyt tie kumpujen yli, ja käveleminen minulle tekee hyvää, sillä olen melkein jähmetyksissä. Mutta pian tavataan… ja älkää epäilkö mitään minun suhteeni!…

Sibylla ojensi hänelle kätensä ja katosi pian tien polvekkeessa Raoul'in näkyvistä. Hän lähti kiiruhtamaan kohti kylää ja saapui puolen tunnin kuluttua pappilaan. Hän hämmästyi huomatessansa portilla olevan niitten vaunujen, jotka olivat vieneet Sibyllan. Hän sai pian eräältä palvelijalta tietää, että Sibylla oli tullut niin kipeäksi, ett'ei häntä voitu kuljettaa kauemmaksi. Markiisi riensi häntä vastaan epätoivo kasvoilla. Sibylla oli sairastunut kovaan kuumeesen, hän houraili. — He neuvottelivat yhdessä hetkisen ja vähän sen jälkeen hra de Chalys astui vaunuihin. Hän vaihtoi linnassa hevosia ja lähti ———:n kaupunkiin, joka oli seitsemän penikulman päässä Férias'ista, hakemaan avuksi erästä lääkäriä, joka oli saavuttanut hiukan mainetta niillä seuduin. Markiisi oli sitä paitse pyytänyt häntä kutsumaan lääkäriä Pariisista. ———:n kaupungissa ei ollut telegrafiasemaa ja Raoul'in täytyi ajaa lähimmälle pysäyspaikalle, kahden penikulman päähän sieltä, toimittamaan sähkösanomaa perille.

Kaikki tämä sekä matkan vaikeudet veivät häneltä päivän ja kello oli noin kuusi illalla, kun hän saapui pappilaan, sekä ruumis että sielu väsymyksen, kärsimättömyyden ja levottomuuden runtelemina.

Kun hän astui puutarhaan, niin hän kohtasi lääkärin, jota hän oli aamulla käynyt hakemassa ja joka käveli hitain askelin ja huolestunein kasvoin.

— Se on vaarallinen kuume, joka on tullut kastumisesta ja vilustumisesta… liialliset mielenliikutukset ja sitten tuo sumussa ja suossa vietetty yö…

— Voitte olla varma, herra, ett'en lyö laimin mitään… Jos hän kestää ensi kohtauksen, saattaa toivoa…; mutta tämä kohtaus on ollut kauhea… Nyt se jo alkaa tyyntyä;… hän ei valita enää… Saamme nähdä!

Rouva de Férias ja miss O'Neil ilmaantuivat huoneen ovelle. Hän juoksi heidän luoksensa. Molemmat tarttuivat hänen käsiinsä sanaakaan virkkamatta.

— Ei, herra, ei… tointukaa. Hän on kertonut meille kaikki tänä aamuna… Me emme moiti teitä laisinkaan… Se on meille yhteinen onnettomuus. Me toivomme muuten taas vähän.

Jäätyänsä yksiksensä hra de Chalys astui muutaman askelen painaen kättänsä vasten polttavata otsaansa ja pysähtyi sitten kuuntelemaan. Mitään ääntä ei tullut hänen korvaansa. Rauhallinen ja surumielinen äänettömyys vallitsi pienen puutarhan ympäristössä, joka jo alkoi peittyä iltahämärän varjoon.

Tyynnyttääksensä aatostensa tavatonta kiihkeyttä hän lähti ja käveli hetkisen tiellä portin edustalla. Yht'äkkiä hän alkoi kiivetä ylös mäkeä, kulki kirkkopihan poikki ja astui kirkkoon. Kun hän näki seinäin ja kupukaton puolivalmiit maalaukset, muistot niin monista toiveista ja onnellisista hetkistä, kirkon puolihämärässä, niin hän tunsi tuskan ahdistavan rintaansa. Hän veti suonenvedon tapaisesti kätensä kokoon, heittäytyi polvillensa kivilattialle ja painaen otsaansa vasten alttarin portaita, hän alkoi hillittömästi nyyhkiä.

Hän oli tässä asennossa itkien ja rukoillen, kun eräs käsi kosketti häntä olkapäähän; hän nousi seisomaan: abotti Renaud oli hänen edessänsä kalpeana ja ääneti. Raoul tarttui hänen käteensä ja sanoi katsoen häntä silmiin:

— Ah, isä, mitä tulette sanomaan?… Säästäkää minua isä! Eihän hän ole kuollut? sanokaa!… Eihän? Oi, minä rukoilen teitä!… Jumalani! mitä tekisin maailmassa?… Hän ei ole kuollut… Älkää sanoko minulle, että hän on kuollut… minä pyydän, minä rukoilen teitä sitä sanomasta!

Ja hän heittäytyi polvilleen papin eteen melkein houreen tapaisessa mielenkiihkossa.

— Ystäväni… rauhoittukaa… ajatelkaa Jumalaa! Tulkaa, hän kutsuu teitä?

Hän loi häneen vielä kysyvän ja tuskaa ilmaisevan silmäyksen ja nähdessään kirkkoherran huulten vavahtelevan hän seurasi häntä äänettä. Kun he astuivat ylös pappilan ahtaita portaita, niin he tapasivat lääkärin, joka tarttui ohi mennessänsä Raoul'in käteen.

He astuivat sitten siihen pieneen huoneesen, joka oli ollut Raoul'in hallussa. Tänne oli Sibylla sijoitettu. — Markiisi, markiisitar ja miss O'Neil seisoivat vuoteen pääpuolessa: heidän kasvonsa, joissa näkyi jälkiä kyyneleistä, olivat vakavat ja tyynet. Raoul'in ensi katse kohtasi Sibyllan suuret siniset silmät, jotka olivat levottomina kääntyneet huoneen oveen päin, mutta jotka kirkastuivat, kun hän tunsi hänet. Raoul lähestyi vuodetta: Sibyllan kasvot, joita ympäröivät hänen hajanaiset valkeat hiuksensa, ilmaisivat sellaista rauhallisuutta, suloisuutta ja jonkinlaista iloa, että Raoul ensiksi alkoi toivoa paranemista. Hän nyykäytti hiukan päätänsä hymyillen Raoul'ille ja käänsi sitten heti silmänsä kirkkoherraan, joka astui esiin.

— Herra, vanhus lausui hitaalla, juhlallisella äänellä, neiti de Férias olisi tänä viimeisenä hetkenä tahtonut tulla teihin yhdistetyksi avioliiton siunauksen kautta. Hän ei tiennyt, ja minun on täytynyt hänelle selittää, että minun velvollisuuteni oli kieltää siunausta sellaiselta yhdistykseltä; mutta minä teen kumminkin kaikki, mitä omatuntoni sallii, antaakseni tälle sydämelle… joka on niin suuresti teitä rakastanut… viimeisen lohdutuksen.

— Neiti de Férias on minulle sanonut, herra, että te jo otatte osaa hänen puhtaasen uskoonsa ja hänen ijankaikkisiin toiveihinsa?

— Niin, herra, Raoul sanoi: — ijäti! Ilon säde välähti Sibyllan kasvoille.

Raoul laski hellästi kätensä Sibyllan käteen. Vanha pappi kohotti silloin kosteat silmänsä kohti taivasta ja puhkesi liikutetuin äänin näihin sanoihin:

— Hyvyyden Jumala! Sinä tiedät, kuinka he ovat toisiansa rakastaneet… ja kuinka he ovat kärsineet!…

Anna näitten kahden sielun, jotka niin hyvin ovat ansainneet toinen toisensa ja jotka Sinä nyt erotat, kerran tulla yhdistetyiksi ijankaikkisuudessa!… Siunaa se lupaus, jonka heille siitä nimessäsi annan… Tapahtukoon niin!

Nyyhkytysten ääntä kuului huoneessa vanhan papin lopettaessa rukouksensa, eikä hän itsekään saattanut pidättää kyyneleitään. Sibylla yksinään ei itkenyt: hänen otsaansa ja hänen silmiänsä näytti valaisevan kirkas loiste. — Hetkisen kuluttua hän viittasi kirkkoherraa silmäyksellänsä; hän kumartui pään-aluksen yli; Sibylla näytti sanovan hänelle jotakin hiljaa ja ikään kuin arasti.

— Herra, hän sanoi Raoul'ille noustuansa, syleilkää häntä. Raoul kumartui alas ja painoi vapisevat huulensa nuoren tytön otsalle ja hiuksille. Lapsi paran poskille levisi äkkiä vieno puna; hän loi Raoul'iin ääretöntä hellyyttä ja suloutta ilmaisevan katseen, sitten vieno puna katosi äkkiä hänen poskiltansa, niinkuin henkäys olisi sen vienyt; hän vaaleni kuolonkalpeaksi, hänen pitkien silmäripsiensä varjo aleni, hänen huulensa avautuivat vähän, ja hänen muuttumatoin kauneutensa kiintyi tähän säteilevään liikkumattomuuteen. — Itse kuolemakin näytti kunnioittaneen häntä hänet viedessänsä. — — —

Nykyään on kolme valkoista hautapatsasta rannikon pienessä kalmistossa.
Valkoisimmassa niistä, jonka marmoria usein peittää metsäkukista tehdyt
seppeleet, on tämä yksinkertainen kirjoitus: "Sibylla Anna de Sérias.
— Yhdeksäntoista vuotta vanha". — Ja alempana: " In aeternum !"

Aina siitä pitäin, kun tämän kertomuksen viimeiset tapaukset tapahtuivat, kreivi Raoul de Chalys asuu Férias'in linnassa. Noudattaen Sibyllan tahtoa ja molempain vanhusten toivoa, jotka nimittävät häntä pojaksensa, hän ei lähde sieltä enää koskaan. Hän näyttää samalla perineen myöskin neiti de Férias'in hyveet. Seudun asukkaat, jotka nauttivat hänen suurta hyväntekeväisyyttänsä, osottavat tälle nuorelle, synkälle, vakavalle ja hurskaalle miehelle melkein taikauskon tapaista kunnioitusta. Tuskin he tietävät hänen nimeänsäkään. He sanovat häntä "neidin sulhaseksi".

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SIBYLLA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.