E-text prepared by Tapio Riikonen

POHJOLAN PUOLUKOITA

Keräymä runoja, suomennoksia ja alkuperäisiä

Helsingissä, J.C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa, 1882.

SISÄLLYS:

Rippilapset. (E. Tegnér)
Runoja. (C.J. Stagnelius)
Wladimir Suuri.
Elegia 6.
Linnut
Syksy.
Elegia 20.
Runoja. (F. Schiller)
Kylväjä.
Odysseus.
Juhaniitti-ritari.
Pompeji ja Herkulaneum.
Zeus Herkuleelle.
Muinais-teokset pohjois-matkaajalle.
Kohdallansa pysyy.
Teofanis.
Avain.
Viisaus ja mielellisyys.
Tähtitieteellisiä kirjoja.
Minun uskoni.
Genius nurin-päin käännetyllä soitsulla.
Naisen avu.
Ihanin ilmestys.
Toivo ja täyttämys.
Yhteinen kohtalo.
Kertoma-heksametri.
Oisitko.
Pietarin kirkko.
Saksalainen live-näytelmä.
Tiede.
Kant ja hänen selittäjänsä.
Runoja. (B.E. Malmström)
Angelika.
Kevät-päiviä.
Joki.
Frans Mikael Franzén 1847.
Runoja. (Alkuperäisiä).
J.L. Runeberg'in muisto.
Keväällä.
Tappelu Demmin'iltä.
Kultani kunnia.
Luonnon temppelissä.
Hauta.
Taittunut kukka.
Kuoleman kynnyksiltä.

Rippilapset.

(E. Tegnér.)

Helluntai, ihastuksen päiv', oli. Maa-kylän kirkko,
Valkea, aamuisess' valossaan oli. Tornilla, kussa
Kukko metallinen on, sätehet kevät-päivyen loisti
Niinkuin apostolillen tuli-kielet kiilteli muinoin.
Taivas siintävä on, hatussaan kevät ruusuja kantain
On pyhä-vaatteissaan, jopa rauhaa, riemua huokui
Tuuli ja myös purokin. Kukat kuiskasivat, puna-huulet,
Rauhan-tervehystään; ilo-mielin lintuset metsän
Oksilla laulelivat, ihanasti kiittäen Luojaa.
Kalmisto, laastuna nyt, oli puhdas. Porttiki vanha
Kaunis, lehtevä ol'; kukin rautainen risti nyt kantoi
Seppelen tuorehen, min sitonut oli rakkaus äsken.
Tiiman-patsaskin, joka kummulla kuolleiden kesken
Ainaki on sata vuotta jo seisonut, kukkia kantoi.
Niinkuin harmaja-pää, kylän ennus-pappi, jot' lapset,
Lapsien lapsetkin sen syntymäpäivänä kruunaa,
Seisoi tietäjä siell' ijäkkäänä, ja mykkänä näytti
Sormella rautaisell' kivitaulua, mittasi aikaa,
Tyynenä kun ijäisyys nukahtaa hänen ympärillänsä.
Kaunistettuna myös sisä-puolelta kirkko on, sillä
Nuoriso, vanhempain sekä taivahan toivo ja lempi,
Alttari-juuressa nyt oli uusiva kastellen liiton.
Pesty ja siivottu siis joka nurkka on, poistettu tuoksu
Seinistä, holvistakin, somien myös penkkien päältä.
Kukkais-tarhana on koko temppeli; johti se mieleen
Leht'-majan juhlaa juur'. Jopa kasvoi muurilla lehto
Aatelikilvestäkin, ja se tamminen saarnajatuoli
Kerran viel' vihoittaa, kuni muinoin Aaronin sauva.
Sielläpä raamattu on ihan lehtien alla, ja kaula
Hopea-kyyhkyisen koristettuna on vilukoilla.
Kuorissa seppeli suur' kävi ympäri taulua, jonka
Hörberg maalannut on; kuten aurinko pilvistä silmää,
Lehdosta katselivat kiharaiset enkeli-kasvot.
Messinkikruunuki nyt, ihan kirkas, holvissa hohti.
Piipuissa kynttilöiden asemesta nyt liljoja nähtiin.
Kellojen ääni jo on helähdellyt; vuorien, laaksoin
Laumat kuuntelemaan oli tulleet oppia oivaa.
Kuuleppas! kumisee yht'-äkkiä urkujen äänet,
Haastavat taivahan kieltä ja liitelevät kuni henget.
Niinkuin Elias, kun levätin hän pilvestä heitti,
Tempasi sieluki pois tomuvaipan, ja veisasi kansa
Het' sopusointuisest' ihanan, iki-mainion virren
Wallin'in tekemän, tuon Pohjan Taavetin-harpun,
Nuotilla herttaisella, min Luther laati, ja veisun
Siivillä taivoa kohti nyt lens' joka sielu, ja kasvot
Loisteli ihmisten, kuni Thabori-vuorella Herran.
Kas, tuli temppelihin nyt lauman arvoisa paimen.
Hän oli kaikillen isä, niinpä hän kutsuttiinkin.
Kristityn vilpittömyys soristus oli harmaja-päisen.
Hän oli armahinen; kuin taivahan enkeli kulki,
Laumojen keskellä hän, totisuuskin miettivä nähtiin
Otsoa kirkastavan, kuni hautojen sammalta päivyt.
Kuin runo-innossaan (ruso illan, mi kalvettuneena
Sielussa haamoittaa viel' muistona luomisen päivän)
Taituri, taivasten sulo-kulta, Johannesta maalaa
Patmossa silmääväks' päin pilvihin, harmaja-pääksi,
Niin oli vanhus tää, niin silmät ja hopea-tukka.
Nousivat seisomahan numeroituissa penkeissä kaikki.
Ah, kuinka herttaisest' ikä-mies joka puolelle katsoi!
Viittasi terveisiään sekä rauhaa, käyskeli kuoriin.
Kaunis ja juhlallinen oli kirkon-palvelus sitten;
Virsiä veisattiin, rukoeltiin, saarnasi vanhus.
Virtasi sen sydämest' monikin sana kansahan, niinkuin
Koittehen kaste ja niinkuin korvessa taivahan manna.
Kaikki kun päätetty ol', esihin meni kuorihin paimen,
Nuoriso jäljissään. Pojat oikeallen asetettiin,
Vartaloltaan solakat, puna-posket, kiehkura-päätkin.
Lemmen kukkaiset, siveät sekä puhtahat neidot,
Poskilla aamun koi, vasemmalle puolelle astui,
Ristissä sormin vaan alas laattiahan yhä katsoin.
Alkoi nyt luetus: kysymyksiä lapsille tehtiin.
Ensin vastasivat soperoisella äänellä lapset,
Vaan ukon katsahdus pian rohkaisi heitä, ja tiedot
Taivahan juoksivat kuin puron aaltolot huulista lasten.
Aina kun vastattiin ja kun mainittiin nimi Jesus,
Poikaset notkistivat heti päätään, niiasi immet.
Paimen herttainen, valo-enkeli nuorison kesken,
Lapsillen selittää lyhyeen Jumalan pyhät neuvot,
Tarkkahan, kumminkin ihan selvään; kaikki se korkein
On opiss', veisussakin heleää, tajuaa sitä lapsi.
Niinkuin elpyvi, kun kevät koittavi, kukkasen poimi,
Lehdet puhkeavat vähitellen, ja paahtava päivä
Kultavi, purpuroitsee nämä, kunnes kukkanen kypsi
Tuoksuavan kuvun aukaisee sekä tuutivi tuuless',
Täälläki kehkeni niin yhä lasten sielusta ristin
Kaita ja kallis tie. Isät, äidit taampana kaikki
Seisovat, silmissä veet, ihastuin, kun nuoriso taisi.

Vanhus asteli nyt ylös alttari-piirihin; silloin
Muuttunut kerrassaan oli armas sielujen paimen.
Ankara hän oli niin kuin Herran propheta, niinkuin
Tuoni ja tuomiokin, Jumalan edusmiehenä täällä.
Katseli hän sydämeen, lävistäin kuni miekalla mielet.
Ääni sen kuului niin kuin kaukaa ukkosen jyske.
Äkkiä muuttunut näin, kysyen hän haasteli siellä:
"Usko on tää isien, jot' apostolit saarnasi muinoin;
Täähän usko se on, kuhun kastin teitä, kun äidin
Rinnalla riipuitte viel', liki tienoilla taivahan porttein.
Silloin kanteli teit' sylissään, nukahtaissanne, kirkko.
Oottepa nyt heränneet, alas taivahan valkeus virtaa.
Kynnyksellä se nuoruuden tänäpäivänä teidät
Laskevi tutkimahan, valikoitsemahan vapahasti.
Ei ole pakkoa, ei, kysytään vain uskoa varmaa.
Tutkinto-hetki on tää, elämän se on tärkeä käänne,
Siemen vastaisuuden; lentävi muuttamatoinna
Huulista nyt sananen. Ajatelkaa vastaustanne!
Älkää pyytäkökään kavaluudella paimenta pettää;
Tarkka sen silmäys on, kirous on palkkana valheen.
Älkää tie elämän valehdellen alkako; teitä
Kuulevat vanhemmat, suku, veljekset, sisarekset.
Kaikki, mi teillen on maa-ilmassa rakkainta, seisoo
Eessänne kuuntelemassa, ja korkein tuomari teitä
Silmävi auringosta ja vieressä seisova enkel'
Taivahan tauluihin pyhän tunnustuksenne piirtää.
Maaliman Luojahan siis, Isähän, onko uskoa teillä,
Poikaan, Kristukseen, samaten sekä Henkehen heidän?
Tehkää nyt lupaus (lupaus pyhä!) lempiä Herraa
Kuin koko maat' enemmän, kuten veljeä myös lähimmäistä.
Tehkäte nyt lupaus elämällänne uskoa lemmen
Vahvistaa, unohtaa viat muiden, kärsiä toivoss',
Kohtalo viel' mikä lienevi teille, ja peljätä Herraa.
Ihmisten, Jumalan edess' teettekö tään lupauksen?"
Selvään jaahasivat heti poikaset, neitiset myöskin
Myönsivät kuiskuttain. Nyt paimenen otsalta haihtui
Ukkosen pilvi, ja taas hän haasteli leppeä niinkuin
Illan tuuloinen, kuin Baabelin virroilla harput:
"Terve-tulleita siis perimyksehen taivahan olkaa!
Ettepä lapsia oo, vaan veikkoja, siskoja uskoss'.
Miks'ei lapsia tok'? On taivahan valtio lasten.
Lapsia pinnalla maan sekä taivahan tarhoissa taatto,
Halliten perhettään, kurittain sekä anteheks antain,
Tää elämän kuvaus, kuten raamattu kertovi, onpi.
Puhtahat eess' Jumalan ovat autuahat! Koko usko
Puhtauteen perustuu, laps' taivahan onpi se itse.
Miehen urhollisuus sekä lapsen hurskaus on kai
Summa sen uskonnon, jota saarnasi Herra, ja kuoli.
Ah, kun lapsuuden sulosuojasta astelemaan te
Vuosien laaksoihin koleoihin nyt rupeatte,
Oi, kuinka äkkiä on, kovin äkkiä syntyvä teissä
Sen valo-vuorille taas ikävöitsemys, kuss' oli taaton
Haamussa rangaistus, sekä äidin muodossa armo
Antoi suudeltavaks käsiään, viaton oli rinta,
Oil elo leikkiä vaan, käsi taivahan ruusuja pyysi.
Seitsemän-kymmenen vuotias oon ma jo; taivahan taatolt'
Riemuja, murheita sain, mut onneni hetkiset parhaat
Tunsin mie heti, kun vain tarkkahan silmäsin heitä;
Kaikki ne lapsuuden ani armahat tuttavat tunsin.
Viekää kanssanne siis, elämän läpi johtajinanne,
Herttainen rukous sekä puhtaus, morsio lapsen.
Puhtauden koto on, laps-kullat, taivahan tarha.
Huoleti huikkuvi hän elon laineilla, kantaen liljaa,
Kaunoinen, kädessään, hän haahden hallussa nukkuu.
Tyynenä ihmisten vilinää hän silmävi; korvess'
Astuvat enkelitkin esihin hänt' palvelemaan, ei
Tiedä kunniastaan mitäkään hän, nöyränä seuraa
Ystävätään, jos saa. Hänest' älkää luopuko koskaan,
Sillä hän on Jumalasta ja taivahan saa avatuksi.
Hällä on ystäväkin, rukous, sepä lentävi aina
Pilvihin pinnalta maan, on kyyhkyis-postina taivoon.
Henki, se taivahan laps', pakolaisena, vankina täällä
Riuhtovi kahleitaan, kuten liekit pyrkien pilviin,
Sillä se murheissaan isän huoneita muistavi vielä,
Syntymämaatansa, miss' vereksempiä kukkia kasvoi,
Aurinko armahamp' oil ja se leikitsi enkelein kanssa.
Silloin ahtahaks käy, tukehuttavaks maa, kotihinsa
Eksynyt taas haluaa; halun sen nimi hartaus onpi.
Ah, kun tääll' elämän koko raskaus päällemme vierii,
Toivomme lannistaa, kokonaan sen multavi maahan,
On Jumalaa ihanaa rukoella; ne itkevät lapset
Ei aja Hän tyköään, vaan korjavi, auttavi heitä.
Herttaisempi on tok' rukous, kun paistavi onni;
Onnen päivinä, oi, elämän mitä kaunihin onni
Taivahan istuimen edess' nöyränä konttavi, kiittäin
Lahjan syntyä vain, ilo-mielin, ristissä sormin.
Onkohan, lapset, meill' mitäkään, jot' ei antanut Herra?
Ihmisen on, katalan, mikähän, mi ei saatua oisi?
Ah, jumaloitkaa siis, Serafit jumaloitsevat myöskin,
Peittävät siivillään, joit' kuusi on, kasvonsa Hält' mi,
Maaliman muuratessaan, pani tyhjään muurausluodin.
On Sen voimasta maa kuvaus, Sen kunniast' vahvuus.
Kukkivat, kuolevatkin suvut, tähdet puttoavat kuin
Lehdet kuihtunehet, tuhansittain vuosia kuolee
Herran jalkojen eessä; Hän katsovi heitä, ei laske.
Eessään kestävi ken? On tuomari ankara aivan.
Ynseän syöksevi hän alas; kun hän julmana kiljuu,
Kukkulat hyppivät kuin vasikat, kuin kaurihit vuoret.
Miks' toki pelkoa teiss', lapsikullat? Tuomari tuima
Hehkuva rakkaus on, tuless' ei ole Herra, ei myrskyss',
Maantärähyksessä ei, mut tuuloisen huminassa.
Rakkaus on Jumalan olemus, se on luomisen juuri.
Paljon mailmoja on, kuni lapsia, helmassa Herran.
Että se lempisi vain sekä lempeä nauttisi, henkens'
Kukkuvahan tomuhun pani hän, ja se, pystyssä seisoin,
Liekistä taivaisest' sydämen palavan heti tunsi.
Oi, älä sammuta tää tuli! Hengitys on elämän se.
Rakkaus on elo, vaan viha kuolema. Ei isä, äiti
Teit' ole lempinyt kuin Jumal'; autuuttaaksenne teitä,
Hän pojan ainoan uhrasi. Kun meni tuonelahan tää,
Rakkaus voitostaan ihastui; oli täytetty uhri.
Silloin templissä het' repeää esirippu, mi taivaan
Maast' erittää matalasta, ja nousevat hautojen haamut,
Kalveilla huulillaan sopahuttain toiselle toinen
Tuon sanasen: sovitus! selitys koko luomisen pulman.
Rakkaus on sama kuin sovitus, sama pohja on niissä.
Lemmi ihmeno siis, oi, lemmi taattoa taivaan!
Täytä rakkaudesta, mut ei pelost', Herrasi tahto.
Orjat pelkäävät, sydän lempivä mieluisa onpi.
Täydellinen Jumalan edess' on vain rakkaus yksin.
Jos Jumalaa rakastat, rakastat sinä veljiä myöskin.
Taivahan päivä on yks, samaten on rakkaus yksi.
Eikös oo Jumalan kuvasin joka ihmisen otsass'?
Etkö sen kasvoissa sie lue syntyäs? Eikö se kulje
Vierailla laineilla kuin sinäkin? Samat tähtilöt häntä
Eiköhän johdata myös? Miks' veljehes suuttunut oisit?
Vaikka hän vainoiskin sua, anteheks anna. On varsin
Kaunista lausua tok' ijankaikkisen murretta yhden
Ainoan kirjaimen: nimi sen on maalimass' armo.
Tunnetko miehen sen, joka, orjantappurat päässään,
Julmalle pyövelilleen anoi armoa? Onko hän tuttu?
Ah, sinä tunnustat nimeään, elä siis kuni hänkin.
Veljelle kiukkuinen älä oo; sen peittele virheet,
Tiellen eksyvä vie. Hyvä paimen eksyvän lampaan
Helmassa herttaisessa sen äidille riemuiten kantoi.
Lemmen heelmä on tää, hedelmistä se tunnetahankin.
Herran rakkaus on etu luomain, rakkaus meissä
Ääretön huokaus on; ikävöiten se kestävi kaikki,
Kärsivi, riemuitsee, jopa, kyynel silmässä, nauraa.
Toivo sen palkinto on maailmassa. Lempeä toivo
Toimittaa mitä voi; kotohon päin viittavi aina,
Laskevi tuonelahan lujan ankkuri-kynnen ja luopi
Maaliman kauniimman, kuvaelman himmeän, armaan.
Sen lupauksiin turvasivat paremmat suvut meitä.
Toivopa heill' oli vaan; Isän kiitos olkohon, sillä
Meille Hän antanut on enemmän, on toivomme kirkas,
Ei sitä piiritä yö, se on usko, on visseys varma.
Usko on rakkauden valo-silmä, on tuikkiva toivo,
Selvittää ikävän unelmat, kivehen nepä veistää!
Usko on päivytkin elämän, kuni Mooses se paistaa,
Sillä se nähdä sai Jumalan; sepä kahleilla maahan
Taivahan tempaisee. Kas, vaipuvi uus' Jerusalemi
Pilvissä kultaisiss' alas uljaine porttine maahan.
Siellä se innossaan kävelee, pyhimyksiä katsoin,
Laumoja siivikkäitä ei pelkää, tuntevi heidät.
Lempikät', uskokat' siis; teko itsestään heti syntyy,
Kuin valo auringost'; jalous isä oikeuden on.
Ruumis rakkauden on oikeus; kristityn työ on
Uskoa, lempeä vain, kuni kukkanen on suven tuote.
Seuravi kaikkia työ Jumalan luo; siellä se seisoo
Itsestään todistain. Työn tunnustuksen mi kuulee
Huoleti, autuas on; maan päällä se vaiti on, kunnes
Tuoni sen saa puhumaan. Vapisetteko, tullessa tuonen?
Tuoni on rakkauden veli, kaksois-veikko, hän on vain
Tuimempi muodoltaan. Hän, suikaten kalvettuneita
Huulia, hengen, tuon lunastusveren huuhtoman lapsen,
Helmassa tuudittain sitä, enkeli-seurahan viepi.
Kuulen jo kuoleman mie kumisten tulevan, minä huomaan
Lentimet yö-himeät, toki tähtiset; en sitä pelkää.
Vain pelastustapa on sekä armoa kuolo. Sen luona
Rintani hengittää keveästi, ja nään Jumalan myös
Kasvoista kasvoihin, kuten on hän — aurinko kirkas.
Katselen vuossatojen älyniekkoja, joita ma lemmin.
Nuo edess' istuimen ani kirkkaina seisovat, varsin
Valkeisin puetut, ja he, kantaen harppujen kultaa,
Enkelikielellään ihanaisinta laulavat virttä.
Teitäkin kuolema on, laps-kullat, noutava kerta,
Muistava on väsyneitä. Oi, terve-tultua, armaat!
Muistissa tuoreina siis pysykööt valat kallihit aina.
Olkate onnelliset, iki-onnela määränne olkoon!
Maa tomu-ainetta on; valo-taivahallen vihin teitä.
Lähde rakkauden, Jumal' taivasten, mua kuule,
Kuuntele palvelias rukous, joka lentävi luokses!
Suo edess' istuimen minun kohdata kaikki ne, jotka
Uskonut oot minullen. Rakastin isän lemmellä heitä.
Jospa he lausuisivat minust', että mä johdatin heitä,
Niinkuin mä ymmärsin, elämään; mua tuntekohot viel',
Kaulahan mun kavutkoot. Minun kerran salli ne panna
Puhtaina, niinkuin nyt, etehes, kokeneina, ja huutaa:
'Kas, isä, tässä mä oon kera lasten, jotka sa annoit!'"

Itkien haasteli näin. Ikämiehen viittauksesta
Lankesi polvilleen nämä ympäri alttari-pyörön.
Nyt rukouksen hän luki polvillansa ja hiljaa
Sen luki nuorisokin. Hän viimein taivahan rauhaa
Julkaisee vapisten, sima-suin heitä kaikkia siunain.
Päättyvä päivän työ oli nyt; oli lapsille säätty
Nauttia ehtoollist' lähimmäisenä sunnuntaina.
Äkkiä kuin välähys oli ääneti ukko ja laski,
Katsahtain ylöspäin, käden otsalleen. Läpi sielun
Lenteli mietteitä nyt ylevimpiä, loisti sen silmä.
"Nouseva sunnuntai valistaa kentiesi mun hautaa.
Ehkä jo muutama teist', kuni kesken kuihtunut kukka,
Silloin kylmänä on; miks viivyn, hetki on tullut?
Hehkuva on sydän, siis itävän sanan toivon, ja kylvän
Nyt. Mitä alkanut oon, minä täytän; taivahan taaton
Eessä mä vastata saan, ikä-miesi, jos rikkonut oisin.
Vastatkaa minullen, laps-kullat, taivahan kansa,
Ehtoollist' sovinnon nyt ootteko valmihit saamaan?
Tuttu sen merkitys on, useasti ma sen selitin jo.
Uuden liiton on kuva tää, sovinnon pyhä merkki
Keskellä taivon ja maan. On syntinen eksynyt kauas
Pois Jumalasta ja sen olennosta. Jo aikasin häntä
Vietteli tiedon puu; sepä syntiä peittävi vielä.
Tiedossa lankeemus — sovitus sydämessä on sitten.
Suuri on lankeemus, sovitus on suurempi vielä.
Kas, niin pitkälle kuin iki-muisto voi pyrkiä ta'appäin,
Siivillään väsyneill' etehen päin lennellä toivo,
Synti ja myös sovitus läpi ihmisten elämän käy.
Synti on syntyessään heti täys', sovitus sydämessä
Taivahan enkeleit' vaan uneksii, kuni kätkyen lapsi,
Eikä se tointua voi; se on niinkuin kanteloäänet,
Vangitut henget, joit' vapauttavi soittajan sormi.
Rauhan ruhtinas siis alas astui, armahat lapset,
Nostipa nukkuvan Hän, ja se seisovi säihkyvin, kirkkain
Silmin, voitollisest' sotien nyt syntiä vastaan.
Hän tuli pinnalle maan, meni kirkastettuna täältä,
Ei sydämistämme tok', siell' onpi hän hengessä vielä,
Lempivi, ain' sovittaa. Sovitus on aikojen loppuun.
Hartaina nautitkaa tänäpäivänä sen kuvaus siis.
Merkkihän kuollut on elämättä. On valkeus taivaan
Tuntematon sokealle, luopi sen näkkevä silmä.
Anteeks' saaminen ei lymy leipähän, viinihin, ei, vaan
Puhtaasen povehen. Parannukseen aikomus yksin
Taivaisiks' ylentää nuo maalliset heelmät ja poistaa
Synnin ja kuolemankin. Avattuin sylin rakkaus yksin,
Kyynelinen katumus, kokenut myös tahto, miu kulta
Liekissä puhdistuu, sanoen sanall', kristitty hurskas
Leipää syö sovinnon, sima-viiniä juo sovituksen.
Mutta mi uskaltaa, povessaan viha, astua tänne,
Pilkkaamaan Jumalaa, on kaiketi syyllinen Herran
Ruumiisen, verehen, hän päälleen tuomion tuo ja
Hirveän kuoleman; siit', isä taivahan, varjele meitä!
Ootteko valmiit nyt sovituksen herkkuja syömään?"
Hellänä vanhus näin kyselee, heti myönsivät lapset,
Äänehen nyyhkyttäin. Rukoukset hän luki sitten,
Niin asetuksenkin. Urut nyt kumisee sekä veisu:
Oi, Jumalan karits' sie, joka poisotat maaliman synnit,
Rauhasi meillen suo, oi, armaha kaikkia meitä!
Vanhus nyt vapisten, sini silmässä taivahan helmet,
Kalkin ja lautasenkin pani täyteen, herkkuja antoi.
Silloin niin oli kuin Jumal' päivän silmällä katsois
Temppeliholveihin viel' kirkkaammasti, ja puutkin
Latvansa notkistais, värisis myös hautojen ruoho.
Mutta (sen huomaitsin, jopa tunsinkin) läpi lasten
Jäätyneiden jäsenten väre autuuden heti lensi.
Heist' oli vihreä maa koristettu kuin alttari; juur' kuin
Hengellen Stefanin, tupa taivahan aukeni heille.
Loistelevan Jumalan näkivät, sekä myös Pojan kirkkaan.
Harput soi soreat, sulo-enkelit pilvistä heille
Päätään nyökäyttää, ruso-siipiä viuhuttavat myös.

Loppunut paimenen työ oli. Lapset, mielissä taivas,
Nousivat seisomahan, jopa itkien suutelivatkin
Kättä sen arvokkaan ikämiehen, vaan sylihinsä
Sulki hän armahiset, pani siunaavat kädet milloin
Rintojen miekkoisten, taas milloin kutrien päälle.

Runoja.,

(C.J. Stagnelius.)

Wladimir Suuri.

Ensimäinen runoelma.

Läntisten mäkien yli täys-kuu mahtava nousi,
Pilvistä pilkistäin hopean-värisistä, ja siunain
Oivan Theodosian ja Wladimirin loistavan leirin.
Keskellä päällikköin ylimäisenä valtias istui
Ruhtinas-teltissään, jota kirkastivat tulisoitot.
Maljasta kultaisesta ja helmitetystäki lakki
Viinin virtoja hän, makeaa simaviiniä Lesbon.
Soittaja kantelettaan siell', ketterä-sorminen, soitti;
Kun säveleet nämä soi, ihanaa kaks impeä Kreikan,
Harsoihin puetut, hivuksissaan kukkiva seppel,
Hyppeli riemuiten yli-ympäri sankariseuraa.
Juhlien loistopa ei, sävelten ei tenhosa voima,
Kaunon katsehet ei, rypälten ei kiiltävät helmet
Voi toki rauhoittaa katuvan sydämen kivut, eikä
Tuntoa tyydyttää, eikä hengen rientoa estää
Yöstä ja kahleistakin valo-ilmoihin menemästä.
Istui valtias valjuna, peitti sen otsoa pilvi.
Näinhän säikähtyneen merimiehen silmähän astuu
Kallio hirmuinen, joka taivahan pilviä uhkaa.
Istui miettien vaan Wladimir, kuin nukkuva oisi.
Eipä hän katsonut nyt rehevää, komeaa urolaumaa,
Eipä hän kannelten ilosoittoa kuullut, ei nähnyt
Lempeä lemmetärten; nepä tyttöjen huntujen alta
Pilkutti piilostaan, kuten virvat vilkkuvat yöllä.
Sielua varjosi yö, tärisytti nyt rintoa tuska.
Myrkkynä huulillaan sulo-viinin nestehet juoksi.
Hirveä hiljaisuus oli kullasta välkkyvän lauman.
Kylläpä kai näkivät itsvaltiahan kivun kaikki,
Ei toki rohjennut herättää sen sielua ykskään.
Iivan, kiittelemään ani valmis, haasteli vihdoin:
"Ruhtinas Novgorod'in, pajareitasi miksi sä vaivaat?
Käske, ja hälvenevät pimeät sun otsasi pilvet,
Ruhtinas-päästäsikin yö-himmeät huolesi poista.
Sykkielee sydän meiss', vapisemme ja pelko on suuri,
Kasvojen hallitsijan, kuten päivyt, mentyä pilviin,
Emmekä hengitäkään, siks kuin sun silmäsi meidän
Mieliä virkistää, elämään taas kutsuvi meitä.
Mistä sun tuskasi on kotosin? Niin kaukana kuin tuo
Vihreä maa merien tytär on, niin kaukana kuin ui
Taivahan hattarakin, sun vertaises kuka onpi?
Rurik'in istuimella sa herrana oot mehu-maiden;
Mitäpä polveillen sata virtoa kastavi viljan.
Kansaki herttaisin, vakavin mikä mailmassa onpi,
Suojavi istuintas sakeasti välkkyvin keihäin.
Kentillä karjoja käy kovin paljon, ruohoa syöden.
Viljavat pellot myös, vihannaiset, tuutien hiljaa
Tuulissa, aaltoilee; tähät kantavat helmiä kasteen.
Ui kalaparviakin hopeaisia virtojen veessä.
Tunturit on hopeaa täpötäynnä ja kultoa myöskin.
On kai vaskea niissä ja rauta, mi miehiä murhaa.
Niiden ympärill' on ikivanhoja metsiä, joissa
Käy otus-laumoja oivia, joilla on kirjavat turkit.
Vuotavi virrottain sulosin sima ontelo puista,
Kaupunki Novgorodin joka peilavi Wolkovin veessä
Vanhoa kauneuttaan, sekä Pleskov, Kiova ja Isborsk
Tahtoas tottelevat; samaten väki Kasan'in seudun,
Niin myös Bog'in, tuon komean, jumalaallisen virran.
Jalkojes juurehen, kas, pani kruununsa valtias Puolan.
Bjarmien maa varakas, jota jäämeren aalto ja Wienan
Huuhtovi, kuss' jumalan pyhän temppelin turvissa vielä
Hautovat aarteitaan lohikäärmehet, palvelias on,
Europan etelässä myös Taurian saarento kohta.
Ihminen itselleen mitäkään ei mieliä voisi
Pinnalla maan matalan, jota taivas ei antanut sulle.
Maalima, voittamanas, tuo nöyriä uhreja sulle;
Luotolot Aigean sinullen sulo-viiniä antaa.
Naisia nuoria saat Cirkassian maista ja Kreikan.
Heillä on kultaiset kiharat, ihanat punaposket;
Heilläpä oppia on pito-pöydän piirissä taiten
Hyppelemään, himojas sytyttäin sekä laulaen myöskin
Sieluas tuudittamaan, levätessäsi untuva vuoteess',
Tultua tähtisen yön. Ylistää nimeäs joka kansa.
Kun sodit, suojanas on jumaluuden säihkyvä kilpi.
Itkevät kahleissaan nyt jalkasi eessä ne, jotka
Valtaas vastustivat; vapisee, peläten sinun miekkaas,
Ylpeä Bytsantskin sekä risti ja keisarin istuin.
Kun olet taivaasen jumalten ihanaan iloseuraan
Astunut, miekkoinen, viho-viimein, kansasi murheeks,
Temppeliks muuttuva on jalo istuimes, iki uhriks
Slaavien kunnioitus, ja sun mainettas, pyhä urho,
Varrella vuos-satojen, ylistää yhä kultaiset harput".

Soi pajarin puhe näin. Sanelee jalo ruhtinas surren:
"Taukoa kiittelemäst' mua, Iivani. Taivahan kansa
Yksin autuas on; pikarista se vaahtoavasta
Juo jumalten makeaa ilomettä, ja huoleti aikain
Virtahan kurkistaa, haluten yhä katsoa, kuinka
Hukkuvat aaltoihin vähitellen vuodet ja kansat.
On maja autuuden, kuka ties, ylä puolella tähtein.
Merten vyöttämä maa tosiaan koto on kirouksen.
Ihmisen sielu, mi on valo-ilmojen siittämä lapsi,
Harhailee pimeän elämän sumupolkuja pitkin,
Ain' yhä eempänä vaan kotomaasta ja sammuvi viimein.
Vaikkapa kaunistaa puna-purpura, kruunuki meitä,
Vaikkapa orjanakin moni kyntävi sarkoja vieraan,
Kaikillen toki on kova kohtalo suotuna meille.
Synnymme maalimahan alastonna ja hoitoa vailla,
Valmihit itkemähän; elämän tään laaksojen teillä
Kumppaninamme on vain sumeain surujen paha parvi.
Tummaan tuonelahan viho viimein uuvumme kaikki.
Oi, mua hirvittää, manalan majahan kun ma katson!
Ei uro kannelten helinää, ei maljojen siellä
Kuuntele riemastuin; sulo-suuta ei neitinen anna.
Torven ei helähys, jota vastavi kallioseinä,
Kutsua voi sotahan sitä urhoa, min peri tuoni.
Tuima on tuskani, kun tuo ihmiskohtalo kurja
Mielehen juolahtaa, elämän kun pulmoa muistan.
En toki vaikenemaan minä saa noita ääniä, jotka
Henkeä vaivaavat. Ei öisinä hetkinä yksin,
Voiton juhlanakin, huvituksissa tainnuttavissa
Kuolema korvahan soi, pakenee hymy huulteni kauas.
Ystävät, miekkoinen olen teistä, on onneni oiva!
Oi, on tuntematoin kipu teille, mi purpuran alla
Rintoa syövyttää; salatut ovat vaivani, jotka
Kammiohon kuninkaan, jopa rintahan hiipivät hiljaa
Porttien suljettuin, väkeväin sotavahtien kautta,
Kourin rautaisin käsittäin mua, kun minä istun
Uhkeissa pöydissä, kun olen vuoteilla kimmoavilla.
Oi, kun astunut on sisähän tuo hirveä haamu,
Linnassa loistavi niin valo lamppuin kuin tuli hornan;
Vieraat kalpenevat, helisee kuni kuolema kannel.
Haudan holviksi myös sali juhlainen heti muuttuu.
Ah, minä hylkynä oon, minuhun on suuttunut taivas!
Hiljaisuus kun on matalan maan päällä, ja yö kun
Tähtilöteltan luo, komean, yli maiden ja merten,
Haamuja liitelevän näen leirini vieressä aivan.
Korvahan soi kamalin valitus, kuni itkisi tuoni.
Taas kun kirkkaimman valon antavi päivä, kun astun
Joukkojen keskellä istuimelleni kultahiselle,
On kuni kuuntelisin kuminan sopahuttavan mulle:
'Ruhtinas, jalkasi alla jo suutaan aukovi horna;
Päällä sun paasikin on verinen säde-miekka, mi uhkaa.'
Tiedän, ystävät, mie toki keinon, jonka ma keksin,
Pelkoni poistamahan. Kun raikuvi räikeä torvi,
Ankara voimassaan, orihit kun hirnuen polkee
Taisteluinnossaan, kun liehuvi lippu ja välkkyy
Miekat sankarien sekä joutset jännitetään myös,
Oi, minä riemastun, ilo valtavi henkeni silloin!
Kuulkaa siis, pajarit, mun käskyni, valmihit olkaa,
Muurit Theodosian väkisin verituiskujen alla
Ottamahan, kun Koi, punasormi, jo on näkyvissä.
Menköön nyt joka mies uni-kullan helmahan, jotta
Voimistuis sotahan; herätkää varahin, kun jo pilvess'
Leivonen riemuiten livertää, ja kun loistava päivyt
Lippua heiluttaa itärannalla ruskean taivaan".
Vaikeni, nousikin hän, kumartain menivät pajarit pois.
Leiri jo uinahtaa, meret valtavi yö sekä maatkin.
Vaan ihan yksin on tuli-tuskissaan Wladimir nyt
Untuvavuoteessaan. Surumielin kuutamo telttiin
Katsoa tirkistää; sini-ilman tähtilölauma
Loisteli loitompaa, kuten hautojen holvissa lamput.
Koskien virtaavaan kova pauhina loittoa kuului,
Niin humu tuulenkin Iällisten kypressien latvoist'.
Näin yli seutujen soipi Cecilian soitto ja laulu,
Kun valitus, hätä maan ylös nousevi temppeli-suojist'
Siivillä soitannon sulo-sointoisen, tykö Luojan.
Silmän kyynelisen Wladimir ylös loi avaruuteen.
Taivahan aavistus sydämen sai sykkimähänkin.
Sormet ristihin hän pani, ei toki voi rukoella.
Äkkiä ui valovirroissa valtiahan lepovuode.
Soi sävel taivainen, hajahus suloruusujen tuntui.
Silmäsi nyt Wladimir ylös; päällään loistava taivas
Kaarittaa kupuaan. Oli taivas tää ihanampi
Tuota, mi liepeiltään ihan kultainen, Aatamin, Eevan
Vuoteen tuoksuavan yli loisti, kun lauleli kertut.
Purpurapilvien päällä ja tähtimöt kutrien kullass',
Kas, valo-vaatteissaan mitä kaunihin nuoriso maahan
Asteli verkalleen. Pyhimysten joukosta jotkut,
Maljoja heiluttain, paratiisin suitsutust' kaasi;
Toiset harpuistaan hyväsointoisist' lumi-sormin
Loihtien kutsuivat esihin sulo-sointuja, toiset
Köörissä laulelivat tään juhlaisen suruvirren:
"Oi, älä riehu sie, Wladimir, niin ristiä vastaan!
Kuolleilla kristittyin älä kylvä kukkivat kentät!
Pelkää tuomariasi Iki-taivahan kostoa huutaa
Kristittyin veri, min sotakentillä vuodattanut oot,
Huutavat kaupunkien muserat sekä templien myöskin.
Syntisi saarnailee, tuhatkieli, ja syyttävi aina.
Oi Wladimir, kadotuksen reunalta pyörähä taappäin,
Ennenkuin iki-yö sun päiväsi nielevi, polkus
Piilossa on pimeän. Oi, sammuta turmio-soihtu!
Notkista katuen sun polvesi juuressa ristin.
Puu elämän on tää lunastuksen loistava risti;
Maata se varjostaa ja sen ruusut kukkivat kauniit.
Sen sulo-suojassa jos olet hetken, sielusi tuska
Kyynel-virtana on heti vuotava, rientävä kauas.
Tyynenä sykkivä on sun rintasi, viilein siivin
Lohdutus-enkeli on sun sieluus lentävä, taivaan
Riemastus povehes niin astuva kuin kevät maahan.
Näätkö sä kaupungin, Wladimir, pyhän kaukana tuolla?
Kas, punasormellaan iki-Koi sen torneja maalaa.
Ei ole muuria siellä, ei miehet miekkoja kanna;
Istuin rakkauden vaan saartama on pelastettuin.
Huoleti autuahat asuvat siell', juhlia viettäin.
Ei hätähuutoa sen katu kullilta koskahan nouse;
Ei majojen makeain soma-suojista huokaust' kuulu.
Ei ole tahroa siellä, mut kukkiva kauneudessaan
Käy suku ihmisten ijänkaiken palmujen alla.
Niin jalo, kaunoinen oli ihminen Edenin maassa
Aikojen aamuna, kun Jumalan kuva hän oli vielä.
Oi, Wladimir, pyhien ilolaumaan etkö sä mieli?
Etkö sä itselles ijankaikkista kruunua soisi?
Ihmishengelle on koko maa ja sen kunnia ahdas.
Taivahan valtio vaan rajaton sekä suuri on tuolla.
Herrapa yksin sen sädekruunuja laskea taitaa".
Vaikeni kannelten sulo soitto ja raukesi veisu;
Tuo valo-ilmestys, kuten ilmiö, sammuen haihtui.
Silmin huikenevin makas' haltija Novgorodin nyt.
Milloin katsovinaan oli enkeleit', räikeän soiton
Milloin kuulevinaan. Kun vihdoin tointuvi jälleen,
Ihmeen huomasi taas. Valohon puetettuna niinkuin
Aurinko paistava, kuin lumivuorten valkea vaippa,
Kas, mitä kaunoisin oli nainen vieressä vuoteen.
Seppeli kultainen koristus oli käkkyräpäisen.
Hälläpä kiilteleväsi kädessään oli liehuva palmu.
Tyyni sen silmäys ol'. Majesteetin kaunihit kasvot
Myös oli; loisteli niist' tyven mieli ja lempeys lämmin.
Paistavi kuutama niin haju-yönä, mi selkeä onpi.
Suun punahuulet hän avas' auki, ja leppeä lausui:
"Oi, älä hämmästy, Wladimir, mua! Mainio Olga,
Äit' Sviatoslav'in, oon; Helenaks mua kutsuvi taivas.
Peljättiin nimeäin, tuhannet mua totteli muinoin;
Mutta jo sammunut on mun suuruus kuin uni turha.
Vietän nyt parempaa elämää pyhimyksien kanssa.
Munkin rintani vaan himojen oli kenttänä muinoin.
Sielua varjosi yö; tämä kaukana eksyvä tiennyt
Ei parempaa olevan, kuin maa ja sen hukkuva onni.
Teurastin minä kuin sinäkin veri-uhreja ennen
Haamuillen pakanain; oli ristin voittava voima
Tuntematon minullen, sekä myös tuo autuas lauma,
Min koto korkea on, ihanin isä taivahan Herra.
Katseli armahtain katalaa tytärtään toki Luoja,
Pois Hän poisteli yön, palamaan pani kynttilän mulle.
Muutuinkin heti mie, suli rintani entinen kylmyys
Taivahan rakkauden sätehissä, kuin talvien nietos.
Rintani uljuuskin savupilvenä hälveni kohta.
Mun elo muinainen alas illan ruskohon vaipui,
Maalima kunnianeen katos pois, ja ma itkussa silmin
Uusia päiviä näin, mitä loistelevimpia, taivaass'.
Niinkuin neitinen, kun tään maaliman rakkaudesta
Sen sydän sykkielee ja sen ruusuja kastavi kyynel,
Yksin kulkevi vaan hämy-puistojen teitä, ja luulee,
Lähdetten liristessä ja kerttujen lauleskelessa,
Lemmikin helmassakin makeassa jo uinuavansa,
Niin muakin muassaan joku sielun tenhosa voima
Kauas korpihin vei, ja mun sieluni estelemättä
Sielläpä huoleti sai sulo sulhoa taivahan muistaa.
Kuinkapa rohkenisin Jumalan etehen toki tulla?
Peilihin tutkinnon minä kurkistin; sepä näytti
Kolkon sieluni, min lumikaunistus oli täynnä
Syntien tahroa vaan. Tärisytti mun rintoa silloin
Hirveä hämmästys; katuen minä armoa pyysin.
Ei Ijankaikkinen oo katuvan hätähuudolta koskaan
Korvansa sulkenut viel': lähetettiin enkeli mulle.
Hän sovintoon minut vei, pyhitykseen sieluni johti.
Päätäni notkistin, pyhän kastehen virtahan astuin.
Kruununi loistelias pian nunnan huntuna liehui.
On katumuksella katkera juuri, mut runkopa kantaa
Tähkiä kultaisii ijänkaiken; itku sen muuttuu
Taivahan helmikkeeks', hekumaksi sen ankarat tuskat.
Luostarikammiossain kuluivat mun päiväni hiljaa.
Ristin juuressa niin elo virtasi kuin puron aalto
Vuorilta liukahtaa, alas juosten helmahan laakson.
Maalima unhottanut oli loistavan Olgan, mi ennen
Oil sota-sankaritar; oli kuin olisin manalassa.
Nunnana kumminkin elämää ihanampata vietin.
Enkelilaumojakin kävi luonani aamuin ja illoin,
Sielua lohduttain sekä lääkiten tuntoni haavat.
Katsoppas, Wladimir, mun luostarinuttuni musta
On valovaippana nyt, päähuntuni kruununa kiiltää.
Taivahan miekkoisist' ilo-ilmoist', palmua kantain,
Maalimahan matalaan minä riemuiten alas katson.
Kaikkine seppelineen, huvineen tämä allani pyörii.
Ei toki taivahat voi läkähyttää lempeä, jolla
Lempivi lapsia äiti, ja taivahan Thabori-tarhoiss'
Rintamme sykkielee, kun maata me muistamme vielä.
Kylläpä kyynelkin mun kirkkahan silmäni kaihtaa
Luojani istuimen liki-tienoilla, autuain kesken,
Kun alas katsahdan matalan maan päälle, ja silloin
Novgorodin, Kiovan sekä Sarmati-puistojen helmoiss'
Helvetin valloillen palavan näen hirveät uhrit.
Kuuntele pyyntöni nyt, Wladimir sinä! Suo toki armon
Armahan auringon Venäläisten maalle jo koittaa!
Sie kera kansasikin etehen ihanan elo-ristin
Notkistu katuen! Kas, ristin juhliva merkki
Voittoja, voimaakin sekä mainetta antava onpi
Kansallen Venäjän. Iki-päiväks' kirjahan Herran
Kirjoitettuna on tuli-kirjaimilla se päätös.
Volgan tienohillen näen koittavan päiviä onnen,
Taivosta vieriävän ihanampia aikoja kuulen.
Miekkoin leimuavin, asu kaunis, välkkyvä päällään,
Rurik'in istuimen yli-ympäri enkelit valvoo.
Siivin ankarin myös yli maiden, joita jo pelko
Valtavi, maan Venäjän sotakotkat lentävät voittain.
Käskyjäkin Jumalan nämä vie, jopa ukkosen tulta
Iskevät rangaisten. Rehevästi Moskova otsan
Nostavi tähtölähän sekä kansojen kohtalot määrää,
Istuen huoleti vaan iki-istuimella, ja taivaan
Kilpi sen suojana on. Wladimir, elä tervennä aina!
Liiaksi kauan jo sain minä kaivata enkeli-harppuin
Sorjaa ääntä ja myös elämän puun, kukkivan, kauniin,
Varjoa tuoksuavaa. Elä tervennä! Mutta mun helmaan
Kiirehi Edenin maassa, ja äidille poikia kerran
Sie lunastettuja tuo tuhansittain voittojen maassa".
Haasteli, sammui nyt, kuten leimaus, taivahan nainen.
Kuulipa saatana sen manalan tulivirtasen vuoriin.
Silloin kauhistus, vihakin värisytti sen rintaa;
Pilvihin hirmuisiin myös peittyi hyljätyn otsa.
Hornan tuutista het' paholainen vaahdoten nousi,
Valtaans' varjelemaan; kamalasti, kun piru astuu,
Helvetin vuoretkin rytisee, sihisee sini-liekit.
Hiljaa asteli hän maan pinnan kukkivan päälle.
Heitteli yöllinen kuu himeää valoaan alas maahan.
Perkele päätään tok' tomuhun alas notkisti, sillä
Taivahan valkeus on ijänkaiken saatanan pelko.
Wladimirin vuoteen eess', isän sen asuhun puetettu,
Seisoi ja silmistään kypärin veti silmikon pois hän,
Juhlainen hämärässä, ja kolkolla äänellä lausui:
"Poikani armahainen, Wladimir! Oi, luilleni rauha
Haudan turvissa suo, mun hengelle taivahan riemu.
Sankarit vaahtoavat vihan vimmaa pilvien päällä;
Viini se taivainen ei maistua voi makealle,
Kun urohot näkevät iletyksen ilkeän, uuden.
Maalima muuttunut on: Töin tuskin vuorilla liekuu
Valkeus sammuvakaan sulo-päivän kaunihin, kirkkaan.
Hautojen synkeä yö jopa nielevi jättiläis-polven.
Maa kerien oma on; nepä ilkkuvat jättiläisluita.
Hempeät kyyhkyset vaan asuvat sumuvuorilla kotkain.
Suuttuen muuttanut on jumalten koko lauma jo maasta.
Taistelukentillä ei sotien Jumal' hilliten ohjaa
Varsaa vaahtoavaa; suloinen, hymyhuulinen Lada
Ei pane kiekuroihin puna-ruusuja, kun kevät kukkii.
Pilvessä nyt Peraun salamaa ihan iskevi hukkaan.
Myrskyn ja pitkäisen jyrinällä hän haastavi turhaan.
Ei hän uhria saa; vihannaisien kenttien päällä
Eipä Woloss varakas Venäjän ole karjojen paimen. —
Pois ajanut jumalat yks ainoa on — kuka on se?
Ristihin naulittiin sekä, orjantappura päässään,
Kärsi ja kuoliki hän, joka kristittyin jumal' onpi.
Ei nyt kunniakaan urostöihin kiihota täällä
Heimoa kuolevien; jopa sauva ja ruoska on tullut
Paljoa kalliimmaks, kuin miekka ja valtikka muinoin.
Hylkynä on huvitus. Kas, luopumus, itku ja köyhyys
Kristin taivahasen kuviteltuhun johtavi yksin.
Loistava maalima on kai luostariks muuttuva kohta.
Siell' surusoitollaan rukoukseen kutsuvat kellot
Näyttävät aikaa vaan, ikävää, mikä astuvi verkkaan.
Yksin nyt sinuhun, Wladimir, väki taivahan luottaa;
Kas, sua katselevat haluten isien jalot henget,
Pilvestä kurkistain. Tomuhun, oi, tallaos risti!
Maaliman uudistetun suo kukkia valtasi alla.
Ennenkuin tulevan sulopäivän valkeus aaltoon
Sammuvi, kaupungissa jo juhlan maljoa juot sie.
Kunnias kasvava on. Niin kauan kuin juhliva Volga
Aaltoja vierittää alas Kaspiahan sekä Dnieper
Juoksevi niinkuin Don, niin kauan kuin Bjarmien rikkaan
Maan läpi hyökäisee merehen kovin äkkiä Viena,
Muistosi seisova on, Venäjän runo laulava susta.
Jää hyväst', poikani nyt! Isä parkaas muistele aina".
Saatana haasteli näin, sumupilvenä upposi maahan.
Untapa vihdoin toi valo-enkeli valtiahallen.

Toinen runoelma.

Valkeus aamuinen nyt Wladimirin kultasi leirin.
Laineiden sylihin kuu laski, ja ketterin siivin
Lenteli leivonen niin ilomielin ilmassa laulain.
Ruhtinas Novgorod'in unestaan lyhyestä jo nousi.
On levoton sydän hällä, kun loihtuiset näyt muistaa,
Yön kuvaukset nuo; elämän sekä päivänki tauluss'
On kamalat kuvat viel', tekemät tuon henkisen joukon.
Vuoteessaan Wladimir oli viel' ani kiiltelevässä,
Itsekseen puhuen: "uni mieleni viettänyt onko?
Ruumiin silmäkö ol', mikä yön pimeäss' nykyjänsä
Ilmiön nähnyt on? Minun valvova korvako kuuli
Veisun taivaisten sekä taivahan harppujen äänen?
Olgakohan oli tuo, Sviatoslav'in äiti, mi yöllä
Purpura-huulillaan sulosesti haasteli mulle?
Onkohan ollut mun isävainaja tuo sumuhaamu,
Jonka ma kuulin tääll' puhuvan varoituksia mulle?
Sen avaruuden päällä, min kaunis, kiiltävä päivä
Täyttävi kullallaan ja mi tähtien laumoja kantaa,
On valo-maalima siis? Sitä vastustaa muka toinen,
Harhoissaan hamuten? Mitä huomaitsemme me täällä,
Henkien maaliman vaan kuvausta ja varjoa on kai?
Onkohan raivattu tie, jota myöten enkelit käyvät
Pilvistä pinnalle maan? Niin haamuillen iki kuolio,
Ankara, aukaisee toki portin vaskisen, jotta
Pääsevät maallekin nämä? Niin viha, rakkaus vielä
Kestävi haudassakin? Pimeät ken arvavi pulmat?
Miksipä tahdoitte häiritä Wladimirin unta, te henget,
Hirvittää sydäntään? Oma teidän eipä hän ookkaan,
Mutta hän kulkevi viel' vihannaisia kenttiä, vielä
Riemuittaa valo hänt'. Mitä koskevi teihin, te kuolleet,
Ihmisten eläväin työt, tuumat, askarehetkin?
Arvelet viel', Wladimir? Kuin tyhmä on neuvoa oottaa
Taivaisilta ja myös himeäin utuvarjojen maasta!
Kas, sydämessäsi tääll' on varma ja ainoa ennus.
Sie sitä noudata vaan; verisiin sotihin heti karkaa.
Kunnia kruunuineen urotöihin nyt sua viittaa.
Oi, toki viittaustaan minä seuraan, tähtien tarhaan,
Mainetta saavuttain, ylös voiton riemulla nousen.
Sankari-aikapa taas ihanin on kukkiva maassa.
Temppeleihin pyhitettyihin tulevat jumalat taas.
Kunniakseks, Peraun, komeasti seppelöityinä
Alttareill' hehkuva on tuli, pappien hoitama aina
Päivien päähän ast'. Edessäs, hymyhuulinen Lada,
Poikia, neitojakin iloinen on tanssiva lauma.
Heiliäpä temput on suloiset, koristuksia päässä.
Vieläpä sullenkin, neliotsanen haltia vuoden
Niin sotienkin, oon minä teettävä marmori-linnan
Paljoa kauniimman sitä, min omistat sinä siellä
Vendien saarella kaukana kukkivass' Rügen'in maassa.
Uhria laittava oon sinullenkin vihreä Hertha".
Haasteli, nousipa nyt ylös purpura-vuotehestansa.
Kookkaan vartalon hän teräkseen puki kohta ja otti
Myös asehet kätehen. Tuli telttiin valtiahan jo
Käskyjä kuuntelemaan jalojen pajarein koko lauma.
Kaikilla rautainen oli paita, ja valmihit kaikki
Henkensä uhraamaan isän-maalle ja valtiahalle.
Tappeluhun kimeästi jo kutsui koukero vaski.
Hyppäsi ratsun selkähän nyt Wladimir; läpi porttein
Aukaistuin tulivat sotalaumat, hyökäten leirist'
Kentille, joihin yö hopeaa oli kylvänyt kasteen.
Valtias riemuiten Venäläis-rivien läpi kulki.
Tuulissa tuutivi, kas, kypäristään liehuva töyhtö;
Käissä sen voimakkaan komeasti leimusi miekka.
Katseli hän väkeään rehevästi. Poskilla Ryssäin
Ruskoittaa tulinen sotainto ja silmistä urhoin
Rohkeus leimahtaa. Puhelee nyt valtias ääneen:
"Kiihoitustani ei, Venäläiset, intonne kaipaa.
Näättepä kaupungin vihollisten, miehiä siellä
Muuria seppelöivän; sepä innostuttavi teitä.
Himmeitä ennustuksia, vanhoja myös tarinoita.
Ympäri viedään, kuinka on suurena Ryssien valta
Kukkiva vielä ja kuinka on lapsille mainittaville
Määränä aivoitus, joka meidän onnemme voittaa.
Niin menetelkää siis, sotasankarit, että ei kerran
Tois häpeää isien tomu lapsillen sekä heille.
Kaunis on elo, kun koristaa sitä seppeli maineen.
Maineeton elo on mitä kurjin kuolema, — kauniist'
Kukkivi puu elämän, joka juo verivirtoja viljan.
Ryssät, kiiruhtakaamme jo Kreikan vennokkahille
Voimamme näyttämähän. Elohon jää muistomme yksin".
Vaikeni; vastaavan tuhansittain ääniä kuului
Valtiahalle, ja myös tuhansittain vastasi itse
Seutujen kai'utkin. Tämä huuto nyt pilvihin nousi:
"Tsaar' Kiovan eläköön, Venäjän sotakunnia myöskin!"
Kreikan kun soturit Sarmatien kuulivat äänen,
Pelkäsivät heti niin kuin lammaslaumaki pelkää,
Loittoa kuullessaan jalopeuran kiljuvan äänen.
Kutsui tappeluhun taas raikea, koukero vaski.
Hirmuinen jyry nyt oli, kun sotalinnoa vastaan
Slaavit karkasivat, kuten aallot vaahtoavaiset
Vierivät vimmassaan kohti rantoja myrskyjen alla.
Muurien korkeudesta ja tornien turvista myöskin
Lingot ja jousetkin tuho-nuolia heitteli viljan.
Kaatui nyt moni mies; esihin toki ryntäsi Ryssät.
Kaikki jo järjestettynä ol' väkirynttäyst' varten,
Kaivanto täynnä ja myös tikapuutkin nostetut pystyyn.
Portit jo huokasivat, kun muurinmurtimet iski.
Muurienkin etehen vihollisten vallien pilkaks
Tornia työnnettiin varustettuine miehine, jotka
Keihästen, kivien raetuiskua kylvivät tuimaa.
Tappelu hurjistui; jo Romanian poikia paljon
Tummaan tuonelahan käsivars' Venäläisien syöksi.
Vallit Theodosian olivat veriruusuja täynnä.
Tappelu tietämätöin oli. Bytsantinien löytö,
Valkea sammumatoin, Venäläisten rynttäystornin
Sai palamaan tukevan. Tuli viljan Ryssiä nieli.
Hirsiäkin jytisten tikapuiden vierivi päälle,
Vauhdissaan musertain miesjoukkoja; uikutus kuului.
Tervaa kiehuvatai, tulikuumaa hietoa muurist'
Hurjina ryntääväin yli kaadettiin; läpi tunki
Pantsari-saumojenkin tuo tuskia tuottava aine.
Tappelu Sarmatien mitätön oli. Niin sotivat myös
Tuulispään vihurit muka tunturi-tammea vastaan.
Kentät kätkevät nää tomuhun, sekä, kruunuja puiden
Heiluttain, vihantaa sade-vihmoa kylvävät maahan.
Runkoine, juurine tok' iki metsäpä seisovi vielä.
Täälläpä kaatui nyt monikin jalo mies pajareista;
Täälläpä kasteli maan verellään monikin Venäläinen.
Sortui urhea Juri ja harmajapää Wsevolodkin,
Hän joka telineissään sadottain oli voittoja saanut;
Pulskea Iigor myös, joka Wolkov'in rannalle jätti
Immen itkemähän. Tämä neitonen kaulosi sangen
Hellänä armastaan; sinisilmän kiilteli kyynel.
"Iigor", haasteli hän, "älä lähde luotani. Pelkään,
Että et mun sylihin suloiseen takaisin tule koskaan".
Aaltoavaan povehen neit' armahisen yhä sulki.
Hellä sen ol' rukous, suu kuuma ja vallaton itku.
Iigorin rinnassa tok' väkevin oli kunnianpyyntö.
Rohkea Oskoldkin, tuo Wladimirin ystävä, surman
Surkean sai, verisen; suri valtias, kun tämä kaatui,
Hiipipä kyynelkin, jalo kyynel, sankarisilmään.
Uljaus Oskold'in yhä kuoleman kielissä kiilsi.
Rinta jo sen korisee, toki kiihoittaa sotilaita.
Rauvenneess' kädessään verinen sekä välkkyvä miekka
Vieläki viittasi tien vihollisten muuria kohti.
Näiden sankarien yleväin kato kaihoa nosti.
Hirmun hirveimmän Romanov'in kuolema tuotti;
Mainio sankari tää suvultaan oli korkea sangen.
Hältäpä vinkuva nuoli, mi muurin suojasta lensi,
Rinnan ruhjais' ja het' hänet kuollunna paiskasi maahan.
Marmorilinnaan kun Kiovaan tuli kuolema-tieto,
Kiekurat kultaiset repi leski ja hurjana itki.
Pyyhipä poskiltas, sinä itkevä, kiiltävä kaste,
Sulje myös sylihis tuo kätkyssä naurava pantti.
On vesa pienoinen tosin vielä, mut taivoa kohden
Tuuhein oksin on pian nouseva voittosa runko.
Laajalta varjostaa se ja suojavi miekkosta mailmaa.
Taivasta Eurpan Romanov'in sankaripolvi
Ain' yhä kaunistaa niin kauan kuin selkä Uralin
Nousevi pilvihin ast', niin kauan kuin Neva-virta
Laineitaan kohisten merehen Warregien kaataa.
Tää suku on ikuinen. Venäjälle se antava on ja
Kaikille kansoille viel' lainlaatijoit', urhoja myöskin.
Jälkeiset varakkaat perinnökseen maaliman saavat.
Päivä jo hämmästyin alemmaks yläkohdalta astui;
Kuumettain vinohon; olivat, kas, kahtehen kertaan
Vastahan Theodosiaa karanneet Venäläiset jo hukkaan.
Kuolleitten toverein veriruumisten kera seisoi
Viel' Wladimir sotilaineen ympäri vallien suojaa.
Hammasta harmissaan purivat soturit, jopa ääneen
Pilkkasivat jumaloitaan. Wladimirin rinnassa yltyi
Vaan yhä urhoisuus, tuo taivahan siittämä liekki.
Hän viha-vimmassaan nyt kiljaisi kuin jalopeura,
Kun sitä haavoittaa yht'äkkiä vinkuva nuoli.
"Ryssät!" ärjäsi hän, ja ne harmaat kallioseinät
Vastasi äänelleen, jopa tärskivät tornine muurit.
"Ryssät! voi toki jos tuo taivasta kiertävä päivä
Vihdoin katsova on häpeäämme, ja voittojen kansa
Hukkavi nyt häveten komeat, satavuotiset palmut!
Ei, tuhansittain ei, jos Wladimirin rinnassa hehkuu
Henkeä hiukankaan! Verituiskujen alla ken tahtoo
Seurata ruhtinastaan? Isien en linnahan mieli
Lyötynä kiiruhtaa, Kiovan komeaan kotohon nyt,
Katselemaan punastuin mun vanhoja merkkejä voiton.
Kuolema taikkapa voitto. Se tahtoni on luja, veikot!"
Haasteli, ratsustaan, joka vaahtosi, hyppäsi maahan.
Julma ja ankarakin hän rynttäysportahat iski
Muuriin huokaavaan väkevällä käs'varrella; niinkuin
Kuoleman-enkeli, jolla on käissään välkkyvä miekka,
Karkasi hän ylöspäin tuhotietään. Kun näki ryssät
Vaaran valtiahan, sotahuudon nostivat julman,
Sinne ryntäsivät, jopa toinen lykkäsi toistaan,
Kuin merilaineet, kuin ukonpilvet taivahan alla,
Vinkuess' pohjaisen. Verituiskun surmien kautta
Armaan valtiahan etehen, sitä suojelemaan nyt,
Tunkeutui sotureita; ja niinkuin tulviva virta
Kaatavi nurmillen, kuss' valkea-villavat laumat
Käyvät laitumellaan, sekä ympäri mökkien, peltoin
Turmiolaineitaan: niin kasvoi paisuva joukko
Aina ja hyökyikin yli valloitettujen muurein.
Impyet Theodosian, vapistuksesta kalmeat aivan,
Aaltoavin kiharin, sydäminkin sykkivin, turhaan
Temppeli-suojissaan avuks huusivat äitiä taivaan.
Juhlalliseen pukuhun puetut papit, harmajapäiset,
Polvia notkistain sen ihmeitä saattavan ristin
Juuressa, nyt anovat eest' kristittyin; sepä turhaa.
Turmio Theodosian oli tullut; sallimus sääsi.
Taivahan helmassa tuo säteikköä kantava neitsyt
Kaupungista jo kasvot käänsi ja korvansa sulki
Huudolta lastenkin, ei tuntenut sääliä yhtään.
Wladimirin loistavan voiton tuottavan tiesi hän varmaan
Oivaa onnea tuon matalan maan piirille, jonka
Peittävä vuossatojen kuluess' oli aikojen kaaos.
Kas, verikylvöstä hän näki nousevan aikoja myöten
Voiton palmujakin, joit' kasteli taivahan kaste,
Kukkivan loistossaan pelastettujen polvien varjoks'.
Olga jo innossaan, punaposki ja vikkelä sormi,
Näppäsi kantelettaan; ihastui pyhimyksien lauma.
Hillitä ryntääväin sotaintoa voitu ei millään.
Vaaleni, hämmästyi nyt Kreikan joukko; se joutset
Päästi ja miekatkin. Päin kaupunkiin osa siitä
Hyökäisee peläten, vaan toiset muurien päällä
Miekalla surmattiin. Verivirtoja Slaavien rauta
Mielellään yhä joi; sepä vallit kuolleilla kylvi.
Niin asujaimet myös, kun pääsevi kaupunkiloissa
Valkea valloilleen, tulen tuimaa raivoa kauan
Vastustaa kokevat, valaen vesivirtoja viljan,
Mutta se mahtava vaan, rajuten kun riehuvi myrsky,
Kiihtyvi kiihtymistään, jopa sylkevi paikasta toiseen
Tuimaa turmiotaan. Pian miehet luopuvat työstään,
Kun tuli yltyvi vaan. Nyt vanhat, korkeat kirkot
Jyskäen lankeavat ja palatsit kaatuvat maahan.
Niin ihan väistyivät sotajoukon voittavan eestä
Laumat suojelijain; koko kaupungin peri ryöstö.
Kuolleilla kylvettiin turut, niin kadutkin, jopa templit
Hurmehin tahrattiin punasiksi ja kuorien suojiss'
Naisia raiskattiin; valitus mitä surkein kuului.
Innossaan Wladimir, verikalpoa kantaen käissään,
Ratsastaa rajuten läpi kaupungin, hävitystä
Pyytävi vastustaa. Its'valtiahan kova ääni,
Missä se pauhasi vaan, väkivallan poistipa kohta.
Niin runolaulussakin tuo mahtava, oiva Poseidon
Aaltoja rankaisee, saa myrskyt viihtymähän myös.
Seisoen rattaissaan, kädessään kolm'haarikas, kiitää
Hän pika-varsoillaan vesien yli; viihtyess' myrskyn,
Vaippa ja kiekuratkin Jumalaa yliympäri liehuu.
Päivyt kultasi nyt, kun sammui, läntiset pilvet.
Loppunut on hävitys, ei kaupungissa nyt kuulu
Parkua Kreikkalaisten, ei voittajan riemua liioin;
Vaan kumu kuului, kun pilatut tytöt, lesket ja äidit
Itkivät nyyhkyttäin. Meri niin, kun tyyntyvi tuuli,
Kauan itkevi vielä; sen lainehet rantoja huimii.
Suojassaan komeassa, min seinät ja lattian peitti
Peittehet kirjaeltut, mukavasti linnassa loikoi
Ruhtinas Novgorodin, verisen sotamelskehen jälkeen.
Kultaiset hetuleet sekä purpurasilkkinen päällys
Sohvassa kimmoavass' oli, kussapa voittaja huokas'.
Valtiahan jalan vieressä ol' asu, loistava kilpi,
Miekka, mi tylsynyt on, kypär'kin, mi timantteja säihkyi.
Purpura-vaatteissaan sinisilmänen poikanen, jonka
Tukkaa tuoksuavaa rusoruusut kaunisti, Lesbon
Viiniä vaahtoavaa its'valtiahan pani maljaan
Seppelöityyn, soreaan. Avataan ovet äkkiä aivan.
Valtiahan etehen varustettua kaks venäläistä
Asteli juhlallisesti, ja toivat nää muassaan myös
Neiden pelkäävän — ihanaa ken voi kuvaella?
Kaula sen kaunoinen oli, valkeat sen somasormet;
Huntuinen samaten. Siveällä sen rinnalla rippui
Ristiki kultainen, kuva sen jumalan, joka kuoli.
Pitkin hartioitaan valui sahramikeltanen tukka;
Kyynelkasteinen oli poski, ja taivasta kohden
Loi rukoellen hän sinisilmän vettynehen nyt.
Valtiahan etehen soturit heti lankesi maahan,
Sitten he verkalleen ylös nousivat; haasteli toinen:
"Ruhtinas Novgorodin, oi, saalistamme sa katso!
Kas, suloneitoa! Tuo ani armas aurinko, jonka
Rattahat kultaiset sinitaivahan kannella pyörii,
Ei ole koskaan, ei, ihanampata impeä nähnyt.
Luostari-kirkosta tään sorean pimeästä me saimme.
Äänetön, kyynelinen oli hän sekä pelvosta kalvas;
Polvillaan makas vaan pikimustien nunnien kesken
Hän rukouksissaan; jalo, kaunoinen oli nähdä,
Niinkuin pilvissä kuu hopeainen paistavi yöllä.
Teimmeki päätöksen sinullen, oi ruhtinas, viedä
Löydön herttaisen. Paras saalis haltijan onpi".
Vaikeni; tyttöä nyt Wladimir yhä katseli tarkkaan,
Autuas hekkumassaan. Tulisen sotasankarin eessä
Seisoi hellänä hän kuin kristin Venus ja itki.
Lemmen liekistä leimusi Wladimirin rohkea rinta.
Hän oli voitettu; kuin halukkaasti neitisen vartta
Hän soreaa syleillyt käsivarsin oisi, ja huulin
Hehkuvin suudellut pois poskien kosteat helmet;
Ei toki rohjennut; viel' vankina, itkiessäänkin
On ihanuudella tuo pyhä, taivahan siittämä valta.
Ruhtinas Novgorod'in nyt sangen hellänä lausui:
"Neito sa taivainen, miks pelkäät? Miksi sä itket?
En minä surmoa suo sinullen. Wladimirta et tunne.
Miehiä kärsivän mie näen jäykkänä, mutta mun silmä
Impeä itkevät' ei voi katsoa. Poskien helmet
Pyyhi ja naura'pas; ilo ei ole voittajan muutoin.
Kun sinä huokaat, ah, mun huokuvi rohkea rinta,
Polttavi itkusikin sydäntäin tulikuumana aivan".
Vastasi nyt hänellen surumielinen, lempeä vanki:
"Ruhtinas Novgorodin! Jos taistelet, naisia säästäin,
Miehiä vastaan vaan, ole, sankari, armias mulle!
Heimojen armasten tykö, maall' isien minut päästä".
Vaikeni; uudestaan Kiovan jalo ruhtinas alkoi:
"Mitkä sun vanhempas, oi kultani, on, mikä maasi?
Missä sä lapsena oot ilomielin leikkinyt? Varmaan
Aurinko kauniimp' on, ihanammat tähtilöt siellä.
Jos ei Novgorod'in jalo-kruunua kantaisi pääni,
Jos en hoitelis myös maa-ilman suurinta kansaa,
Het' sua seuraisin, unohtain mun valtani loisteen
Pappina hoitaisin sun alttarias pyhä puistoiss'".
Haasteli näin Wladimir; punahuulinen vanki nyt lausui:
"Oi, jos sie tulisit toki, rauhan merkkiä kantain,
Kaupunkiin isien, ylevinten kansojen kesken
Rauhaa solmeamaan tulevaisia aikoja varten!
Kaikki sa tiedä siis, Wladimir, miks' vielä mä piillän?
Konstantinopeli on minun kehtoni. On nimen' Anna.
Veljeni onpi Basilius. Valtiopurpura päällään
Oivana, suurenakin jalo-istuimella hän istuu,
Jonkapa Konstantino jo ammon aikoja sitten
Bospor'in rannoillen oli Tiiber'in kaltailta vienyt.
Ruhtinas Novgorodin, kotihin minun lähteä suokaa!
Kullalla, helmilläkin lunastaa minut veljeni voipi.
Ei korut kallihit tok' sua, voittava ruhtinas, voita.
Suurempi arvostaan kuninkaan-sydämellesi onpi
Arvo ja rakkaus, min vihamiehet antavat sulle".
Tutkivin silmäyksin Wladimir nyt tyttöä katsoi,
Haasteli viimeinkin: "suloruhtinatar, sua uskon.
Miksi en arvannut heti kaikki? Sun otsasi oiva,
Kaunoinen kuni päivä, sun vartalos, aateli myöskin
Kiiltävä kyynelten ihanain läpi, ääni ja käytös
Syntyä ilmaisee, joka purpuran on sukulainen.
Kuinkapa oot toki sie, sisar mahtavan keisarin, täällä,
Neito Romanian sie etevin? Mikä sattumus, Anna,
Veljesi linnasta on, hovistaan ani loisteliaasta
Tänne Tauriahan, sotatelmeihin sinut vienyt,
Wladimirin valtoihin?" Hän vaikeni; ruhtinatar nyt:
"Ruhtinas, ystävä ol' — nimi sen Eudoksia — mulla.
Oi, rakastimmepa kuin sisarukset toistansa toinen!
Aina ma seurassaan olin. Tuskin loisteli päivä,
Ennenkuin ihastuin hänen helmahan rientelin, kun taas
Tuikkasi tähtilö-yö, minä nukkuen muistelin häntä.
Meill' oli yhteinen ilo kuin surukin; suru istuu
Marmori-linnoissakin; levoton jos mie olin joskus,
Ääni Eudoksian toi minullen mun onneni jälleen.
Naureli taivahinen sulo-neitinen kuin kevät-päivä.
Sen ilo heitteli niin, kuni aurinko ruusuja mailmaan.
Sielu Eudoksian tyyn' oli; sen sylihin kuvastuipa
Maa sekä taivaskin. Kuvastaa niin lähtehen silmä
Kuuta ja päivääkin sekä partaan kukkia myöskin.
Ei toki kuoleva oo levoss' matkan päättänyt vielä.
Kaikkia haavoittaa tuo nuoria väijyvä käärme.
Äkkiä huolestui Eudoksia, ei puhunutkaan,
Vaan alas painoi tuon kiharaisen, kirkkahan otsan.
Kasteli kyynelten vesi silmää, huokasi rinta.
Neitisen poskellakin pian vaaleni purpura-ruusut.
Kerran ompeli hän, vapisten mun vieressä, kullast'
Ruusuja kankaasen, joka Koosta on; vieripä silloin
Helmilö silmästään mitä kirkkain. Itkevän immen
Suljin mie sylihin ja sen tuskia sääliä pyysin.
Nuolet rakkauden oli sattunehet sen rintaan.
Ei omavaltainen tuo lempivä neitinen ollut;
Kietonut kahleihin Aleksis oli häntä. Ei ollut
Synnyssä, rikkaudessa Eudoksian vertainen hän, mut
Oiva ja uljaskin ja Eudoksian ansaitsi lemmen.
Vanhempain kovien luja päätös luovutti heitä.
Lähti Aleksis siis sotahan Saraseenejä vastaan,
Urhona kuollakseen. Hän saikin sankarikuolon.
Mutta Eudoksia kun sanoman sotakentältä kuuli
Lemmikin surmasta, hän kiharat repi kultaiset päästään,
Tuimissa tuskissaan heti rinnan löi punaseksi.
Valkeni, vaipui hän ihan rauvenneena mun helmaan
Muiskuni saivat taas elohon ja sen tuskihin kurjan.
Lohduttaa koetin mitä hellimmästi mä häntä.
Tempasi itkunikin tikarin kädestään useasti.
Viihtyi viimeinkin Eudoksia, mutta ei ruusut
Kasvanut kasvoillaan, hymy ei sen huulilla sitten.
Jynkkänä istui hän, puristain mun kättäni, huokain,
Kun minä virkistää koetin suloäänellä häntä.
'Annani!' lausui hän, 'elämäin on sammunut. Hauta
Mullen maalima on, sen lamppuna loistava päivä.
Ehkäpä tutkinto vaan surumielellein levon antaa.
Kaukana ystävistäin sekä Konstantinopelin jyskeest'
Tauriass' luostarihin olen kätkevä entiset päivät'.
Hukkaan vastustin tätä tuumaa. Ystävä lähti.
Täälläpä kaupungiss' majakasta soi varjoa hälle
Suoja, mi tehtynä on siveille neidille, jotka
Taivahan sulhoa vaan yhä vartovat vieressä uskon
Lieden leimuavan, jopa viettävät juhlia toivon.
Linnan loistossa nyt olin itseksein. Suruvaippa
Peitteli luontoakin, mikä kaunoinen oli muinoin.
Vaipui helmahan yön mun luuloni tenhosa luoma.
Mieltäni viehättää ei voineet keisarilinnan
Tanssit loisteliaat, ei harppujen hilpeä sointo.
Niin pakenee yks' vuosi. Eudoksia ystävällensä
Kirjehen lennättää. 'Oi Annani', kirjotti hän, 'mie
Haudan reunalla oon. Läpi portin astelen kohta,
Josta ei kuoleva voi maa-ilmahan jällehen päästä.
Anna, mun luo tule! Sulta ma jäähyväiset tahon ottaa.
Riennä pyyhkimähän hiki kuolon, mi otsoa hyytää,
Silmäni sulkemahan tule! Oi, lähenee pian lähtö!'
Astuin vaunuihin; mua seurasi neitoa kaksi.
Pilvestä yösydämen hopioinut jo kuu oli merta,
Kun minä kaupunkiin tulin; luostarihin heti lensin.
Sielläpä tuskissaan makas, lampun liekuttaessa,
Kuoleva lemmittyin kovin paljon muuttunut. Kasvot
Kalvettuneet olivat; kuvasin oli kuoleman niissä.
Ympäri päätä sen tok' näin koittavan taivahan aamun;
Kiilteli silmässään elämän mitä kirkkahin toivo.
Kun tulin, hän ojentaa käsivarsia laihoja mulle,
Kauloakseen mua, mut alas vaipui heikkona sangen.
Hän mua katsahtaa. 'Oi Anna, mun Annani armas'.
Huokasi viel' koristen sen rinta. Hän kuoli ja lamppu
Liekuttain kamalasti, sammui. Ruumihin viereen
Hirveän yksin jäin; oli luonani tuoni ja yö vaan.
Vuodatin viljavat veet, kun kellojen soidessa arkku
Multahan mullattiin. Sepä tuntui mulle kuin oisi
Henkeni sammunut, kuin suremaan maa-ilmahan tänne
Ois olennostani vaan kuvajainen himmeä jäänyt.
Kuolinpaikasta sen minä en ole luopua voinut.
Varjossa kypressein useasti kuutama-öinä
Luostaripuistossa oon minä käynyt, mielien nähdä
Eessäni leijaavan mun kultani kirkkahan haamun,
Tuodakseen sanomaa ani autuain sielujen maasta.
Turhaan kolkutetaan toki henkien porttia aina;
Tuskien maalimahan asumaan pyhimykset ei muuta. —
Niinkuin ukkosen nuoli yht'äkkiä lentävi taivaast',
Tai kuni raivossaan, luminietosten sulatessa,
Paisuvat virtojen veet, valaen pois vainiot, karjat,
Theodosian etehen Wladimir sotajoukkone saapui,
Salpasi sen kokonaan; pakohon en taitanut päästä.
Kuolema toivoni vaan oli, kaiken mentyä hukkaan.
En pelännyt mitäkään. Wladimir, nyt kaikki sä tiedät.
Onneni käissäsi on. Toki tiedä — Basilion sisko
Arvele ei, mikä ois parempaa, joko kuollo tai orjuus".
Vaikeni; näin Wladimir: "sulo ruhtinatar, sinä et oo
Vankini. Käske'päs! Sua kuulevi voitettu linna,
Voittajakin samaten. Mut illan kultainen tähti
Pilvessä vilkuttaa, jopa yökin käärivi huntuun
Metsät ja kaupungit sekä järvien siintävät seljät.
Linnassa vieraanain tämä yö ole! Huomenna, jos ei
Hellällä pyynnöllään Wladimir sua liikutetuks saa,
Keisarikaupunkiin takaisin lähetän sinut täältä".

Kolmas runoelma.

Anna jo men' levollen. Hän patjoille kimmoaville,
Suojassa uudinten, ihanan, jalon vartalon laski.
Yön hämärässäpä juhlallisessa yht'äkkiä kuului
Huiluin ja kannelten kimeäin sulavin helähys nyt
Korvaan helkähtävän. Säveleet nämä lempeät milloin
Voimassaan humisee, taas milloin kaukana kuolee,
Milloin niin helisee kuin riemun äänestä, milloin
Taas kuni murheissaan; oli tää valitus toki hento.
Lemmen päivinä niin punaposkisen neitisen luona
Poikaisen ajatus yhä lentävi, riemuten, pelkäin.
Anna jo uinahtaa. Läpi kultaisten itäporttein
Aurinko asteli nyt ihanaan maa-ilmahan luonnon.
Sen valo taivainen oli kaunis, vaan komeampi
Loisto, mi kimmeltää, kun ruhtinatar avas' silmän.
Sen leposuojahan nyt nais-orjia nuoria astui.
Kylvyn tuoksuavan tekivät nämä sen jäsenille,
Öljyillä voitelivat sen kutrit ja antoivat vaatteet.
Päivä jo huikaisten yläkohdalla seisovi. Astuu
Valtias Annan luo sisähän. Pakenee heti piiat.
Sitten näin anoen tämä uljas ruhtinas lausui:
"Kaunis ruhtinatar! mua tappelu uuvutti hukkaan;
Sie olit mielessäin. Ihanuudesta taivahan kiilsi
Sun kuva sielussain, unikullan poistaen kauas.
Anna, sa kietonut oot minut. Oi minä tyhmä, mä luulin
Lempeä ennenkin kokeneeni! Se huumetus ol' vaan,
Haihtuva pyörrytyskin, mitä immen helmassa tunsin.
Outoja tunteita nyt tuhansittain sieluhun karkaa,
Uusia päiviäkin näen koittavan. Ah, ikävöitsen
Niin sua, armastain, kuni toinen puoleni oisit.
Suo minullen sydämes, oi Anna, ja itsesi. Sitten
Kultaset istuimet olet voittava. Don'ista Vienan
Suuhun hallita saat mun kanssani, uhreja voitat.
Nuortuva on etehes Kiovan luja kaupunki, niin myös
Kauppiva Novgorodkin, sua lempivä valtias niiden.
Rauhalla kultaisellapa sie Venäjän sekä Kreikan
Vallat liittävä oot, ja ne kaks mitä oivinta kansaa
On jumaloitseva ain' sua varjelus-enkelinänsä".
Vaikeni; prinsessaa palavin hän katseli silmin.
Neitinen nyt punastui; pian vaaleus, astuen poskiin,
Pois punaruusut vei. Alas loi hän hämmästyneenä
Silmän kiiltelevän, ylös katsahti voitolla jälleen,
Haltiallen puhuen rehevästi ja tok' vapistenkin:
"Ei, Wladimir, niin, ei! Mene urhosa ruhtinas, ensin
Kreikkalaisten veri pois pesemään käsistäs; Wladimir myös
Heitä ne kouvot pois ikipäiväks, joille sä uhraat,
Ennenkuin minullen, sisarelle Basilion, hiiskut
Lemmestä. Sieluni on, Wladimir, sua kiittävä aina;
En sua lempiä saa. Jos toivotat onnea mulle,
Ah, lähetä minut siis kotohon, niin ain' sua siunaan.
Oi ikävää, mikä on, pyhien taas seurahan päästä!
Mun sydän sykkielee, kun vasken huutava ääni
Kutsuvi temppelihin, kun kristityt juhlallisesti
Laulavat hallelujaan, kun kunniavaatteissa pappi
Suitsutusaineitaan hajottaa, sekä kynttilät kauniit
Es'ripun eess' pyhimmän palavat, ihan kullalle hohtain,
Niinkuin tähtilötkin, ani kirkkaat, päällä Olympon,
Tuon, mikä itse vaan valo-maaliman es'rippu onpi.
Oi, kuvas juurehen taas minä itkien vaipua mielin,
Sie pyhä Maaria, taivahan morsian, äiti ja neitsyt.
Myös etehes, Jumalan', joka kylpein purpuravirroiss',
Rististä maalimahan levität käsivarsias siunain.
Kuuntele, oi Wladimir! pyhien tykö taas minut päästä".
Ruhtinatar puhui näin. Sen säihkyvähän sinisilmään
Kyynele pistäytyi; hän kääntyen pyyhkäsi pois sen.
Murheen hattara himmeä Wladimirin otsoa peitti,
Rintaa valtasivat vihan, lempeyden eri tunteet.
Voittipa vihdoinkin toki lempi, ja haltija haastoi:
"Lähde kristitytär, pakanan surukyyneltä pilkkaa.
Ei Wladimir pidätä sua, sieluni ei sitä siedä,
Jos olisin vähäkään sua vaivannut, sulo impi.
Kuule pyyntöni tää: toki lahjan ottaos, jotta
Bosporin rannalla sie, komeassa sun veljesi linnass',
Muistaisit surevaa Venäläisten tsaaria vielä.
Lahja on pienoinen sinullen — vain helmiä, kultaa.
Mutta ei antimehen, vaan antajan mielehen yksin,
Katsele taivaiset". Hän vaikeni; hoppea-lippaiss',
Käskystä valtiahan, prinsessalle toi kaksi orjaa
Jos jotakin, mitä laivoillaan sekä rattailla tuottaa
Kaupunki Novgorod'in, mitä kalleinta mailmassa onpi,
Gangeen rannoilta asti ja Gliisin järvestä, jossa
On merikultoakin, koristukseks ruhtinatarten.
Siell' oli kultaiset korut kaulallen, käsille'kin,
Kruunu timanttinen myös, kivinenkin kiiltävä ruusu
Rinnalle tuon ihanan koristukseks, helmilövöitä,
Huntuja hienoja kuin hopeaiset, harmajat usmat,
Joitapa helmasta maan, elonleikkuun iltana, nousee;
Kullasta oil koteloita ja kristallipulloja, joissa
Öljyjä Syyrian maast' oli, Myrrhan nesteitä myöskin.
Nähtiin kaikkea tääll' ihanuuden hyötyä varten.
Kutsui nyt Wladimir sen uljahan, uskotun Dmitrin.
Hän oli kristitty, Wladimirin seurassa tok' pakanoita
Vastaan oil sotinut, nykyään Bulgarialaisen
Telmehen kentältä hän kotihin oli saapunut; ei sen
Kalpoa kastanut oo veri kristittyin. Kiovasta
Loisteliaasta hän hiljattain oli haltijan leiriin
Saapunut, sittenkuin oli täyttänyt tärkeän toimen.
Wladimirin luo tuli hän; tämä sitten haasteli hälle:
"Dmitri, sa ratsusi nyt satuloitse, kiirehi kohta
Lähtemähän sotamiehine aina Bytsantihin asti,
Kreikan keisarin luo sen siskoa viemähän täältä.
Henkesi varjelkoon joka vaarasta häntä, oi Dmitri.
Maksava on Wladimir sinun työs", Ulos astui ja Annaan
Silmän loi surevan, pois mennen. Poskia neidon
Kasteli kyynelveet. Tulivat pian kultaiset vaunut,
Hirnuvat varsat eessä, ja ratsasmiehiä seuras'.
Vaunuihin meni Anna ja palveluspiikoja kanssaan.
Vaunut vierivät pois. Ihanaiset peitteli kasvot
Hunnulla ruhtinatar, serafin myös mietteitä mietti.

Luolassaan eli, ei Bytsantista kaukana aivan,
Hurskas mies, erokas. Oli Antonius tämä vanhus.
Ei pikarin sima, ei hymyhuulet viekkahat neidon,
Ei lumo kunniankaan, ei ihmis-mieltymys häntä
Vietellyt ole tieltä, mi vie sovintoon, pyhitykseen.
Aikusin veljistään, kodostaankin suojelevasta
Kauas hän pakenee erämaihin. Aurinko, kuu vaan
Siell' oli kumppalinaan, sekä kiiltävät enkelit, jotka
Miettivän vuoteesen ihanain unien kera lensi.
Kantoi maa hänellen elatukseks tuotteita metsän;
Lähtehen vettä hän joi, makaus-sijanaan oli paasi.
Ympäri maan, vesien oli kaksin kerroin jo pannut
Peitteet yö pimeät; jopa mustiin, jynkkihin pilviin
Piilsi Olympon kuu, jopa taivahan tähtilöt kaikki
Äkkiä sammuivat. Rajuilma jo metsässä riehui
Tuimana vimmassaan, rutistuivat vuorien kuuset.
Ilmapa virrottain alas maahan kaatavi vettä,
Pilvissä kärmeilee ukon nuolia, kallio-rotkoist'
Ankara jyske'kin, tärisyttäin vuoria, kaikui.
Annapa kumppanineen ihan huoleti vuoria kulki.
Herra on suojana hällä. Jo seisoi saattava joukko
Neuvotta paikallaan. Hevoset kavioitetut, pelkäin
Ukkoisen jylinää, totelleet ei ohjia miesten.
Äkkiä loisteli nyt pimeän läpi valkeus armas.
Mentihin sinne'päin. Kas, suojelevan kolon suussa
Seisoi tuo erokas, jalo nähdä, soihtua kantain.
Parrassa kiiltelevässä kuin härmä ja hoppea-hiuksiss'
Hän oli kuin kuvaus patriarkkain ai'oista asti.
Korkeall' äänellä hän läpi myrskyn riehuvan lausui:
"Sisko Basilius'en, oi Wladimirin morsian, Anna,
Terve! jos toivonut oot ikä-Antoniusta sa nähdä,
Huoleti astele nyt sen mökkihin, vartoen päivää.
Myrsky on viihtyvä het', sanansaattaja loistavan aamun
Maan yli rauhaisen pian lentävä kultasin siivin".
Ruhtinatar ihastuin, näöltään kuin enkeli, huusi:
"Oi, mun onneni yö, sua siunaan, vaikkapa riehut!
Miehen näyttänyt oot ylevän, min kunniakruunu
Urhojen mainetta on etevämpi ja loistoa vallan.
Riemuiten majahas' menen; Antonius toki mulle
Näytä tie elämän, sinä taivahan ystävä armas,
Jotta ma luolastas pyhitettynä pois menisin taas".
Haasteli, vaunuistaan alas astui, men' pyhän suojaan
Palveluspiikoineen; terästetty ja kestävä lauma
Ulkona vaan levähtää satehest' likomärjällä maalla.
Äänen ennustavan korottaa ikä-miesi ja haastaa:
"Sisko Basilius'en, oi Wladimirin morsian, Anna,
Terve! loistava on sinun onnesi. Kätkyeses' on
Maaria vilkaissut yli tähtien istuimeltaan;
Lapsuudestasikin ovat enkelit kanssasi käyneet.
Sarmati-linnojen päälle sä ristin lippua vielä
Istutat; palvelemaan Jumalaa saat kansoja paljon.
Kukkivan puun elämän Venäläisten maasta jo huomaan
Nousevan taivaasen, sadottain vuoskausia siunain.
Kattojen Novgorod'in yli nostavi suuri Sophia
Uljaita temppelitorneja pilvihin; ympäri häntä
Karttuvi tyttäriään, rivi välkkyvä Volgasta Objiin.
Istuin kaatuva on, joka ensin vainotun ristin
Vahvana turvana ol'. Kas, kansoja, turpanit päässään,
Siirtyvi Europaan aromailtaan Aasian helmoiss';
Linnankin tekevät nämä Bosporin rannalle; ristin
Kylvökset verehen nämä julmat polkevat aivan.
Kirkko on murheissaan; väkivaltoa vastahan silloin
Yksin Russia vaan väkevin on muuri, ja kuu on
Sammuva, ennenkuin kokonaiseks kasvanut onpi.
Aikojen synkeyteen syvempään mun silmäni katsoo.
Turmion itselleen Euroopa on tuottava itse.
Seinen rannalla kaukaisella on jättiläis-urho
Nouseva pilviä kohti, ja maa sen jalkojen alla
Huokavi tuskissaan Nevahan aina Taagusta asti.
Kirkot raastavi hän sekä luostarit; vangitut kansat
Kulkevat murheissaan, tuon voittajan vaunuja saattain.
Loistava ruhtinas on Venäläisten herrana silloin,
Mainio voimastaan sekä taivahan rakkaudesta.
Hän Aleksander on, maa-ilmalle suotu se toinen,
Entistä suurempi tok'; sen loistavat on avut hällä,
Mutta sen virheet ei. Hän hellänä suojavi mailmaa.
Vastaan lannistajaa hän kamppailee, ukon tulta
Iskien; kas, sotaenkelit voitoissa saattavat häntä.
Hurjan hirviön, sen häpiäks, hän syöksevi maahan.
On ilo kansoilla, kun takaisin pian voittaja kääntyy.
Maille'pa antavi myös ajan kultaisen tämä jälleen.
Annani, riemuitse! Väkeväin tulet tsaarien äidiks';
Istuin Moskovian toki loistavin onpi, kun jälkeen
Rurik'in saa Romanov ikivanhan, mainion paikan".

Vaikeni; Antonius tekemään meni ruokoa halpaa.
Valkean lieskaavan virittää hän kolkkohon luolaan.
Mutta se kaunoinen, jalo neitoinen povehensa
Kätkevi tuon erakon sanat, niinkuin Maaria muinoin
Paimenten sanoman sinä yönä, mi toi elon mailmaan.
Viihtyi viimeinkin rajuilma ja ukkosen jyske.
Tähtilöt pilkistivät viel' taivahan kannelta kerran,
Mut pian sammuivat; kas, läntisen rantehen vieress'
Kuu meni kuolemahan, leväten rusopilvien päällä.
Nousipa nyt esihin jalo päivä; timantteja täynnä,
Aurinkoo muaten, sulosulhon muiskuja maistain,
Maa punastui kimaltain. Jopa lintujen laulukin kuului
Pilven haituvien sekä metsän oksien suojast'.
Rotkoistaan näkyviin elikotkin hiipivät hiljaa,
Helmassa metsien taas sekä niittyjen tanssiaksensa.
Alta jo pensasten sekä puiden nousivat Ryssät;
Pyyhkivät kiiltelevistä he vaatteistaan satehen pois,
Myös sidotut hevoset ilomielin päästivät puista.
Anna nyt, kiitellen erokasta, sen luolasta lähti.
Hän erotessaan tuon ikämiehen suuteli kättä.
Ennen iltoa hän komeaan Bytsantihin saapui.
Sulki Basilius nyt sulosen sisaren sylihinsä.
Ei toki armahan tuo verinen sota ryöstänyt hältä.
Saattaja-urhoillen jakelee hän lahjoja viljan.
Dmitrin kaulahan hän pani kultaset käädyt, ja lauman
Kiovan haltian luo lähettää takaisin, sitä kiittäin.
Ilta jo tullut on. Ani kaunihin keisarilinnan
Juhlassa kannel soi. Tuhanten valo-lamppujen tulta
Peilit heijastivat hopeaiset; kukkia viljan
Kiipesi kärmeillen ylös marmoripatsaita pitkin.
Kas, tuli Annan luo sata neitoa, saartaen häntä,
Näyttämähän iloaan. Lymyhyn meni äkkiä Anna.
Yksin kammiossaan, johon paistavi kulkeva kuudan,
Varjossa uudinten hän miettivi vuotehellansa;
Viimeinkin nukahtaa. Eudoksia sen unelmissa
Taivosta ilmestyi. Ei kasvoja kaihtanut musta
Luostarihuntuinen, ei poskia kalpeus kalman.
Niin kuni ennenkin oli hän, kun keisari-linnan
Suojissa lauleli hän ilomielin, soidessa lyyran,
Astui hyppelemään, pani rintahan helmejä kiinni,
Niin kiharoihinkin kivisen koruseppelin pisti.
Hellänä kuiskasi hän kuni lännetär ruusujen kesken:
"Kultani", haasteli hän, "oi Anna, en saa minä tulla
Kruunun kirkkaudessa, en loistossa purpurahunnun,
Kun sinä valvot, en. Sinullen toki onnea tuomaan
Astelin maa-ilmast' alas, kussapa mie ja Aleksis
Loistoa rakkauden iänkaiken nauttia saamme.
Kielellä oot pyhien useasti. Mainehen, onnen
Maassa ja taivossakin perit kaiketi. Loistavan kruunun
Täällä jo voittava oot, sädekruunun pilvien päällä.
Voi hyvin, Annani, nyt! Jumalan sanansaattajaks tänne
Saapunut en ole'kaan; jalomman tämä toimi on hengen.
Lempeni tähden vaan alas astuin pilvistä tänne.
Voi hyvin, Annani, nyt! Iloilmoissa yhdymme kerran".
Haasteli, suutelikin sima-suin sen nukkuvan suuta.
Nyt pakenee uni Annan, ja tyhjän, hehkuvan helman
Turhaan hän levittää. Ei koitar koittanut vielä,
Kantaen hiuksissaan punaset tuliruusut, ja yökin
Valtasi maan kokonaan; mut valvoi kumminki Anna.
Viipyi Theodosiass' Wladimir' vaan päiveä kolme.
Nähty ei vallitsijaa. Sepä linnan suojissa piilsi.
Kas, pyhimykset vaan, Jumal'kin sen tuntehet tunsi.
Mutta kun kolmas aamu jo kultasi taivahan kantta,
Raatiin juhlalliseen jalot ruhtinahat tämä kutsui.
Nyt Wladimir meni istuimelleen; sankarit oivat
Kärpän-kaapuissaan oli ympäri ruhtinas-tuolin.
Joukkoa sankarien oli Oleg, syntysin aina
Rurikist', Novgorod'in, Kiovankin valtiahasta,
Boris, harmajapää, satavuotinen neuvojen Nestor,
Kreikan kauhistus, Jaroslav, varakas uro Konek;
Kynteli peltoja sen tuhat härkää Volkovin rannall'.
Vieläpä Mading, Dir sekä Rognvald, mainiot urhot.
Akkunaholvien kautta jo asteli ruusuinen päivä
Neuvosten salihin. Näin kiiltävä enkeli astuu
Seuraan uskovien, ilon, voiman tuottaja ollen.
Valtasi hiljaisuus; nyt mahtava ruhtinas lausui:
"Oi ylevät pajarit, sotasankarit, viisahat miehet!
Teitä en kutsunut oo sotihin nyt neuvoa saamaan,
Jälleen tuumimahan verisaunoja rauhallisille
Maille ja kansoillen. Surettaa mua suurempi murhe.
Kas, kuin leimahtaa itärannalla kultainen päivä.
Harhojen yöstäpä niin, tuhannen nyt vuotta jo sitten,
Armon aurinko nous' sukukunnille harhaileville.
Kaukana Jordanin hopeaisen rannoilla, kussa
Palmuja tuudittaa sulotuulet taivahan, kussa
Setrit Libanon'in sekä Siion tornine nousee,
On elänyt Jumal', on sovittain koko maaliman kuollut.
Kaikki nyt uudistuu. Taas lempeä viittavi polku
Keskellä taivon ja maan; katumuksen kaitoa tietä
Pyrkivi onnelliseen elohon suku kuolevien taas.
Vainovi kyyhkyinen verikokkoa. Ristipä, voittain
Miekatkin sotilain, sotasankarien ilo-kruunut,
Lentävi ympäri maan; tukenaan on enkelilauma.
Kaupunki kaunoinen, elämän joen kastama, laskee
Pilvistä pinnalle maan: sitä suitsutus pilvinä peittää.
Taivahan kaupungin kuvaus tämä kaupunki onpi.
Kaikilla valkeus on. Venäjää pimeys yhä peittää.
Vielä Peraunillen veriuhreja tuopi sen kansa.
Ei Wladimir sitä tee edespäin. Hän mielivi synnist'
Puhdistaa sydäntään, ylös nousta nuorena veestä
Uuden syntymisen, levähtää elämän ihanan puun
Siimeksessä ja rakkauden meri-rannalla myöskin.
Kuunnelkaa pajarit mun ääneni! Tiedätte kuinka
Mainioks oon Venäjän, minut itse ja teidätki tehnyt.
Keisarin valtoa oon tärisyttänyt rautaisin kourin,
Voittanut kansatkin lähell' Bogia, Kasanin maassa.
Nyt haluan toki mie ilomielin kruununi antaa,
Miekan ja valtikankin sekä purpuravaipan ja muuttaa
Munkkina luostarihin, jos ette mun kanssani käänny.
Ennenkuin merehen on sammunut päivyen soihtu,
Konstantinopelihin komeaan minä matkata tahdon,
Kasteen ottamahan sekä ristille vannomahan myös.
Surmiin, voittoihin, urohot, mun kanssani muinoin
Lähditte; ettekö nyt elohon mua seurata tahdo?
Emmitte. Olkohon niin, Wladimir toki päättänyt onpi".
Vaikeni; huomasivat nyt loistavan ihmehen kaikki.
Suuri ja herttainen hopeaisine pilvine taivas
Päällä on neuvosten; sen keskellä leimuen loisti
Aurinko kultainen, suveaa kesälämpöä antain.
Ristiksi kiilteleväksi, min ympäri ruusuja kiertyi,
Aurinko muuttui nyt; yli sankarien kokouksen
Lenteli kyyhkyinen, lumivalkea, välkkyvin siivin.
Lentänet leyhkäsivät, kuten paimen-laumassa hiljaa
Lännetär hengittää, kuten muiskavi viileä tuuli
Viljeliää, kun hän kivisen saran kultia leikkaa.
Siivikkäät kerubit, sulo purpura poskien päällä,
Pilvistä pilkistivät, puna-ruusuilla reunustetuista;
Äänellään hopean heleällä he laulelivat näin:
"Kiitos nyt Isällen, joka on, joka on yhä aina!
Kiitos myös Pojallen, joka maaliman eestä on kuollut!
Kiitos Hengellekin, joka sielusta poistavi talvet!"
Maahan lankesivat pajarit kera ruhtinahansa;
Sitte he verkalleen ylös nousivat; on näky mennyt.
Ristille vannoivat iki-kuuliaisuutta he kaikki.
Ennenkuin merehen oli lännessä vaipunut päivä,
Ruhtinas Novgorod'in, sotilain kera niin pajareinkin,
Konstantinopelihin komeaan meni rauhassa matkaan.
Ristiä loistelevaa, hopeaistaki kanteli pappi
Astuvien etupäässä. Näin lempeä tähtiki muinoin
Saatteli Bethlehemiin idän tietäjät Persian maasta.
Äkkiä ihme taas Sarmatien silmihin astui.
Pilvien helmasta, kas, kakspäinen kotka nyt maahan
Hiljaa laskeutui, pyhän merkin ympäri lensi,
Siihenpä istuikin, sitä suudellen verinoukin;
Siinä se viipyi siks kuin Konstantinopelin viereen
Tullut on Wladimir. Kas, keisarin käskyst', mi tiesi
Wladimirin toimen nyt, tätä vastaan neitoja Kreikan,
Valkeissa hunnuissaan, tuli laulaen, kukkia kylväin.
Sielua niin pyhänkin, sitehet kun ruumihin särkein
Voittava tää, kokenut, Jerusalmihin uutehen muuttaa,
Portissa kohtaavat lumivalkeat neitiset, jotka
Vaattehet puhdistivat Karitsan verivuossa, ja harppuin
Soidessa vierastaan iki-juhlalle henkien vievät.
Yksin kammiossaan, vaan taivahan laumojen nähden,
Ruhtinatar rukoilee, käheröitään ei sulo-Myrrhan
Nestehet kastelleet, ei helmiä kiiltänyt niissä.
Musta sen huntuinen oli; kultainen ristilö yksin
Riippui rinnallaan siveäll'. Katalan sopi kyllä
Kantaa mustia vaan. Sydäntään tämä neitinen itki.
Muinen se puhdas oil, himojen nyt syöttinä nurkui.
Neitsyn taivahisen kuvan, säihkyvän, eessä hän maaten,
Viljavat silmissään vedet, haasteli hartahast' sangen:
"Lemmen ruhtinahan pyhä äiti, sä morsio taivaan,
Maaria, kuuleppas! Haluten, vapisten sua tohdin
Mie rukoella nyt, rukoella en rohkene poikaas.
Paljastaa kipuaan voi neitsyt neitsylle yksin,
Mutta, ah, kukkainen jumaluuden liekissä kuihtuu.
Tuskani ilmaisen minä sulle. Sa naisena tunnet
Tuskamme itse'kin; sinunkin sydämes läpi kalpa
Kauhea käynyt on; minullen suo lohdutus taivaan.
Kas, minä muuttunut oon; pyhityksen tieltä mun vievät
Äänet tenhotarten. Jopa hornan henkien lauma
Sielussa ilveilee, valoenkelin vaippoa kantain.
Syntien syöttinä oon. Minä lemmin; voi, kuka on se?
Sortaja kristittyin, joka miekalla vainovi heitä.
Ristiä pilkkavi hän, pakanain jumaloilleki uhraa.
Sammuta, Maaria pie, himoliekkini. Taivahan neitsy,
En rukoella voi its' eestäni; oi, Wladimir vaan
Tee toki autuahaks. Hän armosi ansaitseekin.
Itse mä kärsiä voin. Syvempään mua ain' yhä syökse,
Taivahan ruhtinatar, sätehistä sun kasvosi! saakoon
Vaan Wladimir pyhien perinnön, ijankaikkisen kruunun".
Vaikeni; pää syvempään sen vaipui. Poskilla itku
Virtasi taivahinen; sopis' enkelisuukkonen sille.
Rintaki aaltoilee, kun huokavi tuskallisesti.
Valkeus kultainen yht'äkkiä peitti sen päätä.
Katseli, huikenikin. Kas, purpurapilvien päällä
Oiva ja herttainen alas astui taivahan poika.
Posket hehkuivat kuni aamu, kuin tähtilöt silmät,
Lempeä loisteli myös säteikkö sen kiekura-päässä.
Toisessa käissään hän iloharppua kantoi ja toisess'
Palmua viuhuttavaa; hopean-heleälläpä suulla
Haasteli neidollen sanansaattaja taivahan tarhain:
"Taivahan ruhtinatar sua tervehtää, sulo Anna;
Oi, älä viivy tääll'! Wladimir, sun sulhosi vartoo.
Purpurahan pukeu'. Venäjän suvut on sua, Anna,
Äitinä siunaavat satojen pikavuosien alla".

Haasteli; lenteli pois tuo kiiltävä enkeli. Anna
On rukouksissaan. Rukous sen tuntematon on,
Mutta se kullalla piirretty on Ijankaikkisen kirjaan.
Nousi ja nyt menikin. Oven suussa jo vastahan häntä
Palveluspiikoja on. Tämä herttainen pani tukkaan
Öljyjä Syrian maast', koristuksia Indian myös ja
Pitkin lanteitaan valumaan pani purpurahunnun.

Elegia 6.

Pois paennut suvi on; ajaen tulivaunuissa, päivän
Loistelias kuningas ain' etenee etelään.
Eempänä pilvessä liehuvi lamppusi liekki, Selene;
Tähtilöt tuikkivat nyt eempänä holvissa yön.
Talvea ennustaapi jo tuulten viileä viima;
Vaahterakin valittain haiveniaan ravistaa.
Lehdoissa vaiennut valitus satakielisen onpi.
Laaksoissa illakkokaan ei levitä lemuaan.
Oi, miten muuttunut oot, sinä luonto, mun äitini armas.
Ei tähät, ei kukatkaan seppelöi päätäsi nyt.
Kauemmin mua ei lemuinen sun henkesi hurmaa.
Jalkani et etehen kylvele kukkia sie.
Kunnes syntyvi taas kevät, uinaelet väritön, ja
Maasta, mi kuihtunut on, katselen taivohon päin.
Sieltäpä kirkkahammasti kuin suvi-iltoina muinoin,
Kuu avaruuksia nyt paistehellaan valistaa.
Taivolla kiiltelevät tiheämmässä kultaiset tähdet;
Nuo ylös onnelahan viittovat sielua mun.
Oi toki, koskahan murtuvat raskahat maalliset kahleet?
Milloinka leijaelee lentimin loistelevin,
Onnen lapsena, henkeni henkien seurahan, kussa
Palmut leyhkäelee, kultaset kantelot soi?
Kas, kesä mun meni pois; kuvatuksen kukkaset ennää
Kaunistamassa ei oo kenttiä mun elämän.
Lehdossa latvoista ei unet lempeät kuiskuta, ei soi
Lintujen laulussa, ei kuohussa lainehien.
Kuitenkin sydämein tyven on, alas toivehen tähdet
Sallimuksen hämärään taivaista tuikkaelee.

Linnut.

Satakieli.

Niittyjen orvokit kun lemuaa, kun nousevi hiljaa
Kuu, puna kasvoillaan, helmasta lainehien,
Laulelemaan rupean jo, ja Cyprian kukkanen, lilja,
Poskella taivahinen kyynele, laaksoissa on.
Vieras korvailee, uneten, mua varjossa tammen,
Sulhoki lempeämmin muiskavi morsiantaan.

Huuhkaja.

Korvessa, raunioiden sekä hautojen päällä mä nostan
Hirveän mylvinän, kun synkeä yö lähenee.
Peity pilvehen, Liina, ja sammu sa tuikkiva tähti!
Hattarat itkeköhöt! Kuusissa vingu, sa myrsk'!
Tuonen ja haudan tuttava oon. Väristyksellä täyttää
Lauluni hirmuinen yöllisen matkustajan.

Leivonen.

Ruusuilla, kullalla kun Koi kaunistaapi Olympon,
Lentelen taivohon päin, laulaen riemuelen.
Liitelen miekkoinen ihanan sinitaivahan alla
Päällite maan viherän, verhoileman kevähän.
Seeste ja myös vapaus mun rintani riemulla täyttää.
Ei ole koskaan viel' kieleni vaikeroinut.

Turturi-kyyhky.

Lehdossa mie kulutan ikäpäiväni myrttien kesken,
Armastelen, kuherran, morsiantain hyväilen.
Autuuttain ylistän yhä äänellä änkyttävällä.
Lempeni riemusta vaan, tuntehikas, runoan.
En kehumista ma kärkkinyt. Vaan sulokultani nokka,
Hehkuva, vastatkoon laululle suukkosillaan.

Syksy.

Aittoihin tilaviin on korjattu sarkojen kulta;
Myös elojuhliakin tanssilla vietetty on.
Tyttöjen lauma Pomonan puistikkoiss' hedelmillä
Täyttänyt on kudotut kopsaset kukkuralleen.
Kukkiva, kaunoinen kesä huo'aten rientävi pois, ja
Maatamme syys lähenee kylmine kiekuroineen.
Murheissaan kedot on, valavat vesivirtoja pilvet,
Kalman karvallinen kuihtunut viidakko on.
Vaskiset rattahat pohjaisen jyrisee, meren selkä
Tummettuu uhaten, ärjyvi tuimistunut.
Kaikkipa muuttunut on. Kukatarten tarhassa, kussa
Hyppelivät nykyään lämpimät lännettäret,
Kussapa suuteli ruusua kullan-pilkukas perho,
Kalseat tuulet vaan vinkuvat kentillä nyt.
Maiden ja järvienkin yli ilman laulavat laumat
Suopeahan etelään muuttanehet ovat pois.
Latvassa lehmuksen käen kukkuminen eipä ennää
Neitisen rintahan luo aaveita rakkauden.
Leivo ei laulele nyt, kun koittavi kultainen päivä,
Kerttu ei vaitele, kun Cynthia suo valoaan.
Paljailla oksilla vaan sysimustia korppia kiikkuu.
Huuhkajan mylvinä öin murheita tuo mukanaan.
Seppeli kutrissaan, ei paimen varjossa ennää,
Karjat kun ilakoi, laulele neitisestään.
Kuunteli piilossaan povin sykkivin tää, esihin niin
Hyökkäsi, suukkosillaan tukkesi lemmikin suun.
Siskojen leikkivien kera ei hymyten tämä ennää,
Lintuset kun livertää, tanssien nurmille käy,
Juhlan seppeltä ei sido, lähtehesen eipä peilaa
Kutrien kultia, ei poskien hehkuakaan;
Ei mene kohtaamaan ilomielin lemmittyänsä.
Luolienkaan hämärää rakkaus ei pyhitä.
Ehtoon tähti, mut ei sun säihkyvä silmäsi, saapi
Nurmella loikoilevan laulajan laulamahan.
Oi, mihin niin pian on paennut ihanuutesi, luonto?
Kussa on nyt Kukatar armaine tyttärineen?
Kukkien ruhtinatar on kuihtunut, hohtava ruusu;
Vuokko, mi ilmautui ensinnä, poissa jo on.
Balsami-orvokkien lemu ei nyt juovuta iltaa,
Läikkyvä tulpani ei loistele nyt värillään.
Narcisso kultainen, kuvajaisen pettämä, kuoli;
Auringon jumalaa Klytia ei ikävöi.
Kaikk' katos'. Nuoruuden sulopäivinä, oi, elämäämme
Toivo ja viehätys niin riemulla seppelöitsee,
Ruusuja tuo esihin tuhansittain tiellemme; kaikki
Tallavi syys surujen, kuihtuvat, kuolevat nuo,
Kun ilojen unehen nukuttaa meit' toivehen sitra,
Taivosta näämme me unt', korvissa toinnumme taas.
Tokkopa nauttivi ihminen vain hukataksensa? Eikö
Tään elämän sekaus vie elämään parempaan,
Syntymä-hetkeä vartoavaan? Pysy luonani kauan,
Sie suloinen värähdys! Elvytä rintani myös.
Kuin kevät-aurinko hehkuva, taivahan armo on kerran
Koittava maalle ja kaikk' saa ihanan elämän.
Silloin ainainen kevät on iki-ruusuine, silloin
Saamme me riemuja, joit' näimme me varjoina tääll'.
Saalihit hauta on antava. Palkitahan joka kyynel;
Voittoa myös jokainen huokaus kantava on.

Elegia 20.

Lähtevä oon ma, Amanda, ei koskaan nähdyille maille,
Tuonelahan avaraan. Et tule kanssani sie,
Vaskitetulla sen portilla kättäsi en puristaa saa,
Sen pimeän joen yl' silmäsi ei mua vie.
Oi, miten helppo on kuolema lempivän lemmityn eestä!
Lempeä ei puetus hirvitä, hauta ei myös.
Tolkkua pyytämähän elämästä se, rohkea, rientää,
Es'ripun tuon sumean voitolla raastavi myös.
Taivahan maitapa siellä se katsovi; haimio sinne
Arkadian asettaa, hukkahan etsityn tääll'.
Hauta on temppeli, kun sitä kaunistaa kukat lemmen;
Henkien laulantohan sen pyhä-kuorissa soi.
Hengettäret surevat, nojaten alas patsasta vasten,
Polvistuen pyhätkin sielujen eest' rukoilee,
Kunnes paistavi suuri ja loistoinen ikipäivä
Hautojen synkeyteen, siksikuin enkelien
Ääni ne uinahtavat herättää, heläten: herätkää jo
Kumpiki kultainen! Nyt kevät Eden'in on.
Puistoissa ruusuja on vesihelmine, poimiaksenne;
Toivosta, nautinnost' kukkivi puu elämän.
Lempivien uni on sulo; en näe unta, Amanda!
Rakkauden kera men' toivo ja uskoki pois.

Runoja.

(Schiller'in.)

Kylväjä.

Siemenen kultaisen sinä toivossa peltohon kylvät;
Kun kevät kukkivi, sie toukosi näät itävän.
Vaan ajan vainiohon, ijän kaiken kukkimahan, miks
Kylvellä aikaelet kultia viisauden?

Odysseus.

Löytääkseen kotomaan, meret kaikki Odysseus kiertää;
Schyllan ja myös Charybdin käy kamalan läpi hän,
Hirmuisten merien sekä maidenkin läpi kulkee,
Vieläpä tuonelahan harhautuu pimeään.
Vihdoin hän Ithakan sulo-rannalle nukkuen maatuu.
Kun heräs', itkien ei tuntenut maat' isien.

Juhaniitti-ritarit.

Kaunistaa asu ristin teit', sota-leijonat, kun vaan
Teidän turvissa on Akko ja myös Rhodokin,
Kun pyhihin kävijän läpi korven viette ja ootte
Miekalla, kuin kerubin, haudalla tuon pyhän maan.
Vaalian vyölimä tok' koristus ihanampi on teille,
Leijonat taistelujen, suur-sukuiset urohot,
Kun potilas saa hoitoa, nääntyvä hoivoa teiltä,
Kun pyhän laupeuden tehtävän täytätte niin.
Eistin uskonto, oi, sidot yksin sie jalot palmut
Voiman ja nöyryyden yhdeksi seppeleheks.

Pompeji ja Herkulanum.

Oi, mikä ihme! Maa, rukoilimme me lähteitä sulta,
Mut mitä meille sun helmasi tuo esihin?
Oisiko kuilussakin elämää, asuneekohan laavan
Kätkössä uus' suku viel? Tuoko se hukkunut on?
Tulkate katselemaan, väki Kreikan ja Kooman, jo löytyy
Pompeji, taas raketaan kaupunki Herkulehen.
Päätyjä vierettäin kohoaa, iso porticus näyttää
Pylväs-käytäviään; oi, elo luokate sill'!
Auki on laaja teaatteri; seitsemäst' portista sinne
Joukot aaltoavat syöksyköhöt sisähän.
Näyttelijät esihin! Atrides, täyttäös uhri;
Kööri Orestea nyt hirveä seuratkohon.
Kunniakaan, se vie mihin? Forum tunnettu onko?
Tuomiotuolilla, kas, nuo mitä miehiä on?
Kirvehet kannelkaa etupäässä te liktorit, menköön
Pretori tuomitsemaan, kantaja saapukohon.
Puhtoiset kadut aukenevat, kivitettynä kulkee
Soukka ja korkea tie vieressä huonehien.
Suojellen näkyviin katot pistävät, kammiot kauniit
Kuin tutut ympäröivät kartanon yksinäisen.
Luukut aukaiskaa nopeaan, lukitut ovet myöskin.
Synkeän yön ajakoon päivä, se hilpeä, pois.
Kas, kuinka kaartelevat somat penkit seiniä, kuinka
Marmorilattiakin kirjava kimmeltelee!
Tuoreina kiiltelevät värit hehkuvat seinässä vielä;
Missä on taituri? Hän pensselin juur' pani pois.
Viljavat, nesteiset hedelmät, sulo kukkaset myöskin
Köynnöksen tekevät viehättävän ihanaks.
Tässäpä luikahtaa, kädessään kori täytetty, Amor,
Purpuraviiniä tuoss' hengettäret pusertaa.
Hurjana tanssivi Bakkantinna, se nukkuvi tuossa.
Väijyvä Fauni ei viel' katsonut tarpehekseen.
Häälyen yhdellä polvella, hän kentauroa nopsaa
Huimana pyörittää, sauvalla sit' ajelee.
Kiirehtikää, pojat, het'! Somat astiat tuossa on. Menkää,
Impyet, kaatamahan ruukkuhun Etrurian!
Tässähän kolm'-jalka on komeoiden sphinksien päällä.
Orjat, hoi, arinaan tehkäte valkea het'!
Ostele, on raha tässä, min mynttäsi mahtava Titus.
Tässäpä vaaka on, kas, painoki tallella on.
Loistava kynttilä pankate oivahan kynttiläjalkaan,
Lamppuhun myös valakaa öljyä kiiltelevää. —
Kas, mitä lippahass' on! Koristuksia kirkkaita kullast'
Lahjoittaa sinullen, neitinen, sulhosi sun.
Viekää morsian kylpyhyn, voiteita tässä on vielä,
On ruse-ainettakin kristalli-pullossa viel'.
Kuss' ovat miehet? vanhukset? Museossa on koossa
Oivallinen kokous kalliita kääryjä viel'.
Tässä on rihveli kirjoittaakseni, on vaha-taulut.
Ei kadonnut mitäkään, kaikki on kätkenyt maa.
Haltijat huoneiden tulevat näkyviin sekä myöskin
Kaikki ne muut jumalat; miks papit poissa on vaan?
Heiluttaapi caduceustaan somareitinen Hermes,
Sittepä lentävi sen käistä Victoria koht'.
Alttarit seisovat vielä, oi tulkate, oi viritelkää!
Uhratkaa jumalall', kauan jo kaipasi hän.

Zeus Herkuleelle.

Et jumaluutta sa oo jumalten mesijuomasta juonut;
Sankarivoimallas nektari-nestehen sait.

Muinais-teokset pohjois-matkaajalle.

Matkannut yli virtojen oot, merien yli uinut;
Myös yli Alppienkin vei sinut pyörrykäs tie,
Katselemaan lähempää, ylistäin, ihanuuttani, jonka
Mainetta kiidättää maalima hämmästynyt.
Seisot luonani nyt, kajota minuhun pyhähän saat.
Kuitenkaan oletkos nyt lähempän' mua sie?

Lapsi kehdossa.

Lapsi sä miekkoinen! viel kehto on ääretön sulle.
Kun tulet mieheksi, käy ahtahaks maalimakin.

Kohdallansa pysyvä.

Aika on hillimätön. Sepä etsivi kestäväisyyttä.
Uskollinen ole vaan, niin ijäks' sen sidot sie.

Teofania.

Jos näen onnellisen, unohdan jumalat minä taivaan;
Niitäpä muistelen taas, kun minä kärsivän nään.

Avain.

Jos tahot itsesi tuntea, katsele, kuin elävät muut;
Jos tahot tuntea muut, silmäsi luo sydämees'.

Viisaus ja mielellisyys.

Huipuille viisauden jos mielit, ystävä, päästä,
Uskalla, vaikk' sinullen nauraisi mielellisyys.
Huomaitsee lyhytmielinen rannikon vaan, joka jääpi,
Ei satamaa, kuhun sun urhea lentosi vie.

Tähtitieteellisiä kirjoja.

Oi, miten ääretön on, rajaton tuo korkea taivas!
Mut veti turhamaisuus taivahankin tomuhun.

Minun uskoni.

Tunnustan mitä uskoa mie? En kaikista yhtään,
Joit' nimität minullen. Miksi ei? Uskosta kai.

Genius nurin-päin käännetyllä soitsulla.

Armahiselta se näyttävi soitsulla sammunehella.
Ei toki, herrani, oo kuolema estetinen.

Naisen avu. Naisen avu.

Syöksyvi mies elämään, uron-onnea taistelemalla
Voittamahan; hänellen on avut tarpehesen.
Naiselle riittävi yks' avu; onpi se hällä, se astuu
Herttahinen sydämeen, silmähän astuvi ain'.

Ihanin ilmestys.

Et ihanuutta sa koskaan nähnyt viel' ole, jos et
Sie sitä nähnyt oo hetkinä kärsimisen.
Et ole nähnyt riemuakaan, jos et sinä nähnyt
Kasvojen kaunisten riemun loistelevan.

Toivo ja täyttämys.

Nuorukainen tuhansin pika-purjehin kyntävi merta;
Verkalleen venonen ukkoa vie satamaan.

Yhteinen kohtalo.

Kas, erimieliset oomme ja riita on ain' välillämme;
Mutta sun kutrisi vaan harmautuu, kuten mun.

Kertoma-heksameteri.

Huimaavasti se vie sinut laineilla kiiltelevillä,
Merta ja taivasta vaan näät edessäs, takanas.

Distiko.

Suihkurin veet hopeaiset kuusmitta nostavi ilmaan,
Viismitta laulullinen sitte ne taas pudottaa.

Pietarin kirkko.

Erhettynyt olet, jos haet äärettömyyttä sä täällä;
Onpi se mun jalous, että sun teen jalommaks.

Saksalainen ilve-näytelmä.

Hulluja on meillä kyllä, ja hupsuja on tosin paljon.
Heistä ei hyötyä tok' oo kometiallekaan.

Tiede.

Toiselle tiede on pyhä taivahatar, mutta toisen
Hyödyksi lehmä se on, jostapa voita hän saa.

Kant ja hänen selittäjänsä.

Oi, miten yks varakas niin paljon köyhiä ruokkii!
Kun kuninkaat rakentaa, on vetomiehillä työt'.

Runoja..

(B.E. Malmström'in.)

Angelika,

— — — Ma tombe est verte!
Sur cette terre deserte
Qu'attends-tu? Je n'y suis pas!

Lamartine .

I.

Lausu; sie sulo tuuli, mi tanssien käyt yli kentän,
Näitkö sä liljani, oi, näitkö sä ruusuni mun?
Lausu'pas puronen, min aaltolo viidassa välkkyy,
Näitkö mun lempeni, oi, näitkö sä morsiamein?
Kyyneliset kukat, ehkäpä saitte te suudella jalkaa
Enkelin karkelevan — kuolkate onnelliset!
Hattara herttainen, joka liukenet kullassa lännen,
Oi, sinäkös hänen veit hellästi taivahasen?
Laulaja, vaitele vain! ei kuuntele ääntäsi ykskään;
Rinta sa, huokaellos! — ei sua kuunnella, ei!
Tuiki on tuntematoin suru synkkä, min mahtavan juuren
Kätkevi sielujen yö; vertapa tää suru juo.
Ei toki sielua oo, mi ei riemujen kirkasta pyörää
Vieritä kärsimysten akselin ympäri tääll'.
Ihmisen on sydän kippeä, syystä se mullassa huokaa;
Taivolle arka se on, arka ja tok paranee.
Maan huvihin hepakkaan en vaiheta kyynelet, joita
Hiljaa vuodatan, kun pitkä on muistojen yö,
Hiljaa vuodatan, kun nuo siintävät nään avaruudet,
Kussa mun toivoni on, kussa on Angelikain.
Oi, useasti tok' sydämein oli murtua melkein!
Maan tomuhun ihanat muistini painavat mun,
Sillä mun lemmelläin kevät ol', sydämelläni ruusu.
Myrskypä vei kevähän, tuoni mun ruusuni söi.

II.

Sieluni, siivelles lepo suo! Sumu-itkuhun piillä.
Huolet virtana vain vuotakohot povestas!
Voivota lintuna, min pesä metsässä on hävitetty,
Huokaa kuin kahilass' tuuli, kun syys lähenee!
Toivo on pettävä tuo, jota tuutivat leijuvat pilvet,
Viileä rauha, min tuo tuuli, se on vale vain.
Mutta kun syksynä käy yli kentän ryöstö, ja myrskyt
Vinkuvat, lainehetkin sortuvat kalliohon,
Silloin, sieluni, sen saat uskoa, totta ne haastaa:
Kuoleman kieltä, mi kai tään elämän ydin on.
Oi, mitähän uneksuin, mitä toivoelin, omistinkin.
Luottaessain elämän varjohon pettävähän?
Kruunasi rauha mun yöni, mun päivä ol' voittoja täynnä,
Aamuina toivoelin, iltoina muistelin vaan.
Oi, minun Angelikain, viel' kuuletko maallisen veisun
Ääntä, mi tääll' vapisee kaukana vaivojen maass'?
Kuuletko mietona yönä, kun pilvien helmassa tuulet
Tuuditetaan unehen, huokaust' tuskien maast'?
Kuuletko rintani huokauksen, minun lyyrani äänen?
Taivaassas hymyät? Ehkä ne tuntelet viel'?
Silloin, Angelikain, pakahtuis sydämein, ja ma laulain
Voittoa, lentelisin luoksesi taivahasen.
Mutta ma hengitän viel', suren, harhailen sekä lankeen.
Ei minun Angelikain kuuntele voivotustain.
Ah, valoss' istuvi hän, juo autuitten mesijuomaa,
Enkelien säveleet sielua sen iloittaa.
Vilpeä taivasten hänen henkensä ympäri leyhkää,
Edenin tuoksujakin virtavi sen sylihin.
Rauhaa autuitten ei häiritse maaliman vaiheet;
Kimmahtaa melu täält' taivahan porttihin vain.
Ehkäpä kuitenkin joku kaino ja eksyvä muisti
Angelikan kera lens' sielujen maalimahan.
Muistatko lapsuutes, oi muistatko niinien alla
Leikkien hempeyden, riemujen kuiskauksen?
Kanssasi, oi, kisasin, sua vannoin lempiä, ennen
Kun sitä viel' käsitin, kuolemass' kuin elämäss'.
Eikö, Angelika, niin ihan taivahan tarhassa lemmi
Lauma, mi autuas on, eikö sit' lemmitä niin?
Vielä jos lapsuutes sulo unta sa taivossa muistat,
Oi, rukoellos eest' sieluni, Angelikain!

III.

Vehmas-rannalla mie unien sima-vimmassa istuin
Illalla, kuunnellen laulua lainehien.
Loisteli kuu suvinen hopeaisten pilvien kesken;
Kukkivat niityt joi kuudanta hiukenevaa.
Tuuloiset tohisit, yö huokui hekkumatansa;
Pääs' sydän kahleistaan, rakkaus lauleli vain.
Tyyni mun henkeni ol', väsyneet mun rintani aallot,
Mainingit surujen, hiljenivät kokonaan.
Seutua uinahtavaa minä silmäsin uskaliaasti,
Muistelin maan elämää, voittoa, kuoloakin.
"Ei pidä", aattelin niin, "sinun, sieluni, usmassa itkun
Kauemmin venymän, — oo luja, oo valoinen!
Käyskele haudalle, vie veres kukkaiskiehkura sinne,
Kaipion viimeinen! Sitte se jättäös taas!
Ryhdy toimihin taas, elämän huvituksihin, poimi
Kultaiset omenat, kukkaset kaunihimmat;
Voi, älä pyydäkään sinä temmata taivahan saaliin.
Mieletön, koskaan et saa sulo Angelikas".
Mietin näin, rupesin sitomaan niit' kukkia, joista
Seppeli tehtihin nyt haudalle Angelikan.
Tähden juhlallisen, joka pilvien halkeamasta
Asteli verkalleen taivahan rantoa, näin.
Oi, minun Angelikain, kuka-ties' tuon tähtilön päällä
Henkesi herttaisen kuolematoin elo on?
Ah, niin kauan kuin näen taivahan haamujen kesken
Leijuvan sun kuvas ain', rakkaudest' kudotun,
Taikkapa kun purojen porinass', tohinassakin tuulten,
Tuoksussa kukkaisten, tähtien kiiltehessäi
Vielä mä huomaitsen minun Angelikan' olemuksen,
Palvelen vaikeroiten taivahist' morsiantain'.
Mut meni pilvehen mun sulo-tähteni; kuunipa laski;
Tenhetär, karkasitkos, haamu, mi pettävä oot?
Jäkkärä-kukkaisista, mun sormeni, seppeli tehkää.
Kiirehi — hän katos pois — kaipion viimeinen tää.
Kuitenkin yhä viel' sidon kukkais-kimppua muiston.
Oi, sano, kultani sie! tokko sen valmihiks saan?

IV.

Veisatkaa kohaten suruvirttä, te hempeät haavat!
Notkistukaa, jalavat, — lemmityn hauta on tää!
Eikö sun latvassas suru-rastas nurkuta, haapa?
Eikö sun helmahas, haut', kyyneliään vala yö?
Kuolon varjossa täällä, Angelika, istua tahdon,
Kanssasi käännellen muistien lehtiä tääll'.
Sun joka paikassa nään; joka lehdellä, taivahan tyttö,
Yksin sun kuvas on, hienona varjona nyt.
Haamu sa puhtauden, puna-ruusuna, oi, olit kaunis,
Kaunis kuihtuessas, vieläpä kuolemassas'!
Enkeli, liiteli vaan olentos — ei astunut maata;
Ei sitä painanehet maalliset valtimukset.
Taivahan siis elämää elit puoleksi tääll'; useasti,
Ennenkuin katosit, lentimiäs kohotit.
En näe jälkeäs maass'; matonenkin säälisi sai, et
Taittanut karvoa, et siirtänyt rahtuakaan.
Hiljaa kuin valo vaan kävelit, olit aurinko lämmin;
Lemmen liekkinä ain' sieluhun tunkeutuit.
Puhdas, kuin lumi ilmassa, sun olemuksesi viipyi;
Tuulahdus kevein nosteli sun ylös maast'.
Maaliman murheet ei paremmin toki tuntenut ykskään.
Lohdutus herttaisin virtasi sun povestas.
Lempi sun valtimossas oli, hellyydest' eli henkes'.
Kukkipa huulillas kuihtumaton rukous.
Hän toki nukkuvi, sie Ijankaikkinen, nukkuvi täällä.
Tuonela talleltaa luomasi kaunihimman,
Talleltaa ihat nuo, joit' päivät suuteli kilvan,
Joihin huokua ei tohtinut yön kamaluus.
Tuoni ei peljännyt; näki hän mun liljani laaksoss',
Kaas' veritilkan vaan lehteen loistavahan.
Kultani poskilla nyt tuli-ruusuja hehkua alkoi,
Joiss' verinen puna ol', voi, kamalan suloinen!
Vaan veri kuivettui pian; liljani kalpeni, sulki
Kuihtunehen kotelon, kuolemahan kumartui.
Kuoli kuin kantelo-ääni, kuin lännetär, kuoli kuin illan
Kultanen kuumoitus sammuvi temppelin pääll'.
Vaikene nyt valitus, vait', vaiti, hän nukkuvi tässä!
Haapa sa heltyvä, vait', — kultani on unissaan.
Herttainen uni, sie ijäinen, pyhä tyyneys haudan,
Oi, pian jos minutkin sulkisit sun sylihis'!

Kevät-päiviä.

I.

Taivahan purpura, oi, tuli koittehen! Kuin lumisille
Kentille kylvelet sie aamun ruusuja nyt!
Terve-tultua taas unen-horrosta yöllisen talven,
Koite sie kevähän, terveyden ruso myös!
Miksi jo rakkautes tulimuiskuja viljalta tuhlaat,
Ah, herättääksesi maat', peittelemää lumien?
Nouse riemusta, rintani! Laps' kevähän sekä lemmen,
Laulu, se kaivattu, kas, taas takaisin palajaa!
Sykkivähän povehen tule kultainen, sulo lyyra!
Sieluhun mun koleaan lämpimä luo sävelten!
Laulajan jalkojen juuressa oot sinä mykkänä maannut;
Kauan jo on suru kuin jää levännyt povessain.
Muistojen taivaissa kanssasi miksi soit unta mun nähdä,
Mun herättääksesi vaan huolien korvessa taas?
Mutta nyt taas sävelten heleää hopeaa minä kuulen,
Taas runo-ilmassa kuin muinoin tuutielen.
Laulajan sie kevähän jalo koitto! miks hehkuen muiskaat,
Ah, herättääksesi jään peittelemää sydäntäin?

II.

Lentele, henkeni sie, iloiten runo-ilmojen halki!
Katkaise sitehes, nouse'pa notkosta maan!
Loistavahan pukuhun pue itsesi, liitele pilviin,
Vaipuos, silmissä veet, sen Ijäisen sylihin!
Oi, mikä on elo ihmisen? Ääni, mi soi ihan yksin;
Henkien köörissä vast' merkityksensä se saa.
Taivahan valtoihin siis, sieluni, lempien turvaa;
Lemmellä kohtele myös lapsia kuolevien.
Helmasi aukaise maa-ilmalle, yhdellä haavaa
Lempivähän povehen painaos taivas ja maa.
Hurmova huumehdus, suloinen uni! Kuin patriarkka,
Voimasta rakkauden, painia kanss' Jumalan!
Missä mä löydän sen? Oi, missähän leimu on lemmen?
Sen tuli onk' povessain? Tuhkoa siellä on vaan.
Tuhkaa rakkauden tulen, sammunehen — — Iki-päiviks?
Sieluni haudasta soi vastaus: "oi, ijäks', oi".
Jaa, sydämein on tyhjä, on hauta, mi on hävitetty.
Sielläpä kummittelee muistojen haamuja viel'.
Aaveilus vapise! Kuka-ties ajetaan sinä kohta
Kolkosta luolastas; tyhjäksi käypi mun yö.
Taivas suo minullen iki-yössäni valkea vinkka;
Leimaus suo elämäks, taikkapa kuolemakskin!

III.

Oi, sydän! Kuolevien tomu-luomien joukoss' ei yks'kään —
Tiedänpä sen tosiaan — vaihtele niin kuni sie.
Milloin sortunut oot sekä ääneti kallioin kesken,
Milloin liehuvi sun lippusi pilvessä taas.
Milloin peilinä sie säde-loistoa taivahan taitat,
Milloin talletat taas, hiilenä, helvetin tult'.
Oi, mihin sie tulet? Pohjolan kalpeahan kevätpäivään.
Siellä, kun päiv' hymyää, pilvi jo itkua luo.
Enkö jo turmion reunalla seisonut? Eessäni kuilu,
Kantava kuoloa vain, — yö oli ympärilläin.
Enkö mä seiso taas vihannaisilla kunnailla toivon?
Maaliman loistavan nään rauhassa rakkauden.
Hakkaus on ijäinen; sen valtoa tuoni ei murra.
Rakkauden tuli saa kirkastumaan sydämen.
Mutta mi taivahan on, sitä säästävi tuo pyhä liekki,
Sen koeteltuna tuo taas povehen inuvaan.
Haavapa nyt paranee; tuli sen kovemmin sit' ei polta,
Jos elo paistavi vain, vienona kuin kevät-päiv'.
Niin oli lempeni myös; epätoivolla tunsin ma liekin
Riehuvan rinnassani, mun poroks polttelevan,
Kunnes syntyvän mie himojen, huvien sekä tuskan
Raunioist' näin elämän, puhdistuneen, totisen.
En sure ennää nyt. Mikä kuoli, se tuonelan olkoon;
Mutta, mi on elävää, sen omistan elävän'.
En enempää halua; opin luopumust' rakkaudelta.
Kaikesta luopua voin; lempi mun rikkahaks sai.
Lapseksi muutun taas; pesän vihdoin löytävän toivoo
Metsässä sieluni, tuo kyyhky, mi harhaelee.
Jää minun luokseni, kärsivä sielu! ma tuskasi tunnen.
Oi, pysy tääll', sulo-laps'! Leikkisi on viaton.
Vaikk' useastikin panin huolien ketjuhun renkaan,
Riemunki seppelihin kukkani oon sitonut.
Taivas! kun rukoilin salamaa, sain lempesi suukon.
Vast' sua uskoin, kun mun likistit povehes.
Lemmen Ruhtinas, oi, minä kanssasi painia tahdoin,
Mutta sa mun pelastit, lapsesi sait sylihis.
Rintani, riemastu! Ilo-ääniä luo, sinä lyyra!
Sielu, se eksynyt, on löytänyt viel' kotomaan.
Riemua juon Jumalan, kun koittavi aamu, kun ilta,
Morsian ruusuinen, vaipuvi metsälähän.
Riemua juon Jumalan, maan laaksojen helmassa kun nään
Lempeä hoideltavan rinnoissa kuolevien.
Viljan kastavi taas elämäin huvipuistoa kuivaa
Rakkaus taivahinen; Kohta se kukkiva on.

Joki.

Ui, miten leikittelee elo ihmis-kohtaloin kanssa!
Niin elo virtaelee, kuin joki vaihetellen.
Tienoilla lapsuuden hymyää kuni lähde se ensin,
Kallastaan kuvastaa, kukkaisaa, vihantaa.
Aaltolo sen solisee kisaten kodin lehtojen helmass',
Raikas ja unhottunut, haltiain tuntema vaan.
Helmassaan, uneten, sepä taivahan tähtiä kantaa;
Huoleti niiden kanss' leikkivi onnellinen.
Hyppäelee esihin vähitellen se kätkyestänsä,
Voimistelee, — joki niin kasvavi siit' välehen.
Riemulla nuoruuden jo se tanssivi, toivoa täynnä,
Virtansa halkaisee, sen toki taas kokoaa.
Milloin se miekkoisten sulo-saarien rannalla huokaa,
Milloin sen väki taas sortuvi kalliohon.
Joskus se uppoutuu utu-järvihin surren, ja joskus
Riemulla, mainehikas, syöksyvi taas merehen.
Päämäärää elämäin joki ei ikävöitse, Amanda!
Luotolot nuoruuden tuskin se jättänyt on.
Vielä se onneva on, laheat sen lainehet kaartaa
Saaren kukkivan, min sulkenut on sylihin.
Järveksi paisuvi siellä se, kuin meno päättynyt oisi.
Lempien tahtovat sen lainehet kierrellä vain.
Sen pisaroist' haluaa kuvastaa joka ainoa rantaa,
Sen joka aaltolokin kuin povi huokaelee.
Oi, sulo-saari se on! Omenoita se oivia kantaa;
Siell' suvi-tuuletkin laulelevat lemuten.
Sielläpä huokausten sini-pilvistä temppeli näyttää
Arkaadin komean, myrtillä varjostetun.
Mun elämän kevät-virtoa ain' syleilee tämä saari;
Virtani nousevi, — koht' on yli-pääsemätön.
Silloin se huoleton on: ei laiturit sen yli yl'ty.
Sinne jos purjehtis, riehuisi lainehet sen.
Sie sulo-saareni oot, syleän sua aina, Amanda!
Temppeli loistelias on iloisen jumalan.
On valat siltana sen, raketut rukouksista patsaat;
Holvi on huokauksist': temppeli lemmen se on.

Frans Mikael Franzén 1847.

I.

Ul'ko se syksyn tuuli, mi itkien metsässä liikkui?
Ol'ko se pohjainen, tietävä syksyä vain?
Vaiti! se vaiteli kuin olis huo'annut emo-luonto,
Huo'annut povestaan, surren ja lempienkin.
Pohjola pilvehen käy; kas, pohjan-tähti jo sammuu;
Murheissaan otavan rattahat vieriävät.
Lehdot kuuntelevat, surumielin kiikkuvat latvat;
Kukkasenkin kupuhun nousevat viljavat veet.
Oi! oli syys, joka tul', toi pohjasta kuoleman tiedon.
Järvi ja virta ja maa itkevät laulajataan.
Hongat ja ruusutkin ihanuutensa tunsivat vasta,
Kun runoelmissa sen katselivat kuviaan.
Käskystä tietäjän tään pani ihmeno päästetyn luonnon,
Kaunoiseks kuvatun, sykkivähän sylihin.
Nyt hän poissa jo on, runo-henki on muuttanut täältä;
Lyyrää itketähän, murtunut on se, ei soi.
Oi! tuli syys hänen syntymä-maalleen, kylmeni päivä,
Kuihtuvi kaunistus metsien, niittyjenkin.
Ei kevät-auringolta hän silmänsä sulkenut; hältä
Jää-hyväisen kesä sai, syys hänen hautansa loi.
Talvi sen päälle koht' lumipeittehen laskevi, puhtaan
Kuin hän its', kepeän kuin uni autuahan.
Vaitele, syksyn tuuli! Kun pohjolahan menet toiste,
Lauluni seppele vie haudalle harmajapään.
Siellä se kuihtukohon, tai taivahan itkua juokoon
Illan tyyneydess', Laulajan multien pääll'.

II.

Vuos'sadan lapsuudessa, kun hämmästyneen yli mailman
Lens' vapaus, kumoten kruunut ja alttaritkin,
Kun oli mielissä vain satumaisia sankaritöitä,
Auran rannalla nous' laulaja, nuorukainen.
Aikansa tunsi hän, mut hänellen ei mielehen ollut
Ihmisten metelit, turmio-työt veriset.
Toisin mieltynyt hän oli: niin hän lyyrahan tarttui,
Näppäsi kieliä kuin kaino ja lempivä neit'.
Taistelujen tohinan läpi tok' säveleet nämä tunki,
Tulkiten kuolevien riemuja, tuskiakin.
Niinkuin enkelien oli vieno se laulu ja puhdas;
Tunki se sieluihin kuin suvinen sade juur'.
Sen runo luontainen sapatin sätehist' oli tehty;
Uskon ja rakkauden kyynele kiilteli siit'.
"Ihmisen kasvot" nyt, ruso-aamun kirkkaudessa
Pilvehen katselivat, naurelivat ihanat.
Pohjan eidylli, "ilt' Lapin maassa", kuin yöllinen päivä
Pohjolan tunturillen loistehen loi lumovan.
Ei sydän oo haluaan niin vienona laulanut koskaan,
Lempi ei koskaan niin kainona toivoellut.
Joskus hän tuliseen runohon pani vihmoa viinin,
Vimmassaan tyven kuin tietäjä Kreikan maan.
Hällä se huumaus oil, joka lähtevi viel' jumaloista.
Heben tultapa vain viinirypäleistä hän joi.
Poika jos joi lasiaan iloiten, hyväksyi sitä Impi.
Tuntojen vimma se oil, rakkauden ilo vain.
Joskus tuonelahan meni hän sekä sai elämään taas
Urhojen loistavat työt, hurskauden isien.
Seisoihan sotilas sini-Saimaan aaltojen luona,
Itkien urhoa, min rinta jo sortunut on.
Kaarlon harmajapää sotamies levännyt jo on kauan;
Laulaja, myös väsynyt, hautahan vaipunut on.
Laulun ja kunnian päivä on päättynyt: laskeva päivyt
Heittävi surren vaan hautojen pääll' valoaan.

III.

Suomen maan sorean oli pohjola laulajan kehto.
Siell' oli syntynehet Creutz ja Choraeus ja Hän.
Kätkyt-laulua hälle rastahat lauleli, kun hän
Luonnon helmasta toi ruusuja terveyden.
Nuoren lyyrahan siell' suhisit salojen suvi-tuulet,
Aaltolo, kun uneksui, sai hänet laulamahan.
Vielä hän miehenäkin oli laps' — oli äitiki lapsi.
Hän oli voimallinen, tok' viaton, suloinen.
Hellä hän ol' vihassaan, totisuudessaan oli hurskas.
Lemmen kyynele sai Sen himot sammumahan.
Lämpimän suutelon Sen lumi-otsalle onnetar painoi.
Nuori ja innokas, hän toimehen sai urotöit'.
Auringon verisen näki nousevan hän meren helmast,
Kun elon-kunnailla hän kunnian kruunuja sai.
Myrskyt ja lainehetkin kovin pauhaavat; sota-jyske
Suomen rannalle tuo turmioit', kuoloakin.
Ruhjautui vapaus, veri-kyynelet kastivat kuumat
Hautoja sankarien, — — oi, side katkesi nyt!
Itkipä Ruotsin maa sisartaan, joka rakkahaisesta
Sen sydämest' revittiin — — haava on viel' verinen.
Silloin Laulajallen kävi raskahaks mieli; hän otti
Lyyran ja sauvan; sai jäähyväiset kotomaa.
Lohduttamaan surevaa Svea-maat', meren poikki hän kulki;
Laaksojen laulelevain suojassa sai kodon taas.
Lapsuudestani asti ma riemulla muistelen vielä
Kumlan paimentolaa, kauneuden kotomaat'.
Seisoi viel' lakealla, mi tähkien kultia kantaa,
Temppeli juhlallinen, kuin runo taivahinen.
Mutta sen vieressä oil eidyllio helmassa laaksoin.
Laulu ja kauneus siell' leikitsi kukkien kanss'.
Lastensa keskellä siell' eli kauan hän. Patriarkka;
Viljalta loi älyllään kultia, kylveli niit'.
Vihdoin temppeli, tuo ijäkäs sekä korkea kaatui;
Uusipa tehtihin taas, — sitte ei viihtynyt hän.
Matkasi kauas nyt perimmäisehen Pohjahan, kussa
Sai lumikentiltä hän etsiä kuulijoitaan,
Kussapa keskellä tunturien kohisee kovat virrat,
Kussa on säilynehet nuo tavat muinahiset.
Siellä hän Ängerman-joen rannalla loi kodin uuden.
Soi hänen polvillaan lyyra ja kantelo viel'.
Siell' elon-syksynä Sen — kuni ilman-kantelo illoin,
Vaitelivat säveleet, raukesivat säräten.
Sammuvahan elon-lamppuhun kaasivat kärsiväisesti
Lemmekkäät kädet ain' öljyä rakkauden.
Sen elo ol' rukous: sapatin pyhä-iltana loi hän
Silmänsä taivahasen, kuiskasi Amen ja kuol'.
Rauha Sen mullalle! Jos ei enkelit haudalla itke,
Onpi se riemusta, kun hänki nyt enkeli on.

Runoja..

(Alkuperäisiä.)

J.L. Runebergin muisto.

(Ennen painettu Joukahaiseen VIII).

Armas maa isien, runolaulun syntymä-seutu!
Nyt suru täyttävi sun, katkera kaipaus on.
Haikean sait sanoman: parahin sun poikasi kuoli,
Maalimast' muuttanut pois ruhtinas on runojen.
Poissa nyt Runeberg on; salihin hän tähtien riensi,
Oiva ja loistava kuin aurinko armahinen.
Kuoren tempasi maa, runohengen vei koteron se;
Saalihin sai komean Tuonela heltymätöin.
Henki nyt taivahan on, hänen kuuluisa kunnia Suomen
Rakkailla rannoilla sen aina hän mainio on.
Tääll' ei kalveta voi ylevän runoniekkamme muisto;
Ainapa myös pysyvät nuo etevät jalotyöt,
Jotka hän loi nerollansa ja joit' ihailemme me täällä:
Serbian maan säveleet, Hauta, mi Perhossa on,
"Hirvenhiihtelijät", "Nadeschda" ja pappilan "Hanna",
"Fjalarkin kuningas", "Vänrikki Stool" jopa myös
Virret hurskauden sekä viel' urohot Salaminin.
Tähtinä rakkauden kaikki ne tuikkaelee. —
Oi, sinä, Runeberg, loit älytöilläsi kunniapatsaan;
Heittävi oivana tää loistoa ympäri maan.
Kas, yli tunturien, yli vuorten harmaja-päiden
Katsovi patsas tää, nousevi pilvihinkin.
Myös koko Euroopan jalot kansat antavat hälle
Kunnian kuuluisan, mainehen kaunihimman. —
Köyhä on maa isien, sä timantteja hukkahan etsit,
Kultaki kiiltävi vain pienenä huuhtojallen.
Kuitenkin moni maa, joka rikkahat aartehet kätkee,
Onneva oisi se, jos, varrella vuosisatojen,
Laulaja nousisi sillen niin kuin Runeberg suuri;
Sill' äly oikea on kalliimpi kultoakin.
Kansasi rakkaus aina sun hautasi vartija olkoon,
Kaiho ja kiitollisuus multias kastakohon!
Laakeriseppeli, min hymyhuulin viisas Apollo
Puistossa Parnassin kietonut otsahas on,
Seppelöi maatasi niin kuni maalaamaa kuvastossa
Puittehet kultahiset, kaunihit piirielee.
Suomen maisemat oot, salot, saaret, siintävät järvet,
Rakkahat rannikotkin, synkeät myös erämaat
Maalannut, kuvaten lumouksen aartehet niissä.
Selvähän kertoelit kansamme luontehenkin.
Suomelan astuvi mies kuvaelmistas esihin niin
Suorana, valjuna kuin tääll' lumimaassa hän on.
Mutta kun leimahtaa sotaliekit, kun tykit paukkuu
Julmalla jyskeellään, sankari on joka mies.
Silloin selkenevät nuo tuimat, töykeät kasvot,
Rinta jo aaltoelee, urheus täyttävi sen.
Riemun ja uljuuden sulo-kyynel kaihtavi katseen.
Taistelu, kuolemakin eest' isänmaan jalo on.
Puolustus kotimaan, kun vaara ja turmio uhkaa,
On jalo työ tosiaan, on pyhä velvollisuus.
Tappelukentällähän ihanimpia kukkia kasvaa;
Oi! veriruusuja siell' uhkeita uljaelee.
Kuolon enkeli käy majesteetissaan yli kentän;
Sankari-rintojen hän ruusuja poimielee.
Runeberg armahinen, runotarten ystävä kallis,
Kuuluisan kuvasit ottelun sankarien.
Leikin mainehikkaan sulo-Suomesi kertoelit sie;
Sykkimähän sydämet miesten ja naisien saat,
Milloin vain lukevat runoelmias, taikka jos muutoin
Mielehen juolahtaa Vänrikin kertoelmat.
Nukkuos tyynenä nyt, sinä Pohjan laulaja-joutsen!
Kansasi kiitollisuus kaunihin palkkasi on.
Tauonnut kipus on, monivuotinen vaivasi tänne
Tuskan jäi tupihin, terveyden sinä sait.
Henkesi autuuden ilojuhlia huoleti tuolla
Tähtien tuikkivien turvissa viettävi nyt.

Kiitos on Jumalan, hänen on myös kunnia aina,
Kantelo-kultaisen että hän Suomelle loi,
Vieläpä lyyrankin ihanaisen, min lumous saa
Poistumahan povien jäät sekä niettehetkin.

Keväällä.

(Ennen painettu Joukahaiseen VIII.)

Huoleti riemuitkaa, ihanan kotomaan asujaimet;
Poikaset, neitosetkin, ikä-miehet ja harmaja-eukot
Riemun juhlia vain pitäkää nyt, laulaen kaikki!
Raivokas talvi jo on sorean, sulo-Suomeni mailta
Kauas rientänyt pois, sen valta on murtunut täällä.
Aarnio-metsien puut, petäjät sekä korkeat koivut
Päältään heittänehet humisten ovat valkean vaipan,
Nostavat pilvihin päin vihannaiset, tuuheat latvat,
Luojaa kiitellen, koko luonnon herttasta Herraa.
Nousevi haudastaan ihan uutena lempeä luonto;
Morsius-hunnullaan viherällä ja helmitetyllä
Kasvonsa kaunistaa se, ja häitään tahtovi viettää
Rannoilla Suomeni maan, Tapion sekä Vellamon luona.
Vieras, hei, ihanin kevät-kulta, sa taivahan lapsi,
Terve-tultua vain, valon enkeli Suomeni helmaan!
Suorsat, joutsenetkin, nuo hilpeät vierahat, jotka
Syksyllä liitelivät etelään päin, ketterin siivin
Kiitävät tervehtämään taas syntymä-seutuja täällä,
Joita he muistelleet, ikävöineetkin ovat aina,
Kaukana ollessaan kypressi- ja laakeri-maissa.
Niin jalo ihminenkin matalan maan korvessa täällä
Tietävi vieras vaan olevansa, ja muistavi aina
Pitkällä matkallaan koto-seutuja taivahan maassa;
Kerkein askelin hän ikävissään pyrkivi sinne.
Vihdoin päättyvikin sen matka, ja siivekäs sielu.
Valkea joutsen nyt, koto rannan varjohon istuu.

Lintuset lentelevät ilomielin taivahan alla,
Leivonen riemastuin säveleillään kiittävi Luojaa,
Pääskytkin soreat, ihanaiset kartano-vieraat,
Muistellen kotoaan pian jälleen saapuvat tänne;
Suomeni armahinen lumosit, sinä kaunotar, heidät.
Silmäsi siintävä on kuni lempeän neitosi silmä;
Oi, tuhat-järvinen maa, sinä kiiltävä seppeli Pohjan,
Kätkyt kauneuden, ihannes mun sieluni oot sie!

Taivas selkeä on, vain muutama hattara tuolla
Loittona lännessä ui, kuni joutsenien lumi-parvi.
Päivän antelias kuningas nyt kultoa kylvää
Vuorien, laaksojen päälle, ja järvien läikkyvät lahdet
Kullalle kiiltelevät, kuin kullatut kaikki ne oisi.
Oi, jos hengenkin valo nousisi Suomeni maassa,
Poistais yön kokonaan iki-Väinön kansasta kauas,
Kylväis kultoa ain', valistuksen kallista kultaa!
Vieläpä syksyinen pimeys monen valtavi täällä,
Vielä on kuolon jäät sekä nietokset sydämissä.
Onnea tuo valistus; sepä vahvana suomalaisuuden
Kilpenä ain' yhä ois, katoais ei kansamme koskaan.
Suomeni, köyhä sä oot, sun kansasi joukko on pieni,
Mutta jos tehtäväs teet, pyhät tehtäväs toimitat aina,
Melkoiseks enenet, jopa mainehen kruunuja kannat.
Maasi on kukkiva aina, sun kielesi oiva ja kaunis
Vihdoin voittava on yli-vallan syntyinä-maassa!
Silloin kielesi soi, kuni mahtava kantelo Väinön,
Riemuten voitostaan, yli järvien, rantojen, laaksoin,
Vuorten, metsienkin, ja sun lapsesi tähkiä tieteen
Huoleti noukkivat, kun avarat sekä viljavat pellot
Viisauden avatut yli ympäri maan ovat heille. —

Taivahan valtias, oi, suo Suomelle päiviä onnen!
Varjele maa isien, sen lait, pyhä uskonto myöskin.
Armas silmäsi luo, sinä laupias taivahan taatto
Väinön kansahan täällä, ja siunaa lastemme lapset.

Tappelu Demmin'illä.

Uljaine urhoineen oli Kustavi Aadolfi suuri
Maastaan matkustanut, meren aaltoja kyntäen, Saksaan.
Turvaten vaan Jumalaan sekä oikeahan asiaansa,
Rohjennut oli hän, tuo pohjan sankari hurskas,
Ryhtyä taisteluhun väkevää Itävaltoa vastaan,
Keisarin valtikkaa sekä paavin liittoa vastaan,
Kansat päästääkseen oman-tunnon vangituksesta,
Jolla katolinen kirkko ja valtion rautainen koura
Uskonto-innossaan sokeassa heit' polkea pyysi.
Ylpeä keisari, min soturit oli tottunehet jo
Voiton-lauluillaan Euroopan täyttämähän, ja
Min sotapäällikkö, tuo ijäkäs sekä yrmikäs Tilly,
Saanut hiljakkoin oli suuren, loistavan voiton
Tanskan-maan kuninkaast', piti turhina hankkehet Ruotsin,
Vieläpä linnassaan ivaten hän Wienissä lausui:
Kylläpä maar' sulattaa etelässä se paahtava päivä
Tuon lumi-ruhtinahan, min pohjola viskasi tänne.
Haastelivat samaten vihollisten leirissä muutkin.
Mutta ei ollutkaan, kuten arveltiin, tämä Ruotsin
Kuuluisin kuningas lumi-höytälehistä ja jäästä.
Sen tuli tuntemahan pian mahtava keisarin valta,
Röyhkeä Ferdinand itse, katolinen kirkko ja paavi.
Kaikki he pelkäsivät, kun Kustavi Aadolfi riensi
Voitollisin sotavoimin pohjaisen läpi Saksan,
Valloitti linnoja, kaupunkiloita ja lemmellä voitti
Kansojen rakkauden sekä myös monen ruhtinahankin.

Saapunut nyt väkineen kuningas oli Pommerin maahan.
Demmin'in kaupungin etehen sijoittuupi hän siellä,
Mielien valloittaa tämän pienen, tärkeän paikan.
Mut sitä suojelemassa on keisarin päällikkö Conti.
Seisovi hän sotilainensa leirissä linnoitetussa.
Ratsastaa kuningas varahin ulos aamulla kerran,
Voidakseen lähempää vihollis-varustuksia nähdä.
Seitsemänkymmentä Suomen ratsasmiestä hän tälle
Retkelle kanssaan vei, koeteltuja urhoja kaikki.
Kustavi Aadolfin sotajoukossa palveli silloin
Muuan Italian mies; nimi pettäjän tuon oli Ponti.
Ratsastuksesta hän oli tiedon saanut, ja kohta
Contin leirihin lähti ja antoi hankkehen ilmi.
Ratsasmiehiä nyt ison joukon määräsi Conti,
Väijymähän kuningasta sen onsilon vieressä, jonka
Kautta hän aikoi ratsastaa sekä ottamahan myös
Vangiksi oivan tuon otuksen, mi ei vaarasta tiennyt;
Mutta Italialaiset ei toki ampua saisi,
Ett'ei Ruotsalaisten sotaleirihin kuuluisi pauke. —
Kun kuningas väkineen solakkoon oli ehtinyt, kohta
Ryntäisee esihin vihollisten joukkoja, niinkuin
Rauhaisaan hepo-laumahan syöksähtää susi-parvi,
Kätköistään samoten, vihurin tavoin äkkiä aivan.
Ulvoen raivossaan, nämä nälkäiset pedot, julmat,
Kun näkevät rehevän ori-lauman juoksevan hiljaa
Metsän polkua, het' sen käyvät kimppuhun kaikki.
Nousevi paikalla nyt verinen sekä hirveä melske.
Taistelu-vimmassaan kokevat sudet raatelevaiset
Iskeä herttaisten hepo-parkojen kurkkuhun hampaat.
Puolensa tok' pitävät nämä niinkuin sankarit uljaat.
Hirnuvat raivokkaina ja potkivat ympärillensä.
Raudoitetut kaviot, petohon kun sattuvat, kauas
Paiskaavat poloisen ja se vinkuen henkensä heittää.
Mut monikin hevoinen veressään korisee kamaralla.
Metsän helmoihin, ulisten, petojen koko lauma
Väistyvi vihdoinkin, pahanpäiväiseks kurikoitu.
Kustavi Aadolfin sekä myös hänen vartiostonsa
Kimppuhun hyökkäsivät näin Contin Italialaiset.
Tulvaillen joka puolelta, saarsivat ratsastajat he,
Että yks ainoakaan pakohon ei pääsisi sieltä.
Tässäpä suomalaiset soturit taas uljauttansa
Näyttivät kuuluisaa, kuten ennenkin useasti.
Niin tiheään kuni suinkin he ympäröivät kuningastaan,
Pyytäen puolustaa sen kallista henkeä aina
Kuolohon kalpeahan, verituiskujen tuimien alla.
Hurjana tappeli nyt joka mies urovoimalla, niinkuin
Leijona Nubian maan; yks taisteli kymmentä vastaan.
Kauhea ahdistus solatiellä yht'äkkiä syntyi.
Ratsasmiehet ja myös hevosetkin toistansa toinen
Tuimina tunkivat, ei toki ykskään väistynyt syrjään.
Suur' etu pyssyistään oli ensinnä Suomalaisilla,
Kun vihollisten joukko ei ampunut, kieltoa muistain.
Mutta Italialaiset, luonteeltaan kovin kiivaat,
Suuttuivat pian, kiipesivät ylös vuorien päälle.
Sieltä he ampuivat. Rivi Suomalaisten vähitellen
Alkoi harvenemaan. Veriruusuja ruskeita puhkes'
Rinnoista sankarien; rivien läpi ankara tuoni,
Heiluttain vikatettaan, yllänsä mantteli musta,
Asteli kolkkona, sai elo-saalihin viljavan, kauniin.
Sankari herttainen, jalo ruhtinas karskina vielä
Taisteli harvenneen sotavartion keskellä tiellä.
Kuolijaks ammuttiin hevonen hänen aitansa viimein,
Muuan Italialainen ratsasmies hänet kanssaan
Tempasi, viedäkseen hänet vankina päällikön luokse,
Eikä yks ainoakaan noista harvoista Suomalaisista,
Jotkapa viel' elivät, kuningastaan taitanut auttaa
Suuressa ahtaudessa. Jo koittavi tok' avun hetki.
Ennenkuin kuningas sotilaineen retkelle tälle
Antautui, oli hän hevosmiehiä melkeän määrän
Käskenyt seuraamaan häntä ratsas-matkalla kaukaa.
Ampumisen olivat nämä kuulleet; kohta he täyttä
Laukkaa karkasivat, tulivat kuni leimaus lentäin
Ratsuilla vaahtoisilla, ja tuuliais-myrskynä aivan
Hurjina hyökkäsivät vihollisten kimppuhun kilvan.
Häiriöhön tuli het' sotajoukko Italialainen,
Turvautui pakohon; toki paljon vankia saatiin.
Sykkivin rinnoin nyt sekä riemusta säihkyvin silmin
Ruotsin voittoisat urot kiersivät ruhtinahansa.
Mut satumainen tää pelastus oli ostettu kalliin.
Miehissä melkeittäin oli kaatunehet solakossa
Suomalaiset soturit. Mikä henkihin heist' oli jäänyt
Haavoitettuna ol'. Jalomielinen Kustavi Aadolf
Heltyi itkemähän, kun katseli uljaita näitä,
Jotk' olivat hänen eestään henkensä alttihiks panneet.
"Kuin monen oivallisen urotyön", sanoi hän, "olis vielä
Tehneet sankarit nuo, jos vaan varomatta en oisi
Saattanut kuolemahan kovin aikaiseen minä heitä".

Lehdillä historian on ottelu Demmin'in luona,
Varrella vuossatojen, tapaus, joka heittävi aina
Kunnian kuuluisan säde-virtoja armahisille
Suomelan seuduillen sekä myös asujaimille niiden
Kunnailla kultaisilla ja laaksoissa laulelevissa.
Uskolliset urohot, jotk' kaukana outojen maiden
Kentillä, velvollisuutenne täyttäen, annoitte alttiiks
Voimanne kalliimmat, verivirtanne kuumat ja myöskin
Henkenne herttaisen, teit' muistavi siunaten Suomi,
Silmässä uljauden jalo kyynel, rinnassa riemu.

Kultani kunnia.

Niinkuni kyyhkyinen havumetsän kätkössä yksin
Kaipavi, vaikeroiten, kuollutta kumppaniaan,
Min oli temmannut hänen rinnaltaan pika-luoti,
Rakkaudesta kun hän lauleli onnellinen,
Niinhän rauhaisain tuvan-haltijain turvissa täällä
Onneni päiviä mie ainian muistelen myös,
Muistelen kaipauksella ja kyynel-vieruna vielä
Tuonen turmelemaa kultastain komeaa.
Kaunoinen oli hän, ilokas sekä lempeä myöskin;
Huimasi sieluni siis tenhetär taivahinen.
Sen puna-posket hienoiset olivat ihatarten
Onnellinen kotomaa, jossa he viihtyivät.
Kuin lumi Hermon'in huipulla loisteli kultani otsa;
Sen soma suu suloinen kuin ruso-ruusunen oil.
Kutriset, kultaiset kuni lännen lienteät pilvet
Otsalla auringon, päätä sen kruunasivat.
Silmät sen siniset olivat kuten taivahan kansi,
Tai kuni lähteiden aaltolo armahinen.
Hallitus-istuimen oli rakkaus sen sydämessä
Voittanut itselleen, voittanut valtikankin.
Sieltäpä tuo kuningas jalomielinen, anteliaskin
Onnen ja siunauksen kultia kylveli ain'.
Joukossa kuolevien sepä miekkoinen, mikä täällä
Immen saa ihanan, lempeän lemmitykseen.
Oi, mikä onni se on, mikä taivahan liekkuma-vimma,
Sulkea armahinen sykkivähän sylihin,
Latkia autuuden sirovaa sima-viiniä, jonka
Helmet vain heruvat rakkauden rypäleist'.
On tosiaan ihanaa, kera lemmityn ystävän rientää
Polkuja tään elämän; ei tule tie tukalaks.
Milloin kiivetä saa ylös tunturi-rinteitä, milloin
Notkojen viehättäväin tarhoissa tanssia taas.
Milloin kulkevi tie erämaiden halki ja milloin
Nurmien kukkivien helmassa kiemurtelee.
Vaikkapa vaikea on tämä matkustus useasti,
Rattoisasti se tok' lemmityn seurassa käy,
Käypi, kun kiihoittaa, ilahuttaa toistansa toinen,
Turvauten Jumalaan, onnemme lähtehesen.
Pois meni kultani aikasin, pois tomu-maasta hän riensi.
Maa jalon lainansa vei, henki men' tähtelähän.
Vaitele, laulaja, vain, kuten lahden läikkyvä laine
Syksyllä vaikertelee, sortuen kalliohon!
Huokaa huolias niin kuin eksynyt tuuli, mi hiljaa
Viidakon kellastuneen latvoissa tuutielee.
Illan tyyneydessä sä käyskele haudalle, uhraa
Kultasi kummulla siell' kukka ja kyynelekin.
Riemaha pilvessä, sie minun enkelin'! On tomu kauas
Lentimistäs paennut; oi, nepä kiiltävät nyt!
Niin kuni perhoinen, joka murtanut on koteronsa,
Heikalehtaa kisaten, lentävi päivähän päin,
Nousit myös sinäkin, sulo-lintuni, maan somerosta;
Rientelit riemuellen taivahiseen talohon.
Oi, ovat autuahat, ani autuahat, jotka täällä
Laaksoissa maan matalan voittaen taistelivat!
Siion'in kaupungin iki-vieraina kantavat päässään
Kunnia-kruunuja nyt nuo sotilaat Jumalan,
Soittavat kanteleitaan lumi-sormin ja, kirkkaina kiiltäin,
Juuressa istuimen laulelevat iloiten.

Luonnon temppelissä.

Seppelit hiuksissaan, kesä morsiusvaatteissa hohtaa.
Aurinko herttainen, maa-ilmojen valtias uljas,
Vaunuissaan ajelee pika-varsoillaan komeoilla
Hattaroiden yläpuolella, siintävän taivahan alla,
Katsahtaa hymyten sulo-Herthaa, morsiotansa,
Hehkuen lemmessään hänellen myös suikkavi suuta.
Sen ovat suukkoiset tulisemmat viiniä Lesbon,
Sen ovat kaunoiset nuo tuuheat, kultaiset kutrit,
Jotka sen hartiollen alas aaltoavat, hyväellen.

Armahisen kesäkuun lumo-iltana, seuduilla Pohjan,
Astuvi maamies nyt majastaan, joka nousevi tuolla
Töyrällä juhlaisten petäjäin sekä koivujen kesken.
Tyynenä mielessään kuni järven kiiluva kalvo,
Katsella mielivi hän, miten kasvanehet ovat maansa,
Niityt ruohoiset sekä viljavat vainiot, jotka
Kartanon ympäröivät, lemuten, sulo-vihreydellään.
Tienoon laulelevan nykyisin on kastanut taivas,
Kyllältä kylvellyt tavarastostaan sitä lahjaa,
Jostapa elpyvät taas kukat, kuihtunehet elo-kasvit.
Seisovat nää hymyten, vesi-helmiä kantaen, jotka
Kirkkaina kiiltelevät, noruen yhä kasvuista maahan.
Raskahat roikkaukset kumohon tosin kaatanehet on
Miehenmittaisen, rehevän rukihin, joka kasvoi
Pellolla hyökyillen, kuten lahden läikkyvät laineet.
Ehkäpä ilman haltia sallivi koht' rajutuulen
Lentää vankeudesta ja kiitää valtavin siivin
Ympäri tienoiden, ylös nostaen taivasta kohti
Sarkojen herttaisen, helivän rukihin, joka surren,
Silmissä kyynelehet, ihan maahan painunut onpi.
Maamies! vastaisuutta nyt ei sovi sun epäellä.
Katsehes taivohon luo, rukoellen siunaust' sieltä!
Toivosi kukkikohon kuten nurmen kukkaset tuolla.
Turvau vaan Jumalaan, ole rehti ja vilpitöin aina.
Hän joka silloinkin sinut holhosi, kun oli kallis
Aika, kun nuo kamalat tuho-vierahat, nälkä ja rutto
Kiersivät ympäri maan, ja kun tuonelan ruhtinas tuima
Välkyttäen vikatettaan, runsaita viljoja niitti
Pohjolan tunturi-rinteiltä Vuoksen rannoille saakka,
Hän, kuten ennenkin, sua lemmellä muistava onpi.

Oi, suloinen suvi on, tämä kaunis hääruno Pohjan. —
On kuni juhlainen, pyhä temppeli nyt koko luonto.
Suuri on temppeli tää; sen tornin huippua silmä
Ei näe, sillä se pistävi taivasta korkeammalle.
Katto sen kaareva on, sininen, majesteetillinen myös;
Taivahan taituri on kuvannut sen pensselillänsä.
Tähtölän kultaisen, ihanaisen hän pani holviin.
Syys kun valtavi maan, pimeys kun synkeä uhkaa,
Silloin loistelevat tulisoitot taivahan niinkuin
Kynttiläkruunujen kristalli keisarilinnassa, kun on
Kruunausjuhlan ilta ja on hovi vieraita täynnä.
Laattiakin vipajaa paremmin, kuin temppelin, jonka
Ihminen saa raketuksi, jos kohta hän taituri onkin.
On komeampi sen vaippa, kuin kaunihin kankurin kangas.
Tää teos Mestarin on, iki-viisauden jalo aate.

Hauta.

Sauvasi murtuu,
Päättyvät sun päiväs;
Multihin muutat,
Matkamiesi maailman!
Tuonela tuima
Suojihinsa sulkee
Raajasi raukat.

Oi, jospa oisi
Mielessäsi aina
Viimeinen matkas!
Tehtäväsi täytä,
Rehtinä riennä;
Palkkasi on palmu
Rannalla rauhan.

Ehkäpä täällä
Kyyneleitä kylvät,
Murheita maistat.
Tuikkivien tähtein
Turvissa tuolla
Kyynelesi kuivuu,
Riemu on runsas.

Taittunut kukka,

(Mukailema.)

Kolm' veikkoa, matkalla ollessaan,
Oil kerran saapunut ravintolaan.

"Onk', rouvani, oltta ja viiniäkin?
Ja missä on tyttönne, hienoisin?"

"Kyll' oltta ja viiniä oivaa on;
Vei tyttöni tuoni se tunteeton".

Ja kun he nyt astuvat kammiohon,
Kas, mustassa arkussa neitinen on.

Yks' veljistä peittehen tempaisee,
Hän silmävi häntä ja huokailee:

"Jos hengissä oisit, sa herttainen,
Täst' hetkestä oisitpa kultaisen'".

Pan' toinen paarille peittehen het',
Ja helminä kiilsi sen kyynelehet:

"Voi, että sä tok' oot kylmänä nyt!
Mont' vuotta ma oon sua lempinyt".

Mut kolmas nostipa jälleen sen,
Ja suuteli huulia neitokaisen:

"Ma oon sua lempinyt, armahinen!
Oi, oot ijän-kaiken sa morsiamen'!"

Kuoleman kynnyksiltä.

I.

Korkean kukkulan kupeilla on matala maja, jota tuuheat koivut varjostavat. Siellä yksivuotias pienokainen makaa kätkyessään. Riemu ja viattomuus loistavat hänen taivaansinisistä silmistänsä, terveyden ruusut punoittavat hänen poskillansa, huulet hymyilevät ja sormet soreat leikittelevät aamuauringon säteen kanssa, joka kehdon reunalla hilpeänä hyppelee. Äiti istuu lapsikultaisensa vieressä ja katselee sulo-silmin, simasuin tuota lempensä kallista panttia. Onnellisuuden tunne saa hänen sydämensä suloisesti sykkimään. Ahnaat imehnon lapset, joiden kylmiä, kuivettuneita sieluja vaan kullan kiilto ja hopean hohto voi ihastuttaa, pitävät häntä köyhänä, onnettomana. Mutta vaihettaisiko äiti elävän kultansa koko maailman tavaroihin? Ei. Rakkaus omaa kuvaansa kohtaan on voimallinen hänen povessaan. Ei rupiinin ruso eikä temantin tenho saisi sieltä hänen lempi-helmeänsä tempaistuksi. Ja kuitenkin — voisiko hänen riemunsa riutua, hänen onnensa kukkanen kuihtua? Oi kauheata mahdollisuutta!

Kaikkivaltias Luoja vallitsee pilven haituvata ylempänä. Ihanalta istuimeltaan Hän säihkyvän silmänsä luopi matalan maan majassa hymyilevään lapsukaiseen, tuohon lempensä esineesen. Järkähtämätöin on hänen päätöksensä. Pienokainen on otettava kultaiseen kotoonsa tuolla ylhäällä; hän on säästettävä elon huolista ja tuskista, maailman riehuvista myrskyistä. — Jumala viittaa luoksensa kaksi lähettiläistä, ja salahman nopeudella he lentävät kunniaistuimen juureen, peitellen siivillään kasvojansa. Toinen heistä on kuoleman enkeli, tuo säälimätön elon-leikkaaja. Juhlallinen vakavuus vallitsee hänen kasvoillansa, tuuheat, yömustat kiekurat liehuvat hänen hartioillaan ja paljastettu miekka välähtää voimakkaan kädessä. Kaikkivaltias haastelee hänelle: Luo silmäsi matalaan maahan. Etäällä, tuon kukkulan rinteellä näet vähäisen majan. Olen sinne istuttanut hienoisen ruusun, jotta se vähän aikaa lemuansa levittäisi ja läheisönsä iloksi kukoistaisi. Mutta nyt on aikani tullut. Tahdon panna tuo kukkanen toiseen paikkaan, taivaan tarhaan ijäisesti kiiltämään. Mene siis ja katkaise tuo kaunis kasvi. — Toinen olento, mi istuimen edessä seisoo, on elon enkeli. Kuin kultainen koitto himmeän yön rinnalla hän, tuoneen verrattuna, loistaa. Ijankaikkinen nuoruus kaunistaa hänen kasvojansa, lumivalkeat siivet hänen hartioiltaan leviävät ja taivaan tuulessa tuutivat sen kutrit. Myös hänelle istuimella istuva puhelee: Lentele sinäkin tuon kukkulan kupeilla olevaan kotoon. Kun kuoleman enkeli on tehtävänsä täyttänyt, sorista vapautettu henki elämän kiiltävällä juhlapuvulla ja kanna se helmassasi tänne.

Molemmat sanansaattajat lähtivät matkaan. Kuolon enkeli — sääliväisyyden kyynel silmässä, kun näki onnellisen äidin ihantelevan kehdossa makaavaa sydänkäpyänsä — sivalsi kalvallaan pienokaista, tuota ihanata inehmon lasta. Heti herttaisen hempukan silmät sammuivat, poskien kukkaset kuihtuivat, huulet kalpenivat ja ihattaret itkien väistyivät. Väännellen käsiänsä, onneton äiti haikeasti vaikeroitsee: "oi tuoni, sa tunnoton, miks' riemuni riistit, ainoan aarteeni anastit? On onneni surmattu! Oi!!"…

Syvästi huoaten katosi kalpea kalma. Mutta elon enkeli sulki syliinsä vapautetun hengen ja vei sen, riemuiten, oikeaan onnelahan taivaissa.

II.

"Kun ihminen on kunniassa eikä ole ymmärrystä, niin hän on verrattu eläimiin, jotka hukkuvat".

Psalmi 49: 21.

Kaupungissa, valtakadun varrella kohoaa komea, palatsin tapainen rakennus. Sen omistaja on rikas paroni H. Olemme tärkeän asian tähden saaneet kunnian käydä häntä tervehtimässä, vaikka hänen terveytensä jo useita viikkoja on ollut horjuva. Tultuamme tampuuriin, kuulimme paronin sangen heikkona sairastavan. Saimme kumminkin astua sisään. Nyt seisomme hänen makuuhuoneessansa. Se on todellakin loistava. Pehmeät Persian matot peittävät permannon; suuret heijaisevat peilit ja muutamat maalaustaiteen mestariteokset kaunistavat kallisarvoisilla tapeteilla verhotuita seiniä. Uljaat huonekalut ovat päällystetyt purpurasametilla. Sitä pait nähdään huoneessa hopeaisia kandelabreja palavine vahakynttilöineen, kauniita kukkavaaseja kiinalaisesta posliinista, kirjoja rikkaasti kullatuissa kansissa ynnä muita kalliita kaluja. — Entäs tämän rikkauden haltija, — missä hän on? Tulipunaisen silkkipeitteen alla hän makaa vuoteessansa. Kimmoavat haahkanuntuvat syleilevät lempeästi hänen raajojansa, vaan eivät voi asettaa tuota tulista tuskaa, joka syöläästi ahmii hänen ruumistansa. Kylmiä hikihelmiä tuon-tuostakin slrahtelee hänen kalmankeltaisista kasvoistansa, hän kierielee kuin mato äärettömissä vaivoissansa ja syvä, kivullinen huokaus nousee hetkittäin hänen korisevasta rinnastansa.

Uhkeassa divanissa, lähellä potilaan päänalaista istuu hänen nuori puolisonsa, tuskallisesti väännellen käsiänsä ja ääneensä itkien. "Oi", huudahtaa hän, heittäen rukoilevan silmänsä vuoteen vieressä seisovaan lääkäriin, "pelastakaa, herra tohtori, mieheni, pelastakaa Jumalan tähden! Te olette ainoa turvani, taitonne on suuri ja Te voitte ihmeitä tehdä, jos vain tahdotte. Oi, auttakaa, auttakaa!" Tohtori on hurskas, vakainen mies. Juhlallisella tyyneydellä hän juuri koettelee sairaan valtimoa ja vastaa, surullisesti hymyillen: "Ah, rouvaseni, vallan kernaasti mieltänne noudattaisin ja kuolon kynsistä saaliin tempaisin, jos se suinkin olisi mahdollista, mutta olenhan vaan heikko, kuolevainen ihminen. Ei mikään lääkäritaito saa tuonta torjutuksi pois, kun sen aika on tullut. Kaikki toivo on ohitse. Herra paroni on jo hengen hieverissä; hän vetää viimeisiä henkäyksiään. Antautukaa siis kristillisellä kärsiväisyydellä Jumalan tahdon alaiseksi. Soisinpa sydämestäni, että arvoisa puolisonne olisi aikanaan pyrkinyt korkeimman lääkärin tykö, sielulleen terveyttä etsimään. Nyt se lienee jo liian myöhäistä". —

Näin haasteli hurskasmielinen lääkäri. Mutta kuolon kielissä taisteleva kuuli nämä sanat. Silloin hänen sammuvat silmänsä vielä kerran aukenivat ja iskivät vihan tulta, hänen kalpeat kasvonsa kauheasti kolkostuivat, hän nousi istualleen vuoteessansa ja, puristaen nyrkkiänsä, kähisevällä äänellä karjasi: "mene hiiteen, ulkokullattu! Säästä saarnasi katujen roistoväelle; minä en niitä tarvitse; ilman Jumalatta olen tullut toimeen eläissäni, ilman Jumalatta tahdon myös kuolla". Näin haasteli ijankaikkisen totuuden kieltäjä. Mutta nyt olikin hänen tiimalasinsa loppuun juosnut. Tuo ruumiin ja sielun ylellinen ponnistus oli vienyt hänen viimeiset elonvoimansa. Aivan taintuneena vaipui hän jälleen alas ja, hiljaa kiristellen hampaitaan, heitti henkensä.

III.

Oli ihana ilta kesäkuussa. Kauniisti laulurastas liritteli metsässä. Lempeät lännettäret olivat jo herenneet humisemasta, mutta päivän kultainen kuningas, jo laskemaisillaan länteen, jäähyväiseksi heitti vielä hehkuvia silmäyksiä yli maiden ja vesien. Hänen upeiden uudintensa ympärillä seisoi hienoja hattaroita, ikäänkuin lauma hymyileviä taivaan kaunottaria. Päivyt lämpimästi suuteli heitä ja silloin he kainosti punehtuivat.

Rasvatyyni oli järven kalvo. Sen tyyneyttä häiritsi ainoastaan joku hopeanhohtava särki, joka välistä ilakoiden loiskutti, tahi joku sorsa, joka hiljaa souteli ruovokossa.

Uneilevaa järveä seppelöitsee lehtevä koivumetsä. Mitään muuta ihmis-asuntoa ei rannalla ole näkyvissä kuin muuan matala mökki. Siellä, sammaleisen katon alla, on jo vuosikymmeniä asunut ahkera kalastaja. Monesti ennen suven suloisina päivinä on hän venheellään kyntänyt rakkaan järvensä selkiä, milloin karien kyljessä ahmoja ahvenia onkinut, milloin taas laskenut verkkoja pitkin kohisevan kahilan reunoja. Usein illoin, kun jo mailleen meni kesäinen aurinko, kaikui lahdella virren veisuu, joka juhlallisena nousi kalastajan rinnasta. Missä nyt on vakaamielinen vanhus? Ei sen siivikäs venonen enää rientele ulapalla, ei sen harras ehtoovirsi enää kajahtele kaukaa. —

Astukaamme sisälle matalaan majaan; käykäämme ukkoa tervehtimässä. Emme ole häntä pitkään aikaan nähneet. Lieneekö hän enää hengissäkään? Tuvan ovi, joka antaa lahdelle päin, on selällänsä. Selittämätön juhlatunne valtaa sielumme, astuessamme sisälle. Todellakin mieltä ylentävä on se taulu, joka avautuu silmäimme eteen. Sammuvan auringon säteet valaisevat vienosti tämän yksinkertaisen kodon. On ikäänkuin Herran kunnia täyttäisi koko huoneen. Ainoastaan kaksi henkeä on tuvassa: vanha, harmaapäinen kalastaja ja hänen ainoa, 19:ta vuotias lapsensa. Tämä jälkimäinen, sorea, punaposkinen neito, istuu pöydän ääressä ja lukee ääneen Johanneksen evankeliumista tuon ylevän kertomuksen Latsaruksen herättämisestä kuolleista. Mutta seinän vieressä, vastapäätä avattua tuvan ovea, on vanha, maalamaton sänky. Siellä tytön isä, kunnian-arvoisa kalastaja, makaa halvalla olkivuoteellansa. Päivän viimeinen säde kultaapi hänen hopeahiuksiansa, mutta vielä kirkkaampi on se loiste, minkä hänen elämänsä aurinko, jo sammumaisillaan, levittää hänen muodollensa. On ikäänkuin näkisimme hänen kasvojansa kaunistavan sen kirkkauden, joka muinoin Thabori-vuorella Moosesta ja Eliasta valaisi. Kun neitinen on tauonnut lukemasta, astumme esiin ja tervehdimme ukkoa, lämpimästi pusertaen hänen kättänsä. "Kesä-illan tyyneydessä tulimme ihailemaan tätä suloista seutua, vaan emme nähneet purtenne, kuten usein ennen, lahden kalvoa kyntelevän. Silloin aavistimme pahaa ja päätimme heti käydä Teitä katselemassa. Murheeksemme näemme, että makaatte sairaana".

Hymyillen vastasi vanhus: "Sepä iloittaa minua, että muistitte vanhaa kalastaja-ukkoa. Olen jo toista viikkoa sairastanut keuhkokuumetta. Päivä päivältä olen heikontunut ja tunnen nyt loppuni lähenevän. Panetin oven auki, voidakseni vielä kerran, ennenkuin kuolen, ihannella Jumalan luontoa juhlapuvussaan ja armasta järveäni. Arvoisa pastorimme kävi tänään luonani ja vahvisti minua Jumalan sanalla ja sakramentilla. Vaimoni lähti häntä veneellä viemään pappilahan. Jos enää en näkisi vaimoani, niin sanokaa hänelle paljo terveisiä minulta. Jumala siunatkoon häntä ja lastani! Nyt olen valmis lähtemään viimeiselle matkalle. Ilolla muutan tuonen tuville, sillä Kristus on minulle elämä ja kuolema on minulle voitto".

Näin haasteli manalaan matkustavainen. Syvästi liikutettuina kuuntelimme hänen puhettansa. Kalman karva rupesi vähitellen kattamaan hänen kasvojansa, hänen silmäinsä tuli sammui ja, murtaen koteronsa, korkeuteen nousi vapautettu henki.

Hyvästi jättäissämme, kiilsi kaipion kyynel kalastaja-tytön silmässä. Hän oli kadottanut maallisen tukensa, jota hellästi rakasti. Ei hän kuitenkaan "murhehtinut niinkuin muut, joilla ei toivoa ole". Illan tyyneydessä kun kotiin päin soutelimme, kuulimme vielä kauas järvelle, kuinka hän, istuen rannalla, veisasi:

"Jesus, Jesus, salli minun saada sija majassas!
Tullessas suo että sinun iloos pääsen avullas!
Tule, Jesus, joudu vaan,
Että pian nähdä saan
Kasvos kirkkaudessaan!"