E-text prepared by Tuula Temonen

KAKSI RAKASTAVAISTA

Kirj.

ROMAIN ROLLAND

Ranskankielestä suomentanut

Eino Voionmaa

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1921.

Amori
Rakkaudelle

Pacis amor deus —
Rauhan rakkaus jumala

(Propertius)

1.

Pierre hävisi maanalaiseen. Raakaa, kuumeista väkeä. Lähellä ovea seisten, puristuneena ihmisolioita täynnä olevaa penkkiä vasten ja hengittäen näiden suun kautta kulkenutta huonoa ilmaa katseli hän, heitä näkemättä, mustia ja jyliseviä holveja, joita pitkin junan kiiluvat valot liukuivat. Hänen mielessään oli sama synkkyys, sama tuike, ankara ja väräjävä. Palttoon kaulus pystyssä, sen sisään tukehtumassa, käsivarret pitkin ruumista ja huulet yhteenpusertuneina, otsa nihkeänä hiestä, ja vähänväliä, kun ovi avattiin, kylmänä ilman vedosta, koetti hän olla näkemättä, hengittämättä, ajattelematta, koetti olla elämättä. Nuoren kahdeksantoistavuotiaan pojan sydän, melkein lapsen vielä, oli täynnä synkeätä epätoivoa. Hänen yllään, tämän pimeän holviverhon, tämän rotankolon yllä, jossa ihmistoukkia kihisevä metallihirviö vilisti — oli Pariisi, lumi, tammikuun kylmä yö, elämän ja kuoleman painajainen, — sota.

Sota. Siitä oli neljä vuotta, kun se oli alkanut. Se oli painanut hänen nuorukaisikäänsä. Se oli yllättänyt hänet sinä murroskautena, jolloin nuorukainen levottomana aistiensa heräämisestä huomaa säikähtyneenä petomaiset, sokeat, murskaavat voimat elämässä, jonka raadeltavaksi hän on joutunut, vaikka ei ollut pyytänyt elämään päästä. Ja jos hän on helläluontoinen, herkkäsydäminen, hentoruumiinen, kuten Pierre, niin tuntee hän tympäisyä, kauhua, jota hän ei uskalla tunnustaa muille rehevän ja raatelevan luonnon tylyyden, saastan, mielettömyyden vuoksi — tämän viruvan emäsian vuoksi, joka syö sikiönsä. — Jokaisessa kuusitoista-, kahdeksantoistavuotiaassa nuorukaisessa on hiukan Hamletin sielua. Älkää vaatiko häntä ymmärtämään sotaa! (Hyvä teille, vakaantuneet miehet!) On yllinkyllin, jos saa hänet ymmärtämään elämää ja siihen sopeutumaan. Tavallisesti hän hautautuu unelmiin ja taiteeseen, kunnes hän on tottunut uuteen hahmoonsa ja kotelo on suorittanut ahdistavan kulkunsa toukasta hyönteiseksi. Rauhaa ja ymmärtämystä hän tarvitsee näinä elämän kypsymisen utuisina huhtikuun-päivinä! Mutta hänet etsitään piilopaikkansa perältä, raastetaan esiin varjosta, uuden keden arimmillaan ollessa, heitetään julmalle näkymölle, tylyyn ihmisjoukkoon, jonka hurjuus ja viha hänen täytyy hetipaikalla omaksua, niitä ymmärtämättä ja saattamatta sovittaa.

Pierre oli ikäluokkansa, kahdeksantoista-vuotiasten lasten, mukana kutsuntavuorossa. Kuuden kuukauden kuluttua tarvitsi isänmaa hänen lihaansa. Sota vaati häntä. Kuusi kuukautta hengähdyksen aikaa. Kuusi kuukautta. Jos edes voisi sen ajan olla ajattelematta! Jäädä tähän maanalaiseen! Näkemättä enää julmaa päivänvaloa!…

Hän painautui varjoon kiitävän junan mukana ja sulki silmänsä…

Kun hän jälleen ne avasi — oli muutaman askeleen päässä hänestä, kahden vieraan ihmisen erottamana, nuori tyttö, joka juuri oli noussut junaan. Aluksi ei hän nähnyt tytöstä muuta kuin hienon profiilin hatun varjossa, vaalean suortuvan laihahkolla poskella, viehkeälle poskipäälle sattuvan valon, nenän ja ylähuulen veikeän piirteen ja puoliksi avoimen suun, joka vielä värisi kiireisestä juoksusta. Tyttö astui hänen silmiensä portin kautta hänen sydämeensä, astui kokonansa, ja portti sulkeutui. Ulkoa kuuluva melu vaikeni. Hiljaisuus. Rauha. Hän oli siellä.

Hän ei katsahtanut Pierreen. Ei edes tiennyt vielä, että hän oli olemassakaan. Ja oli kuitenkin hänen sisässään! Pierre piti hänen sanatonta, sykkyräistä kuvaansa sylissään eikä uskaltanut hengittää, pelosta että hänen henkäyksensä haihduttaisi sen…

Seuraavalla asemalla sekasortoinen tungos. Kirkuen syöksyi ihmisiä jo täyteen vaunuun. Pierre tunsi ihmisaallon työntävän, kantavan häntä. Holvin yllä, ylhäällä Kaupungissa ankaria pamahduksia. Juna lähti taas. Tällä hetkellä syöksi asemanportaita alas huumaantunut mies, joka peitti kasvojaan käsillään ja kaatui maahan. Ehti juuri nähdä, että hänen sormiensa välistä pursui verta… Taas tunneli ja yö… Vaunussa kauhun huutoja: "goottilaiset ovat tulleet!…" Yleisessä jännityksessä, joka sulatti nämä yhteensulloutuneet oliot yhdeksi, oli Pierren käsi tarttunut käteen, joka hipaisi häntä. Ja avatessaan silmänsä näki hän, että se oli Hän.

Tyttö ei vetänyt kättään pois. Pierren sormien puristukseen vastasivat sormet levottomina, vähän hermostuneina ja jäivät sitten suloisina, polttavina paikalleen, hievahtamatta. Näin seisoivat he sitten suojelevassa varjossa, kädet niinkuin kaksi samassa pesässä hykertelevää lintua; ja heidän sydämensä veri juoksi yhtenä ainoana virtana kätten lämmön kautta. He eivät sanoneet sanaakaan. Eivät tehneet pienintäkään liikettä. Hänen suunsa melkein hipaisi suortuvaa poskella ja korvan reunaa. Tyttö ei katsonut häntä. Kahden asemavälin perästä irroitti hän itsensä Pierrestä, joka ei häntä pidättänyt, solui tungoksen välistä ulos ja meni menoansa Pierreä näkemättä.

Tytön lähdettyä ajatteli Pierre seurata häntä… Liian myöhään. Juna oli liikkeessä. Seuraavalla pysäkillä astui hän ulos ja nousi pinnalle. Hän tapasi taas yöllisen ilman, muutamien lumihiutaleiden näkymättömän hipaisun ja pelästyneen ja pelostaan huvitetun Kaupungin, jonka yllä sangen korkealla liitelivät sotalinnut. Mutta hän ei nähnyt muuta kuin sen, joka oli hänen sisässään; ja hän palasi kotiansa, pitäen tuntemattoman kättä.

2.

Pierre Aubier asui vanhempainsa luona lähellä Clunyn puistikkoa. Hänen isänsä oli virkamies; hänen kuutta vuotta vanhempi veljensä oli ollut rintamalla sodan alusta saakka. Hyvä, porvarillinen, aitoranskalainen perhe, herttaisia ja sävyisiä kunnon ihmisiä, jotka eivät milloinkaan olleet uskaltaneet ajatella itse ja hyvin luultavasti eivät edes epäilleet semmoista mahdolliseksikaan. Peräti rehellisenä, virkansa velvollisuuksia korkeasti kunnioittavana olisi presidentti Aubier suuttunut ja mitä suurimpana loukkauksena torjunut epäilyn, että hänen arvosteluunsa olisi saattanut vaikuttaa muut näkökohdat kuin oikeudenmukaisuuden ja hänen omantuntonsa ääni. Mutta hänen omantuntonsa ääni ei ollut koskaan puhunut (tai sanoisimmeko: edes kuiskannut) hallitusta vastaan. Se oli syntyperäisin virkahenkinen. Se ajatteli vaihtelevasti, mutta varmasti Valtion toiminnan mukaan. Olemassa oleva valtiovalta oli hänestä pyhitetty selviö. Hän ihaili hartaasti entisaikojen teräksisiä luonteita, vapaita ja taipumattomia suuria virkamiehiä; ja uskoi kukaties salassa kuuluvansa heidän riviinsä. — Rouva Aubier taas oli yhtä hyvä kristitty kuin hänen puolisonsa oli hyvä tasavaltalainen. Yhtä hartaasti ja rehellisesti kuin mies asettui valtiovallan kuuliaiseksi välineeksi kaikkea vapautta vastaan, joka ei ollut virallinen, liitti vaimo rukouksensa, täydellisessä sydämen puhtaudessa, niihin miesmurhan pyyntöihin, joita sotaa varten sommittelivat Euroopan kaikissa maissa katoliset papit, protestanttiset pastorit, rabbiinit ja poopat, tämän ajan lehdet ja oikein ajattelevat ihmiset. — Ja molemmat, isä ja äiti, jumaloivat lapsiansa, tunsivat oikeina ranskalaisina heitä kohtaan vain syvää, järkkymätöntä rakkautta, olisivat uhranneet heille kaikki ja, tehdäkseen niinkuin muutkin, uhrasivat heidät epäröimättä. Kenelle? Tuntemattomalle jumalalle. Kaikkina aikoina on Abraham vienyt Iisakin polttoroviolle. Ja hänen kunnioitettu kiihkonsa on vieläkin esikuvana kurjalle ihmiskunnalle.

Tämän kotilieden piirissä oli, niinkuin usein on laita, paljon rakkautta, mutta avomielisyyttä ei vähääkään. Kuinka voisikaan ajatuksia vapaasti vaihtaa, kun kukin karttaa katsoa edes omansa pohjaan. Jos joku jotain tunteekin, niin hän tietää, että täytyy säilyttää määrätyt uskonkappaleet; ja jos asia on arkaluontoista jo silloinkin, kun uskonkappaleet pysyvät niille vedettyjen rajojen sisällä (kuten, ylimalkaan, on haudantakaista koskevien laita), mitä sanotaankaan, jos ne pyrkivät sekaantumaan elämään, sitä kerrassaan määräämään, niinkuin maalliset ja pakolliset uskonkappaleemme tekevät! Menkääpäs unohtamaan Isänmaan uskonkappale! Uusi uskonto taannutti meidät Vanhaan Testamenttiin. Se ei tyytynyt huulten tunnustuksiin ja lapsellisiin menoihin, terveydenhoidollisiin, naurettaviin, kuten uskontunnustukseen, perjantain paastoon, sunnuntain lepoon, jotka olivat haltioittaneet "filosofiemme" intoa niinä, aikoina, jolloin kansa oli vapaa — kuninkaiden alla. Se vaati kaikki, se ei tyytynyt vähempään: ihmisen kaikkinensa, hänen ruumiinsa, hänen verensä, hänen elämänsä ja ajatuksensa. Varsinkin hänen verensä. Meksikon aztekkien jälkeen ei jumala milloinkaan ole ollut näin ahvattu. Olisi kovin kohtuutonta sanoa, että uskovaiset eivät siitä kärsineet. He kärsivät, mutta uskoivat. Voi raukat ihmisveljeni, joille kärsimyskin on jumalaisen todistus!… Hra ja rva Aubier kärsivät samoin kuin muut ja jumaloivat samoin kuin muut. Mutta eihän voinut vaatia nuorelta pojalta tätä sydämen, aistien ja terveen järjen kieltämistä. Pierre olisi tahtonut ymmärtää ainakin sen, mikä häntä ahdisti. Kuinka polttivatkaan häntä kysymykset, joita hän ei voinut tehdä! Sillä kaikkien ensimmäinen sana olisi ollut: "Mutta jos minä en siihen usko!" — Jo se olisi herjaus. — Ei, hän ei voinut puhua. He olisivat katseellaan ilmaisseet hämmästynyttä, paheksuvaa typertymystä, tuskaa, häpeää. Ja kun hän oli siinä plastillisessa iässä, jolloin sielu, iholtaan ylen ohuena, väreilee pienimmistäkin ulkoa tulevista henkäyksistä ja niiden salakähmäisissä sormissa vapisten muovautuu, tunsi hän itsensä ennakolta itse surulliseksi ja häpeäväksi. Ah! kuinka he kaikki uskoivat! (Mutta uskoivatko he, kaikki?) Mitenkä he sitten tekivät? — Sitä ei uskaltanut kysyä. Uskottomana yksinänsä kaikkien keskessä, jotka uskovat, on kuin vailla jotakin elintä, ehkäpä tarpeetontakin, mutta joka kaikilla muilla on; ja punastuen peittää vajavainen alastomuutensa toisten silmiltä.

Ainoa, joka olisi voinut ymmärtää nuoren pojan ahdistusta, oli hänen vanhempi veljensä. Pierre tunsi Philippeä kohtaan sitä ihailua, joka pienemmillä usein on (mutta jonka he huolellisesti salaavat) vanhempaa kohtaan, veljeä tai sisarta, vierasta toveria, jopa joskus hetken haihtunutta näkemystä kohtaan — joka heidän silmissään toteuttaa kaikki unelmat siitä, mitä he tahtoisivat olla ja mitä he tahtoisivat rakastaa: siveää ihailua ja sekavan nykyisyyden herättämää levottomuutta tulevaisuudesta. Iso veli oli huomannut tämän lapsellisen ihantelun ja oli siitä maireissaan. Vielä äskettäin oli hän koettanut lukea poikasen sydäntä ja hellävaroen sitä hänelle selittää: sillä, vaikka hän oli rotevampi, oli hän, samoin kuin poikanenkin, sitä hienoa laatua, joka parempain ihmisten lapsissa säilyttää hiukkasen naisellisuutta eikä sitä punastu. Mutta sota oli tullut ja temmannut hänet pois työstä, opinnoista, kaksikymmenvuotiaan unelmista, ja avomielisyydestä nuoren veljen kanssa. Hän oli jättänyt kaikki ensi hetken huumaavassa innostuksessa, niinkuin suuri hurja lintu, joka nousee avaruuteen mahtavin ja mielettömin kuvitelmin, että hänen nokkansa ja kyntensä tekevät lopun sodasta ja palauttavat maan päälle rauhan valtiuden. Sittemmin oli suuri lintu pari kertaa palannut pesään; ah! joka kerta yhä pahemmin siipisatona. Hän oli saanut tinkiä paljon kuvitelmistaan, mutta tunsi itsensä siitä liian masentuneeksi sitä sanoakseen. Häntä hävetti, että oli niihin uskonut. Tyhmyyttä, ettei osannut huomata elämää semmoiseksi kuin se on! Nyt pyrki hän kiihkeästi irtautumaan sen lumoista ja kylmästi katsomaan sitä siksi, mikä se on. Hän ei ruoskinut vain itseänsä; hänen pettymyksensä ajoi häntä ruoskimaan omia unelmiansa myöskin nuoren veljen sydämessä, jossa hän näki niiden uusiutuvan. Kun Pierre, hänen ensimmäistä kertaa palatessaan, oli sielunsa telkeämistä kuumeisena rientänyt hänen luokseen, oli häntä heti jäätänyt vanhemman veljen vastaanotto, herttainen tosin, kuten aina, mutta sävyssä jotakin nimettömän kitkerää ivaa. Kysymykset, jotka pursuivat hänen huulillaan, nielaisi hän samassa takaisin. Philippe näki niiden tulevan, mutta yhdellä sanalla ja katseella ehkäisi ne. Parin kolmen yrityksen jälkeen luopui Pierre kyselystä, sydän suruisena. Hän ei tuntenut enää veljeänsä.

Veli puolestaan tunsi hänet hyvin. Tunsi hänessä sen, mitä hän taannoin itse oli ollut eikä enää voinut olla. Mutta pani hänet maksamaan sen. Jälkeenpäin se häntä säälitti, mutta hän ei sitä näyttänyt ja teki sen uudelleen. Molemmat kärsivät; ja väärinkäsityksestä, joka sattuu hyvinkin usein, tämä heidän toinen toiselleen niin läheinen kärsimyksensä, jonka olisi pitänyt heitä yhdistää, loitonsi heitä. Ainoa ero heidän kärsimystensä välillä oli, että vanhempi tiesi sen läheiseksi, mutta Pierre luuli olevansa kärsimyksinensä yksin, ilman ketään, jolle voisi sen ilmaista.

Miksei hän sitten kääntynyt ikäistensä, koulutoveriensa puoleeni Olisihan luullut näiden nuorukaisten voivan liittyä yhteen ja olla toinen toisensa tukena. Mutta siitä ei tullut mitään. Paha sattuma piti heitä päinvastoin erillään, hajaantuneina pieniin ryhmiin, vieläpä näiden pikkuruisten ryhmienkin keskuudessa erillisinä ja sulkeutuneina. Typerimmät olivat silmät kiinni sukeltaneet pää edellä sotakuulumiin. Useimmat pidättyivät siitä eivätkä tunteneet mitään yhteisyyttä edellisten miespolvien kanssa; he eivät missään suhteessa tunteneet niiden intoa, toivoa ja vihaa; he katselivat tätä raivopeliä, niinkuin raittiit ihmiset katsovat juopuneita. Mutta mitä mahtoivat he tuolle metelille? Monet olivat perustaneet pieniä viikkolehtiä, joiden elämä sammui ensimmäisiin numeroihin ilman puutteesta; sensuuri poisti ilman; kaikki Ranskan ajatus oli ilmatiiviin kuvun alla. Etevimmät nuorista miehistä tiesivät ennakolta joutuvansa laskemaan niskansa sodan kirveen katkaistavaksi, mutta olivat liian heikkoja nousemaan kapinaan ja liian ylpeitä ruikuttamaan. Odottaessaan teurastusvuoroansa katselivat ja arvostelivat he hiljaisuudessa, kukin kohdaltaan, muutamat välinpitämättömän ylenkatseellisina, enimmät ivallisina. Halveksuvasta vastarinnasta laumakantaa vastaan olivat he heittäytyneet jonkinlaiseen henkiseen ja taiteelliseen yksilöisyyteen, aatteelliseen aistimusoppiin, jossa ahtaalle ajettu personallisuus vaati oikeuksiansa ihmisten yhteistyttämistä vastaan. Mainio yhteistyttäminen, joka näiden nuorukaisten mielestä ilmeni ainoastaan siinä, että pantiin yhdessä nipussa murhattavaksi! Varhainen kokemus oli kuihduttanut heidän kuvitelmiansa: he olivat nähneet, mitä nämä kuvitelmat merkitsivät heitä vanhemmille ja että he, jotka eivät niihin uskoneet, saivat kuitenkin ne maksaa hengellänsä. Heidän luottamuksensa oli sammunut ikäisiinsäkin nähden, ihmisiin ylimalkaan. Tähän aikaan ei kannattanut luottaa kehenkään! Joka päivä toi julki jonkun ajatusten, yksityiskeskustelun ilmiannon, jonka oli tehnyt joku isänmaallinen urkkija, jonka intoa hallitus palkitsi ja kannusti. Niinpä nuorukaisetkaan — pettymyksestä, halveksumisesta, varovaisuudesta, oman ajatuksensa yksinäisyyden tunteesta — eivät hevin ilmaisseet ajatuksiaan toinen toisellensa.

Pierre ei voinut heidän joukostaan löytää Horatiota, jota kahdeksantoistavuotiaat pikku Hamletit hakevat. Kun hänen ajatuksensa poikkeaminen yleisestä mielipiteestä (tuosta portosta) häntä kammoksutti, tunsi hän tarvetta yhtyä vapaasti oman valintansa mukaisiin sieluihin. Hän oli liian hento voidakseen tyytyä itseensä. Hän kärsi yleistä kärsimystä. Se musersi hänet surunsa summalla, jota hän suurenteli: — sillä kun ihmiskunta sitä kaikesta huolimatta sietää, niin sillä on paksumpi nahka kuin heiveröisen nuorukaisen herkkä iho. — Mutta se, mitä hän ei suurennellut ja mikä sattui häneen vielä kipeämmin kuin maailman kärsimys, oli sen typeryys.

Mitäs on kärsiä, mitä kuollakaan, kun näkee sen tarpeellisuuden. Uhri on hyvä, kun ymmärtää minkä vuoksi. Mutta mitä järkeä on maailmalla ja sen repelemisellä nuorukaisen mielestä? Mitenkä, jos hän on vilpitön ja puhdas, saattaa hän ottaa osaa kiihtyneiden kansojen sekavaan tappeluun, jotka ovat kuin typerät pässit kuilun partaalla, jonne he kaikki kierähtävät? Olihan tie kuitenkin kyllin leveä kaikille. Miksikä siis tämä raivo ruveta itseänsä raatelemaani Miksikä näitä korskuvia isänmaita, näitä rosvoavia valtioita, näitä kansoja, joille opetetaan murhaamista velvollisuudeksi! Miksikä varsinkaan ihmisten tappamista? Miksikä pitää maailman syödä itsensä? Miksikä tämä kaamea, hirvittävä ja koskaan loppumaton ketju, jonka jokainen rengas upottaa hampaansa toisen niskaan, syö sen lihaa, iloitsee sen surusta ja elää sen kuolemasta? Miksikä taistelua ja miksikä surua? Miksikä kuolemaa? Miksikä elämää? Miksikä? Miksikä?…

Tänä iltana, kun lapsi tuli kotiin, oli miksikä vaiennut.

3.

Kaikki oli oikeastaan ennallaan. Hän oli papereita ja kirjoja täynnä olevassa huoneessaan. Ympärillä tavallista kotiliikettä. Kadulta ilmoitti torvensoitto, että vaaran uhka oli ohi. Portailla tyydytti jaarittelu kellareista palaavien talonasukkaiden uteliaisuutta. Kerrosta ylempänä käveli itsepintaisesti edestakaisin vanha naapuri, joka yhä odotti jo kuukausimääriä sitten kadonneeksi ilmoitettua poikaansa. — Mutta hänen huoneessaan ei ollut enää niitä huolia, jotka olivat jääneet sinne väijyksiin.

* * * * *

Sattuu joskus, että mielessä soi jokin soraääninen sävel; se häiritsee, kunnes siihen liittyy toinen ja joku sattuma soinnuttaa ne yhteen, vaikka ehkä ovat aivan vastakkaisia ja keskenään kylmän vieraita, niinkuin vieraissakävijät, jotka eivät tunne toisiaan ja odottavat esittelyä. Sen tapahduttua on jää murrettu ja molemmissa viriää sopusointu. Tämän kemiallisen muutoksen hänen mielessään oli tuo arka ja salainen kosketus aikaansaanut. Pierre ei ollut tämän muutoksen syystä tietoinen; hän ei ajatellut sen erittelyä. Mutta hän tunsi että ulkomaailman tavallinen tympäisy oli äkkiä haihtunut. Vihlova päänkivistys on vaivannut teitä tuntikausia; äkkiä te huomaatte, että se on poissa; miten se on tapahtunut? Ohimonne saattavat vielä tykyttää sen muistosta… Pierre oli epäluuloinen tämän uuden rauhan suhteen. Hän epäili sen vain lyhyen aselevon varjoon kätkevän hengähtämään asettuneen vaivan julmempaa palausta. Hän tunsi jo taiteen suomat levonhetket. Kun meidän, silmiimme tunkeutuu piirteiden ja värien jumalainen sopusuhta, tai viulun vienosti soidessa väräjää hajaantuvien ja kokoontuvien sävelten vaihteleva kaunis leikintä sointujen sovun lakien mukaan, niin syntyy meissä rauha ja ailahtaa ilo. Mutta se on säteilyä, joka tulee meille ulkopuolelta; voisi puhua auringosta, jonka kaukainen valo tenhoaa ja nostaa meidät oman elämämme yläpuolelle. Sitä kestää vain hetken; ja sitten me putoamme takaisin. Taide ei milloinkaan ole muuta kuin todellisuuden ohimenevä unohdus. Pelokkaana odotti Pierre samaa pettymystä? — Mutta säteily olikin tällä kertaa sisäistä. Ei kerrassaan mitään ollut unohdettu. Mutta kaikki oli sopusoinnussa. Muistot, uudet ajatukset. Jopa esineetkin, kirjat, paperit huoneessa saivat eloa ja herättivät mielenkiintoa, jonka ne olivat menettäneet.

Jo kuukausia oli hänen henkinen kasvantansa ollut surkastuneena, niinkuin nuori puu, jota kesken kukinta-aikaa hyytää jäinen halla. Hän ei ollut niitä käytännöllisiä poikia, jotka käyttivät hyväkseen kutsuntaan joutuville ikäluokille myönnettyjä yliopistollisia helpotuksia kahmaistakseen itselleen kiireesti diploomin tutkijain armahtavaisesti katsellessa sormien läpi. Ei hän myöskään tuntenut niiden nuorten miesten epätoivoista intoa, jotka, nähdessään läheisen kuoleman, syövät kaksinkertaisia suupaloja ja ahmivat tietoja, joita he eivät voi koskaan käyttää elämässä. Alituinen lopullisen tyhjyyden tunne, tyhjyyden, joka piili kaikkialla, maailman julman ja mielettömän välkyttelyn alla — masensi kaiken hänen intonsa. Hän tarttui johonkin kirjaan, johonkin ajatukseen, — mutta luopui sitten masentuneena. Mihinkä se johtaa? Mitä varten opiskella! Miksikä rikastua, jos täytyy kaikki menettää, kaikki jättää, jos ei mikään teille kuulu? Jotta toiminnalla, jotta tiedolla olisi jotakin tarkoitusta, täytyy elämällä olla tarkoitus. Mutta ei mikään järjen ponnistus, ei mikään sydämen rukous saanut siihen tarkoitusta. — Ja kas nyt, se oli tullut ihan itsestään… Elämällä oli jokin tarkoitus…

Mikä sitten? — Ja etsiessään, mistä tämä sisäinen hymyily tuli, näki hän puoliavoimen suun, jota vastaan hän palavasti olisi painanut omansa.

4.

Tavallisena aikana ei tämä hiljainen haltioituminen luultavastikaan olisi kestänyt. Sinä nuoruuden kautena, jolloin ensin alkaa kaivata rakkautta, näkee sitä kaikissa silmissä; halukas ja häälyvä sydän poimii hunajaa kaikkialta; eikä mikään kiiruhda kiintymään yhteen kohti; sen päivä on vasta alussa.

Mutta tämänpäiväinen päivä on lyhyt: täytyi kiiruhtaa.

Nuorukaisen sydän kiiruhti sitä enemmän, se kun oli myöhästynyt. Suuret kaupungit, jotka kaukaa katsoen näyttävät aistillisuuden savuavilta tulikivipesäkkeiltä, suojelevat sielun ja ruumiin puhtautta ja viattomuutta. Kuinka uskomattoman paljon niissä onkaan nuorukaisia ja neitoja, jotka kunnioittavat rakkautta ja säilyttävät aistimensa koskemattomina avioliittoon saakka. Jopa hienostuneissakin piireissä, missä uteliaisuus näissä asioissa on keskenkasvuisissa herännyt, miten hämmästyttävää tietämättömyyttä peitteleekään usein vapailla puheillansa nuori maailmannaisenalku tai ylioppilas, joka tuntee kaikki eikä tiedä mitään. Pariisin sydämessä on viattomuuden keitaita, pyhiä luostarilehtoja, puhtaita lähteensilmiä. Pariisi ei anna kirjallisuutensa pettää itseänsä. Sen nimessä puhuvat usein vain saastaisimmat. Ja tiedetäänhän muuten hyvin, että väärä ihmispelko estää monestikin puhtaita tunnustamasta viattomuuttaan. — Pierre ei tuntenut vielä rakkautta; ja sen ensimmäinen kutsu kiehtoi hänet.

Hänen ajatuksensa lumoukseen tuli lisäksi vielä se, että rakkaus oli syntynyt kuoleman siiven alla. Sinä säikähdyksen hetkenä, jona he tunsivat päidensä yllä pommien vaaran, jona haavoittuneen miehen verinen näky kouristi heidän sydäntään, olivat heidän kätensä etsineet toisiansa; ja molemmat olivat siinä tunteneet pelosta johtuneen värinän ohella tuntemattoman ystävän hyvänsuopaa lohdutusta. Hetkellinen kädenpuristus! Toinen käsistä, miehen, sanoi: "Turvaa minuun!" — Ja toinen karkoitti äidillisenä oman pelkonsa sanoakseen: "Pikkuruiseni!"

Mitään kaikesta tästä ei sanottu eikä kuultu. Mutta nämä sisäiset mielteet ilmaisi sielu paremmin kuin sanat, tuo koristeverho, joka peittää ajatuksen. Pierre tuudittautui tähän tunnelmaan. Kuin olemassaolon valohämyssä väikkyvän kulta-ampiaisen surinaan. Hänen päivänsä untuivat hänen uuteen raukeuteensa. Yksinäinen ja alaston sydän unelmoi pesän lämpimyyttä.

Näinä helmikuun alkuviikkoina laski Pariisi viimeisen lentorynnäkön raunioita ja nuoleskeli haavojansa. Koirakoppiin suljettu sanomalehdistö ärhenteli kostotoimia. Mutta "Kahlehtivan miehen" sanan mukaan kävi hallitus sotaa — ranskalaisia vastaan. Alkoi kavallusjuttujen kausi. Eräs kurja, joka puolusti päätään, jota yleinen syyttäjä ankarasti vaati, jännitti koko Pariisia, jonka teatterihalu ei ollut saanut kylläkseen neljästä sotavuodesta ja kymmenestä miljoonasta kulisseihin kaatuneesta kuolleesta.

Mutta nuorukaisen mieli oli kiintynyt yksinomaan siihen salaperäiseen vieraaseen, joka oli hänen luokseen tullut. Kumma voima näillä rakkauden näkemyksillä, jotka olivat sielun pohjaan painuneet ja kuitenkin muodoltaan aivan epämääräiset. Pierre ei olisi voinut selittää kasvojen piirteitä tai silmien väriä tai huulten muotoa. Hänellä ei niistä ollut säilynyt muuta kuin oma liikutuksensa. Kaikki yritykset palauttaa mieleensä hänen kuvansa epäonnistuivat. Eikä luonnistanut paremmin, kun hän ryhtyi etsintään Pariisin kaduilla. Joka hetki luuli hän hänet näkevänsä. Sen aiheutti joku hymy, joku nuori valkoinen niska, joku katsahdus. Ja sydän alkoi tykyttää. Mutta ei ollut mitään, ei kerrassaan mitään yhtäläisyyttä näiden vilahtelevien kuvien ja sen todellisen kuvan välillä, jota hän etsi ja jota hän luuli rakastavansa. Eikö hän sitten rakastanut? Rakasti varmasti; juuripa senvuoksi näki hän hänet kaikkialla ja kaikissa muodoissa. Sillä hän on itse hymy, itse valo, itse elämä. Kun hän itse löytyisi, tulisi tälle kaikelle kyllä raja. — Mutta hän etsi tätä rajaa, saadakseen kiinni rakkauden ja omistaakseen sen.

Vaikkei nuorukainen enää milloinkaan näkisi häntä, niin tiesi hän, että hän oli hän, ja että hän oli pesä. Satama myrskyssä. Majakka yössä. Stella Maris, Amor . (Miehen tähti, rakkaus). Rakkaus, valvo yllämme kuoleman hetkellä!…

5.

Pierre kulki Seinen rannalla, pitkin Instituutin sivua, katsellen hajamielisesti erään vanhojen kirjain kauppiaan näytehyllyä, yhden niitä harvoja, jotka olivat jääneet uskollisesti paikalleen. Hän oli Pont des Arts-sillan portaiden kohdalla. Katsahtaessaan ylös näki hän sen tulevan, jota hän odotti. Piirustuskotelo käsivarrella astui tyttö portaita alas kuin nuori kauris. Pierre ei harkinnut sekunnin osaakaan; hän riensi tyttöä vastaan ja noustessaan ylös tätä kohti, joka oli alaspäin tulossa, kohtasivat heidän katseensa toisensa ensimmäistä kertaa ja tunkivat toisiinsa. Ja saavuttuaan tytön eteen hän pysähtyi ja punastui. Ja hämmästyneenä nähdessään Pierren punastuvan punastui tyttökin. Ennenkuin Pierre sai vedetyksi henkeään, oli kauriin pieni askel jo mennyt ohi. Kun Pierre sai voimansa takaisin ja saattoi kääntyä, katosi tytön hame Seinen rannalle antavaan pylväikköön. Pierre ei yrittänyt häntä seurata. Nojautuen sillan kaidetta vasten katseli hän omaa katsettansa vierivän virran kalvossa. Hänen sydämellään oli kotvaksi aikaa uutta ravintoa… (Oi rakkaat, tuhmat nuorukaiset)

Viikkoa jälkeenpäin Pierre käveli Luxembourgin puistossa, jonka aurinko täytti kultaisella sulollaan. Tänä surullisena vuonna säteilevä helmikuu! Unelmoiden silmät auki ja enää tietämättä oikein sitäkö hän unelmoi mitä näki, vai näkikö sitä mitä unelmoi, raukeudestaan nauttien, salaperäisen onnellisena, onnettomana, rakastavana, täynnänsä hellyyttä yhtä paljon kuin aurinkoa hän hymyili kävellessään, katse hajamielisenä ja huulet tietämättään hymisten erästä laulua, sen sanojen mennessä sikin sokin. Hän katsoi hiekkaa; ja, kuin ohilentävän kyyhkysen siiven suhahduksen, sai äkkiä vaikutelman, että joku hymy oli kulkenut ohi. Hän kääntyi ja näki, että he juuri olivat kulkeneet sivu toistensa, hän ja se tyttö. Ja juuri tällä hetkellä, kuitenkaan herkeämättä kävelemästä, käänsi tyttö päätään, hymyten katsoakseen häntä. Silloin Pierre ei enää epäröinyt, vaan riensi tytön luo, kädet miltei oikoisina, niin nuorekkaalla ja lapsellisella innolla, että tyttö vaistomaisesti jäi häntä odottamaan. Pierre ei pyytänyt anteeksi. Heillä ei ollut mitään ujostelemista. Hän näytti jatkavan alkanutta keskustelua.

— Te nauratte minulle, sanoi hän; ja siihen onkin täysi oikeus!

— Enkä naura. — (Hänen äänensä oli, niinkuin askelkin, eloisa ja sulava.) — Te hymyilitte yksinänne; ja minä hymyilin; kun näin teidät.

— Hymyilinkö todellakin?

— Te hymyilette vielä nytkin.

— Nyt tiedän minkä vuoksi.

Tyttö ei häneltä sitä kysynyt. He kävelivät yhdessä. He olivat onnelliset.

— Herttaisen kaunis päivä! sanoi tyttö,

— Uudestisyntynyt kevät!

— Sillekö te äsken hymyilitte?

— En yksin sille. Ehkä enemmän teille.

— Viekastelija! Ilkiö! Tehän ette tunne minua.

— Kaikkia te puhutte! Mehän olemme nähneet toisemme jo en tiedä kuinka monta kertaa!

— Kolme, kun tämä lasketaan.

— Ah! Te muistatte!… Näette nyt, että me olemme vanhoja tuttavia.

— Puhutaan siitä!

— Mielelläni. Sitähän minä vain tahdon!… Oo, istutaan tuonne!
Hetkiseksi, eikö niin? Siinä on niin hyvä, veden reunalla!

(He olivat lähellä Galatéen suihkukaivoa, jonka ylle muurarit rakensivat suojusta pommeja vastaan.)

— Minä en voi, minä myöhästyn raitiovaunusta…

Tyttö ilmoitti ajan. Pierre osoitti että oli lähes puoli tuntia aikaa.

Vaikka, mutta hänen piti ensin mennä ostamaan välipalansa Racine-kadun kulmasta, missä on hyviä sämpylöitä. Pierre otti sämpylän taskustaan.

— Ei parempia kuin tämä… Ettekö tahdo?…

Tyttö nauroi ja epäröi. Pierre pani sen hänen käteensä eikä laskenutkaan kättä irti.

— Te tekisitte minulle niin suuren ilon! Tulkaa, tulkaa istumaan…

Hän vei tytön eräälle penkille suihkulähteen allasta reunustavan käytävän keskipaikoille.

— Minulla on vielä muutakin…

Hän veti taskustaan palan suklaata.

— Herkkusuu!… Ja mitä vielä?…

— En tiedä kehtaanko… se ei ole paperissa.

— Antakaa, antakaa!… Nythän on sota.

Pierre katseli kun tyttö pureksi.

— Ensimmäistä kertaa kai, sanoi hän, minä tulen ajatelleeksi, että sodasta on mitään hyvää.

— Oi, ei puhuta siitä! Se on niin kauhean kamalaa!

— Niin, vastasi Pierre innostuneena, me emme puhu siitä koskaan.

(Ilma tuntui äkkiä kevyemmältä.)

— Katsokaa noita varpusia, sanoi tyttö, jotka tulevat kylpemään.

(Hän näytti varpusia, jotka siivosivat itseänsä altaan reunalla.)

— Mutta sittenhän te sinä iltana (Pierre seurasi omaa ajatustaan), sinä iltana junassa, sanokaa, te siis näitte minut.

— Tietysti.

— Mutta te ette kertaakaan katsahtanut minun puolelleni… Te seisoitte koko ajan kääntyneenä toisaanne päin!… Nähkää, niinkuin nyt…

(Pierre näki hänen profiilinsa, joka nakersi hänen leipäänsä katsoen eteensä silmät veitikkamaisina.)

— … Katsokaa minua hiukan!… Mitä te katselette?

Tyttö ei kääntänyt päätään. Pierre tarttui hänen oikeaan käteensä, jonka hansikkaan etusormi oli revennyt, niin että siitä näkyi sormen pää.

— Mitäkö minä katselen?

— Te katselette minun hansikastani… Antakaa olla repimättä sitä enempää!

(Pierre oli hajamielisesti suurentamassa reikää.)

— Oo, anteeksi!… Mutta kuinka te voitte nähdä?

Tyttö ei vastannut; mutta veitikkamaisessa profiilissa näki Pierre hymyilevän silmän.

— Ah! Viekas!

— Se on aivan yksinkertaista. Kaikki tekevät niin.

— Minä en voisi.

— Koettakaa!… Katsotte vain kieroon.

— Minä en koskaan voisi. Nähdäkseni täytyy minun katsoa ihan suoraan vasten naamaa.

— Ei, ei noin vasten naamaa!

— Mutta nythän minä näen teidän silmänne.

He katsoivat toisiaan herttaisesti nauraen.

— Mikä teidän nimenne on?

— Luce.

— Se on kaunis nimi, kaunis kuin tämä päivä!

— Entä teidän?

— Pierre… Niin tavallinen.

— Hyvä nimi, jolla on siivot ja kirkkaat silmät.

— Niinkuin minun.

— Kirkkaat ne kyllä on.

— Kun näkevät Lucen.

— Lucen!… Sanotaan: "Neiti".

— Ei.

— Eikö?

(Pierre pudisti päätään.)

— Te ette ole "neiti". Te olette Luce ja minä olen Pierre.

He pitivät toisiaan kädestä; ja katsomatta toisiansa, silmät lehdettömien puiden oksien välitse taivaan hienossa sinessä, vaikenivat. Heidän kättensä kautta kulki ajatusten virta yhteen. Luce sanoi:

— Sinä iltana me pelkäsimme molemmat.

— Niin, sanoi Pierre, mutta tuntui niin hyvältä. (Myöhemmin he hymyilivät, että kumpikin oli lausunut, mitä toinen ajatteli.)

Tyttö irroitti kätensä ja nousi äkkiä, kuullessaan kellonsoiton.

— Oh, minulla ei ole enää aikaa kuin…

He läksivät yhdessä kulkemaan lyhyttä juoksujalkaa, joka parisilaisilta käy niin sirosti ettei, nähdessään heidän juoksevan, tule ajatelleeksi vauhdin nopeutta, kun se näyttää niin vaivattomalta.

— Kuljetteko te täällä usein?

— Joka päivä. Mutta enimmäkseen toisella puolen pengertä. (Hän näytti puutarhaa, Watteaun puita.) Minä palaan Museosta.

(Pierre katsoi piirustuskoteloa.)

— Maalariko? kysyi hän.

— Ei, vastasi tyttö, se on liian suuri sana. Huono töhertäjä.

— Mitä varten? Huvinko vuoksi?

— Oo ei! Rahasta.

— Rahasta!

— Se on rumaa, eikö olekin? Harrastaa taidetta rahasta?

— Ihmeellisintä on ansaita rahaa, jos ei osaa maalata.

— Siinäpä se juuri on. Minä selitän, toisen kerran.

— Toisen kerran, suihkukaivon luona syödään vielä.

— Saa nähdä. Jos on kaunista.

— Mutta tulettehan aikaisemmin? Eikö totta?… Sanokaa… Luce…

(He olivat pysäkillä. Tyttö hypähti vaunun astinlaudalle.)

— Vastatkaa, sanokaa, päivänsäde…

Tyttö ei vastannut; mutta kun vaunu lähti, sanoi hän silmillään "tulen", ja vaikkei hän mitään puhunut, saattoi Pierre lukea hänen huuliltaan:

— Minä tulen, Pierre.

Kotia kulkiessaan ajatteli kumpainenkin:

— Kumma, kuinka ihmiset ovat tyytyväisen näköisiä tänään.

Ja he hymyilivät tahtomatta tehdä itselleen tiliä siitä, mitä oli tapahtunut. He tiesivät vain että he olivat sen löytäneet, saaneet sen kiinni, ja että se oli heillä. Mikä? Ei mikään. He ovat rikkaita tänä iltana!… Kotia tultuaan katsoivat he itseään peilistä, niinkuin katsotaan ystävää, lempein silmin. He sanoivat itselleen: "Hän katseli sinua." Ja menivät levolle varhain, uupuneina, mistä siis? suloisesta väsymyksestä. Ja riisuutuessaan he ajattelivat:

— On sentään hyvä, että on olemassa huomispäivä.

6.

Huomispäivä!… Meidän jälkeemme tulevien polvien on vaikea kuvitella, mitä nimetöntä epätoivoa, mitä määrätöntä tuskaa tämä sana herätti neljäntenä sotavuonna!… Mitä tympäisyä! Miten monesti olivatkaan toiveet pettäneet! Sadat huomiset seurasivat toisiaan eilisen ja tämänpäivän kaltaisina, aivan yhtäläisesti uhrattuina odotukseen ja tyhjään ja tyhjän odotukseen. Aika ei enää kulkenut. Vuosi oli kuin Tuonelan virta, joka mustamujuisin vesinsä saartaa elämän umpeen; jonka hämyiset laineet eivät liiku. Huomispäiväkö? Huomispäivä on kuollut.

Näiden kahden lapsen sydämissä oli Huomispäivä ylösnoussut.

Huomispäivä näki heidät uudelleen istumassa suihkulähteen luona. Ja seuraavat huomiset. Kaunis ilma suosi näitä ylen lyhyitä kohtauksia, jotka hiukan pitenivät joka päivä. Kumpikin toi mukanaan välipalansa, nautinnon vuoksi saada niitä vaihtaa. Pierre odotti nyt Museon portilla. Hän tahtoi nähdä Lucen töitä. Vaikka Luce ei ollut niistä ylpeä, näytti hän niitä estelemättä. Ne olivat pienoisjäljennöksiä kuuluisista tauluista tai taulujen osista, joku ryhmä, joku henkilö tai muu kohta. Eivät suorastaan epämiellyttäviä ensi silmäyksellä, mutta aivan arvottomia. Siellä täällä oikeita ja siroja otteita, mutta rinnalla oppilasvirheitä, jotka eivät ainoastaan ilmaisseet alkeellista tietämättömyyttä, vaan myös täydellistä huolettomuutta siitä, mitä niistä saattoi ajatella. — "Joutavia! Kyllä se kelpaa näinkin!…" — Luce mainitsi jäljennettyjen taulujen nimet. Pierre tunsi ne hyvin. Hänen teki pahaa. Luce tunsi, että hän ei ollut tyytyväinen; mutta näytti urhoollisesti kaikki — ja vielä tämä… Paan!… kaikkein rumin! Hän yhä hymyili pilkallisesti, yhtä paljon itselleen kuin Pierrelle, mutta ei ollut vähääkään pahoillaan. Pierre puristi huuliansa ollakseen mitään sanomatta. Mutta lopulta tuli sentään liian paksua. Luce näytti hänelle jäljennöstä eräästä Raphaelin taulusta.

— Mutta tässähän ei ole samoja värejäkään! sanoi Pierre.

— Oo, se olisikin kumma! vastasi Luce. Minä en ole sitä nähnytkään.
Minä olen tehnyt sen valokuvasta!

— Eikö teille sanota mitään?

— Kuka? Ostajatko? Ei nekään ole sitä nähneet… Ja jos olisivatkin, eivät he katso niin tarkkaan! Punainen, vihreä, sininen, niissä näkevät he vain tulta. Joskus minulla on värillinen malli, mutta minä muutan värit… Katsokaa, esimerkiksi tämä… (Eräs Murillon enkeli.)

— Katsotteko te tätä paremmaksi?

— En, mutta se huvitti minua… Ja sitten, se oli mukavampi… Ja, minullehan se on sama. Pääasia, että se menee kaupaksi…

Tämän viimeisen ylimielisyyden jälkeen hän lopetti, otti kuvat pois ja purskahti nauruun.

— Hoh! Se on vielä rumempi kuin uskoittekaan?

Pierre sanoi huolestuneena:

— Mutta miksikä, miksikä teette te semmoista?

Luce katseli hänen kauhistuneita kasvojansa, äidillisen pilan herttaisella hymyllä: tuo rakas pikku porvarispoika, jolle kaikki oli ollut niin huoletonta ja joka ei käsittänyt että täytyy tinkiä…

Pierre kysyi uudelleen:

— Miksikä? Sanokaa, miksi!

(Hän oli aivan nolona, niinkuin hän itse olisi ollut töherrysten tekijä!… Poikakulta! Lucen olisi tehnyt mieli häntä suudella… vain varovasti, otsalle.)

Hän vastasi hiljaa:

— Elääkseni!

Pierre oli aivan järkytetty. Sitä hän ei ollut ajatellut.

— Elämä on mutkallinen juttu, jatkoi Luce keveällä ja hilpeällä sävyllä. Ensinnäkin täytyy syödä, ja syödä joka päivä. Illalla on aterioitu. Huomenna taas kaikki sama. Ja täytyy vaatettaa itsensä. Vaatettaa kaikki, ruumis, pää, kädet, jalat. Silloin vasta on puku. Ja sitten maksaa kaikesta. Elämä on maksamista.

Ensimmäistä kertaa näki Pierre, mitä hän rakkautensa lyhytnäköisyydessä ei ollut huomannut: Lucen vaatimattoman ja paikoitellen kahnautuneen puvun, hiukan kuluneet kengät, puutteen jälkiä, jotka pikku pariisittaren luontainen sirous saa unohtumaan. Ja hänen sydäntänsä kouristi.

— Ah! Enkö minä ehkä, enkö minä voisi teitä auttaa?

Luce loittoni hiukan ja punastui:

— Ei, ei, sanoi hän torjuen; se ei tule kysymykseen… Ei koskaan…
Minä en tarvitse…

— Mutta minä olisin niin onnellinen!

— Ei… Siitä ei puhuta enää. Taikka ei olla enää ystäviä.

— Ollaanko siis ystäviä?

— Ollaan. Se on, jos te vielä olette, nähtyänne nämä hirviöt?

— Totta kai! Eihän se ole teidän syynne.

— Mutta se koskee teihin?

— Noh, koskee kyllä.

Luce nauroi tyytyväisyydestä.

— Ja sitä te nauratte, pahanilkinen!

— Ei, ei se ole ilkeää. Te ette ymmärrä.

— Miksi te sitten nauratte?

— Sitä en teille sano.

(Hän ajatteli: "Rakkaus! Sinä olet ihana, kun sinuun koskee, jos minä teen jotakin rumaa!")

Luce sanoi:

— Te olette hyvä. Kiitos!

(Pierre katsoi häntä ällistyneenä.)

— Älkää yrittäkö ymmärtää, sanoi Luce, silittäen häntä hiljaa kädelle… Puhutaan muusta…

— Olkoon… Yksi sana vielä… Minä tahtoisin kuitenkin tietää… Sanokaa minulle (älkää loukkaantuko!)… Oletteko te tällä hetkellä hiukan puutteessa?

— En, en, minä mainitsin sen äsken sentähden, että joskus on ollut vaikeita hetkiä. Mutta nyt käy paremmin. Äiti on saanut paikan, josta hän saa hyvän palkan.

— Onko äitinne työssä?

— On, eräässä varustehtaassa. Siellä saa kaksitoista frangia päivässä.
Sehän on jo omaisuus.

— Varustehtaassa! Sotatehtaassa!

— Niin.

— Mutta sehän on kauheata!

— Mitä vielä! Täytyy ottaa, mitä saa!

— Luce, mutta jos te, jos te, jos teille tarjottaisiin?…

— Minä, näettehän että minä töhertelen… Siinähän näette, että teen oikein, kun tuhrin näitä töherryksiä!

— Mutta jos täytyisi ansaita eikä olisi muuta neuvoa kuin mennä tehtaaseen, joka tekee ammuksia, menisittekö te?

— Jos täytyisi ansaita, eikä olisi muuta neuvoa?… Menisin tietysti!
Juoksisin!

— Luce! Ajatteletteko, mitä siellä tehdään?

— En, sitä en ajattele.

— Semmoista, mikä tuottaa kärsimystä, kuolemaa, mikä raatelee, polttaa, kiduttaa semmoisia olioita kuin te, kuin minä…

Luce pani kätensä suulleen antaakseen hänelle merkin olla vaiti.

— Minä tiedän, tiedän kaiken tuon, mutta en tahdo sitä ajatella.

— Ette tahdo sitä ajatella?

— En.

Ja hetken perästä lisäsi Luce:

— Täytyy elää… Jos rupeaa ajattelemaan, ei voi enää elää… Minä tahdon elää, tahdon elää. Jos minua pakotetaan elääkseni tekemään tuota tai tätä, rupeanko minä kiduttamaan itseäni tuon tai tämän vuoksi? Se ei minulle kuulu, minähän en sitä tahdo. Jos se on pahaa, eihän se ole minun syyni. Se, mitä minä tahdon, ei ole pahaa.

— Mitä te tahdotte?

— Ensinnäkin tahdon elää.

— Rakastatteko elämää?

— Rakastan. Onko se väärin?

— Oi, ei! On niin hyvä, että te elätte…

— Entä te, ettekö te sitä rakasta?

— En rakastanut, kunnes…

— Kunnes?

(Kysymys ei vaatinut vastausta. He tiesivät sen molemmat.) Seuraten ajatustaan sanoi Pierre:

— Te sanoitte: "ensinnäkin"… "Ensinnäkin tahdon elää"… Ja mitä sitten? Mitä muuta tahdotte!

— En tiedä.

— Tiedätte kyllä.

— Te olette sangen tungetteleva.

— Olen, sangen.

— Minua ujostuttaa sanoa sitä teille…

— Sanokaa se minulle korvaan. Niin ei kukaan kuule.

Luce hymyili:

— Minä tahtoisin… (hän epäröi). Minä tahtoisin pikkuhiukkasen onnea…

(He olivat aivan lähellä toisiaan.)

Luce jatkoi:

— Onko se liikaa pyydetty?… Minulle on usein sanottu, että se on itsekästä, mutta minä olen joskus miettinyt: "mihinkä ihmisellä on oikeus?…" Kun näkee niin paljon kurjuutta, niin paljon kärsimyksiä ympärillään, ei uskalla vaatia… Mutta, kaikesta huolimatta, minun sydämeni vaatii ja huutaa: "On, minulla on oikeus, minulla on oikeus pieneen, pieneen onnen muruseen…" Sanokaa minulle ihan suoraan: onko se itsekästä? Pidättekö sitä pahana?

Pierre tunsi sanomatonta sääliä. Tämä sydämen huuto, tämä vaatimaton, pieni, lapsellinen huudahdus riipaisi häntä sydämen pohjasta. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Istuen ihan kiinni toisissaan penkillä tunsivat he toistensa lämpöä. Pierre olisi tahtonut kääntyä, ottaa hänet syliinsä. Mutta ei uskaltanut liikahtaa pelosta, ettei voisi enää liikutustaan hillitä. He katsoivat hievahtamatta eteensä, jalkoihinsa. Nopeasti, lämpimällä ja matalalla äänellä, melkein huuliaan liikuttamatta, sanoi Pierre:

— Voi rakas pikkuruiseni! Sydänkäpyni! Minä tahtoisin pitää pieniä jalkojanne käsissäni, suullani, minä tahtoisin syödä teidät kokonaan…

Hievahtamatta ja sangen nopeaan ja hiljaa niinkuin Pierrekin sanoi
Luce, aivan hämmentyneenä:

— Hullu! Mieletön… Hiljaa!… Minä pyydän teitä…

Eräs vanha herra käveli hitaasti heidän ohitseen. He tunsivat kumpikin ruumiinsa riutuvan hellyydestä…

Käytävällä ei ollut enää ketään. Pörröinen varpunen pyristeli hiekassa. Suihkukaivo rapisutteli pieniä kirkkaita pisaroitaan. Arasti kääntyivät heidän kasvonsa toisiaan vasten; ja tuskin olivat heidän katseensa koskettaneet toisiaan, kun heidän huulensa yhtyivät, niinkuin lintuset, pelokkaina ja arkoina, ja sitten lennähtivät taas erilleen. Luce hypähti ylös lähteäkseen. Pierre oli myöskin noussut. Luce sanoi hänelle: "Jääkää tänne."

He eivät enää uskaltaneet katsoa toisiinsa. Pierre mutisi:

— Luce… Se pikkuhiukkanen… Se pieni onnen murunen… sanokaa, nythän se meillä on!

7.

Sää keskeytti välipala-ateriat varpusten lähteen luona. Usva oli peittänyt helmikuun auringon. Mutta se ei voinut sumentaa aurinkoa, joka paistoi heidän sydämessään. Tulkoon mikä sää tahansa: pakkanen, helle, sade, tuuli, pyry tai päivänpaiste! Se olisi aina sangen hyvä. Aina entistä parempi. Sillä kun onni on kasvamisen iässä, on kaunein kaikista päivistä kunakin kertana käsissä oleva päivä.

Usva tuli heille mieluisaksi aiheeksi olla toisiaan jättämättä osaksi päivää. Oli vähemmän vaaraa tulla nähdyksi. — Pierre lähti aamulla odottamaan häntä raitiopysäkille ja saattoi häntä hänen juoksuillaan läpi Pariisin. Hän kulki palttoon kaulus pystyssä. Lucella oli pyöreä karvalakki, puuhka lämpimästi kierrettynä leukaan asti, hyvin tiheä harso, johon hänen huulensa tekivät pyöreän kupuran. Mutta paras harso oli suojelevan sumun kostea verkko. Se oli kuin tiheää, harmaata, vähän kellervänhohtoista tuhkaa. Ei nähnyt kymmentä askelta eteensä. Se sakeni sitä mukaa kuin tultiin alas Seineä vastaan kohtisuorassa olevia vanhoja katuja. Ystävällinen sumu, jossa unelma uinuu hyisten palleiden välissä ja hytisee nautinnosta. He olivat niinkuin sydän hedelmän kotelossa tai liekki salalyhdyn kätkössä. Pierre piti kainalossaan Lucen vasenta käsivartta; he astuivat samaa jalkaa, samoin uumentenheilahduksin, puoliääneen livertelevä Luce pikkuista pitempänä, vartalot aivan toisissaan kiinni: Pierre olisi tahtonut suudella harson pientä kosteaa kupuraa.

Luce oli matkalla myymään "nauriitaan" ja "rediisejään" "vääräin-vanhojen"-kauppiaalle, joka niitä häneltä tilasi. Heillä ei koskaan ollut kovaa kiirettä saapua perille, ja tekemättä sitä muka tahallaan (niin he ainakin vakuuttivat) kulkivat pisintä tietä, siirtäen erehdyksensä sumun laskuun. Kun lopuksi kuitenkin määräpaikka tuli, huolimatta kaikista heidän yrityksistään sitä kiertää, jäi Pierre vähän matkan päähän ulkopuolelle. Luce meni puotiin. Pierre odotti kadunkulmassa. Hän odotti kauan, eikä hänellä ollut erikoisen lämmin. Mutta hän nautti odottamisesta, vilusta, jopa pitkästymisestäkin, se kun näet tapahtui Lucen vuoksi. Vihdoin tuli Luce ulos, ja riensi ripeästi luokse, hymyillen, hellänä, levottomana, ettei Pierre vain ollut kylmettynyt. Pierre näki hänen silmistään, milloin kauppa oli onnistunut, ja iloitsi siitä ikäänkuin hän itse olisi kaupanteosta ansainnut. Mutta useimmiten palasi Luce tyhjin käsin; piti tulla takaisin kahden tai kolmen päivän päästä maksua saamaan. Onnellisena jo, jos ei annettu tilausta takaisin ja moitittu! Tänään, esimerkiksi, oli nostettu melu eräästä valokuvan mukaan tehdystä pienoismaalauksesta kuolleesta miehestä, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Perhe suuttui, ettei silmien ja hiusten väri ollut oikea. Täytyi tehdä uudestaan. Kun Luce oli taipuvainen katsomaan ennemminkin vastoinkäymistensä koomillista puolta, nauroi hän urhoollisesti. Mutta Pierre ei nauranut. Hän oli raivostunut.

— Senkin pöllöt ja pölkkypäät!

Kun Luce näytti hänelle valokuvia, joista hänen oli tehtävä värillinen jäljennös, salamoi Pierre raivosta — (ah! kuinka Luce nautti hänen koomillisesta raivostaan) — näitä typeriä valokuvahymyyn virnistyneitä naamoja kohtaan. Että Lucen rakkaiden silmien piti mukautua heijastamaan, hänen kättensä jäljentämään näiden murjaanien kuvia, oli Pierrestä pyhyyden herjausta. Ei, se oli järkyttävää! Museokopioiminen oli sittenkin parempaa. Mutta niitä ei käynyt enää ajatteleminen. Viimeisetkin museot suljettiin, eivätkä ostajat enää niitä kuvia tilanneet. Nyt ei ollut enää Neitsyen ja enkelien, vaan sotapoikain aika. Jokaisella perheellä oli omansa, kuollut tai elossa oleva, tavallisesti kuollut, ja jokainen tahtoi ikuistuttaa hänen piirteensä. Rikkaimmat värillisinä; se oli hyvin maksettua työtä, jota kuitenkin sai vain harvoin; eikä auttanut olla nirso. Sen puutteessa oli turvauduttava vain valokuvien suurentamiseen naurettavasta maksusta.

Selvä seuraus tästä oli, ettei Lucella enää ollut syytä viipyä Pariisissa, kun ei ollut museojäljennöksiä; oli vain käytävä taidekauppiaan konttorissa vastaanottamassa ja viemässä tilauksia joka toinen tai kolmas päivä; työn saattoi suorittaa kotona. Mutta tämä ei suuresti huolettanut näitä kahta lasta. He jatkoivat harhailuaan kaduilla saamatta päättäneeksi lähteä asemalle.

Kun he tunsivat itsensä väsyneiksi ja sumun kalseus vilutti heitä, menivät he johonkin kirkkoon; ja istuutuen siellä varovasti jonkun kappeliosaston nurkkaan puhelivat hiljaisella äänellä elämänsä jokapäiväisistä pikkuasioista, katsellen ikkunamaalauksia. Silloin tällöin he sitten vaikenivat; ja heidän sielunsa, jättäen sanat (heidän mieltänsä ei kiinnittänyt sanojen ajatus, vaan niiden elämänhenkäys, kuin värisevien tuntosarvien salakosketus), heidän sielunsa jatkoi toista keskustelua, vakaampaa ja syvempää. Ikkunamaalausten unelma, pylväiden varjo, virrenveisuun hyrinä sekaantui heidän uneensa, loihti esiin elämän surullisuuden, jonka he tahtoivat unohtaa, ja iankaikkisuuden lohduttavan kaipuun. Juuri kun kello oli lähes yksitoista, täytti kellertävä hämy kirkonlaivan, niinkuin pyhän alttariastian öljy. Korkealta, sangen kaukaa sattui ikkunan tummaan purppuraan, mustien rautapuitteiden välissä oleviin kuvioihin outoja välähdyksiä. Yön pimeyden turvin kävi valon suku iskemässä haavaa…

Äkkiä sanoi Luce:

— Otetaanko teidät?

Pierre ymmärsi heti, sillä hän oli hiljaisuudessa huomannut samat salaperäiset merkit.

— Otetaan, vastasi hän. Ei puhuta siitä.

— Ainoastaan yksi asia. Sanokaa, milloin?

Hän sanoi:

— Kuuden kuukauden päästä.

Luce huokasi.

Pierre sanoi:

— Ei ajatella sitä enää. Mitä se hyödyttäisi? Luce sanoi:

— Niin, mitäs?

He vetivät henkeä, karkoittaakseen ajatuksen. Sitten he uljaasti (vai pitäisikö sanoa päinvastoin arkamaisesti? Ratkaiskoon, joka tietää missä on todellinen uljuus!) pakottivat itsensä kumpikin puhumaan muista asioista. Vahakynttilöistä, jotka huurussa tuikkivat kuin tähdet. Alkavasta urkujen soitosta. Ohikulkevasta kirkonvahtimestarista. Siitä, mitä oli makeisrasiassa, jota Pierren sormet luvattomasti kopeloivat. He oikein koettivat saada hauskuutta tyhjästä. Ei kummallekaan lapsiraukoista pälkähtänyt päähän kaukaisintakaan ajatusta karttaa kohtaloa, joka tulisi heidät erottamaan. Vastustaa sotaa, uhmata kansan kulkua: yhtä hyvin nostaisi sijaltansa kirkon, jonka holvikaton alla he istuivat! Ainoa neuvo oli unohtaa, unohtaa aina viimeiseen sekuntiin saakka toivoen pohjimmalta, että tämä viimeinen sekunti ei tulisi koskaan. Siihen saakka olla onnellinen.

Kulkiessaan taas ulkona jutellen veti Luce Pierreä käsivarresta heittääkseen silmäyksen näyteikkunaan, jonka ohi he juuri olivat menneet. Jalkinekauppa. Pierre näki hänen katseensa hellästi hyväilevän erästä paria hienosta nahasta tehtyjä korkeavartisia nauhakenkiä.

— Sirot! sanoi Pierre.

Luce vahvisti.

— Kuin rakkaus!

Pierre nauroi tätä vertailua, ja Luce nauroi myöskin.

— Eivätkö ne olisi liian suuret?

— Ei, aivan sopivat.

— Mitähän, jos ne siis ostaisi?

Luce puristi hänen käsivarttaan ja veti häntä pois, ettei rupeaisi semmoista ajattelemaan.

— Jos rikkait' oltaisiin. (Hyräillen laulua: Hei nunna, tanssikaamme… ) Mutta ne ei ole meitä varten!

— Miksei? Hyvinhän Tuhkimuksen jalkaan sopi kultakenkä.

— Siihen aikaan oli vielä haltiattaria.

— Tähän aikaan on aina rakastavaisia.

Luce hyräili:

— Ei, ei, ei näin, mun ystäväin!

— Miksei, kun kerran olemme ystäviä?

— Juuripa sen vuoksi.

— Senkö vuoksi?

— Niin, sillä ystävältä ei voi mitään ottaa.

— Viholliseltako sitten?

— Ennemmin joltakin vieraalta, esimerkiksi kauppiaaltani, jos se saituri antaisi hiukan etumaksua!

— Mutta, Luce, tottahan minulla on oikeus, jos tahdon, tilata teiltä joku maalaus!

Luce seisahtui purskahtaen nauramaan.

— Jaa tekö, maalausta minulta? Ystävä parka, mitä te sillä tekisitte? Se on teille jo sangen ansiokasta, että olette niitä katsonut. Minä tiedän hyvin, että ne ovat kelvottomia. Ne vain tarttuisivat teidän kurkkuunne.

— Ei ensinkään. Niissä on sangen sieviä joukossa. Ja entä jos ne ovat minun makuni mukaisia?

— Jopas nyt maku muuttui eilisestä.

— Eikö ole sallittua muuttaa makua?

— Ei, kun ollaan ystäviä.

— Luce, maalatkaa minun kuvani!

— Ohoh, vai hänen kuvansa!

— Ei, ihan vakavasti. Tottahan minä sentään olen yhtä hyvä kuin ne murjaanit…

Luce puristi hänen käsivarttaan ja huudahti harkitsematta:

— Rakas!

— Mitä te sanoitte?

— En mitään.

— Minäpä kuulin hyvin.

— Pitäkää sitten tietonanne!

— En, enpäs pidä. Annan kaksin kerroin takaisin… Rakas!… Rakas!…
Te teette minun kuvani, teettehän! Onko sovittu?

— Onko teillä valokuvaa?

— Ei, ei minulla ole.

— No, miten sitten ajattelette? Enhän minä toki voi maalata teitä kadulla.

— Tehän sanoitte minulle, että te olette kotonanne yksin melkein kaiket päivät.

— Niin olen, niinä päivinä, joina äiti on tehtaassa… Mutta minä en uskalla…

— Pelkäättekö, että meidät nähdään?

— En, en sitä. Meillä ei ole naapureita.

— No mutta, mitä sitten pelkäätte?

Luce ei vastannut.

He olivat saapuneet raitiovaunun pysäkille. Vaikka siinä oli heidän ympärillään muitakin odottajia, he tuskin niitä huomasivat, sumu kun edelleen eristi pikku parimme. Luce kaihti Pierren katsetta. Pierre tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi hellästi:

— Rakas kulta, älkää pelätkö…

Luce avasi silmänsä, ja he katsoivat toisiaan. Heidän katseensa olivat vilpittömät.

— Minä luotan, sanoi Luce.

Ja hän sulki silmänsä. Hän tunsi olevansa Pierrelle pyhä. He laskivat kätensä irti. Vaunu saapui. Pierre katsoi Luceen kysyvästi.

— Minä päivänä? kysyi hän.

— Keskiviikkona, vastasi Luce. Tulkaa noin kahden aikaan…

Lähdön hetkellä hän sai takaisin hilpeän hymynsä ja kuiskasi Pierren korvaan:

— Ja tuokaa valokuvanne yhtäkaikki. En ole kyllin varma maalatakseni ilman valokuvaa… No, no, tiedänhän, että teillä niitä on, senkin vekkuli!

8.

Malakoffin takana. Kuoppaista tietä autiossa seudussa, ympärillä epäilyttävää aluetta, missä lankkuaitausten sisällä on lumppurien hökkeleitä. Harmaana ja himmeänä nukkuu taivas pitkin pituuttaan maan päällä, jonka laihat kupeet huuruavat sumua. Ilma on kohmeinen. Talo helppo löytää: tällä puolen tietä niitä on vain kolme. Viimeinen kolmesta; vastapäätä ei ole naapuria. Se on yksikerroksinen, edustalla pieni aidattu piha, siinä pari kolme vaivaista pensasta ja kyökkipuutarhantapainen, kaikki lumen alla.

Pierre oli tullut aivan hiljaa: lumi vaimensi hänen askeleensa. Mutta eteisen uutimet liikahtivat; ja kun hän saapui ovelle, aukeni se, ja Luce seisoi kynnyksellä. Eteisen puolihämärässä tervehtivät he toisiaan käheänpuoleisella äänellä; ja Luce saattoi vieraansa seuraavaan, ruokahuoneen vieressä olevaan kamariin. Täällä hän työskentelee; hänen maalaustelineensä on asetettu ikkunan lähelle. Aluksi he eivät tiedä mitä sanoa: he ovat ennakolta liian paljon ajatelleet tätä kohtausta; sanoista, jotka he ovat valmistaneet, ei ainoakaan tahdo tulla ulos; ja he puhuvat puolikuiskaten, vaikka talossa ei ole yhtään muuta ihmistä. — Juuripa sen vuoksi. He jäävät istumaan pitkän matkan päähän toisistaan, käsivarret jäykkinä; Pierre ei ole edes kääntänyt palttoonkauluriaan alas. He puhuvat ilman kylmyydestä ja raitiovaunun kulkuajoista. He ovat onnettomia tuntiessaan itsensä näin noloiksi.

Vihdoin yrittää sitten Luce kysyä, onko Pierre tuonut valokuvia mukanaan; ja tuskin on Pierre ehtinyt kaivaa ne esille taskustaan, niin vilkastuvat molemmat. Nämä kuvat ovat välittäjiä, joiden päiden päitse puhutaan; ei olla enää ihan yksin; on silmiä, jotka teitä katsovat, eivätkä kuitenkaan häiritse. Pierren mieleen oli johtunut hyvä ajatus (sitä en sano pienimmälläkään pilkalla) ottaa mukaansa kaikki valokuvansa kolmivuotiaasta alkaen; niiden joukossa oli yksi, jossa hän vielä oli kolttu yllä. Luce nauroi huvitettuna; hän puheli valokuvalle lystillisiä lapsensanoja. Onko mitään suloisempaa naiselle, kuin nähdä rakastettunsa kuva, kun tämä on ollut vielä ihan pikkuruinen? Hän viihdyttää sitä mielessään, hän antaa sille rintaa; eipä paljoa puutu, ettei hän kuvittele sitä itse kantaneensa! Ja sitten (hän ei ole houkka), onhan niin mukavaa puhua pienelle, mitä ei voi sanoa suurelle. Kun Pierre kysyy, mikä valokuva hänen mielestään on paras, vastaa Luce empimättä:

— Tämä herttainen pikkumies…

Kuinka vakaa hän on jo! Melkein vakaampi kuin nykyinen! Mutta jos Luce uskaltaisi (ja senpä hän juuri uskaltaa) vertauksen vuoksi katsoa nykyistä Pierreä, niin näkisi hän tämän silmissä lapsellisen antautumisen ja ilon ilmeen, jota ei ole lapsessa: sillä lapsen, tuon pienen, lasikuvun alle pannun porvarispojan, silmät ovat kuin häkkiin suljetun linnun, joilta puuttuu valoa; ja valo on tullut, eikö totta, Luce?… Pierre pyytää vuorostaan nähdä Lucen valokuvia. Tämä näyttää kuusivuotiaan tytön, jolla on suuri hiuspalmikko ja joka pitää sylissään pientä koiraa; ja kun hän näkee kuvansa, johtuu hänen mieleensä leikkisä ajatus, ettei hän rakastanut vähempää silloinkaan eikä toisella tavalla; kaiken sydämensä antoi silloiselle Pierrellensä, koiralleen; oikeastaan kuitenkin oli se annettu nykyiselle Pierrelle, hänen tulemistaan odottaessa. Hän näytti myöskin kolme- neljätoista vuotiaan pikkuneidin, joka keikisti kaulaansa keimeällä ja hiukan vaateliaalla tavalla; onneksi oli siinä sentään huultenpielessä pieni veitikkamainen hymynväre, joka näytti tahtovan sanoa:

— Enhän minä näin tosissani ole; minä vain olen ollakseni…

He olivat kokonaan unohtaneet kömpelyytensä nyt.

Luce ryhtyi luonnostamaan kuvaa. Kun Pierre ei saanut hievahtaa eikä puhua, kuin huulilla hymisten, ylläpiti Luce yksin melkein koko keskustelun. Hänen vaistonsa käski häntä pelkäämään hiljaisuutta. Ja, niinkuin usein sattuu vilpittömille ihmisille, kun he joutuvat puhumaan hiukan pitemmälti, tuli hän sivumennen maininneeksi omastaan ja omaistensa elämästä arkaluontoisia seikkoja, joita hänen ei suinkaan ollut tarkoitus kertoa. Hämmästyen kuuli hän itsensä yhä puhuvan; mutta ei ollut peräytymisen varaa; jo Pierren äänettömyys oli kuin kallas, jonka vierrettä virta vietti…

Hän kertoi lapsuudestaan maaseudulla. Hän oli Tourainesta. Hänen äitinsä, varakkaasta hyvästä porvarisperheestä, oli rakastunut arentimiehen poikaan, joka oli kansakoulunopettaja. Porvarisperhe vastusti avioliittoa, mutta molemmat rakastavaiset olivat taipumattomia; nuori tyttö odotti, kunnes tuli lailliseen ikään voidakseen vanhemmilleen kirjallisesti ilmoittaa avioliittoaikomuksensa. Omaiset eivät, avioliiton jälkeen, enää tahtoneet häntä tuntea. Nuori pari eli muutamia vuosia rakkaudessa ja puutteessa. Mies rasittui; ja niin tuli sairaus. Rohkeana otti vaimo hartioilleen tämänkin taakan; teki työtä kahden edestä. Hänen loukattuun ylpeyteensä piintyneet sukulaisensa eivät tehneet mitään häntä auttaakseen. Muutamia kuukausia ennen sodan alkua oli sairas kuollut. Eivätkä kaksin jääneet naiset olleet yrittäneet yhteyteen äidin suvun kanssa. Se olisi suostunut vastaanottamaan orpotytön, jos hän olisi suostunut ehtoihin, jotka olisivat merkinneet anteeksipyyntöä äidin menettelystä. Mutta suku saa odottaa! Ennen vaikka syödään kiviä!

Pierre kummasteli näiden porvarissukulaisten sydämen kovuutta. Luce ei nähnyt siinä mitään tavatonta.

— Ettekö te usko, että semmoisia ihmisiä on paljonkin? Ei ilkeitä. Ei, minä olen varma että isovanhempani eivät ole ilkeitä, vaan että heidän on ollut vaikeaa olla meille sanomatta: tulkaa takaisin! Mutta se olisi liiaksi nöyryyttänyt heidän itserakkauttaan. Ja niissä ihmisissä ei ole muuta suurta kuin se. Se on väkevämpi kuin kaikki muu. Kun heille on tehty vääryyttä, ei siinä ole ainoastaan se vääryys, joka heille on tehty, vaan siinä on itse Vääryys : sillä muut ovat väärässä ja he ovat oikeassa. Ja olematta ilkeitä — (ei, todellakaan, he eivät ole ilkeitä) — antaisivat he teidän kuolla viereensä vitkaan kiduttavaan tuleen, ennenkuin myöntäisivät, että he eivät ole oikeassa. Oo, he eivät ole ainoat. Niitä on paljon muita!… Sanokaa, erehdynkö? Eivätkö ne ole semmoisia?

Ja Pierre mietti. Ja oli liikutettu. Sillä hän ajatteli:

— Ovat. Semmoisia ne ovat.

Hän näki äkkiä, nuoren tytön näkemyksen avulla, sen sydämen köyhyyden, sen aution hedelmättömyyden, joka vallitsee siinä porvarisluokassa, johon hän kuului. Kuiva ja kulutettu maa, joka vähitellen on juonut elämän kaikki mehut eikä niitä enää uudista, niinkuin ne Aasian seudut, joissa hedelmöittävät virrat ovat pisara pisaralta uponneet siementymättömän hiekan alle. Niitäkin, joita he luulevat rakastavansa, rakastavat he vain itsekkäästi; uhraavat ne itsekkyydelleen, itsepäiselle ylpeydelleen, ahtaalle ja umpikujaiselle ymmärryksellensä. Pierre ajatteli masentuvin mielin vanhempiansa ja itseänsä. Hän vaikeni. Kamarin ikkunat tärisivät kaukaisesta kanuunanjyrinästä. Ja Pierre ajatteli niitä, jotka kaatuivat, ja sanoi katkerasti:

— Ja tuokin on niiden tekoa.

Niin, noiden kanuunain tänne kuuluvaan jyrinään, maailman sotaan, tähän summattomaan onnettomuudenkohtaukseen — oli tämän turha- ja vähämielisen porvariston sydämen kuivuus ja epäinhimillisyys suureksi osaksi syyllinen. Ja nyt (ja se oli oikein) ei tämä irtipäästetty hirviö pysähtyisi, ennenkuin se on sen nielaissut.

Ja Luce sanoi:

— Se on oikein.

Sillä hän seurasi aavistamattaan Pierren ajatusta. Pierre värisi kaikuna:

— Niin, se on oikein, sanoi hän, oikein, kaikki mitä tulleekin. Tämä maailma oli liian vanha, sen täytyi, sen täytyy kuolla.

Ja Luce vahvisti painaen päänsä alas, murheellisena:

— Niin täytyy.

Synkeitä, kohtalon kouristamia lapsia, joiden nuoret, huolen raskauttamat päät kantoivat näin kaamean lohduttomia ajatuksia…

Huoneessa alkoi olla hämärä. Eikä ollut juuri lämmin. Kädet kohmettuneina lopetti Luce työnsä, jota hän ei sallinut Pierren nähdä. He astuivat ikkunan ääreen ja katselivat synkkään lakeuteen ja metsäisille kummuille laskeutuvaa iltaa. Sinervät metsät muodostivat puoliympyrän vihreällä, kalvasta ruskoa kajastavalla taivaalla. Oli kuin olisi tuntunut Puvis de Chavannesin henkeä. Muudan Lucen luonteva huomautus osoitti, että hän osasi lukea tätä salaperäistä sopusuhtaisuutta. Pierre sitä melkein hätkähti. Luce ei siitä oudostunut, vaan sanoi, että mille ei löydäkään ilmaisukeinoja, sen voi kuitenkin tuntea. Jos hän maalasikin huonosti, ei se ollut kokonaan hänen syynsä. Ehkäpä väärästä säästäväisyydestä oli hän jättänyt täydentämättä kouluutuksensa taideakatemiassa. Muuten ainoastaan köyhyys oli saattanut hänet maalaamaan. Miksikä muuten maalata ilman sisäistä täytymystä. Eikö Pierrekin katsonut, että melkein kaikki taiteilijat tekevät työtänsä ilman todellista pakkoa, turhuudesta, vain jotakin tehdäkseen tai kun alussa luulevat täytymykseksi eivätkä sitten tahdo tunnustaa erehtyneensä? Taiteilijaksi ei pitäisi ruveta muutoin kuin jos ei voi pitää sisässään mitä tuntee, kun sitä on liikaa. Mutta hänellä, sanoi Luce, oli sitä juuri riittävästi yhtä varten. Hän oikaisi:

— Ei, kahta varten.

(Kun Pierre oli nyrpistänyt naamaansa.)

Taivaan kaunis kultakajaste himmeni. Autio seutu verhoutui jälleen synkeään asuunsa. Pierre kysyi Lucelta, eikö hän pelännyt tässä yksinäisyydessä.

— En.

— Silloinkaan kun palaatte myöhään?

— Ei täällä ole vaaraa. Apaashit eivät tule tänne. Heillä on totuntatapansa. He ovat myöskin porvareita. Ja sitten meillä on tuolla naapurina vanha lumppu-ukko ja hänen koiransa. Ja yleensä, minä en pelkää. Oo, en minä sitä kersku! Ei siinä ole minulla mitään ansiota. En minä ole urhoollinen. Mutta en ole vielä vain sattunut kohtaamaan todellista pelkoa. Ehkäpä sen kohdatessani olisin suurikin pelkuri. Tietääkö kukaan koskaan, mikä hän on?

— Minä tiedän ainakin, mikä te olette, sanoi Pierre.

— Ah, se on paljoa helpompaa. Tiedän minäkin… mikä te olette.
Toisesta tietää aina paremmin.

Illan kostea kylmyys tunkeutui suljetun ikkunan läpi. Pierreä hiukan vilutti. Luce, joka heti huomasi sen hänen niskastaan, riensi valmistamaan kupin suklaata, jonka hän lämmitti väkiviinalampullaan. He söivät välipalan. Luce oli äidillisesti levittänyt saalinsa Pierren hartioille; ja Pierre antoi sen tapahtua, niinkuin kissa, joka nauttii peitteen lämpimyydestä. Heidän ajatustensa kulku johti heidät uudelleen Lucen keskeyttämään kertomukseen. Pierre sanoi:

— Kun te molemmat olette niin yksinäisiä, äitinne ja te, niin mahdatte olla syvälti toisiinne kiintyneitä?

— Niin, sanoi Luce. Niin oltiin.

— Oltiin ? toisti Pierre.

— Oo, me rakastamme toisiamme vieläkin, sanoi Luce, vähän hämillään vahingossa livahtaneesta sanasta. (Miksikä tulikin hän aina sanoneeksi Pierrelle enemmän kuin aikoi? Ja kuitenkaan Pierre ei kysynyt, ei rohjennut kysyä. Mutta Luce näki, että hänen sydämensä kysyi. Ja tuntuu niin hyvältä olla avomielinen, kun ei ole koskaan ennen voinut olla. Talon hiljaisuus, huoneen puolihämärä edistivät vielä hänen antautumistaan.) Hän sanoi:

— Eihän koskaan tiedä mitä tapahtuu, sellaisia ovat olleet nämä neljä viime vuotta. Kaikki on muuttunut.

— Tahdotteko sanoa, että äitinne tai te olette muuttuneet.

— Kaikki, toisti Luce.

— Missä suhteessa?

— Ei voi sanoa. Tuntee kaikkialla, että suhteet läheistenkään ihmisten kesken, perheissäkään, eivät enää ole samat. Ei ole enää varma mistään, täytyy aamulla sanoa: "mitähän illalla nähnen? Tuntenenko sitä enää?" On kuin laudan päällä vedessä kumoonmenossa.

— Mitä sitten on tapahtunut?

— En tiedä, sanoi Luce, en osaa selittää. Mutta se on tullut sodan jälkeen, On jotakin ilmassa.

Kaikki on sekaisin. Omaisetkin, jotka eivät voineet tulla toimeen ilman toisiansa, menevät erilleen, kukin taholleen. Ja jokainen juoksee kuin juopuneena nenä jälkiä haistaen.

— Mihin sitten?

— En tiedä. Eivätkä luullakseni hekään. Mihin sattuma ja halu vie. Vaimot ottavat rakastajia. Miehet jättävät vaimonsa. Kunnollisetkin ihmiset, jotka yleensä näyttivät tyyniltä ja vakaantuneilta! Kaikkialla kuulee puhuttavan eronneista pariskunnista. Sama on vanhempain ja lasten laita. Äitini…

Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten:

— Äidillä on oma elämänsä.

Hän pysähtyi vielä:

— Oo, sehän on luonnollista! Hän on vielä nuori, ja äitiparalla ei ole ollut paljoa onnea: hän ei ole kuluttanut lemmenvaraansa. Hänellä on oikeus rakentaa itselleen jälleen elämää.

Pierre kysyi:

— Meneekö hän uusiin naimisiin?

Luce pudisti päätään. Ei tiedä varmaan.

Pierre ei rohjennut udella.

— Hän rakastaa minua kyllä kuitenkin. Mutta olo ei ole enää niinkuin ennen. Nyt voidaan tulla toimeen ilman minua… Äiti parka! Hän masentuisi, jos tietäisi, ettei hänen rakkautensa minuun enää ole hänen sydämessään ensimmäinen! Hän ei milloinkaan siihen sopeutuisi…

Kuinka omituista elämä on!

Luce hymyili lempeästi, suruisasti ja taas kuin pilkallisesti. Pierre pani hellästi kätensä hänen pöytään nojaavien kättensä päälle ja istui liikahtamatta.

— Me ihmisparat, sanoi hän.

Luce virkkoi hetken kuluttua:

— Ollaan me tyyniä!… Toisilla on kuume. Sota. Tehtaat. Riennetään.
Riennetään. Tehdä työtä, elää, nauttia…

— Niin, sanoi Pierre, aika on lyhyt.

— Sitä enemmän syytä olla juoksematta! sanoi Luce. Tulee liian aikaisin perille. Kävellään hiljaa.

— Mutta aika rientää, sanoi Pierre. Muistetaan se.

— Minä muistan, — muistan, sanoi Luce, tarttuen häntä käteen.

Näin he, vuorotellen hellästi ja vakavasti, keskustelivat niinkuin vanhat hyvät ystävät, Mutta he pitivät tarkan vaarin, että pöytä aina oli heidän välillään.

Sitten huomasivat he äkkiä, että yö oli jo tullut huoneeseen. Pierre nousi kiireesti. Luce ei häntä pidätellyt. Lyhyt hetki oli kulunut. He pelkäsivät sitä, mikä saattoi tulla. He sanoivat hyvästi samalla väkinäisyydellä, yhtä matalalla ja käheällä äänellä kuin Pierren saapuessa. Kynnykselläkin he tuskin uskalsivat antaa toisilleen kättä.

Mutta kun ovi oli suljettu ja Pierre jo oli poistumassa puutarhasta ja käänsi päätään ikkunaa kohti, näki hän iltaruskon viimeisessä hämärän heijasteessa ikkunassa Lucen, joka huumaantunut ilme kasvoilla seurasi hänen hämyssä häämöttävää menoansa. Ja palaten ikkunan luo sovitti Pierre suunsa suljettua ikkunaruutua vasten. Huulet lasiseinän erottamina suutelivat he toisiansa. Sitten poistui Luce kamarin pimeyteen ja esirippu laski.

9.

Kahteen viikkoon eivät he tienneet mitään, mitä maailmassa tapahtui. Pariisissa saatettiin vangita ja tuomita kuinka paljon tahansa. Saksa saattoi täyttää tai jättää täyttämättä tekemänsä sitoumukset. Hallitukset saattoivat valehdella, sanomalehdistö herjata ja armeijat tappaa. He eivät lukeneet sanomalehtiä. He tiesivät että oli sota, jossakin, aivan ympärillä, niinkuin on nuhakuume tai muu kulkutauti; mutta se ei heitä liikuttanut; he eivät tahtoneet sitä ajatella.

Tänä yönä se kuitenkin muistutti itsestään heitä. He olivat jo makuulla (he antoivat niin paljon sydämistään päivällä, että olivat illalla väsyneitä). He kuulivat hälyytyksen, kumpikin asunnossaan, mutta eivät nousseet ylös. He painoivat päänsä vuoteeseen peittojen alle, niinkuin lapsi myrskyn aikana — ei ensinkään pelosta (he olivat vannoja ettei heille voisi mitään tapahtua), — unelmoidakseen. Kuullessaan ilman jyrisevän yössä ajatteli Luce:

— Hänen sylissään olisi suloista kuulla myrskyn raivontaa!

Pierre sulki korvansa. Ettei mikään häiritsisi hänen ajatuksiaan! Hän palautteli muistinsa näppäimistöllä mieleensä päivän laulua, hetkien sointuvaa kulkua, ensimmäisestä minuutista alkaen kun hän oli astunut Lucen kotiin, hänen äänensä ja liikkeidensä pienimpiä vivahduksia, koko kuvien sarjaa, mikä hänen silmäinsä edessä oli vilahdellut — erästä varjoa silmissä, erästä liikutuksen aaltoa ihon alla, joka kulki kuin väre veden kalvossa, päivänsäteenä huulilla kukkinutta hymyä ja kauniita paljaita käsivarsia vastaan nojautuvaa povea — kaikkia kallisarvoisia siruja, joista rakkauden loihtiva mielikuvitus koetti jälleen punoa yhtä yhtenäistä kokonaisuutta. Hän ei sallinut ulkoa kuuluvan melun tulla sisään. Se oli häiritsevä vieras… Sotako? Tiedän, tiedän. Tuollako se on? Odottakoon!… Ja sota odotti ovella kärsivällisesti. Se tiesi vuoronsa tulevan. Hän tiesi sen myöskin, senvuoksi hän ei hävennyt itsekkyyttään. Kuoleman aalto tulee kuitenkin hänet tempaamaan. Ennakolta ei hän siis ollut sille mitään velkaa. Ei mitään. Tulkoon kuolema määräpäivänänsä! Siihen saakka olkoon vaiti! Ah! siihen mennessä ei hän tahtonut ainakaan menettää mitään tästä ihmeellisestä ajasta, joka sekunti oli kultamuru, ja hän oli saituri, joka hyväilee aarteitansa. Se on minun, minun omani. Älkää koskeko minun rauhaani, minun rakkauteeni! Se on minun, siihen hetkeen saakka… Ja milloin se hetki tulee? — Ehkei tule ensinkään. Tapahtuisiko ihme!… Miksei…?

Odottaessa jatkoi tuntien ja päivien virta vierimistään. Joka uusi mutka vei lähemmäksi kohisevaa putousta. Maaten veneessään Pierre ja Luce sen ymmärsivät. Mutta he eivät enää sitä pelänneet. Tämäkin jylinä vain tuuditti heidän lemmen-uinailuansa kuin urkujen bassoääni. Kun pyörteen kohta tulee, pannaan silmät kiinni, puristaudutaan lujemmin yhteen, ja kaikki on lopussa yhtäkkiä. Pyörre säästi vaivan ajatella elämää, joka olisi tai voisi olla jälkeenpäin neuvotonta tulevaisuutta. Sillä Luce tunsi ennakolta esteet, jotka kohtaisivat Pierreä, kun hän tahtoisi mennä hänen kanssaan naimisiin; ja Pierre uumoili niitä myöskin, vaikka epäselvemmin. Älkäämme katsoko niin kauaksi! Pyörteen jälkeinen elämä oli niinkuin se "toinen elämä", josta kirkossa puhutaan. Sanotaan, että siellä toisella puolen tapaa toisensa; mutta ei olla ihan varmoja. Yksi ainoa asia on varma: nykyisyys. Meidän nykyisyytemme. Pysykäämme siinä tekemättä laskelmia osuudestamme iankaikkisuudessa!

Vielä vähemmän kuin Pierre otti Luce selkoa uutisista. Sota ei herättänyt hänen mielenkiintoaan. Se oli uusi surkeus lisää kaikkien niiden surkeuksien lisäksi, joita yhteiskuntaelämä on täynnä. Ei siinä ole mitään kummastelemista muille kuin niille, jotka ovat elämän alastomuudelta turvassa. Ja pikku tyttö, joka varhaisesta kokemuksesta tunsi taistelun jokapäiväisestä leivästä — (Jumala ei anna sitä ilmaiseksi) — paljasti porvarisystävälleen murhaavan sodan, jota köyhiä ihmisiä ja varsinkin naisia vastaan salakavalasti ja ilman aselepoa käydään rauhan valheen alla. Hän ei kuitenkaan puhunut siitä paljoa, peläten surettavansa Pierreä: nähdessään kertomustensa järkyttävän vaikutuksen hän tunsi myötätuntoisuutta Pierren ylemmyyttä kohtaan. Niinkuin useimmat naiset ei Lucekaan tuntenut erinäisiä elämän rumuuksia kohtaan sitä ruumiillista ja henkistä inhoa, joka pöyristytti nuorukaista. Hänessä ei ollut mitään kapinallista. Pahemmissa oloissa olisi hän voinut ilman inhoa ottaa suorittaakseen inhoittavia tehtäviä ja eritä niistä tyynenä ja siistinä ilman vastenmielisyyttä. Sitä hän ei voinut enää nyt tultuaan tuntemaan Pierren, sillä hänen rakkautensa oli syövyttänyt häneen ystävänsä maun ja inhon; mutta se ei ollut hänen perusluontonsa. Hän oli tyyntä ja hymyilevää, ei ensinkään synkkäluontoista rotua. Alakuloisuus, elämän erinäiset rajuilmat eivät olleet hänen alaansa. Elämä on mikä se on. Suhtautukaamme siihen sen mukaan! Se olisi voinut olla pahempi. Aina, ja varsinkin sodan jälkeen epävarmaksi tuntemansa toimeentulokeinojen oikullisuus oli opettanut Lucen olemaan huolehtimatta huomisesta. Lisätkää, että tälle vapaalle pikku ranskattarelle oli kaikki ennaltahuolehtiminen haudantakaisesta elämästä vierasta. Elämä riitti hänelle. Lucen mielestä se oli suloista; mutta se riippui langasta ja sen langan katkeamiseen tarvitaan niin vähän, että ei tosiaankaan kannata ruveta huolestumaan tapahtuuko se huomenna. Silmäni, juokaa päivää, jossa te juuri nyt kylvette! Mitä sen jälkeen tulleekin, sydämeni, antaudu luottavaisesti hetken virran vietäviin!… Kun ei voi tehdä toisin!… Ja nyt kun rakastetaan, eikö se ole ihanaa? Luce tiesi hyvin, että se ei ollut pitkäaikaista. Mutta eipä hänen elämänsäkään ollut pitkäaikaista…

Hän oli aivan toisenlainen kuin se nuorukainen, joka häntä rakasti ja jota hän rakasti, hellä, palava ja hermostunut, onnellinen ja onneton, joka nautti, joka kärsi aina liioitellen, joka antautui, joka teki pystyn aina hurjasti, ja joka oli hänelle rakas juuri senvuoksi, että hän oli niin toisenmoinen. Mutta molemmille oli yhteistä mykkä tahto olla näkemättä tulevaisuutta: tytölle kohtaloonsa alistumista lirittävän katuojan huolettomuudesta; pojalle paheksumiskiihkosta, jonka vuoksi hän syöksyy nykyisyyden kuiluun eikä tahdo enää palata.

10.

Vanhempi veli oli palannut muutamien päivien lomalle. Jo ensimmäisenä iltana havaitsi hän perheen ilmapiirissä jotakin muuttuneen. Mitä? Hän ei osannut sanoa, mutta se häntä oudostutti. Vaistolla on tuntosarvia, jotka matkan päästä vainuavat, ennenkuin tietoisuus on voinut koskettaa esinettä. Ja itserakkauden tuntosarvet ovat hienoimmat. Philippen tuntosarvet toimivat, etsivät ja hämmästyivät: niiltä puuttui jotakin…

Olihan hänellä läheinen piirinsä, joka osoitti hänelle kunnioitustaan niinkuin ennenkin — tarkkaavainen kuulijakunta, jolle hän säästeliäästi anneskeli kertomuksiansa — vanhempansa, jotka peittivät hänet hellään ihailuunsa — nuorempi veljensä?… Seis! Hänhän juuri puuttuikin nimihuudosta.

Hän oli tosin läsnä, mutta ei häärännyt ison veljen ympärillä; ei kärkkynyt, kuten tavallista, hänen luottamustansa, jonka kieltäminen toista juuri huvitti. Säälittävä itserakkaus! Philippe, joka edellisinä kertoina näytteli nuoremman veljensä kiihkeiden kyselyjen suhteen jonkinlaista suojelevaa ja pilkallista ylimielisyyttä, oli loukkaantunut, kun toinen ei niitä tällä kertaa tehnyt. Ja rupesi koettamaan houkutella niitä esille: kävi puheliaammaksi ja katsoi Pierreä ikäänkuin antaakseen tämän tuntea, että hänen kertomuksensa olivat vartavasten tälle kerrottuja. Ennen oli Pierre ilosta hytisten lennosta kaapannut hänelle nakatun pallin. Mutta hän jätti tyynesti Philippen leikittelemään sillä yksin, jos halutti. Philippe yritti loukkaantuneena ivaa. Sen sijaan että Pierre olisi hämmentynyt, vastasi hän säyseästi samalla välinpitämättömällä sävyllä. Philippe yritti väitellä, innostui, saarnasi. Muutamien minuuttien kuluttua huomasi hän saarnaavansa yksin. Pierre antoi hänen puhua ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:

— Käy päälle, ystäväni! Jos se sinua huvittaa! Jatka! Minä kuuntelen…

Pieni ylimielinen hymy!… Osat olivat vaihtuneet.

Philippe vaikeni nöyryytettynä ja alkoi tarkkaavammin seurata nuorta veljeä, joka ei enää hänestä välittänyt. Kuinka suuresti muuttunut hän oli! Vanhemmat, jotka näkivät hänet joka päivä, eivät olleet huomanneet mitään; mutta Philippen tarkat ja päälle päätteeksi mustasukkaiset silmät huomasivat muutaman kuukauden eron jälkeen ilmeisen muutoksen. Pierre näytti olevan onnellinen, raukea, huumaantunut, untelo, ihmisistä välinpitämätön, asioita huomaamaton, tuntui uinuvan suloisen unelman ilmakehässä, niinkuin nuori tyttö. Ja Philippe huomasi, ettei hän ollut enää mitään nuoren veljen ajatuksissa.

Kun hän oli yhtä tottunut erittelemään kuin tekemään huomioita, oli hän nopeasti voittanut harminsa ja luopunut pilanteosta. Työntäen syrjään itserakkautensa seurasi hän mielenkiinnolla Pierreä ja etsi hänessä tapahtuneen muutoksen salaisuutta. Hän olisi tahtonut pyytää nuorukaisen luottamusta, mutta pyytelyihin hän ei ollut tottunut; ja muutoin ei pikkuveli näyttänyt tuntevan mitään tarvetta etsiä uskottua; huolettoman ja pilkallisen välinpitämättömänä näki hän Philippen kömpelösti ponnistelevan tullakseen hänelle avuksi; ja kädet taskuissa, hymyillen, mieli muualla, jotakin säveltä vihellellen, vastaili hän ylimalkaisesti, välittämättä oikein kuulla mitä kysyttiin — ja meni sitten äkkiä omille teilleen. Hyvää yötä! Ja oli hävinnyt. Livahtanut käsistä. — Ja Philippe tunsi nyt, niinkuin hylätty rakastaja, kadottamansa sydämen arvon ja joutui salaisuuden vetovoiman pauloihin.

Sattuma antoi hänelle arvoituksen avaimen. Kun hän illalla palasi Montparnassen bulevardia pitkin, huomasi hän varjossa Pierren ja Lucen. Hän pelkäsi heidän nähneen hänet. Mutta he eivät pitäneet suurta lukua siitä, mitä ympärillä oli. Kiinteästi toisissaan kiinni, Pierre pitäen kainalossaan Lucen käsivartta ja kädessään hänen kättään sormet sormien lomassa kävelivät he verkalleen, olennossaan Eroksen ja Psyken ahnas ja saita hellyys. Heidän katseidensa syleily valoi heidät yhdeksi kuin vaha. Nojautuneena erästä puuta vasten näki Philippe heidän kulkevan, pysähtyvän, jatkavan, häviävän yöhön. Ja hänen sydämensä oli täynnä sääliä noita kahta lasta kohtaan. Hän ajatteli:

— Minun elämäni on uhrattu. Olkoon! Mutta väärin on ottaa vielä noidenkin. Jos edes voisin omallani maksaa heidän onnensa!

Seuraavana päivänä huomasi Pierre hajamielisyydestään huolimatta epämääräisesti eikä suinkaan heti, vaan vasta harkinnan jälkeen, veljensä herttaisen sävyn hänen suhteensa. Ja puoliksi valveilla näki hän Philippen silmissä hyvyyttä, jota hän ei ollut enää tuntea. Philippe katsoi häntä niin selkeästi, että Pierre luuli tämän katseen häntä tutkivan ja riensi kömpelösti työntämään luukkua salaisuutensa eteen. Mutta Philippe hymyili, nousi ja, pannen kätensä hänen olalleen, ehdotti että lähtisivät kävelemään. Pierre ei voinut vastustaa tätä uutta luottamusta, jota hänelle tarjottiin; ja he lähtivät yhdessä läheiseen Luxembourgiin. Iso veli piti edelleen kättään nuoremman olalla; ja tämä tunsi itsensä ylpeäksi veljellisyyden palautumisesta. Hän puheli vapaasti. He juttelivat vilkkaasti henkisistä asioista, luvuistaan, mietteistään ihmisistä, uusista kokemuksistaan, kaikesta — paitsi siitä, jota molemmat ajattelivat. Se oli kuin äänetön sopimus. He olivat onnellisia tuntiessaan olevansa taas niin likeisiä, salaisuus välillänsä. Kesken puheluansa ajatteli Pierre:

— Tietääkö hän?… Mutta kuinka hän voisi tietää?…

Philippe katseli häntä hymyillen. Pierre pysähtyi kesken lausetta ja kysyi:

— Mikä sinun on?

— Ei mikään. Minä katselen sinua. Ja olen tyytyväinen.

He puristivat toistensa kättä. Kotiin palatessa lausui Philippe:

— Ja sinä olet onnellinen?

Pierre vain nyökäytti päätään myöntävästi.

— Olet oikeassa, poikani. Onni on ihanaa. Nauti sitä minunkin puolestani…

Ollakseen häntä surettamatta karttoi Philippe kotona olonsa aikana viitata Pierren ikäluokan läheiseen rintamalle-vientiin. Mutta lähtöpäivänään ei hän malttanut olla lausumatta huolestumistaan nuorukaisen joutumisesta koettelemuksiin, joita hän ei paljoa tuntenut. Nuoren rakastavaisen otsalla näkyi tuskin varjoakaan. Hän rypisti hiukan kulmiaan, siristi silmiään ikäänkuin karkoittaakseen ikävän ajatuksen ja sanoi:

— Joutavia!… Siihen on vielä aikaa!… Kuka tietää?

— Se tiedetään kyllä liiankin hyvin! sanoi Philippe.

— Joka tapauksessa tiedän minä, sanoi Pierre, kiusaantuneena, kun toinen vastusti, että kun siellä olen, niin minä puolestani en tapa.

Ja Philippe vastaansanomatta hymyili vain surullisesti, tietäen että lauman taipumaton voima masensi yksilöt tahtonsa alaisiksi.

11.

Maaliskuu oli menossa, valoa kesti kauemmin ja ensimmäiset lintujen laulut kuuluivat. Mutta päivien valoisuuden suurenemisen ohella suureni sodan kaamea roihu. Ilma oli kevään ja maanmullistuksen odotuksesta kuumeinen. Julman jyrinän kuultiin suurentuvan, miljoonien, kuukausmääriä juoksuhautoihin kasattujen ja niistä hyökyaaltona yli Ile-de-Francen ja vanhan Pariisin syöksymään valmistautuvien vihollisten aseiden kalskahtelevan. Kauhistavia kertomuksia kulki vitsauksen edellä: uskomatonta huhua kaasun muodossa ilmaan levitettävästä myrkystä, jonka sanottiin kaatavan maahan ja kuolettavan kaikki niinkuin Peeleusvuoren tukahduttava sauhu. Ja lentokoneiden yhä likempää tapahtuvat hyökkäilyt ylläpitivät harkitusti Pariisin hermostuneisuutta.

Pierre ja Luce eivät yhäkään tahtoneet tietää mitään siitä, mikä heitä ympäröi; mutta kuume, jota he tietämättään hengittivät tässä uhan painamassa ilmassa, kiihoitti kaipuuta, joka piili heidän nuorteissa ruumiissaan. Pitkät sotavuodet olivat Euroopassa edistäneet siveellistä höltymistä, joka valtasi häveliäimmätkin. Eikä näillä kahdella lapsella kummallakaan ollut uskonnollista vakaumusta. Mutta heitä suojeli heidän sydämensä hienotunteisuus, heidän vaistomainen häveliäisyytensä. Salaisesti olivat he kuitenkin päättäneet kumpikin antautua toisilleen, ennenkuin ihmisten sokea julmuus heidät erottaisi. He eivät vielä olleet sanoneet sitä toisilleen. Tänä iltana he sen sanoivat.

Kerran tai kahdesti viikossa jäi Lucen äiti tehtaaseen yötyöhön. Näinä öinä nukkui Luce, jotta ei jäisi yksin autioon asuntoonsa, Pariisissa erään ystävättärensä luona. Häntä ei vartioitu. Molemmat rakastavaiset käyttivät hyväkseen tätä vapautta viettääkseen osan iltaa yhdessä; ja joskus söivät he vaatimattoman illallisen eräässä pienessä ravintolassa. Tänä iltana maaliskuun puolivälissä kuulivat he lähdettyään ravintolasta hälyytysmerkkejä. He riensivät läheisimpään suojapaikkaan, niinkuin rankkasateessa, ja huvittelivat itseään jonkun aikaa tekemällä huomioita satunnaisista kumppaneistaan. Mutta kun vaara näytti kaukaiselta tai ohimenneeltä, vaikka hyökkäystä ei vielä ollut ilmoitettu päättyneeksi, lähtivät Pierre ja Luce, jotka eivät tahtoneet viipyä kovin myöhään, kävelemään iloisesti jutellen. He kulkivat erästä vanhaa ja ahdasta katua lähellä Saint-Sulpicea. He olivat juuri kulkeneet erään ajoportin kohdalla odottavan ajurin ohi, joka torkkui samoin kuin hevonenkin. He olivat noin kahdenkymmenen askeleen päässä toisella katukäytävällä, kun kaikki heidän ympärillään tärisi: punainen huikaisu, ukkosen jyrinä, tiilinpalasten ja lasisirpaleiden raekuuro. Erään talon syvennyksessä, joka teki terävän mutkan katuun, painautuivat he seinää vasten toisiinsa kietoutuneina. Räjähdyksen valossa olivat he nähneet toistensa rakkautta ja säikähdystä täynnä olevat silmät. Ja pimeyden palattua rukoili Lucen ääni:

— Ei! Minä en tahdo vielä!…

Ja Pierre tunsi huulillaan intohimoiset huulet ja hampaat. He jäivät värjöttämään kadun pimeyteen. Muutamien askelten päässä hääräsi taloista tulleita ihmisiä murskaantuneiden ajopelien säpäleiden keskessä nostaen ylös kuolevan kuskin; he kulkivat aivan heidän ohitseen kantaen onnetonta, jonka veri tippui, Luce ja Pierre seisoivat kivettyneinä, niin kiinteästi toisiinsa kietoutuneina, että kun he jälleen tulivat tajuihinsa, tuntui heistä kuin he olisivat syleilleet toisiaan alastomina. He irroittivat toisiinsa kaivautuneet kädet ja huulet, jotka joivat rakastettua olentoa kuin juuret. Ja molemmat alkoivat väristä.

— Mennään pois! sanoi Luce, pyhän väristyksen vallassa.

Hän veti Pierreä tulemaan.

— Luce, ethän anna minun lähteä tästä elämästä, ennenkuin…?

— Hyvä Jumala! sanoi Luce puristaen hänen käsivarttaan, se ajatus olisi pahempi kuin kuolema.

— Rakkaani, sanoivat kumpikin.

He olivat uudelleen pysähtyneet.

— Milloin olen minä sinun? sanoi Pierre.

(Hän ei olisi uskaltanut kysyä: "Milloin olet sinä minun?")

Luce huomasi sen ja oli siitä liikutettu.

— Ihana mies! sanoi hän… Pian! Eihän meillä ole kiirettä! Sinä et voi haluta sitä hartaammin kuin minä haluan… Ollaan vielä näin vähän aikaa… Se on kaunista!… Tämä kuu vielä loppuun saakka!…

— Pääsiäiseenkö asti? kysyi Pierre. (Pääsiäinen tuli tänä vuonna maaliskuun viimeisenä päivänä.)

— Niin, Ylösnousemuksen päivään.

— Ah! sanoi Pierre, ennen ylösnousemista on kuolema….

— Hiljaa! sanoi Luce sulkien kädellään hänen suunsa.

He irtautuivat.

— Nyt on meidän kihlajaisemme, sanoi Pierre. Toisiinsa nojaten verkalleen astellen varjossa he itkivät hellyydestä. Maa heidän jalkainsa alla narskui lasinsirpaleista ja katukäytävä oli veressä. Heidän rakkautensa ympärillä lymysi kuolema ja yö. Mutta heidän päidensä päällä, korkealla ahtaan kadun mustien muurien yläpuolella tykytti, niinkuin taikalyhdyn liekki, taivaan povesta erään tähden sydän…

Ja katso! Kellot alkavat soida, valot syttyvät jälleen, ja kadut vilkastuvat! Ilma on vapaa vihollisista. Pariisi hengittää. Kuolema on paennut.

12.

Oli Palmusunnuntain aatto. He tapasivat toisensa joka päivä määräaikoina eivätkä koettaneetkaan piileksiä. Heillä ei ollut mitään tilitettävää maailmalle. He olivat siinä kiinni niin hienoilla, niin helposti katkeavilla langoilla! — Kahta päivää ennen oli saksalaisten suuri rynnistys alkanut. Lähes sadan kilometrin levyisenä vyörysi aalto. Yhtämittaiset järkytykset värisyttivät kaupunkia: — Courneuven räjähdys, joka oli tuntunut Pariisissa kuin maanjäristys; lakkaamattomat hälyytykset, jotka keskeyttivät unen ja kuluttivat hermoja. Ja tänä lauantai-aamuna heräsivät kaikki, jotka yön levottomuuden vuoksi olivat voineet sulkea silmänsä vasta sangen myöhään, sen kaukana piilevän kanuunan jyrinään, joka Sommen toiselta puolelta, ikäänkuin toisesta planeetasta hapuillen syöksi kuolemaa. — Ensimmäisten räjähdysten aikana, joiden arveltiin johtuneen lentäjien palauksesta, oli riennetty kellareihin; mutta kauan kestävä vaara tulee tavaksi, johon elämä mukautuu; saattaapa melkein löytää siitä viehätystäkin, kun sama uhka on kaikilla eikä vaara ylen suuri. Muuten, oli kaunis ilma, oli sääli elävänä haudata itsensä: aamupäivällä oltiin yleisesti ulkosalla; ja kadut, puistot, kahviloiden parvekkeet olivat säteilevän, lämpöisen iltapäivän aikana saaneet kuin juhlaleiman.

Pierre ja Luce olivat valinneet tämän iltapäivän mennäkseen kauas joukosta, Chavillen puistoon. He olivat eläneet jo kymmenen päivää kiihtyneessä tyyneydessä. Syvä rauha sydämessä ja hermot väristen. Kun seisoo pienellä saarella, jonka ympärillä pauhaa kuohuva koski, niin sekä näön että kuulon huumaus alkaa viedä. Mutta silmäripset kiinni, kädet korvilla, kun oven eteen on pantu salpa, tuntuu äkkiä mielen pohjalla hiljaisuus, hivelevä hiljaisuus, kesän iäinen päivä, missä näkymätön Riemu, tuo salalintu, laulaa lauluansa, sulaa ja raikasta kuin puron solina. Oi Riemu! tenhon laulaja, onnen kanteleen soittaja! Minä tiedän hyvin, että riittää rako ripsien välissä tai että sormeni hetkeksi lakkaa painamasta korvaa, jotta kosken kuohu ja kohu palajaa. Heiverö salpa! Tietäessään sen niin heiveröksi yltyy vain Riemu, jonka tiedän uhatuksi. Rauha ja hiljaisuuskin saavat kiihkeän sävyn!…

Saavuttuaan metsään he kulkivat käsi kädessä. Kevään ensimmäiset päivät ovat uutta viiniä, joka nousee päähän. Nuori päivä juovuttaa puhtaiden rypäleidensä mehulla. Valo asuu vielä lehdettömien puiden yllä; ja alastomien oksien läpi huumaa ja uuvuttaa taivaan sininen silmä järjen… He yrittivät tuskin vaihtaa muutamaakaan sanaa. Heidän kielensä kieltäytyi jatkamasta alettua lausetta. Heidän säärensä olivat veltot ja kulkivat vastahakoisesti. He hoippuivat auringon ja metsän hiljaisuuden välillä. Maa veti heitä puoleensa. Laskeutumaan pitkälleen tielle. Antautumaan kaiken maailman valtapyörän kehän vietäviin…

He kapusivat ylös tienviertä, menivät viidakkoon ja panivat vierekkäin pitkäkseen kahiseville lehdille, joiden välistä pisti esiin orvokinsilmiä. Lintujen ensimmäiset liverrykset ja tykkien kaukainen jyske sekaantuivat kylien kellojen soittoon, jotka ilmoittivat huomista juhlaa. Autereisessa ilmassa väreili toivoa, uskoa, rakkautta, kuolemaa. Huolimatta yksinäisyydestä puhuivat he puoliääneen. Heidän sydämensä oli ahdistettu: onnestako? vaiko tuskasta? He eivät olisi osanneet sitä sanoa. He olivat unelmiinsa uponneet. Luce, joka makasi liikkumattomana pitkällään, käsivarret pitkin kylkiä, silmät auki, miettiväisenä ja taivasta katsellen, tunsi itsessään nousevan salatun tuskan, jota hän aamusta alkaen oli koettanut torjua tyköänsä, ollakseen päivän riemua rumentamatta. Pierre pani päänsä Lucen polville, hänen hameensa poimuihin, niinkuin lapsi, joka nukkuu, polvet kyyryssä. Ja Luce hyväili äänettömästi käsillänsä lemmityisen korvia, silmiä, nenää, huulia. Rakkaat älykkäät kädet, joilla, kuten sadun haltiattarella, näytti olevan pieni suu joka sormen päässä! Ja Pierre, joka oli herkkä pianonsoittaja, arvasi pienistä sormien alla kulkevista aaltoiluista ystävättären sielussa ailahtelevat liikunnot. Hän kuuli hänen huokaavan ennenkuin hän huokasikaan. Luce oli noussut, vartalo eteenpäin kumarassa ja voi vahti raskaasti hengähtäen:

— Oi, Pierre!

Pierre katsoi häneen liikutettuna.

— Oi Pierre! Mitä me olemme?… Mitä meistä tahdotaan?… Mitä tahdomme itse?…

Mitä meissä tapahtuu?… Tuo tykki, nuo linnut, tämä sota, tämä rakkaus… nuo kädet, tuo ruumis, nuo silmät… Missä minä olen? ja mitä minä olen?…

Pierre, jolle tällainen kiihtymyksen ilmaus Lucen puolelta oli outoa, yritti ottaa hänet syliinsä. Mutta Luce työnsi pois:

— Ei! Ei!…

Ja peittäen kasvonsa käsillään hän painoi kätensä ja kasvonsa maahan.
Pierre rukoili hämmentyneenä:

— Luce!…

Hän pani päänsä aivan Lucen pään viereen.

— Luce! toisti hän. Mikä sinun on?… Onko se minua vastaan?…

Luce nosti päätänsä:

— Ei!

Ja Pierre näki kyyneleitä hänen silmissään.

— Onko sinulla huolia?

— On.

— Minkävuoksi?'

— En tiedä.

— Sano minulle…

— Ah! sanoi hän, minua hävettää…

— Mikä hävettää?

— Kaikki.

Hän vaikeni.

Aamusta alkaen oli häntä ahdistanut surullinen, kiusallinen ja nöyryyttävä näky: hänen äitinsä, sen myrskyn hullauttamana, joka kuohusi irstauden ja murhan tehtaiden sekamelskassa, näissä ihmissaastan sammioissa, ei enää säilyttänyt pidättyväisyyttä. Hän oli kotonaan pannut toimeen raivoisan mustasukkaisuuden kohtauksen rakastajansa kanssa huolimatta siitä, että hänen tyttärensä oli kuulemassa; ja Luce oli kuullut, että hänen äitinsä oli raskaana. Se oli ollut hänelle kuin ruoskiminen, joka oli häntä häväissyt, joka oli saastuttanut kaiken rakkauden, hänen rakkautensa Pierreen. Senvuoksi oli hän, kun Pierre yritti häntä lähestyä, työntänyt hänet pois: hän häpesi itseänsä ja Pierreä… Pierreäkö? Pierre-parka!…

Pierre jäi alalleen nöyryytettynä eikä uskaltanut hievahtaa. Luce alkoi moittia itseään, hymyili kyyneltensä keskellä ja nojaten päänsä Pierren polviin, sanoi:

— Minä vuorostani!

Pierre, vielä levottomana, silitteli hänen hiuksiansa niinkuin hyväillään kissaa. Hän kysyi hiljaa:

— Luce, mitä se oli? Sano minulle!…

— Ei mitään, sanoi Luce, minä olen nähnyt surullisia seikkoja.

Pierre oli liian arkatuntoinen udellakseen. Mutta Luce jatkoi hetken kuluttua:

— Ah! on hetkiä… jolloin hävettää, että on ihminen…

Pierreä värisytti.

— Niin, sanoi hän.

Ja hetken vaiettuaan kääntyi hän toiseen asentoon ja sanoi hiljaa:

— Anna anteeksi!

Luce nousi ylös äkisti, heittäytyi Pierren kaulaan ja toisti:

— Anna sinä anteeksi minulle!

Ja he suutelivat.

Kummallakin lapsella oli tarve lohduttaa toistansa. Sitä sanoiksi pukematta ajatteli kumpikin:

— On toki onni, että kuollaan!… Hirvittävintä olisi tulla yhdeksi noita ihmisiä, jotka ovat niin ylpeitä siitä, että ovat ihmisiä, että ovat hävittäneet, huonontaneet…

Huulet huulia vastassa, silmäripset ripsiä sipaisten upottivat he katseensa toisiinsa, hymyillen, herkkää sääliä täynnä. Eivätkä kyllästyneet tähän jumalaiseen tunnelmaan, joka on rakkauden puhtain muoto. Vihdoin irtautuivat he mietelmiinsä; ja Luce, jälleen seessilmäisenä, näki taivaan, uudelleen virkoavien puiden ja kukkien nousun sulouden.

— Kuinka tämä on kaunista! sanoi hän.

Hän ajatteli:

— Miksikä kaikki on niin kaunista? Ja me vain niin surkeita, keskinkertaisia, rumia!… (Niin, et sinä, rakkaani, tietenkään et sinä!…)

Hän katsoi uudelleen Pierreä:

— Ah! mitä minä muista välitän?

Ja, rakkauden suurenmoisessa järkeilemättömyydessä purskahti hän nauruun, hyppäsi pystyyn, juoksi metsään ja huusi:

— Ota kiinni!

He leikkivät kuin lapset lopun päivää. Ja kun he olivat lopen väsyneitä, palasivat he, vitkaan kävellen, laaksoa kohti, joka oli iltaruskoa täynnä kuin rehukoppa. Kaikki tuntui heistä uudelta, kun he nauttivat sitä yhdellä sydämellä kahden asemesta, kahdella ruumiilla yhden.

13.

Heitä oli koolla viisi samanikäistä nuorukaista erään kotona, viisi nuorta opintotoveria, jotka eräänlainen älyn yhtäläisyys, ensimmäinen ajatusten valikointi oli ryhmittänyt erilleen muista. Eikä heidän joukossaan kuitenkaan ollut kahta, jotka olisivat ajatelleet samoin. Neljänkymmenen miljonan ranskalaisen väitetyn yksimielisyyden katon alla on neljäkymmentä miljonaa päätä, jotka kukin ovat omaa mieltänsä. Ranskan ajatus on samanlainen kuin sen maakin, pikkutilojen alue. Omalta palstaltaan toiselle koettivat nuo viisi ystävystä aidan yli vaihtaa aatteitansa. Mutta he täten vain varmensivat ne päättävämmin kukin itselleen. Kaikki olivat muuten vapaamielisiä, ja elleivätkään kaikki tasavaltalaisia, niin ainakin taantumuksen, takaisin palaamisen vihollisia.

Jaqques Sée oli innokkain sodan kannattaja. Tämä nuori jalomielinen juutalainen oli omaksunut Ranskan hengen kaiken innon. Kautta koko Euroopan omaksuivat hänen serkkunsa Israelissa, kuten hänkin, ottoisänmaansa asian ja aatteet. Vieläpä oli heillä tapansa mukaan taipumus liioitteluun kaikessa, minkä omaksuvat. Tämä kaunis poika, säännöllinen ja selväpiirteinen kasvoiltaan kuin kuparipiirros, ääni ja katse tulisena ja raskaanlaisena, oli vakuutteluissaan todistelevampi kuin tarpeellista ja vastaansanoessaan kiihkeä. Hänen mukaansa oli kysymys kansanvaltaisuuden ristiretkestä kansojen vapauttamiseksi ja sodan tappamiseksi. Neljä vuotta kestänyt ihmisystävällinen teurastus ei ollut hänen vakaumustaan muuttanut. Hän oli niitä, jotka eivät hyväksy tosiasiain vastaväitteitä. Hänellä oli kaksinainen itsetunto: salainen oman rotunsa, jota hän tahtoi nostattaa, ja mieskohtainen, joka tahtoi olla oikeassa. Tahtoi sitä enemmän, kun ei ollut siitä varma. Hänen harras idealisminsa oli suojeluksena vaateliaille, liian kauan masennetuille vaistoille, taistelun ja uhkayritysten halulle, joka ei ollut vähemmän harras.

Antoine Naudé oli myöskin sodan puolella. Mutta vain senvuoksi, ettei voinut tehdä toisin. Tämä hyvä, kookas, nuori porvarispoika, punaposkinen, tyyni ja hieno, joka hengitti lyhyeen ja sorautteli r:äänsä keskimaakuntain herttaisella tavalla, katseli tyynesti hymyillen ystävä Séen kaunopuheista innostusta; taikka saattoi, kun sattui, sopivalla sanankäänteellä panna hänet nousemaan puuhun; — mutta oli itse liian laiska kiipeämään perässä! Miksikä kiivastua myötä tai vastaan semmoisessa, joka ei riipu meistä? Ainoastaan teatterissa nähdään sankarillista ristiriitaa ja jaaritellaan velvollisuudesta ja mielivallasta. Kun ei ole vara valita, tekee mitä täytyy, jaarittelematta. Ei siinä ole sen kummempaa! Naudé ei ihmetellyt eikä syyttänyt. Terve järki sanoi hänelle, että niin pian kuin kerran juna on liikkeellä tai sota käymässä, täytyy seurata mukana; ei ole muuta neuvoa. Vastuunalaisuuden etsiminen on ajan heittämistä hukkaan. Kun minun on pakko tapella, on ihan joutavaa ajatella että olisin voinut olla tappelematta, jos asiat olisivat olleet… niinkuin ne eivät ole olleet!

Vastuunalaisuus! Bernard Saisset'n mielestä se juuri oli pääkysymys; hän koetti innokkaasti selvittää tätä käärmeiden kiemuraa; tai paremminkin heilutteli niitä päänsä päällä kuin muinainen Raivotar. Hintelä poika, hienostunut, kiihkeä, sangen hermostunut, ylen vilkasta aivojen herkkyyttä hehkuva, rikasta porvaristoa, vanhaa tasavaltalaista sukua, ja joskin tämän jäseniä oli Valtion korkeimmissa viroissa, julisti hän päinvastoin äärimmäisen kumouksellista kantaa. Hän oli nähnyt päivän valtiaat ja heidän sakkinsa liian likeltä. Hän syytti kaikkia hallituksia — omaansa olletikin. Hän puhui vain kommunisteista ja bolshevikeista; hän oli tehnyt heidän tuttavuuttaan ja veljeili heidän kanssaan, ikäänkuin olisivat olleet lapsuudentovereita. Hän näki parannuksen — tietämättä juuri minkä — ainoastaan yhteiskunnan täydellisessä mullistuksessa. Hän vihasi sotaa; mutta hän olisi mielellään uhrautunut luokkien sodassa — sodassa omaa luokkaansa, omaa itseänsä vastaan.

Neljäs joukosta, Claude Puget, otti osaa tähän sanojen peitseilyyn kylmän ja hiukan halveksivan tarkkaavasti. Hän oli köyhää pikkuporvaristoa; satunnainen tarkastaja, joka oli huomannut hänen älykkäisyytensä, oli toimittanut hänet pois maaseudulta; näin jouduttuaan ennenaikaisesti irti perheen keskuudesta eli tämä lyseon vapaaoppilas, joka oli tottunut luottamaan vain itseensä ja elämään itsekseen ja itseänsä varten, vain itsestään ja itseänsä varten. Itsekkyysfilosofina, harrastaen sielun erittelyä, syventyneenä sen katselmukseen, niinkuin suuri kerälle kääriytynyt kissa, ei häntä toisten innostus liikuttanut. Nuo kolme keskenään erimielistä ystävää pani hän samaan säkkiin — he olivat "kansantajuisia". Eivätkö he kaikki kolme alentaneet itseänsä asettumalla joukon kannalle? Totta puhuen oli joukko itsekunkin käsityksessä erilainen. Mutta Puget'n mielestä oli joukko, olipa se mikä joukko tahansa, aina väärässä. Joukko oli vihollinen. Järjen tulee pysyä yksinään, ja seurata omia ainokaisia lakejansa, ja perustaa erillään rahvaasta ja Valtiosta ajatuksen suljettu valtakunta.

Pierre taas, istuen ikkunan ääressä, katseli hajamielisenä ulos ja uneksi. Tavallisesti otti hän innokkaasti osaa näihin nuorukaisväittelyihin. Mutta nyt ne olivat hänelle vain siivekkäiden sanojen suhinaa, jota hän kuuli kaukaa, hyvin kaukaa, puolihorroksissa, ikävystyneenä ja pilkallisena. Toiset eivät väittelynsä innossa pitkään aikaan huomanneet hänen vaiteliaisuuttaan. Mutta lopulta Saisset, joka oli tottunut saamaan Pierreitä kannatusta bolshevismissaan, oudostui, kun ei kuullut hänen mitään sanovan, ja kysyi.

Pierre, äkkiä heräten, punastui, hymyili ja sanoi:

— Mistä te puhutte?

He närkästyivät.

— Mutta etkö sinä ole kuullut?

— Mitä sinä sitten ajattelit? kysyi Naudé. Pierre vastasi vähän hajamielisenä, vähän kärsimättömänä:

— Kevättä. Se on tullut ilman teidän lupaanne. Ja menee menoansa ilman meitä.

Kaikki nujersivat hänet halveksumisellaan.

Naudé nimitti häntä "runoilijaksi". Ja Jacques Sée "teeskentelijäksi".

Vain Puget katsoi häntä uteliaasti ja leikkisänä, kylmät silmät sirrillään. Ja sanoi:

— Siivekäs muurahainen!

— Mikä? sanoi Pierre huvitettuna.

— Varo siipiäsi! sanoi Puget. Se on lemmenlentoa. Se ei kestä kuin hetken.

— Enempää ei elämäkään kestä, sanoi Pierre.

14.

Pääsiäisviikolla näkivät he toisensa joka päivä. Pierre tuli tapaamaan Lucea hänen yksinäiseen asuntoonsa. Laiha puutarha oli heräämässä eloon. He viettivät siellä iltapäivän. He tunsivat nyt vastenmielisyyttä Pariisia, joukkoa, elämää kohtaan. Sattuipa että henkinen väsähtyminen piti heitä pitkän kotvan äänettöminä, liikkumattomina, istumassa vierekkäin haluamatta hievahtaa. Outo tunne askarrutti heitä kumpaakin. He pelkäsivät. Pelkäsivät mikäli lähestyi päivä, jolloin heidän oli määrä toisilleen antautua — pelkäsivät, rakkautensa ylenpalttisuudessa, sielunsa puhtaudessa, jota elämän rumuus, julmuus, häpeällisyys kammotti, ja joka intohimon ja alakuloisuuden huumiossa unelmoi olevansa niistä vapautettu. He eivät siitä puhuneet mitään.

Enimmän aikansa viettivät he juttelemalla levollisesti tulevasta asunnostaan, yhteisistä töistään, pienestä taloudestaan. He järjestivät ennakolta asumuksensa pienimpiä yksityiskohtia myöten, huonekalut, paperit, kunkin esineen paikan. Ja todellisena naisena liikuttui Luce näiden rakkaiden pikkuseikkojen, jokapäiväisen elämän sisäisten ja kodikkaiden kuvien ajattelemisesta kyyneleihin saakka. He nauttivat tulevan kotilietensä herkänhienoja pikkuiloja… He tiesivät että kaikesta siitä ei tulisi mitään — Pierre synnynnäisen pessimismin vaistosta — Luce rakkauden ennakkonäkemyksestä, joka tiesi avion käytännöllisesti mahdottomaksi… Sen vuoksi kiiruhtivat he sitä nauttimaan unelmassa. Ja kumpikin salasi toiseltaan varmuutensa että se ei tulisi olemaan muuta kuin unelmaa. Kumpikin luuli tämän salatiedon olevan yksin hänen ja vaali hellästi toisen kuvitelmaa.

Kun he olivat tyhjentäneet mahdottoman tulevaisuuden surulliset nautinnot, valtasi heidät väsymys, ikäänkuin olisivat eläneet. Silloin he levähtivät istuen kuivaneessa köynnöslehtimajassa, jonka hyytynyttä mahlaa aurinko sulatteli; ja, Pierren pää Lucen olkapäällä, kuuntelivat unelmoiden maan virkoamista. Allaan häilyvät pilvet leikki maaliskuun aurinko piilosilla-oloa, hymyili ja meni taas piiloon. Maassa vaihteli säteilevä kirkkaus ja tumma varjo, niinkuin sielussa riemu ja tuska.

— Luce, sanoi Pierre äkkiä, etkö muista?… Siitä on kauan, kauan…
Kun on oltu näin…

— Niin, sanoi Luce, se on totta. Kaikki muistan, kaikki… Mutta, missä oltiinkaan?

He huvittelivat arvailemalla, missä olomuodoissa he jo olivat toisensa tunteneet. Vastako ihmisinä? Ehkä. Mutta varmaan silloin oli Pierre tyttö ja Luce rakastaja… Lintuinako ilmassa? Lucen äiti oli sanonut hänelle lapsena, että hän oli ollut pikkuinen villihanhi, joka oli pudonnut sisään savupiipusta: ah! hän oli varmaankin katkaissut siipensä!… Mutta varsinkin huvitti heitä ajatella kohdanneensa toisensa aikuisina häälyvinä aineina, jotka tunkevat läpi, tulevat ja menevät kuin unen tai huuman häile: valkoisina hattaroina taivaalla, leikkivinä laineina, maahan lankeavana sateena, kastehelminä ruohossa, voikukan höytyväkuplina, jotka tuutivat ilmassa… Mutta tuuli hajoittaa ne. Kunpa se ei rupeaisi uudelleen puhaltamaan, ettemme kadottaisi toisiamme koko iäisyydeksi!…

Mutta Pierre sanoi:

— Minä en usko että milloinkaan on oltu erossa; me olimme yhdessä, niinkuin ollaan nyt, maaten toinen toisemme vierellä; on vain nukuttu ja nähty unta… Hetkeksi herätään… Tuskin… Minä tunnen sinun henkäyksesi, sinun poskesi omaani vastaan… Ponnistellaan; lähennämme huuliamme… Rauetaan takaisin uneen… Rakas kulta, minä olen tässä, pidän sinun kättäsi, älä jätä minua!… Ei ole ihan vielä aika, kevät näyttää vasta viluisen nenänsä päätä…

— Niinkuin sinun, sanoi Luce.

— Pian herätään kesän kauniiseen päivään…

— Se tulee se kaunis kesäpäivä, sanoi Luce.

— … Lehmusten suloinen siimes, aurinko oksien välissä, mehiläiset surisemassa…

— … Persikka säleaidalla ja sen ihana tuoksu…

— … Leikkuuväen lepohetki ja heidän kultaiset lyhteensä…

— Niityllä makaavaa karjaa märehtimässä…

— … Ja illalla auringon laskiessa on se kuin kukkalampi, riutuvan valon liukuessa sen pintaa pitkin…

— … Se tulee kaikki, sanoi Luce, kaikki mikä on hyvää ja suloista nähdä ja omistaa, suudella, syödä, koskea, hengittää… Muu jätetään noille, jatkoi hän viitaten kaupunkia ja sen savuja.

Hän nauroi, syleili sitten ystäväänsä, ja sanoi:

— Se pikku duetti laulettiin hyvin! Mitä, ystäväni Pierrot?

— Kyllä, Jessica, sanoi Pierre.

— Pierrot raukkani, lausui taas Luce, me emme olleet oikein luotuja tätä maailmaa varten, missä ei osata laulaa muuta kuin marseljeesia !…

— Jospa sitäkään osattaisiin laulaa! sanoi Pierre.

— Me olemme erehtyneet asemasta, me olemme nousseet junasta liian aikaisin.

— Minä pelkään, sanoi Pierre, että seuraava asema olisi ollut vielä pahempi. Etkö näe, rakkaani, sitä vahakakkua, mikä meille luvataan tulevaisuuden yhteiskunnassa, missä ei kenelläkään ole oikeutta elää kuin mehiläisemoa — kuningatarta — tai tasavaltaa varten?

— Munia aamusta iltaan kuin kuularuisku tai hautoa aamusta iltaan toisten munia… Kiitoksia paljon! sanoi Luce.

— Oh, Luce, ilkimys, kuinka puhut rumasti, sanoi Pierre nauraen.

— Niin, se on pahasti, tiedän sen. Minä en kelpaa mihinkään. Etkä sinäkään, ystäväni. Sinä olet yhtä huonosti luotu tappamaan tai ruhjomaan ihmisiä sodassa, kuin minä heitä ompelemaan niinkuin hevosraukkoja, joiden vatsa on puhkaistu härkätaistelussa, jotta heitä voitaisiin taas käyttää seuraavassa kahakassa. Me olemme hyödyttömiä, vaarallisia olentoja, joilla on naurettava, rikollinen vaatimus elää vain rakastaaksemme niitä, joita rakastamme, lemmityistäni, ystäviäni, hyviä ihmisiä ja pieniä lapsia, hyvää päivänvaloa ja myöskin hyvää valkoista leipää ja kaikkea mikä on kaunista ja maistuu hyvälle. Se on häpeä, se on häpeä! Punastu minun puolestani, Pierrot!… Mutta me saamme rangaistuksen! Meille ei anneta paikkaa siinä Valtion tehtaassa ilman lepoa ja välirauhaa, jommoinen maa pian tulee olemaan… Onneksi ei meitä silloin ole täällä!

— Niin, mikä onni! sanoi Pierre…

"Jos tahdot, Pyhä Neitsyt, minut kuoloon
kantaa,
niin olen tyytyväinen: eihän suurempaa
voi tässä maailmassa olla kunniaa,
kuin Sua suudellen Sun huomaas sieluns'
antaa…"

— No, on sekin tapa, rakas ystäväni!

ROMAIN ROLLAND

— On se ainakin aito ranskalainen. Se on Ronsardin, sanoi Pierre:

"… Ja sitten, sadan vuoden päästä
vasta,
Cassandra, saada kuolla helmahas —
niin vähät mainetöistä, kunniasta…"

— Sadan vuoden päästä! huokasi Luce, se ei ole vaikeaa!…

"Vaikk' oisin, näät, kuin Caesar, mainehikas, niin onneks suuremmaksi sittenkin ma aina moisen kuolon katsoisin…"

— Kelvoton katupoika, etkö häpeä! Tämmöisenä sankarien aikana!

— Niitä on riittävästi, sanoi Pierre. Minä tahdon mieluummin olla pikku poika, joka rakastan, poikapahanen!

— Pieni palleroinen, jonka huulilla on vielä maitoa minun rinnastani, sanoi Luce häntä syleillen. Minä pidän pienokaisestani!

15.

Näiden päivien jälkeen eloon jääneet, jotka sitten saivat nähdä onnen jyrkän käänteen, ovat epäilemättä unohtaneet sen synkän siiven uhkaavan, raskaan suhinan, joka tuona viikkona peitti Ile-de-Francen ja hipaisi varjollansa Pariisia. Riemu ei pidä lukua menneistä koettelemuksista. — Saksalaisten rynnäkkö saavutti huippukohtansa Pääsiäismaanantain ja -keskiviikon välisenä aikana. Sommen yli oli tultu, Bapaume, Nesle, Guiscard, Roye, Noyon, Albert vallattu. Yksitoista sataa kanuunaa menetetty. Kuusikymmentä tuhatta vankia… Maan kauneuden tallaamisen merkkinä kuoli Pääsiäistiistaina ihana Debussy. Kanteleen kielet katkeavat… "Kuoleva pieni Kreikka parka!…" Mitä jäisi siitä? Muutamia taiteellisia uurnia, muutamia virheettömiä hautapatsaita, jotka ruoho valtaisi Hautakumpujen Tieltä. Hävitetyn Ateenan kuolemattomat rauniot…

Pierre ja Luce näkivät, ikäänkuin kukkulan laelta, kaupunkia lähestyvän varjon. Vielä rakkautensa säteiden kehässä odottivat he ilman pelkoa lyhyen päivän loppua. Heitä olisi nyt kaksi yössä. Niinkuin kellojen soitto iltarukoukseen, johtui heidän mieleensä Debussyn kauniiden sävelten kiehtova surumielisyys, jota he olivat niin suuresti rakastaneet. Enemmän kuin milloinkaan ennen vastasi musiikki heidän sydäntensä tarvetta. Se oli ainoa taide, joka tuli vapautetun sielun ääneksi, muotojen esiripun takaa.

Pääsiäistorstaina kulkivat he, Luce Pierren kainalossa ja pitäen hänen kättään, sateen lioittamaa rautatien vartta. Tuulenpuuskat myllersivät vettynyttä maata. He eivät huomanneet sadetta, ei tuulta, ei seudun rumuutta eikä tien lokaa. He istahtivat erään puistikon matalalle muurille, jonka yksi sivu oli äskettäin sortunut. Pierren sateenvarjon alla, joka tuskin suojeli päätä ja hartioita, katseli Luce jalat riippuen, kädet märkinä, sadevaippa kosteana, veden putoilemista. Kun tuuli huiskutti oksia, sanoi pieni pisararykelmä: "klop! klop!" Luce oli vaitelias, hymyilevä, kuin kirkastettu. Syvä riemu vallitsi heissä.

— Miksikähän me niin suuresti rakastamme? sanoi Pierre.

— Ah! Pierre, sinä et rakasta minua niin suuresti, jos kysyt miksi.

— Minä kysyn sitä, sanoi Pierre, saadakseni sinut sanomaan sen, minkä tiedän yhtä hyvin kuin sinä.

— Tahdot, että sanoisin sinulle kohteliaisuuksia, sanoi Luce. Mutta sinä petyt. Sillä vaikka sinä tiedät, miksi rakastan sinua, niin en minä tiedä sitä itse.

— Etkö sinä tiedä sitä? kysyi Pierre hämmästyneenä.

— Enkä tiedä! (Hän nauroi salamyhkäisesti.) Eikä minulla ole vähintäkään tarvetta sitä tietää. Kun kysyy itseltään jostakin asiasta miksi, niin ei ole siitä varma tai ei asia ole hyvä. Niin pian kuin rakastan, ei ole enää kysymys, miksi! Ei mitään missä, milloin, koska, kuinka! Minun rakkauteni on, minun rakkauteni on. Muu olkoon, jos tahtoo.

He suutelivat toisiaan. Sade käytti sitä hyväkseen, hiipien vinoon menneen sateenvarjon alle hipaisemaan sormillaan heidän hiuksiansa ja poskiansa; joivatpa he huultensakin välistä pienen kylmän pisaran.

Pierre sanoi:

— Entä muut?

— Ketkä muut? kysyi Luce.

— Köyhät, vastasi Pierre. Kaikki jotka eivät ole meitä?

— Tehkööt niinkuin me! Rakastakoot!

— Ja olkoot rakastettuja! Luce, koko maailma ei sitä voi.

— Voi kyllä.

— Ei voi. Sinä et tiedä sen lahjan arvoa, minkä olet minulle antanut.

— Antaa sydämensä rakkaudelle, huulensa rakastetulle, se on: antaa silmänsä valolle. Se ei ole antamista, se on ottamista.

— On sokeita.

— Me emme heitä voi parantaa, Pierrot. Katsokaamme heidänkin puolestaan.

Pierre oli vaiti.

— Mitä sinä ajattelet? sanoi Luce.

— Minä ajattelen, että tänä päivänä, ehkä kaukana meistä, ehkä lähellä, kärsi kuoleman Se, joka tuli maan päälle parantamaan sokeita.

Luce tarttui hänen käteensä.

— Uskotko sinä Häneen?

— En, Luce, en usko. Mutta hän jää aina niiden ystäväksi, jotka hän kerran on vastaanottanut pöytäänsä. Entä sinä, tunnetko sinä hänet?

— Tuskin, vastasi Luce. Minulle ei ole siitä koskaan puhuttu. Mutta tuntemattakin rakastan häntä… Sillä minä tiedän, että hän rakasti.

— Ei niinkuin me.

— Miksei? Meillä on pieni sydänparka, joka ei osaa rakastaa kuin sinua, kultaseni. Hän, hän rakasti meitä kaikkia. Mutta se on aina samaa rakkautta.

— Tahdotko että menemme huomenna kirkkoon, kysyi Pierre liikutettuna, hänen kuolemansa vuoksi… Minulle on sanottu, että Saint-Gervais'ssa saa kuulla kaunista musiikkia…

— Kyllä, menisin mielelläni kirkkoon sinun kanssasi sinä päivänä. Hän ottaa meidät hyvin vastaan, olen siitä varma. Olemalla häntä lähellä on toisiaan lähempänä.

He vaikenevat… Sataa, sataa, sataa. Sade lankeaa. Ilta laskee.

— Tällä hetkellä huomenna, sanoi Luce, me olemme siellä.

Ilma tuli sumuiseksi. Lucea vähän värisytti.

— Rakas, onko sinun kylmä? kysyi Pierre levottomana.

Luce nousi:

— Ei, ei. Kaikki on minulle rakkautta. Minä rakastan kaikkea, ja kaikki rakastaa minua. Sade rakastaa minua, tuuli rakastaa minua, harmaa ja kylmä taivas — ja oma pikku kullannupukkani.

16.

Taivas oli Pitkänäperjantaina yhä harmaiden huntujen peittämänä; mutta ilma oli lauha ja tyyni. Kaduilla nähtiin kukkia, keltanarsisseja, kultalakkoja. Pierre osti niitä muutamia ja Luce piti kädessään. He kävelivät Orfevresin rauhaisaa rantatietä ja kulkivat puhtaan Notre-Damen ohi. Hillittyyn valoon verhotun vanhan Pariisin viehkeys ympäröi heitä jalolla lempeydellään. Sain-Gervais'n torilla lenteli heidän jaloissaan kyyhkysiä. He seurasivat niitä silmillään; yksi linnuista asettui erään kuvapatsaan pään päälle. Temppelin edustan portailla, ollessaan sisään menossa, kääntyi Luce katsomaan taakseen ja näki muutaman askeleen päässä keskellä joukkoa kellervätukkaisen tytön, noin kaksitoistavuotiaan, joka molemmat käsivarret kohotettuina pään päälle, selkä pääoveen nojaten, katseli häntä. Hänellä oli hieno ja jotakin kirkon pientä muinaisaikaista veistokuvaa muistuttava vartalo ja arvoituksellinen, herttainen, viisas ja hellä hymy. Luce hymyili hänelle vastaan, näyttäen häntä Pierrelle. Mutta tytön katse suuntautui hänen ylitsensä, ja kauhistui äkkiä. Ja peittäen kasvojansa käsillään juoksi lapsi pois.

— Mikä hänen on? kysyi Luce.

Mutta Pierre ei katsonut.

He astuivat sisään. Heidän päidensä yläpuolella kuhersi kyyhkynen. Se oli viimeinen ääni ulkoa. Pariisin äänet vaikenivat. Ulkoilma unohtui. Urkujen soitto, suuret holvit, kivien ja sävelten väliverho erotti heidät maailmasta.

He asettuivat erääseen sivuaitioon, toisen ja kolmannen alttariosaston väliin sisäänkäytävästä vasemmalle. He kyykistyivät erään pylvään nurkkaukseen istuutuen sen jalustalle, muulta joukolta kätköön. Istuen selkä kuoroon päin näkivät he kohottaessaan silmänsä alttarin harjan, erään sivukappelin ristin ja ikkunat. Vanhat kauniit sävelet itkivät hurskasta murhemieltä. He pitivät toisiaan kädestä, nämä kaksi pikku pakanaa, suuren Ystävän edessä, surua soivassa kirkossa. Ja molemmat kuiskivat matalalla äänellä yhtaikaa:

— Suuri Ystävä,sinun edessäsi minä otan hänet. Yhdistä meidät. Sinä näet meidän sydämemme.

Ja heidän sormensa olivat toisiinsa ristiin yhtyneinä niinkuin punontakopan oljet. He olivat yksi liha, jonka läpi soiton aaltojen väreet kulkivat. He alkoivat uinailla kuin samalla vuoteella.

Luce näki ajatuksissaan sen kellervätukkaisen tytön. Ja hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi jo viime yönä nähnyt hänet unissaan. Hän ei saanut selville, oliko se todellakin totta, vai siirsikö hän äskeisen näkemyksensä menneeseen uneen. Väsähtäneenä tästä ponnistuksesta antoi hän ajatuksensa liidellä.

Pierre ajatteli menneen lyhyen elämänsä päiviä. Kiuru, joka kohoaa sumuisesta maasta etsimään aurinkoa… Kuinka se on kaukana! Kuinka se on korkealla! Saavuttaako hän sitä milloinkaan…. Sumu sakenee. Ei ole enää maata, ei ole taivaita. Ja voimat murtuvat… Äkkiä, kun kuoriholvin alla väreili eräs gregorianinen sävelsikermä, raikahti riemuinen laulu ja sumusta sukeltaa esiin kiurun pieni kohmettunut ruumis, joka ui auringon rannattomassa valomeressä…

Sormien puristus ilmoitti heille, että he liitelivät yhdessä. Ja he löysivät toisensa taas kirkon varjossa kiinteästi yhteenpuristuneina kuunnellen kauniita lauluja; heidän sydämensä, rakkautta täynnä, koskettivat puhtaimman riemun huippuja. Ja molemmat he palavasti toivoivat — rukoilivat, ettei enää milloinkaan tarvitsisi laskeutua alas.

Tällä hetkellä Luce, joka juuri oli lempeä säteilevällä katseella suudellut rakasta kumppaniansa, — (silmät puoliksi kiinni ja suu puoliksi auki näytti Pierre vaipuneen onnen hurmioon ja kohotti päätään kiitollisen riemun innossa sitä korkeinta Voimaa kohti, jota vaistomaisesti etsitään ylhäältä) — Luce näki säikähtäen kappelin punaisessa ja kullatussa kuvaikkunassa kellervätukkaisen tytön, joka oli kirkon edustalla hymyillyt. Ja kun hän mykistyi hämmästyksestä jäätyen, näki hän uudelleen noilla oudoilla kasvoilla saman kauhun ja säälin ilmeen.

Ja samassa silmänräpäyksessä järähti suuri pylväs, jonka juurella he istuivat; ja koko kirkko tärisi perustuksiaan myöten. Ja Luce, jonka sydämen lyönnit vaimensivat hänessä räjähdyksen jyrinän ja joukon huudot, heittäytyi, ehtimättä pelästyä tai kärsiä, heittäytyi suojellakseen ruumiillansa, niinkuin kana poikasiansa, Pierren päälle, joka silmät kiinni hymyili onnesta. Äidillisellä liikkeellä puristi hän kaikella voimallaan rakasta päätä poveansa vastaan, ja kyyristyen hänen päälleen, suu hänen niskassaan, tekivät he itsensä ihan pieniksi.

Ja jykevä pylväs romahti äkkiä heidän päälleen.

Elokuussa 1918.