E-text prepared by Tapio Riikonen

KUKA NYT VÄVYKSI?

Kaksinäytöksinen ilveily

Kirj.

AUKUSTI KORHONEN

Uusi Sakari Ruotsalon mukaelma Aukusti Korhosen näytelmästä "kosijat" ynnä sen saksalaisesta alkuaiheesta.

Jyväskylässä, K. J. Gummerus O.Y. 1925.

HENKILÖT:

RÄSÄNEN, seppä.
RIKINA, hänen emäntänsä.
HANNA, heidän tyttärensä.
SÖDERHJELM, luutnantti (sivilipuku).
HELLMAN, maisteri.
IHALAINEN, rusthollari (komeassa maalais-isännän puvussa).
KAROLIINA, kamarineitsyt.
HEIKKI, renki.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Arkihuone Räsäsen asunnossa: oikealla, yleisöstä lukien, etualalla piironki, jonka päällä iso peili verhoineen, ovi eteiseen ja sohva peränurkassa; perällä 2 ikkunaa ja niiden välillä päittäin iso pöytä liinoineen, pöydällä savukelaatikoita ja kukkiva kasvi; vasemmalla kulmassa kakluuni; vasemmalla, lähellä yleisöä kirjoituspöytä tuoleineen, pöydällä m.m. puhelin, sen päässä pieni keinutuoli, lähempänä uunia ovi; tuoleja, m.m. pallituoli; mattoja lattialla.)

HEIKKI (Tulee, kuuntelee, ottaa salaa savukkeen pöydältä, sytyttää sen, istuu peräpöydälle heiluttaen jalkojaan). Kohta olen kaksi vuotta palvellut tätä seppää, mutta enpä ole nähnyt niin paljon ihmisiä täällä juoksevan kuin nyt enkä niin paljon ole juomarahoja saanut kuin nyt! Kyllä minä arvaan, että nyt lähestyvät iloiset päivät, koska Hanna neiti eilen tuli Helsingistä kotia. Nyt pidettäneen kestit kestien perästä, huoneet täyttyvät herrasväellä ja taskuni juomarahoilla. (Kävelee yleisöön, pudistelee taskuaan, istuu keinutuoliin). Kestäköön tämä kultainen aika vaikka sata vuotta, en tätä ikäväksi katso. Tällä tavoin minäkin tulen vähitellen herraksi — (Soitetaan). Tullaan, tullaan! (Vie savukkeen uunin suuhun).

EMÄNTÄ (Tulee kammaten tekopalmikkoa). Heikki — Heikki!

HEIKKI. Tässä olen, rouva kulta!

EMÄNTÄ. Häh? Häpeä! Minä olen armollinen rouva! (Panee Heikin pitämään palmikkoa, palmikoi itse).

HEIKKI. Armollinen rouva?

EMÄNTÄ. Niin poikaseni! Oman itseni takia en sitä nimitystä vaadi, vaan kun vieraita tulee, niin sepä siivotonta, jos olen vain paljas rouva enkä muuta. Muualla kun käyn visiiteillä, kuulen aina: "Rouva tohtorinna, rouva pormestarinna, rouva posmestarinna ja rouva neuvotar se ja se". Sentähden täytyy sinunkin kutsua minua armolliseksi rouvaksi — muista se! Onko tyttäreni jo pukeutunut, ja onko se uusi kamarineitsyt, joka eilen tuli tyttäreni kanssa, käynyt keittiössä? (Vie palmikon piirongille).

HEIKKI. Se uusi kamarineitsyt lepäsi vielä äsken.

EMÄNTÄ. Mutta hänpäs on tottunut herraselämään, koska näin myöhään on levolla! — Mene ja sano hänelle, kun hän nousee, että minä tahdon puhutella häntä! (Heikki poistuu).

EMÄNTÄ (Yksin, ottaa aamutakin taskusta kirjeen ja lukee). Tuo armas luutnantti, tuo sievä ylimys lupaa tulla päivälliselle tänään. (Suutelee kirjettä, ottaa silmälasit pöydältä). Sanokoot sitte vieläkin kadehtijat, etteivät meikäläiset ole herrasväkeä, koska niin ylhäiset ja sivistyneet herrat käyvät meillä. (Lukee). Hän tahtoo kohdata Hannaa. Oi se kohtelias luutnantti! Hänestä tulee oiva mies minun tyttärelleni. Kunhan nyt vain Hanna tulisi, että saisin nähdä hänet uudessa rustingissaan.

HEIKKI (Tulee). Uusi kamarineitsyt pyytää päästä puheillenne!

EMÄNTÄ. Tulee kuin käsketty. (Heikki pois, Karoliina tulee). Jassoo, siinä olet sinä, minun kamarineitsyeni! Mikä nimesi olikaan?

KAROLIINA. Karoliina Rosenqvist, teidän armonne. (Niiaa).

EMÄNTÄ (Erikseen) Hän sanoo: "Teidän armonne!" En elämässäni ole nähnyt niin ymmärtäväistä tyttöä. (Ääneen ) Sinä olet hyvännäköinen. Jos nyt olet yhtä siveä kuin sievä, niin tulee meistä hyvät ystävät.

KAROLIINA. Hartain toiveeni on, ettei tuota luottamuksen ruususidettä, joka nyt yhdistää meitä, katkaise muu kuin kuolema.

EMÄNTÄ. Herrajesta, kuinka kauniisti hän puhuu! Sinä näyt, Karoliina kulta, paljon palvelleen sivistyneissä perheissä.

KAROLIINA. Minä en milloinkaan palvele alhaisempaa herraa kuin kenraalia, valtio- tai kauppaneuvosta. Toivon teidän miehenne olevan kauppaneuvoksen kumminkin.

EMÄNTÄ (Hämillään). Kauppaneuvos! — Niin — oikein, se tahtoo sanoa: ei hän vielä ole, mutta kyllä hänellä jo on kauppa, vain ei vielä neuvosta.

KAROLIINA. Se on välttämätön vaatimukseni, jos tahdotte minua pitää!

EMÄNTÄ. Ole huoletta! Mieheni on kyllä aivan kohta nimitettävä kauppaneuvoksi.

KAROLIINA. Se onkin aivan oikein. Sitä arvelinkin, kun Helsingissä Hufvudsbladissa luin ilmoituksen: "I en småstad önskas en bildad och hygglig kammarjungfru, som tjänat i förnäma hus, riklig lön och hyggligt bemötande utlovas." — Matka on pitkä ja vaivalloinen, sen tiesin, mutta kuitenkin läksin tänne.

EMÄNTÄ (On istunut sohvaan. Karoliina seisoo ison pöydän päässä). Me emme ole palkitsematta vaivojasi.

KAROLIINA. Minä uskon sen. Helsingissä on kyllä hupainen elämä, mutta vaikka siellä onkin paljon kosijoita ja ihailijoita nuorella tytöllä, niin en siellä naimisiin joudu kuitenkaan. Sentähden täytyy rehellisen tytön matkustaa maaseutukaupunkiin, jos — —

EMÄNTÄ (Nauraen). Jos miestä haluaa! Minä ymmärrän, ja jos näytät intoa palveluksessasi, niin tahdon auttaa sinua hankkeissasi. Mutta koska sinä tulet minun palvelukseeni, niin tahdon heti tietää, mitä sinä osaat. Kerro siis ensinnäkin, mitä kamarineidon tulee tehdä! (Nostaa jalkansa pallille, panettaa Karoliinalla kengän nauhat kiinni).

KAROLIINA. Esimerkiksi aamusilla pukea päälle.

EMÄNTÄ (Syrjään). Aha! Tähän asti olen itse pukenut päälleni, mutta koska se osottaa edistymistä sivistyksessä, niin en tahdo minäkään huonompi olla.

KAROLIINA. Sitte tulee kampaus. Siihen tarvitaan hyvä taito ja aisti.
Hyvästi koafeeratut kiharat tekevät rumimmankin kaunottareksi.

EMÄNTÄ. Oikeinko totta? No, muista sitten koperoittaa minunkin kiharani taitavasti. Mutta (Karoliina panee hiukset ylös, emäntä irvistelee ja kiljuu kivusta) kuules Karoliina, sinä kun olet palvellut Helsingissä ylhäistä herrasväkeä, tiedät varmaankin, mitenkä semmoiset ylimykset päivänsä viettävät. Kerropas minulle huvikseni jotakin! (Kävelee etualalle, peilailee.)

KAROLIINA (Tulee perässä). Armollinen rouva. Ylhäisten rouvien elämä on hyvin ihanata, sillä he etsivät ensin huvitusta, sitten huvitusta ja sitten taas huvitusta! Kaikkein tärkein on sitä varten toaletti. Sivistynyt ylimysnainen Helsingissä muuttaa vaatteita kolme kertaa päivässä! (Hymyilee).

EMÄNTÄ (Lysähtää kiikkutuoliin). Kolme kertaa!? Mistä on heillä aikaa semmoiseen?

KAROLIINA (Seisoo kiikkutuolin luona). Onhan sitä koko päivä. Aamulla kello 12 nousee ylhäisön nainen, pukeutuu aamiaispukuun ja lähtee ulos kävelemään, ratsastamaan (Emäntä ratsastaa tuolilla) tai tekee muuta sellaista. Sitten siinä kello kolme, neljä muutetaan toinen puku, suuri toaletti, ja lähdetään visiitille jonkun ministerin, kenraalin, tai neuvoksen luo, ja vasta myöhemmin, jos on tanssiaiset, näytäntöjä teatterissa tai konsertti, otetaan ihan pulskin toaletti.

EMÄNTÄ. Onpa se elämätä! Mutta eivätkö he lopulta kyllästy tuohon? Eikö tuo elämä tuota päänkivistystä tai muuta tautia?

KAROLIINA. Se on tietty, armollinen rouva. Kivulloisuus, rintatauti ja hermostuneisuus onkin hyvin sivistynyttä ja aina muodissa. Heikkohermoisuus on välttämätön ehto sivistyneelle naiselle. Everstinna Pikulinski sanoikin aina: "Ei mikään ole niin sivistymätöntä kuin tuo talonpoikainen terveys". Minulla (menee peilin luo, panee puuteria) ei olekaan, Jumalan kiitos, ollut tervettä hetkeä syntymästäni asti.

EMÄNTÄ. Sydämeni hämmästyy kuullessani tuosta sivistyksestä, jota maailmassa jo löytyy. Niin, onpa tuota mullakin ollut semmoinen väristys, — — — semmoinen kihti ja välistä vuktinen koko ruumis — — — Tyttö hoi! (Ylös).

KAROLIINA. Armollinen rouva!

EMÄNTÄ (Kävelee peilin luo, puuteroi poskiaan). Me olemme hyvin varakkaita, meillä on rahaa kuin roskaa. Ja mieheni keinottelee lisää minun perinnölläni, hän kun osaa ottaa moninkertaiset rosentit. Meidän täytyy tarkasti seurata sivistyksen vaatimuksia. Sillä mikä on hullumpaa kuin esimerkiksi se, että joku, joka on rikas, ahneudesta säästää rahojaan, ylpeilee ja kerskaa, mutta ei seuraa yleistä muotia! Se on inhottavaa ja osottaa sisällistä raakuutta!

KAROLIINA. He eivät ole nauttineet sivistyksen jaloa valoa, se on tietty se!

EMÄNTÄ. Mutta niin en tahdo minä elää! En pentele vieköön! Meillä (Kävelee) täytyy olla komeat vaatteet uusinta kuosia silkistä tai sametista, se ei tule kysymykseen, kunhan ne ovat pulskat.

KAROLIINA. Se on oikein!!

EMÄNTÄ. Me olemmekin hyvin rikkaita, jos muilla on varaa muuttaa pukua kolme kertaa päivässä, niin — — —

KAROLIINA. Niin?

EMÄNTÄ. Niin me muutamme niitä kuusi kertaa päivässä!

KAROLIINA (Hämmästyen). Kuusi kertaa! Minä ymmärrän. (Hymyilee).

EMÄNTÄ. Se on päätökseni. Näytä nyt ahkeruutta ammatissasi, niin voitat sekä minun että tyttäreni suosion. Me emme ole palkitsematta vaivojasi. Sinä saat juomarahaakin. Kas tässä on (Ottaa alushameen taskusta vanhan torikukkaron) sinulle 50 penniä. Heh! Mene nyt ja auta (Karoliina nakkaa niskojaan) tytärtäni pukemisessa. (Karoliina menee, emäntä huutaa ovelta). Sano neiti tyttärelleni samassa, että luutnantti Syöterhelm tulee meille päivälliselle.

RÄSÄNEN (Kirja kädessä, lukee siitä ja muistelee). Verppum aktivum, preesens: jak läser, tu läsa, hän läser — — —

EMÄNTÄ (Erikseen). Kuinka ahkerasti hän lukee!

RÄSÄNEN. Vi läsen, i läsa, te läser.

EMÄNTÄ. Tuomas kultani — — —!

RÄSÄNEN. Mitä, eukkoseni?

EMÄNTÄ. Oletpa sinä hyvin ahkera!

RÄSÄNEN. Vaan mitäs se auttaa, Rikina, mitä se auttaa? Suomalaisen pää on niin kova tälle ruotsinkielelle. Sitä on melkein mahdoton oppia.

EMÄNTÄ. Mutta, rakas mieheni, meidän välttämätön velvollisuutemme on oppia ruotsinkieltä, nyt kun me olemme herrasväkeä! (Naurahtaa ilosta).

RÄSÄNEN. Hyvä on niin sanoa. Enkö ole lukenut ruotsin alkeiskirjaa ummelleen kaksi vuotta tai siitä saakka, kuin maalta tänne muutimme? Kyllä olen lukenut ja koettanut hoastookin, mutta häpeää olen siitä saanut. Muistatko Vilikreenin häitä? Siellä tahdoin minäkin taitoani näyttää, ja hoastoin ruotsia eräälle röökinälle, mutta tämä antoi vastauksen: "Jak vörstoor int vinskoo". Mitä hittoa siihen taisin vastata? Minä häpesin kuin koira ja pötkin tieheni. (Paiskaa kirjan loukkoon).

EMÄNTÄ (Molemmat etualalla). Mutta, kuten sanoin, se on meidän ankara velvollisuutemme, Tuomas! Eikö meillä ole lapsi? Eikö meillä ole velvollisuus häntä kohtaan, ja eikö ole ihana lohdutus kuoltuammekin, kun haudassa lepäämme, että lapsemme lapset kylvävät kukkia (Kylvää kädellään) haudoillemme ja puhuvat ruotsia, paljasta ruotsia, Tuomas?

RÄSÄNEN. Niin, sinulla on oikein, Rikina. Lapsemme tähden meidän täytyy oppia sitä. (Ottaa taas kirjan, kävelee sohvan luo). Kun kerran pistäyn vävyni luo, ja siellä on vieraita, ja vävyni resentieraa appivaarinsa sille ja sille kauppamiehelle tai konsulille, niin mikä häpeä minulle, jos juku heistä ruotsinkielellä kysyisi minulta, mitenkä jaksan, ja minun täytyisi olla vaiti. Ah, se olisi minun kuolemani, jos en osaisi vastata "raa!" (Lysähtää sohvaan).

EMÄNTÄ (Istuu viereen). Oikein, oikein! Mutta ei siinä kyllä. Meillä on kovin raaka ja talonpoikainen nimikin: Räsänen — hyi! (Sylkäsee). Jos joku asia on tärkeä, niin on nimenmuuttaminen.

RÄSÄNEN. Mitä, Rikina? Tahdotko sinä, että minä hylkään vanhan suomalaisen nimeni? — — — Ei, ei — se on tuiki mahdotonta! Pyydä jotakin muuta, mutta älä tätä, älä tätä!

EMÄNTÄ. Mutta ajattele! Kun muutat nimesi, niin voit päästä kauppaneuvokseksi tai konsuliksi.

RÄSÄNEN. Kauppaneuvokseksiko? (Ilostuu).

EMÄNTÄ. Ihan totisesti. Sinä näytät hyvää ylimerkkiä sivistyksen ja ruotsinkielen jalostuttavasta voimasta, eikä se jää palkitsematta, usko minua.

RÄSÄNEN. No, hyvä! Mutta, rakas vaimoni, tiedätkös sinä minkä nimen ottaisin?

EMÄNTÄ. Meidän täytyy ottaa ruotsalainen yksitavuinen nimi, sillä muut ovat niin tavallisia. Esimerkiksi Kröön!

RÄSÄNEN. Oikein! Röön! Onpa sinulla hyvä äly. Röön! Hi, hi, hi, jo sen helinästäkin kuulee, että se on herrasnimi. Röön, hi, hi, hi!

EMÄNTÄ (Korjaa). Kröön, k:lla! Herra Tuomas Kröön! (Kumartaen miehensä edessä) Herra kauppaneuvos Tuomas Kröön!

RÄSÄNEN. Mutta kun ajattelen, niin täytyy minun sittenkin pysyä Räsäsenä. Näes. Minulla on lukemattomia velkakirjoja ja revänsseja arkussani ja niissä seisoo esimerkiksi näin: "Minä allekirjoittanut maksan vaadittaessa seppä Tuomas Räsäselle yhden summan 500 Suomen markkaa ynnä korkoa sille summalle 10 rosenttia vuosittain". Jos nyt ottaisin tuon uuden nimen — — — mikä se olikaan? — — — ka Röön, niin sanoisivat käräjissä, etteivät he ole Rööniltä rahaa lainaksi ottaneet, vaan Räsäseltä, jota enään ei ole olemassa. Ja näin häviäisi meiltä tuhansia kuin tina tuhkaan.

EMÄNTÄ. No, kyllä minä keinon tiedän. Otetaan aluksi kumminkin kaksoisnimi, sillä ne ne vasta viinejä ovatkin, ja kaksoisnimi on kaikilla tunnetuilla suuruuksilla.

RÄSÄNEN. Mitä sinä kohiset? Minä en ymmärrä mitään.

EMÄNTÄ. Ajattele, kuinka viiniltä kuuluu: Aalperk-Kivekäs,
Raketti-Ilmalaiva, Itävalta-Unkari, Kalamies-Kivanto, Puuta-Pest!
Ja ne, jotka ovat vielä viinimpiä, ottavat kolmoisnimen,
esimerkiksi Leski-Laurila-Pattijoki, Armas-Parmas-Pianisti,
Poorn-Vekomaani-Sarvikuono. Yhtä hyvä oikeus sinulla on olla
Kröön-Räsänen, kumminkin aluksi.

RÄSÄNEN. Taidat taaskin olla oikeassa. Mutta soitetaanpa asiasta sihteeri Nurkalle (soittaa). Yhdistäkeepä sihteeri Nurkalle! Onko se herrassyötinki ite? Vai niin. Tämä on Räsänen, Tuomas Räsänen. Päivee. Kuulkeepas! Minä on aikona ottoo vähän pulskemman nimen, kun tämä Räsänen on niin talonpoikanen. Minkäkö. Röön-Räsänen.

EMÄNTÄ. Kröön-Räsänen.

RÄSÄNEN. Niin, Röön-Kräsämn, K:lla. Mutta saako saatavansa takaisin, jos ottaa Röönin lisäksi? Vai saapi. — — (Nyökkää emännälle iloisesti) — — Virallisessako lehdessä? No, ettekö työ toimita tätä asiaa siihen rahalla ja hyvällä sanalla? Kiitos, kiitos! Hyvästi! (Soittaa, kävelee mahtavana etualalle) Hyvästi (molemmat tekevät kädellä liikkeen yleisölle) kunnialliset esi-isäni, te vanhat Räsäset, jotka nyt Pielaveden kirkkomaassa haudoissanne lepäätte, hyvästi, minä en tahdo olla paljas Räsänen. Minä olen Röön-Kräsänen. Mutta (istuu sohvaan Rikiinan viereen) muistatkos vielä noita entisiä päiviä Pielavedellä, noita armaan vapauden ja ilonpäiviä?

EMÄNTÄ. Me olimme köyhiä silloin.

RÄSÄNEN. Mutta iloisia, niin iloisia. Kuinka minä moukaria heilutin pajassa (Tekee käsin liikkeitä) ja paljetta kohotin, hevosen kenkiä ja kirveitä takoa kalskuttelin. Ja minua kehuttiin parhaaksi sepäksi koko pitäjässä.

EMÄNTÄ. Ja minä lypsin lehmiäni. (Lypsää ajatuksissaan kauan).

RÄSÄNEN. Ja kirnusit voita (näyttää). Se oli parempata se voi kuin se, mitä nyt syömme. Missähän Kaapro Kakkinen, minun paras yätäväni, on nyt?

EMÄNTÄ. Entäs Mykkäsen muori ja se hyväsydäminen Helena?

RÄSÄNEN. Entäs Pekka Ihalainen, se nuori rusthollari, joka oli niin rakastunut tyttäreemme?

EMÄNTÄ (Ylös). Ei, pois vanhat muistot! Pekka Ihalainen ei saa tästä lähtien astua jalallansakaan huoneeseemme. Nyt olemme herrasväkeä, ja Hannan täytyy saada herrasmieskin itselleen.

RÄSÄNEN. Se on oikein. Jos olisimme köyhät, kuten ennen, niin kyllä Ihalainen olisi tytön saanut muijakseen, mutta nyt kun Hanna on hienosti sivistynyt herrastyttö, täytyy hänen saada herrasmieskin. Minä olen ajatellut maisteri Hellmania.

EMÄNTÄ. Mitä sanot!? Maisteri Hellman? Ei sinä ilmoissa ikänä! Hannan täytyy mennä luutnantti Syöterhelmille.

RÄSÄNEN. Luutnantille? Häh, mitä sinä sanot? Ei, se ei ikinä tapahdu.
Vai luutnantille — — —!

EMÄNTÄ. Niin juuri. Eikö hän ole pulska nuori mies, sivistynyt, ylhäisestä perheestä — sanalla sanoen oikein viini kavaljeeri. Mutta mitäs on maisteri! Vanha, yksinkertainen nahjus. Vanha, että kelpaisi Hannalle isäksi, harmaapäinen, kylmä ja hituroinen. Hänkö Hannan saisi, meidän nuoren tyttäremme! Ei ikinä! Luutnantti Hannan saa!

RÄSÄNEN. Luutnantti? Ei ikinä, sanon minä! Luutnantti on velkaantunut keikari, mutta maisteri on viisas ja oppinut herra, joka on minun ystäväni. Vai luutnantti? — —

EMÄNTÄ. Mitä kuulen minä! — — — Sinä pahoitat minua. Minä pyörryn!
Luutnantti on — — —

RÄSÄNEN. Minä en tahdo kuunnella sinua.

EMÄNTÄ. En ikipäivinä tule suostumaan siihen, että maisteri Hannan saisi.

RÄSÄNEN. Enkä minä luutnanttia suvaitse.

HEIKKI (Tulee). Siellä on luutnantti, joka pyytää päästä sisään.

EMÄNTÄ. Anna tulla (Heikki pois, luutnantti tulee). Herr luudnand!

LUUTNANTTI. Jag får önska ers nåd god morgon. (Suutelee emännän kättä).

EMÄNTÄ. Ten vaara myki tuura ilo että herr luudnantti komma ti mittag ti oss. Vaara mieheni tuura sorkena int koo ti herr luudnand.

RÄSÄNEN (Syrjästä emännälle). Ämmä älä lörpöttele!

EMÄNTÄ. Mieheni, syötä veli, kroota ti töö, voi voi, hän kroota hela nattena imillan, on vörkryytätty siitä vaivasta.

RÄSÄNEN (Syrjästä emännälle). Älä valehtele!

EMÄNTÄ. Vaara so praa o tiikati tuura, kranna saalena. Hanna tyttö kommer koht'sillään oksoo.

LUUTNANTTI. Min fru! (Menevät, kumarrellen, sisään).

RÄSÄNEN. Kas niin, eikö tuo kiusattu luutnantti, tuo keikari kuitenkin ensiksi ennättänyt. Mutta maltahan (Pui nyrkkiä) minä tahdon näyttää kuka isäntä on!

MAISTERI (Tulee, panee silkkihatun pöydälle).

RÄSÄNEN. Ah, hyvää huomenta, tervetultua! Ole niin hyvä ja istu. Minä jo kaipasin veljeä. (Tarjoaa savuketta; kun maisteri ei huoli, sytyttää itse).

MAISTERI. Minä kuulin vasta tänä aamuna, että sinun tyttäresi oli tullut (Istuvat sohvassa).

RÄSÄNEN. Niin hän tahtoi kotona viettää syntymäpäivänsä.

MAISTERI. Tuo herttainen tyttö! Kuinka sieluni ikävöitsee häntä nähdä!

RÄSÄNEN. Se sattui hyvin pahasti, että hän on vähän siukka nyt. Mutta tänä iltana on meillä pienet kestit. Ymmärräthän, veikkoseni! Koska on hänen syntymäpäivänsä, niin tule sinäkin tänä iltana tänne.

MAISTERI. Minä kiitän. Hyvin halukkaasti tahdon kohdata tytärtäsi — kuta pikemmin, sitä parempi. Minä olen muutoin saanut kuulla hyvin pahoja uutisia. Tuo luutnantti Söderhjelm kuuluu tahtovan kosia tytärtäsi, ja koska sinun vaimosi — — —

RÄSÄNEN (Paiskaa savukkeen, polkaisee päälle). Se tulen korvennettava luutnantti! Minä ajan hänet ulos ovesta, jos hän paljon ylpeilee!

MAISTERI. Mutta kuitenkin, tuo luutnantti! Sinun vaimosi suosii häntä — —

RÄSÄNEN. Ole rauhassa, veljeni.

MAISTERI. Mutta kuitenkin. Täytyy olia hyvin varova tässä asiassa. Tuo luutnantti on aika veijari, ja ken tietää, mitä temppuja hän tekee, mitä jalan koukkuja hän virittää. Meidän täytyy olla hyvin varovat tässä asiassa.

RÄSÄNEN. Se on totta. Minä en luutnanttia usko pennin edestä.

MAISTERI. Mutta vaimosi suosii häntä.

RÄSÄNEN. Kuulepas, veikkoni! Meidän täytyy keksiä keino, miten asia kohta ratkaistaisiin.

MAISTERI. Niin oikein, meidän täytyy keksiä keino. (Kumpainenkin vaeltaa äänettömänä edestakaisin ristiin).

RÄSÄNEN. Kuulepas veikkoni!

MAISTERI. Keksitkö jotain?

RÄSÄNEN. Minä tiedän keinon. Tämä luutnantti on, kuten tiedät, hyvin velkaantunut. Ja hänen velkakirjojansa on joka paikassa. Jos sinä ostaisit pari hänen velkakirjoistaan.

MAISTERI. Ja pantaisiin hänet konkurssiin?

RÄSÄNEN. Niin juuri, niin juuri! Ha ha ha! Se olisi hyvin sukkela temppu!

MAISTERI. Mutta se on hyvin paha seikka, että minulla nyt ei ole rahoja käsillä — — ja toistaiseksi, se olisi liikaa vaivaa, kun vähemmälläkin päästään perille.

RÄSÄNEN. Mitä arvelet?

MAISTERI. Sinä sanoit äsken, että teillä on kestit täällä tänä iltana?

RÄSÄNEN. Tyttäreni syntymäpäivän tähden, niin.

MAISTERI. Hyvä. Eikös silloin ole paljon vieraita koolla? Anna minun jo tänä päivänä kosia tytärtäsi, ja sitte tänä iltana — kenenkään tietämättä, kenenkään aavistamatta, kun kaikki vieraat ovat koolla, tartut sinä pikariin, esität maljan, kihlausmaljan.

RÄSÄNEN (Tekee liikkeen kuin kohottaisi pikaria). Sinulle ja Hannalle.
Minä ymmärrän, minä ymmärrän. Ha, ha, ha.

MAISTERI. Siten tulisivat luutnantin vehkeet paikalla katkaistuiksi.
Mitä arvelet?

RÄSÄNEN. Oikein veljeni. Ha, ha! Tuopa nyt oli maailman sukkelin temppu. Tule, veikkoseni, minun kamariini, niin keskustellaan siellä asiasta tarkemmin. Voi, miten pitkän nenän hän saa. Tule! (Menevät puhellen keskenään).

EMÄNTÄ (Tulee luutnantin kanssa). Niin, sillä lailla on asian laita. Mieheni tahtoo välttämättömästi maisterille, tuolle vanhalle hupakolle, meidän tytärtämme. Mutta se asia ei ikänä lyö lukkoon, sanon minä.

LUUTNANTTI. Oi, kuinka syvästi minä olen kiitollinen teidän armonne suosiosta. Minä tunnen sydämessäni, että voisin tulla onnelliseksi hänen kanssansa. — — — Hanna neitonen mahtaa olla mitä ihanin, mitä hempein tyttö — — — koska te olette hänen äitinsä.

EMÄNTÄ. Ha, ha! Te liehakoitsette minua, herra luutnantti. Mutta olkaa huoletta, minä olen keksinyt keinon!

LUUTNANTTI. Minä tottelen teitä kaikessa. Puhukaa!

EMÄNTÄ. Tulkaa päivällisen perästä tänne, niin saatte kohta kohdata tyttöä. Te kosaisette, ja tänä iltana, kun kaikki vieraat ovat koolla, esitän minä — — — (tekee liikkeen kuin kohottaisi pikaria).

LUUTNANTTI. Meidän kihlausmaljamme! (Suutelee emännän kättä).

EMÄNTÄ. Oikein arvattu. Kun se on tehty, niin asia on ratkaistu ja maisteri saa noin pitkän nenän. (Näyttää). Ha, ha, ha!

LUUTNANTTI. Minä tulen kiitolliseksi teille koko elämäni onnesta. Mutta nyt on minulla joitakuita toimituksia. (Katsoo kelloa).

EMÄNTÄ. Mutta päivällisen perästä, herra luutnantti.

LUUTNANTTI. Päivällisen perästä teidän armonne. (He menevät ovelle kumarrellen, luutnantti mielii ottaa savukkeen).

EMÄNTÄ. Älkää peljätkö mitään. Ottakaa, minä annan tulta.

LUUTNANTTI. Kuinka saattaisin kiittää teitä!

EMÄNTÄ. Viekää terveisiä kotiin, herr luudnand!

LUUTNANTTI. Nöyrimmästi kiitän, teidän armonne!

EMÄNTÄ. Ätjö, herr luudnand!

LUUTNANTTI. Jag tackar, ers nåd. (Suutelee emännän kättä). Efter middagen således!

EMÄNTÄ. Klöm inte port — Vaara so praa. Vaara so praa. Ätjöö!
(Menevät)

IHALAINEN (Tulee Heikin kanssa). Sano Hannalle, että minä olen täällä.

HEIKKI. Hannalla on nyt herraskosijoita.

IHALAINEN. Vai niin?

HEIKKI. Yksi niistä on oikea renttu, tietäkää se.

IHALAINEN. Kuka?

HEIKKI. Tuo luutnantti rähjä. Tietäkää, hän kehtasi sanoa minua lurjukseksi! Mutta sitä minä en unhoita! (Menee nyrkkiä puiden).

IHALAINEN (Yksin). Vihdoin! Kahden vuoden kuluttua kohtaan hänet taas. Muistaneeko hän minua vielä? Tosin hän on välistä kirjoittanut minulle, mutta kuka tietää, mitenkä pääkaupunki on muuttanut tuon iloisen tytön! Kelpaako halpa talonpoika tuolle pohatalle immelle, jota ylhäiset herrat kosivat? (Katsoo peilistä).

HANNA. (Tulee). Pekka! (Rientää Ihalaisen luo, joka syleilee häntä).

IHALAINEN. Terve Hanna! Sinä olet siis kotona nyt! (Katsoo).

HANNA. Ei olisi taivas saattanut antaa minulle suurempaa iloa syntymäpäivänäni. Terve, Ihalainen, terve! Kuinka sinä olet muuttunut, muuttunut eduksesi! (Pitää kädestä ja katselee).

IHALAINEN. Entäs sinä sitten?

HANNA. Onkos sinulla ollut ikävä, Pekka?

IHALAINEN. Arvaathan sen — ja sinulla?

HANNA. Välistä —! Mutta miksi en eilen sinua saanut tavata? Tiesithän, että minä tulin Kalevassa. Kun höyry tuli Tuhkaniemellä, niin katseli silmäni väkijoukkoon, mutta sinua en nähnyt. Siiloin arvasin paikalla, että Ihalainen ei ole kaupungissa.

IHALAINEN. Ei, kyllä minä olin, mutta en saattanut tulla väkijoukkoon; ihmisillä on muutenkin niin paljon puhumista tässä kylässä.

MANNA (Istuu sohvaan). No, mitenkä olet jaksanut siellä Pielavedellä? Mutta ole niin hyvä ja istu! Kas niin, Pekka, nyt sinun täytyy kertoa minulle kaikkityyni, mitä on tapahtunut!

IHALAINEN (Huokaa, katsoo sitten puoleksi nauraen). Sinä olet saanut herraskosijoita nyt.

HANNA. Niin. Isäni kertoi mulle eilenillalla maisterista ja pyysi, että rupeaisin hänelle rouvaksi. Maisterilla kuuluu olevan paljon lapsia, ja sinä tiedät, kuinka minä rakastan lapsia, — noita pikkuisia. (Osottaa kädellään monen pituutta). Etkö luule, Pekka rakas, että minä ymmärtäisin lapsia kasvattaa ja hoitaa?

IHALAINEN. Toivotan onnea, rouvaseni! Maisterilla on poika, joka on ylioppilas. (Osoittaa kädellä korkealle).

HANNA. Ylioppilas?

IHALAINEN. Hän on kymmenen vuotta sinua vanhempi ja on kahden mertin pituinen.

HANNA. Kahden metrinkö?

IHALAINEN. Se pikkuinen lapsi käy sinisissä silmälaseissa ja pöyhkeilee sysimystine pulisonkeineen ja tupakkaa hän polttaa kuin turkkilainen. Eikö se ole sievä lapsi? Kasvata sitä armasta pikkuista hyvin hellästi.

HANNA. No, no, Pekka, älä liian ylpeile! Onhan minulla tässä toinenkin kosija, herra luutnantti! Katsoppas (Nousee), sopiiko tämä tyttö niin hienolle herralle. Olenko pulska ja komea (Kävelee)? Osaanko kävellä kuin ylimysnainen. Katso, Pekka, tämä on juhlakulkua. Taidatko puhua ranskaa? Parlez vous francais?

IHALAINEN (Nyreästi). Sinä lasket leikkiä —?

HANNA. En ollenkaan. Minä menen luutnantille.

IHALAINEN (Kovasti). Sinä — oho! Sitä tahtoisin nähdä minä!

HANNA. Jaa, jaa. Sinä saat tulla häihini, koska olet lapsuuteni ystävä.
Me pidämme hyvin pulskat häät. Sitten matkustamme ulkomaille.

IHALAINEN (Levotonna). Ole vaiti!

HANNA. Kun palaamme niin saat käydä tervehtimässä. (Nähtyään Pekan hermostuvan). Ei, älä huoli, Pekkani! En minä huoli luutnantista enkä maisterista. (Istuu Pekan polvelle, asettaa käden kaulalle).

IHALAINEN. Kuka voi sinuun luottaa?

HANNA. Koska jo olen antanut pienen sydänparkani eräälle pielaveteläiselle, niin mitäs muuta voisin tehdäkään? (Nostaa leuasta).

IHALAINEN. Mutta mitäs isäsi ja äitisi sanovat?

HANNA. Ole huoletta! Kun tulee aika, tulee neuvokin. Mene nyt, Pekka. Tänä iltana on meillä vieraita, koska tämä on minun syntymäpäiväni, tule sinäkin tänne.

IHALAINEN. Niin, se on totta. Toivotan onnea ja iloa. Saako tarjota.
(Antaa kultaisen rintaneulan, aikoo poistua). Hyvästi, Hanna!

HANNA (Vetää hänet puoleensa). Kiitos Pekka! (Nojaa Pekan rintaa vastaan). Onkos sinun talosi valmis vastaanottamaan minua? Minusta tulee hyvä vaimo sinulle. Kun sinä menet turkki yllä miehinesi metsään, silloin minä hoidan kototoimia, käsken piikoja ja toimitan kankaita, kudon palttinaa ja hoidan maitoaittaa. Hyvästi, Pekka Ihalainen. Hyvästi!

IHALAINEN. Hyvästi, Ihalaisen emäntä.

HANNA. Muista tulla tänne tänä iltana. (Syleilevät). (Ihalainen menee).

EMÄNTÄ (Tulee toisesta ovesta samalla kun Räsänen toisesta). Nyt minun täytyy puhutella Hannaa.

RÄSÄNEN (Hiljaa). Minun täytyy valmistaa tyttöä.

EMÄNTÄ. Kas, Hanna.

RÄSÄNEN. No, lapseni!

EMÄNTÄ (Räsäselle). Minä tahtoisin puhutella häntä kahden kesken.

RÄSÄNEN. Niin, niin, kultaseni, minullakin olisi hänelle jotain sanottavaa.

EMÄNTÄ (Hannalle hiljaa). Luutnantti on pyytänyt sinua vaimokseen. Älä kainostele, puhu!

RÄSÄNEN (Hiljaa toisaalta). Herra maisteri Hellman pyytää tavata sinua.

EMÄNTÄ. Hah! Mitä sinä sanoit tytölle?

RÄSÄNEN. Ole vait, ämmä! Herra maisteri, sanon minä, rakastaa sinua.

EMÄNTÄ. Älä huoli koko maisterista, lapseni. Ota luutnantti! Hän on sievä ja solakka ja kohtelias herra.

RÄSÄNEN. Älä vainenkaan huoli koko luutnantista; hän on velkaantunut keikari.

EMÄNTÄ. Velkaantunut? Ja tämä sitte onnettomuus! Velkoja tulee monelle ihmiselle, eikä se ole mikään häpeä, kun vain ne maksetaan.

RÄSÄNEN. Mutta, rakas vaimoni, herra maisteri on kunniallinen mies.

EMÄNTÄ. Kyllä minä sen tiedän, kultaseni. Mutta luutnantti tyttäremme saa!

RÄSÄNEN. No, anna tytön itse päättää. No Hanna, maisteri Hellman?

EMÄNTÄ. Ajattele! Kullatut vaunut, lakeijat, silkkihameet, ylhäiset seurat!

RÄSÄNEN. Hurskas, vakava mies! Oppinut maisteri?

HANNA (Vasen käsi äidin, oikea isän kaulaan). Hyvät vanhemmat! Minä en voi nyt sanoa mitään! Enhän minä ole heitä vielä nähnytkään. Antakaa minun kohdata nämä herrat ensiksi, ja minä olen valitseva heistä kumpaisen näen paremmaksi.

RÄSÄNEN. Oikein, Hanna, oikein! (Syrjään) Se on varmaan maisteri!

EMÄNTÄ. Otathan sinä luutnantin, lapseni?

HANNA. Kenties, äiti kulta, jos minä kelpaan hänelle. Tänä iltana on syntymäpäiväni johdosta laitettava kestit, silloin voin minä tulla kihlatuksi.

RÄSÄNEN. Oikein, oikein!

HANNA. Kutsukaa siis vieraat kokoon, mutta antakaa minun ensin kohdata kosijani, ja sen minä pyydän, että saan vastaanottaa heidät erikseen, yhden ensin, sitte toisen,, lupaatteko sen?

RÄSÄNEN. Sen lupaamme! (Hanna menee).

RÄSÄNEN. Oi, nyt olemme toki niin pitkällä.

EMÄNTÄ. Tuomas! Tuomas! Nyt kutsutaan kaikki kaupungin viinit herrat ja rouvat tänne. Jos otettaisiin joitakuita vahtimestareita valkeissa hansikkaissa passaamaan.

RÄSÄNEN. Se on tietty! Minä lähden paikalla toimeen.

EMÄNTÄ. Ota isvosikka ja lennätä samassa kutsu kaikille tuttaville. Ostetaan myös lemunaatia kymmenen koria. Oi, oi! Ilokyyneleet valuvat poskilleni! Mitä ihmiset nyt sanovat ja entä kadehtijamme?

RÄSÄNEN. Oikein! — Kyllä he nyt saavat silmänsä auki. (Huutaa ikkunasta). Onko siellä kadulla isvossikkaa?

EMÄNTÄ. Ei haittaa, jos annetaan muutamia viittauksin muutamille siitä, mitä meillä on tapahtuva.

RÄSÄNEN (Ottaa hatun ja kepin). Onko siellä (Ovesta) palvelijoita?
Huutakaa isvossikkaa!

EMÄNTÄ. Ja kaupungin pelimannit täytyy ottaa.

RÄSÄNEN. Hyvästi, hyvästi! (Menee, ulkona) Isvossikka, isvossikka!

EMÄNTÄ (Huutaa hänen peräänsä ikkunasta). Ja muista, lemunaatin sekaan pirtua. Muista vahtimestarit!

RÄSÄNEN (Ulkona). Isvossikka, isvosikka!

EMÄNTÄ (Rientää sisään). Hoi! Kreeta, Heikki, Karolina, Maija ja Tiina!

Esirippu alas.

TOINEN NÄYTÖS.

Sama Räsäsen huone.

MAISTERI (Tulee). Herralle kiitos, että ennätin hyvään aikaan, ettei tuo luutnantti ennen minua ennättänyt! (Luutnantti tulee; kumpaisetkin hämmästyvät.)

LUUTNANTTI. Aha! Näyttääpä siltä kuin minulla olisi tässä kilpakosija.

MAISTERI. No, eikö tuo kiusattu luutnantti kuitenkin ole tielläni.

LUUTNANTTI (Ääneen maisterille). Arvoisa maisteri. Kuinka olette uskaltanut lähteä ulos tämmöisellä ilmalla?

MAISTERI. Tämmöisellä ilmalla? Onhan meillä ihana sää.

LUUTNANTTI Niin kai, mutta kuitenkin tulee siitä sade tänä päivänä, ja te tiedätte, miten vaarallista on se teidän ikäiselle vanhukselle.

MAISTERI. Kiitän nöyrimmästi huolenpidostanne. (Räsänen tulee) Ah, jopa sinä tuletkin, veikkoseni.

RÄSÄNEN (Tervehtii kumpaakin kädestä). Tervetultuanne! Tyttäreni on valmis vastaanottamaan teitä, hyvät herrat, mutta yhdellä ehdolla kuitenkin.

LUUTNANTTI (Kiikaroi kaksinkerroin käännettyjen rillien läpi). Ehtoja!

MAISTERI. Minä haluan vain kohdata häntä, muuta ei tarvitsekaan! (Lyö rintoihinsa).

RÄSÄNEN. Ehto on se, että ainoastaan toinen teistä saa hänet kohdata ensin.

MAISTERI. Niin, toinen ensiksi, yksi ensiksi — se on vallan oikein se.

LUUTNANTTI. Minä suostun täydellisesti neidin tahtoon. Ja koska neidin kunnioitettava rouva äiti lupasi minulle — — —

MAISTERI. Niin, niin, niin, mutta sinä, veli veikkoseni, muistat kuitenkin?

RÄSÄNEN. Se on tietty. Minä, minä olen luvannut tälle herra maisterille ja jos te, herra luutnantti, tahtoisitte suoda hänelle etuoikeuden.

LUUTNANTTI (Keskeyttää). Hänelle? Minä? Mitä te pyydättekään, rakas mestari? — Se on vallan mahdotonta. Minä en suostu ollenkaan siihen kauppaan.

MAISTERI. Herra luutnantti, sallikaa minun sanoa, että teidän hangoittelunne isännän pyyntöä vastaan on suoraan sanottuna vähintäin epäkohteliasta.

LUUTNANTTI. Kiitoksia paljon (Kumartaa), herra maisteri. Mutta pankaa mieleenne, etten minä teiltä tarvitse opetusta kohteliaisuuden vaatimuksissa.

MAISTERI. Minä olen jo viikon päivät sitte saanut lupauksen herra
Räsäseltä.

LUUTNANTTI. Ja minä olen jo kaksi viikkoa ollut täällä odottamassa neitiä. Jos tahdotte todistusta, niin voin teille näyttää ravintolan laskut.

MAISTERI. Ja myötäseuraavat kuitit myös, hi, hi, hi!

LUUTNANTTI. Te ette tunne kohteliaisuuden vaatimuksia!

MAISTERI (Nyrkit pystyssä). Mitä sinä uskallat?

RÄSÄNEN. Hiljaa, hyvät herrat! Ettehän toki ruvenne tukkanuottasille tässä? Herra luutnantti, tämä herra on jo saanut lapseni ja — — —

LUUTNANTTI. Kuulkaa mestari. (Vie hänet syrjään). Minä juuri ododan kirjettä Helsingistä enoltani, senaattorilta, ja toivon tietoa, että te olette nimitetty kauppaneuvokseksi. — Hiljaa vain. Laittakaa nyt tämä vanha herra tiehensä, niin on kaikki hyvin.

RÄSÄNEN. Kauppaneuvos.

MAISTERI. Kuinka on, rakas veljeni? Eikö hän tahdo mennä tiehensä?

LUUTNANTTI. Ja parin kuukauden perästä Stanilain tähti.

RÄSÄNEN. Tanislaukka?

LUUTNANTTI. Herra Maisteri, olkaa niin hyvä ja jättäkää meidät kahden kesken. Meillä on vähän keskustelemista.

MAISTERI. Minä en tahdo puhutella teitä. Rakas veljeni, mitä sinä arvelet?

RÄSÄNEN (Kävelee etualalla). Tanislaukka… Kauppaneuvos. Musta takki — ne suuret velat ja (Töyttää kävellessään luutnanttia, joka huudahtaa:)

LUUTNANTTI. Kauppaneuvos!

MAISTERI. Mutta muista toki lupauksesi — — —

RÄSÄNEN (Suuttuen). Antakaa minun olla! Antakaa minun olla! Te teette minut hulluksi tällä riidallanne.

MAISTERI. Niin, miksi te sitten riitelette. Parempihan on sovinnossa olla ja elää. Antakaa minun mennä neitosen tykö…

RÄSÄNEN. Kuulkaa, hyvät herrat, kuulkaa minua herra kauppaneuvos — herra luutnantti piti sanoa! Minä en tässä asiassa näe selvempää keinoa kuin sen, että lyötte arpaa etuoikeudesta.

LUUTNANTTI. Niin, lyödään arpaa!

MAISTERI. Arpaa. Mutta se on syntiä, se turmelee ihmisen siveyden, se on kiellettyä, se on jumalatonta, se ei käy laatuun!

RÄSÄNEN. Niin, mutta, kun te riitelette tuosta tanislaukasta — Ka — tuosta etuoikeudesta, tahdoin sanoa — — —

LUUTNANTTI. Niin on arvanlyönti luotettavin asianratkaisija.

RÄSÄNEN. Oikein. Tuokaa tänne lakki. (Kun luutnantti sieppaa maisterin hatun, tempaa tämä sen pois, luutnantti tuo omansa). Kas tässä on kaksi paperitilkkua. Toiseen teen ristin, toinen jää tyhjäksi. Jolle risti nousee, saa ensin kosia. (Nostavat arpaa).

MAISTERI. Mutta minä kiellän sen, sillä se on syntistä.

RÄSÄNEN. No, minä nostan puolestasi. (Nostavat). Herra Hellman. Sinä sait ristin.

MAISTERI. Minä? Niin, se oli oikein, vallan oikein, niin sen piti ollakin!

LUUTNANTTI. Ja te ette pelkää tuota syntiä?

RÄSÄNEN. Odottakaamme sivuhuoneessa, miten se käy. (Luutnantti ja
Räsänen menevät vasemmalle).

MAISTERI (Yksin sohvassa). Minä tahdon rakkauden hurskaalla puheella lähestyä tätä neitoa, toivoen saavani hänestä hyvän vaimon huoneeseeni. Minun entinen vaimoni, tuo hyvänsävyinen Agneta, oli kovin hyvä minulle. Siksi otti Jumala hänet pois ja teki enkeliksi. Niin, hän oli oikea enkeli; tyven ja rauhallinen. En milloinkaan nähnyt hänen itkevän tai nauravan, en milloinkaan surevan tai riemuitsevan — — — hän oli aina tyyni ja lauhkea. Piti huolta lapsista ja kototoimista. Niin, hän on nyt enkeli, mutta hänen lapsensa kaipaavat hoivaavaa kättä, ja sen toivon saavan tästä sepäntytöstä, joka luultavasti on hurskas, hiljainen ja hyvänsävyisä?

HANNA (Hyvin pyntätty, suuren maailman naista näytellen, tarjoo kättään suudeltavaksi). Bon jour soyez bien venu de tous, mon coeur. Kuinka voitte?

MAISTERI (Pakenee). Kiitoksia, minä etsin neiti Hannaa.

HANNA. Par grace — ei tuota nimeä! Löytyykö jotakin enemmän affreux kuin tuo talonpoikainen Hanna? Hanna! Ennen kuolen, kuin kuulen jotakin semmoista. Minä olen sentähden valinnut oman mieleni mukaan paremmat nimet: Angelique, Asposie, Arominttu, Voila! Te olette luultavasti maisteri Hellman, eikö niin? (Katselee lornetilla).

MAISTERI. Teidän palvelukseksenne.

HANNA. Ah, tulkaa tänne, minä arvasin sen. Isäni kehoitti minua olemaan kohtelias ja ystävällinen teitä kohtaan, ja sitä olenkin, koska se voyez vous, varsin hyvin soveltuu omiin ajatuksiini. A la bonne hoeure! Te olette kosijani, minä tuleva vaimonne. Te olette vähän iäkäs (Katsoo arvostellen) Luultavasti seitsemänkymmenen?

MAISTERI. Pyydän anteeksi, minä olen 52.

HANNA. C'est égal! Päätökseni on kuitenkin näin kuuluva: minä otan ihailijaksi nuoren, miehekseni vanhuksen. Sillä ensiksi on silloin enemmän vapautta ja toiseksi tullaan sillä tavalla pikemmin leskeksi.

MAISTERI. Leskeksi (Erikseen) Mitä hän sanoo!

HANNA. Siis tuohon käteen. Avioliitto on päätetty. Ja häitten jälkeen me paikalla muutamme Pariisiin — — —

MAISTERI (Säikähtäen). Pariisiin!

HANNA. Niin, te tiedätte: on ne vive de Paris, on vegete dans l'etranger. Ainoastaan siellä löytyy tuo huvituksen, kauneuden elämä, niin sanoakseni fine fleur, jota mieleni halaa: konsertteja, baaleja, ooppera, aamusella ratsastaminen — — — Apropos! (Marssii, tekee liikkeitä käsin) Minä olen oikea amazooni. Illalla mobille, mutta aina huvitusta, aina vaihtelevaisuutta. Se on niinkuin Rigolettossa lauletaan (Laulaa) La donna est mobile. Mitä pidätte Rigolettosta — tai Sevillan parranajajasta? Tuo parranajaja on ihanteeni.

MAISTERI (Erikseen). Parranajaja hänen ihanteensa — — —

HANNA. Te ette vastaa. Quelle morne silence. Was vill der einsame.
Paria, idole mio, paria. Govari golubuschka…

MAISTERI. Herran tähden, neitiseni! En ollenkaan epäile tietoanne kielissä, mutta — — —

HANNA. Te luulette, että tietoni ovat lopussa. Ei suinkaan! Minä laulan, minä tanssin, minä maalaan. Minulla on oikein ihana ääni. Tahdotteko kuulla jotakin. La belle Helenasta. Te ette voi arvata, kuinka olen pyörälle pannut monen miehen pään, kun viehättävällä koketterialla olen laulanut.

MAISTERI (Erikseen). Taivaan herra. Hän on villitty, kevytmielinen, turmeltu tyttö! (Ääneen) Sallikaa — — —!

HANNA. Niin, joutukaa, joutukaa puhuttelemaan isääni ja valmistakaa kaikki häiksi. Ah, idole mio! Sitte Pariisiin. (Heittää heittomuiskun ja lähtee).

MAISTERI (Lysähtää sohvaan). Olenko valveilla vai näinkö unta. Oliko se Hanna? Maasepän hurskas ja nöyrä tytär? Minä olen kuin pilvistä pudonnut. Mikä riettaus ja kevytmielisyys! Tanssia ja baaleja, teattereja ja upseereja — ja senkö minä vaimokseni ottaisin? En ikinä. Parasta on, että ajoissa lähden tieheni, niin kauan kuin on aikaa.

RÄSÄNEN (Tulee ovesta). No, veljeni — — —!

MAISTERI. Mitä nyt?

RÄSÄNEN. Kuinka on laita?

MAISTERI. Ah, sinäkö se oletkin.

RÄSÄNEN. Mikä sinun on? Sinä näytät niin kummalliselta. Oletko kohdannut tytärtäni?

MAISTERI. Tytärtäsi? Niin, kai. Kaiketi minä kohtasin hänet.

RÄSÄNEN (Tiedustellen ystävällisesti). No, asia taitaa siis olla ratkaistu välillänne — — —?

MAISTERI. Niin, niin, ei puhuta nyt siitä, minulla on kiire — — —

RÄSÄNEN. Mutta, veli veikkoseni, mitä sinä pidät siitä tytöstä?

MAISTERI. Oi, se on varsin miellyttävä tyttö — — — Hyvästi, hyvästi!

RÄSÄNEN. No, minkä vastauksen hän antoi?

MAISTERI. Sen, sen saat häneltä itseltään kuulla — — — Anna anteeksi! — — — Minulla on kiire.

RÄSÄNEN. Eikö se ole soma tyttö? Mutta vastaa toki, veikko!

MAISTERI. Hyvästi, hyvästi. Voalaa! (Menee).

RÄSÄNEN. Eihän hän vain liene päästänsä paleltunut. Puhuu kielillä kuin meidän Rikina. (Menee).

EMÄNTÄ (Tulee). Ei täällä ole ketään. Tule tänne, Karoliina. Minulla on sinulle jotakin sanomista.

KAROLIINA. Minä kuulen.

EMÄNTÄ. Meillä on tänä iltana paljon ylhäisiä vieraita, kuten tiedät. On pormestarin rouva, tohtorin herrasväki ja posmestarin, on kaikki raatimiehet, sihteerit ja poliisit ja muut paremmat virkamiehet.

KAROLIINA. Aha, se tahtoo sanoa koko kaupunkimme High life, niinkuin Englantilaisella herrasväellä Peelhamissa. (Istuvat, emäntä keinutuolissa).

EMÄNTÄ (Katsoo häneen kun muistellen). Missä semmoista herrasväkeä on? Kuulepas! Sinä olet paljon nähnyt herrasväen elämätä. Kerropas minulle siis, mitenkä sivistyneen naisen tulee olla sivistyneissä seuroissa!

KAROLIINA. Ei se mikään konsti ole sille, joka siihen on tottunut. Ei pidä olla kaino kuin maalaistyttö eikä liian rohkea kuten kurtisaani. On vain vapaa ja iloinen, haastaa kaikista aineista eikä mistäkään.

EMÄNTÄ. Häh? Mitä se tahtoo sanoa?

KAROLIINA. Niin, se on vaikeata tehdä ja vielä vaikeampi selittää.
Oletteko, armollinen rouva, lukenut "Ernst Maltraversiä?"

EMÄNTÄ. En minä ole lukenut runoja enkä värsyjä. (Kärsimättömästi) En minä ole lukenut kuin Genovevaa ja Sipillan ennustusta. Mutta kysymys oli, miten ylimysnainen käyttäytyy sivistyneitten parissa.

KAROLIINA. Armollinen rouva. On mahdoton sitä selittää. Mutta kyllä minä tahdon olla likellänne ja varoittaa teitä footeista.

EMÄNTÄ. Varoittaako? Mitenkä sinä sitä teet?

KAROLIINA. Oh, se ei ole vaikeata. Kun ryöväreitä on uhkaamassa Italian maanteillä, niin viheltää tienosoittaja.

EMÄNTÄ. Mutta se ei sovellu, että sinä vihellät.

KAROLIINA. Sitä en teekään; minä vain yskin tai rykäisen, jos puheenne alkaa luisua väärälle tolalle.

EMÄNTÄ (Käskevästi nousten seisoalleen). Minä käsken sinua aina istumaan vieressäni kuin varjo. (Istuu sohvaan, vetää Karoliinan viereensä. Luutnantti näkyy etuhuoneessa). Aha! (Mennessään erikseen) Minun täytyy sanoa luutnantille, että hän odottaa tyttöä täällä, istu sinä siinä.

LUUTNANTTI (Tulee). Hän sanoi, että kohtaisin täällä Hannan. (Näkee
Karoliinan) Aha, onko se tuo? (Katsoo laseillaan) Ei juuri pahan
näköinen, räikeät värit, koruja ja kasvonpunaistusta — Porvarillista
(Ääneen) Ihana neiti, oletteko nyt täällä?

KAROLIINA (Nousten). Niin, herraseni, tässä minä olen.

LUUTNANTTI. Saanko luvan, armollinen neiti, puhua hetken teidän kanssanne? Sydämeni on niin täynnä (Käsi rinnalla).

KAROLIINA. En tiedä, jos — — — Mitä teillä olisi minun kanssani puhumista? — Te olette vieras minulle.

LUUTNANTTI. Oh, heittäkää tuo liiallinen kainous. Eihän se meidän välillämme ole tarpeellista. Meidän sydämillämme on salainen yhteys, on sympatiaa.

KAROLIINA. Oh, herra, te puhutte sielujen salaisesta yhteydestä, sielujen magneetista, sitä minä ymmärrän.

LUUTNANTTI. Jos te näkisitte sen puhtaan, vilpittömän rakkauden, jonka teidän olentonne on sytyttänyt minun rinnassani, niin te surkuttelisitte minua.

KAROLIINA. Minä kyllä käsitän, kuinka rakkaus raivoaa tunnollisissa sieluissa. Mutta voisiko se olla mahdollista, että näin lyhyen tuttavuuden nojalla, heti ensi kohtauksessa ja näin äkkiä tulette vangituksi rakkauden kukkaiskahleilla?

LUUTNANTTI. Epäilettekö te minun rakkauteni syvyyttä, jalo impeni? Minä vannon sieluni kautta (Käsi rinnalla, toinen ylhäällä), että teitä iäti rakastan. Älkää pahastuko minun suoraa puhettani, sillä se on sydämeni kieltä.

KAROLIINA. Sydämenne kieltä, jalo herra! Te rakastatte siis minua. Ah. Mikä ihana, viehkeä tunne rientää hermojeni läpi ja saa sydämeni vapisemaan. (Silittää ruumistaan ylhäältä alas).

LUUTNANTTI (Paatoksella). Antakaa tunteillenne vapaus, sulotar! Minä rakastan teitä ja pyydän teitä vaimokseni. (Polvilleen).

KAROLIINA. Vaimoksenne minua? Onko se totta, vai valehtelevatko minun korvani?

LUUTNANTTI. Enkelini!

KAROLIINA. Mikä ihana uni!

LUUTNANTTI. Äitinne on suostunut jo.

KAROLIINA. Äitini? Te luultavasti tarkoitatte isääni?

LUUTNANTTI. Ei. Äitiänne, sitä hurskasta vaimoa.

KAROLIINA (Kirkasee). Ah!

LUUTNANTTI. Mitä nyt, armahani?

KAROLIINA. Te nostatatte vanhan surun minun rinnassani. Äitini kuoli jo 30 vuotta sitten.

LUUTNANTTI. Häh? Ettekö te olekaan — — — tyttö?

KAROLIINA. Tyttö? Totta kai minä tyttö olen. (Rientää kaulaan). Olkaa varma viattomuudestani.

LUUTNANTTI (Irtautuu). Ettekö te siis olekaan neiti Hanna?

KAROLIINA. En. Olen Karoliina ja olen valmis tulemaan rouvaksenne.

LUUTNANTTI (Sylkee). Fi donk!

KAROLIINA. — — — Rakkaaksi vaimoksenne.

LUUTNANTTI. Se on mahdotonta. Minulla on jo vaimo! (Nauraa).

KAROLIINA (Peräytyy raivoten). Ah, nyt aukeavat silmäni hirmuisesti. Te olettekin kavala käärme, joka myrkytitte minun viattoman rauhallisen sydämeni, viskasitten minut epätoivon kamalimpaan pimeyteen ja nyt nauratte minun tuskalleni. Ah! (Vääntelee käsiään).

LUUTNANTTI. Herran tähden. Tuliko teihin kramppi?

KAROLIINA. Vaiti! (Polkee jalkaa). Te olette itse Lusiferus, te kavala viettelijä. Te olette viskannut minut nuoruuteni kukkaislaatikosta epätoivon Saharaan. Vaan minun rauhaton haamuni on seuraava teitä haudan partaalle asti. (Näyttää kynsiä, ajaa luutnanttia ympäri huonetta, menee).

LUUTNANTTI. Herra varjelkoon minua tuosta olennosta! Hän on kuin jalopeura tai tiikeri. Kunpa vain se toinen tulisi! (Peilailee).

HANNA (Hyvin yksinkertainen puku, ruma huivi päässä, sukkaa kutoen, niiata jumpsauttaa). Hyvvee päivee, herra luutnantti.

LUUTNANTTI. Tuhat kertaa anteeksi. Onko minulla kunnia puhutella neiti
Hanna?

HANNA. Se on minun ristimänimeni, herra luutnantti. Sukunimeni on (leveästi) Räsänen. Mutta olkee niin hyvä ja istukee. (Istuu kiikkutuoliin, tuo pallituolin viereensä).

LUUTNANTTI. Kiitoksia, paljon kiitoksia, armollinen neiti!

HANNA (Nauraen). Armollinen neiti, — mitä turhia te pakisette! Ei kukaan ihminen ole armollinen, sillä me olemme kaikki yhtenlaisia, vapaita jäseniä vapaassa yhteiskunnassa.

LUUTNANTTI. Niin kai — — —

HANNA. Tietättekö, mitenkä asianlaita on Amerikassa? Siellä naiset ovat päässeet samoihin oikeuksiin kuin miehet. Siellä ovat naiset lääkärejä, pormestareita, pappeja, merikapteeneja, vieläpä upseerejakin. Niin Amerikassa on. (Nousee kävelemään).

LUUTNANTTI. Minä olen kuullut siitä.

HANNA (Kävelee edestakaisin kädet selän takana). Mutta minä en sitä suvaitse. Naisen vapauttaminen — niin miksei! Mutta se on kielletty sanassa. Ja minä en salli juoppoutta, irstaisuutta ja muuta kevytmielisyyttä, ei, siveyttä minä harrastan ja tahton, että myöskin mieheni on siveä ja nuhteeton.

LUUTNANTTI. Siveä ja nuhteeton. (Erikseen). Uff!

HANNA. Mieheni pitää olla harras kirkonkävijä ja sanan kuulija. Se on semmoinen asia. Mutta älkää toki luulko, että liioittelen siinäkään. Ei hänen kuitenkaan tarvitse olla körttiläinen. Ei, hän saa myös lukea romaaneja, mutta ei ranskalaisia, minä itse luen Retrika Remeriä ja Valter Kottia. — Niitä tahton, että miehenikin lukee. Sillä sillä tavoin ei hän joutu kiusallisiin aatoksiin.

LUUTNANTTI (Erikseen). Kun hän kerran sanoisi amen!

HANNA (Istuu, viittaa luutnanttia pallille). Mutta se on totta, nyt eksymme kokonaan asiastamme. Äitini kertoi minulle, että teillä on aikomus kosia minua, pyytää minua akaksenne.

LUUTNANTTI. Niin se oli aikomukseni — En voi kieltää sitä — — — ja jos en ole liian halpa (Polvilleen).

HANNA (Taputtaa päätä). Halpa, herra luutnantti. Mikä sana se oli? Ei kukaan ihminen ole halpa. Yksi on rikas, toinen köyhä, mutta rikkaus on vain ulkonaista hyvää, jota ruoste raiskaa ja koi syö, mutta henkiset tavarat ovat meitän yhteiset rikkautemme — — eikö niin?

LUUTNANTTI (Istuu pallille). Oikein sanottu. Raha on vain välikappale ja sentähden en minä panekaan sille mitään arvoa.

HANNA. Arvoa? Ei kyllä rahalle täytyy arvonsa antaa, muuten saapi velkoja.

LUUTNANTTI (Erikseen). Velkoja. Eihän kukaan liene käynyt kantelemassa?

HANNA. Minä olen kuullut, että te olette hurskas ja ajatteleva nuorukainen.

LUUTNANTTI. Niin, hyvin hurskas — — — Ihmiset valehtelevat minusta kaikenlaista.

HANNA. Minä siis suostun pyyntöönne ja otan teität ukokseni, tässä on käteni sen päälle — — —. (Nousee) Ja se soveltuu hyvin, että te olette niin siveytellisesti ansiollinen nuori mies, sillä minä tahton käyttää omaisuuteni hyviin tarkoituksiin.

LUUTNANTTI. Hyviin tarkoituksiin?

HANNA. Niin, minä tahton tehtä paktumin eli vakuuttaa itselleni oikeuten panna rahani ja perintöni minne itse tahton.

LUUTNANTTI. Aha!

HANNA. Minulla on aikomus laittaa koti, jossa köyhät, mutta hurskaat ja jumaliset lesket saavat turvapaikan viimeisesi elonpäivikseen, ja olen minä ajatellut, että te, herra luutnantti, rupeaisitte johtajaksi tähän laitokseen.

LUUTNANTTI. Minä?

HANNA. Niin, te. Eikö se ole kiitettävä työ tämä? Ja tässä laitoksessa pitettäisiin samassa lastenkoulua, ja te kun olette taitava laulaja ja sävelten tuntija, voisitte opettaa lapsia soittamaan urkuja ja laulamaan äänissä.

LUUTNANTTI. Urkuja (Erikseen) Mitenkä pääsisin tästä helvetistä!

HANNA. Niin olisi musiikkitirehtöörin palkka säästetty. — Mitä sanotte?

LUUTNANTTI. Minä olen mykkä paljaasta ihmettelemistä. Te olette? — — — nerokas nainen.

HANNA (Kädet ristiin). Siitä kiitän taivasta. Olen minä vähäsen runoilijakin, herra luutnantti. Minä olen kirjoittanut värsyjä ja runoelmia monenlaisista aineista. Antakaahan olla! Minä luen teille muutamia. (Vetää esille suuren pakan papereita taskustaan).

LUUTNANTTI. Runoelmia — - — Se on turha vaiva minun tähteni.

HANNA. Ei, ei! Kuulkaa nyt joitakuita. — — — Te voitte tuomita — — —

LUUTNANTTI. Antakaa anteeksi — — — Minä en ole tuomari — —
Sallikaa minun (Ottaa hattunsa).

HANNA (Selailee paksua paperivilikoa). Tässä olisi eräs eepillinen runoelma sosialistisesta ihannevaltakunnasta viitessäkolmatta laulussa.

LUUTNANTTI. Eepillinen runo. — — — Ah, se mahtaa olla oikea mestariteos. Mutta minulla ei ole aikaa — — —

HANNA. Se on suomeksi kuusijalkaisilla värssyillä kirjoitettu. Minä lähetän sen sosialistisen kustannusliikkeen painettavaksi, sillä tietäkää, minä olen raivokas marksilainen.

LUUTNANTTI. Siis sosialisti. Mjukaste tjänare! (Kumarrus, juoksee ulos).

HANNA (Yksin, yleisölle). Nyt on kumpainenkin kosija paossa.
Enkö minä kelpaisi vaikka näyttelijättäreksi kansallisteatteriin?
(Menee nauraen).

RÄSÄNEN (Ovessa). Olkaa niin hyvät ja menkää salonkiin. Kyllä teitä ajoissa kutsutaan kuulemaan, että tyttäreni on pois luvattua tavaraa. Niin, niin. (Puhelua toisesta huoneesta). Koko kaupunki on oikeassa, minulta se uutinen on kuultu. Vahtimestarit, tarjotkaa tupakkaa ja lemunaatia, mutta pirtua sekaan. (Sisään, ovi kiinni) Ah, missä tyttäreni on, missä on Hanna? (Menee toisesta ovesta).

EMÄNTÄ (Ovessa postimestarin rouvalle, jota ei näy). Jaa, jaa. Niin Hanna totter hoppar kohtsillään i sälonki. Totter pruuva ok taa poo nya silkkihame, syötä kuppen sööpä te i Viipuri, o te maksa fämtie markkaa. Ten hame, o te vara pätre kuvernöörskans sunnuntaihametta. Ja, jaa, rouva posmestarinna. — Min syötä kuppe vara så arka po talonpoika parka. Syötä kuppe ok jak ta ti herrasnimi Kröön. Inte Räsänens fruu, vara tupla fruu Kröön-Räsänen. (Kun vieras aikoo tunkeutua peremmäs, työntää takaisin lausuen). Inte ti hiit, fruu posmestarinna, syötä kuppes kamari. Ti sälonki, vaara soo praa. (Vieras pois). Missä on Hanna?

RÄSÄNEN (Tulee).

EMÄNTÄ (Hienossa puvussa, harsosaali olalla). Sinäkö se oletkin, syötä kuppe? Miltä (Juoksee ympäri) näytän? Salongissa rouvat taputtivat käsiään, kun näkivät. Karoliina on hirmuisesti taitava ja opettavainen. Tämä on Karoliinan huivi. Tänne istun (Istuu keskelle sohvaa ja levittää hamettaan) ja odotan luutnanttia — — — Käske Karoliina luokseni.

RÄSÄNEN (Ovelta). Kamarineitsyt!

EMÄNTÄ. Missä on Hanna?

RÄSÄNEN. Kyllä hän tulee, istutaan ja annetaan vierastenkin odottaa. Ne ovat uteliaita. (Istuu keinutuoliin).

KAROLIINA (Tulee kirje porsliinilautasella, emäntä ottaa ja kääntelee, suutelee, Karoliina istuu vieressä).

HEIKKI (Tulee yllä pitkä takki, mutta sarkahousut ja saappaat, vetää kirjeen taskustaan, antaa Räsäselle, menee kiikkutuolin taakse silmäillen Karoliinaa). Muuan kerjäläisakka antoi mestarille.

RÄSÄNEN (Lukee). Mestari Räsänen. Vä… väliin tul… tulleesta syystä saan kun… kunnian ilmoit… taa, että tyttä… renne ei mi… minulle passaa. Antakaa luut… nan… tille! Kunnioittaen Serafinus Amandus Hellman, filos. maist. Mitä helvettiä! (Nousee ylös, töyttää kumoon Heikin) Korjaa luusi! (Heikki menee, Räsänen kävelee).

KAROLIINA. Armollinen rouva! Se on ruotsia. Minä luen ja selitän teille.

EMÄNTÄ (Antaa avatun kirjeen). Lue! Se on rakastetulta luutnantilta.

KAROLIINA. "Matami Räsänen. Minä olen saanut silmäni auki, ja näin ollen en huolikaan neitsyt Hannaa, joka on moukkamainen ja passaa vanhalle maisterille. Kunnioittaen entinen luutnantti von Söderhjelm."

EMÄNTÄ. Mitä, mitä? (Nostaa kätensä, kaappaa kirjeen). Mitä tämä?
(Lähtee kävelemään ).

KAROLIINA (Yskii).

EMÄNTÄ. Ei tämä ole mikään footi, korjaa sinäkin luusi!

KAROLIINA (Menee).

RÄSÄNEN (Käveltyään, näyttää kirjettä emännälle). Tuhat tulimmaista!
Ymmärrätkö tätä?

EMÄNTÄ (Vaipuu kiikkutuoliin). Luutnantti ei huolikaan Hannasta!

RÄSÄNEN (Vaipuu sohvalle). Kaunis kunnia! Maisteri ei huolikaan
Hannasta!

EMÄNTÄ. Onko tyttäremme niin halpa nyt?

RÄSÄNEN. Siltä näyttää. Kosijat pelkäävät häntä.

EMÄNTÄ (Menee sohvaan, painaa päänsä Räsäsen olkaan). Tuomas! Mitä on tehtävä?

RÄSÄNEN. Kuka nyt vävyksi? Vieraat salissa odottavat. Voi minua onnetonta, kun levitin huhuja kihlajaisista!

EMÄNTÄ. Niin, kuka vävyksi? Voi minua onnetonta! (Melua kuuluu salista, avaa oven, huutaa). Vaara soo praa! Hanna tyttö hoppar koht' sillään ti tora kranna sälongi.

IHALAINEN (Tulee Hannan kanssa). Päivää mestari. (Kättelee). Terveisiä maalta!

RÄSÄNEN. Rikina, Rikina! Nyt olemme autetut! Tuossa on oikea! Terve,
Pekka! Huolitkos sinä Hannasta?

IHALAINEN (Vetää Hannan ovensuusta). Tottakai, kun olen rakastanut häntä ihan lapsuudestani asti!

RÄSÄNEN. Ja tahdot ottaa hänet emännäksesi?

IHALAINEN. Hän rakastaa myös minua.

RÄSÄNEN. Rikina, Rikina, Ihalainen ottaa Hannan. Tässä on vävy!

EMÄNTÄ (Kättelee Ihalaista). Mutta mitä Hanna sanoo?

HANNA. Ainahan minä olen ollut kuuliainen lapsi. (Nojaa Pekan rintaa vasten.)

RÄSÄNEN. Mutta merkillistä, kuinka sukkelasti tämä pulma ratkesikin.
Kuule nyt, rakas Rikina! Eikö olisikin parasta, jos heitettäisiin
hiiteen tämä herraselämä ja lähdettäisiin takaisin kotipitäjään tämän
Ihalaisen mukana? Mitä sanot?

EMÄNTÄ. Kait meidän täytyy. Mutta voi surkeutta. Silloinhan sammuisi se sivistyksen valo ja kirkkaus, joka jo on saavutettu. Täytyykö meidän koko ikämme olla talonpoikia? (Purskahtaa itkuun).

HANNA (On Pekan kanssa vaihtanut sormukset). Armas äitikulta!
(Hyväilee). Söta mamma!

EMÄNTÄ. Voi, minä tulen onnettomaksi.

HANNA. Onnettomaksi? Ei millään muotoa! Nyt vasta onnelliseksi tullaankin. Oikea sivistys tarvitsee vapautta. Ulkokuori on sille saman tekevä. Emmekähän me voi olla vapaita tuommoisen teeskennellyn sivistyksen kahleissa. Sivistys ei ole koreissa vaatteissa eikä ruotsinkielen taidossa, kuten tämä kaupunki luulee. Ei, se on sisällistä laatua, se on etsittävä meistä itsestämme, se on kyvyssämme oikein täyttää velvollisuutemme siinä asemassa, johon Luoja on kunkin asettanut.

EMÄNTÄ. Onko se sitten niin, Hanna?

RÄSÄNEN. Usko sinä tyttöä, Rikina. Hän puhuu kuin kirjasta lukisi!
(Erikseen Pekalle). Merkillistä, kuinka paljon se tyttö on oppinutkin.

HANNA. Kyllä se niin on äiti, että me voimme olla sivistyneitä, vaikka asummekin maalla emmekä osaakaan ruotsia.

RÄSÄNEN. Sen uskon minäkin. Se on totta, enkä enään ikinäni ota ruotsin tunteja. Minä olen saanut häpeää vain koko hommasta. Ajatelkaa, kun joku koiransilmä oli ilmoittanut Helsingin lehtilöissä, että ruotsin opetusta antaa halvalla Tuomas Räsänen Kuopiossa! Ei! Me elämme tästä lähtien suomalaisina emmekä muuta nimeämme.

HANNA. Oikein isä!

EMÄNTÄ. Sama se. Täytyyhän minun suostua. Mutta ne keltaiset kiesit, ne viedään maalle; muut saat myödä.

RÄSÄNEN. Ei myödä, rakas Rikina. Nyt olemme siis kaikki onnelliset.
Lähtekäämme julistamaan vieraille tyttäremme kihlautuminen Pekka
Ihalaisen kanssa ja sanomaan jäähyväiset koko moskalle. Ja
Pielavedellä… (Käsillään osottavat yleisölle )

HANNA. Pidämme häät! (Menevät. Esiripun laskettua kuuluu: Eläkööt! toisista suojista).

Esirippu alas.