The Project Gutenberg eBook of Tarzanin pedot, by Edgar Rice Burroughs

I. Lapsenryöstö
II. Autiolle saarelle jätettynä
III. Viidakon otteluita
IV. Sheeta
V. Mugambi
VI. Kauhea laivamiehistö
VII. Petos
VIII. Kuolemantanssi
IX. Ritarillisuuttako vai roistomaisuutta?
X. Ruotsalainen
XI. Tambudza
XII. Musta heittiö
XIII. Pako
XIV. Yksin viidakossa
XV. Ugambia alas
XVI. Yön pimeydessä
XVII. Kincaidin kannella
XVIII. Paulvitsh suunnittelee kostoa
XIX. Kincaidin loppu
XX. Jälleen viidakkosaarella
XXI. Viidakon laki

ENSIMMÄINEN LUKU

"Koko asia on hämärän peitossa", sanoi D'Arnot. "Olen saanut mitä varmimmalta taholta kuulla, ettei poliisilla eikä yleisesikunnan erikoisasiamiehillä ole vähintäkään aavistusta, kuinka se on tapahtunut. Mitä he tietävät — mitä yleensä kukaan tietää — supistuu siihen, että Nikolas Rokoff on päässyt pakoon."

John Clayton, Greystoken loordi — hän, joka oli ollut Apinain Tarzan — istui ääneti ystävänsä, luutnantti Paul D'Arnotin huoneessa Pariisissa ja tuijotti miettivästi moitteettoman kiiltävän kenkänsä kärkeen.

Hänen mieleensä nousi monenlaisia muistoja, kun hän sai kuulla, että hänen perivihollisensa oli paennut ranskalaisesta sotilasvankilasta, jonne hänet oli tuomittu elinkaudeksi apinamiehen todistuksen nojalla.

Tarzan ajatteli, kuinka pitkälle Rokoff oli kerran mennyt syöstäkseen hänet kuolemaan, ja hän käsitti, että tuon miehen tähänastiset teot eivät epäilemättä olisi mitään verrattuina hänen pyrkimyksiinsä ja suunnitelmiinsa nyt, kun hän taas oli vapaa.

Tarzan oli äskettäin tuonut vaimonsa ja pikku poikansa Lontooseen, jotta he välttäisivät ne epämukavuudet ja vaarat, joita sadekausi aiheutti heidän laajalla maatilallaan Uzirissa, villien waziri-soturien maassa, joiden suuria afrikkalaisia alueita apinamies kerran oli hallinnut.

Hän oli tullut Kanaalin poikki lyhyelle käynnille vanhan ystävänsä luo, mutta uutinen venäläisen paosta oli nyt luonut varjon hänen huvimatkaansa, joten hän jo ajatteli palata heti paikalla Lontooseen, vaikka oli vasta äsken saapunut.

"En pelkää omasta kohdastani, Paul", sanoi hän lopulta. "Olen monta kertaa ennenkin tehnyt tyhjäksi Rokoffin hankkeet henkeäni vastaan; mutta nyt on toisiakin ihmisiä kysymyksessä. Jos käsitän miehen oikein, käy hän luultavasti kimppuuni kohdistamalla iskunsa vaimooni tai poikaani eikä suoraan minuun, sillä epäilemättä hän tietää, ettei hän muulla tavoin toimita minulle suurempaa tuskaa. Minun täytyy heti mennä heidän luokseen, kunnes Rokoff on taas saatu kiinni — tai hengetön."

Kun nämä kaksi miestä puhelivat Pariisissa, puheli kaksi muuta miestä keskenään pienessä majassa Lontoon laitakaupungilla. Molemmat olivat tummia ja vastenmielisen näköisiä.

Toinen oli parrakas, mutta toisella, jonka kasvot olivat kelmeät pitkästä sisälläolosta, oli vain muutaman päivän vanha musta parransänki leuassaan. Jälkimäinen puhui.

"Sinun täytyy välttämättä ajaa partasi, Aleksis", sanoi hän toverilleen. "Siitä hän tuntisi sinut heti. Meidän on nyt erottava, ja kun taas kohtaamme toisemme Kincaidin kannella, niin toivoaksemme, meillä on mukanamme kaksi kunnioitettua vierasta, jotka tuskin aavistavat, minkä hauskan retken olemme suunnitelleet heille. Kahden tunnin kuluttua pitäisi minun olla toisen kanssa matkalla Doveriin, ja huomenillalla, jos seuraat huolellisesti ohjeitani, pitäisi sinun saapua toisen kanssa, tietystikin edellytettynä, että hän palaa Lontooseen niin nopeasti kuin otaksun. Ponnistustemme palkaksi koituu aineellisia etuja ja muutakin mieluista. Ranskalaisten typeryyden takia on minun pakoni salassa näin monta päivää, joten minulla on ollut hyvä tilaisuus suunnitella pikku seikkailumme jokainen yksityiskohta niin huolellisesti, ettei kaiketikaan tule pienintäkään estettä pilaamaan suunnitelmiamme. Ja nyt hyvästi ja onnea matkalle!"

Kolme tuntia myöhemmin nousi sähkösanomapoika portaita ylös luutnantti
Paul D'Arnotin asuntoon.

"Sähkösanoma loordi Greystokelle", ilmoitti hän palvelijalle, joka tuli avaamaan hänen soitettuaan ovikelloa. "Onko hän täällä?"

Mies vastasi myöntäen ja kuitattuaan sähkösanoman vei sen Tarzanille, joka jo valmistautui lähteäkseen Lontooseen.

Tarzan repi kuoren rikki, ja kun hän luki sanoman, valahtivat hänen kasvonsa kalpeiksi.

"Jack ryöstetty puutarhasta uuden palvelijan avustuksella.
Tule heti. — Jane."

Kun Tarzan hyppäsi ajoneuvoista, jotka olivat tulleet häntä vastaan asemalle, ja syöksyi ylös portaita Lontoossa, tuli häntä ovella vastaan nuori nainen, silmät kuivina, mutta muuten melkein suunniltaan mielenliikutuksesta.

Jane Porter Clayton kertoi nopeasti kaikki, mitä hän oli saanut tietää pojan varastamisesta.

Lapsenhoitaja oli kuljettanut pienokaista lastenvaunuissa aurinkoisella käytävällä talon edustalla, kun umpinainen taksa-auto pysähtyi kadunkulmaan. Tyttö oli vain ohimennen silmännyt autoa ja huomannut ainoastaan, ettei siitä tullut ketään ulos. Auto oli käytävän reunalla ja moottori oli yhä käynnissä ikäänkuin olisi odotettu matkustajaa talosta, jonka eteen se oli pysähtynyt.

Melkein samassa oli uusi palvelija, Carl, tullut juosten Greystoken talosta ja sanonut, että talon emäntä halusi puhua hieman tytön kanssa ja että tämän piti jättää pikku Jack hänen huostaansa siksi aikaa.

Tyttö sanoi, ettei hän epäillyt ollenkaan miestä, ennenkuin oli tullut talon sisäänkäytävälle, jolloin hänen mieleensä juolahti varoittaa Carlia kääntämästä vaunuja siten, että aurinko paistaisi pienokaisen silmiin.

Kääntyessään huutamaan tätä palvelijalle hämmästyi hän hieman nähdessään, että mies työnsi vaunuja nopeasti kadunkulmaa kohti, ja samassa hän näki auton avautuvan ja tummien kasvojen näyttäytyvän hetkiseksi aukosta.

Hän käsitti vaistomaisesti, että lapsi oli vaarassa, ja syöksyi huudahtaen portaita alas ja käytävää pitkin autoa kohti, johon Carl nyt ojensi poikaa tummalle miehelle.

Ennenkuin tyttö ehti ajoneuvojen luo, hypähti Carl autoon rikostoverinsa viereen ja läimäytti oven kiinni. Samassa koetti autonajaja saada koneensa liikkeelle, mutta joku paikka oli ilmeisesti vioittunut — välitysketju ei ehkä toiminut — ja kun ajaja työnsi vipusimen toiseen asentoon ja antoi vaunun kulkea joitakin tuumia taaksepäin, ennenkuin taas yritti eteenpäin, antoi tästä johtunut viivytys lapsenhoitajalle aikaa ehtiä auton sivulle.

Hypäten astinlaudalle hän oli koettanut siepata pikku pojan muukalaisen sylistä ja oli huutaen ja vastaan ponnistellen pysytellyt paikallaan senkin jälkeen kun auto oli lähtenyt liikkeelle. Vasta silloin kun kone oli hyvää vauhtia kulkien sivuuttanut Greystoken talon, oli Carlin onnistunut tölmäistä hänet katukäytävälle, iskemällä häntä voimakkaasti kasvoihin.

Hänen huutonsa olivat hälyttäneet paikalle palvelijoita ja perheenjäseniä naapuritaloista ja myöskin Greystoken talosta. Lady Greystoke oli joutunut näkemään tytön urhean käyttäytymisen ja itse koettanut saavuttaa nopeasti kiitävää vaunua, mutta liian myöhään.

Tämä oli kaikki, mitä asiasta tiedettiin, eikä lady Greystoke voinut aavistaakaan, kuka suunnitelman alkuunpanijana oli, ennekuin hänen miehensä kertoi hänelle, että Nikolas Rokoff oli paennut ranskalaisesta vankilasta, johon he olivat toivoneet hänen joutuneen ainiaaksi.

Kun Tarzan ja hänen vaimonsa olivat neuvottelemassa, mitä olisi viisainta tehdä, soi puhelin kirjastossa heidän oikealla puolellaan. Tarzan meni itse vastaamaan.

"Teidän poikanne on ryöstetty", jatkoi ääni, "ja minä yksin voin auttaa teitä hänen pelastamisessaan. Tunnen salaliittolaiset, jotka veivät hänet. Minä olinkin itse osallisena asiassa, ja minun piti saada osani palkinnosta, mutta nyt minua koetetaan petkuttaa, ja maksaakseni toisille samalla mitalla autan teitä saamaan hänet takaisin, mutta sillä ehdolla, että te ette ahdista minua osanotosta rikokseen. Mitä sanotte?"

"Jos viette minut sinne, missä poikani on piilotettuna", vastasi apinamies, "ei teidän tarvitse pelätä mitään minun puoleltani."

"Hyvä", vastasi toinen. "Mutta teidän on tultava yksin kohtaamaan minua, sillä siinä on jo kylliksi, että minun täytyy luottaa teihin. En voi antautua vaaraan, että muut saavat tietää, kuka olen."

Toinen ilmoitti erään ravintolan nimen ja paikan Doverin rantakadulla — paikan, jossa kävi paljon merimiehiä.

"Tulkaa", sanoi hän lopuksi, "noin kello kymmenen tänä iltana. Ei hyödytä tulla aikaisemmin. Poikanne on sillä välin täydessä turvassa, ja minä voin sitten viedä teidät salaa hänen piilopaikkaansa. Mutta tulkaa varmasti yksin älkääkä millään ehdolla ilmoittako asiasta poliisille, sillä minä tunnen teidät hyvin ja pidän teitä silmällä. Jos joku toinen seuraa teitä tai jos näen epäilyttäviä henkilöitä, jotka saattaisivat olla poliisin palveluksessa, en tule kohtaamaan teitä, ja viimeinen mahdollisuus poikanne takaisin saamiseksi on silloin mennyt."

Sen enempää sanomatta lopetti mies keskustelun. Tarzan kertasi keskustelun pääkohdat vaimolleen. Jane pyysi päästä mukaan, mutta Tarzan huomautti, että mies varmaan toteuttaisi uhkauksensa ja kieltäytyisi auttamasta heitä, jollei hän menisi yksin. Ja niin he erosivat, mies kiiruhtaakseen Doveriin ja vaimo näennäisesti odottaakseen kotona, kunnes Tarzan ilmoittaisi hänelle matkan tuloksista.

Vain vähän saattoivat he aavistaa, mitä kumpikin tulisi kokemaan ennen kohtaamistaan, tai uneksia kaukaisesta — mutta miksi rientäisimme tapausten edelle?

Kymmenen minuutin ajan apinamiehen lähdettyä käveli Jane Clayton levottomasti edestakaisin kirjaston silkkimatoilla. Hänen äidinsydäntään kirveli, kun häneltä oli riistetty esikoisensa. Toivo ja pelko vaihtelivat hänen tuskaisessa mielessään.

Vaikka hänen järkensä sanoi, että kaikki kävisi hyvin, jos Tarzan lähtisi yksin salaperäisen muukalaisen kehoituksen mukaisesti, ei jokin sisäinen näkemys päästänyt häntä epäluulosta, että mitä suurimmat vaarat uhkasivat hänen miestänsä ja poikaansa.

Mitä enemmän hän ajatteli asiaa, sitä enemmän hän oli vakuutettu siitä, että äskeinen puhelinkutsu oli pelkästään sotajuoni, jonka avulla heidät pidettäisiin toimettomina, kunnes poika olisi varmasti piilossa tai viety pois Englannista. Kysymyksessä saattoi myöskin vain olla syötti, jonka avulla Tarzan houkuteltaisiin leppymättömän Rokoffin käsiin.

Kun tämä ajatus tuli hänen mieleensä, pysähtyi hän kävelyssään, silmät kauhusta levällään. Ajatus kävi heti vakaumukseksi. Hän katsahti suureen kelloon, joka tikitti kirjaston nurkassa.

Oli liian myöhäistä ehtiä siihen Doverin junaan, jossa Tarzan aikoi mennä. Mutta oli toinen, myöhempi juna, joka veisi hänet sinne ajoissa, jotta hän ehtisi ennen määrätuntia paikkaan, jonka muukalainen oli ilmoittanut hänen miehelleen.

Kutsuen kamarineitsyensä ja autonajajansa hän antoi nopeasti määräyksensä. Kymmenen minuuttia myöhemmin kiidätti auto häntä pitkin tungoksen täyttämiä katuja rautatien asemaa kohti.

Neljännestä vailla kymmenen illalla Tarzan astui likaiseen kapakkaan Doverin rantakadulla. Kun hän tuli pahalta haisevaan huoneeseen, kiiruhti muuan olento, kasvot verhossa, hänen ohitseen kadulle.

Apinamies käännähti ja seurasi toista huonosti valaistuun lehtokujaan, jota tottumuksen vaikutuksesta kunnioitettiin valtakadun nimellä. Kun he olivat ulkona, läksi mies kohti pimeyttä, likemmäksi laituria, missä korkealle pinotut tavarapakat, laatikot ja tynnyrit loivat synkkiä varjoja. Sinne hän pysähtyi.

Tarzan koetti hämärässä päästä selville toverinsa kasvonpiirteistä, mutta ei voinut sanoa, oliko hän ennen nähnyt miestä. Jos hän olisi arvannut, että hänen oppaansa oli Aleksis Paulvitsh, olisi hän käsittänyt, että miehen sydämessä oli vain petosta ja että vaara väijyi joka askeleella.

"Hän on nyt vartioimatta", jatkoi venäläinen. "Hänen ryöstäjänsä ovat aivan varmoja, ettei asia tule ilmi, ja lukuunottamatta paria laivaväkeen kuuluvaa miestä, joille olen antanut tarpeeksi viinaa, että he pysyvät tuntikausia vaiti, ei Kincaidilla ole ketään. Me voimme mennä laivaan, ottaa lapsen ja palata ilman vähintäkään vaaraa."

Hänen oppaansa vei hänet pienen veneen luo, joka oli kiinnitetty laituriin. Nuo kaksi miestä astuivat siihen, ja Paulvitsh souti nopeasti höyrylaivaa kohti. Musta savu, joka kohosi sen savutorvesta, ei silloin herättänyt Tarzanissa mitään epäilyjä. Kaikki hänen ajatuksensa oli vallannut toivo, että hänellä jonkun hetken perästä olisi taas pikku poikansa sylissään.

Höyrylaivan sivulla he tapasivat köysiportaat, jotka riippuivat heidän kohdallaan, ja he kiipesivät varovasti niitä ylös. Kannelle päästyään he kiiruhtivat laivan peräpuoleen, missä venäläinen osoitti muuatta luukkua.

"Poika on tuolla piilossa", sanoi hän. "Teidän olisi paras itse mennä hakemaan häntä, sillä silloin on vähemmän luultavaa, että hän huutaisi pelosta, kuin jos näkisi olevansa vieraan sylissä. Minä jään tänne vartioimaan."

Tarzan oli niin innoissaan pelastaakseen lapsen, ettei hän vähintäkään ajatellut, kuinka kummallista kaikki oli Kincaidilla . Sen kansi oli tyhjänä, vaikka se piti täyttä höyryä, ja piipusta nousevan savupilven nojalla saattoi päättää, että se oli aivan valmis lähtemään matkalle, mutta nämä seikat eivät vaikuttaneet Tarzaniin ollenkaan.

Ajatellen saavansa seuraavassa hetkessä puristaa rakkaan pienokaisensa taas syliinsä riensi apinamies alas pimeään. Hän oli tuskin hellittänyt otteensa luukun reunasta, kun raskas luukku läimähti hänen yläpuolellaan kiinni.

Hän tiesi heti joutuneensa petoksen uhriksi, ja sensijaan että olisi pelastanut poikansa, oli hän itse joutunut vihollistensa käsiin. Vaikka hän nopeasti kääntyi luukulle päin ja koetti nostaa sitä, ei hän kyennyt siihen.

Raapaistuaan tulitikun hän tutki ympäristöään ja huomasi, että suuresta lastihuoneesta oli erotettu pikku osasto, josta ja johon pääsi vain luukusta hänen yläpuolellaan. Ilmeisesti oli huone erikoisesti varustettu vankikopiksi hänelle.

Huoneessa ei ollut mitään kalustoa eikä ketään muuta asukasta. Jos lapsi olisi Kincaidilla , oli se piilotettu johonkin muuhun paikkaan.

Apinamies oli yli kaksikymmentä vuotta, lapsesta mieheksi asti, kuljeskellut ja elänyt villissä viidakossaan ilman minkäänlaista ihmisseuraa. Hän oli elämänsä herkimpänä ajanjaksona oppinut ottamaan vastaan ilonsa ja surunsa villien eläinten tavoin.

Tästä syystä hän ei raivonnut eikä noussut kapinaan kohtaloa vastaan, vaan odotti kärsivällisesti, mitä hänelle edelleen tapahtuisi. Samalla hän oli kuitenkin aivan valmis tekemään kaikkensa pelastuakseen vaarasta. Hän tutki vankilansa tarkasti, koetteli jykeviä lankkuseiniä ja mittasi välimatkan yläpuolellaan olevaan luukkuun.

Kun hän oli tässä puuhassa, kuului hänen korviinsa äkkiä koneiden jytinä ja potkurin pyöriminen.

Ja juuri kun nämä ajatukset vilahtivat hänen mieleensä, kantautui koneitten pauhun yli hänen korviinsa ääni, joka sai hänet jähmettymään kauhusta.

Hänen yläpuolellaan olevalta kannelta kuului selvänä ja kimeänä pelästyneen naisen huuto.

TOINEN LUKU

Kun Tarzan ja hänen oppaansa olivat kadonneet pimeän laiturin varjoihin, oli tiheään huntuun verhoutunut nainen kiiruhtanut pitkin ahdasta lehtokujaa sen kapakan ovelle, josta nuo kaksi miestä olivat juuri lähteneet.

Siinä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen ja astui sitten rohkeasti kurjaan luolaan ikäänkuin tyytyväisenä siitä, että oli vihdoinkin päässyt etsimäänsä paikkaan.

Parikymmentä puolijuopunutta merimiestä ja satamajätkää töllisteli komeapukuista naista, joka oli odottamaton näky heidän keskellään. Hän lähestyi nopeasti huolimattomassa ulkoasussa olevaa tarjoilijatarta, joka tuijotti puolittain kateellisena, puolittain vihaisena onnellisempaa sisartaan.

"Oletteko nähnyt täällä vain noin minuutti sitten pitkän hyvinpuetun miehen", kysyi hän, "joka kohtasi toisen ja meni pois hänen kanssaan?"

Tyttö vastasi myöntäen, mutta ei voinut sanoa, mihin päin he olivat menneet. Muuan merimies, joka tuli kuuntelemaan keskustelua, vakuutti tiedon oikeaksi: vähän ennenkuin hän oli aikonut kapakkaan, oli hän nähnyt sieltä lähtevän kaksi miestä, jotka kulkivat laiturille päin.

"Osoittakaa minulle, minne päin he menivät", huudahti nainen, pistäen miehen kouraan rahan.

Mies vei hänet pois, ja he kävelivät yhdessä nopeasti laiturille ja sitten sitä pitkin, kunnes näkivät vedessä pienen veneen, joka juuri oli katoamassa lähellä olevan höyrylaivan varjoihin.

"Kymmenen puntaa, jos hankitte veneen ja soudatte minut tuohon höyrylaivaan", huudahti nainen.

"Nopeasti sitten", vastasi toinen, "sillä meidän täytyy pitää kiirettä, jos aijomme ehtiä Kincaidille ennenkuin se lähtee. Se on ollut lähtövalmiina kolme tuntia ja odottanut vain tuota yhtä matkustajaa. Puhuin erään sen laivamiehen kanssa puoli tuntia sitten."

Puhuessaan ohjasi hän kulun laiturin päähän, jossa hän tiesi toisen veneen olevan kiinnitettynä. Autettuaan naisen siihen hyppäsi hän itse perässä ja työnsi veneen rannasta. He kiitivät pian pitkin veden pintaa.

Höyrylaivan sivulla mies pyysi palkkaansa ja nainen työnsi hänen ojennettuun käteensä kourallisen seteleitä välittämättä edes laskea summan suuruutta. Yksi ainoa silmäys seteleihin sai miehen vakuutetuksi siitä, että hän oli saanut erinomaisen runsaan hyvityksen. Sitten hän auttoi naista köysiportaita ylös ja jäi aluksineen laivan kupeelle odottamaan, tahtoisiko tämä antelias matkustaja ehkä päästä myöhemmin taas maihin.

Mutta pian ilmaisi koneen jyskytys ja teräsköyden ratina vinttureilla, että Kincaidin ankkuria hinattiin ylös, ja hetkeä myöhemmin odottaja kuuli potkurien rupeavan pyörimään, ja pieni höyrylaiva lähti hitaasti hänestä poispäin Kanaalia kohti.

Kääntyessään soutamaan taas rannalle kuuli hän naisen huudon laivan kannelta.

"Tätä minä sanon kirotuksi onneksi", puheli hän itsekseen. "Olisinhan yhtä hyvin voinut saada koko tuon penteleen setelitukon."

Kun Jane Clayton kiipesi Kincaidin kannelle, huomasi hän laivan näköjään tyhjäksi. Missään ei ollut merkkiäkään hänen etsimistään miehistä eikä kenestäkään muusta, joten hän alkoi etsiä miestään ja lastaan, jotka hän toivoi kaikesta huolimatta heti löytävänsä.

Hän kiiruhti nopeasti kajuuttaan, joka oli puoleksi kannen yläpuolella ja puoleksi sen alla. Rientäessään lyhyitä kajuutanportaita alas salonkiin, jonka kummallakin puolella oli laivan päällystön käyttämiä pienempiä huoneita, ei hän huomannut, että eräs ovi suljettiin äkkiä hänen edessään. Hän kulki salongin päästä päähän ja kääntyen sitten takaisin pysähtyi joka ovelle kuuntelemaan ja koetti varovasti jokaista lukkoa.

Kaikki oli hiljaista, aivan hiljaista, ja hän luulotteli rasittuneessa mielikuvituksessaan, että hänen oman pelästyneen sydämensä jyskytys täytti koko laivan äänekkäällä pauhullaan.

Ovet avautuivat yksi toisensa jälkeen hänen kosketuksestaan, mutta kaikki paikat olivat tyhjinä. Hän ei huomannut innokkaassa puuhassaan äkkiä syntynyttä liikettä laivalla, koneitten tärinää ja potkurin jyskytystä. Hän oli tullut viimeiselle ovelle oikealla puolella, ja kun hän työnsi sen auki, tarttui häneen kiinni huoneessa ollut voimakas, tummakasvoinen mies, joka veti hänet nopeasti ummehtuneeseen, pahalta haisevaan hyttiin.

Odottamattoman hyökkäyksen aiheuttamassa äkillisessä säikähdyksessä hän oli päästänyt yhden ainoan läpitunkevan huudon, sitten mies pani pitemmittä mutkitta kätensä hänen suunsa eteen.

"Ei ennenkuin olemme kauempana maasta, ystäväiseni", sanoi mies.
"Sitten voitte ulvoa niin paljon kuin jaksatte."

Lady Greystoke kääntyi ja näki ivalliset, parrakkaat kasvot aivan likellä omiaan. Mies otti puristavan kätensä hänen huuliltaan, ja nuori nainen päästi kauhistuneen parahduksen tuntiessaan vangitsijansa ja vetäytyi poispäin miehestä.

"Entä pikku poikani", jatkoi Jane Clayton välittämättä Rokoffin sanoista — "missä hän on? Antakaa hänet minulle. Kuinka saatoitte olla niin julma — koska tekään — Nikolas Rokoff — ette voi olla aivan armoa ja sääliä vailla? Sanokaa minulle, missä hän en! Onko hän laivassa? Oi, kuulkaa, jos teillä on sydän rinnassanne, viekää minut poikaseni luo!"

"Jos teette kuten teille sanotaan, ei hänelle tapahdu mitään pahaa", vastasi Rokoff. "Mutta muistakaa, että on oma syynne, että olette täällä. Te tulitte vapaaehtoisesti laivaan ja saatte kärsiä seuraukset." — Enpä juuri osannut ajatella, — lisäsi hän itsekseen, — että minua kohtaisi sellainen onni.

Hän meni sitten kannelle ja lukitsi kajuutan oven jälkeensä, eikä Jane Clayton nähnyt häntä moneen päivään. Asianlaita oli se, että Nikolas Rokoff oli huono merimies; korkea aallokko, johon Kincaid joutui heti matkan alussa, tuotti hänelle pahanlaatuisen meritaudin kohtauksen, pakottaen hänet pysymään vuoteessaan.

Tänä aikana kävi Jane Claytonia katsomassa vain eräs kömpelö ruotsalainen, Kincaidin likainen kokki, joka toi hänelle ruokaa. Kokin nimi oli Sven Andersson, ja hän ylpeili siitä, että hänen sukunimensä kirjoitettiin kahdella s:llä.

Mies oli pitkä ja luiseva, hänellä oli pitkät, keltaiset viikset, sairaalloisen näköiset kasvot ja likaiset kynnet. Vain hänen näkemisensäkin — likainen peukalo syvällä haaleassa muhennoksessa, joka näytti olevan hänen keittotaitonsa korkein saavutus sen tiheästä esiintymisestä päättäen — oli kylliksi viemään vangilta ruokahalun.

Kokin pienet siniset, likekkäiset silmät eivät milloinkaan katsoneet suoraan hänen silmiinsä. Miehen koko olemuksessa oli salakavaluutta, joka kuvastui hänen kissaa muistuttavassa kävelemistavassaankin. Synkkää vaikutelmaa lisäsi pitkä kapea veitsi, joka oli aina hänen kupeellaan, ryvettyneen esiliinan likaiseen kannatusnuoraan pistettynä. Näennäisesti se oli vain hänen ammatissaan tarvittava työase, mutta Jane Clayton ei voinut päästä vakaumuksesta, että sitä hyvin vähäisen aiheen sattuessa käytettäisiin toiseen, paljon arveluttavampaan tarkoitukseen.

Kokki oli vankia kohtaan äreä, mutta tämä soi hänelle aina ystävällisen hymyn ja kiittävän sanan, kun sai ruokansa, vaikka useimmiten viskasikin suurimman osan ruoka-astian sisällöstä kajuutan pikkuruisen ikkunaluukun kautta mereen heti kun ovi sulkeutui kokin takana.

Vangitsemista seuraavina tuskan päivinä oli kaksi kysymystä Jane Claytonin mielessä etualalla — hänen miehensä ja poikansa olopaikka. Hän uskoi täydesti, että pienokainen oli Kincaidilla , jos se vielä oli elossa, mutta hän ei voinut sanoa, oliko Tarzanin sallittu elää sen jälkeen kun hänet oli houkuteltu salaperäiseen laivaan.

Lady Greystoke tunsi tietystikin venäläisen sammumattoman vihan Tarzania kohtaan ja tiesi vain yhden syyn, miksi tämä oli viekoiteltu laivaan — Tarzan raivattaisiin verrattain vähäisenkin vaaran uhatessa tieltä pois kostoksi siitä, että hän oli tehnyt tyhjiksi Rokoffin mielisuunnitelmat ja avustanut venäläisen joutumista ranskalaiseen vankilaan.

Tarzan puolestaan makasi koppinsa pimeydessä tietämättä, että hänen vaimonsa oli vankina kajuutassa melkein hänen päänsä päällä.

Sama ruotsalainen, joka palveli Janea, toi hänellekin ruokaa, mutta vaikka Tarzan oli usean kerran koettanut päästä keskusteluun miehen kanssa, ei hän ollut onnistunut yrityksessään.

Hän oli toivonut saavansa tältä mieheltä tietää, oliko hänen pikku poikansa Kincaidilla , mutta tähän ja muihin samansuuntaisiin kysymyksiin oli miehellä vain yksi vastaus: "Mine luule, rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova." Monen yrityksen jälkeen heitti Tarzan asian sikseen.

Viikkomääriä, jotka tuntuivat vangeista kuukausilta, ponnisteli pieni höyrylaiva eteenpäin, heille tuntematonta päämäärää kohti. Kerran Kincaid pysähtyi ottamaan hiiliä, mutta lähti heti taas loputtomalta näyttävälle matkalleen.

Rokoff oli vain kerran käynyt Jane Claytonin luona teljettyään hänet pikkuruiseen hyttiin. Hän oli tullut laihana ja silmät kuopalla pitkällisen meritaudin jälkeen. Hänen tarkoituksenaan oli saada lady Greystokelta suurelle summalle asetettu henkilökohtainen maksuosoitus palkkioksi siitä, että lady saisi kaikessa turvassa palata Englantiin.

"Kun laskette minut täysin turvassa maihin poikani ja mieheni kanssa jonkun sivistysmaan satamaan", vastasi Jane Clayton, "maksan teille kullassa kaksin verroin pyytämänne summan, mutta sitä ennen ette saa penniäkään, — en lupaakaan teille mitään muulla ehdolla."

"Te annatte minulle pyytämäni maksuosoituksen", vastasi venäläinen ivallisesti hymyillen, "muutoin ette te eikä lapsenne ja miehenne pääse milloinkaan mihinkään satamaan, ei sivistysmaan eikä muunkaan."

"En luottaisi teihin", vastasi Jane. "Kuinka voin olla varma siitä, että te ette ota rahojani ja menettele sitte minun ja omaisteni kanssa niinkuin tahdotte, välittämättä lupauksestanne?"

"Luullakseni teette niinkuin sanon", väitti Rokoff ja kääntyi lähteäkseen. "Muistakaa, että minulla on teidän poikanne — jos sattumalta kuulette kidutetun lapsen tuskanvalituksia, saattaa teitä lohduttaa ajatus, että pienokainen kärsii teidän itsepäisyytenne takia — ja että kysymyksessä on teidän pienokaisenne."

"Siten ette voi tehdä!" huudahti nuori nainen. "Te ette voi — ette vei olla niin pirullisen julma!"

"Minä en ole julma, vaan te", vastasi venäläinen, "sillä te annatte kurjan rahasumman takia pienokaisenne alttiiksi kärsimyksille."

Tulos oli se, että Jane Clayton kirjoitti maksuosoituksen suurelle summalle ja antoi sen Nikolas Rokoffille, joka lähti hänen hytistään tyytyväinen irvistys huulillaan.

Seuraavana päivänä nostettiin Tarzanin kopin kattoluukku syrjään, ja katsahtaessaan ylöspäin, näki hän valoisassa aukossa Paulvitshin pään.

"Tulkaa ylös!" komensi venäläinen. "Mutta muistakaa, että teidät ammutaan, jos teette yhdenkään liikkeen käydäksenne minun tai jonkun muun kimppuun laivalla."

Apinamies heilautti itsensä keveästi kannelle. Hänen ympärillään oli, tosin kunnioittavan välimatkan päässä, puolitusinaa merimiehiä kivääreillä ja revolvereilla asestettuina. Hänen edessään oli Paulvitsh.

Tarzan katseli ympärilleen nähdäkseen Rokoffin, jonka hän varmasti tiesi olevan laivassa, mutta miehestä ei näkynyt merkkiäkään.

"Loordi Greystoke", aloitti venäläinen, "häiritsemällä jatkuvasti ja ilkivaltaisesti monsieur Rokoffia ja hänen suunnitelmiaan olette lopuksi saattanut itsenne ja perheenne tähän onnettomaan asemaan. Saatte kiittää siitä vain itseänne. Kuten saatatte käsittää, on monsieur Rokoffilta mennyt suuri summa rahaa tämän retken varustamiseen, ja kun te olette sen ainoana aiheena, odottaa hän luonnollisesti, että te korvaatte kustannukset. Lisäksi voin sanoa, että vain tyydyttämällä monsieur Rokoffin oikeudenmukaiset vaatimukset te kykenette torjumaan mitä epämieluisimmat seuraukset vaimoltanne ja lapseltanne, samalla kun voitte säilyttää oman henkenne ja saavuttaa vapautenne."

"Kuinka suuri summa on kysymyksessä?" tiedusti Tarzan. "Ja minkä vakuuden saan siitä, että te puolestanne noudatatte sopimusta? Kuten tiedätte, on minulla hyvin vähän aihetta uskoa kahta sellaista lurjusta kuin teitä ja Rokoffia."

"Te ette ole sellaisessa asemassa, että voisitte syytää herjauksia", sanoi hän. "Teillä ei ole muuta vakuutta siitä, että me noudatamme sopimusta, kuin minun sanani, mutta siitä saatte olla varma, että voimme hyvin pian selvittää välimme teidän kanssanne, jollette kirjoita pyytämäämme maksuosoitusta. Jollette ole suurempi hullu kuin luulenkaan, pitäisi teidän tietää, ettei mikään tuottaisi meille suurempaa nautintoa kuin että käskisimme näiden miesten ampua teidät. Me emme tee siten syystä, että meillä on teidän rankaisemiseksenne toisia suunnitelmia, jotka teidän kuolemanne saisi raukeamaan."

"Ei", vastasi Aleksis Paulvitsh, "poikanne on muualla ja aivan turvassa, eikä häntä tapeta paitsi jos kieltäydytte myöntymästä kohtuullisiin vaatimuksiimme. Jos käy välttämättömäksi tappaa teidät, ei ole mitään syytä jättää lasta eloon, koska teidän poistuessanne poistuu juuri se, jota me tahdomme pojan kautta rangaista, ja hän tulee senjälkeen meille vain alinomaisen vaaran ja huolen aiheeksi. Huomaatte siis, että voitte pelastaa poikanne hengen ainoastaan pelastamalla omanne, ja että voitte pelastaa omanne ainoastaan antamalla meille pyytämämme maksuosoituksen."

"No hyvä", vastasi Tarzan, sillä hän tiesi, että he hyvinkin saattoivat täyttää Paulvitshin katalan uhkauksen. Oli ehkä mahdollista saada poika pelastetuksi suostumalla heidän vaatimuksiinsa.

Hänestä näytti aivan mahdottomalta, että he sallisivat hänen elää senjälkeen kun hän oli kirjoittanut nimensä maksuosoitukseen. Mutta hän oli päättänyt taistella heitä vastaan tavalla, jota he eivät milloinkaan unohtaisi, ja mikäli mahdollista viedä Paulvitshin mukanaan hautaan. Hän oli vain pahoillaan, ettei häntä vastassa ollut Rokoff.

Paulvitsh mainitsi ylettömän rahamäärän. Tarzan kykeni tuskin pidättämään hymyänsä.

Juuri heidän ahneutensa koitui heidän tuhokseen, ainakin lunnaiden suhteen. Tarzan epäröi tahallaan ja tinki summaa, mutta Paulvitsh oli itsepäinen. Lopuksi apinamies kirjoitti maksuosoituksen suuremmalle summalle kuin hänellä oli pankissa käytettävänään.

Kun hän kääntyi antaakseen arvottoman paperipalan venäläiselle, sattui hänen katseensa suuntautumaan Kincaidin kokan yli ylähangan puolelta. Hän näki hämmästyksekseen, että laiva oli vain muutaman sadan metrin päässä maasta. Melkein vedenrajaan asti ulottui troopillinen viidakko, ja taustalla oli ylempänä oleva maa metsän peitossa.

Tarzan luopui aikeesta kostaa venäläiselle heti paikalla. Hän luuli, että edessä oleva maa oli Afrikan mannerta, ja hän tiesi, että jos he vapauttaisivat hänet, voisi hän epäilemättä päästä verrattain helposti takaisin sivistyneihin seutuihin.

"Riisukaa vaatteenne", sanoi hän apinamiehelle. "Te ette tarvitse niitä täällä."

Tarzan hidasteli. Paulvitsh osoitti asestettuja merimiehiä. Silloin englantilainen riisuutui vitkallisesti.

Vene laskettiin vesille ja apinamies soudettiin maihin yhä ankarasti vartioituna. Puoli tuntia myöhemmin olivat merimiehet palanneet Kincaidiin ja höyrylaiva lähti hitaasti liikkeelle.

Kun Tarzan seisoi kapealla rantakaistaleella tarkaten aluksen lähtöä, näki hän, että kaiteen luo ilmestyi jokin hahmo, joka päästi kovan huudon herättääkseen hänen huomiotaan.

Apinamies aikoi juuri ruveta lukemaan kirjettä, jonka eräs merimiehistä oli hänelle antanut, kun häntä kuljettanut vene oli palaamaisillaan laivalle, mutta kuullessaan huudon aluksen kannelta hän katsahti ylös.

Hän näki mustapartaisen miehen, joka nauroi hänelle pilkallisesti pitäessään korkealla päänsä päällä pientä lasta. Tarzan liikahti äkkiä ikäänkuin olisi tahtonut syöksyä hyrskyjen läpi ja rientää laivaan, joka jo oli liikkeessä, mutta käsittäen niin äkkipikaisen teon hyödyttömyyden hän pysähtyi veden partaalle.

Siinä hän seisoi katse kiintyneenä Kincaidiin , kunnes se katosi rannikolta esiinpistävän vuoriniemekkeen taakse.

Viidakosta hänen takaansa tuijottivat villit, verestävät silmät häneen tuuheitten, riippuvien silmäkarvojen alta.

Pienet marakatit rupattelivat ja riitelivät puiden latvoissa, ja kaukaa sisämaan metsästä kuului leopardin kiljunta.

Mutta John Clayton, Greystoken loordi, seisoi yhä kuurona ja sokeana, tuntien kovaa tuskaa ja katumusta, kun oli päästänyt käsistään otollisen tilaisuuden, oltuaan niin herkkäuskoinen, että oli luottanut perivihollisensa uskotuimman apurin pelkkään tiedonantoon.

— Minulla on ainakin, — ajatteli hän, — yksi lohdutus — tieto siitä, että Jane on täysin turvallisena Lontoossa. Jumalan kiitos, ettei hän joutunut noiden roistojen kynsiin.

Hänen takanaan hiipi varovasti häntä kohti se karvainen otus, jonka ilkeät silmät olivat tarkanneet häntä kuten kissa tarkkaa hiirtä.

KOLMAS LUKU

Tarzan aukaisi hitaasti kirjeen, jonka merimies oli pistänyt hänen käteensä, ja luki sen. Alussa se vaikutti vain vähän hänen surun turruttamaan mieleensä, mutta lopulta hänelle selvisi Rokoffin kauhea kostosuunnitelma täydelleen.

"Tämä kirje selittää teille tarkalleen ne suunnitelmat, joita minulla on jälkeläisenne ja teidän itsenne suhteen.

Te olette syntyänne apina. Te elitte alastonna viidakoissa — olemme palauttaneet teidät omaistenne luo, mutta poikanne kohoaa askeleen isäänsä ylemmäksi. Se on kehityksen järkkymätön laki.

Isä oli eläin, mutta pojasta tulee ihminen — hän astuu ensimmäisen askeleen ylöspäin kehityskulussa. Hän ei joudu olemaan viidakon alaston eläin, vaan hän saa verhon vyötäisilleen ja vaskirenkaat nilkkoihin ja mahdollisesti renkaan nenäänsäkin, sillä häntä tulevat kasvattamaan maan ihmiset — villin ihmissyöjäheimon jäsenet.

Olisin voinut tappaa teidät, mutta silloin ette olisi täydelleen kärsinyt sitä rangaistusta, jonka olette ansainnut.

Kuolleena te ette voisi kärsiä tietäessänne poikanne kohtalon, mutta kun elätte ja olette paikassa, josta ette voi päästä hakemaan tai auttamaan lastanne, — kärsitte te jälellä olevan elämänne aikana kuolemaakin pahempia tuskia ajatellessanne poikanne kauheata elämää.

Tämä siis on osa rangaistustanne, jonka kärsitte siksi, että olette
uskaltanut asettua minua vastaan. N.R.

J.K. — Muu rangaistuksenne on yhteydessä sen kanssa, mitä pian
tapahtuu vaimollenne — asian jätän teidän kuviteltavaksenne."

Kun hän oli lukenut kirjeen loppuun, kuului hänen takaansa heikko ääni, joka yhtäkkiä toi hänet takaisin todellisuuteen.

Käännähtäessään päin oli hän itsesäilytysvaistoa uhkuva, vastarintaan ryhtyvä villieläin. Häntä vastassa oli valtava urosapina, joka jo oli hyökkäämässä hänen päälleen.

Ne kaksi vuotta, jotka olivat kuluneet siitä kun Tarzan pelastettuaan puolisonsa oli tullut aarniometsästä, olivat vain hiukan vähentäneet mahtavia voimia, jotka olivat tehneet hänet viidakon voittamattomaksi herraksi. Hänen suuret tiluksensa Uzirissa olivat vaatineet paljon hänen aikaansa ja tarkkaavaisuuttaan, ja siellä hänellä oli ollut mainio tilaisuus käytännöllisen harjoittelun avulla säilyttää melkein yli-inhimilliset voimansa. Mutta nyt piti alastomana ja aseitta taistella vastaan tulevan karvaisen ja paksuniskaisen pedon kanssa, ja se oli voimainkoetus, joka tuskin milloinkaan olisi ollut apinamiehelle mieluinen.

Mutta ei ollut muuta neuvoa kuin mennä raivosta mieletöntä petoa vastaan luottaen vain niihin aseihin, jotka luonto oli hänelle antanut.

Apinan olkapään yli Tarzan saattoi nyt nähdä lisää noiden alkuajan ihmisen mahtavien edeltäjien päitä ja hartioita — kaikkiaan ehkä tusinan verran.

Hän tiesi kuitenkin, ettei ollut todennäköistä, että ne kävisivät hänen kimppuunsa, koska ihmisapinan äly ei ole kyllin suuri, jotta se voisi käsittää ja pitää arvossa yhteistoiminnan tehoa vihollista vastaan — muutoin ne olisivat jo aikoja sitten tulleet yksinvaltiaiksi olopaikoillaan: niin hirveä hävitysvoima kätkeytyy niiden mahtaviin lihaksiin ja raateleviin torahampaisiin.

Peto hyökkäsi kumeasti muristen Tarzanin kimppuun, mutta apinamies oli muun ohella oppinut sivistyneitten ihmisten asuinsijoilla muutamia tieteellisiä sodankäyntitapoja, joita viidakon asukkaat eivät tunne.

Kun hän muutamia vuosia sitten olisi koettanut torjua pedon hyökkäyksen pelkällä voimallaan, väistyi hän nyt sivulle vastustajansa raivoisasti rynnistäessä, ja eläimen syöksyessä hänen ohitseen hän tähtäsi voimakkaan iskun suoraan apinan sydänalaan.

Päästäen raivon ja tuskan huudon suuri ihmisapina koukistui kaksin kerroin ja vaipui maahan, vaikka melkein heti paikalla ponnisteli taas jaloilleen.

Mutta ennenkuin se pääsi pystyyn, oli valkoihoinen vihollinen kääntynyt ja syöksynyt sitä vastaan. Tällöin hävisi englantilaisesta loordista viimeinenkin pinnallisen sivistyksen jäännös. Hän oli taas viidakon villieläin, joka riemumielin iski yhteen kaltaistensa kanssa. Hän oli taas Tarzan, naarasapina Kaalan poika.

Hänen vahvat, valkoiset hampaansa upposivat vihollisen karvaiseen kurkkuun, kun hän etsi sykkivää valtasuonta.

Voimakkaat sormet pitivät mahtavia torahampaita kaukana hänen omasta ruumiistaan tai puristuen takoivat höyryvasaran voimalla vastustajan murisevaa ja vaahtoavaa naamaa.

Piirissä heidän ympärillään olivat apinaheimon muut jäsenet katsellen ottelua ja nauttien siitä. He päästivät matalia kurkkuääniä hyväksymisen osoitukseksi, kun valkoisen ihon tai karvaisen, veren tahriman nahan kappaleita raastettiin jommankumman taistelijan ruumiista. Mutta he vaikenivat kummastuksen ja jännityksen valtaamina, kun näkivät, että voimakas valkea apina vääntäysi heidän kuninkaansa selkään ja teräslihaksin, jotka oli jännitetty vastustajan kainaloiden alle, voimakkaasti painoi kämmenillään paksua häränniskaa, niin että kuningasapina saattoi vain kiljua tuskissaan ja kierittää itseään avuttomana paksulla viidakkoruoho-peitteellä.

Kuten Tarzan oli voittanut mahtavan Terkozin monta vuotta sitten aikoessaan lähteä etsimään omanlajisiaan ja -värisiään olentoja, siten hän nujersi nyt tämän toisen suuren apinan samalla otteella, jonka oli sattumalta keksinyt tuon toisen ottelun aikana.

Ottelun kulkua tarkannut villien ihmisapinain pieni joukko kuuli kuninkaansa niskan rätisevän, ja tämä ääni sekoittui apinan tuskanhuutoihin ja kauhistavaan karjuntaan. Sitten kuului äkkiä pamaus ikäänkuin raivoisa tuuli olisi katkaissut paksun oksan. Apinan pyöreä pää retkahti suurta karvaista rintaa vasten — karjunta ja ulvonta lakkasivat.

Katselijain pienet porsaansilmät siirtyivät kuninkaan liikkumattomasta hahmosta valkoiseen apinaan, joka nyt kohosi pystyyn voitetun vastustajan vierestä, ja sitten taas kuningasapinaan ikäänkuin ihmetellen, ettei tämä noussut ja tappanut röyhkeätä muukalaista.

He näkivät voittajan laskevan jalkansa maassa olevan liikkumattoman hahmon kaulalle. Sitten hän heilautti päänsä taaksepäin ja päästi ilmoille vastustajansa tappaneen urosapinan villin, kauhean huudon. Silloin he tiesivät, että heidän kuninkaansa oli kuollut.

Voitonhuudon hirveät äänet vierivät kautta viidakon. Puiden oksilla olevat pienet marakatit lakkasivat rupattamasta. Kimakkaääniset, loistavasulkaiset linnut olivat hiljaa. Kaukaa kuului vastaukseksi leopardin valittavaa huutoa ja leijonan kumeata kiljuntaa.

Entisten aikojen Tarzan käänsi nyt kysyen silmänsä edessään olevaan pieneen apinajoukkoon. Entisten aikojen Tarzan pudisti päätänsä ikäänkuin heittääkseen taaksepäin raskaan hiuspaljoutensa, joka oli valahtanut hänen kasvoilleen — vanha tapa, joka polveutui niiltä ajoilta, jolloin hänen paksu, musta tukkansa oli valtavana harjana laskeutunut hänen hartioilleen ja usein luisunut hänen silmilleen silloin kun elämä tai kuolema riippui siitä, saattoiko hän nähdä esteettömästi.

Apinamies tiesi voivansa odottaa heti paikalla hyökkäystä sen elossa olevan urosapinan puolelta, joka tunsi olevansa pätevin taistelemaan heimon kuninkuudesta. Hän tiesi oman heimonsa apinoiden kesken olevan tavallista, että ventovieras saattoi tulla yhteiskunnan jäseneksi ja raivattuaan kuninkaan tieltään ryhtyä itse heimon johtajaksi kaatuneen yksinvaltiaan vaimojen isäntänä.

Jos hän taasen ei yrittäisi seurata heitä, lähtisivät he ehkä vähitellen hänen luotansa taistellakseen myöhemmin keskenään ylivallasta. Hän uskoi voivansa tulla heidän kuninkaakseen, jos tahtoisi, mutta hän ei oikein tietänyt, ottaisiko vastaan tähän asemaan kuuluvat, joskus vaivaloiset velvollisuudet, sillä hän ei nähnyt siinä mitään erikoista etua.

Muuan nuoremmista apinoista, suuren suuri, voimakaslihaksinen eläin, läheni uhkaavasti apinamiestä. Hänen paljaiden torahampaittensa takaa kuului matalaa vihamielistä murinaa.

Tarzan tarkkasi hänen jokaista liikettään seisoen jäykkänä kuin patsas. Jos hän olisi peräytynyt askeleen, olisi se aiheuttanut hyökkäyksen heti paikalla; jos hän olisi syöksynyt eteenpäin, olisi tulos ollut sama tai sitten olisi sotaisa vastustaja lähtenyt pakoon — kaikki riippui nuoren apinan rohkeudesta.

Äärimmäisten menettelytapojen keskivälillä oli se, että seisoi aivan hiljaa. Silloin apina tulisi tavan mukaan aivan likelle tarkkaavaisuutensa esinettä karjuen hirveästi ja paljastaen kuolaa valuvat hampaansa. Hän kiertelisi hitaasti vastustajaansa ikäänkuin miettien vain hyvää mielessään. Ja näin hän tekikin, kuten Tarzan oli arvannut.

Kaikki saattoi olla vain petkutusta, mutta toisaalta — apinan mieli kun oli niin epävakainen — ohimenevä mielijohde voisi singota tuon karvaisen hahmon repivänä ja raastavana valkoisen miehen kimppuun ilman vähintäkään varoitusta.

Eläimen kierrellessä Tarzanin ympärillä kääntyi tämä hitaasti suunnaten aina silmänsä vastustajansa silmiin. Hän oli arvioinut nuoren koiraan vallantavoittelijaksi, joka ei vielä ollut tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi syöstäkseen kuninkaansa vallasta, mutta olisi jonakin päivänä siten tehnyt. Tarzan näki, että eläin oli ihailtavan sopusuhtainen, yli seitsemän jalan pituinen seisoessaan lyhyitten väärien säärtensä varassa.

Hänen jykevät karvaiset käsivartensa ulottuivat melkein maahan asti silloin kun hän seisoi suorana, ja hänen torahampaansa, jotka nyt olivat aivan likellä Tarzanin kasvoja, olivat erittäin pitkät ja terävät. Kuten muutkin heimon jäsenet erosi hän useissa pikkuseikoissa niistä apinoista, joiden joukossa Tarzan oli viettänyt lapsuutensa.

Alussa oli apinamiehessä herännyt toivon kipinä, kun hän oli nähnyt ihmisapinain karvaiset ruumiit — toivon, että hän jostakin omituisesta kohtalon oikusta oli taas palannut oman heimonsa luo; mutta lähempi tarkastelu oli saanut hänet vakuutetuksi siitä, että nämä apinat olivat toista lajia.

Kun uhkaava koiras yhä kierteli itsepintaisesti loikkien apinamiehen ympärillä jokseenkin samaan tapaan kuin koirat, joiden joukkoon on tullut vieras koira, pisti Tarzanin päähän koettaa, puhuiko hänen oma heimonsa samaa kieltä kuin tämäkin, ja niin hän puhutteli eläintä Kerchakin heimon kielellä.

Karvainen peto näytti hämmästyneeltä. "Olen Akut", vastasi se samalla yksinkertaisella, alkeellisella kielellä, joka puhuttujen kielten asteikossa on niin alhaalla että se oli, kuten Tarzan oli otaksunut, samaa kuin sen heimon kieli, jonka keskuudessa hän oli viettänyt kaksikymmentä ensimmäistä elinvuottaan.

"Olen Akut", sanoi apina. "Molak on kuollut. Olen kuningas. Mene tiehesi, muutoin tapan sinut!"

"Sinä näit, kuinka helposti minä tapoin Molakin", vastasi Tarzan. "Siten voisin tappaa sinutkin, jos tahtoisin kuninkaaksi. Mutta Apinain Tarzan ei tahdo Akutin heimon kuninkaaksi. Hän haluaa vain elää levossa tässä maassa. Olkaamme ystäviä. Apinain Tarzan voi auttaa sinua ja sinä voit auttaa Apinain Tarzania."

"Et pysty tappamaan Akutia", vastasi toinen. "Ei kukaan ole niin suuri kuin Akut. Jollet sinä olisi tappanut Molakia, olisi Akut tehnyt sen, sillä Akut oli valmis tulemaan kuninkaaksi."

Vastaukseksi apinamies heittäytyi pedon kimppuun, jonka valppaus oli keskustelun aikana hieman vähentynyt. Silmänräpäyksessä oli Tarzan tarttunut ison apinan ranteeseen, ja ennenkuin toinen saattoi päästä käsiksi häneen, oli hän pyöräyttänyt eläimen ympäri ja hypännyt sen leveälle niskalle.

He tuiskahtivat molemmat maahan, mutta Tarzanin suunnitelma oli onnistunut niin hyvin, että ennenkuin he koskettivat maankamaraa, oli hän saanut Akutista saman otteen, joka oli katkaissut Molakilta niskan.

Hän antoi puristuksen vaikuttaa hitaasti, ja samoin kuin hän menneinä päivinä oli suonut Terkozille tilaisuuden antautua ja jäädä eloon, soi hän nyt Akutille — hän näki apinassa vastaisen liittolaisen, hyvin voimakkaan ja neuvokkaan, — vapauden valita, tahtoiko tämä elää ystävyydessä hänen kanssaan vai kuolla kuten oli juuri nähnyt rajun ja siihen asti voittamattoman kuninkaansa kuoleman.

Saman kysymyksen hän oli kuiskannut Terkozille, ja apinain kielessä se merkitsee: "Antaudutko?"

Akut ajatteli ritisevää ääntä, jonka hän oli kuullut juuri ennenkuin
Molakin paksu niska oli taittunut, ja tunsi väristystä.

Hän ei kuitenkaan tahtonut luopua kuninkuudesta ja teki taas ponnistuksen vapautuakseen, mutta äkillinen kiduttava puristus kaulanikamia vastaan pakotti hänen huuliltaan valittavan vastauksen ka-go-da !

Tarzan hellitti otettaan hieman. "Sinä voit vielä tulla kuninkaaksi,
Akut", sanoi hän. "Tarzan sanoi sinulle, ettei hän välitä
kuninkuudesta. Jos joku nousee vastustamaan oikeuttasi, auttaa Apinain
Tarzan sinua taisteluissasi."

Apinamies nousi, ja Akut teki hitaasti samoin. Pudistaen pyöreätä päätänsä ja muristen vihaisesti tallusti hän vaappuen heimonsa luo ja katsoi ensin toiseen ja sitten toiseen niistä suurimmista uroksista, jotka mahdollisesti ryhtyisivät kiistelemään hänen kanssaan johtoasemasta.

Mutta kukaan ei tehnyt sitä. Sensijaan he vetäytyivät pois hänen lähestyessään, ja pian koko joukko meni viidakkoon ja Tarzan jäi taas yksin rannikolle.

Apinamiestä vaivasivat haavat, jotka Molak oli tuottanut, mutta hän oli tottunut ruumiillisiin kärsimyksiin ja kesti kaikki tyynesti ja urheasti kuten villieläimet, jotka olivat opettaneet häntä elämään viidakon elämää ikäänkuin hänkin olisi syntynyt siihen.

Hän huomasi ensi sijassa tarvitsevansa hyökkäys- ja puolustusaseita, sillä hänen kohtauksensa apinain kanssa ja Numa-leijonan ja Sheeta-pantterin kaukainen, villi ulvonta osoitti hänelle, ettei hänen elämänsä tulisi olemaan toimettoman rauhallista ja turvaisaa.

Hän oli vain palannut vanhaan elämäänsä, joka oli yhtämittaista verenvuodatusta ja vaaraa — nyt piti olla takaa-ajajana tai takaa-ajettuna. Julmat pedot väijyisivät häntä kuten ne olivat väijyneet ennenkin, eikä olisi hetkeäkään, ei päivällä eikä yöllä, jolloin hän ei tarvitsisi niitä alkeellisia aseita, joita hän saattoi käsillä olevista aineista tehdä.

Rannalla hän tapasi hauraan, tuliperäisen kalliomöhkäleen. Suurella työllä onnistui hänen irroittaa siitä kapea, noin kaksitoista tuumaa pitkä ja neljännestuuman paksuinen liuska. Sen toinen sivu oli aivan ohut läheltä kärkeä. Tämä liuska oli veitsen alkuna.

Hän meni viidakkoon ja katseli etsien ympärilleen, kunnes löysi kaatuneen puun, jossa tiesi puuaineksen olevan kovaa. Siitä hän katkaisi pienen suoran oksan ja teroitti sen toisesta päästä.

Sitten hän kaiversi pienen pyöreän läven puunrunkoon. Tähän hän pudotti muutamia pieniksi leikattuja kaarnanpaloja, sovitti terävän kepinpään läpeen ja pyöritteli nopeasti kämmentensä välissä ohutta puikkoa, istuen kahdareisin puunrungolla.

Jonkun ajan kuluttua alkoi pienestä sytykekasasta kohota hieman savua, ja hetkeä myöhemmin oli kaikki liekeissä. Koottuaan pienoiseen tuleen muutamia suurempia oksia ja puunkappaleita sai Tarzan pian aikaan melko suuren roihun, joka humisi kuivan puun yhä laajenevassa onkalossa.

Tähän tuleen hän pisti kiviveitsensä terän, ja kun se oli tullut oikein kuumaksi, veti hän sen pois ja kostutti hieman ohutta terää. Kostutetusta paikasta irtautui silloin pieni liuska lasimaista ainetta ja veitsenterä tuli ohuemmaksi.

Tällä tavoin apinamies hyvin hitaasti ja vaivaloisesti hioi alkeellisen metsästysveitsensä terää.

Hän ei koettanut saada asettaan heti paikalla valmiiksi. Aluksi hän tyytyi saamaan parin tuuman pituisen terävän kohdan veitsen terään, ja sen avulla hän teki itselleen pitkän, taipuisan jousenkaaren, kädensijan veitseensä, paksun ryhmysauvan ja runsaan nuolivaraston.

Nämä hän kätki suureen puuhun pikku joen varrelle, ja sinne hän rakensi myöskin lavan, jonka yläpuolella oli palmunlehvistä tehty katto.

Kun kaikki nämä toimet oli suoritettu, oli pimeä jo tulossa ja Tarzan tunsi kovaa nälkää.

Hän oli huomannut lyhyen metsässäkäyntinsä aikana, että jonkun matkan päässä jokea ylöspäin hänen puustaan oli paljon käytetty juomapaikka, jonne — mikäli saattoi päättää siitä, että kumpikin ranta oli sotkettu, — kaikenlaiset eläimet tulivat suurissa joukoin sammuttamaan janoansa. Nälkäinen apinamies hiipi hiljaa tälle paikalle.

Hän heilautti itsensä oksalta toiselle ylhäällä puissa juohevasti ja helposti kuin marakatti. Jollei hän olisi sydämessään tuntenut raskasta kuormaa, olisi hän ollut onnellinen palattuaan lapsuutensa vanhaan vapaaseen elämään.

Mutta vaikka hänellä oli taakka sydämellään, liukui hän taas aikaisemman elämänsä tapoihin, ja ne todellisuudessa kuvastivat paremmin hänen omaa itseään kuin sivistyksen ohut pintasilaus, joka häneen oli tullut kolmen vuoden seurustelussa muun maailman valkoisten ihmisten kanssa — pintasilaus, jonka alla oli vain eläimen alkeellisia vaistoja, sillä eläinhän Apinain Tarzan oli siihen asti ollut.

Jos hänen loorditoverinsa Ylähuoneessa olisivat nähneet hänet nyt, olisivat he kohottaneet jalomuotoiset kätensä pyhästi kauhistuneina.

Hän hiipi hiljaa sen suuren puujättiläisen alemmalle oksalle, joka levisi polun yli, ja hänen terävät silmänsä ja herkät korvansa olivat jännittyneet tarkkaamaan kaukaista viidakkoa, josta hän tiesi päivällisensä pian tulevan.

Eikä hänen tarvinnut odottaa kauan. Tuskin oli hän istuutunut mukavaan asentoon ja vetänyt notkeat, vahvajäntereiset jalkansa alleen samoin kuin pantteri vetää takakäpälänsä valmistautuessaan hyppäämään, kun Bara-kauris tuli sirosti astellen juomaan.

Mutta tulossa oli joku muukin kuin Bara. Tuon kauniin eläimen takana tuli toinen, jota kauris ei voinut nähdä eikä haistaa, mutta jonka liikkeet Apinain Tarzan huomasi selvästi korkealla olevasta väijytyspaikastaan.

Hän ei tiennyt vielä tarkalleen, mikä olento liikkui niin varovasti viidakossa muutamia satoja metrejä kauriin takana, mutta hän oli varma, että joku suuri petoeläin siellä väijyi Baraa juuri samassa tarkoituksessa, joka sai hänet itsensä odottamaan nopeajalkaista eläintä. Vaanija oli ehkä Numa tai Sheeta, pantteri.

Joka tapauksessa Tarzan näkisi ateriansa luisuvan käsistään, jollei
Bara tulisi nopeammin juomapaikalle.

Kun nämä ajatukset liikkuivat hänen mielessään, tuli kauriin korviin kaiketi jokin ääni takana hiipivän väijyvän puolelta, sillä se pysähtyi äkkiä hetkeksi paikalleen, vapisi kauttaaltaan ja syöksyi sitten nopeasti hyppien suoraan jokea ja Tarzania kohti. Sen tarkoituksena oli paeta matalan kaalamon yli ja päästä turvaan joen toiselle puolelle.

Vain sadan metrin päässä siitä tuli Numa. Tarzan saattoi nähdä sen nyt aivan selvästi. Bara oli juuri menossa apinamiehen alapuolelta. Voisiko hän saada kauriin kiinni? Mutta juuri kysyessään itseltään tätä sinkautti apinamies itsensä nälän pakottamana piilopaikastaan suoraan pelästyneen kauriin selkään.

Seuraavassa hetkessä olisi Numa heidän kummankin kimpussa, joten oli toimittava nopeasti, jos apinamies aikoi jotakin syödä tänä iltana ja yleensä vastedeskin.

Tuskin hän oli saanut kiinni kauriin sileästä nahasta — hän putosi niin raskaasti, että eläin meni polvilleen — kun hän tarttui kumpaankin sarveen ja väänsi yhdellä ainoalla nopealla nykäyksellä eläimen kaulan aivan nurin, kunnes kuuli kaulanikamien murtuvan lujasta otteesta.

Leijona kiljui raivoissaan ihan hänen takanaan, kun hän viskasi kauriin hartioilleen ja puristaen sen etujalan vahvojen hampaittensa väliin heilautti itsensä lähimmälle oksalle, joka heilui hänen yläpuolellaan. Hän tarttui molemmin käsin oksaan, ja samalla hetkellä kun Numa hyppäsi, kohottautui hän saaliineen pedon julmien kynsien ulottuvilta.

Alhaalta kuului jysähdys, kun toiveissaan pettynyt leijona putosi takaisin maahan, ja sitten Apinain Tarzan veti päivällisateriansa suojaan korkeammalle oksalle ja katsoi kasvot irvissä toisen villieläimen välkkyviin, keltaisiin silmiin, jotka tuijottivat häneen alhaalta, ja näytteli pistosanoja huudellen tappamaansa eläintä toiselle, jolta oli sen viekkaasti riistänyt.

Hän leikkasi kömpelöllä kiviveitsellään mehukkaan lihakappaleen kauriin reidestä, ja suuren leijonan astellessa muristen edestakaisin alapuolella loordi Greystoke sammutti villi-ihmisen tavoin nälkänsä, eikä hänen hienoimmassa Lontoon-kerhossaan ollut ateria milloinkaan maistunut paremmalta. Hänen uhrinsa lämmin veri tahri hänen kätensä ja kasvonsa ja täytti hänen sieraimensa hajulla, josta lihaa syövät villieläimet pitävät eniten.

Ja kun hän oli lopettanut syöntinsä, jätti hän kauriin jäännökset korkeaan oksanhaaraan siinä puussa, jossa oli aterioinut. Numan kuljeskellessa yhä kostonhaluisena hänen alapuolellaan meni hän takaisin puun latvassa olevaan suojapaikkaansa, ja nukkui siellä, kunnes aurinko seuraavana aamuna oli jo korkealla.

NELJÄS LUKU

Lähinnä seuraavat päivät menivät Tarzanilta aseitten täydentämiseen ja viidakon tutkimiseen. Hän pingoitti jouseensa sen kauriin jänteitä, josta oli saanut päivällisensä ensi iltanaan oudolla rannikolla, ja vaikka hän olisi tähän tarkoitukseen mieluummin käyttänyt Sheetan suolia, tyytyi hän odottamaan, kunnes hänelle tulisi tilaisuus tappaa joku suurista kissaeläimistä.

Hän punoi myös pitkän ruohoköyden — sellaisen, jota hän oli monta vuotta sitten käyttänyt kiusatakseen ilkeätä Tublatia ja joka myöhemmin oli kehittynyt ihmeellisen tehokkaaksi aseeksi pienen apinapojan tottuneessa kädessä.

Hän muovaili tupen ja kädensijan metsästysveitseensä sekä viinen nuoliaan varten, ja Baran nahasta hän teki vyön ja lanneverhon. Sitten hän lähti pikku tiedusteluretkelle vieraaseen maahan, jossa hän nyt oli. Hän tiesi, ettei hän ollut vanhalla tutulla paikalla Afrikan länsirannikolla, koska tämä seutu oli itään päin — nouseva aurinko tuli merestä viidakon etupuolelta. Mutta hän oli yhtä varma siitä, että paikka ei ollut Afrikan itärannikolla, sillä hän tiesi täysin hyvin, että Kincaid ei ollut kulkenut Välimeren, Suezin kanavan ja Punaisen meren läpi, eikä se myöskään ollut ehtinyt kiertää Hyväntoivonniemeä. Näin ollen hän ei ollenkaan aavistanut, missä päin hän oli.

Joskus hän aprikoi, oliko laiva kulkenut leveän Atlantin poikki ja jättänyt hänet jollekin Etelä-Amerikan autiolle rannikolle, mutta Numa-leijonan esiintyminen näillä seuduilla sai hänet vakuutetuksi siitä, että asianlaita ei ollut niin.

Samotessaan yksinään viidakon läpi noudattaen rannikon suuntaa, tunsi Tarzan kovasti kaipaavansa toveria ja alkoi vähitellen katua, ettei ollut liittynyt apinoihin. Hän ei ollut nähnyt niitä ensimmäisen päivän jälkeen, jolloin sivistyksen vaikutus vielä oli pidättänyt häntä heidän seurastaan. Nyt hän oli enemmän entisen Tarzanin kaltainen, ja vaikka hän käsitti, että hänellä ja noilla suurilla ihmisapinoilla saattoi olla vain vähän yhteisiä harrastuksia, oli heidän seuransa kuitenkin parempi kuin täydellinen yksinäisyys.

Kulkien hitaasti, joskus maassa ja joskus puiden alemmilla oksilla, poimien silloin tällöin hedelmän tai kääntäen kaatuneen puunrungon toivossa, että saisi jonkun suuren kovakuoriaisen, joka maistui vielä yhtä hyvältä kuin ennenkin, oli Tarzan edennyt noin kilometrin tai enemmänkin, kun hänen huomiotaan herätti se, että hän vainusi Sheetan suoraan edessään.

Tarzan oli erikoisen iloinen siitä, että kohtasi juuri Sheetan, pantterin, sillä hän ei aikonut ainoastaan käyttää suuren kissaeläimen vahvoja suolia jouseensa, vaan ajatteli myöskin tehdä uuden nuolikotelon ja lannevaatteen sen taljasta. Kun apinamies oli tähän asti matkannut huolettomasti, oli hän nyt ikäänkuin äänettömän hiipimisen henkilöitymä.

Hän liukui nopeasti ja hiljaa metsän läpi villin kissaeläimen jäljillä, ja takaa-ajaja oli ylhäisestä syntyperästään huolimatta aivan yhtä villi kuin hänen väijymänsä kesytön ja raju olento.

Tullessaan lähemmäksi Sheetaa huomasi hän pantterin väijyvän puolestaan omaa saalistaan, ja juuri kun hän havaitsi tämän, tuli oikealta päin hänen sieraimiinsa harhailevan tuulenhengen tuomana suuren apinajoukon väkevä haju.

Pantteri oli kiivennyt vankkaan puuhun, kun Tarzan sai hänet näkyviinsä, ja hänen edessään ja alapuolellaan näki Tarzan Akutin heimon makailevan pienellä aholla. Jotkut apinoista torkkuivat puunrunkoja vasten nojautuneina ja toiset taas kuljeskelivat sinne tänne kiskoen puista kaarnanpaloja, joiden alta he poimivat maukkaita toukkia ja kovakuoriaisia ja pistelivät suuhunsa.

Akut oli Sheetaa lähinnä. Suuri kissaeläin oli kyyristyneenä paksulle oksalle ja tiheä lehvistö esti apinan näkemästä sitä. Se odotti kärsivällisesti, että ihmisapina tulisi kylliksi likelle hypätäkseen äkkiä sen selkään.

Tarzan siirtyi varovasti samaan puuhun kuin pantteri ja hiukan yläpuolelle sitä. Vasemmassa kädessään hänellä oli ohut kiviveitsensä. Hän olisi mieluummin tahtonut käyttää suopunkiaan, mutta pantteria ympäröivä lehvistö olisi estänyt heittämästä köyttä varmasti.

Akut oli nyt joutunut aivan sen puun alle, jossa kuolema häntä väijyi. Sheeta siirsi hitaasti takakäpäliään oksaa pitkin yhä paremmin alleen ja heittäytyi sitten kamalasti kiljaisten suurta apinaa kohti. Vain murtosekunnin verran ennen hänen hyppyään loikahti toinen villieläin hänen yläpuolellaan, ja sen kamala ja raju huuto sekoittui hänen huutoonsa.

Kun pelästynyt Akut katsahti ylöspäin, näki hän pantterin melkein suoraan yläpuolellaan ja pantterin selässä sen valkoisen apinan, joka oli voittanut hänet suuren veden luona.

Apinamiehen hampaat olivat uppoutuneet Sheetan niskaan ja hänen oikea käsivartensa oli kiedottu pantterin kurkun ympäri samalla kun vasen käsi, jossa oli heikko kiviveitsi, nousi ja laski iskien raskaasti kerran toisensa jälkeen eläimen vasemman lavan taakse.

Akutilla oli tuskin aikaa hypätä sivuun, ettei olisi joutunut näiden viidakon taistelevien hirviöiden alle. He tulivat jysähtäen maahan hänen jalkojensa juureen. Sheeta kiljui, murisi ja karjui hirveästi, mutta valkoinen apina piti itsepäisesti ja ääneti kiinni vastaanponnistelevasta saaliistaan.

Kiviveitsi meni voimakkaasti ja säälimättömästi kiiltävän nahan läpi — yhä uudestaan ja uudestaan se upposi syvään, kunnes suuri kissaeläin lopulta vierähti toiselle kyljelleen viimeisen kerran tuskissaan nytkähtäen ja kiljaisten'— lihakset värähtivät vielä kouristuksentapaisesti ja sitten peto makasi kuoliaana ja liikkumatta.

Silloin apinamies kohotti päänsä ja astahti surmatun saaliinsa päälle.
Viidakon läpi kiiri taas hänen villi ja raju voitonhuutonsa.

Akut ja hänen heimonsa jäsenet katselivat pelästyneinä ja kummissaan Sheetan kuollutta ruumista ja notkeata, voimakasta miestä, joka oli sen tappanut. Tarzan alkoi ensiksi puhua. Hän oli tahallaan pelastanut Akutin hengen, ja tietäen apinain rajoitetun käsityskyvyn tiesi hän myöskin, että hänen piti selittää tarkoituksensa heille, jotta pääsisi aikeittensa perille.

"Olen Apinain Tarzan", sanoi hän. "Mahtava metsästäjä. Mahtava taistelija. Suuren veden luona säästin Akutin hengen, vaikka olisin voinut riistää sen ja tulla Akutin heimon kuninkaaksi. Nyt olen pelastanut Akutin joutumasta Sheetan raatelevien hampaiden revittäväksi. Kun Akut tai Akutin heimo on vaarassa, kutsukoot he Tarzania avukseen näin —" ja apinamies päästi sen kauhean huudon, jolla Kerchakin heimon jäsenten oli ollut tapana kutsua poissaolevia jäseniään vaaran hetkellä.

"Ja", jatkoi hän, "kun he kuulevat Tarzanin kutsuvan heitä, muistakoot he, mitä hän on tehnyt Akutille, ja tulkoot kiireesti hänen avukseen. Tuleeko tapahtumaan niin kuin Tarzan sanoo?"

" Huh !" myönsi Akut, ja heimon toiset jäsenet huusivat yksimielisesti " huh ."

Sitten he rupesivat taas etsimään ruokaansa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut, ja heidän kanssaan tuli John Clayton, Greystoken loordi.

Hän huomasi kuitenkin, että Akut aina pysytteli likellä häntä ja katseli häntä usein omituisen ihmettelyn kuvastuessa hänen pienissä verestävissä silmissään, ja kerran hän teki sellaista, mitä Tarzan ei ollut nähnyt apinan milloinkaan ennen tekevän, vaikka hän oli ollut niin monta vuotta heidän keskuudessaan — Akut tapasi erikoisen hyvän makupalan ja luovutti sen Tarzanille.

Kun heimo oli metsästysretkellä, näkyi apinamiehen välkkyvä ruumis metsästystoverien ruskeiden, karvaisten hahmojen keskellä. Usein he töyttäsivät ohimennessään toisiansa, mutta apinat olivat jo alkaneet pitää hänen läsnäoloaan itsestään selvänä, joten hän kuului heidän joukkoonsa yhtä hyvin kuin Akut.

Jos hän tuli liian likelle naarasta, jolla oli pienokainen, näytteli naaras suuria torahampaitaan ja murisi pahaaennustavasti. Silloin tällöin joku nuori, hurja koiras murahteli varoittavasti, jos Tarzan lähestyi sitä sen syödessä. Mutta näissä suhteissa oli kohtelu aivan samaa kuin mikä olisi tullut heimon jokaisen jäsenen osaksi.

Tarzan puolestaan tunsi sangen hyvin viihtyvänsä näiden alkuajan ihmisen rajujen, karvaisten edeltäjien parissa. Hän vältti sukkelasti uhkaavannäköisiä naaraita — sellainen on näet apinain tapa, jolleivät satu saamaan silloin tällöin esiintyvää kauheata raivokohtaustaan — ja murisi vastaukseksi hurjapäisille nuorille uroksille näytellen hampaitaan kuten nekin. Näin hän liukui helposti takaisin entiseen elämäänsä; vieläpä tuntui siltä kuin hän ei olisi milloinkaan ollut tekemisissä omaan heimoonsa kuuluvien olentojen kanssa.

Suurimman osan viikkoa hän kuljeskeli viidakossa uusien ystäviensä kanssa, — osaksi hän kaipasi tovereita ja osaksi pyrki taitavasti siihen, että saisi kuvansa painumaan häviämättömästi heidän muistiinsa, joka ei milloinkaan ole kovin hyvä. Tarzan tiesi näet entisistä kokemuksistaan, kuinka suurta hyötyä hänelle tuottaisi se seikka, että hänellä olisi kokonainen heimo näitä voimakkaita ja pelottavia eläimiä apunaan.

Kun hän oli varma siitä, että hänen oli jossakin määrin onnistunut syöpyä heidän tietoisuuteensa, päätti hän taas ruveta jatkamaan etsiskelyään. Tätä varten hän lähti eräänä päivänä aikaisin liikkeelle pohjoista kohti ja taivalsi nopeata vauhtia melkein yön tuloon asti, matkaten koko ajan rannikon suuntaisesti.

Auringon noustessa seuraavana aamuna näki hän, että se oli melkein suoraan oikealle hänestä hänen seisoessaan rannalla, sensijaan että se olisi kohonnut vedestä suoraan edestäpäin. Hän teki tästä johtopäätöksen, että rantaviiva oli kaartunut länttä kohti. Koko seuraavan päivän hän jatkoi nopeata kulkuaan, ja tahtoessaan oikein kiirehtiä riensi hän pitkin puiden oksia vikkelästi kuin orava.

Sinä iltana aurinko laski veteen vastapäätä maata, ja silloin apinamies lopulta käsitti asian, jota hän oli jo kauan aavistanut. Rokoff oli laskenut hänet maihin saarelle!

Hänen olisi pitänyt tietää se! Hänen olisi pitänyt ymmärtää, että venäläinen käyttäisi hyväkseen kaikkea, mikä saisi hänen asemansa yhä kauhistavammaksi. Ja mikä olikaan hirveämpää kuin jättää hänet koko elinajakseen kiduttaviin olosuhteisiin asumattomalle saarelle?

Rokoff oli epäilemättä purjehtinut suoraan mannermaalle, missä hänen oli verrattain helppoa keksiä keino miten jättää pikku Jack julmien ja villien kasvatusvanhempien käsiin, jotka tulisivat huolehtimaan lapsesta, kuten kirjeessä oli uhattu.

Tarzania värisytti hänen ajatellessaan mitä kärsimyksiä pienokaisen täytyi kestää tulevassa elämässään, vaikka hän joutuisikin sellaisten ihmisten luo, joiden tarkoitukset hänen suhteensa olivat mitä paraimpia. Apinamies tunsi kyllin hyvin nuo alhaisella asteella olevat Afrikan villit, tietääkseen että heidänkin keskuudessaan tapasi alkeellisessa muodossa esiintyvää armeliaisuutta ja inhimillisyyttä. Mutta heidän elämänsä oli parhaassakin tapauksessa yhtämittaista kauheata puutetta, vaaraa ja kärsimystä.

Ja sitten odotti lasta hirveä kohtalo jälkeenpäin, kun hän oli tullut mieheksi. Ne kamalat tavat, joihin hänet totutettaisiin, riittäisivät yksinään erottamaan hänet ikuisesti oman heimonsa ja vertaistensa seurasta. Ihmissyöjä! Hänen pikku poikansako julma ihmissyöjä! Se oli liian kovaa ajatella.

Ajatella teräviksi viilattuja hampaita, halkaistua nenää ja kauheannäköiseksi maalattuja pikku kasvoja!

Tarzan voihki. Jospa hän vain saisi tuon venäläisen paholaisen kurkun terässormiinsa!

Ja Jane! Mitä kiduttavaa epäilyä, pelkoa ja epävarmuutta Janen täytyikään kärsiä! Tarzan tunsi oman asemansa äärettömän paljon helpommaksi kuin Janen, sillä hän itse tiesi ainakin, että toinen hänen rakkaistaan oli kotona turvassa, kun Janella taas ei ollut mitään tietoa miehensä ja poikansa olopaikasta.

Oli hyvä, ettei Tarzan aavistanut totuutta, sillä sen tietäminen olisi vain satakertaisesti lisännyt hänen kärsimystään.

Kun hän samosi hitaasti viidakon läpi synkkiin ajatuksiinsa syventyneenä, tuli hänen korviinsa omituinen raapiva ääni, jota hän ei osannut selittää. Hän liikkui varovasti siihen suuntaan, josta se kuului, ja tapasi pian suuren pantterin, joka oli jäänyt kaatuneen puun alle.

Tarzanin lähestyessä peto kääntyi muristen häntä kohti ja koetti päästä irti, mutta suuri puunhaara painoi sen selkää ja pienemmät oksat kytkivät sen jalat, estäen sitä liikkumasta muuta kuin jonkun tuuman kullekin suunnalle.

Apinamies seisahtui avuttoman kissaeläimen eteen, sovittaen jouseensa nuolen, surmatakseen pedon, jonka muuten täytyisi kuolla nälkään. Mutta juuri kun hän jännitti jousta, pysäytti muuan äkillinen ajatus hänen kätensä.

Miksi riistäisi hän eläin-raukalta hengen ja vapauden, kun oli niin helppoa antaa kumpikin sille takaisin! Koska pantteri liikutti kaikkia jäseniään taistellessaan turhaan vapautensa puolesta, oli hän varma siitä, että sen selkäranka oli vahingoittumaton, ja samasta syystä hän tiesi, ettei mikään luu ollut katkennut.

Päästäen jousenjänteensä höltymään hän pani nuolen takaisin koteloon, heitti jousen olkapäälleen ja astui likemmäksi pinteessä olevaa eläintä.

Hänen huuliltaan kuului tyynnyttävä, kehräävä ääni, jonka nuo suuret kissaeläimet itsekin antavat kuulua ollessaan tyytyväisiä ja onnellisia. Tällä tavoin Tarzan saattoi Sheetan omalla kielellä parhaiten tulkita lähestymisensä ystävällisen tarkoituksen.

Pantteri lakkasi murisemasta ja silmäili apinamiestä tarkasti. Oli välttämätöntä mennä noiden pitkien vahvojen kynsien ulottuville, jotta saattoi nostaa raskaan puun pois eläimen päältä, ja kun puu olisi poissa, olisi mies kokonaan villin eläimen armoilla; mutta Apinain Tarzan ei tuntenut pelkoa.

Tehtyään päätöksensä toimi hän nopeasti. Hän astui epäröimättä oksarykelmään pantterin sivulle ja "kehräsi" yhä ystävällisellä ja rauhoittavalla tavallaan. Eläin käänsi päänsä miestä kohti ja silmäili häntä tyynesti ja kysyvästi. Pitkät torahampaat olivat näkyvissä, mutta pikemmin puolustavina kuin uhkaavina.

Tarzan tunki leveät hartiansa puunrungon alle, ja tällöin puristui hänen paljas jalkansa pantterin silkinhienoa kylkeä vastaan: niin likellä hän oli suurta petoa.

Tarzan jännitti hitaasti jättiläislihaksensa. Suuri puu nousi toisiinsa kietoutuneine oksineen hiljalleen pantterin päältä, joka ryömi nopeasti alta pois tuntiessaan rutistavan painon vähenevän. Tarzan antoi puun pudota takaisin maahan, ja nuo kaksi villieläintä kääntyivät katselemaan toisiansa.

Karu hymy väikkyi apinamiehen huulilla, sillä hän tiesi panneensa henkensä alttiiksi vapauttaakseen tämän viidakon villin asukkaan, eikä häntä olisi hämmästyttänyt, jos eläin olisi hyökännyt hänen kimppuunsa samassa hetkessä, jolloin pääsi vapaaksi.

Mutta se ei tehnyt niin. Sensijaan se seisoi muutaman askeleen päässä puusta katsellen kuinka apinamies ryömi esiin oksaröykkiöstä.

Päästyään irti oli Tarzan vain kolmen askeleen päässä pantterista. Hän olisi voinut heittäytyä kaatuneen rungon toisella puolella olevien puiden korkeille oksille, sillä Sheeta ei voinut kiivetä niin korkealle kuin apinamies, mutta jokin, ehkä uhman henki, sai hänet lähestymään pantteria ikäänkuin hän olisi tahtonut nähdä saisiko jonkinlainen kiitollisuuden tunne eläimen ottamaan hänet ystävällisesti vastaan.

Hänen lähestyessään mahtavaa eläintä astui tämä varovasti syrjään ja apinamies sivuutti sen vain ehkä jalan mitan päässä kuolaa valuvista leuoista. Ja kun hän jatkoi matkaansa metsän läpi, seurasi pantteri häntä kintereillä kuten koira.

Pitkään aikaan ei Tarzan voinut sanoa, seurasiko eläin häntä ystävällisin tuntein vai pelkästään väijyen häntä sen varalta, että tulisi nälkäiseksi; mutta lopulta hänen oli pakko uskoa, että edellinen tunne sai eläimen toimimaan näin.

Myöhemmin päivällä vainusi Tarzan kauriin ja kiiruhti puuhun. Pudotettuaan eläimen kaulaan silmukan kutsui hän Sheetaa hyrräten samalla tavoin kuin vaimentaessaan eläimen epäluuloa aikaisemmin päivällä, nyt vain hieman kovemmin ja kimeämmin. Hän oli kuullut parittain metsästävien pantterien hyrräävän saaliin saatuaan juuri sillä tavoin.

Melkein heti kuului ritinää läheisestä pensaikosta, ja hänen omituisen toverinsa pitkä notkea ruumis tuli näkyviin. Nähdessään Baran ruumiin ja haistaessaan verta päästi pantteri kimeän kiljaisun ja hetkeä myöhemmin söivät nuo kaksi villieläintä vieretysten kauriin herkullista lihaa.

Useita päiviä tämä omituinen pari kuljeskeli yhdessä pitkin viidakkoa. Kun toinen sai saaliin, kutsui hän toista, ja siten he saivat usein ja riittävästi ravintoa.

Kerran, kun he söivät päivällisekseen metsäsikaa, jonka Sheeta oli surmannut, tunkeutui Numa-leijona julmana ja kauhistavana esiin tuuheasta ruohikosta aivan heidän vieressään. Karjuen vihaisesti ja varoittavasti se hyppäsi esiin ajaakseen heidät pois saaliinsa luota. Sheeta loikkasi läheiseen tiheikköön ja Tarzan heilautti itsensä viereisen puun matalille oksille.

Siellä apinamies otti ruohoköyden kaulaltaan, ja kun Numa seisoi metsäsian ruumiin ääressä pää uhmaavasti pystyssä, pudotti hän silmukan tuuheaharjaiseen kaulaan ja veti äkkiä tempaisten vahvan köyden kireälle. Samalla hän kutsui kimeästi huutaen Sheetaa, vetäessään vastaan ponnistelevaa leijonaa ylöspäin, kunnes tällä vain takajalat koskettivat maata.

Hän kiinnitti köyden nopeasti vahvaan oksaan, ja kun pantteri hänen kutsuaan seuraten hypähti näkyviin, pudottautui hän maahan rimpuilevan ja raivostuneen Numan viereen ja hyökkäsi pitkä terävä veitsi kädessään hänen kimppuunsa toiselta puolen, samalla kun Sheeta kävi kiinni toiselta puolen.

Pantteri repi ja raateli Numan oikeata kylkeä ja apinamies iski kiviveitsensä kerran toisensa jälkeen vasempaan kylkeen. Ennenkuin eläinten kuninkaan onnistui mahtavilla kynsillään repiä köysi poikki, riippui se itse kuolleena ja vaaratonna silmukassa.

Ja sitten kaikui viidakossa kahdesta villistä kurkusta urosapinan ja pantterin voitonhuuto, joka yhtyi yhdeksi ainoaksi peloittavaksi ja hirveäksi kiljunnaksi.

Kun viimeiset äänet haipuivat pitkäksi kauhistuttavaksi valitukseksi, niin parikymmentä sotamaalauksessa komeilevaa villiä, jotka juuri vetivät pitkää sotakanoottiaan rannalle, pysähtyi työssään. He alkoivat tuijottaa viidakkoon päin ja kuunnella.

VIIDES LUKU

Kierrettyään saaren koko rannikon ja pistäydyttyään useissa kohdin sisämaassa pääsi Tarzan varmuuteen siitä, että hän oli ainoa ihmisolento saarella.

Hän ei ollut missään huomannut merkkiä siitä, että ihmisiä olisi edes sattumalta käynyt tällä rannalla, vaikka hän luonnollisestikin tiesi, että uhkea troopillinen kasvullisuus hävittää hyvin nopeasti pysyvimmätkin muistomerkit ihmisestä, joten hänen johtopäätöksensä saattoivat olla vääriä.

Päivää jälkeen Numan surmaamisen kohtasivat Tarzan ja Sheeta Akutin heimon. Nähdessään pantterin lähtivät suuret apinat pakoon, mutta jonkun ajan kuluttua Tarzanin onnistui kutsua heidät takaisin.

Hänen mieleensä oli juolahtanut, että olisi mielenkiintoinen koe yrittää saada sovinto aikaan näiden perivihollisten kesken. Hänestä oli tervetullutta kaikki, mikä lyhensi hänen joutohetkiään ja sai hänet ajattelemaan muutakin kuin vatsansa täyttämistä. Sellainen askartelu karkoitti myös synkät ajatukset, jotka vaivasivat häntä heti kun hän tuli toimettomaksi.

Ei ollut erikoisen vaikeata ilmoittaa suunnitelma apinoille, vaikka heidän pieni ja rajoitettu sanavarastonsa joutui yrityksessä kovalle koetukselle. Mutta kun piti saada Sheetan pieniin pahanilkisiin aivoihin mahtumaan ajatus, että hänen piti ruveta yhteistoimintaan tähänastisen riistansa kanssa, osoittautui tehtävä apinamiehelle melkein ylivoimaiseksi.

Tarzanilla oli muitten aseittensa joukossa pitkä tukeva ryhmysauva, ja sidottuaan köytensä pantterin kaulaan käytteli hän hyvin runsaskätisesti tätä asettaan murisevaa petoa vastaan, koettaen sillä tavoin painaa sen mieleen, ettei se saanut käydä noiden suurten pörröisten, ihmistä muistuttavien olentojen kimppuun, jotka olivat tulleet likemmäksi, kun olivat nähneet, mitä nuora Sheetan kaulassa merkitsi.

Se, että eläin ei kääntynyt Tarzania vastaan ja repinyt häntä palasiksi, oli miltei ihme, ja sen voi mahdollisesti selittää johtuneen siitä, että kun se kahtena kertana kääntyi muristen apinamiestä vastaan, oli tämä kipeästi sivaltanut sen herkkään kuonoon, herättäen siten sen mielessä terveellistä pelkoa ryhmysauvaa ja sitä pitelevää apinamiestä kohtaan.

On epäiltävää, tokko alkuperäinen aihe, jonka vuoksi se oli kiintynyt Tarzaniin, vielä oli selvänä sen mielessä. Epäilemättä kuitenkin jokin tämän ensi syyn aikaansaama itsetiedoton ajatus, jota viimeksi kuluneiden päivien tottumus oli selventänyt ja tehostanut, oli suureksi osaksi aiheena siihen, että eläin sieti Tarzanin puolelta kohtelua, joka olisi lennättänyt sen jokaisen muun olennon kurkkuun.

Edelleen on otettava huomioon ihmisajatuksen pakottava voima, joka nyt suuntasi valtavan vaikutuksensa alempiarvoiseen olentoon, ja ehkäpä tämä juuri osoittautui mahtavimmaksi tekijäksi Tarzanin ylivallassa Sheetaan ja viidakon muihin eläimiin nähden, jotka kulloinkin joutuivat hänen käskettävikseen.

Olipa miten tahansa, päiväkausin mies, pantteri ja isot apinat kuljeskelivat vieri vieressä villissä viidakossaan tappaen saaliinsa yhdessä ja jakaen sen toistensa kanssa. Eikä tästä hurjasta ja rajusta joukosta kukaan ollut kauhistuttavampi kuin se sileäihoinen voimakas villi, joka vain muutamia kuukausia aikaisemmin oli ollut tuttu näky monen lontoolaisen talon vierashuoneessa.

Joskus eläimet erosivat toisistaan kulkeakseen tunnin tai päivänkin oman halunsa mukaisesti. Erään kerran, kun oli sattunut näin, oli apinamies mennyt pitkin puiden latvoja rantaa kohti ja oli pitkällään hietikolla kuumassa auringonpaisteessa, kun hänet huomasi pari terävää silmää, jotka katselivat läheisen harjanteen matalalta huipulta.

Hetken ajan silmät tuijottivat hämmästyneinä villiä valkoista miestä, joka loikoili kuuman, troopillisen auringon paisteessa; sitten katselija kääntyi viitaten jollekulle takanaan. Pian katseli toinen silmäpari apinamiestä ja sitten yhä useampi, kunnes kaikkiaan parikymmentä räikeästi koristeltua, villiä soturia makasi vatsallaan harjanteen huipulla tarkastellen valkoista muukalaista.

Tuuli kävi Tarzanista heihin päin, joten hän ei vainunnut heitä, ja ollen puoliksi selin heihin ei hän nähnyt, kuinka he etenivät varovasti harjanteen reunan yli ja tulivat pitkin tuuheata ruohoa sitä hiekkakaistaletta kohti, jolla hän makasi.

He olivat kaikki suurikokoisia miehiä, ja heidän raakalaisten tapaan somistetut päänsä ja eriskummaisesti maalatut kasvonsa sekä monet metallikoristeensa ja loistavanväriset höyhenensä korostivat heidän villiä ja tuimaa ulkomuotoaan.

Harjanteen juurelle päästyään he nousivat varovasti seisomaan ja lähestyivät hiljaa selkä köyryssä mitään aavistamatonta valkoista miestä, jäntevissä käsissään uhkaavasti heilutellen raskaita sotanuijiaan.

Se sieluntuska, jonka Tarzanin surulliset ajatukset olivat aiheuttaneet, oli tylsyttänyt hänen terävän huomiokykynsä, niin että etenevät villit olivat melkein hänen kimpussaan, ennenkuin hän huomasi, ettei ollut enää yksin rannikolla.

Mutta hänen ajatuksensa ja lihaksensa olivat tottuneet ryhtymään yhteistoimintaan niin nopeasti pienimmänkin hälytyksen sattuessa, että hän oli pystyssä ja vihollisiaan vastassa heti kun huomasi takanaan olevan jotakin. Kun hän hypähti seisaalleen, syöksyivät soturit häntä kohti nuijat koholla ja villisti huutaen. Mutta ensimmäinen heistä tuupertui maahan apinamiehen pitkän, tukevan kepin iskusta, ja sitten tuo notkea, jäntevä olento lensi heidän joukkoonsa iskien oikealle ja vasemmalle niin raivoisasti, voimakkaasti ja tarkasti, että se herätti aivan mieletöntä kauhua mustien riveissä.

He peräytyivät hetkeksi — ne, jotka olivat jälellä ja neuvottelivat keskenään vähäisen matkan päässä apinamiehestä, joka katseli heitä käsivarret ristissä ja sievät kasvot puolittain hymyillen. Pian he taas lähestyivät häntä, tällä kertaa heilutellen raskaita sotakeihäitään. He olivat Tarzanin ja viidakon välissä muodostaen hänen ympärilleen pienen puoliympyrän, joka yhä soukkeni heidän lähetessään.

Näytti siltä, että apinamiehellä oli hyvin pieni mahdollisuus väistää loppurynnistystä, kun suuret keihäät singottaisiin kaikki yhtaikaa häntä kohti. Mutta jos hän tahtoi päästä pakoon, ei ollut muuta keinoa kuin murtautua villien soturirivien läpi, sillä hänen takanaan oli aava meri.

Hänen tilansa oli tosiaan mitä vakavin, kun hänen mieleensä juolahti ajatus, joka muutti hänen hymynsä leveäksi irvistykseksi. Sotilaat olivat vielä jonkun matkan päässä ja etenivät hitaasti, pitäen tapansa mukaan julmaa melua — he kiljuivat villisti ja tömistelivät maata paljailla jaloillaan, hyppiessään eriskummaista sotatanssiaan. Tällöin apinamies kohotti äänensä, päästäen villejä, kaameita kiljaisuja, jotka saivat neekerit äkkiä pysähtymään hölmistyneinä. He katsoivat kysyvästi toisiinsa, sillä tämä ääni oli niin hirveä, että heidän oma kamala melunsa jäi sen rinnalla mitättömäksi. He olivat varmoja, ettei ihmiskurkku voinut saada aikaan näitä eläimellisiä karjahduksia, ja kuitenkin he olivat omin silmin nähneet valkoisen miehen avaavan suunsa päästääkseen ilmoille karmivan huutonsa.

He epäröivät kuitenkin vain hetken ajan ja sitten he yksimielisesti jälleen alkoivat eriskummaisella tavallaan lähetä saalistaan. Mutta äkillinen rätinä viidakossa heidän takanaan sai heidät taas pysähtymään, ja kun he kääntyivät katsomaan, mistä tämä uusi melu tuli, avautui heidän hämmästyneiden silmiensä eteen näky, joka olisi hyydyttänyt urhoollisempienkin miesten veren kuin wagambien.

Toisiinsa kietoutuneiden puiden ja pensaiden keskeltä hyppäsi viidakosta suuren suuri pantteri silmät leimuten ja torahampaat näkyvissä, ja sen takana lähestyi parikymmentä mahtavaa karvaista apinaa nopeasti vaikka tosin kömpelösti heitä kohti. Eläimet olivat puoleksi pystyssä lyhyiden, väärien säärtensä varassa, ja pitkät käsivarret ulottuivat maahan asti, jota vastaan ne tukivat raskaita ruumiitaan kovilla rystysillään, heiluen puolelta toiselle.

Ennenkuin wagambit saattoivat tointua hämmästyksestään, oli tuo hirveä joukko heidän kimpussaan toiselta puolelta ja Apinain Tarzan toiselta. Raskaita keihäitä singottiin ja mahtavia sotanuijia heiluteltiin, ja vaikka apinoita kaatui, niin kaatuivat myöskin Ugambin miehet.

Sheetan julmat torahampaat ja raatelevat kynnet repivät ja runtelivat mustia ruumiita. Akutin mahtavat keltaiset iskuhampaat upposivat monen sileäihoisen villin kurkkuun, ja Apinain Tarzan oli milloin siellä milloin täällä kiihoittaen pelottavia liittolaisiaan ja tehden tuhoisaa jälkeä pitkällä kapealla veitsellään.

Tuossa tuokiossa olivat neekerit hajaantuneet säilyttääkseen henkensä; mutta niistä paristakymmenestä miehestä, jotka olivat hiipineet harjanteen ruohoisia rinteitä alaspäin, onnistui yhden ainoan soturin välttää joukkoa, joka oli tuhonnut hänen väkensä.

Tämä oli Mugambi, Ugambin wagambien päällikkö, ja kun hän katosi puiden ja pensaiden rehevään verhoon harjanteen huipulla, näkivät ainoastaan apinamiehen terävät silmät, minne hän pakeni.

Tarzan jätti joukkueensa syömään kyllikseen uhriensa lihaa — hän itse ei voinut sitä koskettaa — ja lähti seuraamaan tuota ainoata, joka oli jäänyt jälelle verisessä ottelussa. Juuri harjanteen reunan toisella puolen hän sai näkyviinsä pakenevan neekerin, joka suinpäin syöksyi pitkää sotakanoottia kohti; se oli vedetty rannalle nousuveden hyrskyiltä turvaan.

Apinamies kiiruhti kauhistuneen neekerin perässä nopeana kuin varjo. Valkoisen miehen aivoissa heräsi uusi suunnitelma, kun hän näki sotakanootin. Jos nämä miehet olivat tulleet hänen saarelleen toiselta saarelta tai mannermaalta, miksi hän ei käyttäisi heidän alustaan mennäkseen siihen maahan, josta he olivat tulleet? Ilmeisesti heidän maansa oli asuttu, ja epäilemättä se oli ainakin jonkinlaisessa yhteydessä mannermaan kanssa, jollei se itse ollut Afrikan mantereella.

Raskas käsi laskeutui pakenevan Mugambin olkapäälle, ennenkuin hän huomasikaan, että häntä ajettiin takaa, ja kun hän kääntyi ryhtyäkseen taistelemaan hyökkääjää vastaan, sulkeutuivat jättiläissormet hänen ranteittensa ympäri ja hänet viskattiin maahan.

Muuan jättiläinen kumartui hänen ylitseen, ennenkuin hän saattoi ollenkaan puolustaa itseään.

"Säästän henkesi", sanoi Tarzan, "jos lupaat auttaa minua pääsemään tältä saarelta. Mitä vastaat?"

"Autan sinua", vastasi Mugambi. "Mutta kun olet nyt tappanut kaikki soturini, en tiedä, pääsenkö itsekään pois maastasi, sillä ei ole ketään, joka hoitaisi airoja, emmekä me voi ilman soutajia mennä veden yli."

Tarzan nousi ja antoi vankinsakin kohota jaloilleen. Tämä oli komea ja miehekäs — edessään olevan komean valkoisen miehen musta vastine ruumiillisen kehityksen puolesta.

"Tule!" sanoi apinamies ja lähti takaisin siihen suuntaan, josta he saattoivat kuulla juhlivan joukon ääntelyä ja murinaa. Mugambi vetäytyi taaksepäin.

Neekeri epäröi yhä, peläten lähestyä julmia olentoja, jotka paraillaan söivät hänen kaatuneita sotureitaan. Mutta Tarzan pakotti hänet seuraamaan itseään, ja pian he sukelsivat esiin viidakosta ja saivat silmiinsä pöyristyttävän näytelmän rantamalla. Nähdessään miehet katsahtivat eläimet heihin uhkaavasti muristen, mutta Tarzan astui niiden keskelle vetäen vapisevaa wagambia mukanaan.

Samalla tavoin kuin hän oli opettanut apinat ottamaan vastaan Sheetan, opetti hän heidät nyt hyväksymään Mugambin ja onnistui tässä paljon paremmin. Mutta Sheeta ei näyttänyt ollenkaan voivan ymmärtää, että vaikka hänet oli kutsuttu tuhoamaan Mugambin soturit, hän ei saanut menetellä samalla tavoin Mugambin suhteen. Mutta koska hän oli saanut vatsansa täyteen, tyytyi hän kävelemään tyrmistyneen villin ympärillä ja murisemaan kumeasti ja uhkaavasti, hirveät liekehtivät silmät neekeriin suunnattuina.

Mugambi puolestaan tarrautui niin kiinteästi Tarzaniin, että apinamies tuskin saattoi pidättää nauruaan, nähdessään kuinka surkeaan tilaan päällikkö oli pelkonsa takia joutunut. Mutta lopuksi valkoinen mies otti suurta kissaeläintä niskasta kiinni ja vetäen sen aivan likelle wagambia näpsäytti sitä kuonoon kipeästi joka kerta, kun se rupesi murisemaan vieraalle.

Tällaisesta näystä — mies lyömässä paljaalla kädellään muuatta viidakon säälimättömimmistä ja villeimmistä pedoista — Mugambin silmät olivat vähällä pullistua kuopistaan, ja kun neekeri tähän asti oli tuntenut uhkamielistä arvonantoa valkoista jättiläismiestä kohtaan, joka oli ottanut hänet vangikseen, muuttui hänen tunteensa nyt melkein jumaloivaksi kunnioitukseksi.

Sheetan kasvatus edistyi niin hyvin, että Mugambi ei lyhyen ajan perästä enää herättänyt hänen nälkäistä mielenkiintoaan, ja neekeri tunsi itsensä hieman varmemmaksi hänen seurassaan.

Mutta ei olisi aivan totuudenmukaista sanoa, että Mugambi oli täysin onnellinen ja rauhallinen uudessa ympäristössään. Hänen silmänsä pyörivät yhtä mittaa pelokkaina puolelta toiselle, kun joku villin joukkion jäsenistä sattui tulemaan hänen likelleen, niin että silmistä näkyivät enimmäkseen vain valkuaiset.

Tarzan ja Mugambi väijyivät Sheetan ja Akutin kanssa juomapaikan luona kaurista, ja kun kaikki neljä Tarzanin komentaessa syöksyivät pelästyneen eläimen kimppuun, oli neekeri varma siitä, että eläin-parka kuoli pelosta, ennenkuin kukaan sille antoi surman vammaa.

Mugambi teki tulen ja paistoi osansa saaliista, mutta Tarzan, Sheeta ja Akut repelivät oman osansa raa'altaan terävillä hampaillaan ja murisivat toisilleen, kun toinen uskalsi käydä käsiksi heidän osuuteensa.

Ei ollut kuitenkaan kovin ihmeteltävää, että valkoinen mies oli tavoissaan paljon lähempänä eläimiä kuin villit neekerit. Me olemme kaikki tapojemme orjia, ja kun ulkonainen pakko totuttautua uusiin tapoihin lakkaa vaikuttamasta, vajoamme me luonnonmukaisesti ja helposti niihin tapoihin ja tottumuksiin, jotka pitkäaikainen harjaantuminen on häviämättömästi juurruttanut meihin.

Lapsuudesta asti ei Mugambi ollut syönyt lihaa muutoin kuin kypsennettynä, Tarzan taas ei ollut milloinkaan maistanut minkäänlaista keitettyä tai paistettua, ennenkuin oli päässyt melkein miehen ikään, ja senkin jälkeen hän oli vain kolmen tai neljän vuoden aikana syönyt ruokansa valmistettuna. Ei ainoastaan elinikäinen tottumus saanut häntä syömään lihaa raakana, vaan myöskin hänen oma makunsa, hänestä kun kypsennetty liha oli pilattua verrattuna äsken kaadetun saaliin lämpimään, mehuisaan lihaan.

Se, että hän saattoi mielihyvällä syödä viikkoja sitten hautaamaansa lihaa ja nauttia pienistä nakertajista ja vastenmielisistä toukista, tuntuu pöyristyttävältä meistä, jotka olemme aina olleet "sivistyneitä"; mutta jos olisimme lapsuudessa oppineet syömään niitä ja nähneet kaikkien ympärillämme niitä syövän, eivät ne nyt tuntuisi meistä sen tympäisevämmiltä kuin monet parhaat herkkumme, joita Afrikan villi ihmissyöjä katselisi inhoten ja nenäänsä nyrpistäen.

Rudolf-järven rannoilla esimerkiksi on heimo, joka ei syö lampaan- tai naudanlihaa, vaikka sen lähimmät naapurit sitä käyttävät. Likellä sitä on toinen heimo, joka syö aasinlihaa, ja se on pöyristyttävää ympäristöheimoista, jotka eivät syö sellaista ruokaa. Kuka siis voi sanoa, että on sopivaa syödä etanoita, sammakonreisiä ja ostereita, mutta ellottavaa elää toukista ja kovakuoriaisista, tai että raaka limainen osteri on mieluisampaa kuin äsken kaadetun kauriin makea, puhdas liha?

Seuraavina päivinä Tarzan valmisti hienosta niinestä purjeen kanoottia varten, sillä hän ei uskonut voivansa opettaa apinoita airojen käyttelyyn, vaikka hänen onnistui saada useita niistä mukanaan heikkoon alukseen, jota hän ja Mugambi meloivat hiekkasärkän sisäpuolella, missä vesi oli aivan tyyntä.

Näillä retkillä hän oli pannut airot heidän käsiinsä, ja he koettivat jäljitellä hänen ja Mugambin liikkeitä. Mutta apinoiden oli niin vaikeata keskittyä pitkäksi ajaksi yhteen tehtävään, että hän pian huomasi tarvittavan viikkokausien kärsivällistä harjoittelua, ennenkuin he kykenisivät tehokkaasti käyttelemään näitä uusia työkaluja, jos he ylipäätänsä milloinkaan siihen pystyisivät.

Oli kuitenkin yksi poikkeus, nimittäin Akut. Hän osoitti melkein alusta alkaen tätä uutta urheilua kohtaan sellaista mielenkiintoa, joka todisti hänen olevan älyllisesti paljon ylempänä heimonsa muita jäseniä. Hän näytti käsittävän airojen tarkoituksen, ja kun Tarzan huomasi tämän, koetti hän ihmisapinoiden puutteellisella kielellä selittää, kuinka niitä voitaisiin parhaiten käyttää.

Mugambilta sai Tarzan tietää, että mannermaa oli vain vähäisen matkan päässä saaresta. Näytti siltä, että wagambi-soturit olivat uskaltaneet liian kauaksi heikolla aluksellaan, ja kun kova merenkäynti ja rannikolta puhaltava ankara tuuli oli saanut heidät valtoihinsa, ajautuivat he niin kauas, etteivät enää nähneet maata. Soudettuaan koko yön siinä luulossa, että matka suuntautui kotia kohti, he olivat nähneet tämän maan auringon noustessa ja pitäen sitä yhä mannermaana olivat tervehtineet sitä ilomielin. Mugambikin oli vasta Tarzanilta saanut kuulla, että se oli saari.

Wagambi-päällikkö oli hyvin epäilevällä kannalla purjeen suhteen, sillä hän ei ollut milloinkaan nähnyt käytettävän sellaista laitosta. Hänen maansa oli kaukana leveän Ugambi-joen varrella; ja nyt vasta oli hänen kansansa jäseniä tullut merelle asti. Mutta Tarzan uskoi voivansa hyvällä länsituulella ohjata pikku aluksen mannermaalle. Hän päätteli, että olisi joka tapauksessa parempi sortua matkalla kuin jäädä mittaamattomiksi ajoiksi tälle ilmeisesti tuntemattomalle saarelle, jonne ei voinut odottaa laivojen koskaan saapuvan.

Kun ensimmäinen suotuisa tuuli nousi, läksi hän näin ollen retkelleen ja otti mukaansa omituisimman ja kauhistavimman miehistön, mikä milloinkaan on purjehtinut villin kapteenin päällikkyydessä.

Hänen mukanaan läksi Mugambi ja Akut, Sheeta-pantteri ja tusinan verran
Akutin heimon suuria uroksia.

KUUDES LUKU

Sotakanootti kulki villeine miehistöineen hitaasti särkässä olevaa aukkoa kohti, jonka kautta sen täytyi pyrkiä avoimelle merelle. Tarzan, Mugambi ja Akut soutivat, sillä rannikon korkeus esti länsituulen pääsemästä puhaltamaan pieneen purjeeseen.

Sheeta oli kyyryssä aluksen kokassa apinamiehen jaloissa, sillä Tarzanista näytti parhaalta pitää pahanilkinen eläin aina niin kaukana seurueen muista jäsenistä kuin mahdollista, koska aivan pienikin aihe riitti lennättämään hänet kenen kurkkuun tahansa, lukuunottamatta valkoista miestä, jota hän nyt ilmeisesti piti herranaan.

Veneen perässä oli Mugambi ja juuri hänen edessään kyykötti Akut. Akutin ja Tarzanin välissä istui kaksitoista apinaa vilautellen silmiään epätietoisina sinne tänne ja joskus kääntäen kaihoavan katseensa rantaa kohti. Kaikki kävi hyvin, kunnes kanootti oli tullut särkän ulkopuolelle. Täällä vahva tuuli pääsi purjeeseen kiinni ja alkoi heitellä karkeatekoista alusta aalloissa, jotka kävivät yhä korkeammiksi, kun he etenivät loitommaksi rannalta.

Veneen paiskautuessa sinne tänne apinat joutuivat kauhun valtaan. Ensin he liikehtivät levottomasti ja alkoivat sitten murista ja vinkua. Vaivoin sai Akut hillityksi heitä jonkun aikaa, mutta kun erikoisen suuri aalto iski kanoottia ja pieni tuulenpuuska pullisti samalla hetkellä purjetta, ei heidän hirmustuksellaan ollut rajoja. Hypätessään pystyyn he olivat vähällä kaataa veneen, ennenkuin Akut ja Tarzan yhteisvoimin saivat heidät tyynnytetyiksi. Lopulta rauha palautui, ja apinat tottuivat viimein aluksensa omituisiin metkuihin; sitten he eivät enää tuottaneet vaivaa.

Matka jatkui enemmittä seikkailuitta, tuuli puhalsi edelleen vireästi ja kymmenen tunnin yhtämittaisen purjehduksen jälkeen häämöittivät rannikon mustat varjot apinamiehen kiinteästi tähystävien silmien edessä hänen istuessaan kokassa. Oli aivan liian pimeä nähdä, olivatko he tulleet juuri Ugambin suulle vai eikö, joten Tarzan ohjasi veneen lähimmästä kohdasta rantasärkän lävitse, odottaakseen sarastusta.

Kanootti kääntyi kyljelleen heti kun sen kokka kosketti hiekkaa, ja kohta sen jälkeen se vierähti nurin, jolloin miehistö alkoi kiihkeästi kompuroida rantaa kohti. Seuraava hyökyaalto vyöryi aivan heidän ylitseen, mutta lopulta kaikkien onnistui rämpiä turvaan, ja hetkeä myöhemmin heidän kömpelö aluksensa viskautui heidän viereensä.

Lopun yötä istuivat apinat kyyryssä ihan likellä toisiaan saadakseen lämpöä, ja Mugambi teki heidän viereensä tulen, joka myöskin lämmitti heitä. Mutta Tarzan ja Sheeta olivat toisenlaisia, sillä kumpikaan heistä ei pelännyt viidakon yötä, ja nälän vaivaava kalvaminen sai heidät lähtemään saaliinhakuun metsän sysimustaan kätköön.

He kävelivät vierekkäin siinä, missä oli kahdelle tilaa kulkea. Toisinaan he menivät perätysten, ensin toinen ja sitten toinen edellä. Tarzan ensin vainusi saaliin — puhvelihärän — olopaikan, ja pian he hiipivät varovaisesti kohti nukkuvaa eläintä, joka oli keskellä tiheätä kaislikkoa joen rannalla.

He hiipivät yhä lähemmäksi pahaa aavistamatonta eläintä, Sheeta oikealta ja Tarzan vasemmalta, sydämen puolelta. He olivat tähän mennessä metsästäneet jonkun aikaa yhdessä, joten he työskentelivät yhteisymmärryksessä toistensa kanssa, antaen vain matalalla, kehräävällä äänellä merkkejä toisilleen.

Hetken ajan he olivat aivan hiljaa saaliinsa lähellä, ja sitten Sheeta hyppäsi apinamiehen merkistä eläimen selkään ja iski vahvat hampaansa härän niskaan. Eläin ponnahti heti pystyyn, päästäen tuskan ja raivon karjunnan, ja samassa hetkessä Tarzan syöksyi kiviveitsineen sen kimppuun vasemmalta puolelta, survaisten sitä yhä uudestaan lapaluun taakse.

Apinamies tarttui toisella kädellään eläimen paksuun niskavillaan, ja kun härkä syöksyi mielettömänä kaislikon yli, laahautui sen henkeä uhkaava olento perässä. Sheeta tarrautui itsepäisesti kiinni eläimen niskaan ja selkään ja koetti päästä hampainensa sen selkärankaan.

Mylvivä härkä laahasi villejä vihollisiaan useita satoja metrejä mukanaan, kunnes veitsenterä lopulta osui sen sydämeen, jolloin se sortui suinpäin maahan, päästäen loppumölähdyksen, joka oli puoleksi valitusta. Sitten Tarzan ja Sheeta nauttivat juhla-aterian.

Aterian jälkeen he ryömivät yhdessä tiheikköön, ja miehen mustatukkainen pää kallistui pantterin keltaisenruskeata kylkeä vasten. Hiukan päivänkoiton jälkeen he heräsivät ja söivät taas, minkä jälkeen palasivat rannikolle, jotta Tarzan toisi joukon muutkin jäsenet saaliin luo.

Kun ateria oli lopussa, asettuivat eläimet nukkumaan, jolloin Tarzan ja Mugambi lähtivät etsimään Ugambi-jokea. He olivat tuskin kulkeneet sata metriä, kun äkkiä tulivat leveälle virralle. Neekeri tunsi sen heti samaksi, jota pitkin hän ja hänen soturinsa olivat onnettomalla retkellään meloneet merta kohti.

Tarzan ja Mugambi kulkivat nyt virtaa alaspäin valtamerelle ja huomasivat, että se laski lahdelmaan, joka ei ollut kuin kilometrin päässä siitä kohdasta rannikolla, mihin kanootti oli ajautunut edellisenä iltana.

Tarzan oli hyvin mielissään tästä huomiosta, sillä hän tiesi suuren joen tienoilla löytävänsä alkuasukkaita ja joltakin näistä hän epäilemättä saisi tietoja Rokoffista ja lapsesta — hän näet piti jokseenkin selvänä, että venäläinen jättäisi lapsen uusille kasvatusvanhemmille mahdollisimman pian sen jälkeen kun oli päässyt eroon Tarzanista.

Hän ja Mugambi varustivat nyt kanootin kuntoon ja laskivat sen vesille, vaikka se oli perin vaikeata, kun hyrskyt vyöryivät yhtä mittaa rannalle. Mutta vihdoin he onnistuivat aikeessaan ja meloivat pian jälkeenpäin rannikkoa ylös Ugambin suuta kohti. Täällä he huomasivat melkoisen hankalaksi päästä joen suusta sisään, kun sekä virta että luode olivat heitä vastaan. Mutta käyttäen hyväkseen rannan likellä kulkevaa vastavirtaa he saapuivat hämärän tullen paikkaan, joka oli melkein vastapäätä sitä kohtaa, mihin olivat jättäneet seuralaisensa nukkumaan.

Kiinnitettyään aluksensa veden yli riippuvaan oksaan he tunkeutuivat viidakkoon ja kohtasivat pian muutamia apinoista, jotka söivät hedelmiä vähän toisella puolella kaislikkoa, missä puhveli oli kaatunut. Sheetaa ei näkynyt missään, eikä hän palannut ollenkaan tuona yönä, joten Tarzan alkoi uskoa, että hän oli mennyt etsimään omaa heimoaan.

Aikaisin seuraavana aamuna apinamies vei joukkonsa joelle ja huudahti mennessään useita kertoja kimeästi. Pian kuului hyvin kaukaa heikko vastaushuuto, ja puoli tuntia myöhemmin Sheetan notkea hahmo loikkasi näkyviin, kun joukon muut jäsenet juuri olivat varovasti kiipeämässä kanoottiin.

Suuri peto, joka tuli selkä köyryssä ja hyrräten kuin tyytyväinen kissa, hieroi kylkeänsä apinamiestä vasten ja hypähti sitten tämän käskystä keveästi entiselle paikalleen kanootin kokkaan.

Kun kaikki olivat paikoillaan, huomattiin, että Akutin apinoista puuttui kaksi, ja vaikka sekä apinakuningas että Tarzan huutelivat niitä melkein tunnin ajan, ei vastausta kuulunut, joten vene läksi lopulta liikkeelle ilman niitä. Kun nuo kaksi puuttuvaa apinaa sattuivat olemaan juuri samoja, jotka olivat vähimmin osoittaneet halua lähteä retkelle saareltaan ja enimmin pelänneet matkalla, oli Tarzan varma siitä, että he olivat tahallaan mieluummin jääneet pois kuin uudestaan tulleet kanoottiin.

Kun joukkue laski maihin hiukan puolenpäivän jälkeen etsiäkseen ravintoa, tarkasteli muuan hoikka, alaston villi-ihminen heitä hetken ajan joen rantaa reunustavan tiheän lehväverhon takaa ja katosi sitten virran yläjuoksulle päin, ennenkuin kukaan kanootissa olija huomasi häntä.

Hän kiiti hirven tavoin pitkin kapeata polkua ja syöksyi vihdoin oudoista uutisista kiihdyksissään alkuasukaskylään, joka oli useiden kilometrien päässä siitä kohdasta, mihin Tarzan oli joukkoineen pysähtynyt metsästämään.

"Toinen valkoinen mies on tulossa!" huudahti hän päällikölle, joka istui kyykkysillään pyöreän majansa ovella. "Toinen valkoinen mies ja hänen kanssaan on monta soturia. He tulevat suuressa sotakanootissa tappaakseen ja rosvotakseen meitä kuten sekin mustapartainen, joka juuri on lähtenyt."

Kaviri hypähti pystyyn. Hän oli aivan äsken saanut maistaa valkoisen miehen antimia, ja hänen villi sydämensä oli täynnä katkeruutta ja vihaa. Seuraavassa hetkessä kuului kylästä sotarumpujen pärrytys, kutsuen metsästäjiä metsästä ja kyntäjiä pelloilta.

Seitsemän sotakanoottia laskettiin vesille, ja niihin astui maalauksilla ja sulilla koristettuja sotureita. Pitkiä keihäitä pisti esiin karkeatekoisista aluksista, kun ne äänettömästi liukuivat vedenpinnan yli vahvojen käsivarsien kuljettamina, joissa jättiläislihakset pullistuivat kiiltävän, mustan nahan alla.

Nyt ei kuulunut rummun ääntä eikä alkuasukasten torvien toitotusta, sillä Kaviri oli taitava soturi, eikä hän aikonut antautua mihinkään vaaraan, joka vain oli vältettävissä. Hän syöksyisi äänettömästi seitsemän kanootin kanssa valkoisen miehen yhden ainoan kanootin kimppuun ja musertaisi vihollisen miestensä suuren lukumäärän avulla ennenkuin sen pyssyt ennättäisivät saada paljoa vahinkoa aikaan hänen väkensä keskuudessa.

Kavirin oma kanootti kulki vähän matkaa toisten edellä, ja kun se kiersi joessa jyrkän mutkan, missä nopea virta kiidätti sitä, tuli äkkiä vastaan se, mitä Kaviri etsi. Molemmat kanootit olivat niin likellä toisiaan, että neekeri tuskin ehti huomata valkoiset kasvot vastaantulevan aluksen kokassa, ennenkuin veneet törmäsivät yhteen ja hänen omat miehensä nousivat pystyyn kiljuen aivan mielettömän raivokkaasti ja ojensivat pitkät keihäänsä toisessa kanootissa olevia vastaan.

Mutta hetkeä myöhemmin, kun Kaviri sai selville, minkälainen miehistö valkoisen miehen kanootissa oli, olisi hän antanut kaikki omistamansa helmet ja rautalankakoristeet päästäkseen turvassa takaisin kaukaiseen kyläänsä. Alukset olivat tuskin tulleet vierekkäin, kun Akutin kamalat apinat nousivat muristen ja karjuen kanootin pohjalta ja kurottaen pitkiä karvaisia käsiään riistivät uhkaavannäköiset keihäät Kavirin sotureilta.

Neekerit joutuivat kokonaan kauhun valtaan, mutta heidän täytyi kuitenkin ryhtyä taisteluun. Nyt tulivat nopeasti muut sotakanootit taistelevien luo. Niiden miehistö halusi innokkaasti päästä otteluun, sillä neekerit luulivat, että heidän vihollisensa olivat valkoisia miehiä ja heidän palveluksessaan olevia alkuasukaskantajia.

He kiersivät Tarzanin aluksen ympärille, mutta nähdessään keitä viholliset olivat, kääntyivät kaikki, yhtä lukuunottamatta, ja meloivat nopeasti jokea ylöspäin. Jälelle jäänyt vene oli tullut liian likelle apinamiehen alusta, ennenkuin siinä olijat huomasivat, että heitä ja heidän tovereitaan vastassa oli paholaisia eikä ihmisiä. Kun vene kosketti Tarzanin kanoottia, virkkoi apinamies matalalla äänellä jonkun sanan Sheetalle ja Akutille, ja ennenkuin hyökkäävät soturit saattoivat peräytyä, hyppäsi heidän kimppuunsa suuren suuri pantteri vertahyytävästi kiljuen, samalla kun kanootin toiseen päähän kiipesi iso apina.

Veneen toisessa päässä teki pantteri julmaa jälkeä mahtavilla kynsillään ja pitkillä, terävillä torahampaillaan, kun taas Akut toisessa päässä iski keltaiset hampaansa niiden kurkkuun, jotka tulivat hänen tielleen, ja viskeli tyrmistyneitä neekereitä mereen, edetessään kanootin keskipalkkaa kohti.

Kavirilla oli täysi työ hänen omaan alukseensa tulleiden paholaisten kanssa, ettei hän voinut ollenkaan auttaa toisessa veneessä olevia sotureitaan. Jättiläismäinen valkoinen paholainen oli temmannut häneltä keihään, ikäänkuin hän, mahtava Kaviri, olisi ollut vain pikku vauva. Karvaiset hirviöt olivat pääsemässä voitolle hänen sotureistaan ja hän, musta päällikkö, taisteli mieskohtaisesti edessään olevaa hirveätä joukkoa vastaan. Kaviri otteli urheasti vastustajiensa kanssa, sillä hän tunsi jo olevansa kuoleman oma, ja näin ollen hän saattoi vain myydä henkensä mahdollisimman kalliisti; mutta pian kävi selville, että hänen parhainkin ponnistelunsa oli aivan turha sen olennon yli-inhimillistä voimaa ja notkeutta vastaan, joka lopulta sai kiinni hänen kurkustaan ja painoi hänet selälleen kanootin pohjalle.

Pian alkoi Kavirin päätä huimata, — esineet kävivät epäselviksi ja hämäriksi hänen silmissään, — hän tunsi rinnassaan suurta tuskaa taistellessaan elähdyttävän henkäyksen puolesta, jonka hänen päällään oleva olento aikoi ainiaaksi riistää. Sitten hän kadotti tuntonsa.

Kun hän taas avasi silmänsä, huomasi hän suureksi hämmästyksekseen, ettei ollutkaan kuollut. Hän makasi lujasti sidottuna oman kanoottinsa pohjalla. Suuri pantteri istui hänen vieressään katsellen häneen.

Kaviriä värisytti ja taas hän sulki silmänsä odottaen, että raju peto hyppäisi hänen kimppuunsa ja lopettaisi hänen kurjuutensa ja hirmunsa. Hetken perästä, kun raatelevat hampaat eivät olleet iskeytyneet hänen vapisevaan ruumiiseensa, uskalsi hän taas avata silmänsä. Pantterin takana oli polvillaan valkoinen jättiläinen, joka oli hänet nujertanut.

Mies käytteli airoaan, ja aivan hänen takanaan Kaviri näki muutamia omista sotureistaan samanlaisessa työssä. Heidän toisella puolellaan taas oli kyyryssä useita karvaisia apinoita.

Kun Tarzan näki, että päällikkö oli tullut tuntoihinsa, alkoi hän puhua tälle.

"Soturisi sanovat minulle, että olet lukuisan kansan päällikkö ja että nimesi on Kaviri", sanoi hän.

"Toinenkin valkoinen mies tuli rauhallisissa aikeissa kolme kuukautta sitten", vastasi Kaviri, "ja kun olimme tuoneet hänelle lahjaksi vuohen, kassavaa ja maitoa, kävi hän kimppuumme pyssyinensä ja tappoi monta kansastani ja meni sitten tiehensä ottaen kaikki vuohemme ja moniaita nuorista miehistämme ja naisistamme."

"Minä en ole sen toisen valkoisen miehen kaltainen", vastasi Tarzan. "En olisi tehnyt teille pahaa, jollette olisi käyneet kimppuumme. Sano minulle, millaiselta se paha valkoinen mies näytti! Minä haen erästä, joka on tehnyt minulle vääryyttä. Ehkä tämä mies on juuri etsimäni."

"Hänellä oli ilkeät kasvot suuren mustan parran peitossa ja hän oli hyvin, hyvin häijy — niin, oikein häijy."

"Oliko hänen mukanaan pieni valkoinen lapsi?" kysyi Tarzan, ja hänen sydämensä miltei lakkasi sykkimästä hänen odottaessaan neekerin vastausta.

"Ei, bwana ", vastasi Kaviri, "valkoinen lapsi ei ollut tämän miehen matkassa — se oli toisessa joukossa."

"Siinä, jota paha valkoinen mies ajoi takaa. Siihen kuului valkoinen mies, nainen ja lapsi sekä kuusi mosula-kantajaa. He kulkivat jokea ylöspäin kolme päivää ennen pahaa valkoista miestä. Luulen heidän paenneen häntä."

Valkoinen mies, nainen ja lapsi! Tarzan oli ymmällä. Lapsi oli varmaan hänen pikku Jackinsa, mutta kuka oli nainen — ja mies? Olisiko ehkä joku Rokoffin liittolaisista ollut yksissä tuumin jonkun naisen kanssa — joka oli seurannut venäläistä — varastaakseen lapsen tältä?

Jos asianlaita oli niin, aikoivat he epäilemättä tuoda lapsen takaisin sivistyneeseen maailmaan ja sitten joko vaatia palkintoa työstään tai pitää pientä vankia hallussaan lunnaiden saamiseksi.

Mutta nyt, kun Rokoffin oli onnistunut seurata heitä kauas sisämaahan, tuntematonta jokea ylöspäin, saavuttaisi hän heidät epäilemättä lopuksi, jollei, mikä oli vielä luultavampaa, juuri ne ihmissyöjät ylempänä Ugambin varrella ottaisi heitä kiinni ja tappaisi, joiden luo Rokoff oli — Tarzanin varman vakaumuksen mukaan — aikonut viedä pienokaisen.

Hänen puhuessaan Kavirin kanssa olivat kanootit yhtä mittaa kulkeneet jokea ylöspäin päällikön kylää kohti. Kavirin soturit käyttelivät airoja noissa kolmessa kanootissa, luoden kauhistuneita syrjäsilmäyksiä hirveihin matkatovereihinsa. Kolme Akutin apinaa oli surmattu ottelussa, mutta Akut mukaan laskettuna oli vielä jälellä kahdeksan julmaa petoa, ja sitten oli Sheeta-pantteri, Tarzan ja Mugambi.

Kavirin soturit eivät olleet mielestään milloinkaan elämässään nähneet niin pelottavaa laivamiehistöä. He odottivat joka silmänräpäys, että heidän vangitsijansa syöksyisivät heidän kimppuunsa ja repisivät heidät kappaleiksi; itse asiassa olikin Tarzanilla, Mugambilla ja Akutilla täysi työ pidättäessään murisevia, sisukkaita petoja käymästä kiinni kiiltäviin, alastomiin ruumiisiin, jotka silloin tällöin hipaisivat heitä soutajien liikkuessa, varsinkin kun miesten pelko vain lisäsi eläinten hyökkäyshalua.

Kavirin leirille Tarzan pysähtyi vain siksi aikaa, että ehti syödä mustien valmistaman aterian ja saada päälliköltä kaksitoista miestä soutamaan kanoottia.

Kaviri suostui hyvinkin mielellään apinamiehen pyyntöihin, toivoen että myöntyväisyys jouduttaisi kamalan joukon lähtöä. Mutta hän huomasi olevan helpompaa luvata miehiä kuin antaa niitä, sillä kun hänen alamaisensa saivat kuulla aikomuksen, kiiruhtivat ne, jotka eivät vielä olleet paenneet viidakkoon, viipymättä tekemään sen. Näin ollen, kun Kaviri kääntyi osoittaakseen keiden tuli seurata Tarzania, huomasi hän olevansa heimonsa ainoa kylään jäänyt jäsen.

"He eivät näytä halukkailta seuraamaan meitä", sanoi hän, "mutta jää rauhallisesti tänne, Kaviri; pian saat nähdä kansasi taas parveilevan ympärilläsi."

Sitten apinamies nousi ja kutsuen joukkonsa luokseen käski Mugambin jäädä Kavirin luo sekä katosi viidakkoon Sheeta ja apinat kintereillään.

Seuraavan puolen tunnin aikana ei synkän metsän hiljaisuutta häirinnyt muu kuin siellä uhkuvan elämän tavalliset äänet, jotka vain lisäävät sen synkkää yksinäisyyttä. Kaviri ja Mugambi istuivat yksin paalukylässä ja odottelivat.

Sitten kuului hyvin etäältä kauhistava ääni. Mugambi tunsi apinamiehen kolkon uhmanhuudon. Heti kuului eri paikoista ympärillä samanlaista karmivaa huutoa ja kiljuntaa, jota silloin tällöin korosti nälkäisen pantterin vertahyytävä ulvonta.

SEITSEMÄS LUKU

Nuo kaksi villiä, Kaviri ja Mugambi, jotka istuivat kyykkysillään Kavirin majan edessä, katsoivat toisiinsa; Kaviri salasi vain huonosti levottomuutensa.

"Bwana Tarzan ja hänen joukkonsa", vastasi Mugambi. "Mutta en tiedä, mitä he tekevät, jolleivät he mahdollisesti ole surmaamassa paenneita miehiäsi."

Kaviria värisytti ja hän pyöritteli pelokkaasti silmiään, katsellen viidakkoon päin. Pitkän elämänsä aikana ei hän ollut villistä metsästä milloinkaan kuullut niin kaameata huhuilua.

Äänet tulivat yhä likemmäksi ja likemmäksi, ja pian sekoittui niihin naisten, lasten ja miesten kauhistuneita huutoja. Vertahyytävä ulvonta jatkui kaksikymmentä pitkää minuuttia, kunnes se tuntui olevan vain kivenheiton päässä paalutuksesta. Kaviri nousi paetakseen, mutta Mugambi tarttui häneen ja pidätti häntä, sillä Tarzan oli käskenyt niin.

Hetkeä myöhemmin syöksyi viidakosta joukko vapisevia alkuasukkaita, rientäen majojansa kohti turvaan. He juoksivat kuin pelästyneet lampaat ja heidän takanaan tulivat Tarzan ja Sheeta ja Akutin julmannäköiset apinat, ajaen heitä eteenpäin.

"Alamaisesi ovat palanneet, veljeni", sanoi hän, "ja nyt voit valita ne, joiden pitää seurata minua ja meloa kanoottiani."

Kaviri kompuroi väristen pystyyn ja kehoitti miehiään tulemaan majoistaan, mutta kukaan ei vastannut hänen kehoitukseensa.

"Sano heille", ehdotti Tarzan, "että jolleivät he tule, lähetän seuralaiseni hakemaan heitä."

Kaviri teki kuten käskettiin, ja samassa hetkessä kylän koko väestö tuli esiin. Kaikkien suuret ja pelästyneet silmät vilkuivat milloin sinne milloin tänne heidän katsellessaan villejä olentoja, jotka vaeltelivat kylätiellä.

Kaviri osoitti nopeasti kaksitoista soturia, joiden tuli seurata Tarzania. Mies-rukat kävivät miltei vaaleiksi kammosta, ajatellessaan kuinka likellä he tulisivat olemaan pantteria ja apinoita ahtaissa kanooteissa. Mutta kun Kaviri selitti heille, ettei voinut päästä pakoon — että bwana Tarzan ajaisi heitä takaa yrmeine joukkoineen, jos he koettaisivat välttää velvollisuuttaan — menivät he lopulta synkkinä alas joelle ja asettuivat kanootteihin.

Päälliköltä pääsi helpotuksen huokaus, kun hän näki matkueen katoavan joen yläjuoksulle päin erään niemekkeen taakse.

Kolmen päivän ajan omituinen seurue jatkoi matkaansa sen villin maan sydämeen, joka on kummallakin puolella melkein tutkimatonta Ugambi-jokea. Kolme soturia kahdestatoista karkasi sinä aikana mutta, kun monet apinoista olivat lopuksi oppineet airojen käyttelyn salaisuuden, ei Tarzan tullut tappiosta levottomaksi.

Hän olisi kylläkin voinut samota rantaa pitkin paljon nopeammin, mutta hän ajatteli voivansa pysyttää villin miehistönsä paremmin koossa pidättämällä heitä mahdollisimman paljon veneessä. Kahdesti päivässä he menivät maihin metsästämän ja hakemaan ruokaa, ja yönsä he nukkuivat joen rannalla tai jollakin niistä lukuisista pikku saarista, joita oli joessa.

Alkuasukkaat pakenivat kauhistuneina heidän edellään, joten he tapasivat vain autioita kyliä matkallaan. Tarzan halusi päästä puheisiin jonkun joen rannalla asuvan villin kansa, mutta ei ollut tähän mennessä onnistunut.

Lopuksi hän päätti itse lähteä maihin ja antaa toisten seurata jälessään veneellä. Hän selitti Mugambille aikomuksensa ja käski Akutin totella neekerin määräyksiä.

"Palaan taas luoksenne muutaman päivän kuluttua", sanoi hän. "Nyt menen pois saadakseni tietää, kuinka etsimäni pahan valkoisen miehen on käynyt."

Seuraavassa pysähdyspaikassa Tarzan meni rannalle ja katosi pian joukkonsa näkyvistä.

Ensimmäiset kylät, joihin hän tuli, olivat autioina osoittamassa, että uutinen hänen joukkionsa tulosta oli kulkenut nopeasti. Mutta illansuussa hän tapasi rykelmän olkikattoisia majoja, joita ympäröi korkea paalutus, ja siellä oli parisataa alkuasukasta.

Naiset puuhasivat juuri illallista, kun Apinain Tarzan kiikkui heidän yläpuolellaan jättiläispuun oksilla, jotka eräässä kohdassa ulottuivat paalutuksen yli.

Apinamies ei oikein tiennyt, miten päästä keskusteluun näiden ihmisten kanssa pelottamatta heitä tai herättämättä heidän villiä taisteluhaluaan. Hänellä ei ollut nyt halua tapella, sillä hänellä oli liian tärkeä tehtävä voidakseen otella jokaisen heimon kanssa, jonka hän ehkä kohtaisi.

Lopulta hän keksi erään suunnitelman, ja nähtyään olevansa piilossa alhaalla olevien katseilta hän murahteli muutaman kerran matalalla äänellä jäljitellen pantteria. Kaikkien silmät kääntyivät heti ylöspäin lehvistöön.

Hämärä oli tulossa, eivätkä neekerit voineet nähdä lehtiverhon läpi, joka suojasi apinamiestä heidän katseiltaan. Samalla hetkellä kun hän oli kääntänyt heidän huomionsa puoleensa, päästi hän kimeämmän ja hirveämmän pantterinkiljunnan ja pudottautui sitten maahan paalutuksen ulkopuolelle liikuttamatta tuskin yhtäkään lehteä pudotessaan ja juoksi nopeasti kuin kauris kylän portille.

Täällä hän jyskytti porttia, joka oli tehty kuiduilla yhteensidotuista nuorista puista, ja huusi alkuasukkaille heidän omalla kielellään olevansa ystävä ja haluavansa ruokaa ja suojaa yöksi.

Tarzan tunsi hyvin neekerien luonteen. Hän tiesi, että Sheetan murina ja kiljunta puussa heidän yläpuolellaan panisi heidän hermonsa koetukselle ja että hänen jyskytyksensä pimeän tultua lisäsi heidän kauhuaan.

Häntä ei hämmästyttänyt, etteivät he vastanneet hänen pyyntöönsä, sillä alkuasukkaat pelkäävät kaikkia ääniä, jotka tulevat yöllä paalutuksen takaa, pitäen niitä aina jonkun paholaisen tai muun aaveenomaisen vieraan aiheuttamina. Mutta hän huuteli yhä edelleen.

"Päästäkää minut sisään, ystäväni!" huudahti hän. "Olen valkoinen mies ja ajan takaa pahaa valkoista miestä, joka kulki tästä muutamia päiviä sitten. Seuraan häntä rangaistakseni häntä synneistään, joita hän on tehnyt teitä ja minua vastaan. Jos epäilette ystävyyttäni, osoitan sen oikeaksi menemällä puuhun kylänne yläpuolella ja ajamalla Sheetan takaisin viidakkoon, ennenkuin se hyppää päällenne. Jollette lupaa päästää minua sisään ja kohdella minua ystävänä, annan minä Sheetan jäädä paikoilleen ja syödä teidät suuhunsa."

"Jos tosiaan olet valkoinen mies ja ystävä, päästämme sinut sisään, mutta ensin sinun täytyy ajaa Sheeta pois."

"No hyvä", vastasi Tarzan. "Kuunnelkaa, niin huomaatte, kuinka Sheeta pakenee minua."

Apinamies palasi nopeasti puun luo ja nousi tällä kertaa suurella rytäkällä oksille, muristen samalla pahaenteisesti aivan kuin pantteri, jotta alhaalla olijat luulisivat suuren pedon olevan yhä siellä.

Päästyään kylätien yläpuolella olevalle kohdalle piti hän kovaa ryskettä, pudisteli puuta rajusti ja huusi pantterille äänekkäästi, että tämän piti paeta, jollei tahtonut tulla tapetuksi, ja korosti omien sanojensa vaikutusta vihaisen pedon kiljaisuilla ja murinalla.

Sitten syöksyi hän vastakkaiselle puolelle puuta ja sieltä viidakkoon, tömisteli mennessään puunrunkoja ja matki pantterin yhä heikommin kuuluvaa murinaa, edetessään loitolle kylästä.

Muutaman minuutin kuluttua hän palasi kylän portille ja huuteli alkuasukkaita.

"Olen karkoittanut Sheetan", sanoi hän. "Nyt tulkaa ja päästäkää minut sisään, kuten lupasitte."

Hetken ajan kuului paalutuksen sisältä kiihkeätä keskustelua, mutta lopulta tuli puolitusinaa soturia avaamaan porttia. He kurkistelivat levottomasti ulos, ilmeisesti peläten olentoa, jonka tapaisivat siellä odottamassa. He eivät suurestikaan rauhoittuneet nähdessään melkein alastoman valkoisen miehen, mutta kun Tarzan oli tyynnyttänyt heitä puhuen levollisesti ja vakuuttaen ystävyyttään heitä kohtaan, avasivat he porttia hieman enemmän ja päästivät hänet sisään.

Kun portti oli taas suljettu, palasi villien itseluottamus, ja Tarzanin kävellessä kylätietä pitkin päällikön majaa kohti ympäröi hänet joukko uteliaita miehiä, naisia ja lapsia.

Päälliköltä hän sai tietää, että Rokoff oli kulkenut jokea ylös viikko sitten; hänellä oli ollut sarvet otsassaan ja häntä oli seurannut tuhannen paholaista. Myöhemmin päällikkö kertoi, että paha valkoinen mies oli viipynyt hänen kylässään kuukauden.

Vaikka nämä tiedot eivät pitäneet yhtä Kavirin selostuksen kanssa, että venäläinen oli vain kolme päivää sitten lähtenyt hänen kylästään ja että hänen seurueensa oli paljon pienempi kuin nyt sanottiin, ei Tarzan ollenkaan hämmästynyt eroavaisuuksista, sillä hän tiesi hyvin, kuinka kummallisesti villien ajatukset toimivat.

Enimmin herätti hänen mielenkiintoaan varmuus, että hän oli oikeilla jäljillä ja että ne johtivat maan sisäosaan. Kun näin oli asianlaita, tiesi hän, ettei Rokoff suinkaan pääsisi häneltä pakoon.

Pidettyään monta tuntia tutkintoa ja ristikuulustelua sai apinamies selville, että toinen seurue oli kulkenut ohi useita päiviä ennen venäläistä — siinä oli ollut kolme valkoihoista: mies, nainen ja pieni poika sekä moniaita mosula-kantajia.

Tarzan selitti päällikölle, että hänen seuralaisensa tulisivat kanootissa, luultavasti seuraavana päivänä, ja että vaikka hän itse jatkaisi matkaansa, tuli päällikön ottaa heidät ystävällisesti vastaan eikä pelätä heitä, sillä Mugambi pitäisi huolta, etteivät he tekisi pahaa päällikön alamaisille, jos heitä vain kohdeltaisiin ystävällisesti.

"Ja nyt", päätti hän puheensa, "käyn nukkumaan tämän puun alle. Olen hyvin väsynyt. Älkää antako kenenkään häiritä minua."

Päällikkö tarjosi hänelle majaa käytettäväksi, mutta Tarzan, jolla oli ennakolta kokemuksia alkuasukasten asunnoista, piti ulkoilmaa parempana. Lisäksi oli hänellä omat aikeensa, jotka saattoi paremmin toteuttaa jäämällä puun alle. Hän selitti syykseen halun olla heti saatavissa, jos Sheeta palaisi, ja tämän selityksen jälkeen päällikkö antoi hyvinkin mielellään hänen levätä puun alla.

Tarzan oli aina huomannut itselleen suureksi hyödyksi, että alkuasukkaat luulivat hänellä jossakin määrin olevan enemmän tai vähemmän ihmeellisiä voimia. Hän olisi voinut helposti tulla heidän kyläänsä turvautumatta porttiin, mutta hän uskoi, että hänen äkillinen ja selittämätön häviämisensä juuri silloin kun hän oli valmis lähtemään heidän luotansa, tekisi pysyvämmän vaikutuksen heidän lapsekkaisiin mieliinsä. Näin ollen hän nousi heti kun kylä nukkui rauhallisesti ja hypäten yläpuolellaan olevan puun oksille katosi hiljaa viidakon yön salaperäisyyteen.

Koko loppuyön apinamies samosi nopeasti pitkin metsän ylä- ja keskitasanteita. Missä kulku oli helppoa, piti hän parempana jättiläispuiden ylempiä oksia, sillä silloin kuu valaisi hänen tietään. Mutta hänen kaikki aistinsa olivat niin tottuneet tähän hänen jylhään lapsuudenmaailmaansa, että hän saattoi kulkea helposti ja nopeasti läpipääsemättömän mustissa varjoissakin likellä maanpintaa. Jos me kävelisimme jollakin suurella valtakadulla, emme voisi liikkua varmemmin kuin Tarzan taivaltaessaan synkeissä tiheiköissä, jotka olisivat kokonaan saattaneet meidät ymmälle, emmekä saavuttaisi kymmenettäkään osaa ketterän apinamiehen nopeudesta.

Päivän sarastaessa hän pysähtyi syömään ja nukkui sitten useita tunteja, jatkaen matkaansa taas puolenpäivän aikaan.

Hän tapasi kahdesti alkuasukkaita, ja vaikka hänen oli melkoisen vaikeata lähestyä heitä, onnistui hänen kummassakin tapauksessa hillitä heidän pelkonsa ja sotaiset aikeensa häntä vastaan. Hän sai heiltä tietää yhä olevansa venäläisen jäljillä.

Kulkiessaan edelleen Ugambia ylös tuli hän kaksi päivää myöhemmin suureen kylään. Päällikkö, häijynnäköinen veitikka — hänellä oli teräviksi viilatut hampaat, jotka usein ilmaisevat ihmissyöjää — otti hänet vastaan näennäisen ystävällisesti.

Apinamies oli nyt lopen uupunut ja oli päättänyt levätä kahdeksan tai kymmenen tuntia, ollakseen reipas ja voimakas, kun saavuttaisi Rokoffin — hän oli varma siitä, että se tapahtuisi hyvin lyhyessä ajassa.

Päällikkö kertoi hänelle, että parrakas valkoinen mies oli lähtenyt kylästä juuri edellisenä aamuna ja että Tarzan epäilemättä tavoittaisi hänet pian.

Tarzan ei pitänyt miehen ulkomuodosta eikä käytöksestä, sillä vaikka tämä kyllä oli ystävällinen, näytti hän tuntevan jonkinlaista halveksumista puolialastonta valkoista miestä kohtaan, joka tuli ilman seuralaisia eikä antanut lahjoja. Mutta Tarzan tarvitsi lepoa ja ravintoa, jota kylä tarjosi hänelle vähemmällä vaivalla kuin viidakko, ja näin ollen, koska hän ei pelännyt ketään ihmistä, eläintä tai paholaista, kyyristyi hän erään majan varjoon ja oli pian unessa.

Tuskin oli hän lähtenyt päällikön luota, kun tämä kutsui puheilleen kaksi soturia, joille hän kuiskasi muutamia määräyksiä. Hetkeä myöhemmin nuo sileäihoiset mustat hahmot kiitivät pitkin joenvartta ylöspäin itään.

Kylää piti päällikkö ihan hiljaisena. Hän ei sallinut kenenkään lähestyä nukkuvaa vierasta eikä laulaa tai puhua äänekkäästi. Hän oli merkillisesti huolissaan siitä, ettei hänen vierastaan häirittäisi.

Kolme tuntia myöhemmin tuli useita kanootteja näkyviin Ugambin yläjuoksulta päin. Mustien soutajien jäntevät lihakset antoivat niille nopean vauhdin. Päällikkö seisoi joen rannalla pitäen keihästään vaakasuorassa päänsä yläpuolella ikäänkuin jonakin ennakolta sovittuna merkkinä tulijoille.

Ja sellainen tarkoitus olikin hänen asennollaan — se merkitsi, että kylässä oleva valkoinen muukalainen yhä nukkui rauhallisesti.

Kahden kanootin kokassa olivat sanansaattajat, jotka päällikkö oli lähettänyt kolme tuntia takaperin. Heidät oli ilmeisesti pantu hakemaan ja tuomaan tätä seuruetta, ja päällikön samalla antama merkki oli sovittu ennen heidän lähtöään.

Muutaman hetken kuluttua kanootit laskivat vihreälle rannalle. Alkuasukassoturit astuivat maihin, ja heidän mukanaan oli puoli tusinaa valkoisia miehiä. He olivat synkkiä, ilkeännäköisiä veitikoita, mutta voiton kaikista vei heidän johtajansa, kavalalta näyttävä mustapartainen mies.

"Missä on valkoinen mies, jonka sanansaattajasi ilmoittivat olevan kylässäsi?" kysyi hän päälliköltä.

"Tätä tietä, bwana", vastasi alkuasukas. "Olen huolellisesti pitänyt yllä hiljaisuutta kylässä, että hän olisi vielä nukuksissa teidän palatessanne. En tiedä, onko hän etsimässä teitä tehdäksenne teille pahaa, mutta hän kyseli minulta tarkasti tulemistanne ja menemistänne. Hän on sellainen kuin kuvailitte sen miehen olevan, jonka luulitte olevan varmassa tallessa Viidakkosaareksi sanomassanne maassa. Jollette olisi kertonut minulle tarinaa, en olisi tuntenut häntä, ja silloin hän olisi tullut perässänne ja tappanut teidät. Jos hän on ystävä eikä vihollinen, niin ei ole tullut mitään vahinkoa, bwana; mutta jos hän osoittautuu viholliseksi, tahtoisin hyvin mielelläni pyssyn ja vähän ammuksia."

"Sinä olet tehnyt hyvin", vastasi valkoinen mies, "ja sinä saat pyssyn ja ammuksia, olkoonpa hän ystävä tai vihollinen, kunhan vain pysyt puolellani."

"Minä pysyn puolellasi, bwana", sanoi päällikkö. "Tule nyt katsomaan muukalaista, joka nukkuu kylässäni."

Näin sanoen hän kääntyi ja suuntasi matkan sitä majaa kohti, jonka varjossa kaikesta tietämätön Tarzan nukkui rauhallisesti.

Noiden kahden miehen takana tulivat muut valkoiset miehet ja parikymmentä mustaa soturia. Päällikön ja hänen seuralaisensa kohotettu etusormi sai heidät kaikki pysymään aivan hiljaa.

He kääntyivät majan nurkan ympäri hiipien varovasti varpaillaan. Ilkeä hymy väreili valkoisen miehen huulilla, kun hänen silmänsä sattuivat nukkuvan apinamiehen jättiläisvartaloon.

Päällikkö katsoi häneen kysyvästi. Mies nyökkäsi osoittaakseen, ettei päällikkö ollut erehtynyt luulossaan. Sitten hän kääntyi takanaan olevia miehiä kohti ja osoittaen nukkujaa viittasi heitä tarttumaan häneen ja sitomaan hänet.

Hetkeä myöhemmin oli tusinan verran raakoja miehiä hyökännyt ällistyneen Tarzanin kimppuun, ja he tekivät työnsä niin nopeasti, että hän oli sidottu lujasti, ennenkuin saattoi vähääkään yrittää pakenemista.

Sitten he käänsivät hänet selälleen, ja kun hänen silmänsä kääntyivät lähellä olevaan joukkoon päin, kohtasivat ne Nikolas Rokoffin pahanilkiset kasvot.

"Sika!" huudahti hän. "Etkö ole vielä tarpeeksi viisas pysyäksesi erilläsi Nikolas Rokoffista?"

"Siinä on tervetuliaisiksi", sanoi hän. "Tänä iltana, ennenkuin mustat ystäväni syövät sinut, kerron ensin, mitä jo on tapahtunut vaimollesi ja lapsellesi ja mitä suunnitelmia minulla on heidän tulevaisuutensa varalle."

KAHDEKSAS LUKU

Suuri notkea olento luikerteli pehmeillä käpälillään aivan äänettömästi pilkkopimeässä yössä viidakon rehevien, toisiinsa kietoutuneiden puiden ja pensaiden läpi.

Vain kaksi hehkuvaa keltaisenvihreätä pistettä heijastui silloin tällöin kuun säteissä, joka joskus tunkeutui yötuulessa vienosti huokailevan lehväkaton läpi.

Aika-ajoin eläin seisahtui ja nuuski etsivästi kuono ylöspäin kohotettuna. Toisinaan nopea, lyhyt käväisy yläpuolella olevilla oksilla viivytti hetken ajan sen keskeytymätöntä matkaa itää kohti. Sen herkkiin sieraimiin tuli monen herkullisen nelijalkaisen olennon hieno, miltei tuntematon haju, saaden sen julmat, riippuvat leukapielet vettymään.

Mutta se jatkoi itsepintaisesti matkaansa, omituisesti välittämättä nälän vaatimuksista, joka jollakin toisella kertaa olisi pannut sen pehmeän turkin peittämät lihakset pullistumaan ja saanut sen syöksymään hampaineen johonkin hentoon kurkkuun.

Koko yön olento kulki yksinäistä tietään ja seuraavana päivänä se pysähtyi vain kerran tappaakseen yhden ainoan otuksen, jonka se repi palasiksi ja hotki suuhunsa muristen kumeasti ja äreästi, ikäänkuin se olisi ollut puolikuollut ruuanpuutteesta.

Oli hämärä, kun se lähestyi paalutusta, joka ympäröi suurta alkuasukaskylää. Nopean ja äänettömän kuoleman varjon tavoin se kierteli kylää kuono maassa ja pysähtyi lopulta aivan lähelle paalutusta, missä tämä melkein kosketti usean majan takaosaa. Siellä eläin nuuski hetken ajan ympäristöään ja kääntäen sitten päätänsä se kuunteli tarkkaavasti korvat pystyssä.

Se, mitä se kuuli, ei ollut mikään ääni ihmiskorvilla arvosteltuna, mutta eläimen hyvin harjaantuneet ja herkät aistimet näyttivät tuovan jonkun sanoman sen villeihin aivoihin. Ihmeellinen muutos tapahtui siinä liikkumattomassa, patsasta muistuttavassa luu- ja lihasyhdistelmässä, joka hetkeä aikaisemmin oli ollut kuin elävästä pronssista valettu.

Aivan kuin ollen teräsvieterien päällä, jotka äkkiä olivat lauenneet, se ponnahti nopeasti ja äänettömästi paalutuksen harjalle ja katosi varovasti kuin kissa puuaidan ja läheisen majan väliseen mustaan solaan.

Toisella puolen olevalla kylätiellä naiset sytyttelivät monia pieniä tulia ja kokosivat vedellä täytettyjä keittoastioita, sillä aiottiin viettää suuri juhla, ennenkuin yö olisi lopussa. Tukevan paalun luona keskellä ympäröiviä tulia seisoi pieni ryhmä mustia sotureita keskustellen. Heidän ruumiiseensa oli maalattu eriskummaisia leveitä juovia, valkoisia, sinisiä ja keltaisia. Silmien ja huulien ympäri, rintaan ja vatsaan oli tehty suuria värikkäitä ympyröitä, ja heidän savella tahratusta tukkalaitteestaan pisti esiin kirjavia sulkia ja pitkiä suoria rautalanganpalasia.

Kylä valmistautui juhlaa varten, samalla kun eräässä majassa hurjan juhlan näyttämön sivulla heidän eläimellisen ruokahalunsa uhri odotti sidottuna loppuansa. Ja millaista loppua!

Apinain Tarzan jännitti mahtavat lihaksensa saadakseen poikki kahleet, jotka sitoivat häntä, mutta niitä oli monta kertaa vahvistettu venäläisen yllytyksestä, joten apinamiehenkään jättiläisvoimat eivät voineet niille mitään.

Tarzan oli monta kertaa katsonut tätä kolkkoa metsästäjää suoraan kasvoihin ja hymyillyt. Ja hän hymyilisi tänäkin yönä, kun tiesi, että loppu tulisi nopeasti; mutta nyt hän ei ajatellut itseään, vaan noita toisia, niitä rakkaita, joiden täytyi eniten kärsiä hänen poistumisestaan.

Jane ei saisi milloinkaan tietää, miten hän kuoli. Siitä hän kiitti taivasta, ja hän oli kiitollinen siitäkin, että ainakin Jane oli turvassa maailman suurimman kaupungin sydämessä. Turvassa herttaisten ja rakastavien ystävien keskellä, jotka tekisivät parhaansa keventääkseen hänen kuormaansa.

Tarzan kiemurteli tuskissaan ajatellessaan häntä. Hänen oma poikansa! Ja nyt hän itse — viidakon mahtava herra — hän, Tarzan, apinain kuningas, ainoa koko maailmassa, joka kykeni löytämään ja pelastamaan lapsen niistä kauhuista, jotka Rokoffin roistomainen mieli oli suunnitellut, — oli joutunut ansaan kuten tyhmä, mykkä eläin. Hän kuolisi muutaman tunnin kuluttua ja hänen mukanaan häviäisi lapsen viimeinen pelastuksen toivo.

Rokoff oli iltapäivällä ollut useita kertoja herjaamassa ja pahoinpitelemässä häntä, mutta ei ollut onnistunut saamaan yhtään vastustavaa sanaa tai tuskanvalitusta jättiläisvangin huulilta.

Sitten Rokoff oli lopulta luopunut yrityksestään, jättäen erikoisen taidokkaasti suunnittelemansa sielullisen kidutuksen viime hetkeen. Silloin, juuri ennenkuin ihmissyöjien julmat keihäät ainiaaksi lopettaisivat hänen vihansa esineen kärsimykset, hän aikoi viholliselleen ilmaista Janen todellisen olopaikan, Tarzanin luullessa hänen olevan turvallisesti Englannissa.

Hämärä oli laskeutunut kylään ja apinamies saattoi kuulla, kuinka hänen kiduttamistaan ja illan juhlaa edelleen valmisteltiin. Hän saattoi ajatuksissaan kuvailla kuolemantanssia — hän oli sen nähnyt monta kertaa ennen. Nyt hän joutuisi kaiken keskukseksi, paaluun kytkettynä.

Häntä ei pelottanut kidutus ja kova kuolema — kun ympärillä tanssivat soturit leikkelisivät hänet palasiksi julman taitavasti, silpoisivat hänet aiheuttamatta ruumiissa tunnottomuutta. Hän oli tottunut kärsimiseen, veren näkemiseen ja julmaan kuolemaan. Mutta elämisen halu oli silti hänessä yhtä voimakkaana, ja kunnes elämänliekki viimeisen kerran leimahtaisi ja sammuisi, olisi koko hänen olemuksensa täynnä toivoa ja päättäväisyyttä. Jos heidän tarkkaavaisuutensa herpautuisi hetkeksikin, keksisivät hänen älykäs mielensä ja jättiläislihaksensa jonkun tavan päästä pakoon — päästä pakoon ja kostaa.

Kun hän makasi siinä harkiten kiihkeästi kaikkia pelastusmahdollisuuksia, tuli tuttu haju heikosti hänen herkkiin sieraimiinsa. Heti paikalla heräsivät hänen kaikki aistinsa täyteen toimintaan. Hänen harjaantuneet korvansa kuulivat pian ulkopuolelta muille kuulumattoman äänen — hänen majansa takana oli joku olento.

Hänen huulensa liikkuivat, ja vaikka ei kuulunut mitään ääntä, jonka ihmiskorva olisi erottanut hänen vankilansa seinien takaa, tiesi hän kuitenkin, että ulkopuolella oleva olento kuulisi hänet. Hän tiesi jo, kuka siellä oli, sillä hänen sieraimensa olivat ilmaisseet sen yhtä selvästi kuin meidän silmämme tuntevat vanhan ystävän, jonka tapaamme kirkkaassa päivänvalossa.

Hetkeä myöhemmin hän kuuli turkispeitteisen ruumiin ja pehmeiden jalkojen hiljaista liikuntaa, kun eläin kiipesi paalutuksen yli majan takaa. Sitten kuului räiskinää niissä paaluissa, joista seinä oli tehty. Pian livahti näin muodostuneesta reiästä suuri eläin, joka painoi kylmän kuononsa hänen kaulaansa vasten. Se oli Sheeta-pantteri.

Eläin nuuski pitkällään olevaa miestä vinkuen hiljaa. Tarzanin ja Sheetan välisellä ajatustenvaihdolla oli rajansa, joten Tarzan ei voinut olla varma siitä, ymmärsikö Sheeta kaikki, mitä hän koetti tälle ilmoittaa. Sheeta saattoi tietystikin nähdä, että mies oli sidottu ja avuton, mutta Tarzan ei voinut sanoa, aiheuttiko tämä seikka pantterin mielessä mitään käsitystä hänen herraansa uhkaavasta vaarasta.

Mikä oli tuonut eläimen hänen luokseen? Se, että Sheeta oli tullut, oli hyvänä enteenä siitä, mitä se saattoi tehdä. Mutta kun Tarzan koetti saada Sheetan kalvamaan siteet poikki, ei tuo suuri eläin näyttänyt voivan käsittää, mitä häneltä odotettiin, vaan nuoleskeli sensijaan vangin ranteita ja käsivarsia.

Pian tuli tässä kaikessa keskeytys. Joku lähestyi majaa. Sheeta murahti kumeasti ja livahti kaukaiseen, pimeään nurkkaan. Tulija ei ollut ilmeisesti kuullut varoittavaa ääntä, sillä hän astui miltei heti majaan — pitkä, alaston, villi soturi.

Hän tuli Tarzanin sivulle ja pisti häntä keihäänsä kärjellä. Apinamiehen huulilta kuului omituinen, kaamea ääni ja siihen vastaukseksi hypähti majan äärimmäisen nurkan pimeydestä esiin turkispeitteinen hahmo salamannopeana kuin kuoleman vasama. Suuri peto iski suoraan neekerin maalattuun rintaan, kaivaen terävät kyntensä mustaan ihoon ja upottaen suuret, keltaisen torahampaansa pikimustaan kurkkuun.

Neekeri päästi hirveän tuskan ja kauhun huudon, johon sekaantui saaliinsa kimpussa olevan pantterin karmiva kiljunta. Sitten tuli hiljaisuus — ei kuulunut muuta kuin verisen lihan repimistä ja ihmisluiden musertumista mahtavien leukojen välissä.

Melu oli saanut äkillisen hiljaisuuden aikaan koko kylässä. Sitte kuului ääniä, jotka tuntuivat neuvottelevan.

Kuului kimeitä, pelokkaita huutoja ja syvällä matalalla äänellä lausuttuja päällikön käskyjä. Tarzan ja pantteri kuulivat monien ihmisten lähestyviä askeleita, ja sitten suuri kissaeläin nousi Tarzanin hämmästykseksi saaliinsa päältä ja livahti äänettömästi majasta pois, samasta aukosta, josta oli tullutkin.

Mies kuuli, kuinka Sheetan ruumis hiljaa viisti paalutusta pedon mennessä sen yli. Sitten tuli hiljaisuus. Majan vastakkaiselta puolelta hän kuuli villien tulevan katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Hänellä oli hyvin vähän toivoa, että Sheeta palaisi, sillä jos tämä olisi aikonut puolustaa häntä kaikkia tulijoita vastaan, olisi se jäänyt hänen viereensä kuullessaan villien lähestyvän ulkoapäin.

Tarzan tiesi, kuinka omituisesti viidakon mahtavien lihansyöjien aivot työskentelevät — kuinka villin pelottomia ne saattoivat olla varman kuoleman edessä ja toisaalta kuinka pelokkaita vähimmästäkin aiheesta. Hän oli varma siitä, että jokin pelontunne lähestyvissä villeissä oli aiheuttanut vastaavan vaikutelman pantterin hermostossa ja saanut sen hiipimään häntä koipien välissä viidakkoon.

Tarzan kohautti hartioitaan. No, mitäpä siitä? Hän oli odottanut kuolemaa, ja mitä olisi Sheeta voinut tehdä hänen hyväkseen muuta kuin raastaa kappaleiksi pari hänen vihollistaan, ennenkuin jonkun valkoisen miehen kädessä oleva pyssy olisi tuottanut lopun eläimelle itselleen!

Jospa pantteri olisi voinut vapauttaa hänet! Silloin asia olisi kehittynyt aivan toisin. Mutta se ei ollut Sheetan tajuttavissa, ja nyt eläin oli mennyt ja Tarzanin täytyi lopullisesti luopua toivosta.

Alkuasukkaat olivat nyt majan ovella ja kurkistelivat pelokkaina sisällä vallitsevaan pimeyteen. Kahdella etumaisella oli sytytetty soihtu vasemmassa kädessään ja keihäs valmiina oikeassa. He ponnistelivat arkoina takana olevia vastaan, jotka työnsivät heitä eteenpäin.

Pantterin uhrin huudot, yhtyneinä suuren pedon karjuntaan, olivat suuresti vaikuttaneet heidän pinnistettyihin hermoihinsa, ja nyt tuntui pimeän majan hiljaisuus ennustavan vielä hirveämpää kuin kaamea kiljunta.

Pian toinen niistä, joita väkivalloin työnnettiin sisään, keksi hyvän keinon saada ensin tarkoin selville, minkälainen vaara uhkasi häntä vaikenevasta pimennosta. Hän sinkautti sytytetyn soihtunsa keskelle majaa. Heti paikalla oli koko sisusta lyhyen sekunnin ajan valoisana, ennenkuin soihtu sammui pudotessaan multalattialle.

Majassa näkyi valkoisen vangin hahmo, samalla tavoin lujasti sidottuna kuin he olivat viimeksi nähneet hänet, ja keskellä majaa oli toinen olento yhtä liikkumattomana, kurkku ja rinta kauheasti revittynä ja raadeltuna.

Näky, joka kohtasi etumaisten villien silmiä, tuotti heidän taikauskoisessa rinnassaan suurempaa kauhua kuin Sheetan läsnäolo olisi aiheuttanut, sillä he näkivät ainoastaan toveriaan vastaan tehdyn rajun hyökkäyksen tulokset.

Kun he eivät nähneet syytä, oli heidän pelon lamauttama mielensä valmis pitämään synkkää tekoa yliluonnollisten syiden aiheuttamana, ja tässä ajatuksessa he lähtivät kiljuen majasta ja kaatoivat ylenpalttisessa kauhussaan takana olijat kumoon.

Tunnin ajan Tarzan kuuli vain kiihtyneiden äänien sekasortoa kylän äärimmäisestä päästä. Ilmeisesti neekerit koettivat saada epävakaisen rohkeutensa taas nousemaan niin korkealle, että voisivat toistamiseen hyökätä majaan, sillä silloin tällöin kuului villi kiljaisu, jollaisia soturit päästelevät tukeakseen urheuttaan taistelukentällä.

Mutta kaksi valkoista miestä lopulta kuitenkin ensinnä astui majaan kantaen soihtuja ja pyssyjä. Tarzan ei hämmästynyt huomatessaan, ettei kumpikaan heistä ollut Rokoff. Hän olisi voinut panna sielunsa pantiksi, ettei mikään voima maan päällä olisi saanut tuota suurta pelkuria uhmaamaan majan tuntemattomia vaaroja.

Kun alkuasukkaat näkivät, ettei valkoisia miehiä ahdistettu, kokoontuivat hekin majaan ja katselivat kauhusta äänettöminä toverinsa raadeltua ruumista. Valkoiset miehet koettivat turhaan saada selitystä Tarzanilta; hän pudisti vain päätänsä heidän kyselylleen, ja viekas hymy väikkyi hänen huulillaan.

Hänen kasvonsa kävivät aivan valkoisiksi, kun hänen silmänsä sattuivat veriseen hahmoon, joka irvisteli lattialta häntä vastaan, kuolleilla kasvoilla kiduttavan kauhun leima.

"Tule!" sanoi hän päällikölle. "Ryhtykäämme työhömme ja lopettakaamme tämä paholainen, ennenkuin hänen onnistuu tehdä useammalle alamaisellesi sama temppu."

Päällikkö käski nostaa Tarzanin maasta ja viedä hänet paalun luo. Mutta kului useita minuutteja, ennenkuin hän sai ketään miehistään koskemaan vankiin.

Vihdoin kuitenkin neljä nuorempaa soturia raastoi Tarzanin raa'asti ulos majasta, ja kun he kerran pääsivät hirveästä paikasta pois, näytti kammon tunne häviävän heidän villistä sydämestään. Parikymmentä ulvovaa neekeriä tuuppi ja sysi vankia pitkin kylätietä sitoakseen hänet sitten paaluun pienten tulien ja kiehuvien keittoastioiden piirin keskelle.

Kun hän vihdoin oli köytetty paaluun ja näytti olevan aivan avuton ja ilman mitään pelastuksen toivoa, paisui Rokoffin rohkeus tavalliseen määräänsä, koska ei ollut vaaraa uhkaamassa.

Hän astui aivan apinamiehen viereen ja ottaen keihään eräältä villiltä pisti ensimmäisenä avutonta uhria. Pieni verivirta alkoi vuotaa pitkin jättiläisen sileätä ihoa kyljessä olevasta haavasta, mutta hänen huuliltaan ei kuulunut yhtäkään tuskan valitusta.

Halveksiva hymy hänen kasvoillaan näytti raivostuttavan venäläistä. Päästäen kokonaisen tulvan kirosanoja hän syöksyi avuttoman vangin kimppuun, iski häntä nyrkillään kasvoihin ja potki häntä armottomasti sääriin.

Sitten hän kohotti raskaan keihäänsä syöstäkseen sen vankinsa sydämeen.
Apinain Tarzan hymyili hänelle yhä halveksivasti.

Ennenkuin Rokoff ehti iskeä keihäällään, heittäytyi päällikkö hänen kimppuunsa ja veti hänet pois uhrinsa luota.

"Seis, valkoinen mies!" huudahti hän. "Jos riistät meiltä tämän vangin ja kuolemantanssimme, saat itse astua hänen sijaansa."

Uhkaus osoittautui erittäin tepsiväksi. Rokoff ei enää käynyt vangin kimppuun, vaikka hän yhä seisoi likellä ja viskeli ivasanoja viholliselleen. Hän sanoi Tarzanille aikovansa itse syödä apinamiehen sydämen. Hän kuvaili seikkaperäisesti Tarzanin pojan tulevaa kolkkoa elämää ja ilmoitti, että hänen kostonsa kohtaisi Jane Claytoniakin.

"Sinä luulet vaimosi olevan turvallisesti Englannissa", sanoi Rokoff. "Typerä houkkio! Hän on juuri nyt sellaisen miehen käsissä, joka ei ole kovin kunniakasta syntyperää, ja kaukana Lontoon turvallisuudesta ja ystäviensä suojeluksesta. En aikonut sanoa tätä sinulle, ennenkuin olisin voinut tuoda Viidakkosaarelle todisteen hänen kohtalostaan. Nyt kun olet kärsimäisilläsi julmimman kuoleman, mikä on tullut valkoisen miehen osaksi, olkoon tämä tieto vaimosi kohtalosta lisänä niihin kidutuksiin, joita sinun on kärsittävä, ennenkuin villien viimeinen keihäänisku vapauttaa sinut tuskistasi."

Tanssi oli nyt alkanut, ja ympärillä hyppivien soturien kiljaisut hukuttivat meluunsa Rokoffin enemmät yritykset kiusata uhriansa.

Tarzanin mieleen muistui samanlainen näky: hän oli pelastanut D'Arnotin sellaisesta tilasta viime hetkellä, ennenkuin lopullinen keihäänpisto olisi lopettanut hänen kärsimyksensä. Kuka tulisi nyt auttamaan häntä? Koko maailmassa ei kukaan kyennyt pelastamaan häntä kidutukselta ja kuolemalta.

Ajatus, että nämä ihmispaholaiset söisivät hänet tanssin loputtua suuhunsa, ei aiheuttanut hänessä ollenkaan kauhua tai inhoa. Se ei lisännyt hänen kärsimyksiään kuten olisi ollut tavallisen valkoisen miehen laita, sillä Tarzan oli koko elämänsä ajan nähnyt, että viidakon asujamet söivät tappamansa saaliin lihaa.

Eikö hän itse ollut tapellut suuren apinan kauheannäköisestä käsivarresta ammoin menneessä dum-dumjuhlassa, jolloin hän oli voittanut rajun Tublatin ja päässyt osalliseksi Kerchakin apinain kunnioituksesta?

Nyt tanssijat hyppelivät yhä lähempänä häntä. Keihäät alkoivat suuntautua hänen ruumiiseensa vihlaisten kirveleviä naarmuja, jotka olivat enteenä vakavammista pistoista.

Nyt ei tarvitsisi enää kestää kauan. Apinamies kaipasi viimeistä villiä iskua, joka lopettaisi hänen kurjuutensa.

Tanssijat pysähtyivät hetkeksi, ja näin syntyneen hiljaisuuden aikana kaikui sidotun valkoisen miehen huulilta vastaukseksi huuto, joka oli vielä pelottavampi ja kaameampi kuin viidakon asujamen päästämä oli ollut.

Neekerit epäröivät monen minuutin ajan. Sitten he jatkoivat Rokoffin ja päällikkönsä käskystä jälleen tanssiaan lopettaakseen sen ja surmatakseen uhrinsa. Mutta ennenkuin yksikään keihäs kosketti ruskeata nahkaa, vilahti keltaisenruskea, vihreäsilmäinen hahmo vihaa ja rajuutta uhkuvana sen majan ovesta, jossa Tarzan oli ollut vankina, ja Sheeta-pantteri seisoi muristen herransa vieressä.

Hetken ajan seisoivat mustat ja valkoiset säikyn lamauttamina. Heidän silmänsä olivat kiintyneet metsän pedon paljaisiin torahampaisiin.

YHDEKSÄS LUKU

Jane Clayton oli hytinovestaan Kincaidilla nähnyt miestänsä soudettavan Viidakkosaaren vihreäpeitteiselle rannalle, ja sitten laiva oli jatkanut taas matkaansa.

Hän ei nähnyt useaan päivään muita kuin Sven Anderssonin, Kincaidin vaiteliaan ja vastenmielisen kokin. Hän kysyi tältä sen rannikon nimeä, jolle hänen miehensä oli viety.

"Mine luule, rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova", vastasi ruotsalainen, ja siinä oli kaikki, mitä Jane sai hänestä irti.

Hän oli tullut siihen päätökseen, ettei kokki osannut hänen kielellään muuta, ja näin ollen hän lakkasi utelemasta mieheltä tietoja, mutta hän ei milloinkaan unohtanut tervehtiä miestä herttaisesti tai kiittää häntä tuomastaan ellottavasta ruuasta.

Kolmen päivämatkan päässä siitä paikasta, johon Tarzan oli jätetty, ankkuroi Kincaid suuren joen suulle, ja pian tuli Rokoff Jane Claytonin hyttiin.

"Olemme tulleet perille, lemmikkini", sanoi hän inhoittavasti hymyillen. "Olen tullut tarjoamaan teille turvaa, vapautta ja mukavaa elämää. Sydämeni on heltynyt teitä kohtaan kärsimystenne takia ja tahtoisin korvata kaikki parhaan kykyni mukaan. Miehenne oli villieläin — te tiedätte sen paraiten, joka löysitte hänet alastomana syntymäviidakostaan, kun hän kuljeskeli villinä toveriensa, rajujen petojen kanssa. Minä olen herrasmies — en ole ainoastaan jalosyntyinen, vaan olen myös saanut hienon kasvatuksen, kuten sopii ylhäiselle miehelle. Teille, rakas Jane, minä tarjoan sivistyneen miehen rakkauden ja sen ohessa sivistyneet ja hienostuneet olosuhteet, joita varmaan olette kipeästi kaivannut ollessanne tekemisissä tuon kurjan apinan kanssa, jonka kera menitte niin ajattelemattomasti naimisiin tyttömäisessä ihastuksessanne. Rakastan teitä, Jane. Sanokaa vain yksi sana, niin ei mitkään surut enää rasita teitä — pienokaisennekin annetaan teille vahingoittumattomana takaisin."

Sven Andersson oli pysähtynyt oven ulkopuolelle päivällisaterioineen, jota hän oli tuomassa lady Greystokelle. Hänen pieni päänsä oli pitkän, suonisen kaulan yllä toiselle sivulle kurotettuna, likekkäiset silmät olivat puoleksi suljetut, hänen korvansa näyttivät tosiaan vääntyneen eteenpäin — siinä määrin hänen koko asentonsa ilmaisi hänen kuuntelevan salaa, — hänen pitkät, keltaiset, harittavat viiksensäkin tuntuivat kiertyvän kavalaan kaarteeseen.

Kun Rokoff lopetti puheensa ja odotti vastausta, muuttui hämmästyksen ilme Jane Claytonin kasvoilla inhoksi. Häntä aivan värisytti, kun hän näki roiston.

"En olisi hämmästynyt, herra Rokoff", sanoi hän, "jos olisitte koettanut väkivalloin pakottaa minut alistumaan pahoihin haluihinne, mutta en olisi milloinkaan voinut kuvitella teitä niin typeräksi, että luulisitte minun, John Claytonin vaimon, tulevan teille vapaaehtoisesti, vaikkapa henkenikin pelastamiseksi. Olen tietänyt teidät lurjukseksi, herra Rokoff, mutta tähän mennessä en ole pitänyt teitä houkkiona."

Rokoffin silmät supistuivat ja suuttumuksen puna karkoitti kalpeuden hänen kasvoiltaan. Hän astui uhkaavasti askeleen nuorta naista kohti.

"Saammepa nähdä, kuka lopulta on houkkio", sähisi hän, "kun olen taivuttanut sinut tahtooni ja olet kehnon amerikkalaisen itsepäisyytesi takia menettänyt kaikki, mitä pidät kalliina — pienokaisesi hengenkin, — sillä pyhän Pietarin luiden nimessä minä luovun kaikista entisistä suunnitelmistani kakaran suhteen ja raastan siltä sydämen rinnasta aivan silmiesi edessä. Saat huomata, mitä Nikolas Rokoffin herjaaminen merkitsee."

"Mitä hyödyttää", sanoi hän, "selitellä, kuinka syvälle kostonhimoinen luonteenne voi vajota? Ette voi taivuttaa minua uhkauksillanne ettekä teoillanne. Pienokaiseni ei voi harkita omasta kohdastaan, mutta minä, hänen äitinsä, voin nähdä, että jos hänen suotaisiin elää miehen ikään, nim hän uhraisi ilolla henkensä äitinsä kunnian puolesta. Vaikka rakastankin häntä sanomattomasti, en tahtoisi ostaa hänen elämäänsä sellaisesta hinnasta. Jos tekisin siten, kiroisi hän muistoani kuolinpäiväänsä asti."

Rokoff oli nyt aivan suunniltaan, koska hänen ei onnistunut saattaa nuorta naista kauhun valtaan. Hän tunsi vain vihaa Jane Claytonia kohtaan, mutta hänen sairaloiseen mieleensä oli johtunut, että jos hän voisi pakottaa Janen suostumaan vaatimuksiinsa omansa ja lapsen elämän pelastamiseksi, täyttyisi hänen kostonsa malja reunoja myöten, kun hän saattaisi Euroopan pääkaupungissa kerskua siitä, että hänellä oli ollut loordi Greystoken puoliso rakastajattarenaan.

Hän astui taas askeleen nuorta naista kohti. Hänen ilkeät kasvonsa olivat vääristyneet raivosta ja kiihkosta. Hän hyppäsi villieläimen tavoin nuoren naisen kimppuun, iski vahvat sormensa hänen kurkkuunsa ja työnsi häntä taaksepäin makuusijaa kohti.

Samassa hetkessä hytin ovi avautui meluisasti. Rokoff hypähti pystyyn ja näki kääntyessään ruotsalaisen kokin.

Miehen tavallisesti viekkaisiin silmiin oli tullut täydellisen typeryyden ilme. Hänen alaleukansa lerpatti tylsästi, ollen sopusoinnussa kasvojen muun sävyn kanssa. Hän järjesteli toimeliaasti lady Greystoken ateriaa pienoiselle pöydälle hytin toisella puolella.

Kokki käänsi vedensiniset silmänsä Rokoffiin päin ja hymyili ilmeettömästi.

"Mine luule, rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova", sanoi hän ja alkoi taas järjestellä harvalukuisia vatejaan pikku pöydälle.

"Ulos täältä tai heitän sinut menemään, kurja pölkkypää!" karjui Rokoff astuen uhkaavasti askeleen ruotsalaista kohti.

Andersson hymyili hänelle yhä typerästi, mutta hänen ruskea kouransa tarttui varovasti pitkän, kapean veitsen kahvaan, joka pisti esiin tahraista esiliinaa kannattavan likaisen nuoran takaa.

Rokoff näki liikkeen ja pysähtyi äkkiä. Sitten hän kääntyi Jane
Claytonin puoleen.

"Annan teille huomiseen asti aikaa miettiä vastausta kysymykseeni", sanoi hän. "Kaikki laivassaolijat lähetetään jollakin tekosyyllä rannalle, teitä ja lasta, Paulvitshia ja minua lukuunottamatta. Sitten voitte häiritsemättä nähdä, kuinka pienokainen kuolee."

Hän puhui ranskaa, jotta kokki ei ymmärtäisi hänen sanojensa synkkää sisältöä. Lopetettuaan puheensa hän meni meluisasti hytistä luomatta enää katsettakaan mieheen, joka oli keskeyttänyt hänet katalassa aikeessaan.

Hänen mentyään Sven Andersson kääntyi lady Greystokeen päin — typerä ilme, joka oli salannut hänen ajatuksensa, oli kadonnut, ja sensijaan kuvastui kasvoissa viekkautta ja kavaluutta.

"Te oli hyve minulle", selitti ruotsalainen. "Hen kohtele minu kuin paha koira. Mine auta teite, frouva. Teide pite odotta — mine auta teite. Mine oli monta kerta teelle lensirannikko."

"Mutta kuinka voitte auttaa minua, Sven", kysyi Jane, "kun kaikki nämä miehet ovat meitä vastaan?"

"Mine luule", sanoi Sven Andersson, "rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova." Sitte hän kääntyi ja läksi hytistä.

Vaikka Jane epäili kokin kykyä auttaa häntä todenteolla, oli hän tälle kuitenkin syvästi kiitollinen siitä, mitä hän jo oli tehnyt. Tunne, että hänellä oli näiden vihollisten joukossa ystävä, toi hänelle ensimmäisen lohdutuksen säteen ja huojensi raskaiden aavistusten taakkaa, jotka olivat vaivanneet häntä Kincaidin pitkän matkan aikana.

Hän ei nähnyt enää Rokoffia sinä päivänä eikä muitakaan ennenkuin Sven tuli illallista tuomaan. Hän koetti saada kokkia puhumaan auttamissuunnitelmistaan, mutta ei saanut häneltä muuta tietoa kuin tavanmukaisen sääennustuksen. Kokki näkyi äkkiä vaipuneen takaisin tavalliseen typeryyteensä.

Mutta lähtiessään hytistä vähän myöhemmin tyhjine astioineen kuiskasi hän hyvin hiljaa: "Jetteke vaattet peelle ja kierteke filtti koko. Mine tule hakema teite hyvin pian."

Hän olisi heti livahtanut huoneesta, mutta Jane pani kätensä hänen käsivarrelleen.

"Te teke, mite mine sano", sanoi Andersson äreästi. "Jos mine auta teite, te ei saa olla hupsu."

Hänen mentyään Jane Clayton vaipui makuusijalleen aivan ymmällä. Mitä hänen piti tehdä? Hänen päänsä oli täynnä epäluuloja ruotsalaisen aikeita kohtaan. Eikö hänen kävisi vielä paljon pahemmin, jos hän antautuisi tuon miehen valtaan?

Ei, hän ei olisi paholaisenkaan seurassa pahemmassa asemassa kuin Nikolas Rokoffin kanssa, sillä paholainen on ainakin kunnian miehen maineessa.

Hän vannoi kymmenen kertaa, ettei lähtisi Kincaidilta ilman pienokaistaan, ja kuitenkin hän oli täysissä pukimissa kauan tavallisen maatamenoajan jälkeen ja hänen huopapeitteensä olivat sievästi kokoonkäärityt ja paksulla nuoralla sidotut, kun hänen oveltaan kuului varovaista raapimista.

Hän meni nopeasti huoneen poikki ja työnsi salvan syrjään. Ovi avautui hiljaa, ja sisään astui ruotsalainen huolellisesti verhottuna. Hänellä oli käsivarrellaan mytty, jossa näköjään oli hänen huopansa. Hänen toinen kätensä oli nostettu käskevästi vaitiolon merkiksi; likainen etusormi oli huulia vasten.

"Ottaka teme", sanoi hän. "Te ei saa kirku, kun te neke sen. Se on teide lapsi."

Nopeat kädet tempasivat mytyn kokilta ja innokkaat äidinkädet puristivat nukkuvaa lasta rintaa vasten. Kuumat ilonkyyneleet juoksivat pitkin Janen poskia, ja hänen koko ruumiinsa vapisi hetken aiheuttamasta liikutuksesta.

Hän kaappasi Janen huopakäärön ja otti hytinoven ulkopuolelta omansakin. Sitten hän vei Janen laivan sivulle ja tuki häntä hänen astuessaan tikkaita alas ja kantoi lasta, kun Jane kapusi alhaalla odottavaan veneeseen. Hetkeä myöhemmin hän oli katkaissut köyden, joka piteli pientä venettä höyrylaivan kupeella, ja kumartuen mitään puhumatta vaatteisiin kiedottujen airojen puoleen alkoi soutaa mustia varjoja kohti Ugambi-jokea ylös.

Andersson souti ikäänkuin olisi ollut seudusta täysin selvillä, ja kun kuu tuli puolen tunnin kulutta pilvistä esiin, näkyi heidän vasemmalla puolellaan Ugambiin laskevan syrjäjoen suu. Tätä ahdasta väylää kohti ruotsalainen käänsi pienen veneensä keulan.

Jane Clayton aprikoi, mahtoiko mies tietää, minne oli menossa. Hän ei tiennyt, että Andersson oli kokin tehtävissä samana päivänä kulkenut juuri tuota jokea ylös pieneen kylään, jossa hän oli alkuasukkailta vaihtanut ruokatarpeita, ja että hän oli siellä suunnitellut sen seikkailun yksityiskohdat, johon he nyt olivat antautuneet.

Vaikka oli täysikuu, oli pikku joen pinta aivan musta. Jättiläispuut kaartuivat likekkäin olevien rantojen yli, yhtyen suureksi holviksi joen keskipalkalla. Kauniisti kaareutuvilta oksilta riippui tuuheata sammalta, ja äärettömiä köynnöskasveja kiipeili rehevän yltäkylläisesti maasta korkeimmille oksille saakka, laskeutuen kiemurtelevina silmukkoina melkein veden tyyneen pintaan asti.

Silloin tällöin kookas krokotiili pani airojen loiskeen pelottamana veden äkkiä väreilemään heidän edessään tai virtahepoperhe sukelsi korskuen ja puuskuttaen hietasärkältä veden viileihin, turvallisiin syvyyksiin.

Kummaltakin rannalta kuului tiheistä viidakoista petoeläinten aaveenomaisia yöhuutoja — hyenan mieletöntä ulvontaa, pantterin käheätä murinaa ja leijonan kauhistavaa karjuntaa. Ja niiden joukossa kuului omituisia, hirvittäviä ääniä, — sitäkin pelottavampia, koska nuori nainen ei voinut sanoa, mikä yöllisillä rosvoretkillään kulkeva salaperäinen peto ne aiheutti.

Hän istui veneen perään kyyristyneenä painaen pienokaista rintaansa vasten, ja kun hänellä oli tuo pieni, hento, avuton olento sylissään, oli hän tänä yönä paljon onnellisempi kuin monina suruisina päivinä.

Vaikka hän ei tiennyt, mitä kohtaloa vastaan hän oli kulkemassa tai kuinka pian se kohtalo hänet yllättäisi, oli hän kuitenkin onnellinen ja kiitollinen tästä hetkestä, vaikka kuinkakin lyhyestä, jolloin sai sulkea pienokaisen syliinsä. Hän tuskin saattoi odottaa päivän tuloa voidakseen taas katsella pienen mustasilmäisen Jackinsa hymyileviä kasvoja.

Hän koetti yhä uudestaan ja uudestaan pinnistää silmiään viidakon yön pimeydessä nähdäkseen edes vilaukselta nuo rakkaat piirteet, mutta ei erottanut ponnistuksistaan huolimatta muuta kuin kasvojen hämärät ääriviivat. Silloin hän taas puristi lämpimän pikku käärön sykkivää sydäntään vasten.

Kello oli jo varmasti kolme aamuyöllä, kun Andersson käänsi veneen kokan rantaa kohti erään aukeaman kohdalla, jossa näkyi kuun vaalenevassa valossa joukko alkuasukasten majoja okaisen aitauksen — boman — ympäröimänä.

Ruotsalainen sai huutaa monta kertaa, ennenkuin sai vastauksen kylästä ja silloinkin vain sentakia että häntä oli odotettu; niin suuresti pelkäävät alkuasukkaat yön pimeydestä tulevia ääniä. Hän auttoi Jane Claytonin pienokaisineen maihin, sitoi veneen pensaaseen ja ottaen huopapeitteet alkoi astella bomaa kohti.

Kylän portilla heidät päästi sisään muuan alkuasukasnainen, sen päällikön vaimo, jonka Andersson oli palkannut avukseen. Hän vei heidät päällikön majalle, mutta Andersson sanoi, että he nukkuisivat ulkona taivasalla, ja silloin hän tehtävänsä toimittaneena jätti heidät omiin hoteisiinsa.

Selitettyään yrmeällä tavallaan, että majat epäilemättä olivat likaisia ja syöpäläisten vallassa, levitti ruotsalainen Janen huovat ja maahan siitä jonkun matkan päähän omat huopansa ja kävi nukkumaan.

Kului joku aika, ennenkuin nuori nainen sai mukavan asennon kovalla maakamaralla, mutta lopulta hän vaipui uneen pelkästä uupumuksesta, pienokainen käsivartensa suojassa.

Hänen ympärillään tungeskeli parikymmentä uteliasta alkuasukasta — enimmäkseen miehiä, sillä luonnonkansojen keskuudessa on tämä luonteenominaisuus kehittynyt miehisellä sukupuolella suurimpaan määräänsä. Jane Clayton veti pienokaista vaistomaisesti likemmäksi itseään, vaikka hän pian sai nähdä, etteivät neekerit ollenkaan tarkoittaneet pahaa hänelle tai lapselle.

Vieläpä muuan heistä tarjosi hänelle kurpitsapullosta maitoa — likaisesta, savuttuneesta kurpitsasta, jonka suulle oli muodostunut kokonaisia kerrostumia vanhaa, hyytynyttä maitoa. Mutta antajan ystävällisyys liikutti häntä syvästi, ja hänen kasvojaan valaisi hetkeksi se miltei unohtunut säteilevä hymy, joka oli tehnyt hänen kauneutensa kuuluisaksi sekä Baltimoressa että Lontoossa.

Hän otti kurpitsan ja nosti sen huulilleen ollakseen loukkaamatta antajaa, vaikkakaan hän ei millään voinut estää kuvottavaa tunnetta, joka valtasi hänet, kun pahalta haiseva esine tuli likelle hänen sieraimiaan.

Andersson tuli hänen avukseen ja ottaen kurpitsan häneltä joi itse osan maidosta ja palautti sitten astian alkuasukkaalle, antaen hänelle samalla lahjaksi sinisiä helmiä.

Aurinko paistoi nyt kirkkaasti, ja vaikka pienokainen yhä nukkui, saattoi Jane tuskin hillitä ääretöntä haluaan nähdä rakastetut kasvot edes vilahdukselta. Alkuasukkaat olivat lähteneet pois päällikkönsä käskystä, joka nyt seisoi vähän matkaa hänestä puhellen Anderssonin kanssa.

Pohtiessaan itsekseen, oliko viisasta häiritä lapsen unta nostamalla huopaa, joka nyt suojasi sen kasvoja auringolta, huomasi Jane, että kokki keskusteli päällikön kanssa neekerien kielellä.

Mikä merkillinen mies kokki tosiaan oli! Vielä eilen oli Jane pitänyt häntä tietämättömänä ja typeränä ja nyt hän oli neljänkolmatta tunnin kuluessa saanut nähdä, ettei kokki puhunut ainoastaan englantia, vaan myöskin ranskaa ja länsirannikon alkeellista murretta. Jane oli pitänyt häntä viekkaana, julmana ja epäluotettavana, ja nyt hän oli, mikäli Janella oli syytä uskoa, osoittautunut joka suhteessa aivan toisenlaiseksi kuin päivää aikaisemmin. Oli vaikea uskoa, että mies saattoi palvella häntä puhtaasti ritarillisista vaikutteista. Kokin aikeitten ja suunnitelmien pohjalla oli varmaan jotakin, mitä hän ei vielä ollut paljastanut. Jane aprikoi tätä, ja kun hän katsoi kokkiin — hänen likekkäisiin, sinne tänne vilkuviin silmiinsä, ja vastenmielisiin piirteisiinsä, niin häntä värisytti, sillä hän oli varma, että niin kehnon pinnan alla ei voinut olla yleviä luonteenominaisuuksia.

Kun hän ajatteli tätä eikä vielä tiennyt, ottaisiko huovan pienokaisen kasvoilta, kuului hänen sylissään olevasta pikku kääröstä hiljaista vikinää ja sitten loruilevaa jokellusta, joka täytti hänen sydämensä ihastuksella.

Hän tempasi huovan nopeasti lapsen kasvoilta, Anderssonin katsellessa silloin häntä. Kokki näki hänen nousevan horjuen pystyyn ja pitävän pienokaista käsivarren matkan päässä itsestään, ja nuoren naisen silmät olivat kauhistuneina kiintyneet pieniin pulleihin kasvoihin ja räpytteleviin silmiin.

Sitten kokki kuuli hänen surkean huutonsa, kun hänen polvensa pettivät ja hän vaipui pyörtyneenä maahan.

KYMMENES LUKU

Kun tiheässä ryhmässä Tarzanin ja Sheetan ympärillä olevat soturit huomasivat, että todellinen, lihaa ja verta oleva pantteri oli keskeyttänyt heidän kuolemantanssinsa, rohkaistuivat he hieman, sillä kaikkien noiden keihäiden keskellä oli mahtavan Sheetankin kohtalo selvä.

Rokoff kiihoitti päällikköä antamaan käskyn, että keihäsmiehet sinkoisivat aseensa, ja neekeri oli vähällä komentaa heidät tähän, kun hänen silmänsä, seuraten apinamiehen katsetta, sattumalta suuntautuivat Tarzanin toiselle puolelle.

Päällikkö kääntyi kauhusta kiljaisten ja pakeni kylän porttia kohti, ja kun hänen alamaisensa katsoivat ympärilleen nähdäkseen hänen pakonsa syyn, pötkivät hekin tiehensä — heitä vastaan näet harppoivat Akutin kauheat apinat, joiden valtavat ruhot näyttivät vieläkin suuremmilta kuunvalossa ja leiritulen hohteessa.

Samassa kun alkuasukkaat lähtivät pakoon, kaikui apinamiehen villi huuto neekerien kiljunnan yli, ja siihen vastaten syöksyivät Sheeta ja apinat karjuen pakolaisten jälkeen. Jotkut soturit kääntyivät taistelemaan raivostuneiden vastustajiensa kanssa, mutta rajujen petojen hillitön hurjuus toi heille verisen kuoleman.

Toiset surmattiin paetessaan, ja vasta sitten kun kylä oli tyhjä ja viimeinen neekeri kadonnut pensaikkoon, saattoi Tarzan kutsua villin joukkionsa takaisin luokseen. Silloin hän huomasi mielipahakseen, ettei hän saanut yhtäkään heistä, ei edes verrattain älykästä Akutia ymmärtämään, että hän halusi vapautua kahleista, jotka sitoivat hänet paaluun.

Jonkun ajan kuluttua mahtuisi tietysti tämä ajatus heidänkin paksuihin kalloihinsa, mutta sillä välin voisi tapahtua paljon — neekerit voisivat palata suurin voimin valtaamaan takaisin kylänsä; valkoiset miehet voisivat pyssyillään helposti ampua läheisistä puista heidät kaikki; vieläpä hän voisi kuolla nälkään, ennenkuin hidasälyiset apinat huomaisivat, että hän tahtoi heitä kalvamaan siteet poikki.

Sheeta taasen käsitti tätä vielä vähemmän kuin apinat, mutta kuitenkaan ei Tarzan voinut olla ihmettelemättä tuon pedon osoittamia erikoisia ominaisuuksia, Ei voinut epäillä, että se osoitti todellista kiintymystä häneen, sillä nyt, kun neekerit oli karkoitettu, käveli se hitaasti edestakaisin paalun luona hieroen kylkiään apinamiehen jalkoihin ja hyrräten kuin tyytyväinen kissa. Myöskään ei Tarzan voinut epäillä, että se oli omasta aloitteestaan lähtenyt hakemaan toisia hänen avukseen. Hänen Sheetansa oli tosiaan villipetojen helmi.

Mugambin poissaolo huolestutti apinamiestä koko joukon. Hän koetti saada Akutilta tietoa, kuinka neekerin oli käynyt, peläten että pedot Tarzanin silmälläpidosta vapautuneina olivat käyneet miehen kimppuun ja syöneet hänet suuhunsa. Mutta vastaukseksi kaikkiin hänen kysymyksiinsä suuri apina vain viittasi viidakkoon sille suunnalle, mistä he olivat tulleet.

Yö kului ja Tarzan oli yhä sidottuna paaluun. Hiukan päivän sarastuksen jälkeen hänen pahat aavistuksensa toteutuivat, kun hän näki alastomia mustia hahmoja liikkuvan varovasti kylän tienoilla aivan viidakon reunalla. Neekerit olivat palaamassa.

Päivän valjettua tulisi heidän rohkeutensa niin suureksi, että he uskaltaisivat käydä sen pienen eläinjoukon kimppuun, joka oli ajanut heidät pois heidän omista asunnoistaan. Ottelun tulos näytti ennakolta selvältä, jos villit voisivat voittaa taikauskoisen kauhunsa, sillä kun otti huomioon heidän valtavan ylivoimansa, pitkät keihäänsä ja myrkytetyt nuolensa, ei voinut odottaa, että pantteri ja apinat elävinä selviäisivät todella päättäväisestä hyökkäyksestä.

Että neekerit valmistivat hyökkäystä, kävi selväksi tuokiota myöhemmin, kun he alkoivat näyttäytyä suurella joukolla aukeaman reunassa. He tanssivat ja hyppivät heilutellen keihäitään ja huutelivat ivasanoja ja villejä sotahuutoja kylään päin.

Tarzan tiesi tämän tempun jatkuvan, kunnes neekerit saisivat kylliksi hysteeristä rohkeutta uskaltaakseen tehdä lyhyen hyökkäyksen kylää vastaan, ja vaikka hän epäilikin, että he valtaisivat sen ensi yrityksellä, uskoi hän, että he toisella tai kolmannella tulisivat portista sisään, ja silloin olisi tuloksena Tarzanin rohkeiden, mutta asestamattomien ja kurittomien puolustajien tuhoutuminen.

Aivan kuten hän oli arvannutkin, etenivät ulvovat soturit ensi hyökkäyksessään vain hiukan matkaa avoimelle kentälle — pelkästään apinamiehen kimeä aaveentapainen huuto sai heidät kiiruhtamaan takaisin pensaikkoon. He harppoivat mahtavina edestakaisin viidakon edustalla ja ulvoivat puolen tunnin ajan saadakseen rohkeutensa nousemaan huippukohtaansa ja yrittivät sitten taas hyökätä.

Tällä kertaa he tulivat aivan kylän portille, mutta kun Sheeta ja julmat apinat hyökkäsivät heidän joukkoonsa, kääntyivät he pois kauhusta kiljuen ja pakenivat taas viidakkoon.

Tanssi ja huutaminen uudistui yhä. Tarzan tunsi, että he tällä kertaa tulisivat kylään ja toteuttaisivat aikeensa, jonka kourallinen päättäväisiä valkoisia miehiä olisi saanut onnelliseen päätökseen ensi yrityksellä.

Tarzanista oli kovin katkeraa olla niin lähellä pelastusta ja sitten pettyä kaikessa vain sen takia, että hän ei voinut saada villejä ystävä-parkojaan täsmällisesti ymmärtämään, mitä heiltä halusi. Mutta hän ei voinut antaa moitteelle sijaa mielessään. He olivat tehneet parhaansa, ja nyt hän oli varma siitä, että he epäilemättä jäisivät kuolemaan hänen kanssaan, koettaessaan turhaan puolustaa häntä.

Neekerit valmistelivat jo ryntäystä. Muutamat heistä olivat edenneet lyhyen matkan kylää kohti ja kehoittivat toisia seuraamaan. Hetken kuluttua koko villi lauma juoksisi aukeaman poikki.

Tarzan ajatteli vain pikku lastaan, joka oli jossakin täällä julmassa säälimättömässä aarniometsässä. Hänen sydämensä oli pakahtua tuskasta poikansa takia, jota hän ei enää voisi etsiä ja pelastaa — pelkästään se tuska ja tieto Janen kärsimyksistä painoi hänen urhoollista mieltään näinä hänen luulonsa mukaan viimeisinä hetkinään. Kaikki apu, mitä hän saattoi toivoa, oli tullut hänen osakseen äärimmäisen hädän hetkellä — ja pettänyt. Nyt ei ollut enää mitään toivottavana.

Neekerit olivat aukeaman puolivälissä, kun Tarzanin huomio kiintyi erään apinan käyttäytymiseen. Eläin tuijotti muuatta majaa kohti. Tarzan katsoi samaan suuntaan. Hän näki suunnattomaksi huojennuksekseen ja ilokseen Mugambin voimakasrakenteisen hahmon kiitävän apuun.

Suurikokoinen neekeri huohotti raskaasti ikäänkuin kovasta ruumiillisesta ponnistuksesta ja mielenliikutuksesta. Hän syöksyi Tarzanin luo, ja kun ensimmäiset villit ehtivät kylän portille, katkaisi hänen veitsensä viimeiset köydet, jotka sitoivat Tarzanin paaluun.

Tiellä virui niiden villien ruumiita, jotka olivat edellisenä iltana saaneet apinoilta surmansa. Eräältä heistä Tarzan sieppasi keihään ja taistelunuijan. Mugambi sivullaan ja muriseva apinajoukko ympärillään hän meni alkuasukkaita vastaan, jotka tulvivat portista.

Taistelu, joka seurasi, oli perin raju, mutta lopulta villit joutuivat tappiolle, ehkä enemmän kauhunsa takia, nähdessään mustan ja valkoisen miehen taistelevan yhdessä pantterin ja Akutin suurten, villien apinain kanssa, kuin sentähden että he eivät olisi kyenneet voittamaan vastassaan olevaa verrattain pientä joukkoa.

Tarzanin käsiin joutui yksi vanki, ja apinamies alkoi kuulustella häntä koettaen saada selville, kuinka Rokoffin ja hänen joukkojensa oli käynyt. Kun neekerille luvattiin vapaus palkinnoksi tiedoista, kertoi hän kaikki, mitä tiesi venäläisen toimista.

Näytti siltä, että neekeripäällikkö oli aikaisin aamulla koettanut saada valkoisia miehiä palaamaan hänen kanssaan kylään ja pyssyillään tuhoamaan villin lauman, joka oli vallannut sen; mutta Rokoff tuntui pelkäävän valkoista jättiläistä ja hänen merkillisiä tovereitaan vieläkin enemmän kuin neekerit itse.

Hän ei tahtonut millään ehdolla suostua palaamaan edes kylän näkyviinkään. Sensijaan hän vei joukkonsa kiireesti joelle, missä he varastivat joukon neekerien kätkemiä kanootteja. Viimeksi oli heidät nähty, kun he tarmokkaasti meloivat jokea ylöspäin, Kavirin kylästä olevien kantajien käytellessä airoja.

Näin ollen Apinain Tarzan rupesi julmine joukkoineen taas etsimään pientä poikaansa ja ajamaan takaa hänen ryöstäjäänsä.

He kulkivat monta väsyttävää päivää melkein asumattoman maan läpi, saadakseen lopuksi tietää olevansa väärillä jäljillä. Pieni joukko oli menettänyt kolme jäsentään, sillä kolme Akutin apinaa oli kaatunut taistelussa kylän luona. Nyt siinä oli viisi suurta apinaa, Akut mukaan laskettuna, Sheeta ja Mugambi sekä Tarzan.

Apinamies ei kuullut enää huhuttavan niistä kolmesta, jotka olivat kulkeneet Rokoffin edellä — valkoisesta miehestä, naisesta ja lapsesta Hän ei voinut arvata, keitä mies ja nainen olivat, mutta ajatus, että lapsi oli hänen, oli riittävä syy jatkamaan takaa-ajoa. Hän oli varma, että Rokoff seurasi näitä kolmea ihmistä, ja luotti siihen, että jos hän vain voisi pysyä venäläisen jäljillä, tulisi se hetki yhä lähemmä, jolloin hän voisi temmata lapsensa niistä vaaroista ja kauheuksista, jotka sitä uhkasivat.

Kun he samosivat taaksepäin kadotettuaan Rokoffin jäljet, tuli Tarzan jälleen oikealle tolalle siinä, missä venäläinen oli poikennut joelta ja lähtenyt pensaikkoon pohjoista kohti. Tämän suunnanmuutoksen hän osasi selittää johtuvan vain siitä, että lapsen haltijat olivat vieneet sen pois joelta.

Mutta hän ei voinut missään matkan varrella saada varmoja tietoja, jotka olisivat saaneet hänet täysin vakuutetuksi siitä, että lapsi oli heidän edellään. Ei yksikään heidän kuulustelemansa alkuasukas ollut kuullut tai nähnyt tätä toista joukkoa, vaikka melkein kaikki olivat itse olleet suoranaisesti tekemisissä venäläisen kanssa tai puhuneet sellaisten kanssa, jotka olivat nähneet hänet.

Vain vaivoin saattoi Tarzan päästä puheisiin alkuasukasten kanssa, koska he pakenivat suin päin pensaikkoon heti kun heidän silmänsä osuivat hänen tovereihinsa. Hänen ainoa mahdollisuutensa oli kulkea joukkonsa edellä ja väijyä jotakuta soturia, jonka hän tapasi yksinään viidakossa.

Eräänä päivänä, kun hän oli tässä puuhassa ja väijyi muuatta pahaa aavistamatonta villiä, kohtasi hän tämän juuri kun neekeri aikoi sinkauttaa keihäänsä haavoittunutta valkoista miestä kohti, joka kyyristeli pensasryhmässä tien sivulla. Tämän valkoisen miehen Tarzan oli usein nähnyt ja tunsi hänet heti.

Nuo vastenmieliset piirteet olivat juurtuneet syvälle hänen muistiinsa — nuo likekkäiset silmät, luihu ilme ja riippuvat keltaiset viikset.

Apinamiehen mieleen tuli heti, että tämä mies ei ollut Rokoffin seuralaisten joukossa siinä kylässä, jossa Tarzan oli ollut vankina. Hän oli nähnyt heidät kaikki, eikä tätä miestä ollut siellä. Asialla oli vain yksi selitys — tämä mies oli paennut venäläistä naisen ja lapsen kanssa — ja nainen oli ollut Jane Clayton. Nyt Tarzan oli varma Rokoffin sanojen merkityksestä.

Apinamiehen kasvot kävivät valkoisiksi, kun hän katseli ruotsalaisen harmaankalpeita, paheitten uurtamia kasvoja. Hänen otsalleen ilmestyi leveä tulipunainen juova — merkki arvesta, joka oli tullut vuosia sitten, kun Terkoz oli reväissyt suuren nahankappaleen apinamiehen kallosta siinä rajussa taistelussa, jossa Tarzan oli osoittanut kelpoisuutensa Kerchakin apinain kuninkaaksi.

Mies oli hänen saaliinsa — neekeri ei saisi häntä. Näin ajatellen hän hyppäsi soturin kimppuun ja löi keihään alas, ennenkuin se saavutti maalinsa. Neekeri tempasi veitsensä ja kääntyi taistelemaan uutta vihollistaan vastaan, ja ruotsalainen, joka makasi pensaassa, joutui todistajaksi kaksintaisteluun, jollaista hän ei ollut uneksinutkaan näkevänsä — puolialaston valkoinen mies taisteli käsikähmässä puolialastonta neekeriä vastaan, ensin alkuihmisen karkeatekoisilla aseilla ja sitten käsin ja hampain kuten alkuajan eläimet, joista heidän esi-isänsä polveutuivat.

Aluksi ei Andersson tuntenut valkoista miestä, ja kun hänelle lopulta selvisi, että hän oli nähnyt tämän jättiläisen ennenkin, kävivät hänen silmänsä suuriksi hämmästyksestä — saattoiko tämä muriseva ja raateleva petoeläin olla sama hieno englantilainen herra, joka oli ollut vankina Kincaidilla !

Englantilainen aatelismies! Paetessaan lady Greystoken kanssa Ugambia ylös hän oli saanut tältä kuulla, keitä Kincaidin vangit olivat. Aikaisemmin ei hän tietänyt asianlaitaa, yhtä vähän kuin muutkaan höyrylaivan miehet.

Taistelu oli ohi. Tarzanin oli ollut pakko tappaa vastustajansa, kun mies ei tahtonut antautua.

Ruotsalainen näki valkoisen miehen hypähtävän pystyyn vihollisensa ruumiin vierestä. Laskien toisen jalkansa neekerin taittuneelle niskalle mies päästi voittoisan urosapinan karmivan huudon.

Anderssonia värisytti. Sitten Tarzan kääntyi häntä kohti. Apinamiehen kasvot olivat kylmät ja julmat, ja harmaissa silmissä ruotsalainen näki murhanhimoa.

Andersson koetti vastata, mutta äkillinen yskänkohtaus oli vähällä tukehduttaa hänet. Hänen rintansa läpi oli tunkeutunut nuoli, ja hänen yskiessään tulvi haavoitetusta keuhkosta äkkiä verta suun ja sierainten kautta.

Tarzan seisoi odottaen, että kohtaus menisi ohi. Hän kumartui pronssikuvan kaltaisena — kylmänä, kovana ja säälimättömänä — avuttoman miehen yli odottaen, että voisi kiristää häneltä kaikki tarvitsemansa tiedot ja sitten tappaa hänet.

Yskiminen ja verenvuoto lakkasi pian, ja haavoittunut mies koetti taas puhua. Tarzan polvistui hänen viereensä ja kallisti korvansa heikosti liikkuvia huulia kohti.

"Ne sai meide kii", vastasi Andersson niin heikolla äänellä, että apinamies tuskin saattoi erottaa sanat. "Ne sai meide kii. Mine tappeli, mutta minu miehet juoksi kaikki pois. Sitten se sai minu, kun mine oli haavotettu. Rokoff sano hen jette minu tänne hyenalle. Se oli pahempi kuin heti tappa. Hen otti teide vaimo ja lapsi."

"Mitä te itse teitte heille — mihin te veitte heitä?" kysyi Tarzan ja jatkoi sitten kumartuen aivan miehen yli — villit silmät leimusivat intohimoista vihaa ja kostoa, jota hän vain vaivoin jaksoi pidättää. — "Mitä pahaa teitte vaimolleni ja lapselleni? Puhukaa nopeasti, ennenkuin tapan teidät! Sopikaa välinne Jumalan kanssa! Sanokaa minulle pahimmatkin asiat, muutoin revin teidät palasiksi käsilläni ja hampaillani. Te olette nähnyt, että voin tehdä sen!"

"Mutta", kuiskasi hän, "mine ei loukkanu heite. Mine koetti pelasta heite tuolta veneleiselte. Teide vaimo oli minulle kiltti Kincaidilla , ja mine kuuli pikku poika joskus kirkuva. Minulla on itse vaimo ja lapsi Kristianstadissa, ja mine ei ene voinut nehde heite erillä ja Rokoffi vallassa. Se on kaikki. Olenko mine sen neköne ett mine tahtosi tehde paha heille?" jatkoi hän hetken perästä, osoittaen rinnastaan esiinpistävää nuolta.

Miehen äänensävyssä ja ilmeessä oli jotakin, joka sai Tarzanin vakuutetuksi hänen väitteittensä totuudenmukaisuudesta. Painavin todiste oli se tosiasia, että Andersson ilmeisesti näytti enemmän loukkaantuneelta kuin pelästyneeltä. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan, joten Tarzanin uhkaukset vaikuttivat häneen vain vähän. Mutta oli aivan ilmeistä, että hän halusi englantilaisen pääsevän totuuden perille: silloin tämä ei loukkaisi häntä pitämällä hänestä sitä luuloa, jonka hänen sanansa ja käyttäytymisensä olivat ilmaisseet.

"Olen pahoillani", sanoi hän aivan yksinkertaisesti, "Olin odottanut tapaavani vain lurjuksia Rokoffin seurassa. Huomaan olleeni väärässä. Se kaikki on nyt ohi; on paljon tärkeämpää saada teidät turvalliseen ja rauhaisaan paikkaan ja hoitaa haavojanne. Meidän täytyy saada teidät taas jalkeille mahdollisimman pian."

"Te mene hakema vaimo ja lapsi", sanoi hän. "Mine ole niinkuin koollu jo, mutta" — hän epäröi — "minu on paha ajatella hyena. Ettekö te tahdo tehde heti kaikki selve?"

Tarzania värisytti. Hetkeä aikaisemmin hän oli ollut vähällä tappaa tämän miehen. Nyt hän hentoi yhtä vähän ottaa henkeä häneltä kuin parhaalta ystävältäänkään.

Hän nosti ruotsalaisen pään syliinsä muuttaakseen ja helpottaakseen hänen asentoaan.

Taas tuli yskäkohtaus ja kauhea verensyöksy. Kun se oli ohi, makasi
Andersson silmät suljettuina.

Tarzan luuli hänen kuolleen, kunnes hän äkkiä avasi silmänsä katsoen apinamieheen. Hän päästi huokauksen ja sanoi — hyvin heikosti ja matalasti kuiskaten:

"Mine luule rupe tuulema, hyvin pian, hyvin kova!" Sitten hänen päänsä vaipui, ja hän oli kuollut.

YHDESTOISTA LUKU

Tarzan kaivoi matalan haudan Kincaidin kokille, jonka vastenmielisen ulkomuodon alla oli sykkinyt ritarillisen miehen sydän. Sen enempää hän ei voinut julmassa viidakossa tehdä miehelle, joka oli antanut henkensä hänen pikku poikansa ja vaimonsa pelastukseksi.

Sitten Tarzan ryhtyi taas ajamaan Rokoffia takaa. Nyt, kun hän oli varma, että hänen edellään kulkeva nainen tosiaan oli Jane ja että tämä taas oli joutunut venäläisen käsiin, tuntui hänestä siltä kuin kulkisi vain etanan vauhdilla, vaikka hän itse asiassa eteni aivan uskomattoman nopeasti.

Hän osasi vain vaivoin pysyä tolalla, sillä tällä kohdalla oli viidakossa monta tietä — ristiin rastiin haarautuen ja eroten kaikkiin suuntiin, ja kaikkia pitkin oli samonnut lukemattomia alkuasukkaita sinne ja tänne. Valkoisten miesten jäljet olivat hävinneet heitä seuranneiden alkuasukas-kantajien jälkiin, ja kaiken päällä oli toisten alkuasukasten ja villieläinten jälkiä.

Tämä kaikki oli kovin ymmälle saattavaa, mutta Tarzan jatkoi kuitenkin uutterasti matkaansa, käyttäen sekä näkö- että hajuaistiaan pysyäkseen varmemmin oikealla tiellä. Mutta kaikesta huolellisuudesta huolimatta yö kohtasi hänet sellaisella paikalla, jossa hän ymmärsi varmasti olevansa kokonaan väärillä jäljillä.

Hän tiesi joukkonsa seuraavan perässään ja näin ollen hän oli huolellisesti koettanut tehdä kulkemansa tien mahdollisimman selväksi: hän riipaisi usein viidakkopolun varrella köynnöksiä ja puista riippuvia kasveja ja jätti täten merkkejä, joista jälessä tulevat saattoivat vainuta hänen tiensä.

Pimeän tullen alkoi sataa rankasti, eikä aikeissaan pettynyt apinamies voinut muuta kuin odottaa aamun tuloa jättiläispuun tarjoamassa huonossa suojassa. Mutta aamun koitto ei tuonut keskeytystä rankkasateelle.

Aurinko oli viikon ajan paksujen pilvien peitossa, ja raju sade sekä tuuli ja myrsky hävittivät viimeisetkin jäännökset jäljistä, joita Tarzan yhä etsi, vaikka turhaan.

Koko tänä aikana hän ei nähnyt merkkiäkään alkuasukkaista eikä omasta joukostaan; hän pelkäsi, että tämän jäsenet olivat kovan myrskyn aikana kadottaneet hänen jälkensä. Kun maa oli hänelle vierasta, ei hän ollut voinut tarkkaan määrätä suuntaansa, koska hänellä ei ollut aurinkoa päivällä ja kuuta tai tähtiä yöllä ohjaajanaan.

Kun aurinko vihdoin seitsemännen päivän aamupuolella pääsi esiin pilvistä, näki se apinamiehen melkein mielipuolena.

Apinain Tarzan oli ensi kerran elämässään eksynyt viidakossa. Ja se, että tällainen kokemus sattui hänelle juuri nyt, oli hänestä sanomattoman julmaa. Hänen vaimonsa ja poikansa olivat hänen perivihollisensa Rokoffin kynsissä jossakin tämän villin maan kolkassa.

Mitä kamalia koettelemuksia heillä olikaan ollut kestettävänään noina seitsemänä kolkkona päivänä, jolloin luonto oli tehnyt tyhjäksi hänen yrityksensä löytää heidät? Tarzan tunsi peräti hyvin venäläisen, jonka vallassa he olivat, eikä voinut epäillä sitä, että tämä, raivoissaan Janen aikaisemmasta pakoonpääsystä ja tietäen Tarzanin mahdollisesti olevan aivan kintereillään, toimittaisi aikaa hukkaamatta uhrilleen sellaisen koston kuin hänen saastainen ajatuksensa saattoi keksiä.

Mutta nyt, kun aurinko paistoi, ei apinamies vieläkään ollut selvillä, mihin suuntaan mennä. Hän tiesi, että Rokoff oli lähtenyt joelta ajaakseen takaa Anderssonia, mutta nyt oli epätietoista, jatkaisiko hän matkaansa sisämaahan vai palaisiko Ugambi-joelle.

Apinamies oli nähnyt, että joki siinä kohdassa, missä hän lähti poispäin, kävi kapeaksi ja vuolaaksi, joten hän päätteli, ettei sitä myöten voinut kanootillakaan kulkea pitkiä matkoja alkujuoksuun päin. Mutta mille taholle Rokoff oli mennyt, jollei hän ollut palannut joelle?

Päätellen siitä suunnasta, johon Andersson oli paennut Janen ja lapsen kanssa, oli Tarzan varma, että miehellä oli ollut tarkoituksena ryhtyä suunnattoman uskaliaaseen yritykseen: samota mannermaan poikki Zanzibariin. Mutta oli epäiltävää, tokko Rokoff uskaltaisi lähteä niin vaaralliselle matkalle.

Pelko voisi ajaa hänet tähän yritykseen nyt, kun hän tiesi, että hänen kintereillään oli raju joukko apinoita ja että Apinain Tarzan seurasi häntä toimittaakseen hänelle ansaitun koston.

Vihdoin apinamies päätti jatkaa matkaa koillista kohti Saksan
Itä-Afrikkaan päin, kunnes tapaisi alkuasukkaita, joilta saisi tietoja
Rokoffin olopaikasta.

Toisena päivänä sateen loputtua hän tuli alkuasukaskylään, josta ihmiset pakenivat pensaikkoon heti kun näkivät hänet. Tarzan, joka ei antanut sellaisen esteen ehkäistä aikeitaan, ajoi heitä takaa ja sai lyhyen ponnistelun jälkeen erään nuoren soturin kiinni. Mies oli niin kovasti pelästynyt, ettei voinut puolustaa itseään; hän pudotti aseensa ja heittäytyi maahan ja kiljui kovasti, tuijottaessaan silmät suurina vangitsijaansa.

Apinamiehen oli melkoisen vaikeata tyynnyttää miestä sen verran, että sai häneltä yhtenäisen selostuksen aiheettoman kauhun syystä.

Pitkien suostutusten jälkeen sai Tarzan tietää häneltä, että joukko valkoisia miehiä oli muutamia päiviä aikaisemmin kulkenut kylän läpi. Nämä miehet olivat kertoneet heille julmasta valkoisesta paholaisesta, joka ajoi heitä takaa, ja varoittaneet alkuasukkaita olemaan varuillaan sen ja sitä seuraavan hirviöjoukon suhteen.

Neekeri oli tuntenut Tarzanin valkoiseksi paholaiseksi valkoisten miesten ja heidän mustien palvelijainsa antaman kuvauksen perusteella. Tarzanin takana hän oli odottanut näkevänsä lauman hirviöitä apinain ja ja pantterien hahmossa.

Tässä kaikessa Tarzan huomasi Rokoffin viekkaan toiminnan. Venäläinen koetti tehdä hänen matkansa mahdollisimman vaikeaksi kääntämällä taikauskoisen pelon valtaamat alkuasukkaat häntä vastaan.

Neekeri kertoi Tarzanille edelleen, että äskeistä retkeä johtanut valkoinen mies oli luvannut heille satumaisen palkinnon, jos he tappaisivat valkoisen paholaisen. Heillä olikin täysi aikomus tehdä se tilaisuuden sattuessa. Mutta heti kun he olivat nähneet Tarzanin, oli heidän rohkeutensa tipo tiessään, kuten valkoisia miehiä seuranneet kantajat olivat ennustaneet.

Kun alkuasukas huomasi, ettei apinamies yrittänytkään vahingoittaa häntä, sai hän taas vähän rohkeutta ja seurasi Tarzanin ehdotuksesta valkoista paholaista takaisin kylään ja tullessaan huusi tovereitaankin palaamaan, selittäen: "Valkoinen paholainen on luvannut olla tekemättä teille mitään pahaa, jos tulette heti takaisin ja vastaatte hänen kysymyksiinsä."

Neekerit tallustelivat yksi toisensa jälkeen kylään, mutta heidän pelkonsa ei ollut kokonaan asettunut. Sen huomasi siitä, että useimmilla heistä silmänvalkuaiset pyörivät levottomasti heidän luodessaan alinomaa pelokkaita syrjäsilmäyksiä apinamieheen.

Päällikkö oli ensimmäisiä palaamaan kylään, ja koska Tarzan erikoisesti halusi haastatella juuri häntä, aloitti hän heti kyselemisensä.

Mies oli lyhyt ja paksu; hänellä oli tavatonta mielen alhaisuutta ja paheellisuutta osoittavat kasvot ja apinankaltaiset käsivarret. Koko hänen ulkomuotonsa ilmaisi petollisuutta.

Vain se taikauskoinen kauhu, joka oli syntynyt venäläisen seurassa olleiden valkoisten ja mustien miesten kertomusten johdosta, esti häntä käymästä sotureineen Tarzanin kimppuun ja surmaamasta tätä heti, sillä hän ja hänen alamaisensa olivat pinttyneitä ihmissyöjiä. Mutta pelko, että Tarzan tosiaan oli paholainen ja että hänen villit palvelijansa odottivat viidakossa hänen takanaan merkkiä suorittaakseen hänen käskynsä, esti M'ganwazamia toteuttamasta haluaan.

Tarzan kyseli päälliköltä kaikkea hyvin tarkkaan ja vertaamalla tämän tiedonantoja ensiksi kohtaamansa nuoren soturin selityksiin hän pääsi selville, että Rokoff ja hänen safarinsa peräytyivät kauhun vallassa kaukaista itärannikkoa kohti.

Monet venäläisen kantajista olivat jo karanneet hänen luotaan. Tässäkin kylässä hän oli hirtättänyt viisi heistä varkauden ja karkaamisyrityksen takia. Mutta — päättäen siitä, mitä waganwazamit olivat saaneet kuulla niiltä venäläisen mustilta palvelijoilta, jotka eivät vielä niin suuresti pelänneet raakaa Rokoffia, etteivät olisi uskaltaneet puhua aikeistaan, — oli ilmeistä, ettei venäläinen voisi kulkea pitkällekään ennenkuin hänen viimeisetkin kantajansa, keittäjänsä, telttapoikansa, pyssynkantajansa, askarinsa , vieläpä neekerien päällikkökin lähtisi pensaikkoon, jättäen hänet armottoman viidakon valtoihin.

M'ganwazam sanoi, ettei valkoisten miesten mukana ollut ketään valkoista naista tai lasta, mutta hänen puhuessaan sai Tarzan varmuuden siitä, että hän valehteli. Apinamies kävi useita kertoja tähän asiaan käsiksi eri puolilta, mutta hänen ei onnistunut saada viekasta ihmissyöjää puhumaan ensimmäistä selitystään vastaan, mitä tuli naisen ja lapsen esiintymiseen.

Tarzan pyysi päälliköltä ruokaa ja onnistui lopulta saamaan aterian, kun yksinvaltias ensin oli tehnyt kaikenlaisia esteitä. Sitten hän koetti puhutella heimon muita jäseniä, etenkin pensaikossa kiinni saamaansa nuorta miestä, mutta M'ganwazamin läsnäolo tukki heidän suunsa.

Vihdoin Tarzan, vakuutettuna siitä, että nämä ihmiset tiesivät paljon enemmän venäläisen olopaikasta ja Janen ja lapsen kohtalosta kuin tahtoivat sanoa hänelle, päätti jäädä yöksi heidän luokseen, toivoen keksivänsä vielä jotakin tärkeää.

Kertoessaan päätöksestään päällikölle hämmästyi hän suuresti huomatessaan äkillisen muutoksen miehen käytöksessä häntä kohtaan. Oltuaan ilmeisesti epäystävällinen ja epäluuloinen muuttui M'ganwazam nyt mitä innokkaimmaksi ja huolellisimmaksi isännäksi.

Tarzanin täytyi välttämättä asettua kylän parhaaseen majaan, josta M'ganwazamin vanhin vaimo heti paikalla ajettiin ilman muuta pois, kun päällikkö taas majoittui väliaikaisesti erään nuoremman puolisonsa majaan.

Jos Tarzan olisi sattunut muistamaan, että neekereille oli tarjolla ruhtinaallinen palkinto, mikäli heidän onnistuisi tappaa hänet, olisi hän nopeammin käsittänyt äkillisen muutoksen M'ganwazamin käytöksessä.

Se seikka, että valkoinen jättiläinen nukkuisi rauhallisesti neekerikuninkaan omassa majassa, edistäisi suuresti palkinnon toiveita, ja näin ollen päällikkö kehoitti erittäin innokkaasti Tarzania, että tämä, joka epäilemättä oli hyvin väsynyt matkoistaan, vetäytyisi jo aikaisin nauttimaan tuon kaikkea muuta kuin houkuttelevan palatsin mukavuuksia.

Vaikka apinamies inhosikin suuresti nukkumista alkuasukasmajassa, oli hän päättänyt tänä yönä niin tehdä, toivoen saavansa jonkun heimon nuoremmista miehistä istumaan ja rupattamaan kanssansa savun täyttämän majan keskellä palavan tulen ääressä ja voivansa sitten häneltä udella tarvitsemansa tiedot. Näin ollen Tarzan hyväksyi vanhan M'ganwazamin tarjouksen, esittäen kuitenkin, että paljon mieluummin olisi yhdessä majassa jonkun nuoren miehen kanssa kuin ajaisi päällikön vanhan vaimon kylmään yöhön.

Tuo hampaaton vanha noita-akka irvisteli hyväksyvästi ehdotukselle, ja kun tämä suunnitelma sopi vielä paremmin päällikön tarkoituksiin — hän voisi nyt saartaa Tarzanin valikoidulla salamurhaajajoukolla — suostui hän kernaasti pyyntöön, ja pian Tarzan vietiin erääseen majaan aivan kyläportin likelle.

Koska tänä iltana piti esittää tanssia äskettäin palanneen metsästäjäjoukkueen kunniaksi, jäi Tarzan yksinään majaan; nuorten miesten piti nimittäin M'ganwazamin selityksen mukaan ottaa osaa juhlallisuuksiin.

Heti kun apinamies oli kunnollisesti saatu loukkuun, kutsui M'ganwazam luokseen nuoret soturit, jotka hän oli valinnut viettämään yön valkoisen paholaisen kanssa.

Kukaan heistä ei ollut erikoisen ihastunut suunnitelmaan, sillä syvällä heidän taikauskoisissa sydämissään asusti rajaton pelko merkillistä valkoista jättiläistä kohtaan. Mutta M'ganwazamin sana oli hänen alamaisilleen lakina, joten kukaan ei uskaltanut kieltäytyä velvollisuudesta, joka hänelle nyt annettiin.

Kun M'ganwazam kuiskien selitti suunnitelmaansa ympärillään kyyköttäville villeille, niin vanha hampaaton noita, jolle Tarzan oli pelastanut hänen tavallisen yösijansa, hääri salaliittolaisten ympärillä — näennäisesti lisätäkseen puita tuleen, jonka ääressä miehet istuivat, mutta itse asiassa kuullakseen heidän keskustelustaan mahdollisimman paljon.

Tarzan oli nukkunut ehkä tunnin tai pari juhlijain villistä metelistä huolimatta, kun hänen terävät aistinsa äkkiä huomasivat epäilyttävän varovaista liikuntaa majassa, jossa hän makasi. Tuli oli vaipunut pieneksi hehkuvaksi tuhkakasaksi, joka pikemmin lisäsi kuin vähensi pahalta haisevan huoneen sisällä vallitsevaa pimeyttä. Mutta apinamiehen harjaantuneet aistit ilmaisivat hänelle, että majassa oli joku toinenkin, joka melkein äänettömästi hiipi häntä kohti pimeyden läpi.

Hän ei uskonut, että se olisi joku hänen majatovereistaan, joka palasi juhlasta, sillä hän kuuli yhä tanssijain villejä huutoja ja rumpujen pärinää. Kuka ryhtyi sellaisiin varokeinoihin tulonsa salaamiseksi?

Kun olento tuli apinamiehen ulottuville, hyppäsi tämä keveästi majan toiseen päähän keihäs valmiina sivullaan.

"Kuka siellä", kysyi hän, "hiipii Apinain Tarzanin kimppuun pimeydestä kuin nälkäinen leijona?"

"Hiljaa, bwana!" vastasi vanha särkynyt ääni. "Olen Tambudza — hän, jonka majaa et tahtonut ottaa ja ajaa vanhaa naista kylmään yöhön."

"Sinä olit ystävällinen minulle, jolle ei kukaan enää ole ystävällinen, ja minä tulin varoittamaan sinua korvaukseksi ystävällisyydestäsi", vastasi vanha akka.

"M'ganwazam on valinnut nuoret miehet, joiden tulee nukkua majassa sinun kanssasi", vastasi Tambudza. "Olin lähettyvillä, kun hän puhui heidän kanssaan, ja kuulin hänen antavan määräyksiään heille. Tanssin loputtua aamupuolella yötä on heidän määrä tulla majaan. Jos sinä olet hereillä, sanovat he tulleensa nukkumaan, mutta jos sinä nukut, surmataan sinut M'ganwazamin käskyn mukaan. Jollet nuku vielä silloin, odottavat he rauhallisesti vieressäsi, kunnes vaivut uneen, ja karkaavat sitten kaikki sinun kimppuusi ja tappavat sinut. M'ganwazam on päättänyt saada valkoisen miehen tarjoaman palkinnon."

"En muistanut ollenkaan palkintoa", sanoi Tarzan puoliksi itsekseen ja jatkoi sitten: "Kuinka voi M'ganwazam toivoa saavansa palkinnon, kun minua vihaavat valkoiset miehet ovat lähteneet hänen maastaan, eikä hän tiedä, minne he ovat menneet?"

"Oh, he eivät ole menneet kauaksi", vastasi Tambudza. "M'ganwazam tietää heidän leirinsä. Hänen juoksijansa saavuttaisivat heidät nopeasti — valkoiset miehet etenevät hitaasti."

"En osaa selittää sinulle heidän olopaikkaansa niin hyvin, että voisit itse löytää sinne, mutta minä voisin opastaa sinut heidän luokseen, bwana."

Kumpikaan ei ollut innokkaan keskustelun aikana huomannut pientä hahmoa, joka oli hiipinyt pimeään majaan heidän taakseen, eivätkä myöskään havainneet, kun se taas livahti äänettömästi ulos.

Se oli pikku Buulaoo, päällikön ja erään hänen nuoremman vaimonsa poika — kostonhaluinen ja pahantapainen pieni lurjus, joka vihasi Tambudzaa ja etsi aina tilaisuutta väijyä häntä ja ilmoittaa hänen pienimmätkin rikkomuksensa isälleen.

Tätä Buulaoo ei enää kuullut, sillä hän livisti jo pitkin kyläkatua sinne, missä hänen inhoittava isänsä ahmi alkuasukasten panemaa olutta ja katseli hurjistuneiden tanssijain suorituksia, kun nämä hyppelivät korkealle ilmaan ja keikahtelivat sinne tänne hysteerisen villeinä.

Ja niinpä tapahtui, että kun Tarzan ja Tambudza hiipivät varovaisesti kylästä ja hävisivät viidakon sysimustaan pimeyteen, lähti kaksi notkeata juoksijaa samaan suuntaan, vaikka toista polkua pitkin.

Kun Tarzan ja hänen oppaansa olivat päässeet niin kauas kylästä, että saattoivat turvallisesti puhua muutenkin kuin kuiskaamalla, kysyi apinamies vanhalta naiselta, oliko tämä nähnyt valkoista naista ja pientä lasta.

"Kyllä, bwana", vastasi vaimo, "heidän mukanaan oli nainen ja pieni lapsi — pieni valkoinen vauva. Se kuoli täällä meidän kylässämme kuumeeseen ja haudattiin tänne!"

KAHDESTOISTA LUKU

Tullessaan tuntoihinsa näki Jane Anderssonin kumartuvan ylitseen pitäen pienokaista sylissään. Kun hänen silmänsä sattuivat heihin, tuli hänen kasvoilleen tuskan ja kauhun ilme.

"Se ei ole minun", sanoi hän. "Te tiesitte, ettei se ole minun. Te olette samanlainen hirviö kuin venäläinenkin."

"Ei teide!" huudahti hän. "Te sano minulle, ett lapsi sielle Kincaidilla oli teide."

"Ei tämä", vastasi Jane raukeasti. "Toinen oli minun. Missä on toinen?
Siellä oli varmaan kaksi. En tiennyt mitään tästä lapsesta."

"Ei sielle ollut toinen lapsi. Mine luuli, ett teme oli teide. Mine ole kovi surulline."

Andersson liikahteli rauhattomasti seisoen ensin toisella jalalla ja sitten toisella. Jane huomasi aivan selvästi, että kokki puhui totta vakuuttaessaan tietämättömyyttään lapsen todellisesta alkuperästä.

Pian rupesi pienokainen vikisemään ja heittelehtimään sinne tänne ruotsalaisen sylissä ja kumartui samalla eteenpäin, kurottaen kätösiään nuorta naista kohti.

Jane ei voinut vastustaa tätä vetoamista. Päästäen matalan huudahduksen hän hypähti pystyyn ja sulki pienokaisen syliinsä.

Hän itki jonkun minuutin hiljaa, kasvot kätkettyinä pienokaisen tahraiseen pikku pukuun. Ensimmäinen pettymyksen katkeruus sen johdosta, että pikku olento ei ollutkaan hänen rakas Jackinsa, alkoi väistyä sen hurjan toiveen tieltä, että sittenkin oli tapahtunut jokin ihme, joka oli riistänyt hänen pienokaisensa Rokoffin käsistä viime hetkellä ennenkuin Kincaid lähti Englannista.

Sitten tuli lisäksi tämän pienen avuttoman orvon mykkä vetoaminen, joka oli jätetty yksinään ja turvattomaksi keskelle villin viidakon kauhuja. Tämä ajatus se ennen kaikkea oli saanut hänen äidinsydämensä säälimään viatonta pienokaista, vaikka hän yhä kärsi kokemastaan pettymyksestä.

"En ollenkka", sanoi hän. "Jollei se ole teide lapsi, niin mine ei tiede, kenen se on. Rokoff sano, ett se on teide. Mine luule, ette hen usko niin. Mite me nyt teke sille. Mine ei voi menne takasin Kincaidi . Rokoff ampuisi minu, mutta te voi menne. Mine vie teide merelle ja sitt joku musta mies vie teide laiva — mite?"

"Ei, ei!" huudahti Jane. "Ei ikimaailmassa. Minä kuolisin mieluummin kuin joutuisin taas sen miehen käsiin. Ei, menkäämme eteenpäin ja ottakaamme tämä pikku raukka mukaamme. Jos Jumala suo, pelastumme tavalla tai toisella."

Näin he jatkoivat taas pakoaan aarniometsien läpi, ottaen mukaansa puoli tusinaa mosulaa kantamaan ruokavaroja ja telttoja, jotka Andersson oli salaa vienyt pieneen veneeseen pakoa valmistellessaan.

Tuskalliset päivät ja yöt, jotka nuorella naisella oli kärsittävänä, sulautuivat yhdeksi ainoaksi pitkäksi ja synkäksi painajaiseksi, niin että hän pian kadotti kaiken ajantiedon. Hän ei voinut sanoa, oliko heidän matkansa laskettava päivissä vai vuosissa. Ainoana valopilkkuna tuossa ikuisessa pelossa ja kärsimyksessä oli pikku lapsi, joka jo aikoja sitten oli hennoilla hapuilevilla käsillään saanut lujan otteen hänestä.

Pikku olento täytti tavallaan sen tyhjän tilan, jonka hänen oman pienokaisensa ryöstäminen oli jättänyt. Tämä lapsi ei tietysti milloinkaan voinut korvata hänen omaansa, mutta hän tunsi päivä päivältä kiintyvänsä äidinrakkaudella yhä enemmän pikku orpoon. Joskus hän istui silmät ummessa vaipuneena sellaisiin suloisiin kuvitelmiin, että pikku olento, jota hän painoi poveansa vasten, oli tosiaan hänen omansa.

Jonkun aikaa oli heidän etenemisensä sisämaahan päin vitkallista. Silloin tällöin he saivat kuulla alkuasukkailta, jotka tulivat rannikolta metsästysretkille, että Rokoff ei vielä ollut selvillä heidän pakonsa suunnasta. Tämä seikka ja halu tehdä matka mahdollisimman helpoksi hennolle naiselle sai Anderssonin etenemään hitaasti; kuljetut taipaleet olivat lyhyitä ja helppoja ja levähdyshetkiä oli paljon.

Ruotsalainen tahtoi kantaa lasta heidän kulkiessaan ja teki lukemattomissa muissakin suhteissa kaiken voitavansa auttaakseen Jane Claytonia pysymään voimissaan. Hän oli ollut onneton ja pahoillaan huomatessaan erehdyksensä pienokaisen suhteen, mutta kun nuori nainen oli tullut varmaksi siitä, että kokin vaikuttimet olivat olleet todella ritarillisia, ei hän sallinut tämän enää soimata itseään erehdyksestä, jota hän ei olisi voinut millään tavoin välttää.

Jokaisen päivämatkan loputtua Andersson piti huolta, että Janelle ja lapselle laitettiin mukava suojapaikka. Janen teltta pystytettiin aina edullisimmalle paikalle. Okainen boma sen ympärillä oli niin vahva ja läpitunkematon kuin mosulat osasivat laittaa.

Hänen ruokansa oli parasta, mitä heidän rajoitetut varastonsa saattoivat tarjota ja ruotsalainen pyssyllään hankkia. Mutta eniten liikutti hänen sydäntään se hieno huomaavaisuus ja kohteliaisuus, jota mies aina osoitti hänelle.

Se, että niin vastenmielisen ulkomuodon alla saattoi olla sellaista luonteen jaloutta, ei lakannut milloinkaan kummastuttamasta ja ihmetyttämästä häntä, kunnes lopulta miehen synnynnäinen ritarillisuus ja hänen lannistumaton ystävyytensä ja myötätuntoisuutensa muuttivat Janen silmissä hänen ulkomuotonsakin toiseksi, niin että nuori nainen näki vain hänen miellyttävän luonteensa kuvastuvan hänen kasvonpiirteissään.

He olivat nyt ruvenneet etenemään hieman nopeammin, kun oli tullut sana, että Rokoff oli vain muutaman päivämatkan päässä heistä ja että hän lopulta oli huomannut heidän pakonsa suunnan. Silloin Andersson lähti joelle ja osti kanootin eräältä päälliköltä, jonka kylä oli vähän matkan päässä Ugambista, erään syrjäjoen varrella.

Senjälkeen pieni pakolaisjoukko kiiruhti leveätä Ugambia ylöspäin, ja heidän pakonsa oli niin nopeata, etteivät he nyt kuulleet mitään takaa-ajajistaan. Kun ei kanootilla enää voinut kulkea joella, jättivät he aluksensa ja lähtivät viidakkoon. Täällä kävi eteneminen sekä vaivaloiseksi että hitaaksi ja vaaralliseksi.

Toisena päivänä Ugambilta lähdettyä sairastui pienokainen kuumeeseen. Andersson tiesi, miten kävisi, mutta hänellä ei ollut sydäntä sanoa totuutta Jane Claytonille, sillä hän oli nähnyt, että nuori nainen oli alkanut rakastaa lasta melkein yhtä intohimoisesti kuin jos se olisi ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa.

Kun pienokaisen tila esti etenemisen, vetäytyi Andersson hieman sivulle valtatiestä, jota he olivat kulkeneet, ja rakensi leirin luonnolliselle aukeamalle pienen joen rannalle.

Täällä Jane omisti koko aikansa sairaan pienokaisen hoitamiseen. Ikäänkuin hänen surunsa ja tuskansa ei olisi ollut kyllin suuri, tuli vielä uusi isku, kun muuan mosula-kantaja, joka oli ollut läheisessä viidakossa ruokaa hankkimassa, ilmoitti äkkiä, että Rokoff oli joukkoineen leiriytynyt aivan heidän lähelleen. Venäläinen oli ilmeisesti seurannut heidän jälkiään tähän pikku kolkkaan, jota he kaikki olivat pitäneet niin mainiona piilopaikkana.

Tämä tieto merkitsi vain yhtä: heidän täytyi lähteä leiristään ja paeta eteenpäin välittämättä pienokaisen tilasta. Jane Clayton tunsi kyllin hyvin venäläisen luonteen ollakseen varma siitä, että tämä erottaisi hänet lapsesta heti kun saisi hänet taas kiinni, ja Jane tiesi, että ero merkitsisi lapsen pikaista kuolemaa.

Kun he laahustivat eteenpäin toisiinsa kietoutuneiden puiden ja pensaiden läpi vanhaa ja melkein umpeenkasvanutta riistapolkua pitkin, karkasivat mosula-kantajat yksi toisensa jälkeen.

Miehet olivat olleet uupumattomia uhrautuvaisuudessaan ja uskollisuudessaan niin kauan kuin ei ollut vaaraa, että venäläinen joukkoineen saavuttaisi heidät. Mutta he olivat kuulleet niin paljon Rokoffin julmasta mielenlaadusta, että tunsivat voittamatonta kauhua häntä kohtaan, ja kun he nyt tiesivät hänen olevan aivan kintereillään, ei heidän rohkeutensa auttanut heitä enää, joten he lähtivät mahdollisimman pian pois kolmen valkoisen luota.

Mutta Andersson ja nuori nainen samosivat eteenpäin. Ruotsalainen astui edellä raivatakseen tietä pensaikon läpi, missä polku oli aivan ummessa, ja tällaisella taipaleella täytyi Janen kantaa lasta.

He taivalsivat koko päivän. Myöhään illalla he huomasivat hävinneensä. He kuulivat takanaan suuren kulkueen, safarin, melua, kun se eteni pitkin tietä, jonka he olivat raivanneet takaa-ajajilleen.

Kun kävi aivan selväksi, että heidät saavutettaisiin lyhyessä ajassa, kätki Andersson Janen suuren puun taakse, peittäen hänet ja lapsen oksilla ja lehvillä.

"Nyt on kyle kilometri peesse", sanoi hän Janelle. "Mosulat sano minulle sen paikka, ennenkun lähti pois. Mine koetta johta veneleinen pois teide tielte ja sitten te mene kylä. Minä luule ett peellikkö on hyve Valkosille ihmisille — mosulat sano niin. Ja sitt jonkku aika pereste te antta peellikkö viede teide takasi mosulakyle mere rantta ja sitte tule laiva varmasti Ugambijoen suulle. Sitte on teille kaikki hyvin. Hyvesti ja hyve onni teille, frouva!"

"Mutta minne te menette, Sven?" kysyi Jane. "Miksi ette voi kätkeytyä tänne ja tulla minun kanssani takaisin merelle?"

"Mine meina sano veneleiselle, ette te ole koollu, niin hen ei hae teite ene", sanoi Andersson irvistäen.

"Miksi ette voi tulla kanssani, kun olette sanonut hänelle sen?" vastusteli Jane.

"Mine luule, ett minu ei tarvitse tulla kenenkke kans, kun mine ole sanonu veneleiselle, ett te ole koollu", sanoi hän.

"Ettehän tarkoita, että luulette hänen tappavan teidät?" kysyi Jane, ja kuitenkin hän tiesi sydämessään, että tuo suuri roisto tekisi juuri siten, kostaakseen ruotsalaiselle sen, että tämä oli tehnyt tyhjäksi hänen suunnitelmansa. Andersson ei vastannut muuta kuin varoitti häntä olemaan hiljaa, osoittaen polkua kohti, jota pitkin he olivat juuri tulleet.

"En välitä siitä", kuiskasi Jane Clayton. "En salli teidän kuolla pelastaaksenne minut, jos voin sen jollakin tavoin estää. Antakaa minulle revolverinne. Minä osaan käyttää sitä ja me voimme yhdessä jotenkuten pidättää heitä, kunnes keksimme pelastuskeinon."

"Se ei key, frouva", vastasi Andersson. "He voi saada meide kumpikin kii, ja sitten mine ei voisi ollenkka hyödytte teite. Ajatelkka lasta, frouva, ja kuinka teide kumpiki key, jos te joutu Rokoffin kesi. Lapse takia teide teyty tehde, mite mine sano. Ottaka teste minu pyssy ja patruunat; te voi tarvita niite."

Hän työnsi pyssyn ja patruunavyön pensaikkoon Janen sivulle. Sitten hän lähti.

Jane katseli häntä hänen palatessaan tietä pitkin kohdatakseen venäläisen lähestyvän safarin. Pian hän katosi tien mutkassa näkymättömiin.

Janen ensimmäinen ajatus oli lähteä perässä. Ensiksikin hän voisi pyssyllään auttaa kokkia ja toisekseen hän ei voinut kestää sellaista kauheata ajatusta, että oli jätetty yksin julmaan viidakkoon ilman yhdenkään ystävän apua.

Hän ryhtyi ryömimään piilopaikastaan esim. aikoen juosta Anderssonin perästä niin nopeasti kuin voisi. Kun hän veti lapsen lähemmäksi itseään, katsahti hän sen pikku kasvoihin.

Kuinka punaiset ne olivatkaan! Kuinka luonnottomalta pikku olento näytti! Hän painoi poskensa lapsen poskeen. Se oli polttavan kuumeinen!

Päästäen kammostuneen äännähdyksen Jane Clayton astui viidakkotielle. Pyssy ja patruunavyö olivat unohtuneet piilopaikkaan. Andersson oli unohtunut, samoin Rokoff ja hänen oma suuri vaaransa.

Hänen pelosta tyrmistyneissä aivoissaan myllersi vain se hirvittävä ajatus, että tämä pieni avuton lapsi oli saanut viidakkokuumeen ja että hän ei voinut tehdä mitään vaimentaakseen sen kärsimyksiä — kärsimyksiä, jotka varmasti palaisivat aina kun lapsi tulisi tuntoihinsa.

Hänen ainoa ajatuksensa oli löytää joku, joka voisi auttaa häntä — joku nainen, jolla oli itsellä ollut lapsia — ja tämän ajatuksen mukana muistui hänen mieleensä Anderssonin mainitsema ystävällinen kylä Jospa hän vain ehtisi sinne — ajoissa!

Nyt ei ollut aikaa hukattavana. Hän käännähti säikytetyn antiloopin tavoin ja pakeni pitkin polkua Anderssonin osoittamaan suuntaan.

Kaukaa takaapäin kuului äkkiä miesten huutoja, sitten laukauksia, minkä jälkeen kaikki oli hiljaa. Hän tiesi, että Andersson oli kohdannut venäläisen.

Puoli tuntia myöhemmin hän hoiperteli uupuneena pieneen olkimaja-kylään. Heti paikalla tuli hänen ympärilleen miehiä, naisia ja lapsia. Innokkaat, uteliaat ja kiihtyneet alkuasukkaat ahdistivat häntä sadoilla kysymyksillä, joista hän ei voinut ymmärtää yhtäkään eikä niihin vastata.

Hän saattoi ainoastaan itkien osoittaa pienokaista, joka nyt valitteli surkeasti hänen sylissään, ja toistella yhä uudelleen: "Kuume — kuume — kuume."

Neekerit eivät ymmärtäneet hänen sanojaan, mutta he näkivät hänen huolensa syyn, ja pian oli eräs nuori nainen työntänyt hänet muutamaan majaan ja koetti yhdessä useiden muiden naisten kanssa parastaan tyydyttääkseen lasta ja huojentaakseen sen tuskia.

Noitalääkäri tuli tekemään lapsen eteen pienen tulen, jonka päällä hän keitti jotakin merkillistä sotkua pienessä saviastiassa, tehden samalla omituisia liikkeitä ja mumisten ihmeellisiä yksitoikkoisia lauluja. Sitten hän pisti seebranhännän keitokseen ja yhä mumisten ja loihtien pirskoitti muutamia tippoja liemestä lapsen kasvoille.

Hänen mentyään naiset jäivät istumaan uikuttaen ja valitellen, niin että Jane tuuli tulevansa hulluksi. Mutta tietäessään, että he tekivät täten osoittaakseen ystävällisyyttään, hän kesti mykkänä ja kärsivällisesti kamalat tunnit, jotka muistuttivat hirveätä painajaista.

Oli varmaan melkein puoliyö, kun hän huomasi kylässä äkillistä liikettä. Hän erotti kiisteleviä alkuasukasten ääniä, mutta ei voinut ymmärtää sanoja.

Pian hän kuuli askeleiden lähestyvän sitä majaa, jossa hän oli kyyryssä kirkkaan tulen ääressä pienoinen sylissään. Pikku olento oli nyt hyvin hiljaa; sen silmäluomet olivat puoleksi koholla, ja niiden alta näkyivät luonnottomasti suurentuneet silmäterät.

Jane Clayton katseli kauhistunein silmin pikku kasvoja. Tämä ei ollut hänen pienokaisensa — ei hänen lihaansa ja vertansa — mutta kuinka likeiseksi, kuinka rakkaaksi avuton pikku olento olikaan tullut hänelle! Kun häneltä oli riistetty hänen oma lapsensa, oli hänen sydämensä kiintynyt tähän surkuteltavaan nimettömään pikku orpoon, ja hän oli tuhlannut sille kaiken rakkautensa, jota hän ei ollut voinut kenellekään osoittaa pitkinä katkerina vankeusviikkoina Kincaidilla .

Hän luuli lopun olevan likellä, ja vaikka hän kauhistui ajatellessaan, mitä hän menettäisi, toivoi hän kuitenkin, että se tulisi pian ja päättäisi pikku raukan kärsimykset.

Askelet, jotka hän oli kuullut majan ulkopuolelta, pysähtyivät nyt oven eteen. Kuului kuiskaavaa keskustelua, ja hetkistä myöhemmin M'ganwazam, heimon päällikkö, astui sisään. Jane oli nähnyt neekerikuninkaan vain ohimennen, koska heimon naiset olivat ottaneet hänet huostaansa melkein heti kun hän oli tullut kylään.

Nyt ilmeni, että M'ganwazam oli häijynnäköinen villi, jonka eläimellisillä kasvoilla selvästi kuvastuivat kaikki törkeän paheellisuuden merkit. Jane Claytonista hän näytti pikemmin gorillalta kuin ihmiseltä. Päällikkö koetti keskustella hänen kanssaan, mutta menestyksettä, ja lopuksi neekeri kutsui luokseen jotakuta ulkona olevaa.

Hänen käskystään tuli sisään toinen neekeri — ulkomuodoltaan aivan erilainen kuin M'ganwazam — niin erilainen, että Jane Clayton heti päätti hänen olevan toista heimoa. Tämä mies toimi tulkkina, ja melkein M'ganwazamin ensimmäisestä kysymyksestä lähtien Jane tunsi itsensä vaistomaisesti varmaksi siitä, että villi koetti saada häneltä tietoja jossakin määrätyssä tarkoituksessa.

Hänen mielestään oli omituista, että mies oli niin äkkiä innostunut kyselemään hänen aikeitaan ja etenkin hänen matkansa päämäärää, kun hänen etenemisensä nyt oli keskeytynyt tässä kylässä.

Koska Jane ei huomannut olevan mitään syytä salata tarkoituksiaan, kertoi hän päällikölle kaikki. Mutta kun tämä kysyi häneltä, toivoiko hän kohtaavansa matkan lopussa miehensä, pudisti hän kieltävästi päätään.

Sitten päällikkö ilmoitti hänelle käyntinsä tarkoituksen, puhuen tulkin välityksellä.

"Olen juuri saanut kuulla", sanoi hän, "muutamilta miehiltä, jotka asuvat suuren veden varrella, että miehenne seurasi teitä Ugambia ylös useiden päivämatkojen ajan, kunnes alkuasukkaat lopulta kävivät hänen kimppuunsa ja tappoivat hänet. Puhun asiasta teille senvuoksi, ettette tuhlaisi aikaanne pitkään matkaan, jos toivotte kohtaavanne sen lopussa miehenne. Sensijaan teidän tulee kääntyä takaisin ja pyrkiä jälleen rannikolle."

Jane kiitti M'ganwazamia ystävällisyydestä, vaikka hänen sydämensä kävi surusta turtuneeksi tämän uuden iskun johdosta. Hän, joka oli kärsinyt niin paljon, ei enää tuntenut onnettomuuttaan kaikessa kipeydessään, sillä hänen aistinsa olivat herpaantuneet.

Hän istui pää kumarassa ja tuijotti mitään tajuamattomin silmin sylissään olevan lapsen kasvoihin. M'ganwazam oli lähtenyt majasta. Hetkeä myöhemmin Jane kuuli melua ovelta — joku muu oli tullut sisään. Muuan häntä vastapäätä istuvista naisista työnsi risuja keskellä olevaan hiillokseen.

Tuli lehahti äkkiä taas loimuamaan ja valaisi majan ikäänkuin taikavoimalla.

Liekki ilmaisi Jane Claytonin kauhistuneelle katseelle, että lapsi oli kuollut. Hän ei osannut sanoa, milloin se oli tapahtunut.

Hänen kurkkuunsa nousi tukehduttava tunne, hänen päänsä vaipui hiljaisen alistuvasti pikku käärön yli, jonka hän oli äkkiä painanut rintaansa vasten.

Hetken ajan vallitsi majassa täydellinen hiljaisuus. Sitten alkuasukasnainen puhkesi hirveään valitteluun.

KOLMASTOISTA LUKU

Jonkun aikaa Rokoff seisoi hiljaa katsellen pilkallisesti Jane Claytonia. Sitten hänen silmänsä osuivat nuoren naisen sylissä olevaan pieneen kääröön. Jane oli vetänyt huovan toisen syrjän lapsen kasvojen yli, niin että sellaisesta, joka ei tietänyt asianlaitaa, lapsi näytti vain nukkuvan.

"Olette nähnyt paljon tarpeetonta vaivaa tuodessanne lapsen tähän kylään", sanoi Rokoff. "Jos olisitte pitänyt huolta vain omista asioistanne, olisin minä itse tuonut sen tänne. Olisitte säilynyt matkan vaaroilta ja rasituksilta. Mutta luullakseni minun täytyy kiittää teitä siitä, että säästitte minulta vaivan huolehtia sylilapsesta matkan aikana. Tähän kylään lapsi oli alusta alkaen määrätty tuotavaksi. M'ganwazam kasvattaa häntä huolellisesti, tehden hänestä hyvän ihmissyöjän, ja jos vielä mahdollisesti joudutte sivistyneeseen maailmaan, tuottaa tämä seikka teille epäilemättä paljon ajatuksen aihetta, kun vertaatte omaa ylellistä ja mukavaa elämäänne siihen elämään, jota poikanne kokee waganwazamien kylässä. Vielä kerran kiitän teitä siitä, että minun puolestani toitte hänet tänne, ja nyt minun täytyy pyytää, että jättäisitte hänet minulle, jotta antaisin hänet kasvatusvanhemmilleen." Päätettyään puheensa Rokoff ojensi kätensä lasta kohti, ja ilkeä kostonhimon hymy näkyi hänen huulillaan.

Hänen hämmästyksekseen Jane Clayton nousi ja antoi pikku käärön hänen syliinsä panematta sanallakaan vastaan.

"Tässä on lapsi", sanoi Jane. "Jumalan kiitos, että te ette voi häntä enää vahingoittaa."

Ymmärtäen hänen sanojensa merkityksen Rokoff tempasi huovan lapsen kasvoilta saadakseen vahvistuksen pahoihin aavistuksiinsa. Jane Clayton katseli tarkkaavasti hänen ilmettään.

Jane oli päiväkausia ollut ymmällä siitä, tiesikö Rokoff, kuka lapsi oli. Jos hän oli ollut ennen epäilyksessä venäläisen suhteen, katosi sellaisesta epätietoisuudesta viimeinenkin häive hänen nähdessään Rokoffin kauhistavan vihan, kun tämä katsoi kuolleen pienokaisen kasvoihin ja huomasi, että korkeampi voima oli viime hetkessä tehnyt tyhjiksi hänen rakkaimmat kostonsuunnitelmansa.

Rokoff miltei viskasi lapsen ruumiin takaisin Jane Claytonin syliin ja alkoi astella tömistellen majassa edestakaisen, puiden nyrkkejään ilmassa ja kiroillen kamalasti. Lopulta hän pysähtyi nuoren naisen eteen ja kallisti kasvonsa aivan likelle Janen kasvoja.

"Te nauratte minulle", kiljaisi hän. "Te luulette voittaneenne minut — mitä? Minä näytän teille kuten olen näyttänyt mieheksenne ottamallenne kurjalle apinalle, mitä Nikolas Rokoffin aikeisiin puuttuminen merkitsee. Olette riistänyt minulta lapsen. En voi tehdä hänestä ihmissyöjäpäällikön poikaa, mutta" — ja hän pysähtyi ikäänkuin paremmin korostaakseen uhkauksensa todellista merkitystä —"voin tehdä äidistä ihmissyöjän vaimon ja sen teenkin — kun olen itse selvittänyt välini hänen kanssaan."

Jos hän oli luullut saavansa Jane Claytonin jotenkin osoittamaan kauhuaan, pettyi hän täydellisesti. Jane ei ollut sellaisten tunteitten saavutettavissa. Hänen aivonsa ja hermonsa eivät tajunneet enää kärsimyksiä ja mielenliikutusta.

Rokoffin hämmästykseksi väikkyi heikko, miltei onnellinen hymy hänen huulillaan. Hän ajatteli kiitollisin sydämin, että tuo pieni ruumis ei ollut hänen oma pikku Jackinsa ja että — mikä oli kaikkein parasta — Rokoff ei ilmeisesti tietänyt asianlaitaa.

Jane olisi mielellään kerskaillen sanonut asian venäläiselle suoraan, mutta ei uskaltanut. Jos Rokoff edelleen uskoisi, että lapsi oli ollut Janen, olisi todellinen Jack sitä paremmin turvassa, missä hän sitten olikin. Jane ei tietystikään arvannut pikku poikansa olopaikkaa — hän ei edes tietänyt, oliko tämä vielä elossa, mutta oli kuitenkin syytä luulla niin.

Oli enemmän kuin mahdollista, että joku Rokoffin liittolaisista oli hänen tietämättään vaihtanut lapset ja että juuri hänen — Janen — lapsi oli turvallisesti ystävien luona Lontoossa. Siellä oli paljon sellaisia, jotka sekä saattoivat että tahtoivat maksaa minkä tahansa lunnaan, jonka petollinen salaliittolainen saattaisi pyytää päästääkseen loordi Greystoken pojan vahingoittumattomana vapaaksi.

Jane oli ajatellut asiaa satoja kertoja senjälkeen kun oli huomannut, että lapsi, jonka Andersson oli tuona yönä pannut Kincaidilla hänen syliinsä, ei ollut hänen omansa, ja hänelle oli tuottanut yhtämittaista ja yhä kasvavaa onnea se, että sai tätä haavetta kehitellä alusta loppuun kaikkine yksityiskohtineen.

Ei, venäläisen ei pitäisi milloinkaan saada tietää, että pienokainen ei ollut hänen. Hän oivalsi asemansa toivottomaksi — kun Andersson ja hänen miehensä olivat kuolleet, ei koko maailmassa ollut ketään sellaista, joka tietäen lapsen olopaikan olisi tahtonut auttaa häntä sen löytämisessä.

Hän käsitti, ettei Rokoffin uhkaus ollut tyhjänpäiväinen. Hän oli aivan varma siitä, että tämä tekisi tai ainakin koettaisi tehdä kaikki, mitä oli sanonut. Mutta pahimmassakin tapauksessa kaikki merkitsi vain hieman aikaisempaa vapautumista siitä ankarasta tuskasta, jota hän kärsi. Hänen täytyi keksiä jokin keino päättää itse päivänsä, ennenkuin venäläinen voisi tehdä enemmän pahaa hänelle.

Juuri nyt hän tarvitsi aikaa — aikaa ajatella ja valmistautua loppua varten. Hän tunsi, ettei hän voisi astua viimeistä kauheata askelta, ennenkuin oli yrittänyt kaikkia pelastuksen mahdollisuuksia. Hän ei välittänyt elämästä, jollei pääsisi takaisin oman lapsensa luo, mutta vaikka sellainen toivo näytti kovin heikolta, ei hän tahtonut pitää sitä mahdottomana ennenkuin viimeinen hetki olisi tullut ja hänellä olisi edessään se julma todellisuus, että piti lopullisesti valita kahden vaihtoehdon välillä — toisaalta Nikolas Rokoffin ja toisaalta itsensä surmaamisen.

"Menkää pois!" sanoi hän venäläiselle. "Menkää pois ja jättäkää minut rauhaan kuolleen lapseni kanssa. Ettekö ole tuottanut minulle kylliksi kurjuutta ja tuskaa koettamatta enää vahingoittaa minua? Mitä pahaa minä olen tehnyt teille, kun niin itsepintaisesti vainoatte minua?"

"Te kärsitte sen marakatin syntien tähden, jonka valitsitte, kun olisitte voinut saada herrasmiehen — Nikolas Rokoffin — rakkauden", vastasi venäläinen. "Mutta mitä hyödyttää pohtia asiaa? Me hautaamme lapsen tänne, ja te palaatte kanssani heti leiriini. Huomenna tuon teidät takaisin ja annan teidät uudelle miehellenne — rakastettavalle M'ganwazamille. Tulkaa!"

Hän kurottautui ottamaan lasta. Jane, joka nyt oli seisaalla, kääntyi hänestä poispäin.

"Minä hautaan ruumiin", sanoi Jane. "Lähettäkää joitakuita miehiä kaivamaan hautaa kylän ulkopuolelle."

Rokoff halusi kiihkeästi suoriutua asiasta ja päästä takaisin leiriinsä uhrinsa kanssa. Hän luuli näkevänsä toisen välinpitämättömyydessä kohtaloon alistumista. Astuen majasta ulos hän viittasi nuorta naista seuraamaan ja hetkeä myöhemmin hän saattoi miehineen Janea kylän taakse, jonne neekerit kaivoivat matalan haudan suuren puun alle.

Kietoen pikku ruumiin huopaan Jane laski sen hellästi mustaan kuoppaan, ja kääntäen päänsä poispäin, ettei näkisi kostean mullan putoavan pikku käärölle, hän rukoili hiljaa nimettömän orvon haudalla, joka oli kokonaan voittanut hänen sydämensä.

Sitten hän nousi silmät kuivina, mutta kirvelevin sydämin, ja seurasi venäläistä viidakon sysimustan pimeyden läpi pitkin kiemurtelevaa lehväkäytävää, joka vei M'ganwazamin, mustan ihmissyöjän kylästä Nikolas Rokoffin, valkoisen paholaisen leiriin.

Nuori nainen saattoi kuulla suurten petojen varovaisia, hiljaisia askeleita viereltään tietä reunustavista läpitunkemattomista tiheiköistä, jotka kaareutuivat holviksi heidän ylitseen ja estivät kuun valon. Yltympäri kuului metsästysretkillä olevien leijonien huumaavaa kiljuntaa, niin että maa lopulta tärisi tuosta mahtavasta äänestä.

Kantajat sytyttivät nyt soihtunsa ja heiluttelivat niitä kummassakin kädessään karkoittaakseen petoeläimet. Rokoff vaati heitä kulkemaan nopeammin, ja hänen äänensä vapisevasta sävystä Jane Clayton tiesi hänen pelkäävän kovasti.

Viidakkoyön äänet toivat varsin eloisasti Janen mieleen ne päivät ja yöt, jotka hän oli viettänyt samanlaisessa viidakossa metsän jumalansa kanssa — pelottoman ja voittamattoman Apinain Tarzanin suojelemana. Silloin ei hänellä ollut kauhun ajatuksia, vaikka viidakosta kuuluvat huudot olivat hänelle outoja ja leijonan kiljunta oli hänestä tuntunut pelottavimmalta ääneltä koko maan päällä.

Kuinka erilaista nyt olisikaan, jos hän tietäisi, että Tarzan oli jossakin paikassa aarniometsässä etsien häntä! Silloin tosiaan kannattaisi elää ja olisi syytä uskoa, että pelastus oli likellä — mutta hän oli kuollut! Oli uskomatonta, että asianlaita oli siten.

Tuntuihan siltä, ettei kuolema voisi voittaa tuota mahtavaa ruumista ja noita voimakkaita lihaksia. Jos Rokoff olisi sanonut hänelle, että hänen miehensä oli kuollut, olisi hän tiennyt tämän valehtelevan. Mutta hänen mielestään ei ollut mitään syytä, miksi M'ganwazam olisi pettänyt häntä. Hän ei tiennyt, että venäläinen oli puhunut villin kanssa muutamia minuutteja ennenkuin päällikkö oli tullut hänen luokseen kertomaan tietojaan.

Vihdoin he saapuivat alkeellisen boman luo, jonka Rokoffin kantaja-neekerit olivat tehneet venäläisen leirin ympäri. Täällä he huomasivat kaiken olevan sekasorrossa. Jane ei käsittänyt sitä kaikkea, mutta hän näki Rokoffin olevan hyvin vihaisen ja ymmärsi kuulemastaan keskustelusta sen verran, että Rokoffin poissaollessa oli karannut lisää miehiä ja että karkurit olivat vieneet suurimman osan ruokavaroista ja ampumatarpeista mukanaan.

Kun Rokoff oli kylliksi purkanut raivoaan leiriin jääneille, kääntyi hän siihen paikkaan, missä Jane seisoi parin valkoisen merimiehen vartioimana. Rokoff tarttui tiukasti hänen käsivarteensa ja alkoi raahata häntä telttaansa kohti. Nuori nainen taisteli ja ponnisteli vastaan päästäkseen vapaaksi, ja nuo kaksi merimiestä seisoivat vieressä nauraen hauskalle näytelmälle.

Rokoff ei epäröinyt käyttää raakoja menettelytapoja, kun hän huomasi, että hänen oli vaikea toteuttaa suunnitelmiaan. Hän löi useita kertoja Jane Claytonia suoraan kasvoihin, ja lopulta tämä laahattiin puoleksi tiedottomana hänen telttaansa.

Rokoffin palvelija oli sytyttänyt venäläisen lampun ja lähti nyt pois isäntänsä käskystä. Jane oli vaipunut maahan keskelle majaa. Hänen huumaantuneet aistinsa alkoivat hitaasti toimia, ja pian hänen ajatuksensa joutuivat nopeaan liikkeeseen. Hänen silmänsä kiersivät nopeasti pitkin telttaa, ja hän pani merkille jokaisen yksityiskohdan sen sisustuksessa ja kalustuksessa.

Nyt venäläinen nosti hänet pystyyn ja koetti raahata häntä telttavuoteen luo, joka oli majan toisessa päässä. Rokoffin vyössä riippui raskas revolveri. Jane Claytonin silmät kiintyivät siihen. Hänen sormensa syyhyivät halusta tarttua sen paksuun päähän. Hän teeskenteli taas pyörtyvänsä, mutta odotti silmät raollaan sopivaa tilaisuutta.

Se tuli juuri kun Rokoff nosti hänet vuoteelle. Kuullessaan melua takaansa teltan ovelta venäläinen käänsi nopeasti päänsä hänestä poispäin. Revolverin pää ei ollut tuumaakaan Janen kädestä. Yhdellä ainoalla salamannopealla liikkeellä hän tempasi aseen kotelostaan, ja samassa hetkessä Rokoff kääntyi taas häntä kohti ja huomasi uhkaavan vaaran.

Jane ei uskaltanut laukaista peläten, että pamaus toisi venäläisen palvelijoita saapuville; ja kun Rokoff olisi kuollut, ei hän itse olisi joutunut parempaan asemaan, vaan saanut luultavasti vielä pahemman kohtalon kuin venäläinen yksinään olisi voinut tuottaa. Muisto niistä kahdesta roistosta, jotka vain nauroivat, kun Rokoff löi häntä, oli vielä kyllin eloisa. Kun venäläisen raivoa ja pelkoa ilmaisevat kasvot kääntyivät Jane Claytonia kohti, kohotti nuori nainen raskaan revolverin korkealle harmaankalpeiden kasvojen yläpuolelle ja antoi kaikella voimallaan miehelle ankaran iskun silmien väliin.

Rokoff vaipui ääntäkään päästämättä hervottomasti ja tiedotonna maahan. Hetkeä myöhemmin nuori nainen kumartui hänen ylitseen — ollen ainakin hetkeksi turvassa hänen uhaltaan.

Jane kuuli taas teltan ulkopuolelta melun, joka oli kiinnittänyt Rokoffin huomiota. Hän ei tiennyt, mitä se merkitsi, mutta peläten, että palvelija palaisi ja huomaisi hänen tekonsa, hän astui nopeasti telttapöydän luo, jolla öljylamppu paloi, ja sammutti savuavan ja pahanhajuisen liekin.

Hän seisoi pilkkopimeässä majassa hetkisen kootakseen ajatuksiaan ja miettiäkseen, mitä edelleen tekisi saavuttaakseen vapautensa.

Hänen ympärillään oli leiri täynnä vihollisia. Näiden toisella puolen oli villin viidakon pimento, jossa asui julmia petoeläimiä ja vielä julmempia ihmispetoja.

Oli hyvin vähän mahdollista, jollei suorastaan mahdotonta, että hän pysyisi elossa edes muutamia päiviä niiden alituisten vaarojen uhatessa, jotka olisivat siellä häntä vastassa. Mutta tieto siitä, että hän oli jo päässyt niin monesta vaarasta vahingoittumattomana ja että jossakin kaukana maailmalla pikku lapsi juuri sillä hetkellä epäilemättä itki häntä, sai hänet päättämään, että hän ryhtyisi mahdottomalta näyttävään ja koettaisi samota tuon hirvittävän kauhunmaan läpi pyrkien merelle, löytääkseen ehkä pelastuksen mahdollisuuden.

Rokoffin teltta oli melkein keskellä bomaa. Sen ympärillä olivat hänen valkoisten seuralaistensa ja safariin kuuluvien alkuasukkaiden teltat ja suojat. Näiden keskeltä kulkeminen ja pääsytien löytäminen boman läpi näytti niin voittamattoman vaikealta tehtävältä, että sitä tuskin olisi kannattanut ajatella — mutta muuta keinoa ei ollut.

Jos hän jäisi telttaan, kunnes hänet löydettäisiin, olisi kaikki mennyttä, mitä hän oli uskaltanut vapautensa saavuttamiseksi. Kaikki aistit jännitettyinä hän lähestyi varovaisin askelin teltan takaosaa, aloittaakseen seikkailurikkaan matkansa.

Tunnustellessaan kangasseinää hän huomasi, ettei siinä ollut mitään aukkoa. Hän palasi nopeasti tiedottoman venäläisen luo. Tämän vyöstä hänen hapuilevat sormensa tapasivat pitkän metsästysveitsen kahvan, ja veitsellä hän teki aukon takaseinään.

Hän astui hiljaa ulos ja huomasi äärettömäksi huojennuksekseen, että leiri oli ilmeisesti unessa. Sammuvien tulien himmeässä ja lepattavassa valossa hän näki vain yhden ainoan vartijan, ja tämä torkkui kyyryssä leirialueen vastakkaisella puolella.

Edeten siten, että teltta oli vahdin ja hänen itsensä välissä, hän meni alkuasukas-kantajien pikku majojen keskitse leiriaitauksen luo.

Hän saattoi kuulla ulkoapäin tiheän viidakon pimeydestä leijonain kiljuntaa, hyenain kaameata naurua ja keskiyön viidakon muita lukemattomia, nimettömiä ääniä.

Hän pysähtyi hetkeksi vavisten ja epäröiden. Ajatus pimeässä liikkuvista petoeläimistä kauhisti häntä. Sitten hän pudisti äkkiä urheasti päätään ja kävi hennoilla käsillään okaiseen bomaan kiinni. Vaikka ne tulivat täyteen haavoja ja vuotivat verta, jatkoi hän innokkaasti työtään, kunnes oli tehnyt aukon, jonka läpi sai ruumiinsa, ja pääsi vihdoin aitauksen ulkopuolelle.

Hänen takanaan oli kuolemaa pahempi kohtalo — ihmisten suunnittelema. Hänen edessään oli myöskin melkein varma kohtalo, mutta siellä odotti vain kuolema — äkillinen, armelias ja kunniallinen kuolema.

Vapisematta ja ilman kaipausta hän kiiruhti poispäin leiriltä, ja hetkeä myöhemmin oli salaperäinen viidakko sulkeutunut hänen ympärilleen.

NELJÄSTOISTA LUKU

Opastaessaan Apinain Tarzania venäläisen leiriä kohti Tambudza kulki hyvin hitaasti pitkin kiemurtelevaa viidakkopolkua, sillä hän oli vanha ja hänen säärensä olivat luuvalon kangistamat.

Tästä syystä ne juoksijat, jotka M'ganwazam oli lähettänyt sanomaan Rokoffille, että valkoinen jättiläinen oli hänen kylässään ja että hän siellä saisi surmansa sinä yönä, saapuivat venäläisen leirille, ennenkuin Tarzan ja hänen iäkäs oppaansa olivat ehtineet edes matkan puoliväliin.

Sanansaattajat tapasivat valkoisen miehen leirin aivan sekasorrossa. Rokoff oli löydetty teltastaan tiedottomana ja verta vuotavana. Kun hän oli tullut tajuihinsa ja huomannut, että Jane Clayton oli päässyt pakoon, oli hänen raivonsa rajaton.

Juoksennellen pitkin leiriä pyssy kädessä hän oli koettanut ampua alkuasukas-vahdit, jotka olivat antaneet nuoren naisen päästä karkuun, mutta useat toiset valkoiset miehet, jotka käsittivät olevansa nytkin jo tukalassa asemassa niiden lukuisain karkaamistapausten takia, jotka Rokoffin julmuus oli aiheuttanut, ottivat hänet kiinni ja tekivät aseettomaksi.

Silloin tulivat M'ganwazamin lähetit, mutta kun he tuskin olivat kertoneet asiansa ja Rokoff valmistautui lähtemään heidän kyläänsä, syöksyi tulen ääreen toisia juoksijoita, jotka huohottivat hengästyneinä kiidettyään nopeasti viidakon läpi. He huusivat, että suuri valkoinen jättiläinen oli päässyt pakoon M'ganwazamilta ja oli jo matkalla kostaakseen vihollisilleen.

Boman sisäpuolella syntyi heti suuri hämminki. Rokoffin safariin kuuluvat neekerit kauhistuivat ajatuksesta, että likellä oli se valkoinen jättiläinen, joka metsästi viidakossa villi apina- ja pantterilauma kintereillään.

Ennenkuin valkoiset miehet huomasivat, mitä oli tapahtunut, olivat alkuasukkaat pötkineet taikauskoisessa pelossaan pensaikkoon — kantajat samoin kuin M'ganwazamin lähetitkin — mutta kiireessäänkin he olivat muistaneet ottaa mukaansa kaikki arvokkaat esineet, joita käsiinsä saivat.

Siten Rokoff ja hänen seitsemän valkoista merimiestään huomasivat olevansa yksin ja rosvottuina keskellä aarniometsää.

Tavalliseen tapaansa venäläinen soimasi tovereitaan pannen heidän niskoilleen kaiken syyn näistä tapauksista, jotka olivat johtaneet siihen melkein toivottomaan tilaan, missä he nyt olivat. Mutta merimiehillä ei ollut halua sietää hänen herjauksiaan ja kiroilemistaan.

Keskellä hänen sanatulvaansa eräs heistä veti esiin revolverin ja ampui päin venäläistä. Mies oli tähdännyt huonosti, mutta hänen tekonsa pelästytti Rokoffia niin kovasti, että hän kääntyi ja pakeni telttaansa.

Kun hän juoksi sitä kohti, sattuivat hänen silmänsä suuntautumaan boman yli metsän reunaan, ja siellä hän näki vilaukselta jotakin, joka täytti hänen kurjan sydämensä sellaisella pelolla, että se melkein poisti hänen tuntemansa kauhun niitä seitsemää miestä kohtaan, jotka nyt kaikki vihaisina ja kostonhimoisina ampuivat takaapäin hänen pakenevaa hahmoaan.

Hän oli nähnyt jättiläiskokoisen, melkein alastoman valkoisen miehen, joka sukelsi esiin pensaikosta.

Syöksyttyään telttaansa venäläinen ei pysähtynyt paossaan, vaan jatkoi matkaansa takaseinän läpi, käyttäen hyväkseen sitä pitkää halkeamaa, jonka Jane Clayton oli tehnyt edellisenä yönä.

Kauhistunut mies pujahti takaa-ajetun kaniinin tavoin lävestä, joka vielä ammotti boman seinässä sillä kohtaa, mistä hänen oma uhrinsa oli päässyt pakoon, ja kun Tarzan lähestyi leiriä vastakkaiselta puolelta, katosi Rokoff viidakkoon Jane Claytonin tolalle.

Kun apinamies astui boman sisäpuolelle vanha Tambudza käsipuolessaan, kääntyivät nuo seitsemän merimiestä, jotka tunsivat hänet, pakenemaan toiselle suunnalle. Tarzan näki, ettei Rokoff ollut heidän joukossaan, joten hän antoi heidän livistää — hänellä oli asiaa venäläiselle, jonka hän odotti löytävänsä teltasta. Mitä tuli merimiehiin, oli hän varma siitä, että viidakko vaatisi heiltä hyvitystä heidän konnantöistään, ja tässä hän olikin oikeassa, sillä hän oli viimeinen valkoinen mies, joka näki heidät.

Huomatessaan Rokoffin teltan tyhjäksi Tarzan aikoi lähteä etsimään venäläistä, kun Tambudza esitti ajatuksen, että valkoisen miehen lähtö oli epäilemättä aiheutunut M'ganwazamilta saapuneesta tiedosta, että Tarzan oli hänen kylässään.

"Hän on epäilemättä kiiruhtanut sinne", päätteli vanha nainen. "Jos haluat löytää hänet, niin palatkaamme heti."

Tarzan ajatteli itsekin, että näin oli asianlaita, joten hän ei tuhlannut aikaa yrittämällä etsiä venäläisen jälkiä, vaan lähti reippaasti M'ganwazamin kylää kohti, jättäen Tambudzan tallustamaan hitaasti jälessä.

Hänen ainoa toivonsa oli, että Jane oli yhä turvallisesti venäläisen mukana. Jos asia oli näin, kuluisi vain tunti tai hieman enemmän, ennenkuin hän riistäisi vaimonsa venäläiseltä.

Hän tiesi nyt, että M'ganwazam oli petturi ja että hänen oli ehkä ryhdyttävä taisteluun saadakseen vaimonsa takaisin. Hän toivoi, että Mugambi, Sheeta, Akut ja joukon muut jäsenet olisivat olleet mukana, sillä hän käsitti, että hänen olisi yksinään kovin vaikea saada Jane turvallisesti vapaaksi kahden sellaisen roiston kuin Rokoffin ja salakavalan M'ganwazamin kynsistä.

Suureksi hämmästyksekseen hän ei nähnyt kylässä merkkiäkään Rokoffista tai Janesta, ja kun hän ei voinut luottaa päällikön sanaan, ei hän tuhlannut aikaa turhiin kyselyihin. Hänen paluunsa oli ollut aivan äkillinen ja odottamaton ja hän hävisi nopeasti viidakkoon saatuaan tietää, ettei hänen etsimiään henkilöitä ollut waganwazamien joukossa; vanhalla M'ganwazamilla ei ollut aikaa estellä hänen lähtöään.

Heilautellen itsensä puusta toiseen hän kiiruhti autiolle leirille, josta hän oli äsken lähtenyt, sillä hän tiesi, että täällä oli oikea paikka ryhtyä seuraamaan Rokoffin ja Janen jälkiä.

Saavuttuaan boman luo hän kierteli varovasti aitauksen ulkopuolella, kunnes huomasi okaisessa seinämässä olevan aukon kohdalla merkkejä, että jokin oli siitä äskettäin mennyt viidakkoon. Hänen terävä hajuaistinsa ilmaisi hänelle, että kumpikin hänen etsimistään henkilöistä oli paennut leiristä tähän suuntaan, ja hetkeä myöhemmin hän oli keksinyt heidän tiensä ja seurasi näkyvää latua.

Kaukana hänen edellään hiipi kauhistunut nuori nainen pitkin riistapolkua peläten, että hän seuraavalla hetkellä tulisi vastatusten jonkun villin pedon tai yhtä villin miehen kanssa. Juostessaan eteenpäin ja toivoen kaikesta huolimatta kulkevansa siihen suuntaan, että lopulta saapuisi suurelle joelle, hän tuli äkkiä tutulle paikalle.

Polun toisella puolella oli jättiläispuun alla pieni kasa höllästi ladottuja risuja — tuo pikku täplä viidakossa pysyisi kuolinpäivään asti häviämättömästi hänen muistissaan. Sinne Andersson oli kätkenyt hänet — siellä kokki oli uhrannut henkensä turhaan koettaessaan pelastaa häntä Rokoffilta.

Paikan nähdessään Jane muisti pyssyn ja ammukset, jotka mies oli antanut hänelle viime hetkellä. Tähän asti hän ei ollut ollenkaan ajatellut niitä. Hän puristi yhä kädessään revolveria, jonka oli temmannut Rokoffin vyöstä. Mutta siinä saattoi olla korkeintaan kuusi patruunaa — ei siis tarpeeksi hankkimaan hänelle ruokaa ja suojaa pitkän matkan aikana meren rannalle.

Hengitystään pidätellen hän kaiveli pientä kasaa, uskaltaen tuskin toivoa, että aarre oli vielä siinä, mihin hän oli jättänyt sen. Mutta hänen äärettömäksi helpotuksekseen ja ilokseen hänen kätensä osui heti raskaan aseen piippuun ja sitten patruunavyöhön.

Kun hän heitti patruunavyön olkapäälleen ja tunsi suuren metsästyspyssyn painon kädessään, valtasi hänet äkkiä turvallisuuden tunne. Uusin toivein ja melkein varmana menestyksestään hän lähti taas jatkamaan matkaansa.

Sen yön hän nukkui oksahaarukassa, kuten Tarzan oli niin usein kertonut tottuneensa tekemään, ja lähti aikaisin seuraavana aamuna taas liikkeelle. Myöhään iltapäivällä aikoessaan mennä pienen aukeaman poikki hän hämmästyi nähdessään suuren apinan tulevan vastakkaiselta puolelta viidakosta.

Tuuli puhalsi suoraan aukeaman poikki heidän välitsensä ja Jane kiiruhti heti asettumaan niin, että tuuli puhalsi suuresta pedosta häneen päin. Sitten hän kätkeytyi tuuheaan pensaikkoon ja odotti pitäen pyssyä valmiina heti käytettäväksi.

Hirviö eteni hitaasti aukeaman poikki nuuskien silloin tällöin maata, ikäänkuin seuraten vainuamalla jonkun jälkiä. Suuri ihmisapina oli tuskin astunut kymmenisen askelta aukeamalle, ennenkuin toinen samanlainen seurasi, ja sitten yhä uusia, kunnes kauhistuneen nuoren naisen näkyvissä oli viisi villiä petoa hänen kyyröttäessään piilopaikassaan raskas pyssy heti paikalla käyttövalmiina.

Hän huomasi hämmästyksekseen, että apinat pysähtyivät keskelle aukeamaa. Ne kokoontuivat pieneksi ryhmäksi ja katselivat taaksensa ikäänkuin odottaen heimon muitakin jäseniä.

Jane toivoi niiden jatkavan matkaansa, sillä hän tiesi, että millä hetkellä tahansa jokin pieni toisaalle puhaltava tuulenpuuska veisi hajun hänestä heidän sieraimiinsa. Mitä suojaa silloin tarjoisi hänen pyssynsä noita jättiläislihaksia ja mahtavia torahampaita vastaan?

Hänen silmänsä katselivat milloin apinoita, milloin viidakon reunaa, jonne ne tuijottivat, ja lopulta hän keksi elukkain pysähtymisen syyn ja odotetun olennon. Niitä ajettiin takaa.

Hän tuli tästä varmaksi nähdessään pantterin notkean, jäntevän hahmon hiipivän äänettömästi esiin siitä viidakonkohdasta, josta apinat olivat vain hetkeä aikaisemmin sukeltautuneet.

Peto ravasi nopeasti aukeaman poikki ihmisapinoita kohti. Jane ihmetteli niiden ilmeistä välinpitämättömyyttä, ja hetkeä myöhemmin hänen ihmettelynsä muuttui kummastukseksi, kun hän näki suuren kissaeläimen tulevan aivan likelle apinoita, jotka eivät ollenkaan näyttäneet piittaavan sen läsnäolosta. Sitten se kyyristyi niiden keskelle ja alkoi uutterasti nuolla itseään, missä työssä kissaeläinten valveilla vietetyt hetket enimmäkseen kuluvat.

Jos nuori nainen oli hämmästynyt nähdessään näiden toistensa luonnollisten vihamiesten veljeilevän, alkoi hän miltei olla huolissaan omien aistimiensa tilasta, kun hän pian jälkeenpäin näki pitkän, voimakkaan soturin astuvan aholle ja tulevan sinne kokoontuneiden villipetojen joukkoon.

Ensin nähdessään miehen hän oli ollut varma, että eläimet repisivät tämän palasiksi, ja hän oli puolittain noussut suojapaikastaan ja kohottanut pyssyn olalleen tehdäkseen voitavansa miehen kamalan kohtalon torjumiseksi.

Nyt hän näki, että mies näyttikin keskustelevan petojen kanssa — antaen niille käskyjä.

Pian koko seurue jatkoi matkaansa aukeaman poikki ja katosi vastakkaiselle puolelle viidakkoon.

Jane Clayton päästi äännähdyksen, joka ilmaisi helpotusta ja samalla epäuskoisuutta näkemäänsä, ja nousi hoippuen lähteäkseen pakoon juuri ohitse kulkeneelta kauhistavalta joukkiolta. Puoli kilometriä hänen takanaan muuan toinen ihminen, joka kulki samaa polkua kuin hän, piileskeli kammon lamauttamana erään muurahaiskeon takana hirveän joukkion samotessa hänen lähitseen.

Tämä ihminen oli Rokoff, joka oli tuntenut julman parven jäsenet Apinain Tarzanin liittolaisiksi. Tuskin olivat siis eläimet menneet hänen ohitseen, kun hän nousi ja juoksi viidakon läpi niin kovasti kuin voi, saadakseen välimatkan itsensä ja noiden kauheiden petojen välillä mahdollisimman suureksi.

Näin ollen, kun Jane Clayton tuli sille joelle, jota pitkin hän toivoi voivansa edetä kohti valtamerta ja lopullista pelastusta, oli Nikolas Rokoff vain vähän matkaa hänen jälessään.

Joen rannalla nuori nainen näki suuren kanootin, joka oli vedetty puoleksi ylös vedestä ja sidottu tukevasti läheiseen puuhun.

Hän tiesi, että kysymys hänen merelle pääsemisestään oli ratkaistu, jos hän vain voisi saada suuren kömpelön aluksen vesille. Irroittaen köyden, joka kytki kanootin puuhun, Jane työnsi kiihkeästi raskasta venettä, mutta tulos tuntui samanlaiselta kuin jos hän olisi koettanut työntää maata radaltaan.

Hän oli jo hengästynyt yrityksestään, kun hänen mieleensä johtui koettaa saada kanootti veteen panemalla painolastia sen perään ja sitten liikuttamalla kokkaa edestakaisin, kunnes alus lopuksi liukuisi alas.

Janella ei ollut kiviä saatavissaan, mutta hän näki joukon rannalle ajautuneita puita. Nämä hän kokosi ja pinosi veneen perään, kunnes hän lopuksi huomasi äärettömäksi huojennuksekseen, että kokka nousi hitaasti rannan liejusta ja perä ajautui hieman virtaa myöten, pysähtyen muutamia jalkoja alemmaksi.

Jane huomasi, että hän juoksemalla edestakaisin kokan ja perän välillä saattoi ruumiinpainollaan vuorottain nostaa ja laskea veneen kumpaakin päätä sillä seurauksella, että joka kerta kun hän juoksi perään, kanootti liukui muutamia tuumia jokeen.

Kun hänen suunnitelmansa vihdoin oli onnellista päätöstä likellä, kiintyi hän puuhaansa niin suuresti, ettei huomannut miestä, joka seisoi suuren puun alla viidakon reunalla, mistä juuri oli tullut.

Mies katseli häntä ja hänen uurastustaan, tummilla kasvoilla julma ja pahansuopa irvistys.

Lopulta vene oli melkein irti rannan kiinnipitävästä liejusta, joten Jane oli varma siitä että voisi työntää sen syvempään veteen airoilla, jotka olivat karkeatekoisen aluksen pohjalla. Tässä aikomuksessa hän tarttui toiseen airoon ja oli juuri työntänyt sen joen pohjaan likelle rantaa, kun hänen silmänsä sattumalta osuivat viidakon reunaan.

Kun hän näki miehen hahmon rannalla, pääsi hänen huuliltaan kauhistuksen kirahdus. Mies oli Rokoff.

Tämä juoksi nyt häntä kohti ja huusi hänelle, että hän odottaisi, uhaten muutoin ampua — vaikka oli vaikea huomata, miten hän toteuttaisi uhkauksensa, kun hän oli aivan aseeton.

Jane Clayton ei tiennyt mitään niistä erilaisista onnettomuuksista, jotka olivat sattuneet venäläiselle sen jälkeen kun hän oli päässyt pakoon tämän teltasta, joten hän uskoi, että venäläisen toverit olivat lähettyvillä.

Mutta hän ei aikonut joutua uudelleen tuon miehen käsiin. Mieluummin hän kuolisi heti paikalla. Hetki vielä, niin vene olisi irti.

Kun vene vain tulisi virtaan, olisi Rokoffin mahdoton pysäyttää häntä, sillä rannalla ei ollut muuta venettä, eikä kukaan, ainakaan ei pelkurimainen Rokoff, uskaltaisi lähteä uimaan krokotiileja täynnä olevaan jokeen saadakseen hänet kiinni.

Rokoff puolestaan ajatteli enemmän pakoonpääsyä kuin mitään muuta. Hän olisi ilomielin luopunut kaikista suunnitelmistaan Jane Claytonin suhteen, jos tämä vain olisi sallinut hänenkin käyttää hyväkseen keksimäänsä pelastuskeinoa. Hän olisi luvannut mitä tahansa, jos Jane olisi päästänyt hänet kanoottiin, mutta hän luuli, ettei ollut välttämätöntä luvata.

Hän oivalsi voivansa helposti päästä veneen kokkaan ennenkuin se irtautuisi rannalta, ja sitten ei olisi tarpeellista antaa minkäänlaisia lupauksia. Rokoff ei kylläkään olisi tuntenut ollenkaan omantunnontuskia, jos olisi pettänyt kaikki nuorelle naiselle antamansa lupaukset; mutta häntä ei miellyttänyt ajatus, että hänen pitäisi pyytää suosionosoitusta sellaiselta, joka oli niin äsken käynyt hänen kimppuunsa ja päässyt häneltä pakoon.

Hän nautti jo edeltäkäsin niistä koston päivistä ja öistä, jotka hänellä olisi raskaan kanootin ajautuessa hitaasti valtamerta kohti.

Ponnistellessaan kiihkeästi saadakseen kanootin joelle Jane Clayton huomasi äkkiä saavuttavansa tarkoituksensa, sillä kanootti käännähti hieman kallistuen virran vietäväksi juuri kun venäläinen kurottautui laskeakseen kätensä sen kokkaan.

Hänen sormensa olivat olleet vain kuutisen tuumaa maalistaan! Nuori nainen miltei lysähti kokoon sen kauhean henkisen ja ruumiillisen jännityksen vastavaikutuksesta, jota hän oli kärsinyt viime minuuttien aikana. Mutta hän oli Jumalan kiitos viimeinkin turvassa.

Huoatessaan hiljaisen kiitoksen pelastuksestaan hän näki äkillisen riemun ilmeen valaisevan kiroilevan venäläisen kasvot, ja samassa hetkessä tämä heittäytyi äkkiä maahan tarttuen lujasti johonkin, joka kiemurteli liejussa vettä kohti.

Jane Clayton kyyristyi silmät kauhusta selällään veneen pohjalle huomatessaan, että voitto oli viime hetkellä muuttunut tappioksi ja että hän taas oli roistomaisen Rokoffin vallassa.

Mies oli nähnyt maassa köyden, jolla kanootti oli ollut sidottu puuhun, ja tarttunut siihen.

VIIDESTOISTA LUKU

Ugambin ja waganwazamien kylän puolitiessä Tarzan tapasi villin joukkonsa, joka kulki hitaasti hänen vanhaa latuaan pitkin. Mugambi saattoi tuskin uskoa, että venäläinen ja Tarzanin puoliso olivat kulkeneet niin likeltä eläinjoukkoa.

Näytti kovin omituiselta, että kaksi ihmisolentoa olisi tullut niin lähelle joukkoa ja ettei kukaan sen erinomaisen tarkoista ja valppaista jäsenistä ollut huomannut heitä. Mutta Tarzan osoitti kahden henkilön jälkiä, joita hän seurasi, ja muutamissa paikoissa neekeri saattoi nähdä, että mies ja nainen olivat olleet piilossa joukkion kulkiessa ohi ja tarkanneet villien olentojen jokaista liikettä.

Tarzan oli alusta alkaen selvillä siitä että Jane ja Rokoff eivät edenneet yhdessä. Latu osoitti selvästi, että nuori nainen oli aluksi ollut melkoisesti venäläisestä edellä, mutta mitä kauemmaksi apinamies tuli, sitä selvemmäksi kävi, että mies lähestyi nopeasti uhriansa.

Alussa olivat eläinten jäljet olleet Jane Claytonin askelten jälkien päällä. Koska Rokoffin jäljet olivat kaikkein ylinnä, oli hän ilmeisesti kulkenut polkua senjälkeen kun eläimet olivat jättäneet merkkinsä maahan. Mutta sittemmin esiintyi yhä vähemmän eläinten jälkiä Janen ja venäläisen jalanjälkien välissä, kunnes apinamies jokea lähestyessään huomasi, että Rokoff oli ollut vain muutaman sadan jalan päässä Janesta. Hän käsitti, että he nyt olivat aivan likellä venäläistä, ja tuntien odotuksen jännitystä hän riensi nopeata vauhtia joukkonsa edellä. Heilahtaen puusta puuhun hän tuli joen rannalle juuri siihen kohtaan, missä Rokoff oli saavuttanut Janen tämän yrittäessä saada raskasta kanoottia vesille.

Rannan liejussa Tarzan näki etsimiensä kahden henkilön jäljet, mutta siellä ei ollut hänen saapuessaan venettä eikä ihmisiä eikä ensi näkemällä mitään meikkiä heidän olopaikastaan.

Oli selvää, että he olivat työntäneet vesille alkuasukaskanootin ja lähteneet joelle, ja kun apinamies kiireisesti silmäsi joen alajuoksua veden yli kaartuvien puiden alta, näki hän kaukana siinä, missä joki katosi tekemänsä mutkan taakse, ajelehtivan kanootin, jonka peräpäässä oli miehen hahmo.

Juuri kun eläimet tulivat joelle, näkivät ne nopsajalkaisen johtajansa rientävän pitkin rantaa hyppien rämeellä mättäältä toiselle, kunnes tuli pikku töyrylle, joka kohosi juuri siinä, missä joki kääntyi poispäin näkyvistä.

Hänen seuraamisekseen oli raskaiden, kömpelöiden apinain tehtävä laaja kierros ja niinikään Sheetan, joka ei pitänyt vedestä. Mugambi riensi niin joutuin kuin voi suuren valkoisen herransa perässä.

Samottuaan puoli tuntia vinhasti suoperäisen maakielekkeen poikki ja kunnaan yli tuli Tarzan oikotietä joenmutkan toiseen poukamaan ja näki siellä edessään virran pinnalla kanootin ja Nikolas Rokoffin sen perässä.

Kun apinamies näki vihollisensa, hehkui leveä arpi hänen otsallaan tulipunaisena, ja hänen huuliltaan nousi urosapinan karmiva uhmahuuto.

Rokoffia värisytti, kun hän kuuli kaamean ja hirvittävän huudon. Hän kyyristyi veneen pohjalle hampaat kalisten kauhusta ja tarkkasi kuinka mies, jota hän pelkäsi eniten maan päällä, juoksi nopeasti veden partaalle.

Vaikka venäläinen tiesi olevansa turvassa viholliselta, niin Tarzanin pelkkä näkeminenkin herätti hänessä aivan mieletöntä pelkuruutta, joka muuttui villiksi hysteriaksi, kun hän näki valkoisen jättiläisen sukeltavan pelottomasti troopillisen joen vaaralliseen veteen.

Apinamies suuntasi vakavin, voimakkain vedoin kulkunsa virtaan, ajelehtivaa kanoottia kohti. Nyt Rokoff tarttui toiseen aluksen pohjalla olevaan airoon ja pelosta selällään olevat silmät yhä tähdättyinä takaa-ajavaan kostajaan huitoi sillä sokeasti, koettaen lisätä kömpelön kanootin vauhtia.

Vastakkaiselta rannalta lähti vedenpintaa pitkin kulkemaan pahaa ennustava väreily, jota ei kumpikaan huomannut, ja tuli suoraan kohti puolialastonta uimaria.

Tarzan oli vihdoin ehtinyt aluksen perään. Hänen toinen kätensä tarttui veneen reunaan. Rokoff istui pelon lamauttamana voimatta liikuttaa kättä tai jalkaa, silmät kiintyneinä kostajansa kasvoihin.

Sitten uijan huomiota herätti äkillinen liike takanapäin vedessä. Hän näki väreilyn ja tiesi sen syyn.

Samassa hetkessä Tarzan tunsi mahtavat leuat oikeassa sääressään. Hän koetti päästä vapaaksi ja kohoutua veneen reunalle. Hänen ponnistuksensa olisivat päättyneet suotuisasti, ellei tämä odottamaton keskeytys olisi äkkiä herättänyt venäläisen pahanilkisissä aivoissa ajatusta, jonka toteuttaminen merkitsi vapautta ja kostoa.

Mies syöksyi myrkyllisen käärmeen tavoin veneen perään ja iski yhden ainoan kerran nopeasti Tarzania päähän raskaalla airolla. Apinamiehen sormet irtautuivat veneen reunasta.

Vedessä oli lyhyt kamppailu; sitten näkyi väreilyä, pieni pyörre ja muutamia kuplia, jotka virta pian pyyhki pois. Ne osoittivat paikkaa, johon Apinain Tarzan, viidakon herra, katosi ihmisten näkyvistä tumman ja uhkaavan Ugambin synkkiin vesiin.

Kauhusta heikkona vaipui Rokoff väristen kanootin pohjalle. Hetken aikaan hän ei voinut käsittää suurta onneansa — hän näki vain hiljaisen, taistelevan valkoisen miehen hahmon katoavan joen pinnan alle, missä hän saisi kauhean kuoleman pohjan niljakassa mudassa.

Venäläisen ajatuksissa selveni nyt vähitellen, mitä se kaikki merkitsi hänelle, ja sitten väreili helpotuksen ja riemun julma hymy hänen huulillaan. Mutta se loppui lyhyeen, sillä juuri kun hän onnitteli itseään siitä, että hänen nyt oli verrattain turvallista jatkaa matkaansa rannikolle, kuului likeiseltä joenrannalta kamalaa kiljuntaa.

Kun hänen silmänsä etsivät hirveän äänen aiheuttaja, näki hän, että rannalla seisoi kammottavan näköinen pantteri tuijottaen häneen vihasta leimuavin silmin. Sen ympärillä olivat Akutin tuimat apinat ja niiden edessä seisoi jättiläismäinen musta soturi, joka heristi hänelle nyrkkiään, uhaten hänelle hirmuista kuolemaa.

Painajaista muistuttava pako Ugambia alas kolkon joukkion seuratessa veneessäolijaa päivin ja öin, väliin kadonneena kauas viidakon sokkeloihin tuntikausiksi ja kerran kokonaiseksi päiväksi, ilmestyäkseen jälleen seuraamaan häntä julmana, leppymättömänä ja kauhistuttavana, muutti venäläisen vahvasta ja muhkeasta miehestä laihtuneeksi, valkotukkaiseksi, pelosta tutisevaksi olennoksi, ennenkuin lahdelma ja valtameri avautui hänen toivottomien silmiensä eteen.

Hän oli paennut väkirikkaiden kylien ohi. Kerran toisensa jälkeen olivat soturit lähteneet kanooteissaan liikkeelle ottaakseen hänet kiinni, mutta joka kerran oli hirveä eläinjoukko tullut näkyviin ja saanut tyrmistyneet alkuasukkaat kääntymään huutaen rantaan, jossa he pian hävisivät viidakkoon.

Hän ei ollut pakomatkallaan ollenkaan nähnyt Jane Claytonia. Hän ei ollut kertaakaan tavannut nuorta naista sen hetken jälkeen, jolloin hänen kätensä oli joen rannalla tarttunut Janen kanootin keulaköyteen ja hän oli luullut uhrin olevan taas täydellisesti vallassaan, mutta pettynyt hetkeä myöhemmin, kun nuori nainen oli temmannut raskaan pyssyn aluksen pohjalta ja tähdännyt sillä suoraan hänen rintaansa.

Silloin hän oli päästänyt köyden ja nähnyt Janen soluvan jokea alaspäin. Mutta pian jälkeenpäin hän itse oli juossut jokea ylöspäin pientä lisäjokea kohti. Sen suuhun oli kätketty se kanootti, jolla hän oli joukkoineen tullut siihen asti, ajaessaan takaa Janea ja Anderssonia.

Venäläisen mielestä oli melkoisen varmaa, että hän oli joutunut joidenkin soturien vangiksi, koska hänen oli täytynyt ajautua useiden kylien ohi matkalla merta kohti. No, nyt hän, Rokoff, ainakin oli vapaa useimmista inhimillisistä vihollisistaan.

Mutta hän olisi ilomielin toivottanut heidät takaisin elävien joukkoon, jos hän sillä tavoin olisi vapautunut niistä uhkaavista ja hurjista olennoista, jotka vainosivat häntä katkeran leppymättömästi, kiljuen ja muristen hänelle joka kerta, kun saivat hänet näkyviinsä. Pantteri hänet täytti suurimmalla kauhulla — hehkuvasilmäinen, julmanaamainen pantteri, jonka irvistelevät leuat ammottivat häntä vastaan päivin ja öin ja jonka tuliset silmät välkkyivät pahaa ennustavina veden poikki viidakkoöiden sysimustasta pimeydestä. Ugambin suun näkeminen täytti Rokoffin uudella toivolla, sillä siellä, lahden keltaisella pinnalla, oli Kincaid ankkurissa. Hän oli lähettänyt joelle lähtiessään pikku höyrylaivan hakemaan hiiliä ja jättänyt sen Paulvitshin huostaan. Hän oli miltei huutaa ääneen helpotuksesta, nähdessään että laiva oli palannut ajoissa pelastamaan hänet.

Hän souti kiihkoisasti laivaa kohti ja nousi välillä pystyyn heiluttaen airoaan ja huutaen kovalla äänellä, herättääkseen laivalla olijain huomiota. Mutta vaikka hän huusikin kovasti, ei hän saanut mitään vastausta äänettömän aluksen kannelta.

Katsahtaessaan pikaisesti taakseen rannalle hän näki murisevan eläinjoukon siellä. Hänen mielestään nuo ihmisenkeltaiset paholaiset saattoivat vielä nytkin keksiä keinon saada hänet kiinni — höyrylaivan kannellakin, jollei siellä ollut ketään karkoittamassa niitä ampuma-asein.

Mitä olikaan voinut tapahtua Kincaidiin jääneille? Missä oli Paulvitsh? Oliko laiva jätetty autioksi ja oliko sittenkin hänen osanaan sortua siihen kamalaan kohtaloon, jota hän oli paennut näinä hirveinä päivinä ja öinä? Hän värisi kuten se, joka jo tuntee kuoleman kylmän kouristuksen.

Mutta hän souti yhä edelleen epätoivoisen kiihkeästi höyrylaivaa kohti, ja lopulta, iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen, kanootin keula tömähti Kincaidin kylkeä vastaan. Laivan sivulla riippui nuoraportaat, mutta kun venäläinen tarttui niihin noustakseen kannelle, kuuli hän ylhäältä varoitushuudon ja katsoessaan ylös näki uhkaavan, kylmän kiväärinsuun edessään.

Kun Jane Claytonin oli onnistunut pyssy Rokoffin rintaa kohti ojennettuna pidättää tätä, kunnes hänen kanoottinsa oli ajautunut Ugambille saavuttamattomiin, oli hän kiireesti soutanut aluksensa nopeimpaan vuolteeseen. Pitkinä päivinä ja väsyttävinä öinä oli hän pysyttänyt alustaan joen vuolaimmassa kohdassa, päivän kuumimpia tunteja lukuunottamatta, jolloin hän tavallisesti oli ajautunut virran mukana maaten pitkällään kanootin pohjalla suuren palmunlehvän suojellessa kasvoja auringolta.

Ainoastaan täten hän sai lepoa matkalla; toisinaan hän koetti yhtä mittaa lisätä aluksen vauhtia meloen raskaalla airolla.

Rokoff taas oli hyvin vähän käyttänyt järkeään paetessaan pitkin Ugambia, joten hänen aluksensa oli useinkin solunut hitaasti virtaaviin pyörrepaikkoihin, hän kun tavallisesti kulki likeltä sitä rantaa, joka oli kauimpana paikasta, missä kauhea eläinjoukko ajoi takaa ja uhkasi häntä.

Näin ollen, vaikka hän oli lähtenyt joelle vain vähän aikaa nuoren naisen jälkeen, oli tämä kuitenkin ehtinyt lahdelle kaksi tuntia ennen häntä. Kun Jane Clayton oli ensin nähnyt ankkuroidun laivan tyynellä vedenpinnalla, oli hänen sydämensä alkanut kovasti sykkiä toivosta ja kiitollisuudesta. Mutta kun hän tuli likemmäksi alusta ja näki, että se oli Kincaid , muuttui hänen mielihyvänsä mitä suurimmaksi pettymykseksi.

Oli kuitenkin myöhäistä kääntyä takaisin, sillä virta, joka vei häntä laivaa kohti, oli liian voimakas hänen vastustettavakseen. Hän ei olisi voinut saada raskasta kanoottia virtaa ylöspäin, joten hänen täytyi vain joko koettaa päästä rannalle Kincaidilla olijain näkemättä tai antautua heidän armoilleen — muutoin hän ajautuisi merelle.

Hän käsitti, että rannalla hänellä olisi vain vähän pelastumisen toivoa, sillä hän ei tietänyt, missä oli se ystävällinen mosula-kylä, johon Andersson oli vienyt hänet yön pimeydessä heidän paetessaan Kincaidilta .

Kun Rokoff ei ollut laivalla, voisi hän ehkä tarjoamalla laivan vartijoille suuren palkinnon saada heidät viemään hänet lähimpään sivistysmaan satamaan. Asia oli yrittämisen arvoinen — jos hän kykeni saavuttamaan laivan.

Virta vei häntä vinhasti jokea alas, ja hän huomasi voivansa vain äärimmäisillä ponnistuksilla ohjata kömpelön aluksensa Kincaidin läheisyyteen. Päätettyään lähteä laivaan hän katseli nyt sinne saadakseen apua, mutta hänen hämmästyksekseen kannet näyttivät olevan tyhjät, eikä hän nähnyt mitään elonmerkkiä koko laivalla.

Kanootti tuli yhä lähemmäksi laivan keulalaitaa, eikä sieltä vieläkään kuulunut tähystäjän huutoa. Hetkeä myöhemmin Jane huomasi joutuvansa kiitämään laivan ohi, ja jollei silloin aluksesta laskettaisi venettä häntä pelastamaan, kuljettaisi virta ja laskuvesi hänet kauas merelle.

Nuori nainen huusi kovalla äänellä apua, mutta ei saanut muuta vastausta kuin jonkun villipedon kimeän kiljaisun viidakon verhoamalta rannalta. Hän meloi kiivaasti airollaan, koettaen saada aluksensa höyrylaivan sivulle.

Vähän aikaa näytti siltä että hän menisi maalinsa ohi vain muutaman jalan päästä, mutta viime hetkellä kanootti käännähti höyrylaivan keulalaidan alle, ja Jane sai juuri ja juuri ankkuriketjun käteensä.

Hän piti urheasti kiinni raskaista rautarenkaista ja oli vähällä lennähtää kanootista, jota virta painoi eteenpäin. Hän näki jonkun matkan päässä nuoraportaat riippumassa laivan sivulla. Näytti aivan mahdottomalta päästää ankkuriketju ja tarrautua nuoraportaisiin kanootin kiitäessä niiden ohi, mutta ankkuriköydestä kiinnipiteleminen näytti myöskin hyödyttömältä.

Lopuksi hänen katseensa osui köyteen kanootin keulassa. Kun hän oli kiinnittänyt sen toisen pään ankkuriketjuun, onnistui hänen laskea kanoottia hitaasti eteenpäin, kunnes se oli aivan nuoraportaiden alla. Hetkeä myöhemmin oli hän pyssy olalla kiivennyt turvallisesti autiolle laivankannelle.

Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli tutkia laiva, ja sen hän tekikin pyssy valmiina, jos ehkä kohtaisi jonkun paha-aikeisen ihmisen. Hän huomasi pian, miksi laiva oli näennäisesti autio, sillä hän tapasi keulakannen alla merimiehet, jotka ilmeisesti oli jätetty laivaa vartioimaan, juopuneina ja täydessä unessa.

Hän kapusi inhosta väristen ylös ja kytki parhaansa mukaan luukun nukkuvien vartijoiden yläpuolelta. Sitten hän lähti laivan keittiöön hakemaan ruokaa ja sammutettuaan nälkänsä asettui kannelle päättäen, ettei kukaan tulisi Kincaidille suostumatta ensin hänen vaatimuksiinsa.

Kokonaiseen tuntiin ei joella näkynyt mitään, mikä olisi aiheuttanut hänessä levottomuutta; mutta sitten hän näki, että joen yläjuoksun mutkasta ilmestyi kanootti, jossa istui yksinäinen mies. Se ei ollut tullut paljon likemmäksi, kun hän tunsi tulijan Rokoffiksi. Yrittäessään laivaan näki venäläinen pyssyn ojennettuna vastaansa.

Huomatessaan, kuka pysäytti hänen etenemisensä, alkoi Rokoff mitä kamalimmin raivota, kiroilla ja uhata, mutta kun tämä menettely ei pelottanut tai liikuttanut nuorta naista, rukoili hän lopulta, lupaillen kaikkea hyvää.

Janella oli vain yksi vastaus hänen kaikkiin ehdotuksiinsa: ei mikään taivuttaisi häntä päästämään Rokoffia samaan laivaan, jossa hän oli. Venäläinen oli varma siitä, että Jane toteuttaisi uhkauksensa ja ampuisi hänet, jos hän edelleen yrittäisi nousta laivaan.

Koska siis ei ollut muuta keinoa, laskeutui tuo suuri pelkuri taas kanoottiinsa, ja vaikka oli tarjolla vaara, että hän heti ajautuisi merelle, onnistui hänen kuitenkin lopulta päästä maihin kaukana lahdessa vastapäätä sitä rantaa, jolla eläinjoukko murisi ja ulvoi.

Jane Clayton tiesi, ettei mies voinut yksinään ilman toisten apua saada raskasta alustaan virtaa ylöspäin Kincaidin luo, joten hänen ei tarvinnut pelätä hyökkäystä siltä suunnalta. Hän luuli tuntevansa kauhean joukon rannalla samaksi, joka oli kulkenut hänen ohitseen viidakossa kaukana Ugambin varrella monta viikkoa sitten, sillä ei ollut ollenkaan ajateltavissa, että olisi useampia niin omituisia joukkioita. Mutta hän ei osannut kuvitella, mikä oli tuonut sen virtaa alas joen suulle.

Illan lähestyessä kävi Jane äkkiä levottomaksi vastakkaiselta rannalta kuuluvista venäläisen huudoista, ja hetkeä myöhemmin hän, katsottuaan samaan suuntaan kuin Rokoff, pelästyi nähdessään laivaveneen lähestyvän joelta. Hän oli varma, että siinä saattoi olla vain Kincaidin puuttuvia laivamiehiä — ainoastaan sydämettömiä roistoja ja vihollisia.

KUUDESTOISTA LUKU

Kun Apinain Tarzan tajusi olevansa krokotiilin suurten leukojen puristuksessa, ei hän tavallisen ihmisen tavoin menettänyt kaikkea toivoa ja alistunut kohtaloon.

Sensijaan hän veti keuhkonsa täyteen ilmaa, ennenkuin mahtava matelija veti hänet vedenpinnan alle, ja sitten hän alkoi suurten lihastensa koko voimalla rotevasti taistella vapautensa puolesta. Mutta kun apinamies ei ollut luonnollisessa olinpaikassaan, oli hän liiaksi alakynnessä voidakseen saada aikaan muuta kuin kiihoittaa hirviötä vetämään uhriaan suuremmalla vauhdilla veden läpi.

Tarzanin keuhkot tarvitsivat kiihkeästi puhdasta, raikasta ilmaa. Hän tiesi voivansa elää vain hetken enää, ja kärsimyksensä viime kouristuksessa hän teki mitä voi, kostaakseen oman kuolemansa.

Hänen ruumiinsa laahautui pedon limaisen ruumiin vieressä, ja hän koetti iskeä kiviveitsensä krokotiilin lujaan haarniskaan, kun se vei häntä kolkkoa pesäänsä kohti.

Hänen ponnistuksensa vain lisäsivät matelijan vauhtia, ja juuri kun apinamies tunsi kestävyytensä loppuvan, huomasi hän laahattavan itseään mutapohjalla, ja hänen sieraimensa kohosivat vedenpinnan yli. Kaikki oli hänen ympärillään sysimustaa ja haudanhiljaista.

Hetken ajan Apinain Tarzan makasi henkeään haukkoen limaisella, pahalta haisevalla alustalla, johon eläin oli hänet kuljettanut. Hän saattoi tuntea aivan vieressään eläimen nahan kylmien, kovien luulevyjen nousevan ja laskevan, ikäänkuin matelija olisi kouristuksen tapaisesti koettanut vetää henkeään.

Ihminen ja eläin makasivat siten useita minuutteja. Sen jälkeen pedon jättiläisruumis vääntyi äkkiä kuin suonenvedossa, värähti ja jäykistyi, jolloin Tarzan joutui polvilleen krokotiilin viereen. Hän huomasi äärettömäksi hämmästyksekseen, että peto oli kuollut. Ohut veitsi oli osunut arkaan kohtaan luun panssarissa.

Kompuroiden pystyyn Tarzan haparoi pitkin haisevaa, liejuista luolaa. Hän huomasi olevansa vankina maanalaisessa kammiossa, joka oli niin suuri, että siihen olisi mahtunut ainakin tusina sellaisia mahtavia eläimiä kuin se, joka oli laahannut hänet sinne.

Hän oivalsi olevansa krokotiilin salaisessa pesässä kaukana joenrannan alla, ja epäilemättä ainoa tie sinne ja sieltä kulki sen vedenalaisen aukon kautta, josta peto oli tuonut hänet.

Hänen ensi ajatuksensa koski tietysti pakoa, mutta hänestä näytti kovin mahdottomalta löytää tietä joen pinnalle ja sitten rantaan. Luolaan johtavassa käytävässä saattoi olla käänteitä ja mutkia, ja sitten oli eniten pelättävissä, että hän kohtaisi matkallaan jonkun toisen luolan limaisista asujamista.

Ja jos hän pääsisikin turvallisesti joelle, oli vielä tarjolla vaara, että hänen kimppuunsa hyökättäisiin, ennenkuin hän pääsisi vahingoittumatta maihin. Mutta ei ollut muuta keinoa, joten Apinain Tarzan veti keuhkoihinsa luolan ummehtunutta ja haisevaa ilmaa ja sukelsi mustaan veden täyttämään käytävään, jota hän ei voinut nähdä, — hän oli keksinyt sen käsin ja jaloin tunnustelemalla.

Sääri, joka oli ollut krokotiilin leuoissa, oli kovin raadeltu, mutta luu ei ollut murtunut eivätkä lihakset ja jänteet olleet niin loukkaantuneet, ettei jalkaa olisi voinut käyttää. Se tuotti Tarzanille kiduttavaa tuskaa, siinä kaikki.

Mutta Apinain Tarzan oli tottunut tuskaan eikä ajatellut sitä sen enempää huomatessaan, etteivät hirviön terävät hampaat olleet suuresti vahingoittaneet liikuntoa.

Hän ryömi ja ui nopeasti käytävän läpi, joka kaartui alaspäin ja sitten ylöspäin, avautuakseen lopulta joen pohjaan vain muutaman jalan päässä rannasta. Kun apinamies tuli pinnalle, huomasi hän kahden suuren krokotiilin päät ainoastaan lyhyen matkan päässä. Ne tulivat nopeasti häntä kohti ja pelkästään yli-inhimillisellä ponnistuksella mies sai kiinni läheisen puun riippuvista oksista.

Tämä ei tapahtunut hetkeäkään liian aikaisin, sillä tuskin oli hän vetänyt itsensä oksalle turvaan, kun kaksi ammottavaa kitaa loksahti pahaenteisesti hänen allaan. Tarzan jäi hetkeksi puuhun, joka oli tullut hänen pelastuksekseen. Hän silmäili tutkivasti jokea niin kauas alaspäin kuin voi nähdä kiemurtelevaa uomaa pitkin, mutta venäläisestä ja hänen kanootistaan ei ilmennyt merkkiäkään.

Levättyään ja sidottuaan haavoittuneen säären hän lähti taas tavoittamaan virralla ajelehtivaa kanoottia. Hän oli nyt toisella rannalla kuin uimaan lähtiessään, mutta koska hänen saaliinsa oli itse joella, oli hänestä yhdentekevää, kummalla rannalla hän jatkoi takaa-ajoaan.

Hän huomasi pian äärettömäksi mielipahakseen, että hänen raajansa oli pahemmin loukkaantunut kuin hän oli luullutkaan ja että tämä seikka suuresti hidastutti hänen etenemistään. Hän saattoi vain erittäin vaivaloisesti kulkea maassa nopeampaa vauhtia kuin kävellen ja havaitsi, että puita pitkin liikkuminen oli suorastaan vaarallista.

Vanhalta neekerittäreltä Tambudzalta oli Tarzan kuullut jotakin, mikä nyt täytti hänen mielensä epäilyksillä ja pahoilla aavistuksilla. Kun vanha nainen oli kertonut hänelle lapsen kuolemasta, oli hän myös maininnut, että valkoinen nainen oli kylläkin surrut lasta suuresti, mutta samalla uskonut hänelle, ettei pienokainen ollut hänen omansa.

Tarzan ei voinut käsittää, miksi Janesta olisi ollut sopivaa salata, keitä hän ja lapsi olivat. Ainoa selitys asiaan oli apinamiehen mielestä se, että valkoinen nainen, joka oli seurannut hänen poikaansa ja ruotsalaista sisämaan viidakkoon, ei lopultakaan ollut Jane.

Mitä enemmän hän ajatteli ongelmaa, sitä varmemmaksi hän tuli siitä, että hänen poikansa oli kuollut ja vaimonsa yhä turvallisesti Lontoossa tietämättä mikä kova kohtalo oli tullut hänen esikoisensa osaksi.

Hän oli siis lopultakin käsittänyt Rokoffin pahaenteisen ivallisen puheen väärin ja tarpeettomasti kantanut kaksinkertaista huolten kuormaa — niin ajatteli apinamies nyt. Tämä vakaumus hiukan huojensi sitä jäytävää tuskaa, jonka hänen pikku poikansa kuolema oli hänelle tuottanut.

Ja millainen kuolema! Alkuperäinen Tarzankin, villi-olento, joka oli tottunut julman viidakon kärsimyksiin ja kauheuksiin, värisi ajatellessaan viattoman lapsensa loppua.

Taivaltaessaan vaivaloisesti rannikkoa kohti hän ajatteli niin yhtämittaisesti niitä törkeitä rikoksia, joita venäläinen oli tehnyt hänen rakkaitansa kohtaan, että suuri arpi hänen otsallaan oli melkein alituisesti tulipunainen osoitukseksi siitä, että leppymättömin ja raivoisin mieliala oli saanut hänessä vallan. Silloin tällöin hän säikähdytti itseäänkin ja sai villin viidakon pienemmät asujamet kiiruhtamaan piilopaikkoihinsa sillä karjunnalla ja murinalla, joka vaistomaisesti tuli hänen kurkustaan.

Hänen samotessaan rannikolle sotaisat alkuasukkaat juoksivat kahdesti uhkaavina kylistään estääkseen hänen etenemisensä, mutta kun urosapinan synkeä huuto kajahti heidän pelästyneihin korviinsa ja suuri valkoinen jättiläinen hyökkäsi karjuen heidän päälleen, kääntyivät he ja pakenivat pensaikkoon eivätkä uskaltaneet tulla pois, ennenkuin hän oli mennyt ohi.

Vaikka eteneminen tuntui apinamiehestä kiduttavan hitaalta, koska hän arvosteli kulun vauhtia pienempien apinoiden nopeuden nojalla, eteni hän kuitenkin melkein yhtä joutuisasti kuin se ajelehtiva kanootti, joka kuljetti Rokoffia hänen edellään, joten hän tuli lahdelle ja valtameren näkyviin juuri pimeän tultua samana päivänä, kun Jane Clayton ja venäläinen saapuivat sinne sisämaasta.

Pimeys laskeutui niin raskaana mustalle joelle ja ympäröivään viidakkoon, että Tarzan ei erottanut mitään muutaman metrin päähän, vaikka hänen silmänsä olivat tottuneet näkemään pimeässä. Hänen aikomuksensa oli etsiä tänä yönä rannalta jälkiä venäläisestä ja naisesta, joka hänen mielestään oli varmasti tullut tämän edellä Ugambia alas. Hän ei osannut ajatellakaan, että Kincaid tai yleensä jokin laiva saattoi olla ankkurissa vain sadan metrin päässä hänestä, — laivalla ei näet ollut ollenkaan valoja.

Kun hän aloitti etsintänsä, herätti hänen huomiotaan äkkiä ääni, jota hän ei ollut alussa tajunnut — hän kuuli hiljaista airojen loisketta vedestä jonkun matkan päässä rannalta melkein vastapäätä sitä kohtaa, jossa hän seisoi. Hän seisoi liikkumattomana kuin patsas kuunnellen heikkoa melua.

Se häipyi pian ja sitä seurasi nariseminen, jonka apinamiehen harjaantunut korva käsitti johtuvan nahka-anturan kopsahtelusta laivan nuoraportaiden astuimia vastaan. Ja kuitenkaan ei — mikäli hän saattoi nähdä — lahdella ollut laivaa eikä voinut ollakaan lähempänä kuin tuhannen kilometrin päässä.

Hänen seisoessaan siinä tähystellen pilvisen yön pimeyteen tuli hänen korviinsa yhtäkkiä veden yli ääniä, äkillisiä ja odottamattomia, ikäänkuin iskuna vasten kasvoja — terävää ja lyhyttä laukaustenvaihtoa ja sitten naisen hätähuuto.

Vaikka Apinain Tarzan olikin haavoittunut ja vaikka äskeisten kamalien kokemusten muisto oli vielä tuore, ei hän epäröinyt, kun tuo pelästynyt huuto kuului kimeänä ja läpitunkevana hiljaisessa yössä. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä hän suoriutui välillä olevasta pensaikosta, kuului loiskaus, kun vesi sulkeutui hänen ylitseen — ja sitten hän ui voimakkain vedoin sysimustaan yöhön, oppaana vain pettävän huudahduksen muisto ja seurana kuuman vyöhykkeen joen kammottavat asujamet.

Vene, jonka Jane oli havainnut seisoessaan vartioimassa Kincaidin kannella, oli herättänyt toisella rannalla Rokoffin huomiota ja toisella Mugambin ja hänen joukkonsa. Venäläisen huudot olivat tuoneet kanootin ensin hänen luokseen ja sitten se oli neuvottelun jälkeen käännetty Kincaidia kohti, mutta ennenkuin se oli tullut rannan ja höyrylaivan puoliväliinkään, oli jälkimäisen kannelta kajahtanut laukaus ja muuan merimies oli kanootin keulassa vaipunut kokoon ja pudonnut veteen.

Sitten merimiehet soutivat hitaammin, ja pian sen jälkeen, kun Janen luoti oli osunut toiseen seurueen jäseneen, palasi kanootti rantaan, jossa se oli niin kauan kun päivänvaloa riitti.

Musta soturi Mugambi, wagambien päällikkö, oli ohjannut vastakkaisella rannalla olevaa villiä ja murisevaa joukkiota takaa-ajon aikana. Vain hän tiesi, kuka oli heidän kadonneen herransa vihollinen ja kuka ystävä.

Jos he olisivat päässeet kanoottiin tai Kincaidiin , olisivat he pian tehneet selvää kaikista tapaamistaan vastustajista, mutta välillä ammottava musta vesi esti heidän etenemisensä yhtä tehokkaasti kuin jos leveä valtameri olisi erottanut heidät saaliistaan.

Mugambi oli hiukan selvillä tapauksista, joiden johdosta Tarzan oli viety Viidakkosaarelle ja valkoisia ihmisiä ajettu takaa pitkin Ugambia. Hän tiesi, että hänen villi herransa etsi vaimoaan ja lastaan, jotka oli varastanut se paha valkoinen mies, jota he olivat seuranneet kauas sisämaahan ja nyt takaisin merelle.

Hän uskoi myöskin, että tämä sama mies oli tappanut suuren valkoisen jättiläisen, jota hän oli alkanut kunnioittaa ja rakastaa enemmän kuin oman kansansa suurimpiakaan päälliköitä. Ja niin oli Mugambin villissä rinnassa syntynyt luja päätös voittaa paha mies ja kostaa hänelle apinamiehen murha.

Mutta kun hän näki kanootin tulevan jokea alas ja Rokoffin astuvan siihen, ja kun hän näki sen lähtevän Kincaidia kohti, ymmärsi hän, että hän voisi vain kanootin avulla saada villit eläimensä niin lähelle vihollista, että voitaisiin ryhtyä taisteluun.

Näin ollen olivat Tarzanin pedot hävinneet viidakkoon jo ennenkuin Jane
Clayton oli ampunut ensi laukaustaan Rokoffin kanoottiin.

Kun venäläinen oli seurueineen — tässä oli Paulvitsh ja useita muita miehiä, jotka hän oli jättänyt Kincaidiin huolehtimaan hiilenotosta — peräytynyt Janen tulen tieltä, käsitti tämä päässeensä vain väliaikaisesti turvaan heiltä, ja tämä vakaumus synnytti päätöksen ryhtyä rohkeihin ja ratkaiseviin toimiin, jotka lopullisesti vapauttaisivat hänet Rokoffin pahojen aikomusten uhkaavalta vaaralta.

Tässä tarkoituksessa hän kävi neuvotteluihin niiden kahden merimiehen kanssa, jotka hän oli sulkenut keulasuojaan, ja pakotettuaan heidät suostumaan suunnitelmiinsa — kuolema uhkasi miehiä, jos he koettaisivat pettää hänet — päästi hän heidät vapaiksi juuri kun pimeys kietoi laivan vaippaansa.

Uhkaavan revolverin pakottaessa miehet tottelemaan hän päästi heidät ylös, ensin toisen ja sitten toisen, ja tutki heidät huolellisesti heidän seisoessaan kädet ylhäällä. Päästyään selville siitä, ettei heillä ollut aseita, pani hän heidät katkaisemaan Kincaidin ankkuriköyttä, sillä hänellä oli sellainen rohkea suunnitelma, että hän päästäisi laivan tuuliajolle ja kulkisi sen mukana avoimelle merelle, jättäytyäkseen alkuaineiden armoille. Hän oli varma siitä, etteivät nämä olisi yhtä armottomia kuin Nikolas Rokoff, jos tämä taas saisi hänet valtoihinsa.

Oli myöskin mahdollista, että jokin ohikulkeva laiva näkisi Kincaidin . Koska aluksessa oli kylliksi ruokavaroja ja vettä — miehet olivat vakuuttaneet hänelle niin — ja koska myrskyisä vuodenaika oli ohi, oli hänellä täysi syy toivoa, että hänen aikeensa onnistuisi.

Yö oli kovin pimeä, raskaat pilvet kulkivat matalalla viidakon ja veden yläpuolella — vain lännessä, jossa aava valtameri levisi joensuun toisella puolen, näytti pimeys hieman hälvenevän.

Janen viholliset eivät voineet nähdä, mitä laivalla tehtiin, eivätkä huomata sen suuntaa, kun nopea virta veisi sitä valtamerelle päin. Ennen päivänkoittoa toisi pakovesi Kincaidin Benguela-virtaan, joka kulkee pohjoista kohti meressä pitkin rannikkoa, ja koska puhalsi etelätuuli, toivoi Jane olevansa kaukana Ugambin suulta ennenkuin Rokoff huomaisi höyrylaivan lähdön.

Työssään ponnistelevia merimiehiä vartioiva nuori nainen päästi helpotuksen huokauksen, kun ankkuriketju lopullisesti katkesi, ja hän tiesi, että alus pääsi lähtemään villin Ugambin helmasta.

Hilliten yhä aseellaan molempia vankejaan hän käski heidät kannelle, aikoen sulkea heidät jälleen keulasuojaan. Mutta lopulta he saivat hänet luopumaan aikeestaan vakuuttamalla uskollisuuttaan ja todistelemalla, kuinka he olisivat hänelle hyödyksi. Hän salli heidän jäädä kannelle.

Muutaman minuutin ajan Kincaid lipui nopeasti virran mukana ja sitten kuului raapivaa ääntä ja se pysähtyi nytkähtäen keskelle väylää. Laiva oli ajautunut matalaan hietasärkkään, joka jakoi väylän kahtia noin puolen kilometrin päässä merestä.

Laiva pysyi hetken paikallaan ja kääntyi sitten ympäri, kunnes keula oli rantaan päin, ja lähti taas liikkeelle.

Samalla hetkellä, juuri kun Jane Clayton onnitteli itseään siitä, että laiva taas oli irti, tuli hänen korviinsa joelta ääniä siltä kohdalta, jossa Kincaid oli ollut ankkurissa — pyssynlaukauksia ja naisen huuto — kimeä, läpitunkeva ja pelokas kirkaisu.

Kun merimiehet kuulivat laukaukset, olivat he varmoja siitä, että Rokoff, heidän isäntänsä, oli tulossa. Ja kun he eivät ollenkaan pitäneet suunnitelmasta, jonka mukaan heidän olisi pitänyt jäädä ajelehtivaan laivaan, alkoivat he kiireesti kuiskailla ja ajatella keinoa, millä voittaisivat nuoren naisen ja kutsuisivat sitten Rokoffin tovereineen avukseen.

Kohtalo näytti olevan heille suosiollinen, sillä pyssynlaukaukset olivat suunnanneet Jane Claytonin huomion pois näistä vastahakoisista apulaisista, ja sensijaan että hän olisi pitänyt silmällä heitä, kuten oli aikonut, juoksi hän Kincaidin keulalaidalle koettaakseen pimeydestä saada selville, mikä oli aiheuttanut metelin joella.

Nähdessään, ettei hän ollut varuillaan, hiipivät nuo kaksi merimiestä varovaisesti hänen kimppuunsa takaapäin.

Toisen miehen kenkien narina sai Janen äkkiä huomaamaan vaaran, mutta varoitus oli tullut liian myöhään.

Kun hän kääntyi, syöksyivät molemmat miehet hänen kimppuunsa ja löivät hänet kumoon kannelle. Kaatuessaan hän näki valtameren yllä olevaa valoisampaa taustaa vasten kolmannen miehen hahmon kiipeävän Kincaidin laidan yli.

Kaikkien kärsimysten jälkeen oli hänen sankarillinen taistelunsa vapauden puolesta epäonnistunut. Tukahduttaen nyyhkytyksensä hän luopui epätasaisesta ottelusta.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kun Mugambi oli joukkoineen kääntynyt takaisin viidakkoon, oli hänellä varma päämäärä mielessään. Hän aikoi hankkia kanootin, jolla kuljettaisi Tarzanin pedot Kincaidin sivulle. Ennen pitkää hän löysikin, mitä etsi.

Juuri pimeän tullen hän keksi kanootin kiinnitettynä Ugambin pienen sivujoen rannalle paikkaan, josta hän oli odottanutkin löytävänsä aluksen.

Hukkaamatta aikaa hän sulloi hirveät seuralaisensa siihen ja lähti virralle. He olivat niin kiireesti sijoittuneet kanoottiin, ettei soturi huomannut, että siinä jo ennestään oli ihminen. Kyyryssä oleva hahmo, joka nukkui pohjalla, oli kokonaan jäänyt häneltä huomaamatta yön pimeydessä.

Mutta tuskin olivat he päässeet vesille, kun aivan hänen edessään olevan apinan villi murina kiinnitti hänen huomionsa värisevään ja kyyristelevään hahmoon, joka oli hänen ja suuren ihmisapinan välillä. Mugambi näki hämmästyksekseen, että hänen edessään oli alkuasukasnainen. Hän sai vaivoin apinan estetyksi käymästä naisen kurkkuun. Jonkun ajan kuluttua hänen onnistui tyynnyttää naisen pelko.

Nainen oli paennut välttääkseen avioliittoa vanhan miehen kanssa, jota hän inhosi, ja oli piiloutunut rannalta löytämäänsä kanoottiin.

Mugambi ei halunnut häntä mukaansa, mutta hän oli nyt kerta kaikkiaan siinä, ja jottei menettäisi aikaa viemällä hänet takaisin rannalle salli neekeri naisen jäädä paikalleen.

He etenivät pimeyden läpi jokea alas Ugambia ja laivaa kohti niin nopeasti kuin hänen kömpelöt seuralaisensa jaksoivat meloa. Vain vaivoin saattoi Mugambi erottaa höyrylaivan varjomaiset muodot, mutta koska se oli hänen ja valtameren välillä, näkyi se hänelle paljon paremmin kuin rannalta katsoen.

Lähestyessään hän kummastuksekseen huomasi, että se näytti vetäytyvän poispäin hänestä, ja lopuksi hän oli varma, että alus solui virtaa alas. Juuri kun hän oli kehoittamaisillaan apulaisiaan uusiin ponnistuksiin laivan saavuttamiseksi, tuli näkyviin toisen kanootin ääriviivat tuskin kolmen metrin päässä hänen oman aluksensa keulasta.

Samassa hetkessä vieraan kanootin miehet huomasivat Mugambin veneen, mutta he eivät ensimmältä nähneet siinä istuvia julmia olentoja. Muuan mies huusi veneen keulasta juuri kun kanootit olivat törmäämäisillään yhteen.

Vastaukseksi kuului pantterin uhkaavaa murinaa, ja mies huomasi katselevansa Sheetan leimuaviin silmiin — tämä oli nimittäin nostanut etukäpälänsä veneen laidalle, ollen valmiina hyppäämään toisen aluksen miehistön kimppuun.

Rokoff oivalsi heti vaaran, joka uhkasi häntä ja hänen tovereitaan. Hän käski nopeasti ampumaan toisessa kanootissa olijoita. Nämä laukaukset ja Mugambin kanootissa olleen pelästyneen alkuasukasnaisen huudahduksen olivat sekä Tarzan että Jane kuulleet.

Ennenkuin Mugambin kanootin hitaammat ja tottumattomammat soutajat olivat ehtineet käyttää hyväkseen edullista asemaansa ja vallata vihollisten kanoottia, olivat nämä lähteneet ponnistamaan virtaa alas ja meloivat henkensä kaupalla kohti Kincaidia , joka nyt oli heidän näkyvissään.

Päästyään hiekkasärkältä oli alus kääntynyt hitaaseen vastavirtaukseen, joka kulki ylöspäin pitkin Ugambin eteläistä rantaa, kääntyi sadan metrin päässä uudelleen ja yhtyi alaspäin kulkevaan virtaan. Näin vei Kincaid Jane Claytonin suoraan hänen vihollistensa käsiin.

Kun Tarzan hyppäsi jokeen, ei laiva siis ollut hänen näkyvissään, ja uidessaan pimeydessä ei hän voinut ajatellakaan, että niin likellä oli laiva. Häntä ohjasivat äänet, joiden hän kuuli tulevan kahdesta kanootista.

Samalla hän muisti elävästi viime kerran, jolloin hän oli uinut Ugambissa, ja silloin äkillinen väristys puistatti hänen jättiläisvartaloaan.

Mutta vaikka hän kahdesti tunsi jonkin tulevan alhaalta liejusta ja sipaisevan hänen jalkojaan, ei mikään tarttunut häneen kiinni, ja äkkiä hän unohti hämmästyksissään krokotiilit kokonaan, kun näki mustan möhkäleen odottamatta kohoavan edessään sellaisella paikalla, jossa hän yhä odotti tapaavansa aukean joen.

Möhkäle oli niin likellä, että muutamat vetäisyt toivat hänet sen luo, ja hän huomasi kummastuksekseen koskettavansa laivan kylkeä.

Kun ketterä apinamies kiipesi aluksen kaiteen yli, tuli hänen herkkiin korviinsa taistelun hälyä kannen vastakkaiselta puolelta.

Kuu oli nyt noussut, ja vaikka taivas oli yhä pilvien peitossa, ei taistelun näyttämö ollut sellaisen täydellisen pimeyden verhossa kuin aikaisemmin oli vallinnut. Hänen terävät silmänsä näkivät kahden miehen hahmot ottelemassa naisen kanssa.

Hän ei tietänyt, että siinä oli nainen, joka oli seurannut Anderssonia sisämaahan, mutta hän aavisti kuitenkin sitä, koska hän nyt oli aivan varma, että kohtalo oli tuonut hänet Kincaidin kannelle.

Mutta hän ei kuluttanut pitkiä aikoja turhiin mietiskelyihin. Kaksi lurjusta uhkasi tehdä naiselle pahaa, ja se oli apinamiehelle kyllin suuri syy heittäytyä jättiläisvoimineen taisteluun kysymättä syytä.

Merimiehet huomasivat laivassa vaikuttavan uuden voiman silloin kun vankka käsi laskeutui kummankin olalle. He lennähtivät äkkiä sivulle ikäänkuin olisivat joutuneet vauhtipyörään.

Miehillä ei ollut aikaa vastata, sillä äänen kuullessaan oli nuori nainen hypähtänyt pystyyn ja päästäen ilohuudon rientänyt hyökkääjää kohti.

Apinamies sinkautti merimiehet kannelle, jota pitkin he vierivät typertyneinä ja kauhistuneina vastakkaiselle puolelle laivan kaiteeseen asti, ja päästäen epäuskoisuuden huudahduksen sulki nuoren naisen syliinsä.

Tuskin olivat he jälleen tunteneet toisensa, kun pilvet hajaantuivat heidän yläpuolellaan, ja he näkivät puolisen tusinaa miestä kiipeävän Kincaidin kaiteen yli laivan kannelle.

Etumaisena oli venäläinen. Kun troopillisen kuun loistavat säteet valaisivat kantta, ja hän näki, että hänen edessään oleva mies oli loordi Greystoke, komensi hän aivan hysteerisenä seuralaisiaan ampumaan heidän edessään olevia kahta ihmistä.

Tarzan työnsi Janen hytin taakse, jonka likellä he olivat olleet, ja syöksähti rajusti hypähtäen Rokoffia kohti. Venäläisen takana olleet miehet, ainakin kaksi heistä, kohottivat kiväärinsä ja ampuivat ryntäävää apinamiestä. Mutta heidän takanaan olijoilla oli muuta puuhaa — nuoratikkaita pitkin tunkeili laivaan hirveä joukko.

Ensin tuli viisi murisevaa apinaa, suuria, ihmisen kaltaisia petoja, torahampaat paljaina ja leuat kuolaa valuen. Niiden takana tuli jättiläismäinen musta soturi, pitkä keihäs välkkyen kuun valossa.

Hänen takanaan taas kiipesi ylös toisenlainen olento — peloittavin tässä julmassa joukossa — Sheeta-pantteri, leuat ammottaen ja tuliset silmät loistaen hirveätä vihaa ja verenhimoa.

Tarzaniin kohdistetut luodit osuivat harhaan, ja hän olisi seuraavassa silmänräpäyksessä ollut Rokoffin kimpussa, jollei tuo suuri pelkuri olisi livahtanut apuriensa taakse ja kiitänyt keulakantta kohti kiljuen mielettömässä kauhussaan.

Tarzanin huomio kiintyi hetkeksi hänen edessään oleviin kahteen mieheen, joten hän ei voinut ajaa venäläistä takaa. Apinat ja Mugambi tappelivat hänen ympärillään venäläisen muiden seuralaisten kanssa.

Miehet hajaantuivat pian ympärinsä petojen hirveän hurjuuden tieltä — ne nimittäin, jotka vielä olivat elossa päästäkseen pakoon, sillä Akutin apinain suuret torahampaat ja Sheetan raatelevat kynnet olivat jo saaneet useamman kuin yhden uhrin.

Neljä ehti kuitenkin livistää keulakannen alle, jonne he toivoivat voivansa sulkeutua vastaisten hyökkäysten varalta. He löysivät täältä Rokoffin ja raivostuneina toisaalta siitä, että hän oli jättänyt heidät pulaan vaaran hetkellä, ja toisaalta siitä raa'asta kohtelusta, jota hän yleensä oli osoittanut heille, he olivat iloisia saadessaan puolestaan kostaa vihatulle sortajalleen.

Huolimatta Rokoffin rukouksista ja nöyristelevän liehakoivista esityksistä he viskasivat hänet kannelle, jättäen hänet niiden kamalien olentojen armoille, joilta he itse olivat juuri pelastuneet.

Tarzan näki miehen syöksyvän esiin keulakopista — näki ja tunsi vihollisensa. Mutta eräs toinen näki hänet yhtä pian.

Se oli Sheeta, ja suuri peto hiipi leuat irvissä hiljaa kammon lamauttamaa miestä kohti.

Kun Rokoff näki, mikä häntä väijyi, täyttivät hänen avunhuutonsa ilman, ja polvet vavisten hän seisoi kuin halvaantunut pelottavan kuoleman edessä, joka hiipi häntä vastaan.

Tarzan astui askeleen venäläistä kohti. Hänen mielensä paloi raivosta ja kostonhalusta. Hän oli vihdoinkin saanut poikansa murhaajan käsiinsä. Kostamisen oikeus oli hänen.

Kerran oli Jane pysäyttänyt hänen kätensä, kun hän oli aikonut itse jakaa oikeutta ja antaa Rokoffille sen kuoleman, jonka tämä oli jo aikoja sitten ansainnut. Mutta tällä kertaa ei kukaan pysäyttäisi häntä.

Hänen kätensä sulkeutuivat ja avautuivat kouristuksen tapaisesti hänen lähestyessään vapisevaa venäläistä villin ja uhkaavan pedon kaltaisena.

Hän näki pian, että Sheeta oli vähällä ehtiä hänen edelleen ja riistää häneltä tilaisuuden kostaa syvästi vihaamalleen miehelle.

Hän huudahti terävän käskyn pantterille. Nämä sanat saivat venäläisen äkkiä toimimaan, ikäänkuin ne olisivat murtaneet kauhean lumouksen, jonka vallassa hän oli ollut. Hän kääntyi huudahtaen ja pakeni komentosillalle päin.

Hänen perässään loikki Sheeta-pantteri välittämättä isäntänsä varoittavasta äänestä.

Tarzan oli lähtemäisillään heidän jälkeensä, kun hän tunsi kevyen kosketuksen käsivarrellaan. Kääntyessään hän näki Janen vieressään.

Kaikkialla ympärillä oli Akutin hirveitä apinoita. Vieläpä jotkut lähestyivätkin nuorta naista torahampaat paljaina ja päästellen uhkaavia kurkkuääniä.

Apinamies komensi heidät poistumaan. Hän oli hetkeksi unohtanut, että he olivat vain eläimiä, jotka eivät voineet erottaa hänen ystäviään hänen vihollisistaan. Äskeinen taistelu merimiesten kanssa oli kiihdyttänyt heidän villiä luontoaan, ja nyt oli kaikki liha vain ravintoa heille.

Tarzan kääntyi taas venäläistä kohti suuttuneena siitä, että häneltä menisi tilaisuus itse kostaa — jos nimittäin miehen ei onnistuisi välttää Sheetaa. Mutta nähdessään, mitä oli tekeillä, hän huomasi, ettei sitä voinut toivoa. Mies oli peräytynyt komentosillan päähän, missä hän nyt seisoi vavisten ja silmät selällään tuijottaen petoa, joka hitaasti lähestyi häntä.

Pantteri ryömi vatsallaan pitkin kantta muristen hirvittävästi. Rokoff seisoi kuin kivettyneenä silmät pullistuen kuopistaan, suu ammollaan ja kylmä kauhun hiki otsallaan.

Hän oli kannella alapuolellaan nähnyt suuret ihmisapinat eikä ollut uskaltanut lähteä sille suunnalle pakoon. Nytkin eräs apina hyppeli ylös tarttuakseen komentosillan kaiteeseen ja noustakseen sillalle.

Rokoff ei voinut liikkua. Hänen polvensa vapisivat. Hänen äänensä murtui epämääräisiksi kiljaisuiksi. Päästäen viimeisen läpitunkevan valitushuudon hän vaipui polvilleen — ja sitten Sheeta loikkasi.

Jäntevä ruumis syöksyi suoraan kohti miehen rintaa ja tölmäsi venäläisen selälleen.

Kun suuret torahampaat raatelivat kurkkua ja rintaa, kääntyi Jane Clayton kauhuissaan pois. Mutta niin ei tehnyt Apinain Tarzan. Kylmä tyydytyksen hymy väreili hänen huulillaan. Tulipunaisena loistanut arpi hänen otsallaan sai kasvojen tavallisen ruskettuneen ihonvärin ja katosi.

Rokoff taisteli raivoisasti, mutta turhaan sitä veristä kohtaloa vastaan, jonka omaksi hän oli joutunut. Hän sai kaikista rikoksistaan rangaistuksen tässä lyhyessä, mutta kamalassa kuolonkamppailussa.

Kun taistelu oli päättynyt, lähestyi Tarzan Janen kehoituksesta ruumista ottaakseen sen pantterilta ja haudatakseen sen inhimillisellä tavalla. Mutta suuri kissaeläin kohottautui muristen saaliinsa yli, uhaten rakastamaansa isäntääkin vimmallaan, joten Tarzanin täytyi luopua aikeestaan, ettei hänen olisi tarvinnut tappaa viidakkoystäväänsä.

Koko yön Sheeta-pantteri oli kyyryssä Nikolas Rokoffin kammottavien jäännösten ääressä. Kincaidin komentosilta oli verestä niljakkaana. Loistavan troopillisen kuun valossa suuri peto vietti yksinäistä juhlaa ruumiin vieressä, kunnes auringon noustessa seuraavana aamuna Tarzanin perivihollisesta oli jäljellä vain kaluttuja ja murtuneita luita.

Kaikki venäläisen seurassa olleet miehet olivat laivalla, Paulvitshia lukuunottamatta. Neljä oli vankina Kincaidin keulakopissa. Muut olivat kuolleet.

Vankien avulla Tarzan sai laivan koneen toimimaan ja käyttäen hyväkseen perämiehen tietoja, joka sattui olemaan eloonjääneiden joukossa, hän päätti lähteä etsimään Viidakkosaarta. Mutta aamun sarastaessa nousi lännestä ankara tuuli, saaden aikaan niin kovan merenkäynnin, ettei Kincaidin perämies uskaltanut lähteä liikkeelle. Koko sen päivän oli laiva joensuun tarjoamassa suojassa, ja vaikka yön tullessa tuuli vaimeni, pidettiin parempana odottaa päivänvaloa ennenkuin yritettäisiin päästä kiemurtelevaa väylää pitkin merelle.

Päivisin eläinjoukko vaelteli höyrylaivan kannella kenenkään estämättä, sillä sen jäsenet olivat pian oppineet Tarzanilta ja Mugambilta, etteivät he saaneet tehdä pahaa Kincaidilla . Mutta yöksi heidät suljettiin kannen alle.

Tarzanin ilo oli aivan rajaton, kun hän sai vaimoltaan kuulla, että pikku lapsi, joka oli kuollut M'ganwazamin kylässä, ei ollut heidän poikansa. He eivät osanneet ajatella, kuka tämä pienokainen oli ollut ja miten heidän oman lapsensa oli käynyt, mutta koska sekä Rokoff että Paulvitsh olivat nyt poissa, ei ollut mitään keinoa saada asia selväksi.

Kuitenkin tuotti jonkinlaista helpotusta tieto, että he saattoivat vielä toivoa. Tämä tieto elähdyttäisi heitä, kunnes he saisivat varman todistuksen pienokaisen kuolemasta.

Oli aivan ilmeistä, ettei heidän pikku Jackiaan ollut tuotu Kincaidille . Andersson olisi tiennyt sen, jos niin olisi tapahtunut, mutta hän oli vakuuttanut Janelle kerran toisensa jälkeen, että ainoastaan se pienokainen oli ollut Doverista lähdettyä mukana, jonka hän oli tuonut Janen hyttiin sinä yönä, jolloin he pakenivat.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Kun Jane ja Tarzan seisoivat aluksen kannella kertoen toisilleen niitä moninaisia seikkailuja, joita kumpikin oli kokenut erottuaan toisestaan Lontoonkodissaan, tuijotti muuan piilossaoleva katselija rannalla heitä rypistyneiden silmäkulmien alta.

Miehen aivoissa syntyi suunnitelma toisensa jälkeen, joilla hän estäisi englantilaisen ja hänen vaimonsa paon, sillä niin kauan kuin kostonhimoisessa Aleksis Paulvitshissa oli yksikin elonkipinä jälellä, ei kukaan hänen vihamiehensä voinut olla turvassa.

Hän sommitteli monenlaisia aikeita, hylätäkseen kaikki joko epäkäytännöllisinä tai sille kostolle arvottomina, jota hänen kärsimänsä vääryydet vaativat. Rokoffin apurin rikolliset ajatukset olivat saaneet niin nurinkurisen suunnan, ettei hän voinut ymmärtää, mikä hänen suhteensa apinamieheen todellisuudessa oli, eikä nähdä, että vika oli aina ollut hänessä itsessään ja hänen liittolaisessaan eikä englantilaisessa loordissa.

Jättäessään jokaisen uuden suunnitelman Paulvitsh tuli aina samaan lopputulokseen — hän ei voinut tehdä mitään niin kauan kun puolet Ugambia erotti hänet vihansa esineestä.

Mutta kuinka hän pääsisi krokotiileja kuhisevan joen yli? Kanoottia ei ollut lähempänä kuin mosula-kylässä, eikä Paulvitsh ollut ollenkaan varma siitä, että Kincaid olisi vielä joella ankkurissa hänen palatessaan, jos hän menisi viidakon läpi kaukaiseen kylään ja tulisi takaisin kanootissa. Mutta muutakaan keinoa ei ollut, joten Paulvitsh varmana siitä, että hän vain siten voisi päästä saaliinsa kimppuun, loi jäähyväisiksi synkän silmäyksen noihin kahteen hahmoon Kincaidin kannella ja kääntyi poispäin joelta.

Kiiruhtaen tiheän viidakon läpi ajatukset kiintyneinä ainoaan toivontähteen — kostoon — venäläinen unohti kaiken muun, vieläpä kauhunsakin sitä villiä maailmaa kohtaan, jonka läpi hän samosi.

Aina pettyneenä ja lyötynä, heilahtipa onnen pyörä miten tahansa, saatuaan kerran toisensa jälkeen kärsiä kavalasta vehkeilystään, oman rikollisuutensa surkeimpana uhrinakin Paulvitsh oli vielä niin sokea, että luuli saavuttavansa suurimman onnensa jatkamalla kavalia suunnitelmia ja salahankkeita, jotka olivat tuottaneet hänelle ja Rokoffille onnettomuuksia ja jälkimäiselle julman kuoleman.

Kun venäläinen kompuroi viidakon läpi mosula-kylää kohti, kypsyi hänen aivoissaan juoni, joka näytti helpommalta toteuttaa kuin mikään tähänastisista.

Hän meloisi yöllä Kincaidin kupeelle, ja kun hän kerran pääsisi laivaan, etsisi hän hirveän retken kauhuista elävinä selviytyneet miehistön jäsenet ja houkuttelisi heidät yritykseen, jonka tarkoituksena oli riistää laiva Tarzanilta ja hänen pedoiltaan.

Kajuutassa oli aseita ja ammuksia, ja kajuutan pöytään oli salalokeroon kätketty yksi niitä helvetinkoneita, joiden suunnittelussa oli kulunut niin paljon Paulvitshin joutoaikaa silloin, kun hän oli ollut synnyinmaansa nihilistien tärkeimpiä luottamusmiehiä.

Se oli tapahtunut ennenkuin hän oli kavaltanut heidät Pietarin poliisille, saaden palkinnoksi vapauden rangaistuksesta ja suuren summan kultaa. Paulvitsh äännähti kauhusta muistaessaan uhkausta, joka oli tullut erään hänen entisen toverinsa huulilta, ennenkuin miesparka sai hamppuköydessä riippuen sovittaa valtiolliset syntinsä.

Mutta helvetinkone oli juuri nyt tarpeen. Hän voisi saavuttaa sillä paljon, jos vain saisi sen käsiinsä. Pienessä puulaatikossa, joka oli sovitettu kajuutan pöytään, oli jälellä niin paljon piilevää hävitysvoimaa, että se pyyhkäisisi sekunnin murto-osassa maan pinnalta kaikki laivassa olevat viholliset.

Paulvitsh nuoleskeli huuliaan iloiten jo edeltäpäin kostostaan ja pakotti väsyneet jalkansa nopeampaan vauhtiin, ettei tulisi liian myöhään laivan ankkuroimispaikalle toteuttamaan aikeitaan.

Kaikki riippui tietysti Kincaidin lähtöajasta. Venäläinen käsitti, ettei voitu tehdä mitään, ennenkuin tulisi pimeä. Pimeyden suojassa hän lähestyisi laivaa, sillä jos Tarzan tai lady Greystoke näkisivät hänet, ei hänellä olisi mahdollisuutta päästä kannelle.

Hän uskoi, että tuuli esti Kincaidia lähtemästä matkaan, ja jos tuulisi iltaan asti, oli hänellä kaikki mahdollisuudet onnistua, sillä hän tiesi, ettei apinamies todennäköisesti yrittäisi purjehtia Ugambin kiemurtelevaa väylää pimeyden laskeuduttua vesien yli, jolloin ne monet särkät ja lukuisat pikku saaret olisivat piilossa, joita oli siellä täällä pitkin joen suuta.

Vasta puolenpäivän jälkeen tuli Paulvitsh mosula-kylään Ugambin syrjäjoen rannalle. Täällä otti alkuasukaspäällikkö hänet epäluuloisesti ja varsin tylysti vastaan, sillä hän oli samoin kuin kaikki muutkin, jotka olivat joutuneet tekemisiin Rokoffin tai Paulvitshin kanssa, kärsinyt tavalla tai toisella noiden kahden ahneudesta, julmuudesta ja hillittömyydestä.

Kun Paulvitsh pyysi käytettäväkseen kanoottia, kieltäytyi päällikkö äreästi ja käski valkoisen miehen poistua kylästä. Venäläinen ei voinut muuta kuin lähteä, kun ympärillä oli vain vihaisia, synkästi mutisevia sotureita, jotka näyttivät odottavan ainoastaan jotakin tekosyytä lävistääkseen hänet uhkaavilla keihäillään.

Tusinan verran sotureita saattoi hänet kyläaukeaman päähän, varoittaen lähtiessään häntä milloinkaan ilmestymästä heidän kylänsä läheisyyteen.

Tukahduttaen suuttumuksensa Paulvitsh livahti viidakkoon, mutta päästyään soturien näkyvistä hän pysähtyi ja kuunteli tarkasti. Hän saattoi kuulla saattajiensa äänet miesten palatessa kylään, ja ollessaan varma, etteivät he enää seuranneet häntä, ryömi hän pensaiden läpi joen rannalle, pysyen yhä vakavasti päätöksessään hankkia kanootti jollakin tavoin.

Hänen oman henkensä säilyminen riippui siitä, ehtikö hän Kincaidille ja sai laivamiehistön jäännöksen puolelleen, sillä jos hän jäisi yksin tänne keskelle afrikkalaisen viidakon vaaroja vihamielisten alkuasukasten joukkoon, merkitsisi se hänellä kuolemantuomiota.

Kostonhalu oli hänelle melkein yhtä voimakkaana kannustimena kiihoittamaan häntä vaarasta huolimatta aikeittensa toteuttamiseen. Epätoivoinen, kaikkensa uskaltava oli siis se mies, joka oli piilossa lehvien suojassa pienen joen rannalla vaanien innokkain silmin pientä kanoottia, jota voisi helposti hoidella yhdellä melalla.

Venäläisen ei tarvinnutkaan odottaa kauan, ennenkuin joen pinnalla näkyi muuan mosula-heimon käyttämiä kömpelötekoisia pikku pursia. Eräs nuorukainen meloi laiskasti kylän lähistöltä keskivirtaa kohti. Kun hän tuli uomaan, antoi hän hitaan virran kuljettaa alustaan verkalleen samalla kun hän itse makasi velttona karkeatekoisen kanoottinsa pohjalla.

Täysin tietämättömänä näkymättömästä vihollisesta solui poika hitaasti virtaa alas Paulvitshin seuratessa viidakkopolkua pitkin muutamia metrejä hänen takanaan.

Kilometrin verran kylästä alaspäin musta nuorukainen pisti melansa veteen ja ohjasi purtensa rantaa kohti. Paulvitsh, ylen hyvillään sattumasta, joka oli ohjannut nuorukaisen juuri samalle rannalle, jolla hän oli, eikä toiselle, jolla poika olisi ollut vainoojan saavuttamattomissa, kätkeytyi pensaikkoon aivan sen paikan kohdalla, missä vene ilmeisesti laskisi hitaasti juoksevan virran rantaan, — virta tuntui ikäänkuin tahtovan pidättää jokaista kiitävää hetkeä, joka vei sen yhä lähemmäksi leveätä ja mutaista Ugambia, missä se ainiaaksi katoisi päävirtaan, joka taas pian vuodattaisi vetensä suureen valtamereen.

Mosula-nuorukaisen liikkeet olivat yhtä hitaita, kun hän ohjasi purtensa suuren puun riippuvien oksien alle — puu näytti painavan jäähyväissuudelman poisrientävän veden pintaan hyväillessään vihreillä lehvillään raukean rakastettunsa pehmeätä pintaa.

Ja pahaa aikova venäläinen makasi käärmeen tavoin suojaavien lehvien keskellä. Julmat, epävakaiset silmät tuijottivat himottuun kanoottiin ja mittailivat sen omistajan vartaloa samalla kun viekkaat aivot punnitsivat valkoisen miehen mahdollisuuksia, jos ruumiillinen ottelu neekerin kanssa kävisi välttämättömäksi.

Vain välttämätön pakko voi saada Aleksis Paulvitshin henkilökohtaiseen otteluun; mutta välttämätön pakkohan häntä nyt ajoi toimimaan.

Oli juuri ja juuri vielä aikaa ehtiä Kincaidille ennen yön tuloa. Eikö tuo musta houkkio lähtisi milloinkaan purrestaan? Paulvitsh väänteli itseään rauhattomasti sinne tänne. Poika haukotteli ja ojenteli itseään. Hän tutki tuskastuttavan huolellisesti nuolia viinessään, koetteli joustaan ja tarkasteli lanneverkossaan olevan metsästyspuukkonsa terää.

Taas hän ojenteli itseään ja haukotteli, katsahti joen rannalle, kohautti hartioitaan ja asettui kanoottinsa pohjalle uinahtamaan hetkiseksi ennenkuin sukeltaisi viidakkoon etsimään saalistaan.

Paulvitsh nousi puoleksi ja tuijotti lihakset jännitettyinä pahaa aavistamatonta uhriaan. Pojan silmäluomet painuivat alas ja sulkeutuivat. Pian hänen rintansa kohoili ja laski rauhallisesti: hän oli vaipunut sikeään uneen. Aika oli tullut!

Venäläinen hiipi varovasti likemmäksi. Muuan oksa rasahti hänen astuessaan sen päälle ja poika liikahti nukkuessaan. Paulvitsh otti revolverinsa ja tähtäsi sillä neekeriä. Hän pysyi hetken ajan aivan liikkumatta, sitten nuorukainen uinahti jälleen rauhallisesti.

Valkoinen mies hiipi likemmäksi. Hän ei tahtonut ampua niin kauan kun oli mahdollista osata harhaan. Pian hän kumartui aivan mosula-pojan yli. Hänen kädessään olevan revolverin kylmä teräs tuli yhä lähemmäksi mitään aavistamattoman pojan rintaa. Nyt se pysähtyi vain muutaman tuuman päähän voimakkaasti sykkivästä sydämestä.

Ainoastaan pieni sormenliike, niin viaton poika olisi iäisyydessä. Ruskealla poskella oli vielä nuoruuden hentoa kukkeutta ja hymy erotti parrattomat huulet raolle. Pidättikö nuoruus ja onnellisuus venäläisen kättä? Korottiko rauhaton omatunto soimaavan äänensä murhaajaa vastaan?

Kaiken sellaisen suhteen oli Aleksis Paulvitsh aivan tunteeton. Pilkkahymy väreili hänen parrakkailla huulillaan, kun etusormi painoi revolverin liipasinta. Kuului kova pamaus. Pieni läpi ilmestyi nukkuvan pojan sydämen kohdalle, pieni läpi, jonka reuna oli ruudin savusta mustunut.

Nuorekas ruumis kohottautui puoleksi istualleen. Hymyilevät huulet vääristyivät äkillisen kuolemantuskan kouristuksesta, mutta se ei kuitenkaan ehtinyt tunkeutua valveelliseen tietoisuuteen, ja sitten poika vaipui veltosti taaksepäin sen syvän unen vallassa, josta ei herätä.

Murhaaja astui nopeasti veneeseen uhrinsa viereen. Armottomat kädet tarttuivat kuolleeseen poikaan ja nostivat hänet veneen matalalle laidalle. Pieni sysäys, loiskaus, muutamia laajenevia ympyröitä, jotka mutaisesta pohjasta äkkiä noussut tumma hahmo pian hävitti, ja sitten oli himottu kanootti yksinomaan valkoisen miehen vallassa — hänen, joka oli pahempi villi-ihminen kuin se nuorukainen, jonka hengen hän oli riistänyt.

Irroittaen kiinnitysköyden ja tarttuen airoon Paulvitsh alkoi kuumeisesti meloa alusta Ugambia kohti mahdollisimman kovalla vauhdilla.

Yö oli jo tullut, kun veren tahraaman veneen kokka tuli päävirtaan. Venäläinen pinnisti yhtä mittaa silmiään, turhaan koettaen yhä kasvavassa pimeydessä nähdä niiden mustien varjojen läpi, jotka olivat hänen ja Kincaidin ankkuroimispaikan välillä.

Oliko laiva vielä Ugambin vesillä vai oliko apinamies vihdoinkin pitänyt turvallisena lähteä hiljenevään myrskyyn? Kun Paulvitsh ponnisteli virran mukana eteenpäin, teki hän itselleen nämä kysymykset ja monia muita lisäksi, ollen erikoisesti levoton siitä, kuinka hänen itsensä kävisi vastedes, jos Kincaid olisikin jo lähtenyt pois jättäen hänet villin aarniometsän kauhuille alttiiksi.

Pimeässä näytti soutajasta siltä että hän aivan lensi veden yli, ja hän oli tullut varmaksi siitä, että laiva oli lähtenyt pois ja että hän oli mennyt sen paikan ohi, missä se oli ollut aikaisemmin päivällä. Mutta silloin näkyi hänen edessään laivalyhdyn lepattava valo esiinpistävän niemen takaa, jonka ympäri hän oli juuri päässyt.

Aleksis Paulvitsh saattoi tuskin pidättää riemun huudahdusta. Kincaid ei ollut lähtenyt! Hänellä oli sittenkin mahdollisuus elää ja kostaa.

Hän lakkasi melomasta heti kun näki toivon majakan vilkuttavan edessään. Hän solui hiljaa Ugambin mutaisia vesiä alas, pistäen aironsa silloin tällöin varovasti virtaan, voidakseen ohjata alkeellisen aluksensa laivan kupeelle.

Kun hän tuli likemmäksi, näkyi laivan musta hahmo selvemmin yön pimeydessä. Aluksen kannelta ei kuulunut yhtään ääntä. Paulvitsh lipui kenenkään näkemättä aivan Kincaidin viereen. Yön hiljaisuuden katkaisi vaan raapiva ääni silloin kun kanootin kokka osui laivan kylkeen.

Hermostuneesta kiihtymyksestä vavisten venäläinen jäi paikalleen moniaaksi minuutiksi. Mutta suuresta möhkäleestä hänen yläpuolellaan ei kuulunut mitään ääntä, joka olisi osoittanut, että hänen tulonsa oli huomattu.

Hän kuljetti purtensa varovaisesti eteenpäin, kunnes kokkapuun harusköydet olivat aivan hänen yläpuolellaan. Hän saattoi juuri ja juuri ulottua niihin. Kanootin kiinnittäminen oli vain minuutin tai parin asia, ja sitten mies alkoi hiljaa kiivetä ylös.

Hetkeä myöhemmin hän laskeutui äänettömästi kannelle. Ajatus hirveästä eläinjoukosta, joka asusti laivalla, sai kylmät väreet kulkemaan pitkin pelkurimaisen roiston selkärankaa. Mutta hänen elämänsä riippui seikkailun menestymisestä, joten hän karkaisi itsensä edessä olevien kamalien mahdollisuuksien varalta.

Laivan kannelta ei kuulunut yhtään ääntä eikä näkynyt merkkiäkään vahdinpidosta. Paulvitsh hiipi varovaisesti keulakoppia kohti. Kaikki oli hiljaa. Luukku oli auki, ja kun venäläinen kurkisti alas, näki hän erään Kincaidin miehistä lukevan savuavan lyhdyn valossa, joka riippui miehistön huoneen katosta.

Paulvitsh tunsi hyvin miehen, murjottavan roiston, jolta hän toivoi saavansa tehokasta apua keksimänsä suunnitelman toteuttamisessa. Venäläinen laskeutui varovaisesti aukosta tikkaille, jotka veivät keulakoppiin.

Hän piti silmänsä suunnattuina lukevaan mieheen, ollen valmis varoittamaan miestä hiljaisuuteen heti kun tämä huomaisi hänet. Mutta merimies oli niin syventynyt luettavaansa, että venäläinen pääsi hänen huomaamattaan keulakopin lattialle.

Sitten hän kääntyi ja kuiskasi miehen nimen. Tämä nosti silmänsä lehdestään — silmät, jotka hetken ajaksi avautuivat selälleen kohdatessaan Rokoffin apurin tutut piirteet ja kapenivat sitten heti paikalla, saaden paheksuvan ilmeen.

"No lempo!" huudahti mies. "Mistä te tulette? Luulimme kaikki, että te olitte hukassa ja mennyt sinne, mihin teidän olisi aikoja sitten pitänyt mennä. Loordi tulee hyvin iloiseksi nähdessään teidät."

Paulvitsh astui merimiehen luo. Hänen huulillaan oli ystävällinen hymy, ja hänen oikea kätensä oli ojennettu tervehdykseksi, ikäänkuin toinen olisi ollut rakas ja kauan kaivattu ystävä. Merimies ei ollut näkevinään ojennettua kättä eikä vastannut toisen hymyyn.

"Olen tullut auttamaan teitä", selitti Paulvitsh. "Aion auttaa teitä pääsemään englantilaisesta ja hänen pedoistaan — sitten ei meidän tarvitse pelätä lakia palatessamme sivistyneeseen maailmaan. Me voimme hiipiä heidän kimppuunsa, kun he nukkuvat — nimittäin Greystoken, hänen vaimonsa ja sen mustan lurjuksen. Jälkeenpäin on helppo tehdä selvää pedoista. Missä ne ovat?"

"Kannen alla", vastasi merimies. "Mutta sallikaa minun sanoa teille jotakin, Paulvitsh. Teillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta yllyttää meitä miehiä englantilaista vastaan. Olemme saaneet tarpeeksemme teistä ja siitä toisesta lurjuksesta. Hän on kuollut nyt, ja jollen kokonaan erehdy, kuolette tekin ennen pitkää. Te kaksi kohtelitte meitä kuin koiria, ja jos luulette, että meillä on velvollisuuksia teitä kohtaan, on teidän unohdettava sellaiset ajatukset."

Toinen nyökkäsi ja jatkoi sitten hetken pysähdyksen jälkeen, saatuaan nähtävästi jonkun uuden ajatuksen:

"Jollen minä nimittäin anna teidän mennä, ennenkuin englantilainen tapaa teidät täällä."

"Ettehän tahdo ajaa minua takaisin viidakkoon?" kysyi Paulvitsh. "Minä kuolisin siellä yhdessä viikossa."

"Teillä saattaa olla pelastuksen tilaisuuksia siellä", vastasi merimies. "Täällä teillä ei ole mitään mahdollisuuksia. Jos herättäisin toverini, viiltäisivät he sydämen linnastanne, ennenkuin englantilainen saisi teitä käsiinsä. Oli suuri onni teille, että juuri minä olin hereillä nyt, eikä joku toinen."

"Te olette hullu", huudahti Paulvitsh. "Ettekö tiedä, että englantilainen saattaa hirteen teidät kaikki, kun tulette sinne, missä lain koura ulottuu teihin?"

"Ei, sitä hän ei tee", vastasi merimies. "Hän on luvannut sen, sillä hän on sanonut, että vain te ja Rokoff ansaitsette rangaistuksen — me muut olimme vain välikappaleita. Ymmärrättekö?"

Puolen tunnin ajan venäläinen vuoroin rukoili, vuoroin uhkasi merimiestä. Joskus hän oli vähällä puhjeta kyyneliin ja lupasi sitten taas kuulijalle joko satumaisia palkintoja tai ansaitun rangaistuksen. Mutta toinen oli itsepäinen.

Hän selitti venäläiselle, että oli valittavana vain kaksi vaihtoehtoa — Paulvitshin täytyi joko suostua siihen, että hänet jätettäisiin heti loordi Greystoken haltuun, tai sitten antaa merimiehille kaikki rahansa ja arvoesineet, jotka hänellä oli mukanaan ja hytissään palkinnoksi siitä, että tämä salli hänen loukkaamattomana lähteä Kincaidilta . "Ja teidän on päätettävä hyvin äkkiä", murisi mies, "sillä haluan päästä nukkumaan. No niin, valitkaa nyt — loordi vai viidakko?"

"Lopettakaa", varoitti merimies. "Jos rupeatte juonittelemaan, voin muuttaa mieltäni ja pidättää teidät lopultakin täällä."

Paulvitshilla ei ollut ollenkaan aikomusta joutua Apinain Tarzanin käsiin, jos hän vain voi sen välttää, ja vaikka viidakon pedot peloittivat häntä, olivat ne hänen mielestään kuitenkin äärettömän paljon parempia kuin se varma kuolema, jonka hän tiesi ansainneensa ja jonka hän sai odottaa saavansa apinamiehen kautta.

Merimies pudisti päätään. "Ei", sanoi hän, "loordi ja lady Greystoke ovat kapteenin hytissä. Perämies on omassaan, eikä teidän hytissänne ole ketään."

"Minä tulen kanssanne nähdäkseni, ettette yritä mitään koiruuksia", sanoi merimies ja seurasi venäläistä tikkaita myöten kannelle.

Hän jäi hytin ovelle vartioimaan, päästäen Paulvitshin menemään yksin hyttiinsä. Siellä tämä kokosi harvat arvoesineensä, joilla hän ostaisi itselleen paon suoman epävarman turvallisuuden. Seisahtuessaan hetkeksi pikku pöydän ääreen, jolle hän oli kasannut tavaransa, hän vaivasi aivojaan keksiäkseen jonkun helposti toteutettavan suunnitelman, jonka avulla hän hankkisi itselleen turvallisuuden tai kostaisi vihollisilleen.

Ja kun hän mietti asiaa, muistui hänen mieleensä pieni musta laatikko, joka oli piilotettu salaiseen paikkaan siinä pöydässä, jonka kannella hänen kätensä oli.

Venäläisen kasvoilla loisti pahanilkinen tyydytyksen ilme, kun hän kumartui ja tunnusteli pöydänreunan alustaa. Hetkeä myöhemmin hän veti etsimänsä esineen kätköpaikastaan. Hän oli sytyttänyt lampun, joka heilui katossa hänen päänsä päällä, voidakseen sen valossa koota tavaransa, ja nyt hän piti mustaa laatikkoa juuri valon kohdalla, sormiellessaan hakaa, joka sulki sen kannen.

Kun kansi oli tullut auki, näkyi laatikossa kaksi osastoa. Toisessa oli koneisto, joka muistutti pienen kellon rattaita. Siinä oli myös pikku patteri, jossa oli kaksi kuivaelementtiä. Kellon koneistosta kulki lanka patterin toiseen napaan ja toisesta navasta väliseinän kautta toiseen osastoon; eri lanka palasi sieltä taas suoraan koneistoon.

Se, mitä toisessa osastossa oli, ei ollut näkyvissä, sillä sen päällä oli kansi, jonka ylle näytti levitetyn asfalttia. Laatikon pohjalla koneiston vieressä oli avain. Paulvitsh otti sen nyt ja pisti vetotappiin.

Hän väänsi avainta hiljaa ja vaimensi vääntämisestä syntyneen äänen panemalla pari vaatekappaletta laatikon yli. Koko ajan hän kuunteli, kuuluisiko melua, joka osoittaisi, että merimies tai joku muu lähestyi hänen hyttiään. Mutta kukaan ei tullut keskeyttämään hänen työtänsä.

Kun veto oli suoritettu loppuun, siirsi venäläinen osoittajaa pienellä kellotaululla koneiston sivulla, pani sitten kannen takaisin mustan laatikon päälle ja asetti koko koneen taas piilopaikkaansa pöytään.

Synkkä hymy väreili miehen parrakkailla huulilla, kun hän kokosi arvoesineet, puhalsi lampun sammuksiin ja palasi hytistään ulkona odottavan merimiehen luo.

"Minä katson ensin taskuihinne", vastasi merimies. "Olette ehkä unohtanut jonkun pikku esineen, jota ette tarvitse viidakossa, mutta joka on köyhälle meripojalle Lontoossa hyvinkin tarpeen. Ah, sitä juuri aavistin!" huudahti hän hetkeä myöhemmin vetäessään setelitukun Paulvitshin povitaskusta.

Venäläinen katseli häntä synkästi ja mutisi kirouksen. Mutta puhuminen ei olisi auttanut mitään, joten hän koetti parhaansa mukaan lohduttaa itseään sillä tiedolla, ettei merimies pääsisi milloinkaan Lontooseen nauttimaan ryöstönsä hedelmiä.

Vain vaivoin pidätti Paulvitsh kiihkeätä haluaan pilkata miestä viittailemalla siihen kohtaloon, joka pian tulisi sekä hänen että muiden Kincaidissa olijain osaksi. Mutta peläten herättävänsä miehessä epäluuloja hän meni kannen yli ja laskeutui ääneti kanoottiinsa.

Minuuttia tai paria myöhemmin hän meloi rantaa kohti hävitäkseen viidakkoyön pimeyteen. Jos hän olisi hiukankin aavistanut, mitkä kauhut hänellä siellä oli kestettävänä tulevien pitkien vuosien aikana, olisi hän pikemmin lähtenyt varmaa kuolemaa kohti avoimelle merelle kuin alistunut niihin.

Tultuaan varmaksi siitä, että Paulvitsh oli lähtenyt, palasi merimies keulakoppiin, jonne kätki saaliinsa, ja nousi makuulavalleen. Samaan aikaan venäläisen entisessä hytissä tikitti yön hiljaisuudessa pieni kellokoneisto siinä mustassa laatikossa, joka kostaisi toiveissaan pettyneen venäläisen puolesta kovaonnisen Kincaidin pahaa aavistamattomille uneen vaipuneille matkustajille.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Pian päivänsarastuksen jälkeen Tarzan tuli kannelle tarkastamaan säätä. Tuuli oli tyyntynyt. Taivas oli pilvetön. Kaikki näytti lupaavan mitä suotuisinta paluumatkaa Viidakkosaarelle, jonne eläimet piti jättää. Ja sitten — kotiin!

Apinamies herätti perämiehen ja antoi määräyksen, että Kincaid lähtisi matkaan mahdollisimman pian. Miehistön jälellä olevat jäsenet, jotka luottivat loordi Greystoken vakuutukseen, ettei heitä rangaistaisi osuudestaan venäläisten konnantöihin, kiiruhtivat iloisen reippaina toimiinsa.

Pedot, jotka olivat vapautettu vankeudestaan, vaeltelivat pitkin kantta aiheuttaen melkoista levottomuutta laivamiehissä. Näiden mieliin oli jäänyt elävä kuva petojen villeydestä siinä taistelussa, jossa moni heidän tovereistaan oli saanut kuolemansa torahampaista ja kynsistä, jotka nytkin näyttivät kiihkeästi haluavan uutta saalista.

Mutta Tarzanin ja Mugambin valppaiden silmien vartioidessa Sheeta ja Akutin apinat hillitsivät halunsa, niin että miehet työskentelivät kannella heidän joukossaan paljon varmemmassa turvassa kuin luulivatkaan.

Lopulta Kincaid liukui Ugambia alas ja tuli Atlantin kimalteleville vesille. Tarzan ja Jane Clayton katselivat vihreän rantaviivan katoamista, ja nyt apinamies lähti synnyinseudultaan tuntematta ollenkaan kaipausta.

Ei mikään laiva olisi voinut kuljettaa englantilaista Afrikasta poikansa luo puoleksikaan niin kovalla vauhdilla kuin hän olisi halunnut, ja hidaskulkuinen Kincaid tuntui huolestuneen ja kärsimättömän isän mielestä miltei pysyvän paikallaan.

Mutta laiva teki matkaa silloinkin kun se tuntui olevan yhdessä kohden, ja pian Viidakkosaaren matalat kukkulat näkyivät selvästi edessäpäin läntisellä taivaanrannalla.

Aleksis Paulvitshin hytissä mustan laatikon koneisto tikitti tikittämistään loppumattoman yksitoikkoisesti. Mutta sekunti sekunnilta pieni puikko, joka pisti esiin eräästä pyörästä, tuli yhä likemmäksi toista pientä puikkoa, joka pisti esiin osoittajasta, minkä Paulvitsh oli siirtänyt määrättyyn paikkaan koneiston vieressä olevalla kellotaululla. Kun nuo kaksi puikkoa koskettaisivat toisiaan, lakkaisi koneiston tikitys — ainiaaksi.

Jane ja Tarzan seisoivat komentosillalla tähystellen Viidakkosaarelle päin. Laivamiehet olivat keulassa, niinikään katsellen, kuinka maa kohosi valtamerestä. Eläimet olivat menneet laivakeittiön varjoon ja nukkuivat siellä kyyryssä. Kaikki oli rauhallista sekä laivalla että vesillä.

Äkkiä lennähti hytin katto ilman mitään varoitusta ilmaan, paksu savupilvi pöllähti Kincaidin yli ja samassa kuului kauhea räjähdys, joka tärisytti laivaa perästä keulaan asti.

Heti paikalla syntyi kannella hämminki ja hälinä. Pamauksesta pelästyneet Akutin apinat juoksentelivat muristen ja karjuen sinne tänne. Sheeta loikki joka paikassa kiljuen kauhuissaan niin hirveästi, että Kincaidin laivamiehet olivat pelosta miltei jähmettyä.

Mugambikin vapisi. Ainoastaan Apinain Tarzan ja hänen vaimonsa pysyivät maltillisina. Tuskin olivat pirstaleet lakanneet sinkoilemasta, kun apinamies tuli eläinten luo, tyynnytti heidän pelkoaan, puhui heille matalalla, rauhallisella äänellä, silitti heidän karvaista selkäänsä ja vakuutti heille parhaansa mukaan, että kaikki vaara oli ohi.

Räjähdyksen tuottamia tuhoja tutkittaessa huomattiin, että tuli oli nyt pahimpana uhkana, sillä liekit nuoleskelivat ahnaasti hajonneen hytin pirstoutuneita puuosia ja olivat jo päässeet alakannelle suuresta rosoisesta aukosta, jonka räjähdys oli saanut aikaan.

Jonkinlaisen ihmeen kautta ei kukaan laivallaolijoista ollut vahingoittunut räjähdyksessä, jonka syy jäi ikuiseksi salaisuudeksi kaikille muille paitsi yhdelle — merimiehelle, joka tiesi, että Paulvitsh oli ollut Kincaidilla ja käynyt hytissään edellisenä yönä. Hän arvasi asian oikean laidan, mutta piti varovaisuudesta suunsa kiinni. Hän käsitti, ettei sen miehen kävisi hyvin, joka oli yöllä päästänyt laivaan isäntäväen pahimman vihollisen, niin että tämä oli voinut asettaa sinne helvetinkoneen lähettämään heidät kaikki toiseen maailmaan. Ei, mies päätti pitää asian omana tietonaan.

Liekkien yhä suuretessa käsitti Tarzan, että räjähdyksessä oli levinnyt jotakin hyvin tulenarkaa ainetta ympärillä oleviin puuseiniin, sillä vesi, jota he ruiskuttivat tuleen, näytti pikemmin levittävän kuin sammuttavan sitä.

Viisitoista minuuttia räjähdyksen jälkeen kohosi perikatoon tuomitun aluksen ruumasta suuria mustia savupilviä. Liekit olivat ehtineet konehuoneeseen, eikä laiva kulkenut enää rantaa kohti. Sen kohtalo oli yhtä varma kuin jos vesi olisi jo lainehtinut sen hiiltyneiden ja savuavien jäännösten yläpuolella.

"On hyödytöntä jäädä laivaan kauemmaksi aikaa", huomautti Tarzan perämiehelle. "Voi hyvinkin sattua uusia räjähdyksiä, ja kun meillä ei ole toivoa voida pelastaa alusta, on varminta laskeutua veneisiin heti paikalla ja pyrkiä maihin."

Muuta keinoa ei ollutkaan. Ainoastaan merimiehet saattoivat ottaa tavaroitaan mukaansa, sillä tuli, joka ei vielä ollut ehtinyt keulapäähän, oli hävittänyt kajuutan tienoilta kaikki, mitä räjähdys ei ollut tuhonnut.

Kaksi venettä laskettiin vesille, ja kun ei ollut ollenkaan merenkäyntiä, päästiin maihin hyvin helposti. Tarzanin pedot haistelivat innokkaina ja levottomina synnyinsaarensa tuttua ilmaa, kun pikku veneet lähestyivät rantaa, ja tuskin oli veneiden pohja tarttunut rannan hiekkaan, kun Sheeta ja Akutin apinat loikkasivat laidan yli ja juoksivat nopeasti viidakkoon.

Surunvoittoinen hymy väreili apinamiehen huulilla, kun hän näki heidän menevän.

"Hyvästi, ystäväni", mumisi hän. "Te olette olleet hyviä ja uskollisia liittolaisia, ja minä tulen kaipaamaan teitä."

"Hehän palaavat, eikö niin, rakkaani?" kysyi Jane Clayton seisten hänen vieressään.

"Ehkä ja ehkä ei", vastasi apinamies. "He ovat olleet levottomia siitä asti kun heidän on ollut pakko olla ystävinä niin monen ihmisolennon kanssa. Ainoastaan Mugambin ja minun kanssani he olivat rauhallisempia, sillä hän ja minä olemme parhaassa tapauksessa vain puoleksi ihmisiä. Mutta sinä ja laivamiehet olette liian sivistyneitä minun pedoilleni — teitä he pakenevat. Epäilemättä he tuntevat, etteivät voi olla niin hyvien herkkujen läheisyydessä joutumatta vaaraan kaapata itselleen joskus erehdyksestä suupalan."

Jane nauroi. "Luullakseni he koettavat paeta sinua", vastasi hän. "Sinä koetat aina ehkäistä heitä sellaisesta, jonka moitittavuutta he eivät käsitä. Pienten lasten tavoin he ovat nyt varmaan iloissaan, kun voivat päästä isällisestä kuristasi. Jos he tulevat takaisin, toivon kuitenkin, etteivät he tulisi yöllä."

Kahden tunnin ajan maihintulon jälkeen pieni seurue katseli palavaa laivaa, josta he olivat lähteneet. Sitten kuului heidän korviinsa veden yli heikosti toisen räjähdyksen ääni. Kincaid vajosi melkein heti sen jälkeen.

Toisen räjähdyksen syy ei ollut niin salaperäinen kuin ensimmäisen; perämies selitti nimittäin sen johtuneen siitä, että kattilat olivat räjähtäneet, kun liekit olivat ehtineet sinne asti. Mutta ensimmäinen räjähdys antoi haaksirikkoisille paljon ajattelemisen aihetta.

KAHDESKYMMENES LUKU

Seurueen ensimmäisenä toimena oli hakea raikasta vettä ja tehdä leiri, sillä kaikki tiesivät, että heidän oleskeluansa Viidakkosaarella saattaisi kestää kuukausia, ehkä vuosiakin.

Tarzan tiesi, missä vettä oli lähimpänä, ja sinne hän vei seurueen heti. Siellä miehet rupesivat tekemään majoja ja karkeita tarve-esineitä. Tarzan lähti viidakkoon etsimään ruokaa ja jätti uskollisen Mugambin ja mosula-naisen suojelemaan Janea, jota hän ei voinut uskoa Kincaidin laivamiesten huostaan.

Lady Greystoke tunsi paljon suurempaa tuskaa kuin kukaan muu haaksirikkoisista. Hänen oma hädänalainen tilansa ei tuottanut niin suurta surua hänen ennestäänkin paljon kärsineelle äidinsydämelleen kuin tieto siitä, että hän nyt ei saisi ehkä milloinkaan tietää esikoisensa kohtaloa eikä tehdä mitään hänen olopaikkansa löytämiseksi tai parantaakseen hänen tilaansa, jonka hän mielessään kuvitteli tietysti mitä kovimmaksi.

Kahtena viikkona kaikki käyttivät aikansa niihin erilaisiin tehtäviin, jotka olivat tulleet kunkin osaksi. Auringonnoususta auringonlaskuun asti pidettiin vahtia leirin lähellä olevalla jyrkänteellä — meren yli kohoavalla kallionkielekkeellä. Täällä oli suuri kasa kuivia risuja aina valmiina sytytettäväksi, ja maahan isketyn korkean tangon päässä liehui pikaisesti keksitty hätämerkki — Kincaidin perämiehen punainen villapaita.

Mutta heidän väsyneet silmänsä eivät nähneet taivaanrannalla yhtäkään purjetta tai savutuprua, vaikka he joka päivä tähystelivät aavaa valtamerta loputtomasti ja toivottomasti odottaen.

Tarzan ehdotti vihdoin, että he yrittäisivät rakentaa laivan, joka veisi heidät takaisin mannermaalle. Hän osasi näyttää, kuinka tehtiin alkeellisia työkaluja, ja kun miehet kerran olivat tulleet ajatuksesta perille, olivat he hyvin innokkaita aloittamaan työnsä.

Mutta kun aikaa kului ja he huomasivat selvemmin yrityksensä äärettömän vaikeuden, alkoivat he murista ja riidellä toistensa kanssa, niin että eripuraisuus ja epäluulo tulivat vielä muiden vaarojen lisäksi.

Nyt pelkäsi Tarzan yhä enemmän kuin ennen jättää Janea Kincaidin törkeiden laivamiesten pariin. Mutta hänen täytyi mennä metsästämään, sillä kukaan ei voinut niin hyvin etsiä ja saada saalista kuin hän. Joskus meni Mugambi hänen sijastaan, mutta neekerin keihäs ja nuolet eivät olleet niin varmoja kuin apinamiehen köysi ja veitsi.

Lopulta miehet alkoivat jäädä työstä pois ja menivät kaksittain viidakkoon tiedusteluille tai metsästämään. Koko tänä aikana ei leirissä ollut nähty Sheetaa tai Akutia ja muita suuria apinoita, vaikka Tarzan oli joskus tavannut ne viidakossa metsästysretkillään.

Asiaintilan yhä huonontuessa haaksirikkoisten leirissä Viidakkosaaren itärannikolla, syntyi pohjoisrannalla toinen leiri.

Siellä oli pikku lahdessa pieni kuunari Cowrie , jonka kannet olivat vain muutamia päiviä aikaisemmin olleet punaisina päällystön ja sille uskollisena pysyneen miehistön verestä. Cowrieta oli kohdannut onnettomuus, kun siihen oli tullut sellaisia miehiä kuin Gust ja maori Momulla ja päälurjus Kai Shang, Fachanista.

Siellä oli muitakin — kaikkiaan kymmenen — Etelämeren satamien roskajoukkoa, mutta Gust ja Momulla olivat joukon päänä ja sieluna. He juuri olivat suunnitelleet kapinan anastaakseen ja jakaakseen keskenään helmenpyynnistä saadun saaliin, joka oli tärkeimpänä osana Cowrien lastissa.

Kai Shang oli murhannut kapteenin, kun tämä nukkui vuoteellaan, ja maori oli johtanut hyökkäystä vahdissa olevaa perämiestä vastaan.

Gust oli erikoiselle tavalleen uskollisena keksinyt keinon siirtää sellaiset toimet toisten suoritettaviksi. Omantunnon soimaukset eivät häntä kylläkään olisi estäneet niistä, mutta hän oli erikoisen tarkka omasta yksityisestä turvallisuudestaan. Murhaajalla on aina vaara tarjolla, sillä murhayrityksen uhrit ovat harvoin halukkaita kuolemaan rauhallisesti ja maltillisesti. Sattuupa niinkin, että he rupeavat suorastaan vastustamaan murhaajan aikomuksia. Tällaista mahdollisuutta piti Gust parhaana välttää.

Mutta nyt kun työ oli tehty, tavoitteli ruotsalainen johtoasemaa kapinallisten keskuudessa. Vieläpä hän oli anastanut muutamia Cowrien murhatulle kapteenille kuuluneita vaatekappaleita ja piti niitä yllään — vaatekappaleita, joissa oli kaikki päällikkyyden merkit.

Kai Shang oli pahalla tuulella. Hän ei yleensä pitänyt päälliköistä eikä hänellä ollut vähintäkään aikomusta alistua tavallisen ruotsalaisen merimiehen vallanalaisuuteen.

Näin oli epäsovun siemeniä jo kylvetty Cowrien kapinallisten leiriin Viidakkosaaren pohjoiskärjessä. Mutta Kai Shang ymmärsi, että hänen täytyi toimia varovasti, sillä Gustilla yksinään oli tuossa kirjavassa joukossa niin paljon tietoa merenkulusta, että osasi kuljettaa heidät pois Etelä-Atlantilta ja viedä Hyväntoivonniemen ympäri miellyttävämmille vesille, missä he saisivat vääryydellä hankitut rikkautensa kaupaksi tarvitsematta pelätä epämieluisia kysymyksiä.

Päivää ennenkuin he näkivät Viidakkosaaren ja keksivät pienen suojaisen sataman, jossa Cowrie nyt oli rauhallisesti ankkurissa, oli tähystäjä huomannut sotalaivan savua ja savupiiput eteläisellä taivaanrannalla.

Heitä ei miellyttänyt ollenkaan se, että sotalaiva pysähdyttäisi ja tutkisi heidän aluksensa, joten he piilottelivat muutamia päiviä, kunnes vaara olisi ohi.

Nyt ei Gust halunnut lähteä uudestaan merelle. Hän väitti olevan hyvinkin todennäköistä, että heidän näkemänsä laiva etsi juuri heitä. Kai Shang huomautti, ettei asianlaita voinut olla niin, koska oli mahdotonta, että joku ihmisolento heitä lukuunottamatta tietäisi, mitä Cowriella oli tapahtunut.

Mutta Gustia ei voitu taivuttaa. Hän hautoi kavalassa mielessään suunnitelmaa, jonka avulla hän lisäisi saalisosuuttaan sadalla prosentilla. Hän yksin osasi kuljettaa Cowrieta , eivätkä toiset voineet sentakia lähteä Viidakkosaarelta ilman häntä. Mutta mikä esti Gustia tarpeeksi suuren miehistön avulla valtaamasta kuunaria sopivan tilaisuuden sattuessa ja livahtamasta pois siten, että jättäisi Kai Shangin, maorin ja ehkä puolet laivamiehiä saarelle?

Tätä tilaisuutta Gust nyt odotti. Jonakin päivänä tulisi hetki, jolloin Kai Shang, Momulla ja kolme tai neljä muuta olisi leiristä poissa tiedustelumatkalla tai metsästämässä. Ruotsalainen vaivasi aivojaan keksiäkseen keinon, millä voisi menestyksellisesti houkutella laivan näkyvistä pois ne, jotka hän oli päättänyt jättää.

Tätä varten hän järjesti metsästysretken toisensa jälkeen, mutta Kai Shangin sieluun näytti tulleen jokin ilkeä paholainen, niin ettei kurja taivaanvaltakunnan poika tahtonut milloinkaan lähteä metsästämään muuten kuin Gustin itsensä seurassa.

Eräänä päivänä Kai Shang puhui salaa Momulla-maorin kanssa, kuiskutellen toverinsa ruskeaan korvaan niitä epäluuloja, joita hänellä oli ruotsalaista vastaan. Momulla tahtoi heti paikalla mennä pistämään pitkän veitsensä petturin sydämeen.

On kylläkin totta, ettei Kai Shangilla ollut muuta syytä epäluuloon kuin oman roistomaisen mielensä luontainen kavaluus — hän vain arvasi Gustin aikomukset sen nojalla, että hän itse olisi mielellään tehnyt samoin, jos se olisi ollut mahdollista.

Mutta hän ei uskaltanut antaa Momullan tappaa ruotsalaista, josta riippui heidän pääsemisensä määräpaikkaansa. He päättelivät kuitenkin, ettei olisi vaarallista koettaa pelotuksilla saada Gust taipumaan heidän vaatimuksiinsa, ja tässä tarkoituksessa maori lähti seurueen omatekoisen päällikön luo.

Kun hän otti puheeksi pikaisen lähdön, esitti Gust entisen vastaväitteensä — oli hyvin luultavaa, että sotalaiva risteili merellä suoraan etelään heistä odottaen, että he yrittäisivät lähteä muille vesille.

Momulla pilkkasi toverinsa pelkoa huomauttaen, että kun millään sotalaivalla ei tiedetty heidän kapinastaan, ei ollut syytä epäillä heitä.

"Vai niin!" huudahti Gust. "Siinä sinä olet väärässä. Onpa onni, että sinulla on seurassasi minunkaltaiseni sivistynyt mies, joka voi sanoa, mitä on tehtävä. Sinä olet vain neekeri-raukka, Momulla, etkä siis tiedä mitään langattomasta."

"Laskin vain leikkiä", kiiruhti ruotsalainen selittämään. "Olemme hyviä ystäviä, Momulla; emme voi ruveta riitelemään, ainakaan nyt kun vanha Kai Shang aikoo varastaa kaikki helmet meiltä. Jos hän saisi miehen, joka osaisi kuljettaa Cowrieta , lähtisi hän luotamme heti paikalla. Kaikki hänen puheensa poislähdöstä johtuu vain siitä, että hänellä on mielessään joku suunnitelma päästä meistä eroon."

"Mutta langaton?" kysyi Momulla. "Mitä tekemistä langattomalla on meidän tännejäämisemme kanssa?"

"Niin, katsos", sanoi Gust raapien päätään. Hän ihmetteli, oliko maori tosiaankin niin tietämätön, että uskoi typerää valhetta, jonka hän aikoi tekaista. "Niin, katsos, ymmärräthän, että jokaisessa sotalaivassa on laitos, jota sanotaan langattomaksi. Niiden avulla he voivat puhua toisiin laivoihin satojen kilometrien päähän ja kuunnella kaikkea, mitä sanotaan näissä toisissa laivoissa. Nyt kun te toverit ammuskelitte Cowriella , puhuitte te samassa kovalla äänellä, ja epäilemättä tuo sotalaiva oli meistä silloin etelään kuunnellen koko ajan. Tietystikään he eivät voineet kuulla laivan nimeä, mutta he kuulivat tarpeeksi paljon tietääkseen, että jonkun laivan miehistö oli kapinassa ja tappoi päälliköitään. Nyt ymmärrät, että he pysyvät kauan paikoillaan ja tutkivat jokaisen laivan. Nytkään he eivät luultavasti ole kaukana."

Lakattuaan puhumasta ruotsalainen koetti näyttää tyyneltä, ettei hänen kuulijansa alkaisi epäillä juuri esitettyjen asioiden totuutta.

"Sinä olet suuri valehtelija", sanoi hän. "Jollet ala kuljettaa meitä huomenna pois, et pääse milloinkaan enää valehtelemaan, sillä minä kuulin kahden miehen sanovan, että he mielellään iskisivät veitsensä sinuun ja tekevätkin sen, jos vielä pidätät heitä tässä loukossa."

"Mene kysymään Kai Shangilta, eikö ole olemassa langattomia", vastasi Gust. "Hän sanoo sinulle, että sellaisia on ja että laivat voivat puhua toisilleen merellä satojen kilometrien päähän. Sitten sano niille kahdelle miehelle, jotka tahtovat tappaa minut, että jos he tekevät sen, eivät he voi milloinkaan nauttia saalisosuudestaan, sillä ainoastaan minä voin turvallisesti viedä teidät johonkin satamaan."

Momulla meni Kai Shangin luo ja kysyi häneltä, oliko olemassa langattomaksi sanottuja laitteita, joiden avulla laivat voivat puhua toistensa kanssa pitkän matkan päästä. Kai Shang sanoi sellaisia olevan.

Momulla oli ymmällä, mutta hän halusi kuitenkin lähteä saarelta ja tahtoi mieluummin uskaltautua aavalle merelle kuin jäädä kauemmaksi aikaa leirin yksitoikkoisuuteen.

"Jospa meillä vain olisi joku toinen, joka osaisi ohjata laivaa!" valitti Kai Shang.

Sinä iltapäivänä Momulla meni metsästämään kahden muun maorin kanssa. He astelivat etelään päin, eivätkä olleet kaukana leiristä, kun hämmästyksekseen kuulivat ihmisääniä edestäpäin viidakosta.

He tiesivät, ettei kukaan heidän omista miehistään ollut mennyt heidän edellään, ja kun kaikki olivat vakuutettuja siitä, että saari oli asumaton, aikoivat he paeta kauhuissaan, luullen viidakossa olevan kummituksia — ehkä Cowrien murhatun päällystön ja miehistön haamut olivat siellä.

Mutta Momullan uteliaisuus oli vielä suurempi kuin hänen taikauskonsa, joten hän tukahdutti luontaisen halunsa paeta yliluonnollista ilmiötä. Viitaten tovereilleen, että he seuraisivat hänen esimerkkiään, hän alkoi nelinryömin hiipiä eteenpäin varovasti ja sydän läpättäen viidakon läpi siihen suuntaan, josta näkymättömien puhujien äänet kuuluivat.

Pian hän pysähtyi pienen aukeaman reunalle ja päästi syvän helpotuksen huokauksen, sillä hän näki selvästi edessään kaksi todellista miestä, jotka istuivat kaatuneella puunrungolla ja puhelivat vakavasti keskenään.

Toinen oli Schneider, Kincaidin perämies, ja toinen oli
Schmidt-niminen merimies.

"Luullakseni voimme tehdä sen, Schmidt", sanoi Schneider. "Hyvä kanootti ei ole vaikea tehdä, ja kolme miestä voisi päivässä meloa sen mannermaalle, jos tuuli olisi suotuisa ja meri kohtuullisen tyyni. Ei hyödytä odottaa, kunnes miehet saisivat valmiiksi niin suuren laivan, että koko joukko mahtuisi siihen. Hehän ovat nyt jo tyytymättömiä ja sairaita, kun saavat orjina raataa kaiket päivät. Ei meidän asiamme ole pelastaa englantilaista. Pitäköön itse huolta itsestään, sanon minä." Hän pysähtyi hetkeksi ja katsoi sitten toveriinsa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen seuraavat sanansa tekisivät: "Mutta me voisimme, ottaa naisen mukaamme. Olisi häpeä jättää hänen kaltaistaan sievää tyttöä tällaiseen Jumalan hylkäämään loukkoon kuin tämä saari on."

"Vai sieltä päin tuuli puhaltaa", sanoi hän. "Miksi et sanonut sitä heti? Mitä minä saan, jos autan sinua?"

"Hänen pitää maksaa meille hyvin siitä, että viemme hänet takaisin sivistyneihin seutuihin", selitti Schneider. "Minä sanon sinulle, mitä aion tehdä. Minä ja'an saaliin niiden kahden miehen kanssa, jotka auttavat minua. Minä otan itse puolet ja he voivat jakaa toisen puolen — sinä voit tulla toiseksi heistä. Olen kerrassaan väsynyt tähän paikkaan, ja mitä pikemmin pääsen pois, sitä parempi. Mitä sanot?"

"Sopii kylläkin", vastasi Schmidt. "En osaisi itse mennä mannermaalle ja tiedän, ettei kukaan tovereistakaan osaa. Koska sinä olet ainoa, joka ymmärrät merenkulkua, liityn minä sinuun."

Momulla heristi korviaan. Hän ymmärsi hiukan kaikkia kieliä, joita puhutaan merillä, ja oli useita kertoja purjehtinut englantilaisilla laivoilla, joten hän käsitti jokseenkin hyvin kaikki, mitä Schneiderin ja Schmidtin kesken oli sanottu siitä lähtien kun hän huomasi heidät.

Hän nousi pystyyn ja astui aukeamalle. Schneider ja hänen toverinsa hätkähtivät pelokkaasti ikäänkuin haamu olisi ilmestynyt heidän eteensä. Schneider tavoitteli revolveriaan. Momulla kohotti oikean kätensä, kämmen eteenpäin, rauhallisten aikeittensa merkiksi.

"Olen ystävä", sanoi hän. "Minä kuuntelin teitä, mutta älkää pelätkö, että ilmaisen, mitä sanoitte. Minä voin auttaa teitä ja te voitte auttaa minua." Hän kääntyi Schneiderin puoleen. "Te osaatte ohjata laivaa, mutta teillä ei ole laivaa. Meillä on laiva, mutta ei ketään, joka ohjaisi sitä. Jos tahdotte tulla kanssamme kyselemättä mitään, annamme me teidän viedä laivan minne haluatte, kun ensin viette meidät erääseen satamaan, jonka nimen sanomme myöhemmin. Te voitte ottaa puhumanne naisen mukaanne, emmekä me puolestamme kysele mitään. Suostutteko ehdotukseen?"

Schneider halusi lisää tietoja ja saikin niin paljon kuin Momulla katsoi sopivaksi antaa. Sitten maori ehdotti, että he puhuisivat Kai Shangin kanssa. Molemmat Kincaidin miehet seurasivat Momullaa ja hänen tovereitaan viidakkoon sellaiseen paikkaan, joka oli aivan kapinallisten leirin vieressä. Momulla kätki heidät sinne ja meni hakemaan Kai Shangia, kehoitettuaan ensin maori-tovereitaan vartioimaan merimiehiä, etteivät he muuttaisi mieltään ja yrittäisi pakoon. Schneider ja Schmidt olivat itse asiassa vankeja, vaikka he eivät tienneet sitä.

Momulla palasi pian Kai Shangin kanssa, jolle hän oli lyhyesti kertonut sen onnenpotkauksen yksityiskohdat, mikä heille oli sattunut. Kiinalainen puhui kauan Schneiderin kanssa, ja lopulta hän, vaikka epäilikin luonnostaan kaikkien rehellisyyttä, tuli täysin vakuutetuksi siitä, että Schneider oli yhtä suuri roisto kuin hän itsekin ja tahtoi kiihkeästi päästä saarelta.

Kun näistä kahdesta asiasta oli saatu selvyys, oli jokseenkin varmaa, että Schneider osoittautuisi luotettavaksi, mitä tuli päällikkyyteen Cowriella . Kai Shang tiesi kyllä vastaisuuden varalle keksivänsä keinoja, joilla pakottaisi perämiehen kuuliaisuuteen.

Kun Schneider ja Schmidt lähtivät heidän luotaan ja suuntasivat kulkunsa omaa leiriään kohti, tunsivat he paljon suurempaa helpotusta kuin moneen päivään. Nyt he lopultakin olivat keksineet hyvän keinon päästä kunnollisella aluksella saarelta. Nyt ei tarvinnut enää raataa laivan rakentamisessa eikä jättää henkeään alkeellisesti kyhätyn laitoksen varaan, jolla oli yhtä suuret mahdollisuudet mennä pohjaan kuin päästä mantereelle.

He saisivat myöskin apua naisen tai oikeammin naisten vangitsemisessa, sillä kun Momulla oli saanut kuulla, että toisessa leirissä oli musta nainen, oli hän vaatinut, että tämä otettaisiin mukaan samoin kuin valkoinenkin.

Kun Kai Shang ja Momulla tulivat leiriinsä, olivat he varmoja siitä, etteivät enää tarvitsisi Gustia. He menivät suoraan siihen telttaan, jossa he todennäköisesti tapaisivat hänet tähän aikaan päivästä. Vaikka koko seurueen olisi ollut mukavampi jäädä laivaan, olivat he yhteisesti päättäneet, että olisi kaikille turvallisempi pystyttää leiri rannalle.

Jokainen tiesi toisten sydämissä olevan niin paljon petollisuutta, että seurueen yksityisen jäsenen oli vaarallista mennä maihin ja jättää Cowrie toisten valtaan. Sentakia sallittiin kahden tai kolmen miehen mennä kerrallaan laivaan, jollei koko joukko ollut siellä.

Kun nuo kaksi miestä astuivat Gustin telttaa kohti, tunnusteli maori pitkän veitsensä terää likaisella ja känsäisellä peukalollaan. Ruotsalainen ei olisi ollenkaan tuntenut oloansa mukavaksi, jos olisi nähnyt tämän merkityksellisen liikkeen tai tietänyt, mitä liikkui ruskean miehen julmissa aivoissa.

Nyt sattui niin, että Gust oli tällä hetkellä kokin teltassa, joka oli vain muutaman jalan päässä hänen omastaan. Näin hän kuuli Kai Shangin ja Momullan tulon, vaikka ei tietystikään osannut arvata, että sillä oli mitään erikoista merkitystä hänelle.

Hän sattui kuitenkin vilkaisemaan ulos kokin teltan oviaukosta aivan sillä hetkellä, jolloin Kai Shang ja Momulla lähestyivät hänen telttaansa, ja hän luuli huomaavansa heidän liikkeissään varovaisuutta, joka ei oikein sopinut ystävällisiin tarkoitusperiin. Ja juuri kun nuo kaksi livahtivat telttaan, näki Gust väläykseltä pitkän veitsen, jota maori silloin piti selkänsä takana.

Ruotsalaisen silmät kävivät suuriksi, ja hän tunsi omituista kutkutusta hiustensa juurissa. Hän kalpeni ahavoituneesta ihostaan huolimatta ja lähti aivan suin päin pakosalle. Hänelle ei tarvinnut perusteellisesti selvittää toisten aikomuksia, jotka olivat liiankin selvät.

Hän tiesi, että Kai Shang ja Momulla olivat tulleet riistämään häneltä hengen — tiesi sen yhtä varmasti kuin jos olisi kuullut heidän keskustelevan asiasta. Tieto, että hän yksin osasi ohjata Cowrieta , oli tähän asti riittänyt turvaamaan hänen henkensä, mutta nyt oli ilmeisesti tapahtunut jotakin hänelle tuntematonta, minkä nojalla hänen toverinsa katsoivat sopivaksi raivata hänet tieltään.

Pysähtymättä hetkeksikään Gust syöksyi ranta-aukeaman poikki viidakkoon. Hän pelkäsi viidakkoa — rannan takana olevan salaperäisen maan sokkeloisista pimennoista kuului kaameita ääniä, jotka tosiaan pelottivat häntä.

Mutta joskin Gust pelkäsi viidakkoa, pelkäsi hän vielä paljon enemmän Kai Shangia ja Momullaa. Viidakon vaarat olivat enemmän tai vähemmän epätietoisia, mutta vaara, joka uhkasi häntä toverien puolelta, oli hänelle täydelleen selvillä: se uhkasi joko kylmän teräksen tai ohuesta nuorasta tehdyn silmukan muodossa. Hän oli nähnyt Kai Shangin kuristavan erään miehen Pai-shassa Loo Kotain torin takana, pimeässä kujassa. Hän pelkäsi sen takia nuoraa enemmän kuin maorin veistä, mutta hän pelkäsi kumpaakin liian paljon jäädäkseen kummankaan ulottuville. Siksi hän piti armotonta viidakkoa parempana.

KAHDESKYMMENESYHDES LUKU

Uhkauksilla ja palkinnonlupauksilla oli apinamiehen lopulta onnistunut saada jokseenkin ison aluksen runko valmiiksi. Hän ja Mugambi olivat omin käsin tehneet suuren osan työstä, vaikka he samalla olivat hankkineet leirille ruokaa.

Perämies Schneider oli melko lailla murissut vastaan ja tehnyt lopulta ilmeisen lakon, lähtien Schmidtin kanssa viidakkoon metsästämään. Hän sanoi tarvitsevansa lepoa, eikä Tarzan tahtonut lisätä epämieluista tunnelmaa, joka nytkin jo teki leirielämän melkein sietämättömäksi, vaan salli vastaansanomatta noiden kahden miehen mennä pois.

Seuraavana päivänä Schneider kuitenkin teeskenteli katumusta ja alkoi innokkaasti puuhailla laivan rakentamista. Schmidt teki myös työtä säyseänä, ja loordi Greystoke onnitteli itseään siitä, että miehet olivat lopulta käsittäneet heiltä vaaditun työn välttämättömyyden ja velvollisuutensa seurueen muita jäseniä kohtaan.

Tuntien suurempaa huojennusta kuin moneen päivään hän lähti keskipäivän aikaan metsästysretkelle kauas viidakkoon ajamaan kaurislaumaa, jonka Schneider ilmoitti Schmidtin kanssa nähneensä edellisenä päivänä.

Paikka, jossa Schneider oli sanonut nähneensä eläimet, oli lounaassa, ja sille suunnalle apinamies kulki nopeasti metsän vihreiden sokkeloiden läpi oksalta oksalle.

Hänen mennessään lähestyi pohjoisesta puoli tusinaa häijynnäköisiä miehiä, jotka samosivat varovasti viidakon läpi kuten ainakin pahoilla retkillä olevat.

He luulivat kulkevansa kenenkään huomaamatta, mutta heidän jäljissään hiipi pitkä mies melkein siitä asti, kun he lähtivät omasta leiristään. Miehen kasvoissa kuvastui vihaa ja pelkoa ja suurta uteliaisuutta. Miksi Kai Shang, Momulla ja muut pyrkivät niin salaperäisesti etelää kohti? Mitä he toivoivat löytävänsä sieltä? Gust pudisti kummastuneena matalaotsaista päätään. Mutta hän pääsisi kyllä asiasta perille. Hän seuraisi heitä ja ottaisi heidän suunnitelmistaan selvän ja tekisi ne tyhjiksi, jos voisi — se oli aivan varma.

Aluksi hän oli luullut heidän etsivän häntä itseään; tarkemmin ajateltuaan hän tuli varmaksi siitä, että asianlaita ei ollut niin, koska he olivat saavuttaneet kaiken haluamansa ajaessaan hänet leiristä pois. Kai Shang ja Momulla eivät ryhtyisi milloinkaan sellaiseen vaivaan hänen tai jonkun muun tappamiseksi, jollei siitä tulisi rahaa heidän taskuunsa, ja koska Gustilla ei ollut rahaa, oli ilmeistä, että he etsivät jotakin muuta. Pian hänen väijymänsä joukko pysähtyi. Sen jäsenet kätkeytyivät pensaikkoon sen riistapolun varrelle, jota pitkin he olivat tulleet. Gust kiipesi erään puun oksille heidän takanaan voidakseen pitää heitä paremmin silmällä ja kätkeytyi huolellisesti lehvien suojaan entisten tovereittensa katseilta.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan ennenkuin näki vieraan valkoisen miehen lähestyvän varovasti polkua pitkin etelästä päin.

Nähdessään tulijan Momulla ja Kai Shang nousivat piilopaikastaan ja tervehtivät häntä. Gust ei voinut kuulla, mitä he puhuivat keskenään. Sitten mies palasi samalle taholle, josta oli tullut.

Hän oli Schneider. Lähestyessään leiriä hän kiersi sen vastakkaiselle puolelle ja juoksi sitten sinne henki kurkussa. Hän riensi kiihtyneenä Mugambin luo.

"Nopeasti!" huudahti hän. "Nuo teidän apinanne ovat ottaneet Schmidtin kiinni ja tappavat hänet, jollemme kiiruhda apuun. Sinä yksin voit kutsua heidät pois. Ota Jones ja Sullivan mukaasi — sinä voit tarvita apua — ja kiiruhda hänen luokseen mahdollisimman pian. Kulje riistapolkua etelään päin noin kilometrin verran. Minä jään tänne. Olen liian uupunut juoksemisesta voidakseni tulla kanssasi takaisin." Ja Kincaidin perämies heittäytyi maahan huohottaen aivan kuin menehtyneenä.

Mugambi epäröi. Hänet oli jätetty noiden kahden naisen vartijaksi. Hän ei tietänyt, mitä tehdä, ja sitten Jane Clayton, joka oli kuullut Schneiderin kertomuksen, yhtyi perämiehen pyyntöihin.

"Älkää hidastelko", kehoitti hän. "Me tulemme kyllä toimeen. Herra
Schneider jää luoksemme. Menkää, Mugambi! Mies-raukka täytyy pelastaa."

Schmidt, joka oli piiloutunut erääseen pensaaseen leirin reunaan, irvisteli siellä. Mugambi totteli emäntänsä käskyä, vaikka hän yhä oli epätietoinen menettelynsä sopivaisuudesta, ja lähti etelää kohti, Jones ja Sullivan kintereillään.

Tuskin oli hän kadonnut, kun Schmidt nousi ja kiiruhti viidakkoon pohjoiseen päin. Muutamia minuutteja myöhemmin Kai Shangin kasvot näkyivät aukeaman laidalla. Schneider näki kiinalaisen ja antoi hänelle merkin, että kaikki oli selvänä.

Jane Clayton ja mosula-nainen istuivat Janen teltan oviaukolla, selin roistoihin. Ensi tiedon siitä, että leirissä oli vieraita, saivat he silloin kun heidän ympärilleen äkkiä ilmestyi viisi kuusi risaista lurjusta.

"Tulkaa!" sanoi Kai Shang antaen naisille merkin, että he nousisivat ja seuraisivat häntä.

Jane Clayton hypähti pystyyn ja haki silmillään Schneideriä ja näki hänen seisovan tulijoiden takana naama irvissä. Hänen vieressään seisoi Schmidt. Jane huomasi heti joutuneensa salaliiton uhriksi.

"Se tarkoittaa sitä, että olemme löytäneet laivan ja että nyt voimme päästä pois Viidakkosaarelta", vastasi mies.

Toinen maori kävi kiinni mustan naisen käsivarteen, ja kun tämä aikoi huutaa, löi hän häntä vasten suuta.

Mugambi samosi viidakon läpi etelää kohti. Jones ja Sullivan olivat kaukana jälessä. Kilometrin verran hän jatkoi matkaansa auttaakseen Schmidtiä, mutta ei nähnyt merkkiäkään etsimästään miehestä tai Akutin apinoista.

Vihdoin hän pysähtyi ja päästi huudon, jolla hän ja Tarzan tavallisesti olivat kutsuneet suuria ihmisapinoita. Vastausta ei kuulunut. Jones ja Sullivan tulivat mustan luo juuri kun tämä kajahdutti kaamean kutsuhuutonsa. Neekeri kulki vielä puoli kilometriä eteenpäin huutaen aina silloin tällöin.

Lopulta totuus selveni hänelle, ja silloin hän kääntyi pelästyneen kauriin tavoin ja lähti kiitämään takaisin leiriin. Tultuaan sinne hän huomasi heti pahat aavistuksensa tosiksi. Lady Greystoke ja mosula-nainen olivat poissa. Samoin Schneider.

Kun Jones ja Sullivan ehtivät Mugambin luo, olisi tämä tahtonut vihoissaan tappaa heidät luullen heidänkin olleen osallisina salaliitossa. Mutta lopulta heidän onnistui saada hänet osittain vakuutetuksi siitä, etteivät he olleet tietäneet siitä.

Kun he juuri pohtivat, missä naiset ja heidän ryöstäjänsä mahdollisesti olivat ja mikä tarkoitus Schneiderillä oli voinut olla viedessään heidät pois leiristä, heilahti Apinain Tarzan alas erään puun oksilta ja tuli aukeaman poikki heitä kohti.

Hänen terävät silmänsä huomasivat heti, että jotakin oli hullusti, ja kun hän kuuli Mugambin kertomuksen, kalahtivat hänen hampaansa pahaenteisesti yhteen ja hänen silmäkulmansa vetäytyivät miettivään ryppyyn.

Mitä toivoi perämies saavuttavansa viemällä Jane Claytonin pois leiristä tällä pienellä saarella, jossa hän ei voinut Tarzanin kostolta paeta minnekään? Apinamies ei voinut luulla häntä niin typeräksi. Sitten alkoi totuus hieman selvitä hänelle.

Schneider ei olisi ryhtynyt sellaiseen tekoon, jollei olisi ollut jokseenkin varma siitä, että oli olemassa joku keino päästä pois Viidakkosaarelta vankeineen. Mutta miksi hän oli ottanut myöskin mustan naisen mukaansa? Hänen seurassaan oli varmaan ollut muita, joista joku halusi tummaa kaunotarta.

"Tulkaa", sanoi Tarzan, "nyt on meillä vain yksi tehtävä edessämme, nimittäin lähteä seuraamaan heidän jälkiään."

Kun hän oli lakannut puhumasta, ilmestyi pitkä, kömpelö hahmo viidakosta leirin pohjoispuolelta. Hän tuli suoraan noita neljää miestä kohti. Hän oli vento vieras heille kaikille, eivätkä he olleet uneksineetkaan, että Viidakkosaaren epäystävällisillä rannoilla olisi joku muukin ihmisolento niiden lisäksi, jotka olivat heidän omassa leirissään.

Tulija oli Gust. Hän kävi suoraan asiaan. "Teidän naisenne on ryöstetty", sanoi hän. "Jos haluatte vielä nähdä heidät, tulkaa nopeasti ja seuratkaa minua. Jollemme kiiruhda, lähtee Cowrie merelle, ennenkuin ennätämme sen ankkuripaikalle."

"Kuka sinä olet?" kysyi Tarzan. "Mitä tiedät vaimoni ja mustan naisen varastamisesta?"

"Kuulin Kai Shangin ja Momulla-maorin neuvottelevan kahden teidän leiriinne kuuluvan miehen kanssa. He olivat ajaneet minut pois leiristä ja olisivat tappaneet minut. Nyt minä maksan heille. Tulkaa!"

Gust vei nuo neljä miestä nopeata vauhtia Kincaidin leiristä viidakon läpi pohjoista kohti. Tulisivatko he ajoissa merelle? Muutaman minuutin kuluttua he saisivat vastauksen kysymykseensä.

Ja kun pieni seurue vihdoin tunkeutui viimeisen kaihtavan lehtiverhon läpi ja satama ja valtameri oli heidän edessään, huomasivat miehet, että kohtalo oli ollut mitä julmin heitä kohtaan, sillä kuunari oli jo nostanut purjeensa ja kulki hitaasti sataman suusta avoimelle merelle.

Mitä heidän piti tehdä? Tarzanin leveä rinta nousi ja laski kovasta mielenliikutuksesta. Nyt oli tullut viimeinen isku, ja jos Apinain Tarzanilla oli milloinkaan ollut syytä luopua toivosta, niin ainakin nyt, kun hän näki laivan, joka vei hänen vaimonsa jotakin hirveätä kohtaloa vastaan, liukuvan soreasti pitkin väreilevää vettä, niin likellä ja kuitenkin kauhistavan kaukana.

Hän seisoi ääneti ja katseli laivaa. Hän näki sen kääntyvän itää kohti ja lopuksi katoavan erään niemekkeen ympäri tuntematonta päämääräänsä kohti. Sitten hän lysähti maahan ja kätki kasvot käsiinsä.

Pimeän tultua nuo viisi miestä palasivat leiriinsä itärannalle. Yö oli kuuma ja painostava. Ei pieninkään tuulenhenki liikuttanut puiden lehtiä tai väräyttänyt valtameren pintaa. Vain heikko maininki vyöryi hiljaa rantaan.

Tarzan ei ollut milloinkaan nähnyt suurta Atlanttia niin pahaenteisen rauhallisena. Hän seisoi parhaillaan rantasomerikon reunalla katsellen meren yli mannermaalle päin mieli täynnä surua ja toivottomuutta, kun viidakosta aivan leirin takaa kuului pantterin kolkko valitushuuto.

Kammottavassa kiljunnassa oli tuttu sävy, ja Tarzan kääntyi melkein koneellisesti ja vastasi. Hetkeä myöhemmin Sheetan keltaisenruskea hahmo livahti rannikon hämärään. Kuu ei paistanut, mutta taivas oli tähtien peitossa. Villi peto tuli hiljaa miehen viereen. Nyt oli pitkä aika siitä, kun Tarzan oli nähnyt vanhan taistelutoverinsa, mutta hiljainen hyrrääminen riitti vakuuttamaan hänelle, että eläin yhä muisti siteet, jotka olivat yhdistäneet heidät menneisyydessä.

Apinamies laski kätensä eläimen turkille, ja kun Sheeta painautui hänen säärtänsä vasten, hyväili ja silitteli hän tuimannäköistä päätä silmät yhä suunnattuina tutkivasti pimeälle merelle.

Äkkiä hän hätkähti. Mitä se oli? Hän pinnisti silmiään, tuijottaen yöhön. Sitten hän kääntyi ja huusi miehille, jotka istuivat leirissä huopiensa päällä poltellen piippuaan. He tulivat juosten hänen luokseen, mutta Gust vitkasteli nähdessään Tarzanin toverin.

"Katsokaa!" huudahti Tarzan. "Valo! Laivan valo! Siellä on varmaan Cowrie . He ovat jääneet tuulettomaan paikkaan." Ja sitten hän huudahti uudistunein toivein: "Me voimme saada heidät kiinni! Purtemme vie meidät helposti."

Gust vastusteli. "He ovat hyvin aseistettuja", varoitti hän. "Me emme voisi vallata laivaa, — meitähän on vain viisi."

"Nyt on kuusi", vastasi Tarzan osoittaen Sheetaa, "ja me voimme puolessa tunnissa saada vielä lisää. Sheeta vastaa kahtakymmentä miestä, ja ne muutamat, jotka voin vielä kutsua, lisäävät joukkoamme sadalla miehellä. Sinä et tunne niitä."

Apinamies kääntyi viidakkoon päin ja kallisti päätään. Hänen huuliltaan kaikui kerran toisensa jälkeen tovereitaan kutsuvan urosapinan inha huuto.

Pian kuului viidakosta vastaukseksi samanlainen huuto ja sitten yhä uusia. Gustia värisytti. Minkälaisten olentojen joukkoon kohtalo oli heittänyt hänet? Eivätkö Kai Shang ja Momulla olisi sittenkin olleet parempia kuin tämä suuri valkoinen jättiläinen, joka silitteli pantteria ja kutsui viidakon petoja luokseen?

Muutamassa minuutissa Akutin apinat tulivat oksien ritistessä pensaikon läpi rannalle, jossa nuo viisi miestä olivat sillä välin puuhanneet kömpelön purrenrungon kimpussa.

Jättiläisponnistuksilla oli heidän onnistunut saada se vedenpartaalle. Kincaidin kahden pelastusveneen airot, jotka olivat olleet telttojen kannatuspuina, — veneet oli tuuli kuljettanut ulapalle juuri sinä yönä, jolloin seurue oli tullut maihin, — tuotiin nyt kiireesti purteen. Kun Akut ja hänen seuralaisensa tulivat rantaan, oli kaikki. valmiina merelle lähtöä varten.

Hirvittävät laivamiehet ryhtyivät taas herransa palvelukseen ja asettuivat vastaan mukisematta paikoilleen purressa. Neljä miestä — Gustia ei saatu tulemaan mukaan — tarttui airoihin käytellen niitä melan tavoin. Muutamat apinat seurasivat heidän esimerkkiänsä, ja pian kulki kömpelö pursi tasaisesti pitkin merta valoa kohti, joka nousi ja laski hiljaa aallokon mukana.

Uninen merimies piti huonosti vahtia Cowrien kannella, samalla kun alhaalla kajuutassa Schneider käveli edestakaisin väitellen Jane Claytonin kanssa. Tämä oli löytänyt revolverin pöydänlaatikosta siinä huoneessa, johon hänet oli suljettu, ja piti nyt aseensa avulla Kincaidin perämiestä alallaan.

Mosula-nainen oli polvillaan hänen takanaan, ja Schneider asteli edestakaisin oven edessä uhaten ja rukoillen ja tehden lupauksia, mutta kaikki turhaan. Pian kuului yläpuolella olevalta kannelta varoitushuuto ja laukaus. Jane Claytonin valppaus herpautui hetkeksi: hän käänsi silmänsä kajuutan kattoaukkoon. Samassa hetkessä oli Schneider hänen kimpussaan.

Ensi tiedon siitä, että joku toinen alus oli likellä, sai vahdissa oleva merimies silloin, kun näki miehen pään ja hartioiden kohoavan laivan kaiteen yli. Paikalla hypähti vahti huudahtaen pystyyn ja tähtäsi revolverillaan tunkeilijaa. Hänen huutonsa ja sitä seurannut revolverinlaukaus olivat saaneet Jane Claytonin unohtamaan varovaisuutensa.

Luulotellun turvallisuuden aiheuttama rauhallisuus kannella muuttui pian mitä hirveimmäksi meteliksi. Cowrien miehet syöksyivät ylös asestettuina revolvereilla, väkipuukoilla ja niillä pitkillä veitsillä, joita monet heistä tavallisesti pitivät mukanaan. Mutta hälytys oli tullut liian myöhään. Tarzanin pedot olivat jo laivan kannella ja heidän mukanaan Tarzan itse ja kaksi miestä Kincaidin väestä.

Nähdessään kauheat pedot eivät kapinalliset voineet säilyttää rohkeuttaan. Ne, joilla oli revolveri, ampuivat muutamia hajanaisia laukauksia ja riensivät sitten johonkin paikkaan, missä luulivat olevansa turvassa. Muutamat kiipesivät vantteihin, mutta Akutin apinat liikkuivat niissä paljon taitavammin kuin he.

Maorit, jotka kiljuivat hirmusta, vedettiin alas ilmavista olopaikoistaan. Pedot, joita Tarzan ei nyt ollut hillitsemässä — hän oli mennyt etsimään Janea — purkivat villin luonteensa koko raivon heidän kynsiinsä joutuneita onnettomia raukkoja vastaan.

Sheeta oli tähän mennessä iskenyt suuret torahampaansa vain yhteen ainoaan kurkkuun. Hetken ajan hän raateli ruumista ja sitten hän näki Kai Shangin, joka syöksyi portaita alas kajuuttaansa.

Päästäen kimeän huudon Sheeta lähti hänen peräänsä — ja se huuto sai melkein yhtä hirveän kiljaisun esiin kauhistuneen kiinalaisen kurkusta.

Mutta Kai Shang ennätti kajuuttaansa sekunnin murto-osaa ennen kuin pantteri, ja loikattuaan sisään hän läimäytti oven kiinni — joskin liian myöhään. Sheetan suuri ruumis syöksyi ovea vastaan ennenkuin se oli lukossa, ja hetkeä myöhemmin Kai Shang soperteli ja kirkui ylhäällä olevan makuusijan äärimmäisessä kolkassa.

Sheeta loikkasi keveästi uhrinsa perässä. Pian oli Kai Shang Fachanista rikollisen vaelluksensa päässä, ja Sheeta ahmi sitkeätä ja suonikasta lihaa.

Vain hetken kuluttua siitä kun Schneider oli syöksynyt Jane Claytonin kimppuun ja temmannut revolverin hänen kädestään, aukeni kajuutan ovi ja pitkä puolialaston valkoinen mies seisoi oviaukossa.

Hän kiiruhti ääneti huoneen läpi. Schneider tunsi jäntevät sormet kurkussaan. Hän käänsi päätään nähdäkseen, kuka oli käynyt hänen kimppuunsa, ja hänen silmänsä kävivät suuriksi, kun hän huomasi apinamiehen kasvot aivan likellä omiaan.

Sormet puristivat säälimättöminä perämiehen kurkkua. Hän koetti huutaa, rukoilla, mutta ei ainoatakaan ääntä kuulunut. Hänen silmänsä pullistuivat kuopistaan, kun hän taisteli vapautuakseen, hengittääkseen, elääkseen.

Jane Clayton tarttui miehensä käsiin ja koetti vetää niitä pois kuolevan miehen kurkusta, mutta Tarzan pudisti vain päätänsä.

"Ei enää", sanoi hän rauhallisesti. "Ennen olen antanut roistojen elää, ja sitten olemme me kumpikin saaneet kärsiä armeliaisuutemme seurauksista. Tällä kertaa me selvitämme välimme erään roiston kanssa — ettei hän enää milloinkaan voi tehdä pahaa meille tai muille." Ja hän väänsi äkkinäisellä liikkeellä petollisen perämiehen niskaa, kunnes kuului terävä naksahdus ja miehen ruumis oli hervotonna ja liikkumattomana apinamiehen otteessa. Tehden inhon eleen Tarzan työnsi ruumiin sivulle. Sitten hän palasi kannelle Janen ja mosula-naisen seuraamana.

Siellä oli taistelu jo päättynyt. Ainoastaan Schmidt ja Momulla ja kaksi muuta miestä oli elossa Cowrien koko laivaväestä, sillä he olivat löytäneet pakopaikan keulakopista. Muut olivat saaneet kovan kuoleman — sellaisen kuin ansaitsivatkin — Tarzanin petojen torahampaista ja kynsistä. Aamulla aurinko valaisi hirveätä näkyä onnettoman Cowrien kannella, mutta tällä kertaa veri, joka tahrasi sen valkoista pintaa, oli syyllisten verta eikä syyttömien.

Tarzan haki miehet, jotka olivat kätkeytyneet keulakoppiin, ja lupaamatta heille vapautusta rangaistuksesta pakotti heidät tekemään muiden mukana työtä laivalla — muutoin oli heti edessä kuolema.

Auringon noustessa oli alkanut puhaltaa navakka tuuli, ja Cowrie suuntasi purjeet pullollaan kulkunsa Viidakkosaarta kohti, missä Tarzan muutamia tunteja myöhemmin otti Gustin laivaan ja sanoi jäähyväiset Sheetalle ja Akutin apinoille. Hän nimittäin laski eläimet siellä maihin, jotta ne saisivat jälleen elää luonnollista villiä elämäänsä. Ne katosivatkin oitis rakastamansa viidakon viileihin syvyyksiin.

On epätietoista, ymmärsivätkö ne, että Tarzan aikoi nyt jättää heidät — poikkeuksena oli mahdollisesti muita älykkäämpi Akut, joka yksin jäi rannalle, kun pikku vene kulki kuunaria kohti vieden hänen herransa ja mestarinsa pois.

Niin kauan kuin Jane ja Tarzan saattoivat erottaa Viidakkosaaren rannan seisoessaan kannella, näkivät he karvaisen ihmisapinan yksinäisen hahmon seisovan liikkumattomana hyrskyjen ympäröimällä rantahietikolla.

Kolme päivää jälkeenpäin Cowrie kohtasi kuninkaallisen korvetin Shorewaterin , jonka langattoman välityksellä loordi Greystoke pääsi pian yhteyteen Lontoon kanssa. Silloin hän sai tiedon, joka täytti hänen ja hänen vaimonsa sydämen ilolla ja kiitollisuudella — pikku Jack oli turvallisesti loordi Greystoken kaupunkitalossa.

Vasta Lontooseen tullessaan saivat he tietää sen merkillisen tapaussarjan yksityiskohdat, jonka tuloksena oli, että heidän lapsensa oli säilynyt vahingoittumattomana.

Kävi selville, että Rokoff, peläten viedä lasta keskellä päivää Kincaidiin , oli kätkenyt sen erääseen kurjaan luolaan, jossa säilytettiin nimettömiä lapsia, ja aikonut viedä sen höyrylaivaan pimeän tultua.

Hänen liittolaisensa ja pääasiallinen auttajansa, Paulvitsh, oli kehnon mestarinsa monivuotisena ja uskollisena oppilaana lopulta tullut yhtä petolliseksi ja ahneeksi kuin herransakin. Ajatellen niitä äärettömän suuria lunnaita, jotka hän voisi saada palauttamalla lapsen vahingoittumattomana vanhemmilleen, hän oli ilmaissut pienokaisen syntyperän löytölasten kotia hoitavalle naiselle. Naisen avulla hän oli järjestänyt lasten vaihtamisen, tietäen täysin hyvin, ettei Rokoff aavistaisi hänelle tehtyä kepposta ennenkuin kaikki olisi myöhäistä.

Nainen oli luvannut pitää lasta, kunnes Paulvitsh palaisi Englantiin. Mutta kullanhimo oli nyt houkutellut hänet vuorostaan pettämään lupauksensa, ja hän oli ryhtynyt loordi Greystoken asianajajan kanssa neuvottelemaan lapsen palauttamisesta.

Esmeralda, vanha neekerihoitajatar, joka oli ollut Amerikassa lomalla pikku Jackin ryöstön aikaan — hän piti poissaoloaan koko onnettomuuden syynä — oli palannut matkaltaan ja tunsi lapsen heti oikeaksi.

Lunnaat oli maksettu, ja kymmenen päivää ryöstön jälkeen oli tuleva loordi Greystoke aivan vahingoittumattomana palautettu isänsä kotiin.

Ja niin oli viimeinen ja suurin Nikolas Rokoffin monista konnantöistä mennyt kurjasti myttyyn hänen ainoan ystävänsä osoittaman petollisuuden kautta, vieläpä päättynyt tuon pääroiston kuolemaan, tuottaen loordi ja lady Greystokelle mielenrauhan, jota he eivät kumpikaan olisi voineet tuntea niin kauan kun venäläinen oli elossa ja hänen kavala mielensä kykeni suunnittelemaan uusia konnantöitä.

Rokoff oli kuollut, ja vaikka Paulvitshin kohtalo oli tuntematon, oli heillä täysi syy uskoa, että hän oli sortunut viidakon vaaroihin siellä, missä he viimeksi olivat hänet nähneet — herransa konnamaisen apurin.

Ja mikäli he osasivat päätellä, olivat he nyt ainiaaksi vapaat näiden kahden miehen alituiselta uhalta — ainoiden vihollisten, joita Apinain Tarzanin oli milloinkaan tarvinnut pelätä, koska he olivat raukkamaisesti suunnanneet iskunsa hänen rakastamiinsa eikä häneen itseensä.

Onnellinen oli se perhe, joka kokoontui Greystoken taloon sinä päivänä, jolloin loordi ja lady Greystoke astuivat Englannin maakamaralle Shorewaterin kannelta.

Heitä seurasi Mugambi ja mosula-nainen, jonka hän oli löytänyt kanootin pohjalta tuona yönä Ugambin pienen sivujoen rannalla.

Nainen oli pitänyt parempana liittyä uuteen herraansa kuin palata entisen miehensä luo, jolta hän oli tahtonut karata.

Tarzan oli ehdottanut heille, että he hankkisivat itselleen kodin hänen laajoilla afrikkalaisilla tiluksillaan wazirien maassa, jonne heidät lähetettiinkin ensi tilassa.

Mahdollisesti me tapaamme heidät kaikki siellä keskellä julman viidakon ja suurten tasankojen romanttista viileyttä, noiden seutujen, joissa Apinain Tarzan mieluimmin oleskelee.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TARZANIN PEDOT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.