The Project Gutenberg eBook of Marsin prinsessa This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Marsin prinsessa Author: Edgar Rice Burroughs Translator: Alpo Kupiainen Release date: February 28, 2021 [eBook #64650] Language: Finnish Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARSIN PRINSESSA *** E-text prepared by Tapio Riikonen MARSIN PRINSESSA Kirj. EDGAR RICE BURROUGHS Englanninkielestä ("A Princess of Mars") suomentanut Alpo Kupiainen Kariston nuorisonkirjoja 40. Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1923. SISÄLLYS: Alkulause Arizonan kunnailla Pelastuminen kuoleman kidasta Saapumiseni Marsiin Vankina Petän vahtikoiran valppauden Taistelu, joka tuotti ystäviä Lasten kasvatus Marsissa Ilmasta saatu ihana vanki Opin kieltä Sankarina ja päällikkönä Dejah Thorisin seurassa Vanki, jolla on valtaa Rakkautta Marsissa Taistelu elämästä ja kuolemasta Solan elämäntarina Pakosuunnitelma Taistelu ja tappio Kahleissa Warhoonissa Taistelu areenalla Ilmatehtaassa Lentoretki Zodangassa Löydän Dejahin Harhailemassa ilmassa Zodangan ryöstö Verilöylyn kautta riemuun Riemusta kuolemaan Arizonalaisessa luolassa ALKULAUSE Tämän teoksen lukijalle: Toimittaessani kapteeni Carterin eriskummaisen käsikirjoituksen kirjan muodossa käsiinne on mielestäni paikallaan lausua muutama sana tästä huomiota ansaitsevasta henkilöstä. Ensimmäiset muistoni kapteeni Carterista juontuvat niiden muutamien kuukausien ajalta, jotka hän vietti isäni talossa Virginiassa juuri ennen kansalaissodan puhkeamista. Olin silloin vain viisivuotias lapsi, mutta muistan hyvin hänet, solakan, tumman, sileäksi ajellun, atleettimaisen miehen, jota nimitin setä Jackiksi. Hän näytti aina hymyilevän; ja hän syventyi lasten leikkeihin samanlaisena herttaisena kelpo toverina kuin oli kuluttaessaan aikaansa ikätovereittensa, miesten ja naisten, huvituksissa; tahi hän istui sitten tuntikauden yhteen menoon huvittamassa vanhaa isoäitiäni kertomalla tälle kummallisia, hurjia seikkailujaan kaikista maailman ääristä. Kaikki me häntä rakastimme, ja orjamme suorastaan palvoivat hänen polkemaansa maata. Hänen ulkomuotonsa oli komean miehevä; pituus runsaasti kaksi tuumaa yli kuuden jalan, hartiat leveät, lanteet hoikat, ryhti harjaantuneen ja karaistuneen taistelijan. Kasvot olivat säännölliset ja selväpiirteiset, tukka musta ja lyhyeksi leikattu, kun taas silmät olivat teräksenharmaat, ja niistä kuvastui luja, vilpitön luonne, joka uhkui tulista toimekkuutta. Hänen käytöstapansa oli mallikelpoinen, ja hän oli niin kohtelias kuin etelävaltioiden parhaimmille herrasmiehille on luonteenomaista. Hänen ratsastustaitonsa, erittäinkin koirilla metsästettäessä, herätti ihmettelyä ja ihailua Virginiassakin, loistavien ratsastajien kotimaassa. Usein kuulin isän varoittelevan häntä harkitsemattomasta huimapäisyydestä, mutta nauraen hän aina sanoi, että sen kuperkeikan, joka hänet surmaisi, hän tekisi toistaiseksi vielä syntymättömän hevosen selästä. Sodan puhjetessa hän poistui luotamme, enkä sitten nähnyt häntä viiteen-, kuuteentoista vuoteen. Aivan aavistamatta hän sen jälkeen palasi, ja minua ihmetytti suuresti huomatessani, ettei hän näyttänyt vähääkään vanhentuneen eikä hänen ulkomuotonsa ollut muutenkaan yhtään muuttunut. Toisten seurassa hän oli sama sukkela, iloinen veitikka, jonka tunsimme vanhastaan, mutta kun hän luuli olevansa yksin, näin hänen istuvan tuntikausia tuijottaen avaruuteen, samalla kun kasvoista kuvastui ääretön kaipaus ja toivoton tuska; ja myöskin öisin hän saattoi niin istua katselemassa taivaalle; mutta mitä hän katsoi, sitä en tiennyt ennenkuin vuosien kuluttua, luettuani hänen muistiinpanonsa. Hän kertoi meille olleensa sodan jälkeen Arizonan puolessa etsimässä ja kaivamassa kultaa; ja häntä oli ilmeisesti onnistanut hyvin, sillä hänen käytettävissään oli rahaa rajattomasti. Mutta näiden välivuosien aikaisen elämänsä yksityiskohdista hän oli hyvin vaitelias; hän suorastaan ei tahtonut ryhtyä niistä ensinkään puhumaan. Hän viipyi luonamme vuoden päivät, minkä jälkeen hän siirtyi New Yorkiin, ostaen pienen tilan Hudson-virran varrelta. Kävin siellä häntä katsomassa kerran vuodessa pistäytyessäni New Yorkin kauppamaailmassa -- isälläni ja minulla oli näet siihen aikaan sarja sekatavarakauppoja ympäri Virginian. Kapteeni Carterilla oli pieni, mutta kaunis huvila joen äkkijyrkällä rantatörmällä, ja viimeisiä kertoja siellä käydessäni, talvella v. 1885, huomasin hänen kirjoittelevan ahkerasti, kuten nyt otaksun, muistelmiaan. Samalla käynnilläni hän sanoi minulle, että jos hänelle jotakin tapahtuisi, tulisi minun ottaa hoitooni hänen omaisuutensa, ja antoi minulle avaimen erääseen työhuoneensa kassakaapin lokeroon; siitä löytäisin hänen jälkisäädöksensä ja eräitä henkilökohtaisia ohjeita, joiden ehdottoman tarkasta noudattamisesta hän vaati minulta lupauksen. Sen jälkeen kun olin mennyt makuulle, näin aina ikkunastani hänen seisovan kuutamossa jyrkänteen reunalla, josta näki yli Hudson-virran, kädet ojennettuina taivasta kohti ikäänkuin rukoukseen. Rukoilevan minä silloin hänen luulinkin, vaikka en ollut milloinkaan pitänyt häntä uskonnollisena ihmisenä tämän sanan varsinaisessa mielessä. Useita kuukausia sen jälkeen, kun olin palannut kotiin viimeiseltä vierailultani, muistaakseni maalisk. 1 p:nä 1886 -- sain häneltä sähkösanoman, jossa minua pyydettiin saapumaan heti hänen luokseen. Minä olin aina ollut hänen suosikkinsa Carterien nuoremmasta polvesta, ja niinpä kiiruhdin noudattamaan hänen pyyntöään. Kun maaliskuun 4 p:nä 1886 saavuin pienelle asemalle, joka on puolisentoista kilometrin päässä hänen maatilaltaan, ja käskin liveripukuisen palvelijan viedä minut hevosellaan kapteeni Carterin asunnolle, vastasi hän, että jos minä olin kapteenin ystäviä, niin hänellä oli minulle hyvin huonoja uutisia kerrottavana; kapteenin oli naapuritilan yövartija löytänyt kuolleena kohta päivän valjettua juuri samana aamuna. Jostakin syystä tämä tieto ei hämmästyttänyt minua; kuitenkin kiiruhdin vainajan asunnolle mahdollisimman nopeasti huolehtimaan hänen ruumiistaan ja asioistaan. Saavuttuani perille tapasin vartijan, joka oli hänet löytänyt, sikäläisen poliisipäällikön ja joitakuita kaupunkilaisia kokoontuneina vainajan pieneen työhuoneeseen. Vartija selosti yksityiskohtaisesti sen vähän, mitä hänellä oli kertomista. Silloin kun hän huomasi ruumiin, oli se vielä ollut lämmin. Se oli, hän sanoi, maannut pitkänään lumessa, kädet ojennettuina pään yli jyrkänteen reunaa kohti, ja kun hän näytti minulle paikan, niin mieleeni välähti, että se oli juuri sama kohta, jossa olin aikaisemmin nähnyt hänen seisovan öisin käsivarret kohotettuina taivasta kohti rukoukseen. Minkäänlaisia väkivallan merkkejä ei ruumiissa ollut, ja ruumiintarkastuksesta annetun lääkärinlausunnon nojalla tuli tutkintotuomari pian siihen päätökseen, että kuolema oli johtunut sydänhalvauksesta. Jäätyäni yksin työhuoneeseen aukaisin kassakaapin ja vedin esille sen laatikon sisällön, josta hänen sanojensa mukaan löytäisin ohjeeni. Ne olivat osaksi todella omituisia, mutta olen noudattanut niitä pienimpiä yksityiskohtia myöten niin uskollisesti kuin olen voinut. Hän määräsi, että minun oli vietävä hänen ruumiinsa Virginiaan palsamoimatta sitä ja pantava se avoimeen arkkuun hautakammioon, jonka hän oli aikaisemmin rakennuttanut ja jossa, kuten myöhemmin huomasin, oli hyvä tuuletuslaitos. Ohjeissa teroitettiin nimenomaan, että minun oli henkilökohtaisesti valvottava kaiken tämän suoritusta ja että sen tuli käydä juuri niin kuin hän oli määrännyt, tarpeen vaatiessa vaikkapa salaisestikin. Omaisuutta koskevien säädösten mukaan oli minun saatava kaikki siitä kertyvät tulot kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jonka jälkeen pääomakin joutuisi minulle. Hänen muut määräyksensä koskivat tätä käsikirjoitusta, joka minun oli säilytettävä sellaisena kuin se oli saadessani, sinetöitynä ja lukematta, yksitoista vuotta; en myöskään saanut julkaista sen sisältöä ennenkuin kahdenkymmenenyhden vuoden kuluttua hänen kuolemastaan. Omituinen piirre siinä hautakammiossa, jossa hänen ruumiinsa vieläkin lepää, on se, että sen vankkatekoisessa ovessa on yksi ainoa, tavattoman suuri, kultalevyinen jousilukko, joka voidaan avata _vain sisäpuolelta_. Kunnioittaen Edgar Rice Burroughs ENSIMMÄINEN LUKU Arizonan kunnailla Olen hyvin vanha mies; ikääni en tiedä. Kenties se on sata vuotta, kenties enemmän; en voi sitä sanoa, sillä en ole vanhentunut toisten ihmisten tavalla enkä muista milloinkaan olleeni lapsi. Niin pitkälti kuin muistan, olen aina ollut mies -- suunnilleen kolmikymmenvuotias mies. Olen nykyisin samannäköinen kuin neljäkymmentä vuotta sitten ja vieläkin aikaisemmin, mutta kuitenkin tunnen, etten voi elää ikuisesti, että jonakin päivänä kuolen todellisen kuoleman, josta en enää ikinä herää. En tiedä, miksi kuolemaa pelkäisin, minä, joka olen kuollut kahdesti ja kuitenkin olen elossa; mutta se herättää minussa samanlaista kammoa kuin teissäkin, joka ette ole kuollut kertaakaan; ja juuri tämä kuoleman pelko, niin luulen, saa minut varmasti uskomaan, että olen kuolevainen. Ja juuri tämän vakaumukseni tähden olen päättänyt kirjoittaa kertomuksen elämäni ja kuolemani mielenkiintoisista vaiheista. En osaa selittää niissä esiintyviä ilmiöitä; voin vain tässä pukea tavallisen onnenetsijän sanoihin selostuksen niistä oudon kummallisista tapahtumista, jotka sain kokea kymmenen vuoden aikana, kuolleen ruumiini levätessä häiritsemättä eräässä Arizonan luolassa. En ole milloinkaan ennen hiiskunut mitään kertomuksestani, eikä kukaan kuolevainen saa nähdä tätä käsikirjoitusta ennenkuin olen iäksi poistunut. Tiedän kyllä, että tavallisen ihmisen järki ei usko mitä se ei käsitä, enkä niin ollen aio antautua yleisön, puhujien ja sanomalehtien pilkattavaksi enkä sallia, että minut maalataan mahdottomaksi valehtelijaksi, vaikka kerronkin vain pelkkiä tositapahtumia, jotka tiede tulevaisuudessa osoittaa paikkansapitäviksi. Kenties ne tiedot, jotka sain Marsista, ja tässä kertomuksessa esittämäni kokemukset ovat omiaan edistämään lähimmän kiertotähtemme salaperäisten olojen ymmärtämistä, jotka ovat salaperäisiä teistä, mutta eivät enää minusta. Nimeni on John Carter, mutta paremmin minut tunnetaan nimellä kapteeni Jack Carter Virginiasta. Kansalaissodan päättyessä huomasin, että omaisuutenani oli muutamia satojatuhansia (etelävaltioiden) dollareita [etelävaltioiden sodanaikainen paperiraha menetti lopulta kokonaan arvonsa. -- _Suom_.] ja kapteenin valtakirja sellaisen armeijan ratsujoukoissa, jota ei enää ollut olemassa, ja että olin sellaisen valtion palveluksessa, joka oli haihtunut Etelän toiveiden mukana. Isännättömänä, pennittömänä ja menettäneenä ainoan elinkeinoni, taistelemisen, päätin pyrkiä lounaista kohti ja koettaa korjata omaisuuteni menetyksen etsimällä kultaa. Vietin lähes vuoden kulkien yhdessä erään toisen etelävaltioiden upseerin, richmondilaisen kapteeni James K. Powellin, kanssa. Meillä oli tavattoman hyvä onni, sillä lopputalvella 1865, monien kovien ponnistusten ja puutteiden jälkeen, löysimme parhaimman kultapitoisen kvartsisuonen, mitä hurjimmissakaan unelmissamme olimme kuvitelleet. Powell, jolla oli kaivosinsinöörin ammattisivistys, totesi että hieman enemmässä kuin kolmessa kuukaudessa olimme kaivaneet malmia yli miljoonan dollarin arvoisen määrän. Kun varustuksemme olivat äärimmäisen puutteelliset, niin päätimme, että toisen meistä oli lähdettävä sivistyneeseen maailmaan ostamaan välttämättömiä koneita ja palatessaan tuotava mukanaan riittävästi kaivostöihin kykenevää työvoimaa. Koska Powell tunsi seudun samoin kuin kaivostyössä tarvittavat koneet, niin arvelimme, että parasta oli hänen lähteä matkalle. Sovimme, että minun oli pidettävä hallussa palstaamme sen varsin vähäisen mahdollisuuden varalta, että joku kuljeksiva kullankaivaja yrittäisi sitä napata. Maaliskuun 3 p:nä 1866 Powell ja minä sälytimme hänen eväänsä kahden _burron_ selkään, ja sanottuaan jäähyväiset hän hyppäsi ratsaille ja lähti liikkeelle vuoren rinnettä pitkin laaksoa kohti, jonka poikki hänen matkansa alkuosa kulki. Powellin lähtöaamu, samoin kuin melkein kaikki aamut Arizonassa, oli kirkas ja ihana; saatoin nähdä hänen pienine kuormajuhtineen kulkevan nytkyttelevän tietään vuoren kuvetta alas laaksoon, ja pitkin aamua näin heidät silloin tällöin vilahdukselta, kun he kohosivat jollekin harjanteelle tai kulkivat tasaisella ylänteellä. Viimeisen kerran näin Powellin kello kolmen seuduissa iltapäivällä, jolloin hän painui laakson toiselle puolelle vuorijonon varjoon. Noin puoli tuntia myöhemmin katsahdin sattumalta laakson toiselle rinteelle ja hämmästyin suuresti huomatessani kolme pientä täplää samoilla kohdin, missä viimeksi olin nähnyt ystäväni ja hänen molemmat juhtansa. Minulla ei ole taipumuksia tarpeettomaan tuskitteluun, mutta kuta enemmän koetin itselleni selittää, että Powellilla ei ollut mitään hätää ja että täplät, jotka olin nähnyt hänen jäljillään, olivat antilooppeja tai villejä hevosia, sitä vähemmän kykenin saamaan mieltäni rauhalliseksi. Koko sinä aikana, jonka olimme olleet tällä seudulla, emme olleet nähneet ainoatakaan vihamielistä intiaania ja olimme senvuoksi tulleet rajattoman huolettomiksi ja laskettelimme pilaa kuulemistamme kertomuksista, joiden mukaan näitä hirveitä rosvoja liikkui muka suurin laumoin kulkuteiden varsilla, levittäen surmaa valkoihoisten seurueiden keskuuteen ja rääkäten niitä, jotka joutuivat heidän armottomiin kynsiinsä. Tiesin, että Powell oli hyvin aseistettu ja lisäksi ollut mukana intiaaneja vastaan käydyissä taisteluissa; mutta myöskin minä olin vuosikausia elänyt ja taistellut siouxintiaanien keskuudessa pohjoisessa ja tiesin, että hänen toiveensa olivat vähäiset saadessaan niskoilleen joukon taitavia vainuaja-apacheja. Viimein en jaksanut enää kestää jännitystä, vaan hyppäsin ratsuni selkään, otettuani mukaani molemmat colt-revolverini ja karbiinin sekä kaksi vyöllistä patruunia, ja lähdin painumaan laaksoon samaa tietä, jota Powell oli aamulla mennyt. Niin pian kun pääsin suhteellisen tasaiselle maalle, hoputin ratsuni lyhyeen laukkaan, jota ratsastin missä vain polun laatu teki sen mahdolliseksi, kunnes hämärissä saavuin sille kohdalle, jossa Powellin jälkiin yhtyivät toiset, kolmen täyttä neliä juosseen, kengittämättömän hevosen jäljet. Ratsastin ripeästi jälkiä pitkin, kunnes minun pimeän tullen oli pakko pysähtyä odottamaan kuun nousua ja minulle jäi aikaa harkita ratsastusretkeni järkevyyttä. Kentiespä olin ajatuksissani manannut esiin mahdottomia vaaroja, kuten hermostunut vanha akka, ja kun tapaisin Powellin, nauraisi hän katketakseen vaivoilleni. Mutta minä en ole herkkä loukkautumaan, ja velvollisuudentunnon noudattaminen, tulkoonpa sitten mitä tahansa, on koko elämäni ajan ollut minulle jonkinlaista epäjumalan palvomista; ja se seikka selittäneekin ne kunnianosoitukset, joita olen saanut kolmelta tasavallalta, sekä sen ystävyyden ja ne kunniamerkit, jotka ovat tulleet osakseni vanhan ja mahtavan keisarin sekä useiden pienempien valtiaiden taholta, joiden palveluksessa miekkani on lukuisia kertoja punertunut. Kello yhdeksän vaiheilla oli kuutamo jo siksi kirkas, että voin jatkaa matkaani, eikä minun ollut ensinkään vaikeata seurata jälkiä myöten nopeata astuntavauhtia. Paikoitellen saatoin ratsastaa reipasta raviakin, kunnes keskiyön tienoissa saavuin lähteelle, jonka partaalle Powell oli suunnitellut leiriytyä. Saavuin sinne aavistamattani ja näin, että paikka oli aivan autio eikä siellä ollut merkkiäkään mistään äskeisestä leiriytymisestä. Mieltäni kiihotti, kun jälkiä tarkastaessani huomasin, että takaa-ajajat -- sillä nyt olin varma siitä, että ne olivat niitä -- olivat seuranneet Powellia pysähdyttyään lähteellä vain hetkisen; ja aina olivat he ratsastaneet hänen kanssaan samaa vauhtia. Nyt oli aivan selvää, että vainuajat olivat apacheja ja että he tahtoivat vangita Powellin elävänä saadakseen itselleen pirullisen huvin rääkätä häntä. Kannustin senvuoksi ratsuni vaarallisen hurjaan vauhtiin, toivoen kaikesta huolimatta saavuttavani punaiset lurjukset, ennenkuin he kävisivät Powellin kimppuun. Kaikki mietteeni keskeytyivät äkkiä kuullessani kahden laukauksen hiljaiset äänet kaukaa edeltäni. Arvasin, että silloin, jos milloinkaan, Powell minua tarvitsi, ja kannustin hevoseni nelistämään, minkä se suinkin pääsi kaitaa ja vaikeakulkuista vuoristopolkua ylöspäin. Olin ratsastanut mitään sen enempää kuulematta kenties lähemmä kaksi kilometriä, kun polku lähellä solan korkeinta kohtaa laajeni vähäiseksi aukeaksi tasangoksi. Olin juuri tullut ahtaan, hyvin jyrkkärinteisen rotkon läpi, kun äkkiarvaamatta jouduin tämän kentän reunaan ja silmiäni kohtasi näky, joka saattoi minut hämmennyksiin ja kauhun valtaan. Pieni tasainen maakaistale oli valkeanaan intiaanien teltoista, ja arviolta puolisen tuhatta punaista sotilasta tungeskeli leirin keskikohdan ympärillä. Intiaanien huomio oli niin täydelleen; kiintynyt heidän muodostamansa piirin keskustaan, etteivät he huomanneet minua, ja minä olisin helposti voinut peräytyä rotkon pimentoihin ja paeta ilman pienintäkään vaaraa. Mutta kun tämä ajatus ei johtunut mieleeni ennenkuin seuraavana päivänä, ei minulla ole vähintäkään oikeutta vaatia itselleni sankaruuden kunniaa, mihin tämä kertomukseni kohta minut muuten kenties oikeuttaisi. En luule, että olen samasta aineesta kuin sankarit, sillä vaikkakin olen täysin tietoisesti satoja kertoja joutunut katsomaan kuolemaa vasten kasvoja, niin en voi muistaa ainoatakaan kertaa, jolloin joku toinen menettelytapa kuin silloin noudattamani olisi johtunut mieleeni ennenkuin monien tuntien kuluttua. Henkisen olemukseni rakenne on ilmeisesti sellainen, että joku alitajunnassani oleva voima ajaa minut velvollisuuden tielle minun tarvitsematta vaivata järkeäni aikaakysyvällä pohdinnalla. Mutta olkoonpa sen laita miten tahansa, milloinkaan ei minua ole surettanut se, että minulla suorastaan ei ole ollut mahdollisuutta valita raukkamaista toimintatapaa. Puheena olevalla hetkellä olin luonnollisesti varma siitä, että intiaanien huomio oli kiintynyt Powelliin. En tiedä, ajattelinko ensin ja toimin sitten vaiko päinvastoin, mutta joka tapauksessa minä, samalla kun näky avautui eteeni, tempasin revolverini ja ryhdyin nopeasti ampumaan intiaaniarmeijaa kiljuen minkä keuhkoni kestivät. Yksin ollen en olisi voinutkaan sen parempaa taktiikkaa noudattaa, sillä äkillinen yllätys saattoi punanahat hämmennyksiin, joten he, luullen saaneensa kimppuunsa vähintään rykmentin säännöllistä sotaväkeä, pakenivat joka suuntaan noutamaan jousiaan ja nuoliaan sekä pyssyjään. Se näky, mikä heidän nopeasti hajaantuessaan paljastui silmiini, sai minut silmittömäksi kauhusta ja raivosta. Kirkkaassa arizonalaisessa kuutamossa virui Powellin ruumis, jossa oli punaisten sankarien nuolia kuten harjassa harjaksia. Hän oli jo kuollut, sitä en saattanut epäilläkään, mutta olin yhtä valmis pelastamaan hänen ruumiinsa joutumasta apachien raadeltavaksi, kuin olisin ollut pelastamaan hänet itsensä kuolemasta. Ratsastin aivan hänen vierelleen ja hyppäsin satulasta, minkä jälkeen tartuin hänen patruunavyöhönsä ja vedin hänet poikittain ratsuni sä'älle. Yksi ainoa vilkaisu taakseni riitti selvittämään minulle, että palaaminen samaa tietä olisi paljoa vaarallisempaa kuin matkan jatkaminen kentän halki. Niinpä iskinkin kannukset hevos-raukkani kupeisiin ja syöksyin aukeaman toisessa laidassa näkyvää solan suuta kohti. Intiaanit olivat tällä välin huomanneet, että minä olin yksin, ja minun jälkeeni lähetettiin sadatteluja, nuolia ja pyssynkuulia. Mutta kun kuutamossa on vaikea saada osumaan mitään muuta paitsi sadatuksia, ja kun lisäksi äkillinen, odottamaton saapumiseni oli saattanut intiaanit kiihdyksiin ja minä olin nopeanlaisesti liikkuva maali, säilyin minä vihollisteni lukuisilta kuolettavilta ammuksilta ja saavuin onnellisesti läheisten kukkulain varjoon ennenkuin intiaanit ehtivät järjestää säännöllisen takaa-ajon. Ratsuni sai juosta ohjaamatta, sillä mielestäni oli todennäköistä, että minä tunsin huonommin solan suulle vievän polun kuin se. Se sattui poikkeamaan syrjäpolulle, joka vei harjanteen huipulle eikä solalle, jonka kautta olin toivonut pääseväni laaksoon ja turvaan. On kuitenkin luultavaa, että sitä seikkaa saan kiittää hengestäni ja niistä merkillisistä kokemuksista ja seikkailuista, jotka tulivat osakseni seuraavien kymmenen vuoden aikana. Sen, että olin joutunut väärälle tielle, huomasin vasta silloin, kun minua takaa-ajavien villien kiljuminen alkoi kuulua yhä heikompana kaukaa vasemmalta. Arvasin, että he olivat menneet aukeaman reunassa olevan säröisen kallioulkoneman vasemmalle puolelle, kun taas ratsuni oli tuonut minut ja Powellin ruumiin sen oikealle puolelle. Pysähdytin hevoseni pienelle tasaiselle kielekkeelle, josta näkyi vasemmalla allani oleva polku, ja näin takaa-ajavien raakalaisten häviävän läheisen kukkulan taakse. Tiesin, että intiaanit pian huomaisivat olevansa väärällä tiellä ja että minua ryhdyttäisiin uudelleen etsimään oikealta suunnalta, niin pian kun he olisivat löytäneet jälkeni. Olin ratsastanut vain vähän matkaa, kun jouduin kerrassaan hyvältä näyttävälle tielle, joka kulki pitkin korkean kallion kuvetta. Tie oli tasainen ja jokseenkin leveä sekä vei ylöspäin siihen suuntaan, johon minä pyrin. Kallioseinämä kohosi oikealla puolellani monien kymmenien metrien korkeuteen, ja vasemmalla puolellani oli yhtä syvä ja melkein kohtisuora jyrkänne alaspäin. Etenin tätä tietä kenties satakunnan metriä. Sitten teki tie äkkimutkan oikealle, ja jouduin avaran luolan suulle. Aukko oli lähes puolentoista metrin korkuinen ja noin metrin levyinen, ja tie päättyi siihen. Oli jo aamu, ja melkein aavistamatta oli tullut kirkas päivä. Kuten tavallista, ei nytkään ollut ollut hämyn aikaa, mikä on Arizonan luonteenomaisia, yllättäviä piirteitä. Laskeuduin satulasta ja nostin Powellin maahan, mutta vaikka kuinka tarkkaan olisin häntä tutkinut, en voinut huomata hänestä heikoimpiakaan elon merkkejä. Kaadoin kenttäpullostani vettä hänen jäykkien huuliensa väliin, pesin hänen kasvonsa ja hieroin hänen käsiänsä, jatkaen virvottamisyrityksiäni yhtä mittaa lähes tunnin, vaikkakin tiesin, että hän oli kuollut. Pidin Powellista hyvin paljon; hän oli läpikotaisin mies, joka suhteessa täysin moitteeton etelän puolen herrasmies, luotettava ja uskollinen ystävä; ja tunsin syvää tuskaa, kun lopultakin luovuin virvottamispuuhistani. Jättäen Powellin ruumiin paikalleen kallion reunalle ryömin luolaan tarkastusmatkalle. Se oli avara onkalo, kenties läpimitaltaan noin kolmekymmentä metriä ja korkeudeltaan kymmenen metrin seuduissa. Sileästä, askelten kuluttamasta lattiasta ja monista muista merkeistä saattoi päättää, että luolassa oli kaukaisina aikoma asuttu. Peremmällä oli niin pimeätä, etten voinut erottaa, oliko siellä mahdollisesti aukkoja, jotka veivät toisiin onkaloihin. Jatkaessani tarkastustani, aloin tuntea miellyttävää raukeutta, jonka arvelin olevan pitkän ja ripeän ratsastuksen aiheuttamaa väsymystä sekä taistelun ja takaa-ajon kiihtymyksen vastavaikutusta. Arvelin olevani jotakuinkin turvassa nykyisessä olinpaikassani, sillä tiesin, että yksikin mies kykenisi puolustamaan luolan suuta kokonaista armeijaa vastaan. Pian tulin niin uniseksi, että tuskin jaksoin vastustaa voimakasta halua heittäytyä edes muutamiksi hetkiksi lepäämään luolan permannolle, mutta samalla tiesin, että se ei käynyt päinsä millään ehdolla, sillä se tuottaisi minulle varman kuoleman; saattoivathan punaiset ystäväni millä hetkellä hyvänsä olla kimpussani. Ponnistin voimiani ja lähdin luolan aukkoa kohti, mutta horjahdin kuin juopunut seinää vasten, vaipuen sitten pitkälleni lattialle. TOINEN LUKU Pelastuminen kuoleman kidasta Suloisen raukeuden tunne valtasi minut, lihakseni höltyivät ja nukkumisen halu oli juuri voittamaisillaan, kun korvaani saapui lähestyvien ratsujen kavioiden kopse. Koetin nousta seisomaan, mutta kauhukseni huomasin, että lihakseni eivät totelleet minua. Olin täysin valveilla, mutta yhtä kykenemätön liikauttamaan jäsentäkään, kuin jos olisin muuttunut kiveksi. Vasta silloin huomasin, että luolan täytti kevyt utu. Se oli hyvin ohutta, ja sen saattoi nähdä vain päivänvaloon vievää aukkoa vasten. Myöskin tunsin sieraimissani heikkoa, pistävää katkua, ja minusta tuntui todennäköiseltä, että olin saanut jonkunlaisen kaasumyrkytyksen, mutta en jaksanut käsittää, kuinka minulla säilyi ajatuskyky, vaikka en päässyt liikkeelle. Makasin katse luolan suuta kohti ja saatoin nähdä sen ja kallion kulmauksen välisen lyhyen palasen tiestä. Hevosten kavioiden kopse oli lakannut, ja päättelin intiaanien parhaillaan ryömivän salaa kimppuuni pitkin vähäistä ulkonemaa, joka johti elävään hautaani. Muistan toivoneeni, että he tekisivät minusta lopun hyvin äkkiä, sillä ajatus kaikista niistä lukemattomista tempuista, joita he sille päälle sattuessaan saattaisivat minulle tehdä, ei minua erikoisesti miellyttänyt. Minun ei tarvinnut odottaa kauan, ennenkuin hiipimisestä johtuva ääni kertoi minulle, että he olivat lähelläni, ja pian kurkottui sotajalalla olevien intiaanien tapaan maalattu naama varovaisesti kallion takaa, tähystäen minua villeine silmineen. Olin varma siitä, että hän näki minut huolimatta luolassa vallitsevasta hämärästä, sillä varhaisen aamun aurinko paistoi suoraan minuun luolan aukosta. Intiaani ei hyökännyt kimppuuni, vaan seisoi paikallaan tuijottaen minua silmät pullollaan ja suu auki. Ja sitten ilmestyi toinen villi naama, ja sitten kolmas, neljäs, viides, intiaanien kurkottaessa kaulojaan tovereittensa olkapäiden yli, kun eivät päässeet näiden sivuitse kapealla ulkonemalla. Kaikkien heidän kasvoiltaan kuvastui kunnioittava pelko, jonka syytä en tietänyt ennenkuin kymmenen vuotta myöhemmin. Oli ilmeistä, että katselijoiden takana oli vielä toisiakin, sillä etumaiset kuiskailivat jotakin takana-olijoille. Äkkiä kuului matalaa, mutta selvää ulinaa luolan perältä, ja niin pian kun intiaanit sen kuulivat, he kääntyivät ympäri ja pakenivat kauhuissaan. Niin hätäisinä he pyrkivät pääsemään takanani olevan näkymättömän olion kynsistä, että heistä yksi kierähti päistikkaa kallion reunalta rotkoon. Vähän aikaa heidän rajut huutonsa kajahtelivat _cañonissa_, ja sitten oli taaskin kaikki hiljaista. Ääni, joka oli säikähdyttänyt heidät, ei toistunut, mutta se oli ollut tarpeeksi herättämään minussa ajatuksia kauheasta vaarasta, joka minua mahdollisesti uhkasi takanani olevasta pimeydestä. Pelko on suhteellinen käsite, ja silloisia tunteitani voinkin arvioida vain vertaamalla niitä kokemuksiini, joita minulla on sitä ennen ja sen jälkeen ollut vaarallisissa tilanteissa. Mutta häpeilemättä voin sanoa, että jos ne tunteet, joiden vallassa olin muutamien sitä seuraavien minuuttien aikana, olivat pelkoa, niin armahtakoon Jumala pelkuria, sillä totisesti on arkuus oma rangaistuksensa. Maata halvaantuneena, selin jotain hirvittävää ja tuntematonta vaaraa vastaan, jonka pelkkä ääni ajoi rohkeat apachisotilaat hurjaan pakoon kuten susilauma lammaskatraan, se on mielestäni mahdollisimman kauhea asema miehelle, joka on aina tottunut taistelemaan henkensä puolesta turvautuen voimakkaan ruumiinsa koko jäntevyyteen. Useita kertoja olin kuulevinani takaani hiljaisia ääniä, ikäänkuin olisi joku varovaisesti liikkunut, mutta lopuksi nekin lakkasivat, ja minä sain häiritsemättä pohtia asemaani. Vain hyvin ylimalkaisesti saatoin aavistaa, mikä oli syynä halvaantumiseeni, ja ainoa toivoni oli, että se menisi ohitse yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Myöhään iltapäivällä hevoseni, joka oli suitset riipuksissa seisonut luolan edustalla, lähti hitaasti tietä alaspäin ilmeisestikin etsimään ravintoa ja vettä, ja minä jäin yksin salaperäisen tuntemattoman toverini sekä ystävävainajani ruumiin seuraan, joka viimemainittu virui juuri näköpiirini rajalla kallion kielekkeellä, jonne olin sen aamulla varhain sijoittanut. Siitä lähtien vallitsi keskiyön seuduille saakka hiljaisuus -- kuoleman hiljaisuus. Sitten äkkiä säpsähdin, sillä aamuinen, kammottava ulina kajahti taaskin, ja senjälkeen kuului synkästä pimeydestä taaskin liikehtimisestä syntyvää ääntä ja kuivien lehtien kahinaa. Hermoni, jotka olivat jo ennestään ylenmäärin pingoittuneet, saivat äärimmäisen hirvittävän kolauksen, ja yli-inhimillisin ponnistuksin koetin saada kammottavat kahleeni murretuksi. Se oli järjen, tahdon, hermojen ponnistusta eikä lihasjännitystä, sillä en saanut edes pikku sormeani liikkumaan, mutta silti oli ponnistukseni valtava. Ja sitten joku paikka antoi perään, tunsin hetkellistä pahoinvointia, kuului näpsäys, kuin olisi teräslanka katkennut, ja minä seisoin selkä luolan seinää vasten kasvot tuntemattomaan viholliseeni päin. Juuri silloin valaisi kuu luolan, ja näin edessäni oman ruumiini samassa asennossa, jossa se oli virunut kaikki nämä tunnit, silmät tuijottaen luolan suulle ja kädet velttoina permannolla. Katsahdin ensin lattialla olevaa hengetöntä tomumajaani ja sitten itseäni äärimmilleen hämmästyneenä; sillä tuollahan minä makasin täysissä pukimissa, ja kuitenkin seisoin tässä, mutta alastomana kuin syntymähetkelläni. Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä ja odottamatta, että hetkeksi unohdin kaiken muun ja ajattelin vain tätä kummallista muodonvaihdosta. Ensimmäinen ajatukseni oli, onko tämä sitten kuolemaa! Olenko todellakin ikuisiksi ajoiksi siirtynyt toiseen elämään! Mutta hevillä en voinut sitä uskoa, sillä tunsin sydämeni jyskyttävän kylkiluita vasten kiihtyneenä äskeisistä ponnistuksistani. Hengitykseni oli nopeaa, läähättävää, kylmä hiki kihosi ruumiini jokaisesta huokosesta, ja vanha nipistämiskoe osoitti aivan varmasti, että haamu minä en ainakaan ollut. Äkkiä palasivat ajatukseni välittömään ympäristööni, kun kammottava ulina kuului uudelleen luolan perältä. Alastomana ja aseettomana en ensinkään halunnut kohdata minua uhkaavaa näkymätöntä oliota. Revolverini olivat hengettömän ruumiini vyöllä, ja jostakin käsittämättömästä syystä en voinut saada itseäni kajoamaan siihen. Karbiinini oli kotelossaan satulaani sidottuna, ja kun hevoseni oli mennyt tiehensä, ei minulla ollut puolustusvälineitä. Ainoana keinonani näytti olevan pako, ja päätökseni oli valmis, kun kahiseva ääni toistui ja kiihtynyt mielikuvitukseni loihti silmiini luolan pimeydessä kimppuuni hiipiviä olioita. En voinut enää vastustaa haluani päästä pois tästä hirveästä paikasta ja pujahdin nopeasti aukosta Arizonan tähtikirkkaaseen yöhön. Luolan ulkopuolella vaikutti raitis, vilpoisa vuoristo-ilma kuin olisin nauttinut virvottavaa lääkettä, ja tunsin saavani suoniini uutta elämää, mieleeni uutta rohkeutta. Jäin seisomaan jyrkänteen reunalle ja soimasin itseäni, kuten minusta nyt tuntui, täysin aiheettomasta arkailusta. Järkeilin, että olin virunut luolassa avuttomana tuntikausia, mutta kuitenkaan ei minulle ollut tapahtunut mitään, ja selvän ja johdonmukaisen harkinnan ohjaamana sai kylmä järkeni minut vakuutetuksi, että kuulemieni äänten täytyi johtua yksinomaan luonnollisista ja vaarattomista syistä; todennäköisesti oli luolan muoto sellainen, että heikko tuulen henkäys oli synnyttänyt äänet. Päätin ottaa siitä selvän, mutta ensin ojensin pääni pystyyn hengittääkseni puhdasta ja virkistävää vuoristoilmaa. Samalla sattui katseeni kaukana allani olevaan ihanaan rotkomaisemaan ja kaktuksia kasvavaan tasaiseen maatilkkuun, joille kuu valoi himmeää loistetta tehden ne haaveellisen kauneiksi. Lännen ihmeellisistä nähtävyyksistä ovat harvat niin tenhoavia kuin arizonalainen kuutamomaisema; kaukaiset, hopealta hohtavat vuoret, kukkulajonojen ja laaksojen kiehtova valon ja varjon vaihtelu, jäykkien, mutta silti kauniiden kaktuksien jylhän kummalliset muodot, kaikki se muodostaa lumoavan tenhoisan taulun, jota katsellessaan luulee näkevänsä vilahduksen kuolleesta ja unohdetusta maailmasta, siksi erilainen se on kuin mikään muu seutu maailmassa. Näin mietin, ja katseeni kääntyi maisemasta taivaalle, jonka kymmenettuhannet tähdet muodostivat sopivan, loistavan katoksen tälle maanpäälliselle näyttämölle. Huomioni kiintyi pian kaukana taivaanrannalla välkkyvään suureen punaiseen tähteen. Katsellessani sitä tunsin sen kiehtovan itseäni tavattomasti -- se oli Mars, sodan Jumala, ja minä, sotilas, olin aina tuntenut sitä kohtaan vastustamatonta viehätystä. Silloin, kauan sitten menneenä yönä sitä katsellessani, se tuntui kutsuvan minua käsittämättömän tyhjyyden läpi, viittaavan minua luokseen, vetävän minua puoleensa kuten magneetti rautapalasta. Kaipaukseni oli vastustamaton; suljin silmäni, ojensin käteni kutsumukseni jumalaa kohti, ja tunsin kiitäväni nopeasti kuin ajatus mittaamattoman, tiettömän avaruuden halki. Hetken oli ympärilläni äärimmäisen kylmää ja aivan pimeätä. KOLMAS LUKU Saapumiseni Marsiin Kun aukaisin silmäni, olin loihditun kummallisessa ympäristössä. Tiesin, että olin Marsissa; en edes tehnyt mielessäni kysymystä, olinko valveilla ja täydessä järjessäni. En ollut unessa, nipistämiskoe oli nyt tarpeeton; sisäinen tietoisuus sanoi minulle, että olin Marsissa, yhtä varmasti kuin teidän järkenne sanoo teille, että olette maapallolla. Te ette sitä kysele, en minä liioin kysellyt. Huomasin makaavani kellahtavan, sammalmaisen kasviston muodostamalla alustalla, joka ulottui penikulmittani ympärilleni kaikkiin suuntiin. Olin syvässä, ympyrän muotoisessa notkelmassa, jonka reunoilla erotin matalia, epäsäännöllisiä kukkuloita. Oli keskipäivä, ja aurinko paistoi täydeltä terältään paahtaen alastonta ruumistani varsin kuumasti, ei kuitenkaan kuumemmin kuin Arizonan aavikoilla samanlaisissa oloissa. Siellä täällä pilkotti kvartsipitoinen kallio välkkyen auringon paisteessa; ja vähän matkan päässä vasemmalla, kenties satakunta metriä minusta, oli joku matala, muurin ympäröimä, vähän toista metriä korkea laitos. Vettä ei ollut näkyvissä, eikä liioin mitään muuta kasvullisuutta kuin sammalta, ja kun minua janotti kelpo lailla, päätin lähteä vähän tarkastamaan seutua. Hypähtäessäni pystyyn sain kokea ensimmäisen hämmästykseni Marsissa, sillä sama ponnistus, joka maapallolla olisi auttanut minut jaloilleni, lennähdytti minut Marsissa ilmaan melkein kolmen metrin korkeuteen. Maahan putosin kuitenkin pehmeästi saamatta tuntuvampaa tärähdystä. Nyt alkoi sarja tavattoman hullunkurisia liikkeitä. Huomasin, että minun oli opeteltava uudelleen kävelemään alusta alkaen, sillä samat lihasponnistukset, jotka maapallolla oli tehtävä keveätä ja mukavaa käyntiä varten, tekivät Marsissa minulle ihmeellisiä kepposia. Sensijaan että olisin astellut täysijärkisen ihmisen arvokkaaseen tapaan, oli kävelemisyrityksistäni tuloksena monenlaisia hyppyjä, ja joka askelella minä ponnahdin kolmen, neljän metrin korkeuteen ja joka toisen tai kolmannen askelen perästä lennähdin suulleni tai selälleni. Lihakseni, jotka olivat tottuneet Maan oloihin ja sopeutuneet Maan vetovoiman mukaisiksi, tekivät minulle kolttosia, koettaessani ensimmäistä kertaa liikkua Marsin pinnalla, jossa painovoima ja ilman paine ovat vähäisemmät. Mutta olin päättänyt tarkastaa matalaa laitosta, joka oli ainoa näkyvissä oleva asutuksen merkki, ja niinpä keksinkin omalaatuisen suunnitelman turvautua alkeelliseen liikkumiskeinoon, ryömimiseen. Se kävi minulta varsin hyvin, ja pian olin päässyt laitoksen matalalle ympärysmuurille. Minunpuoleisellani sivulla ei näkynyt ainoatakaan ovea eikä ikkunaa, mutta kun muuri oli vain alun toista metriä korkea, nousin varovasti seisomaan ja kurkistin muurin yli. Minua kohtasi kummallisin näky, mitä milloinkaan olen saanut katsella. Laitoksen katto oli vahvaa, toistakymmentä senttimetriä paksua lasia, jonka alla oli useita satoja suuria, aivan pyöreitä, lumivalkoisia munia. Munat olivat kaikki jotakuinkin yhtä suuria, läpimitaltaan noin kolme neljännesmetriä. Niistä oli viisi tai kuusi jo hautunut valmiiksi, ja kummalliset irvioliot, jotka istuivat niissä räpytellen silmiään auringon valossa, riittivät saattamaan minut epäilemään, olinko täydessä järjessäni. Ne olivat suurimmaksi osaksi päänä, ruumis oli pieni ja hintelä, kaula pitkä, ja jalkoja oli kuusi, tahi kuten myöhemmin sain tietää, kaksi jalkaa ja kaksi kättä sekä yksi välissä oleva raajapari, jota voitiin tarpeen mukaan käyttää joko jalkoina tai käsinä. Silmät olivat pään kupeilla, hieman keskikohdan yläpuolella, ja ne olivat niin ulkonevat, että ne voivat suuntautua sekä eteen- että taaksepäin ja lisäksi toisistaan riippumatta, joten nämä oudot eläimet saattoivat päätään kääntämättä katsoa mihin suuntaan hyvänsä, vieläpä kahteen suuntaan samalla kertaa. Korvat, jotka olivat vähän silmien yläpuolella ja lähempänä toisiaan, muistuttivat pieniä, kuppimaisia tuntosarvia ja ulkonivat näillä nuorilla olioilla vain pari sentimetriä. Nenää edusti pitkittäinen rako keskellä kasvoja, suun ja korvien puolivälissä. Iho oli karvaton, väriltään kellahtavan vihreä. Täysikasvuisilla tämä väri, kuten varsin pian sain nähdä, tummenee olivinvihreäksi ja on miehillä tummempi kuin naisilla. Myöskään ei täysikasvuisilla pää ole niin suhteeton ruumiiseen verrattuna kuin keskenkasvuisilla. Silmän iris on veripunainen kuten albino-muodoilla, kun taas silmäterä on tumma. Itse silmämuna on hyvin valkoinen, samoin kuin myöskin hampaat. Viimemainitut antavat villin leiman muutenkin pelkoa ja kauhua herättävälle ulkomuodolle, sillä alaleuan torahampaat ulottuvat teräväkärkisinä kaarina suunnilleen niille kohdin, missä maapallolla elävien ihmisten silmät sijaitsevat. Hampaiden valkea väri ei ole samanlainen kuin norsunluun, vaan mitä lumihohtoisimman ja kiiltävimmän posliinin. Olivinvärisen ihon muodostamaa tummaa taustaa vastaan näkyvät kulmahampaat hyvin silmäänpistävästi ja näyttävät erittäin peloittavilta aseilta. Useimmat näistä yksityiskohdista huomasin vasta myöhemmin, sillä sain vain vähän aikaa tutkiakseni noita outoja ihmeolioita. Olin nähnyt, että munat olivat haudottavina, ja seisoessani tarkaten, kun pienet, kammottavan näköiset hirviöt murtautuivat kuoristaan, en huomannut parinkymmenen täysikasvuisen marsilaisen saapumista takaapäin. Heidän askeleensa eivät kuuluneet ollenkaan, koska he tulivat pitkin pehmeätä sammalta, joka peittää melkein koko Marsin pinnan, lukuunottamatta jäisiä napaseutuja sekä siellä täällä olevia viljeltyjä alueita, ja he olisivat helposti saaneet minut vangiksi, mutta heillä oli paljoa tuhoisammat aikomukset. Minua varoitti ensimmäisen sotilaan varustusten kalahdus. Henkeni riippui hiuskarvasta, ja usein olen ihmetellyt, että selviydyin niin helposti. Jollei joukon johtajan pyssy olisi heilahtanut kannattimessaan ja sattunut pitkän metallikärkisen keihään nuppiin, olisin vetänyt viimeisen henkäykseni aavistamattakaan, että kuolema oli lähelläni. Mutta tämä pieni ääni sai minut käännähtämään, ja minua uhkasi, tuskin kolmen metrin päässä rinnastani, tavattoman pitkän keihään kärki. Keihäs oli lähemmä kymmenen metrin pituinen, sen kärki välkkyvää metallia, ja sitä ojensi äsken tarkastelemieni pienten paholaisten! suurennettu, ratsastava jäljennös. Mutta kuinka hentoja ja vaarattomia nuo pienet oliot olivatkaan verrattuina tähän jättiläismäiseen ja peloittavaan, vihaa, kostoa ja kuolemaa uhkuvaan ilmestykseen! Mies -- sillä niin lienee minun häntä nimitettävä -- oli hyvinkin neljä ja puoli metriä pitkä ja olisi, maapallolla mitattuna, painanut loppupuolelle toista sataa kiloa. Hän istui ratsunsa selässä samalla tavoin kuin me hevostemme, puristaen eläimen kupeita alaraajoillaan. Molempien oikeiden käsien kannattama, kauhea keihäs oli tanassa ratsun kupeella. Kummankin vasemman käsivartensa hän oli ojentanut sivulle tasapainon säilyttämistä varten, sillä hänellä ei ollut suitsia eikä minkäänlaisia muitakaan ohjausvehkeitä hoidettavanaan. Entä hänen ratsunsa sitten! Kuinka voisinkaan kuvailla sitä ihmiskielellä! Se oli kolmen metrin korkuinen lapojen kohdalta; kummallakin kupeella sillä oli neljä jalkaa; leveä, litteä häntä, joka oli leveämpi päästä kuin juuresta ja jota eläin juostessaan piti ojossa; ammottava kita, joka ulottui halki pään turvasta pitkään, tukevaan niskaan saakka. Samoin kuin isäntä oli ratsukin aivan karvaton, mutta sen iho oli tumman saven värinen sekä tavattoman sileä ja kiiltävä. Vatsa oli valkoinen, ja jalkojen värissä oli monta vivahdusta lapojen ja lautasten savenväristä jalkaterien kirkkaaseen keltaiseen. Itse jalkaterät olivat paksuanturaiset ja kaviottomat, mikä seikka osaltaan selitti ratsastajien äänetöntä saapumista. Raajojen kynnettömyys on muuten niiden suuren lukumäärän ohessa Marsin eläinkunnan luonteenomaisia piirteitä. Vain kehittyneimmällä ihmisrodulla ja eräällä toisella eläimellä, ainoalla Marsissa olevalla nisäkkäällä, on hyvin muodostuneet kynnet, ja kaviollisia eläimiä ei siellä ole ollenkaan. Tämän ensimmäisen kummituksen takana oli rivissä yhdeksäntoista muuta otusta, jotka olivat joka suhteessa hänen kaltaisiaan, mutta joilla kuitenkin, kuten myöhemmin opin tuntemaan, oli kullakin omat erikoiset yksilölliset piirteensä, samoin kuin ei meidänkään keskuudessamme ole kahta aivan samanlaista, vaikkakin olemme kaikki kuin samaan kaavaan valetut. Tämä kuva tahi paremminkin aineellistunut painajainen, jota olen tässä pilkallisesti kuvannut, herätti minussa hyvin äkillisen kauhun tunteen, kun käännyin ympäri ja näin sen vastassani. Aseettomana ja alastomana täytyi minun, totellen luonnon ensimmäistä lakia, turvautua ainoaan mahdolliseen keinoon selviytyäkseni pulasta, laittautua pois uhkaavan keihään kärjen läheisyydestä. Senvuoksi tein hyvin maapallon olojen mukaisen ja samalla kertaa yli-inhimillisen hyppäyksen päästäkseni marsilaisten hautomalaitoksena pitämäni rakennuksen katolle. Ponnistukseni tulos ällistytti minua yhtä paljon, kuin se näytti hämmästyttävän marsilaisia sotilaita, sillä minä lensin lähes kymmenen metrin korkeudelle ilmaan, pudoten maahan noin kolmenkymmenen metrin päähän vainoojistani laitoksen vastakkaiselle puolelle. Vahingoittumatta tupsahdin kevyesti pehmeään sammalikkoon ja käännyttyäni katsomaan näin viholliseni rivissä pitkin heidänpuolisensa muurin kuvetta. Toiset heistä katselivat minua kasvoissaan ilme, jonka myöhemmin huomasin johtuvan tavattomasta ihmettelystä, toiset taas tarkastelivat poikasia ollen ilmeisesti hyvillään, etten ollut niitä vahingoittanut. He haastelivat matalaäänisesti keskenään samalla viittoillen käsillään ja osoitellen minua. Todettuaan, etten ollut tehnyt pahaa pienille marsilaisille ja että olin aseeton, he nähtävästi katselivat minua hieman suopeammin silmin. Mutta, kuten myöhemmin sain tietää, eniten vaikutti edukseni äskeinen hyppynäytteeni. Marsilaiset ovat tosin tavattoman kookkaita, mutta heidän luunsa ovat suuria ja lihakset vain voitettavana olevan painovoiman mukaiset. Niinpä heidän ketteryytensä ja voimansa ovatkin painoon katsoen verrattomasti paljon vähäisemmät kuin Maan asukkaan, ja epäilenpä, jaksaisiko joku heistä, jos hänet äkkiä siirrettäisiin maapallolle, kohottaa omaa painoansa maan pinnasta; uskonpa totisesti, ettei hän kykenisi sitä tekemään. Äskeinen hyppyni olikin Marsissa niin ollen yhtä ihmeellinen, kuin se olisi ollut maapallollakin, ja sensijaan että marsilaiset olisivat halunneet tuhota minut, he nyt pitävät minua eriskummaisena otuksena, joka olisi saatava kiinni näytettäväksi muille heikäläisille. Sillä hengähdysajalla, jonka odottamaton ripeyteni oli minulle antanut, ehdin harkita lähimmän tulevaisuuden suunnitelmia ja tarkata sotilaiden ulkonäköä yksityiskohtaisemmin, sillä mielessäni en voinut erottaa näitä niistä sotilaista, jotka vasta edellisenä päivänä olivat ajaneet minua takaa. Panin merkille, että heillä jokaisella oli jo kuvaamani pitkän keihään lisäksi vielä runsaasti muitakin aseita. Siihen, että päätin luopua ajattelemasta pakenemista, vaikutti ratkaisevasti eräänlainen pyssyn tapainen ase, jonka jostakin selittämättömästä syystä tunsin olevan hyvin tehoisan heidän käsissään. Pyssyjen piippu oli valkoista metallia ja perä, kuten myöhemmin sain tietää, erästä hyvin keveätä ja lujaa, Marsissa kasvavaa ja siellä suuressa arvossa pidettyä, meille, Maan asukkaille, täysin tuntematonta puulajia. Piipun metalli on pääasiallisesti aluminiumin ja teräksen sekoitusta, jonka he ovat oppineet karkaisemaan paljoa kovemmaksi kuin meidän tuntemamme teräs. Pyssyjen paino on verrattain vähäinen, ja kun he käyttävät läpimitaltaan pieniä, räjähtäviä radiumkuulia ja pyssynpiippu on pitkä, niin nämä aseet ovat peräti tuhoisia sellaisillakin ampumamatkoilla, joita Maassa ei voida ajatellakaan. Näiden pyssyjen teoreettinen tehoisa kantomatka on neljäsataa viisikymmentä kilometriä, mutta tosioloissa eivät marsilaiset, silloinkaan kun heillä on apunaan tähystäjät langattomine lennättimineen, kykene ampumaan kauempaa kuin hieman yli kolmensadan kilometrin päästä. Mutta tämäkin on varsin riittävä etäisyys herättämään minussa suurta kunnioitusta marsilaisten tuliaseita kohtaan, ja jonkunlainen kaukoaavistus minua varmaankin silloin varoitti koettamasta päästä selkeässä päivänvalossa pakoon kahdenkymmenen tällaisen surmaa syöksevän koneen suun edestä. Marsilaiset keskustelivat hetkisen. Sitten he kääntyivät ympäri ja ratsastivat samaan suuntaan, josta olivat tulleetkin, jättäen joukostaan yhden laitoksen luokse. Edettyään lähes kaksisataa metriä he pysähtyivät, käänsivät ratsunsa meihin päin ja jäivät odottaen katsomaan jälkeenjääneen puuhia. Tämä oli sama otus, jonka keihäs oli ollut niin vähällä lävistää minut, ja hän oli ilmeisesti joukkueen johtaja, sillä olin huomannut toisten poistuneen nykyisille paikoilleen hänen määräyksestään. Joukkueensa pysähdyttyä hän laskeutui ratsunsa selästä, heitti pois keihäänsä sekä lyhyet aseensa ja tuli hautomalaitoksen nurkkauksen ympäri minua kohti aivan aseettomana, kuten minäkin olin, yllänsä vain päähän, raajoihin ja rintaan kiinnitetyt koristukset. Saavuttuaan noin viidentoista metrin päähän minusta hän irroitti valtavan suuren metallisen rannerenkaan ja ojentaen sitä minua kohti avoimessa kädessään puhutteli minua selvällä, sointuvalla äänellä, mutta sellaisella kielellä, jota -- sitä lienee tarpeeton sanoa -- en ymmärtänyt. Sitten hän keskeytti puheensa ikäänkuin odottaen minulta vastausta, heristäen tuntosarven tapaisia korviaan ja kääntäen oudonnäköiset silmänsä entistäkin enemmän minuun päin. Hiljaisuus alkoi tuntua kiusalliselta, ja minä päätin puolestani puhua jonkun verran, sillä olin arvannut, että hänen tarkoituksenaan oli rauhan hierominen. Aseista luopuminen ja joukkueen lähettäminen kauemmaksi ennen hänen lähtöään minua kohti olisi ollut rauhallisten aikeiden merkkinä joka paikassa Maassa; miksipä siis ei myöskin Marsissa! Panin käden sydämelleni ja tein marsilaiselle syvän kumarruksen, selittäen, että vaikkakaan en ymmärtänyt hänen kieltään, hänen eleensä lupasivat rauhaa ja ystävyyttä, jota sydämeni sillä hetkellä eniten kaipasikin. Luonnollisesti olisi ollut samantekevää, vaikka puheeni kaikkine kauniine sanontatapoineen olisi ollut pelkkää puron lorinaa, mutta hän ymmärsi liikkeen, jonka puhuessani tein. Ojentaen käteni häntä kohti astuin eteenpäin ja otin rannerenkaan hänen avoimelta kämmeneltään, kiinnittäen sen käsivarteeni kyynärpään yläpuolelle, sekä pysähdyin hymyillen odottamaan. Hänen leveä suunsa virnisti vastaushymyyn, ja tarttuen toisella väliraajallaan käsikoukkuuni hän kääntyi ympäri, ja me lähdimme astelemaan hänen ratsuansa kohti. Samalla hän antoi seuralaisilleen lähestymismerkin. Nämä ryntäsivät meitä kohti hurjaa vauhtia, mutta hän hillitsi heitä viittauksella. Hän nähtävästi pelkäsi, että jos minä uudelleen toden perästä pelästyisin, saattaisin hypätä pois koko seudulta. Hän vaihtoi miestensä kanssa muutamia sanoja, osoitti minulle, että minun pitäisi ratsastaa erään miehen takana, ja nousi sitten ratsaille. Minulle määrätty saattaja ojensi pari kolme raajaa ja nosti minut taakseen ratsunsa kiiltäville lautasille, jossa pysyttelin niin hyvin kuin voin, pidellen kiinni marsilaisen aseita ja koristuksia kannattavista vöistä ja hihnoista. Koko ratsujoukko teki sitten käännöksen ja lähti täyttä neliä kaukaista kukkulajonoa kohti. NELJÄS LUKU Vankina Kun olimme ratsastaneet ehkä puolitoista penikulmaa, alkoi maa kohota hyvin jyrkästi. Parhaillaan lähestyimme, kuten myöhemmin sain tietää, toista päätä yhdestä Marsin ammoin kuivuneista järvistä, jonka pohjalla ensimmäinen kohtaukseni marsilaisten kanssa oli tapahtunut. Lyhyessä ajassa saavuimme vuorten juurelle ja jouduimme ahtaan solan kautta avoimeen laaksoon, jonka toisessa päässä olevalla matalalla ylänteellä näkyi suunnattoman suuri kaupunki. Sitä kohti me lasketimme täyttä laukkaa, ratsastaen kaupunkiin, kuten näytti, rappeutunutta, kaupungista lähtevää viertotietä pitkin, joka kuitenkin äkkiä päättyi ylätasangon reunassa oleviin leveihin portaihin. Jouduttuamme rakennusten kohdalle tarkastelin niitä lähemmin ja huomasin, että ne olivat autioina, ja vaikkakaan ne eivät olleet suuresti rapistuneita, niin ilmeisestikään ei niissä oltu asuttu vuosikausiin, kenties ei pitkiin ajanjaksoihin. Kaupungin keskustassa oli suuri aukio, ja sille sekä sitä reunustaviin rakennuksiin oli leiriytynyt yhdeksän- tai kymmenentuhatta vangitsijaini kaltaista otusta -- sillä vankina nyt pidin itseäni huolimatta siitä miellyttävästä tavasta, jolla minut oli siepattu. Jollei koristuksia oteta huomioon, niin kaikki olivat aivan alastomia. Naisten ulkomuoto erosi vain vähän miehistä, paitsi että heidän torahampaansa olivat kokoon verrattuina paljoa suuremmat, kaareutuen eräissä tapauksissa korkealla oleviin korviin saakka. He olivat kooltaan pienempiä, heidän ihonsa oli vaaleampi, ja heidän sormissaan ja varpaissaan oli jätteitä kynsistä, jotka miehiltä tyyten puuttuivat. Täysikasvuisten naisten pituus oli kolmesta puoleenneljättä metriin. Lapset olivat vaaleavärisiä, vielä vaaleampia kuin naiset, ja minusta kaikki samannäköisiä, paitsi että jotkut olivat muita kookkaampia, arvattavasti vanhempia. Varsinaisia vanhuksia en heidän joukossaan nähnyt ainoatakaan, eikä heidän ulkomuodossaan ollut huomattavaa eroa täysi-ikäisyyden rajasta, neljänkymmenen vuoden vaiheilta, siihen saakka, jolloin he noin tuhannen vuoden vanhoina vapaaehtoisesti lähtevät viimeiselle vaellukselleen alaspäin Iss-jokea myöten, jonka laskupaikkaa ei ainoakaan elävä marsilainen tunne ja jonka helmasta ei yksikään marsilainen ole palannut eikä saisikaan palata elämään, lähdettyään kerran purressa kyntämään sen kylmää, tummaa vettä. Vain noin yksi tuhannesta marsilaisesta kuolee johonkin sairauteen, ja kenties noin kaksikymmentä tuhannesta tekee tämän vapaaehtoisen viimeisen matkan. Kaikki muut, yhdeksänsataayhdeksänkahdeksatta tuhannesta, saavat väkivaltaisen kuoleman kaksintaisteluissa, metsästysretkillä, lentomatkoilla ja sodassa; mutta verrattomasti suurin osa heistä luultavasti kuolee lapsuusiässä, sillä pieniä marsilaisia joutuu joukoittain Marsin isojen valkeiden apinain uhriksi. Täysi-ikäisyyden rajan saavuttaneiden marsilaisten todennäköinen keskimääräinen ikä on noin kolmesataa vuotta, mutta se lähentelisi tuhatta, jolleivät väkivaltaiset kuolemantapaukset olisi niin lukuisia. Kun luonnon antimet ovat tällä kiertotähdellä niukat, niin on ilmeisesti ollut välttämätöntä saada jonkunlainen vastapaino lisääntyvälle pitkä-ikäisyydelle, joka on ollut seurauksena marsilaisten erinomaisesta sairauksien ja haavojen parannustaidosta; niinpä onkin ihmiselämä muuttunut marsilaisten ajatuksissa varsin vähä-arvoiseksi, mikä ilmenee myöskin heidän vaarallisista urheiluleikeistään ja eri heimojen välisistä melkein yhtämittaisista sodista. Onhan tosin muitakin ja luonnollisia syitä vähentämässä väestöä, mutta suurin tekijä on tässä suhteessa se seikka, ettei yksikään marsilainen, ei mies eikä nainen, ole milloinkaan vapaaehtoisesti ilman surma-asetta. Kun lähestyimme aukiota ja minut huomattiin, kerääntyi ympärillemme heti näitä olioita sadoittain, näyttäen kovin mielellään haluavan pudottaa minut paikaltani vartijani takaa. Mutta joukkueemme johtaja vaimensi heidän melunsa, ja käymäjalkaa me ratsastimme aukion halki niin suurenmoisen rakennuksen edustalle, kuin kuolevaisen silmät ovat ikinä nähneet. Rakennus oli matala, mutta täytti tavattoman laajan pinta-alan. Seinät olivat hohtavan valkoista marmoria, ja niihin oli upotettu koristuksia kullasta ja jalokivistä, jotka säihkyivät ja säkenöivät päivän paisteessa. Pääkäytävä oli ehkä kolmekymmentä metriä leveä, ja ulkoni rakennuksesta, muodostaen laajan, katetun eteissalin. Portaita ei ollut, vain loivasti kohoava lattia johti rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa olevaan, suuren suureen, parvekkeiden ympäröimään huoneeseen. Tähän huoneeseen, jonka lattialla oli siellä täällä korkokuvin koristettuja puisia pöytiä ja tuoleja, oli kokoontunut neljä- tai viisikymmentä miespuolista marsilaista puhujalavan korokkeen ympärille. Korokkeella sananmukaisesti kyykötti jättiläiskokoinen soturi, jonka verhona oli raskaita metallikoristuksia, kirkasvärisiä höyheniä ja sirosti valmistettuja nahkahihnoja aistikkaine jalokivi-upotuksineen. Hänen hartioillaan riippui lyhyt, valkeista turkiksista tehty viitta, sisustus hohtavan tulipunaista silkkiä. Tämän kokouksen ja kokoussalin silmäänpistävimpänä piirteenä hämmästytti minua se seikka, että nämä olennot olivat kerrassaan suhteettoman suuria verrattuina pöytiin, tuoleihin ja muuhun kalustoon. Viimemainitut olivat minun kaltaisteni ihmisolioiden koon mukaisia, kun taas marsilaisten isoja ruhoja olisi tuskin saatu tungetuksi tuoleihin eikä pöytien alla liioin ollut tarpeeksi tilaa heidän pitkille raajoilleen. Oli niin ollen ilmeistä, että Marsissa oli muitakin asukkaita kuin nämä villit ja luonnottoman näköiset olennot, joiden käsiin olin joutunut; mutta kaikkien ympärilläni olevien esineiden perin muinaisaikainen leima osoitti, että nämä rakennukset olivat kenties kuuluneet jollekin jo ammoin sukupuuttoon kuolleelle ja unohdetulle rodulle, joka oli elänyt Marsin hämärässä menneisyydessä. Joukkueemme oli pysähtynyt rakennuksen ovelle ja päällikön antamasta merkistä oli minut laskettu maahan. Hän tarttui taaskin käsivarteeni, ja käsitysten astelimme vastaanotto-saliin. Paljoa muodollisuuksia ei tarvittu saavuttaessa marsilaisten ylimmän miehen puheille. Vangitsijani yksinkertaisesti marssi puhujalavan luo toisten väistyessä hänen tieltään. Valtias nousi seisomaan ja lausui saattajani nimen; tämä vuorostaan pysähtyi toistaen hallitsijan nimen ja arvonimen. Silloin ei tämä juhlallisuus eivätkä heidän lausumansa sanat merkinneet minulle mitään, mutta myöhemmin opin tietämään, että se oli vihreiden marsilaisten tavanmukainen tervehdys. Jos miehet olisivat olleet toisilleen outoja eivätkä niin ollen olisi voineet sanoa toistensa nimiä, niin he olisivat ääneti vaihtaneet koristuksia, mikäli heidän aikeensa olisivat olleet rauhallisia -- muussa tapauksessa he olisivat vaihtaneet laukauksia tahi käyttäneet selvittelyyn jotakin muuta moninaisista aseistaan. Vangitsijani, jonka nimi oli Tars Tarkas, oli jonkunlainen varahallitsija tässä yhteiskunnassa ja hyvin kyvykäs sekä valtiomiehenä että sotilaana. Nähtävästi hän lyhyesti selosti retkensä yhteydessä sattuneita tapahtumia, kuten minun vangitsemistani, ja hänen lopetettuaan selostuksensa piti valtias minulle pitkähkön puheen. Vastasin hänelle hyvällä äidinkielelläni vain osoittaakseni hänelle, ettemme voineet ymmärtää toisiamme; mutta huomasin, että kun minä puheeni päätyttyä hieman hymyilin, hän hymyili myöskin. Tämä seikka yhdessä sen kanssa, että keskustellessani ensi kertaa Tars Tarkasin kanssa oli käynyt samoin, sai minut uskomaan, että meillä oli edes vähän yhteistä, nimittäin kyky hymyillä ja siis nauraakin, mikä oli todistuksena huumorin tajunnasta. Mutta sain kyllä oppia tietämään, että marsilaisen hymy on aivan pintapuolista ja että marsilaisen nauru kykenee saamaan voimakkaan miehen kalpenemaan kauhusta. Se, mitä vihreät marsilaiset pitävät huvittavana, eroaa suuresti kaikesta, mikä meidän mielestämme voi tehdä ihmisen iloiseksi. Lähimmäisen kuolintuskat ovat näistä oudoista olennoista omiaan herättämään mitä rajuinta hilpeyttä, ja pääasiallisimpana julkisena huvituksena on heillä sotavankien tappaminen näitä taidokkaasti ja kauheasti rääkkäämällä. Koolla olevat sotilaat ja päälliköt tutkivat minua tarkoin, koetellen lihaksiani ja hypistellen ihoani. Ylin päämies sitten nähtävästi ilmoitti haluavansa nähdä minun suorittavan temppujani ja viitaten minulle, että tulisin perästä, hän lähti Tars Tarkasin kanssa aukiolle. Mutta minä en ollut ensimmäisen perinpohjaisen epäonnistumiseni jälkeen koettanutkaan kävellä muuten kuin pitäen lujasti kiinni Tars Tarkasin käsivarresta, ja niinpä jouduinkin nyt hoippumaan ja liehumaan pöytien ja tuolien seassa kuin hirvittävän iso heinäsirkka. Kolhittuani itseäni ankarasti, mikä suuresti huvitti marsilaisia, minun oli taaskin turvauduttava ryömimiseen, mutta se ei ollut heidän mieleensä, ja minut tempasi raa'asti jaloilleni kookas otus, joka oli eniten nauranut surkeille yrityksilleni. Kun hän reutoi minua pystyyn, olivat hänen kasvonsa lähellä omiani, ja minä tein sen ainoan tempun, mitä ritarillinen mies voi tehdä, kun häntä kohtaan käyttäydytään raa'asti ja moukkamaisesti polkemalla vierasoikeuden vaatimuksia; iskin nyrkkini suoraan hänen leuoilleen, ja hän kaatui maahan kuin huumattu härkä. Hänen vaipuessaan lattialle minä pyörähdin ympäri asettuen selkä lähintä pöytää vasten, odottaen saavani hänen, toverinsa kostonhimoisina kimppuuni, ja päätin ennen kuolemaani antaa heille niin kunnollisen tappelunäytöksen, kuin epätasaiset voimasuhteet suinkin sallisivat. Pelkoni oli kuitenkin aiheeton, sillä toiset marsilaiset, jotka aluksi olivat ällistyksestä mykistyneet, lopuksi puhkesivat rajuun nauruun ja suosion osoituksiin. Viimemainittuja en kyllä niinä pitänyt, mutta kun myöhemmin tutustuin heidän tapoihinsa, sain tietää, että olin voittanut osakseni heidän, varsin harvinaisen hyväksymisensä. Iskun saanut sai maata paikallaan eikä hänen tovereistaan yksikään häntä lähestynyt. Tars Tarkas astui luokseni ojentaen yhden käsivartensa, ja niin pääsimme aukiolle ilman sen enempiä kommelluksia. En luonnollisesti vielä tietänyt, minkä vuoksi olimme tulleet taivasalle, mutta pian sain siihen selityksen. Aluksi he hokivat moneen kertaan sanaa "sak", ja sitten Tars Tarkas hyppäsi muutamia kertoja, toistaen saman sanan joka hypyn edellä. Senjälkeen hän kääntyi minuun päin ja sanoi: "Sak!" Ymmärsin heidän tarkoituksensa, ponnistin ja "sakasin", onnistuen siinä niin tavattomasti, että lennähdin hyvinkin viidenkymmenen metrin päähän; enkä tällä kertaa menettänyt tasapainoanikaan, vaan tulin maahan jaloilleni, kaatumatta. Palasin sitten kevein kahdeksan ja kymmenen metrin harppauksin pienen sotilasryhmän luokse. Hyppynäytöstäni katsomassa oli ollut useita satoja vähempiarvoisia marsilaisia, jotka heti puhkesivat huutamaan vaatien sen toistamista, ja ylipäällikkö käski minua tekemään sen; mutta minun oli sekä nälkä että jano, ja myöskin arvelin, että ainoa pelastumiskeinoni oli vaatia näitä olentoja pitämään minua arvossa, mitä he ilmeisesti eivät vapaaehtoisesti tekisi. En sen vuoksi välittänyt mitään toistetuista "sakaamis"-komennuksista, vaan osoitin suutani ja hieroin vatsaani joka kerran, kun käsky lausuttiin. Tars Tarkas ja päällikkö vaihtoivat muutamia sanoja, minkä jälkeen edellinen kutsui erään nuoren naisolennon joukon seasta ja antoi hänelle joitakuita määräyksiä, viittauksella käskien minua seuraamaan häntä. Tartuin naisen ojennettuun käteen, ja yhdessä me menimme aukion poikki sen toisella puolella olevalle suurelle rakennukselle. Kaunis seuralaiseni oli kaksi ja puoli metriä pitkä; hän oli juuri päässyt kypsyysikään, mutta ei vielä ollut täysimittainen. Hänen värinsä oli vaaleahko oliivinvihreä, iho sileä ja kiiltävä. Hänen nimensä, kuten sittemmin sain tietää, oli Sola, ja hän kuului Tars Tarkasin seurueeseen. Hän vei minut avaraan huoneeseen erääseen aukion kupeella olevista taloista, jota minä, päättäen lattialla olevista silkki- ja turkisalusista, arvelin asukkaiden nukkumapaikaksi. Huone sai runsaasti valoa suurista ikkunoista ja oli kauniisti koristettu seinämaalauksilla ja mosaiikeilla, mutta kaiken yllä lepäsi sama epämääräinen muinaisuuden tuntu, joka sai minut varmasti uskomaan, ettei näiden ihmeluomuksien arkkitehdeillä ja rakentajilla ollut mitään yhteistä niiden alhaisella tasolla olevien puolieläinten kanssa, jotka niitä nyt pitivät hallussaan. Sola viittasi minua istumaan huoneen keskustassa olevalle silkkiläjälle ja kääntyen toisaalle päästi omituisen vihellysäänen, ikäänkuin merkiksi jollekulle viereisessä huoneessa olevalle. Vastaukseksi hänen kutsuunsa ilmestyi eteeni uusi Marsin ihme. Se lyllersi huoneeseen kymmenellä lyhyellä jalallaan ja painautui tytön eteen maahan kuin tottelevainen koiranpentu. Otus oli suunnilleen skotlantilaisen ponin kokoinen, mutta sen pää muistutti hieman sammakon päätä, paitsi että leukapielissä oli kolme riviä pitkiä, teräviä torahampaita. VIIDES LUKU Petän vahtikoiran valppauden Sola tuijotti eläimen ilkeännäköisiin silmiin, mutisi pari komennussanaa, osoitti minua ja poistui huoneesta. Ihmetellen ajattelin, mitä tuo kauhealta näyttävä hirviö saattoikaan tehdä, kun se jäi yksin ja niin lähellä sitä oli tällainen suhteellisen murea suupala. Mutta pelkoni oli aiheeton, sillä tarkastettuaan minua kiinteästi hetkisen peto meni huoneen poikki ainoalle, kadulle vievälle ovelle, asettuen makaamaan pitkin pituuttaan poikki kynnyksen. Ensimmäisen kerran olin joutunut tekemisiin marsilaisen vahtikoiran kanssa, mutta se ei suinkaan ollut viimeinen kerta, sillä tämä otus vartioi minua huolellisesti koko sen ajan, minkä olin vihreiden marsilaisten vankina, pelastaen henkeni kahdesti ja milloinkaan poistumatta vapaaehtoisesti luotani hetkeksikään. Solan poissaollessa käytin tilaisuutta tutkiakseni tarkemmin huonetta, jossa olin vankina. Seinämaalaukset kuvasivat harvinaisia ja ihmeellisen kauniita maisemia: vuoria, jokia, järviä, meriä, niittyjä, puita ja kukkia, kiemurtelevia teitä, aurinkoisia puutarhoja -- mitkä kaikki aiheet olisivat saattaneet olla Maan näköaloja, jolleivät kasvullisuuden värit olisi olleet toisenlaisia. Maalaukset olivat ilmeisesti lähteneet mestarin kädestä, niin kuulakka oli taivas, niin täydellinen tekniikka; mutta missään ei ollut kuvattuna elävää olentoa, ei ihmistä eikä eläintä, jonka nojalla olisin voinut arvailla, minkä näköisiä nämä toiset, kenties sukupuuttoon kuolleet Marsin asukkaat olivat olleet. Olin juuri päästänyt mielikuvitukseni hurjaan lentoon miettiessäni mahdollisia selityksiä niille monille oudoille ilmiöille, joita Marsissa olin nähnyt, kun Sola palasi tuoden ruokaa ja juomaa. Hän laski ne viereeni lattialle ja istuutui itse vähän matkan päähän, katsoen minua kiinteästi. Ruokana oli noin puoli kiloa jotakin kiinteää, juuston kaltaista ja melkein mautonta ainetta, kun taas juoma tuntui olevan jonkun eläimen maitoa. Sen maku ei ollut ensinkään vastenmielinen, vaikkakin hieman hapan, ja varsin pian opin pitämään siitä hyvin paljon. Se ei kuitenkaan ollut, kuten myöhemmin huomasin, peräisin eläimestä, sillä Marsissa on vain yksi nisäkäs ja sekin lisäksi hyvin harvinainen, vaan eräästä suuresta kasvista, joka tulee toimeen melkeinpä ilman vettä, imien runsaat maitovarastonsa maasta, ilman kosteudesta ja auringon säteistä. Yksi ainoa tällainen kasvi antaa viisi tai kuusi litraa maitoa päivässä. Syötyäni tunsin voimieni palaavan, mutta kun tunsin levon tarvetta, kävin pitkäkseni silkkialustalle ja olin pian unessa. Olin varmaankin nukkunut useampia tunteja, sillä herätessäni oli pimeätä, ja ilma oli hyvin kylmä. Huomasin, että joku oli heittänyt päälleni turkin, mutta se oli osittain valunut pois, ja pimeässä en nähnyt laittaa sitä paikoilleen. Äkkiä ojentui käsi vetäen turkin ylleni, tuoden kohta senjälkeen vielä toisenkin peitteekseni. Arvelin, että huolehtiva vartijani oli Sola, enkä ollutkaan väärässä. Niin monen vihreän marsilaisen kanssa kuin jouduinkin kosketuksiin, ainoastaan tämän tytön luonteessa huomasin hyväntahtoisuutta, ystävällisyyttä ja kiintymystä; lakkaamatta hän huolehti ruumiini tarpeista, ja hänen valpas huolenpitonsa pelasti minut monilta kärsimyksiltä ja kovilta kokemuksilta. Marsin yöt, kuten sain kokea, ovat hyvin kylmiä, ja kun siellä ei ole ensinkään hämärää, niin lämmön vaihtelut ovat äkillisiä ja perin epämiellyttäviä, samoin kuin myöskin huikaisevan päivänvalon muuttuminen pimeydeksi. Yöt ovat joko kirkkaan valoisia tahi hyvin pimeitä, jollei kumpikaan Marsin kuu satu olemaan taivaalla, on pimeys melkein täydellinen, sillä kun siellä ei ole ilmakehää, tahi oikeammin, kun ilmakeliä on hyvin ohut, niin se ei jaksa hajoittaa tähtien valoa kovinkaan voimakkaasti; jos taas toisaalta molemmat kuut ovat taivaalla, on Marsin pinta kirkkaasti valaistu. Kumpikin Marsin kuu on sitä paljon lähempänä kuin meidän kuumme Maata; sillä lähempi kuu on vain noin kahdeksantuhannen kilometrin, ja etäisempi vain noin kuudenkymmenen viidentuhannen kilomerin päässä [Flammarion mukaan lähempi 6,000 km, etäisempi 20,000 km], kun taas meidän kuumme etäisyys Maasta on kokonaista kolmesataakahdeksankymmentä tuhatta kilometriä. Marsin lähempi kuu kiertää kerran päätähtensä ympäri vähän enemmässä kuin seitsemässä ja puolessa tunnissa, joten sen voi nähdä tavattoman suuren meteorin lailla kiitävän taivaan halki kahdesti tai kolmasti samana yönä, näyttäen kaikki vaiheensa jokaisella kierroksella. Kaukaisempi kuu viipyy kierroksellaan Marsin ympäri runsaasti kolmenkymmentä kokonaista ja yhden neljännestunnin. Nämä Marsin seuralaiset tekevät tämän kiertotähden maisemat öiseen aikaan loistavaksi ja taikamaisen suurenmoiseksi näyttämöksi. Ja hyvä onkin, että luonto on näin auliisti ja viljalti valaissut Marsin öitä, sillä vihreillä marsilaisilla, jotka ovat kuljeksivaa väkeä ja joiden järki ei ole korkealle kehittynyt, on vain alkuperäisiä vehkeitä keinotekoista valaisemista varten, pääasiallisesti soihtuja, eräänlaisia kynttilöitä ja omituisia öljylamppuja, joissa öljy kaasuuntuu ja palaa ilman sydäntä. Tällaisen lampun valo on huikaisevan kirkas, kauaskantava ja valkoinen, mutta kun siinä käytettyä luonnonöljyä voidaan saada vain siellä täällä syrjäseuduissa olevista kaivoksista, niin nämä olennot, jotka ajattelevat vain kuluvaa hetkeä ja ovat ruumiillista työtä kohtaan tuntemansa kammon johdosta lukemattomia miespolvia pysyneet puolittain barbaarisella tasolla, käyttävät näitä lamppuja hyvin harvoin. Sen jälkeen kun Sola oli lisännyt minulle peitteitä, nukuin uudelleen ja heräsin vasta päivällä. Muut huoneessaolijat, viisi luvultaan, olivat kaikki naisia ja nukkuivat vieläkin korkeiden, kirjavien silkki- ja turkiskasojen peitossa. Kynnyksellä loikoi valpas vartijaeläin aivan samassa asennossa, jossa olin sen edellisenä iltana viimeksi nähnyt: se ei ollut näköjään liikauttanut ainoatakaan lihasta. Eläimen silmät tuijottivat suoraan minuun, ja pohdin mielessäni, mitä minulle saattaisi tapahtua, jos yrittäisin karata. Olen aina ollut altis heittäytymään seikkailuihin ja kokeilemaan sellaista, minkä järkevämmät ihmiset olisivat jättäneet tekemättä. Senvuoksi johtui nytkin mieleeni, että varmin keino saada tietää eläimen suhtautuminen minuun olisi yrittää poistua huoneesta. Olin mielessäni jotakuinkin varma, että selviäisin sen takaa-ajosta, jos vain kerran olisin rakennuksen ulkopuolella, sillä olin alkanut suuresti ylpeillä hyppykyvystäni. Ja lisäksi saatoin eläimen koipien lyhyydestä päätellä, ettei se ollut hyppääjä eikä todennäköisesti juoksijakaan. Nousin siis hitaasti ja varovasti seisomaan, mutta näin vartijani tekevän samoin. Astuin verkalleen sitä kohden, huomaten että jos en nostanut jalkojani korkealle, voin säilyttää tasapainoni ja lisäksi päästä verrattain nopeasti eteenpäin. Kun lähestyin eläintä, peräytyi se varoen tieltäni, ja kun olin saapunut ovelle, vetäytyi se sivulle päästäen minut ulos. Sitten se lähti perästäni, seuraten minua noin kymmenen askeleen päässä, minun astellessani pitkin autioita katuja. Ilmeisestikin sen tehtävänä oli vain minun suojaamiseni, ajattelin, mutta kun saavuimme kaupungin laitaan, juoksi se äkkiä eteeni päästellen outoja ääniä ja paljastaen ilkeännäköiset, pelottavat hampaansa. Haluten hieman huvitella sen kustannuksella juoksin sitä kohti ja päästyäni aivan sen eteen hyppäsin ilmaan, lennähtäen korkealta sen ylitse kaupungin rajan ulkopuolelle. Eläin pyörähti heti ympäri ja juoksi perästäni niin hämmästyttävän nopeasti, etten moista ollut ennen nähnyt. Olin luullut, että sen raajojen lyhyys teki nopeuden mahdottomaksi, mutta jos se olisi joutunut kilpasille susikoiran kanssa, niin viimemainittu olisi jäänyt jälkeen kuin olisi se nukkunut ovimatolla. Myöhemmin sain tietää, että tämä on Marsin nopein eläin ja että sitä älykkyytensä, uskollisuutensa ja rohkeutensa tähden käytetään metsästyksessä, sodassa ja suojelemaan Marsin asukkaita. Pian huomasin, että minun olisi vaikea välttää pedon hampaita, jos koettaisin juosta suoraan eteenpäin, minkä vuoksi käännyin vähä väliä ympäri ja hyppäsin eläimen yli aina kun se oli melkein saavuttamaisillaan minut. Tätä minulle edullista menettelytapaa käyttäen pääsin kaupunkiin hieman sen edellä, ja kun se sitten syöksyi kimppuuni, hypähdin erään laakson puolella olevan rakennuksen lähes kymmenen metrin korkeudessa olevalle ikkunalle. Tarttuen ikkunalautaan vedin itseni sille istumaan silmäämättä huoneeseen ja katselin allani ällistelevää eläintä. Riemuni oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä tuskin olin ennättänyt tukevasti istuutua, kun tavattoman iso käsi kouristi takaapäin niskaani ja tempasi minut rajusti huoneeseen. Lensin selälleni lattialle ja näin ylitseni kyyristyvän jättiläiskokoisen apinamaisen olennon, jonka valkea iho oli karvaton, lukuunottamatta sen päässä törröttävää tavattoman tuuheata hiustupsua. KUUDES LUKU Taistelu, joka tuotti ystäviä Olento, joka muistutti meitä, maapallolla olevia ihmisiä, enemmän kuin siihen asti näkemäni marsilaiset, painoi minua lattiaa vasten tavattomalla jalallaan, samalla äännellen ja viittoillen toiselle, takanani olevalle otukselle, joka sille vastaili. Tämä toinen, joka nähtävästi oli edellisen puoliso, tuli pian meitä kohti heiluttaen valtavaa kivinuijaa, jolla se ilmeisestikin aikoi musertaa kalloni. Otukset olivat pystyssä seistessään noin neljän metrin korkuisia, ja niillä, samoin kuin vihreillä marsilaisilla oli kolmas raajapari ylä- ja alaraajojen keskivälillä. Niiden silmät olivat lähekkäin, ihon tasalla; korvat korkealla, mutta enemmän sivuilla kuin marsilaisten korvat; kuono ja hampaat olivat hyvin samanlaiset kuin afrikkalaisella gorillalla. Niiden ulkomuodon kokonaisvaikutus ei ollut vastenmielinen vihreisiin marsilaisiin verrattuna. Nuija heilahti parhaillaan kaaressa, joka olisi päättynyt ylöspäin kääntyneihin kasvoihini, kun tuhatjalkainen hirmu kiiti salamana ovesta suoraan teloittajani rintaan. Kiljaisten minua pidellyt apina hyppäsi ulos avoimesta ikkunasta, kun taas sen toveri jäi hirvittävään tappeluun, jossa oli kysymyksessä elämä ja kuolema, pelastajani kanssa, joka oli juuri minun vartijaotukseni, sillä koiraksi minä en voi nimittää niin kamalannäköistä eläintä. Nousin seisomaan niin pian kuin pääsin ja nojaten seinään katselin sellaista taistelua, jollaisen näkeminen on suotu ani harvoille. Nämä molemmat eläimet olivat niin voimakkaita, nopeita ja hurjan rohkeita, ettei mitään maapallon ihmisten tuntemaa eläintä voi lähimainkaan niihin verrata. Minun otuksellani oli se etu, että se oli saanut ensimmäisen otteen, upottaen mahtavat torahampaansa syvälle vastustajansa rintaan, mutta isoine käsineen, joiden lihakset olivat paljoa voimakkaammat kuin näkemilläni marsilaisilla, apina kuristi vartijani kurkkua salvaten siltä hengityksen ja painaen sen päätä ja niskaa taaksepäin ruumista vasten, niin että minä joka hetki odotin sen retkahtavan herpaantuneena maahan katkennein niskoin. Samalla apina kiskoi irti koko etuosaa rinnastaan, johon eläimen valtavat leuat olivat iskeytyneet kuin ruuvipihdit. Tappelijat kierivät lattialla sinne tänne, kummankaan päästämättä ainoatakaan pelon tai tuskan äännähdystä. Minun pedollani jo silmät pullistuivat kuopistaan ja sieraimista vuoti veri. Sen voimat vähenivät silminnähtävästi, mutta niin kävi myöskin apinalle, jonka ponnistukset muuttuivat heikommiksi joka hetki. Äkkiä tulin tajuihini, ja saman vaiston valtaamana, joka aina näytti pakoittavan minua tekemään velvollisuuteni, tempasin nuijan, joka heti taistelun alussa oli pudonnut lattialle, heilautin sitä, minkä maapallon oloihin tottuneet käsivarteni suinkin jaksoivat, ja iskin sen apinan kalloon, joka musertui kuin munankuori. Tuskin oli isku kajahtanut, kun huomasin uuden vaaran uhkaavan. Apinan puoliso oli äkillisestä säikähdyksestään selvittyään palannut taistelupaikalle rakennuksen sisähuoneiden kautta. Näin sen vilahdukselta, juuri sen saapuessa oviaukolle, ja sen näkeminen, kun se nyt, huomattuaan puolisonsa viruvan hengetönnä lattialla, kiljui äärimmilleen raivostuneena vaahdon kiehuessa suusta, herätti minussa, se minun on tunnustettava, kaameita aavistuksia. Olen aina valmis ryhtymään taisteluun, jos mahdollisuudet eivät ole liian ylivoimaisesti minulle vastaiset, mutta tässä tapauksessa en jaksanut käsittää, mitä kunniaa tai etua olisi minulle tuottanut, jos olisin verrattain mitättömine voimineni ryhtynyt vastustamaan tämän, tuntemattoman maailman raivostuneen asujamen rautaisia lihaksia ja hurjaa rohkeutta. Ainoana tuloksena tällaisesta kohtauksesta näytti, ainakin minulle, olevan hyvin nopea kuolema. Seisoin lähellä ikkunaa ja tiesin, että kun vain kerran olisin kadulla, niin pääsisin aukiolle ja turvaan, ennenkuin apina minut saavuttaisi. Ainakin oli minulla mahdollisuus pelastua pakenemalla, kun taas minua edottaisi melkein varma kuolema, jos jäisin paikalleni ja tappelisin, vaikkapa kuinkakin hurjasti. Olihan minulla tosin nuija, mutta mitäpä olisin sillä mahtanut apinan neljää isoa kättä vastaan? Joskin ensi iskullani saisin niistä yhden katkaistuksi, sillä oletin apinan koettavan torjua nuijaa, ehtisi se muilla käsillään tarttua minuun ja tehdä minusta lopun, ennenkuin ennättäisin antaa toista iskua. Samalla kun nämä ajatukset välähtivät päässäni, käännyin ikkunaan päin, mutta silloin sattuivat silmäni pelastajaani, ja kaikki pakoajatukset haihtuivat kuin tuhka tuuleen. Vartijaotukseni virui lattialla haukkoen henkeään, suuret silmät kiintyneinä minuun ikäänkuin avuttomasti suojaa pyytäen. Sitä katsetta en voinut vastustaa enkä jättää pelastajaani, vaan tahdoin osoittautua puolestani yhtä rehdiksi sitä kohtaan, kuin se oli näyttänyt olevansa minua kohtaan. Ilman enempiä mietteitä käännyin senvuoksi vastustamaan raivostuneen apinan hyökkäystä. Nyt se oli jo siksi lähellä minua, etten enää voinut tehokkaasti käyttää nuijaani, minkä vuoksi heitin sen kaikin voimin päälleni syöksyvää ruhoa vastaan. Se sattui apinaan juuri polvien alapuolelle, saaden tämän ulvahtamaan tuskasta ja raivosta. Horjahtaen iskusta apina kaatui päälleni käsivarret ojossa. Samoin kuin edellisenä päivänä turvauduin taaskin maapallolla oppimiini temppuihin, ja iskien oikean nyrkkini täysin voimin vastustajani leukaan annoin sille samalla kelpo täräyksen vatsaan vasemmalla nyrkilläni. Vaikutus oli suorastaan ihmeellinen, sillä kun minä jälkimäisen lyönnin annettuani astahdin hieman sivulle, apina horjui ja kaatui käpertyneenä lattialle ähkyen tuskasta ja ilmaa haukkoen. Hyppäsin sen ylitse, tempasin nuijan ja nujersin hirviön, ennenkuin se pääsi nousemaan pystyyn. Kun olin antanut apinalle surmaavan iskun, kuului takaani matalaa naurua, ja kääntyessäni näin Tars Tarkasin, Solan ja kolme tai neljä soturia seisovan huoneen oviaukossa. Kun katseemme sattuivat vastakkain, sain toisen kerran osakseni heidän perin harvinaisen suosionosoituksensa. Sola oli herätessään huomannut poissaoloni ja ilmoittanut siitä heti Tars Tarkasille, joka nopeasti oli muutamien sotilaiden kanssa lähtenyt minua etsimään. Saapuessaan kaupungin reunaan he olivat nähneet apinan raivosta vaahdoten kiitävän rakennukseen. He olivat heti seuranneet apinaa arvellen, että se mahdollisesti saattaisi opastaa heidät minun jäljilleni, ja joutuneet minun ja apinan välisen lyhyen, mutta ratkaisevan taistelun todistajiksi. Tämä tapaus, yhdessä edellisenä päivänä marsilaisen soturin kanssa sattuneen otteluni ja hyppynäytteitteni kanssa, kohotti minut heidän silmissään hyvin korkealle. Nämä olennot, joilta ilmeisesti puuttuu kaikkia hienompia ystävyyden, rakkauden ja kiintymyksen tunteita, palvovat pelkästään ruumiillisia kykyjä ja rohkeutta, eikä mikään ole liian hyvää heidän jumaloimalleen olennolle, niin kauan kun hän säilyttää asemansa, aina uudelleen antamalla näytteitä taidostaan, voimistaan ja rohkeudestaan. Sola, joka oli omasta tahdostaan liittynyt etsintäjoukkueeseen, oli ainoa marsilainen, jonka kasvoilla ei ollut väreillyt hymy minun tapellessani henkeni edestä. Päinvastoin hän oli ilmeisesti tuskaisen huolestunut, ja niin pian kun minä olin lopettanut hirviön, hän syöksyi luokseni ja tarkasti huolellisesti, oliko ruumiissani haavoja tai ruhjeita. Huomattuaan, että olin selviytynyt ilman vammoja, hän hymyili tyytyväisenä ja rauhoittuneena, tarttui minua kädestä ja lähti ovea kohti. Tars Tarkas ja hänen sotilaansa olivat astuneet huoneeseen ja seisoivat katsellen nopeasti virkoavaa eläintä, joka oli pelastanut henkeni ja jonka hengen minä puolestani olin pelastanut. He näyttivät keskustelevan vakavasti, ja lopuksi yksi heistä puhutteli minua, mutta muisti samassa, etten osannut heidän kieltään ja kääntyi taaskin Tars Tarkasiin. Tämä antoi jonkun määräyksen puhujalle, tehden samalla käskevän eleen, ja kääntyi sitten poistumaan meidän kanssamme huoneesta. Heidän käyttäytymisestään aavistin vaaran uhkaavan otustani enkä tahtonut poistua, ennenkuin olisin nähnyt, mitä tapahtuisi. Hyvä olikin, että niin tein, sillä sotilas veti kauheannäköisen pistoolin tupestaan ja aikoi juuri ampua eläimen, kun minä hypähdin hänen luokseen ja löin hänen kättänsä ylöspäin. Sattuessaan puiseen ikkunanpieleen kuula räjähti, tehden reiän sekä puuhun että muuraukseen. Polvistuin sitten pelottavan näköisen otuksen viereen, nostin sen jaloilleen ja kehoitin sitä tulemaan perästäni. Hämmästyksen ilme, joka tekoni johdosta levisi marsilaisten kasvoille, oli naurettava; vain kovin hämärästi ja lapsellisesti he kykenivät tajuamaan tällaisia kiitollisuuden ja säälin ilmaisumuotoja. Sotilas, jonka laukauksen olin syrjäyttänyt maalistaan, katsoi kysyvästi Tars Tarkasiin, mutta tämä antoi merkin, että minun oli annettava puuhailla rauhassa, ja niin palasimme aukiolle, iso otukseni kantapäillämme, Solan pitäessä minua lujasti käsivarresta. Minulla oli Marsissa ainakin kaksi ystävää -- nuori nainen, joka huolehti minusta äidillisen hartaasti, ja mykkä eläin, jonka rumassa ruumiissa, kuten myöhemmin opin tuntemaan, oli enemmän rakkautta, enemmän uskollisuutta, enemmän kiitollisuutta kuin yhteensä kaikilla viidellä miljoonalla vihreällä marsilaisella, jotka kuljeksivat Marsin autioissa kaupungeissa ja kuivuneiden merien pohjalla. SEITSEMÄS LUKU Lasien kasvatus Marsissa Syötyämme aamiaisen, joka täsmälleen vastasi edellisenä päivänä saamaani ateriaa ja jonkalaisia itse asiassa kaikki ateriani olivat, niin kauan kuin olin vihreiden marsilaisten keskuudessa, Sola saattoi minut aukiolle, jossa näin koko heimon katselemassa ja avustamassa, kun valtavan kokoisia, mastodontin tapaisia eläimiä valjastettiin jyhkeiden kolmipyöräisten vaunujen eteen. Näitä ajoneuvoja oli noin kaksisataaviisikymmentä ja kutakin niitä veti yksi eläin, joka näöstä päättäen olisi helposti jaksanut vetää koko vaunujonon täysine lasteineen. Itse vaunut olivat avarat, mukavat ja loisteliaasti koristellut. Kussakin niissä istui naispuolinen marsilainen metallihelyjen sekä jalokivien, silkin ja turkisten peittämänä, ja kunkin vaunuja vetävän eläimen lautasille oli ajajaksi kiivennyt nuori marsilainen. Samoin kuin sotilaiden ratsueläimillä, ei näilläkään, suuremmilla vetojuhdilla ollut päitsiä eikä suitsia, vaan niitä ohjattiin yksinomaan telepaattisesti, ajatusten siirron avulla. Tämä kyky on kaikissa marsilaisissa ihmeellisesti kehittynyt ja suurena syynä heidän kielensä yksinkertaisuuteen sekä pitkissäkin keskusteluissa käytettyjen sanojen suhteellisesti pieneen lukumäärään. Kieli on yleismarsilainen, ja sen avulla voivat tämän eriskummaisten mahdottomuuksien kokoomukselta näyttävän maailman korkeammat ja alhaisemmat elolliset ilmaista toisilleen ajatuksiaan joko suuremmassa tai pienemmässä määrin, riippuen lajin henkisestä tasosta ja yksilön kehityksestä. Kun vaunut asettuivat peräkkäin yksinkertaiseksi jonoksi, veti Sola minut tyhjään ajoneuvoon, ja muiden mukana lähdimme liikkeelle siihen suuntaan, josta olin edellisenä päivänä saapunut kaupunkiin. Karavaanin edellä ratsasti viisimiehisissä riveissä noin kaksisataa sotilasta, ja sama määrä oli jonon takapäässä, kun taas kummallakin sivulla oli kaksikymmentäviisi tai kolmekymmentä vartioratsastajaa. Minua lukuun ottamatta kaikki -- miehet, naiset ja lapset -- olivat runsaasti aseistettuja, ja jokaisen ajoneuvon perässä asteli marsilainen koira, minun otukseni meidän takanamme; itse asiassa tämä uskollinen eläin ei vapaaehtoisesti poistunut luotani ainoatakaan kertaa niinä kymmenenä vuotena, jotka Marsissa vietin. Tiemme vei pienen, kaupungin edustalla olevan laakson poikki, kukkuloiden yli ja laskeutui kuolleen meren pohjalle, jonka yli olin kulkenut saapuessani hautomalaitokselta aukiolle. Juuri hautomalaitos, kuten kävi ilmi, oli tämänpäiväisen matkamme määrä, ja kun koko karavaani lähti kulkemaan hurjaa laukkaa, niin pian kun olimme päässeet meren pohjan muodostamalle tasangolle, olimme piankin päämäärämme näkyvissä. Perille saavuttuamme vaunut ajettiin sotilaallisen täsmällisesti riveihin rakennuksen neljälle kupeelle, ja valtavankokoisen ylipäällikön johdolla kymmenkunta sotilasta, niiden joukossa Tars Tarkas ja monia muita pienempiä päälliköitä, astui ratsuiltaan ja asteli laitoksen luo. Näin Tars Tarkasin selittävän jotakin ylimmälle päällikölle, jonka nimi ohimennen mainittuna, mikäli voin sen ihmiskielelle sovittaa, kuului Lorkvas Ptomel jed; "jed" oli arvonimi. Pian sain tietää, mistä he keskustelivat, kun Tars Tarkas huusi Solalle ja antoi tälle merkin lähettää minut luokseen. Olin tällä välin jo oppinut voittamaan Marsin oloissa kävelemisestä aiheutuneet kommellukset, ja noudattaen reippaasti hänen komennustaan menin sille puolelle hautomalaitosta, jossa sotilaat seisoivat. Tultuani heidän luokseen näin yhdellä silmäyksellä, että muutamia harvoja lukuun ottamatta kaikki munat olivat jo hautuneet valmiiksi ja koko laitos vilisi kamalannäköisiä pieniä paholaisia. Niiden pituus vaihteli hieman yli ja alle metrin, ja yhtenään ne olivat liikkeessä ikäänkuin ruokaa etsien. Kun pysähdyin Tars Tarkasin eteen, viittasi tämä hautomalaitoksen ylitse ja lausui: "Sak." Ymmärsin, että hän halusi minun toistavan eilisen temppuni näytteeksi Lorkvas Ptomelille, ja kun minun on myönnettävä, että taitoni tuotti minulle melko lailla tyydytystä, tottelin nopeasti hypäten jopa hautomalaitoksen toisella puolella olevan vaunujononkin ylitse. Takaisin palattuani murahti Lorkvas Ptomel jotakin minulle, kääntyi sitten sotilaihinsa päin ja antoi lyhyen, hautomalaitosta koskevan määräyksen. Minuun he eivät enää kiinnittäneet huomiotaan, ja niin sain pysyä heidän lähellään ja tarkata heidän puuhiaan, kun he mursivat laitoksen seinään siksi suuren aukon, että nuoret marsilaiset pääsivät siitä ulos. Tämän aukon kahden puolen marsilaiset naiset ja nuoriso, sekä mies- että naispuolinen, asettuivat riviin, muodostaen kujan, joka ulottui vaunurivin poikki kauas kentälle. Näiden rivien välitse pienet marsilaiset syöksyivät villien hirvien lailla ja saivat juosta aina kujan päähän saakka, missä naiset ja varttuneemmat lapset ottivat heidät kiinni yhden kerrallaan. Äärimmäisenä rivissä oleva otti ensimmäisen kujan päähän ehtineen pikku olion, hänen vastassaan oleva toisen, ja niin edelleen, kunnes kaikki pikku otukset olivat lähteneet muurien sisältä ja joutuneet jonkun nuorukaisen tai naisen hoivaan. Lapsen saatuaan poistuivat naiset rivistä kukin omiin vaunuihinsa, kun taas ne pienokaiset, jotka olivat joutuneet nuorille miehille, annettiin myöhemmin naisille. Huomasin, että juhlatoimitus, jos siitä voidaan käyttää niin arvokasta nimitystä, oli päättynyt. Lähdin etsimään Solaa ja löysin hänet vaunuistamme, puristamassa lujasti rintaansa vasten kauheannäköistä pikku otusta. Nuorten vihreiden marsilaisten kasvattamiseen sisältyy yksinomaan heidän opettamisensa kävelemään, käyttämään aseita ja käymään sotaa, ja sillä heitä rasitetaankin jo heti elämänsä ensi vuodesta lähtien. Päästyään munasta, jossa he ovat maanneet viisi vuotta, hautomisajan, he astuvat maailmaan täysin kehittyneinä muuten paitsi kooltaan. Aivan tuntemattomina äideilleen, joiden myöskin olisi vaikeata läheskään varmasti ilmoittaa isää, he ovat yhteiskunnan yhteisiä lapsia, ja heidän kasvatuksensa jää niiden naisten huoleksi, jotka sattuvat ottamaan heidät kiinni heidän poistuessaan hautomalaitoksesta. Heidän kasvatusäideillään ei ole edes tarvinnut olla munaakaan haudottavana, kuten ei ollut esimerkiksi Solalla, joka oli alkanut munia vasta vuotta ennen kun hänestä tuli jonkun toisen naisen jälkeläisen äiti. Mutta tämä seikka ei vihreiden marsilaisten keskuudessa paljoa merkitse, sillä vanhempien ja lasten rakkaus on siellä yhtä tuntematon kuin meillä tavallinen. Tämä hirveä järjestelmä, jota on noudatettu pitkiä ajanjaksoja, on luullakseni suorana syynä siihen, että näiltä olennoilta puuttuu kaikki hienommat tunteet ja korkeammat inhimilliset vaistot. Syntymästään saakka he eivät tiedä mitään isän- eikä äidinrakkaudesta, he eivät tunne sanaa koti; heille opetetaan, että heidän sallitaan elää vain niin kauan kuin he ruumiillisilla kyvyillään ja rohkeudellaan voivat todistaa kykenevänsä elämään. Jos heissä havaitaan minkäänlaisia epämuodostumia tai puutteita, heidät heti ammutaan; eivätkä he näe kenenkään vuodattavan ainoatakaan kyyneltä, kun he varhaisimmasta lapsuudestaan alkaen saavat monia katkeria kolauksia. Tarkoitukseni ei ole sanoa, että täysikasvuiset marsilaiset olisivat tarpeettomasti tai tahallisesti julmia lapsia kohtaan, mutta he saavat käydä ankaraa, säälimätöntä taistelua olemassaolostaan kuolevalla kiertotähdellä, jonka luonnonvarat ovat ehtyneet siinä määrin, että jokaisen lisäjäsenen elättäminen merkitsee lisäverotusta sille yhteiskunnalle, johon hän on joutunut. Huolellisesti valiten he kasvattavat vain kunkin lajin voimakkaimmat yksilöt ja melkein yliluonnollisen kaukonäköisinä he järjestävät syntyväisyyden niin, että se parhaiksi vastaa kuolevien määrää. Jokainen täysikasvuinen marsilainen nainen munii noin kolmetoista munaa vuodessa, ja ne niistä, joiden koko, paino ja ominaispaino ovat täysimittaisia, pannaan säilöön maanalaisen holvin sopukkoihin, missä lämpö on liian alhainen hautumiselle. Joka vuosi kahdestakymmenestä päälliköstä kokoonpantu neuvosto tarkastaa nämä munat huolellisesti, ja kaikki muut paitsi kelvollisimmat, noin yksi sadasta, tuhotaan kunkin vuoden lopussa. Viiden vuoden kuluttua on täten tuhansista munituista munista valittu noin viisisataa jotakuinkin virheetöntä. Nämä sitten pannaan melkein ilmanpitävään hautomalaitokseen auringonsäteiden haudottaviksi toisen viisivuotiskauden aikana. Se hautominen, jonka päättymisen olimme tänään nähneet, oli hyvin kuvaava senlaatuinen tapaus; kaikki munat, paitsi noin yksi sadasta, valmistuivat kahden päivän aikana. Jos jäljelle jääneet munat joskus valmistuivatkin, niin niiden pienistä marsilaisista me emme tietäneet mitään. Heitä ei haluttu, sillä heidän jälkeläisensä olisivat perineet ja vuorostaan jättäneet perinnöksi pitemmän hautoutumisajan taipumuksen sekä siten vaikuttaneet häiritsevästi järjestelmään, joka oli kestänyt ajanjaksoja ja jonka nojalla täysikasvuiset marsilaiset voivat melkein tunnilleen määrätä oikean ajan, milloin hautomalaitokselle on saavuttava. Hautomalaitokset on rakennettu syrjäisiin turvapaikkoihin, joten se, että toiset heimot ne löytävät, on hyvin vähän tai ei ollenkaan todennäköistä. Tällaisen onnettomuuden seurauksena olisi, että yhteiskunta saisi vielä viisi vuotta olla lapsetonna. Myöhemmin näin, miten kävi, kun vieraan heimon hautomalaitos löydettiin. Vihreät marsilaiset, joiden keskuuteen kohtalo oli minut heittänyt, kuuluivat yhteiskuntaan, jossa oli noin kolmekymmentätuhatta jäsentä. He kuljeksivat tavattoman laajalla vedettömällä tai melkein vedettömällä alueella, joka on neljännenkymmenennen ja kahdeksannenkymmenennen asteen välillä eteläistä leveyttä ja jota lännessä ja idässä rajoittavat laajat hedelmälliset seudut. Heidän päämajansa sijaitsi tämän alueen lounaisnurkassa, lähellä kahden n.s. Marsin kanavan risteyskohtaa. Kun hautomalaitos oli rakennettu kauaksi pohjoiseen heidän omalta alueeltaan, otaksuttavasti asumattomaan seutuun, jossa ei ketään liikkunut, oli edessämme pelottava matka, josta minä luonnollisestikaan en tietänyt mitään. Palattuamme takaisin kuolleeseen kaupunkiin vietin muutamia päiviä jotakuinkin laiskana. Saapumisemme jälkeisenä päivänä olivat kaikki sotilaat lähteneet jollekin ratsastusretkelle, jolta palasivat vasta juuri pimeän tullessa. Myöhemmin sain tietää, että he olivat käyneet munien maanalaisessa säilytysholvissa ja siirtäneet munat hautomalaitokseen, jonka he sitten taaskin olivat muuranneet umpeen seuraaviksi viideksi vuodeksi ja jota todennäköisesti ei tällä aikaa enää käytäisi katsomassa. Holvit, joihin munat oli piilotettu odottamaan hautomista, sijaitsivat penikulmien päässä hautomalaitoksen eteläpuolella, ja kaksikymmenjäseninen päällikköneuvosto kävi siellä kerran vuodessa. Minulle on aina pysynyt arvoituksena, minkä vuoksi säilytysholveja ja hautomalaitoksia ei oltu rakennettu lähemmäksi asuinpaikkoja, ja samoin kuin monia muitakin Marsin omituisuuksia on minun ollut mahdoton selittää sitä maallisen järkeni ja maapallolla noudatettujen tapojen avulla. Solan tehtävät olivat lisääntyneet kaksinkertaisiksi, kun hänen nyt, paitsi minusta, oli huolehdittava myöskin pienestä marsilaisesta. Mutta kumpikaan meistä ei kaivannut suurta huolenpitoa, ja kun molemmat olimme marsilaiseen kasvatukseen nähden samalla tasolla, päätti Sola harjoittaa meitä yhdessä. Hänen osalleen oli sattunut toista metriä pitkä poika, varsin vankkarakenteinen ja ruumiiltaan virheetön. Myöskin tämä oli nopeaoppinen; ja meille, ainakin minulle, tuotti melkoista huvia innokas kilpailumme. Marsilaisten kieli oli, kuten olen jo sanonut, äärimmäisen yksinkertaista, ja yhdessä viikossa opin ilmaisemaan kaikki tarpeeni sekä ymmärsin melkein kaikki, mitä minulle sanottiin. Solan ohjaamana kehitin myöskin telepaattisia kykyjäni, niin että piankin sain kaukovaikutuksen avulla tiedon kaikista ympäristöni tapahtumista. Eniten ihmetteli Sola minusta sitä, että samalla kun minä kykenin helposti ottamaan vastaan toisten telepaattiset sanomat, usein sellaisetkin, jotka eivät olleet minulle tarkoitettuja, ei kukaan kyennyt koskaan lukemaan minun ajatuksiani. Aluksi se minua kiusasi, mutta myöhemmin olin siitä hyvin iloinen, sillä se oli minulle etu marsilaisiin verrattuna. KAHDEKSAS LUKU Ilmasta saatu ihana vanki Kolmantena päivänä hautomisjuhlallisuuden jälkeen lähdimme kotimatkalle, mutta tuskin oli kulkueemme etupää laskeutunut kaupungin edessä olevalle aukeamalle, kun annettiin määräys, että oli heti nopeasti peräydyttävä takaisin. Tuntui siltä, kuin olisi vihreitä marsilaisia vuosikausia harjoitettu tekemään juuri tätä temppua, sillä nopeasti kuin usva he katosivat läheisten rakennusten avariin käytäviin, niin että vajaan kolmen minuutin kuluttua koko vaunujonosta, mastodonteista ja ratsastavista sotilaista ei ollut jälkeäkään näkyvissä. Sola ja minä olimme piiloutuneet aivan kaupungin laidassa olevaan rakennukseen, muuten juuri samaan, jossa apinaseikkailuni oli sattunut, ja kun minua halutti nähdä, mikä oli aiheuttanut äkillisen peräytymisemme, nousin ylempään kerrokseen ja katselin ikkunasta laaksoa ja sen toisella puolella olevia kukkuloita. Ja kohta huomasin syyn nopealle kiirehtimiselle turvaan. Valtavan suuri, pitkä, matala, harmaaksi maalattu ilmalaiva kohosi hitaasti näkyviin lähimmän kukkulan takaa. Sen jäljestä tuli toinen, sitten vielä yksi, ja niin edelleen, kunnes niitä kaikkiaan kaksikymmentä, lähellä maanpintaa leijaillen, purjehti verkkaisesti ja juhlallisesti meitä kohti. Jokaisella niistä oli kummallisen näköinen, taklaukseen kiinnitetty lippu, joka liehui keulasta perään saakka, ja jokaisen keulaan oli maalattu jonkunlainen omituinen merkki, joka loisti auringon paisteessa, näkyen selvästi niinkin pitkän matkan päästä kuin me olimme laivoista. Näin olentoja tungeksivan ilmalaivojen etukansilla ja taklauksessa. En voi sanoa, olivatko he huomanneet meidät vai katselivatko he vain autiota kaupunkia, mutta joka tapauksessa he saivat tylyn vastaanoton, sillä äkkiä ja ilman pienintäkään varoitusmerkkiä vihreät marsilaissotilaat ampuivat rakennuksien laakson puolella olevista ikkunoista hirveän yhteislaukauksen suuria laivoja kohti näiden rauhallisesti lähestyessä laakson yläpuolella. Näyttämö muuttui äkkiä kuin taika-iskusta; etumainen laiva käänsi pitkän sivunsa meihin päin ja vastasi tuleemme, pannen tykkinsä soimaan, lentäen samalla lyhyen matkan yhdensuuntaisesti meidän rintamamme kanssa ja kääntyen sitten takaisin. Sen aikomuksena oli ilmeisesti tehdä suuri ympyrä ja palata sitten jälleen ampuma-asentoon tulilinjamme eteen. Toiset laivat seurasivat etumaista, kukin vuorostaan avaten tulen meitä kohti, käännyttyään sopivaan asentoon. Meidän oma tulemme jatkui vaimenematta yhtä mittaa, ja epäilenpä, menikö laukauksistamme harhaan viittäkolmatta prosenttia. En milloinkaan ennen ollut saanut nähdä niin tuhoisan tehokasta tähtäämistä, ja näytti siltä, että jokaisen kuulan räjähtäessä aina joku pikku olento jossakin ilmalaivassa kaatui, samalla kun laivojen liput ja taklaukset leimahtelivat liekkeihin sotilaittemme vastustamattomien kuulien tunkeutuessa niiden lävitse. Laivojen tuli oli jotakuinkin tehoton, mikä johtui, kuten sittemmin sain tietää, äkillisen ensi laukauksemme aiheuttamasta hämmingistä, sillä laivojen miehistöt eivät olleet olleet ensinkään varuillaan ja tykkien suojuksettomat tähtäyslaitteet olivat olleet alttiina sotilaittemme tarkoille laukauksille. Jokaisella vihreällä sotilaalla näyttää olevan määrätty tähtäyspiste, johon hän ampuu, vaikkakin he kaikki ovat jokseenkin samanlaisessa asemassa rintamassa. Esimerkiksi osa heistä, aina parhaat ampujat, suuntaavat tulensa yksinomaan hyökkäävän ilmalaivan suurien tykkien langattomiin tarkkaus- ja tähtäyslaitteisiin; toinen osa käsittelee samalla tavoin pienempiä tykkejä; toiset nappivat tykkimiehiä, toiset taas upseereja, kun taas toiset keskittävät huomionsa muuhun miehistöön, ohjauslaitteisiin ja potkureihin. Kaksikymmentä minuuttia ensimmäisen laukauksen jälkeen suuri laivasto lähti pakosalle samaan suuntaan, josta se oli tullut. Monet laivoista huojuivat huomattavasti, ja niiden harventunut miehistö näytti hädin tuskin kykenevän niitä ohjaamaan. Niiden tuli oli täydelleen vaimennut, ja ne keskittivät kaiken tarmonsa päästäkseen pakoon. Meidän sotilaamme taas syöksyivät rakennusten katoille ja ahdistivat pakenevaa laivastoa, syytäen sen jälkeen yhtä mittaa kuolettavia ammuksiaan. Yksi toisensa jälkeen pääsivät ilmalaivat kuitenkin painumaan läheisten kukkuloiden taakse, kunnes näkyvissä oli enää vain yksi laiva, joka tuskin kykeni liikkumaan. Se oli joutunut ankarimman tulemme alaiseksi ja näytti menettäneen koko miehistönsä, sillä ei ainoatakaan olentoa näkynyt liikkuvan sen kansilla. Hitaasti se kääntyi suunnastaan ja pyörsi takaisin meitä kohti vaappuen surkeasti sinne tänne. Sotilaamme lakkasivat heti ampumasta, sillä alus oli ilmeisesti avuton ja puhumattakaan siitä, että se olisi voinut millään tavoin meitä vahingoittaa, se ei kyennyt edes yrittämäänkään pakoon. Kun se lähestyi kaupunkia, syöksyivät sotilaat kentälle ottamaan sitä vastaan, mutta se oli vielä liian korkealla, että he olisivat hyppäämällä päässeet sen kansille. Tähystyspaikaltani ikkunasta saatoin nähdä sen miehistön hajallaan viruvat ruumiit, vaikka en voinutkaan erottaa, minkälaisia olentoja ne olivat. Ei ainoatakaan elonmerkkiä näkynyt laivalta, kun se vienon tuulen ajamana hitaasti painui kaakkoiseen päin. Se leijaili noin viidentoista metrin korkeudessa, ja sitä seurasivat kaikki muut sotilaat, paitsi muutamia satoja, jotka oli komennettu takaisin katoille, siltä varalta että laivasto tahi sen apuvoimat mahdollisesti palaisivat. Pian saattoi nähdä, että ajautuva laiva sattuisi rakennuksiin noin puolentoista kilometrin päässä meistä etelään, ja tarkastaessani sen etenemistä näin joukon sotilaita ratsastavan sinne täyttä laukkaa, laskeutuvan satulasta ja menevän rakennukseen, jota vastaan laiva näytti painuvan. Kun laiva läheni rakennusta ollen juuri törmäämäisillään sitä vasten, hyppäsivät marsilaiset sotilaat ikkunoista siihen yhtenä laumana, vaimentaen sitten yhteentörmäystä pitkine keihäineen. Pian olivat he heittäneet laahauskoukut maahan, ja heidän alhaalla olevat toverinsa vetivät suuren laivan alas. Kiinnitettyään laivan he kaikki tunkeutuivat siihen ja nuuskivat sen tarkoin perästä keulaan saakka. Näin heidän tarkastavan kaatuneita, nähtävästi tutkien, olisiko joku vielä hengissä, ja kohta näkyi heitä joukko nousevan kannelle kiskoen pientä olentoa keskellään. Viimemainittu oli melkoista lyhempi kuin puolet vihreiden marsilaissoturien pituudesta, ja parvekkeeltani saatoin nähdä, että hän käveli pystyssä kahdella jalalla, ja arvelin hänen olevan jonkun uuden, minulle tähän asti oudon, kummallisen marsilaisen hirviön. He raahasivat vankinsa maahan, ja sitten alkoi aluksen järjestelmällinen ryöstäminen. Tähän puuhaan kului useita tunteja. Sillä välin vietiin laivalle joukko vaunuja kuljettamaan pois saalista, jossa oli aseita, ampumatarpeita, silkkiä, turkiksia, jalokiviä, kummallisesti kaiverrettuja kivimaljoja sekä runsaasti kiinteitä ravintoaineita ja nesteitä, muun muassa useita tynnyrejä vettä, jota silloin näin ensi kerran Marsille saapumiseni jälkeen. Sitten kun viimeinenkin kuorma oli viety pois, kiinnittivät sotilaat alukseen nuoria ja vetivät sen kauaksi laaksoon lounaaseen päin. Joitakuita heistä kiipesi sen jälkeen laivaan ja, mikäli kaukaiselta paikaltani saattoi erottaa, tyhjensivät kiiruusti muutamien pullojen sisällön miehistön ruumiille sekä laivan kansille ja taklaukseen. Tämän tehtyään he nopeasti kiipesivät laidan ylitse ja liukuivat ankkuriköysiä myöten maahan. Kannelle viimeiseksi jäänyt kääntyi ympäri ja viskasi jotakin laivaan, pysähtyen sitten hetkeksi odottamaan tuloksia. Kun siltä kohdalta, mihin hän oli esineen heittänyt, kohosi heikko tulenliekki, heilautti hän itsensä laidan yli ja oli pian alhaalla. Heti kun hän oli päässyt maahan, irroitettiin kiinnitysköydet yhtä aikaa, ja suuri sotalaiva, joka ryöstön jälkeen oli keventynyt, kohosi majesteettisesti ilmaan, kansien ja taklauksen hulmutessa yhtenä tulimerenä. Hitaasti se ajautui kaakkoiseen päin kohoten yhä korkeammalle, sitä mukaa kuin tuli kulutti sen puuosia ja vähensi sen painoa. Nousin talon katolle ja katselin sitä tuntikausia, kunnes se lopuksi häipyi etäisyyden hämärään. Näky oli äärimmäisen kaamea, kun ajatteli, että siinä ajautui valtava hautauskokko ohjaamatta ja miehistöttä pitkin Marsin taivaankannen autiota lakeutta; tämä kuoleman ja hävityksen jäte oli kuvaava piirre näiden outojen, hurjien otuksien elämästä, joiden julmiin käsiin kohtalo oli sen saattanut. Hyvin painostuneena, vaikkakaan en itse käsittänyt sen syytä, laskeuduin hitaasti kadulle. Näkemäni tapaus tuntui merkitsevän tappiota ja tuhoa minun kaltaisteni olentojen sotavoimille mieluumminkin kuin sitä, että vihreät marsilaiset olisivat tuhonneet joukon heidän laisiaan, vaikkakin heille vihamielisiä olentoja. En voinut ymmärtää tätä ilmeistä harhakuvitelmaa, mutta en myöskään siitä vapautua. Jossakin, sieluni sisimmissä kätköissä tunsin kummallista kaipausta päästä näiden tuntemattomien vihollisten luokse, ja minussa heräsi voimakas toivo, että laivasto palaisi ja vaatisi tilille vihreät sotilaat, jotka niin armotta ja tarpeettomasti olivat hyökänneet sen kimppuun. Aivan kintereilläni, kuten nykyisin aina, asteli Woola, koirani, ja kun ilmestyin kadulle, syöksyi Sola luokseni, ikäänkuin hän olisi minua etsinyt. Karavaani palasi parhaillaan aukiolle, sillä kotimatkasta oli täksi päiväksi luovuttu; eikä sitä yritettykään yli viikkoon, kun pelättiin ilmailuvoimien uudistavan hyökkäyksensä. Lorkvas Ptomel oli liian ovela sotilas antautuakseen taisteluun avoimella kentällä vaunu- ja lapsikaravaaneineen, ja niinpä pysyttelimmekin autiossa kaupungissa, kunnes vaara näytti menneen ohi. Kun Sola ja minä saavuimme aukiolle, herätti näky, joka siellä kohtasi katseeni, mielessäni voimakkaan kuohunnan, johon sekaantui toivoa ja pelkoa, rajua riemua ja lamaannusta, mutta ylinnä kuitenkin oli hieno huojennuksen ja onnen tunne. Sillä juuri kun lähestyimme marsilaistungosta, näin vilahduksen ilmalaivalta saadusta vangista, jota pari vihreätä marsilaisnaista parhaillaan raa'asti raahasi läheiseen rakennukseen. Ja katseeni sattuivat hentoon, tyttömäiseen vartaloon, joka kaikissa suhteissa oli samanlainen kuin aikaisemmassa elämässäni, maapallolla, näkemäni naiset. Hän ei huomannut minua aluksi, mutta juuri kun hän oli katoamaisillaan vankilakseen määrätyn rakennuksen porttikäytävään, hän kääntyi ympäri, ja hänen katseensa kohtasivat silmäni. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja tavattoman kauniit, piirteet erinomaisen hienot, silmät suuret ja loistavat, ja päätä peitti runsas, sysimusta, aaltoileva tukka, joka oli löyhästi koottu omituiseen, mutta pukevaan laitteeseen. Hänen ihollansa oli vaaleanpunertavan kuparin väri, jota vastaan hänen poskiensa karmosiinihehku ja kaunismuotoisten huuliensa ruusuhohde kuvastuivat kaksin verroin voimakkaammin. Hänen vaatetuksensa oli yhtä vähäinen kuin häntä saattavien marsilaistenkin; hienotekoisia koristuksia lukuun ottamatta hän todella oli aivan alaston, eikä minkäänlaisilla laitteilla olisikaan voitu tehostaa hänen täydellisen ja sopusuhtaisen vartalonsa kauneutta. Kun hänen katseensa sattui minuun, aukesivat hänen silmänsä levälleen hämmästyksestä, ja hän teki vapaalla kädellään pienen merkin, jota minä en luonnollisestikaan ymmärtänyt. Vain hetken katselimme toisiamme, ja sitten toivon ja jälleen heräävän rohkeuden ilme, joka oli kirkastanut hänen kasvojaan hänen huomatessaan minut, muuttui äärimmäisen lamaannuksen ilmeeksi, johon sekaantui halveksimista ja inhoa. Tajusin, etten ollut vastannut hänen merkkiinsä, ja vaikkakaan en tuntenut marsilaisten tapoja, tunsin vaistomaisesti, että hän oli vedonnut minuun pyytäen apua ja suojaa, enkä minä onnettomassa tietämättömyydessäni ollut hänelle vastannut. Ja sitten hänet raahattiin pois näkyvistäni aution rakennuksen kammioihin. YHDEKSÄS LUKU Opin kieltä Tointuessani vilkaisin Solaan, joka oli nähnyt koko tapauksen, ja hämmästyin huomatessani hänen tavallisesti liikkumattomien kasvojensa omituisen ilmeen. Hänen ajatuksiaan oli minun mahdoton tietää, sillä siihen mennessä olin oppinut ainoastaan vähän marsilaisten kieltä; vain juuri parahiksi ilmaistakseni jokapäiväiset tarpeeni. Kun saavuin asuinrakennuksemme porttikäytävään, odotti minua outo yllätys. Luokseni tuli sotilas kantaen aseita, koristeita ja muita heikäläisten täyteen varustukseen kuuluvia vehkeitä. Kaikki ne hän antoi minulle lausuen samalla muutamia sanoja, joita en ymmärtänyt, ja käyttäytyen samalla kertaa kunnioittavasti ja uhkaavasti. Sitten Sola lukuisten muiden naisten avustamana laitteli hihnat uudelleen sovittaen ne pienemmän kokoni mukaisiksi, ja heidän saatuaan työnsä valmiiksi minä komeilin täysissä sotavarustuksissa. Siitä lähtien Sola opetti minulle eri aseiden käyttämistä, ja marsilaisen pojan kanssa vietin useita tunteja päivässä harjoitellen aukiolla. Vielä en osannut käsitellä kaikkia aseita, mutta kun tunsin perin hyvin vastaavat, maapallolla käytetyt kojeet, niin olin tavattoman oppivainen koulutettava ja edistyin varsin tyydyttävästi. Minun samoin kuin myöskin pienten marsilaisten opettaminen oli yksinomaan naisten tehtävä, jotka eivät ainoastaan huolehdi siitä, että nuoret oppivat mieskohtaiset hyökkäys- ja puolustustemput, vaan myöskin valmistavat kaikki tarpeet ja välineet, mitä vihreiden marsilaisten keskuudessa yleensä tehdään. He valmistavat ruudin, ammukset, tuliaseet; itse asiassa naiset valmistavat kaikki, millä on arvoa. Ja sotaa käytäessä he ovat osana reservistä, tapellen tarpeen vaatiessa jopa älykkäämmin ja rohkeammin kuin miehet. Miehille opetetaan sotataidon korkeampia haaroja, strategiaa ja suurien joukko-osastojen liikehtimistä. He laativat lakeja, milloin niitä tarvitaan, uuden lain jokaista sattuvaa tarvetta varten. Heitä eivät kahlehdi oikeudenkäytön ennakkotapaukset. Pitkien ajanjaksojen tottumuksesta on muodostunut tapoja, mutta näiden tapojen rikkomisesta johtuvan rangaistuksen määrääminen joutuu kussakin yksityistapauksessa valamiehistön käsiteltäväksi, jonka jäsenet ovat tasa-arvoisia syyllisen kanssa. Ja saattanenpa sanoa, että oikeus harvoin jää täyttämättä, se näyttää pikemminkin olevan päinvastaisessa suhteessa lakien arvovaltaan. Yhdessä suhteessa ainakin ovat marsilaiset onnellista väkeä: heillä ei ole lakimiehiä. Ensimmäisen kohtaamiseni jälkeen en nähnyt vankia moneen päivään ja sittenkin näin hänet vain vilahdukselta, kun hänet vietiin suureen juhlasaliin, jossa olin ensi kerran tavannut Lorkvas Ptomelin. En saattanut olla huomaamatta, kuinka tarpeettoman tylysti ja raa'asti vartijat häntä kohtelivat. Se erosi niin suuresti siitä melkein äidillisestä hellyydestä, jota Sola osoitti minua kohtaan, ja niiden harvojen marsilaisten, jotka vaivautuivat minua edes huomaamaan, kunnioittavasta suhtautumisesta minuun. Molemmilla kerroilla vangin nähdessäni olin pannut merkille, että hän vaihtoi muutamia sanoja vartijoittensa kanssa, ja senvuoksi pidin varmana, että he kaikki puhuivat samaa kieltä tai ainakin voivat selittää toisilleen ajatuksensa samalla, yhteisellä kielellä. Tämä seikka lisäsi intoani, ja olinpa vähällä saada Solan suuttumaan kärttäessäni häntä panemaan vauhtia opetukseeni. Mutta muutamissa päivissä olin oppinut marsilaisten kieltä tarpeeksi, kyetäkseni auttavasti keskustelemaan ja ymmärtääkseni jotensakin kaikki, mitä kuulin. Näihin aikoihin majaili nukkumahuoneessamme kolme tai neljä naista ja pari äsken hautunutta nuorta marsilaista sekä sen lisäksi Sola, hänen nuori kasvattinsa, minä ja Woola, koirani. Yösijoille asetuttuaan oli täysikasvuisilla marsilaisilla tapana ennen nukkumista keskustella jonkun aikaa minkä mistäkin, ja nyt, kun ymmärsin heidän kieltään, olin hartaana kuulijana, vaikkakaan en itse milloinkaan tehnyt huomautuksia. Seuraavana iltana vangin juhlasalissa käynnin jälkeen keskustelu lopuksi siirtyi tähän kysymykseen, ja heti paikalla minä olin pelkkänä korvana. En ollut uskaltanut kysellä Solalta mitään kauniista vangista, sillä en voinut unohtaa hänen omituista ilmettään, jonka olin huomannut, kun ensimmäisen kerran näin vangitun. En voinut pitää sitä mustasukkaisuutena, mutta punnitessani kaikkea maapallon mittapuun mukaan, kuten vielä tein, arvelin varmemmaksi näytellä tässä asiassa välinpitämätöntä, kunnes olisin saanut tarkemman tiedon Solan kannasta kiihkeän huoleni esineeseen nähden. Sarkoja, yksi yötovereinamme olevista vanhemmista naisista, oli ollut mukana juhlasalissa vangin vartijana, ja hänelle toiset kohdistivat kysymyksensä. "Milloin", kysyi eräs naisista, "saamme nauttia punaihoisen kuolintuskista? Vai aikooko Lorkvas Ptomel jed säilyttää hänet lunastettavaksi?" "On päätetty viedä hänet mukanamme Tharkiin ja esittää hänen viimeiset kärsimyksensä suurien kisojen aikana Tal Hajusille", vastasi Sarkoja. "Millä tavoin hänen on kuoltava?" kysyi Sola. "Hän on niin hento ja kaunis. Olin toivonut, että hänet säästettäisiin lunastettavaksi." Sarkoja ja toiset naiset murisivat kiukkuisesti Solan osoittaman heikkouden johdosta. "Onpa ikävä, Sola, ettet syntynyt miljoonia vuosia sitten", ärähti Sarkoja, "jolloin kaikki kuopat olivat täynnä vettä ja väestö oli yhtä ventoa kuin se aine, jossa he purjehtivat. Nykypäivinä olemme edistyneet niin pitkälle, että tuollaiset tunteet merkitsevät heikkoutta ja atavismia. Sinun ei ole hyvä saattaa Tars Tarkasin kuuluviin, että sinulla on niin rappeutuneita ajatuksia, sillä epäilenpä, välittäisikö hän silloin enää uskoa sinulle äitiyden suurta vastuunalaisuutta." "Mielestäni en ole tehnyt vähääkään väärin lausuessani, että tämä punainen nainen herättää minussa osanottoa", huomautti Sola. "Hän ei ole tehnyt meille mitään pahaa eikä olisi tehnyt, jos olisimme joutuneet hänen käsiinsä. Hänen lajinsa miehet vain käyvät sotaa meitä vastaan, ja olen usein ajatellut, että heidän käyttäytymisensä meitä kohtaan on ainoastaan heijastusta meidän käyttäytymisestämme heitä kohtaan. He ovat sovussa kaikkien naapureittensa kanssa, paitsi milloin velvollisuus pakottaa heidät käymään sotaa, mutta me taas emme ole rauhassa kenenkään kanssa. Aina meillä on sota keskuudessamme samoin kuin myöskin punaisia vastaan, ja meidän yhteiskunnissammekin yksilöt taistelevat keskenään. Oi, me elämme yhtämittaisen verenvuodatuksen aikaa aina siitä asti, kun murramme munan kuoren, siihen saakka, kunnes ilomielin jättäydymme salaperäisyyden joen helmaan, tumman, ikiaikaisen Issin, joka vie meidät tuntemattomaan, mutta ei ainakaan tätä kauheampaan olotilaan. Totisesti onnellinen on se, joka saa aikaisin kuolla. Sanokaa Tars Tarkasille mitä tahdotte; hän ei voi keksiä minulle pahempaa kohtaloa, kuin on tämän hirveän elämän jatkaminen, jota meidän on pakko elää." Tämä Solan raju mielenpurkaus hämmästytti ja säikähdytti toisia naisia siihen määrin, että he lausuivat vain muutamia ylimalkaisia moitteensanoja, minkä jälkeen he vaikenivat ja olivat pian unessa. Mutta yhden seikan oli tämä välikohtaus saanut aikaan; olin saanut varmuuden, että Solan tunteet tyttö-parkaa kohtaan olivat ystävällisiä ja että olin ollut hyvin onnellinen joutuessani hänen enkä jonkun toisen naisen holhottavaksi. Tiesin, että hän piti minusta, ja kun nyt olin saanut kuulla, että hän vihasi julmuutta ja raakalaisuutta, tunsin voivani varmasti luottaa hänen apuunsa yrittäessäni karata vangitun tytön kanssa, jos se vain olisi mitenkään mahdollista. En kyllä edes tietänyt, olisiko olemassa tämän parempia oloja, joihin voisin paeta, mutta enemmän kuin halukkaasti olin valmis koettamaan onneani oman mallini mukaisten ihmisten keskuudessa mieluummin kuin jäämään pitemmäksi aikaa näiden kammottavien ja verenhimoisten vihreiden marsilaisten joukkoon. Mutta minne menisin ja miten, se oli minulle yhtä vaikeasti ratkaistava pulma, kuin ikivanha ikuisen elämän lähteen etsiminen on aikojen alusta alkaen ollut maapallon asukkaille. Päätin ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa tehdä Solan uskotukseni ja avoimesti pyytää häntä auttamaan itseäni. Tämä päätös lujana mielessäni käännyin silkkien ja turkisten seassa ja nukuin Marsin sikeään, virkistävään uneen. KYMMENES LUKU Sankarina ja päällikkönä Seuraavana aamuna olin jalkeilla varhain. Sain olla jotakuinkin vapaana. Sola oli selittänyt minulle, että kun vain en koettanut poistua kaupungista, sain mennä ja tulla oman mieleni mukaan. Hän oli kuitenkin varoittanut minua uskaltautumasta kauaksi aseettomana, sillä tässä kaupungissa kuten Marsin muinaisen sivistyksen kaikissa keskuksissa asusti isoja valkeita apinoita, joihin jo saapumiseni jälkeisenä päivänä olin saanut tutustua. Huomauttaessaan minulle, etten saanut poistua kaupungin alueelta, Sola oli selittänyt, että joka tapauksessa Woola sen estäisi, jos sitä koettaisinkin. Hyvin vakuuttavasti Sola varoitti minua ärsyttämästä koiran rajua luontoa olemalla välittämättä sen varoituksista, jos sattuisin joutumaan liian lähelle kiellettyjä paikkoja. Sen luonto oli sellainen, sanoi tyttö, että se toisi minut kaupunkiin takaisin kuolleena tai elävänä, jos sitä itsepäisesti vastustaisin -- "mieluummin kuolleena", hän lisäsi. Tänä aamuna olin valinnut uuden kadun tutkittavakseni, kun äkkiä huomasin olevani kaupungin ulkoreunalla. Edessäni oli matalia kumpuja, joiden välissä oli kaitoja, houkuttelevan näköisiä laaksoja. Minua halutti kovasti tutustua edessäni olevaan seutuun ja -- polveuduinhan uudisraivaajain suvusta -- nähdä, minkälainen maisema ympäröivien kukkuloiden takaa avautuisi katseelleni näköpiiriäni rajoittavilta huipuilta. Myöskin pälkähti mieleeni, että nyt olisi erinomainen tilaisuus ottaa selvää Woolan mielenlaadusta. Olin varma, että eläin rakasti minua; olin nähnyt todistuksia sen kiintymyksestä enemmän kuin minkään muun marsilaisen olennon, ihmisen tai eläimen, ja uskoin ehdottomasti, että kiitollisuus siitä, että olin kahdesti pelastanut sen hengen, painaisi enemmän kuin velvollisuus, jonka julmat ja tunteettomat isännät olivat sille määränneet. Kun lähestyin rajaviivaa, juoksi Woola huolestuneena eteeni ja heittäytyi jalkojani vasten. Sen eleet olivat paremminkin vetoavia kuin uhkaavia, eikä se paljastanut suuria torahampaitaan eikä päästänyt pelottavia kurkkuääniään. Kun minulla ei ollut kaltaisteni olentojen seuraa, olin aika suuresti kiintynyt Woolaan ja Solaan, sillä normaalisella maapallon ihmisellä täytyy olla joku kiintymyksen kohde, ja nyt päätin vedota tämän ison eläimen vastaavaan vaistoon varmana siitä, etten pettyisi. En ollut koskaan hyväillyt enkä hyssytellyt koiraani, mutta nyt istahdin maahan, kiersin käteni eläimen vankkaan kaulaan, taputtelin ja silittelin sitä, puhellen vasta oppimallani marsilaisten kielellä, kuten olisin kotonani puhellut koiralleni tai mille hyvänsä ystävälleni alempien eläinten keskuudesta. Kiintymyksenosoituksiini se vastasi kerrassaan erinomaisesti; se aukaisi laajan kitansa ihan ammolleen, paljastaen kaikki yläleukansa torahampaat, ja kipristi kuonoansa, niin että sen suuret silmät melkein peittyivät lihapoimuihin. Jos olette joskus nähneet koiran nauravan, niin teillä kenties on jonkunlainen aavistus Woolan naaman väänteistä. Se heittäytyi selälleen ja suorastaan kiemuroi jaloissani, hypähti sitten pystyyn ja minua vasten, kaataen minut maahan painollaan. Se ryömi ja mateli ympärilläni kuin leikkisä koiranpentu työntäen selkäänsä raaputeltavaksi. En voinut vastustaa näyn hullunkurisuutta, pidellen kylkiäni huojuin sinne tänne nauraen kuollakseni, ensimmäistä kertaa moneen päivään, ensimmäistä kertaa sen aamun jälkeen, jolloin Powell oli lähtenyt leiriltämme ja jolloin hänen kauan käyttämättä ollut hevosensa oli äkkiarvaamatta töykännyt hänet päistikkaa frijoliruukkuun. Nauruni säikähdytti Woolaa; se lakkasi heti kujeilemasta, ryömien surkeannäköisenä luokseni ja työntäen ruman päänsä syvälle syliini. Ja silloin muistin, mitä nauru Marsissa merkitsi -- kidutusta, kärsimyksiä, kuolemaa. Hillitsin itseni, sivelin otus-raukan päätä ja selkää, puhelin sille muutamia minuutteja, ja antaen äänelleni käskevän soinnun komensin sen sitten tulemaan perästäni, nousin ja lähdin astelemaan kukkuloita kohti. Nyt ei meidän keskemme enää ollut kysymystä määräysvallasta: Woola oli siitä hetkestä alkaen altis orjani, minä sen ainoa, eittämätön herra. Kukkuloille pääsin muutamissa minuuteissa, mutta mitään erikoisen mielenkiintoista en sieltä nähnyt vaivojeni palkaksi. Lukemattomia loistavanvärisiä, outomuotoisia kukkia oli läikittäin siellä täällä laaksoissa, ja ensimmäisen kukkulan huipulta näin yhtämittaisen kukkulajonon kohoavan pohjoiseen toisen toistaan korkeampina, kunnes ne sulautuivat varsin mahtavalta näyttävään vuoristoon. Myöhemmin kyllä huomasin, että vain hyvin harvat huiput ovat läheskään puolentoista tuhannen metrin korkuisia. Vuoriston valtavalta näyttävä suuruus oli vain suhteellista. Tämä aamukävelyni oli ollut minulle suurimerkityksinen, sillä sen kautta olin päässyt täydelliseen yhteisymmärrykseen Woolan kanssa, jonka Tars Tarkas ehdottomasti uskoi minua visusti vartioivan. Tiesin nyt, että vaikkakin olin teoreettisesti vanki, olin todellisuudessa vapaa, ja kiiruhdin joutumaan takaisin kaupunkiin, ennenkuin Woolan entiset isännät huomaisivat sen auliuden. Tämän seikkailun jälkeen päätin, etten milloinkaan enää poistuisi minulle määrätyltä liikkumisalueelta, ennenkuin olisin valmis yrittämään lopullisesti. Siitä olisi varmastikin seurauksena vapauteni rajoittaminen ja todennäköisesti myöskin Woolan kuolema, jos joutuisimme kiinni. Saapuessani takaisin aukiolle sain kolmannen kerran nähdä vangiksi joutuneen tytön. Hän seisoi vartijoittensa kanssa vastaanottosalin sisäänkäytävän edessä, ja kun tulin lähemmäksi, loi hän minuun halveksivan katseen ja kääntyi sitten selin minuun päin. Hänen tekonsa oli niin aito naisellinen, niin maapallon naisten tapainen, että vaikkakin se loukkasi ylpeyttäni, se samalla herätti rinnassani lämpimän yhteenkuuluvaisuuden tunteen. Tuntui hyvältä tietää, että Marsissa jollakulla toisellakin paitsi minulla oli inhimilliset vaistot ja käsitys sivistyneistä oloista, vaikkakin niiden ilmeneminen oli minulle niin tuskallinen ja musertava. Jos joku vihreä marsilaisnainen olisi halunnut osoittaa vastenmielisyyttään tai halveksimistaan, niin hän kaiken todennäköisyyden mukaan olisi tehnyt sen iskemällä miekalla tai nykäisemällä pyssyn liipasinta. Mutta kun heidän tunteensa ovat jotakuinkin turtuneet, olisi vaadittu varsin vakava loukkaus herättämään heissä niin rajua purkausta. Sola, se on minun lisättävä, oli poikkeus; en kertaakaan nähnyt hänen menettelevän julmasti enkä raa'asti, aina hän oli yhtä herttainen ja hyvällä tuulella. Hän oli todellakin, kuten hänen marsilaistoverinsa oli sanonut, suloinen ja harvinainen palautumismuoto aikaisemmista esi-isistä, jotka olivat rakastaneet ja joita oli rakastettu. Kun vanki näytti olevan kaikkien huomion esineenä, pysähdyin tarkkaamaan tapahtumien kehitystä. Kauan ei minun tarvinnutkaan odottaa, sillä pian saapui Lorkvas Ptomel päällikköseurueineen astellen rakennusta kohti. Annettuaan vartijoille merkin, että näiden tuli seurata vangin kanssa, hän meni vastaanottosaliin. Arvellen olevani jonkunverran suosiossa ja varmana siitä, etteivät sotilaat tietäneet minun oppineen heidän kieltään, sillä olin pyytänyt Solaa pitämään sen salassa, kun en muka tahtonut joutua puheisiin miesten kanssa, ennenkuin kykenisin täysin käyttelemään kieltä, päätin uskaltautua vastaanottosaliin kuuntelemaan, mitä siellä puhuttaisiin. Neuvosto kyykötteli puhujalavan portailla vangin ja molempien vartijain seistessä heidän alapuolellaan. Näin, että toinen naisista oli Sarkoja, ja ymmärsin, minkä vuoksi hän oli ollut saapuvilla edellisen päivän kuulustelussa, jonka tuloksia hän oli edellisenä iltana selostanut yömajamme asukkaille. Hän käyttäytyi vankia kohtaan hyvin tylysti ja häikäilemättömästi. Pidellessään kiinni onnetonta tyttöä, hän upotti kitukasvuiset kyntensä tämän ihoon tahi kiersi hänen käsivarttaan hyvin pahasti. Kun oli siirryttävä paikasta toiseen, hän joko raa'asti riuhtaisi vankia tahi tyrkkäsi hänet suin päin edelleen. Hän näytti purkavan tähän turvattomaan olento-raukkaan kaiken sen vihan, julmuuden, raakuuden ja ilkeyden, joka hänen yhdeksänsataa vuotta kestäneen elämänsä aikana oli häneen lukemattomien hurjien ja raakojen esipolvien perinnön pohjalle kasaantunut. Toinen nainen ei ollut niin julma, sillä hän oli täysin tunteeton. Jos vanki olisi ollut yksin hänen hallussaan, ja onneksi hän oli öisin, ei hänen olisi tarvinnut kestää tylyä kohtelua eikä häneen liioin olisi kiinnitetty huomiota ensinkään. Kun Lorkvas Ptomel kohotti katseensa aikoen puhutella vankia, sattuivat hänen silmänsä minuun, ja hän kääntyi Tars Tarkasiin päin sanoen jotakin ja tehden kärsimättömän liikkeen. Tars Tarkas vastasi hänelle jotakin, jota minä en kuullut, mutta joka sai Lorkvas Ptomelin hymyilemään. Senjälkeen he eivät enää olleet minua näkevinään. "Mikä on nimesi?" kysyi Lorkvas Ptomel vangilta. "Dejah Thoris, heliumilaisen Mors Kajakin tytär." "Entä mikä oli retkenne tarkoitus?" "Se oli puhtaasti tieteellinen tutkimusretkikunta, jonka isoisäni, Heliumin jeddak oli lähettänyt uudelleen kartoittamaan ilmavirtoja ja tekemään ilmakehän tiheysmittauksia", vastasi kaunis vanki matalalla, kaunissointuisella äänellä. "Emme olleet valmistautuneet taisteluun", hän jatkoi, "sillä tehtävämme oli rauhallinen, kuten lippumme ja alustemme tunnukset osoittivat. Työ, jota olimme suorittamassa, oli yhtä paljon teidän kuin meidänkin etujemme mukaista; tiedätte hyvin, että ilman meidän ponnistuksiamme ja tieteellistä työskentelyämme, ei Marsissa olisi ilmaa eikä vettä tarpeeksi ainoallekaan inhimilliselle oliolle. Miespolvia olemme säilyttäneet ilma- ja vesivarastomme jotakuinkin samanlaisina, ilman huomattavaa vähennystä, ja sen olemme tehneet huolimatta siitä, että te, vihreä kansa, olette typerästi meitä siinä häirinneet. "-- Miksi, oi, miksi ette koeta oppia elämään sovussa naapureittenne kanssa? Onko teidän välttämättä miespolvesta miespolveen, lopulliseen tuhoutumiseenne saakka, pysyttävä samalla tasolla, vain vähän teitä palvelevien mykkien eläinten yläpuolella! Kansana ilman kirjakieltä, ilman taiteita, ilman koteja, ilman rakkautta; kauhean yhteisyysaatteen iänikuisena uhrina. Teillä on muka kaikki yhteistä, jopa vaimot ja lapsetkin, ja seurauksena on ollut, ettei teillä ole mitään yhteistä. Te vihaatte toisianne, samoin kuin vihaatte kaikkia muitakin, paitsi itseänne. Palatkaa noudattamaan yhteisten esi-isiemme menettelytapoja, palatkaa valoisaan, hyväntahtoiseen naapuruuteen! Tie on teille avoinna. Punainen kansa ojentaa kätensä teitä tukemaan. Yhdessä saamme aikaan vielä enemmän kuolevan tähtemme elinvoimien elvyttämiseksi. Suurimman ja mahtavimman punaisen jeddakin tyttärentytär pyytää teitä. Tulkaa!" Nuoren naisen lopetettua puheensa Lorkvas Ptomel ja muut sotilaat istuivat useita hetkiä silmäillen häntä ääneti ja syvän tarkkaavasti. Mitä heidän mielessään liikkui, sitä tuskin kukaan tietää, mutta varmasti luulen, että he olivat liikutettuja. Ja jos jollakulla heidän päämiehistään olisi ollut tarpeeksi voimaa kohotakseen totuttujen tapojen yläpuolelle, olisi se hetki muodostunut uuden ja mahtavan aikakauden alkukohdaksi Marsille. Näin Tars Tarkasin nousevan puhumaan, ja hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, jollaista en ole milloinkaan nähnyt vihreiden marsilaisten sotilaiden piirteissä. Se kertoi rajusta sisäisestä taistelusta, jota hän kävi itseään, perinnöllisyyttä, ikivanhoja tapoja vastaan, ja kun hän avasi suunsa puhuakseen, niin melkeinpä hyväntahtoisuuden ja ystävällisyyden välähdys kirkasti hetkiseksi hänen julmia, pelottavia kasvojaan. Mutta mitkä sanat tämä hetki lieneekään tuonut hänen huulilleen, niitä ei lausuttu, sillä juuri silloin eräs nuori sotilas, joka ilmeisesti aavisti vanhempien miesten ajatusjuoksun, hypähti alas puhujalavan portailta, antoi hennolle vangille ankaran iskun vasten kasvoja kaataen hänet permannolle ja nosti sitten jalkansa kaatuneen vangin päälle. Kaikki neuvoston jäsenet käännähtivät ja purskahtivat hirveään, julmaan nauruun. Hetkisen luulin, että Tars Tarkas iskisi miehen kuoliaaksi, eivätkä myöskään Lorkvas Ptomelin kasvot ennustaneet kovinkaan hyvää tälle raakalaiselle. Mutta heidän mielialansa muuttui, vanha olemus sai heissä vallan, ja he hymyilivät. Huomattavaa oli kuitenkin se, etteivät he nauraneet ääneen, sillä tämä raaka temppu oli vihreiden marsilaisten huumorikäsitteiden mukaan mitä herkullisimmin nauruhermoja kutkuttava. Vaikka olenkin käyttänyt monta hetkeä kertoakseni osan siitä, mitä tapahtui sen jälkeen, kun isku annettiin, ei se suinkaan merkitse, että minä olisin ollut toimettomana läheskään niin pitkää aikaa. Luulenpa melkein edeltäkäsin tunteneeni, mitä oli tulossa, sillä muistan nyt olleeni jo kyyristynyt ikäänkuin hyökkäämään, kun näin iskua tähdättävän vangin viehkeisiin, ylöspäin kääntyneihin, vetoaviin kasvoihin, ja ennenkuin käsi laskeutui, olin jo keskellä salia. Tuskin oli miehen kamala nauru ennättänyt kajahtaa, kun minä olin hänen kimpussaan. Vastustajani oli neljättä metriä pitkä ja aseistettu hampaisiin saakka, mutta olisin ollut valmis ryhtymään taisteluun kaikkia salissaolijoita vastaan, niin hirveän raivostunut olin. Hypähdin ja iskin häntä vasten kasvoja, kun hän kääntyi kuullessaan uhkaavan huutoni. Kun hän sitten veti esille lyhyen miekkansa, tempasin minä omani ja hyppäsin uudelleen hänen rintaansa vasten. Toisella jalallani ponnistin hänen pistoolinsa nuppiin ja vasemmalla kädelläni tartuin toiseen suureen torahampaaseen, samalla kun annoin piston toisensa jälkeen hänen valtavaan rintaansa. Olin niin kiinni hänessä, ettei hän voinut menestyksellisesti käyttää miekkaansa eikä saanut vedetyksi esille pistooliaan, vaikka yrittikin, rikkoen siten jyrkästi marsilaisten tapoja, joiden mukaan kaksintaistelussa ei saa käyttää mitään muita aseita, kuin mitä hyökkääjäkin on käyttänyt. Hän ei itse asiassa voinut tehdä mitään muuta kuin hurjasti, mutta onnistumatta koettaa sysätä minua pois päältään. Huolimatta tavattomasta ruhostaan hän oli vain vähän, jos yhtään, voimakkaampi minua, ja hyvin pian hän vaipui verissään ja kuoliaana lattialle. Dejah Thoris oli kohonnut toisen kyynärpäänsä varaan ja katseli taistelua tuijottavat silmät levällään. Kun olin taaskin päässyt lattialle seisomaan, nostin hänet käsivarsilleni ja kannoin hänet huoneen seinustalla olevalle penkille. Ei nytkään yksikään marsilainen sekaantunut puuhiini, ja repäisten silkkisiekaleen vaipastani koetin tyrehdyttää hänen sieraimistaan vuotavaa verta. Pian siinä onnistuinkin, sillä hänen vammansa ei ollut juuri muuta kuin tavallinen nenänvuoto, ja kyetessään puhumaan hän pani kätensä käsivarrelleni ja katsoen silmiini sanoi: "Miksi teit sen? Sinähän et suonut minulle edes ystävällistä tuntemisen merkkiä vankeuteni ensimmäisellä hetkellä! Ja nyt panet henkesi vaaraan ja tapat yhden tovereistasi minun tähteni. Sitä minä en ymmärrä. Mikä kummallinen ihminen oletkaan! Olet vihreiden keskuudessa, vaikka ulkomuotosi on sama kuin minun rotuni ja värisi hieman tummempi kuin valkoisen apinan. Oletko ihminen, oletko yli-ihminen?" "Kertomukseni on omituinen", vastasin, "liian pitkä koettaakseni kertoa sitä sinulle nyt. Ja sen uskottavuutta epäilen itsekin niin paljon, etten uskalla toivoa toisten sitä uskovan. Tällä kertaa riittäköön se, että olen ystäväsi, ja jos vangitsijani sen sallivat, suojelijasi ja palvelijasi." "Oletko sinäkin siis vanki? Mutta miksi sitten nuo aseet ja nuo tharkilaisen päällikön kunniamerkit? Mikä on nimesi? Mistä olet kotoisin?" "Kyllä, Dejah Thoris, vanki olen minäkin; nimeni on John Carter, ja kotipaikkani on Virginia, yksi Amerikan Yhdysvalloista, Maassa. Mutta miksi saan kantaa aseita, sitä en tiedä enkä liioin ole ennen tietänyt, että koruni ovat päällikön merkkejä." Tällöin puhelumme keskeytyi, kun luoksemme astui sotilas kantaen aseita, muita varustuksia ja kunniamerkkejä. Se antoi vastauksen tytön yhteen kysymykseen ja selvitti minulle siihen asti hämärän seikan. Näin, että kaatuneelta vastustajaltani oli riisuttu varustukset, ja näitä voitonmerkkejä minulle tuovan sotilaan uhkaavasta, mutta samalla kunnioittavasta käyttäytymisestä kuvastui aivan samanlainen tunne kuin sen miehen eleistä, joka oli tuonut minulle ensimmäiset varukseni. Ja vasta nyt arvasin, että isku, jonka olin antanut ensi kertaa tapellessani vastaanottosalissa, oli tuottanut kuoleman vastustajalleni. Nyt selvisi minulle täydelleen marsilaisten käyttäytyminen minua kohtaan. Olin, niin sanoakseni, hankkinut kannukseni, ja sen alkeellisen oikeudenkunnioituksen nojalla, joka aina on kuvaavaa marsilaisten teoille ja joka osaltaan on antanut minulle aihetta nimittää Marsia ristiriitaisuuksien tähdeksi, minulle annettiin voittajalle kuuluva kunnioitus -- sain surmaamani miehen varukset ja aseman. Olin todellakin marsilainen päällikkö, ja se, kuten sittemmin sain tietää, oli syynä siihen, että sain liikkua niin vapaasti ja että minua siedettiin vastaanottosalissa. Kääntyessäni ottamaan kuolleen vastustajani tamineita huomasin Tars Tarkasin eräiden muiden mukana tulevan luokseni. Ensinmainittu katseli minua hyvin kummastuneesti. Lopuksi hän sanoi: "Puhut Barsoomin kieltä varsin sujuvasti siihen nähden, että vain muutamia päiviä sitten esiinnyit meille kuuromykkänä. Missä olet sitä oppinut, John Carter?" "Sinä itse olet siihen syynä, Tars Tarkas", vastasin, "sillä annoit minulle erinomaisen taitavan opettajattaren. Solaa saan kiittää kielen oppimisesta." "Hän on suoriutunut siitä hyvin", lausui Tars Tarkas. "Mutta muissa suhteissa sietää edistyksesi vielä paljon hiomista. Tiedätkö, mitä kuulumaton ajattelemattomuutesi olisi sinulle maksanut, jollet olisi saanut tapetuksi kumpaakin päällikköä, joiden merkkejä nyt kannat?" "Oletan, että se heistä, jota en olisi saanut surmatuksi, olisi tappanut minut", vastasin hymyillen. "Ei, olet väärässä. Vain äärimmäisessä hädässä marsilainen sotilas itsepuolustuksekseen tappaa vangin; me haluamme säästää vangin muihin tarkoituksiin." Hänen kasvojensa ilme kertoi sellaisista mahdollisuuksista, joita ei ollut hupaista ajatella. "Mutta yksi seikka voi sinut nyt pelastaa", hän jatkoi. "Jos Tal Hajus, tunnustukseksi huomattavasta kunnostasi, rohkeudestasi ja taidoistasi, pitää sinua palveluskelpoisena, niin sinut kenties otetaan yhteiskuntamme jäseneksi, ja sinusta tulee täysiarvoinen tharkilainen. Siihen asti, kunnes olemme saapuneet Tal Hajusin päämajaan, tahtoo Lorkvas Ptomel sinua kohdeltavan niin kunnioittavasti kuin tekosi ansaitsevat. Sinua pidetään tharkilaisena päällikkönä, mutta älä unohda, että kaikki päälliköt, jotka ovat vähintäin sinun arvoisiasi, saavat vastata sinun saattamisestasi mahtavan ja mitä rohkeimman valtiaamme käsiin. Siinä asiani." "Olen kuullut sanasi, Tars Tarkas", vastasin. "Kuten tiedät, en ole kotoisin Barsoomista, Teidän tapanne eivät ole minun tapojani, ja vastaisuudessakaan en voi toimia toisin kuin menneisyydessäni, omantuntoni määräysten mukaan ja oman kansani katsantokantojen ohjaamana. Jos annatte minun mennä, poistun rauhallisesti, mutta jollette, niin kaikki ne barsoomilaiset, joiden kanssa joudun tekemisiin, kunnioittakoot oikeuksiani, kun olen muukalaisena keskuudessanne, tahi kestäkööt sitten seuraukset, jotka saavat päällensä. Yhden seikan tahdon saada selväksi; mitkä lienevätkin lopulliset aikomuksenne tähän onnettomaan nuoreen naiseen nähden, niin kuka hyvänsä häntä vastaisuudessa loukkaa, se joutuu siitä vastaamaan minulle. Ymmärrän, että te halveksitte kaikkia jalomielisiä ja ystävällisiä tunteita, mutta minä en niitä halveksi, ja olen valmis parhaalle soturillenne todistamaan, etteivät nämä luonteenominaisuudet suinkaan ole ristiriidassa taistelukyvyn kanssa." Oikeastaan ei minulla ole taipumusta pitkien puheiden pitoon, enkä milloinkaan ennen ollut alentunut kerskumaan, mutta olin arvannut, mikä sointu herättäisi vastaavan värähdyksen vihreiden marsilaisten rinnassa. Enkä ollutkaan väärässä, sillä puheeni oli ilmeisesti tehnyt heihin syvän vaikutuksen, ja he käyttäytyivät minua kohtaan senjälkeen vieläkin kunnioittavammin. Tars Tarkasia itseään näytti vastaukseni miellyttävän, mutta hänen ainoa huomautuksensa sen johdosta oli enemmän tai vähemmän arvoituksellinen lause: "Ja minä luulen tuntevani Tal Hajusin, Tharkin jeddakin." Nyt kohdistin huomioni Dejah Thorisiin ja auttaen hänet seisomaan lähdin hänen kanssaan ovea kohti välittämättä mitään epäröivistä vartijatar-raivottarista sen enempää kuin päälliköiden kysyvistä katseistakaan. Enkö minä myöskin nyt ollut päällikkö! Siispä otin myöskin päällikön vastuunalaisuuden. He eivät meitä häirinneet ja niinpä me, Dejah Thoris, Heliumin prinsessa, ja John Carter, virginialainen herrasmies, astelimme uskollisen Woolan seuraamina hiljaisuuden vallitessa ulos Lorkvas Ptomelin, Barsoomin tharkien jedin, vastaanottosalista. YHDESTOISTA LUKU. Dejah Thorisin seurassa Kun olimme päässeet ulkoilmaan, kiiruhtivat luoksemme molemmat naiset, joiden tehtävänä Dejah Thorisin vartioiminen oli ollut, näyttäen aikovan ryhtyä häntä vartioimaan edelleenkin. Lapsi-parka painautui säpsähtäen minua vasten, ja tunsin hänen molempien pienien käsiensä kiertyvän tiukasti käsivarteni ympärille. Viittasin naisia poistumaan selittäen heille, että Sola huolehtisi vangista tästä lähtien. Varoitin lisäksi Sarkojaa, että jos hän vielä yrittäisi kohdella Dejah Thorisia julmasti, niin olisi siitä seurauksena Sarkojan nopea ja tuskallinen kuolema. Uhkaukseni oli huonosti osunut ja tuotti Dejah Thorisille enemmän pahaa kuin hyvää, sillä myöhemmin sain tietää, etteivät Marsissa miehet surmaa naisia eivätkä naiset miehiä. Niinpä Sarkoja vain loikin meihin ilkeän katseen ja poistui hautomaan konnanjuonia meitä vastaan. Pian tapasin Solan ja selitin hänelle, että halusin hänen vartioivan Dejah Thorisia samoin kuin oli vartioinut minua. Myöskin toivoin hänen etsivän toisen asunnon, jossa Sarkoja ei heitä kiusaisi. Lopuksi ilmoitin hänelle itse sijoittuvani miesten keskuuteen. Sola katsahti kädessäni oleviin ja olallani heiluviin varustuksiin. "Olet suuri päällikkö nyt, John Carter", hän sanoi, "ja minun on noudatettava määräystäsi, vaikka mielelläni sen totisesti teen joka tapauksessa. Se mies, jonka merkkejä kannat, oli nuori, mutta hän oli mainehikas taistelija ja oli taitonsa avulla ja surmaamalla raivannut itselleen tien aivan Tars Tarkasin rinnalle, joka, kuten tiedät, jää arvossa jäljelle vain Lorkvas Ptomelista. Olet yhdestoista; tässä yhteiskunnassa on vain kymmenen päällikköä, jotka mieskunnossa ovat vertaisiasi." "Ja jos surmaisin Lorkvas Ptomelin?" kysyin. "Olisit ensimmäinen, John Carter; mutta sen kunnian voit saavuttaa vain siten, että koko neuvosto suostuu antamaan Lorkvas Ptomelin taistella kanssasi tahi että hän hyökkää kimppuusi ja sinä surmaat hänet itsepuolustukseksi, jolloin pääsisit ensimmäiseksi." Nauroin ja vaihdoin puheenaihetta. Minulla ei ollut erikoista halua tappaa Lorkvas Ptomelia, ja vielä vähemmin halusin päästä jediksi tharkien keskuuteen. Solan ja Dejah Thorisin kanssa lähdin etsimään uutta asuntoa. Sen löysimme eräässä rakennuksessa, joka oli lähempänä vastaanottosalia kuin aikaisempi asuntomme ja rakennustavaltaan viimemainittua paljoa komeampi. Tässä rakennuksessa oli lisäksi oikeita makuuhuoneita muinaisine, sirotekoisine metallisine vuoteineen, jotka riippuivat pitkissä kultaketjuissa marmorikatosta. Seinäkoristukset olivat hyvin huoliteltuja, ja päinvastoin kuin muissa siihen asti tarkastamissani rakennuksissa, oli tämän rakennuksen freskoihin sommiteltu useita ihmisolentoja. Nämä olivat minun kaltaisiani ihmisiä, ja heidän ihonsa oli paljoa vaaleampi kuin Dejah Thorisin. He olivat puettuja viehättäviin, poimuisiin pukuihin, joissa oli runsaasti metalli- ja helmikoristeita, ja heidän upeat hiuksensa olivat kullankeltaisia tai punertavan pronssin värisiä. Miehet olivat parrattomia, ja aseita oli vain harvoilla. Yleensä oli nämä valkoihoiset ja vaaleatukkaiset ihmiset kuvattu leikkivinä. Dejah Thoris taputti käsiään ja huudahti ihastuneesti nähdessään nämä suurenmoiset taideluomat, jotka periytyivät kauan sitten sukupuuttoon kuolleelta kansalta. Sola taas ei näyttänyt niitä edes huomaavankaan. Erästä toisessa kerroksessa aukion puolella olevaa huonetta päätimme käyttää Dejah Thorisin ja Solan makuuhuoneena ja sen vieressä pihan puolella olevaa huonetta keittiönä ja varastona. Sitten lähetin Solan noutamaan vuodetarpeita sekä ruokaa ja muita tarvikkeita, sanoen itse vartioivani Dejah Thorisia hänen poissaollessaan. Kun Sola oli mennyt, kääntyi Dejah Thoris minuun päin hieman hymyillen. "Ja minnehän vankisi sitten pakenisi, jos antaisitkin hänen mennä. Voisiko hän muuta kuin tulla perästäsi, pyytää sinulta suojelusta ja rukoilla anteeksi niitä julmia ajatuksia, joita hänellä on sinua kohtaan ollut viimeksi kuluneina päivinä?" "Olet oikeassa", vastasin, "kummankin meidän on mahdotonta paeta, jollemme lähde yhdessä." "Kuulin sinun vetoavan Tars Tarkasiksi nimittämääsi otukseen, ja luulen ymmärtäväni asemasi näiden olentojen keskuudessa, mutta sensijaan en jaksa käsittää selitystäsi, ettet ole kotoisin Barsoomista. "-- Ensimmäisen esi-isäni nimessä", hän jatkoi, "mistä sitten olet? Olet hyvin meikäläisten kaltainen, mutta kuitenkin niin erilainen. Puhut kieltämme, mutta kuulin sinun sanovan Tars Tarkasille, että olet sitä vasta äsken oppinut. Samaa kieltä puhuvat kaikki barsoomilaiset jäisestä etelästä jäiseen pohjoiseen saakka, vaikkakin heidän kirjakielensä ovat erilaisia. Vain Dorin laaksossa, missä Iss-virta laskee unhotettuun Korusjärveen, oletetaan puhuttavan erilaista kieltä, ja vain esi-isiltä perityissä muinaistaruissamme kerrotaan jonkun barsoomilaisen palanneen Korusin rannoilta Dorin laaksosta takaisin ylöspäin pitkin Iss-virtaa. Älä sano minulle, että olet sellainen palannut matkalainen! Jos niin olisi, niin kaikkialla Barsoomissa sinut kauheasti surmattaisiin. Sano, ethän ole!" Hänen silmissään oli omituinen haltioitunut hehku, ääni oli rukoileva, ja pienet kätensä hän oli ojentanut painaen niitä rintaani vasten, ikäänkuin koettaen puristaa kieltävän vastauksen suorastaan sydämestäni. "En tunne täkäläisiä tapoja, mutta omassa Virginiassani ei herrasmies valehtele pelastaakseen henkeänsä. En ole Dorista; en ole milloinkaan nähnyt salaperäistä Issiä; tietymättömissä oleva Korus on yhä tietymättömissä, ainakin minulta. Uskotko minua?" Ja sitten minusta äkkiä tuntui, että toivoin hyvin hartaasti hänen uskovan vakuutustani. En sen vuoksi, että olisin pelännyt seurauksia, jos olisi yleisesti luultu minun palanneen barsoomilaisten taivaasta tai helvetistä tai mikä se sitten lieneekään ollut. Mutta minkä vuoksi sitten? Miksi oli hänen uskomisensa minusta niin tärkeätä? Katsoin häntä, hänen ylöspäin käännettyjä kauneita kasvojaan ja hänen ihmeellisiä silmiään, joista kuvastui koko hänen sielunsa syvyys. Ja kun silmäni kohtasi hänen katseensa, niin tiesin miksi ja -- vapisin. Samanlainen tunneaalto näytti vyöryvän hänenkin mielessään. Huoaten hän vetäytyi kauemmaksi minusta, ja samalla kun hänen vakavat, ihanat kasvonsa yhä olivat minuun päin, hän kuiskasi: "Uskon sinua, John Carter; en tiedä, mitä 'herrasmies' on, enkä liioin ole koskaan ennen kuullut mainittavan Virginiaa; mutta Barsoomissa ei kukaan _mies_ valehtele; jollei hän tahdo puhua totta, niin hän on vaiti. Missä on tämä Virginia, kotimaasi, John Carter?" hän kysyi, eikä kauniin maani kaunis nimi ole koskaan sointunut minusta ihanammin kuin silloin, kun kuulin sen noilta moitteettomilta huulilta tuona kauan sitten menneenä päivänä. "Olen toiselta taivaankappaleelta", vastasin, "suuresta Maa-kiertotähdestä, joka kiertää yhteistä aurinkoamme lähinnä teidän Barsoominne, jota me nimitämme Marsiksi, piirin sisäpuolella. Miten saavuin tänne, sitä en voi kertoa, sillä en sitä tiedä; mutta täällä olen, ja koska olen saanut palvella Dejah Thorisia, olen iloinen siitä, että olen täällä." Huolestunein ilmein hän katseli minua pitkään ja kysyvästi. Tiesin hyvin, että selitystäni oli vaikea uskoa, enkä voinut toivoakaan hänen pitävän sitä totena, niin kiihkeästi kuin halusinkin hänen luottavan minuun ja kunnioittavan minua. Paljoa mieluummin olisin ollut mainitsematta hänelle mitään entisyydestäni, mutta ei ainoakaan mies olisi kerran katsahdettuaan hänen syviin silmiinsä voinut olla noudattamatta hänen vähäisintäkin toivomustaan. Lopuksi hän ojentautui suoraksi ja sanoi hymyillen: "Minun on uskottava, vaikken ymmärräkään. Voin kyllä hyvin huomata, ettet ole nykypäivien Barsoomista; olet meidän kaltaisemme ja sittenkin erilainen. Mutta miksipä vaivaisin pää-parkaani sellaisella kysymyksellä, kun sydämeni sanoo, että uskon, koska tahdon uskoa!" Se oli hyvää järkeilyä, hyvää maapallon naisten tapaista järkeilyä, ja jos se kerran tyydytti häntä, niin totisesti en minä tahtonut ryhtyä sitä horjuttamaan. Ja itse asiassa se oli ainoa mahdollinen järkeilytapa, joka kertomukseeni nähden saattoi viedä tyydyttävään tulokseen Sitten aloimme keskustella yleisistä asioista, tehden toisillemme kysymyksiä ja vastaillen niihin. Hän halusi oppia tuntemaan kansani tapoja, ja tällöin hän osoitti tuntevansa Maan tapahtumat huomattavan hyvin. Kun tiedustelin häneltä, kuinka hän voi olla niin perehtynyt maapallon asioihin, huudahti hän naurahtaen: "Näetkös, Barsoomissa tuntee jokainen koulupoika tähtenne maantieteen sekä osittain kasviston ja eläimistön kuten myöskin historian aivan yhtä hyvin kuin oman tähtensäkin. Mehän voimme nähdä kaikki, mitä tapahtuu Maassa, kuten sitä nimität; sehän on tuolla taivaalla selvästi näkyvissä." Se hämmästytti minua, se minun täytyy tunnustaa, yhtä suuresti kuin minun kertomukseni oli saattanut hänet ymmälle. Ja sanoinkin sen hänelle. Silloin hän yleispiirtein kuvasi minulle niitä välineitä, joita hänen kansansa oli miespolvien aikana käyttänyt ja kehittänyt ja joiden avulla voidaan heijastaa levylle selvä kuva kaikesta, mitä kiertotähdillä ja monilla kiintotähdilläkin tapahtuu ja näkyy. Nämä kuvat ovat niin yksityiskohtaisen tarkkoja, että kun ne valokuvataan ja suurennetaan, voidaan niistä selvästi erottaa niinkin pienet esineet kuin ruohonlehdet. Sittemmin sain Heliumissa nähdä paljon tällaisia kuvia samoinkuin koneet, joilla niitä valmistettiin. "Jos kerran tunnet maapallon asiat niin hyvin", kysyin, "niin kuinka et tunne minua sen kiertotähden asukkaaksi?" Hän hymyili kuten ihminen, joka vastailee lapsen ikävystyttäviin kysymyksiin. "Senvuoksi, John Carter", hän vastasi, "että melkein kaikissa tähdissä, joissa ilmasto-olot ovat vähänkin samanlaisia kuin Barsoomissa, on myöskin samanlaisia eläinmuotoja kuin sinä ja minä. Ja lisäksi Maan asukkaat melkein poikkeuksetta verhoavat ruumiinsa kummallisiin, läpinäkymättömiin vaatekappaleisiin ja päänsä kauheannäköisiin laitteisiin, joiden tarkoitusta emme ole voineet ymmärtää. Mutta sinä taas olit silloin, kun tharkilaiset sotilaat sinut löysivät, aivan alaston sekä ilman merkkejä ja koristeita. "-- Se seikka, ettei sinulla ollut minkäänlaisia merkkejä, on sitova todistus siitä, ettet ole syntyperäinen barsoomilainen, kun taas se, ettei sinulla ollut hullunkurista vaatetusta, voi saattaa epäilemään, oletko myöskään Maasta kotoisin." Kerroin hänelle silloin yksityiskohtaisesti lähtöni Maasta ja selitin, että ruumiini virui siellä täysin puettuna hänestä kummallisiin maapallon asujanten tamineihin. Samassa saapui Sola tuoden vähäiset tavaramme ja mukanaan suojattinsa, nuori marsilainen, jonka luonnollisesti oli jaettava asuinsija heidän kanssaan. Sola kysyi meiltä, oliko luonamme käynyt ketään hänen poissaollessaan, ja näytti suuresti hämmästyvän, kun me vastasimme kieltävästi. Hän kertoi kohdanneensa portaita alaspäin laskeutuneen Sarkojan tullessaan yläkertaan, jossa asuntomme sijaitsi. Päättelimme Sarkojan olleen kuuntelemassa, mutta kun emme muistaneet puhuneemme mistään tärkeistä asioista, niin sivuutimme koko tapahtuman mitättömänä, päättäen vain noudattaa vastaisuudessa äärimmäistä varovaisuutta. Dejah Thoris ja minä syvennyimme sitten tutkimaan valtaamamme rakennuksen kauniiden huoneiden tyyliä ja koristuksia. Hän lausui, että tämän kansan kukoistusaika oli otaksuttavasti ollut enemmän kuin satatuhatta vuotta sitten. Se kansa oli ollut hänen rotunsa esivanhempia, mutta oli sekaantunut toiseen suureen muinaismarsilaiseen rotuun, joka oli ollut hyvin tumma, melkein musta, sekä myöskin punertavan keltaiseen rotuun, joka oli elänyt samoihin aikoihin. Näiden kolmen korkeamman marsilaishaaran oli ollut pakko yhtyä voimakkaaksi liitoksi, kun heidän oli Marsin merien kuivaessa täytynyt etsiä verrattain harvalukuisia ja yhä pieneneviä hedelmällisiä alueita ja puolustaa itseään vihreiden marsilaisten rajuja laumoja vastaan uusissa oloissa. Aikakausia kestäneen läheisen yhteyden ja aviollisen sekaantumisen tuloksena oli ollut uusi punainen ihmisrotu, jonka vaaleaihoinen, kaunis tytär Dejah Thoris oli. Monien miespolvien aikaiset ankarat koettelemukset ja puute sekä eri rotujen väliset, samoin kuin vihreitä marsilaisia vastaan käydyt lakkaamattomat taistelut olivat tuhonneet paljon vaaleatukkaisten marsilaisten korkeasta sivistyksestä ja monia heidän taidesaavutuksiaan, ennenkuin he olivat sopeutuneet uusiin elinehtoihinsa. Mutta nykypäivien punainen rotu on saavuttanut sellaisen tason, että se tuntee uusien keksintöjen ja käytännöllisemmän sivistyksen kautta saaneensa korvauksen kaikesta siitä, mikä peruuttamattomasti on painunut unholaan lukemattomien vuosien taakse yhdessä muinaisten barsoomilaisten kanssa. Nämä muinaiset marsilaiset olivat olleet korkeasti sivistynyttä rotua ja heillä oli ollut laaja kirjallisuus, mutta niiden raskaiden vuosisatojen vaiheissa, jolloin heidän oli mukauduttava uusiin elinehtoihin, keskeytyivät heidän edistyksensä ja tuotantonsa täydelleen, ja lisäksi heidän arkistonsa, muistonsa ja kirjallisuutensa tuhoutuivat melkein tyyten. Dejah Thoris kertoi minulle monia mielenkiintoisia piirteitä ja tapahtumia tämän kuolleen, ylevän ja lempeän rodun vaiheista. Hän sanoi, että kaupungin, jossa majailimme, otaksuttiin olleen Korad-niminen kauppa- ja sivistyskeskus. Se oli rakennettu kauniin, luonnon muodostaman sataman äärelle, jota maan puolelta suojasivat mahtavat kukkulat. Satamasta, hän selitti, oli nyt jäljellä vain kaupungin länsipuolella oleva pieni laakso, kun taas kukkuloiden välitse vanhalle merenpohjalle vievä sola oli ollut kanava, jota myöten laivat pääsivät kaupungin porteille. Muinaisten merien rannoilla oli tällaisia kaupunkeja siellä täällä. Ja pienempiä kaupunkeja oli perustettu aina lähemmäksi valtamerien keskustaa, kun väestön oli ollut pakko seurata pakenevan veden mukana, kunnes heidän oli ollut turvauduttava viimeiseen pelastuskeinoonsa, niin sanottuihin Marsin kanaviin. Olimme syventyneet rakennuksen tarkasteluun ja keskusteluun, ettemme huomanneet ajan kulkua, ennenkuin oli jo myöhäinen iltapäivä. Saimme huomautuksen niistä olosuhteista, joissa parhaillaan olimme, kun Lorkvas Ptomelin lähetti tuli kutsumaan minua viipymättä hänen puheilleen. Sanottuani Dejah Thorisille ja Solalle hyvästi sekä käskettyäni Woolan jäädä heidän turvakseen kiiruhdin vastaanottosaliin, jossa tapasin Lorkvas Ptomelin ja Tars Tarkasin istumassa puhujalavalla. KAHDESTOISTA LUKU Vanki, jolla on valtaa Kun olin astunut sisään ja tervehtinyt, antoi Lorkvas Ptomel minulle merkin astua lähemmäksi ja tarkastaen minua suurilla, kamalan näköisillä silmillään puhutteli minua seuraavasti: "Olet ollut keskuudessamme vain muutamia päiviä, mutta kunnollasi olet saavuttanut korkean aseman. Mutta olkoonpa sen asian laita miten hyvänsä, meikäläinen et ole, et tunne kuuluvasi meidän kansaamme. "-- Asemasi on omituinen", hän jatkoi. "Olet vanki, mutta kuitenkin voit antaa määräyksiä, joita on toteltava. Olet muukalainen ja kuitenkin olet tharkilainen päällikkö. Olet kääpiö, mutta kuitenkin kykenet tappamaan voimakkaan soturin yhdellä nyrkiniskulla. Ja nyt on kerrottu sinun suunnittelevan pakoa toisen, toista rotua olevan vangin kanssa, joka omien sanojensa mukaan puolittain uskoo sinun palanneen Dorin laaksosta. Jos jompikumpi näistä syytöksistä osoittautuisi oikeaksi, riittäisi se tuottamaan sinulle kuolemantuomion, mutta me olemme oikeamielistä kansaa, ja sinut asetetaan oikeuden eteen Tharkiin palattuamme, jos Tal Hajus niin määrää. "-- Mutta", hän jatkoi karkealla kurkkuäänellään, "jos pakenet punaisen tytön kanssa, niin siitä on minun tehtävä Tal Hajusille tiliä. Minun on taisteltava Tars Tarkasin kanssa ja joko näytettävä, että minulla on oikeus käskeä, tahi vainajana luovutettava arvomerkkini paremmalle miehelle, sillä sellainen on tharkien tapa. "-- Olen hyvässä sovussa Tars Tarkasin kanssa. Yhdessä me käyttelemme vihreän kansan suurimman heimon ylintä valtaa. Emme halua taistella keskenämme. Ja siksi olisin iloinen, jos olisit kuollut. Mutta vain kahdessa tapauksessa voidaan sinut surmata meidän keskuudessamme ilman Tal Hajusin määräystä: mieskohtaisessa taistelussa itsepuolustukseksi, jos hyökkäisit kimppuumme, tai jos sinut tavattaisiin yrittäessäsi karata. "-- Oikeudenmukaisuus vaatii minua varoittamaan sinua ja selittämään, että me vain odotamme jompaakumpaa tällaista syytä vapautuaksemme näin suuresta vastuunalaisuudesta. On hyvin tärkeätä, että punainen tyttö varmasti saatetaan Tal Hajusin käsiin. Tharkit eivät ole tuhanteen vuoteen saaneet sellaista vankia. Hän on katkerimman vihamiehemme, suurimman punaisen jeddakin pojantytär. Olen puhunut. Punainen tyttö sanoi, ettei meillä ole lempeämpiä inhimillisiä tunteita, mutta me olemme oikeamielistä ja vilpitöntä rotua. Saat mennä." Käännyin ympäri ja poistuin vastaanottosalista. Kas tässä siis Sarkojan kostojuonien alku! Tiesin, että kukaan muu ei voinut olla vastuussa tästä kantelusta, joka oli niin nopeasti saapunut Lorkvas Ptomelin korviin, ja nyt muistin myöskin keskustelustamme ne osat, joissa olimme kosketelleet karkaamista ja minun syntyperääni. Sarkoja oli niihin aikoihin Tars Tarkasin vanhin ja luotetuin nainen. Sellaisena hän oli valtava, hallituksen takana oleva voima, sillä ei ainoaankaan sotilaaseen Lorkvas Ptomel luottanut siinä määrin kuin kyvykkäimpään apulaiseensa Tars Tarkasiin. Mutta sensijaan että tämä Lorkvas Ptomelin vastaanotto olisi häätänyt mielestäni karkaamisajatukset, se oli vain omiaan keskittämään kaikki kykyni tähän asiaan. Nyt ymmärsin entistä selvemmin, kuinka ehdottoman välttämätöntä Dejah Thorisin oli päästä pakenemaan, sillä olin varma, että häntä Tal Hajusin päämajassa odottaisi hirveä kohtalo. Solan kuvausten mukaan tämä hirviö oli olento, johon oli kasaantunut kaikkien häntä edeltäneiden miespolvien julmuus, hurjuus ja häikäilemättömyys. Hän oli kylmä, ovela, punnitseva, ja lisäksi hän räikeänä vastakohtana muille kansalaisille yleensä oli eläimellisen intohimon orja, jonka intohimon marsilaisten rinnasta ovat melkein vaimentaneet heidän kuolevan tähtensä vähentyvät toimeentulolähteet. Pelkkä ajatuskin, että Jumalainen Dejah Thoris joutuisi sellaisen hornamaisen muinaisperimyksen kynsiin, pusersi kylmän hien otsaani. Paljoa parempi oli meidän varata itsellemme pelastavat kuulat viimeisen hetken varalle, kuten tekivät entisen isänmaani sankarilliset uudisasukasnaiset, jotka itse surmasivat itsensä, ennenkuin antautuivat intiaanien käsiin. Astellessani aukiolla vaipuneena synkkiin aavisteluihini tuli Tars Tarkas luokseni poistuessaan vastaanottosalista. Hänen käyttäytymisensä minua kohtaan ei ollut vähääkään muuttunut, ja hän tervehti minua, ikäänkuin emme olisikaan eronneet vasta muutamia minuutteja sitten. "Missä on asuntosi, John Carter?" hän kysyi. "En ole vielä valinnut", vastasin. "Minusta tuntui parhaalta majoittua joko yksin tahi toisten sotilaiden luokse, ja olen odottanut tilaisuutta kysyäkseni neuvoa sinulta. Kuten tiedät", jatkoin hymyillen, "en ole vielä perehtynyt tharkien kaikkiin tapoihin." "Tule mukaani", kehoitti hän, ja yhdessä menimme aukion poikki eräälle rakennukselle, jonka ilokseni huomasin olevan Solan ja hänen suojattiensa asumatalon vieressä. "Minun majapaikkani on tämän rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa", selitti hän, "ja myöskin toisen kerroksen ovat sotilaat kokonaan vallanneet. Mutta kolmas ja sitä ylemmät kerrokset ovat tyhjinä. Voit valita niistä. "-- Olen kuullut", hän jatkoi, "että olet luovuttanut naisesi vangille. No niin, kuten olet sanonut, tapasi ovat erilaiset kuin meidän, mutta osaat taistella tarpeeksi hyvin tehdäksesi kuten haluat, ja jos sinua siis huvittaa antaa naisesi vangille, niin se on oma asiasi. Mutta päällikkönä pitäisi sinulla olla myöskin itselläsi palvelijoita, ja tapojemme mukaan saat valita niiden päällikköjen seurueista, joiden arvomerkkejä nyt kannat, kenen naisen hyvänsä tai vaikkapa heidät kaikki." Kiitin häntä, mutta vakuutin hänelle, että tulisin varsin hyvin toimeen ilman apuakin muuten paitsi ruuan valmistuksessa. Niinpä hän lupasikin lähettää naisia tätä tarkoitusta varten sekä huolehtimaan aseista ja ammuksien valmistamisesta, minkä hän selitti välttämättömäksi. Huomautin hänelle, että naiset saisivat tuoda mukanaan osan taistelusaaliina minulle kuuluvista vuodesilkeistä ja -turkiksista, sillä yöt olivat kylmiä eikä minulla itselläni ollut vuodetarpeita laisinkaan. Hän lupasi pitää huolen kaikesta ja poistui. Yksin jäätyäni nousin kiertoportaita ylempiin kerroksiin etsimään sopivaa asuntoa. Muiden rakennusten kauniit nähtävyydet toistuivat täällä, ja pian olin minä unohtunut tutkimuksien ja huomioiden tekoon. Lopuksi valitsin erään kolmannessa kerroksessa julkisivun puolella olevan huoneen, sillä siten jouduin olemaan jokseenkin lähellä Dejah Thorisia, jonka asunto oli viereisen rakennuksen toisessa kerroksessa, ja mieleeni välähti, että voisin järjestää meille jonkunlaisen tiedoituslaitteen, jonka avulla hän voisi lähettää minulle merkin tarvitessaan joko apua tai suojelusta. Makuuhuoneeni yhteydessä oli kylpy- ja pukeutumishuone sekä muita yö- ja päivähuoneita, kaikkiaan kymmenkunta. Takahuoneiden ikkunat antoivat tavattoman suurelle pihalle, joka oli neljän meitä ympäröivän kadun erottaman neliön keskus. Pihalle oli nyt sijoitettu rakennuksissa majaileville sotilaille kuuluvat eläimet. Vaikkakin piha oli yltyleensä kasvanut umpeen keltaista sammalmaista turvetta, joka peittää melkein koko Marsin pinnan, niin kuitenkin suihkulähteet, patsaat, penkit ja pergolamaiset laitokset olivat todistuksena siitä, että pihan oli täytynyt olla hyvin kaunis muinaisina aikoina silloin kun siellä olivat vallinneet vaaleatukkaiset hymyilevät ihmiset, joilta tylyt ja vääjäämättömät, avaruuden kaikkeutta ohjaavat lait olivat riistäneet sekä kodit että lisäksi kaiken muunkin ja jättäneet heistä jäljelle vain jälkipolvien tarut. Oli helppoa kuvitella mielessään Marsin rehevän kasvullisuuden upeaa lehvistöä, joka aikoinaan antoi tälle näyttämölle eloa ja väriä, kaunismuotoisia, viehättäviä naisia, suoravartisia, miellyttäviä miehiä, iloisesti kisailevia lapsia -- auringon paistetta, onnea, rauhaa. Sitten tulivat pimeät, julmat ja tietämättömät ajat, kunnes periytyneet inhimilliset ja sivistysvaistot olivat vielä kerran kohottaneet heidän jälkeläisensä muihin sulautuneena rotuna taaskin Marsin johtavaksi kansaksi. Ajatukseni keskeytyivät, kun asuntooni saapui useita nuoria naisia tuoden kokonaisia kantamuksia aseita, silkkejä, turkiksia, jalokiviä, keittokalustoa, ruoka- ja juoma-astioita, joiden joukossa runsaasti ilmalaivasta saatua saalista. Kaikki se oli nähtävästi ollut molempien surmaamieni päälliköiden omaisuutta ja kuului nyt tharkien tavan mukaan minulle. Käskin heidän sijoittaa tavarat yhteen takahuoneeseen, minkä jälkeen he poistuivat, palaten pian mukanaan uudet kuormat, tavaroitteni tähteet, kuten he selittivät. Toisella kerralla saapui heidän kerallaan kymmenen tai viisitoista muuta naista ja nuorukaista, jotka olivat ilmeisesti kuuluneet molempien päälliköiden seurueisiin. He eivät olleet päälliköiden perheitä eivätkä näiden vaimoja eivätkä palvelijoita. Heidän välisensä suhde oli omituinen ja niin erilainen kuin mitä me tunnemme, että sitä on vaikea kuvata. Kaikki omaisuus on vihreiden marsilaisten keskuudessa yhteiskunnan yhteistä, lukuunottamatta mieskohtaisia aseita ja arvonmerkkejä sekä yksityisten ihmisten maakuusilkkejä ja turkiksia. Vain näihin on kullakin eittämätön oikeus, mutta hän ei saa kasata niitä itselleen enempää kuin todella tarvitsee. Ylijäämä on vain hänen säilytettävänään, ja milloin tarvitaan, annetaan se yhteiskunnan nuoremmille jäsenille. Päällikön seurueeseen kuuluvia naisia ja lapsia voinee verrata sotilasosastoon, josta päällikkö on vastuunalainen monessa suhteessa. Niinpä on hänen huolehdittava seurueensa ohjauksesta, kurinpidosta ja muonituksesta sekä johdettava sitä yhtämittaisilla vaelluksilla ja alituisissa taisteluissa punaisia marsilaisia vastaan. Päällikön naiset eivät missään merkityksessä ole vaimoja. Tätä maapallolla käytettyä sanaa vastaamaan ei vihreillä marsilaisilla ole sanaa ollenkaan. Heidän yhteiselämänsä aiheutuu yksinomaan yhteiskunnan etupyrkimyksistä, eikä luonnollinen valinta pääse siihen ensinkään määräämään. Kunkin yhdyskunnan päällikköjen neuvostolla on siinä suhteessa yhtä rajaton ratkaisuvalta kuin kentuckylaisen hevosjalostuslaitoksen omistajalla, joka tieteellisesti ohjaa eläintensä lisääntymistä, pitäen rodun parantumista silmällä. Teoriassa tämä kuulostanee hyvältä, kuten niin monet muutkin asiat, mutta tästä luonnottomasta, pitkien ajanjaksojen aikana noudatetusta menettelystä yhdessä sen seikan kanssa, että yhteiskunnalla on katsottu olevan lapsiin suurempi oikeus kuin äidillä, on ollut seurauksena näiden kylmien, julmien olentojen kehittyminen synkkiin, rakkaudettomiin, ilottomiin oloihin. Totta kyllä on, että vihreät marsilaiset, sekä miehet että naiset, ovat ehdottoman siveellisiä, lukuunottamatta Tal Hajusin kaltaisia rappeutuneita olioita. Mutta paljoa parempi on inhimillisten luonteenpiirteiden säilyminen, vaikka se sitten tapahtuisikin silloin tällöin loukkaamalla hieman siveellisyyttä. Kun huomasin, että minun oli pakko ottaa vastatakseni näistä olennoista, tahdoinpa tai en, sopeuduin siihen parhaani mukaan ja käskin heitä etsimään itselleen asuntoja ylemmistä kerroksista, pidättäen kolmannen kerroksen itselleni. Yhdelle tytölle annoin tehtäväksi huolehtia yksinkertaisesta ruuastani, kun taas muut saivat ryhtyä työskentelemään entisillä toimialoillaan. Senjälkeen näin heitä varsin harvoin enkä heitä liioin ikävöinytkään. KOLMASTOISTA LUKU Rakkautta Marsissa Ilmalaivojen kanssa käydyn taistelun jälkeen heimo jäi kaupunkiin useiksi päiviksi, luopuen kotimatkasta siihen asti, kunnes he saattoivat pitää varmana, etteivät laivat enää palanneet. Tällä toimettomalla ajalla Tars Tarkas oli opettanut minulle monia tharkien taistelutemppuja ja heidän sotataitoaan, m.m. olin saanut opetella ratsastamaan sotilaiden käyttämillä suurilla eläimillä ja ohjaamaan niitä. Nämä otukset, joiden nimi on _thoat_, ovat yhtä vaarallisia ja rajuja kuin niiden isännätkin, mutta kun ne on kerran saatu alistumaan, ovat ne täysin käyttökelpoisia vihreiden marsilaisten tarkoituksiin. Kaksi tällaista eläintä oli joutunut minulle niiltä sotilailta, joiden merkkejä kannoin, ja varsin pian osasin käsitellä niitä yhtä hyvin kuin syntyperäiset marsilaisetkin. Menettelytapa oli hyvin yksinkertainen. Jos eläin ei tarpeeksi nopeasti totellut ratsastajan telepaattista määräystä, annettiin sille pistoolin nupilla hirvittävä isku korvien väliin, ja jos eläin ryhtyi vastahankaan, toistettiin sama temppu, kunnes eläin oli joko alistunut tahi heittänyt ratsastajansa maahan. Viimemainitussa tapauksessa alkoi miehen ja eläimen välillä taistelu elämästä ja kuolemasta. Jos edellinen käytteli pistooliaan tarpeeksi vikkelästi, niin kenties hän jäi eloon ja ratsasteli vieläkin, vaikka ei samalla eläimellä. Jollei mies ollut tarpeeksi nopsa, niin hänen naisensa saivat koota hänen raadellun ja silvotun ruumiinsa tähteet poltettaviksi tharkien tavan mukaan. Woolasta saamani kokemuksen nojalla päätin koettaa noudattaa lempeyttä ratsueläimiäni kohtaan. Ensin opetin niille, etteivät ne saaneet heitetyksi minua satulasta, ja annoin niille myöskin muutamia tiukkoja napsauksia korvien väliin saadakseni ne uskomaan, että käskyvalta ja isännyys olivat minun. Asteittain voitin sitten niiden luottamuksen menetellen jotakuinkin samalla tavoin kuin olin tehnyt lukemattomia kertoja maapallolla opettaessani monia ratsujani. Olen aina tullut hyvin toimeen eläinten kanssa ja sekä luontaisten taipumusteni vuoksi että tietäen, että siten saavutin pysyvämmät ja tyydyttävämmät tulokset, olen aina kohdellut alempia olentoja lempeästi ja inhimillisesti. Tarpeen vaatiessa saattaisin surmata ihmisen, saaden siitä paljon vähemmän omantunnon tuskia kuin järjettömän, vastuuttoman eläimen tappamisesta. Muutamissa päivissä tulivat thoatini koko heimon ihmeeksi. Ne saattoivat seurata perästäni ja hangata suurta turpaansa minua vasten osoittaen kömpelösti kiintymystään. Jokaista komennustani ne tottelivat niin vikkelästi ja herkästi, että marsilaiset soturit väittivät minun käyttävän jotakin Maassa tunnettua ja Marsissa outoa voimaa. "Miten olet saanut ne taiotuiksi?" kysyi Tars Tarkas minulta eräänä iltapäivänä nähtyään minun työntävän käteni syvälle toisen ratsuni suureen kitaan, joka oli saanut kivimurusen hampaittensa väliin syödessään pihallamme kasvavia sammalia. "Lempeydellä", vastasin. "Kuten näet, Tars Tarkas, on hienommilla tunteilla arvoa myöskin sotilaalle. Tiedän, että thoatini tottelevat jokaista määräystäni niin hyvin marsseilla kuin taistelun telmeessäkin. Taistelukelpoisuuteni on sen vuoksi suurempi, ja minä olen niin ollen parempi sotilas, koska olen lempeä isäntä. Jos muut sotilaamme alkaisivat tässä suhteessa noudattaa minun menettelytapojani, niin huomaisivat he sen edulliseksi sekä itselleen että yhteiskunnalle. Vain muutamia päiviä sitten itse kerroit minulle, että nämä suuret eläimet laskemattomien päähänpistojensa kautta useinkin muka aiheuttavat sen, että voitto kääntyy tappioksi, sillä juuri ratkaisevalla hetkellä ne saattavat ryhtyä heittämään ratsastajiaan satulasta ja repimään heitä." "Kerro minulle, miten olet saavuttanut tällaiset tulokset!" sanoi Tars Tarkas yksikantaan. Selitin hänelle niin hyvin kuin voin koko menettelytavan, jota olin noudattanut opettaessani eläimiäni, ja myöhemmin hän pyysi minua toistamaan esitykseni Lorkvas Ptomelille ja muille kokoutuneille sotilaille. Se hetki merkitsi uusien olojen alkamista thoat-paroille, ja ennenkuin poistuin Lorkvas Ptomelin heimon keskuudesta, oli minulla ilo nähdä kokonainen rykmentti, jonka ratsut olivat niin tottelevia ja herkkiä kuin suinkin voidaan vaatia. Sen vaikutus sotaliikkeiden täsmällisyyteen ja nopeuteen oli niin huomattava, että Lorkvas Ptomel lahjoitti minulle paksun kultarenkaan omasta jalastaan merkiksi siitä, kuinka suuren arvon hän pani heimolle tekemääni palvelukseen. Seitsemäntenä päivänä ilmalaivaston kanssa käydyn taistelun jälkeen lähdimme uudelleen liikkeelle Tharkia kohti, sillä silloin ei hyökkäyksen uudistuminen ollut Lorkvas Ptomelin mielestä enää lainkaan todennäköistä. Lähtömme edellisinä päivinä olin nähnyt Dejah Thorisia vain hyvin vähän, sillä Tars Tarkas oli pitänyt minua ahkerassa puuhassa neuvoessaan minulle marsilaisten sotataitoa, minkä lisäksi ratsujeni opettaminen oli vienyt aikani. Niinä muutamina kertoina, jolloin olin käynyt Dejah Thorisin asunnossa, oli hän ollut poissa joko kävelemässä Solan kanssa kaupungilla tai tarkastelemassa lähinnä aukiota olevia rakennuksia. Olin varoittanut heitä uskaltautumasta kauaksi aukiolta, peläten isoja valkoisia apinoita, joiden villiin raivoon olin itse saanut liiankin läheisesti tutustua. Mutta kun Woola seurasi heitä kaikkialle ja Sola oli hyvin aseistettu, niin pelkoon oli kuitenkin verrattain vähän syytä. Viimeisenä iltana ennen lähtöämme he tulivat vastaani suurella, idästäpäin aukiolle tuovalla valtakadulla. Kiiruhdin heidän luokseen ja sanoen Solalle itse huolehtivani Dejah Thorisin turvallisuudesta lähetin hänet asuntoonsa jollekin vähäpätöiselle asialle. Pidin Solasta ja luotin häneen, mutta jostakin syystä halusin olla kahden kesken Dejah Thorisin kanssa, sillä hän tyydytti kaiken kaipaukseni miellyttävästä ja tasavertaisesta seurasta, joka oli jäänyt jälkeeni maapallolle. Meidän välillämme tuntui olevan niin voimakkaat keskinäisen myötätunnon siteet, kuin olisimme syntyneet saman katon alla emmekä eri kiertotähdillä, jotka kiitivät avaruudessa yli seitsemänkymnenenviiden miljoonan kilometrin etäisyydellä toisistaan. Olin varma siitä, että hänellä oli samanlainen tunne, sillä minun saapuessani katosi hänen suloisilta kasvoiltaan säälittävän toivottomuuden ilme, ja sen sijalle tuli iloinen hymy, kun hän, tervehtien punaisten marsilaisten tapaan laski oikean kätösensä vasemmalle olalleni. "Sarkoja kertoi Solalle, että sinusta on tullut todellinen thark", hän sanoi, "ja etten minä enää saisi nähdä sinua enempää kuin ketä muuta sotilasta hyvänsä." "Sarkoja on mitä suurin valehtelija", vastasin, "huolimatta siitä, että tharkit väittävät aina puhuvansa ainoastaan totta." Dejah Thoris nauroi. "Tiesin, että vaikkakin sinusta tulisi tämän yhteiskunnan jäsen, et lakkaisi olemasta ystäväni. Sotilas voi vaihtaa merkkejään, mutta ei sydäntään, kuten Barsoomissa sanotaan. "-- Luulen, että he ovat koettaneet pitää meitä erillämme", hän jatkoi, "sillä joka kerran kun sinä olet ollut vapaana toimistasi, on joku Tars Tarkasin seurueen naisista keksinyt tekosyyn saadakseen Solan ja minut loitolle. He ovat vieneet minut rakennuksien alla oleviin kellareihin auttamaan heitä sekoittamaan inhoittavaa radiumruutia ja valmistamaan kauheita ammuksia. Tiedäthän, että ne on valmistettava keinotekoisessa valossa, sillä jos auringon valo niihin sattuu, niin ne räjähtävät. Oletko pannut merkille, että heidän kuulansa räjähtävät sattuessaan johonkin esineeseen? Läpinäkymätön ulkokuori näet silloin murtuu, ja paljastuu melkein täysinäinen lasilieriö, jonka etupäässä on hyvin pieni hiukkanen radiumruutia. Jos päivänvalo, vaikka himmeäkin, osuu tähän ruutiin, niin se räjähtää niin voimakkaasti, ettei mikään voi sitä vastustaa. Jos joskus satut tarkkaamaan yöllistä taistelua, niin voit panna merkille, ettei räjähdyksiä tapahdu, mutta seuraavana aamuna auringon noustessa kuuluu edellisenä yönä ammuttujen kuulien räjähtelemisestä aiheutuva räiske. Öisin kuitenkin yleensä käytetään räjähtämättömiä kuulia." [Tätä ruutia kuvatessani olen käyttänyt sanaa radium, sillä Maassa viime aikoina tehtyjen keksintöjen nojalla luulen sen seoksen pohjana olevan radiumin. Kapteeni Carterin käsikirjoituksessa siitä on aina käytetty samaa nimitystä kuin Heliumin kirjakielessä, ja se on kirjoitettu sellaisilla hieroglyfeillä, joiden jäljentäminen olisi sekä vaikeata että hyödytöntä.] Jos kohta Dejah Thorisin kuvaus tästä marsilaisten ihmeellisestä taisteluvälineestä kiinnittikin suuresti mieltäni, niin paljoa läheisemmin minua koski nykyhetken kysymys siitä, miten häntä kohdeltiin. Sitä, että häntä koetettiin pitää erillään minusta, ei kannattanut ihmetellä, mutta minua raivostutti se, että hänet pakotettiin vaaralliseen ja raskaaseen työhön. "Ovatko he olleet sinulle julmia ja hävyttömiä, Dejah Thoris?" kysyin, tuntien esi-isieni kuuman sotilasveren kiehuvan suonissani, odottaessani hänen vastaustaan. "Vain varsin vähän, John Carter", vastasi hän. "Ei ole tapahtunut mitään, mikä loukkaisi muuta kuin hiukan ylpeyttäni. He tietävät, että olen kymmenentuhannen jeddakin tytär, että minun sukupuuni ulottuu keskeytymättä ensimmäisen suuren vesiväylän rakentajaan saakka, ja he, jotka eivät tunne edes äitejään, ovat minulle kateellisia. Sydämestään he vihaavat kamalaa kohtaloaan ja siksi he valavat katkeruutensa minun päälleni, sillä minulla on kaikkea sitä, mitä heillä ei ole ja mitä he eniten kaipaavat, mutta eivät ikinä voi saada. Säälikäämme heitä, päällikköni, sillä vaikkakin kuolisimme heidän kätensä kautta, voimme osoittaa sääliä heitä kohtaan, sillä olemme suurempia kuin he ja he tietävät sen." Jos olisin tiennyt, mitä sana "päällikköni" merkitsee, kun marsilainen nainen lausuu sen miehelle, niin olisi se aiheuttanut minulle elämäni suurimman yllätyksen, mutta en tuntenut sitä silloin enkä vielä moneen kuukauteen senjälkeenkään. Niin, minulla oli Barsoomissa vielä paljon opittavaa. "Uskon kyllä, että viisainta on meidän alistua kohtaloomme niin arvokkaasti kuin mahdollista, Dejah Thoris, mutta yhtä kaikki toivon olevani näkemässä, kun ensi kerran joku marsilainen, vihreä, punainen, vaaleanpunainen tai sinipunerva, rohkenee edes rypistää kulmiaankaan sinulle, prinsessani." Dejah Thoris pidätti henkeään kuullessaan viimeisen sanani. Sitten hän katsoi minua silmät levällään ja rajusti hengittäen, minkä jälkeen hän naurahti hermostuneesti, niin että hänen suupieliinsä muodostui ilkamoivat kuopat, pudisti päätään ja huudahti: "Mikä lapsi! Suuri sotilas ja sittenkin haparoiva pikku lapsi!" "Mitä olen nyt tehnyt?" kysyin loukkaantuneena ja ällistyneenä. "Saat sen joskus tietää, John Carter, jos elämme; minä en tahdo sitä sanoa. Ja minä, Tardos Morsin pojan Mors Kajakin tytär, olen kuullut sen raivostumatta", hän lopetti puhellen itsekseen. Sitten hän taaskin ryhtyi puhelemaan iloiseen, reippaaseen, nauravaan tapaansa lasketellen kanssani pilaa siitä, että olin kelvokas tharkilainen sotilas, vaikkakin sydämeni oli herkkä ja luontoni lempeä. "Oletan, että jos vahingossa haavoittaisit vihollista, veisit hänet kotiisi ja hoitaisit häntä, kunnes hän paranisi", hän pilaili. "Juuri niin me teemme Maassa", vastasin. "Ainakin sivistyneiden kansojen keskuudessa tehdään niin." Tämä sai hänet purskahtamaan uudelleen nauruun. Sitä hän ei voinut ymmärtää, sillä herkkyydestään ja naisellisesta suloudestaan huolimatta hän kuitenkin oli marsilainen, ja marsilaisen mielestä vihollinen on hyvä vain vainajana; sillä jokainen vihollisen kuolema merkitsee sitä, että elävät saavat sitä enemmän jakaa keskenään. Olisin kovin mielelläni halunnut tietää, mikä sanani tai tekoni oli hetki sitten aiheuttanut hänelle sellaisen hämmingin, ja rukoilin yhä häntä ilmaisemaan sen minulle. "Ei!" huudahti hän. "Riittää, että olet sen sanonut, ja minä sitä kuunnellut. Ja kun saat sen tietää, John Carter, ja jos minä silloin olen kuollut, kuten todennäköisesti olen ennenkuin kaukaisempi kuu on kiertänyt Barsoomin ympäri kahtatoista kertaa, niin muista, että minä kuuntelin ja että minä -- hymyilin." Se oli kaikki minulle hepreaa, mutta kuta enemmän kerjäsin häneltä selitystä, sitä jyrkemmäksi tuli hänen kieltäytymisensä, ja lopuksi luovuin toivottomasta pyytämisestä. Päivä oli väistynyt yön tieltä, ja kulkiessamme pitkin suurta valtakatua, jota valaisivat Barsoomin molemmat kuut, Maan silmäillessä meitä kirkkaine vihreine katseineen, tuntui siltä kuin olisimme olleet kahden avaruudessa, ja ainakin minä olisin ollut tyytyväinen, jos niin olisi ollut. Marsin yön kylmyys alkoi tuntua, ja irroittaen silkkivaippani heitin sen Dejah Thorisin hartioille. Käsivarteni koskettaessa hänen ihoaan tunsin värähdyksen olemukseni jokaisessa säikeessä. Sellaista vaikutusta ei ainoankaan kuolevaisen kosketus ollut minussa koskaan herättänyt. Ja minusta tuntui, kuin olisi hän hieman kallistunut minuun päin, mutta siitä en ollut varma. Sen vain tiesin, että kun käsivarteni viivähti hänen harteillaan kauemmin kuin vaipan laitteleminen olisi vaatinut, hän ei vetäytynyt pois eikä sanonut sanaakaan. Ja vaieten me siten astelimme kuolevan kiertotähden pinnalla, mutta meistä ainakin toisen sydämeen oli syttynyt se liekki, joka on kaikkein vanhin ja kuitenkin aina uusi. Rakastin Dejah Thorisia. Käteni kosketus hänen paljaaseen olkapäähänsä oli puhunut minulle sellaista kieltä, jota en voinut väärin tulkita. Ja tiesin rakastaneeni häntä siitä hetkestä alkaen, jolloin silmäni olivat ensi kerran kohdanneet hänen silmänsä Koradin kuolleen kaupungin aukiolla. NELJÄSTOISTA LUKU Taistelu elämästä ja kuolemasta Ensimmäisen tunnepuuskan valloissa aioin puhua hänelle rakkaudestani, mutta sitten ajattelin hänen turvatonta asemaansa, ja että minä yksin voin huojentaa hänen vankeuttaan sekä vähäisine voimineni suojella häntä tuhansia perivihollisia vastaan, joiden eteen hän joutuisi saavuttuamme Tharkiin. En voinut tehdä sellaista, mikä olisi tuottanut hänelle yhä lisää surua ja tuskaa, tunnustamalla hänelle rakkauteni, johon hän kaiken todennäköisyyden mukaan ei vastannut. Jos olisin niin varomaton, muuttuisi hänen asemansa nykyistäkin sietämättömämmäksi. Ja se ajatus, että hän voisi luulla minun käyttävän hyväkseni hänen avutonta tilaansa saadakseni häneltä suotuisan vastauksen, sulki lopullisesti huuleni. "Miksi et puhu mitään, Dejah Thoris?" kysyin. "Tahtoisitko kenties mieluummin palata Solan luokse asuntoonne?" "En", hän mumisi, "täällä minun on hyvä olla. En tiedä, mistä se johtuu, mutta olen aina onnellinen ja tyytyväinen, kun sinä, John Carter, muukalainen, olet seurassani. Joka tapauksessa minusta silloin tuntuu siltä, että olen turvassa ja että pian pääsen kanssasi palaamaan isäni hoviin ja saan tuntea isäni voimakkaat käsivarret ympärilläni sekä äitini kyyneleet ja suudelmat poskillani." "Suudellaanko sitten Barsoomissa?" kysyin, kun hän j minun sitä kysyttyäni oli selittänyt käyttämänsä sanan merkityksen. "Vanhemmat ja lapset sekä sisarukset suutelevat toisiaan; ja", hän lisäsi hiljaa, miettivästi, "rakastuneet." "Ja sinulla, Dejah Thoris, on vanhemmat sekä veljiä ja sisaria?" "Kyllä." "Entä -- rakastaja?" Hän vaikeni, enkä minä rohjennut toistaa kysymystäni. "Barsoomissa ei mies", hän lopulta huomautti, "kysele yksityisiä asioita naisilta, paitsi äidiltään ja siltä naiselta, jonka puolesta hän on taistellut ja voittanut." "Mutta minähän olen taistellut --" alotin, mutta toivoin heti, että olisin puraissut kieleni poikki. Sillä vaikkakin hillitsin kieleni, pysähtyi hän kääntyen minuun päin ja tempaisten vaippani hartioiltaan ojensi sen minulle, minkä jälkeen hän poistui luotani, pää pystyssä ja ryhti kuin ainakin kuningattarella, aukiota kohti, kadoten pian asuntonsa ovesta. En koettanutkaan seurata häntä enempää kuin katsoakseni, että hän pääsi turvallisesti rakennukseen. Käskin Woolan mennä hänen jäljestään ja käännyin itse murhemielin, mennen omaan majapaikkaani. Useita tunteja istuin jalat ristissä ja happamena silkkiläjälläni miettien niitä arvaamattomia kujeita, joita sattuma tekee meille kuolevaisille ihmis-paroille. Tämä siis oli rakkautta! Olin välttänyt sen kaikkina niinä vuosina, joina olin harhaillut maapallon viidellä manterella ja niitä ympäröivillä merillä; huolimatta kauneista naisista ja erinomaisista tilaisuuksista; huolimatta siitä, että olin puolittain kaivannut rakkautta ja alituisesti etsinyt ihannettani, oli osakseni tullut rakastua, hurjasti ja toivottomasti rakastua toisesta maailmasta olevaan olentoon, joka kuului mahdollisesti kyllä samanlaiseen, mutta ei samaan lajiin kuin minä, naiseen, joka oli haudottu munasta ja jonka elämä saattaisi kestää tuhat vuotta, jonka kansalla oli kummalliset tavat ja johtavat aatteet, naiseen, jonka toiveet, ilot, käsitteet hyveestä, oikeasta ja väärästä kenties erosivat omista käsityksistäni yhtä paljon kuin vihreiden marsilaistenkin. Niin, olin hullu, mutta olin rakastunut, ja jos kohta kärsin suunnattomasti, niin en olisi tahtonut sen olevan toisin, vaikka minulle olisi tarjottu kaikki Barsoomin aarteet. Sellaista on rakkaus, ja sellaisia ovat rakastajat kaikkialla missä rakkautta on. Minusta Dejah Thoris oli täydellisyyden, hyveellisyyden, kauneuden, ylevyyden, hyvyyden esikuva. Sydämeni pohjasta, sieluni syvyydestä uskoin sen silloin, istuessani sinä yönä Koradissa jalat ristissä silkkiläjälläni Barsoomin lähemmän kuun kiitäessä lännen taivaalla taivaanrantaa kohti ja valaistessa ikivanhan asuntoni kultaisia, marmorisia ja jalokivisiä mosaiikkeja; ja uskon sen tänään, istuessani pienen työhuoneeni pöydän ääressä silmäillen Hudsonille. Kaksikymmentä vuotta on sillä välin vierähtänyt. Kymmenen vuotta elin ja taistelin Dejah Thorisin ja hänen kansansa puolesta, kymmenen vuotta olen elänyt hänen muistostaan. Aamu, jona lähdimme Tharkiin, valkeni kirkkaana ja kuumana, kuten kaikki Marsin aamut paitsi niinä kuutena viikkona, joina lumi sulaa navoilla. Etsin, kunnes löysin Dejah Thorisin lähtevien vaunujen tungoksesta, mutta hän käänsi minulle selkänsä, ja saatoin nähdä hänen poskiensa punehtuvan. Rakkaus on oikukas, ja minä pysähdyin, sensijaan että olisin voinut vedota siihen, että olin loukannut häntä tietämättäni, ainakin tuntematta loukkauksen suuruutta, ja siten saanut hänet ainakin puolittain sovinnolliseksi. Velvollisuuteni oli huolehtia, että hänellä oli mukavaa, ja siksi vilkaisin hänen vaunuihinsa sekä järjestin hänen silkkinsä ja turkiksensa paikoilleen. Sitä tehdessäni huomasin kauhukseni, että hänet oli kiinnitetty raskaalla ketjulla toisesta nilkastaan ajoneuvoihin. "Mitä tämä merkitsee?" huudahdin Solalle. "Sarkoja katsoi sen parhaaksi", vastasi tämä ja hänen kasvonsa todistivat, että hän paheksui tällaista menettelyä. Tarkastelin kahleita ja näin, että ne oli kiinnitetty jykevällä munalukolla. "Missä on avain, Sola? Anna se minulle!" "Se on Sarkojalla, John Carter." Sanomatta sen enempää käännyin ympäri ja etsin Tars Tarkasin käsiini. Moitin hänelle kiivaasti Dejah Thorisia kohdannutta, rakastuneissa silmissäni tarpeettomalta näyttävää loukkausta ja julmuutta. "John Carter", vastasi hän, "jos sinä ja Dejah Thoris milloinkaan karkaatte tharkeilta, niin se tapahtuu tällä matkalla. Tiedämme, että sinä et lähde ilman häntä. Olet osoittautunut loistavaksi taistelijaksi, emmekä me tahdo kahlehtia sinua, niin että säilytämme teidät molemmat helpoimmalla tavalla, joka takaa varmuuden. Olen puhunut." Ymmärsin selvästi hänen esittämiensä syiden paikkansapitävyyden ja tiesin, että oli turhaa koettaa kumota hänen päätöstään, mutta pyysin, että avain otettaisiin pois Sarkojalta ja että tämän käskettäisiin jättää vanki vast'edes rauhaan. "Niin paljon voinet, Tars Tarkas, tehdä vastapalvelukseksi siitä ystävyydestä, jota minä, se minun on tunnustettava, sinua kohtaan tunnen." "Ystävyydestä?" vastasi hän. "Mitään sellaista ei ole olemassa, John Carter. Mutta pidä sinä oma pääsi. Käsken Sarkojan lakata häiritsemästä tyttöä ja otan itse avaimen huostaani." "Jollet tahdo, että minä otan siitä vastatakseni", sanoin hymyillen. Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti ennenkuin puhui. "Jos annat minulle sanasi, ettet itse eikä Dejah Thoris yritä karata, ennenkuin olemme saapuneet Tal Hajusin hoviin, saat avaimen ja voit viskata kahleet Iss-virtaan." "Olisi parempi sinun pitää avain, Tars Tarkas", vastasin. Hän hymyili sanomatta enää mitään, mutta kun samana iltana leiriydyimme, näin hänen itsensä irroittavan Dejah Thorisin kahleet. Julmasta, rajusta ja kylmästä luonteestaan huolimatta oli Tars Tarkasilla sielun pohjalla eräitä hienompia virtauksia, joita hän aina koetti vastustaa. Oliko se kenties ammoisilta esi-isiltä periytyvien inhimillisten vaistojen tähdettä, joka sai hänet kammoamaan kansansa menettelytapojen hirveyttä? Lähestyessäni Dejah Thorisin vaunuja sivuutin Sarkojan ja se synkkä, myrkyllinen katse, jonka hän minuun loi, oli suloisinta balsamia, mitä mieleni oli saanut moneen tuntiin. Hyvä Jumala, kuinka hän minua vihasikaan! Se pursusi hänestä niin kouraantuntuvana, että sitä olisi melkein voinut miekalla leikata. Vähän ajan kuluttua näin hänen keskustelevan innokkaasti erään Zad-nimisen soturin kanssa, joka oli suuri ja roteva, voimakas otus, mutta ei vielä ollut surmannut ainoatakaan päällikköä ja oli senvuoksi yhä _o mad_ eli yksiniminen mies; toisen nimen hän voi saada vain hankkimalla jonkun päällikön arvomerkit. Tämän tavan nojalla minulla oli oikeus käyttää kumman surmaamani päällikön nimeä hyvänsä; jotkut sotilaat puhuttelivatkin minua nimellä Dotar Sojat, yhdistäen kummankin päällikön nimet, joiden arvomerkit olin saanut, eli toisin sanoen, jotka olin surmannut rehellisessä taistelussa. Puhellessaan Zadin kanssa Sarkoja loi silloin tällöin silmäyksen minuun päin, samalla nähtävästi hyvin kiihkeästi kehoittaen Zadia tekemään jotakin. Kiinnitin silloin siihen hyvin vähän huomiota, mutta seuraavana päivänä oli minulla tarpeeksi syytä muistaa näitä seikkoja, ja samalla opin hieman ymmärtämään, kuinka syvästi Sarkoja minua vihasi ja kuinka pitkälle hän oli valmis menemään saadakseen kostetuksi minulle. Dejah Thoris ei tahtonut tietää minusta mitään sinä iltana, ja vaikka lausuin hänen nimensä, ei hän vastannut eikä väräyttänyt edes silmäänsäkään osoittaakseen huomanneensa läsnäoloni. Kiihdyksissäni tein, kuten useimmat rakastuneet olisivat tehneet: koetin saada hänestä tietoja uskotun välityksellä, tässä tapauksessa Solan, jonka tapasin toiselta puolelta leiriä. "Mikä Dejah Thorisin on?" kysäistä tokaisin häneltä. "Miksi hän ei tahdo puhua minulle?" Sola näytti itsekin hämmästyneeltä, ikäänkuin tuollainen kahden ihmisolion kummallinen käyttäytyminen menisi kokonaan yli hänen ymmärryksensä, kuten se itse asiassa menikin, lapsi-raukka. "Hän sanoo, että olet suututtanut hänet, muuta hän ei virka, paitsi että hän on jedin tytär ja jeddakin tyttärentytär ja että häntä on loukannut olento, joka ei kelpaisi puhdistamaan hänen isoäitinsä _sorakin_ hampaitakaan." Mietin hänen sanojaan hetken ja kysyin lopuksi: "Mitä merkinnee sorak, Sola?" "Se on pieni eläin, suunnilleen kämmeneni kokoinen, ja punaiset marsilaisnaiset pitävät sitä huvikseen", selitti Sola. Kelvoton puhdistamaan hänen isoäitinsä kissan hampaita! Täytyypä minun totisesti olla halpa-arvoinen Dejah Thorisin mielestä, ajattelin. Mutta en saattanut olla nauramatta tätä omituista vertauskuvaa, joka oli niin tutunomainen ja maapallon sanontatapoja muistuttava. Se herätti minussa koti-ikävän, sillä se kuulosti niin samanlaiselta kuin "kelvoton puhdistamaan hänen kenkiään." Ja sitten lähtivät ajatukseni kulkemaan minulle aivan outoa latua. Aloin miettiä, mitähän omaiseni mahtoivat tehdä. En ollut nähnyt heitä vuosikausiin. Virginiassa oli eräs Carter-perhe, jonka väitettiin olevan läheistä sukua minulle. Minua pidettiin isän setänä tai jonakin, joka kuulosti yhtä hullulta. Voin milloin hyvänsä käydä kaksikymmentäviisi- tai kolmikymmenvuotiaasta, ja isän setänä oleminen tuntui minusta aina mitä suurimmalta järjettömyydeltä, sillä ajatukseni ja tunteeni olivat poikamaiset. Tässä Carter-perheessä oli kaksi pikku poikaa, joista olin pitänyt ja joiden mielestä ei koko maailmassa ollut ketään setä Jackin vertaista. Saatoin nähdä heidät selvästi nytkin seisoessani Barsoomin kuutamoisen taivaan alla ja kaipasin heitä enemmän kuin milloinkaan olin ketään kuolevaista kaivannut. Olin luonteeltani kulkija enkä milloinkaan ollut tuntenut, mitä sana "koti" oikeastaan merkitsi, mutta Carterien suuri arkihuone oli ollut mielestäni kaikkea sitä, mitä siihen sanaan sisältyi. Ja nyt kaipasi sydämeni sinne tämän kylmän ja tylyn kansan luota, jonka keskuuteen olin joutunut. Sillä eikö Dejah Thoriskin halveksinut minua! Olin alhainen olio, niin alhainen, etten edes kelvannut puhdistamaan hänen isoäitinsä kissan hampaita. Mutta sitten tuli siunattu huumorintajuntani avukseni, ja nauraen käännyin silkistä ja turkiksista tehdyllä vuoteellani ja vaivuin kuutamoisella kentällä väsyneen ja terveen sotilaan uneen. Seuraavana päivänä lähdimme liikkeelle ani varhain ja vain kerran pysähtyen jatkoimme marssia aivan iltapimeään saakka. Kaksi tapausta keskeytti matkan yksitoikkoisuuden. Puolipäivän tienoissa huomasimme kaukana kulkusuunnastamme oikealla olevan rakennuksen, joka ilmeisesti oli hautomalaitos, ja Lorkvas Ptomel määräsi Tars Tarkasin ottamaan siitä selvää. Viimemainittu otti mukaansa tusinan sotilaita, muiden muassa minut; ratsastimme sametinpehmoisen sammalpeitteen yli pienelle rakennukselle. Se oli todellakin hautomalaitos, mutta munat olivat hyvin pieniä verrattuina niihin, joiden valmistumisen olin nähnyt Marsille saapuessani. Tars Tarkas astui satulasta ja tutki laitosta tarkkaan, selittäen lopuksi, että se kuului vihreälle warhoonien kansalle ja että niistä kohdista, joista muuri oli suljettu, oli sementti tuskin ehtinyt kuivua. "He eivät voi olla päivänkään matkaa edellämme", hän huudahti taistelu-innon leimahtaessa hänen hurjille kasvoilleen. Hautomalaitoksella kävi kaikki hyvin nopeasti. Sotilaat mursivat seinään aukon ja pari heistä ryömi sisään tuhoten kaikki munat lyhyillä miekoillaan. Senjälkeen nousimme uudelleen satulaan ja kiiruhdimme liittymään karavaaniimme. Ratsastaessamme käytin tilaisuutta kysyäkseni Tars Tarkasilta, olivatko nämä warhoonit, joiden munat olimme hävittäneet, pienempiä kuin tharkit. "Huomasin, että heidän munansa olivat paljoa pienempiä kuin ne, joita näin teidän hautomalaitoksessanne", lisäsin. Hän selitti, että munat oli juuri viety sinne, mutta että ne, kuten kaikkien marsilaisten munat, kasvaisivat viisivuotisella hautoma-ajalla, kunnes ne olisivat yhtä suuria kuin ne, jotka olin nähnyt Barsoomiin saapuessani. Tämä oli todellakin mielenkiintoinen tieto, sillä minä olin aina mielessäni ihmetellyt, että marsilaiset naiset, vaikka he olivatkin suurikokoisia, voivat munia sellaisia tavattomia munia, joista olin nähnyt metrin mittaisten lasten kuoriutuvan. Todellisuudessa vastamunitut munat ovat vain vähän isompia kuin tavalliset hanhenmunat, ja kun ne alkavat kasvaa vasta jouduttuaan auringonpaisteeseen, ei päälliköiden ole kovinkaan vaikeata kuljettaa niitä useampia satoja kerrallaan varastokellareista hautomalaitoksille. Kohta senjälkeen, kun warhoonilaisten munat oli tuhottu, pysähdyimme lepuuttamaan eläimiämme, ja sen pysähdyksen aikana sattui toinen tämän päivän merkittävä tapaus. Puuhailin parhaillaan siirtäen ratsastusvehkeitä toisen thoatini selästä toisen selkään, sillä jaoin päivän rasitukset niiden kesken, kun Zad saapui luokseni ja sanaa sanomatta antoi ratsulleni hirveän iskun pitkällä miekallaan. En tarvinnut vihreiden marsilaisten käyttäytymissääntöjen käsikirjaa tietääkseni, miten minun oli vastattava, sillä olin todella niin raivoissani, että tuskin jaksoin hillitä itseäni tempaamasta pistooliani ja ampumasta maahan tuota raakalaista. Mutta hän seisoi odottaen pitkä miekka paljaana, ja minulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tarttua omaani ja ryhtyä hänen kanssaan taisteluun joko hänen valitsemallaan tai sitten lyhyemmällä aseella. Viimeksi mainittu vaihtoehto on aina sallittu, ja senvuoksi olisi minulla ollut oikeus käyttää lyhyttä miekkaani, tikariani, kirvestäni tai nyrkkejäni, jos olisin halunnut, mutta ampuma-asetta tai keihästä en saanut käyttää, kun hänellä oli vain pitkä miekka. Valitsin saman aseen, jonka hän oli paljastanut, sillä tiesin hänen ylpeilevän sen käyttämistaidosta ja tahdoin, jos yleensä surmaisin hänet, tehdä sen hänen omalla aseellaan. Taistelumme kesti kauan ja viivytti matkamme jatkamista kokonaisen tunnin. Koko heimo keräytyi ympärillemme, jättäen taistelua varten avoimeksi noin kolmenkymmenen metrin läpimittaisen tilan. Aluksi Zad koetti saada minut kaadetuksi syöksymällä päälleni kuten härkä suden kimppuun, mutta minä olin sitä varten aivan liian vikkelä, ja joka kerta kun hypähdin sivuun väistäen hänen hyökkäyksensä, syöksyi hän ohitseni ja sai miekastani piston käsivarteensa tai selkäänsä. Hänestä vuoti jo verta puolestakymmenestä pienemmästä haavasta, mutta en milloinkaan keksinyt kyllin suojatonta kohtaa, antaakseni tehokkaan iskun. Sitten hän vaihtoi menettelytapaa ja koetti varovaisesti ja hyvin nokkelasti miekkaillen saavuttaa taidolla sen, mitä hän ei kyennyt tekemään raa'alla voimalla. Minun on myönnettävä, että hän oli suurenmoinen miekkamies, ja jollen minä olisi ollut kestävämpi ja Marsin vähäisen painovoiman vuoksi vikkelämpi, niin tuskin olisin kyennyt taistelemaan häntä vastaan niin tehokkaasti kuin nyt tein. Jonkun aikaa kiertelimme toisiamme tuottamatta kumpikaan toiselle kovinkaan suurta vammaa, pitkien, suorien, neulamaisten miekkojen välkkyessä auringonpaisteessa ja häiritessä hiljaisuutta kalahduksillaan, kun ne väistettäessä sattuivat vastakkain. Lopuksi Zad nähtävästi huomasi väsyvänsä enemmän kuin minä ja päätti lopettaa taistelun kunniakkaalla loistonäytteellä. Juuri kun hän hyökkäsi, sattui silmiini huikaiseva valon välähdys, joten en nähnyt häntä ja voin vain sokeasti hypähtää syrjään välttääkseni suuren miekan, joka jo tuntui tunkeutuvan ruumiiseeni. Onnistuin vain osaksi, kuten vasemmassa olkapäässäni tuntuva pistävä kipu todisti, mutta kun silmäsin ympärilleni nähdäkseni taaskin vastustajani, kohtasi kummastunutta katsettani näky, joka antoi minulle täyden korvauksen ohimenevän sokeuden tuottamasta haavastani. Dejah Thorisin vaunujen katolla seisoi kolme olentoa, ilmeisesti haluten katsella ottelua välillä olevien tharkien päiden ylitse. He olivat Dejah Thoris, Sola ja Sarkoja, ja nopean silmäykseni sattuessa heihin näin tapauksen, joka pysyy muistissani kuolinpäivääni saakka. Juuri heihin katsoessani Dejah Thoris hyökkäsi kuin raivostunut naarastiikeri Sarkojan kimppuun ja iski tämän kohotetusta kädestä maahan jotakin -- joka pudotessaan välkkyi auringossa. Silloin tiesin, mikä minut oli sokaissut juuri vaarallisimmalla hetkellä ja minkälaisen keinon Sarkoja oli keksinyt surmatakseen minut itse antamatta minulle lopullista iskua. Näin toisenkin seikan, joka oli vähällä viedä minulta hengen, sillä sekunnin murto-osaksi se kiinnitti kokonaan huomioni, saaden minut unohtamaan vastustajani. Kun Dejah Thoris löi Sarkojan kädestä pienen peilin, niin tämä kasvot vihan ja raivoisan vimman vääristäminä heilautti tikariaan ja tähtäsi hirvittävän iskun Dejah Thorisiin. Mutta Sola, rakas uskollinen Solamme, syöksyi heidän väliinsä. Ennätin vain nähdä suuren puukon painuvan hänen suojaavaan rintaansa. Viholliseni oli jo saavuttanut tasapainonsa hyökkäyksen jälkeen ja ahdisti minua äärimmäisen kiivaasti, joten, niin vastahakoista kuin se olikin, kiinnitin huomioni käsillä olevaan työhön, mutta mieleni oli kaukana taistelusta. Hyökkäsimme yhä uudelleen raivoisasti toistemme kimppuun, kunnes hän teki äkkiä piston, jota en voinut väistää enkä välttää, ja tunsin hänen miekkansa terävän kärjen rinnassani. Heittäydyin häntä kohti miekka ojossa koko ruumiini painolla, päättäen etten kuole yksin, jos suinkin voin sen estää. Tunsin säilän uppoavan rintaani, kaikki musteni silmissäni, ajatukseni menivät sekaisin, ja polveni pettivät. VIIDESTOISTA LUKU Solan elämäntarina Kun tulin jälleen tajuihini -- ja myöhemmin sain kuulla, että olinkin ollut maassa vain hetkisen -- hyppäsin nopeasti pystyyn hapuillen miekkaani. Se oli kahvaa myöten uponneena Zadin rintaan. Tämä virui hengettömänä muinaisen meren pohjaa peittävällä kellertävällä sammalikolla. Päästyäni jälleen täydelleen aistimieni herraksi huomasin, että hänen aseensa oli lävistänyt rintani vasemmalta puolen, mutta tehnyt vain lihashaavan, mennen sisään melkein keskeltä rintaa ja tullen ulos olkapään alapuolelta. Tehdessäni syöksyn olin kääntynyt, joten hänen miekkansa oli tunkeutunut vain kylkiluita peittävien lihasten alitse ja tehnyt tuskallisen, mutta vaarattoman vihleen. Vetäisin pois hänen miekkansa ruumiistani ja pääsin siten tarttumaan omaani. Käänsin selkäni kuolleen vastustajani rumalle ruholle ja ruumis hellänä haavasta ja väsymyksestä ja mieli apeana astelin vaunuille, joissa seurueeni ja tavarani olivat. Marsilaiset tervehtivät minua muristen hyväksymistään, mutta siitä en välittänyt. Vertavuotavana ja heikkona saavuin naisteni luokse. Tottuneina tällaisiin tapahtumiin he sitoivat haavani, käyttäen ihmeellisesti parantavia lääkeaineitaan, joiden tähden vain äkillisen kuoleman tuottavat iskut ovat hengenvaarallisia. Jos marsilainen nainen saa mahdollisuuden koettaa taitoaan, niin kuoleman on luovuttava otteestaan. Pian olivat he paikkailleet ja lääkinneet minut niin, että lukuunottamatta verenvuodosta aiheutuvaa heikkoutta ja haavan ympärillä tuntuvaa hellyyttä minulla ei ollut mitään sen suurempaa haittaa vammastani, joka, jos sitä olisi käsitelty Maassa noudatettujen menettelytapojen mukaan, olisi epäilemättä pannut minut useiksi päiviksi selälleni. Niin pian kun naiset olivat minusta suoriutuneet, kiiruhdin Dejah Thorisin vaunuille, joista löysin Sola-parkani rinta kääreissä, mutta nähtävästi selviytyneenä ilman pahempaa vammaa ottelustaan Sarkojan kanssa. Tikari näytti ensin sattuneen Solan metalliseen rintakoristukseen ja luiskahdettuaan siitä tehneen vain vähäisen pintahaavan. Kun menin lähemmäksi, näin Dejah Thorisin pitkällään silkki- ja turkisalustallaan, suloiset kasvot nytkähdellen itkunpuuskissa. Hän ei huomannut läsnäoloani eikä kuullut puheluani Solan kanssa, joka seisoi vähän matkan päässä ajoneuvoista. "Onko hän vahingoittunut?" kysäisin Solalta nyökäyttäen päätäni Dejah Thorisiin päin. "Ei", vastasi Sola, "hän luulee, että olet kuollut." "Ja ettei hänen isoäitinsä kissalla nyt ole ketään hampaiden puhdistajaa", huomautin hymyillen. "Luulen, että arvostelet häntä väärin", sanoi Sola. "En ymmärrä hänen enkä sinun tapojasi, mutta olen varma, ettei kymmenentuhannen jeddakin jälkeläinen ikinä surisi tuolla tavoin kenenkään sellaisen kuolemaa, jota hän pitäisi itseään alempana, eikä edes ketään, joka ei olisi saanut osakseen hänen voimakkainta kiintymystään. He ovat ylpeätä rotua, mutta he ovat oikeamielisiä, kuten kaikki barsoomilaiset, ja sinun on täytynyt loukata häntä hirveästi tai tehdä hänelle kauhean väärin, kun hän ei tahdo tietää sinusta mitään eläessäsi, mutta suree sinua kuoltuasi. "-- Kyyneleet ovat harvinainen näky Barsoomissa", hän jatkoi, "ja senvuoksi on minun vaikea selittää niiden merkitystä. Olen eläissäni nähnyt Dejah Thorisin lisäksi vain kahden ihmisen itkevän; toinen itku surusta, toinen pursuavasta raivosta. Ensimmäinen oli äitini, kauan sitten, ennenkuin hänet surmattiin; toinen oli Sarkoja, kun hänet kiskottiin irti minusta tänään." "Äitisi!" huudahdin. "Mutta, Sola, ethän ole voinut tuntea äitiäsi, lapsi." "Mutta sittenkin tunsin. Ja isäni myöskin", hän lisäsi. "Jos haluat kuulla kummallisen ja epämarsilaisen kertomukseni, niin tule vaunuihin tänä iltana, John Carter. Kerron sinulle sellaista, mistä en koskaan eläissäni ole kellekään puhunut. Mutta nyt on annettu merkki, että lähdetään uudelleen matkaan; sinun on mentävä." "Tulen tänä iltana, Sola", lupasin. "Muista kertoa Dejah Thorisille, että olen hengissä ja terveenä, äläkä millään muotoa ilmaise hänelle, että näin hänen itkevän. Jos hän tahtoo puhella kanssani, niin odotan vain hänen käskyään." Sola nousi vaunuihin, jotka huojuivat paikoilleen jonoon, ja minä kiiruhdin odottavan thoatini luokse ja ajoin täyttä neliä paikalleni Tars Tarkasin viereen karavaanimme jälkipäähän. Olimme juhlallisen valtava näky, kun jonomme ojentui suoraksi keltaisen maiseman halki: kaksisataaviisikymmentä koristettua ja kirkasväristä ajopeliä, joiden edellä ratsasti etuvartiona parisensataa sotilasta ja päällikköä viisimiehisissä riveissä sadan askeleen päässä toisistaan, takana samanlainen jälkijoukko, ja parisenkymmentä ratsastajaa kummallakin kupeella; viisikymmentä ylimääräistä mastodonttia eli suurta vetojuhtaa, joita nimitettiin _zitidareiksi_, ja viisi- tai kuusisataa ylimääräistä sotaratsua irrallaan ympäröivien sotilaiden muodostaman neliön keskellä. Miesten ja naisten upeissa koristuksissa kimalteleva metalli ja helmet, joiden tehoa lisäsivät zitidarien ja thoatien valjaskoristeet, sekä suurenmoisten silkki-, turkis- ja höyhenkasojen kirkkaasti välkkyvä hohde, antoivat karavaanillemme barbaarisen loiston, joka olisi saanut itäintialaisen hallitsijan muuttumaan vihreäksi kateudesta. Vaunujen tavattoman leveät pyörät ja eläinten kaviottomat jalat eivät synnyttäneet minkäänlaista ääntä meren sammalpeittoisella pohjalla. Tavattoman suuren aavekaravaanin tavoin me matkasimmekin täyden hiljaisuuden vallitessa, paitsi milloin sen keskeytti hoputuskepillä satutetun zitidarin kurkkuäännähdys tai tappelevan thoatin kiljahdus. Vihreät marsilaiset keskustelevat hyvin vähän ja silloinkin tavallisesti yksitavuisesti ja hiljaisella äänellä, joka muistuttaa kaukaisen ukkosen jymähtelyä. Kuljimme tietöntä autiota taivalta, ja leveiden pyörien tai eläinten jalkojen alla painunut sammal nousi taas jäljessämme jättämättä minkäänlaista merkkiä kulustamme. Olisimme todella voineet olla kuolevan kiertotähden kuolleen meren pohjalla liikkuvia muinaisaikojen vainajien haamuja, siksi äänetöntä ja jäljetöntä oli vaelluksemme. Ensimmäisen kerran eläissäni näin suuren ihmis- ja eläinjoukon marssivan nostamatta ilmoille pölyä ja jättämättä jälkiä. Sillä Marsissa ei ole pölyä ollenkaan muualla kuin viljellyissä seuduissa talvikuukausien aikana, ja silloinkaan sitä tuskin huomaa, kun kovaa tuulta ei ole milloinkaan. Sinä iltana leiriydyimme kukkuloiden juurelle, joita olimme lähestyneet jo kahtena päivänä ja jotka olivat tämän meren etelärannalla. Eläimemme eivät olleet saaneet juotavaa kahteen päivään; vettä ne eivät olleet saaneet lähes kahteen kuukauteen eli vähän sen jälkeen kun olivat lähteneet Tharkista. Mutta, kuten Tars Tarkas selitti minulle, ne tarvitsevat vettä hyvin vähän ja voivat elää melkein kuinka kauan hyvänsä syömällä Barsoomia peittävää sammalta, jonka hienoissa varsissa hän sanoi olevan riittävästi kosteutta tyydyttämään näiden eläinten vähäiset tarpeet. Nautittuani illalliseni, jona oli juustomainen ruoka ja kasvismaito, lähdin Solan luokse, joka soihdun valossa korjaili Tars Tarkasin varustushihnoja. Kun hän katsahti ylöspäin minun saapuessani, kirkastuivat hänen kasvonsa ilosta. "Olen hyvilläni, kun tulit", hän sanoi. "Dejah Thoris nukkuu, ja minä olen yksin. Oma kansani ei minusta välitä, John Carter; olen niin toisenlainen kuin he. Kohtaloni on kova, kun minun täytyy elää heidän keskuudessaan, ja usein toivon, että olisin tavallinen vihreä marsilainen ilman rakkautta, ilman toivoa. Mutta olen tuntenut rakkautta ja siksi olen mennyttä. "-- Lupasin kertoa sinulle tarinani tai paremminkin vanhempieni tarinan. Sikäli kuin nyt tunnen sinua ja kansasi tapoja, olen varma siitä, ettei se tunnu kummalliselta sinusta, mutta vihreiden marsilaisten keskuudessa ei toista samanlaista ole tapahtunut vanhimpienkaan elävien tharkien muistin aikaan, eivätkä tarumme sisällä monta senkaltaista kertomusta. "--- Äitini oli jokseenkin pienikokoinen, siksi pieni, ettei hänelle myönnetty äitiyden vastuunalaisuutta, sillä määräävänä näkökohtana tässä suhteessa on päällikköjen mielestä koko. Ei hän myöskään ollut niin kylmä ja julma kuin useimmat vihreät marsilaisnaiset, ja välittäen vähän heidän seurastaan hän usein liikuskeli yksin Tharkin autioilla kaduilla tai istuskeli läheisillä kukkuloilla kasvavien villien kukkien keskellä, ajatellen ja toivoen sellaista, jonka luulen yksin kaikista nykypäivien tharkilaisnaisista voivani ymmärtää, sillä enkö minä ole äitini lapsi? "-- Ja siellä kukkuloiden keskellä hän kohtasi nuoren sotilaan, jonka velvollisuutena oli paimentaa laitumella olevia zitidareja ja thoateja sekä estää niitä loittonemasta kukkuloiden toiselle puolelle. Aluksi he puhelivat vain sellaisista asioista, joita tharkit yleensä harrastavat, mutta vähitellen, kun he tapasivat useammin eivätkä enää, kuten kumpikin selvästi huomasi, pelkästään sattumalta, he alkoivat puhella itsestään, kiintymyksistään, pyrkimyksistään ja toiveistaan. Äitini luotti tähän nuoreen sotilaaseen ja kertoi hänelle, kuinka vastenmielistä hänestä oli heimonsa julmuus ja se kamala, rakkaudeton elämä, jota heidän aina oli pakko elää. Sen sanottuaan äitini jäi odottamaan suuttumuksen myrskyn puhkeamista miehen kylmiltä, kovilta huulilta. Mutta sensijaan tämä sulkikin hänet syliinsä ja suuteli häntä. "-- He pitivät rakkautensa salassa kuusi pitkää vuotta. Äitini kuului suuren Tal Hajusin seurueeseen, kun taas hänen rakastajansa oli pelkkä sotilas, jolla oli vain oma merkkinsä. Jos heidän luopumisensa tharkien perinnäistavoista olisi tullut ilmi, niin he molemmat olisivat saaneet kärsiä rangaistuksensa suurella areenalla Tal Hajusin ja kokoontuneiden laumojen katsellessa. "-- Se muna, josta minä sitten kehkeydyin, piilotettiin suuren lasiastian alle yhteen vanhan Tharkin korkeimmista ja vaikeapääsyisimmistä, osittain rappeutuneista torneista. Kerran vuodessa kävi äitini sitä katsomassa pitkänä, viisivuotisena hautumiskautena. Hän ei rohjennut mennä sen useammin, sillä omatunto soimasi häntä niin, että hän pelkäsi jokaista liikettään tarkattavan. Tänä aikana oli isäni saavuttanut paljon mainetta sotilaana ja riistänyt merkit useilta päälliköiltä. Hän rakasti äitiäni yhtä voimakkaasti kuin ennenkin, ja hänen ainoana kunnianhimoisena pyrkimyksenään oli päästä sellaiseen asemaan, että voisi ottaa arvomerkit itseltään Tal Hajusilta. Silloin hän tharkien hallitsijana saisi vapaasti ottaa äitini omakseen ja valtansa nojalla suojata lasta, joka muutoin hyvin nopeasti surmattaisiin, jos totuus tulisi ilmi. "-- Oli hurja unelma saada riistetyksi arvomerkit Tal Hajusilta viidessä lyhyessä vuodessa, mutta isäni yleni nopeasti ja pian oli hänellä korkea paikka Tharkin neuvotteluissa. Mutta eräänä päivänä menetti hän mahdollisuuden edes yrittää, ainakin ennättääkseen ajoissa, pelastamaan rakkaitaan, sillä hänet määrättiin pitkälle sotaretkelle lumipeittoiseen etelään taistelemaan niiden seutujen asukkaita vastaan ja ryöstämään heiltä turkiksia, sillä sellainen on vihreiden barsoomilaisten tapa; he eivät tee työtä hankkiakseen sellaista, minkä he voivat taistelemalla riistää toisilta. "-- Isäni oli mennyt neljäksi vuodeksi ja hänen palatessaan oli kaikki jo kolme vuotta sitten sivuutettu. Sillä noin vuosi hänen lähtönsä jälkeen, vähää ennen kuin hautomalaitokselle lähetetyn retkikunnan piti palata noutamasta siellä haudottuja lapsia, oli myöskin heidän munansa kuoriutunut. Senjälkeen äitini säilytti minua edelleenkin vanhassa tornissa, käyden öisin minua katsomassa ja tuhlaten minuun kaiken sen rakkauden, jonka yhteiskunta olisi riistänyt meiltä molemmilta. Hän toivoi retkikunnan palattua hautomalaitokselta voivansa sijoittaa minut toisten Tal Hajusin seurueeseen määrättyjen lasten joukkoon ja siten välttää sen kohtalon, joka olisi ehdottomasti seurauksena, jos hänen perinnäistapoihin kohdistunut rikkomuksensa tulisi ilmi. "-- Nopeasti hän opetti minulle heimoni kielen ja tavat ja eräänä yönä hän kertoi minulle tämän tarinan, jonka nyt olen kertonut sinulle. Samalla hän teroitti minulle, kuinka välttämätöntä minun oli pitää se ehdottomasti salassa ja olla hyvin varovainen, sitten kun hän olisi sijoittanut minut toisten nuorten tharkien joukkoon, ettei kukaan huomaisi kasvatukseni olevan pitemmällä kuin muiden. Myöskään en saanut millään ehdolla toisten läsnäollessa näyttää pitäväni hänestä enkä paljastaa sitä, että tunsin vanhempani. Sitten hän puristi minua lujasti rintaansa vasten ja kuiskasi korvaani isäni nimen. "-- Mutta silloin välähti valo tornihuoneen pimeyteen, ja edessämme seisoi Sarkoja, joka silmät kiiluen onnettomuutta ennustavina katseli äitiäni puhisten halveksuvasta raivosta. Se kiukun ja loukkausten tulva, jonka hän syyti äitini silmille, jähmetytti nuoren sydämeni pelosta. Ilmeisesti hän oli kuullut koko kertomuksen. Hän oli epäillyt äitini pitkiä yöllisiä retkiä ja se selitti hänen saapumisensa tuona kovan onnen yönä. "-- Yhtä seikkaa hän ei ollut kuullut eikä tietänyt, isäni kuiskattua nimeä. Se kävi ilmi siitä, että hän yhä uudelleen vaati äitiäni ilmaisemaan rikostoverinsa, mutta mitkään solvaukset ja uhkaukset eivät saaneet häntä sitä paljastamaan, ja säästääkseen minut tarpeettomalta kidutukselta hän valehteli selittäen Sarkojalle, että hän itse vain sen tiesi eikä ilmoittaisi sitä edes lapselleenkaan. "-- Singottuaan äidilleni vielä viimeiset herjaukset Sarkoja kiiruhti Tal Hajusin luokse kertomaan keksimästään salaisuudesta. Hänen mentyään äitini kääri minut yöpeittojensa silkki- ja turkispoimuihin, niin että minua tuskin olisi voinut niistä erottaa, laskeutui kadulle ja lähti hurjasti juoksemaan kaupungin laidalle, sitä miestä kohti, jonka suojelusta hän tosin ei voinut pyytää, mutta jonka kasvoihin hän tahtoi katsahtaa vielä kerran ennen kuolemaansa. "-- Kun lähestyimme kaupungin eteläreunaa, kuului sammalpeitteisen tasangon yli ääniä ainoan kukkuloiden poikki kaupungin portille tuovan solan suunnalta, jonka kautta kaikkien matkueiden, tulivatpa ne sitten pohjoisesta tai etelästä, idästä tai lännestä, täytyi saapua kaupunkiin. Sieltä kuului thoatien kiljahduksia ja zitidarien murahduksia, joihin silloin tällöin sekaantui aseiden kalinaa. Kaikesta päättäen sieltä oli tulossa sotilasjoukko. Hänen mieleensä välähti heti, että se oli isäni kotiinpalaava retkikunta, mutta tharkin synnynnäinen varovaisuus esti hänet suin päin syöksymästä häntä tervehtimään. "-- Hän vetäytyi erään portin varjoon odottamaan matkueen saapumista. Pian se ratsasti kadulle, sen rivit hajaantuivat ja täyttivät kadun seinästä toiseen. Kun matkueen etupää sivuutti meidät, pilkahti pienempi kuu katonharjojen yli ja valaisi kirkkaasti näyttämöä ihmeellisellä valollaan. Äitini painautui syvemmälle ystävälliseen varjoon ja näki piilopaikastaan, ettei matkue ollutkaan isäni retkikunta, vaan nuoria tharkeja noutamasta palaava karavaani. Heti oli hänen suunnitelmansa valmis, ja kun eräät vaunut kulkivat piilopaikkamme ohitse, hypähti hän salaa takalaudalle, kyyristyen korkean vaunuseinämän varjoon ja painaen rakkaudentuskassaan minua lujasti rintaansa vasten. "-- Hän tiesi mitä minä en tietänyt, ettei hän sen yön jälkeen saisi enää milloinkaan pitää minua sylissään ja ettemme enää koskaan saisi edes nähdä toistemme kasvoja. Aukiolla vallitsevassa hämmingissä hän työnsi minut toisten lasten sekaan, joiden matkahuoltajat olivat nyt vapautuneet velvollisuudestaan. Meidät sijoitettiin kaikki yhdessä avaraan huoneeseen, meitä ruokkivat naiset, jotka eivät olleet mukana retkellä, ja seuraavana päivänä meidät jaettiin eri päälliköiden seurueisiin. "-- Sen yön jälkeen en enää nähnyt äitiäni. Tal Hajus vangitutti hänet, ja kaikin keinoin, mitä häpeällisimpään ja hirveimpään kidutukseen saakka, koetettiin häneltä kiristää isäni nimeä. Mutta hän pysyi lujana ja uskollisena, kunnes hän vihdoin kuoli johonkin kauheaan rääkkäykseen Tal Hajusin ja tämän päälliköiden naurun kaikuessa. "-- Sittemmin sain tietää hänen kertoneen kiusaajilleen, että hän oli surmannut minut säästääkseen minut joutumasta samanlaiseen kohtaloon heidän käsissään ja että hän oli heittänyt ruumiini valkeille apinoille. Ainoastaan Sarkoja ei uskonut häntä, ja vieläkin tunnen, että hän epäilee syntyperääni, mutta nykyisin hän ei kuitenkaan uskalla paljastaa minua, sillä olen varma, että hän myöskin on arvannut, kuka on isäni. "-- Kun isäni palasi retkeltään, olin saapuvilla Tal Hajusin kertoessa hänelle äitini kohtalosta. Mutta hänen kasvonsa eivät värähtäneetkään, ei mikään osoittanut, että asia oli häneen koskenut; hän vain kuunteli vakavana, nauramatta, kun Tal Hajus ilvehtien kuvasi äitini kuolinkamppailua. Siitä hetkestä lähtien hän on ollut julmimmistakin julmin, ja minä odotan sitä päivää, jolloin hän on päässyt pyrkimystensä päämäärään ja saa polkea Tal Hajusin ruhon jalkainsa alle, sillä siitä, että hän vain odottaa sopivaa tilaisuutta ja että hänen suuri rakkautensa on yhtä voimakas kuin sen ensi kertoja sykähdellessä neljäkymmentä vuotta sitten, olen yhtä varma kuin siitäkin, että me istumme tässä muinaisen valtameren rannalla järkevien ihmisten nukkuessa, John Carter." "Entä isäsi, Sola, onko hän nyt mukanamme?" kysyin. "Kyllä, mutta hän ei tiedä, kuka minä olen, eikä hän myöskään tiedä, kuka kavalsi äitini Tal Hajusille. Vain minä tiedän isäni nimen, ja vain minä sekä Tal Hajus ja Sarkoja tietävät, että juuri viimemainittu kävi kielimässä, saattaen tuskallisen kuoleman isäni rakastamalle naiselle." Istuimme ääneti hetken, hän vaipuneena synkkiin ajatuksiin muistellessaan kauheata menneisyyttä, minä tuntien sääliä olento-raukkaa kohtaan, jonka tämän heimon sydämettömät, tunteettomat tavat olivat tuominneet rakkaudettomaan, julmuutta ja vihaa huokuvaan elämään. Sitten hän alkoi taaskin puhua: "John Carter, jos todellinen mies on milloinkaan polkenut Barsoomin kylmää, kuollutta pintaa, niin se olet sinä. Tiedän voivani luottaa sinuun, ja koska se tieto saattaa vielä joskus auttaa sinua tai isääni tai Dejah Thorisia tai minua, niin aion sanoa sinulle isäni nimen vaatimatta sinulta minkäänlaisia vaitiolon lupauksia tai sitoumuksia. Kun sopiva aika tulee, niin paljasta totuus, jos näet sen hyväksi. Luotan sinuun, koska tiedän, että kirouksenasi ei ole tuota hirveätä luonteenpiirrettä, joka pakottaa ehdottomasti ja mistään välittämättä puhumaan totta, koska tiedän, että voisit, kuten kuka kotimaasi Virginian herrasmies hyvänsä, valehdella, jos valhe säästäisi toisilta murhetta ja kärsimyksiä. Isäni nimi on Tars Tarkas." KUUDESTOISTA LUKU Pakosuunnitelmia Loppumatka Tharkiin saakka kului ilman huomattavia tapahtumia. Viivyimme matkalla kaksikymmentä päivää, kuljimme kahden meren pohjitse ja sivuutimme lukuisia raunioituneita kaupunkeja, jotka enimmäkseen olivat pienempiä kuin Korad. Kahdesti menimme Marsin kuuluisien vesiväylien eli, kuten maapallon tähtientutkijat niitä nimittävät, kanavien poikki. Tällaisiin kohtiin saapuessamme lähetettiin aina edeltäkäsin joku sotilas tarkastamaan seutua voimakkaalla kaukoputkella, ja jollei huomattavaa joukkoa punaisten marsilaisten sotavoimia ollut lähettyvillä, etenimme niin likelle kuin uskalsimme ilmituloa pelkäämättä, minkä jälkeen leiriydyimme iltaan saakka. Pimeän tultua lähestyimme hitaasti viljeltyä seutua ja etsittyämme jonkun niistä lukuisista, leveistä viertoteistä, joita säännöllisten välimatkojen päässä kulkee viljellyn alueen poikki, hiivimme äänettömästi ja varkain viljellyn alueen halki erämaahan. Yksi tällainen läpikulku vaati viisi tuntia yhtämittaista marssia, ja toiseen meni kokonainen yö, niin että juuri poistuimme korkeamuuristen peltojen alueelta, kun aurinko nousi. Kun kuljimme näiden seutujen poikki pimeässä, en voinut nähdä kuin varsin vähän, paitsi milloin lähempi kuu, joka lakkaamatta kiersi hurjaa vauhtia Barsoomin taivaalla, ajoittain valaisi pieniä maisema-aloja. Silloin näin muuritettuja peltoja ja matalia epäsäännöllisiä rakennuksia, jotka suuresti muistuttivat maapallon maalaistaloja. Siellä kasvoi paljon puita järjestettyinä säännöllisiin ryhmiin, ja jotkut niistä olivat tavattoman pitkiä. Muutamissa rakennuksissa oli eläimiä, jotka kiljuivat ja korskuivat hirveästi vainutessaan meidän rajujen, villien eläimiemme ja raaempien ihmisolentojen läsnäolon. Vain yhden ainoan kerran näin inhimillisen olennon. Siinä kohdassa katkaisi tiemme leveä, valkea valtatie, jollainen halkaisee jokaisen viljellyn alueen pitkin pituuttaan keskeltä kahtia. Tämä olento oli varmaankin nukkunut tien vieressä, sillä kun minä tulin hänen kohdalleen, kohosi hän toisen kyynärpäänsä varaan ja luotuaan silmäyksen lähenevään karavaaniin hyppäsi kauhuissaan seisaalleen ja pakeni suinpäin tietä myöten, kiiveten sitä reunustavan muurin yli vikkelästi kuin säikähtynyt kissa. Tharkit eivät kiinnittäneet häneen vähääkään huomiota; he eivät olleet sotajalalla. Ainoana merkkinä siitä, että he olivat nähneet hänet, oli karavaanimme vauhdin jouduttaminen, kun kiiruhdimme kohti toisella puolella olevaa erämaata, josta Tal Hajusin alue alkoi. En kertaakaan ollut puhellut Dejah Thorisin kanssa, sillä hän ei ollut lähettänyt minulle sanaa, että olisin tervetullut hänen vaunuihinsa, ja typerä ylpeys esti minua lähentelemästä häntä. Uskonpa todella, että miehen kyky seurustella naisten kanssa on päinvastaisessa suhteessa hänen kelpoisuuteensa miehenä. Kyvytön raukka kykenee varsin usein lumoamaan kauniimpaa sukupuolta, kun taas sotilas, joka saattaa värähtämättä katsoa tuhansia todellisia vaaroja silmästä silmään, piilottelee takalistolle kuin ujosteleva lapsi. Kolmantenakymmenentenä päivänä Barsoomiin saapumiseni jälkeen marssimme muinaiseen Tharkin kaupunkiin, jonka jo ammoin unholaan vaipuneelta kansalta tämä vihreä rotu oli varastanut nimenkin. Tharkilaislaumojen yhteinen lukumäärä on noin kolmekymmentätuhatta henkeä jakautuneina kahteenkymmeneenviiteen yhdyskuntaan. Jokaisella kunnalla on oma jedinsä ja lisäksi pienempiä päälliköitä, mutta kaikkia niitä hallitsee Tal Hajus, Tharkin jeddak. Viiden yhdyskunnan päämaja on Tharkin kaupungissa, ja loput ovat siroteltuina muihin Marsin autioihin kaupunkeihin pitkin Tal Hajusin vallassa olevaa aluetta. Suurelle keskusaukiolle saavuimme iltapäivällä. Palaavan retkikunnan vastaanotto ei suinkaan ollut ihastuneen ystävällinen. Ne, jotka sattuivat olemaan saapuvilla, sanoivat niiden miesten tai naisten nimet, joiden kanssa joutuivat suoranaisesti kosketuksiin, lausuen siten sikäläisen tavanmukaisen muodollisen tervehdyksen. Mutta kun levisi tieto, että matkueen mukana oli kaksi vankia, heräsi myöskin enemmän mielenkiintoa, kyselevien ryhmien tungeksiessa Dejah Thorisin ja minun ympärilläni. Pian meille näytettiin uudet asuntomme, ja päivän loppuosa kului meidän sovittautuessamme uusiin oloihimme. Uusi majapaikkani oli aukiolle etelästäpäin tuovan kadun varrella; tämä katu oli kaupungin valtasuoni, jota myöten me olimme marssineet portilta keskukseen. Minulle oli varattu kokonainen rakennus, joka sijaitsi aukion toisessa laidassa. Sama suurenmoinen rakennustekniikka, joka oli ollut Koradissa niin silmäänpistävänä piirteenä, oli havaittavissa täälläkin, mutta, jos mahdollista, vieläkin komeampana ja loistavampana. Majapaikkani olisi sopinut Maan mahtavimman hallitsijan asunnoksi, mutta näihin alkeellisiin olentoihin ei rakennuksista vaikuttanut mikään muu kuin niiden koko ja niiden huoneiden tavaton tilavuus; kuta suurempi rakennus, sitä halutumpi se oli. Niinpä oli Tal Hajusin hallussa tavattoman avara talo, joka ilmeisesti oli ollut joku julkinen rakennus; se oli kaupungin suurin, mutta kokonaan sopimaton hallitsijan palatsiksi. Lähinnä suurin oli varattu Lorkvas Ptomelille, seuraava eräälle vähempiarvoiselle, ja niin edelleen kaikille viidelle jedille. Sotilaat asuivat samoissa rakennuksissa kuin ne päälliköt, joiden seurueisiin he kuuluivat, tai jos pitivät parempana asua yksin, etsivät suojaa jostakin tuhansista isännättömistä rakennuksista omassa kaupunginosassaan, jollainen oli määrätty kutakin yhdyskuntaa varten. Asuinrakennuksen valinta oli tehtävä tämän jaon puitteissa. Poikkeuksena olivat jedit, jotka kaikki olivat sijoittuneet aukion laidoilla oleviin rakennuksiin. Kun olin saanut taloni järjestetyksi tai oikeammin valvonut, että se oli järjestetty täyteen kuntoon, oli auringon lasku kohta käsissä, ja kiiruhdin ulos etsimään Solaa ja tämän huollettavia, sillä olin päättänyt keskustella Dejah Thorisin kanssa ja koettaa selittää hänelle, kuinka välttämätöntä meidän oli tehdä ainakin välirauha siihen asti, kunnes keksisin jonkun keinon auttaakseni hänet karkuun. Etsin turhaan, kunnes suuresta punaisesta auringosta enää näkyi vain kapea reuna, joka oli katoamaisillaan näköpiirin taakse. Silloin huomasin Woolan ruman pään pilkistävän eräästä toisen kerroksen ikkunasta saman kadun varrella kuin oma majapaikkani, mutta vastaisella puolella katua ja vielä lähempänä aukiota. Odottamatta sen kummempaa kehoitusta kiiruhdin portaita myöten toiseen kerrokseen ja astuin suureen, rakennuksen etusivulla olevaan huoneeseen. Siellä tervehti minua innostunut Woola, joka heittäytyi suurine ruhoineen päälleni melkein kaataen minut lattialle. Otusparka oli niin ihastunut nähdessään minut jälleen, että luulin sen nielaisevan minut; se hymyili niin, että kita avautui korvasta toiseen ja kaikki kolme hammasriviä paljastuivat. Rauhoitin eläintä, lausuen sille muutamia komentosanoja ja hyväillen sitä, ja katselin hätäisesti ympärilleni yhä lisääntyvässä pimeydessä nähdäkseni Dejah Thorisin. Kun en nähnyt hänestä merkkiäkään, lausuin hänen nimensä. Huoneen kaukaisimmasta nurkasta kuului hiljainen vastaus, ja parilla nopealla askeleella olin hänen vieressään. Hän oli vetäytynyt kyyryyn silkkivaippojen ja turkisten sekaan muinaisaikaiselle, leikkauskoristeiselle puutuolille. Kun seisoin odotellen, nousi hän täyteen pituuteensa ja katsoen minua suoraan silmiin lausui: "Mitä tahtoo tharkilainen Dotar Sojat Dejah Thorisilta, vangiltaan?" "Dejah Thoris, en tiedä, miten olen sinua suututtanut. En missään nimessä ole tahtonut vähimmässäkään määrin loukata sinua, jota olin toivonut saavani puolustaa ja tukea. Älä ole minusta tietävinäsi, jos niin haluat, mutta sinun täytyy auttaa minua valmistamaan karkaamistasi, jos se suinkin on mahdollista; se ei ole pyyntöni, se on määräykseni. Kun taaskin olet turvassa isäsi luona, niin saat tehdä minulle mitä tahdot. Mutta tästä lähtien siihen päivään saakka olen minä herrasi ja sinun on toteltava ja autettava minua." Hän katsoi minua pitkään ja vakavasti, ja minusta tuntui, että hänen vihansa lauhtui. "Ymmärrän sanasi, Dotar Sojat", hän vastasi, "mutta sinua itseäsi en ymmärrä. Olet kummallinen sekoitus miehestä ja lapsesta, raakalaisesta ja ylimyksestä. Toivoisin hartaasti, että voisin lukea sydämesi ajatukset." "Katso jalkoihisi, Dejah Thoris! Sydämeni on siellä nyt, kuten se on ollut siitä Koradin yöstä asti ja on aina, sykkien vain sinulle, kunnes kuolema sen vaimentaa." Hän astui pienen askeleen minua kohti, ojentaen kauniit kätensä eteenpäin, niin että ne tekivät omituisen haparoivan liikkeen. "Mitä tarkoitat, John Carter?" hän kuiskasi. "Mitä sanot minulle?" "Sanon sen, minkä olin itselleni luvannut olla sanomatta ainakin siihen asti, kunnes et enää ole tämän vihreän kansan vankina. Käyttäytymisesi johdosta minua kohtaan viimeisinä kahtenakymmenenä päivänä olin arvellut jättää sen iäksi sanomatta. Sanon sinulle, Dejah Thoris, että olen sinun, sieluineni, ruumiineni; tahdon palvella sinua, taistella puolestasi, kuolla puolestasi. Vain yhtä seikkaa pyydän vastalahjaksi, sitä, ettet millään tavoin, et merkilläkään, lausu moitettasi tai hyväksymistäsi sanoistani, kunnes olet turvassa oman kansasi keskuudessa, ja että kiitollisuus ei saa vähääkään vaikuttaa tunteisiisi minua kohtaan, mitkä hyvänsä ne lienevätkin. Mitä tahansa teenkin sinua palvellakseni, johtuu se yksinomaan itsekkäistä vaikutteista, sillä minusta on hauskempi palvella kuin olla palvelematta sinua." "Kunnioitan toivomuksiasi, John Carter, sillä ymmärrän niiden vaikutteet, ja otan vastaan palveluksesi yhtä mielelläni kuin myöskin alistun määräysvaltaasi. Sanasi olkoon lakini. Olen kahdesti tehnyt ajatuksissani väärin sinua kohtaan ja pyydän sinua antamaan anteeksi." Emme enää voineet keskustella henkilökohtaisista asioista, sillä huoneeseen astui Sola hyvin kiihtyneenä ja kokonaan toisenlaisena kuin hänen tavallinen, rauhallinen ja hillitty olemuksensa. "Tuo hirveä Sarkoja on ollut Tal Hajusin puheilla", hän huudahti, "ja mikäli aukiolla kuulin, on teillä kummallakaan varsin vähän toiveita." "Mitä he puhuvat?" kysyi Dejah Thoris. "Että teidät heitetään villien _calotien_ (koirien) raadeltaviksi suurelle areenalle, niin pian kun heimot ovat kokoontuneet vuotuisille juhlille." "Sola", sanoin, "olet thark, mutta vihaat ja inhoat kansasi tapoja yhtä paljon kuin mekin. Etkö tahdo koettaa paeta kanssamme? Olen varma siitä, että Dejah Thoris voi tarjota sinulle kodin ja turvan kansansa keskuudessa, eikä kohtalosi voi olla siellä sen pahempi, kuin sen täytyy täällä aina olla." "Niin", huudahti Dejah Thoris, "tule kanssamme, Sola! Sinulla on parempi olla Heliumin punaisen kansan keskuudessa kuin täällä, ja voin luvata sinulle sekä kodin keskuudessamme että lisäksi vielä rakkautta ja kiintymystä, jota luontosi kaipaa ja jonka kansasi tavat sinulta aina kieltävät. Tule kanssamme, Sola! Voisimmehan paeta ilman sinua, mutta kohtalosi olisi hirveä, jos he epäilisivät sinun auttaneen meitä. Tiedän kyllä, ettei sekään pelkosi saisi sinua estämään pakoamme, mutta me tahdomme sinut mukaamme, tahdomme sinut aurinkoiseen onnen maahan, sellaisen kansan sekaan, joka tietää, mitä rakkaus, yhteistunto ja kiitollisuus merkitsevät. Tulethan mukaamme, Sola! Sano, tulethan!" "Suuri, Heliumiin vievä vesiväylä on vain kahdeksankymmenen kilometrin päässä etelässä", mumisi Sola puolittain itsekseen. "Nopea thoat juoksisi sen kolmessa tunnissa. Ja sieltä on Heliumiin kahdeksansataa kilometriä, enimmäkseen harvaan asuttuja seutuja. He tietäisivät kyllä ja ajaisivat meitä takaa. Voisimme piiloutua suurten puiden sekaan vähäksi aikaa, mutta karkaamismahdollisuudet ovat todellakin vähäiset. He ajaisivat meitä takaa aina Heliumin porteille saakka ja levittäisivät surmaa joka askeleella. Te ette tunne heitä." "Emmekö voi päästä Heliumiin mitään muuta tietä?" kysyin. "Etkö voi piirtää minulle jonkunlaista karttaa seudusta, jonka kautta meidän on mentävä, Dejah Thoris?" "Kyllä", hän vastasi ja ottaen hiuksistaan suuren timantin hän piirsi marmorilattiaan ensimmäisen Barsoomia esittävän kartan, minkä olin koskaan nähnyt. Siinä oli joka suuntaan käyviä pitkiä suoria viivoja, jotka milloin olivat yhdensuuntaisia, milloin suppenivat jotakin suurta ympyrää kohti. Nämä viivat, hän selitti, olivat vesiväyliä; ympyrät olivat kaupunkeja, joista yksi, kaukana luoteissuunnalla meistä, Helium. Lähempänä oli toisia kaupunkeja, mutta hän sanoi pelkäävänsä mennä moniin niistä, sillä kaikki ne eivät olleet ystävällisissä suhteissa Heliumin kanssa. Tarkasteltuani karttaa huolellisesti kuutamossa, joka nyt valaisi huoneen, osoitin lopuksi kaukana meistä pohjoiseen olevaa vesitietä, joka myöskin näkyi vievän Heliumiin. "Eikö tämä kulje isoisäsi alueen läpi?" kysyin. "Kyllä", vastasi hän, "mutta se on yli kolmensadan kilometrin päässä meistä. Se on yksi niitä vesiväyliä, joiden poikki kuljimme Tharkiin tullessamme." "He eivät suinkaan epäilisi meidän koettavan päästä niin kaukaiselle vesiväylälle", sanoin, "ja juuri senvuoksi pidän sitä parhaana pakotienä." Sola oli samaa mieltä kanssani, ja päätimme lähteä Tharkista jo samana yönä, niin pian kun vain löytäisin thoatini ja saisin ne satuloiduksi. Solan piti ratsastaa toisella, Dejah Thorisin ja minun toisella. Kunkin meistä pitäisi ottaa ruokaa ja juomaa kahden päivän varalta, sillä ratsuja ei voitaisi kovin pahasti hoputtaa niin pitkällä matkalla. Käskin Solan mennä Dejah Thorisin kanssa erästä vähän käytettyä katua pitkin kaupungin etelälaitaan, jossa minä kohtaisin heidät thoateineni niin pian kuin mahdollista. Sitten jätin heidät kokoamaan ruokaa sekä silkki- ja turkisvaippoja, niin paljon kuin tarvitsimme, ja hiivin itse hiljaa ensimmäisen kerroksen takaosaan, astuen sieltä pihalle, jossa eläimemme tapansa mukaan liikkuivat rauhattomasti sinne tänne, ennenkuin asettuivat yölevolle. Rakennuksien varjossa, suojassa Marsin kuiden kirkkailta säteiltä, liikkui suuri lauma thoateja ja zitidareja, viimemainitut päästellen matalia kurkkuääniään ja edelliset tuon tuostakin kirahdellen kimakasti, mikä on raivon, näiden eläinten miltei yhtämittaisen olotilan, merkki. Nyt ne olivat levollisempia, kun ainoatakaan ihmistä ei ollut saapuvilla, mutta kun ne vainusivat minut, tulivat ne rauhattomammiksi ja niiden kamalat äänet yltyivät. Puuhani oli vaarallista, minun oli mentävä thoattarhaan yksin ja lisäksi yöllä. Ensinnäkin saattaisi niiden kiihtyvä melu varoittaa lähellä olevia sotilaita, että jotakin oli tekeillä, ja toiseksi voisi joku suuri ori-thoat pienimmästäkin syystä tai ilman minkäänlaista syytä saada päähänsä ryhtyä johtamaan hyökkäystä minua vastaan. Minulla ei ollut vähääkään halua ärsyttää eläinten pahaa luontoa tällaisena yönä, jolloin niin paljon riippui äänettömyydestä ja nopeudesta. Pysyttelin senvuoksi rakennusten varjossa valmiina millä hetkellä hyvänsä hyppäämään turvaan läheiseen ovi- tai ikkuna-aukkoon. Sillä tavoin hiivin äänettömästi suurelle portille, joka pihan takaosasta aukeni kadulle, ja sitä lähestyessäni kutsuin hiljaa ratsujani. Miten kiitinkään kaitselmusta, joka oli antanut minun olla siksi kaukonäköinen, että olin voittanut näiden villien mykkien eläinten rakkauden ja luottamuksen, sillä pihan toiselta laidalta näin kahden suuren eläimen raivaavan itselleen tietä minua kohti korkeiden lihavuorien lomitse. Ne tulivat aivan lähelleni hangaten turpaansa minua vasten ja nuuhkien ruokapalasia, joita minun oli tapana aina tuoda niille palkkioksi. Aukaisin portin ja käskin molempien suurten otusten mennä ulos, minkä jälkeen livahdin äänettömästi niiden perässä ja suljin portin. En satuloinut ratsujani enkä noussut niiden selkään heti, vaan astelin hiljaa rakennusten varjossa vähän käytetylle kadulle, jota myöten pääsin Dejah Thorisin ja Solan kanssa sopimalleni kohtauspaikalle. Äänettömästi kuin ruumiittomat henget me liikuimme varkain autioita katuja, mutta vasta kun olimme päässeet kaupungin laidassa olevan kentän näkyviin, aloin hengittää vapaasti. Olin varma, että Solan ja Dejah Thorisin ei olisi lainkaan vaikeata päästä huomaamatta kohtauspaikalle, mutta itsestäni ja isoista thoateistani en ollut ensinkään varma, sillä tavatonta oli, että sotilaat poistuivat kaupungista pimeän tultua; sellaista saattoi tapahtua vain pitkälle ratsastusmatkalle lähdettäessä. Pääsin määrätylle paikalle ilman kommelluksia, mutta kun Dejah Thoris ja Sola eivät vielä olleet siellä, vein ratsuni erään suuren rakennuksen eteissaliin. Arvelin, että mahdollisesti joku toinen samassa talossa majaileva nainen oli tullut puhelemaan Solan kanssa siten viivyttäen heidän lähtöään; en ollut pahasti huolissani, ennenkuin lähes tunti oli kulunut eikä heistä ollut näkynyt merkkiäkään. Ja kun vielä oli vierinyt hidas puolituntinen, aloin tulla hyvin levottomaksi. Sitten keskeyttivät yön hiljaisuuden läheneväin ihmisten äänet, jotka melusta päättäen eivät suinkaan saattaneet olla vapauteen varkain hiipiviä pakolaisia. Pian oli joukkue minun kohdallani, ja käytävän pimennosta näin heitä olevan parikymmentä ratsastavaa sotilasta. Ohimennessään lausuivat he muutamia sanoja, jotka saivat sydämeni nousemaan kurkkuun. "Hän on luultavasti sopinut kohtaavansa heidät juuri kaupungin laidassa, ja senvuoksi --" Enempää en kuullut, he olivat jo etäällä; mutta siinä oli tarpeeksi. Suunnitelmamme oli tullut ilmi, ja karkaamismahdollisuudet olisivat tästä lähtien varsin vähäiset, kunnes kauhea loppu olisi käsissä. Nyt toivoin vain pääseväni kiinni joutumatta palaamaan Dejah Thorisin asunnolle saadakseni tietää hänen kohtalonsa. Mutta kuinka se kävisi päinsä mukanani nuo suuret thoat-hirviöt, nyt kun tieto karkaamisestani oli luultavasti hälyttänyt kaupungin jalkeille. Siinä oli vaikea tehtävä ratkaistakseni. Äkkiä välähti päähäni ajatus. Tunsin näiden muinaisten marsilaisten kaupunkien rakennustavan ja tiesin, että kunkin rakennusneliön keskellä oli avoin piha. Hapuilin senvuoksi tietä pimeiden huoneiden läpi, kutsuen thoateja perässäni. Niiden oli työlästä tunkeutua muutamista oviaukoista, mutta kun kaikkien kaupungin näkyvimmillä paikoilla olevien rakennusten mittasuhteet olivat varsin suuret, saivat thoatini kiinni tarttumatta nykineeksi itsensä ovista. Pääsimme siten lopuksi sisäpihalle, jota peitti, kuten olin odottanutkin, tavanmukainen sammalkasvisto, joka saisi olla eläinten ruokana ja juomana, kunnes minun onnistuisi palauttaa ne omaan tarhaansa. Uskoin varmasti, että ne pysyisivät täällä yhtä rauhallisina ja tyytyväisinä kuin missä muualla hyvänsä, ja hyvin vähän todennäköistä oli myöskin, että ne keksittäisiin. Vihreät marsilaiset menivät näet varsin vastahakoisesti autioihin rakennuksiin, sillä niissä oli usein ainoita olioita, joiden luulen herättäneen heissä pelkoa -- Barsoomin isoja valkeita apinoita. Irroitin satulahihnat ja piilotin ne rakennuksen takakäytävään, jonka kautta juuri olimme tulleet pihalle. Jättäen eläimet valloilleen menin pihan poikki ja sen toisella puolella olevien rakennusten läpi kadulle. Odotin oviaukossa, kunnes olin varma, ettei ketään ollut lähettyvillä, kiiruhdin kadun poikki vastaiselle puolelle ja lähimmän oven kautta sen rakennusneliön pihalle. Kulkien tällä tavoin pihasta toiseen, jolloin ilmitulon vaara oli hyvin vähäinen, vain katujen poikki mennessäni, pääsin onnellisesti Dejah Thorisin asunnon takana olevalle pihalle. Täällä luonnollisesti olivat ympäröivissä rakennuksissa asuvien sotilaiden ratsut, ja sotilaat itsensä olisin voinut odottaa kohtaavani, jos olisin mennyt sisälle. Mutta onneksi voin turvautua toiseen, vaarattomampaan keinoon päästäkseni Dejah Thorisin luokse ylempään kerrokseen. Arvioin senvuoksi ensin niin hyvin kuin osasin, missä rakennuksessa hän asui, sillä en ollut sitä ennen katsellut rakennuksia pihan puolelta. Sitten käytin hyväkseni suhteellisen suuria voimiani ja liikkumiskykyäni, hypäten ylöspäin, niin että sain kiinni toisen kerroksen ikkunasta, jonka luulin olevan Dejah Thorisin asunnon takaosassa. Vedin itseni huoneeseen ja hiivin varovasti rakennuksen etuosaa kohti. Vasta kun olin hänen huoneensa ovella, huomasin sieltä kuuluvista äänistä, että huoneessa oli väkeä. En syöksynyt päistikkaa huoneeseen, vaan kuuntelin ulkopuolella saadakseni varmuuden, että huone oli Dejah Thorisin ja että sinne voi vaaratta uskaltautua. Ja hyväpä olikin, että olin niin varovainen, sillä kuulemani äänet olivat miesten matalia kurkkuääniä ja sanat, jotka vihdoin erotin, antoivat minulle tuiki tervetulleen varoituksen. Puhuja oli päällikkö, joka parhaillaan antoi määräyksiä neljälle sotilaalleen. "Ja kun hän palaa huoneeseensa", sanoi puhuja, "kuten hän varmasti tekee huomattuaan, ettei nainen tule häntä tapaamaan kaupungin laitaan, hyökkäätte te neljä hänen kimppuunsa ja riisutte häneltä aseet. Siihen tarvitaan teidän kaikkien yhteiset voimat, jos Koradin tapahtumia koskevat selostukset ovat oikeita. Sidottuanne hänet lujasti kannatte hänet jeddakin asunnon alla olevaan holviin ja panette hänet varmoihin kahleisiin, niin että hänet löydetään, kun Tal Hajus haluaa. Älkää salliko hänen puhutella ketään älkääkä laskeko ketään tähän huoneistoon, ennenkuin hän tulee. Tytön palaamisesta ei ole vähääkään vaaraa, sillä tällä hetkellä hän on varmassa tallessa Tal Hajusin käsissä, ja surkutelkoot häntä kaikki esi-isänsä, sillä Tal Hajus ei tunne sääliä. Suuri Sarkoja on tehnyt kelpo työn tänä yönä. Menen nyt, ja jollette saa häntä vangituksi, kun hän palaa, niin määrään ruumiinne heitettäviksi Issin kylmään helmaan." SEITSEMÄSTOISTA LUKU Taistelu ja tappio Kun puhuja oli antanut määräyksensä, kääntyi hän poistuakseen huoneesta sen oven kautta, jonka luona minä seisoin. Mutta minun oli tarpeetonta odottaa enää; olin kuullut kylliksi ja sydämeni oli täynnä kauhua. Hiivin pois ja palasin pihalle samaa tietä, jota olin tullutkin. Toimintasuunnitelmani oli heti valmis; menin aukion ja sitä reunustavan kadun poikki ja olin pian Tal Hajusin pihalla. Ensimmäisen kerroksen kirkkaasti valaistut ikkunat osoittivat minulle, mistä etsintä oli alotettava. Hiivin ikkunoiden ääreen ja tirkistin sisään. Huomasin heti, ettei sinne pääseminen ollutkaan niin helppoa kuin olin toivonut, sillä pihan puolella olevat huoneet olivat täynnä sotilaita ja naisia. Vilkaisin sitten ylempiin kerroksiin ja näin että kolmas kerros oli pimeänä. Päätin mennä rakennukseen sitä tietä. Yhdessä hetkessä olin saanut kiinni ylhäällä olevasta ikkunalaudasta ja pian olin kiskonut itseni pimeän kolmannen kerroksen suojaavaan varjoon. Onneksi ei valitsemassani huoneessa ollut ketään. Hiivin äänettömästi käytävään ja huomasin, että vastapäisessä huoneessa oli valoa. Päästyäni aukkoon, jota luulin oveksi, huomasin kuitenkin, että se avautui keskelle tavattoman suuren huoneen seinää. Tämä huone ulottui rakennuksen pohjasta, kahta kerrosta alempaa, aina rakennuksen kupukattoon saakka korkealle pääni yläpuolelle. Tämän avaran ympyriäisen salin lattialla tungeksi päälliköitä, sotilaita ja naisia. Toisessa päässä olevalla korokkeella röhötteli kamalimman näköinen hirviö, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hänellä oli kaikki vihreiden marsilaisten kylmät, kovat, julmat, hirvittävät piirteet, mutta ne olivat tulleet vieläkin jyrkemmiksi ja alhaisemmiksi niiden eläimellisten intohimojen johdosta, joiden ohjattavaksi hän jo vuosikausia oli antautunut. Näillä petomaisilla kasvoilla ei ollut jälkeäkään arvokkuudesta eikä ylpeydestä, samalla kun hänen tavaton ruhonsa täytti korokkeen, jolla hän röhötti kuin joku äärettömän suuri mustekala. Hänen kuusi raajaansa tekivät tämän vertauksen hirvittävän ja hämmästyttävän sattuvaksi. Mutta kauheat aavistukset saivat vilun väreet karmimaan selkääni, kun näin Dejah Thorisin ja Solan seisomassa hänen edessään ja hänen pirullisen ilmeensä, kun hän antoi ulkonevien silmiensä ahmia Dejah Thorisin vartalon kauniita muotoja. Viimemainittu puhui parhaillaan, mutta en kuullut hänen sanojaan sen enempää kuin Tal Hajusin matalaa vastaussurinaakaan. Dejah Thoris seisoi suorana hänen edessään, pää ylväästi pystyssä, ja vaikka olinkin etäällä, erotin vihan ja ylenkatseen hänen kasvoiltaan, kun hän pelottomasti ja ylpeästi katseli Tal Hajusia. Hän oli todella tuhannen jeddakin ylpeä tytär, se huokui koko hänen olennostaan, pienestä, kalliista olemuksestaan. Hän oli niin pieni, niin hento häntä ympäröiväin jättiläismäisten sotilaiden rinnalla, mutta hänen majesteettisuutensa rinnalla he supistuivat mitättömiksi kääpiöiksi. Hän oli valtavin olento salissa, ja totisesti uskon, että he tunsivat sen. Nyt antoi Tal Hajus merkin, että sali tyhjennettäisiin ja että vangit jätettäisiin yksin hänen kanssaan. Päälliköt, sotilaat ja naiset katosivat verkkaisesti ympäröivien huoneiden pimentoihin, ja Dejah Thoris ja Sola seisoivat yksin tharkien jeddakin edessä. Vain yksi päällikkö oli empinyt lähtiessään. Näin hänen seisovan suuren patsaan varjossa sormien hermostuneesti hypistellessä pitkän miekan kahvaa ja leppymättömän vihan kuvastuessa Tal Hajusiin suunnatuista silmistä. Se oli Tars Tarkas, ja voin lukea hänen ajatuksensa kuin avoimesta kirjasta, sillä hänen kasvoillaan oli peittämättömän inhon ilme. Hän ajatteli toista naista, joka neljäkymmentä vuotta sitten oli seisonut tämän saman pedon edessä, ja jos minä olisin sillä hetkellä voinut kuiskata sanan hänen korvaansa, niin Tal Hajusin hallituskausi olisi päättynyt. Mutta lopuksi hänkin poistui huoneesta tietämättä, että hän jätti oman tyttärensä eniten vihaamansa ja inhoamansa olennon armoille. Tal Hajus nousi seisaalleen, mutta arvaten hänen tarkoituksensa minä kiiruhdin häntä estämään, juosten kiertoportaita myöten alakerrokseen. Ei ketään tullut vastaani, vaan saavuin huoneen pääovelle kenenkään huomaamatta ja asetuin saman patsaan varjoon, josta Tars Tarkas oli juuri lähtenyt. Saapuessani huoneeseen Tal Hajus puhui parhaillaan. "Heliumin prinsessa, voisin kiristää kansaltanne valtavat lunnaat, jos vain palauttaisin sinut vahingoittumattomana. Mutta tuhat kertaa mieluummin tahdon nähdä kauniiden kasvojesi vääntyvän kidutuksen tuskista. Ne ovat pitkälliset, sen lupaan. Kymmenpäiväinen huvi olisi aivan liian lyhyt osoittamaan, kuinka suuresti rakastan rotuasi. Kauhean kuolemasi pitää häiritä punaisen kansan unta kaikkina tulevina aikoina. Heidän pitää vapista yön pimeydessä, kun heidän isänsä kertovat heille vihreän kansan hirveästä kostosta, Tal Hajusin voimasta, vallasta, vihasta ja julmuudesta. Mutta ennen kidutusta pitää sinun olla omani lyhyt hetkinen, ja siitäkin saapuu tieto Heliumin jeddakille Tardos Morsille, isoisällesi, että hän kierisi maassa suruissaan ja tuskissaan. Huomenna alkaa kidutus; tänä yönä sinä olet Tal Hajusin; tule!" Hän hyppäsi alas korokkeelta ja tarttui raa'asti Dejah Thorisin käsivarteen. Mutta tuskin oli hän ennättänyt koskea tyttöön, kun minä jo olin heidän välissään. Oikeassa kädessäni oli lyhyt miekkani, terävänä ja kiiltävänä; olisin voinut pistää sen hänen saastaiseen sydämeensä, ennenkuin hän oivalsi minun olevan kimpussaan. Mutta kun kohotin käteni antaakseni iskun, johtui Tars Tarkas mieleeni, ja kuohuvasta vihastani ja raivostani huolimatta en voinut riistää häneltä sitä suloista hetkeä, jota varten hän oli elänyt, jota hän oli toivonut niin monta pitkää, raskasta vuotta. Senvuoksi iskinkin vain lujan nyrkkini hänen leukaansa. Äännähtämättäkään hän kaatui lattialle kuin kuollut. Saman kuolemanhiljaisuuden jatkuessa tartuin Dejah Thorisia käteen, ja viitattuani Solaa seuraamaan kiiruhdimme äänettömästi huoneesta toiseen kerrokseen. Kenenkään huomaamatta pääsimme pihanpuolisen ikkunan luokse, ja varustushihnojeni avulla laskin ensin Solan ja sitten Dejah Thorisin maahan. Pudottauduin sitten keveästi heidän perässään ja vein heidät nopeasti rakennuksien varjossa pihan toiselle puolelle. Sieltä jatkoimme matkaa samaa tietä, jota myöten olin juuri saapunut kaupungin etäisestä laidasta. Vihdoin pääsimme thoatieni luokse pihalle, jonne olin ne jättänyt. Satuloin ne häthätää, ja sitten kiiruhdimme rakennuksen läpi sen takana olevalle kadulle. Sola nousi toisen ratsun, Dejah Thoris ja minä toisen selkään, ja me ratsastimme Tharkin kaupungista eteläpuolella olevien kukkuloiden yli. Sensijaan että olisimme kiertäneet kaupungin ympäri ja lähteneet luoteista kohti pyrkiäksemme läheisimmälle vesiväylälle, käännyimme kaakkoiseen päin ja lähdimme ratsastamaan sammalaavikkoa, jonka toisella puolella, yli kolmensadan vaivaloisen ja vaarallisen kilometrin päässä, oli toinen Heliumiin johtava valtasuoni. Emme hiiskuneet sanaakaan, ennenkuin kaupunki oli jäänyt kauas taaksemme, mutta saatoin hyvin kuulla Dejah Thorisin hiljaisen nyyhkytyksen hänen painautuessaan minua vasten, nojaten rakasta päätään olkaani. "Jos onnistumme, päällikköni, niin Heliumin velka on hyvin suuri -- suurempi kuin mitä se ikinä voi sinulle maksaa; ja jollemme onnistu", hän jatkoi, "niin velka on yhtä suuri, vaikka Helium ei sitä tiedä, sillä olet pelastanut sukumme viimeisen jälkeläisen pahemmasta kuin kuolemasta." En vastannut mitään, vaan tartuin hänen vyötäisilläni olevaan käteensä ja puristin hänen pieniä, rakkaita sormiaan, jotka pitivät kiinni minusta turvaa etsien. Jatkuvan hiljaisuuden vallitessa kiiruhdimme eteenpäin pitkin kuun valaisemaa keltaista sammalikkoa kukin meistä vaipuneena omiin mietteisiinsä. Minä puolestani en voinut muuta kuin riemuita tuntiessani Dejah Thorisin lämpimän ruumiin sylissäni, ja huolimatta kaikista meitä odottavista vaaroista sydämeni lauloi ylistyshymniä yhtä iloisesti, kuin jos olisimme jo ratsastaneet sisään Heliumin porteista. Aikaisemmat suunnitelmamme olivat menneet surkeasti myttyyn, joten meillä ei ollut ruokaa eikä juomaa, ja aseita oli vain minulla. Senvuoksi hoputimme ratsujamme sellaiseen vauhtiin, että niiden täytyi väsyä, ennenkuin meillä oli toivoakaan nähdä matkamme ensimmäisen osan päämäärää. Ratsastimme koko yön ja koko seuraavan päivän vain harvoin hieman levähtäen. Toisena yönä olimme kaikki, sekä eläimet että me itse, lopen uupuneita, ja kävimme pitkäksemme sammalille, nukkuen viisi, kuusi tuntia. Ennen päivän koittoa lähdimme jälleen taipaleelle. Kun myöhään seuraavana iltana, ratsastettuamme koko päivän, emme vieläkään olleet nähneet vilahdustakaan puista, jotka ovat koko Barsoomissa suurien vesiväylien merkkejä, valkeni meille koko kamala totuus -- olimme eksyksissä. Ilmeisesti olimme ajaneet ympyrässä, mutta kummalle puolelle olimme kaartaneet, sitä oli vaikea sanoa, eikä se näyttänyt mahdolliseltakaan, sillä olihan aurinko ollut oppaanamme päivällä sekä kuut ja tähdet yöllä. Joka tapauksessa vesiväylää ei ollut näkyvissä, ja seurueemme jokainen jäsen oli menehtymäisillään nälästä, janosta ja väsymyksestä. Kaukana edessämme, hieman matkasuunnastamme oikealle, häämötti matalia vuoria. Päätimme koettaa päästä sinne, toivoen joltakin kukkulalta näkevämme vesiväylän, jota etsimme. Ennen vuorien juurelle saapumistamme yllätti meidät yö, ja puolikuolleina väsymyksestä ja nälästä laskeuduimme lepäämään. Varhain seuraavana aamuna heräsin siihen, että suuri ruho painautui kiinni minuun, ja kun avasin säikähtyneenä silmäni, näin uskollisen Woolani vieressäni; se oli seurannut jälkiämme tiettömän sammalaavikon halki jakamaan kanssamme kohtalomme, mikä se sitten olisikin. Kiersin käsivarteni sen kaulaan ja painoin poskeni sen päätä vasten enkä häpeile sitä tunnustaessani sen enempää kuin sitäkään, että kyyneleet kihosivat silmiini ajatellessani eläimen uskollista rakkautta. Kohta senjälkeen heräsivät myöskin Dejah Thoris ja Sola. Päätimme viipymättä lähteä taaskin pyrkimään kukkuloita kohti. Ratsastettuamme vähän toista kilometriä huomasin, että thoatini alkoi surkeasti kompastella ja hoippua, vaikkemme olleetkaan ajaneet muuta kuin käymäjalkaa edellisestä puolestapäivästä lähtien. Äkkiä se horjahti rajusti toiselle kupeelleen ja kaatua lysähti maahan. Dejah Thoris ja minä lennähdimme pehmeälle sammalelle aivan vahingoittumatta, mutta eläin-paran tila oli surkea; se ei kyennyt edes nousemaan, vaikka me emme enää olleet sitä painamassa. Sola väitti, että illan viileys yhdessä levon kanssa kyllä saisi eläimen virkoamaan, minkä vuoksi en tappanut sitä, kuten aluksi olin aikonut, sillä minusta tuntui julmalta jättää se yksin kuolemaan nälkään ja janoon. Päästin irti hihnat, heitin ratsastusvehkeet eläimen viereen, ja jättäen ratsu-raukan oman onnensa nojaan jatkoimme matkaa yhdellä thoatilla niin hyvin kuin voimme. Sola ja minä kävelimme pakoittaen Dejah Thorisin vastalauseistaan huolimatta ratsastamaan. Olimme päässeet täten noin puolentoista kilometrin päähän kukkuloista, joille pyrimme, kun Dejah Thoris huusi korkealta tähystyspaikaltaan thoatin selästä, että hän näki suuren ratsumiesjoukon, joka juuri ilmestyi eräästä muutamien kilometrien päässä olevasta solasta; Sola ja minä katsoimme hänen osoittamaansa suuntaan ja erotimme selvästi useampia satoja ratsastavia sotilaita. Ne näyttivät etenevän lounaiseen päin, joten ne olisivat joutuneet yhä kauemmaksi meistä. Epäilemättä ne olivat tharkilaisia sotilaita, jotka oli lähetetty ottamaan meitä kiinni, ja huokasimme helpotuksesta, kun näimme niiden ratsastavan meistä poispäin. Nostin kiireesti Dejah Thorisin satulasta, komensin thoatin pitkälleen, ja laskeuduimme itsekin maahan ollaksemme mahdollisimman vähän silmäänpistäviä, ettei sotilaiden huomio kiintyisi meihin. Ratsastettuaan ulos solasta olivat he näkyvissä vain hetken, kadoten sitten ystävällisen harjanteen taakse. Meille se oli sallimuksen hyväntahtoisuutta, sillä jos he olisivat kauan olleet näkyvissä, niin tuskin he olisivat voineet olla huomaamatta meitä. Kun viimeinen sotilas tuli solasta näkyviimme, pysähtyi hän ja kauhuksemme nosti pienen, mutta voimakkaan kaukoputkensa silmilleen, tarkastellen merenpohjaa joka suuntaan. Hän oli ilmeisesti päällikkö, sillä eräissä vihreiden marsilaisten marssikolonnissa on päällikön paikka joukkueen viimeisenä. Kun hänen kaukoputkensa suuntautui meitä kohti, lakkasi sydämemme sykkimästä, ja tunsin kylmän hien kihoavan ruumiini jokaisesta huokosesta. Nyt oli kaukoputki juuri meihin suunnattuna ja -- se pysähtyi. Hermomme olivat äärimmilleen jännittyneet, ja epäilenpä, hengittikö meistä yksikään sinä lyhyenä aikana, jolloin sotilas tarkasteli meitä. Sitten hän laski kaukoputkensa, ja saatoimme nähdä hänen huutavan komennuksen sotilaille, jotka olivat ehtineet pois näkyvistämme harjanteen taakse. Hän ei kuitenkaan jäänyt odottamaan miehiään, vaan käänsi thoatinsa ympäri ja lasketti hurjaa laukkaa meitä kohti. Meillä oli vain yksi heikko pelastumismahdollisuus, ja siihen oli turvauduttava vikkelästi. Kohotin kummallisen marsilaisen pyssyni poskelleni, tähtäsin ja painoin laukaisunappulaa. Kuului terävä paukahdus, kun kuula osui maaliin, ja hyökkäävä päällikkö kellahti nelistävän ratsunsa selästä maahan. Hypähdin pystyyn ja komensin thoatin seisomaan. Käskin Solan ottaa Dejah Thorisin mukaansa ratsun selkään ja koettaa päästä kukkuloille, ennenkuin vihreät sotilaat olisivat kimpussani. Tiesin, että he löytäisivät toistaiseksi piilopaikan rotkoista ja luolista, ja vaikka he kuolisivatkin siellä nälkään, niin sekin olisi heille parempi kuin tharkien käsiin joutuminen. Pakoittaen heidät ottamaan molemmat revolverini vähäisiksi suojelusvälineiksi ja viimeiseksi keinoksi, jonka avulla he voisivat välttää sen kauhean kuoleman, joka heitä varmasti odottaisi, jos he joutuisivat uudelleen vangiksi, otin Dejah Thorisin syliini ja nostin hänet Solan taakse, joka määräykseni mukaan oli jo noussut thoatin selkään. "Hyvästi, prinsessani", kuiskasin, "kenties vielä näemme toisemme Heliumissa. Olen selviytynyt pahemmistakin pinteistä kuin tämä on." Valehtelin, mutta koetin hymyillä. "Mitä", huusi hän, "etkö tule mukanamme?" "Kuinka voisin tulla, Dejah Thoris? Jonkun täytyy pidättää noita vintiöitä, ja minä voin helpommin livahtaa heidän käsistään yksin kuin me kaikki kolme yhdessä." Hän hyppäsi heti thoatin selästä ja kiertäen rakkaat kätensä kaulaani sanoi rauhallisen arvokkaasti Solalle: "Pakene, Sola! Dejah Thoris jää kuolemaan sen miehen kanssa, jota hän rakastaa." Nuo sanat ovat lähtemättömästi kaiverrettuina sydämeeni. Oi, mielelläni uhraisin henkeni tuhannesti, jos vain saisin kuulla ne vielä kerran. Mutta silloin en voinut edes sekunniksikaan antautua hänen syleilynsä hurmaan, vaan painaen huuleni ensimmäisen kerran hänen huulilleen, kohotin hänet ylös ja laskin hänet uudelleen Solan taakse, antaen viimemainitulle jyrkän käskyn pitää väkisin häntä thoatin selässä. Sitte läimäytin thoatia kylkeen, ja he kiitivät pois Dejah Thorisin rimpuillessa viimeiseen asti vapautuakseen Solan otteesta. Kääntyessäni ympäri näin vihreiden sotilaiden nousevan harjanteelle ja etsivän katseillaan päällikköään. Pian he huomasivat hänet ja heti senjälkeen minut. Mutta tuskin olivat he nähneet minut, kun aloin ampua maaten vatsallani sammalistossa. Pyssyni säiliössä oli tasan sata panosta ja toiset sata vyössäni. Voin senvuoksi ampua nopeasti yhtä mittaa, kunnes kaikki sotilaat, jotka olivat ehtineet nousta harjanteelle, olivat joko kaatuneet tai kiiruhtaneet suojaan. Tämä voittoni oli kuitenkin lyhytaikainen, sillä pian hyökkäsi kimppuuni koko joukkue, kaikkiaan noin tuhat miestä, ratsastaen hurjaa nelistä. Ammuin, kunnes pyssyni oli tyhjä ja he olivat hyvin lähellä minua. Vilkaistuani sitten sivulleni ja nähtyäni, että Dejah Thoris ja Sola olivat kadonneet kukkuloiden sekaan, hyppäsin pystyyn, heitin hyödyttömän pyssyni menemään ja lähdin juoksemaan päinvastaiseen suuntaan kuin mihin Sola holhokkeineen oli mennyt. Jos marsilaiset ovat milloinkaan saaneet katsella hyppynäytäntöä, niin saivat sellaisen silloin nähdä hämmästyneet takaa-ajajani, mutta vaikkakin se johti heidät poispäin Dejah Thorisista, niin se ei saanut heitä unohtamaan pyrkimystään vangita minut. He kiitivät hurjaa vauhtia perässäni, kunnes lopuksi satutin jalkani ulkonevaan kvartsikappaleeseen ja kellahdin sätkytellen sammalelle. Kun katsahdin ylöspäin, olivat he jo kimpussani, ja vaikka tempasin pitkän säiläni aikoen myydä henkeni mahdollisimman kalliista hinnasta, niin kaikki oli pian ohi. Kaaduin iskuista, joita tuli satamalla; pyörryin, kaikki musteni silmissäni ja vaivuin unhotuksen tilaan. KAHDEKSASTOISTA LUKU Kahleissa Warhoonissa Oli varmaankin kulunut useita tunteja, ennenkuin uudelleen tulin tajuihini, ja muistan hyvin hämmästyksen tunteen, joka minut valtasi huomatessani, etten ollutkaan kuollut. Viruin silkkivaipoista ja turkiksista valmistetulla vuoteella pienen huoneen nurkassa. Huoneessa oli myöskin muutamia vihreitä sotilaita ja minuun päin kumartuneena ikivanha, hirvittävän ruma akka. Kun aukaisin silmäni, kääntyi viimemainittu erääseen sotilaaseen päin lausuen: "Hän jää eloon, oi jed." "Se on hyvä", vastasi puhuteltu, nousten seisaalleen ja lähestyen vuodettani. "Hänestä saamme harvinaisen numeron suurille kisoillemme." Kun silmäni nyt sattuivat häneen, näin, ettei hän ollut thark, sillä hänen koristuksensa ja arvomerkkinsä olivat toisenlaiset. Hän oli tavattoman suurikokoinen, pää ja rinta täynnä kauheita arpia, yksi torahammas poikki ja toinen korva poissa. Kummallakin puolella rintaa riippui hänellä hihnassa ihmisen pääkallo ja joukko kuivattuja käsiä. Hänen viittauksensa suuriin kisoihin, joista olin kuullut niin paljon tharkien keskuudessa, osoitti minulle, että olin vain joutunut ojasta allikkoon. Vaihdettuaan naisen kanssa vielä joitakuita sanoja, jotka saivat hänet uskomaan, että kykenin jo hyvin lähtemään matkalle, jed komensi meidät thoatien selkään ja ratsastamaan pääjoukon jäljessä. Minut sidottiin lujasti niin rajun ja vastahakoisen ratsun selkään kuin ikinä olin nähnyt, ja ratsumies kummallakin puolellani estämässä minua kantavaa eläintä karkaamasta lähdimme hurjaa laukkaa ajamaan pääjoukkoa takaa. Haavat vaivasivat minua hyvin vähän; niin ihmeteltävän nopeasti olivat naisen lääkkeet vaikuttaneet ja niin taitavasti oli hän sitonut ja paikannut vammani. Juuri ennen yön tuloa saavutimme pääjoukon. Se oli äskettäin asettunut leiriin yötä varten. Minut vietiin heti johtajan puheille, joka osoittautui warhoonilaumojen jeddakiksi. Samoin kuin minut vanginnut jed oli hänkin kauhean arpinen, ja hänen rinnallaan oli samanlaiset korut, pääkallot ja kuivatut kädet, jotka näyttivät olevan warhoonien kaikkien korkeampien sotilaiden merkkinä, samalla todistaen heidän hirveää julmuuttaan, jonka rinnalla itse tharkitkin jäävät varjoon. Jeddakia, Bar Comasia, joka oli verrattain nuori, vihasi ja kadehti hänen vanha alapäällikkönsä Dak Kova, sama jed, joka oli minut vanginnut. En saattanut olla huomaamatta, että viimemainittu suorastaan etsi tilaisuutta voidakseen loukata päämiestään. Hän ei ollut tietävinäänkään tavanmukaisesta muodollisesta tervehdyksestä astuessamme jeddakin puheille, vaan tyrkäten raa'asti minut hallitsijan eteen huudahti matalalla äänellä ja uhkaavasti: "Olen tuonut tänne kummallisen olennon, jolla on tharkin merkit. Minua huvittaa nähdä hänen tappelevan villin thoatin kanssa suurilla juhlilla." "Hän kuolee sillä tavalla, jonka Bar Comas, jeddakinne, näkee hyväksi määrätä, jos hän kuolee ollenkaan", vastasi nuori hallitsija ponnekkaasti ja arvokkaasti. "Josko ollenkaan?" mylvi Dak Kova. "Kaulassani olevien kuivien käsien nimessä, hän kuolee, Bar Comas. Maitopartainen ventoutesi ei voi häntä pelastaa. Oi, jospa warhoonien hallitsijana olisi todellinen jeddak eikä heikko raukka, jonka suonissa on vettä ja jolta vanha Dak Kovakin voisi paljain käsin riistää arvomerkit!" Bar Comas silmäili loukkaavaa ja niskuroivaa päällikköä hetkisen ja hänen ilmeistään kuvastui ylpeää, pelotonta halveksimista ja vihaa. Sitten hän paljastamatta asetta ja virkkamatta sanaakaan karkasi herjaajan kurkkuun. En koskaan ennen ollut nähnyt kahden vihreän marsilaisen sotilaan taistelevan luonnon antamilla aseilla, ja nyt seurannut eläimellinen rohkeuden näyte oli hirvittävämpi, kuin hurjinkaan mielikuvitus voi sommitella. He repivät toistensa silmiä ja korvia käsillään, iskivät ja viiltelivät toisiaan välkkyvillä torahampaillaan, kunnes kumpikin oli pelkkinä repaleina päästä jalkoihin saakka. Bar Comasilla oli taistelussa voiton puoli, sillä hän oli voimakkaampi, vikkelämpi ja älykkäämpi. Pian oli ilmeistä, että taistelu oli ratkaistu ja että puuttui vain lopullinen kuolinisku, kun Bar Comas liukahti kiskoutuessaan irti vastustajansa otteesta. Tätä pientä tilaisuutta oli Dak Kova juuri odottanutkin. Hän syöksi Bar Comasin kimppuun, upotti ainoan valtavan torahampaansa tämän ruumiiseen ja viilsi nuoreen jeddakiin haavan alhaalta ylös asti, niin että torahammas pysähtyi vasta Bar Comasin leukaluuhun. Voittaja ja voitettu kierähtivät hervottomina ja elottomina sammalelle yhtenä ainoana raadeltuna ja verisenä lihaläjänä. Bar Comas oli kuollut ja vain Dak Kovan naisten suurenmoiset ponnistukset pelastivat tämän ansaitulta kohtalolta. Kolme päivää senjälkeen hän asteli omin vointinsa Bar Comasin ruumiin ääreen, joka tavan mukaan oli saanut virua paikallaan, ja laskien jalkansa entisen hallitsijansa rinnalle otti itselleen warhoonin jeddakin arvonimen. Kaatuneen jeddakin pää ja kädet leikattiin irti lisättäviksi voittajan koristuksiin, minkä jälkeen hänen naisensa hurjasti ja kamalasti nauraen polttivat jäännökset. Dak Kovan saamat vammat olivat viivyttäneet marssia niin paljon, että luovuttiin koko matkasta, jonka tarkoituksena oli tehdä hävitysretki erääseen pieneen tharkilaiseen yhteiskuntaan kostoksi hautomalaitoksen tuhoamisesta. Retki siirrettiin suurien kisojen jälkeiseen aikaan, ja koko sotilasjoukko, luvultaan kymmenentuhatta, kääntyi takaisin Warhooniin. Ensimmäiset kokemukseni tämän julman ja verenhimoisen kansan matkueessa olivat vain esimakua niistä näytännöistä, joiden katsojana sain olla melkein joka päivä heidän keskuudessaan. Heidän heimonsa on paljoa pienempi kuin tharkien, mutta paljoa raaempi ja hurjempi. Ei kulunut päivääkään, jona ei sattunut taisteluja warhoonien eri yhdyskuntien jäsenten kesken. Sattuipa yhtenä ainoana päivänä kokonaista kahdeksan kuolemaan päättynyttä kaksintaistelua. Saavuimme Warhoonin kaupunkiin kolmipäiväisen marssin jälkeen, ja minut heitettiin heti vankiholviin ja kahlehdittiin vankoilla ketjuilla kiinni lattiaan ja seiniin. Ruokaa sain säännöllisin väliajoin, mutta kun kopissani oli pilkkosen pimeätä, en tiedä, viruinko siellä päiviä, viikkoja vaiko kuukausia. Se oli elämäni kauheinta aikaa, ja vielä nytkin ihmettelen, etten menettänyt järkeäni sysimustan pimeyden hirmuissa. Kopissa vilisi ryömiviä ja matelevia otuksia; kun olin pitkälläni, suikerteli ylitseni kylmiä, limaisia eläviä, ja silloin tällöin näin pimeästä vastaani tuijottavat, tulisen hehkuvat silmät. Ulkomaailmasta ei kuulunut luokseni ainoatakaan ääntä, eikä vartijani suonut minulle ainoatakaan sanaa, vaikka aluksi pommitin häntä kysymyksillä. Lopulta näitä kauheita olentoja kohtaan, jotka olivat syösseet minut tähän hirveään paikkaan, tuntemani mielipuolisuutta lähentelevä viha ja inho kohdistuivat epäselvinä ajatuksissani yhteen ainoaan henkilöön, vartijaani, joka muuttui mielessäni koko warhooniheimon edustajaksi. Olin pannut merkille, että hän tuli aina himmeine soihtuineen tuomaan ruokaa ulottuvilleni ja että hänen kumartuessaan laskemaan annoksia lattialle hänen päänsä oli suunnilleen rintani tasalla. Kun sen vuoksi kuulin hänen seuraavalla kerralla lähestyvän, niin harkiten ovelasti kuin mielipuoli ainakin vetäydyin koppini kaukaisimpaan nurkkaan ja saaden siten raskaat käsiäni kahlehtivat ketjut hieman höllemmälle odotin hänen tuloaan kyyristyen hyppäämään kuin petoeläin. Kun hän kumartui laskemaan ruokaa lattialle, heilautin kahleita pääni ylitse ja iskin ne kaikin voimin hänen kalloonsa. Päästämättä ääntäkään hän vaipui kuolleena permannolle. Nauraen ja höpisten kuin hullu, joksi olinkin tulemaisillani, heittäydyin hänen ruumiinsa kimppuun ja sormeni hapuilivat hänen kurkkuansa. Tunsin hänen kaulassaan ohkaisen ketjun, jossa riippui avaimia. Kun sormeni sattuivat avaimiin, palasi järkeni nopeasti kuin ajatus. En ollut enää haihatteleva tylsätajuinen olento, vaan selväjärkinen, terveesti punnitseva mies, jolla oli karkaamiseen tarvittavat välineet käsissään. Kun parhaillaan puuhailin irroittaakseni ketjun uhrini kaulasta, satuin katsahtamaan ympärilleni ja näin kuusi paria pimeässä hehkuvia silmiä, jotka herkeämättä tuijottivat minua. Ne lähestyivät verkkaisesti ja hitaasti, minä peräydyin pyrkien kauemmaksi niiden kaamean hirvittävästä läheisyydestä. Kyyristyin kaukaiseen nurkkaani pitäen käsiäni, kämmenet ulospäin, edessäni, ja hiipien etenivät kamalat silmät, kunnes ne olivat jaloissani viruvan ruumiin luona. Sitten ne taaskin poistuivat, mutta tällä kertaa kuulin oudon, ratisevan äänen, ja ne katosivat lopulta johonkin luolani etäiseen, pimeään sopukkaan. YHDEKSÄSTOISTA LUKU Taistelu areenalla Hitaasti sain takaisin mielenmalttini ja vihdoin yritin taaskin ottaa avaimia kuolleen vartijani kaulasta. Mutta kun menin pimeässä sitä hapuilemaan, huomasin kauhukseni, että se oli poissa. Silloin selvisi minulle äkkiä kaikki. Noiden kiiluvien silmien omistajat olivat riistäneet minulta saaliini ja vieneet uhrini naapuriluolaan syötäväksi. Ne olivat vaanineet päiväkausia, viikkoja, kuukausia, koko sen hirvittävän ikuisuuden, jonka olin viettänyt täällä vankina, odottaen saavansa ruumiini juhla-ateriakseen. Kahteen päivään ei minulle tuotu ruokaa, mutta sitten ilmestyi uusi vartija, ja vankeuteni jatkui entiseen tapaan. Mutta enää en antanut kamalan tilani saada järkeäni sekaannuksiin. Kohta tämän tapauksen jälkeen tuotiin samaan koppiin toinen vanki ja kahlehdittiin lähelle minua. Soihdun himmeässä valossa näin, että hän oli punainen marsilainen; tuskin maltoin odottaa vartijain poistumista päästäkseni puheisiin hänen kanssaan. Kun vartijoiden askelten äänet häipyivät etäisyyteen, lausuin hiljaa marsilaisten tervehdyssanan "kaor." "Ken puhuu pimeydestä?" vastasi hän. "John Carter, Heliumin punaisen kansan ystävä." "Olen Heliumista", hän sanoi, "mutta en muista nimeäsi." Kerroin hänelle sitten tarinani sellaisena kuin olen sen tässä esittänyt, jättäen vain mainitsematta rakkauteni Dejah Thorisiin. Hän oli hyvin kiihtynyt Heliumin prinsessaa koskevien uutisten johdosta ja piti varsin luultavana, että hän ja Sola olivat päässeet turvapaikkaan sieltä, missä he olivat eronneet minusta. Hän sanoi tuntevansa kysymyksessä olevan paikan hyvin, sillä samaa solaa, josta warhoonisotilaat olivat tulleet, kun huomasivat meidät, käyttivät he aina marssiessaan etelään päin. "Dejah Thoris ja Sola menivät kukkuloille tuskin kahdeksan kilometrin päässä suuresta vesitiestä ja ovat nyt luultavasti turvassa", hän vakuutti minulle. Vankitoverini oli Kantos Kan, Heliumin laivaston _padwar_ (luutnantti). Hän oli ollut mukana onnettomassa retkikunnassa, joka oli joutunut tharkien väijytykseen silloin, kun Dejah Thoris vangittiin, ja hän selosti minulle lyhyesti laivaston tappion jälkeisiä tapahtumia. Pahasti vahingoittuneina ja vain osaksi miehitettyinä olivat laivat hitaasti pyrkineet takaisin Heliumiin. Mutta niiden kulkiessa Zodangan kaupungin lähitse, jonka kaupungin asukkaat ovat Barsoomin punaisen rodun keskuudessa Heliumin perinnäisiä vihamiehiä, oli heidän kimppuunsa hyökännyt suuri joukko taistelulaivoja. Heliumilaisten kaikki muut alukset paitsi se, jonka miehistöön Kantos Kan kuului, olivat joko tuhoutuneet tai joutuneet vihollisten käsiin. Hänen alustaan oli kolme zodangalaista laivaa ajanut takaa päiväkausia, mutta lopulta oli se päässyt pakenemaan kuutamottoman yön pimeydessä. Kolmekymmentä päivää Dejah Thorisin vangiksijoutumisen jälkeen eli suunnilleen samoihin aikoihin, jolloin me olimme tulleet Tharkiin, oli hänen aluksensa saapunut Heliumiin mukanaan kymmenkunta eloonjäänyttä alkuperäisestä miehistöstä, seitsemästäsadasta upseerista ja sotilaasta. Heti oli Dejah Thorisia etsimään lähetetty seitsemän suurta laivastoa, joissa kussakin oli sata valtavaa laivaa, ja näistä käsin oli kaksituhatta pienempää alusta yhtä mittaa risteillyt etsien kadonnutta prinsessaa, mutta turhaan. Kostoretkelle lähetetyt laivat olivat hävittäneet kaksi vihreiden marsilaisten yhteiskuntaa jäljettömiin Barsoomin pinnalta, mutta Dejah Thorisista ei ollut löydetty jälkeäkään. Oli etsitty pohjoisten heimojen keskuudesta ja vasta aivan viime päivinä oli etsintää ulotettu etelään. Kantos Kan oli määrätty yhteen yksimiehiseen lentokoneeseen, ja onnettomuudeksi olivat warhoonit huomanneet hänet, kun hän tarkasteli näiden kaupunkia. Uskaliaan rohkeutensa kautta tämä mies voitti kunnioitukseni ja ihailuni mitä suurimmassa määrin. Yksin hän oli laskeutunut maahan kaupungin äärellä ja tunkeutunut jalkaisin aukiota rajoittaviin rakennuksiin. Kaksi päivää ja kaksi yötä hän oli nuuskinut warhoonien asuntoja ja vankiloita etsiessään rakastettua prinsessaa, mutta joutunut erään warhoonijoukkueen käsiin aikoessaan juuri poistua saatuaan varmuuden siitä, että Dejah Thoris ei ollut täällä vankina. Vankeutemme aikana Kantos Kan ja minä tutustuimme läheisesti toisiimme ja välillemme kehittyi lämmin henkilökohtainen ystävyys. Mutta monta päivää emme ehtineet olla yhdessä, ennenkuin meidät raahattiin vankiluolastamme suuria kisoja varten. Varhain eräänä aamuna meidät vietiin tavattoman suureen amfiteatteriin, joka ei ollut rakennettu maan pinnalle, vaan kaivettu maahan. Osittain se oli maanvieremistä täyttynyt, joten oli vaikea sanoa, kuinka laaja se oli alkujaan ollut. Mutta nytkin siihen mahtuivat kaikki kokoontuneet warhoonlaumat, yhteensä kaksikymmentätuhatta. Areena oli hyvin laaja, mutta perin epätasainen ja huonossa kunnossa. Sen ympärille olivat warhoonit latoneet kiviä jostakin muinaisen kaupungin rappeutuneesta rakennuksesta estääkseen eläimiä ja vankeja pääsemästä katsomoon. Kumpaankin päähän oli laitettu kopit, joissa uhrit saivat odottaa, kunnes heidän vuoronsa tuli kohdata joku kauhea kuolema areenalla. Kantos Kan ja minut pantiin samaan koppiin. Toisissa kopeissa oli villejä caloteja ja thoateja, raivoavia zitidareja, toisten vihreiden heimojen sotilaita ja naisia sekä monia outoja ja hurjia Barsoomin villieläimiä, joita en ollut ennen nähnyt. Niiden ulvonnasta, mylvinästä ja kiljunnasta aiheutuva melu oli korviasärkevä, ja ylväimmänkin miehen sydän olisi täyttynyt pelokkailla aavistuksilla hänen nähdessään minkä hyvänsä niistä. Kantos Kan selitti minulle, että ennenkuin tämä päivä oli lopussa, olisi yksi vangeista ansainnut itselleen vapauden ja kaikki muut viruisivat vainajina areenalla. Taistelujen voittajat pantaisiin aina vastakkain, kunnes heistä vain kaksi olisi elossa. Viimeisen ottelun voittaja vapautettaisiin, olipa hän sitten ihminen tai eläin. Seuraavana aamuna kopit täytettäisiin uusilla uhreilla ja niin jatkettaisiin kaikkina kymmenenä kisapäivänä. Kohta senjälkeen kun meidät oli tuotu koppiin, alkoi amfiteatteri täyttyä ja tunnin kuluttua ei ainoatakaan istumapaikkaa ollut tyhjänä. Dak Kova istui jediensä ja päällikköjensä kanssa yhden sivun keskustaan laitetulla laajalla korokkeella. Dak Kovan annettua merkin temmattiin kahden kopin ovet auki ja kaksitoista vihreätä marsilaisnaista ajettiin keskelle areenaa. Kullekin heistä annettiin väkipuukko, ja sitten päästettiin areenaan toisesta päästä heidän kimppuunsa kaksitoista calotia eli villiä koiraa. Kun eläimet, muristen ja raivonvaahto suupielissä, syöksyivät melkein turvattomien naisten kimppuun, käänsin pääni toisaalle, ettei tarvitsisi katsella hirveätä näkyä. Katsojien kirkuna ja naurunremahdukset todistivat, että tämä huvi oli erinomainen, ja kun käänsin katseeni areenalle Kantos Kanin ilmoitettua, että kaikki oli ohi, näin kolme voittoisaa calotia murisemassa ja ulvomassa uhriensa ruumiilla. Naiset olivat puolustautuneet hyvin. Sitten päästettiin raivostunut zitidar kentällä olevien koirien joukkoon ja näin jatkettiin koko pitkä, kuuma, hirveä päivä. Minä jouduin taistelemaan ensin ihmisiä ja sitten petoja vastaan, mutta kun minulla oli aseenani pitkä miekka sekä olin vastustajiani vikkelämpi ja tavallisesti voimakkaampikin, oli se kaikki minusta vain lastenleikkiä. Kerran toisensa perästä sain suosionosoituksia verenhimoiselta rahvaalta, ja lopulta alkoi kuulua huutoja, että minut oli otettava pois areenalta ja tehtävä warhoonien kansan jäseneksi. Lopuksi oli meitä jäljellä vain kolme, eräs suurikokoinen, johonkin pohjoiseen heimoon kuuluva vihreä sotilas, Kantos Kan ja minä.. Kahden ensinmainitun oli aluksi taisteltava keskenään ja sitten voittajan minua vastaan. Lopullisen voittajan palkintona olisi vapaus. Kantos Kan oli saanut taistella useita kertoja ja selviytynyt kuten minäkin aina voittajana, vaikka joskus, etenkin otellessaan vihreitä sotilaita vastaan, vain hädin tuskin. En voinut juuri toivoakaan, että hän kykenisi kaatamaan jättiläismäisen vastustajansa, joka oli tähän asti surmannut kaikki häntä vastaan joutuneet. Vihreä otus oli noin kolmen ja puolen metrin mittainen, kun taas Kantos Kan oli vain tavallisen miehen kokoinen. Kun he astuivat toisiaan vastaan, näin ensi kerran uuden marsilaisten miekankäyttötempun. Kantos Kan teki sen pannen kaikki pelastustoiveensa yhden arvanheiton varaan. Tultuaan noin kuuden metrin päähän isosta vastustajastaan hän ojensi miekkaa pitelevän kätensä taaksepäin ja sinkosi sitten voimakkaalla tempauksella aseensa kärki edellä vihreää sotilasta kohti. Se lensi maaliinsa tarkasti kuin nuoli, lävistäen jättiläisen sydämen, ja tämä vaipui kuolleena areenalle. Kantos Kan ja minä jouduimme nyt toisiamme vastaan, mutta kun lähenimme toisiamme, kuiskasin hänelle, että pitkittäisimme taisteluamme pimeän tuloon saakka. Sitten keksisimme kenties jonkun pelastumiskeinon. Katselijalaumat arvasivat ilmeisesti, ettei meillä ollut halua taistella, ja kiljuivat raivoissaan, kun ei meistä kumpikaan antanut vaarallisia iskuja. Kun näin äkkiä tulevan pimeyden olevan laskeutumaisillaan, käskin kuiskaten Kantos Kania pistämään miekkansa vasempaan kainalooni. Hän teki niin, ja minä hoipuin taaksepäin puristaen käsivarrellani hänen miekkaansa tiukasti kylkeäni vasten ja kaatuen, niin että hänen miekkansa näytti tunkeutuneen rintaani. Kantos Kan käsitti heti juoneni, astui ripeästi vierelleni, laski jalkansa rinnalleni, ja veti miekkansa ruumiistani ja antoi minulle lopullisen kuoliniskun kaulaan, katkaisten muka siten kaulavaltimoni, mutta itse asiassa upottaen säilänsä kylmän terän minua hipaisematta suoraan areenan hiekkaan. Tällä välin oli jo tullut siksi pimeä, ettei kukaan voinut erottaa kepposta. Kuiskaten käskin hänen mennä vaatimaan vapauttaan ja sitten odottaa minua kaupungin itäpuolella olevilla kukkuloilla, ja hän lähti luotani. Kun amfiteatteri oli tyhjentynyt, hiivin hiljaa sen reunalle, ja kun tämä rakennus oli kaukana kaupungin keskustasta, suuren kuolleen kaupungin autiossa osassa, ei minun ollut ensinkään vaikeata päästä kaupungin ulkopuolella oleville kukkuloille. KAHDESKYMMENES LUKU Ilmatehtaassa Kaksi päivää odotin siellä Kantos Kania, mutta kun häntä ei kuulunut, lähdin jalkaisin taivaltamaan luoteiseen päin, jolla suunnalla hän oli maininnut läheisimmän vesiväylän olevan. Ainoana ravintonani oli kasvismaito, jota eräästä kasvilajista tihkui hyvin runsaasti. Vaelsin kaksi pitkää viikkoa, haparoiden eteenpäin öisin vain tähtien johdolla ja piileskellen päivät jonkun kallion ulkoneman turvissa tai kukkuloiden keskellä. Useasti ahdistelivat minua villit petoeläimet, oudot, kummalliset hirviöt, syöksyen pimeässä kimppuuni, joten minun oli aina pidettävä miekka kädessä valmiina niitä torjumaan. Tavallisesti omituinen, vastasaavuttamani telepaattinen vaisto varoitti minua hyvissä ajoin, mutta kerran olivat kauheat torahampaat kurkussani ja karvainen naama kasvojani hipumassa, ennenkuin edes aavistin vaaran uhkaavan. En tietänyt, minkälainen otus oli kimpussani, mutta tunsin, että se oli iso, raskas ja monijalkainen. Käteni olivat sen kurkussa, ennenkuin sen hampaat ennättivät upota kaulaani. Hitaasti sain karvaisen naaman työnnetyksi poispäin sormieni pitäessä sen henkitorvea kuin ruuvipihdeissä. Äänettöminä makasimme maassa pedon koettaessa kaikin voimin tavoittaa minua kauheilla torahampaillaan, kun taas minä ponnistin voimani säilyttääkseni otteeni ja kuristaakseni eläimen kuoliaaksi. Käsivarteni alkoivat kuitenkin herpautua ylivoimaisessa ponnistuksessa ja hitaasti lähenivät hehkuvat silmät ja välkkyvät torahampaat kasvojani. Mutta juuri kun karvainen naama jo kosketti kasvojani, tunsin pedon hellittävän. Sitten syöksyi ympäröivästä pimeydestä joku kamala olento minua maassa pitelevän hirviön kimppuun. Muristen kierivät otukset sammalella repien ja raadellen toisiaan kamalasti. Kaikki oli kuitenkin pian ohitse, ja pelastajani seisoi pää alhaalla minua ahdistaneen pedon kurkun kohdalla. Lähempi kuu pilkisti juuri silloin taivaanrannalta ja valaisi maiseman. Sen valossa näin, että pelastajani oli Woola, mutta mistä se oli tullut ja kuinka se oli minut löytänyt, se oli minulle arvoitus. Tarpeetonta on sanoa, että olin iloinen saadessani Woolan seurakseni, mutta iloani laimensi huolestunut pelkoni sen johdosta, että se oli jättänyt Dejah Thorisin. Olin varma siitä, että hänen täytyi olla kuollut, kun Woola oli lähtenyt hänen luotaan, sillä niin ehdottomasti se noudatti käskyjäni. Tällä välin oli kuu jo ehtinyt korkealle, ja näin, että Woola oli vain varjo entisestään. Ja kun se kääntyi pois hyväilyistäni, alkaen ahmia maassa viruvan eläimen ruumista, huomasin selvästi, että eläin-parka oli melkein kuoliaaksi nälkiytynyt. Olin itsekin vain vähän paremmassa tilassa, mutta en voinut syödä pedon lihaa raakana eikä minulla ollut minkäänlaisia tulentekovehkeitä. Kun Woola oli päättänyt ateriansa, lähdin uudelleen väsyttävälle ja loputtomalta tuntuvalle vaellukselleni, etsimään vesiväylää, joka näytti minua pakenevan. Kulkuni viidennentoista päivän koittaessa riemastuin nähdessäni korkeat puut, jotka olivat etsimiseni päämäärän merkkinä. Keskipäivän seuduilla laahauduin vaivaloisesti tavattoman suuren rakennuksen portille. Rakennus peitti noin kymmenen neliökilometrin laajuisen alan ja sen korkeus oli suunnilleen kuusikymmentä metriä. Sen valtavassa muurissa ei näkynyt ainoatakaan aukkoa, lukuunottamatta pientä ovea, jonka kynnykselle vaivuin lopen väsyneenä, eikä siinä myöskään näkynyt minkäänlaista ulkopuolista elonmerkkiä. En löytänyt kelloa enkä muutakaan vehjettä, jolla olisin voinut antaa itsestäni tietoa sisällä olijoille, jollei kenties oven vieressä seinässä oleva ympyriäinen aukko ollut sitä varten. Aukko oli suunnilleen kynänpään kokoinen. Painoin suuni sitä vasten aikoen huutaa siihen, mutta samassa kuului siitä ääni, joka kysyi, kuka olin, mistä tulin ja mikä oli asiani. Selitin, että olin päässyt karkuun warhoonien käsistä ja että olin kuolemaisillani nälkään ja väsymykseen. "Sinulla on vihreän sotilaan merkit ja seurassasi on calot, mutta ulkomuotosi on samanlainen kuin punaisen kansan. Värisi ei ole vihreä eikä punainen. Yhdeksännen päivän nimessä, mikä otus olet?" "Olen Barsoomin punaisen kansan ystävä ja kuolemaisillani nälkään. Ihmisyyden nimessä, avaa meille ovi", vastasin. Ovi alkoi vetäytyä taaksepäin, ja painuttuaan lähes viisi metriä muurin sisään se pysähtyi liukuen sitten keveästi vasemmalle, paljastaen lyhyen ja ahtaan muuratun käytävän, jonka toisessa päässä oli toinen kaikin puolin edellisen kaltainen ovi. Ketään ei ollut näkyvissä, mutta astuimme heti ensimmäisestä ovesta sisään, minkä jälkeen se liukui äänettömästi paikoilleen siirtyen sitten alkuperäiseen asentoonsa rakennuksen seinän ulkoreunaan. Kun ovi liukui sivulle, näin kuinka tavattoman paksu se oli, hyvinkin kuusi metriä, ja kun se oli taaskin ehtinyt sulkeutua, laskeutui katosta sen taakse vankkoja teräslieriöitä, joiden alapäät soveltuivat lattiassa oleviin syvennyksiin. Vielä oli toinen ja kolmas ovi, jotka siirtyivät taaksepäin ja liukuivat sivulle, ennenkuin pääsin avaraan sisäsuojaan, josta löysin ruokaa ja juomaa valmiiksi pöydälle pantuina. Ääni kehoitti minua syömään ja juomaan sekä ruokkimaan calotiani. Sillä aikaa kun minä noudatin kehoitusta, pani näkymätön isäntäni toimeen ankaran ristikuulustelun. "Antamasi tiedot ovat perin mielenkiintoisia", sanoi ääni päättäen kuulustelunsa, "ja ilmeisesti puhut totta, kuten myöskin on ilmeistä, ettet ole barsoomilainen. Sen voin nähdä aivojesi rakenteesta, sisäisten elintesi omituisesta keskinäisestä asennosta sekä sydämesi muodosta ja koosta." "Voitko nähdä lävitseni?" huudahdin. "Kyllä, näen kaiken muun paitsi ajatuksiasi, ja jos olisit barsoomilainen, näkisin nekin." Sitten avautui huoneen toisessa päässä ovi, ja eteeni ilmestyi kummallinen, kuivettunut, muumiota muistuttava mies. Hänen ruumiinsa verhona oli yksi ainoa vaatetuskappale tai koristus -- ohut kultaketju, josta riippui rinnalle lautasen laajuinen levy. Levyyn oli upotettu tavattoman suuria timantteja ja sen keskellä oli omituinen kivi, josta säkenöi yhdeksänlaatuisia erilaisia valosäteitä, kaikki seitsemän Maassa tunnettua prisman väriä ja lisäksi kahdenlaisia kauniita säteitä, joita en ennen ollut nähnyt ja joiden nimitystä en tietänyt. Niiden selittäminen on minulle yhtä mahdotonta kuin punaisen selittäminen sokealle. Sen vain tiedän, että ne olivat hyvin kauniita. Vanhus istui keskustellen kanssani tuntikausia. Kummallisinta oli se, että minä voin lukea hänen kaikki ajatuksensa, kun taas hän ei aavistanut minun ajatuksistani vähääkään, jollen niitä lausunut. En virkkanut hänelle mitään siitä, että kykenin vaistomaisesti tulkitsemaan hänen ajatustoimintaansa, ja sain siten oppia varsin paljon sellaista, josta oli minulle myöhemmin suurta hyötyä ja jota en olisi saanut tietää, jos hän olisi tuntenut kykyni. Marsilaisten sielunelämä on näet siinä määrin heidän omassa vallassaan, että he voivat suunnata ajatuksensa täsmälleen niin kuin tahtovat. Siinä rakennuksessa, johon olin joutunut, oli koneisto keinotekoisen ilman valmistamista varten elämän ylläpitämiseksi Marsilla. Koko tämän menetelmän salaisuus piilee siinä, että käytetään yhdeksännen laatuisia valosäteitä, kauniita säteitä, joita olin nähnyt heijastuvan isäntäni koristeen suuresta kivestä. Nämä säteet erotetaan auringonvalosta hienosti sovelletuilla koneilla, jotka sijaitsevat tämän suuren rakennuksen katolla. Kolme neljäsosaa rakennuksen tilavuudesta ottavat säiliöt, joissa näitä säteitä talletetaan. Sitten niitä käsitellään sähköllä, tai oikeammin niihin sekoitetaan määrätyssä suhteessa sähköväreilyä. Sekoituksen tulos pumpataan Marsin viiteen suureen ilmakeskukseen. Niistä se päästetään valloilleen, ja muodostaa ilmaa joutuessaan kosketuksiin avaruuden eetterin kanssa. Näitä säteitä on tässä suuressa rakennuksessa aina varastossa riittävästi säilyttämään Marsin ilmakehän vähentymättömänä tuhannen vuoden ajaksi. Ainoa vaara, jota tarvitsi pelätä, oli se, että joku tapaturma sattuisi pumppukoneistolle. Niin selitti uusi ystäväni. Hän vei minut sisempään huoneeseen katselemaan kahtakymmentä radiumpumppua, joista kukin kykeni yksin pumppuamaan Marsille tarpeeksi ilmasekoitusta. Kahdeksansataa vuotta hän kertoi valvoneensa pumppujen toimintaa. Niitä käytettiin vuorotellen, kutakin yksi päivä eli vähän kauemmin kuin kaksikymmentäneljä ja puoli maapallon tuntia yhteen mittaan. Hänellä oli yksi apulainen, jonka kanssa hän vuorotteli valvontatehtävissä. Puoli Marsin vuotta, noin kolmesataaneljäkymmentäneljä maapallon päivää, viettää heistä kumpikin yksin tässä yksinäisessä jättiläisrakennuksessa. Jokaiselle punaiselle marsilaiselle opetetaan jo varhaisimmasta lapsuudesta alkaen ilman valmistuksen periaatteet, mutta vain kaksi kerrallaan tuntee sen salaisuuden, miten tähän suureen rakennukseen päästään. Tämä rakennus on näet valloittamaton, sillä sen seinien paksuus on lähes viisikymmentä metriä ja myöskin katto, jota peittää puolentoista metrin paksuinen lasisuojus, on turvattu ilmalaivojen hyökkäyksiä vastaan. Minkäänlaista hyökkäystä ei ole pelättävissä muuta kuin vihreiden marsilaisten tai mielipuolisten punaisten marsilaisten taholta, sillä kaikki barsoomilaiset tietävät, että heidän kiertotähtensä kaikkien elämänmuotojen olemassaolo on riippuvainen tämän tehdaslaitoksen häiriytymättömästä toiminnasta. Tarkkaillessani hänen ajatuksiaan huomasin sen mielenkiintoisen seikan, että ulko-ovien koneistoa käytetään telepaattisin keinoin. Lukot ovat niin hienotekoiset, että ovet avautuvat määrättyjen ajatusyhtymäin aaltoliikkeiden vaikutuksesta. Koettaakseni vasta äsken itsessäni keksimääni kykyä halusin yllättää hänet ottamalla selville tämän ajatusyhtymän. Senvuoksi kysyin häneltä ikäänkuin sattumalta, kuinka hän oli saanut avatuksi minulle jyhkeät ovet ollessaan itse rakennuksen sisähuoneissa. Salamana välähti hänen mielessään yhdeksän marsilaista äännettä, jotka hävisivät yhtä nopeasti, kun hän vastasi minulle, että se oli salaisuus, jota hän ei saanut ilmaista. Siitä alkaen muuttui hänen käyttäytymisensä minua kohtaan, ikäänkuin hän olisi pelännyt, että minä olin saanut hänet paljastamaan suuren salaisuutensa. Epäilys ja pelko ilmenivät hänen katseistaan ja ajatuksistaan, vaikka hän puhelikin entiseen tapaansa säveästi. Ennen nukkumaan menoa hän lupasi antaa minulle kirjeen vietäväksi eräälle lähistöllä olevalla maanviljelysvirkailijalle. Tämä auttaisi minua pääsemään Zodangaan, joka, hän sanoi, oli läheisin marsilainen kaupunki. "Mutta muistakin pitää siellä visusti salassa, että olet matkalla Heliumiin, sillä nämä kansat ovat sodassa keskenään. Apulaiseni ja minä emme kuulu mihinkään kansaan; me kuulumme koko Barsoomiin, ja tämä kantamamme talismani suojelee meitä kaikissa maissa, vieläpä vihreänkin kansan keskuudessa -- vaikka heidän käsiinsä emme antaudu, jos sen suinkin voimme välttää", hän lisäsi. "Ja nyt, hyvää yötä, ystäväni", hän jatkoi, "nuku kauan ja rauhallisesti, niin, nuku kauan." Vaikka hän hymyilikin ystävällisesti, näin hänen mielessään katuvan, että oli päästänyt minut sisään. Sitten näin hänen ajattelevan seisovansa vierelläni yöllä ja heilauttavansa nopeasti pitkää tikaria, samalla kun hänen aivoissaan hämärästi kuvastuivat sanat: "Valitan tätä, mutta se tapahtuu Barsoomin parhaaksi." Kun hän oli sulkenut oven poistuttuaan huoneesta, en enää voinut nähdä hänen ajatuksiaan, menetettyäni hänet näkyvistäni. Tämä seikka tuntui minusta omituiselta, sillä olin vasta vähän perehtynyt ajatuksien siirtymiseen. Mitä minun oli tehtävä? Millä tavoin pääsisin pois näiden vankkojen muurien sisältä? Nyt, kun olin saanut varoituksen, voisin surmata hänet helposti. Mutta hänen kuoltuaan en pääsisi poistumaan, ja tämän suuren tehtaan koneiston pysähdyttyä kuolisin minä kuten kaikki muutkin tämän tähden asukkaat -- kaikki, myöskin Dejah Thoris, jos hän vielä oli elossa. Muille kaikille minä napsautin sormiani, mutta Dejah Thorisia ajatellessani karkoitin heti mielestäni kaikki ajatukset epäilyttävän isäntäni tappamisesta. Aukaisin varovasti huoneeni oven ja menin Woolan seuraamana sisemmälle jykevätekoiselle ulko-ovelle. Olin saanut hurjan suunnitelman. Aioin koettaa saada raskaat lukot aukeamaan niillä yhdeksällä ajatusaallolla, jotka olin lukenut isäntäni aivoista. Hiivin hiljaa käytävästä toiseen, alas monimutkaisia kiertoportaita ja saavuin vihdoin avaraan saliin, jossa aamulla olin saanut syödäkseni pitkän paaston jälkeen. Isäntääni en nähnyt missään, eikä minulla ollut aavistusta, missä hän öisin oleskeli. Olin juuri astumaisillani rohkeasti saliin, kun takaani kuuluva hiljainen melu varoitti minua. Vetäydyin nopeasti erääseen käytävän syvennykseen ja kumarruin pimentoon, kiskoen Woolan vierelleni. Vanhus kulki hyvin likeltä ohitseni. Hänen astuessaan himmeästi valaistuun saliin, jonka läpi olin juuri aikonut mennä, näin hänen käsissään pitkän, kapean tikarin, jota hän hioi kovasimella. Hänen ajatuksistaan näin päätöksen mennä tarkastamaan radiumpumppuja, mihin kuluisi noin kolmekymmentä minuuttia, ja sitten palata makuuhuoneeseeni lopettamaan minut. Kun hän mentyään salin läpi katosi pumppuhuoneeseen johtaville portaille, hiivin minä piilopaikastani sisemmälle niistä kolmesta jykevästä ovesta, jotka erottivat minut vapaudesta. Keskittäen ajatukseni vankkaan lukkoon lähetin nopeasti ajatusaallot sitä kohti. Odotin henkeä pidätellen kunnes ovi vihdoin liikkui äänettömästi minua kohti, siirtyen sitten syrjään. Toinen toisensa jälkeen avautuivat toisetkin valtavat ovet komennuksestani. Woola ja minä astuimme pimeyteen, vapaina, mutta myöskin yhtä huonossa asemassa kuin tullessammekin, paitsi että meillä nyt oli täydet vatsat. Kiiruhdin pois tämän kammottavan rakennusmöhkäleen läheisyydestä ja poikkesin ensimmäiselle poikkitielle haluten päästä alueen keskiselle valtaväylälle mahdollisimman pian. Saavuin sinne aamun valjetessa, ja menin ensimmäiselle pihalle, koettaen keksiä sieltä joitakin elonmerkkejä. Rakennukset olivat matalia, hajallaan sijaitsevia, ja niiden raskaat ovet olivat tiukasti suljettuja. Vaikka kuinka olisin jyskyttänyt ja huutanut, niin vastausta en saanut. Olin perin uupunut ja unissani. Heittäydyin pitkäkseni maahan, käskien Woolan vartioida. Vähän ajan kuluttua heräsin eläimen kauheaan murinaan. Kun aukaisin silmäni, näin kolme punaista marsilaista, jotka seisoivat lyhyen matkan päässä ja tähtäsivät meitä pyssyillään. "Olen aseeton enkä ole vihollinen", kiiruhdin selittämään. "Olen ollut vihreän kansan vankina ja nyt olen matkalla Zodangaan. Pyydän vain saada ruokaa ja leposijan itselleni ja calotilleni sekä neuvoa tiestä, jota minun on kuljettava." He laskivat alas pyssynsä ja tulivat ystävällisesti luokseni, pannen oikean kätensä vasemmalle olalleni, kuten sikäläisillä on tapana tervehtiessään, ja kyselivät minulta kaikenlaista itsestäni ja matkoistani. Sitten vei yksi heistä minut kotiinsa, joka olikin varsin lähellä. Niissä rakennuksissa, joiden oville olin jyskyttänyt varhain aamulla, säilytettiin vain karjan- ja maanviljelyksen tuotteita. Varsinainen asuinrakennus taasen sijaitsi tavattoman suurien puiden muodostamassa puistikossa ja se, kuten kaikki punaisten marsilaisten asunnot, oli yöksi nostettu korkealle ilmaan, kymmenen, viidentoista metrin korkeudelle maasta, pyöreässä metallisessa hissilaitteessa, joka lipui maahan upotettujen patsaiden varassa ja jota käytti vähäinen rakennuksen eteiseen sijoitettu radiumkoneisto. Sensijaan että punaiset marsilaiset telkeäisivät asumuksensa lukoilla ja salvoilla, he yksinkertaisesti siirtävät ne yöksi pois kaiken sellaisen tieltä, mikä saattaisi tuottaa häiriötä. Myöskin on heillä salaiset keinonsa, joilla he voivat ulkoapäin saada rakennuksensa kohotetuksi ilmaan ja lasketuksi ne takaisin maahan, halutessaan poistua niiden luota. Näiden veljesten ja heidän perheittensä hallussa oli kolme samanlaista asuntoa tällä viljelystilalla. Itse he eivät tehneet työtä, sillä he olivat hallituksen virkamiehiä. Työn suorittivat rikos- ja sotavangit, tuomitut velalliset sekä poikamiehet, jotka olivat liian köyhiä maksaakseen kaikkien punaisten marsilaisten hallituksien määräämiä korkeita perheettömyysveroja. Isäntäni olivat erittäin sydämellisiä ja vieraanvaraisia, ja viivyin heidän luonaan useita päiviä, leväten ja kooten jälleen voimia pitkien ja raskaiden kokemusteni jälkeen. Kun he olivat kuulleet tarinani -- en virkkanut heille mitään Dejah Thorisista enkä ilmatehtaan vanhuksesta -- neuvoivat he minua värjäämään ihoni enemmän heidän rotunsa värin mukaiseksi ja sitten koettamaan saada tointa Zodangassa, joko armeijassa tai ilmalaivastossa. "On varsin luultavaa, ettei kertomustasi uskota, ennenkuin olet osoittautunut luotettavaksi ja hankkinut itsellesi ystäviä hovin korkeamman ylimystön keskuudesta. Sen taas voit helposti tehdä sotapalveluksessa, sillä me barsoomilaiset olemme sotaista kansaa", selitti heistä eräs, "ja tuhlaamme eniten suosiotamme sotilaille." Kun olin valmis lähtemään, antoivat he minulle pienen kesyn thoat-oriin, jollaisia kaikki punaiset marsilaiset käyttävät ratsuinaan. Nämä eläimet ovat suunnilleen hevosen kokoisia ja varsin säyseitä, mutta niiden väri ja muoto on aivan samanlainen kuin niiden isojen ja rajujen serkkujen, joita villit heimot käyttävät. Veljekset olivat antaneet minulle punertavaa öljyä, jota hieroin ylt'yleensä ihooni, ja yksi heistä leikkasi tukkani, joka oli kasvanut varsin pitkäksi, silloin vallitsevan muodin mukaisesti takaa tasaiseksi ja edestä pitkäksi, joten olisin missä hyvänsä Barsoomissa voinut käydä täysiverisestä punaisesta marsilaisesta. Merkkini ja koruni myöskin vaihdettiin zodangalaisen herrasmiehen mallisiksi. Ne osoittivat minun kuuluvan Ptorin sukuun. Se näet oli hyväntekijöitteni sukunimi. He täyttivät vyössäni riippuvan pienen pussin Zodangan rahalla. Marsissa käytetyt vaihtovälineet ovat muuten samanlaisia kuin Maassakin, paitsi että ne ovat soikeita. Paperirahaa päästää kukin yksilö liikkeeseen sikäli kuin tarvitsee, ja ne lunastetaan takaisin kahdesti vuodessa. Jos joku henkilö päästää liikkeeseen enemmän seteleitä kuin jaksaa lunastaa, maksaa hallitus hänen saamamiehilleen niiden täyden arvon, ja velallisen on työllään suoritettava kyseessäoleva summa joko maanviljelyksessä tai kaivoksissa, jotka kaikki ovat hallituksen omaisuutta. Tämä ratkaisu on mukava kaikille muille paitsi velalliselle, sillä on vaikeata saada riittävästi vapaaehtoista työvoimaa Marsin suurille ja eristetyille maanviljelysalueille, jotka kapeina vöinä ulottuvat navalta toiselle villien eläimien ja vielä villimpien ihmisten tyyssijoina olevien erämaiden keskitse. Kun huomautin heille, etten kyennyt korvaamaan heille heidän minua kohtaan osoittamaansa hyvyyttä, vakuuttivat he, että minulla olisi siihen runsaasti tilaisuutta, jos olisin kauan Barsoomissa. Toivoteltuaan minulle onnellista matkaa he katselivat jälkeeni, kunnes katosin heidän näkyvistään leveälle, valkealle valtatielle. YHDESKOLMATTA LUKU Lentoretki Zodangassa Zodangaa kohti taivaltaessani kiintyi huomioni moniin outoihin, mielenkiintoisiin seikkoihin, ja niillä lukuisilla viljelystiloilla, joille pysähdyin, sain tietää paljon uutta ja hyödyllistä barsoomilaisten elämästä ja tavoista. Marsin viljelyksillä käytetty vesi kootaan jäävaippojen sulaessa kummallakin navalla oleviin maanalaisiin säiliöihin ja pumpataan sieltä pitkiä johtoja myöten eri asuntokeskuksiin. Näiden johtojen kahden puolen ovat pitkin niiden pituutta viljellyt alueet. Ne on jaettu jotakuinkin yhtäsuuriin piireihin, jotka kukin ovat yhden tai useamman hallituksen virkamiehen valvonnan alaisia. Marsilaiset eivät kastele peltojaan päästämällä vettä niiden pinnalle, minkä kautta äärettömiä vesimääriä menisi haihtumisen johdosta hukkaan, vaan kallis neste johdetaan suurenmoista ohutputkista verkkoa myöten maan alla suoraan kasvien juurille. Sadot ovat Marsissa aina samanlaisia, sillä siellä ei milloinkaan ole kuivuutta, ei sateita, ei myrskyjä eikä tuhohyönteisiä. Tällä matkallani sain ensi kertaa Maasta lähdettyäni maistaa lihaa -- suuria, meheviä paisteja ja kyljyksiä maatilojen hyvin ruokittujen kotieläinten lihasta. Myöskin sain nauttia herkullisia hedelmiä ja kasviksia, mutta en mitään samanlaista ruokaa kuin Maassa käytetään. Kaikki kasvit, vihannekset ja eläimet olivat aikakausia kestäneen huolellisen tieteellisen viljelyksen ja jalostuksen vaikutuksesta siihen määrin muuttuneet, että niiden yhteiset piirteet vastaavien Maassa tavattavien muotojen kanssa olivat supistuneet aivan mitättömiksi ja merkityksettömiksi. Eräässä pysähdyspaikassani kohtasin korkeasti sivistynyttä, yläluokkaan kuuluvaa väkeä, ja keskustellessamme tuli sattumalta puhe Heliumista. Heistä oli eräs vanhahko mies muutamia vuosia sitten ollut diplomaattisella lähetystoimella tässä kaupungissa, ja hän puhui surkutellen olosuhteista, joiden johdosta nämä molemmat kansat näyttivät olevan määrätyt pysymään alituisesti sotakannalla keskenään. "Helium", hän sanoi, "ylpeilee täysin oikeutetusti Barsoomin kauneimmista naisista, ja sen kaikista aarteista on Mors Kajakin ihailtava tytär Dejah Thoris suurenmoisin loistonäyte. "-- Siksipä", hän lisäsi, "kansa suorastaan palvoo hänen polkemaansa maata, ja sen jälkeen kun hän katosi onnettomalla retkellä, on koko Helium ollut surupuvussa. "-- Se, että meidän hallitsijamme antoi ahdistaa surkeassa tilassa olevaa laivastoa sen palatessa Heliumiin, oli vain yksi hänen kauheita erehdyksiään, joiden tähden, pelkään, Zodangan täytyy ennemmin tai myöhemmin korottaa viisaampi mies hänen paikalleen. "-- Nytkin, jolloin voittoisa sotajoukkomme piirittää Heliumia, ilmaisee Zodangan kansa äänekkäästi tyytymättömyyttään, sillä kansa ei hyväksy tätä sotaa, koska sen syyt eivät ole oikeuden ja kohtuuden mukaisia. Meidän sotajoukkomme ovat käyttäneet hyväkseen sitä seikkaa, että Heliumin laivaston päävoimat ovat olleet prinsessaa etsimässä, ja siten on meille ollut helppoa saattaa kaupunki surkeaan tilaan. Kerrotaan, että kaupunki kukistuu kaukaisemman kuun ensi kierrosten aikana." "Ja miten luulette käyneen prinsessa Dejah Thorisille?" kysyin muka aivan ohimennen. "Hän on kuollut", vastasi mies. "Se saatiin tietää eräältä vihreältä sotilaalta, joka äskettäin joutui etelän puolella joukkojemme vangiksi. Hän pääsi tharkien kynsistä karkaamaan erään oudon, toisesta maailmasta olevan otuksen kanssa, mutta vain joutuakseen warhoonien käsiin. Heidän thoatinsa oli löydetty kuljeksimasta meren pohjalta ja löytöpaikan läheisyydessä oli ollut merkkejä verisestä taistelusta." Tämä tieto ei antanut minulle minkäänlaista varmuutta eikä liioin todistanut, että Dejah Thoris olisi todella ollut kuollut. Päätin senvuoksi pyrkiä Heliumiin mahdollisimman nopeasti kertoakseni Tardos Morsille hänen tyttärentyttärensä olinpaikasta kaiken sen, minkä tiesin. Kymmenen päivää sen jälkeen kun olin eronnut kolmesta Ptor-veljeksestä, saavuin Zodangaan. Siitä alkaen kun olin joutunut kosketuksiin punaisten marsilaisten kanssa, olin havainnut, että Woolan tähden sain osakseni kiusallista huomiota, sillä tämä suurikokoinen eläin kuului rotuun, jota punainen kansa ei milloinkaan pidä kesynä. Jos joku kulkisi pitkin Broadwayta numidialainen leijona kintereillään, niin vaikutus olisi jotakuinkin samanlainen kuin se, jonka minä olisin tehnyt, jos olisin marssinut Zodangaan Woola mukanani. Pelkkä ajatuskin siitä, että minun oli erottava tästä uskollisesta eläimestä, oli minusta niin vaikea ja tuskallinen, että lykkäsin eroamme, kunnes olimme saapumaisillamme kaupungin porteille. Mutta silloin meidän oli välttämättä erottava. Jos kysymyksessä ei olisi ollut muuta kuin oma turvallisuuteni tai huvini, niin eivät mitkään perustelut olisi saaneet minua lähettämään luotani ainoata Barsoomilla tapaamaani olentoa, jonka kiintymys ja uskollisuus ei ollut kertaakaan pettänyt. Mutta olisin mielelläni uhrannut henkeni palvellessani häntä, jota etsiessäni nyt aioin uhmata tämän minusta salaperäisen kaupungin vaaroja, enkä liioin voinut sallia myöskään Woolan hengen uhata yritykseni onnistumista, vielä vähemmän Woolan hetkellisen onnentunteen, sillä pidin varmana, että se pian unohtaisi minut. Sanoin senvuoksi eläin-paralle ystävälliset jäähyväiset, luvaten sille kuitenkin, että jos ehein nahoin selviydyn seikkailustani, koetan keksiä jonkun keinon löytääkseni sen jälleen. Eläin näytti ymmärtävän minua täydelleen, ja kun osoitin taaksemme Tharkiin päin, kääntyi se lähtien luotani surkean näköisenä. En minäkään voinut jäädä katsomaan sen poistumista, vaan pyörsin päättävästi Zodangaa kohti, lähestyen sen uhkaavia muureja, ahdistava tunne rinnassani. Ptor-veljeksiltä saamani kirjeen nojalla pääsin viipymättä suuren kaupungin sisälle. Oli aikainen aamuhetki, ja kadut olivat melkein tyhjät. Korkeiden metallipatsaiden päässä olevat asunnot muistuttivat hirveän suuria linnunpesiä ja itse patsaat teräksisiä puunrunkoja. Varastohuoneet olivat yleensä maan pinnalla, eivätkä niiden ovet olleet teljettyjä eivätkä lukittuja, sillä varkaus on Barsoomissa jokseenkin tuntematon. Murhaa saavat kaikki barsoomilaiset aina pelätä, ja vain senvuoksi heidän asuntonsa öisin ja vaarallisina aikoina nostetaan korkealle maasta. Ptor-veljekset olivat antaneet minulle tarkat ohjeet, millä kohdalla kaupunkia voisin saada asunnon ja samalla olla lähellä niiden virkamiesten toimistoja, joille heidän kirjeensä olivat osoitetut. Kävellessäni jouduin kaupungin keskusaukiolle eli torille, joka on Marsin kaikkien kaupunkien luonteenomainen piirre. Zodangan aukio on neliö, jonka kukin sivu on runsaasti puolitoista kilometriä, ja sitä reunustavat jeddakin, jedien sekä Zodangan hallitsijasuvun muiden jäsenten ja ylimysten palatsit, tärkeimmät julkiset rakennukset, kahvilat ja kaupat. Astellessani suuren aukion poikki, vaipuneena ihmettelemään ja ihailemaan suurenmoista rakennustaitoa ja laajoja pihoja peittävää loistavaa, punahohtoista kasvullisuutta, huomasin punaisen marsilaisen, joka käveli reippaasti minua kohti eräältä kadulta. Hän ei kiinnittänyt minuun huomiota lainkaan, mutta kun hän tuli vierelleni, tunsin hänet ja käännähtäen ympäri laskin käteni hänen olalleen lausuen: "Kaor, Kantos Kan!" Salamannopeasti hän pyörähti minuun päin, ja ennenkuin edes käteni ennätti painua alas, oli hänen pitkän miekkansa kärki rinnallani. "Ken olet?" hän ärähti, mutta kun hypähdin taaksepäin viidentoista metrin päähän, laski hän miekkansa kärjen maahan ja huudahti naurahtaen: "Parempaa vastausta en tarvitse, koko Barsoomissa on vain yksi mies, joka ponnahtelee kuin kumipallo. Kaukaisemman kuun äidin nimessä, John Carter, kuinka olet tullut tänne, ja onko sinusta tullut _darseen_, kun voit vaihtaa väriä mielesi mukaan? "Valmistit minulle ilkeän puoliminuuttisen, ystäväni", hän jatkoi, kun olin lyhykäisesti kertonut hänelle seikkailut, jotka olin kokenut erottuani hänestä Warhoonin areenalla. "Jos nimeni ja kotikaupunkini tunnettaisiin Zodangassa, istuisin hyvin pian kaukaisen Korusjärven rannoilla kunnianarvoisten esi-isä-vainajieni luona. Olen täällä Heliumin jeddakin Tardos Morsin lähettinä ottamassa selkoa prinsessamme Dejah Thorisin olinpaikasta. Zodangan prinssi Sab Than pitää häntä kätkettynä tässä kaupungissa ja on mielipuolisesti rakastunut häneen. Prinssin isä, Zodangan jeddak Than Kosis, on esittänyt rauhan ehdoksi sen, että Dejah Thoris menee naimisiin hänen poikansa kanssa. Mutta Tardos Mors ei suostu tähän vaatimukseen, vaan on lähettänyt sanan, että hän ja hänen kansansa näkevät prinsessan mieluummin kuolleena kuin vihittynä johonkin muuhun kuin omaan valitsemaansa mieheen. Ja omasta puolestaan Tardos Mors mieluummin hautautuu tuhotun ja palavan Heliumin raunioihin kuin liittää oman sukunsa merkin Than Kosisin suvun merkkiin. Tämä vastaus oli pahin solvaus, minkä hän saattoi heittää Than Kosisille ja zodangalaisille, mutta hänen kansansa pitää hänestä sitäkin enemmän, ja hänen valtansa on Heliumissa nyt suurempi kuin milloinkaan. "-- Olen ollut täällä kolme päivää", jatkoi Kantos Kan, "mutta en ole vielä löytänyt Dejah Thorisin vankilaa. Tänään liityin Zodangan laivastoon lentopartiolaisena ja toivon sitä tietä saavuttavani prinssi Sab Thanin luottamuksen, joka on tämän laivasto-osaston komentaja, ja siten saavani tietää Dejah Thorisin olinpaikan. Olen iloinen siitä, että sinä, John Carter, olet täällä, sillä tunnen sinun kiintymyksesi prinsessaan, ja yhdessä toimien meidän kahden pitäisi kyetä tekemään paljon." Aukio alkoi täyttyä ihmisistä, jotka hyörivät jokapäiväisissä puuhissaan. Kauppoja avattiin ja kahvilat saivat aikaiset aamuvieraansa. Kantos Kan vei minut yhteen näistä uhkeista ruokailupaikoista, joissa tarjoilu kävi täysin koneellisesti. Ei ainoakaan käsi koskenut ruokaan siitä asti, kun se valmistumattomana saapui rakennukseen, siihen asti, kun se lämpimänä ja herkullisena ilmestyi pöydälle vieraan eteen tämän kosketettua jotakin pientä nappulaa osoittaakseen mitä halusi. Aterian jälkeen Kantos Kan otti minut mukaansa lentopartiolaisten päämajaan, esitti minut päällikölleen ja pyysi, että minut merkittäisiin tämän joukko-osaston jäseneksi. Vallitsevan tavan mukaan oli minun suoritettava pääsytutkinto, mutta Kantos Kan oli huomauttanut minulle, ettei minun tarvitsisi sitä lainkaan pelätä, sillä hän kyllä järjestäisi asian. Sen hän tekikin vieden itse tutkintomääräykseni tutkivalle upseerille ja esitellen itsensä John Carteriksi. "Kepposemme paljastuu kyllä myöhemmin", hän selitti nauraen, "kun painoa, ruumiin mittoja ja muita henkilökohtaisia tuntomerkkejä verrataan, mutta siihen kuluu useita kuukausia, ja tehtävämme on suoritettu tai epäonnistunut jo paljon ennen sitä." Seuraavat päivät Kantos Kan käytti opettaen minulle lentämistä ja marsilaisten pienten, heikonnäköisten lentokoneiden korjaamista. Yhden miehen koneen runko on lähes viisi metriä pitkä, vähän toista metriä leveä ja kahdeksan sentimetriä paksu, suipeten kärjeksi kummastakin päästä. Ohjaaja istuu tason päällä istuimella, joka on sovitettu lentokonetta käyttävän pienen, meluttoman radiumkoneen verhoksi. Keveysaine on rungon ohkaisten metalliseinien sisällä ja siinä käytetään kahdeksatta Barsoomin valosädettä eli työntelevää sädettä, kuten sitä ominaisuuksiensa nojalla voisi nimittää. Tämä, samoin kuin yhdeksäs säde, on Maassa tuntematon, mutta marsilaiset ovat keksineet, että se sisältyy olennaisena osana jokaiseen valoon, mistä valolähteestä se sitten saakin alkunsa. He tietävät, että juuri auringon kahdeksas säde ajaa auringonvalon eri kiertotähtiin ja että juuri kunkin kiertotähden oma kahdeksas säde "heijastaa" eli karkoittaa näin saapuneen valon uudelleen avaruuteen. Auringon kahdeksannet säteet imeytyisivät Barsoomin pintaan, mutta Barsoomin kahdeksannet säteet, jotka pyrkivät karkoittamaan valoa Marsista avaruuteen, virtaavat jatkuvasti poispäin tähdestä, muodostaen painovoimaa vastustavan voiman, joka talteen otettuna kykenee kohottamaan tavattomia painoja korkeuteen. Juuri näitä säteitä käyttämällä marsilaiset ovat saaneet ilmapurjehdustekniikkansa niin täydelliseksi, että taistelulaivat, joiden paino on paljoa suurempi kuin mitä Maassa tunnetaan, purjehtivat Barsoomin ohuessa ilmassa yhtä herkästi ja keveästi kuin leikki-ilmapallo Maan tiheässä ilmakehässä. Ensimmäisinä vuosina, sen jälkeen kun nämä säteet oli keksitty, tapahtui lukuisasti kummallisia onnettomuuksia, ennenkuin marsilaiset oppivat oikein arvioimaan ja käsittelemään keksimäänsä ihmeellistä voimaa. Eräässä tällaisessa tapauksessa, noin yhdeksänsataa vuotta sitten, oli ensimmäiseen suureen taistelulaivaan, johon oli sovitettu säiliöt näitä säteitä varten, varattu niitä liian suuri määrä, ja laiva oli noussut Heliumista ilmoihin mukanaan viisisataa upseeria ja miestä, tulematta milloinkaan takaisin. Sitä Marsista poispäin työntävä voima oli niin suuri, että se oli kiitänyt kauas avaruuteen, mistä sen vieläkin saattaa voimakkaalla kaukoputkella nähdä. Yli kuudentoistatuhannen kilometrin etäisyydellä Marsista se kiertää taivaalla tämän tähden pienenä seuralaisena aikojen loppuun saakka. Neljäntenä päivänä Zodangaan saapumiseni jälkeen tein ensimmäisen lentomatkani, ja sen tuloksena sain arvonkorotuksen ja asunnon Than Kosisin palatsissa. Noustessani ilmaan kaupungin kohdalla tein joitakuita kierroksia, kuten olin nähnyt Kantos Kanin menettelevän. Sitten panin koneen täyteen vauhtiin ja kiidin huimaa vauhtia etelää kohti erään suuren, sieltäpäin Zodangaan saapuvan vesiväylän suuntaan. Olin lentänyt yli kolmesataa kilometriä vajaassa tunnissa, kun huomasin kaukana allani kolmimiehisen ryhmän vihreitä marsilaisia sotilaita ajamassa hurjasti takaa pienikokoista olentoa, joka näytti koettavan päästä turvaan erään pellon muurien sisäpuolelle. Annoin koneeni nopeasti laskeutua, ja kierrettyäni sotilaiden selkäpuolelle huomasin pian, että heidän takaa-ajamansa mies oli punainen marsilainen ja että tällä oli saman lento-osaston merkit kuin minullakin. Vähän matkan päässä oli hänen koneensa maassa ja sen ympärillä kaikki välineet, joilla hän ilmeisesti oli parhaillaan ollut korjaamassa jotakin vikaa, kun vihreät marsilaiset hänet yllättivät. Nämä olivat jo aivan hänen kintereillään. Heidän nelistävät ratsunsa kiitivät hirveää vauhtia verrattain pientä pakenijaa kohti, kun taas sotilaat itse kallistuivat kauaksi oikealle, ojentaen pitkiä metallikärkisiä keihäitään. He näyttivät kilvan pyrkivän keihästämään zodangalais-parkaa, ja seuraavassa hetkessä hänen kohtalonsa olisi ratkaistu, jollen minä olisi saapunut juuri parhaaseen aikaan. Annoin koneelleni sen kovimman vauhdin ja ohjasin sen suoraan vihreitä sotilaita kohti. Saavutin heidät pian ja hiljentämättä vähääkään nopeuttani annoin pienen koneeni keulan syöksyä lähimmän vihollisen olkapäiden väliin. Isku oli siksi ankara, että se olisi riittänyt murtamaan useita tuumia paksun teräslevyn, ja ratsastajan päätön ruumis lennähti ilmaan thoatin pään ylitse, pudoten sätkyttelevänä sammalelle. Molempien toisten ratsastajain thoatit kääntyivät pillastuneina kirkuen laukkaamaan vastakkaisiin suuntiin. Hiljensin vauhtia ja laskeuduin kaartaen maahan hämmästyneen zodangalaisen vierelle. Hän kiitti minua lämpimästi tervetulleesta avusta ja lupasi, että saisin teostani ansaitun palkkion, sillä pelastamani henkilö ei ollut kukaan muu kuin Zodangan jeddakin serkku. Emme tuhlanneet aikaa puheisiin, sillä tiesimme, että vihollisemme varmasti palaisivat, niin pian kun olisivat saaneet ratsunsa hillityiksi. Kiiruhdimme hänen vahingoittuneen koneensa luo ja koetimme mahdollisimman nopeasti saada sen korjatuksi. Olimme jo suorittaneet korjauksen melkein loppuun, kun näimme vihreiden hirviöiden kummankin suunnaltaan laskettavan täyttä laukkaa meitä kohti. Kun he olivat saapuneet noin sadan askeleen päähän, eivät heidän thoatinsa taaskaan totelleet ohjausta, eivätkä he mitenkään saaneet niitä tulemaan lähemmäksi lentokonetta, joka oli niitä säikähdyttänyt. Lopuksi sotilaat hyppäsivät satulasta ja sidottuaan ratsujensa jalat yhteen lähtivät jalkaisin meitä kohti pitkät miekat käsissään. Valitsin osalleni kookkaamman ja kehoitin zodangalaista koettamaan parhaansa mukaan selviytyä toisesta. Tein vastustajastani lopun melkein vaivattomasti, sillä harjoituksen kautta olin nyt siihen tottunut, ja kiiruhdin auttamaan uutta tuttavaani, jonka asema olikin varsin toivoton. Hän virui haavoittuneena maassa vastustajansa iso jalka kaulallaan ja pitkä miekka kohotettuna viimeistä iskua varten. Yhdellä hyppäyksellä lensin viidentoista metrin pituisen välimatkan ja upotin miekkani vihreän sotilaan ruumiiseen. Hänen miekkansa putosi vahinkoa tekemättä maahan ja hän itse vaipui velttona maassa viruvan zodangalaisen päälle. Nopea tarkastus osoitti, ettei viimemainittu ollut saanut vaarallisia haavoja, ja lyhyen lepohetken kuluttua hän vakuutti kykenevänsä lähtemään paluumatkalle. Hänen täytyi kuitenkin lentää omalla koneellaan, sillä nämä pienet laitokset ovat suunnitellut vain yhtä henkilöä varten. Lopetimme senvuoksi reippaasti korjauksen ja kohosimme yhdessä Marsin hiljaiselle, pilvettömälle taivaalle. Kovaa vauhtia ja ilman enempiä kommelluksia palasimme Zodangaan. Kaupunkia lähestyessämme näimme, että sen edustalla olevalle kentälle oli kerääntynyt valtavia joukkoja sekä siviili- että sotaväkeä. Ilma oli mustanaan taistelualuksia ja yksityisiä sekä julkisia huvilaivoja, joista liehui pitkiä, kirkasvärisiä silkkiviirejä ja omituisen kauniisti kirjailtuja lippuja. Toverini antoi minulle merkin laskeutua alemmaksi ja ohjaten koneensa viereeni ehdotti, että menisimme katsomaan juhlallisuuksia. Hän selitti, että siellä jaettiin upseereille ja sotilaille palkintoja urhoollisuudesta ja kunnostautumisesta. Sitten hän päästi liehumaan pienen lipun, joka osoitti, että hänen koneessaan oli Zodangan kuninkaallisen suvun jäsen, ja pujottauduimme yhdessä ilmalaivojen välitse, kunnes olimme aivan Zodangan jeddakin ja tämän esikunnan yläpuolella. Kaikki ratsastivat punaisten marsilaisten pienillä kesyillä ori-thoateilla, ja heidän hihnoissaan ja koristuksissaan oli upeanvärisiä höyheniä niin runsaasti, että minua pakostakin hämmästytti tämän seurueen ja omalla maapallollani näkemieni punaisten intiaanijoukkojen tavaton yhdennäköisyys. Eräs esikunnan jäsen huomautti Than Kosisille ilmassa olevasta toveristani, ja hallitsija viittasi tätä laskeutumaan maahan. Sillä aikaa kun joukot marssivat asemiinsa jeddakin eteen, puhelivat he vakavasti keskenään, samalla kun jeddak ja esikunnan jäsenet silloin tällöin katsahtivat minuun päin. En saattanut kuulla keskustelua, ja pian se lakkasikin kaikkien laskeutuessa satulasta, kun viimeinenkin joukko-osasto oli sijoittunut asemaansa hallitsijan eteen. Eräs esikunnan jäsen astui joukkojen eteen, lausui jonkun sotilaan nimen ja komensi hänet esille. Sitten upseeri selosti sankarityötä, jonka johdosta jeddak tahtoi antaa sotilaalle tunnustuksen, Senjälkeen jeddak kiinnitti metallisen kunniamerkin onnellisen sotilaan vasempaan käsivarteen. Kymmenen miestä oli saanut merkkinsä, kun airut lausui: "John Carter, lentopartiolainen!" En milloinkaan eläissäni ole hämmästynyt niin kovasti, mutta olen tottunut ankaraan sotilaskuriin ja annoin pienen koneeni laskeutua kevyesti maahan, astuen sitten esiin, samoin kuin olin nähnyt toisten tekevän. Kun olin pysähtynyt upseerin eteen, puhutteli hän minua sellaisella äänellä, että kaikki sotajoukot ja katselijat kuulivat hänen sanansa. "Tunnustukseksi siitä huomattavasta rohkeudesta ja taidosta", hän lausui, "jota sinä, John Carter, osoitit puolustaessasi jeddak Than Kosisin serkun henkeä, yksin voittaen kolme vihreätä sotilasta, näkee jeddakimme hyväksi antaa sinulle merkin suopeudestaan." Than Kosis astui sitten luokseni ja kiinnitettyään kunniamerkin käsivarteeni lausui: "Serkkuni on yksityiskohtaisesti kuvannut minulle huomattavan tekosi, joka tuntuu melkein ihmeeltä, ja jos kerran voit niin hyvin puolustaa jeddakin serkkua, niin kuinka paljon paremmin voisitkaan suojella itse jeddakin henkeä. Sinut on senvuoksi nimitetty henkivartioväen padwariksi, ja sinut majoitetaan tästä lähtien minun palatsiini." Kiitin häntä ja sijoituin hänen määräyksestään esikunnan jäsenten joukkoon. Juhlallisuuksien päätyttyä vein koneeni takaisin lentopartiolaisten parakeille, minkä jälkeen menin lähetin saattamana ilmoittautumaan palatsin vartioston komentajalle. KAHDESKOLMATTA LUKU Löydän Dejahin Palatsin päällikkö, jolle ilmoittauduin, oli saanut määräyksen sijoittaa minut lähelle jeddakia, joka sota-aikana sai aina pelätä salamurhaa, sillä marsilaisten taistelutapojen ainoana siveellisenä ohjeena näyttää olevan sääntö, että kaikki on sodassa luvallista. Senvuoksi hän lähetti minut siihen huoneeseen, jossa Than Kosis parhaillaan oleskeli. Hallitsija keskusteli juuri poikansa Sab Thanin ja eräiden hovilaisten kanssa eikä huomannut minun saapumistani. Salin seinät olivat täydelleen uhkeiden verhojen peitossa, jotka salasivat katseilta kaikki ikkunat ja ovet, joita niissä mahdollisesti oli. Huonetta valaisivat talteenotetut auringonsäteet, joiden säilytyspaikkana oli varsinaisen katon ja muutamia sentimetrejä sen alapuolella olevan himmeäksi hiotusta lasista tehdyn valekaton välinen tila. Oppaani veti syrjään yhden verhon ja näytti minulle huoneen ympäri verhojen ja seinien välissä kulkevaa käytävää. Tässä käytävässä tuli minun pysytellä, niin kauan kun Than Kosis oli salissa. Hänen poistuessaan oli minun seurattava häntä. Ainoana velvollisuutenani oli varjella hallitsijaa ja pysytellä niin vähän näkyvissä kuin mahdollista. Minut tultaisiin vapauttamaan neljän tunnin kuluttua. Sitten palatsin komentaja jätti minut yksin. Seinäverhot olivat kummallista kudontaa; toiselta puolelta ne näyttivät paksuilta ja tiiviiltä, mutta piilopaikastani saatoin minä nähdä kaikki, mitä huoneessa tapahtui, yhtä selvästi kuin ei välissä olisikaan ollut verhoja. Tuskin olin ehtinyt sijoittautua vartiopaikalleni, kun huoneen vastaisella puolella verhot jakautuivat ja sisään astui neljä henkivartiosotilasta tuoden mukanaan naisen. Lähestyessään Than Kosisia sotilaat siirtyivät syrjään ja tuskin kolmen metrin päässä minusta, kauniit kasvot hymyilevinä, seisoi jeddakin edessä Dejah Thoris. Zodangan prinssi Sab Than kiiruhti häntä vastaan ja käsikkäin he sitten astuivat jeddakin eteen. Than Kosis katsahti hämmästyneenä heihin ja kohoten seisoalleen tervehti Dejah Thorisia. "Mitä kummallista oikkua on minun kiittäminen tästä vierailustasi, Heliumin prinsessa? Vasta kaksi päivää sittenhän sinä, pidellen niin hellävaroen ylpeyttäni, vakuutit minulle mieluummin valitsevasi vihreän tharkin Tal Hajusin kuin minun poikani." Dejah Thorisin hymy vain lisääntyi, ja ilkamoivan väreen leikkiessä hänen suupielissään hän vastasi: "Aikojen alusta alkaen on Barsoomissa ollut naisten etuoikeutena, että he saavat muuttaa mieltänsä niin kuin haluavat ja teeskennellä sydämen asioissa. Sen sinä, Than Kosis, annat minulle anteeksi, kuten poikasikin on tehnyt. Kaksi päivää sitten en ollut varma siitä, että hän rakastaa minua; mutta nyt olen, ja olen tullut pyytämään sinua unohtamaan ajattelemattomat sanani ja ottamaan vastaan Heliumin prinsessan vakuutuksen, että hän, kun aika tulee, menee avioliittoon Sab Thanin, Zodangan prinssin kanssa." "Olen iloinen tästä päätöksestäsi", vastasi Than Kosis. "En millään muotoa halua kauempaa jatkaa sotaa Heliumin kansaa vastaan. Lupauksesi otetaan varteen ja asiasta annetaan hetimiten julistus kansalleni." "Olisi parempi, Than Kosis", keskeytti Dejah Thoris, "että kihlaus julkaistaisiin vasta tämän sodan päätyttyä. Minun kansastani, samoin kuin sinunkin, tuntuisi oudolta, jos Heliumin prinsessa antaisi kätensä maansa viholliselle vihollisuuksien vielä jatkuessa." "Eikö sotaa voida lopettaa heti?" puhkesi Sab Than puhumaan. "Tarvitaan vain Than Kosisin sana, ja rauha on tehty. Sano se, isä, sano se sana, joka jouduttaa onneani ja lopettaa tämän kansan vieroman sodan." "Saamme nähdä", vastasi Than Kosis, "kuinka halukkaita heliumilaiset ovat rauhaan. Joka tapauksessa tarjoan sitä heille." Lausuttuaan vielä joitakuita sanoja Dejah Thoris kääntyi ympäri ja poistui huoneesta edelleenkin vartijain seuraamana. Niin siis olivat lyhytikäiset, onnelliset ilmalinnani sortuneet, romahtaneet todellisuuden maaperään. Se nainen, jonka puolesta olin pannut henkeni vaaraan ja jonka huulilta vielä niin äskettäin olin kuullut tunnustuksen, että hän rakastaa minua, oli keveästi unohtanut olemassaolonikin ja hymyillen antanut kätensä kansansa pahimmalle vihamiehelle. Vaikka olin kuullut sen omilla korvillani, en sittenkään voinut sitä uskoa. Minun täytyi päästä hänen asuntoonsa ja kuulla hänen toistavan tämän katkeran totuuden minulle yksin, ennenkuin uskoisin. Lähdin sen vuoksi vartiopaikaltani ja kiiruhdin verhojen takaista käytävää myöten ovelle, jonka kautta hän oli poistunut huoneesta. Hiivin hiljaa ovesta ja näin edessäni sokkeloisia käytäviä, jotka haarautuivat ja polvittelivat kaikkiin suuntiin. Juoksin nopeasti ensin yhteen, sitten toiseen ja huomasin pian olevani auttamattomasti eksyksissä. Pysähdyin läähättäen ja nojasin seinään. Samassa kuulin ääniä läheltäni. Ilmeisesti ne kuuluivat toiselta puolen sitä väliseinää, jota vasten nojasin, ja pian erotin Dejah Thorisin puhuvan. Sanoista en saanut selvää, mutta tiesin, että äänestä en voinut erehtyä. Astuin muutamia askelia ja huomasin toisen käytävän, jonka päässä oli ovi. Menin rohkeasti ovesta sisään vain huomatakseni tulleeni pieneen etuhuoneeseen, jossa olivat häntä seuranneet neljä vartijaa. Yksi heistä hypähti heti seisaalleen ja kysyi, mitä asiaa minulla oli. "Tulen Than Kosisin luota", vastasin, "ja haluan puhutella Dejah Thorisia, Heliumin prinsessaa, kahden kesken." "Entä määräyksesi?" jatkoi kyselijä. En ymmärtänyt hänen tarkoitustaan. Vastasin, että kuuluin palatsin vartiostoon, ja odottamatta, mitä hän sanoisi, astahdin etuhuoneen vastaisella seinällä olevaa ovea kohti, jonka takaa kuului Dejah Thorisin puhelu. Mutta sisäänpääsy ei ollutkaan niin helppoa. Vartija sulki minulta tien sanoen: "Than Kosisin luota ei tule kukaan ilman määräystä tai tunnussanaa. Minun on saatava sinulta jompikumpi, ennenkuin pääset menemään." "Ainoa tarvitsemani määräys, ystäväni, mennäkseni minne tahdon, riippuu kupeellani", vastasin hapuillen pitkää säilääni. "Annatko minun mennä rauhassa vai etkö?" Vastauksen sijasta hän tempaisi oman miekkansa käskien toisten tehdä samoin, ja kaikki neljä seisoivat aseet paljaina sulkien minulta tien. "Sinä et ole täällä Than Kosisin määräyksestä", huusi heistä se, joka oli minua ensiksi puhutellut. "Sinä et pääse Heliumin prinsessan asuntoon, vaan sensijaan on sinun vartioituna mentävä Than Kosisin luokse selittämään aiheetonta julkeuttasi. Heitä pois miekkasi; toivotonta on sinun koettaa voittaa meitä neljää", hän lisäsi julmasti hymyillen. Vastauksenani oli nopea isku, jonka jälkeen minulla oli jäljellä vain kolme vastustajaa, ja voin vakuuttaa, että he olivat täysin arvoisiani. Silmänräpäyksessä olivat he pakottaneet minut, henkeni edestä taistellen, peräytymään huoneen nurkkaan, jossa he voivat ahdistaa minua vain yksi kerrallaan. Siten jatkoimme taistelua lähemmäs kaksikymmentä minuuttia, vastakkain sattuvien säilien täyttäessä huoneen hullujenhuonetta muistuttavalla melulla. Telmeen alkaessa oli Dejah Thoris tullut oman huoneensa ovelle ja seisoi siinä koko taistelun ajan Solan kurkistellessa hänen olkansa yli. Dejah Thorisin kasvot olivat rauhalliset ja ilmeettömät, ja arvasin ettei hän sen enempää kuin Solakaan tuntenut minua. Vihdoin kaasi onnellinen isku toisen vartijan, ja kun minulla sitten oli enää vain kaksi vastassani, muutin taktiikkaa ja kävin heidän kimppuunsa omalla taistelutavallani, joka jo oli tuottanut minulle niin monta voittoa. Kolmas vastustajani kaatui kymmenen sekuntia toisen jälkeen, ja vähän myöhemmin virui viimeinenkin vainajana verisellä lattialla. He olivat rohkeita miehiä ja kelpo miekkailijoita, ja minua suretti, että minun oli ollut pakko surmata heidät. Mutta olisin ollut valmis tuhoamaan koko Barsoomin väestön, jollen mitenkään muuten olisi päässyt rakkaan Dejah Thorisin luokse. Pistäen verisen säiläni tuppeen astuin marsilaista prinsessaani kohti, joka yhä vielä seisoi katsellen minua äänettömänä ilman ainoatakaan tuntemisen merkkiä. "Kuka olet, zodangalainen?" hän kuiskasi. "Vieläkö yksi vihollinen lisäämään surkeuttani?" "Olen ystävä", vastasin, "aikoinaan suosittu ystävä." "Ei ainoakaan Heliumin prinsessan ystävä kanna tuota merkkiä", hän huomautti, "ja kuitenkin -- tuo ääni! Olen kuullut sen ennen; se ei ole -- se ei voi olla -- ei, sillä hän on kuollut." "Ja kuitenkin, prinsessani, tässä ei ole kukaan muu kuin John Carter", sanoin, "etkö tunne, värin ja vieraan merkin takaakin, päällikkösi sydäntä?" Kun astuin hänen luokseen, kallistui hän minua kohti kädet ojennettuina, mutta kun koetin ottaa hänet syliini, peräytyi hän vavahtaen ja äännähtäen surkeasti. "Liian myöhään, liian myöhään", hän valitti. "Oi, entinen päällikköni, jota pidin kuolleena, jospa olisit palannut lyhyttä hetkeä aikaisemmin -- nyt se on liian myöhäistä, liian myöhäistä." "Mitä tarkoitat, Dejah Thoris?" huudahdin. "Sitäkö, ettet olisi lupautunut Zodangan prinssille, jos olisit tiennyt minun elävän?" "Arveletko, John Carter, että olisin voinut antaa sydämeni eilen sinulle ja tänään toiselle? Minä luulin, että se oli sinun ruumiisi kanssa haudattuna johonkin Warhoonin luolaan, ja siksi olen tänään luvannut ruumiini toiselle pelastaakseni kansani Zodangan voittoisan armeijan hävitykseltä." "Mutta minä en ole kuollut, prinsessani. Olen tullut vaatimaan sinua omakseni, eikä koko Zodanga kykene sitä estämään." "Se on liian myöhäistä, John Carter; lupaukseni on annettu, ja Barsoomissa se on sitova. Kaikki senjälkeiset juhlallisuudet ovat pelkkää tyhjää muodollisuutta. Ne eivät tee avioliittoa yhtään varmemmaksi, sen enempää kuin jeddakin juhlallinen hautajaissaatto varmentaa hänen kuolemaansa. Avioliittoani voidaan pitää totena. Enää et saa nimittää minua prinsessaksesi. Enää et ole päällikköni." "Tunnen varsin vähän teidän barsoomilaisten tapoja, Dejah Thoris, mutta sen totisesti tiedän, että rakastan sinua, ja jos tarkoitat totta viimeisillä sanoillasi, jotka lausuit silloin kun warhoonlauma hyökkäsi kimppuumme, ei kukaan toinen mies saa ikinä vaatia sinua omakseen. Tarkoitit silloin totta, prinsessani, ja niin ajattelet vieläkin! Sano, ajattelethan!" "Totta tarkoitin, John Carter", kuiskasi hän. "Nyt en voi enää toistaa niitä sanoja, sillä olen lupautunut toiselle. Oi, jos vain olisit tuntenut tapamme", hän jatkoi puolittain itsekseen, "olisit saanut sen lupauksen jo kuukausia ennen ja voinut vaatia minut omaksesi ennen kaikkia muita. Kenties olisi se merkinnyt Heliumin sortumista, mutta olisin voinut uhrata valtakuntani tharkilaisesta päälliköstäni." Sitten hän jatkoi ääneen: "Muistatko sen yön, jolloin loukkasit minua? Nimitit minua prinsessaksesi, vaikket ollut pyytänyt kättäni, ja sitten kerskuit taistelleesi minun tähteni. Et tietänyt, eikä minun olisi pitänyt loukkautua; nyt sen ymmärrän. Mutta ei ollut ketään kertomassa sinulle sitä, mitä minä en voinut, että nimittäin Barsoomin punaisen kansan kaupungeissa on kahdenlaisia naisia: toisten tähden miehet taistelevat voidakseen pyytää heitä puolisoikseen; toisten tähden he myös taistelevat, mutta eivät milloinkaan pyydä heidän kättään. Kun mies on voittanut naisen, voi hän nimittää tätä prinsessakseen tai käyttää hänestä mitä hyvänsä muuta lukuisista, omistusta merkitsevistä nimityksistä. Sinä olit taistellut minun puolestani, mutta et ollut pyytänyt minua puolisoksesi, ja sen vuoksi, kun nimitit minua prinsessaksesi, näetkö", hän empi, "minä loukkauduin. Mutta en sittenkään, John Carter, torjunut sinua luotani, kuten minun olisi pitänyt, kunnes teit loukkauksen kaksin verroin pahemmaksi herjaamalla minua sillä, että olit muka voittanut minut taistelun palkkiona." "Nyt minun ei tarvitse pyytää sinulta anteeksi, Dejah Thoris", huudahdin. "Sinun täytyy tietää, että erehdykseni johtui perehtymättömyydestäni Barsoomin tapoihin. Sen, minkä silloin jätin tekemättä kainoudesta ja siitä luulosta, että pyyntöni olisi julkea ja vastenmielinen, sen teen nyt, Dejah Thoris: pyydän sinua vaimokseni, ja suonissani virtaavan virginialaisen sotilasveren nimessä, sinusta tulee vaimoni." "Ei, John Carter, se on hyödytöntä", huudahti hän toivottomasti. "En koskaan tule omaksesi, niin kauan kuin Sab Than elää." "Olet langettanut hänen kuolemantuomionsa, prinsessani, Sab Than kuolee." "Ei sekään auta", ehätti hän selittämään. "En saa tulla sen miehen puolisoksi, joka surmaa mieheni, vaikkapa itsepuolustuksessakin. Sellainen on täällä tapa. Meitä barsoomilaisia hallitsee tavat. Turhaa on ponnistella, ystäväni. Sinun on kestettävä murhe kanssani. Sen ainakin saamme jakaa toistemme kanssa. Sen ja muiston tharkien luona viettämästämme lyhyestä ajasta. Nyt sinun on mentävä, etkä enää milloinkaan saa nähdä minua. Hyvästi, entinen päällikköni." Murtuneena ja yksinäisenä poistuin huoneesta, mutta en ollut tyyten menettänyt rohkeuttani enkä voinut myöntää, että olin menettänyt Dejah Thorisin, ennenkuin juhlallinen toimitus olisi todella suoritettu. Astellessani käytäviä pitkin olin niiden kiertelevissä sokkeloissa yhtä perinpohjin eksyksissä, kuin olin ollut ennen Dejah Thorisin luokse tuloani. Tiesin, että ainoana pelastuksenani olisi päästä pois Zodangan kaupungista, sillä neljän vartijan kuolemaa ryhdyttäisiin tutkimaan, ja koska en ilman opasta kykenisi löytämään alkuperäistä vartiopaikkaani, alettaisiin minua epäillä, heti kun minut löydettäisiin kuljeksimasta palatsissa ilman päämäärää. Sattumalta jouduin alempiin kerroksiin vieville kiertoportaille ja niitä myöten laskeuduin useampia kerroksia, kunnes huomasin oven, joka vei suureen huoneeseen. Tässä huoneessa oli joukko henkivartiostoon kuuluvia miehiä, mutta sen seiniä verhosivat läpinäkyvät verhot, ja minä piilouduin niiden taakse kenenkään huomaamatta. Miesten keskustelu oli yleisluontoista eikä herättänyt mielenkiintoani, ennenkuin sisään astui upseeri, joka komensi neljä miestä vapauttamaan Heliumin prinsessaa vartioimassa olevaa osastoa. Nyt tiesin pulan vasta oikein vakavasti alkavan, ja se tulikin aivan liian pian. Sillä tuskin olivat komennetut miehet ehtineet poistua huoneesta, kun jo yksi heistä syöksyi takaisin huohottaen ja huutaen, että he olivat löytäneet toverinsa teurastettuina etuhuoneesta. Seuraavalla hetkellä vilisi koko palatsi väkeä. Vartiosotilaita, upseereita, hovimiehiä, palvelijoita ja orjia juoksi sikin sokin käytävissä ja huoneissa vieden tietoja ja määräyksiä sekä etsien murhamiehen jälkiä. Silloin oli minulla tilaisuus koettaa, ja niin vähäisiltä kuin toiveeni näyttivätkin, yritin. Kun joukko sotilaita riensi piilopaikkani ohitse, liityin heidän peräänsä ja seurasin heitä palatsin sokkeloissa, kunnes kulkiessamme erään avaran salin lävitse näin siunatun päivänvalon tulvivan sisään useista suurista ikkunoista. Tällöin erosin oppaistani ja syöksähdin lähimmälle ikkunalle etsimään pakotietä. Ikkunat avautuivat avaralle parvekkeelle, jonka alapuolella oli yksi Zodangan leveistä puistokaduista. Maahan oli lähes kymmenen metriä ja saman matkan päässä rakennuksesta oli hyvinkin kuuden metrin korkuinen, hiotusta lasista tehty, lähes puolen metrin, paksuinen muuri. Punaisesta marsilaisesta olisi tätä tietä pakeneminen näyttänyt mahdottomalta, mutta minusta, jolla oli Maassa saamani voimat ja vikkelyys, se tuntui jo suoritetulta. Pelkäsin vain sitä, että minut keksittäisiin ennen pimeän tuloa, sillä enhän voinut yrittää paeta kirkkaassa päivänvalossa, kun allani oleva piha ja muurin toisella puolella oleva katu olivat täynnänsä zodangalaisia. Etsin sen vuoksi piilopaikkaa ja löysinkin vihdoin sellaisen sattumalta. Salin katosta riippui tavattoman suuri koristuslaitos noin kolmen metrin korkeudella lattiasta. Tähän avaraan maljamaiseen vehkeeseen hyppäsin helposti, ja tuskin olin ehtinyt siihen piilottua, kun kuulin, että huoneeseen astui useita henkilöitä. He pysähtyivät piilopaikkani kohdalle ja kuulin selvästi heidän jokaisen sanansa. "Se on heliumilaisten työtä", lausui yksi heistä. "Niin, oi jeddak, mutta miten ovat he päässeet palatsiin? Voisin uskoa, että yksi vihollinen saattaisi livahtaa sisähuoneisiin, vaikkakin vartioväki on erittäin valpasta, mutta kuinka olisi kuusi- tai kahdeksanmiehinen sotilasjoukko voinut päästä sinne huomaamatta, se on minusta käsittämätöntä. Pian kuitenkin saamme tietää sen, sillä tuossa saapuu hallitsijan sielunlukija." Ryhmään liittyi uusi henkilö, joka lausuttuaan jeddakille tavanmukaisen tervehdyksen sanoi: "Oi, mahtava jeddak, kummallisen kertomuksen olen lukenut uskollisten henkivartijoittesi kuolleista ajatuksista. Heidän kimppuunsa ei käynyt sotilasjoukko, vaan yksi ainoa vastustaja." Hän pysähtyi antaakseen kuulijoille aikaa täysin ymmärtämään tämän tiedon tärkeyden, ja siitä, että hänen sanojaan tuskin uskottiin, oli todistuksena Than Korisin huulilta luiskahtanut kärsimätön ja epäilevä huudahdus: "Minkälaisia kummitusjuttuja sinä minulle kerrot, Notan?" "Se on silkkaa totuutta, jeddakini", vastasi psykologi. "Nämä vaikutelmat olivat itse asiassa hyvin selvästi näkyvissä kaikkien neljän vartiosotilaan aivoissa. Heidän ahdistajansa oli hyvin kookas mies, hänellä oli sinun oman henkivartiostosi merkki, ja hänen taistelukykynsä lähenteli ihmettä, sillä hän taisteli avoimesti kaikkia neljää vastaan ja voitti heidät ylivoimaisen taitonsa sekä tavattomien voimiensa ja kestävyytensä avulla. Vaikka hänellä olikin Zodangan merkki, jeddakini, ei sellaista miestä ole milloinkaan ennen nähty tässä eikä missään muussakaan Barsoomin maassa. Tutkin ja kuulustelin myöskin Heliumin prinsessaa, mutta hänen ajatuksistaan en saanut vähääkään selvää; hän voi hillitä itsensä täydelleen, enkä minä kyennyt lukemaan mitään. Hän kertoi nähneensä osan taistelusta, ja silloin kun hän oli sitä katsellut, oli vartiosotilaita vastassa ollut vain yksi mies, jota hän ei muistanut koskaan nähneensä." "Missä on äskeinen pelastajani?" kysyi toinen, jonka tunsin äänestä vihreiden marsilaisten kynsistä pelastamakseni Than Kosisin serkuksi. "Ensimmäisen esi-isäni merkin nimessä", hän jatkoi, "kuvaus sopii häneen tarkalleen, erittäinkin taistelukelpoisuuteen nähden." "Missä se mies on?" huudahti Than Kosis. "Tuotakoon hänet eteeni heti paikalla! Mitä tiedät hänestä, serkku? Kun nyt muistelen, tuntui minusta kummalliselta, että Zodangassa olisi ollut sellainen sotilas, jonka nimeä emme edes me tunteneet aikaisemmin. Entä hänen nimensä sitten, John Carter, kuka on koskaan kuullut sellaista nimeä Barsoomissa!" Pian tuotiin sana, ettei minua löytynyt mistään, ei palatsista eikä aikaisemmasta majapaikastani, lentopartiolaisten parakeilta. Kantos Kan oli tavattu ja häntä oli kuulusteltu, mutta hän ei tuntenut olinpaikkaani, ja menneisyydestäni hän oli sanonut tietävänsä varsin vähän, sillä hän oli vasta äskettäin tavannut minut ollessamme warhoonien vankeina. "Pitäkää silmällä sitä toista miestä", komensi Than Kosis. "Myöskin hän on muukalainen, ja he molemmat saattavat yhtä hyvin olla kotoisin Heliumista kuin jostakin muualta. Toisen luota löydämme ennemmin tai myöhemmin myöskin toisen. Tehkää ilmapatrullit nelinkertaisiksi, ja antakaa tutkia mitä tarkimmin jokainen henkilö, joka poistuu kaupungista joko ilmoitse tai maitse." Nyt saapui toinen sanantuoja ilmoittaen, että minä olin vielä palatsin muurien sisällä. "On tutkittu tarkoin kaikkien niiden henkilöiden tuntomerkit, jotka ovat tänään saapuneet palatsin alueelle tai poistuneet sieltä", lopetti mies puheensa, "mutta mitkään niistä eivät lähimainkaan sovi tähän uuteen henkivartioston padwariin, paitsi ne, jotka on mainittu silloin, kun hän saapui." "Silloin saamme hänet kiinni ennen pitkää", huomautti Than Kosis tyytyväisenä, "ja sillä välin menemme taaskin Heliumin prinsessan asuntoon ja kuulustelemme häntä. Hän tietää luultavasti enemmän, kuin häntä halutti ilmaista sinulle, Notan. Tulkaa." He poistuivat salista, ja kun ulkona oli jo tullut pimeä, hypähdin keveästi alas piilopaikastani ja kiiruhdin parvekkeelle. Vain vähän väkeä oli liikkeellä, ja valiten hetken, jolloin ketään ei ollut läheisyydessä, hyppäsin vikkelästi lasisen muurin harjalle ja sieltä kadulle palatsin alueen ulkopuolelle. KOLMASKOLMATTA LUKU Harhailemassa ilmassa Koettamatta piileskellä kiiruhdin majoituspaikkojemme läheisyyteen, sillä olin varma, että löytäisin Kantos Kanin sieltä. Tullessani likemmäksi rakennusta olin varovampi, koska, ja varsin oikein, arvelin, että niitä seutuja pidettäisiin silmällä. Pääkäytävän ympärillä vetelehti useita miehiä, joilla oli siviilimerkit, ja takalistolla oli niitä lisää. Yläkertaan, jossa asuntomme sijaitsivat, saatoin kenenkään huomaamatta pyrkiä vain viereisen talon kautta, ja vaivaloisten yrityksien jälkeen onnistui minun päästä jonkun matkan päässä olevan varastohuoneen katolle. Hyppien katolta toiselle olin pian senjälkeen eräässä sen rakennuksen avoimessa ikkunassa, jossa toivoin tapaavani heliumilaisen, ja seuraavalla hetkellä seisoin hänen edessään huoneessa. Hän oli yksin eikä näyttänyt vähääkään hämmästyvän saapumisestani, sillä hän sanoi odottaneensa minua jo paljoa aikaisemmin, kun vartiovuoroni oli täytynyt päättyä joku aika sitten. Huomasin, ettei hän tiennyt mitään siitä, mitä palatsissa tällä välin oli tapahtunut, ja kertomani uutiset saivat hänet ankaran kiihkon valtaan. Kun kerroin, että Dejah Thoris oli luvannut kätensä Sab Thanille, suuttui hän kovasti. "Se ei voi olla totta", hän huudahti. "Se on mahdotonta! Mieluummin jokainen heliumilainen toki kuolisi kuin suostuisi myymään rakkaan prinsessamme Zodangan hallitsevalle suvulle. Hänen on täytynyt menettää järkensä suostuessaan niin vihattuun sopimukseen. Et tiedä, kuinka me heliumilaiset rakastamme hallitsijasukumme jäseniä, etkä senvuoksi voi käsittää sitä kammoa, jota tunnen tällaista herjaavaa liittoa kohtaan. "-- Mitä on tehtävä, John Carter?" hän jatkoi. "Olet keinokas mies. Etkö voi keksiä jotakin tapaa Heliumin pelastamiseksi tästä häpeästä?" "Jos pääsen miekan ulottumiin Sab Thanista", vastasin, "niin voin selvittää tämän pulman, mikäli se koskee Heliumia, mutta omasta puolestani näkisin mieluummin jonkun toisen lyövän sen iskun, joka vapauttaa Dejah Thorisin." Kantos Kan silmäili minua kiinteästi ennenkuin virkkoi mitään. "Sinä rakastat häntä", hän sanoi sitten. "Tietääkö hän sen?" "Kyllä hän tietää, Kantos Kan, ja torjuu minut luotaan vain sentähden, että hän on lupautunut Sab Thanille." Kelpo veikko ponnahti seisaalleen ja tarttuen olkapäähäni nosti miekkansa pystyyn huudahtaen: "Ja jos olisin itse saanut valita, niin en olisi voinut löytää sopivampaa puolisoa Heliumin ensimmäiselle prinsessalle. Kas tässä käteni olallesi, John Carter, ja sanani, että Sab Than saa surmansa minun miekastani, sillä minä rakastan Heliumia, Dejah Thorisia ja sinua. Vielä tänä yönä koetan pujahtaa hänen asuntoonsa palatsiin." "Mutta miten?" kysyin. "Sinua pidetään tarkoin silmällä, ja lentovartiosto on tehty nelinkertaiseksi." Hän taivutti päänsä ja mietti hetkisen; kohotti sen sitten pystyyn, kasvoillaan luottava ilme. "Kun vain selviydyn täkäläisistä vahdeista, niin se onnistuu", hän selitti. "Tunnen korkeimman tornin kautta palatsiin vievän salaisen käytävän. Huomasin sen sattumalta lentäessäni eräänä päivänä vahtivuorollani palatsin ylitse. Tällaisissa puuhissa täytyy tutkia kaikkia tavallisuudesta poikkeavia ilmiöitä, joita satumme näkemään, ja kun näin kasvot tirkistämässä palatsin korkean tornin huipusta, oli se minusta perin tavatonta. Lensin senvuoksi kasvoja kohti ja näin, että tirkistelijä ei ollut kukaan muu kuin Sab Than. Hän joutui hieman hämilleen siitä, että olin nähnyt hänet, ja komensi minua pitämään asian omina tietoinani, selittäen, että tornista vei käytävä suoraan hänen asuntoonsa eikä sitä tuntenut kukaan muu kuin hän. Jos vain pääsisin lentokasarmin katolle ja saisin koneeni, niin viidessä minuutissa olisin Sab Thanin asunnossa. Mutta miten pääsen tästä talosta, joka sanojesi mukaan on vartioitu?" "Kuinka tarkoin kasarmin lentokonevajoja vartioidaan?" kysyin. "Tavallisesti on katolla öisin vain yksi mies." "Mene tämän rakennuksen katolle, Kantos Kan, ja odota minua siellä!" Pysähtymättä selittämään suunnitelmiani palasin kadulle samaa tietä kuin olin tullut ja kiiruhdin kasarmille. En uskaltanut mennä rakennukseen, sillä se oli täynnä lentopartiolaisia, jotka kuten koko Zodanga etsivät minua. Rakennus oli tavattoman iso, ja sen lakea katto oli hyvinkin kolmensadan metrin korkeudella maasta. Zodangassa oli vain harvoja rakennuksia, jotka olivat korkeampia kuin nämä parakit, vaikka eräät rakennukset olivat toistasataa metriä niitä korkeammat. Niinpä kohosivat suurien taistelulaivojen telakat noin neljänsadanviidenkymmenen metrin korkeuteen ja kauppalaivaston tavara- ja matkustaja-asemat lähes yhtä korkealle. Kiipeäminen rakennuksen etusivua myöten katolle oli vaivaloinen ja perin vaarallinen tehtävä, mutta muuta keinoa ei ollut, ja päätin senvuoksi yrittää. Kun barsoomilaisten rakennustapa on hyvin koristeellista, oli kiipeäminen helpompaa kuin olin luullut, sillä ulkonevat koristukset muodostivat suoranaiset portaat aina rakennuksen räystäälle saakka. Vasta sitten kohtasin ensimmäisen todellisen esteen. Räystäs ulkoni lähes kuusi metriä seinästä, johon olin tarrautunut kiinni, ja vaikka kiersin koko suuren rakennuksen ympäri, en löytänyt räystäästä ainoatakaan aukkoa. Ylin kerros oli valaistu ja täynnä sotilaita, jotka huvittelivat omalla tavallaan; en senvuoksi voinut sitä kautta päästä rakennuksen katolle. Oli yksi, epätoivoinen keino, ja päätin yrittää sitä -- tapahtuihan kaikki Dejah Thorisin tähden, eikä sellaista miestä ole elänyt, joka ei panisi hänen kaltaisensa naisen tähden henkeänsä vaaraan vaikka tuhannesti. Pitäen kiinni seinästä toisella kädelläni ja jaloillani irroitin varustuksiini kuuluvan pitkän nahkahihnan, jonka päässä oli iso koukku. Sen varassa riippuvat lentäjät koneittensa kupeista ja pohjista suorittaessaan erinäisiä korjaustöitä, ja näiden hihnojen avulla myöskin laskeudutaan maihin taistelulaivoista. Varovaisesti heilautin koukun katolle, ja monien yritysten jälkeen se tarttui kiinni. Vedin hiljaa hihnasta saadakseni koukun tarttumaan lujemmin, mutta mahdotonta oli minun tietää, kestäisikö se ruumiini painoa vai ei. Olihan se saattanut tarttua vain räystään äärimmäiseen reunaan, joten se luiskahtaisi irti, kun laskisin itseni heilumaan hihnan varaan, ja minä syöksyisin kolmensadan metrin päässä allani olevalle kivitykselle. Emmin hetkisen, mutta sitten päästin irti otteeni seinäkoristeista, ja heilahdin ilmaan hihnan varassa. Syvällä allani oli kirkkaasti valaistu katu, kiveys ja kuolema. Minua kannattavasta räystäästä tuntui pieni täräys, ja kuului ilkeätä, raapivaa luikumisen ääntä, joka sai selkääni kylmät väreet. Mutta sitten tarttui koukku kiinni, ja minä olin turvassa. Kiipesin ripeästi ylös ja tarttuen räystään reunaan vedin itseni katolle. Noustuani seisaalleni olin vastakkain vahtisotilaan kanssa, tuijottaen suoraan hänen revolverinsa piippuun. "Kuka olet ja mistä tulet?" hän huudahti. "Olen lentopartiolainen, ystävä, ja olin hyvin lähellä kuolemaa, sillä vain pelkkä sattuma pelasti minut putoamasta kadulle", vastasin. "Mutta kuinka tulit katolle, mies? Ketään ei ole laskeutunut tänne eikä kohonnut lentoon kokonaiseen tuntiin. Pian, selitä puuhasi, tai teen hälytyksen." "Katsopa tänne, vahti, niin näet, miten tulin ja kuinka heikon hiuskarvan varassa tuloni oli", vastasin kääntyen räystään reunalle, josta kaikki aseeni riippuivat hihnan nenässä kuusi metriä alempana. Uteliaisuuden kannustamana mies tuli viereeni. Se oli hänen onnettomuutensa, sillä kun hän kumartui tirkistämään räystäältä, tartuin häntä kurkusta ja pistoolikädestä, paiskaten hänet rajusti katolle. Ase kimposi hänen kädestään, ja sormeni tukehduttivat hänen avunhuutonsa. Kapuloin miehen suun ja sidoin hänet, minkä jälkeen laskin hänet riippumaan räystään varaan, samoin kuin itse olin riippunut vähää aikaisemmin. Tiesin, että hänet löydettäisiin vasta aamulla, ja tarvitsin kaiken ajan, minkä suinkin voin saada. Puettuani hihnat ja aseet ylleni kiiruhdin lentokonevajoille ottaen esille sekä omani että Kantos Kanin koneen. Kiinnitin hänen koneensa omani perään, panin koneeni käyntiin ja liukuen räystään ylitse sukelsin kaupungin kaduille paljoa alemmaksi sitä tasoa, jossa lentopatrullit tavallisesti liikkuivat. Vajaassa minuutissa laskeuduin kommelluksitta majoitusrakennuksemme katolle hämmästyneen Kantos Kanin viereen. En tuhlannut aikaa selittelyihin, vaan syvennyin heti pohtimaan suunnitelmiamme lähimmän tulevaisuuden varalle. Päätimme, että minun oli koetettava pyrkiä Heliumiin, kun taas Kantos Kanin oli mentävä palatsiin ja toimitettava Sab Than pois tieltä. Jos se hänelle onnistuisi, olisi hänen seurattava minua. Hän asetti oikeaan suuntaan kompassini -- sukkela pieni vehje, joka hievahtamatta osoittaa samaa, määrättyä Marsin pinnan pistettä -- ja sanottuamme toisillemme jäähyväiset kohosimme yhdessä ilmaan ja lensimme palatsia kohti, sillä se oli samassa suunnassa, johon minun oli ohjattava päästäkseni Heliumiin. Kun lähestyimme korkeata tornia, syöksähti ylhäältä päin esiin patrulli, kohdistaen huikaisevat valosuihkunsa koneeseeni. Samalla kuului mylvivä ääni komentavan minua pysähtymään, minkä jälkeen pamahti laukaus, kun en ollut huudosta tietävinänikään. Kantos Kan laskeutui nopeasti varjoihin, kun taas minä yhtä mittaa kohosin ja kiidin hirveätä vauhtia Marsin ilmojen halki perässäni toistakymmentä lentopartiolaisten konetta, jotka olivat ryhtyneet ajamaan minua takaa, ja myöhemmin nopeakulkuinen risteilijä, jossa oli sata miestä ja patteri pikatykkejä. Kierrellen ja kaarrellen pienine koneineni, milloin kohoten, milloin laskeutuen, sain suurimman osan ajasta vältetyksi heidän valonheittäjäinsä säteet, mutta näin menetellen menetin myöskin etumatkaani. Päätin senvuoksi uhkarohkeasti lentää suoraan suuntaan ja jättää kaikki kohtalon ja koneeni nopeuden varaan. Kantos Kan oli opettanut minulle tempun, joka tunnetaan vain Heliumin laivastossa ja joka lisäsi suuresti lentokoneiden nopeutta. Olin senvuoksi varma siitä, että jättäisin takaa-ajajani, jos vain välttäisin heidän ammuksensa vähän aikaa. Kiitäessäni ilman halki ja kuulien vinkuessa korvissani tunsin, että voisin selviytyä vain ihmeen kautta. Mutta arpa oli heitetty, ja pannen koneeni täyteen vauhtiin ohjasin suoraan Heliumia kohti. Vähitellen jäivät takaa-ajajat yhä kauemmaksi jälkeeni, ja iloitsin parhaillaan onnistuneesta paostani, kun risteilijästä laukaistu, hyvin tähdätty ammus räjähti pienen koneeni keulassa. Tärähdys melkein kaasi sen, ja ilkeästi vaappuen se syöksyi alaspäin yön synkkään pimeyteen. En tiedä, kuinka syvälle putosin, ennenkuin sain koneeni uudelleen tottelemaan ohjausta, mutta minun oli täytynyt olla hyvin lähellä maata alkaessani taaskin kohota, sillä kuulin selvästi eläinten ääniä altani. Noustessani ylöspäin tarkastelin ympärilleni nähdäkseni takaa-ajajat, ja kun vihdoin huomasin heidän valonsa kaukaa takaani, näin heidän laskeutuvan maahan ilmeisestikin etsimään minua. Vasta sitten kun heidän valonsa olivat häipyneet näkyvistäni, uskalsin väläyttää pientä lamppuani kompassiani kohti. Kauhukseni näin silloin, että ammuksen sirpale oli perin pohjin tuhonnut ainoan suuntakojeeni samoin kuin myöskin nopeusmittarini. Voisinhan kyllä tähtien mukaan suunnilleen ohjata Heliumiin päin, mutta kun en täsmälleen tiennyt, missä kaupunki sijaitsi, enkä omaa lentonopeuttani, olivat toiveeni sen löytämisestä hyvin vähäiset. Helium on noin tuhannen kuudensadan kilometrin päässä Zodangasta lounaiseen, ja jos kompassini olisi ollut ehyt, olisin voinut lentää tämän matkan neljässä, viidessä astunnissa, mikäli ei mitään vahinkoa sattunut. Mutta asiain näin ollen olin aamun valjetessa, lennettyäni täyttä vauhtia lähes kuusi tuntia yhtä mittaa, kiitämässä laajan, kuivuneen meren yläpuolella. Suuri kaupunki oli allani, mutta se ei ollut Helium, sillä kaikista Barsoomin kaupungeista ainoastaan sen muodostaa kaksi ympyränmuotoisten muurien suojaamaa, noin sadankahdenkymmenen kilometrin päässä toisistaan olevaa valtavaa kaupunkia, minkävuoksi sen saattoi helposti tuntea siltä korkeudelta, jossa lensin. Arvelin joutuneeni liian kauaksi luoteeseen ja käännyin senvuoksi lentämään kaakkoista kohti. Aamupäivällä sivuutin useita muita suuria kaupunkeja, mutta ainoakaan niistä ei vastannut Kantos Kanin kuvausta Heliumista. Sen lisäksi että Helium on kaksoiskaupunki on sillä toinenkin tuntomerkki, kaksi valtavan korkeata tornia, joista toinen, kirkkaan punainen, kohoaa toisen kaupungin keskuksesta noin puolentoista kilometrin korkuisena, ja toinen, helakan keltainen ja samankorkuinen, on sisarkaupungissa. NELJÄSKOLMATTA LUKU Tars Tarkas saa ystävän Keskipäivällä sivuutin alhaalta suuren, kuolleen, muinaismarsilaisen kaupungin ja jatkaessani sitten lentoani sen toisella puolen olevan kentän yli jouduin suoraan useiden tuhansien, hirvittävässä taistelussa olevien vihreiden sotilaiden yläpuolelle. Tuskin olin huomannut heidät, kun minua kohti ammuttiin yhteislaukaus. Heidän tähtäämisensä on miltei erehtymättömän osuvaa, ja pieni koneeni oli heti kelvoton hylky, joka vaappuen painui maahan. Putosin melkein keskelle kuuminta taistelua, sotilaiden joukkoon, jotka eivät olleet huomanneet saapumistani taistellessaan ankarasti elämästä ja kuolemasta. Sotilaat olivat jalkaisin ja käyttelivät pitkiä miekkojaan, samalla kun laitamilla olevien tarkk'ampujien kuulat kaatoivat jokaisen, joka hetkeksikään erkani yhteenkietoutuneesta joukosta. Kun koneeni laskeutui heidän keskelleen, niin tajusin, että minun oli joko taisteltava tai kuoltava ja että kuoleman mahdollisuudet olisivat joka tapauksessa suuret, ja niinpä olinkin maahan laskeutuessani valmiina pitkä miekka kädessäni puolustamaan henkeäni parhaani mukaan. Putosin tavattoman kookkaan hirviön viereen, jota ahdisti kolme vastustajaa, ja kun katsahdin hänen hurjiin, taistelun kiihdyttämän kasvoihinsa, tunsin hänet tharkilaiseksi Tars Tarkasiksi. Hän ei nähnyt minua, sillä olin hieman hänen takanaan, ja hänen ahdistajansa, jotka tunsin warhooneiksi, tekivät silloin hyökkäyksen kaikki kolme yht'aikaa. Voimakas tharkilainen kaatoi nopeasti heistä yhden, mutta peräytyessään antaakseen uuden iskun hän kompastui takanaan viruvaan ruumiiseen ja kaatui tantereeseen, joutuen vihollistensa armoille. Salamannopeasti he olivat hänen kimpussaan, ja pian olisi Tars Tarkas päässyt isiensä luokse, jollen minä olisi hypännyt hänen suojakseen ja antanut hänen vastustajilleen tarpeeksi tekemistä. Olin juuri kaatanut toisen heistä, kun Tars Tarkas, päästyään uudelleen jaloilleen, teki toisesta pikaisen lopun. Hän katsahti minuun nopeasti, ja heikko hymy värähti hänen julmilla huulillaan, kun hän koskettaen olkapäätäni sanoi: "Tuskinpa tuntisin sinua, John Carter, mutta ei yksikään muu kuolevainen koko Barsoomissa tekisi sitä, mitä sinä teit hyväkseni. Luulen oppineeni tietämään, että ystävyyttäkin on olemassa, ystäväni." Enempää hän ei sanonut, eikä hänellä olisi ollut siihen tilaisuuttakaan, sillä warhoonit kävivät kiivaasti kimppuumme. Yhdessä taistelimme sitten kylki kyljessä koko pitkän, kuuman iltapäivän, kunnes taistelun kiihko asettui ja hurjien warhoonlaumojen tähteet hyppäsivät thoatiensa selkään ja pakenivat lisääntyvän pimeän suojaan. Tässä jättiläiskamppailussa oli ollut mukana kymmenentuhatta miestä, ja taistelukentällä virui kolmetuhatta ruumista. Kummallakaan puolella ei pyydetty eikä annettu armoa, eikä vankeja liioin koetettu saada. Palattuamme taistelun jälkeen kaupunkiin olimme menneet suoraa päätä Tars Tarkasin majapaikkaan. Jäin sinne yksikseni päällikön lähtiessä neuvotteluun, joka aina on tapana pitää taistelun päätyttyä. Istuessani odotellen vihreän sotilaan paluuta kuulin liikettä viereisestä huoneesta, ja kun katsahdin sinne, syöksyi äkkiä kimppuuni iso, kamalannäköinen eläin, tyrkäten minut pitkälleni silkki- ja turkisläjälle, jolla juuri olin levännyt. Se oli Woola -- uskollinen, minuun kiintynyt Woola. Se oli palannut Tharkiin, ja kuten Tars Tarkas myöhemmin minulle kertoi, mennyt suoraa päätä entiseen asuntooni, jossa se liikuttavasti ja kuten näytti toivottomasti alkoi odottaa minua. "Tal Hajus tietää, että olet täällä, John Carter", sanoi Tars Tarkas tultuaan takaisin jeddakin majapaikasta. "Sarkoja näki meidät yhdessä ja tunsi sinut. Tal Hajus käski minun viedä sinut hänen eteensä tänä iltana. Minulla on kymmenen thoatia, John Carter; saat valita niistä, ja minä saatan sinut lähimmälle Heliumiin vievälle vesitielie. Tars Tarkas voi kyllä olla julma vihreä sotilas, mutta hän saattaa olla ystävä silti. Tule, meidän on lähdettävä." "Entä kun palaat, Tars Tarkas?" kysyin. "Villit calotit, kenties, tai vielä pahempaa", vastasi hän, "jollen satu saamaan kauan odottamaani tilaisuutta taistella Tal Hajusin kanssa." "Me jäämme tänne, Tars Tarkas, ja menemme tänä iltana Tal Hajusin luo. Et saa uhrata itseäsi, ja kentiespä juuri tänä iltana saat toivomasi tilaisuuden." Hän vastusti ehdotustani kiivaasti, selittäen, että Tal Hajus sai usein rajuja raivonpurkauksia, kun hän vain ajatteli minulta saamaansa iskua, ja että jos hän saisi minut käsiinsä, kidutettaisiin minua mitä hirveimmin. Syödessämme kerroin Tars Tarkasille tarinan, jonka olin kuullut Solalta Tharkiin marssiessamme meren pohjalla viettämänämme yönä. Hän ei puhunut paljoa, mutta hänen voimakkaat kasvolihaksensa värähtelivät kiihkosta ja tuskasta, kun hän ajatteli, kuinka kauheat kärsimykset oli tuotettu sille ainoalle olennolle, jota hän milloinkaan oli rakastanut kylmän, julman, hirveän elämänsä aikana. Enää hän ei empinyt, kun taaskin ehdotin, että lähtisimme Tal Hajusin luokse, huomauttaen vain haluavansa sitä ennen puhutella Sarkojaa. Hänen pyynnöstään seurasin häntä Sarkojan asunnolle, ja se myrkyllinen silmäys, jonka tämä minuun loi, oli melkein täysi korvaus kaikista vastaisista onnettomuuksista, joita tapaturmainen palaamiseni Tharkiin minulle kenties aiheuttaisi. "Sarkoja", lausui Tars Tarkas, "neljäkymmentä vuotta sitten olit välikappaleena toimittamassa kidutuksen ja kuoleman Gozava-nimiselle naiselle. Olen juuri saanut tietää, että se sotilas, joka rakasti sitä naista, on kuullut, mikä osa sinulla oli silloisissa tapahtumissa. Hän ei voi sinua surmata, se ei ole tapojemme mukaista, mutta mikään ei estä häntä sitomasta hihnan toista päätä kaulaasi ja toista villiin thoatiin, vain osoittaakseen, kuinka elinkykyinen ja kuinka hyvä rotumme jatkaja olet. Kuultuaan kaikki hän aikoo tehdä sen huomenna. Pidin oikeana ja kohtuullisena varoittaa sinua, sillä olen oikeamielinen mies. Iss-joen pyhiinvaellusmatka on lyhyt, Sarkoja. Tule, John Carter!" Seuraavana aamuna Sarkoja oli poissa, eikä häntä senjälkeen enää nähty. Äänettöminä kiiruhdimme jeddakin palatsille, jossa meidät heti päästettiin hänen puheilleen. Itse asiassa hän tuskin malttoi odottaa minun saapumistani ja seisoi pystyssä korokkeellaan tuijottaen oveen päin, kun astuin sisään. "Sitokaa hänet tuohon patsaaseen!" hän kiljui. "Saamme nähdä, kuka uskaltaa lyödä mahtavaa Tal Hajusia. Kuumentakaa raudat! Omin käsin poltan silmät hänen päästään, ettei hän häpäise olemustani halvoilla katseillaan." "Tharkien päälliköt", huudahdin kääntyen kokouksen puoleen välittämättä vähääkään Tal Hajusista, "olen ollut päällikkönä teidän keskuudessanne ja tänään olen taistellut Tharkin puolesta kylki kyljessä tämän kaupungin suurimman sotilaan kanssa. Velvollisuutenne on ainakin kuunnella puhettani. Sen verran olen tänään ansainnut. Te väitätte olevanne oikeamielinen kansa --" "Hiljaa!" mylvi Tal Hajus. "Pankaa kapula tuon vintiön suuhun ja sitokaa hänet, kuten käskin!" "Oikeutta, Tal Hajus!" huudahti Lorkvas Ptomel. "Ken olet sinä syrjäyttämään tharkien keskuudessa aikakausia voimassa olleet tavat?" "Niin, oikeutta!" toisti kymmenkunta ääntä, ja Tal Hajusin puhkuessa raivoissaan minä jatkoin: "Olette rohkeata kansaa ja rakastatte rohkeutta, mutta missä oli mahtava jeddakinne tämänpäiväisen taistelun aikana? En nähnyt häntä taistelun tuoksinassa; hän ei ollut siellä. Hän raastaa turvattomia naisia ja pieniä lapsia luolaansa, mutta milloin on kukaan teistä nähnyt hänen viimeksi taistelevan miehiä vastaan? Nähkääs, yksinpä minäkin, kääpiö hänen rinnallaan, kaasin hänet yhdellä ainoalla nyrkiniskulla. Sellaisia miehiäkö tharkit pitävät jeddakeinaan? Vierelläni seisoo nyt suuri tharkilainen, uljas sotilas ja ylväs mies. Päälliköt, miltä kuulostaa Tars Tarkas, tharkien jeddak?" Matalaääniset, voimakkaat hyvähuudot tervehtivät tätä ehdotusta. "Tämän kokouksen on vain määrättävä, ja Tal Hajusin on osoitettava, kykeneekö hän hallitsemaan. Jos hän olisi rohkea, niin hän vaatisi Tars Tarkasin kaksintaisteluun, sillä hän ei pidä hänestä; mutta Tal Hajus pelkää; Tal Hajus, jeddakinne, on arka raukka. Paljain käsin voisin hänet surmata, ja hän tietää sen." Kun lopetin puheeni, syntyi jännittynyt hiljaisuus kaikkien katseiden kohdistuessa Tal Hajusiin. Tämä ei virkkanut sanaakaan eikä liikahtanut, mutta hänen kasvojensa läikkäisen vihreä väri tummeni ja raivon vaahto hyytyi hänen huulilleen. "Tal Hajus", sanoi Lorkvas Ptomel kylmästi ja jyrkästi, "pitkän elämäni aikana en kertaakaan ole nähnyt tharkien jeddakia näin nöyryytettävän. Tähän loukkaukseen voidaan vastata vain yhdellä tavoin. Odotamme sitä." Mutta Tal Hajus seisoi yhä kuin kivettyneenä. "Päälliköt", jatkoi Lorkvas Ptomel, "onko jeddak Tal Hajusin todistettava kykenevänsä hallitsemaan Tars Tarkasia?" Puhujalavan ympärillä seisoi kaksikymmentä päällikköä, ja kaksikymmentä miekkaa lennähti ilmaan myöntymyksen merkiksi. Mitään vaihtoehtoa ei ollut. Se määräys oli lopullinen, ja Tal Hajus vetäisi pitkän miekkansa ja astui Tars Tarkasia vastaan. Taistelu päättyi pian, ja jalka kuolleen hirviön niskalla tuli Tars Tarkas tharkien jeddakiksi. Ensimmäisenä toimenpiteenään hän julisti minut päälliköksi, jolla oli kaikki oikeudet ja se arvo, jonka olin voittanut taisteluissa, ollessani kolme ensimmäistä viikkoa heidän vankinaan. Nähdessäni kuinka suopeita sotilaat olivat Tars Tarkasia kohtaan, käytin tilaisuutta taivuttaakseni heidät kanssani taistelemaan Zodangaa vastaan. Kerroin Tars Tarkasille seikkailuni ja selitin hänelle muutamin sanoin suunnitelmani. "John Carter on tehnyt ehdotuksen", lausui hän puhuen kokoukselle, "jonka minä hyväksyn. Esitän sen teille lyhyesti. Heliumin prinsessaa Dejah Thorisia, joka oli vankinamme, pitää nyt vangittuna Zodangan jeddak, jonka pojalle hänen täytyy antaa kätensä pelastaakseen maansa Zodangan sotajoukkojen hävitykseltä. "-- John Carter ehdottaa, että me pelastaisimme hänet ja palauttaisimme hänet Heliumiin. Zodangasta saatu saalis olisi suurenmoinen, ja usein olen ajatellut, että jos olisimme liitossa Heliumin kansan kanssa, olisi meille taattu tarpeeksi elintarpeita voidaksemme lisätä haudottavien munien lukumäärää ja toimittaa hautomisen useammin, ja siten saavuttaa eittämättömän etusijan koko Barsoomin vihreiden kansojen keskuudessa. Mitä arvelette te?" Tässä tarjoutui tilaisuus sekä taistella että ryöstää, ja päälliköt iskivät syöttiin kuin lihava forelli perhoseen. Tharkeiksi he olivat rajusti innostuneita, ja ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, kiiti kaksikymmentä ratsastavaa lähettiä kuivuneen meren pohjalla kutsumaan joukkoja retkelle. Kolmen päivän kuluttua olimme matkalla Zodangaa kohti sadantuhannen miehen vahvuisena armeijana, sillä Tars Tarkas oli saanut kolme pienempää heimoa liittymään mukaan kuvailemalla näille Zodangasta saatavaa saalista. Ratsastin jonon etunenässä suuren tharkin vieressä, ja ratsuni kintereillä ravasi uskollinen Woolani. Matkasimme yksinomaan yöllä, järjestäen marssimme niin että päivisin leiriydyimme autioihin kaupunkeihin ja pysyimme kaikki, eläimetkin, rakennuksien sisällä koko valoisan ajan. Matkan varrella Tars Tarkas erinomaisen kyvykkäänä valtiomiehenä värväsi vielä eri heimoista lisää viisikymmentätuhatta sotilasta, joten pysähtyessämme kymmenen vuorokautta lähtömme jälkeen suuren Zodangan muurien edustalle meitä oli sataviisikymmentätuhatta miestä. Tämän hurjista vihreistä hirviöistä kokoonpannun sotalauman taistelukunto ja -teho olivat yhtä suuret kun kymmenen kertaa niin lukuisan punaisten marsilaisten armeijan. Koko Barsoomin historian aikana ei sellaista joukkoa vihreitä marsilaisia ollut milloinkaan marssinut yhdessä taisteluun. Vaadittiin jättiläismäisiä ponnistuksia edes näennäisen sopusoinnun säilyttämiseksi heidän välillään, ja minusta oli ihme, että Tars Tarkas sai heidät johdetuksi kaupungin edustalle asti ilman suuria keskinäisiä taisteluita. Mutta Zodangaa lähestyessämme joutuivat heidän henkilökohtaiset kinastelunsa syrjään, sillä he vihasivat vielä enemmän punaisia kansoja, erittäinkin zodangalaisia, jotka olivat vuosikausia käyneet säälimätöntä hävityssotaa vihreitä heimoja vastaan, koettaen nimenomaan tuhota heidän hautomalaitoksiaan. Saavuttuamme Zodangan edustalle oli minun asiani keksiä keino, miten pääsisimme kaupungin sisälle. Käskin Tars Tarkasin pitää sotajoukkonsa, jaettuna kahteen osastoon, kuulomatkan päässä muureista, kumpikin osasto suuren portin kohdalla. Itse otin mukaani kaksikymmentä sotilasta jalkaisin ja lähestyin yhtä pienistä porteista, joita oli kaupungin muurissa aina vähän matkan päässä toisistaan, Näille porteille ei ollut asetettu vakinaisia vartijoita, vaan oli niiden silmälläpito jätetty patrullien tehtäväksi, jotka liikkuivat muurin kuvetta kaupungin ympäri kiertävällä kadulla jotakuinkin samaan tapaan, kuin meidän suurkaupunkiemme poliisit astelevat asemapaikoillaan. Zodangan muurit ovat lähes viisikolmatta metriä korkeat ja viisitoista metriä paksut. Ne on rakennettu tavattoman suurista kalkkikivimöhkäleistä. Joukkueeseeni kuuluvista vihreistä sotilaista näyttikin mahdottomalta tehtävältä koettaa päästä kaupunkiin. Mukaani komennetut miehet kuuluivat erääseen pikku heimoon, eivätkä niin ollen tunteneet minua. Sijoitin heistä kolme seisomaan muurin viereen kasvot muuriin päin ja puristaen toistensa käsivarsia, komensin kaksi heidän hartioilleen ja kuudennen vielä näiden ylimmäisten olkapäille. Viimeisen pää oli yli kahdentoista metrin korkeudella maasta. Samalla tavoin rakensin kymmenestä sotilaasta kolmiaskelmaiset portaat maasta ylimmän miehen olkapäille. Otin sitten lyhyen vauhdin, hypin nopeasti askelmalta toiselle ja tehden viimeisen ponnistuksen ylimmän leveiltä harteilta pääsin korkean muurin harjalle ja seisoin mukavasti leveällä laella. Perässäni olin vetänyt kuuden sotilaan hihnoista sidotun nahkaköyden. Antaen ylimmäisen sotilaan pitää köyden toisesta päästä laskin sen toisen pään varovasti muurin toiselle puolelle riippumaan. Ketään ei ollut näkyvissä, ja laskeuduttuani köyden päähän pudottauduin loput kymmenkunta metriä kiveykselle. Kantos Kanilta olin oppinut muurissa olevien porttien avaamistempun, ja seuraavalla hetkellä oli kaksikymmentä kookasta soturiani tuomitun Zodangan sisällä. Ilokseni huomasin, että olimme joutuneet laajan palatsialueen reunamalle. Vähän matkan päässä loisti itse rakennus yhtenä valomerenä, ja äkkiä päätin viedä sotilasosaston suoraa päätä itse palatsiin, kun taas sotajoukkomme päävoimat hyökkäisivät kasarmien kimppuun. Lähetettyäni yhden miehistäni pyytämään Tars Tarkasilta viittäkymmentä tharkilaista sotilasta ja selittämään hänelle aikeitani, komensin kymmenen sotilasta valtaamaan ja aukaisemaan toisen suuren portin, samalla kun itse jäljelle jääneiden yhdeksän kanssa valtasin toisen. Meidän oli toimittava äänettömästi, ei ainoatakaan laukausta saatu ampua eikä yleinen hyökkäys saanut alkaa, ennenkuin minä viidenkymmenen tharkilaisen kanssa olin päässyt palatsiin. Kaikki kävi suunnitelmiemme mukaan. Molemmat kohtaamamme vahdit lähetettiin isäinsä luokse tuntemattoman Korus-järven rannoille, ja molempien porttien vahdit seurasivat heitä ääntä päästämättä. VIIDESKOLMATTA LUKU Zodangan ryöstö Kun suuri portti, jonka luona olin, avautui, ratsasti viisikymmentä tharkilaistani kaupunkiin valtavankokoisilla thoateillaan, itse Tars Tarkas etunenässä. Opastin heidät palatsin muurille, jonka yli pääsin helposti omin voimin. Mutta vaikka olinkin muurien sisällä, niin portti tuotti minulle koko lailla puuhaa. Vihdoin tulivat vaivani kuitenkin palkituiksi nähdessäni portin kiertyvän jykevillä saranoillaan, ja pian ratsasti hurja seurueeni Zodangan jeddakin puistossa. Tultuamme lähemmäksi palatsia saatoin ensimmäisen kerroksen suurista ikkunoista nähdä Than Kosisin kirkkaasti valaistuun vastaanottosaliin. Koko tämä avara sali oli täynnä ylimyksiä ja heidän naisiaan, ikäänkuin olisi joku tärkeä toimitus ollut tekeillä. Ei ainoatakaan vahtia näkynyt palatsin ulkopuolella, mikä luullakseni johtui siitä, että kaupungin ja palatsin muureja pidettiin ylipääsemättöminä. Menin senvuoksi aivan seinän viereen ja tirkistin ikkunasta sisään. Salin toisessa päässä istuivat Than Kosis ja hänen puolisonsa suurilla, kultaisilla, timanteilla koristetuilla valtaistuimillaan upseerien ja valtiollisten arvohenkilöiden ympäröiminä. Heidän edestään alkoi leveä, sotilaiden muodostama kunniakuja, ja juuri katsoessani ilmestyi kujan toisesta päästä saliin juhlakulkue, lähestyen valtaistuimia. Etumaisina astui neljä jeddakin henkivartiostoon kuuluvaa upseeria, kantaen suuren suurta tarjotinta, jonka päälle levitetyllä tulipunaisella silkkiliinalla oli paksu kultaketju, lukollinen rengas kummassakin päässä. Näiden upseerien takana tuli neljä muuta upseeria, kantaen samanlaisella tarjottimella Zodangan hallitsijasuvun prinssin ja prinsessan suurenmoisia koristuksia. Valtaistuimen juurella nämä molemmat ryhmät pysähtyivät asettuen vastakkain kunniakujan kahden puolen. Sitten saapui muita arvohenkilöitä, palatsin ja armeijan upseereita ja lopuksi kaksi olentoa, jotka olivat kokonaan verhotut tulipunaiseen silkkiin, niin ettei kummankaan kasvoista näkynyt merkkiäkään. Nämä molemmat pysähtyivät valtaistuimen juurelle Than Kosisin eteen. Kun koko kulkue oli saapunut saliin ja asettunut paikoilleen, puhutteli Than Kosis edessään seisovaa paria. En erottanut hänen sanojaan, mutta samassa astui kaksi upseeria esiin poistaen silkkihunnun toisen olennon kasvoilta, ja silloin näin, ettei Kantos Kanin ollut onnistunut suorittaa tehtäväänsä, sillä silmieni edessä seisoi Sab Than, Zodangan prinssi. Sitten otti Than Kosis toiselta tarjottimelta korun ja sovitti toisen kultarenkaan poikansa kaulaan, naksahduttaen lukon kiinni. Lausuttuaan vielä muutamia sanoja Sab Thanille hän kääntyi toiseen edessään seisovaan olentoon päin, jonka kasvoja verhoavat silkit upseerit nyt poistivat. Nyt ymmärsin, mitä oli tekeillä, sillä näkyviin tuli Dejah Thoris, Heliumin prinsessa. Koko juhlallisen toimituksen tarkoitus oli selvä; seuraavalla hetkellä olisi Dejah Thoris iäksi liitetty Zodangan prinssiin. Toimitus oli, oletan, vaikuttava ja kaunis, mutta minusta se oli pirullisin näky, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja kun korut oli sovitettu hänen ihanalle vartalolleen ja kultainen rengas ponnahti auki Than Kosisin käsissä, heilautin pitkän miekkani ylös ja iskin sen raskaalla kahvalla suuren ikkunan lasin pirstaleiksi sekä hyppäsin hämmästyneen juhlajoukon keskelle. Yhdellä hypyllä olin korokkeen astuimilla Than Kosisin vierellä, ja hänen tuijottaessaan minua ällistyneenä annoin miekkani pudota kultaketjulle, joka olisi sitonut Dejah Thorisin toiseen mieheen. Kaikki oli heti yhtenä mylläkkänä; tuhannet miekat uhkasivat minua joka taholta, ja Sab Than hyökkäsi kimppuuni jalokivistä säihkyvä tikari kädessään. Olisin voinut surmata hänet helposti kuin kärpäsen, mutta Barsoomin vuosisatainen perinnäistapa sitoi käteni. Kun tikari välähti sydäntäni kohti, tartuin hänen ranteeseensa, pidin häntä kuin ruuvipihdeissä ja, osoittaen miekkani kärjellä salin toiseen päähän, huudahdin: "Zodanga on kukistunut! Katsokaa!" Kaikkien silmät kääntyivät osoittamaani suuntaan. Tunkeutuen sisäänkäytävän oviaukkojen lävitse ratsasti siellä Tars Tarkas suuren thoatinsa selässä, viidenkymmenen soturinsa etunenässä. Salissa-olijoilta pääsi levoton hämmästyksen huuto, mutta ei ainoatakaan pelokasta sanaa kuulunut, ja heti paikalla syöksyivät Zodangan sotilaat ja ylimykset eteenpäin työntyviä tharkeja vastaan. Tyrkkäsin Sab Thanin suin päin alas korokkeelta ja vedin Dejah Thorisin kupeelleni. Valtaistuimen takana oli kapea oviaukko, jossa nyt seisoi Than Kosis paljastettu miekka kädessään. Heti oli ottelu välillämme käynnissä, enkä saanutkaan huonoa vastustajaa. Taistellessamme laajalla korokkeella näin Sab Thanin syöksyvän portaita ylös auttamaan isäänsä, mutta kun hän nosti kätensä iskeäkseen, juoksi Dejah Thoris hänen eteensä, ja sitten sattui miekkani maaliinsa, tehden Sab Thanista Zodangan jeddakin. Kun hänen isänsä vaipui kuoliaana lattialle, riistäytyi uusi jeddak irti Dejah Thorisin otteesta, ja vielä kerran jouduimme vastakkain, Minun täytyi ankarasti puolustautua, mutta samalla varoa surmaamasta Sab Thania ja siten murskaamasta kaikkia toiveita saada rakastamani nainen omakseni. Miekkani heilui salamannopeasti torjuessani vastustajien iskuja ja pistoja. Kahdelta olin iskenyt aseet pois ja yksi virui lattialla, kun hallitsijan avuksi ja entisen kuolemaa kostamaan riensi lukuisia muita. Heidän hyökätessään luoksemme kuului huutoja: "Nainen! Nainen! Surmatkaa hänet! Hän on koko juonen takana. Surmatkaa hänet! Kuolema hänelle!" Käskin Dejah Thorisin pysytellä takanani ja ponnistelin päästäkseni valtaistuimen toisella puolella olevalle pienelle oviaukolle, mutta upseerit huomasivat aikomukseni ja kolme heistä juoksi taakseni estäen minua pääsemästä sellaiseen asemaan, jossa olisin voinut suojelle Dejah Thorisia kokonaista miekkailija-armeijaa vastaan. Tharkilaisilla oli huoneen keskustassa tiukat paikat, ja minä aloin ymmärtää, että vain ihme saattaisi pelastaa Dejah Thorisin ja minut, kun näin Tars Tarkasin rotevan vartalon häntä ympäröivien kääpiöiden keskeltä. Valtaisen miekkansa yhdellä ainoalla sivalluksella hän kaatoi tusinan vastustajiaan ja raivasi itselleen tietä, kunnes hän seuraavalla hetkellä seisoi korokkeella vieressäni, levittäen hävitystä ja kuolemaa oikealle ja vasemmalle. Zodangalaisten urhoollisuus oli ihmeteltävä; ei yksikään heistä koettanut paeta, ja taistelu päättyi vasta sitten, kun suuressa salissa paitsi Dejah Thorisia ja minua oli elossa vain tharkilaisia. Sab Than virui kuolleena isänsä vieressä, ja Zodangan ylimystön ja upseeriston parhaat jäsenet peittivät verisen teurastussalin lattian. Taistelun päätyttyä ajattelin ensimmäiseksi Kantos Kania. Jätin Dejah Thorisin Tars Tarkasin hoiviin ja kiiruhdin kahdentoista sotilaan etunenässä palatsin alla oleviin vankiluoliin. Vartijat olivat kaikki taistelun aikana kiiruhtaneet valtaistuinsaliin, joten emme sokkeloisissa vankilakäytävissä kohdanneet ensinkään vastarintaa. Jokaisessa uudessa käytävässä ja osastossa huusin Kantos Kania ja kuulin vihdoin heikon vastauksen. Äänen ohjaamina löysimme hänet pian virumassa avuttomana pimeässä onkalossa. Hän oli kovin mielissään nähdessään minut ja kuullessaan, mitä merkitsi taistelu, josta oli heikkoja ääniä kuulunut hänenkin koppiinsa. Hän kertoi, että hänet oli lentopatrulli vanginnut, ennenkuin hän ehti palatsin korkealle tornille, joten hän ei ollut edes nähnyt Sab Thania. Pian huomasimme, että olisi turhaa koettaa murtaa hänen koppinsa telkeitä ja hänen kahleitaan, joten hänen kehoituksestaan riensimme takaisin saliin tarkastamaan ruumiita, löytääksemme lukkojen avaimet. Ensimmäisten tarkastamieni joukosta löysin onneksi hänen vartijansa, ja pian oli Kantos Kan luonamme valtaistuinsalissa. Ankaraa ammuntaa, johon sekaantui kiljahduksia ja huutoja, kuului kaupungin kaduilta, ja Tars Tarkas lähti pian johtamaan siellä käytävää taistelua. Kantos Kan meni hänen oppaakseen, vihreiden sotilaiden ryhtyessä perinpohjin tarkastamaan palatsia löytääkseen siellä mahdollisesti vielä olevat zodangalaiset ja kootakseen saalista. Dejah Thoris ja minä jäimme kahden. Hän oli vaipunut toiselle kultaiselle valtaistuimelle, ja kun käännyin häneen päin, tervehti hän minua heikosti hymyillen. "Onko milloinkaan ennen ollut tuollaista miestä!" hän huudahti. "Tiedän, ettei Barsoomissa ole ennen nähty sinun kaltaistasi. Saattaisivatko kaikki Maan miehet olla sinun laisiasi? Yksin, muukalaisena, vainottuna, uhattuna, takaa-ajettuna olet muutamissa lyhyissä kuukausissa tehnyt, mihin koko Barsoomin historian aikana kukaan ei ole kyennyt: liittänyt merenpohjien villit heimot yhteen ja saattanut heidät taistelemaan punaisen marsilaiskansan liittolaisina." "Vastaus on helppo, Dejah Thoris", selitin hymyillen. "Sen suorittaja en ole minä, vaan rakkaus -- rakkaus Dejah Thorisiin --- voima, joka kykenee saamaan aikaan suurempiakin ihmeitä kuin nyt näkemäsi." Kaunis puna levisi hänen kasvoilleen, ja hän vastasi: "Nyt saat sen sanoa, John Carter, ja minä saan kuunnella, sillä olen vapaa." "Ja minulla on paljoa enemmän sanottavaa, ennenkuin se taaskin on myöhäistä", huomautin. "Olen tehnyt elämäni aikana monia omituisia tekoja, joita viisaammat miehet eivät olisi tohtineet, mutta en hurjimmissa unissanikaan ole toivonut voittavani Dejah Thorisia omakseni -- sillä en milloinkaan ollut uneksinut, että koko avaruudessa olisi sellaista naista kuin Heliumin prinsessa. Se, että olet prinsessa, ei minua hämmästytä, mutta se, että olet juuri sinä, saa minut epäilemään järkeäni, kun pyysin sinua, prinsessani, tulemaan omakseni." "Sellaisen miehen ei tarvitse empiä, joka tietää vastauksen niin hyvin jo ennenkuin kysymys on tehtykään", vastasi hän nousten seisomaan ja laskien rakkaat kätensä olkapäilleni, ja silloin otin hänet syliini ja suutelin häntä. Ja keskellä rajun taistelun myllertämää kaupunkia, sodan melskeessä, kuoleman ja hävityksen niittäessä uhrejaan Heliumin prinsessa Dejah Thoris, sodan jumalan Marsin oikea tytär, lupautui virginialaisen herrasmiehen John Carterin puolisoksi. KUUDESKOLMATTA LUKU Verilöylyn kautta riemuun Vähän ajan kuluttua saapuivat Tars Tarkas ja Kantos Kan ilmoittaen, että Zodanga oli täydellisesti kukistettu. Sen sotajoukot oli kaikki tuhottu tai otettu vangiksi, eikä vastustusta tarvinnut enää pelätä kaupungin sisäpuolelta. Useita taistelulaivoja oli päässyt pakenemaan, mutta tuhansia sota- ja kauppa-aluksia oli tharkilaisten sotilaiden hallussa. Pienemmät heimot olivat alkaneet ryöstää ja riidellä keskenään, jonkavuoksi päätimme koota sotilaista niin paljon kuin voisimme, miehittää zodangalaisilla sotavangeilla mahdollisimman monta laivaa ja lähteä Heliumia kohti, tuhlaamatta enempää aikaa. Neljän tunnin kuluttua lähdimme telakkarakennusten katoilta purjehtimaan sadan viidenkymmenen taistelulaivan suuruisella laivastolla, jossa oli lähes satatuhatta vihreätä sotilasta ja jota seurasi kuljetuslaivasto, tuoden thoatimme. Taaksemme jäi kukistunut kaupunki noin neljänkymmenentuhannen pienempiin heimoihin kuuluvan hurjan ja armottoman sotilaan käsiin. He ryöstivät, murhasivat ja tappelivat keskenään. Ainakin sataan eri kohtaan he olivat sytyttäneet tulipalon, ja sakeita savupatsaita kohosi ilmoille ikäänkuin peittämään taivaan silmiltä alhaalla olevaa kammottavaa näkyä. Iltapäivän puolivälissä ilmestyivät Heliumin tulipunainen ja keltainen torni näkyviimme, ja kohta sen jälkeen nousi piirittäjien leiristä suuri laivasto zodangalaisten taistelulaivoja, purjehtien meitä kohti. Jokaisessa suuressa aluksessamme liehuivat keulasta perään ulottuvat Heliumin liput, mutta zodangalaiset eivät tarvinneet tätä merkkiä tietääkseen, että olimme vihollisia, sillä vihreät sotilaamme olivat alottaneet tulen heitä vastaan melkein heti heidän noustuaan maasta. Kaamean tarkasti tähdäten he lähettivät hyökkäävään laivastoon yhteislaukauksen toisensa jälkeen. Kun Heliumin kaksoiskaupungissa huomattiin, että olimme ystäviä, lähetettiin sieltä satoja aluksia avuksemme, ja sitten alkoi ensimmäinen näkemäni todellinen ilmataistelu. Vihreitä sotilaitamme kuljettavat aluksemme pidettiin risteilemässä Heliumin ja Zodangan taistelevien laivastojen yläpuolella, sillä niiden tykkipatterit olivat hyödyttömiä tharkilaisten käsissä, jotka eivät osanneet käyttää laivatykkejä, koska heillä ei itsellään ollut laivastoa. Mutta heidän pienet pyssynsä olivat hyvin tehokkaita, ja taistelun tulokseen vaikuttivat tharkilaiset hyvin suuresti, jollei kokonaan ratkaisevasti. Aluksi molemmat laivastot risteilivät yhtä korkealla, lähettäen toisilleen yhteislaukauksen toisensa jälkeen. Yksi zodangalaisten valtavan suuri taistelulaiva sai leveän aukon runkoonsa; se heilahti, kääntyi nurin ja miehistön pienet ruumiit putosivat sätkytellen ja tempoillen maahan, joka oli kolmesataa metriä alempana; hirvittävää vauhtia alus sitten putosi miesten jälkeen, hautautuen melkein täydelleen muinaisen merenpohjan pehmeään saveen. Heliumilaiset päästivät rajun riemuhuudon ja entistä hurjemmin he ahdistivat zodangalaisten laivastoa. Nokkelalla liikkeellä kaksi heliumilaista alusta pääsi vastustajien yläpuolelle, syytäen sieltä näiden niskaan tulvanaan räjähdyspommeja alusten pohjassa olevista pattereista. Toisen toisensa jälkeen onnistui sitten Heliumin taistelulaivain kohota zodangalaisten yläpuolelle, ja lyhyessä ajassa oli useita piirittäjien aluksia auttamattomasti hylkyinä, ajautuen suuremman Heliumin korkeata tulipunaista tornia kohti. Monet laivat koettivat paeta, mutta heti oli niiden jokaisen ympärillä tuhansia pieniä yhden miehen lentokoneita ja yläpuolella valtava laivahirviö laskien hyökkäysjoukkoja zodangalaisten aluksen kannelle. Vähän enemmän kuin tunti senjälkeen, kun voittoisat zodangalaiset olivat kohonneet leiristään ilmoille meitä vastaan, oli taistelu päättynyt ja voitettujen zodangalaisten jälelläolevat laivat ohjattiin Heliumin kaupunkeja kohti valtausmiehistöjen hoitamina. Näiden lentohirviöiden antautumisessa oli tavattoman järkyttävänä puolena se, että vuosisatoja vanhan tavan mukaan oli voitetun aluksen komentajan antautumisen merkiksi vapaaehtoisesti hypättävä maahan. Toinen toisensa jälkeen nämä urhoolliset miehet hyppäsivät valtavien alustensa korkealle kohoavista keuloista kamalaan kuolemaan, pitäen viirejään korkealla päänsä päällä. Vasta sitten kun koko laivaston komentaja teki tämän hirveän hypyn, ilmaisten siten, että jäljelläolevat laivat antautuivat, lakkasi taistelu ja urhoollisten miesten hyödytön surmaaminen päättyi. Merkin avulla pyysimme sitten Heliumin laivaston lippulaivaa lähestymään, ja kun se oli tullut äänenkantaman päähän, huusin, että prinsessa Dejah Thoris oli laivallamme ja että halusimme siirtää hänet lippulaivaan, joten hän pääsisi kaupunkiin heti. Kun heliumilaiset pääsivät täysin selville ilmoitukseni sisällöstä, kohosi lippulaivan kannelta ilmoille voimakas huuto ja seuraavalla hetkellä liehuivat Heliumin prinsessan värit sadoista kohdista sen taklauksesta. Kun muista laivoista huomattiin niille annetut merkit, yhtyivät niidenkin miehistöt riemuhuutoon ja Dejah Thorisin viirit päästettiin niistä hulmuamaan auringon hohteessa. Lippulaiva ohjattiin luoksemme, ja kun se juhlallisesti kääntyi ja kosketti aluksemme kylkeä, hyppäsi kymmenkunta upseeria laivamme kannelle. Kun heidän hämmästyneet katseensa sattuivat satoihin vihreihin sotilaihin, jotka nyt tulivat esille taistelusuojuksista, he pysähtyivät kauhistuneina, mutta nähdessään heitä kohti astelevan Kantos Kanin etenivät hekin tunkeutuen hänen ympärilleen. Sitten astuimme Dejah Thoris ja minä esille, jolloin heliumilaisten katseet kiintyivät yksinomaan prinsessaan. Tämä tervehti heitä ystävällisesti mainiten kutakin nimeltään, sillä kaikki he olivat hänen isoisänsä suuresti suosimia ja korkeissa asemissa olevia miehiä, joten hän tunsi heidät hyvin. "Laskekaa kätenne John Carterin olkapäälle", hän lausui heille ja jatkoi minuun päin kääntyen: "Häntä saa Helium kiittää prinsessastaan ja tämänpäiväisestä voitostaan." He olivat hyvin kohteliaita, puhutellen minua ystävällisesti ja imartelevasti, mutta eniten näytti heihin vaikuttaneen se, että olin saanut hurjat tharkilaiset avukseni taistelussa Dejah Thorisin vapauttamiseksi ja Heliumin tukemiseksi. "Enemmän kuin minua on teidän kiitettävä erästä toista miestä", puutuin minä puheeseen; "ja hän on tässä. Hän on Tharkin jeddak, yksi Barsoomin suurimpia sotilaita ja valtiomiehiä." Yhtä siloisen kohteliaasti kuin äsken minulle he lausuivat tervehdyksensä suurelle tharkilaiselle, ja hämmästyksekseni hän ei jäänyt paljoakaan heidän jälkeensä käyttäytymisessä ja kohteliaissa sanoissa. Vaikkakaan tharkilaiset eivät ole puheliaita, noudattavat tharkit tiukasti muodollisuuksia ja esiintyvät tapojensa nojalla ihmeteltävän arvokkaasti ja kohteliaasti. Dejah Thoris meni lippulaivaan ja olisi välttämättä tahtonut minutkin mukaansa, mutta huomautin hänelle, että taistelu oli vasta osittain voitettu. Meillä oli vielä vastassamme piirittävien zodangalaisten maavoimat, enkä tahtonut poistua Tars Tarkasin viereltä, ennenkuin ne olisi voitettu. Heliumin laivaston komentaja lupasi järjestää niin, että Heliumin armeija hyökkäisi kaupungista käsin samanaikaisesti meidän kanssamme. Sitten erosivat laivat ja Dejah Thoris vietiin riemusaatossa takaisin isoisänsä Heliumin jeddakin Tardos Morsin hoviin. Taampana oli kuljetuslaivastomme, johon vihreiden sotilaiden thoatit oli jätetty taistelun ajaksi. Kun meillä ei ollut maihin laskemiseen tarvittavia telineitä, odotti meitä vaikea tehtävä saadaksemme eläimet avoimelle kentälle, mutta muuta keinoa ei ollut. Ohjasimme senvuoksi aluksemme noin viidentoista kilometrin päähän kaupungista ja ryhdyimme toimeen. Eläimet oli laskettava maahan nuorasilmukoissa, ja siihen puuhaan kului loppupäivä ja puolet yötä. Kahdesti ahdistivat meitä zodangalaisten ratsuväkiosastot, mutta kärsimämme tappiot olivat vähäiset ja pimeän tultua vihollisemme vetäytyivät takaisin. Niin pian kun kaikki thoatit oli saatu maahan, antoi Tars Tarkas hyökkäysmääräyksen, ja kolmessa osassa hiivimme zodangalaisten leiriä kohti pohjoisesta, etelästä ja idästä. Noin puolentoista kilometrin päässä pääleiristä kohtasimme zodangalaisten etuvartijat ja edeltäpäin tehdyn sopimuksen mukaisesti pidimme sitä taistelun alottamisen merkkinä. Hurjasti ja raivoisasti huutaen ja taistelun kiihdyttämien thoatien kauheasti kiljuessa syöksyimme zodangalaisia vastaan. Emme yllättäneet heitä torkkumasta, vaan vastassamme oli hyvin järjestetty rintama. Kerran toisensa jälkeen meidät tungettiin takaisin, kunnes keskipäivän tienoissa aloin epäillä taistelun tulosta. Zodangalaisia oli lähes miljoona sotilaita, jotka oli koottu navalta toiselle ulottuvien vesiteiden varsilta, kun taas heitä vastassa oli vajaata satatuhatta vihreätä sotilasta. Heliumin sotajoukot eivät olleet saapuneet, emmekä saaneet sieltä minkäänlaista tietoa. Juuri keskipäivällä kuulimme ankaraa ampumista zodangalaisten leirin ja kaupungin väliltä. Arvasimme, että kipeästi kaipaamamme apu oli tullut. Taaskin Tars Tarkas antoi hyökkäämiskäskyn, ja taaskin kantoivat valtavat thoatit pelottavia ratsastajiaan vihollisen varustuksia kohti. Samalla hetkellä kiipesivät Heliumin joukot zodangalaisten vastakkaisille varustuksille, ja nämä joutuivat kahden tulen väliin. Uljaasti he taistelivat, mutta taistelu oli turhaa. Kaupungin edustalla oleva kenttä muuttui todelliseksi teurastamoksi, ennenkuin viimeiset zodangalaiset antautuivat, mutta vihdoin verilöyly loppui, vangit marssitettiin Heliumiin, ja äärettömänä riemukulkueena me, voittoisat sankarit, astuimme sisään suuremman kaupungin porteista. Leveitä katuja reunustivat naiset ja lapset sekä ne harvat miehet, joiden tehtävät pakottivat heidät jäämään kaupunkiin taistelun ajaksi. Meitä tervehdittiin loppumattomilla riemuhuudoilla, ja päällemme satoi kultaisia, platinaisia, hopeisia ja jalokivisiä koruja. Kaupunki oli hulluna ilosta. Hurjat tharkilaiseni herättivät mitä rajuinta riemua ja ihastusta. Ei koskaan ennen ollut vihreä sotilasjoukko aseellisena marssinut Heliumin kaduilla, ja punainen kansa juhli nyt heidän saapuessaan ystävinä ja liittolaisina. Se, että heliumilaiset tunsivat ne vähäiset palvelukset, jotka olin tehnyt Dejah Thorisille, oli ilmeistä, sillä nimeäni huudettiin yhtenään ja minuun ja suureen thoatiini kiinnitettiin kantamuksittain koruja ratsastaessamme palatsia kohti. Huolimatta kammottavan näköisestä Woolasta väestö tungeskeli ympärilläni. Kun lähestyimme suurenmoista palatsirakennusta, tuli meitä vastaan muutamia upseereja, jotka tervehtivät meitä lämpimästi ja pyysivät, että Tars Tarkas ja hänen jedinsä, hänen hurjain liittolaistensa jeddakit ja jedit sekä minä laskeutuisimme ratsailta ja menisimme heidän seurassaan Tardos Morsin luo, joka halusi lausua kiitoksensa hänelle tekemistämme palveluksista. Palatsin pääkäytävälle vievien suurien portaiden ylimmällä astuimella oli kuninkaallinen seurue, ja kun me saavuimme alimmille portaille, astui yksi heistä ottamaan meitä vastaan. Hän oli moitteeton miehuuden näyte: kookas, suora kuin nuoli, komealihaksinen; ryhti ja käyttäytyminen kuin kansojen hallitsijalla. Minulle ei tarvinnut sanoa, että hän oli Tardos Mors, Heliumin jeddak. Ensimmäiseksi kohtasi hän ryhmästämme Tars Tarkasin, ja hänen ensimmäiset sanansa vahvistivat ikuisiksi ajoiksi molempien rotujen välisen uuden liiton. "Se, että Tardos Mors", hän lausui vakavasti, "saattaa tavata Barsoomin suurimman nykyään elävän soturin, on arvaamaton kunnia, mutta se, että hän saa laskea kätensä ystävän ja liittolaisen olalle, on vielä paljoa suurempi onni." "Heliumin jeddak", vastasi Tars Tarkas, "on tarvittu toisesta maailmasta saapunut mies opettamaan Barsoomin vihreille sotilaille, mitä ystävyys merkitsee. Häntä saamme kiittää siitä, että tharkilaiset heimot voivat ymmärtää sinua, että he voivat tajuta ylevästi lausumasi tunteet ja vastata niihin." Sitten Tardos Mors tervehti kutakin vihreätä jeddakia ja jediä, lausuen heille kullekin ystävyyden ja kiitollisuuden sanoja. Kun tuli minun vuoroni, laski hän molemmat kätensä olkapäilleni. "Tervetuloa, poikani", hän sanoi; "se, että sinut ilomielin, ilman ainoatakaan vastustavaa ääntä, tunnustetaan koko Heliumin, jopa koko Barsoomin arvokkaimmaksi jalokiveksi, on riittävän suuri kiitos minulta." Sitten meidät esiteltiin Mors Kajakille, pienemmän Heliumin jeddakille ja Dejah Thorisin isälle. Hän oli tullut Tardos Morsin kintereillä ja häntä näytti tämä kohtaus liikuttavan vieläkin enemmän kuin hänen isäänsä. Toistakymmentä kertaa hän koetti tuoda esiin kiitollisuutensa minulle, mutta joka kerran hänen äänensä murtui liikutuksesta eikä hän voinut puhua, ja kuitenkin, kuten myöhemmin kuulin, oli hänellä rohkean ja pelottoman sotilaan maine, joka oli huomattava sotaisessa Barsoomissakin. Samoin kuin koko Helium hänkin jumaloi tytärtään eikä hän, joutumatta syvän liikutuksen valtaan, voinut ajatella, mistä tämä oli pelastunut. SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU Riemusta kuolemaan Kymmenen päivää juhlittiin tharkilaisjoukkoja ja heidän hurjia liittolaisiaan, ja sitten he lähtivät palaamaan omaan maahansa, vieden mukanaan runsaasti arvokkaita lahjoja, Mors Kajakin komentamien kymmenentuhannen heliumilaissotilaan saattamina. Pienemmän Heliumin jed ja ryhmä ylimyksiä seurasi heitä aina Tharkiin saakka, iujittaakseen entistä tiukemmiksi äsken solmitut rauhan ja ystävyyden siteet. Myöskin Sola seurasi isäänsä Tars Tarkasia, joka oli kaikkien päällikköjensä läsnäollessa tunnustanut hänet tyttärekseen. Kolme viikkoa myöhemmin Mors Kajak palasi upseereineen, muassaan Tars Tarkas ja Sola, taistelulaivalla, joka oli lähetetty Tharkiin noutamaan heitä hyvissä ajoin juhlalliseen tilaisuuteen, jolloin Dejah Thoris ja John Carter liitettiin yhdeksi. Yhdeksän vuotta olin Heliumin neuvostoissa ja taistelin sen armeijoissa Tardos Morsin suvun prinssinä. Kansa ei näyttänyt milloinkaan väsyvän osoittamaan minulle suosiotaan, eikä kulunut ainoatakaan päivää ilman jotakin uutta todistusta heidän rakkaudestaan prinsessaani, verratonta Dejah Thorisia kohtaan. Palatsimme katolle sijoitetussa kultaisessa hautomalaitoksessa oli lumivalkea muna. Lähes viisi vuotta oli kymmenen, jeddakin henkivartiostoon kuuluvaa sotilasta alituisesti valvonut sen vierellä, ja joka päivä, jolloin olin kaupungissa, Dejah Thoris ja minä seisoimme käsi kädessä pienen aarteemme vieressä puhellen tulevaisuudesta, jolloin hento kuori murtuisi. Hyvin elävästi on muistissani viimeinen ilta, jolloin istuimme siellä keskustellen kummallisesta romaanista, joka oli punonut elämämme yhteen, ja siitä ihmeellisestä olennosta, joka lisäisi onneamme ja täyttäisi toiveemme. Kaukaa näimme lähestyvän ilmalaivan kirkkaat valot, mutta emme kiinnittäneet erikoista huomiota niin jokapäiväiseen näkyyn. Salamannopeasti se lähestyi Heliumia, kunnes juuri sen nopeus pani arvaamaan, että jotakin tavatonta oli tapahtunut. Valomerkeillään se ilmoitti, että sillä oli sanoma jeddakille, ja risteili kärsimättömästi odottaen vitkastelevaa vartioalusta, jonka oli saatettava se palatsin telakalle. Kymmenen minuuttia sen jälkeen kun se oli laskeutunut katolle, saapui lähetti kutsumaan minua neuvostoon, jossa kohtasin kaikki jäsenet jo koolla. Valtaistuinkorokkeella asteli Tardos Mors edestakaisin otsa syvissä rypyissä. Kun kaikki olivat sijoittuneet paikoilleen, puhutteli hän meitä. "Tänä aamuna", hän lausui, "saivat Barsoomin eri hallitukset sanan, että ilmatehtaan hoitaja ei ole lähettänyt langattomia tietojaan kahteen päivään eikä melkein yhtämittaisiin, hänelle paristakymmenestä pääkaupungista osoitettuihin tiedusteluihin ole saatu vastauksen merkkiäkään. "-- Muiden kansojen lähettiläät ovat pyytäneet meitä käymään asiaan käsiksi ja kiireesti toimittamaan apulaisen tehtaalle. Koko päivän on tuhat risteilijää ollut häntä etsimässä, kunnes juuri äsken yksi niistä palasi tuoden mukanaan hänen kuolleen ruumiinsa, joka oli löydetty hänen asuntonsa alla olevista kellareista jonkun salamurhaajan hirveästi raatelemana. "-- Minun ei tarvitse sanoa teille, mitä se merkitsee Barsoomille. Tarvittaisiin kuukausia, ennenkuin voitaisiin tunkeutua ilmatehtaan valtavien muurien läpi -- itse asiassa on työhön jo ryhdytty, eikä meillä olisi paljoa pelättävää, jos pumppukoneisto toimisi, kuten sen pitäisi ja kuten se on toiminut satoja vuosia; mutta on pelättävissä, että pahinta on tapahtunut. Mittauskoneet osoittavat ilmanpaineen vähenevän nopeasti koko Barsoomilla -- koneet ovat pysähtyneet. "-- Hyvät herrat", hän lopetti, "meillä on enintään kolme päivää elinaikaa jäljellä." Muutamia minuutteja vallitsi haudanhiljaisuus; sitten nousi eräs nuori ylimys seisomaan ja nostaen paljastetun miekkansa päänsä yläpuolelle puhutteli Tardos Morsia. "Heliumilaiset ovat ylpeilleet siitä, että he ovat aina näyttäneet barsoomilaisille, miten punaisen kansan on elettävä. Nyt on meillä tilaisuus näyttää heille, miten on kuoltava. Menkäämme tehtäviimme, ikäänkuin meillä olisi vielä tuhatvuotinen hedelmällinen työaika edessämme." Huone kaikui suosionosoituksista, ja koska emme voineet tehdä mitään parempaa kuin koettaa lieventää väestön pelkoa esimerkillämme, poistuimme kokouksesta hymy huulilla ja kalvava tuska sydämessä. Saavuttuani takaisin palatsiini huomasin, että huhu oli jo saapunut Dejah Thorisin korviin. Kerroin senvuoksi hänelle kaiken kuulemani. "Olemme olleet hyvin onnellisia, John Carter", sanoi hän "ja mikä hyvänsä lieneekin osamme, kiitän kohtaloa siitä, että se sallii meidän kuolla yhdessä." Seuraavana kahtena päivänä ei ilmavaroissa tapahtunut huomattavampaa muutosta, mutta kolmannen päivän aamulla kävi hengittäminen vaikeaksi rakennuksien katoilla. Väestö tungeksi kaupungin kaduilla ja toreilla. Liike-elämä oli täydelleen pysähtynyt. Enimmäkseen katsoi kansa rohkeasti silmiin vääjäämätöntä tuhoaan. Silloin tällöin kuitenkin sekä miehet että naiset antautuivat jäytävän tuskan valtaan. Keskipäivän lähetessä alkoivat monet heikommat sortua, ja tunnin kuluttua olivat kaikki barsoomilaiset vaipumassa tiedottomaan tilaan, joka tulee ennen tukehtumiskuolemaa. Dejah Thoris, minä ja muut kuningasperheen jäsenet olimme kokoontuneet alavaan puutarhaan yhdelle palatsin pihoista. Puhelimme hiljaa, milloin jotakin sanoimme, sillä julman kuoleman kaamea varjo hiipi ympärillämme. Yksin Woolakin näytti tuntevan meitä uhkaavan onnettomuuden suuruuden, sillä se painautui lujasti Dejah Thorisiin ja minuun, vinkuen surkeasti. Dejah Thorisin pyynnöstä oli pieni hautomalaitos tuotu palatsimme katolta tänne, ja hän istui tuijottaen haaveksivasti pieneen, vielä tuntemattomaan olentoon, jota hän -- ei nyt saisikaan nähdä. Kun hengitys kävi hyvin vaikeaksi, nousi Tardos Mors sanoen: "Sanokaamme jäähyväiset toisillemme. Barsoomin suuruuden päivät ovat menneet. Huomispäivän aurinko katselee kuollutta maailmaa, jonka täytyy aikojen loppuun saakka kiitää avaruudessa menetettyään asukkaittensa muistonkin. Loppu on tullut." Hän kumartui suutelemaan perheensä naisia ja laski vankan kätensä miesten olkapäille. Kun surumielin käännyin poispäin hänestä, sattui katseeni Dejah Thorisiin. Hänen päänsä oli vaipunut rinnalle, ja hän näytti kuolleelta. Huudahtaen hypähdin hänen luokseen ja nostin hänet syliini. Hän aukaisi silmänsä katsoen minua. "Suutele minua, John Carter", hän mumisi. "Rakastan sinua! Rakastan sinua! On julmaa, että meidät riistetään toisiltamme, juuri kun elämä hymyili meille niin täynnä rakkautta ja onnea." Kun painoin hänen rakkaat huulensa omiani vasten, heräsi minussa entinen tunne sortumattomasta voimasta ja kyvystä. Virginialainen sotilasveri alkoi taaskin sykkiä suonissani. "Niin ei saa käydä, prinsessani!" huudahdin. "On, täytyy olla, joku keino, ja John Carter, joka rakkaudesta sinuun on taistellen raivannut itselleen tien oudon maailman lävitse, keksii sen." Juuri kun olin tämän sanonut, hiipi tajuisen muistini kynnykselle yhdeksän aikoja sitten unohdetun äänen muodostama sarja. Kuin salama pimeydessä selvisi niiden koko merkitys minulle -- ilmatehtaan kolmen suuren oven avain! Kääntyen äkkiä Tardos Morsiin päin ja pidellen vielä kuolevaa rakkaintani sylissäni huusin: "Lentokone, jeddak! Nopeasti! Käske viedä nopein koneesi palatsin katolle. Voin vieläkin pelastaa Barsoomin." Hän ei tuhlannut aikaa kysymyksiin, ja samalla hetkellä kiiruhti eräs sotilas lähimmälle telakalle. Vaikka ilma olikin telakan katolla ohutta, melkeinpä olematonta, onnistui heidän kuitenkin tuoda sieltä nopein yhden miehen lentokone, jonka Barsoomin nero milloinkaan oli rakentanut. Suudeltuani Dejah Thorisia ainakin kymmenen kertaa ja käskettyäni Woolan, joka olisi tahtonut seurata minua, jäädä hänen suojakseen, syöksyin yhtä nopeasti ja voimakkaasti kuin ennenkin ylöspäin palatsin korkeita portaita ja seuraavalla hetkellä kiidin sitä paikkaa kohti, johon koko Barsoomin toiveet keskittyivät. Minun oli lennettävä alhaalla saadakseni tarpeeksi ilmaa hengittääkseni, mutta kun ohjasin suoraa päätä erään kuivuneen meren ylitse, ei minun tarvinnut pysytellä kuin joitakuita metrejä maan yläpuolella. Annoin koneelleni hirvittävän vauhdin, sillä minun oli lennettävä kilpaa ajan ja kuoleman kanssa. Näin aina edessäni Dejah Thorisin kasvot. Kun palatsin puutarhasta poistuessani viimeisen kerran käännyin häntä katsomaan, näin hänen horjuvan ja sitten vaipuvan pienen hautomakoneen viereen. Tiesin hyvin, että häntä oli kohdannut viimeinen pyörtymys, joka päättyisi kuolemaan, jollei ilmaa saataisi lisää. Annoin senvuoksi kaiken varovaisuuden mennä menojaan, heitin lentokoneestani maahan kaiken muun paitsi konetta ja kompassia, jopa omat merkkinikin, ja maaten pitkälläni koneeni kannella, toinen käsi ohjausrattaassa, toisen painaessa vauhtivipua viimeiseen pykälään, halkaisin kuolevan Marsin ohutta ilmaa nopeasti kuin meteori. Tuntia ennen pimeän tuloa kohosivat ilmatehtaan jykevät muurit äkkiä eteeni ja kauheasti tärähtäen laskeuduin maahan pienen oven eteen, joka erotti kokonaisen kiertotähden asukkaat elämän kipunasta. Oven vieressä oli puuhannut suuri joukko miehiä koettaen murtaa aukkoa seinään, mutta he olivat saaneet vain tuskin näkyviä jälkiä piikivimäiseen pintaan, ja useimmat heistä lepäsivät nyt viimeistä untaan, josta ei edes ilmakaan heitä herättäisi. Täällä tuntuivat olosuhteet olevan vielä paljoa huonommat kuin Heliumissa, ja hengittäminen oli perin työlästä. Joitakuita miehiä oli vielä tajussaan, ja yhdelle heistä puhuin. "Jos minä saan nuo ovet auki, niin onko täällä joku, joka osaa panna koneet käyntiin?" kysyin. "Minä osaan", hän vastasi, "jos avaat nopeasti. Kestän enää vain muutamia silmänräpäyksiä. Mutta se on hyödytöntä; valvojat ovat molemmat kuolleet, eikä Barsoomilla kukaan muu tunne noiden hirveiden lukkojen salaisuutta. Kolme päivää ovat ihmiset mielipuolina pelosta tunkeilleet oven ympärillä turhaan koettaen selvittää salaisuutta." Minulla ei ollut aika puheihin; olin jo hyvin heikko ja vain vaivoin kykenin hallitsemaan ajatuksiani. Mutta vaipuneena polvilleni ponnistin viimeiset voimani ja lähetin tuntemani yhdeksän ajatusaaltoa edessäni olevaa kammottavaa rakennusta kohti. Marsilainen oli ryöminyt viereeni ja katseli tuijottavin silmin edessämme olevaa ovea, jonka aukeamista odotimme kuoleman hiljaisuuden vallitessa. Hitaasti peräytyi valtava ovi tieltämme. Koetin nousta ja astua eteenpäin, mutta olin liian heikko. "Eteenpäin!" huusin toverilleni. "Ja jos pääset pumppuhuoneeseen, niin pane kaikki pumput käyntiin! Vain siten voi Barsoomissa vielä huomenna olla elämää!" Maaten paikallani aukaisin toisen oven ja sitten kolmannen. Näin Barsoomin ainoan toivon ryömivän nelin kontin viimeisestä oviaukosta, kun vaivuin tajuttomana maahan. KAHDEKSASKOLMATTA LUKU Arizonalaisessa luolassa Ympärilläni oli pimeätä, kun aukaisin taaskin silmäni. Ruumistani verhosivat kummalliset, jäykät vaatteet, jotka rasahdellen raukesivat pölyksi, kun nousin istumaan. Tunnustelin ruumistani päästä jalkoihin saakka, ja ylt'yleensä olin pukimissa, vaikkakin, vaipuessani pyörryksiin pienen oven edessä, olin ollut alasti. Edessäni olevasta rosoisesta aukosta näin palasen kuutamoista taivasta. Tunnustellessani itseäni sattuivat käteni taskuihin ja yhdessä niistä oli pieni nippu öljyttyyn paperiin käärittyjä tulitikkuja. Raapaisin tulta, ja tikun himmeässä valossa näin suuren luolan, jonka perällä huomasin omituisen, liikkumattoman olennon istumassa kumarassa pienellä penkillä. Kun menin olennon luokse, näin että se oli pieni, vanha, kuollut ja muumioitunut akka, jolla oli pitkä, musta tukka. Muumio oli kumarruksissa pienen puuhiilipolttimon yli, jonka päällä oli pyöreä, kuparinen astia. Astiassa oli vähän vihertävää pulveria. Akan takana oli katosta riippuvien raakanahkaisten hihnojen varassa koko luolan poikki ulottuva rivi ihmisenluurankoja. Niitä kannattavasta hihnasta lähti toinen pienen akan käteen. Kun kosketin hihnaa, heiluivat luurangot synnyttäen äänen, joka muistutti kuivaneiden lehtien kahinaa. Näky oli hyvin kamala, luonnottoman kaamea, ja kiiruhdin ulkoilmaan, ollen iloinen päästessäni pois niin hirveästä paikasta. Mutta se, mitä näin astuessani luolasta sen edustalla olevalle kapealle ulkonemalle, sai minut jähmettymään säikähdyksestä. Katseeni kohtasi uuden taivaan, uuden maiseman. Kaukaiset, hopealta välkkyvät vuoret, melkein liikkumattomana taivaalla kumottava kuu, allani oleva kaktuksia kasvava laakso, mikään se ei ollut Marsia. Saatoin tuskin uskoa silmiäni, mutta vähitellen selkeni minulle totuus -- katselin Arizonaa samalta ulkonemalta, jolta kymmenen vuotta sitten olin kaivaten katsellut Marsia. Puristaen päätäni käsillä käännyin murtunein mielin ja suru sydämessä, lähtien astelemaan luolasta vievää polkua alaspäin. Pääni päällä loisti Marsin punainen silmä, säilyttäen suuret salaisuutensa, runsaasti seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päässä. Pääsikö marsilainen pumppuhuoneeseen? Saivatko tuon kaukaisen tähden asukkaat elämää antavaa ilmaa kyllin ajoissa pysyäkseen hengissä? Oliko Dejah Thorisini hengissä vai viruuko hänen ihana ruumiinsa kylmänä pienen kultaisen hautomakoneen vieressä Heliumin jeddakin Tardos Morsin palatsin sisäpihalla olevassa puutarhassa? Kymmenen vuotta olen odottanut ja rukoillut vastausta kysymyksiini. Kymmenen vuotta olen odottanut ja rukoillut, että minut otettaisiin takaisin menetetyn rakkauteni maailmaan. Tahtoisin mieluummin maata kuolleena rakkaimpani vieressä kuin elää Maassa miljoonien hirvittävien penikulmien päässä hänestä. Vanha kaivos, jonka löysin koskemattomana, on tehnyt minut satumaisen rikkaaksi. Mutta mitä välitän rikkaudesta! Kun istun nyt illalla pienessä työhuoneessani, josta näkee Hudson-virralle, on kulunut tasan kaksikymmentä vuotta siitä ajasta, jolloin ensi kerran aukaisin silmäni Marsissa. Pöytäni vieressä olevasta pienestä ikkunasta näen sen välkkyvän taivaalla, ja tänä yönä se näyttää taaskin kutsuvan minua niin, kuin se ei milloinkaan ole kutsunut tuon pitkän kuoleman yön jälkeen. Minusta tuntuu, että hirvittävän avaruuskuilun ylitse voin nähdä tummatukkaisen, kauniin naisen seisovan palatsin puutarhassa ja hänen vierellään pienen pojan, joka kiertää käsivartensa hänen ympärilleen, kun hän osoittaa taivaalle toista kiertotähteä, Maata, kohti. Ja heidän jalkojensa juuressa on pelottavan suuri, kammottavan näköinen otus, jolla on kultainen sydän. Uskon, että he odottavat minua, ja joku ääni sanoo minulle, että pian saan tietää. * * * * * John Carterin merkillisiä seikkailuja kuvailee edelleen romaani MARSIN JUMALAT. Taaskin on hän joutunut tuon kummallisen taivaankappaleen kamaralle seitsemänkymmenen miljoonan kilometrin päähän Maasta. Kuinka hän voittaa takaisin vaimonsa ja poikansa, taistelee suuria valkoisia apinoita ja "kasvimiehiä" vastaan, ja uhmaa itse Issusta, kauheaa Kuoleman jumalatarta, jota kaikki Mars palvoo, sellaisia jännittäviä vaiheita esittää tämä toinen huimasävyinen kertoelma. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARSIN PRINSESSA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.