The Project Gutenberg eBook of Ihmissyöjäin vankina: Seikkailuja Afrikan aarniometsissä This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Ihmissyöjäin vankina: Seikkailuja Afrikan aarniometsissä Author: Verney Lovett Cameron Translator: Väinö Nyman Release date: March 28, 2021 [eBook #64950] Language: Finnish Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IHMISSYÖJÄIN VANKINA: SEIKKAILUJA AFRIKAN AARNIOMETSISSÄ *** E-text prepared by Tuula Temonen and Tapio Riikonen IHMISSYÖJÄIN VANKINA Seikkailuja Afrikan aarniometsissä Kirj. VERNEY LOVETT CAMERON Englanninkielestä suomentanut Väinö Nyman Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921. SISÄLLYS: I. Koulusta lähtö. II. Merelle. III. Vastenmielisiä uutisia. IV. Varkaus ja pako. V. Maissa käynti. VI. Minut vangitaan. VII. Mielenkiintoinen keskustelu. VIII. Pakoni orjalaivasta. IX. Alkuasukasten joukossa. X. Pappien luona. XI. Jännittävä matka. XII. Sisämaassa. XIII. Ihmissyöjäin vankina. XIV. Kuolemaakin pahempaa. XV. Pako ja kiinnijoutuminen. XVI. Ystävällisiä arabialaisia. XVII. Alkuasukasneuvosto. XVIII. Puolustustoimenpiteitä. XIX. Tulinen taistelu. XX. Nyangwehen. XXI. Lähtö rannikolle. XXII. Virtahepojen keihästäminen. XXIII. Riitoja alkuasukasten kanssa. XXIV. Tanganjikan yli. XXV. Vastuksia ja vaaroja. XXVI. Onnellinen loppu. I. KOULUSTA LÄHTÖ. Eräänä aamuna armon vuonna 18-- ihastuin suuresti saadessani isältäni, priki Petrelin kapteenilta ja omistajalta kirjeen, jossa oli, että laiva oli saapunut turvallisesti Bristoliin kallisarvoisine lasteineen. Isäni sekä veljeni Ville, joka oli Petrelin toinen perämies, voivat hyvin, kirjoitti hän. Kirjeessä oli lisäksi, että isäni oli päättänyt ottaa minut mukaansa merille, josta päätöksestä hän oli kirjeellä ilmoittanut koulunjohtajalle, rehtori Stephen Poynterille. Parin päivän kuluttua tulisi Ville kuulema minua noutamaan ja minun oli laitettava kaikki valmiiksi lähtöäni varten hänen tuloonsa. Noudattaen koulun tapoja olin lukenut kirjeeni noiden kymmenen minuutin aikana, jolloin saimme kävellä leikkikentällä ennen koulun alkamista aamiaisen jälkeen, ja kuten jokainen ehkä ymmärtää, kiiruhdin heti ilmoittamaan sen sisällön koulutovereilleni, ollen mielestäni hyvin miehekäs ja merkityksellinen henkilö senvuoksi, että sain lopettaa koulunkäyntini. Kellon kilinä lopetti nopeasti sen perusteellisen kuvauksen Petrelistä, johon olin syventynyt, ja meidän oli kiiruhdettava rukouksiin, joiden loputtua ryhdyimme tavalliseen työhömme. Sijoittauduin paikoilleni pulpettini ääreen ja avasin kirjani. Minun on kumminkin pakko tunnustaa, etten ajatellut juuri ollenkaan niiden sisältöä, vaan luin salaa niiden suojassa uudestaan isäni kirjeen, joka oli ilmoittanut tuon elämäni tulevan muutoksen. Mielestäni menetteli rehtori hyvin väärin siinä, että hän antoi sellaisen tärkeän henkilön, jona nyt itseäni pidin, istua kovalla penkillä mustan pöydän ääressä laskemassa vaikeita laskuja. Sentähden vahdinkin herkeämättä luokan ovea nähdäkseni, eikö vanha vahtimestari Abe tulisi hakemaan minua rehtorin puheille. Olin todellakin niin tarkkaamaton, että laskennon opettaja sanoi parikin kertaa: "Baldwin, ellet laske ahkerasti ja oikein, on minun pakko rangaista sinua." Hän oli juuri nousemaisillaan paikoiltaan tullakseen minun luokseni, kun ovi vihdoinkin aukeni, ja vanha Abe ilmoitti: "Baldwin, rehtori odottaa teitä huoneessaan." Tavallisesti oli tuollainen kutsu kaikkea muuta kuin hauska, sillä yleensä tapahtui se vain silloin, kun tuon käsketyn pojan oli vastattava jostakin koirankujeesta, eikä sellaista kutsua sen vuoksi ollut kukaan erittäin halukas noudattamaan. Koska minulla kumminkin oli puhdas omatunto, nousin heti, ja opettaja, joka ei vielä aavistanutkaan tulevaa poistumistani, sanoi: "Baldwin, rehtori odottaa sinua. Luultavasti olet tehnyt jotakin pahaa, ja rangaistuksen pelko on ollut syynä tarkkaamattomuuteesi." Hymyilin niille tovereilleni, joille olin näyttänyt kirjeeni, ja mennessäni opettajan ohi näytin niin pöyhkeilevältä ja itsetietoiselta, että hän palautti minut paikoilleni ja minun oli poistuttava huoneesta kunnollisesti. Niin pian kuin olin tullut käytävään, vei vanha Abe minut kaksoisoville, jotka erottivat rehtorin yksityishuoneen kouluhuoneista ja joihin vain rehtorilla ja hänellä oli avaimet. Avatessaan sanoi hän hymyillen: "Hän ei ole valinnut rangaistusvälinettä vielä. Missä vehkeissä te nyt taasen olette ollut mukana?" "En missään, Abe. Aion vain lopettaa kouluni." "Aiotteko lopettaa, vaikka lupaan on vain kuukausi enää? Mutta miksi?" Vanhan Aben tuttavallisuus, johon pojat kyllä lukukauden kuluessa saivat tottua, suututti minua hieman ja sen vuoksi vastasinkin niin ylpeästi kuin suinkin: "Lähden merille." "Sanoitteko merille? Siellä tulee teillä pian äitiä ikävä. Vai merille! Ovatko teistä suolainen liha ja madonsyömät keksit parempia kuin täällä saamanne ruoka?" "Siellä ei minulle tarjotakaan madonsyömiä keksiä eikä suolaista lihaa. Menen isäni omistamaan Petrel-nimiseen laivaan." "Vaikkapa. En ole vielä milloinkaan kuullut puhuttavan laivasta, jossa ei tarjottaisi suolaista lihaa. Mutta rehtori odottaa kai jo, ja teidän on kiiruhdettava hänen huoneeseensa." Menin käytävän poikki, johon ovet aukenivat, ja lämpiöön päästyäni koputin rehtorin oveen. Heti koputukseni jälkeen kuulin hänen sanovan: "Sisään!" ja avattuani oven näin hänen istuvan nojatuolissaan isäni kirje kädessään. Hän viittasi minua istuutumaan erääseen vastapäätä olevaan tuoliin ja sanoi: "Frank poikaseni, tiedät, miksi olen kutsunut sinut puheilleni, sillä isäsi sanoo kirjoittaneensa sinulle, että sinun on lähdettävä täältä parin päivän kuluttua. Niin, elämässäsi tulee nyt tapahtumaan suuri muutos, ja vaikka mielestäni kaikkien poikain pitäisi pysyä koulussa, kunnes he ovat vähintäin kahdeksantoistavuotiaita, luulen sinun kumminkin olevan tarpeeksi vanhan merimieheksi. Olet kuudentoista, etkö olekin?" "Olen. Täytin kuusitoista pari kuukautta sitten." "Haluan puhua sinulle vähän kiusauksista, joita tulet kohtaamaan, sillä vaikka tuletkin olemaan oman isäsi valvonnan alaisena ja niin ollen suojassa monilta nuoria tavallisesti uhkaavilta vaaroilta, on sinun aina muistettava, että vaikka voisitkin tehdä jotakin väärää, jota ei maallinen isäsi saisi tietää, näkee sinun taivaallinen isäsi kumminkin kaiken, sillä hän tietää meidän kaikki ajatuksemme ja tekomme. Nämä viisi täällä viettämääsi vuotta olet käyttäytynyt mielestäni jotensakin hyvin lukuunottamatta pieniä itsepäisyyden oireita ja taipuvaisuutta tottelemattomuuteen silloin tällöin. Muista, että laivaan tultuasi tottelet heti ja ehdottomasti, sillä sellainen on välttämätöntä, kuten pian tulet huomaamaan. Tottelemattomasta ja itsepäisestä merimiehestä ei tule milloinkaan kapteenia. Ja, puhuaksemme opinnoistasi, on isäsi varmaankin pitävä huolta purjehdusopinnoistasi, ja minä kirjoitan hänelle, mitkä muut tiedot mielestäni parhaiten palkitsisivat nyt tästä alkaen jatkuvat harrastuksesi. Koska luullakseni et enää voi tarkkaavaisesti seurata opetusta, ilmoitan herra Stonelle, että hän vapauttaa sinut kaikesta työstäsi kouluhuoneessa, ja koska pian tulet poistumaan luotamme, saat aloittaa tavaroittesi kokoamisen, niin että olet valmis lähtemään määrätyllä hetkellä." "Kiitoksia", sanoin minä, ja rehtorin ystävällisen käyttäytymisen rohkaisemana pyysin tovereilleni lupapäivää. "Pyydätpä melkein mahdottomia, Baldwin. Sinun on muistettava, etteivät he kaikki lähde merille, vaan opiskelevat tulevaa elämänuraansa varten. Sitäpaitsi on tutkinto jo kolmen viikon kuluttua, ja he haluavat käyttää jokaisen hetken hyväkseen voidakseen tuottaa koululle kunniaa tutkintotilaisuudessa." "Niin kyllä, mutta jos minä lähden parin päivän kuluttua, en voi olla mukana luokkain välisessä krikettiottelussa. Mutta jos annatte meille luvan huomenna, voimme panna toimeen nuo kilpailut silloin." "Tuo on epäilemättä mielestäsi hyvin pätevä syy, mutta minulle se ei merkitse mitään. Kumminkin lupaan ajatella asiaa. Minulla on vielä paljon tehtävää, joten sinä saat nyt mennä." Läksin huoneesta hyvin hitaasti ja olin jo melkein uudistamaisillani pyyntöni, kun rehtori sanoi: "Muista, mitä sanoin tottelemisesta!" Silloin ymmärsin, että lupapäivän saanti riippui kokonaan siitä, miten nopeasti tottelisin, ja sanomatta enää sanaakaan poistuin huoneesta. Vanha Abe oli odottamassa käytävässä, ja kun hän saatteli minua takaisin luokkahuoneeseen, sanoin hänelle:. "Nyt on kaikki kunnossa, vanha Abe. Minun ei enää tarvitse lukea läksyjänikään." Hän katsoi minuun hymyillen ja sanoi: "Eikö lukea läksyjä! Poikaseni, tulette pian huomaamaan, että koko elämä on vain kuin pitkä läksy. Saatte oppia yhtä ja toista, mikä ei tule olemaan niin helppoa kuin täällä tekemänne työt. Mutta luullakseni odottaa herra Stone teitä kouluhuoneessa. Menkää nyt ilmoittamaan hänelle, mitä rehtori sanoi, ja tulkaa sitten luokseni, niin autan teitä saamaan arkkunne alas ullakolta, jotta voitte aloittaa vaatteittenne ja tavaroittenne kokoamisen." Mielestäni käyttäytyi vanha Abe kuin mies, sillä poikien arkkuja säilytettiin ullakolla, jonne vanha Abe apulaisineen oli ne kantanut. Tultuani luokkahuoneeseen sanoin herra Stonelle: "Suokaa anteeksi, mutta rehtori on vapauttanut minut läksyistä, jotta voisin ruveta kokoamaan tavaroitani ollakseni valmis poistumaan koulusta määrätyllä hetkellä." "Vai aiot sinä lähteä pois! Senvuoksi olitkin luullakseni niin tarkkaamaton aamusella, vai mitä?" "Ehkä. Veljeni Ville tulee noutamaan minua ylihuomenna, ja minä lähden merille hänen ja isäni kanssa Petrel-laivassa." "Hyvä, poikaseni, mutta et saa elämöidä täällä, sillä nämä muut pojat eivät lähde merille. Mene nyt matkaasi ja kerro tovereillesi uutinen vasta puoli yhden jälkeen, jolloin lopetamme. Nyt on sinun heti poistuttava puhumatta kenellekään sanaakaan." Muistin "tottelevaisuuden" ja tein kuten minua oli käsketty. Tultuani käytävään oli vanha Abe siellä minua odottamassa ullakon avain kädessään. Seurasin häntä sinne ja löydettyäni arkkuni kannoin sen hänen kanssaan makuuhuoneeseen, jossa nukkui yhdeksän muutakin poikaa. Siellä olivat emännöitsijä ja eräs palvelijatar täydessä touhussa järjestämässä vaatteitani arkkuun pantaviksi. Kun emännöitsijä, rouva Stevens, näki Aben ja minun tulevan arkku mukanamme, sanoi hän: "Mutta, Abe, ettekö muista, miten tarkka rehtori on siitä, etteivät herrat saa itse kantaa arkkujaan?" "Joutavia, rouva!" vastasi Abe. "Herra Baldwin lähtee merille, jossa hän saa tehdä vaikeampaakin työtä kuin auttaa vanhaa miestä tyhjän arkun kantamisessa." "No olkoon nyt tämä kerta, Abe. Mutta muistakaa, että jos huomaan teidän rikkovan määräyksiä jälleen, kantelen rehtorille. -- Nyt, herra Baldwin, luullakseni ette voi olla meille miksikään hyödyksi täällä. Jätän esille parhaimmat vaatteenne matkapuvuksi ja säästän sijaa kirjoillenne. Menkää seurusteluhuoneeseen ja kootkaa pallonne, mailanne ja muut tavaranne leikkikalulaatikkoonne." Kun vanha Abe ja minä poistuimme huoneesta, sanoi Abe: "Sellaista se on. Hän ei soisi vanhalle mitään apua. Mutta, herra Baldwin, mitä teette kaniineillenne ja kyyhkysillenne? Noiden poikain joukossa ei ole ketään, joka ruokkii ja hoitaa eläimensä niin hyvin kuin te. Ihmettelenpä, mihin ne joutuvat." Aben sanat imartelivat minua kovasti, sillä pidin Himalaija-kaniinejani mustine kuonoineen ja korvineen, ja voimistelijakyyhkyspariani kaikkia poikain leikkikentällä hoitamia elukoita parempina. Ylpeilin senvuoksi suunnattomasti luullessani, että kaniinikoppini ja kyyhkyslakkani, jotka olin valmistanut omin käsin, olivat toverieni erilaisia kätköpaikkoja sirommat. Menin sentähden Aben minulle asettamaan ansaan. "En tiedä, Abe. Mutta onhan Jones Majorillakin muutamia kyyhkysiä, joita hän hoitaa hyvin, ja Brown on menettänyt molemmat kirjekyyhkysensä. Sitäpaitsi on Smith halunnut ostaa kaniinini jo kauan aikaa sitten." "Varmaankaan ei teidänlaisenne herra, joka juuri lopettaa koulunsa lähteäkseen merille, voi ajatellakaan kaniiniensa myyntiä. Merimiehet ovat aina hienoja ja anteliaita ja lahjoittavat tavallisesti paljon tavaroita. Muistan eräänkin, joka pari viikkoa sitten antoi muutamalle vanhalle miehelle kymmenen shillinkiä. Mutta te ette saa antaa noita herttaisia kaniineja tuolle nuorelle Smithille, sillä hän ei ymmärrä niiden hoitoa ollenkaan, ja ne kuolisivat viikon kuluttua. Ja mielestäni herra Brown piti kirjekyyhkysensä niin likaisina ja nälkäisinä, etteivät ne enää palanneetkaan päästyään vapaaksi. Ainoastaan minä, herra, voisin kohdella niitä hyvin. Rakastan sieviä kyyhkysiä ja sukkelia kaniineja, ja voin taata, ettei niiltä tulisi mitään puuttumaan." Olin kyllä varmasti aikonut myydä sekä kyyhkyset että kaniinit maksaakseni muutamia pieniä koulupoikavelkoja, mutta koska mielestäni maineeni anteliaana merimiehenä oli vahvistettava ja koska en tahtonut olla huonompi kuin tuo nimetön merimieskään, joka oli antanut vanhukselle kymmenen shillinkiä, annoin kaniinini ja kyyhkyseni vanhalle Abelle. Sitten hän pyysi minua mukaansa katselemaan kenkiäni ja saappaitani ja olisi pian kerjännyt minulta kaikki, ellei rouva Stevens olisi ilmestynyt näyttämölle ja lähettänyt häntä töihin. Abe murisi mennessään ja pahoitteli, että hänen piti poistua sellaisen herrasmiehen lähettyviltä, joka hänen mielestään oli kunnollisin mies, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Rouva Stevens sanoi minulle, etten saisi antaa pettää itseäni, ja kun sanoin lahjoittaneeni kaniinini ja kyyhkyseni vanhalle Abelle, koska hän oli luvannut hoitaa ne hyvin, sanoi hän: "Oletteko tullut hulluksi, herra Baldwin? Hän myy ne ennenkuin olette matkustanut täältä." Silloin loppuivat juuri koulutunnit ja luokkatoverini ympäröivät minut heti kysellen, millainen Petrel oli, minne se meni ja mistä se oli tullut. Milloin vain isäni oli sattunut olemaan kotosalla, olin viettänyt lupani hänen luonaan, ja voin senvuoksi täydellisesti kuvailla, millainen mainio laiva Petrel oli. Luullakseni olin niin ylpeä siitä, että jos kaikki, mitä sanoin, olisi ollut totta, olisi Petrel ollut Nelsonin amiraalilaivan Victoryn suuruinen, ja isäni ja veljeni olisivat olleet mukana yhtä monissa seikkailuissa kuin Centurion Anson tahi Drake urhoollisine miehineen, nuo ensimmäiset englantilaiset, jotka purjehtivat maailman ympäri kuuluisalla Pelikanillaan. Mutta nämä jutut olivat vain kertauksia, sillä minun oli ollut aina pakko kertoa ihmeellisiä kaskuja Petrelistä, sen kapteenista ja miehistöstä, kun palasin kouluun vietettyäni loma-aikani isäni luona. Pojat ihastuivat paljon enemmän ilmoitettuani, että olin ollut kyllin rohkea pyytämään lupaa huomiseksi ja että rehtorimme oli näyttänyt hieman taipuvaiselta myöntämään sen. Niin pian kuin ihastus oli hieman tyyntynyt, tulivat Smith, Brown, Jones Major ja muut kaniinien ja kyyhkysten omistajat luokseni nähdäkseen, voivatko he ehkä mitenkään päästä minun Himalaija-kaniinieni ja kyyhkysieni omistajiksi. Heidän pettymyksensä oli suuri, kun he kuulivat minun antaneen ne vanhalle Abelle, joka, sen sanoivat he heti, möisi ne enimmän tarjoavalle. Minun oli pakko luvata tuoda matkoiltani kokonainen apina-armeija ja papukaijaprikaati, ennenkuin voin rauhoittaa kaikki toverini, jotka pitivät eläimistä. Sitten oli minun annettava huonetovereilleni sellaisia pieniä koulupojan aarteita, joita he halusivat muistoksi. Vastalahjaksi kantoivat he kirjani makuuhuoneeseen voidakseni sijoittaa ne arkkuuni, ja kun päivälliskello soi, olimme täydessä touhussa auttaaksemme rouva Stevensiä, joka sanoi meidän vain olevan hänelle haitaksi. Päivällisen jälkeen puhuttelin rehtoria jälleen ja sain hänet lupaamaan luvan seuraavaksi päiväksi, ilmoitus, jota koko koulu tervehti äärettömällä riemulla. Krikettikilpailujemme valmistuksiin ryhdyttiin suurella touhulla. Kouluni lopettaminen ei ollutkaan minusta enää niin hauskaa kuin olin odottanut. Leikkikentällä ja pallonlyöntipaikoilla ei ollut kyllä ollenkaan hauskaa silloin, kun ne olivat autiot, mutta nyt olisin mennyt luokkani mukana, vaikka minun olisikin ollut pakko tehdä suunnattomasti työtä. Olin iloissani, kun ilta pimeni ja sain jälleen kertoa kotiutuneille tovereilleni Petrelistä ja sen miehistöstä. Ja kauan sen jälkeen kuin olimme menneet vuoteisiimme oli makuhuoneemme todellakin kuin siellä asuvain merirosvojen ja muiden sellaisten urhojen rauhaton tyyssija, kunnes erään kamppailun aiheuttama melu, jolloin englantilaiset merimiehet pieluksilla karkoittivat merirosvot niiden viimeisestä pakopaikasta, toi rehtorin paikalle. Silloin ryömivät merimiehet ja merirosvot vuoteilleen ja olivat nukkuvinaan mitä viattominta unta, mutta kun rehtori uhkasi peruuttaa lupauksensa lupapäivästä, jos hän vielä kuulisi jotakin melua, lakkasi meidän hurja ilveilymme siksi illaksi, ja teeskennelty unemme muuttui pian todelliseksi. Aamu valkeni kirkkaana ja aurinkoisena, ja meille oli enemmän huvia tarjolla kuin olin osannut odottaakaan, sillä veljeni Ville saapuikin ennen tuota määrättyä päivää. Isäni oli käskenyt hänen matkustaa Cliftoniin katsomaan, että suoriutuisin koulusta kunnialla. Kun Ville kuuli rehtorin antaneen meille luvan, pyysi hän ja sai luvan antaa meille hedelmiä, kakkuja ja torttuja päivällisemme lisäksi, jonka me saimme syödä krikettikentällä, sen sijaan että meidän tavan mukaan olisi pitänyt palata koulutaloon. Olin yläluokkalaisten parhain lyöjä, ja tänään näytin voittavan itsenikin, sillä lyöntini onnistuivat melkein kaikki, ja kun pelivuoromme tuli, voitin luullakseni kuusi kertaa käytettyäni mailaani viisineljättä kertaa. Toinen erä onnistui vielä paremmin kuin ensimmäinen, sillä valloitimme kymmenen porttia kahdeksallaneljättä lyönnillä. Lopussa olivat yläluokkalaiset voittaneet yhdellä erällä ja seitsemällätoista kierrolla. Veljeni Ville, joka oli lopettanut koulunsa noin neljä vuotta sitten, tunsi muutamia vanhempia poikia, ja hänen kertomuksensa, mitä hän todellakin oli nähnyt ja kokenut Afrikan rannikolla, joka oli isäni matkojen määräpaikka, ylittivät mielenkiinnollaan kokonaan kaikki edellisenä päivänä kertomani jutut. Hänen merimiespukunsa, päivettyneet kasvonsa ja ennen kaikkea tatueeraukset, jotka koristivat hänen käsivarsiaan, olivat kaikkien koulutoverieni ihastuksen esineinä. Ne, jotka olivat olleet koulussa hänen aikanaan, näyttivät pitävän itseään paljon niitä parempina, jotka olivat tulleet kouluun hänen eroamisensa jälkeen. Vanha Abe sai häneltä puoli kruunua sanottuaan, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt niin pulskaa nuorta merimiestä. Ja Ville olikin todella oikea reippaan merimiehen perikuva. Hän oli nyt yhdeksäntoistavuotias, viisi jalkaa, kymmenen tuumaa pitkä nuorukainen. Hänen hyvin istuvat siniset vaatteensa messinkisine ankkurinappeineen puki hänen atleettivartaloaan hyvin, ja hänen musta kihara tukkansa, ruskeat silmänsä ja rehellisesti hymyilevät kasvonsa kiinnittivät puoleensa kaikkien huomion. Hänen herättämänsä ihailu miellytti minua, ja vaikka krikettikentällä saavuttamani menestys ylpistyttikin minua, olin kumminkin ylpeämpi komeasta veljestäni ja odotin kärsimättömästi päivää, jolloin palattuani joltakin seikkailurikkaalta matkalta voin hänen laillaan kertoa vanhoille huonetovereilleni innostuttavista kamppailuista. En silloin voinut aavistaakaan, että ennenkuin jälleen vierailisin vanhassa koulussani, saisin kokea niin paljon seikkailuja ja vaaroja kuin minun osalleni oli suotu. II. MERILLE. Seuraavana aamuna lähetettiin arkkuni postikonttoriin, ja Ville ja minä sanoimme jäähyväiset koulutovereilleni, rouva Stevensille ja Abelle. Sain kuulla juuri ennen lähtöäni, että Abe oli myynyt kaniinit Smithille seitsemästä ja kyyhkyseni Jones Majorille viidestä shillingistä. Ja annettuani hänelle vielä nuo viisi shillinkiä, jotka hän oli saapa isäni minulle lahjoja varten lähettämistä rahoista, tuli hän saaneeksi minulta melkein punnan. Viimeksi sanoimme hyvästit rehtorille. Hän antoi minulle hyviä neuvoja ja siunauksensa teroittaen erikoisesti mieleeni, mitä hän oli edellisenä päivänä puhunut minulle tottelevaisuudesta. "Ja nyt", sanoi hän, "annan minä sinulle purjehdusohjeet elämällesi. Veljesi voi kertoa sinulle, että kapteeni aina tultuaan tuntemattomille vesille tutkii purjehdusohjeitaan karttaakseen kareja ja vaaroja ja löytääkseen jostakin varman ankkuripaikan. Elämä on tuollainen tuntematon meri, jolle me kaikki purjehdimme, ja synnit ja kiusaukset ovat sen karit ja vaarat. Tästä raamatusta näet ohjeet, miten sinun on niitä kartettava, ja siitä löydät myös virvoitusta sielullesi silloin kun se on väsynyt. Siinä on myös selitetty, miten vihdoin pääsemme tuonne ikävöimäämme taivaaseen -- sen ihanaan kirkkauteen. Jumala siunatkoon sinua, poikani. Saat kertoa isällesi, että olen ollut hyvin tyytyväinen johdollani suoritettuihin opintoihisi, ja toivoakseni on hän pian huomaava, etten ole käyttänyt hänen luottamustaan väärin. Hyvästi, Frank ja Ville. Muistakaa, että te kumpikin, milloin vain teille sopii, olette tervetulleet vanhan opettajanne luokse. Viekää terveiset isällenne. Nyt on teidän lähdettävä, sillä muuten myöhästytte postivaunusta." Sanottuamme jäähyväiset rehtori Poynterille ajoimme siihen ravintolaan, josta Bristoliin menevät postivaunut lähtevät. Hevoset oli jo valjastettu vaunujen eteen ja pian me olimme matkalla Bristolia kohti. Aion nyt muutamin sanoin kertoa perheeni tarinan, jotta lukijani voisivat ymmärtää kaikki vihjaukset, joita tulen tekemään kertoessani seikkailuistani. Isäni oli erään Bristolin kauppiaan nuorin poika ja valitsi jo nuorena merimiesammatin elämänurakseen. Isoisäni pani hänet niin pian kuin suinkin erään Liverpoolin ja Länsi-Afrikan väliä kulkevan purjelaivan päälliköksi. Isoisän kuoltua möi hänen ainoa veljensä kaupan ja osti Somersetshirestä pienen maatilan. Isäni ollessa matkoilla vietimme veljeni kanssa kaikki lupa-aikamme isoisän veljen luona. Isäni oli mennyt naimisiin vähää ennen isoisän kuolemaa, ja luovuttuaan merimiesammatistaan oli hän ruvennut liikkeen osakkaaksi. Pari vuotta syntymästäni kuoli äitini, ja isäni, huomattuaan kodin autiuden, rupesi erään liikkeen omistaman laivan päälliköksi. Hänen leskeksi joutunut sisarensa Fanni, jonka mies, Cr. Cartes, ei ollut onnistunut liikeasioissa, rupesi hänen taloutensa ja minun ja Villen hoitajattareksi. Isäni matkat onnistuivat jonkun aikaa erinomaisesti, mutta sitten seurasi aikoja, jolloin tulipalot ja haaksirikot aiheuttivat hänelle suuria tappioita, ja hän huomasi, ettei hänellä ollutkaan enää riittäviä varoja muiden laivain kuin Petrelin varustamiseen. Tämän kertomuksen alkaessa oli Petrel ollut vesillä noin kolme vuotta, ja isäni teki sillä matkoja Afrikan rannikolle omaan laskuunsa. Hän odotti jo aikaa, jolloin hän voisi antaa päällikkyyden veljelleni Villelle ja jolloin hän, luovuttuaan raskaasta merimiehen ammatista, voisi asettua asumaan vanhaan Bristolin laiturin vierellä sijaitsevaan taloonsa, josta hän voi nähdä tulevat ja lähtevät laivat ja tarkastella, miten ne purkivat ja kuormittivat tavaroita. Hän arveli myös kokemuksiensa perusteella keksivänsä pian keinon, miten hän saisi sekä Villen että minut omien laivojemme omistajiksi ja päälliköiksi. Tädistäni Fannista tuli toinen äiti Villelle ja minulle, ja vaikka hän olikin merimiehen sisar, pelkäsi hän niin merta, että hän usein pyysi isääni luopumaan Petrelistä ja rupeamaan kauppiaaksi, jolloin me pojatkin saisimme jotakin työtä, ellei hänen omasta niin ainakin jonkun hänen ystävänsä liikkeestä, sillä isälläni oli paljon vaikutusvaltaisia ystäviä. Hänen rukouksensa eivät kumminkaan saaneet mitään aikaan, sillä vaikka isäni näyttikin joskus olevan myöntymäisillään, pidimme Villen kanssa merimiehen ammattia kumminkin parempana ja vastustimme joka päivä tädin aikeita. Viimeisellä matkallaan oli isäni, käytyään Kinsimbossa, jossa hän oli tehnyt hyviä kauppoja alkuasukasten kanssa, purjehtinut aina St. Paul de Loandaan, ajatellen voivansa siellä ehkä saada lastinsa täytetyksi nopeammin kuin missään muualla. Häntä oli onnistanutkin suurenmoisesti, sillä muutamia päiviä hänen tulonsa jälkeen saapui paikkakunnalle eräs David Livingstone-niminen lähetyssaarnaaja Etelä-Afrikasta kuljettuaan siihen asti kokonaan tuntemattomien seutujen halki. Hänellä oli mukanaan muutamia Makololo-heimoon kuuluvia miehiä, jotka hakivat myyntipaikkaa elefantinluulle. Tuon elefantinluun sai isäni ostaa kohtuushinnalla ja ansaitsi niin ollen hyvin. Ville ihaili suunnattomasti Livingstonea, jota hän piti suoraan sanoen sankarina, ja tämän matkoja. Hän sanoi minulle, että Afrikan tutkiminen ja matkustaminen siellä on tuottavampaa ja seikkailurikkaampaa kuin merimiehen elämä. "Ajattelehan vain, Frank, että siellä saadaan ampua suuria elefanttilaumoja, kamppailla leijonien ja kaikenlaisten villien kanssa. Kuten alkuasukkaat rakastavat Livingstonea, voivat ne rakastaa jokaista muutakin miestä, joka kohtelee niitä hyvin. Livingstone olisi hyvin voinut matkustaa kotiin Loandasta, ja kaikki täällä olisivat juosseet hänen jäljessään kuullakseen hänen kertomuksiaan, mutta hän vastasi kaikille, jotka kehoittivat häntä palaamaan Englantiin, että hän oli luvannut Makololoin päällikölle Sekeletulle, että hän toisi tämän miehet kotiin, eikä hän voinut rikkoa annettua sanaansa. Eräs Sindbad-niminen härkä, jolla hän ratsasti, oli aivan yhtä hyvä kuin hevonen. Toivon, että isä antaisi minun koettaa tuollaista elämää. Rannikolle saapuu kaikenlaista väkeä myymään elefantinluuta ja kumia ostaakseen sitten pyssyjä, kuparilankaa, helmiä ja karttuunia, ja olen varma, että matka tuonne sisämaahan tuottaisi enemmän voittoa kuin tusina matkoja rannikolle." Villen Afrikan kuume tarttui minuunkin ja minä kuuntelin hörölläkorvin kaikkia niitä metsästys- ja ampumistarinoita, joista hän oli kuullut Livingstonen miehiltä. Livingstonen itsensä osoittama urhoollisuus ja hänen alkuasukkaissa herättämänsä kunnioitus olivat Villestä suurenmoiset. Nämä kertomukset ja kuvaukset Petrelin viimeisistä matkoista lyhensivät matkaamme niin, että olin melkein pahoillani postivaunujen pysähtyessä "Amiraali Nelsonin" edustalle. "Tervetuloa, Frank!" huudahti meitä sinne odottamaan saapunut isäni. "Jack Adams", hän viittasi läheisyydessä seisovaan merimieheen, "pitää huolta tavaroistanne, sillä aikaa kuin me menemme varustaja Harrisin luo tilaamaan sinulle merimiesvarusteita. Ja sitten kuin olet käynyt tervehtimässä tätiäsi Fannia, voit mennä Petreliin, ja Ville saa näyttää sinulle, mihin saat sitoa riippumattosi. Laivan perä on kiinni juuri ovemme edustalla olevassa laiturissa. Kapteeni ja laivanomistaja ei voi toivoakaan talolleen parempaa paikkaa kuin Bristolin laituri on. No, Ville, millaisen suosituksen antoi rehtori Poynter pojalleni?" "Hyvänpä tietenkin?" vastasi Ville. "Frank lopetti muuten koulunsa pelaamalla krikettiä niin hyvin, ettei hän ennen milloinkaan ollut kyennyt näyttämään sellaista taitoa." "Oikein, Frank! Tee kaikki työsi hyvin aina. Ja vaikka sinulla ei tästä alkaen olekaan juuri tilaisuutta pelata krikettiä, niin muista, että samat edellytykset, jotka tekivät sinusta hyvän kriketinpelaajan, tekevät sinusta hyvän merimiehenkin." "Ah, rakas isäni", sanoin, "olen niin iloinen nähdessäni teidät jälleen ja tietäessäni pääseväni mukaanne merille. Nyt ei minun tarvitse odottaa kuukausimääriä kuullakseni jotakin teistä ja Villestä." "Aivan niin. Vien sinut kumminkin omaan laivaani pitääkseni sinua silmällä enkä hemmoitellakseni sinua. Toivon, että sinä, kapteenin poika kun olet, olet esimerkkinä muille aloittelijoille, ja muista, että ensimmäinen opittavasi asia on totella määräyksiä, kysymyksiä tekemättä. 'Tottele määräyksiä välittämättä niiden antajasta!' on erinomainen sananlasku." "Rehtori Poynter teroitti minulle samaa, vaikkakin hieman erilaisin sanoin. Hänen mielestään oli tottelevaisuus minulle välttämättömin asia." "Niin, poikaseni, siinä hän oli oikeassa. En ole huomannut sinussa vastustushalua milloinkaan, ja tätisi Fanni sanoo, että kun ei oteta huomioon pikku asioita, olet tottelevaisin poika maailmassa. Merellä kumminkin annetaan sinulle paljon sellaisiakin määräyksiä, jotka tuntuvat hyvin vastenmielisiltä ja kenties usein hullunkurisiltakin. Sinun ei pidä ruveta niitä punnitsemaan, vaan sinun on toteltava heti. Sinun on kuunneltava mitä Ville, joka nyt on jäänyt toiseksi perämieheksi, minä ja ensimmäinen perämies sinulle sanomme. Mutta tuossahan tuo Harrisin kauppa jo onkin! Tule nyt sisään valitsemaan tavaroita!" Isäni monivuotinen tuttu Harris oli hyvin iloinen tavatessaan hänet, ja vielä iloisemmaksi hän tuli huomattuaan, ettei isäni kitsastellut määrätessään minulle tulevista tavaroista. Tuntuu hauskalta katsella noita monia tavaroita, jotka hän sanoi olevan välttämättömät merille lähtevälle nuorukaiselle ja jotka, kuten Ville sanoi, jos olisimme ottaneet ne kaikki, olisivat täyttäneet koko prikin. Isäni tuli kumminkin väliin ja vähensi niitä melkoisesti. Sitten kuin kaikki nuo merkitykselliset määräykset sinisestä merimiesverasta valmistetusta puvustani messinkinappeineen, öljyvaatteistani ja merimieshatustani oli annettu, ihastuin äärettömästi saadessani valita kaukoputken, Marryatin keksimät merkkiliput ja neljäkön, jonka käytön isäni käski minulle opettaa niin pian kuin olimme päässeet merelle. Harrisin kaupasta menimme tuohon laiturin vierellä olevaan taloon, missä täti Fanni odotti meitä valmiine päivällisineen, joka maistuikin minulle erinomaisesti Cliftonista Bristoliin postivaunujen katolla tehdyn matkan jälkeen. Mutta innostukseni saada nähdä niin pian kuin suinkin Petrel pakotti minut melkein heti rientämään erääseen alakerran huoneeseen, jota käytettiin konttorina ja näytehuoneena ja jonka ikkunasta saatoin nähdä laivan. "Saat katsella sitä pian enemmän kuin kylliksesi, Frank", sanoi tätini minulle. "Istu nyt vain paikoillasi ja syö rauhallisesti päivällisesi. Uskallan sanoa, että tulet monta kertaa tulevilla matkoillasi toivomaan takaisin tähän vanhaan taloon ja ikävöimään näin hyvää ateriaa, johon nyt näytät suhtautuvan niin kärsimättömästi." "Ehkä olet oikeassa, täti, mutta minä haluan katsella Petreliä. Sen lastia puretaan juuri parhaillaan, ja ah, siellä on niin paljon elefantin torahampaita! Isä, saanko mennä niitä katsomaan?" "Heti, poikaseni! Ville, sinun on nyt mentävä vapauttamaan ensimmäinen perämies toimestaan, mutta katsokin tarkasti, etteivät tavarat purettaessa vahingoitu. Olen myynyt kaiken tuon elefantinluun Ringeille ja nyt lähden sinne tiedustelemaan, suostuvatko he kohottamaan öljyn ja kumin hintoja. Jätä Frank Jack Adamsin huostaan ja käske hänen opettaa pojalle hieman köysistön ja mastojen tuntemista." "Ah, isäni, tiedän kaikkien mastojen, raakain ja purjeiden nimet ja osaan tehdä lukemattomia merimiehen solmuja." "Hyvä, poikaseni, mutta sinun on opittava tietämään niiden käyttökin. Tänään et voi vielä kumminkaan aloittaa työtäsi, kuten ensin oli tarkoitukseni, mutta huomenna saat pukeutua purjekangasvaatteisiin ja todella aloittaa merimiehen opintosi." Kuultuani tämän suosionosoituksen hyökkäsin alakertaan ja sitten suoraan Petreliin. Ville seurasi minua hitaammasti, koska hänen arvonsa toisena perämiehenä ei sallinut mitään hätiköimistä. Ensimmäinen perämies, Hammond, pani hänet valvomaan lastin purkamista, ja Jack Adams, joka parhaillaan vaihtoi vanhoja taljoja ja kuuttia uusiin, sai keskeyttää työnsä ja ruveta opettamaan minulle käytännöllistä merimiesammattia. "Kuten näet", sanoi Jack, "on sekä merimiehen ammatissa että laivan rikissä paljon järkeä, ja vaikka moni mies luulee osaavansakin kaikki, kun hän osaa pleissata, reivata, pitää perää, luodata ja ommella purjeita, ei hän kumminkaan voi päästä sen pitemmälle, koska hän ei ymmärrä, miksi ruoriratasta on väännettävä milloin sinne milloin tänne. Hän osaa vain työskennellä, samoinkuin mustan Billin papukaija osaa puhua tietämättä sanojensa tarkoitusta. Mutta ehkä nyt kumminkin teen vääryyttä vanhalle Pollille, sillä heti, kun se huomaa kattilan kiehuvan päivällisen edellä, huutaa se: 'Kuumia perunoita!' jota se ei milloinkaan rääkäise aamiaisen eikä illallisen edellä. Mutta nyt on minun opetettava sinulle ammattisalaisuuksia, ja senvuoksi on meidän mentävä aivan keulaan aloittaaksemme kokkapuusta, joka on laivan pääkohta ja josta kaikkien muitten osien käyttö johtuu." Seurasin Jack Adamsia ja sain pian syventyä tutkimaan laivan keulapuolen kaikkia sekä ulkonaisia että kannella olevia osia. Luulin, saatuani kuulla kerran kaikkien niiden nimet, muistavani ne, mutta Jack oli niin kokonaan merimies, ettei hän hellittänyt, ennenkuin sain päähäni vanhimman tervakangaspalasenkin tarkoituksen. Jonkun ajan kuluttua oli hän tyytyväinen huomattuaan, että tiesin kokkapuun eri osien nimet, käytön ja missä ne sijaitsivat. "Nyt on sinun opittava tietämään, miten ne on pantu paikoilleen ja kiinnitetty", sanoi hän sitten. "Kuten näet, on meidän kokkapuumme päällystetty nahalla suojellaksemme sitä vahingoilta, etkä voi huomata, miten se on asetettu paikoilleen, vaan ainoastaan todeta tuollaisten läpimenevien kiilain ansion. Mutta tuolla on Kingin omistaman Mohikaanin keula aivan laiturissa kiinni, ja he rikaavat juuri parhaillaan kokkapuutaan. Nyt voit tulla kanssani katsomaan miten laivan tärkein osa laitetaan merikuntoon, sillä jokaisen kunnollisen merimiehen on se tiedettävä. Kaikki etu- ja sivutuet ja muukin laivan riki saavat olla miten hyvät tahansa, mutta jos kokkapuun tuet kiinnitetään väärin, katkeaa se ensimmäisessä myrskyssä, jolloin etumasto ja isonmaston nokka seuraavat välttämättömästi mukana. Tuo työ on mielestäni laivan rikauksen ydin. Kun se on tehty, on se piilossa sinun katseiltasi, mutta jos se pettää, sortuu silloin muukin. Sydäntäsi et voi nähdä, mutta jos se haavoittuu, kuolet sinä. En ole mikään etevä opettaja, mutta ymmärrät kai tarkoitukseni?" "Varmasti, Jack! Mutta missä tuo Mohikaani sitten onkaan? Ah, onko se tuo laiva, jonka kokkapuusta riippuu tuollainen suuri tynnyri ja jonka keulassa muutamat miehet vääntävät vintturia?" "On! Menkäämme nyt sinne katsomaan, miten ne asettavat osat paikoilleen ja kiinnittävät ne. Jos sitten tuonnempana muistat sen kaikki, et ole turhaan käyttänyt silmiäsi etkä korviasi tänään." Saavuimme pian Mohikaanin keulan viereen, ja kun työtä valvova perämies kuuli, että olin kapteeni Baldwinin poika, käski hän minun tulla etukannelle ja selitti minulle kaikki. Kun miehet sitten lopettivat työnsä, huomasin täydellisesti ymmärtäväni kokkapuun rikaamisen. Isäni näytti hyvin tyytyväiseltä kerrottuani hänelle, miten olin kuluttanut iltapäiväni, ja seuraavana päivänä, pukeuduttuani purjekangasvaatteisiin, sai Jack minut taasen huostaansa. Autoin häntä niin hyvin kuin osasin kuuttien ja taklauksen korjaamisessa. Muutamia päiviä myöhemmin työskentelin hänen kanssaan ylhäällä mastoissa, sillä isäni sanojen mukaan oli jokaisen kunnolliseksi merimieheksi aikovan aloitettava alusta, ja vaikka olinkin kapteenin poika, oli minun pistettävä käteni terva- ja rasvasankoon yhtä nöyrästi kuin muidenkin Petrelissä olevain poikain. Vihdoinkin saatiin Petrelin kotiin tuoma lasti puretuksi, kansi puhdistettiin ja minut pantiin herra Hammondin johdolla opettelemaan, miten lastiruuma oli täytettävä. Iltasella näytti isäni minulle Afrikan matkalle hankkimiansa tavaroita selittäen, minkä arvoiset kaikki vaatteet, köydet ynnä muut tavarat olivat ja mihin ne vaihdettaisiin. Koitti sitten lopultakin päivä, jolloin ruumat oli täytetty, purjeet pingoitettu, ja me olimme valmiit lähtemään merille. Isäni tilasi luotsin laivaan seuraavaksi aamuksi päästäksemme lähtemään, mutta onnettomuudeksi taittoi herra Hammond juuri sinä päivänä jalkansa, ja miehen hankkiminen hänen sijaansa vei hieman aikaa. Isäni hyväksyi ensimmäiseksi perämieheksi erään cornishilaisen Simson Pentlea-nimisen miehen, jolla oli hyvät todistukset viimeisen laivansa kapteenilta ja joka kaikesta päättäen oli kokenut merimies. Hänen luonteensa oli kumminkin aivan erilainen kuin tuon avomielisen, aina hyvällä tuulella olevan herra Hammondin. Tämä uusi perämies oli vaitelias ja harvapuheinen mies, joka ei milloinkaan katsonut toista silmiin, mutta näytti kumminkin huomaavan kaiken, mitä laivassa tapahtui. Kun hän puhui, tuntuivat hänen viekkaat silmänsä näkevän jokaisen sydämen syvyyteen ja saavan selville jokaisen salaisimmatkin ajatukset. Isälläni ei ollut enää aikaa tiedustella herra Pentlean entisyyttä. Tämä sanoi kaikkien muiden paperiensa olevan eräässä kaukaisessa Cornwallin kylässä, johon oli niin huono postinkulku, ettei hän voinut ollenkaan sanoa, milloin hän voisi saada ne käsiinsä. Koska hän ei ollut purjehtinut Bristolista ennen, ei hän voinut hankkia suosituksia tästä kaupungista. Mutta kun hänen Afrikan rannikoille kulkevasta "Liverpoolin Kuningattaresta" saamansa paperit ilmoittivat hänen täyttäneen kunnollisesti tehtävänsä parin vuoden aikana, takasivat hänen täydellisesti ymmärtävän noiden matkojen tarkoituksen ja ilmaisivat hänen tuntevan kaikki Bight of Beninin ankkuripaikat, piti isäni itseään hyvin onnellisena, kun niin pian oli onnistunut saamaan pätevän sijaisen Hammondille. Lähtömme kestäessä ei tapahtunut mitään mainittavaa, ja vinha itätuuli vei meidät hyvää kyytiä Bristolin kanaalista Lundyn sivu Amiraalimatalikkojen takaiselle merelle. En tullut ollenkaan merikipeäksi ja olin onnellinen katsellessani Petreliä, miten se kaikki lumivalkoiset purjeet levällään halkoi aaltoja sivuuttaen mennessään lukemattomia kalastaja- ja muita aluksia. Sen miehistöön kuuluminen täytti minut ylpeydellä. Ja Petrel oli todellakin sellainen alus, josta jokainen olisi voinut ylpeillä. Ollakseen vain priki oli se sellaiseksi tavattoman suuri, sillä sen kantavuus oli kolmesataaviisikymmentä rekisteritonnia. Isäni piti sen aina niin hyvässä kunnossa, että sitä usein luultiin sotalaivaksi, mikä erehdys olikin aivan luonnollinen, kun muistetaan, että sillä oli neljä kahdentoista naulan tykkiä kummallakin laidalla. Miehistöön kuuluivat isäni, kaksi perämiestä, Simon Pentlea, veljeni ja kuusitoista miestä etukannella. Niiden joukosta mainittakoon Jack Adams, jota sanottiin poosuksi, purjemestari Sam Peters, kokki musta Bill, jonka isäni oli pelastanut monta vuotta sitten eräästä haaksirikkoutuneesta orjalaivasta, kirvesmies Tom Sentall, minä ja muudan toinen James Harris-niminen harjoittelija, jota me aina sanoimme Jimmy Dudsiksi, ja stevartti, eräs musta, Sierra Leonesta kotoisin oleva Augustin Warspite-niminen mies. Tuon nimen oli hän saanut erään sotalaivan mukaan, joka oli upottanut sen espanjalaisen orjalaivan, jonka elävään lastiin hänkin oli kuulunut. Isäni sekä Ville ja Pentlea asuivat perässä olevassa kajuutassa. Sen edustalla oli väliseinällä lastiruumasta erotettu välikkö, jota sanottiin kaupaksi. Adams, Peters, Sentall, Jimmy Duds ja minä säilytimme siellä arkkujamme, nukuimme ja söimme siellä. Musta Bill ja Augustus olivat ripustaneet lepoverkkonsa isonmaston edustalla olevan suuren kannen alle, mutta kuumaan ilmastoon tultuamme muuttivat he nukkumaan tilavalle ja komealle keulakannelle. Sen takapuolella oli pieni noin kymmenen jalan korkuinen puolikansi, joka upseereista oli hyvin käytännöllinen kuumaan ilmastoon saavuttuamme. Paitsi noita paria pelastusvenettä oli meillä vielä kaksi kutteria ja soutuvene, ja kuten Bristolista kotoisin olevissa laivoissa yleensä, oli meilläkin kirjasto, jota säilytettiin eräässä kaapissa huoneessamme. Sen hoidon uskoi isäni minulle. Laivamme oli siis varustettu aivan eri tavalla kuin muut tavalliset kauppalaivat. Sinne oli hankittu paljon pieniä mukavuuksia haihduttamaan miehistön Afrikan rannikolla lastia odottaessa tuntemaa ikävää ja lyhentämään yksitoikkoisia päiviä. Kaikki miehet olivat kunnollisia bristolilaisia merimiehiä, eikä työtä tullut kenenkään osalle liiaksi, sillä jokainen mies kykeni täyttämään velvollisuutensa. Ja vaikka minulla oli aivan samat työt kuin Jimmy Dudsilla, minun oli nimittäin pakko vahdissa ollessani olla tähystämässä, kiinnittää ja aukaista ylimmäisiä purjeita, oli isälläni kumminkin aina tilaisuutta opettaa minulle nelikön käyttöä ja purjehdustaitoa. III. VASTENMIELISIÄ UUTISIA. Matkallamme länsirannikolle ei tapahtunut mitään erikoista. Sivuutettuamme Madeiran ja Teneriffan, ja Kap Verden ja Sierra Leonen haihduttua näköpiiristämme ankkuroimme ensimmäisen kerran Solymahissa Afrikan rannikolla, johon isäni purki vähän tavaraa luottaen siihen, että paikkakuntalaiset hankkisivat vaihtotavaran kokoon siksi, kunnes palaamme. Isäni sanoi noita päälliköitä, joiden kanssa hän teki kaupat, hyvin luotettaviksi, vaikka orjakauppiaat aiheuttivatkin heille monia ikävyyksiä. Toiseksi ankkuroimispaikaksemme tuli Kap Mount, jossa oli pahamaineisen orjakauppiaan, kapteeni Caillandin päämaja ja johon tulomme säikähdytti niin kovasti kahta siellä ankkurissa olevaa espanjalaista kuunaria, että ne heti, huomattuaan tulomme, nostivat purjeensa ja huilasivat tiehensä. Mutta nähtyään, ettemme ruvenneet ahdistamaan niitä, käänsivät ne keulansa vastatuuleen, ja saatuaan selville Caillandin maalla olevista varustuksista annetut merkit, ettei meitä tarvinnut pelätä, palasivat ne ankkuripaikoilleen meidän viereemme. Olin hyvin mielissäni saadessani nähdä oikeita orjalaivoja ja tutkia niitä tarkasti ja kauan kiikarillani. Ne olivat sangen kummallisia laivoja, pitkiä ja matalia, ja vaikka niiden mustissa rungoissa ei näkynytkään ollenkaan muita värejä, olivat ne hyvin siron näköiset, ja niiden mastot, piirut ja purjeet näyttivät olevan mitä parhaimmassa kunnossa. Katsoessa niitä olisi hyvinkin voinut ajatella niiden olevan mieluummin innostuneitten purjehtijain kelluvia asumuksia kuin maailmassa esiintyvän mitä inhoittavimman kaupan välittäjiä. Tarkastellessani niitä näin meitä lähinnä olevan kuunarin laskevan soutuveneensä veteen ja miehitettynä tulevan laivamme sivulle. Muudan raitaiseen paitaan ja valkoisiin housuihin pukeutunut mies, joka oli käärinyt punaisen silkkivyön pistooleineen ja tikareineen vyölleen, kiipesi kannellemme ja pyysi, murteellista englanninkieltä käyttäen, puhutella kapteeniamme. Isäni kysyttyä, mitä hän halusi, sanoi hän tulleensa kysymään, voisiko isäni luovuttaa heille muutamia välttämättömiä elintarpeita heidän päällystöään varten täysipainoisia espanjalaisia kultarahoja vastaan. Isäni sanoi ensin, ettei hän halunnut olla missään tekemisissä orjakauppiasten kanssa, mutta espanjalainen sanoi hänelle kysymyksen olevan pakosta, sillä ellei isäni suostuisi antamaan heille noita tavaroita vapaaehtoisesti, jossa tapauksessa hän saisi runsaan maksun, olisivat hänen laivansa Santa Maria ja Santiago tarpeeksi vahvat pakottamaan hänet myöntymään. Kun isäni huomasi, että hän parhaiten suoriutuisi asiasta myöntymällä toisen pyyntöön ja koettamalla ansaita niin hyvin kuin suinkin, jatkoi hän keskusteluaan tuon vastenmielisen vieraan kanssa annettuaan ensin käskyn stevartille. Heidän siinä puhuessaan tuli Pentlea kokasta, jossa hän oli ollut työskentelemässä, ja me hämmästyimme kaikki huomatessamme, miten espanjalainen häntä katseli ja heti puhutteli häntä omalla kielellään saaden myös samalla kielellä vastauksen. "Halloo, herra Pentlea!" huudahti isäni. "Tunnetteko tämän henkilön ja osaatteko puhua espanjan kieltä?" "Kyllä, kapteeni. Muutamia vuosia sitten olin perämiehenä eräässä ameriikkalaisessa kuunarissa, joka teki matkoja New Orleansin, Kuban ja Mobilen välillä, ja espanjan kielen taito oli meille välttämätön. Tutustuin tähän herra Camachoon Havannassa, ja puhuttelin häntä sittemmin monta kertaa sekä siellä että Santiagossa. Mutta silloin oli hän kunnon aluksessa, jolla ei ollut orjakaupasta aavistustakaan." "Hyvä on! Mutta koska haluan olla niin vähän tekemisissä kuin suinkin orjakauppiasten kanssa ja voimatta mitään tällaisille vastenmielisille sattumille, niin ottakaa selville, koska nyt kerran ymmärrätte hänen kieltään, mitä hän haluaa, että suoriutuisimme kaupasta ja pääsisimme heistä erilleen niin pian kuin suinkin." Camacho ja Pentlea keskustelivat kauan viimeksimainitun kirjoittaessa muistiin orjakauppiaan haluamat tavarat. Koska me voimme luopua niistä helposti, käski isäni heti avata luukut, jotta ne saataisiin kannelle. Laskeuduin Jack Adamsin mukana ruumaan auttaakseni häntä laatikkojen ja paalujen kokoamisessa yhteen nippuun kannelle nostettavaksi. Kun olimme päässeet alas, sanoi hän minulle, saatuaan varmuuden, ettei puheemme enää kuuluisi mihinkään: "Tiedän, ettei minun tehtäviini kuulu huomauttaminen upseerien käytöksestä, mutta tuon espanjalaisen puhe perämiehellemme ei merkitse hyvää. Vaikka en osaakaan puhua espanjan kieltä, en ole sentään turhan vuoksi oleskellut Länsi-Intiassa ja Etelä-Ameriikassa. Ymmärrän nimittäin kuulemastani keskustelusta sanan sieltä ja toisen täältä, ja olen aivan varma, ettei tuo noiden molemminpuolinen pärpättäminen koskenut ainoastaan näitä tavaroita. Niin paljon sain nytkin selville, että hän kysyi, miten tämä meidän laivamme purjehtii, ja minne oikeastaan olemme matkalla. Tuollaisia kysymyksiä voi tietysti ystävä aina tehdä toiselle, mutta tuon espanjalaisen ei olisi tarvinnut kirjoittaa perämiehemme vastauksia muistiin ja saat ampua minut vaikka heti, elleivät nuo miehet tunne toisiansa paremmin kuin he ovat tuntevinaan." "Mitä luulette heidän voivan meille? Luuletteko heidän aikovan hyökätä kimppuumme? Luullakseni pitävät tykkimme heidät loitolla meistä." "Sellaista en pelkääkään. Cailland ei suvaitse mitään sellaista päämajansa lähettyvillä. Hän harjoittaa kyllä orjakauppaa, mutta muissa asioissa käyttäytyy hän aina kunniallisesti. Mutta kun ajattelemme, että noilla kuunareilla on kummallakin pitkät kahdeksantoista naulaiset tykit, ehkäpä kaksineljättä naulaisetkin, voivat ne purjehtia meidän tykkiemme kantomatkan ulkopuolelle ja tehdä mitä haluavat. Luullakseni eivät he halua pistää kaulaansa silmukkaan, mutta ikävyyksiä saavat he varmasti aikaan ja mielipiteeni on, että heillä on sellainen tarkoituskin." "Mitä meidän on tehtävä turvataksemme etumme?" "Luullakseni ei mitään erikoista. Sanokaa kumminkin isällenne, että hän pitäisi silmänsä auki eikä luottaisi herra Pentleaan liiaksi." "Hyvä, teen sen!" Saimme pian nuo halutut tavarat kokoon ja Camacho palasi suuremmalla veneellä niitä noutamaan maksaen niiden hinnan noilla lupaamillaan kultarahoilla vähintäkään tinkimättä. Samaan aikaan saimme sellaisia tietoja maista, että isäni päätti olla tekemättä minkäänlaisia kauppoja täällä, vaan päätti heti jatkaa matkaansa Kap Palmasiin. Sieltä oli hänen tarkoituksensa ottaa laivaansa alkuasukkaita, joita aina käytetään Afrikan länsirannikolla suurien lastiveneiden soutajina ja muissa valkoisille merimiehille sopimattomissa töissä, joissa he voisivat loukkaantua tahi kokonaan menettää henkensä. Nostimme ankkurin vähää ennen auringonlaskua ja levitimme laivapurjeet. Odottaessamme maatuulta, joka tavallisesti alkoi puhaltaa heti keskiyön jälkeen, purjehdimme varovaisesti rannikkoa pitkin pysytellen tarpeeksi kaukana rannasta välttääksemme vaaroja. Kun aurinko nousi, näimme metsäisen, tyrskyjen reunustaman Liberian tasavallan rannan, jolla alkuasukasten vaatimattomat kylät sekoittuivat merkityksellisempiin paikkoihin. Maatuuli tyyntyi pian kokonaan, ja me ajauduimme itäänpäin virtaavain merivirtojen mukana, kunnes heti kymmeneltä merituuli alkoi vilkastua ja kuljetti meitä pian seitsemän solmun nopeudella, sillä olimme levittäneet heti kaikki raaka- ja tukipurjeemme. Sitten kuin purjeet oli kääritty ja nuoritettu, kutsui isäni minut peräkannelle kuuntelemaan hänen tavanmukaista päivittäistä purjehdusopetustaan. Kerroin nyt hänelle, mitä Jack Adams oli sanonut minulle eilen Pentleasta ja Camachosta. Hän naurahti ensin sanoen Jack Adamsia vanhaksi epäluuloiseksi laivakoiraksi, mutta juuri kun hän oli ennättänyt sen sanoa, tuli kokki peräkannelle kysymään isältäni, saisiko hän tappaa sian, mutta nähtyään, ettei hänen tarvinnut pelätä kuuntelijoita lisäsi hän: "Suokaa anteeksi, kapteeni Baldwin, mutta luullakseni on tuo Pentlea kiero mies. Kun olin tuossa orjalaivassa, oli Camacho sen perämiehenä, käyttäytyen kuin raakimus, ja kun minä nyt näin hänen puhelevan Pentlean kanssa, rupesin ajattelemaan ja muistinkin, että ollessamme ankkurissa tuolla joella, josta minutkin ostettiin, Pentlea tuli orjalaivaan melko usein puhuttelemaan päällystöä." "Joutavia, mies!" sanoi isäni. "Uneksit varmaan. Tarkoitatko, että Pentlea on orjakauppias?" "En voi sanoa sitä varmasti, mutta ollessamme Bristolissa, kun Pentlea tuli laivaan, luulin nähneeni hänet ennen jossakin, mutta vaikka ajattelinkin pääni ympäri, en voinut muistaa, missä, enkä senvuoksi puhunut mitään. Nyt kumminkin muistan hänen usein käyneen laivassamme." "Hyvä on, Bill. Oletko puhunut muillekin tästä?" "En! Luulin menetteleväni oikein kertoessani sen vain teille. Jos olisin kertonut tämän muille, eivät he olisi voineet pitää suutaan kiinni, ja Pentlea olisi pian saanut selville, kuka noiden huhujen alkuunpanija olisi ollut." "Oikein, Bill! Älä kerrokaan luulojasi muille. Ja Frank, muista sinäkin olla puhumatta tästä kenellekään, ei Villellekään, sillä aion kertoa tämän hänelle itse. Niin, Bill, saat tappaa sian. Luullakseni tapaamme jonkun bristolilaisen laivan tänään ja mikään ei luullakseni maistu sen päälliköstä paremmalta kuin tuore englantilainen sianliha." Bill poistui, ja pian ilmaisi sian äänekäs kirkuminen, että sen kurkku oli katkaistu. Isäni sanoi luennon loppuneen ja käski minun hakea Pentlean hänen puheilleen. Juoksin täyttämään käskyä ja tehtyäni sen ja vietyäni kirjani paikoilleen kiipesin etumaston ylimmäiselle raa'alle katsomaan läheisyydessä olevaa rannikkoa, kalastajakanootteja ja pieniä purjealuksia, joista monet olivat tulleet aivan meidän viereemme. Näin kiikarillani selvästi alkuasukasten pyöreät ja huippukattoiset majat ja keltaisella rantahiekalla kävelevät ihmiset. Hetken kuluttua kiintyi huomioni muutamien ankkurissa olevien purjelaivain mastoihin ja raakoihin, ja minä huusin huomioni Villelle, joka työskenteli kannella. Tultuamme lähemmäksi huomasin ne bristolilaisiksi purjelaivoiksi, samanlaisiksi kuin meidän omakin laivamme oli. Kiinnitimme tukipurjeet ja huippupurjeet, ja ankkuroimme juuri ensimmäisen tuulenpuolelle. Sen kapteeni tuli heti laivaamme ja ihastui suuresti saadessaan kimpun kirjeitä kotoa ja mustan Billin juuri äskettäin tappaman sian toisen reiden. Sitten kuin hän oli vastalahjaksi kertonut isälleni kaikki uutiset rannikolta, jatkoimme matkaamme jälleen pysähtyäksemme seuraavan viereen, ja koko iltapäivän sivuutimme me vain Bristolista kotoisin olevia kauppiaita, jotka siihen aikaan saivat uutisia Euroopasta vain jonkun oman paikkakuntansa laivan saapuessa sinne, ellei joku orjakauppaa lopettamaan lähetetty eskaaderi ollut sattumalta poikennut tuomaan tuoreimpia uutisia. Minusta tuntui äärettömän mielenkiintoiselta katsella kaikkia noita ankkuroituja prikejä, parkkeja ja muita laivoja, niiden levitettyjä päivänsuojia ja veneitä, joita alastomat neekerit kuljettivat, kuunnella noiden mustien murteellista englanninkieltä, jota he kaikki puhuivat ja joka, vaikka se nyt ei taida noudattaakaan Lindley Murrayn sääntöjä, on kumminkin ilmehikästä, nopeaa ja helposti ymmärrettävää. Olimme jo melkein lopettaneet postinjakomme siltä päivältä, kun näimme noin neljän penikulman päässä meistä olevan suuren laivan ilmoittavan merkkilipuilla tahtovansa keskustella kanssamme. Ennätettyämme noin neljännespenikulman vastatuuleen tuli sen vene luoksemme juuri kun aioimme laskea laivamme ajautumaan päästäksemme sen kanssa rinnan. Siinä ei ollut ainoatakaan valkoista miestä, vaan ainoastaan neekereitä. Muudan kiipesi laivaamme köyttä myöten ja tultuaan isäni luokse sanoi hän: "Suokaa anteeksi, herra, mutta minulla on teille kirje Empressin kapteenilta. Kaikki sen valkoiset miehet ovat sairaita ja pari kolme on jo kuollutkin. Elleivät he saa jotakin sopivaa lääkettä, kuolevat he pian kaikki." Isäni repäisi kirjeen auki ja näki sen Liverpoolista kotoisin olevan Empress-nimisen laivan kapteenin kirjoittamaksi. Siinä oli, että kaikki laivan valkoiset miehet olivat sairastuneet kuumeeseen ja että päivää ennen meidän tuloamme oli pari jo kuollutkin. Hän pyysi isää lähettämään jotakin lääkettä, jotta eloonjääneet voisivat pelastua. Luettuaan sen käski isäni heti kääntää laivan päästäksemme niin lähelle kuin suinkin Empressiä, ja vihdoin ankkuroimme sen viereen tuulen puolelle vähennettyämme purjeita. Valittuaan sitten lääkevarastostamme sopivat aineet läksi hän Empressiin katsomaan, voisiko hän jollakin tavalla auttaa sen sairasta miehistöä. Hän palasi noin tunnin kuluttua ja kertoi sekä kapteenin että perämiesten olevan niin tietämättömiä rannikosta, että he olivat laiminlyöneet melkein kaikki varovaisuustoimenpiteet, mutta koska laivassa oli tarpeeksi neekereitä työhön, oli hän kehoittanut kapteenia nostamaan ankkurin ja risteilemään hitaasti vastatuuleen, joka pian puhaltaisi kuumeen laivasta. Hänen heille antamansa kiinankuori ajaisi varmasti, sanoi hän, kuumeen melko pian laivan englantilaisesta miehistöstä. Niin pian kuin isä oli tullut laivaan, käski hän levittää purjeet, ja jätettyään Pentlean vahtiin kannelle käski hän Villen ja minut mukaansa kajuuttaan, koska hän sanoi haluavansa kertoa meille tarkemmin näkemistään Empressillä. Kun me olimme päässeet alas, sanoi hän heti: "Poikani, haluan kertoa teille nyt, kun tämä kaikki on minulla vielä tuoreessa muistossa, tuon laivan tilasta ja miten sellaista olisi voitu karttaa. Sen kapteeni on hyvin reipas nuori mies, mutta hän ei ole ennen milloinkaan ollut tällä rannikolla. Hän oli luullut voivansa menetellä täällä samoin kuin muuallakin maailmassa, eikä ollut seurannutkaan laivan omistajien hänelle antamia määräyksiä. Kun hänen miehensä, tottumattomia kun olivat tähän ilmastoon, olivat sairastuneet kuumeeseen, oli hän ajatellut saada ne jälleen jaloilleen antamalla niille enemmän rommia kuin tavallisesti, ajattelematta ollenkaan sen voivan muuttaa asiat päinvastaisiksikin." Sanottuaan sen selitti isämme meille tarkasti, miten laiva ja sen miehistö oli pidettävä puhtaina, miten pakkasta ja yökastetta oli kartettava, sanalla sanoen, hän ilmaisi meille kaikki kolmenkymmenen vuoden kuluessa saamansa kokemukset Länsi-Afrikan rannikosta. Lopetettuaan lisäsi hän vielä: "Minulla on vielä muita ehkä merkityksellisempiä asioita kerrottavana teille. Frank tietää jo osan niistä, koska hän kertoi minulle Jack Adamsin epäluuloista ja oli myöskin täällä silloin, kun Bill kertoi minulle nähneensä Pentlean useasti siinä laivassa, johon hänet oli ryöstetty synnyinmaastaan. Pelkään, että meidän on pidettävä Pentleaa tarkasti silmällä, sillä vaikka en välitäkään suuresti, mitä Jack Adams on sanonut hänestä, enkä Billinkään puheista, että hän oli nähnyt Pentlean orjalaivassa, olen kumminkin suruissani sanoessani, että monet kauppalaivamme ovat liikesuhteissa espanjalaisten ja portugalilaisten kanssa, vaikka ne tavallisesti hankkivatkin miehistön kaikkiin orjalaivoihin, jollaisen päällikkönä luulen nyt Pentleankin olleen. Sillä Empressin kapteeni tunsi hänet katsottuaan tänne kiikarilla ja kertoi minulle syyn, miksi Pentlea oli matkustanut Liverpoolista. Hän ei ollut päässyt laivaan siellä senvuoksi, että vaikka hän olikin tehnyt työnsä hyvin ollessaan entisessä laivassaan, oli siellä aina kierrellyt huhuja, että hän ennen sinne tulemistaan oli ollut orjakauppias. Siellä oli epäilty, että hän oli ollut liikesuhteissa entisten yhtiötovereittensa kanssa välittämällä heille tietoja missä englantilaiset sotalaivat milloinkin oleskelivat, ja muutenkin olemalla heille jollakin tavalla hyödyksi. Nyt en voi sanoa, miten paljon näissä huhuissa on totta, mutta koska me nyt olemme matkalla muutamiin pieniin paikkoihin, joissa ei tavallisesti ole muita purjelaivoja kuin orjakauppiaitten, on meidän vartioitava häntä tarkasti, ettei hän niiden avulla tee meille jotakin kepposta. En voi erottaa häntä vielä, ja jos voisinkin, ei voi saada ketään häneen sijaansa, joten teidän on autettava minua vahtimaan häntä tarkasti. Ja muistakaa, ettette puhu sanaakaan tästä kenellekään, ei Jack Adamsille eikä Billyllekään." "Kyllä isä!" vastasimme molemmat heti, ja sanottuamme hyvää yötä poistuimme mennäksemme nukkumaan lepoverkkoihimme. IV. VARKAUS JA PAKO. Tuulet ja virrat suosivat meitä niin, että saavuimme Kap Palmasiin hyvin pian saadaksemme nuo neekerit laivaamme. Prikin tulo, isäni lippu liehuen iloisesti mastossa, oli sellainen merkki, että koko laivan ympärystä oli pian täynnä neekerien kanootteja siinä toivossa, että niiden omistajat hyväksyttäisiin laivaamme työmiehiksi. Ihmettelin kovasti nähdessäni, miten nuo pienet ja kapeat veneet suoriutuivat kaatumatta rantatyrskyistä, jotka näyttivät hyvin vaarallisilta. Oli omituisen näköistä katsella, miten nuo mustat miehet ohjailivat ohuita veneitään. Ponnistaessaan päästäkseen lähellemme kaatui monta venettä, mutta niiden omistajat keikauttivat ne heti jälleen kohdalleen tyhjentäen niistä veden ja koko ajan huutaen olevansa kunnon miehiä ja soimaten kaikkia ennen heitä laivaan päässeitä roistoiksi, varkaiksi ja neekereiksi, pitäen tuota viimeistä sanaa kaikkein pahimpana haukkumasanana, millä he voivat ilmaista halveksumisensa. He kiipesivät heti yläkannelle huutaen, riehuen ja hakien vanhoja tuttujaan miehistön joukosta ja kerjäten mustalta Billiltä kaikenlaisia jätteitä. Kun isäni huomasi miesten joukossa erään, joka oli purjehtinut hänen kanssaan ennen, kutsui hän miehen luokseen ja kysyi, missä hänen vanha poosunsa Paistinpannu oli. "Paistinpannu on matkustanut sisämaahan vähäksi aikaa, herra." "Miksi hän matkusti juuri silloin, kun Petrelin piti saapua?" "Ah, hän ei tiennyt Petrelin tulosta, mutta parin kolmen tunnin kuluttua saa hän sen nyt kuulla." "Mutta parissa kolmessa tunnissa varastavat nuo miehet laivani tyhjäksi." "Huomaan, ettette pidä sellaisesta. Mutta ennenkuin Paistinpannu ennättää saapua työnjohtajaksenne, voitte käyttää minua sillä aikaa siihen toimeen." "Sinuako, Olutpullo? Miehet eivät tottele sinua." "Hyvin mahdollista herra, etten kykene estämään varkauksia, mutta Paistinpannun veli, Halkaisija, kykenee kyllä poosuksi. Hän on hyvä puhumaan ja voi estää varkaudet heti." "No hyvä. Kutsu tuo Halkaisija tänne. Missä hän on?" "Tuolla kanootissa", vastasi Olutpullo hypäten samalla mereen ja uiden erään kanootin luo, jonka keskellä eräs solakka neekeri istui kahden muun neekerin kuljettaessa venettä eteenpäin. Niin pian kuin Olutpullo oli ilmoittanut tuolle miehelle, että kapteeni haluaa puhutella häntä, soudatti hän veneensä laivan sivulle, tarttui ankkuriketjuun ja heilautettuaan itsensä verkon yli tuli isäni luo ottaen päästään melko korkean ja pahasti rypistyneen hatun, joka oli hänen ainoa vaatetuksensa lukuunottamatta vyötäreiden ympärille käärittyä huivia, ja sanoi: "Huomenta, kapteeni, mitä haluatte?" "Miksi ei teidän veljenne ole saapuvilla? Tiedättehän, etten suvaitse varkauksia laivassani, ja useimmat teikäläiset ovat varkaita." "Paistinpannu meni hakemaan hunajaa maaseudulta. Kun näin teidän lippunne, lähetin erään pojan viemään hänelle sanaa, että Petrel on saapunut." "Hyvä! Käskekää nyt noiden miesten olla siivosti. Ajakaa kaikki muut pois, paitsi Paistinpannun ja teidän omat miehenne." "Kyllä, herra", vastasi Halkaisija, ja kutsuttuaan Olutpullon ja muutamia muita miehiä avukseen ajoi hän kaikki liiat neekerit veneisiin, joissa ne seurasivat laivaa, kunnes se ankkuroi. Halkaisijan miehet kiinnittivät purjeet, rassasivat raa'at nelikulmaan ja selvittivät köydet nippuihin, ja juuri kun he olivat lopettaneet, ilmestyi Paistinpannu itsekin laivaan. Hän oli pukeutunut jonkinlaiseen juhla-asuun voidakseen esiintyä arvonsa mukaisesti. Korkea, riikinkukon sulilla koristettu hattu oli ylpeästi kallellaan, raitainen paita ja merimieshousut olivat moitteettomat, ja kaulan ympärille kiedotusta messinkiketjusta riippuva levy kirjoituksineen "Kapteeni Baldwinin neekerien päällikkö Paistinpannu" näytti ylpistyttävän häntä hirveästi. "Päivää, Paistinpannu!" sanoi isäni. "Miksi et ollut paikoillasi laivan tullessa?" "Olen pahoillani, herra, mutta minulla on tuolla maalla moni tila ja kolme vaimoa, jotka valmistavat paljon makeata ruokaa." "Vai niin. Kutsu nyt miehesi laivaan, että saan valita niistä kelvollisimmat." "Hyvä; näin, että teillä on kaksi tyrskyvenettä. Niihin tarvitaan kymmenen miestä kumpaankin ja työnjohtajat -- yhteensä siis kaksikymmentä miestä ja kaksi työnjohtajaa veneitä varten. Sitten tarvitsen vielä kymmenen miestä laivaan ja kolme kokkia." "No olkoon! Otan kolmekymmentä miestä ja kaksi työnjohtajaa, mutta sinun on järjestettävä, että miehet keittävät itse ruokansa." "Hyvä on! -- Kuulehan, Märssyraaka, valitse sinä kymmenen miestä, ja sinä, Billy Barlon, myöskin kymmenen. Minä valitsen sitten loput." Paistinpannu sai pian molempine työnjohtajineen nuo kolmekymmentä miestä valituiksi ja järjestetyiksi kannelle. Isäni käski minun kirjoittaa miesten nimet muistiin, sitten kuin hän oli ne tarkastanut ja saanut varmuuden, etteivät ne sairastaneet mitään tarttuvaa tautia. Lukija voinee jo tähän asti kuulemistaan nimistä päättää, miten hullunkurinen tuosta nimiluettelosta tuli. Miesten joukossa olivat ensimmäiset Märssyraaka ja Billy Barlon, nuo molemmat poosut ja tyrskyveneiden tulevat ohjaajat, sitten vanha tuttavamme Olutpullo, Kaksi Lyöntiä, Billy Pöljä, Liverpoolin Jaakko, Bristolin Tomi, Sunnuntai, Meksikon Jussi ja Pieni Billy, joka oli melkein seitsemän jalan pituinen. Niin pian kuin heidät oli valittu ja nimet kirjoitettu muistiin, alkoivat he työskennellä, ja Halkaisija poistui laivasta saatuaan pienen lahjan ja lasillisen rommia. Nuo molemmat tyrskyveneet nostettiin niitä varten rikattuihin taavetteihin. Laivan keskiosan ja päivänsuojan harjanuorien toiselle puolelle levitettiin myöskin päivänsuoja, ja pian esiintyi Petrel täydellisessä afrikkalaisessa asussaan. Tavaraluukkujen kummallakin puolella olevat terikat pantiin kuntoon kuormittamista ja purkamista varten, ja Paistinpannun vene kiinnitettiin keulaan ankkuriketjun alapuolelle. Neekerit valmistivat keittopaikan itselleen eräästä suuresta ja matalasta hiekkaa täynnä olevasta laatikosta, johon he voivat sytyttää tulen keittääksensä riisinsä, joka oli heidän pääruokansa. Sen lisäksi saivat he vielä keksiä ja pienet määrät suolattua kalaa ja sianlihaa, joita oli otettu laivaan erikoisesti heitä varten. Niinpian kuin kaikki oli saatu järjestykseen ja neekerit jaettu vahteihin, nostimme ankkurin purjehtiaksemme Whydahiin, seuraavaan määräpaikkaamme, jonne saavuimmekin mitään sen kummempaa tapahtumatta. Miehistön englantilaisen osan tehtäväksi jäi nyt pääasiallisesti purjeiden hoito ja kaikki muutkin helpot työt. Paitsi noita töitä saivat he pitää perää ja luodata, missä työssä joku neekeri aina auttoi luotaajaa, kiskoen luodin aina laivaan, sen jälkeen kuin toinen oli sen heittänyt. Whydahiin oli ennen meitä saapunut neljä tahi viisi laivaa, joiden joukossa oli eräs Länsi-Afrikan eskaaderiin kuuluva priki. Heti kun olimme ankkuroineet, läksi isäni maihin toisella tyrskyveneellä, jota Märssyraaka ohjasi tapaamaan asioimiston hoitajaa, jonka kanssa hän oli liikesuhteissa. Ville ja minä saimme jäädä laivaan valitsemaan tullimaksuksi Dahomeyn kuninkaalle meneviä tavaroita sekä erottamaan sopivimmat lahjat Whydahin päällikölle. Noin puoli tuntia isäni lähdön jälkeen käski Pentlea miehittää toisenkin tyrskyveneen sanoen lähtevänsä myöskin maihin. Tämä hämmästytti Villeä kovasti, sillä hän liesi, että isäni piti hyvin tärkeänä ensimmäisen perämiehen oloa laivassa silloin kun hän itse oli maissa. Ville uskalsikin senvuoksi huomauttaa siitä Pentlealle, joka myönsi Villen olevan oikeassa, mutta koska hänellä oli tärkeätä asiaa maihin, oli kapteeni luvannut hänen käväistä siellä. Ville ei tietysti voinut sanoa enää mitään, vaan palasi huoneeseemme, jossa muutamista avatuista tavarapaaluista valitsimme erilaisia vaatekappaleita Dahomeyn kuninkaalle ja rannikon päällikölle. Jack Adams, joka oli tullut meitä auttamaan, sanoi kuultuaan tapahtumasta: "En ymmärrä tätä ollenkaan, sillä kapteeni Baldwin ei ole ennen milloinkaan luvannut perämiehen poistua laivasta sillä aikaa kuin hän itse on maissa ja erittäinkin Whydahin laisessa paikassa." "Tiedän sen, Jack", sanoi Ville, "mutta mitä minä voin tehdä, sillä kapteenin ollessa poissa laivasta on minun toteltava Pentlean määräyksiä." "Aivan oikein, mutta tehän voitte lähettää kirjeen kapteenille." "Sen voin todellakin tehdä." Hän lähti heti kajuuttaan kirjoittaakseen kirjeen isällemme, mutta nähdessään Villen menevän sinne Pentlea kiiruhti sanomaan: "Mitä teillä on siellä tekemistä, menkää työhönne!" Ja vähän myöhemmin lähetti hän Villen ja minut mastojen ylimmäisille raaoille tarkastamaan sen rikausta, kestäisikö se vielä, kuten hän sanoi. Ollessamme tuolla ylhäällä laskeutui hän veneeseen, johon hän oli antanut sijoittaa neljä paalua kallisarvoisia vaatteita, ja soudatti itsensä maihin aivan eri taholle kuin missä tuo varastopaikka oli, mihin isäni oli mennyt. Niin pian kuin olimme kadottaneet hänet näkyvistämme laskeuduimme kannelle ja menimme kajuutalle, mutta sen ovi olikin lukittu. Lähetimme sanan stevartti Warspitelle, joka kertoi Pentlean lähettäneen hänet keulaan, kun hän oli tullut kysymään, haluaisiko Pentlea jotakin ennen maihin lähtöään. Emme ymmärtäneet oikein miten menetellä, sillä Pentlea oli varmasti ottanut kajuutan avaimen mukaansa, ja kuten olimme huomanneet, ei hänen aikomuksensa ollut ollenkaan mennä tapaamaan isäämme. Ahdingossamme kutsuimme Jack Adamsin ja Sam Peterin luoksemme neuvottelemaan ja hetkisen tuumailtuamme päätimme, että minä laskeutuisin köyttä myöten laivan peräpuolelle ja koettaisin ikkunoista katselemalla saada selville, mitä kajuutassa oli tapahtunut. Kurkistaessani sisään huomasin, että kaikkien hyttien ovet olivat lukossa, mutta kajuutassa olevat arkut oli nähtävästi avattu ja tutkittu. Koetin tunkeutua sisään eräästä ikkunasta, mutta huomattuani olevani liian suuri mahtuakseni siitä käskin Villen hinata minut jälleen kannelle, ja päästyäni sinne ilmoitin tutkimukseni tulokset. Ajattelimme nyt olevan parasta särkeä kajuutan ovi, ja sitten kuin kirvesmies Stentall oli hakenut työvälineensä, pääsimme pian sisään huoneeseen, jossa oli paljon suurempi sekamelska kuin ikkunasta olin voinut nähdä. Kaikki arkut ja lokerot oli avattu ja niiden sisältö oli levitetty pitkin lattiaa. Muudan laatikko, jossa isäni säilytti rahojaan ja papereitaan, oli myöskin tyhjennetty ja sisältö varastettu. "Miten saan nyt ilmoitetuksi tämän isälle?" sanoi Ville, "tuo roisto on varastanut tavaramme, ja koska molemmat tyrskyveneemme ovat poissa, emme pääse maihinkaan." "Pääsemmepäs, herra!" sanoi Sam Peters. "Onhan täällä vielä Paistinpannun kanootti, ja hän pääsee kyllä sillä maihin viedäkseen kirjeen isällenne." "Niin, tuotapa en tullut ajatelleeksikaan. Kutsukaa Paistinpannu tänne!" Kun Paistinpannu tuli ja huomasi kajuutassa vallitsevan sekamelskan, sanoi hän: "Tuo perämies näyttää olevankin aivan sellainen roisto kuin olen aina ajatellutkin hänen olevan." "Sille emme nyt enää mitään mahda, Paistinpannu", sanoi Ville. "Mutta nyt on teidän heti lähdettävä viemään kirjettä kapteenille." Paistinpannu riensi heti kannelle, ja sillä aikaa kuin Ville kirjoitti kirjettä, laski hän kanoottinsa mereen, |a ottaen Olutpullon toverikseen läksi hän viemään isällemme sanaa Pentlean karkaamisesta ja hänen varkauksistaan. Olimme määränneet, että Pentleaa oli vahdittava mastojen nokista, ja siihen toimeen pantujen neekerien terävät silmät näkivät, että hän päästyään maihin meni suoraan erääseen suureen taloon, jonka lipputangossa liehui Portugalin lippu. Tyrskyvene oli vedetty maalle, eikä huomattu mitään merkkiä, että hän olisi aikonut palata laivaan jälleen. Niin pian kuin Paistinpannu oli lähtenyt, aloimme järjestää tavaroita ja huomasimme melkein heti, että Pentlea paitsi varkauksiaan oli tehnyt vielä muutakin pahaa, sillä laivan kronomeetteri ja ilmapuntari olivat molemmat särjetyt. Sitäpaitsi oli hän vienyt mennessään Camacholta saadut kultarahat ja suuren summan englantilaisia puntia, joita isäni oli säilyttänyt laatikossaan. "Toivon, että saamme hänet kiinni", sanoin minä. "Emme mitenkään!" sanoi Sam Peters. "Tuo talo, johon hän meni, on oikea orjakauppiasten majapaikka, ja hän on jo kaukana matkalla Lagosiin tahi Porto Novoon, ennenkuin kapteeni saa paikkakunnan päällikön lähettämään miehensä häntä kiinniottamaan." "Mitä meidän sitten on tehtävä, Ville?" kysyin minä. "Ei mitään muuta kuin koetettava saada nämä tavarat jälleen järjestykseen ja sitten jatkaa tuota työtämme, johon olimme syventyneet ennen tuon roiston karkaamista. Katsohan, hän on murtanut auki minunkin laatikkoni ja varastanut kelloni ja kaikki vähät rahani, jotka olin saanut kootuiksi." "Hän on varmaankin heilunut hirveästi, sillä hänellä oli korkeintaan kymmenen minuuttia käytettävänään." Käskimme Warspiten tulla järjestämään kajuutan ja palasimme huoneeseemme huomataksemme, että nuo neljä veneeseen laskettua paalua sisälsivätkin kallisarvoisia silkkikankaita, jotka oli tarkoitettu lahjoiksi suurille päälliköille. Ne oli tuotu huoneeseen sitä varten, että saisimme valita niistä sopivia kappaleita Dahomeyn kuninkaalle ja paikkakunnan päällikölle. Jack Adams ja Sam Peters tulivat luoksemme ja sanoivat luulleensa meidän voivan estää Pentlean lähdön. Mutta kun se ei ollut tapahtunut, oli heidän ollut pakko totella hänen määräyksiään. "Kerran tapahtunutta ei voida enää peruuttaa", sanoi veljeni. "En minäkään olisi voinut poistua vastoin perämiehen tahtoa, eikä kukaan meistä voinut aavistaakaan, mitä hän kajuutassa hommasi!" Keskustellessamme Pentlean paosta ja järjestäessämme vaatteita isämme meille antaman luettelon mukaan tuli Warspite juosten huoneeseemme tuoden muassaan pari pientä muistikirjaa, jotka hän sanoi löytäneensä Pentlean hytistä. Niihin oli kirjoitettu muistiin kaikissa Gaboonin ja Kongon lahdissa ja joissa olevat ankkuripaikat ja luettelot orjista, joita oli otettu laivaan eri paikoista. "Ah, tuo mies on todellakin oikea orjakauppias! Tähän kirjaan on merkitty kaikkien laivojen ja niiden kapteenien nimet. Tällä sivulla on luettelo kaikista eskaaderin laivoista. Siinä ilmoitetaan, mitkä ovat höyrylaivoja ja mitkä purjehtivat parhaiten hankatuulessa, ja tässä on täydellinen kuvaus Petrelistä ja selostus, missä kaikissa paikoissa aiomme käydä." Villen selaillessa kirjasten sivuja katsoin hänen olkansa yli ja totesin näiden muistiinpanojen olevan Pentlean tekemiä. Hän oli merkinnyt, mihin meidän laivaamme voitaisiin käyttää, huomauttaen muun muassa, että siihen voidaan helposti sijoittaa kaksisataaviisikymmentä orjaa. "Mitä? Oliko hänen tarkoituksensa saada se haltuunsa?" "Kukapa sen tietää", sanoi Sam Peters. "Mutta varoitettu on jo valmiiksi asestettu, eivätkä luullakseni hänenlaisensa espanjalaisroistot kykene anastamaankaan bristolilaisten miesten miehittämää bristolilaisprikiä." "Teidän on kumminkin pidettävä suunne kiinni tästä asiasta, ja jos minä saan kuulla, että te, Warspite, olette puhunut tästä, lähetän teidät työskentelemään neekerien loukkoon", sanoi veljeni. Juuri kun hän sai sen sanotuksi, huusi tähystäjä kapteenin tulevan, ja me olimme hyvin iloiset ajatellessamme, että hän pian saapuisi luoksemme ja voisi itse päättää, mihin toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä. V. MAISSA KÄYNTI. Niin pian kuin isäni oli tullut laivaan sanoi hän: "Mitä tämä tällainen merkitsee? Mihin Pentlea läksi ja mitä tämä sinun kirjeesi oikein tarkoittaa?" Kerroimme hänelle heti, miten Simon Pentlea oli lähtenyt ja missä kunnossa kajuutta oli ollut meidän murtauduttua sinne. Tarkastettuaan paikat sanoi hän, että olisi voinut käydä paljon huonommastikin, sillä lukuunottamatta noita Camachon antamia rahoja ja noin viittäkymmentä puntaa, jotka perämies oli varastanut, ei hän ollut löytänyt paikkaa, jossa isäni säilytti muita rahojaan, korallejaan ja viidensadan punnan arvoista helmivarastoaan. Laskettuaan yhteen kaiken varastetun tavaran arvon lukuunottaen rahatkin nousi hänen kärsimänsä vahinko noin kahteensataan puntaan. Mutta kronometerin ja ilmapuntarin särkeminen oli hänen mielestään paljon vakavampi asia, eikä hän ymmärtänyt, miten hän saisi ne uusituiksi. Koska yö alkoi jo pimetä, emme voineet päästä päällikön puheille ennen aamua, ja senvuoksi oli hyvin luultavaa, että Pentlea pudistaisi tomun jaloistaan ennen sitä. Emme nimittäin voineet toivoakaan saavamme minkäänlaista apua hänen ystäviltään, jotka olivat itsekin orjakauppiaita. Emme siis voineet muuta tehdä kuin järjestää kajuutan ja odottaa aamua. Isäni aikoi silloin jälleen lähteä maihin ja ottaa minut mukaansa kirjoittamaan muistiin kaikki hänen myymänsä tavarat ja ne, joihin hän ne suostui vaihtamaan. Ihastuin suuresti päästessäni mukaan ja pukeuduin parhaisiin valkoisiin vaatteihini. Laskeutuessani veneeseen sanoi toisen veneen perämies, Märssyraaka, minulle: "Herra, luullakseni saamme vettä venheeseemme ja valkoinen pukunne menee pilalle." Nousin jälleen kannelle hakemaan öljytakkiani, jonka aioin pukea ylleni, mutta veljeni Ville esti sen käskien minun vain heittää sen hartioilleni, että voisin vapautua siitä heti, jos vene sattuisi kaatumaan. Erottuamme laivasta istuutuivat neekerit veneen pohjalle lähelle laitoja ja katsoivat eteenpäin meloessaan venettä. Työskennellessään rupesivat he ajankulukseen laulamaan jotakin hurjaa laulua, johon Märssyraaka, seisoessaan perässä ja ohjatessaan venettä yhdellä airolla, lauloi yksinlauluosat, jos nyt tuota mölyämistä voitiin sanoa lauluksi, sillä sellaiselta se ei ainakaan englantilaisen mielestä tuntunut. He meloivat niin voimakkaasti, että veneemme oikein ratisi, ja näytti aivan lentävän lasimaisilla aalloilla, jotka vyöryivät rantaa kohden. Luulin pääsevämme sinne minuutissa tahi parissa. Äkkiä käski Märssyraaka miesten lopettaa melomisensa ja isäni sanoi: "Nyt, poikaseni, on sinun istuttava niin hiljaa kuin suinkin, ja jos vene sattuu kaatumaan, on sinun heti koetettava päästä siitä niin etäälle kuin suinkin ja sitten turvauduttava neekereihin, jotka vievät sinut varmasti ja turvallisesti maihin." Silloin ymmärsin ensimmäisen kerran todella, että tyrskyjen halki kulkeminen oli kuin olikin vaarallista. Vaikka olin kuullutkin kaikenlaisia merimiesjuttuja tyrskyissä kaatuneista veneistä ja niille sattuneista tapaturmista ja olin toivonut, kuten pojat tavallisesti toivovat pääsevänsä seikkailuihin, että saisin olla mukana jossakin sellaisessa tapauksessa voidakseni näyttää urhoollisuuttani, en ollut kumminkaan aavistanut, että nuo toiveeni täyttyisivät näin pian. Kun näin edessämme olevat korkeat aallot ja kuulin niiden pauhun, kun ne syöksyivät rantaa vasten, aloin toivoa jotakin toista sijaani osoittamaan rohkeutta tällaisessa leikissä. Istuin hiljaa, kuten isäni oli käskenyt, ja katselin Märssyraakaa, joka huolellisesti tarkasteli noita päällemme hyökkääviä vuorenkorkuisia aaltoja. Ne näyttivät voivan täyttää veneemme silmänräpäyksessä vaahtoavalla vedellään. Miehet meloivat jälleen tyynesti eteenpäin, mutta pysähdyttivät veneen äkkiä, kuultuaan Märssyraa'an lyhyen komennon, ja kun me samalla kohosimme erään suuren aallon harjalle, vetäisivät he melansa vedestä valmistautuen melomaan kuin henkensä puolesta oikean hetken tultua. Eteemme avautui syvä kuilu ja veneemme näytti liukuvan taaksepäin aallosta, joka ryskyen ja vaahdoten syöksyi tuohon kuoppaan. Silloin pistivät miehet melansa veteen ja me kiisimme eteenpäin pikajunan vauhdilla veden kuohuessa valkoisena vaahtona ympärillämme ja Märssyraa'an koettaessa pitää airollaan venettämme suorassa. Vähitellen pääsi tuo kuohuva vesi etääntymään meistä ja toinen mahtava aalto kohosi uhkaavasti takanamme. Pysähdyimme jälleen antaaksemme sen mennä sivu ennen sen harjan kouristumista ja muuttumista vaahdoksi. Onnistuimme aikomuksessamme, ja jälleen kuului tuo äskeinen pauhu, ja tuulispään tapainen vauhtimme uudistui. Unhotin vähitellen kaiken pelkoni, sillä veneen ja veden liikkeet sekä toisiaan äärimmäisiin ponnistuksiin kehoittavien miesten huudot hurmasivat minut kokonaan. Toivoin lopulta, että tyrskyt, joiden läpi meidän oli kuljettava, olisivat olleet viisi kertaa leveämmät ja olin pahoillani, kun me vihdoinkin pääsimme maihin. Samassa silmänräpäyksessä, kun veneen köli koski pohjaan, nakkasivat neekerit melansa veneeseen ja hypättyään veteen ja tartuttuaan veneen laitoihin vetäisivät sen kauas rannalle, minne aallot eivät enää ylettyneet. Isäni, joka ei ollut kääntänyt katsettaan minusta tyrskyjen halki tullessamme, sanoi: "Nyt se on tehty, poikaseni. Millaiselta sinusta Afrikan ranta nyt tuntuu?" "Isä, tuo oli suurenmoista! En muista kokeneeni mitään niin mukavaa kuin tuo äskeinen aaltojen harjoilla liukuminen oli." "Niin, mukavalta se kyllä tuntuu, mutta se on vaarallista. Nyt on meidän kumminkin kiiruhdettava saadaksemme tuon Pentlea-roiston vielä käsiimme. Käske sinä, Märssyraaka, neljä miestä viemään nämä tavarat", isäni viittasi muutamiin näytepaaluihin, "herra Macarthyn taloon ja lähetä pari miestä sanomaan Billy Barlowille, että hän tuo veneensä tänne tämän toisen veneemme viereen. Tulkaa sitten molemmat luokseni tuonne taloon." Whydahin ranta oli minusta hyvin kummallisen näköinen. Siellä oli kaikkien noiden satamassa olevien erilaisten laivojen veneitä tuomassa ja noutamassa tavaroita, siat ja kalkkunat telmivät liassa ja kaikenlaisissa jätteissä, suuret orjalaumat työskentelivät alkuasukasvirkailijoiden johdolla, Dahomeyn kuninkaan sotilaat kävelivät sinne tänne piilukkoisine pyssyineen ja pienillä vireillä ponyilla ratsastavat valkoiset ja mustat miehet kiiruhtivat asioilleen. Eurooppalaisten kauppiaitten suuret varastohuoneet aidattuine pihoineen, orjakauppiasten suuret parakit ja alkuasukasten kylä, joka oli todellinen kaikensuuruisten ja -lajisten majain sekasotku, josta päällikköjen ja muiden kuuluisain miesten asunnot erottuivat kuin sotalaivasto kalastajalaivastosta, muodostivat yhdessä niin väririkkaan taulun, etten ollut sellaisesta voinut uneksiakaan, saati sitten sellaista ennen nähnyt. Saavuimme hetken kuluttua herra Macarthyn taloon ja noustuamme porraskäytävää myöten suurelle parvekkeelle tapasimme siellä valkoiseen pukuun pukeutuneen omistajan, joka juuri antoi määräyksiä muutamille apulaisilleen, jotka hän kumminkin lähetti heti pois nähtyään meidät. "Hyvää huomenta, kapteeni Baldwin, onko tuo nuorukainen poikanne?" Isäni vastasi hänen tervehdykseensä ja kysyi sitten, oliko hän saanut mitään uutisia Pentleasta. "En vielä", vastasi hän. "Olen lähettänyt miehiä koettamaan, saisivatko he tietoja hänestä Souzan kaupasta, jonne hän on mennyt, mutta siellä ovat järjestään kaikki sellaisia roistoja, etteivät he halua sanoa mitään. Siitä ei ole vielä pitkääkään aikaa, kun he hyökkäsivät tämän varastoni kimppuun, ja minulla oli täysi työ puolustaessani omaisuuttani. Päällikkö on tuominnut heidät maksamaan minulle viisisataa naulaa palmuöljyä, mutta varmasti en saa milloinkaan tippaakaan heiltä. Olen lähettänyt sanan päällikölle ja hän tulee tänne päivän kuluessa. Oletteko ilmoittanut tapauksen sotalaivan kapteenille?" "En! Voisiko hän mitenkään auttaa minua?" "Tosin hän ei voi lähettää miehiä ajamaan takaa varasta. Mutta toivoakseni tulee kapteeni ja muutamia upseereita seuraamaan teidän keskusteluanne päällikön kanssa. Koetan saada ne lupaamaan enemmän kuin vaatimaan, mutta miten ne sitten täyttävät lupauksensa, en voi mennä takaamaan." "Hyvä on! Kirjoitan kirjeen ja lähetän sen laivaan. Miksi tuota kapteenia sanotaan ja mikä on laivan nimi?" "Laivan nimi on Rover ja kapteenia sanotaan Howardiksi." "No silloinhan asia on selvä. Saanko kynän, paperia ja mustetta, niin kirjoitan heti ja Frank saa mennä viemään sen perille." "Miksi ette mene itse?" "En halua menettää mitään tilaisuutta kaupantekoon, ja päällikköhän voi saapua tänne sillä aikaa kuin olen poissa." "No onhan tuo niinkin. Muistakaa kumminkin pyytää anteeksi, ettette tule itse." "Tietysti ja ilmoitanpa vielä syynkin." Kirje oli pian valmis ja Märssyraaka sai käskyn viedä minut hänen majesteettinsa, kuudellatoista tykillä varustettuun Rover-nimiseen prikiin. Huomasin, että tyrskyjä vastaan meneminen olikin aivan toisenlaista hommaa kuin tuleminen maihin niiden halki, ja vaikka se ei olekaan niin vaarallista, on se kumminkin paljon vaivalloisempaa. Se ei aiheuttanut mitään tuollaista riemuitsevaa tunnetta kuin aallon harjalla liukuminen oli minulle tullessa suonut. Pääsimme niiden läpi sen suuremmitta vaurioitta, saimme ainoastaan hieman vettä veneeseen ja pian olimme Roverin sivulla. Muudan laskuportaitten vieressä oleva vahti kysyi minulta mitä halusin ja vastattuani tuovani kirjettä kapteenille käski hän minun kiivetä sukkelasti kannelle paria käytettäväkseni heitettyä köyttä myöten. Tartuin niihin ja päästyäni kannelle menin perälle unhottamatta isäni määräystä, miten minun oli tervehdittävä. Hämmästyin nähdessäni jokaisen erikoisosan puhtauden ja sirouden, mutta minulla ei ollut paljon aikaa osoittaa ihastustani, sillä eräs merikadetti kysyi minulta heti, mitä halusin. Vastasin hänelle tuovani kirjettä kapteenille. "No antakaa se sitten minulle", sanoi hän, ja otettuaan kirjeen minulta meni hän erään peräkannen ylihangan puolella kävelevän upseerin luo ja tehden kunniaa antoi kirjeen tälle. Luulin ensin tuota herraa kapteeniksi, mutta hän menikin takaportaita kajuuttaan ja palasi hetken kuluttua kapteeni Howardin kanssa, jota kaikki kannella olijat tervehtivät. "Kuulehan nuorimies", sanoi kapteeni Howard minulle, "tuletko Petrelista? Miksi ei kapteeni tullut tänne itse?" "Suokaa anteeksi, herra", vastasin, "mutta luullakseni toivoi isäni voivansa saada paremmin selville tuon asian jäämällä maihin." "Ah, oletko sinä kapteenin poika! No kerropas nyt minulle, mitä tiedät tuosta karkurista -- mikä hänen nimensä nyt taasen olikaan?" "Pentlea, herra kapteeni. Perämiehemme Hammond katkaisi jalkansa ja meidän oli otettava Pentlea hänen sijaansa juuri iltaa ennen lähtöämme. Hän oli meistä kaikista hyvin vastenmielinen ja lisäksi puhuu hän vielä espanjankieltäkin." "Puhuuko hän espanjankieltä? Mistä sen tiedät?" "Kap Mountissa tuli eräs Camacho-niminen espanjalainen luoksemme orjalaivastaan ja Pentlea tunsi hänet puhutellen häntä espanjankielellä." "Todellako? Ja nyt hän on varastanut rahaa ja muutamia tavarapaaluja ja paennut Souzan kauppaan. No saadaanpas nähdä! Perämies, käskekää ensimmäinen luutnantti puheilleni." Luutnantti tuli heti ja kapteeni Howard sanoi: "Kuulkaahan, Stannard, tuo täältä hakemamme roisto Camacho onkin Kap Mountissa. Millaiset olivat hänen laivansa, poikaseni?" "Hänellä oli pari kuunaria. Santa Maria ja Santiago." "Vai pari! Mitä asioita teillä niiden kanssa oli?" "Möimme heille elintarpeita." "Olivatko nuo laivat täynnä orjia?" "En tiedä. Minä en kumminkaan nähnyt ainoatakaan." "Olivatko niiden kyljet puhtaat vai likaiset?" "Hyvin puhtaat, herra kapteeni. Mielestäni olivat ne aivan huvipursien näköiset." "Vai niin. No siinä tapauksessa eivät ne olleet ottaneet orjia vielä laivoihin. Stannard, lähden maihin katsomaan, voisinko jollakin tavalla auttaa kapteeni Baldwinia ja sillä aikaa on teidän laitettava kaikki merikuntoon. Hinatkaa veneet ylös ja vääntäkää ankkurikettinki lyhyeksi. Lähden maihin tämän nuorukaisen veneessä. Sanokaa Smithille, kirjurilleni, että hän saa tulla mukaani. Perämies, tuokaa miekkani ja sadetakkini!" Melkein lyhyemmässä ajassa kuin voin kirjoittaa olimme veneessä ja matkalla maihin. Roverin kannella alkoi heti kuumeinen työ purjeiden irroittamisessa ja ankkurin nostamisessa. "Toivoakseni saamme tuon Camacho-roiston pian käsiimme. Hän on tehnyt meille pari rumaa kepposta, vai mitä, Smith", sanoi kapteeni Howard. "Kyllä, kapteeni, ne ovat meillä vielä hyvässä muistossa", vastasi Smith, josta ei tyrskyjen halki kulkeminen näyttänyt tuntuvan ollenkaan miellyttävältä. Pääsimme pian turvallisesti maihin ja menimme suoraan herra Macarthyn kauppaan. Isäni ja hän olivat jo odottaneet meitä hieman kärsimättömästi, sillä heille oli juuri tuotu sana, että paikan päällikkö tulee pian keskustelemaan Pentlean paosta ja varkauksista. Tarkoitusta varten tyhjennettiin heti eräs kauppahuoneen alakerroksessa oleva suuri huone, ja kapteeni Howard, isäni ja herra Macarthy menivät sinne heti, istuutuen seinän vierustalla olevalle penkille. Herra Smith ja minä asetuimme pöydän ääreen kirjoittamaan muistiin päätökset, joita asiassa tultaisiin tekemään. Rumpujen ja torvien pärinä sekä pyssyjen pauke ilmaisivat suuren päällikön tulon. Laskeuduttuaan kantotuolista, jolla hänet oli sinne kuljetettu, tuli hän huoneeseen tulkkineen, päivänvarjon kantajineen ja muine miehineen, jotka kantoivat virkansa merkkinä kultakahvaisia miekkoja. Päällikkö istuutui kapteeni Howardia vastapäätä olevalle tuolille. Hän oli pukeutunut huolellisesti päärmättyyn vormuun ja lakeijan hattuun, jossa oli kultainen nauha ja kukon höyhenillä koristettu suuri kokardi. Vyötäreitten ympärillä oli komea silkkivyö, johon oli pistetty pari hopeahelaista pistoolia, ja hänen sääriensä ympärillä oli niin paljon helmiä ja kulkusia, että hänen oli hyvin vaikea kävellä. Smith kuiskasi minulle, että tuon komeuden kaikkein huomattavin ja kallein osa oli kaulan ympärille kiedottu suurista helmistä kokoonpantu nauha. Niin pian kuin tavanmukaiset kohteliaisuudet oli vaihdettu ja välttämättömät likööri- ja viiniryypyt kulautettu, joita ilman ei mitään asiaa tuolla rannikolla voida panna alullekaan, avasi kapteeni Howard kokouksen sanoen päällikölle Dahomeyn kuninkaan olevan Englannin kuningattaren ystävän, jonka velvollisuus oli huolehtia, että hänen maassaan noudatettiin lakia. Lopuksi hän huomautti päällikölle, että tämä lähettäisi heti miehiä Souzan kauppaan noutamaan Pentlean kuulusteltavaksi. Mutta päällikkö pyyteli vain anteeksi sanoen Souzankin olevan kuninkaan ystävän, joten hän ei voinut tunkeutua Souzan kauppaan. Kapteeni Howard ei kumminkaan hellittänyt, ennenkuin päällikkö jotenkin myrskyisen keskustelun jälkeen lupasi, että jos Pentlea vain löydettäisiin, hänet tuotaisiin heti luoksemme. Nyt tarjottiin jälleen ryyppyjä, ja ne nautittuaan poistui päällikkö. Kun hän oli mennyt, sanoi kapteeni Howard: "Niin, herrat, luullakseni en voi nyt tällä kertaa auttaa teitä tämän paremmin. Minun on purjehdittava heti hakemaan noita teidän Kap Mountissa näkemiänne kuunareita, mutta tänne saapuu päivän tahi parin kuluttua Dragon-niminen rataslaiva, jonka kapteeni on kyllä ottava tämän asianne hoidettavakseen. Haluaisin kyllä hyvin mielelläni tutustua tuohon Pentleaan, sillä luullakseni on hän hyvin tunnettu ja kauan etsitty mies, sillä jos hän on tuo luulemani henkilö, on hän yhtä suuri merirosvo kuin orjakauppiaskin ja ansaitsee tulla hirtetyksi paremmin kuin moni muu roisto." Kerroin nyt kapteenille noista muistikirjoista, jotka stevartti oli löytänyt Pentlean hytistä. Saatuaan ne isältäni ja katseltuaan niitä, sanoi kapteeni: "Näytän olleen aivan oikeassa. Jos voisin tehdä, kuten haluan, toisin mieheni maihin ja hakisin tuon miehen Souzan talosta joko kuolleena tahi elävänä, mutta ohjeeni ovat niin ankarat, etten uskalla ryhtyä siihen. Kapteeni Baldwin, teidän on oltava hyvin varuillanne, sillä tuo mies ei tilaisuuden sattuessa epäröi ollenkaan koettamasta saada teidän prikiänne haltuunsa. Voitteko luottaa jäljellä olevaan miehistöönne?" "Toivoakseni, kapteeni Howard. Ne ovat kaikki Bristolista kotoisin olevia miehiä ja olen tuntenut heidät jo vuosikausia." "No tuohan kuulostaa hyvältä, mutta muistakaa kumminkin varoa noita orjakauppiaita, erittäinkin herra Camachoa. Hän ei kyllä Caillandin piirissä uskalla tehdä mitään kepposia kenellekään, sillä vaikka tuo ranskalainen onkin orjakauppias, on hänellä kumminkin jonkunlaiset käsitteet kunniasta ja oikeuksista. Jos Camacho ja tuo puoliespanjalainen Pentlea vain pääsevät yhteen, muodostavat he silloin niin arvokkaan roistoparin, ettei sellaista ole vielä milloinkaan hirtetty. Mutta nyt on minun lähdettävä. Saako veneenne tulla viemään minua laivaan?" "Kyllä, kapteeni. Olen teille hyvin kiitollinen avustanne." "Hyvä! Tutustuin teihin mielelläni. Ja muistakaa nyt Dragonin tultua mennä kapteeni Thompsonin puheille. Hän tekee kyllä voitavansa pakottaakseen päällikön ryhtymään toimenpiteihin tässä asiassa." Kapteeni Howardin poistuttua syventyivät isäni ja herra Macarthy liikeasioihin ja minä sain erään kirjurin johdolla lähteä katselemaan kylää. Hämmästyin suuresti nähdessäni pyssyillä ja suurilla käyrillä veitsillä varustettuja naisia liikuskelevan kujilla, ja jouduin vallan ihmeisiin kuullessani niiden kuuluvan Dahomeyn kuninkaan säännölliseen sotajoukkoon, jonka luotettavimman osan nuo naispataljoonat kuuluivat muodostavan. Toinen omituinen asia, jota tuo kirjuri vei minut katsomaan, oli pyhien käärmeiden temppeli. Erään pihan keskellä olevassa suuressa majassa oli tuollaisia matelijoita sadoittain, luullakseni olivat ne kaikki python-käärmeitä. Ne olivat niin kesyjä, että niitä palveleva pappi sai aivan vapaasti liikkua niiden joukossa. Pappi salli, saatuaan rommia, meidän heittää niille muutamia eläviä lintuja nähdäksemme miten ne hyökkäävät saaliinsa kimppuun. Sattui, että eräs noista linnuista oli komea pitkäpyrstöinen valkoinen kukko, jonka suurin käärme heti sieppasi suuhunsa. Heti kun muudan pappi huomasi sen, riensi hän luokseni ja vetäisi kasvoihini pitkän viirun jollakin iljettävällä sekoituksella. Aioin työntää tuon miehen menemään ja pyyhkäistä pois tuon haisevan saastan naamastani, mutta oppaani pyysi minua olemaan rauhallinen, sillä meidän henkemme ei olisi minkään arvoinen, sanoi hän, jos jotenkin loukkaisimme noita tietäjiä. Pysyin sen vuoksi niin hiljaa kuin suinkin. Pari muuta pappia tarttui käsiini alkaen tutkia kämmeniäni, ja tuo ensimmäinen aukaisi paitani, ja nähtyään rinnassani olevan syntymämerkin viittasi hän siihen ja alkoi puhua pärpättää hyvin nopeasti ja kiihkeästi toverilleen. Kysyin kirjurilta, mitä tämä kaikki merkitsi. Hän ei sanonut oikein ymmärtävänsä, mutta luuli sen merkitsevän jotakin ikävyyksiä minulle. Jonkun ajan kuluttua lopettivat kiusaajani, sillä muuksikaan en voi heitä sanoa, hommansa, jättäen minut rauhaan. Oppaani sai nyt heidät selittämään, että olin suuri tietäjä, jonka aikomus oli kulkea kauas ja nähdä paljon asioita. Noilla matkoillani joutuisin minä moniin vaaroihin, mutta lopulta kumminkin selviytyisin niistä kunnialla ja palaisin terveenä kotiini. Tämän ennustuksen palkaksi oli minun ostettava heille enemmän rommia, mutta sitten minä kiiruhdinkin kauppaan peseytymään puhtaaksi tuosta saastasta ja heidän likaisten sormiensa jäljistä. Mutta peseydyttyäni huomasinkin, ettei tuo aine lähtenytkään kasvoistani aivan tarkkaan. Isäni käski minun mennä laivaan heti ja pysyä siellä, kunnes jälleen voisin esiintyä kristityn ihmisen lailla. Ilta oli kumminkin jo niin myöhäinen, että hänkin tuli kanssani. VI. MINUT VANGITAAN. Seuraavana päivänä meni isäni maihin jälleen ja minun oli jäätävä työskentelemään laivaan, jossa miehet minua härnäsivät tuon kasvoihini saamani viirun vuoksi, joka oli hyvin ruskean punainen eikä lähtenyt ollenkaan pois, vaikka olisin hangannut sitä miten kauan tahansa. Jack Adams lohdutti minua sanomalla, ettei se katoaisi naamastani kuuteen viikkoon, hankaisinpa sitä miten paljon tahansa. Iltapäivällä alkoi ilma näyttää hyvin myrskyiseltä, ja Ville, jota uuden virkansa vastuunalaisuudet ensimmäisenä perämiehenä hyvin huolestuttivat, irroitutti ylimmäiset raa'at ja sijoitti ne kannelle. Sitten hän käski erään neekerin kiivetä mastoon katsomaan, milloin isämme lähtee rannalta laivaan. Hän ilmoitti pian kahdella soitolla, kuten oli määrättykin, että vene oli laitettu kuntoon, työnnetty vesille ja alkanut etääntyä rannasta laivaa kohti. Äkkiä kiljaisi hän kumminkin kovasti ja huusi: "Nyt kaatui vene ja kaikki miehet joutuivat veteen!" Kiipesin heti mastoon ja Ville lähetti minulle kiikarini haalaten sen luokseni merkkilippujen nuoralla. Katsoessani sillä näin veneen keikkuvan kumollaan tyrskyssä ja miesten koettavan pelastua uimalla maihin. Hetken kuluttua heittivät aallot veneen rannalle ja vähitellen ryömivät miehetkin yksitellen kuiville. Olin peloissani, pääsisikö isäni maihin, ja lopulta näinkin, miten neekerit auttoivat hänet rannalle. "Eläköön, Ville, hän on turvassa!" huusin heti. "Eikä hän ole ollenkaan vahingoittunut!" lisäsin huomattuani hänen kävelevän rannalla ja määräävän jotakin tehtäväksi veneelle, jolla oli suuri reikä pohjassa. Laskeuduin kannelle, jossa Ville juuri määräili, että toinen vene oli miehitettävä ja lähetettävä maihin, koska hän oli varma, että isäni halusi tulla laivaan, jos suinkin sellainen oli mahdollista, koska ilma oli jo muuttunut hyvin uhkaavaksi. Rukoilin ja pyysin päästäkseni mukaan, mutta Ville kielsi jyrkästi, käskien minun pysyä laivassa. En ollut ollenkaan halukas tottelemaan, ja juuri kun vene oli eroamaisillaan laivasta, hyppäsin siihen, ja koska ei ollut aikaa siekailla, sillä sekä tuuli että aallot uhkasivat särkeä veneen laivaa vasten, ei Ville käskenyt minua palaamaan. Ennenkuin olimme päässeet puoliväliinkään, yltyi tuuli oikeaksi myrskyksi, ja Märssyraaka aikoi jo pari kolme kertaa kääntää veneen takaisin laivaan päin. Sain hänet kumminkin luopumaan aikeestaan sanottuani häntä pelkuriksi, johon hän vastasi: "En pelkää ollenkaan, nuori herra, mutta tyrskyt ovat nyt hirveät. Luultavasti kaatuu veneemme, ja jos te hukutte, niin mitä kapteeni silloin sanoo?" "Viis siitä! Kapteeni haluaa nyt kumminkin päästä laivaan. Eteenpäin, eteenpäin!" "No sama se minulle on! Soutakaa, pojat, soutakaa!" vastasi hän ja veneen miehistö ryhtyi melomaan uudistetuin vuoroin. Mutta vaikka he koettivatkin parastaan, eivät he voineet päästä herra Macarthyn kauppahuoneen kohdalle ruvetessaan pyrkimään tyrskyjen halki, vaan ajautuivat sille kohdalle, missä Pentlea oli noussut maihin edellisenä päivänä. Meiltä oli mennyt niin pitkä aika sinnekin päästäksemme, että aurinko oli jo laskeutunut, ennenkuin käänsimme veneemme suoraan rantaa kohti. Ensimmäisistä tyrskyistä pääsimme kaatumatta ja aloimme juuri pyrkiä toisten halki, kun äkkinäinen vihuri ja sitä seuraava rankka sade käänsivät veneemme kyljittäin aaltoja vasten huolimatta Märssyraa'an ponnistuksista pitää sitä melalla entisessä suunnassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä olimme jo kaikki vedessä taistellen henkemme puolesta. Muistan vieläkin, miten siinä kamppaillessani äkkiä tunsin kuin tuhansia tonneja vettä olisi kaadettu päälleni, jolloin luultavasti menin tajuttomaksi. Kun tulin tuntoihini, huomasin makaavani eräässä pienessä huoneessa, jossa oli vain noin kuuden tuuman korkuinen reikä seinässä ikkunana. Kuun säteet tunkeutuivat siitä sisään, ja kun katsoin siitä ulos, näytti ympäristö aivan autiolta. Vaatteeni olivat aivan märät, värisin vilusta ja päätäni pakotti hirveästi. Makasin ensin aivan hiljaa, ollen liian sairas välittääkseni siitä missä olin tahi mitä minulle oli tapahtunut, mutta rupesin sitten kumminkin ajattelemaan, jolloin muistinkin prikistä lähdön ja venheemme kaatumisen. Missä olin ja mitä oli tapahtunut kaatumisemme jälkeen? olivat nyt kysymyksiä, joihin minun välttämättä oli saatava vastaus. En ollut hukkunut, sen minä nyt ainakin voin huomata, mutta kuka oli kantanut minut tähän viheliäiseen koppiin, antamatta minulle minkäänlaista patjaa maatakseni tahi kuivia vaatteita muuttaakseni. Joku oli siis pelastanut minut hukkumasta, mutta kuka tuo joku nyt mahtoi ollakaan, niin ei hän ainakaan näyttänyt välittävän paljon mukavuudestani. Nousin nurkastani, jossa olin maannut, ja aloin tutkia vankilaani, sillä sellaiseksi luulin varmasti paikkaa, jossa nyt oleskelin. Kopeloidessani seiniä ja ovea, jotka oli salvettu paksuista, veistämättömistä hirsistä, olin tukehtua tomuun. Torakoita sekä muita inhoittavia hyönteisiä juoksenteli kaikkialla, ja säikähtyneet varpuset olivat sokaista minulta silmät lennellessään sinne tänne. Tuo pieni reikä, josta kuu paistoi, oli hyvin korkealla, ja sain ponnistaa kaikki voimani hypätessäni niin korkealle, että sain sen alalaidasta kiinni voidakseni katsoa ulos. Huoneen edustalla oli pitkä parveke ja sen edessä ranta, jota vasten tyrskyt pauhasivat. Merellä ankkurissa olevat laivat näyttivät heiluvan kovasti ja niiden mustat raa'at kuvastuivat selvästi kuun valaisemaa taivasta vasten. Koetin saada selville, mikä noista laivoista oli Petrel, ja lopulta onnistuinkin. Huomasin sen paikasta ja vertaillessani sitä toisiin, että olin joutunut Souzan taloon. Koetin pysytellä kiinni ikkunassa niin kauan kuin suinkin ja laskettuani nuo ankkurissa olevat laivat huomasin, että kaksi kuunaria oli tullut satamaan sen jälkeen kuin olin lähtenyt Petrelistä. Kun en kumminkaan enää jaksanut pysytellä ikkunassa, irroitin otteeni ja putosin lattialle. Huomasin pian, että taistelu torakoita vastaan, jotka lentelivät päin kasvojani ja takertuivat hiuksiini, antoi minulle melkoisesti työtä, ja vaikka vaatteeni olivatkin märät, kastuivat ne kumminkin pian hiestäni vielä enemmän. Jonkun ajan kuluttua tunsin tupakan hajua, sitten kuulin kuistilta askelia ja tuolien siirtelyä. Kuulin Pentlean sanovan hetken kuluttua jollekin pojalle, että tämä toisi sinne konjakkia ja kylmää vettä. Koetin nyt olla niin hiljaa kuin suinkin saadakseni rauhassa kuunnella luultavasti pian alkavaa keskustelua. Siellä oli heitä varmasti kolme tahi neljä miestä, ja kuulin heidän usein mainitsevan Camachon ja Souzan nimiä, ja vaikka en voinut ymmärtääkään mitään, koska he keskustelivat espanjankielellä, totesin kumminkin, että nuo molemmat henkilöt sekä Pentlea olivat läsnä. Hetken kuluttua tuli sinne vielä eräs henkilö, joka oli joko englantilainen tahi amerikkalainen, kirouksista päättäen, joilla hän höysti puhettaan tämän tästä. Heidän keskustelunsa kesti kauan, mutta lopulta läksivät Camacho, Souza ja Pentlea tiehensä jättäen nuo toiset juomaan ja tupakoimaan keskenään. Hetken kuluttua jatkuikin keskustelu ja heidän äänensä soi kuin soitto korvissani, sillä nyt tapahtui se englanninkielellä. Toivoin heidän puheestaan saavani selville jotakin siitä, mitä oli tapahtunut. "Annahan minulle tuota!" "Varo pulloa!" olivat ensimmäiset kuulemani lauseet, mutta vihdoin sanoi eräs: "Puhun ehkä joutavia, mutta tuo Simon on mielestäni ovela mies." "On todellakin, Bill. Hän ryöväsi kapteeninsa ja pääsi turvaan tänne. Eikä päällikkö ole niin tyhmä, että hän luovuttaa herrasmiehen yhtä helposti kuin mustan elefantinluun." "En sitä luulekaan, mutta tuon prikin läheisyys huolestuttaa minua hieman, koska sen kapteenin poika oli tuossa kaatuneessa veneessä, ja nyt he tietysti etsivät koko rannikon löytääkseen hänet." "Mutta kai hän saa mennä, sillä ei suinkaan meillä ole hänestä mitään hyötyä." "On paljonkin. Simon vihaa tuota kapteenia, ja nyt hän voi pitää hänet kurissa tuon pojan avulla. Olemme kumminkin saaneet kuulla, että muudan inhoittava englantilainen sotalaiva on tulossa tänne. Rover purjehti heti kuultuaan meidän olevan Kap Mountissa ja nyt saimme tietää, ettemme ole turvassa täälläkään. Meidän on poistuttava täältä niin pian kuin suinkin. Camacholla on täällä noin viisikymmentä orjaa, jotka on otettava mukaan. Tuo poika viedään myöskin, sillä hän voi olla suureksi hyödyksi Simonille." Nyt tuli muudan poika kutsumaan noita arvoisia herroja jonnekin, ja melkein heti niiden poistuttua avautui koppini ovi ja Pentlea ilmestyi huoneeseen valaisten tietään lyhdyllä. Hänen mukanaan oli muutamia neekereitä, jotka riisuivat vaatteeni ja hieroivat minut yltä ja päältä jollakin aineella, joka muutti ihonvärini aivan mustaksi. Pentlea katsoi minuun arvostelevasti ja sanoi: "Nyt, herra Frank, on teistä tehty kaunis neekeripoika, eivätkä nuo rannoilta etsijät voi tuntea teitä ollenkaan." Kun hän sanoi tämän, syttyi eräs toivo sydämessäni, sillä luulin varmasti voivani huutaen ilmaista, kuka olen, jolloin joku kai ottaisi selvän asiasta, sillä englannin kieltä puhuvat orjat olivat luultavasti Whydahissakin harvinaiset. Niin pian kuin he olivat saaneet minut kauttaaltaan aivan mustaksi ja leikanneet tukkani niin lyhyeksi kuin suinkin, ettei sekään ilmaisisi eurooppalaista syntyperääni, vietiin minut pihalle, jossa oli lukematon joukko orjia, ja kytkettiin yhteen viiden muun orjan kanssa. Niin pian kuin se oli tehty, löi Pentlea minua ja sanoi: "Nyt, penikka, on sinulla hyvä tilaisuus tutustua neekereihin joista tiedät pian yhtä paljon kuin tuo Livingstone, josta aina puhua löpiset." "Ah, herra Pentlea", vastasin minä, "mitä aiotte tehdä minulle? Jos päästätte minut menemään, olen varma, ettei isäni ahdista teitä enää." "Luultavasti ei hän uskaltaisikaan, mutta minulla on eräs vanha lasku selvittämättä hänen kanssaan, vaikka hän ei siitä tiedäkään. Aion panna hänet muistamaan sen ennen lopullista eroamistamme." "Kuinka? Isänihän oli teille aina niin ystävällinen." "Ystävällinenkö? Luuletko minun muistelevan Petrelissä oloani? Ei, poikaseni, laskuni on vanhemmilta ajoilta. Olisin nyt rikas mies, mutta isäsi lähetti pari sotalaivaa jälkeeni. Menetin laivani lasteineen ja olinpa vähällä menettää henkenikin. Nyt olen saanut sinut haltuuni, olethan ainakin yhden orjan arvoinen, ja aion anastaa Petrelinkin jonkun ajan kuluttua." "Päästäkää minut, oi, päästäkää minut! Olen varma, että isäni maksaa teille hyvästi, jos laskette minut vapaaksi." "Hiljaa, penikka, ei ollenkaan! Olen tehnyt päätökseni. Etkä sinä tule saamaan tilaisuutta huutaa rannalle." Hän käski tukkia suuni kapulalla, ja eräs suuri neekeri, joka nähtävästi oli jonkunlainen päällysmies, täyttikin heti hänen käskynsä. Pihan portit avattiin nyt ja orjat ajettiin rannalle, jossa heidät sijoitettiin parin suuren tyrskyveneen pohjalle. Sitten ne työnnettiin vesille ja melottiin tyrskyjen halki toisen kuunarin viereen, joka ei ollut mikään muu kuin vanha tuttavani Santa Maria. Niin pian kuin olimme päässeet kannelle, irroitettiin minut noista orjista, joihin olin ollut sidottu, ja suukapula poistettiin. Orjat sijoitettiin heti ruumaan, ja eräs mies, jonka tunsin äänestä toiseksi niistä, jotka olivat juoneet ja puhelleet kuistilla, sanoi minulle: "Kuulehan, veitikka, luullakseni on parasta, että menet tuonne perälle nukkumaan, mutta olekin hiljaa." Tottelin ja muutamien minuuttien kuluttua kuulin, että ankkuri nostettiin ja Santa Maria läksi tovereineen satamasta maatuulen pullistaessa laivojen purjeita. Muutamiin päiviin ei tapahtunut mitään kummempaa. Sain tehdä kaikenlaista työtä kannella ja palvella Camachoa, Pentleaa ja tuota amerikkalaista, joka oli puhutellut minua laivaan tullessani, ja vaikka minua ei kohdeltukaan hyvin, en voi sanoa, että he olisivat olleet julmiakaan minulle. Ilmatkin olivat aivan tavalliset, sillä silloin kun ei tuullut tahi satanut, paistoi aurinko tahi oli aivan tyyni. Silloin tällöin säikähdyttivät taivaanrannalta näkyvä savu tahi joku näkyviin ilmestynyt purjelaiva, jonka raa'at näyttivät tavallista komeammilta, vangitsijoitani, jotka pelkäsivät tuollaisen laivan voivan pian muuttua heitä takaa-ajavaksi sotalaivaksikin. Vihdoin kumminkin saavuimme erään suuren joen suulle, jonne Pentlea ohjasi Santa Marian. Hän näytti tuntevan joen niin hyvin, että hän osasi luotsata laivan erääseen poukamaan, josta ei laiva, sitten kuin sen mastojen latvat oli laskettu kannelle, ollenkaan näkynyt päävirralle. Santiago sijoittui hetken kuluttua aivan meidän viereemme. Nuo molemmat kuunarit ankkuroitiin siten, että niiden tykit suuntautuivat sisäänkäytävää kohti. Muutamia tykkejä vietiin maihinkin ja sijoitettiin laivojen molemmilla puolilla oleviin pieniin pattereihin, jotka nähtävästi oli rakennettu sinne jo kauan aikaa sitten. Laivat eivät saaneet olla pitkää aikaa rauhassa tässä piilopaikassa, sillä kanootteja alkoi ilmestyä niiden ympärille, ja niin paljon kuin ymmärsin valmistuksista, oli orjakauppiailla aikomus mennä tervehtimään erään läheisyydessä sijaitsevan suuren kylän päällikköä saadakseen aikaan sopimuksen, joka täyttäisi heidän laivojensa jäljellä olevat tyhjät ruumat orjilla. Katselin maalla kasvavia puita. Kookos- ja öljypalmuja kasvoi aivan lähellämme ja banaani-istutuksista voin aavistaa kylän olevan lähellä. Vaikka olinkin vanki, en voinut olla toivomatta päästä maihin, ja koska tiesin, ettei Pentlealta kannattanut kysyäkään, odotin, kunnes hän oli poistunut kuunarista jonnekin, ja käännyin sitten tuon amerikkalaisen perämiehen puoleen, joka oli ollut ystävällisempi minulle kuin kukaan muu laivassa olija, ja kysyin häneltä: "Herra Silas, saanko käydä maissa?" Hän katsoi minuun hämmästyneenä pyörittäen mälliä suussaan. "Tuli ja leimaus, mitä tuo poika tahtoo! Luullakseni, nuori mies, on parempi, ettei Pentlea näe sinua maissa. Parasta on, että kiilloitat tuon kompassikaapin messingit." Huomattuani maihinpääsyn mahdottomaksi, tottelin hitaasti määräystä. Työskennellessäni huomasin veneen eroavan Santiagon kyljestä ja soutavan luoksemme. Heti kun siinä oleva mies oli noussut kannelle, sanoi hän. "Huomenta, Silas! Luullakseni ovat päällikkösi menneet maihin, joten voimme kerrankin rauhassa keskustella, mikä on melkein mahdotonta, koska olemme eri laivoissa." "Olet aivan oikeassa", vastasi Silas. "Luuletko, Reuben, että voin suostua tuon Pentlean englantilaisesta laivasta ryöstämän pojan pyyntöön päästä maissa käymään?" "Luullakseni ei ystävämme Simon pitäisi siitä ollenkaan, sillä ellen ole erehtynyt, on tämä viimeinen tämän pähkinärannikon paikka, jota hän sallisi tuon pojan tutkia." "Miten niin? Täällähän ei nähdäkseni ole muita kuin alligaattoreita, käärmeitä ja neekereitä, jotka englantilainenkin kyllä voi huomata ja haistaa." "Huomaan, että Simon ja Camacho ovat osanneet pitää suunsa kiinni. Juuri tästä asiasta halusin puhellakin kanssasi ja selittää sinulle, miksi olemme tulleet tänne." "Saat olla aivan varma, että tulimme tänne neekerien vuoksi." "Niin kylläkin, mutta oli meillä tänne muutakin asiaa." "Mitä sitten, perämies? Älkää nyt siinä soutako ja huovatko, vaan sanokaa suoraan, mitä tarkoitatte." "No niin, tuo Simon on niin sanomattoman viekas ja hän on saanut Camachonkin yhtymään tuumaansa. Tuo priki, josta tuo poika on kotoisin, tulee tänne ottamaan lastia. Sen kapteeni on sopinut muutaman täällä olevan Kuningas Okopa-nimisen miehen kanssa lastista. Okopalla on öljyä, elefantinluuta ja kumia varastossa, joten priki tultuaan voi lastata pian." "Kuinka se kävisi päinsä. Luullakseni on Simon varovaisempi, sillä jos tuo englantilainen vain aavistaa meidän olevan täällä, lähtee se tiehensä ja lähettää jonkun sotalaivan kimppuumme." "Pentlea ja Camacho eivät tule sitä sallimaan, saat olla aivan varma siitä." "Kuinka he voisivat sen estää?" "Se ei ole niinkään vaikeaa. Simon on hyvin vihoissaan tuolle prikin kapteenille, joka noin neljä vuotta sitten oli lähettänyt pari risteilijää hänen kimppuunsa, jolloin hän menetti laivansa. Nyt hän on uskotellut Camacholle, että priki voidaan valloittaa ja sen lastilla vaihtaa niin paljon orjia, että sekä nämä, että tuo prikikin tulee niistä täyteen." "Mutta perämies, tuohan on rosvoamista." "Eikö orjakauppa mielestäsi sitten sellaista ole?" "Ei samalla tavalla. Olen sitä mieltä, että neekerit on luotu orjiksi, mutta ryövätä valkoisilta miehiltä on kokonaan eri juttu." "En tästä hommasta minäkään paljon välittäisi, mutta nämä laivoissamme olevat miehet tekevät Camachon käskystä mitä tahansa. Kun joku sotalaiva meidät tapaa, paistetaan meidät halsterilla, kuten nuo toisetkin, vaikka olemmekin amerikkalaisia kapteeneja, joiden paperit ovat kunnossa ja jotka eivät täällä ole minkään arvoiset noiden kahden rinnalla, jotka määräävät kaiken." "Aivan niin. Niin kauan kuin ei ketään tapeta, annan asiain mennä menojaan. Tehkööt Camacho ja Pentlea mitä haluavat. Mennään nyt alas saamaan ryypyt." Niin pian kuin olin ymmärtänyt, mistä he aikoivat keskustella, lopetin kompassikaapin puhdistamisen ja ryömin ketjulokeroon, johon voin selvästi kuulla jokaisen heidän puhumansa sanan. Kun he olivat menneet alas, hiivin keulaan ja annoin heidän odottaa kauan aikaa, ennenkuin vastasin heidän kutsuunsa tuoda heille konjakkia ja vettä ja tulta heidän piippuihinsa. Ilmeisesti ei kumpikaan heistä ollut muistanutkaan minua, ja nyt he olivat niin syventyneet pelaamaan jotakin peliä, etteivät he välittäneet mitään muusta, lukuunottamatta konjakkia ja piippuja. Niin pian kuin olin täyttänyt heidän pyyntönsä, ryömin ketjulokeroon takaisin, joka oli sellainen paikka, mihin ei kukaan tiennyt tulla minua häiritsemään, ja rupesin miettimään, mihin toimenpiteisiin minun oli parasta ryhtyä. Oli selvää, että isälläni oli tapana käydä tässä paikassa, johon eivät tavalliset kauppalaivat milloinkaan poikenneet ja josta hän senvuoksi voi saada nopeammin lastin kuin mistään muualta. Ja sekin oli melkein varmaa, ettei Pentlea jättäisi käyttämättä tilaisuutta hyväkseen saadakseen prikin haltuunsa. VII. MIELENKIINTOINEN KESKUSTELU. Muutamia päiviä myöhemmin alkoi orjien ottaminen laivaan. Ne tuotiin alukseen noin kuusimiehisissä joukoissa, ja nuo molemmat amerikkalaiset perämiehet sijoittivat ne heti ruumaan. Camacho ja Pentlea tulivat vain harvoin laivoihin. Vihdoin muutamana iltana kuulin noiden molempien perämiesten keskustelevan keskenään ja sanovan, että Petrel oli eräässä joen toisessa haarassa noin kymmenen peninkulman päässä. He kertoivat, että Pentlea ja Camacho olivat taivuttaneet Okopan lähettämään sanan isälleni, että hänellä oli paljon lastia varattuna hänelle, ja samalla ilmoittamaan, että isäni pitäisi purjehtia niemen ympäri ja ankkuroida hänen kylänsä edustalle, joka sijaitsi noin penikulman ylempänä tätä poukamaa, johon nämä molemmat kuunarit olivat sijoittuneet. Kuulin sitten Silaksen lisäävän: "On suoraan sanoen synti ja häpeä ryövätä tuon miehen priki ja ajaa hänet maihin täällä, jossa hän varmasti kuolee." "Miten niin?" kysyi hänen toverinsa. "Eikö hän voi elää maissa samalla tavalla kuin Camacho ja Pentleakin?" "Se on aivan toinen asia. Camacho omistaa täällä suuren talon ja voi epäilemättä elää hyvin, mutta tuo musta paholainen, Okopa, ei salli kenenkään valkoisen miehen oleskella täällä, ellei hän voi jotenkin hyötyä hänen kustannuksellaan." "Ah, Silas, et sinäkään näytä pitävän enemmän tästä sikamaisesta hommasta kuin minäkään. Mutta mitä voimme tehdä?" "Tehdäkö, Rube. Emme mitään. Jos me vastustamme sanallakaan Pentleaa tahi Camachoa, on niillä heti tikarit ja pistoolit valmiina, jolloin meidän vastustuksemme loppuu lyhyeen." "Kuulehan, Silas, minulla on eräs suunnitelma, jolla voimme estää tuon tapahtumasta ja pettää nuo meitä muka viisaammat." "Millainen sitten? Kerro se minulle heti!" "Tuo kapteenin poika, tiedäthän hänet, ei ole mikään pölkkypää, sillä hän on aina niin kirotun tyyni. Kun priki tulee tänne, annamme hänen paeta sinne." "Eikö mitä, sillä eihän hän voi uida maihin. Täällä on yhtä paljon alligaattoreja kuin Floridassa ja vaikka hän pääsisikin maihin ehein nahoin, ei hän voisi sivuuttaa kylää, sillä noiden soiden poikki ei kukaan kuolevainen ihminen voi päästä." "Varmasti, mies, sillä enhän minäkään nyt niitä aivan tyhmimpiä ole, että puhuisin sulaa roskaa. Ajattelehan nyt, että priki saapuu tänne huomenna iltapäivällä niin myöhään, ettei Camacho enää kerkiä suunnitella mitään. Lähetämme pojan matkaan kanootilla, sanokaamme noin yhden aikana yöllä, ja ellen nyt aivan suuresti erehdy, voimme sen hyvin järjestää." "Ehkä, mutta meidän on meneteltävä hyvin varovaisesti, sillä jos Camacho ja Pentlea aavistavat vähäisenkään, että olemme olleet pelissä mukana, heittävät he luullakseni meidät heti yli laidan." "Heittäkööt, mutta en aio ruveta rosvoksi, perämies! Ellet luule voivasi minua auttaa, teen sen yksinäni, ja sittenhän on kumma, ellen saa tuota poikaa Petreliin." "Suostun tuumaasi, jottet voisi sanoa minun jänistäneen. Mutta pidähän suusi visusti kiinni, ettei kukaan arvaa suunnitelmaamme." "Kyllä, perämies. Mutta lähtekäämme nyt tuonne alas pelaamaan." Kuultuani tämän edellä olevan keskustelun, tulin hyvin iloiseksi, ja voin tuskin uskoa sen olevan totta. Olivatko he vain puhelleet koetellakseen minua? Ei, sillä mitäpä heitä sellainen olisi hyödyttänyt ja miten olisin enää kiinteämmin voinut joutua Camachon ja Pentlean valtaan kuin nyt jo olin? Kävelin kuunarin kannella edestakaisin niin onnellisena kuin olisin ollut jo vapaa, ja kun kajuutasta kuuluva huuto ilmoitti, että minun oli tultava sinne, juoksin sinne yhtä nopeasti kuin koulussa ollessani olin rientänyt hakemaan mailaani ja palloani krikettierää varten. Mutta juuri kun laskeusin portaita, kuulin airojen loisketta ja muudan vene toi Camachon ja Pentlean laivaan. Minun oli riennettävä auttamaan heitä kannelle, ja Silas ja Reuben tulivat kajuutasta heitä tervehtimään. Kaikki neljä menivät jälleen alas, ja niin pian kuin luulin voivani tehdä sen turvallisesti, ryömin ilmanvaihtoluukun viereen kuuntelemaan heidän puhettaan. Olin juuri päässyt mukavasti sijoittumaan, kun eräs Camachon palvelija, Pedro, huomasi minut ja potkaisten minua kylkeen käski minun mennä keulaan. Tottelin, ja vaikka odotinkin tuntikausia, en saanut kumminkaan lähestyä kumpaakaan amerikkalaista perämiestä, sillä Camacho ja Pentlea jäivät laivaan koko yöksi poistuen sieltä vasta yhdeksän jälkeen seuraavana aamuna. Mutta ennen lähtöään, vaikka ei mastojen nokkia eikä ylimmäisiä raakoja asetettukaan paikoilleen, järjestyttivät he kuunarit kumminkin matkakuntoon aikoen purjehtia vain alimmaisilla purjeilla. Mastojen nokkiin sidottiin puiden oksia sitä varten, ettei mistään jokea ylös purjehtivasta laivasta huomattaisi aluksiamme. -- Kun he olivat menneet, sain käskyn viedä aamiaisen kajuuttaan Silakselle ja Reubenille. Tultuani alas katsoin odottavasti heihin, toivoen heidän puhuttelevan minua, mutta kun he eivät sanoneet sanaakaan, rohkaisin luontoni ja kysyin: "Odotetaanko tänne jotakin laivaa tänään?" Molemmat säpsähtivät ja toinen sanoi: "Mitä se sinulle kuuluu, nuori mies? Pidä sinä huolta vain omista asioistasi sotkeutumatta muuhun." Juuri silloin laskeutui Camachon mulattipalvelija kajuuttaan. Hän oli ilmeisesti jätetty laivaan siinä tarkoituksessa, että hän pitäisi silmällä noiden molempien perämiesten toimia. Heti tultuaan käski hän minun mennä kannelle sanoen haluavansa itse palvella herroja. Vetäydyin keulaan portaitten suojaan ja huomasin pian, että laivat juuri parhaillaan kääntyivät nousuveden mukana. Katsoessani rannalle näin merituulen heiluttelevan puiden latvoja ja samalla juolahti mieleeni kiivetä mastoon tarkastelemaan, huomaisinko mitään merkkiä Petrelin tulosta joelle. Onnistuin pääsemään sinne mulatin huomaamatta ja koetin sijoittautua niin mukavasti kuin suinkin noiden sinne kerättyjen oksien suojaan. Jonkun ajan kuluttua näin puiden latvojen yli katsoessani erään suuren joella purjehtivan prikin valkoiset ylimmäiset purjeet. Olikohan tulija Petrel? Katsoin kauan ja tarkasti koettaen saada selville isonmaston huipussa liehuvasta lipusta, oliko laiva isäni, mutta se oli niin purjeiden takana, etten nähnyt siitä kuin osan. Kun laiva oli saapunut melkein rinnallemme, koottiin sen ylimmäiset purjeet ja silloin eroitin selvästi lipussa olevan punaisen tähden. Näin selvästi raaoilla työskentelevät miehetkin, sillä laiva ei ollut meistä kuin korkeintaan viidensadan metrin päässä. Sain nopean päähänpiston ja vetäistyäni veitseni tupesta aloin katkoa nuoria, joilla oksat oli köytetty kiinni, että nuo raaoilla olevat miehet voisivat huomata kuunarin mastojen huiput. Kun olin saanut ne poikki, putosivat oksat kannelle ja maston pää paljastui kokonaan. Nousin seisomaan sille ja heiluttaen käsivarsiani koetin kiinnittää miesten huomion puoleeni. Purjeet oli nyt kiinnitetty ja miehet valmistautuivat laskeutumaan kannelle. Aloin pelätä, että uhkarohkea tekoni, jota voitiin melkein sanoa hullun työksi, oli ollut aivan hyödytön, kun suureksi ilokseni tuulenpuuska kietoi prikin ison maston huipussa liehuvan lipun merkkilippujen nuoran ympärille ja näin Jimmy Dudsin kiipeävän selvittämään sitä. Juuri vähää ennen pääsemistään sen luo katsahti hän minuun päin, jolloin koetin viittoa kahta kovemmin ja suureksi mielihyväkseni näin hänen huomaavankin minut. Toinenkin mies kiipesi raa'alle ja seisoen sillä näytti puhuvan kannellaolijoille minusta. Juuri tuota katsellessani kuulin Silaksen huutavan kannelta: "Laskeudu alas sieltä, veitikka! Mitä tulimmaista on sinulla siellä tekemistä?" Polvistuin huipulle voidakseni ruveta laskeutumaan viittoen kumminkin viimeisen kerran käsivarsillani ennen sitä, ja saatuani kiinni vetonuorista aloin liukua alas niin hitaasti kuin suinkin. Kuulin silloin kuulan vihellyksen ja näin sen sattuvan mastoon noin jalan päähän päästäni. En joutanut katsomaan ketä minun oli kiittäminen tuosta kohteliaisuudesta, vaan irroitin melkein otteeni ja tulin kannelle pikemmin kuin olin voinut aavistaakaan kaatuen selälleni maston juurelle. Päästyäni jaloilleni tarttui Silas minuun ja alkoi lyödä minua köydenpätkällä. Selkääni saadessani huomasin tuon mulatin seisovan peräkannella savuava musketti kädessään, joten minun oli häntä kiittäminen tuosta itseäni vastaan tehdystä murhayrityksestä. Hän tuli nyt luoksemme ja sanoi Silakselle jotakin, jota en kumminkaan ymmärtänyt. Mutta hänen tarkoituksensa selvisi minulle kumminkin pian, nähdessäni ruumasta haetut orjaraudat, joilla minut kytkettiin kanteen kiinni. Silas toimi itse vangitsijana ja käytti tilaisuutta hyväkseen kuiskatakseen minulle: "Sinä ajattelematon nuori pölkkypää turmelet pian kaiken. No, ole nyt siivosti! Raudat eivät ole lukossa ja tulevana yönä puoli kahden ajoissa on kanootti tuolla ylähangan ankkurikettingissä kiinni. Kun kuulet minun ja Reubenin riitelevän pelatessamme, on sinun paettava heti." Sitten hän löi minua muka korvalle ja lisäsi: "Luulenpa, että mastoihin kiipeileminen on sinulta nyt loppunut pitkäksi ajaksi, sinä nuori haisunäätä!" Sanottuaan sen poistui hän jättäen minut miettimään tilannetta. Vaikka ruumiini olikin arka ja hellä saamani selkäsaunan jälkeen, toivoin kumminkin voivan paeta, ollen melkein varma, että prikissä olevat ystäväni tiesivät missä olin. Olin iloisempi kuin pitkiin aikoihin ja odotin kärsimättömästi hetkeä, jolloin pääsisin vapauteen. Mulatti toi minulle muutamia keksiä ja mitallisen vettä. Olin juuri kohottamaisillani tuon viimeksimainitun huulilleni, kun näin Silaksen rypistävän kulmiaan minulle, jolloin pudotin mitan kannelle, niin että se kaatui. "Koska tuo penikka on noin huoleton, niin olkoon janoissaan!" huusi Silas silloin niin, että mulattikin sen kuuli. VIII. PAKONI ORJALAIVASTA. Päivä kului hitaasti väsyttäen minut kokonaan, ja kun vihdoin aurinko laski, aloin laskea tunteja kuumeisesti ja kärsimättömästi. Jonkun ajan kuluttua, kun oli jo aivan säkkipimeä selvästi lähestyvän myrskyn vaikutuksesta, tunsin miten käsi laskeutui suulleni ja kuulin Silaksen sanovan: "Hush, nyt on mulatti tuolla alhaalla. Oli hyvä, ettet juonut tuota vettä, sillä hän oli myrkyttänyt sen. Sanon nyt sinulle, mitä sinun on tehtävä. Laskuveden aika on juuri tullut ja pian rupeaa satamaan. Laskeudu silloin kanoottiin ja anna sen ajautua poukamasta, ennenkuin rupeat melomaan virtaa ylös. Päästyäsi prikiin on sinun ilmoitettava, että Simon Okopan miesten kanssa aikoo valloittaa laivan. Käske isäsi lähteä matkoihinsa, äläkä puhu meidän täällä olostamme mitään. Tässä on sinulle hieman rommia ja lihapalanen", ja ennenkuin ennätin sanoa sanaakaan kiitokseksi, poistui tuo vieras ystäväni luotani. Pian kuulin tuulen humisevan puiden latvoissa, mutta se tyyntyi melkein heti aivan kokonaan kaikkien muidenkin äänien vaietessa samalla, lukuunottamatta kajuutassa olevien perämiesten ja keulapuolella valvovien matruusien puhelua. Äkkiä valaisi kirkas salama taivaan moniksi minuuteiksi, kuten näytti, ja sitten seurasi sellainen jyrinä rankkasateineen, että kuvaus "sataa kuin saavista kaataen", tuntui minusta aivan oikealta. Irroitin heti kahleeni ja ryömittyäni kannen poikki pujahdin kettinkiaukosta laidan ulkopuolelle. Tunnustelin haparoiden, mihin kanootin kiinnitysköysi oli sidottu ja saatuani sen käsiini laskeuduin veneeseen hiljaa. Leikattuani nuoran poikki pukkasin kanootin menemään ja laskeuduin pitkäkseni sen pohjalle, ettei sen ajautuessa kukaan huomaisi minua, jos vene kulkiessaan sattuisi joutumaan laivan ikkunoista tuikkivien valojen piiriin. Huomasin pian, etten saisikaan jäädä asentooni, sillä sade täytti veneen nopeasti vedellä. Minun oli senvuoksi pakko nousta istualleni ja ammentaa vettä veneestä niin nopeasti kuin suinkin voin. Näin salamain valossa, että etäännyin kuunareista hyvin nopeasti ja aloin jo toivoa pääseväni poukamasta kenenkään huomaamatta, kun onnettomuudekseni eräs mies huomasi minut salamain valossa muutamasta patterista tahi linnoituksen ampuma-aukosta minun kulkiessa niiden välitse. Hän hälyytti heti muut ja tartuttuaan muskettiinsa ampui hän jälkeeni. Tartuin melaani ja painoin menemään niin nopeasti kuin suinkin vain pääsin, ja vaikka huomasin hälyytyksen kuuluneenkin laivoihin, pääsin kumminkin poukamasta päävirralle heidän saamatta minua kiinni. Ollessani poukamassa en ollut tuntenut myrskyn voimaa, mutta samalla hetkellä kun pääsin päävirralle pyöräytti tuulenpuuska kanoottini, jota en osannut oikein hoitaa, ympäri ja pian huomasin ajautuvani nopeasti virran suuta kohti. Silloin tällöin leimahtelevien salamain valossa näin olevani aivan lähellä rantaa, jossa mangrovepuiden juuret työntyivät kauas veteen. Onnistuin jollakin tavalla, en oikein tiedä miten, melomaan kanoottini muutamien esiinpistävien puitten juurelle ja tartuttuani oksista riippuviin ilmajuuriin hinauduin vähitellen puuhun Juuri kun olin saanut sellaisesta kiinni, tuli äkkinäinen tuulenpuuska sateineen vieden kanootin jalkaini alta, ja minä jäin riippumaan juuresta, johon olin tarrautunut kiinni. Löydettyäni tilavan ja mukavan haaran sijoittauduin siihen ja koetin saada häilyvät ajatukseni taas jonkunlaiseen järjestykseen. Ensin ihmettelin olivatko Jimmy Duds ja nuo toiset miehet tunteneet minut vai eivätkö. Mutta muistaessani, ettei Whydahin tietäjän kasvoihini pyyhkäisemä väri eikä Pentlean musta sotku olleet vielä kuluneet pois, tuntui minusta sellainen melkein mahdottomalta. Kaikissa tapauksissa olin varma, että isäni nyt tiesi orjalaivojen olevan virralla ja voi niin ollen olla varuillaan. Mutta miten minulle itselleni kävisi, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Minulla oli hyvin pienet mahdollisuudet tunkeutua mangrovesoiden läpi niiden takana olevalle kuivemmalle maalle, ja vaikka onnistuisinkin, olin varma, että orjalaivain tahi Okopan miehet saisivat minut pian kiinni tehdäksensä minusta jälleen orjan. Uimallakin pakeneminen tuntui melkein mahdottomalta, sillä virta oli aivan täynnä alligaattoreja. Onnekseni oli tuo tuulenpuuska, joka oli vienyt kanoottini jalkaini alta, viimeinen. Sade lakkasi, pilvet hajaantuivat ja kaikki tähdet alkoivat tuikkia niin omituisen kirkkaasti kuin ne ainoastaan lämpimässä ilmastossa vallinneen myrskyn jälkeen voivat. Olin niin surkeasti viluissani ja märkänä, etten kyennyt ollenkaan nauttimaan tästä ihmeellisestä kauneudesta, vaan ponnistin aivojani keksiäkseni jonkun keinon pelastua tästä vaarallisesta asemasta. Äkkiä kuulin tykkien ja muskettien pauketta ja jonkun matkan päässä joella näin laukausten välähdyksiä ja ilmaan nousseen sakean savun. Oliko prikin kimppuun jo hyökätty ja oliko laivassa olijat yllätetty vai olivatko he huomanneet viittailuni ja ymmärtäneet niiden varoittavan merkityksen? Jonkun ajan kuluttua tuntuivat äänet kuuluvan lähempää ja alkavan sitten vähitellen heiketä. Äkkiä näin prikin komeat purjeet mangrovepuiden yläpuolelta ja ymmärsin, että se, käyttäen hyväkseen maatuulta, pyrki äsken juuri kohoamaan alkanutta nousuvettä vastaan päästäkseen merelle. Melkein heti kun olin nähnyt sen, kuulin kovaa ampumista jälleen ja päätin siitä aivan oikein, että se silloin kulki poukaman ohi, johon kuunarit olivat kätkeytyneet ja jonka suussa olevista pattereista oli ruvettu ampumaan sitä. Päätökseni, mitä minun oli nyt tehtävä, oli paikalla valmis, sillä katsellessani edessäni olevaa jokea ajattelin, ettei Petrel sivuuttaessaan minut voinut olla kauempana kuin korkeintaan noin sadan metrin päässä. Riisuin senvuoksi vaatteeni ja päätin, että niin pian kuin laiva tulee näkyviin, laskeudun veteen ja koetan uimalla päästä siihen. Odotin kärsimättömästi sen tuloa näkyviin erään hieman ylempänä olevan niemen takaa ja nähtyäni sen halkaisijain ilmestyvän puiden takaa, laskeuduin aivan veden rajaan ollakseni valmis heittäytymään veteen silloin kun arvelin laivan olevan tarpeellisen matkan päässä ennättääkseni siihen. Mutta prikin takaa ilmestyivätkin tuon toisen kuunarin purjeet, ja pian olivat molemmat laivat näkyvissä ampuen toisiaan musketeilla kuin riivatut, sillä molemmat laivat olivat niin pääksytysten, etteivät ne voineet käyttää tykkejään kumpainenkaan. Koitti sitten hetki, jolloin arvelin voivani lähteä uimaan, ja laskeuduttuani veteen aloin ponnistella prikiä kohti. Uin niin nopeasti kuin voin aivan sen lähelle, ja luulin jo parin kolmen minuutin kuluttua pääseväni niin sen viereen, että minut voitaisiin nostaa kannelle, jonne päästyäni saisin syleillä isääni ja Villeä, kun äkkiä tunsin joutuneeni niin voimakkaaseen virtaan, että huomasin heti kaikki ponnistukseni turhiksi. En ollut muistanutkaan nousuvettä, jonka voimakkain haara sieppasi minut mukaansa. Näytti siltä kuin minun olisi pakko turvautua kuunariin, joka selvästi oli saavuttamaisillaan prikin siinä tarkoituksessa, että sen miehistö sitten voisi hyökätä prikin kannelle, mutta vaikka pääsinkin noin kuuden metrin päähän siitä, en voinut saavuttaa sitä, ja minun oli jäätävä keskelle virtaa, sillä ylöspäin virtaava nousuvesi oli niin voimakas, että minun oli melkein mahdotonta taistella sitä vastaan. Koetin toivottomuudessani uida vähän aikaa laivojen jäljessä, mutta huomasin pian jääväni nopeasti jälkeen, ja karttaakseni hukkumista oli minun pakko ruveta ponnistelemaan takaisin rannalle. Koetin kumminkin vielä, vaikkakin pienin toivein, huutaa ja viheltää kääntääkseni jonkun kuunarissa olijan huomion puoleeni, mutta yhtä hyvin olisin voinut ruveta herättämään kuollutta. Ja niin ollen oli minun pakko puolikuolleena toivottomuudesta ja väsymyksestä kääntyä rantaa kohden, jota en luullut enää voivani saavuttaakaan. En enää voinut uida yhtä tarmokkaasti kuin äsken, vaan liikutin ainoastaan vaistomaisesti käsiäni ja jalkojani, pikemmin säilyttääkseni henkeni kuin päästäkseni maihin, jossa en kumminkaan olisi tiennyt mihin ryhtyä. Siinä hitaasti uiskennellessani näin äkkiä edessäni veden pinnalla jonkun pitkän, tumman esineen. Muistin silloin Silaksen puheet krokotiileistä, ja luullen tuota edessäni olevaa esinettä sellaiseksi lakkasin uimasta ja rupesin kellumaan pelosta, että pieninkin liike voisi kääntää pedon huomion puoleeni. Aika, jonka pysyttelin hiljaa tuon peloittavan esineen kelluessa aivan vierelläni, tuntui äärettömän pitkältä, vaikka se todellisuudessa lienee kestänyt vain muutamia minuutteja, sillä kääntäessäni päätäni huomasin metsän yläpuolelle nousseen kuun valossa, että tuo luulemani krokotiili olikin tyhjä kanootti. Toivo palasi mieleeni ja hytkäytti minua kummallisesti, kun ponnisteltuani hetkisen onnistuin pääsemään siihen. Nyt oli minulla aikaa katsella ympärilleni ja huomasin, että Petrel ja kuunari olivat kiinni toisissaan ja päättäen laukauksista taisteltiin siellä nyt mies miestä vastaan. Katselin laivoja levottomasti ja äkkiä näin niiden molempain hypähtävän, jolloin niiden mastot heiluivat niin, että ne näyttivät melkein katkeavan. Sitten näin Petrelin eroavan kuunarista, joka ajauduttuaan sivuittain tyrskyihin joutui niiden pieksettäväksi. Sen kokkapuomi oli nähtävästi katkennut ja Petrel oli senvuoksi päässyt irti. Olisin nyt antanut vaikka mitä, jos olisin voinut päästä sen kannelle katsomaan, olivatko isäni ja Ville vielä hengissä, mutta minä ajelehdin nopeasti nousuveden mukaan virtaa ylöspäin ja minun oli ruvettava ajattelemaan, mitä voisin tehdä turvallisuuteni säilyttämiseksi. Tämä kanootti oli nähtävästi sama, jolla olin paennut Santa Mariasta, mutta aallot olivat vieneet sen melan, joten en voinut mitenkään sitä ohjata, vaan minun oli annettava sen ajelehtia virran mukana. Totesin, että kaikkien onnettomuuksieni syy oli tottelemattomuuteni Villeä kohtaan, ja kaduin katkerasti, etten kuunnellut häntä silloin, kun hän käski minun pysyä laivassa eikä lähteä tyrskyveneessä Whydahiin. Tein mikä oli mielestäni parasta näissä olosuhteissa ja rukoilin kiihkeästi Jumalaa suojelemaan minua kaikilta vaaroilta. Liukuessani varustusten sivu näin tulen tuikkivan niiden ampuma-aukoista ja tultuani kauemmaksi näin joen kummallakin rannalla suuria kyliä. Sitten alkoi virta kaveta hyvin nopeasti ja noin pari tuntia ajelehdittuani tarttui kanoottini eräälle joen etelärannalla olevalle matalikolle. Poukama, jossa kuunarit olivat olleet, oli joen pohjoisrannalla. Olin hirveästi viluissani, ja koska olin vaatteitta eikä minulla ollut minkäänlaista keinoa sytyttää tulta, tein sen, mikä luullakseni sellaisissa olosuhteissa olikin paras mahdollinen. Kaivoin nimittäin kuopan nousuveden rajan yläpuolella olevaan kuivaan hietaan ja pistäydyin sinne. Vuoteeni oli pehmyt ja lämmin, ja pian vaivuin raskaaseen uneen. IX. ALKUASUKASTEN JOUKOSSA. Kun heräsin, paistoi aurinko ja kuulin ääniä läheisyydestä. Katsoessani varovaisesti sinnepäin, näin suuren joukon nuoria naisia ja tyttöjä tulleen joen rannalle täyttämään vesipullojaan. Työskennellessään he nauroivat ja leikkivät. Ajattelematta ollenkaan mitä tein, nousin seisoalleni ja huudahdin, jolloin he heti sieppasivat pullonsa ja huudettuaan varoitukseksi piiloutuivat pensaihin. Katsoessani ympärilleni näin, että tuon leveän tien vieressä, jota myöten he olivat tulleet, oli kapeampikin polku. Lähdin kulkemaan sitä ja pian kääntyivät muutamat noista pakolaisista ympäri ja nähtyään, ettei minulla ollut aseita, tulivat minua kohti. Eräs, joka nähtävästi oli rohkeampi kuin toiset, koski minuun huutaen samalla jotakin tovereilleen, jotka purskahtivat nauramaan. Sitten kokoutuivat he kaikki ympärilleni katsellen hämmästyneenä tukkaani ja ihoani, jotka pitkäaikainen vedessäolo oli muuttanut melkein luonnollisen värisiksi. He puhua pärpättivät hirveästi ja tekivät minulle luultavasti paljonkin kysymyksiä, joihin en kyennyt vastaamaan, koska en ymmärtänyt sanaakaan heidän kielestään. Huomattuaan, etteivät he saaneet tietää mitään minulta, läksi pari juoksemaan polkua jonnekin muiden istuutuessa ympärilleni ja viittaillessa, että minäkin tekisin samoin. Odotettuamme noin kymmenen minuuttia palasivat nuo molemmat tytöt neljä miestä mukanaan. Kahdella miehellä oli vanhat piilukkoiset pyssyt ja kahdella pitkät keihäät, joilla he viittasivat minua nousemaan seisoalleni, ja sidottuaan nuoran kaulaani taluttivat he minut erään suuren kylän keskellä olevalle torille. Kylä oli ympäröity paksuista puunrungoista kyhätyllä aidalla, jonka sisäpuolella oli lukematon joukko matalampien ruokoaitauksien ympäröimiä majoja. Kylän keskellä olevan komean silkkipumpulipuun juurella oli katos, jonka alla oli neljän suuren rummun ympäröimä karkeasti veistetty ja sanomattoman suuri epäjumalankuva. Taluttajani veivät minut tuohon suojaan ja pakottivat minut istuutumaan niin, että eräs katon kannatinpylväs tuli lalkojeni väliin. Sitten sitoivat he nilkkani yhteen ja köytettyään vielä kätenikin selkäni taakse saivat he minut niin varmasti kiinni, että minun oli mahdoton paeta. Kaikki kylän asukkaat tulivat katsomaan minua ja muutamat lapset, oikeammin pienet mustat lihavat pikkupirut, jotka ensin kovasti pelkäsivät valkoista miestä, tulivat kumminkin rohkeammiksi huomatessaan, etten voinut liikkua. Ne pistivät sormensa silmiini ja silittivät tukkaani, mikä niistä näytti tuntuvan hyvin hauskalta, ja hieroivat ihoani nähdäkseen oliko valkoinen oikea värini vaiko ei. Niiden vanhemmat nauroivat kakarainsa vehkeille ja hyödyttömille ponnistuksilleni saadakseni olla rauhassa. Luullakseni sain istua siinä uteliaisuuden esineenä melkein tunnin, ennenkuin kuvan ympärillä olevia rumpuja alettiin paukuttaa ja eräs hyvin vanha valkotukkainen neekeri istuutui vieressäni olevalle tuolille. Toinen aivan yhtä vanha mies asettui hänen viereensä ja huomasin selvästi, että kyläläiset kunnioittivat noita molempia vanhuksia hyvin suuresti. Kun he olivat istuutuneet, lakkasivat rummut pärisemästä, ja tytöt jotka olivat löytäneet minut joenrannalta, kutsuttiin esiin ja saivat he nähtävästi selittää tapahtuman. Sitten saivat nuo neljä miestä, jotka olivat kuljettaneet minut kylään, tehdä vuorostaan selkoa, mitä tekemistä heillä oli ollut asiassa. Tämän jälkeen neuvotteli toinen vanhus, jonka kasvoissa oli mitä ihmeellisimpiä juovia ja ryppyjä, toisen vanhuksen kanssa ja antoi sitten muutamia määräyksiä, jotka toivat näyttämölle erään naamioidun miehen. Tuolla hurjimuksella oli kädessään suuri käyrä veitsi ja häntä seuranneella vaimolla iso puinen sanko, jonka hän laski maahan aivan viereeni. Mies pani toimeen suurenmoisen elenäytelmän osoittaakseen, että hän oli tullut paikalle katkaistakseen minulta pään. Tunsin joutuneeni tukalampaan asemaan kuin uidessani joessa ja luullessani kanoottia krokotiiliksi. Päätin kumminkin olla pelkäämättä, ja jos nyt niin kävisi, että minut tapettaisiin, niin päätin kuolla täysin englantilaisen syntyperäni mukaisesti. Vanhus piti nyt pitkän puheen mainiten usein Okopaa ja lopetettuaan kääntyi hän puoleeni ja sanoi minulle jotakin murteellisella englanninkielellä, josta en ymmärtänyt muuta kuin sanat: "Okopa", "Kapteeni" ja "Orjat". Menetin vihdoin kärsivällisyyteni ja huudahdin: "En ole espanjalainen enkä ymmärrä sanaakaan puheestanne! Olen englantilainen." Kansan käytös muuttui heti, ja tuo minun pyövelikseni aiottu mies katkaisi siteeni niin nopeasti kuin suinkin, ja vanhus sanoi: "Englantilaiset ovat yhtä hyviä miehiä kuin espanjalaiset ovat pahoja. Olet siis englantilainen?" "Olen", vastasin minä. "Olen englantilainen, mutta olen saanut olla espanjalaisten vankina." "Kauan aikaa sitten", sanoi vanhus, "soti Hararu Okopan isää vastaan, jolloin Okopan isä tappoi säälimättömästi Hararun vaimon. Hararun hän otti vangiksi ja myi espanjalaisille, joiden laivoissa Hararu sai olla niin kauan, kunnes englantilaiset voitettuaan espanjalaiset vapauttivat hänet, jolloin hän sai palata kotiinsa. Kaikki englantilaiset olivat hyviä Hararulle." Minut vietiin nyt erääseen aitaukseen, jossa Hararu perheineen asui. Hararu käski minun tulla erääseen majaan ja avattuaan erään suuren arkun sanoi hän minulle: "Siinä on paljon vaatteita, valitse niistä, mitä tarvitset." Halusin kiittää häntä, mutta hän jatkoi: "Sinun ei tarvitse, sillä englantilainen on aivan samanlainen kuin mustakin mies. Kun hän saa vaatteet päälleen, rupeaa hän syömään ja syötyään juttelemaan." Katsoessani arkkuun huomasin sen olevan täynnä kaikenlaisia vaatteita, silkki- ja kalikookangaskappaleita, ja jonkun aikaa haettuni löysin sieltä paidan, takin ja housut, jotka sopivat minulle niin hyvin, että puin ne heti ylleni "Tahdotko hatunkin?" kysyi Hararu ja mennen erään toisen arkun luo otti hän sieltä kuluneen meriupseerin lakin ja antoi sen minulle. Kun olin pukeutunut, vei hän minut erääseen toiseen suojaan. Siellä tarjottiin minulle jonkinlaista paistia, joka olisi muuten ollut erinomaista, ellei siinä olisi ollut niin paljon pippuria, että minun oli sitä hyvin vaikea syödä, muutamia banaaneja ja suuri tuopillinen palmuviiniä. Söin ja join vanhan Harurun seisoessa vieressäni ja kehoittaessa minua syömään enemmän. Olin kumminkin niin kärsimätön saamaan selville, mikä tuon heidän käytöksensä muutoksen oli saanut aikaan, että lopetin pian ja sanoin Hararulle, joka ei ollut suostunut vastaamaan kysymyksiini, ennenkuin olin syönyt kyllikseni, etten jaksanut enempää. Sitten alkoi Hararu selittää: "Olin yhteen aikaan espanjalaisen orjana, joka kohteli orjiaan hirveän pahasti pieksäen ja polttaen heitä. Sitten tapasi muudan englantilainen tuon espanjalaisroiston kohdellen häntä ansion mukaan ja vieden Hararun Sierra Leoneen, jossa hänet ristittiin Jack Spratiksi, joka on hyvä englantilainen nimi. Sitten läksi eräs englantilainen kauppalaiva tänne Ogowai-joelle ja minä pääsin mukaan. Isäni, veljeni ja sisareni elivät silloin vielä, mutta ovat nyt jo kaikki kuolleet, ja tuo englantilainen antoi minulle pyssyjä, vaatteita, rommia ja paljon muita tavaroita, jolloin jäin tänne ja minusta tuli suuri mies. Okopa on suuri varas, mutta hän on voimakas, sillä hän on saanut espanjalaisilta paljon pyssyjä ja muita tavaroita orjillaan." Kerroin Hararulle eli Jack Spratille, kuten hän halusi minun häntä nimittävän, kaikki mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin vene oli kaatunut Whydahin tyrskyissä. Kuvasin hänelle, miten olin paennut Santa Mariasta ja nähnyt isäni prikin poistuvan virralta. "Nuo espanjalaiset ovat pahoja miehiä, kuten Okopakin, ja ovat koettaneet anastaa isäsi laivan", sanoi vanhus. "Nyt he ovat suuttuneet, ja jos he saavat kuulla sinun oleskelevan täällä, lähettävät he jonkun ryöstämään sinut täältä ja katkaisevat kurkkusi, sillä Okopa on niin suuri roisto, että hän on valmis vaikka mihin." En viitsinyt muistuttaa uutta ystävääni, että kun hän luuli minua espanjalaiseksi, oli hänkin valmis katkaisuttamaan kurkkuni, vaan sanoin ainoastaan: "Ette suinkaan aio luovuttaa minua heille?" "En anna sinua Okopalle ainakaan vapaaehtoisesti, mutta jos Okopa hyökkää kimppuumme monine pyssyineen ja espanjalaistovereineen ja satut olemaan kylässämme, niin mitä voimme tehdä. Jos he saavat tietää valkoisen miehen oleskelevan kylässämme, lähettävät he jonkun miehen katsomaan, ja jos tuo mies huomaa sinut englantilaiseksi, kuten minäkin olen, rientää hän kertomaan Okopalle, jolloin hän, Camacho ja tuo Pentlea-roisto tulevat miehineen vangitsemaan sinut. Luullakseni on parasta, että lähdet kauemmaksi sisämaahan erään suuren tietäjän luokse ja oleskelet siellä jonkun aikaa. Poikani Tom, joka puhuu englannin kieltä ja on kaikessa yhtä mieltä kanssani, vie sinut sitten toiseen maahan johonkin sellaiseen paikkaan, jossa on englantilaisia laivoja, jolloin voit jälleen päästä isäsi ja veljesi luo." Olimme pysytelleet koko keskustelumme ajan Jack Spratin omassa majassa, jossa ei meitä lukuunottamatta ollut muita kuin muutamia hänen tyttöjään, jotka hän nyt lähetti hakemaan poikaansa Tomia, kuten hän suvaitsi tätä nimittää. Kun tämä tuli majaan, huomasin, että hän oli jo vanha harmaatukkainen mies. Hänen isänsä takoi nyt hänen päähänsä pitkän sarjan määräyksiä, joihin Tom aina vähän väliä vastasi: "Ymmärrän." "Hyvä on." Lopetettuaan lisäsi vanhus vielä: "Nyt sinun on seurattava Tomia, ja minä kerron kansalleni, että suuri tietäjä tuli sinua noutamaan nukkuessasi." Kiitin Jack Spratia hänen ystävällisyydestään ja kysyin samalla, eikö hän voisi hankkia minulle kenkiä, koska pelkäsin jalkaini muuten haavoittuvan matkan kestäessä. Hän lupasi tehdä voitavansa, mutta käski minun kumminkin lähteä matkaan heti. Tom avasi jonkunlaisen majan seinässä olevan salaoven ja viitattuaan minua seuraamaan opasti hän minut erästä hyvin kapeaa ruokoaitauksien välissä olevaa käytävää pitkin kylän ulommaiseen aitaukseen. Tartuttuaan koko voimallaan erääseen paksuun hirteen sai hän pari aidan runkoa siirtymään paikoiltaan niin, että aitaan ilmestyi rako. Tunkeuduimme siitä ulkopuolella olevaan hautaan ja siitä muutamalle vähän kuljetulle polulle, jota me seurasimme noin puolitoista tuntia, kunnes se katosi kokonaan paksuun ja tiheään viidakkoon. Tom sanoi aina silloin tällöin minulle: "Hyvä on, hyvä on!" ikäänkuin rohkaistakseen minua, ja koska hän vastasi samoin kaikkiin kysymyksiini, luulin hänen englannin kielen taitonsa supistuvan noihin pariin sanaan. Kun hän sittenkin vielä, kun luulin olevamme jo kokonaan eksyksissä, sanoi tuon saman: "Hyvä on!", luulin hänen puhuvan joutavia, sillä tilanne tuntui minusta hyvin tukalalta. Tom korotti nyt äänensä karjuen vähän aikaa hirveästi. Jonkun ajan kuluttua vastattiin hänelle samalla tavalla viidakon kaikkein tiheimmästä osasta, kuten olin kuulevinani. Muutamien minuuttien kuluttua siirrettiin eräästä puusta riippuvat köynnökset syrjään, ja mies ilmestyi eteemme. Tom polvistui heti tulijan eteen ja otettuaan multaa maasta hieroi hän sillä käsivarsiaan ja otsaansa. Sitten hän nousi ja puhui kauan ja nopeasti tuolle miehelle, viitaten silloin tällöin minuun. Kuulin hänen toistavan sanoja "Englantilainen", "Espanjalainen", "Okopa" ja "Hararu" aina jonkun ajan kuluttua. Mies vastasi hänelle samalla tavalla ja viitattuaan sitten Tomille ja minulle siirsi hän jälleen köynnökset syrjään ja läksi kulkemaan edellämme erästä kapeaa ja hyvin mutkaista polkua, jonka varrelle oli aina lyhyitten matkojen päähän varattu suuria kiviä sen tukkimiseksi. Seurattuamme opastamme noin kymmenen minuuttia Tomin toistaessa tuota iankaikkista "Hyvä on!" huudahdustaan, saavuimme eräässä puunrungoista kyhätyssä aitauksessa olevalle jykevälle portille, josta pujahdimme toiselle puolelle. Huomasin silloin saapuneeni suurelle avonaiselle torille, jossa oli toista kymmentä tuollaista samanlaista epäjumalan kuvaa kuin ensimmäisessäkin kylässä. Niillä oli jokaisella oma katoksensa, ja sitäpaitsi oli siellä vielä muutamia pieniä majoja, joissa niitä palvelevat papit, joista oppaamme oli yksi, asuivat. Paikan keskellä oli toinen aitaus, jonka sisäpuolelta näkyi hyvin suuri maja. Viitattuaan siihen sanoi Tom: "Jumalien asunto", osoittaen siten osaavansa enemmänkin englanninkieltä kuin "Hyvä on." Eräs noista majoista luovutettiin heti Tomille ja minulle. Tom koetti saada minut ymmärtämään paneutumalla pitkäkseen ja ollen nukkuvinaan, että meidän oli jäätävä sinne yöksi odottamaan hänen isäänsä, jonka hän sanoi tulevan. Koska maja näytti puhtaalta ja mukavalta ja koska siellä oli ruovoista valmistettu vuodekin, en vastustellut, vaan heittäysin heti sille pitkäkseni ja nukuin pian sikeään uneen, sillä olin äärettömästi väsynyt. X. PAPPIEN LUONA. Herättyäni huomasin Tomin valmistaneen minulle syötäväksi jonkinlaista velliä, jossa uiskenteli hyvin tikkuisesta ja melko täyttävästä hyvänmakuisesta vanukkeesta valmistettuja kokkareita. Kuten sittemmin näin, valmistettiin tuota vanukasta kypsymättömistä kasviksista, jotka ensin keitettiin ja sitten survottiin. Palanpainimeksi kaivoi hän jostakin esille pullollisen "jämerää" eli katajaviinaa, jota hän kehui äärettömän hyväksi. Kun en halunnut juoda sitä tippaakaan, ihmetteli hän kovasti ja tasasi sen pappien kanssa, joilla ei näyttänyt olevan mitään epäilyjä alkohoolijuomain käytön suhteen. Olin nyt täydellisesti toipunut ja halusin katsella hieman ympärilleni. Tutkiessani majaa löysin sieltä pyssynkin ja kysyin Tomilta, saisinko ampua sillä jotakin. Kuultuaan pyyntöni rupesi hän keskustelemaan pappien kanssa innokkaasti ja sanoi vihdoin: "Hyvä on, lähtekäämme", ja vietyään minut aitauksena olevasta portista sen ulkopuolelle läksi hän edelläni erään puuttoman suon yli vievää polkua pitkin läheisyydessä olevan joen rannalle. Joessa oli paljon sorsia ja muita vesilintuja. Onnistuin ampumaan muutamia, vaikka pyssy olikin vanha yksipiippuinen piilukolla varustettu haulikkorämä. Tom juoksi aina noutamaan linnut minulle ollen iloissaan kuin koulupoika. Kun hän sitten sattui huomaamaan erään parven, jossa oli toistakymmentä sorsaa, viittasi hän minulle, että ampuisin sen keskelle. Täytin hänen pyyntönsä ja tapoin yhdellä laukauksella kolme ja haavoitin neljää muuta. Tom hyppäsi heti virtaan noutamaan niitä. Seurasin jännitettynä, kun hän ahdisti erästä haavoittunutta sorsaa ja säpsähdin senvuoksi kovasti, kun takaani äkkiä pyrähti muutamia sorsia lentoon. Pyörähdettyäni katsomaan näin suuren, ainakin noin parikymmentä jalkaa pitkän python-käärmeen kiemurtelevan noin kolmen jalan päässä minusta. Pyssyni ei ollut latingissa, ja senvuoksi tartuinkin sen piippuun molemmin käsin voidakseni iskeä käärmettä päähän, kun se äkkiä laskikin päänsä maahan ja alkoi madella tiehensä. Huusin Tomille, joka tuli juosten sorsat kädessään ja nähtyään käärmeen sanoi: "Sehän on jumaliemme jumala", ja viittasi minua palaamaan kylään heti. Kulkiessamme kylään päin seurasi käärme meitä. Peläten tuota suurta matelijaa riensimme kylään niin nopeasti kuin suinkin, mutta käärme seurasi meitä sinnekin. Kun papit näkivät käärmeen, eivät he näyttäneet ollenkaan säikähtävän, vaan tulivat päinvastoin hyvin iloisiksi, ja sillä aikaa kuin toiset pärisyttivät rumpuja ja puhalsivat torviin, avasivat muut tuon sisimmäisen aitauksen portin ja käärme mateli suoraan sinne. Käytin tilaisuutta hyväkseni katsoakseni sinne ja näin koko aitauksen olevan täynnä suuria käärmeitä, joista ei kumminkaan yksikään ollut niin kauhea kuin tuo hirviö, joka oli säikähdyttänyt minut melkein kuoliaaksi. Niin pian kuin käärme oli sisäpuolella, sulkivat papit portin ja ympäröityään Tomin alkoivat kysellä häneltä kysymästä päästyäänkin. Hänen vastauksensa näyttivät ilahduttavan heitä kovasti ja he heittivät kaikki ampumani sorsat käärmeille ruoaksi. Tuolle uudelle tulokkaalle olivat he varanneet vuohen, joka, huolimatta sen toivottomista ponnistuksista, työnnettiin aitaukseen, jossa python heti hyökkäsi sen kimppuun ja puristettuaan sen ruumiillaan melkein muodottomaksi möhkäleeksi valmistautui nielemään sen. Kiipesin aidan harjalle katselemaan tuota toimitusta, jota Tomkin tarkasteli sanoen aina silloin tällöin "Hyvä on!" Silloin kuulin samanlaista huutoa kuin millä Tomkin oli ilmoittanut tulomme, ja Tom hyppäsi heti viereltäni maahan sanoen: "Isä tulee!" Menin Tomin ja erään papin kanssa Hararua eli Jack Spratia vastaan. Tämä kertoi olleen mainion asian, että olin heti lähtenyt kylästä, sillä Okopa oli lähettänyt miehiä kysymään, missä tuo valkoinen mies oli, joka oli tullut kylään sinä aamuna. "Kuinka he voivat saada sen niin pian tietää?" kysyin minä. "Kysyä nyt sitä, sillä eihän sellainen voi pysyä salassa. Toinen kertoo toiselle, ja niin edespäin, kunnes asia on jokaisen tiedossa." "Mitä minun on tehtävä? Pelkäättekö Okopaa?" "Okopa ei muuten välittäisi koko asiasta, mutta nuo orjakauppiaat ovat uhanneet häntä, että ellei hän toimita sinua heille takaisin, ampuvat he tykeillään hänen kylänsä raunioiksi. Kerroin heille senvuoksi, milloin tulit kyläämme ja ilmoitin antaneeni sinulle vaatteet, ruokaa ja makuupaikan. Mutta sitten valehtelin, etten löytänytkään sinua enää tullessani sinua herättämään, koska olit karannut kuin varas." Tämä kuulosti minusta omituiselta, sillä olihan Hararu luullessaan minua espanjalaiseksi ollut vähällä mestauttaa minut, mikä ei lainkaan osoittanut hänen pelkäävän espanjalaisia, ja minä sanoinkin sen hänelle. "Tuo on kyllä totta, mutta aikoessani mestauttaa sinut en tiennyt, että joella oli espanjalaisia laivoja. Luulin sinua joksikin haaksirikkoutuneeksi, siinä kaikki." "Mutta nythän voivat nuo espanjalaiset", sanoin minä, "jos he nyt haluavat minut haltuunsa, ymmärtää, etten voi kulkea viidakoissa yksinäni ja saavat niin ollen pian selville, missä oleskelen." "Niin kyllä", vastasi Jack Sprat, "ja senvuoksi saapikin poikani heti, kun kukko on laulanut, viedä sinut kauas täältä, etteivät hakijat, jos nyt sellaisia tänne ilmestyy, löydä sinua." Olin kylliksi viisas tyytyäkseni tähän, ja kun me olimme saapuneet pappien kylään, vietiin Hararu heti katsomaan tuota suurta käärmettä, joka nyt oli niellyt pukin ja nukkui. Hän tuli luokseni sanoen minun olevan jonkun mahtavan voiman suojeluksessa, koska ei käärme ollut hyökännyt kimppuuni. Tämä ihmetytti minua, koska Whydahissa olevan käärmetemppelin pappi oli sanonut minulle samaa. Tulin hyvin iloiseksi kuultuani sen, mutta en uskaltanut kumminkaan olettaa, huolimatta hänen ystävyydestään minua kohtaan, että hän ulottaisi vieraanvaraisuuttaan niin pitkälle, että hän rupeaisi vastustamaan espanjalaisia, jos ne tulisivat hakemaan minua hänen kylästään. Olin varma, etteivät Pentlea eikä Camacho elleivät he olleet hukkuneet kuunarin joutuessa karille, uskoisi mihinkään tuollaiseen juttuun, eivätkä siihenkään, ettei Jack Sprat miehineen voinut minua löytää. Minulle sanottiin, että minun oli mentävä aikaisin levolle, koska meidän seuraavana päivänä oli kuljettava kauas ja oli senvuoksi lähdettävä hyvin varhain. Menin niin ollen tuohon minulle määrättyyn majaan ja paneuduin pitkäkseni vuoteelleni, mutta en voinut nukkua, sillä tulevaisuuteni alkoi minua kovin huolestuttaa. Ilmeisesti eivät nuo Petrelin miehet olleet minua tunteneet, sillä muussa tapauksessa ei isäni olisi mitenkään lähtenyt joelta koettamatta pelastaa minua. Nyt lähetettiin minut sisämaahan enkä voinut ollenkaan ymmärtää, miten sieltä jälleen pääsisin rannikolle ja takaisin Englantiin. Muistin kumminkin silloin, mitä olin kuullut kerrottavan Livingstonesta, ja päätin hänen laillaan pysyä rohkeana ja luottaa Jumalaan, jonka avulla toivoin vihdoin pääseväni kotiin. Ajatellessani tätä muistinkin, etten ollut rukoillut pitkään aikaan. Laskeuduin heti vuoteeltani lattialle ja rukoilin kauan sydämeni pohjasta pelastusta, unhoittamatta kiittää osakseni tulleista muista armonosoituksista. Kun lopetin, kuulin melua ulkoa, ja koettaessani avata majani ovea huomasin sen pönkitetyksi ulkopuolelta. Kurkistaessani muutamasta seinässä olevasta reiästä näin, että ylimmäinen pappi oli yksinään kylän keskellä olevan sisemmän aitauksen portin edustalla syventynyt johonkin salaperäiseen toimitukseen. Kaikkien majojen ovet oli suljettu ja paikkaa valaisi ainoastaan pienestä nuotiosta tuikahteleva tuli. Katselin häntä kauan aikaa, kun hän tiputteli pukin sarvesta jotakin nestettä vasempaan käteensä huolellisesti tarkastellen tippoja niiden pudotessa ja laulaen koko ajan omituista yksitoikkoista säveltä. Hän oli selvästi hyvin hämmästynyt, sillä joskus hän näytti hyvin tyytymättömältä ja joskus hän hymyili. Vihdoin hän äkkiä hyppäsi korkealle huudahtaen kovasti ja juoksi avaamaan majojen ovia kutsuen sisälläolevia ulos. Tuleen lisättiin uusia oksia, ja he rupesivat tanssimaan sen valossa kaamealla ja hirveällä tavalla. Ainoastaan vanha Jack Sprat pysyi rauhallisena. Sitten he lopettivat yhtä nopeasti kuin olivat alkaneetkin, ja Jack Sprat sanoi minulle haettuaan minut paikalle: "Jumalat ovat suosiolliset sinulle ja auttavat sinua. Parin kolmen tunnin kuluttua lähtee Tom opastamaan sinua. Virralle päästyänne voitte matkustaa kanootilla, ja neljän päivän kuluttua pääset miesten luo, jotka vievät sinut suurelle virralle, missä on paljon laivoja. Sitten voit päästä jossakin niistä omaan maahasi." Kiitin vanhusta hänen kaikesta minulle suomastaan avusta ja kysyin lopuksi, voisinko tehdä jotakin hänen hyväkseen, jos vielä joskus satun pääsemään Englantiin. "Siihen kuluu kauan aikaa", sanoi hän, "ja olen jo vanha mies. Luultavasti olen jo silloin kuollut, mutta käskekää tuttavienne tekemään kauppoja Tomin eikä Okopan kanssa. Levittäkää tieto kirjeillä, ellette muuten voi." XI. JÄNNITTÄVÄ MATKA. Palasin nyt majaani ja odotin kärsimättömästi hetkeä, jolloin minun oli lähdettävä, sillä en tuntenut olevani turvassa ollessani näin lähellä Pentleaa, Camachoa ja noita muita orjakauppiaita. Vaikka nuo molemmat amerikkalaiset olivatkin näyttäneet tahtovansa olla ystäviäni, oli heitä kumminkin vain kaksi, eikä heillä näyttänyt olevan suurtakaan vaikutusvaltaa. Vihdoin kuulin kukon kiekuraisen, ja Jack Sprat tuli sanomaan: "Nyt on Tom valmis lähtemään." Hyppäsin heti vuoteeltani ja näin Tomin, jolla oli palmunoksista valmistettu soihtu kädessään, valmiina lähtemään. Jack Sprat antoi minulle pyssyn, jolla olin ampunut edellisenä päivänä. Sekä hän että edellisenä yönä näkemäni pappi hieroivat otsaani jotakin moskaa, ja viimeksimainittu sitoi vyötäreilleni solmuisen nuoranpätkän, josta riippui pari pientä tikkua ja joka vanhan ystäväni sanojen mukaan oli "erinomainen kapine torjumaan vaaroja". Ruvetessani kiittämään vanhusta hänen ystävällisyydestään torjui hän yritykseni päättäväisesti ja laskien molemmat kätensä olkapäilleni työnsi hän minut edellään ystävällisesti kylästä ja sulki sitten portin. Seurasin Tomia tuota samaa kapeata polkua sinne, jossa käärme oli säikäyttänyt minua edellisenä päivänä. Rannalla oli meitä odottamassa eräs mies puunkuoresta valmistettuine veneineen, joka oli noin kahdeksantoista tuumaa leveä ja parikymmentä jalkaa pitkä. Tom käski minun mennä tuohon heilakkaan ja hauraaseen laivanrakennustaidon mestariteokseen. Päästyäni siihen oli minun pakko heti polvistua sen keskelle ja tarttua kiinni kumpaankin laitaan estääkseni venettä kaatumasta. Hämmästyin senvuoksi suuresti nähdessäni, että Tom ja tuo toinen mies voivat sitä eteenpäin meloessaan seisoa siinä. Kiisimme pian eteenpäin virralla tuon pienen kanootin pujahdellessa miesten tarmokkaasti meloessa. Lyhemmässä kuin neljännestunnissa pääsimme jo niin kauaksi, että näin edessämme suuremman ulapan. Hetken kuluttua saavuimme erään suuren kanootin viereen, jossa oli kaksitoista soutajaa. Nousimme Tomin kanssa siihen ja niin alkoi matkani Ogowaita ylöspäin. Vaikka olimmekin jo niin kaukana virralla, että Okopan ja Hararun kylät olivat näkymättömissä, käski Tom kuitenkin meitä olemaan ehdottomasti hiljaa, koska kaikki toisella rannalla olevat kylät kuuluivat Okopan valtakuntaan. Pysyttelimme senvuoksi meloessamme niin lähellä kuin suinkin Hararun puoleista rantaa karttaaksemme väkevintä virtaa ja kaikkia uteliaita katseita. Kanootin keskelle oli valmistettu palmunoksista jonkinlainen katos minulle Jack Spratin käskystä. Sieltä löysin minä kaikenlaisia minulle hyödyksi arveltuja tavaroita, kuten pito- ja vuodevaatteita, jotka oli järjestetty niin, että voin joko istua tahi maata niillä mukavasti. Jatkoimme matkaamme jonkun aikaa aivan äänettöminä. Kuun säteet valaisivat joesta nousevaa paksua usvaa, ja ohikulkiessamme voimme nähdä puiden tummat varjot. Vihdoin aloin kuulla hyönteisten surinaa ja lentoon pyrähtelevien lintujen siipien suhinaa, jotka ilmaisivat, että tuo troopillisen yön viimeisten tuntien kuolettava hiljaisuus läheni loppuaan. Päivä koittikin pian ja sumu keräytyi joen keskelle, jättäen rannan, jonka puiden varjossa meloimme, aivan kirkkaaksi. Köynnösten peittämien kukkivien tahi hedelmää kantavien puiden ihanuus oli minusta sanoin kuvaamaton, varsinkin silloin, kun niiden lehvät ojentautuivat kauas virralle. Ruohopalmun pitkät haiveniset tähkät ja rottinkiruovot, joista koulupojat tahi paremmin sanoen opettajat niin paljon pitävät, tunkeutuivat noin viisitoista tahi parikymmentä jalkaa virran yläpuolelle. Sarvi- ja muut linnut pyrähtelivät säikähtyneinä lentoon meloessamme ohi. Kun sumu jo yhä enemmän haihtui, näimme matalikoilla kaunissiipisiä kurmitsoita ja muita outoja lintuja. Kuningaskahlaajat istuivat vedestä sieltä ja täältä työntyvillä oksilla vahtimassa saalistaan. Toiset niistä olivat suuria ja kokonaan harmaita, kun taasen toiset eivät olleet kolibria suurempia ja voivat kilpailla niiden kanssa höyhenpukunsa koreudella. Tom alkoi nyt katsella matalikkoja tutkivasti ja tarkasti kehoittaen miehiä melomaan niin kovasti kuin suinkin. Juuri kun aurinko näyttäytyi puiden latvojen yläpuolella, pysähdytti hän veneen ja muutamia miehiä laskeutui veteen ja alkoi tehdä reikiä erääseen ruovoista tehtyyn aitaan, joka peitti erään poukaman suun. Kun olimme saaneet kanoottimme sinne, panivat miehet ruovot paikoilleen. Tyhjennettyämme kanootin upotimme sen. Sitten kahlasimme pitkän matkaa poukamaa pitkin, kunnes saavuimme kapealle polulle, jota läksimme seuraamaan. Jonkun ajan kuluttua saavuimme erääseen pieneen aukeamaan, jossa oli pari majaa. Tarkoituksemme oli pysähtyä sinne siksi päiväksi, ja Tom sanoi: "Hyvä on, hyvä on!" Koska en voinut ymmärtää, miksi näin teimme, kysyin Tomilta. Saatuani hänet vihdoin ymmärtämään mitä tarkoitin, vastasi hän: "Okopan miehet vangitsevat kaikki virralla liikuskelevat vieraat neekerit." Onnistuin saamaan selville, että suuri joukko Okopan miehiä oli mennyt virtaa ylöspäin hankkimaan orjia espanjalaisille ja voivat minä hetkenä tahansa palata, jolloin he eivät olisi päästäneet kanoottiamme taistelutta sivuitseen. Muutamat miehet rupesivat nukkumaan, muutamat tupakoivat ja muutamat söivät, mutta koko tuon aukeamassa olomme aikana vahdittiin valppaasti, sillä olisihan voinut sattua, että joku Okopan mies olisi sattumalta voinut saada selville, mihin olimme kätkeneet kanoottimme. Mutta koska tuo ruoko-aita oli samanlainen kuin sadat muut Ogowaihin virtaavien pienien jokien suihin kalojen pyyntiä varten kyhätyt padot, voimme olla melkein varmat, ettei sitä huomattaisi. Minulla oli nyt hyvää aikaa tutkia ystäväni Jack Spratin minulle lahjoittamia tavaroita. Katsellessani niitä sain joka hetki yhä enemmän syytä kiittää laupiasta sallimusta, joka oli johdattanut minut Spratin kylään Okopan ja hänen liittolaistensa kylien sivu. En löytänyt sieltä ainoastaan vaatteita ja helmiä voidakseni ostaa ruokaa ja maksaakseni oppailleni, vaan myöskin toisen vaatekerran ja neljä hyvää valkoista paitaa omaa tarvettani varten. En nyt enää kaivannut muuta kuin hattua suojaksi auringon säteiltä, sillä saamani lakki ei ollut tarkoitukseen sopiva, ja jonkinlaisia kenkiä jalkaini suojaksi piikkejä ja kiviä vastaan, jotka olivat repineet ne jo melko pahasti. Selitin asian Tomille, joka haki neulan jostakin ja purki eräästä kangaspalasesta lankaa. Leikkasin sitten erään valkoisen kangaskappaleen palasiksi muodostaen niistä jonkinlaisen merimieshatun tapaisen päähineen. Sillä aikaa kuin olin siinä hommassa, oli Tom punonut jostakin puunkuoresta karkeata nuoraa ja koetti saada minut ymmärtämään, että ompelemalla sen jotenkin yhteen voisin saada jonkinlaiset sandaalit jalkoihini. Suurella vaivalla sainkin vihdoin muodostetuksi tuosta nuorasta jalkapohjieni mukaiset kappaleet, ja kiinnitettyäni niihin leveät, lujasta pumpulikankaasta leikkaamani kaistaleet sain ne sidotuiksi kiinni jalkoihini. Tämä ja Tomin minulle valmistaman ruoan syöminen veivät minulta melkein koko päivän. Myöhään illalla kuulimme rumpujen pärinää ja melojien laulua, jotka pian ymmärsin Okopan miesten aikaansaamaksi meluksi, kun he matkustivat virtaa alaspäin orjineen. Tähystäjämme ilmoitti meille, että viisi suurta kanoottia täynnä orjia, oli mennyt sivu. Koska aurinko oli jo aikoja sitten laskenut, palasimme kanootillemme, ja tyhjennettyämme veden siitä kuormitimme sen ja aloimme jälleen jatkaa matkaamme virtaa ylös. Meloimme muutamia tunteja äänettöminä. Emme nähneet emmekä kuulleet mitään aina kello yhteentoista asti, jolloin huomasimme vastapäisen rannan äkkiä kirkastuvan siellä sytytetystä tulesta ja kuulimme kuin kidutettavien ihmisten huutoja. Veneemme eteen molskahtava kuula ilmaisi meille myöskin pian, että meidätkin oli huomattu. Herkesimme melomasta ja annoimme veneemme liukua takaisin virran mukana, kunnes pääsimme erään metsäisen niemen suojaan, jolloin rupesimme neuvottelemaan, mitä meidän olisi tehtävä. Kuulimme uusia huutoja, ja vaikka en ymmärtänytkään, mitä Tom ja nuo muut miehet sanoivat, näin heidän kumminkin olevan hyvin kuohuksissaan, koska he latasivat pyssynsä, tarkastivat niiden sankkiruudin ja heiluttaen puukkojaan ja kirveitään näyttivät hyvin uhkaavilta. Huudot toistuivat, ja voimme silloin tällöin erottaa sanojakin. Pukkasimme kanoottimme pois puiden suojasta ja meloessamme kaikin voimin tulta kohti sanoi Tom: "Okopan miehet ovat sellaisia roistoja, että he ovat varastaneet tuon miehen vaimon", viitaten samalla erääseen mieheen, joka oli sijoittautunut kanootin keulaan heiluttamaan pyssyään ja tanssimaan kuin riivattu. Tullessamme lähemmäksi ammuttiin meitä vielä pari kertaa, mutta silloin kun kanoottimme keula liukui rantaan ja me kaikki hyppäsimme veneestä maihin, pakenivat melkein kaikki vankien vartijat, ja ainoastaan kolme jäi odottamaan meidän hyökkäystämme. Lyhyemmässä ajassa kuin menee tämän kirjoittamiseen tapettiin nuo kolme, mutta he ennättivät kumminkin haavoittaa keihäillään muutamia meidän miehiä. Vangit, sekä miehet että naiset, oli kahlehdittu toisesta jalastaan pitkään, raskaaseen pölkkyyn, niin että heidän oli mahdoton liikkua. Vapautimme heidät muutamissa minuuteissa ja riensimme kaikki kanoottiimme ruveten heti melomaan toiselle rannalle niin nopeasti kuin suinkin. Muutamat vapauttamamme orjat tarttuivat airoihin ja meloivat haavoittuneiden puolesta. Jonkun ajan kuluttua onnistuin saamaan selville Tomilta, että vapauttamamme henkilöt olivat kotoisin eräästä kauempana virran yläjuoksun varrella olevasta kylästä. Heidän ollessa matkalla tavalliseen markkinapaikkaan olivat Okopan ja hänen liittolaistensa miehet yllättäneet heidät ja ottaneet heidät vangiksi. Tuo mies, joka oli luullut vaimonsa olevan noiden vankien joukossa, oli sattunutkin olemaan oikeassa, sillä hänellä kuului olevan vaimoja useassa paikassa, jotta hänellä olisi enemmän vaikutusvaltaa kulkiessaan kauppamatkoilla. Heidän vangitsijansa olivat jääneet jälkeen Okopan miesten muodostamasta pääjoukosta, koska he olivat jääneet ryyppäämään muutamien ystäviensä luo lähelle sitä paikkaa, josta olimme heidät löytäneet. Kannoimme haavoittuneet miehet veneen keskellä olevan katoksen alle ja koetin auttaa Tomia haavojen sitomisessa niin hyvin kuin osasin. Ollessamme juuri tuossa työssä kuulimme takaamme melojen molsketta ja miesten huutoja, ja pian ymmärsimme olevamme takaa-ajettuja. Miehemme, jotka tähän asti olivat meloneet äänettöminä, rupesivat nyt kovasti laulamaan ja lisäsivät ponnistuksiaan saadakseen kanootin parempaan vauhtiin. Siten ponnistelimme koko yön, eivätkä miehet saaneet ollenkaan levähtää, paitsi silloin, kun joku nainen rupesi hetkiseksi jonkun sijaiseksi vaikeaan työhön. Vihdoin loppui sekin yö. Kun päivä valkeni, huomasimme kaksi meidän kanoottimme suuruista ja yhtä suurella miesjoukolla miehitettyä kanoottia takanamme. Nähtyään meidät kiljaisivat takaa-ajajamme kovasti ja kummankin kanootin keulassa oleva mies ampui, mutta onneksi eivät heidän pyssynsä kantaneet meihin asti. Koska miehemme alkoivat olla jo kokonaan väsyneitä, ymmärsin selvästi, että ellemme pian pääsisi johonkin turvalliseen paikkaan tahi jotenkin voisi vahingoittaa takaa-ajajiamme, joutuisimme pian heidän käsiinsä, eivätkä he varmaankaan säälisi meitä ollenkaan. Tom viittasi minulle nyt, että ottaisin pyssyni ja tulisin hänen kanssaan kanootin perään. Koska takaa-ajajamme kuulat putoilivat yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, oli meidän vihdoin pakko vastata heidän ampumiseensa. Huomasin pian, että kanootista ampuminen oli kaikkea muuta kuin helppoa, ja koska pyssyni lataaminen oli melko vaivalloista hommaa, voimme ampua vain harvoin ja silloinkin epävarmasti. Onneksi oli takaa-ajajillamme kestettävänä samat vaikeudet, eivätkä he senvuoksi voineet aiheuttaa meille mitään vahinkoa. Ammuskeltuamme toisiamme noin puoli tuntia kumpaisenkaan saamatta sattumaa kuulin luodin vihellyksen, ja räiskähdyksen, kun se sattui johonkin takanani olevaan, ja sitten äänekkään loiskahduksen. Takimmainen meloja oli saanut kuulan päähänsä ja pudonnut jokeen, josta hän ei milloinkaan enää kohonnut ihmisten ilmoille. Hänen putoamisensa aiheuttama keikkuminen pysähdytti melomisen hetkeksi, jolloin vihollisemme saavuttivat meitä hieman, ollen nyt ainoastaan noin viidenkymmenen metrin päässä meistä. Tulin päättäväisemmäksi kuin milloinkaan ennen ja tähdättyäni hyvin huolellisesti ammuin, jolloin meitä lähinnä olevan kanootin keulassa oleva mies levitti käsivartensa ja kaatui selälleen. Tämä aiheutti hetken hämmennyksen hänen kanootissaan, ja kun Tom samassa onnistui ampumaan erään toisen kanootin melojan, saimme menettämämme välimatkan takaisin. Koska pian kumminkin pari meidän miestämme kaatui ja kolmas haavoittui, luulin takaa-ajajiemme pääsevän heti seuraavassa minuutissa vierellemme ja ryhtyvän käsikähmään kanssamme. Sanoin sen Tomille, mutta vastaukseksi näytti hän vain kaikki hampaansa sanoen: "Hyvä on!" Samassa silmänräpäyksessä kuulin kumeaa rummunpärinää ja käännyttyäni katsomaan näin meidän juuri saapuneen erään suuren kylän läheisyyteen. Sieltä riensi miehiä rantaan työntämään kanootteja vesille. Kun Tom huomasi minun ymmärtäneen tilanteen, sanoi hän: "Nyt tästä vasta hyvä tulee", ja takaa-ajajamme, jotka nähtävästi olivat seuranneet meitä pitemmälle kuin heidän tarkoituksensa oli ollut, kääntyivät ympäri ja alkoivat meloa myötävirtaan. Muutamassa hetkessä läksi kylästä kuusi suurta kanoottia ajamaan niitä takaa niin nopeasti kuin suinkin ja me yhdyimme niihin. Vähemmässä kuin puolessa tunnissa joutuivat takaa-ajajamme vangiksi ja me kaikki nousimme maihin kylän rannassa. Tom näytti olevan siellä hyvin ikävöity vieras ja hänen valkoinen seuralaisensa herätti suurta huomiota, sillä sen rodun edustajaa ei oltu vielä ennen milloinkaan nähty niin kaukana Ogowain rannoilla. Nuo vapauttamamme vangit olivat kotoisin tästä paikasta, ja heidän vapaaksipääsemisensä kunniaksi pantiin heti toimeen suuri juhla, johon kaikki ottivat osaa. Meille sanottiin, että saisimme olla kylässä kuin kotonamme. Alkuasukaslääkärit rupesivat heti hoitamaan haavoittuneita miehiämme ja Tom sanoi minulle, nähtyään heidän valmistuksensa, miesten kyllä pian toipuvan. Olin hyvin levoton, koska en tiennyt, mitä minulle aiottiin tehdä ja pitikö minun vielä matkustaa etemmäksi. Olin nyt koko tämän ajan etääntynyt rannikolta, ja vaikka selvästi huomasinkin, että olin päässyt pakenemaan Camachon, Pentlean ja Okopan kynsistä, tuntuivat minusta mahdollisuuteni päästä jälleen Petreliin yhä pienemmiltä. Tom vastasi vain kaikkiin kysymyksiini "Hyvä on!", ja huomasin pian, että sekä hän että muut miehemme olivat juoneet niin paljon palmuviiniä, katajaviinaa ja muita väkijuomia, joita heille tarjoiltiin voittomme johdosta, etten voinut toivoakaan saavani heiltä kunnollista vastausta ennen juhlallisuuksien loppumista. XII. SISÄMAASSA. Tom ei unhottanut kumminkaan hankkia minulle ruokaa ja paikkaa, jossa voin nukkua. Alistuin senvuoksi katselemaan noiden orjuudesta vapautettujen ihmisten huvituksia. He olivat nyt, sen sijaan että olisivat olleet vankeja, joiden olisi ollut pakko elää alituisessa pelossa tulla lähetetyiksi pois maastaan ystäviensä ja omaistensa luota, vapaat ja onnelliset, jota vastoin nuo, jotka olivat ryöstäneet heidät ja heidän toverinsa, oli nyt kahlehdittu jaloista puupölkkyihin ja sidottu nuorilla kaulasta yhteen. Kylän kaikki lapset ja naiset ivasivat ja uhkailivat heitä. Jonkun ajan kuluttua käski päällikkö, jonka nimen Tom sanoi olevan Karema, neuvonantajiensa, vaimojensa, rumpaliensa ja soittajiensa kokoontua torille. Ne ryhmittyivät puoliympyrään hänen ympärilleen, jolloin muu kansa vetäytyi hieman taaksepäin, niin että he jäivät yksikseen aukeaman keskelle. Nyt pärisytettiin rumpuja ja soitettiin torvilla noin parikymmentä minuuttia, ja vaikka minusta heidän soittonsa kuulostikin kaikkea muuta kuin sopusointuiselta, näyttivät sekä kuulijat että soittajat olevan hyvin tyytyväiset. Mutta kesken kaikkea nosti Karema kätensä, jolloin soitto lakkasi. Hän hyppäsi seisoalleen ja alkoi kiihkeästi puhua, kulkien edestakaisin ja huitoen käsillään. Aina silloin tällöin hänen keskeyttäessään pärisytettiin rumpuja ja torvensoittajat puhalsivat pitkään ja kimeästi, ja kaikki läsnäolijat huusivat: "Eh-a-a-a-a-n! Karema! Eh-a-a-aa-n!" ilmaistakseen hyväksyvänsä hänen puheensa. Vihdoin Karema lopetti ja vaipui hengästyneenä istumaan tuoliinsa. Silloin Tom ja muut veneemme miehet hyökkäsivät esiin huitoen käsillään ja aloittaen hurjan sotatanssin, johon Karemankin miehet yhtyivät. Miesten liikkeet ja huudot ja rumpujen ja torvien pärinä muodostivat kummallisen ilmenäytelmän. Hämmästyin nähdessäni, että Tomkin, jota olin luullut jokseenkin sivistyneeksi, käyttäytyi yhtä hurjasti ja mielettömästi kuin nuo toisetkin. Tällaista menoa jatkui tunnin tahi pari. Nuo hurjistuneet tanssijat tempasivat minutkin silloin tällöin mukaansa kiidättäen minua ympäriinsä tahi kantaen minua olkapäillään, jolloin Tom kiljui kuin mieletön: "Englantilainen on hyvä mies!" Olin iloinen, kun tämä vihdoinkin loppui, sillä miehet väsyivät viimein niin, etteivät enää jaksaneet. Tom oli nyt nähtävästi tanssinut kaiken alkoholin ja hurjuuden ruumiistaan ja vei minut Kareman majaan neuvottelemaan päällikön kanssa, miten voisin päästä maasta pois. Kareman maja oli erään erikoisaitauksen keskellä, ja hänen vaimojensa pienemmät majat oli sijoitettu pitkin aidan vieriä. Maja oli muurattu siististi savesta ja katettu oljilla. Siellä oli muutamia yksinkertaisia tuoleja nähtävästi arvokkaimmille vieraille. Koska olin valkoinen mies ja hänen vieraansa, käskettiin minutkin istuutumaan sellaiseen. Karema itse paneutui pitkäkseen nurkassa olevalle ruokovuoteelle ja rupesi vetelemään haikuja kokospähkinän kuoresta tehdystä kaislavarrella varustetusta vesipiipusta. Tom istuutui eräälle huolellisesti valmistetulle tyylikkäälle jakkaralle. Tom puhui kauan ja, kuten näin, vakaumuksella. Karema, maaten mukavasti vuoteellaan, tuprutteli vakavasti piippuaan puhaltaen aina silloin, kun Tom erityisesti korosti jotakin, suuria savupilviä ja myrähdellen hyväksymisensä tahi paheksumisensa merkiksi. Kun Tom vihdoin lopetti, vastasi Karema yhtä pitkästi ja monimutkaisesti, ja Tomin selityksen mukaan oli hänen puheensa sisältö tällainen: -- Karema oli hyvin ylpeä ja mielissään, että valkoinen mies oli tullut vierailemaan hänen luokseen, koska se enensi hänen merkitystään naapuriheimojen päälliköiden silmissä, mutta hän ei voinut päästää minua pois maastaan, koska hänen kilpailijansa silloin voisivat myöskin kerskata nähneensä valkoisen miehen. Hän sanoi senvuoksi välttämättömyyden pakosta jyrkästi hylkäävänsä Tomin ehdotuksen, että Tom ja minä matkustaisimme maitse eräälle suurelle joelle, johon valkoisten kauppiasten oli tapana tulla. -- Otaksuin hänen tarkoittavan, koska nyt olimme Ogowain rannalla, joko Gaboonia tahi Kongoa. Käskin Tomin jälleen pyytää Karemalta, että tämä sallisi minun lähteä, sillä aikomukseni ei ollut jäädä ikuisiksi ajoiksi Afrikaan, vaan päästä jälleen omaan maahani omien kansalaisteni luo. Tom täytti pyyntöni, mutta Karema hylkäsi jyrkästi rukoukseni saada poistua hänen maastaan. Hän sanoi pitävänsä minusta niin hyvää huolta kuin omasta pojastaan, niin kauan kuin tulisin olemaan hänen luonaan, mikä ei suinkaan tulisi kestämään ikuisesti, sillä varmasti, sanoi hän, tulee jonakin päivänä joku englantilainen laiva joen suulle, jolloin voin matkustaa tarvitsematta antautua pitkän maamatkan rasituksille ja vaivoille alttiiksi. Ajateltuani hänen ehdotustaan, tuntui se minusta parhaalta mahdolliselta näissä olosuhteissa. Ehkä isäni tapaa jonkun sotalaivan ja lähettää sen rankaisemaan Okopaa, koska tämä oli uskaltanut hyökätä Petrelin kimppuun. Voisin silloin ehkä heti matkustaa. Tuumani tuntui Tomistakin hyvältä, sillä, sanoi hän, vaikka en voinutkaan oleskella hänen isänsä kylässä vaaratta, koska espanjalaiset ja Okopa olisivat luultavasti aiheuttaneet ikävyyksiä, voin olla aivan turvassa Kareman luona, ja senvuoksi oli minun paras hyväksyä hänen tarjouksensa. Kun Karema kuuli meidän suostuvan hänen ehdotukseensa, murahti hän iloisesti tyytyväisyydestä ja sanoi heti seuraavana päivänä sekoittavansa vertansa kanssani kaikkien kylän asukasten nähden ja siten ottavansa minut omaksi pojaksensa. Hän lupasi myöskin antaa minulle majan omakseni, sekä vaimoja ja orjia viljelemään minulle maata ja keittämään ruokaa. Kun tämä kysymys oli näin saatu ratkaistuksi, nousi Karema vuoteeltaan ja opasti minut ja Tomin kylän keskellä olevaan vasta valmistettuun aitaukseen, jossa oli uusi ennen käyttämätön maja ja rakennustarpeita toisiin. Sen sanoi hän nyt antavansa minulle, ja luvattuaan lähettää ruokaa ja juomaa entiseen asuntoomme palasi hän jälleen omaan majaansa. Päästyämme vihdoinkin rauhaan omaan majaamme hiljeni muualta kuuluva melukin vähitellen, sillä kylän asukkaat panivat nähtävästi varhain levolle sinä iltana, väsyneet kun olivat päivän huvituksista. "Nyt ovat kaikki asiat hyvin", sanoi Tom. "Jonkun ajan kuluttua tulee englantilainen laiva teitä noutamaan ja siihen asti voitte elellä täällä kuin Herran kukkarossa." "Niin kyllä, Tom, mutta ellei tuo englantilainen laiva tulekaan, niin mitä sitten?" "Ikäviä asioita ei saa ajatella", vastasi Tom, jolle englanninkieli alkoi nyt muistua nopeasti mieleen. Hän kertoi nyt minulle olleensa niin kauan eräässä englantilaisessa laivassa panttivankina kunnes hänen isänsä oli saanut velaksi saamansa tavarat maksetuiksi. Silloin sanoi hän oppineensa puhumaan englannin kieltä täydellisesti. Mutta siihen tarvittiin kumminkin aikaa, ennenkuin hän voi ymmärrettävästi selvittää minulle, miten tuollainen veren sekoittaminen tapahtuu, ja sanottuani hänelle, etten halunnut mustaa vaimoa, vastasi hän: "Miksi ette? Ellette ota vaimoa, niin kuka keittää ruokanne, sytyttää tulen, kantaa vettä ja tekee kaikki majassanne esiintyvät työt?" "Niin kylläkin, Tom, mutta voivathan naiset tehdä sen olematta silti vaimojani. Isäsihän antoi minulle niin paljon vaatteita ja helmiä, että voin palkata niillä itselleni palvelijoita." "Ei, herra, sillä ostoihin menettäisitte pian kaikki helmenne. Paras on ottaa vaimo." "Mutta, Tom, jos palaan kotimaahani, miten voin viedä sinne mustan naisen, ja mitä hän osaa siellä tehdä?" "Ah, ellette halua viedä vaimoanne Englantiin, antakaa hänet minulle. Pidän naisista, ja kun miehellä on monta vaimoa, on hänen hyvä elää." Koetin turhaan selittää hänelle mielipiteitäni avioliitosta, mutta lopulta hän sanoi: "Kerron Karemalle teidän uskonne olevan sellaisen, ettette saa ottaa vaimoa. Mutta siinä tapauksessa on teidän saatava sitä enemmän orjia." Koetin selittää hänelle senkin, ettei englantilaisilla ollut tapana pitää orjia, mutta Tom ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan. Vihdoin päätin mukautua parempaan kahdesta pahasta ja suostua rupeamaan nimellisesti niiden orjien isännäksi, jotka Karema mahdollisesti lahjoittaisi minulle. Kumminkin päätin mielessäni, että poistuessani maasta vapauttaisin ne kokonaan ja palkitsisin hyvin niiden kaikki minulle tekemät palvelukset. Kun tämä pitkä keskustelumme loppui, oli jo aika mennä nukkumaan. Jäätyäni yksikseni rukoilin ja heittäydyttyäni nahoille ja matoilla peitetylle vuoteelleni nukuin pian uneksien kaikenlaisista asioista. Joskus olin olevinani jälleen Petrelissä ja joskus taasen Pentlean ja Camachon kynsissä. Nukuin kauan ja raskaasti. Kun Tom minut herätti, oli aurinko jo korkealla taivaalla ja kaikki järjestetty valmiiksi tuota juhlallisuutta varten, jossa Kareman ja minun oli vahvistettava liittomme verisiteellä. Pesin korvani ja käteni Tomin minulle tuomassa maljassa, ja tultuani ulos hänen kanssaan majastamme näin kaikkien kylän asukkaitten istuutuneen kyykkysilleen erään avonaisen paikan ympärille, jonka keskelle oli asetettu pari tuolia Karemalle ja minulle voidaksemme istua juhlallisuuden aikana. Heti kun kylän asukkaat huomasivat minut, huudahtivat he riemusta ja siirtyivät hieman syrjään, jotta Tom voi ohjata minut tuolille. Istuuduttuani jäi hän viereeni seisomaan toimiakseen kumminani. Niin pian kuin olimme asettuneet paikoillemme, tuli Karema hänen majojaan ympäröivästä aitauksesta vaimojensa ja rumpaliensa kanssa. Kaikki hänen seuralaisensa jäivät ympyrän ulkopuolelle lukuunottamatta erästä miestä, jonka piti toimia hänen hommissaan, ja pappia, jonka piti toimittaa tuo veremme sekoittaminen. Papin koko ruumis, kasvot ja käsivarret oli maalattu valkoisiksi ja hän kantoi kaulassaan ja vartalonsa ympärillä lintujen kalloja, antiloopin sarvia, luita ja hedelmien kuoria ja muita esineitä, joissa mahtavien voimien arveltiin asuvan. Karema istuutui minua vastapäätä olevalle tuolille tarttuen vasemmalla kädellään minun oikeaan ja oikealla minun vasempaan käteeni. Tom ja Kareman kummi asettuivat taaksemme, Tom minun ja tuo toinen mies Kareman tuolin taakse. Piirrettyään ympyrän maahan ympärillemme kohotti pappi käsivartensa päänsä yläpuolelle aloittaen yksitoikkoisen laulun, johon ympärilläistujat silloin tällöin yhtyivät. Kun hän lopetti, toi eräs nainen suuren kansiniekka kurpitsan viereemme ja poistui sitten. Pappi aukaisi sen ja otti sieltä kaksi suurta puhvelin sarvea ja joitakin ruohoja, lehtiä ja multaa. Sekoitettuaan niistä jonkinlaista taikinaa pisti hän vähän sitä kumpaankin sarveen ja painoi ne pystyyn maahan Kareman ja minun jalkojeni väliin. Sitten hän pani onttoon pukinsarveen paljon pieniä piikiviä, helmiä ja pyöristettyjä puunkappaleita, ja pudistettuaan sitä hetkisen kaatoi hän sen sisällön maahan tarkastaen innokkaasti, millaisia kuvioita ne pudotessaan olivat muodostaneet. Hän uudisti sen monta kertaa, ja koska Tom aina vähän väliä sanoi: "Hyvä on, hyvä on!" otaksuin, että papin niiden perusteella lausumat ennustukset olivat minulle suosiolliset. Seuraavassa silmänräpäyksessä otti hän kurpitsasta neliskulmaisen mustan katajaviinapullon, jonka öljyllä hän valoi sekä minun että Kareman pään. Se näytti Karemasta tuntuvan mukavalta, mutta koska öljy oli härskiytynyt ja haisi pahalta, ei tuo voiteleminen tuntunut minusta ollenkaan miellyttävältä. Kun hän vielä oli valmistanut hienonnetusta porsliinista, ruudista ja öljystä jonkinlaista taikinaa, avasi hän paitani niin että rintani paljastui ja leikkasi jotensakin terävällä veitsellä pienen haavan rintani yläosaan puristaen siitä muutamia tippoja verta, jotka Tom kokosi hänelle siihen tarkoitukseen annetulle lehdelle. Karema sai myöskin samanlaisen haavan rintaansa ja hänen kumminsa kokosi hänen verensä toiselle lehdelle. Kun se oli saatu tehdyksi, saneli pappi jonkun pitkän rämsyn, jonka Tom ja hänen virkaveljensä uskollisesti toistivat. Tom käänsi sen minulle jälkeenpäin ja se osoittautui mitä huolellisimmin valmistetuksi rangaistusluetteloksi Karemalle ja minulle, ystävillemme ja tuttavillemme, jos me vain aiheutamme toisillemme jotakin ikävyyksiä tahi ellemme hädän ja vaaran hetkellä kiiruhda toistemme avuksi. Meitä olisi todella rangaistu kuin Rheimsin naakkaa, jos olisimme laiminlyöneet keskinäiset velvollisuutemme, mutta koska olen vielä terve ja hyvissä voimissa, täytin siihen aikaan luullakseni ne täsmällisesti. Kun siitä oli päästy, vaihtoivat nuo molemmat kummit veriset lehtensä, ja pappi kasteltuaan sormensa minun vereeni hieroi sitä Kareman rinnassa olevaan haavaan ja päinvastoin. Sitten hän otti hieman ruutia ja öljyä hieroen sitäkin haavoihin, ja pani lopulta nuo veriset lehdet ja ruudin molempiin puhvelin sarviin. Heti kun ihmiset näkivät tapahtuman, rupesivat he huutamaan ja kaikki rumpujen, torvien, kulkusien ja muiden soittokoneiden omistajat nostivat sellaisen metelin välineillään, että korvat olivat särkyä. Tuota melua kesti noin viisi minuuttia, ja se lakkasi papin viittauksesta yhtä nopeasti kuin se oli alkanutkin. Luulin toimituksen nyt päättyneen, mutta huomasin pian erehtyneeni, sillä ympyrään ilmestyi pari ryppykasvoista vanhaa naista, joista toinen kantoi kookospähkinän kuorta ja kurpitsapullollista vettä ja toinen suurta nelikulmaista katajaviinapulloa. Pappi otti nyt tuosta suuresta kurpitsakuoresta, joka näytti aivan tyhjentymättömältä, joitakin juuria ja puunkuoren kappaleita, jotka hän leikkasi pieniksi palasiksi ja pani tuohon kookospähkinän kuoreen. Sitten hän valoi sinne hieman vettä ja hämmennettyään sekoitusta kovasti antiloopin sarvella täytti kuoren katajaviinalla ja ojensi sen Karemalle, joka ryypättyään siitä aika kulauksen antoi sen takaisin papille. Tämä antoi sen nyt minulle käskien minua viittauksella noudattamaan Kareman esimerkkiä. Otin sitä suullisen ja huomasin sen maistuvan hyvin katkeralta. Viina poltti kurkkuani niin, että minun oli hyvin vaikea hengittää. Kuori jatkoi nyt matkaansa Tomille ja Kareman kummille, jotka maistoivat niin, ettei pappiparalle jäänyt muuta kuin pieni tippa, jonka hän kumminkin tyytyväisenä imaisi suuhunsa. Nyt otettiin puhvelinsarvet maasta ja täytettiin mullalla. Minun jalkojeni välissä ollut annettiin Karemalle ja hänen minulle. Sitten talutettiin meidät molemmat asuntomme aitauksen portille, jonka pieleen sarvi sidottiin pitämään kaikkia pahoja henkiä ja vihollisia loitolla niistä. Meidän oli kumminkin pakko palata vielä kerran kylän keskelle, jossa pappi jyrisevin äänin julisti Frankin Kareman veljeksi. Sen hän teki neljästi, katsoen ensin pohjoiseen, sitten etelään ja itään, ja lopuksi länteen. Joka kerta, kun hän julisti sen, huusivat ihmiset: "Eh-a-a-a-n, eh-a-a-a-n! Frank ja Karema, Karema ja Frank!" lisäten melua rummuillaan, kulkusillaan, torvillaan ja vihellyspilleillään. Toimitus loppui siihen ja niin oli minusta tehty adianalainen, kuten Kareman alamaisia sanottiin. Sain kaikilta kyläläisiltä lahjoja, jotka olivat enimmäkseen pieniä, kuten tupakanlehtiä, munia, jonkun linnun ynnä muuta sellaista, mutta Karema lähetti kolme naista ja kolme miestä tuomaan saviruukkuja, mattoja, kuokkia, jakkaroita, aseita ja kuusi vuohta. Tom sanoi minulle, että nämä ihmiset samoin kuin niiden tuomat tavarat olivat nyt omaisuuttani. Niiden oli nyt viljeltävä maata ja tehtävä kaikkea, mitä vain käskin. Eräs naisista oli niin nuori ja sievän näköinen, että Tom suositteli häntä minulle vaimoksi. Toistin hänelle sen olevan mahdotonta ja vihdoin hän lopetti kehoituksensa sanoen: "Hyvä on! En ymmärrä valkoisen miehen syitä, mutta jos musta mies saa hyvän ja sievän naisorjan, menee hän tämän kanssa naimisiin." Uusi majani alkoi pian näyttää kodikkaalta, ja Kareman käskystä toivat kaikki kylän asukkaat paaluja, olkia ja pajunkuoria sen kuntoon saattamiseksi. Ennen iltaa olivatkin palvelijani, sillä orjiksi en aikonut heitä milloinkaan nimittää, laittaneet suojat ja varastohuoneeni melkein valmiiksi. Seuraavana päivänä saimme ne kuntoon, ja sitten menin Kareman kanssa valitsemaan kylän ulkopuolelta maapalasta, jonka sain viljeltäväkseni ja johon hän antoi minulle siemenet. Tom jäi vielä siksi päiväksi luokseni ja auttoi minua lahjojen valitsemisessa uusien kansalaisteni etevimmille miehille hänen isänsä minulle antamista tavaroista. Emme silloin unhottaneet pappiakaan, joka oli toimittanut tuon veljeysliiton Kareman ja minun välilläni. Seuraavana päivänä läksi Tom palatakseen Jack Spratin kylään, ja sanottuaan minulle hyvin lämpimät jäähyväiset nousi hän tuohon samaan kanoottiin, jolla olimme tulleet ja läksi melomaan myötävirtaan. Hänen matkustettuaan tunsin oloni hyvin yksinäiseksi, sillä vaikka olinkin nyt Kareman veli, en voinut puhua sanaakaan hänen kanssaan, enkä tiennyt ollenkaan, miten pitkäksi ajaksi minun oli jäätävä sinne asumaan. Kumminkin sain lohtua ajatuksesta, että voisin olla vielä paljon huonommissa olosuhteissa, ja päätin käyttää käsilläolevia olosuhteita niin paljon hyödykseni kuin suinkin mahdollista. Huomasin pian oppineeni niin paljon alkuasukasten kieltä, että sain heidät ymmärtämään tarkoitukseni. Sain työtä tarpeeksi kuluttaakseni päiväni ruvettuani seuraamaan palvelijaini toimia ja viljelemään maatani, metsästämään ja ampumaan, opettamaan heitä käyttämään keihästä ja jousta ja rakentamaan kanootteja, joissa kaikissa toimissa kehityin pian hyvin taitavaksi. Näin alkuasukkaitten, sitten kuin heidän ensimmäinen liiallinen kunnioituksensa valkoista miestä kohtaan oli haihtunut, rupeavan pitämään minua melkein huonompana itseään. Mutta kun he näkivät, että voin voittaa heidät heidän omissa askareissaan, olin nimittäin aina ensimmäinen metsästäessämme läheisissä metsissä olevia villiä eläimiä tahi tuossa jännittävämmässä ja vaarallisemmassa urheilussa, virtahepojen keihästämisessä veneistä, jolloin ei kukaan muu voinut viskata keihästään tarkemmasti ja kauemmaksi eikä saada nuoliaan syvemmälle saaliiseen kuin minä, rupesivat he pitämään minua jonkunlaisena johtajanaan ja julkisesti sanomaan minua Kareman seuraajaksi. Koko kansan joukossa ei minulla ollut kuin muutamia vihollisia, niiden joukossa Kareman nuorin Dala-niminen veli, joka ennen tuloani oli toivonut pääsevänsä Kareman perilliseksi ja hänen erityiseksi ystäväkseen. Koetin usein selittää Dalalle, miten mahdotonta minun rupeamiseni adianalaisten päälliköksi oli, koska tarkoitukseni oli niin pian kuin olin kuullut jonkun englantilaisen laivan saapuneen virralle heti matkustaa päästäkseni siinä omaan maahani. Vaikka Dalan nähtävästi oli pakko uskoa puheeni, oli hän niin kateellisuuden sokaisema, että hän koetti kaikin voimin tehdä minulle harmia. Istutukseni oli usein poljettu, lintuni varastettu ja vuoheni tapettu. Karema täytti uskollisesti kaikki veljeytemme aiheuttamat velvollisuudet minua kohtaan, korvaten aina tappioni. Ainoa minulle aiheutunut vahinko supistui niin ollen vain ilmoittamisvaivaan, koska Dala, aavistettuaan sen, koetti siinäkin, kuten kaikessa muussa, tehdä aikeeni tyhjäksi. Tom tuli aina silloin tällöin vierailemaan luokseni, mutta valitettavasti ei hän milloinkaan voinut ilmoittaa englantilaisen laivan saapuneen. Sen sijaan toi hän kerran sen vastenmielisen uutisen, että Pentlea ja Camacho olivat rakentaneet suuren laivan tuossa samassa poukamassa jossa kuunarit olivat olleet piilossa, ja Okopa, joka oli auttanut heitä voimiensa mukaan, sai joka päivä enemmän pyssyjä ja ampumatarpeita. Okopa käyttäytyi kuulemma nyt vihollismielisemmästi kaikkia Hararun puolella jokea asuvia kohtaan ja oli uskaltanut jo hävittää pari pientä kylääkin, vieden niiden asukkaat orjuuteen, puhumattakaan tuosta hänen tavallisesta hommastaan vangita kalastajia ja naisia. Satoaika ja syksy, kuiva- ja sadeaika menivät menojaan. Koska olin nyt ollut jo melkein pari vuotta adianalaisten luona, aloin ajatella keinoa, miten kaikkien vaarojen uhallakin voisin päästä pois. Rupesin taivuttamaan Karemaa, että hän sallisi minun lähteä maitse tuolle virralle, josta hän oli kertonut minulle silloin kun tulin hänen maahansa, kun sattui tapaus, jolla oli mitä merkityksellisin vaikutus tulevaisuuteeni. XIII. IHMISSYÖJÄIN VANKINA. Olin ollut kylän nuorten miesten kanssa muutamia päiviä metsästysretkellä, ja meitä oli onnistanut hyvin. Meidän oli juuri lähetettävä suurin osa hankkimastamme lihasta ja nahoista kylään jaettavaksi kyläläisten kesken, kun eräs niistä kolmesta miehestä, jonka olin myöskin saanut tuona päivänä, jolloin olin solminut veljeysliiton Kareman kanssa ja joka oli niin kiintynyt minuun, että hän seurasi aina mukanani, sanoi äkkiä minulle: "Frank, olemme metsästelleet näillä seuduilla niin kauan, että sekä puhvelit että antiloopit ovat suuresti vähentyneet. Lähtekäämme etemmäksi metsään ja kauemmaksi kylistä, jotta löydämme enemmän riistaa." "Niin kyllä, Fumo", vastasin minä, "mutta olemme nyt olleet niin monta päivää viidakoissa, että mukanamme olevat miehet ikävöivät jo vaimojensa luo." "Ei, Frank", sanoi Fumo. "Meitä on seitsemän, jotka haluamme kauemmaksi. Muut, jotka haluavat palata kotiin, ovat akkoja eivätkä miehiä." Kysellessäni miehiltä sain kuulla, että Karema oli käskenyt aina kahdeksan päivän kuluttua palata kotiin eikä mennä määrättyjen rajojen ulkopuolelle. Meidän pitäisi nyt, jos tahdoimme totella hänen käskyjään, lähteä heti paluumatkalle. Kaikki nuo miehet pitivät minua johtajanaan, ja tiesin, että olisin menetellyt oikein, jos olisin noudattanut Kareman toivomuksia, koska hän oli aina kohdellut minua ystävällisesti. Fumon sanat synnyttivät minussa kumminkin halun nähdä laajemmalti seutua ja toivon päästä samalla jollakin tavoin pakenemaan. Tarkoitukseni ei suinkaan ollut käyttäytyä niin halpamaisesti, että olisin lähtenyt ilmoittamatta Karemalle, mutta ajattelin tutustuttuani enemmän seutuun voivani paremmin osata sellaiseen paikkaan, josta voisin löytää englantilaisten laivoja. Keskusteltuamme sen pitkää ja tämän lyhyttä päätimme vihdoin, että nuo kylään takaisin haluavat miehet saisivat mennä ja ilmoittaa kotiin päästyään Karemalle, että me muut kahdeksan olimme jääneet metsään toiseksi viikoksi siinä toivossa, että saisimme enemmän suurempaa riistaa. Eräs miehemme lupasi nimittäin opastaa meidät sellaiseen paikkaan, jossa ei ainoastaan ollut paljon puhveleita ja antilooppeja, vaan myöskin usein elefantteja. Tiesin Kareman mielellään suovan meille anteeksi viipymisemme hänen määräämänsä ajan sivu, jos vain onnistuisimme tuomaan hänelle elefantinluuta, mutta koska en voinut varmasti sanoa, hyväksyisikö hän meidän poistumistamme kylästä niin kauaksi siinäkään tarkoituksessa, päätin lähteä tuohon paikkaan palaamatta ensin kylään ilmoittamaan hänelle tarkoitustani. Fumo, minä ja kaikki muut vaihdoimme katkenneet keihäämme ehyihin noilta poislähteviltä. Sitäpaitsi otimme heiltä kaikki solmiamattomat jousenjänteet ja kaikki nuolet, joita he eivät tarvinneet. Olin koko joukon ainoa pyssymies ja ampumavarani olivat niin vähissä, että käyttelin niitä hyvin säästävästi, ja olinpa jo monta kertaa päättänyt, etten ampuisi laukaustakaan muuten kuin suurimmassa hädässä, vaikka en ollut malttanut pitää lupaustani. Niin pian kuin toverimme olivat lähteneet paluumatkalleen, lähdimme mekin erään Wanda-nimisen miehen johdolla matkalle, koska hän sanoi tietävänsä tien. Koko sen päivän kuljimme me sitten eteenpäin mitä tiheimmässä viidakossa ja vietimme yömme erään kapean joen rantaäyräällä. Seuraavana aamuna pääsimme jo hieman harvempaan metsään ja hajaannuimme hakemaan riistaa. Heti kun olimme eronneet toisistamme, kuulin äänekästä rasahtelua eräästä läheisyydessä olevasta pensaikosta, ja melkein heti syöksyi suuri antilooppi sieltä tiemme poikki koettaen pudistaa pois hartioilleen hypännyttä leopardia. Yhtä pian kuin ennätin sitä ajatella lensi pyssykin poskelleni ja kuula sattui leopardin kylkeen. Se laski heti saaliinsa irti ja läksi tulemaan minua kohti. Koska pyssyni nyt oli tyhjä, laskin sen maahan aikoen tarttua keihääseeni, jonka olin pannut syrjään silloin kun ammuin, mutta en voinut löytää sitä. Kuullessani Fumon, jonka huomion ampuminen oli kiinnittänyt, minulle huutavan: "Juokse, Frank, juokse!" otin jalat alleni leopardin seuratessa minua kintereillä. Juoksin paria toveriani kohti, joilta toivoin saavani keihään ja joiden avulla luulin voivani kääntää asiat hieman toisin päin, kun kuulin takaani murinaa ja huutoja. Pyörähdettyäni katsomaan huomasin urhoollisen Fumon hyökänneen leopardin kimppuun keihäineen, mutta jostakin syystä ei hänen pistonsa ollutkaan onnistunut ja raivostunut peto oli syössyt hänen kimppuunsa silloin kun hän oli kääntynyt paetakseen ja iskenyt hampaansa ja kyntensä hänen perälihaksiinsa. Siepattuani keihään lähinnä olevalta mieheltä sinkautin sen leopardia kohti ja lävistin sen kupeen. Peto päästi heti otteensa irti Fumosta, joka kaatui suulleen veren vuotaessa hänen haavoistaan, ja kääntyi uusia vihollisiaan vastaan. Löydettyäni Fumon ja oman keihääni pistelimme kaikki kolme petoa sen koettaessa temmata meidät maahan. Elleivät kuulani ja keihääni aiheuttamat haavat olisi onneksi heikontaneet leopardin voimia, olisi meille käynyt huonosti taistelussa. Mutta lukuunottamatta paria pientä haavaa, jotka sain ranteeseeni iskiessäni keihääni leopardin rintaan, ei se voinut vahingoittaa meitä muuten. Kuultuaan huutomme tulivat muutkin toverimme juosten, ja heidän avullaan me pian kukistimme vastustajamme. Niin pian kuin olimme saaneet leopardin hengiltä, kiinnitin huomioni Fumoon, joka oli peloittavassa kunnossa, sillä peto oli repinyt hänen perälihaksensa niin, että luut näkyivät. Koska en ymmärtänyt ollenkaan, miten hänen kauheat haavansa olisi pitänyt sitoa, leikkasin suuria lihapalasia leopardista ja peitettyäni niillä haavat sidoin ne niin hyvin kuin osasin. Sitten oli meidän pakko rakentaa pieni maja hänen ympärilleen, koska hän ei sietänyt liikuttamista. Käsivarteni oli kumminkin niin kipeä saamistani haavoista, etten voinut auttaa tovereitani, ja istuuduin senvuoksi Fumon viereen hoitamaan häntä. Toisten hakatessa polttopuita ja raivatessa leiripaikkaa, menivät toiset hakemaan riistaa ruoaksemme. Fumo-raukka! En tiedä, mitä olisimme voineet tehdä hänen hyväkseen, jos meillä olisi ollut kirurgisia tietoja ja hyviä sidetarpeita. Päiväkausia pysyi hän aivan samanlaisena tulematta paremmaksi tahi nähtävästi huononemattakaan. Otaksuin senvuoksi olevan parasta lähettää sana Karemalle tapahtumasta ja ilmoittaa, että jatkuvan viipymisemme syy oli Fumon kykenemättömyys kävellä. Kun puhuin asiasta tovereilleni, hämmästyin huomatessani, että muutamat heistä halusivat jättää Fumon oman onnensa nojaan, koska heistä hänen parantumisensa tuntui mahdottomalta. Meidän oli, sanoivat he, lähdettävä kotimatkalle niin nopeasti kuin suinkin, sillä ilmeisesti oli joku jumala meihin suuttunut. Tuo ehdotus suututti minua niin, että käskin kaikkien haluavien lähteä, mutta uhkasin kumminkin palattuani ilmoittaa Karemalle, etteivät he ole miehiä, vaan akkoja, joita naiset saavat uhata ja pojat ivailla ja jotka eivät milloinkaan enää kelpaa kunnon miesten tovereiksi sota- tahi metsästysretkille. Kun olin lopettanut puheeni, nousi Chaka, joka oli nuorin joukosta ja suunnilleen siis minun ikäiseni, seisoalleen ja sanoi: "Kuulkaahan nyt, tuo Frankin puhe oli miehen puhetta. Vaikka kaikki muut lähtisivätkin kotiin, jään minä kumminkin Frankin luo?" Sanottuaan sen istuutui hän jälleen. Seurasi hetken vaitiolo ja sitten sanoi Wanda: "Olen odottanut niiden sanovan jotakin, jotka haluavat jättää Fumon tänne kuolemaan. Koska Frank halusi jäädä tänne ja samoin Chaka, niin en minäkään, Wanda, halua olla heitä huonompi mies, vaan tahdon auttaa ystäviäni hädän hetkellä. Menkää vain takaisin, mutta päästyänne kylään saatte nähdä, että Karema ottaa teiltä keihäät pois ja pistää kuokan käteenne ja panee teidät työskentelemään vaimojen kanssa pelloilla." Tähän vetoamiseen ei kukaan vastannut mitään ja pian näimme, miten raukkamaiset toverimme kokosivat vähät tavaransa valmistautuen poistumaan luotamme. Näin nyt, miten omituisesti muuttuvainen neekerin luonto on. Nämä samat miehet olivat muutamia tunteja aikaisemmin olleet valmiit uhraamaan henkensä auttaakseen tuota miestä, jonka he nyt olivat valmiit jättämään kuolemaan yksinään ja hoidotta, kaikki yksinkertaisesti vain senvuoksi, että he olivat jotenkin saaneet päähänsä hänen olevan onnettoman, tahi toisin sanoen, että hänen jumalansa oli hylännyt hänet. Sain todellakin kiittää onneani, että nuo molemmat urhoolliset miehet, Wanda ja Chaka, olivat päättäneet jäädä tovereikseni hoitamaan haavoittunutta ystäväämme. Toverimme, jotka olivat päättäneet lähteä kotiin, eivät viivytelleet valmistuksissaan, ja vaikka he eivät voineetkaan enää sinä iltana kulkea kuin lyhyen matkan, poistuivat he heti, auttamatta edes Chakaa ja Wandaa aidan rakentamisessakaan majojemme ympärille suojaksi petoja vastaan. Heidän mentyään ryhtyivät Chaka ja Wanda tuohon välttämättömään työhön, ja koska nuo poistuneet heittiöt olivat koonneet suuren läjän puita ja oksia, ennenkuin olin tehnyt tuon onnettoman ehdotuksen sanan lähettämisestä Karemalle Fumoa kohdanneesta onnettomuudesta, voimme auringon laskiessa katsoa olevamme jotensakin turvassa. Lisäksi sytytimme vielä suuria nuotioita karkoittaaksemme villipedot kauaksi. Leopardin haavoittamat käsivarteni olivat vähitellen kipeytyneet niin kovasti, etten voinut ollenkaan auttaa tovereitani noissa tärkeissä töissä. Fumo-raukalla oli niin kovat tuskat, että hän vaikeroi äänekkäästi. En saanut nukkua koko yönä silmäntäyttäkään ja aamulla tunsin olevani kuumeessa. Sairastin monta päivää niin huonona, että olin tajuissani vain silloin tällöin, ja kerran sellaisessa tilaisuudessa kertoivat uskolliset ystäväni Fumon kuolleen. Paranemiseni edistyi kumminkin varmasti, vaikkakin hitaasti, ja olin hyvin iloinen huomattuani käsivarteni melkein terveiksi. Istuessani eräänä päivänä majani ovella odottamassa Chakaa ja Wandaa, jotka olivat lähteneet hakemaan jotakin riistaa ruoaksemme, kuulin äkkiä huudettavan: "Frank, Frank!" Koska silloin juolahti heti mieleeni, että Karema kuultuaan meidän jääneen Fumon hoitajiksi oli lähettänyt meille apua, nousin ja läksin kävelemään ääntä kohti. Kulkiessani hitaasti sinne päin näin Chakan ja Wandan hyökkäävän viidakosta tiheässä keihäs- ja nuolisateessa. Ilmeisesti olivat he joutuneet otteluun jonkun vihamieliseen heimoon kuuluvan joukon kanssa. He huusivat: "Frank, pakene aitaukseen, tahi muuten sinut tapetaan!" ja ennenkuin Wanda-raukka ehti tuohon jotensakin suolaiseen paikkaan, kaatui hän kuolleena maahan kahden keihään mentyä suoraan hänen lävitseen. Heti kun Chaka pääsi pieneen linnoitukseemme, sulki hän portin ja sanoi: "Ah, Frank, olimme juuri saaneet erään antiloopin tapetuksi ja nylkiessämme ja paloitellessamme sitä säikähdimme kuullessamme muutamien nuolien lentävän ylitsemme. Pyörähdettyämme katsomaan näimme puiden välissä paljon miehiä, jolloin läksimme juoksemaan pakoon ja paetessamme huusimme sinulle." Tuo joukko, joka oli hyökännyt ystävieni kimppuun tappaen Wanda-raukan, ympäröi nyt aukeaman, jonka keskellä olevassa aitauksessa pienet majamme olivat. Heidän käsivarsistaan, kiivistään ja helmi- ja höyhenkoristeistaan, jotka olivat aivan erilaiset kuin ennen näkemäni, huomasin heidän kuuluvan johonkin minulle aivan vieraaseen heimoon. He huusivat meille käskien meidän tulla esille aitauksestamme, jos halusimme säilyttää henkemme. Heidän kielensä, vaikka se erosikin adianalaismurteesta, jota jo puhuin täydellisesti, muistutti kumminkin niin paljon sitä, että ymmärsimme heidän sanansa. Chaka pelkäsi nähtävästi hirveästi. Hän pyysi minua, etten rupeaisi vastarintaan, vaan neuvottelisin noiden miesten kanssa antautumisehdoista, sillä ahdistajamme olivat hänen sanojensa mukaan sellaisia villejä, jotka söivät tappamansa viholliset. "Tuntuu kauhealta joutua syötäväksi", sanoi Chaka vapisten. Huusin heille tulevamme esille, jos he vain säästävät henkemme, mutta elleivät he lupaa olla hyökkäämättä kimppuumme, sanoin taistelevamme viimeiseen hengenvetoomme saakka. Ensin he nauroivat meille, mutta huomattuaan minut pyssyllä varustetuksi valkoiseksi mieheksi, sanoivat he säästävänsä henkemme. Niin pian kuin tuo lupaus oli annettu, juoksin Chakan kanssa katsomaan Wandaa, mutta emme voineet auttaa häntä enää. Häneen osuneet keihäät olivat lävistäneet hänen sydämensä, niin että hän oli kuollut silmänräpäyksessä. Emme saaneet pitkää aikaa surraksemme kuollutta toveriamme, sillä miehet ympäröivät meidät heti, ja riisuttuaan meidät aseista sitoivat he käsivartemme selän taakse ja panivat nuoran kaulaamme. Otettuaan majoistamme kaiken, mikä heidän silmissään oli arvokasta, leikkasivat he Wandan ruumiin palasiksi, ja jaettuaan ne keskenään läksivät he noin viiden penikulman päässä olevaan leiriinsä. Siellä oli suuri joukko metsästys- ja ryöstöretkelle lähteneitä miehiä, jotka olivat ottaneet useita naapuriheimojemme miehiä vangeikseen. Chakan ja minun oli pakko asettua noiden onnettomien joukkoon, ja sitten kuin suuret puunkappaleet oli köytetty nilkkoihimme, emme voineet mitenkään liikkua muuten kuin hitaasti nilkuttamalla. Vangitsijamme näyttivät meille pian vastenmielisen näytteen villiydestään, sillä aivan meidän nähtemme söivät he Wanda-raukan ruumiin. Chaka, joka oli hyvin peloissaan, sanoi minulle sanomasta päästyäänkin: "Näit nyt, että jos olisimme vastustaneet, olisivat he syöneet meidätkin." Luultavasti en ollut vielä silloin tarpeeksi paljon filosoofi suhtautuakseni asiaan tyynesti, vaan kauhistuin tuota ajatusta yhtä paljon kuin hänkin. Seuraavana aamuna päivän valjettua kokosivat vangitsijamme tavaransa kokoon. Ymmärsimme heidän keskustelustaan, että he aikoivat matkustaa niin nopeasti kuin suinkin kaukana Ogowain yläjuoksun varrella olevaan kyläänsä. Kuulimme myöskin, että matkamme vastavirtaan tulee tapahtumaan kanooteilla, jotka he olivat kätkeneet virran rantapensaikkoihin. Nuo olivat minusta hyviä uutisia, sillä tuo jalkaani sidottu puukapula, jota minun oli nostettava siinä olevasta nuorasta joka askeleella, vaikeutti kävelyäni suuresti. Olin senvuoksi ollut peloissani, että he huomattuaan sairauteni jättäisivät minut sidottuna hyenain ja shakaalien saaliiksi tahi kuolemaan janoon tahi nälkään. Sain kärsiä kauheasti. Jalkani nilkasta polveen asti oli pian yhtenä haavana, ja pysähtyessäni hetkeksi levähtämään pakottivat miehet minut eteenpäin lyönneillä ja ivasanoilla. Chaka-raukka, joka oli sidottu minuun kaulamme ympärille kiedotulla nuoralla ja jota kohdeltiin vielä pahemmasti kuin minua, koetti rohkaista minua sanomalla, että me varmasti päästyämme joelle saamme pian tilaisuuden paeta, tahi että miehet, jotka Karema varmasti oli lähettänyt meitä etsimään, voivat kyllä vapauttaa meidät. Mutta kumpainenkaan mahdollisuus ei voinut sytyttää toivoa rintaani, sillä ponnistellessamme vaivalloisesti eteenpäin en voinut olla ajattelematta, että nämä minua kohdanneet uudet vaikeudet johtuivat vain omasta tottelemattomuudestani. Ajatellessani miten suuri ja horjumaton Kareman ystävällisyys minua kohtaan oli ollut koko hänen kylässään oloaikanani, olisi hänen pieninkin toivomuksensa pitänyt olla kuin laki minulle. Luulin sitäkin mahdottomaksi, että Karema olisi tiennyt lähettää tarpeeksi miehiä hyökkäämään vihollistemme kimppuun menestyksellä, sillä mitenkäpä hän olisi voinut aavistaa nämä meitä kohdanneet uudet onnettomuudet. Erehdyin kumminkin, kuten seuraavasta pian nähdään. XIV. KUOLEMAAKIN PAHEMPAA. Illalla ennen päivää, jolloin toivoimme pääsevämme Ogowain rannalle, makailimme, Chaka ja minä, väsyneinä ja janoissamme erään suuren puun juurella, sillä aikaa kuin vangitsijamme tekivät kovasti työtä saadaksensa yömajan valmiiksi. Silloin hyökkäsivät muutamat metsässä ruohoa ja oksia keräämässä olleet miehet luoksemme huutaen, että suuri joukko adianalaisia hyökkäisi pian kimppuumme. Ilmoitus aiheutti heti pakokauhun ja tartuttuaan nopeasti aseihinsa riensivät miehet pensaikkoon, jättäen Chakan ja minut puun juurelle. Huomio, että olimme pääsemäisillämme vapaiksi, soi meille vangeille uusia voimia. Nousimme seisomaan ja huusimme niin kovasti kuin vain jaksoimme ilmoittaaksemme tulokkaille olevamme vielä elossa. Pian näimmekin heidän lähestyvän meitä ja kuulimme heidän huutonsa. Ajattelimme jo parin kolmen minuutin kuluttua tulevamme vapautetuiksi noiden puunkappalten meille aiheuttamasta kidutuksesta, kun miesten tultua lähemmäksi ja nähtyäni heidän kasvonsa hämmästyin huomatessani heidän toimivan Dalan johdolla. Rupesin aavistamaan pahaa, erittäinkin senvuoksi, että näin joukossa vain hänen omia ystäviään ja miehiä muutamasta Kareman kylän vieressä olevasta kylästä, joka oli Dalan erikoista omaisuutta. Sen sijaan että Dala olisi vapauttanut minut, kumartuikin hän puoleeni sanoen: "Frank, nyt et enää ikinä pääse kansalaisteni luo etkä myöskään juoruamaan Karemalle minusta." Sanoin hänelle, etten ollut milloinkaan aiheuttanut hänelle minkäänlaista vahinkoa ja ainoa toivoni oli aina ollut päästä omaan maahani niin pian kuin suinkin. Hän ei kumminkaan ottanut puhettani kuuleviin korviinsakaan, vaan käski rummuttamaan merkiksi noille paenneille, että hänen tarkoituksensa olivat rauhalliset eivätkä sotaiset. Kuulimme pian heidän huutonsa, ja Dala ja heidän johtajansa neuvottelivat jonkun aikaa keskenään huutaen toisilleen. Sitten pakolaiset tulivat takaisin leiripaikalle nauraen, laulaen ja puhellen ja näyttäen olevan mitä parhaimmissa väleissä adianalaisten kanssa, joiden Chaka ja minä olimme luulleet tulleen vapauttamaan meitä. Hetken kuluttua tuli eräs mies luoksemme ja sivallettuaan minua kasvoihin virtahevon nahasta tehdyllä ruoskalla niin, että veri rupesi vuotamaan, käski hän minun seurata tulen luo, jonka vieressä olevalla lieolla Dala ja vangitsijaimme päällikkö istuivat. Nousin ja lähdin miehen mukaan. Tultuani lähemmäksi käski Dala hyvin raa'asti minua kuuntelemaan, mitä hänellä oli sanottavaa. Ensin hän luetteli kaikki kuvitellut minun muka hänelle tekemät vääryydet ja sanoi minun aina myrkyttäneen Kareman mielen häntä vastaan, mikä oli kokonaan valetta. Sitten hän syytti minua, etten ollut totellut Kareman määräystä palata ajoissa takaisin ja että siten olin aiheuttanut Fumon ja Wandan kuoleman. Koetin puolustautua kumotakseni syytökset, mutta hän sanoi kieltäni käärmeen kieltäkin liukkaammaksi ja vannoi, etten enää milloinkaan saa tilaisuutta suhista myrkkyäni Kareman korviin. Hän kohotti jo keihäänsä luultavasti tappaksensa minut, mutta hänen toverinsa Kifura, joksi häntä sittemmin kuulin nimitettävän, esti sen tapahtumasta. "No olkoon, sallikaamme hänen elää", sanoi Dala, "mutta luullakseni hän pian toivookin kuolemaa." Ja käännyttyään puoleeni sanoi hän minulle: "Frank, englantilaiset ovat tulleet ja odottavat sinua. Hararu on lähettänyt kanootteja noutamaan sinua omien kansalaistesi luo." Kiitollisuuden tunne värisytti koko olemustani ja huolimatta tuskista, puupölkyistä ja muista vastuksista huudahdin: "Ah, Dala, vapauta minut pian, hyvin pian, että voin lähteä omien kansalaisteni luo' Saavuttuamme sinne annan sinulle paljon tavaroita -- pyssyjä, ruutia, helmiä, vaatteita ja mitä ikinä vain haluat." "Kuulkaa nyt hänen puhettaan!" sanoi Dala. "Koiraakin huonompi orja lupaa minulle pyssyjä ja ruutia. Vaikka saisin kaikki valkoisten miesten omassa maassaan valmistamat tavarat, en sittenkään veisi sinua noihin englantilaisiin laivoihin, sillä vihaan sinua." Polvistuin ja rukoilin itkussa silmin tuota kovasydämistä villiä säälimään minua. Sanoin hänelle, että poistuttuani maasta ei Karema mitenkään voinut määrätä minua perijäkseen, ja lupasin, etten puhu sanaakaan hänen käytöksestään minua kohtaan, mutta turhaan, ja hän kohotti jälleen keihäänsä tappaakseen minut, mutta Kifura ei sallinut sen tapahtua. "Kuulehan, adianalainen Dala!" sanoi Kifura. "Mitä tuon valkoisen miehen tappaminen sinua hyödyttää? Hän on nyt minun omaisuuttani ja on edelleenkin oleva. Jos tapat hänet, lähetän sanan Karemalle etkä sitten ikinä pääse hänen sijaisekseen. Kuuntele neuvoani ja tule järkiisi. Voiko kanssasi olevien miesten sanoihin luottaa yhtä hyvin kuin sinun?" "Varmasti, sillä mitä minä sanon, sanovat hekin. He ovat minun ja heidän henkensä on minun hallussani." "Ota nyt järkesi vangiksi ja palattuasi Kareman luo sano hänelle: 'Löysimme tuon paikan, johon Frank oli jäänyt, mutta siellä oli ainoastaan hänen kuollut ruumiinsa. Lähdin ajamaan takaa hänen murhaajiaan, joita jäljistä päättäen oli ollut paljon, ja huomasin, että toinenkin meikäläinen -- tuo toinen vankimme -- oli joutunut heidän kynsiinsä. Saavutettuani viholliset onnistuin vapauttamaan hänet.' Ota nyt tuo mies mukaasi ja englantilaiset antavat sinulle kyllä pyssyjä, koska matkasi tarkoitus oli tuon valkoisen miehen vapauttaminen." "Mutta, Kifura, tuo orja, tuo Chaka, on Frankin ystävä ja kertoo pian Karemalle, että Frank elää. Haluan tappaa hänet, ettei hän voi kavaltaa minua." "Malta mielesi, Dala! Elävä mies voi työskennellä ja minä voin käyttää häntä hyväkseni. Lahjoita hänet minulle ja sano hänenkin kuolleen." "Puhuakseni totta, Kifura, ei tuon orjan henki olisikaan minulle muuten minkään arvoinen, mutta hän voi palata kyläämme ja kertoa Karemalle totuuden." "Ei, Dala, hän ei tule milloinkaan takaisin. Kukaan kerran Kifuran kynsiin joutunut ei voi milloinkaan paeta." "No, anna hänen sitten elää. Mutta Frank, anna minun tappaa hänet, sillä niin kauan kuin hän on elossa, ei minulla ole rauhaa." "En, älä luulekaan, sillä Kifuralla ei ole milloinkaan ennen ollut valkoista vankia. Saavuttuani omaan kylääni sanovat kaikki minua suureksi päälliköksi. Naiset tanssivat ja laulavat, ettei balabalaisten joukossa ole ketään minunlaistani miestä, sillä ei milloinkaan vielä ole kukaan balabalainen omistanut valkoista orjaa." Seurasi sitten pitkä keskustelu noiden kuuluisuuksien välillä minun tappamisestani. Vihdoin he päättivät, että minä ja Chaka jäämme Kifuran haltuun ja Dala palaa Kareman luo ilmoittamaan meidät molemmat kuolleiksi. Huolimatta siitä, että Dala oli halunnut tappaa minut, lahjoitti Kifura hänelle kanootin, jotta hän pääsisi nopeammin virtaa alas. Jos häneltä kysyttäisiin, mistä hän oli sen saanut, saisi hän sanoa anastaneensa sen taistelussa balabalaisilta. Saatuani käskyn palata Chakan luo menin sinne ja kerroin hänelle Kifuran ja Dalan keskustelun pääsisällön. "Ah, kunpa olisin vapaa", sanoi hän, "että voisin tappaa hänet ja kuolla. Hän on kulkurikoiran synnyttämä saastainen rakki. Mutta, Frank, niin kauan kuin Chaka saa olla kanssasi, on hän orjasi ja auttaa sinua parhaan kykynsä mukaan." Kului pitkä aika, ennenkuin nukuin, sillä huono onneni ja tieto, että jollen olisi ollut tottelematon Kareman käskyille, olisin nyt omien kansalaisteni joukossa, ehkä isäni ja veljeni luona, kiduttivat minua vieden kaiken toivoni. Vihdoin väsyttivät kiivaat tunteenpurkaukseni minut niin, että vaivuin raskaaseen uneen, josta äänekäs melu ja huudot minut herättivät. Nousin katsomaan, mikä sen oli aiheuttanut, ja näin kaikkien miesten olevan hereillään ja juoksentelevan kuohuksissaan sinne tänne. Katsahdin Chakaan, mutta hän ei enää ollutkaan vierelläni. Hetken kuluttua kuulin jonkun huutavan kuin kuolemantuskissa. Koetin ryömiä ääntä kohti, sillä pelkäsin urhoollisen toverini joutuneen vaaraan, mutta pari miestä tarttui minuun heti ja vei minut Kifuran luo. Hänen vieressään oli Dalan kuollut ruumis puukko rinnassa ja lyhyen matkan päässä keihästetty Chaka. Kifura määräsi, että jalastani riippuvan puupölkyn lisäksi oli orjahaarukka sidottava kaulaani ja käteni sidottava selkäni taakse. Sillä aikaa kuin hänen käskynsä pantiin toimeen, sain tietää, mitä oli tapahtunut. Chaka oli huolimatta jalkaansa kiinnitetystä puupölkystä onnistunut ryömimään Dalan makuupaikalle ja vetäistyään puukon tämän vyöstä oli hän iskenyt sen Dalan sydämeen. Kun hän nousi, sattui läheisyydessä palavan nuotion valo häneen, ja muudan balabalainen, nähtyään mitä hän oli tehnyt, hälyytti silloin heti muut. Ennenkuin Chaka oli päässyt kahdentoista jalan päähänkään vihollisensa ruumiista, keihästettiin hänet kuoliaaksi. Dalan miehet vaativat nyt kiihkeästi, että saisivat minut tappaa, mutta Kifura ei suostunut luovuttamaan minua heille. Päivän koittaessa erosivat sitten balabalaiset ja adianalaiset toisistaan, viimeksimainittujen lähtiessä omaan kyläänsä ja balabalaisten ryhtyessä jatkamaan matkaansa Ogowaita kohti. Laahustin eteenpäin vaivalloisesti niin nopeasti kuin voin, sillä jokainen pysähtymisyritys rangaistiin ruoskanlyönnillä, mutta vihdoin minä kompastuin ja kaaduin voimatta enää nousta. Saadaksensa minut jälleen jaloilleni polttivat ja kärvensivät villit vangitsijani minua tulisilla hiilillä, mutta olin niin kokonaan lopussa ja väsynyt elämään, ettei minua saanut mikään liikkeelle. Vihdoin käski Kifura, nähtävästi peloissaan että kuolen, irroittaa pölkyn jalastani ja haarukan kaulastani, ja koetti sitten miehineen saada minut jälleen pystyyn. Mutta toivoen heidän tappavan minut pysyin itsepäisesti paikoillani. Vihdoin oli heidän pakko kaataa muudan puu ja valmistaa siitä noin yhdeksän jalkaa pitkä korento, johon he sitoivat minut kiinni puunkuori- ja nahkahihnoilla. Sitten sai neljä miestä käskyn kantaa minua. He kohtelivat minua niin säälimättömästi kuin minulla ei olisi ollut lainkaan tuntoa. Kulkiessaan paiskoivat he minua puita vasten, vetivät minua piikkisten pensasten läpi, hinasivat minut kaatuneitten runkojen yli ruhjoen minut kokonaan ja vieden melkein kaiken nahan ruumiistani. Samaan aikaan kärpäset, pistelevät muurahaiset ja muut miellyttävät hyönteiset takertuivat haavoihini imien vertani ja kokoutuivat niin suurissa joukoin silmieni ympärille, että luulin tulevani sokeaksi. Kun minut vihdoin nakattiin kuin pölkky erään vuotavan kanootin pohjalle, luulin saaneeni jo tarpeeksi kärsiä kidutuksia, ja vaikka veneeseen kompuroivat miehet astuivatkin päälleni ja ympärilläni lenteli kaikenlaisia pörriäisiä, otaksuin nyt saavani levätä ja olla rauhassa. Mutta hetken kuluttua huomasinkin, etteivät tuskani olleet vielä loppuneet, sillä vaikka kanootin pohjalla oleva vesi olikin kylmää ja nuo inhoittavat hyönteiset olivat poistuneet, turposivat kumminkin siteeni vedessä niin, että ne syöpyivät ihooni kuin rautalangat. Jäseneni ja koko ruumiini rupesivat ajettumaan, kaulaani kiedottu nuora oli melkein kuristaa minut, niin että jokainen hengähdykseni oli hyvin tuskallinen, ja toinen samanlainen otsani ympärille kiedottu tuntui tunkeutuvan aivoihini. Huomattuani, että minun oli mahdoton kärsiä sellaisia tuskia ja elää, rukoilin ja pyysin heitä irroittamaan siteeni. Aluksi eivät he olleet kuulevinansakaan rukouksiani, mutta lopulta käski Kifura katkaista siteeni, sillä hän pelkäsi luultavasti minun kuolevan, jolloin hän ei enää olisikaan voinut ylpeillä olevansa ensimmäinen, joka oli tuonut elävän valkoisen vangin heidän maahansa. Tunsin heti helpotusta, vaikka olinkin niin jäykistynyt ja avuton, etten kyennyt nousemaan istuallenikaan, vaan olin pakotettu makaamaan edelleenkin kanootin pohjalla muiden veneessäolijain potkittavana, poljettavana ja syleksittävänä. Koko päivän meloivat miehet virtaa ylös ja yön vietimme sen rannalla, jolloin kanootit vedettiin maalle. Ollen iloissaan tietäessään pääsevänsä pian kotiinsa tanssivat balabalaiset suurien tulien ympärillä melkein koko yön, huolimatta päivän kuluessa sattuneista ikävyyksistä. Kuumeisesta mielestäni näyttivät he jonkun tuomitun sielun tuskista nauttivalta paholaisjoukolta. Seuraavana aamuna lähdimme jälleen varhain liikkeelle. Noin kahdeksan aikana, päättäen auringosta, kuulin veden pauhinaa, ja pian sen jälkeen käännettiin kanootit maihin. Kaikki miehet menivät rannalle ja kiskottuaan kuorta puista alkoivat he punoa siitä nuoraa. Heidän puheestaan ymmärsin saapuneemme joillekin putouksille, joita ylös kanootit oli vedettävä. Vaikka en voinut kävellä, voimistuin kumminkin kohottautumaan istualleni ja huomasin lukumme suuresti lisääntyneen, sillä joukkoon oli ilmestynyt paljon naisia, joita en ollut ennen huomannut olevan mukana ollenkaan. Otaksuin senvuoksi, ettemme olleet enää kaukana matkamme päämäärästä. Ensin en kiinnittänyt juuri ollenkaan heidän huomiotaan, mutta kun muutamat naiset tuodessaan nuoranippuja kanootteihin huomasivat minut, huusivat he heti toisille, että veneessä oli valkoinen mies. He ympäröivät minut heti repien tukkaani, katsoen silmiini, tutkien varpaitani ja sormiani, ja huutaen ja hälisten ihmettelivät ihoni vaaleutta tahi paremmin sanoen sen sellaisia osia, jotka olivat osaksi säilyttäneet alkuperäisen värinsä. Olin nimittäin niin likainen ja auringon ja ilman paahtama, ettei luullakseni kukaan englantilainen olisi voinut luulla minua näöstä päättäen omaksi kansalaisekseen. Koetin rukoilla heitä huojentamaan jotenkin kärsimyksiäni, mutta he nauroivat vain puheelleni, ikäänkuin olisin ollut jonkun vieraan apinalajin edustaja, kunnes eräs vanha nainen tuli kanootille kantaen raskasta kuorinippua. Kun hän huomasi minut, ajoi hän ympärilleni kokoutuneet töllistelijät tiehensä sanoen: "Hänhän on ihminen kuten mekin ja kärsii samalla tavoin. Menkää hakemaan lehtiä ja antakaa hänelle vettä!" Sitten hän tuli kanoottiin ja istuuduttuaan viereeni alkoi hän sitoa pahimpia haavojani lehdillä, jotka hän sijoitti niin hellävaroen kuin meikäläisetkin kirurgit kääreensä. Hänen hoitonsa soi minulle heti helpotusta, ja kun hän vielä antoi minulle mitallisen raikasta rypälemehua, jota eräs toinen nainen oli tuonut hänelle, alkoi toivo jälleen kyteä rinnassani. Kun hän osoitti armeliaisuuttaan minulle, tuli Kifura katsomaan, mitä hän teki, kieltäen häntä tuhlaamasta aikaansa orjan ja vangin vuoksi. "Ah, Kifura", sanoi hän, "mies on kyllä kieltämättä orja ja vanki, mutta onhan orjilla ja vangeillakin hermot ja he voivat kuolla kuten muutkin. Sitäpaitsi on tämä mies valkoihoinen. Nyt kun Kifura tänä iltana saapuu kotiinsa, ylistävät kyläläisemme tanssiessaan sinua sanoen: 'Missään ei ole Kifuran laista miestä, sillä hän on ensimmäinen, joka on tuonut valkoisen vangin Kitakaan' Kun huhu Kifuran tuomasta valkoisesta miehestä leviää, saapuvat kaikki etäisten kylienkin asukkaat häntä katsomaan ja sanovat, että Kifura todellakin on suuri päällikkö Mutta jos nyt tämä vanki kuolee, ei tuo toteudukaan ja ihmiset sanovat Kifuran valehtelevan eivätkä pidä häntä ollenkaan muita parempana." Naisen todistelu näytti hieman vaikuttavan Kifuraan. Hän käski vaimon jatkaa hoitoaan, mutta samalla varoa, etten pääse pakenemaan, sillä siinä tapauksessa menettäisi hänkin henkensä. Saatuaan niin ollen luvan auttaa minua valmisti tuo vanhus, Teta, kuten hän sanoi nimensä olevan, kanoottiin jonkinlaisen tuolin, jolla voin istua. Tehtyään kaiken mitä hän voi mukavuudekseni sanoi hän minun saavan olla kanootissa putouksissakin, sillä kukkuloiden yli kiipeäminen näytti olevan minulle mahdotonta. Kun sitten illalla saavuttaisiin Kitakaan, sanoi hän vievänsä minut omaan suojaansa ja hoitavansa minua kuin omaa poikaansa. Kanootit tyhjennettiin nyt kokonaan ja kuhunkin jätettiin vain kolme miestä pitämään niitä kohdallaan ja tyrkkimään niitä alemmaksi kallioista ja vedenalaisista kivistä silloin kun niitä kiskottiin putouksista ylös nuorilla, joiden valmistamiseen kaikki olivat ottaneet ahkerasti osaa. Päästyään rannasta sauvoivat miehet kanootit erään kapean niemen toiselle puolelle, jolloin putoukset tulivat kokonaan näkyviin. Hämmästyin nähdessäni mitä meillä oli edessä ja epäilin voivani nykyisessä heikossa tilassani kestää koko kulkua, sillä vesi syöksyi alaspäin kuudenkymmenen asteen kulmassa kuohuen ja kohisten vaahdosta esiinpistävien ja terävien kallioiden ympärillä. Kun kanootit oli saatu putouksen alla olevaan tyyneen kohtaan, kiinnitettiin niiden keuloihin köydet, joihin rannalle ja sen yläpuolella oleville kallioille kokoutuneet miehet tarttuivat. Mutta ennenkuin kanootit aloittivat oikean nousunsakaan putouksesta, heitteli putouksen alla olevassa kattilassa kuohuva vesi niitä sinne tänne, ollen vähällä täyttää ne vedellä tahi kaataa. Kanootti, jonka avuton matkustaja minä olin, oli viimeinen, joten minulla oli kosolti aikaa katsella ja punnita noita vaaroja, jotka meidänkin oli läpäistävä. Ensimmäinen pääsi turvallisesti putouksen alla olevista kiehuvista ja pärskyvistä kuohuista itse putoukseen, johon sen keula heti sukelsi niin, että se täyttyi vedellä. Mutta kanootti ei kumminkaan kaatunut ja vesi virtasi perästä takaisin jokeen vieden mennessään paljon pieniä esineitä, joita niiden omistajat eivät olleet viitsineet korjata talteen. Huomasin heti, että jos meidän kanootille käy samoin, vievät aallot minut mennessään, jolloin varmasti hukun. Tuo ystävällinen vanha nainen, Teta, seisoi rannalla lähellä minua. Kutsuin hänet luokseni ja ilmaisin hänelle pelkoni. Hän nauroi ja lohdutti minua kuin avutonta lasta sanoen varmasti, että sellainen oli mahdotonta, mutta lopulta hän kumminkin tuli hieman levottomaksi ja irroitettuaan vyötäreiltään vaatekappaleen sitoi hän minut sillä kainaloitteni alta varmasti takanani olevaan kanootin laitoja yhdistävään poikkipuuhun. Juuri kun hän sai työnsä lopetetuksi, ilmaisi kova huuto ensimmäisen kanootin turvallisesti saapuneen putouksen niskaan. Köydet juoksutettiin nyt jälleen alas ja kiinnitettiin toiseen kanoottiin. Näin, miten se päästyään putoukseen sukelsi siihen samoin kuin edellinenkin, ja olin iloinen, että Teta oli suostunut sitomaan minut kiinni. Koska minulla ei ollut muutakaan työtä, katselin tuota nousua hyvin tarkkaavaisesti ja huomasin, että kanootissa olevien miesten oli hyvin vaikea estää sitä musertumasta kallioihin ja kaatumasta ja näytti se usein aivan mahdottomalta. Mutta sekin pääsi perille turvallisesti ja samoin kolmas ja sitten tuli meidän vuoromme. Minusta ei tuntunut ollenkaan mukavalta ensimmäinenkään tutustuminen kuohuihin, jotka täyttivät kanootin puoleksi vedellä. Kun kanoottimme sukelsi putoukseen sen juurella, painoi vesi minua sellaisin voimin, että luulin viimeisenkin hengenpihauksen lähtevän ruumiistani. Mutta kanootin keula kohosi jälleen vedestä noustessamme ylemmäksi, jolloin melkein kaikki vesi virtasi pois perästä vieden kaiken irtaimen mennessään. Tarkastellessani hidasta ja vaarallista kulkuamme näin, ettemme useinkaan päässeet tuumaakaan eteenpäin, vaan liuvuimme takaisin, joutuen joskus hyvin lähelle kallioita. Kanootissa olevat miehet saivat ponnistaa niin paljon kuin jaksoivat estääkseen sitä murskautumasta kiviin. Kuljettuamme jonkun matkaa huomasin meidän joutuneen keskemmälle putousta kuin muut kanootit, ja rannalta kanoottiimme ulottuva köysi lauloi kuin harpun kieli veden painaessa meitä takaisinpäin. En tiedä mistä se johtui, mutta eräs parin sylen päässä keulasta oleva solmu veti omituisesti huomioni puoleensa ja pian näinkin sen antavan perään. Kanootissa olevat miehet näkivät sen myös ja huusivat kaikin voimin rannalla ja kalliolla oleville ystävilleen, että he antaisivat veneen liukua takaisin köyden uudestaan kiinnittämistä varten, mutta kuohujen pauhu esti heidän huutonsa kuulumasta selvästi, ja rannalla olevat miehet rupesivat kiskomaan vain kovemmasti luullen veneessä olevien toverien kehoittavan heitä vain suurempiin ponnistuksiin. Solmusta esiinpistävät köydenpäät lyhenivät lyhenemistään ja meidän oli nyt vain odotettava, kestääkö se niin kauan, että pääsemme putouksen niskaan, vai aukeneeko se. Matkamme edistyi hitaasti ja olimme jo melkein turvassa, kun eräs myötävirtaan uiva tukki törmäsi kanoottimme keulaa vasten. Tätä lisäpainoa ei solmu voinut kestää, vaan aukesi. Kanootti kääntyi heti kallioita vasten liukuen muutaman alapuolelle veden syöksyessä sen yli. Se kaatui melkein kyljelleen, jolloin siinä olevat kolme miestä syöksyivät kuohuihin. Olin joutunut mitä vaarallisimpaan tilanteeseen, sillä huolimatta ylitseni pursuavasta vedestä, joka oli melkein tukehduttaa minut, odotin joka silmänräpäys, että toinen köysi hankautuu poikki kallioita vasten, jolloin kanootti ja minä heti olisimme murskautuneet kuohuissa palasiksi. En voinut tehdä mitään pelastuksekseni, ja aika, jonka vietin tuossa asennossa odotellessani loppua, tuntui minusta iankaikkisuudelta. Olin jo menettänyt kaikki toivoni ja rupesin rukoilemaan syntejäni anteeksi, kun tunsin kanootin tärisemisen loppumisesta, ettei köysi enää hankautunutkaan kallioita vasten. Sitten tunsin, miten minua jälleen kiskottiin veden läpi, ja kanootin pyörähdellessä ympäri kallioiden yli kulkiessaan jouduin usein sukkeloonkin. Juuri viimeisellä hetkellä löin pääni niin kovasti jotakin puunkappaletta tahi kiveä vasten, en voi sanoa kumpaako, että pyörryin. Kun tulin tajuihini, huomasin makaavani rantakalliolla ja vanha Teta oli kumartunut puoleeni valellen otsaani vedellä. Huomattuaan, että olin avannut silmäni, käski hän minun olla iloinen, koska minulla on niin voimakas jumala, ettei hän ollut sallinut minun hukkua kuohuihin. Hänen lohdutuksensa ei tyynnyttänyt mieltäni juuri ollenkaan, sillä luultavasti oli tulevaisuudella varastossa minulle yhtä paljon kärsimyksiä kuin menneisyydelläkin oli ollut, ja kuolema niin ollen olisi ollut suuri laupeuden osoitus minulle. Teta kertoi minulle, että nuo kanootissa olleet kolme miestä olivat hukkuneet, jolloin en voinut olla ajattelematta, että kaikki kanssani vaaroihin joutuneet näyttivät joutuneen saman kovan kohtalon uhreiksi. Ensin Fumo ja Wanda, sitten Chaka ja Dala, ja nyt nämä kolme balabalaista olivat kaikki kuolleet, kun sitä vastoin minä, joka olin ollut suuremmissa vaaroissa kuin yksikään heistä, olin vielä hengissä. Ajatellessani tätä haihdutti kumminkin kiitollisuuteni Jumalaa kohtaan pelastuksestani toivottomuuteni, ja Tetan avulla nousin istumaan ja katsoin ympärilleni. Näin, että tuo sivuuttamamme putous oli vain noustavanamme olevien koskien alimmainen osa, sillä niskassa olevan suvannon takana oli monta noin parinkymmenen jalan korkuista jyrkkää putousta, joiden niskaan miehet parhaillaan kiskoivat kanootteja. Minut sijoitettiin nyt toiseen kanoottiin ja melottiin suvannon päähän. Teta, joka oli jälleen käärinyt vartalonsa ympärille tuon siteenäni ja luultavasti hänen ainoana vaatetuksenaan olleen kangaskappaleen, jäi myöskin veneeseen ja sain nojata päätäni hänen syliinsä. Hänen johdollaan kannettiin minut sitten hellävaroen kallioiden yli ja sijoitettiin toiseen kanoottiin, jossa me pian pääsimme balabalaisten kylistä suurimpaan, Kifuran komeaan hökkelikaupunkiin. Päästyämme sinne vei Teta minut omaan majaansa ja rupesi hoitamaan ja ruokkimaan minua huolellisesti. Vaikka paranemiseni tapahtuikin hitaasti ja pitkäpiimäisesti, sain kumminkin vihdoin terveyteni ja voimani takaisin. Heti kun voin ruveta kävelemään, rupesin kiihkeästi suunnittelemaan pakoa ja aioin, jos suinkin oli mahdollista, lähteä myötävirtaan päästäkseni jälleen yhteyteen ystävieni Kareman, Tomin ja Jack Spratin kanssa. Huomasin kumminkin, että kaikkia liikkeitäni vahdittiin niin tarkasti, etten voinut ajatellakaan karkaamista. Kun uskoin aikomukseni Tetalle, sanoi hän, ettei sellaista kannattanut ajatellakaan. Hän käski minun vain jäädä tyynesti sinne, missä nyt olin, ja odottaa kärsivällisesti hetkeä, jolloin Kifura sallisi minun poistua. Kysyttyäni, oliko kauppiasten tapa matkoillaan tulla aina Kitakaan asti, vastasi hän, etteivät putousten alapuolella asuvat ihmiset milloinkaan nousseet niiden niskaan ja senvuoksi voivatkin balabalaiset hallita koko joen yläjuoksun varrella tapahtuvaa kauppaa. Näin lähetettävän suuria orjajoukkoja ja norsunluumääriä jokea alas, ja yritin lupaamalla mitä suurimpia korvauksia taivuttaa noita miehiä viemään sanan Karemalle, että olin vielä hengissä, mutta ponnistukseni saivat vain aikaan sen, että minun toimiani ruvettiin seuraamaan vielä tarkemmasti kuin ennen ja minut muutettiin Tetan asunnosta Kifuran majan vieressä olevaan pienempään majaan. Balabalaisten joukossa oloaikanani ei minua milloinkaan kohdeltu huonosti, koska minua pidettiin jonkinlaisena pyhänä olentona. Minulle annettiin aina tarpeeksi ruokaa ja kangasta, josta koetin valmistaa itselleni eurooppalaistyylisiä vaatteita. Alkuasukkaat ihailivat niitä niin kovasti, että minusta tehtiin heti Kifuran ja hänen ministeriensä hoviräätäli. Koska minulla oli aina riittävästi ruokaa ja juomaa, vaivuin vähitellen sellaiseen välinpitämättömyyteen, ettei mieltäni kiinnittänyt muu kuin kuluvan päivän tapaukset enkä tiennyt ajan kulusta enää mitään. Seuraavat tapaukset herättivät minut vihdoin tuosta tilasta. Kifura balabalaisineen tappeli aina jonkun naapuriheimon kanssa orjista ja norsunluusta ja muutamassa taistelussa kaatui sitten paljon balabalaisia ja Kifura itse joutui vangiksi. Tiedon hänen tappiostaan ja vangiksi joutumisestaan toi kylään eräs pappi, jonka piti viedä paljon kankaita, helmiä ja muuta tavaraa hänen lunnaikseen. Kylän vanhimmat kutsuttiin kokoon neuvottelemaan asiasta, ja koska halusin tietää heidän päätöksensä, menin kuuntelemaan heidän keskusteluaan. Heti kun pappi huomasi minut, kysyi hän, mistä olin tullut ja mitä tekemistä valkoisella miehellä oli Kifuran kylässä. Kun hänelle kerrottiin, että olin Kifuran valkoinen mies, sanoi hän, etteivät he voi sietää, että Kifuralla on jotakin sellaista, jota ei heillä, hänen voittajillansakaan, ole. Mutta jos he luovuttavat minut heille, vapauttavat he Kifuran ja hänen miehensä enemmittä maksuitta. Koska tuloni aiheuttama kummastus ja mielenkiinto olivat jo haihtuneet, eivät vanhimmat pitäneet minua enää juuri minkään arvoisena, vaan suostuivat mielellään ehdotukseen. Seuraavana päivänä läksi joukko miehiä, ottaen minut mukaansa, paikalle, jossa vaihdon piti tapahtua. Ennen poistumistani sain kumminkin sanoa jäähyväiset ystävälliselle suojelijattarelleni Tetalle, joka itki erotessamme, sanoen rakastaneensa minua kuin omaa poikaansa miehensä ja lastensa kuoleman jälkeen. Avattuaan erään tuohirasian, jossa hän säilytti kalleimpia aarteitaan, otti hän sieltä helminauhan, josta riippui kiiltävä simpukan kuoren kappale. Antaessaan sen minulle sanoi hän sen suojelevan minua monilta vaaroilta, sillä hänen miehensä oli saanut sen eräältä henkilöltä, joka oli vaeltanut melkein koko maailman ympäri. Eroaminen vanhasta ystävästäni tuntui minustakin hyvin ikävältä, ja luullakseni ei minun tarvitse ollenkaan kainostella sanoessani, että itkin katkerasti, kun seuralaiseni veivät minut hänen luotaan päästäksensä lähtemään matkalle. Uudet isäntäni asuivat kaukana Ogowain lähteillä ja matkamme heidän maahansa oli pitkä ja vaivalloinen. Minua ei kohdeltu huonosti, vaan ainoastaan vartioitiin tarkasti, etten pääsisi pakenemaan. Päästyämme perille kuulin päällikön kylän olevan Alima-nimisen joen rannalla. Joki laski kuulemma monen päivän matkan päässä erääseen toiseen suurempaan, jonka varrella asuvat ihmiset kävivät kauppaa valkoisten miesten kanssa. XV. PAKO JA KIINNIJOUTUMINEN. Noin kuusi kuukautta myöhemmin oli minut vaihdettu Kifuraan, ja kun sadekausi loppui, herättivät matkavalmistukset Alimaan, jonne piti. vietämän paljon orjia ja koottu sellaiset määrät, että päällikkö itse aikoi tulla johtajaksi, ja minä kuulin vanhusten keskustelevan siitä, otetaanko minut mukaan vai ei. Muutamat sanoivat, että jos toiset heimot, joiden maiden kautta meidän oli matkustettava, näkevät minut, tulee heille varmasti sellainen halu saada minut haltuunsa, että he hyökkäävät matkueen kimppuun, ja senvuoksi oli minun läsnäoloni vain vahingoksi kaikille. Toiset taasen olivat sitä mieltä, että koska useimmat heimot olivat vain kuulleet puhuttavan valkoisista miehistä, jotka valmistivat jonkun ihmeellisen voiman ja taikatemppujen avulla noita Afrikan alkuasukasten niin suuressa arvossa pitämiä helmiä, messinkinappeja, huiveja ja kankaita, niin he, nähdessään nyt erään tuon oudon ja yliluonnollisen rodun edustajan olevan heidän maansa kautta kulkevien miesten orjana, tunnustavat heidän jumalansa vahvemmaksi valkoisen miehen jumalaa ja heidät itsensä kaikkia muita mustia heimoja paljon voimakkaammiksi. Asiain niin ollen eivät he uskalla hyökätä matkueen kimppuun eivätkä ahdistaa sitä muullakaan tavalla. Näitä molempia seikkoja punnittiin puolelta jos toiseltakin ja, kuten ymmärrettävää on, kuuntelin minä hörölläkorvin. Toivoin nimittäin, saavuttuamme tuolle matkamme päässä olevalle suurelle joelle, tapaavani joskaan en valkoista miestä, niin ainakin jonkun, joka olisi alituisessa vuorovaikutuksessa rannikon kanssa. Löydettyäni sellaisen ajattelin voivani taivuttaa hänet lunastamaan minut vapaaksi ja lähettämään minut johonkin valkoisten miesten luo. Otaksuin, että vaikka joutuisinkin orjakauppiasten haltuun, voisi seikkailujeni ja kärsimysteni kuuleminen taivuttaa kovasydämisenkin heistä auttamaan minua pääsemään omaan maahani. Asian pohtiminen jatkui monta päivää. Lopulta näytti jo siltä, että nuo minun kylään jäämiseni puolesta väittelijät pääsisivät voitolle, kun eräänä aamuna päällikön vaimo ilmoitti nähneensä unen, jossa hänelle oli sanottu, että valkoisen miehen läsnäolo tuo onnea matkailijoille. Koska yleisesti tiedettiin, että nainen oli melko läheisesti suhteissa pahoihin henkiin, kuunneltiin hänen sanojaan, ja kun kolmen päivän kuluttua matkue läksi, olin minä siinä mukana, kumminkin neljän miehen erikoisen silmälläpidon alaisena. He olivat saaneet ankarat määräykset tappaa minut heti, jos yritin paeta tahi koetin jollakin tavoin päästä muukalaisten yhteyteen. Sitäpaitsi oli ryhdytty ankariin varovaisuustoimenpiteihin, etten voisi viekkaudella tehdä tyhjäksi vartijaini valppautta. Käteni oli aina, lukuunottamatta syöntiaikoja, sidottu selkäni taakse, ja ranteisiin sidottu nuora oli kiinnitetty muutaman vartijani vyötäisten ympärille. Sitten oli pääni peitetty jonkinlaisella nahkakypärillä tahi hilkalla, jotten näkisi kuljettavaa matkaa. Siten sidottuna ja sokaistuna sijoitettiin minut erääseen kanoottiin. Tunsin pian, että miehet meloivat kovasti. He lauloivat kaikista niistä ihmeellisistä tavaroista, joita he luulivat saavansa vaihtaa orjillaan ja norsunluullaan, ja miten he sitten palattuaan saisivat olla aivan laiskoina, tanssia, laulaa ja juoda aamusta iltaan ja illasta aamuun. En voinut tietystikään nähdä mitään ympäröivistä maisemista, mutta kuta kauemmaksi kuljettiin, sitä varmempi olin, että lähestyimme lähestymistämme merta. Oloni epämukavuudet vaivasivat minua hyvin vähän, koska tiesin, että jokainen päivä vei minua lähemmäksi vapautta ja valkoisia, kuten toivoin, sivistyneitä miehiä. Iltaisin, kun sijoituimme yöksi virran rannalle tahi pysähdyimme johonkin matkamme varrella olevaan kylään, vietiin minut kanootista maihin ja vaaleita kasvojani näytettiin sen maan asukkaille, jonka kautta kuljimme. Isäntäni kerskailivat äärettömästi jumalansa suurta voimaa, joka oli tehnyt heistä onnellisia valkoisen miehen omistajia, lisäten aina, että minussa piilevät monet kummalliset voimat olivat peloittavat. Onneksi, kun minua näytettiin, huomasin, että minua katsomaan tulleet ihmiset halusivat saada minut haltuunsa, jotta voisin käyttää noita voimiani heidän hyödykseen. Lintuja, munia, hunajaa, hedelmiä ja maapähkinöitä lahjoitettiin minulle usein, ja joskus heidän toivonsa saada onnea voi niin voittaa heidän synnynnäisen ahneutensa, että minulle joskus annettiin joku vuohi tahi sikakin. Hymyilin aina, koettaen näyttää hyvin tyytyväiseltä, koska huomasin, että kuta enemmän lahjoja tuotiin, sitä paremmin kohtelivat isäntäni minua. Vaikka ainoastaan sain pitää pienen osan noista lahjoista, toivoin kumminkin, että isäntäni valppaus minua näyttäessään heikontuisi ja että tuo kypäri, joka tässä kuumassa ilmastossa oli melkein sietämätön, ajoissa poistettaisiin, sillä niin usein kun kuulin ihmisten rannalta huutavan haluavansa nähdä valkoisen miehen ja tahtovansa lahjoittaa tavaroita saadaksensa katsella hetkisenkään hänen kasvojaan, juolahti karkaaminen mieleeni. Matkamme läheni vihdoin loppuaan ja muutamien päivien kuluttua saavuimme, kuten minusta näytti, saariselle järvelle, jota joka puolelta ympäröivät jyrkät valkoiset hiekkarannat. Myöhemmin huomasin kumminkin, että se olikin vain Aliman suussa olevan suuremman virran laajennus, virran, joka ei ollut mikään muu kuin tuo mahtava Kongo. Batekelaiset, joiksi tuon jokijärven pohjoisen rannan asukkaita sanottiin, olivat viekkaita ja innokkaita kauppiaita. Muutamia päiviä tulomme jälkeen heidän luokseen vaikutti minuun hyvin omituisesti eräs mitätön tapaus, koska se näytti minusta ennustavan, ettei vapautumiseni hetki kurjista olosuhteistani ollut enää kaukana. Sattui nimittäin, että kun erään kylän päällikkö, joka oli halukas ostamaan sinne kaupaksi tuomamme orjat ja norsunluun, tuli sopimaan isäntäini kanssa, toi hän mukanaan muutamia suuria astioita täynnä heidän panemaansa olutta. Sen sijaan että hän olisi tuonut mukanaan noita siellä tavallisesti juoma-astioiksi koverrettuja kurpitsankuoria, olikin hänellä kädessään tavallinen savikannu, jossa oli eräs cliftonilainen maisema ja sen alla kirjoitus: "Lahja hyvälle cliftonilaiselle pojalle." Kaikki eurooppalainen rihkama, lukuunottamatta helmiä ja kangaskappaleita, oli ollut kauan poissa näkyvistäni, ja nähdessäni nyt tuon kannun, jollaisia olin nähnyt satoja kauppojen ikkunoissa hauskan kouluaikani kestäessä, hyökkäsi oikea muistojen armeija sydämeeni tahtoen kuin lohduttaa minua, ettei minun tarvitse olla huolissani. Epäilemättä oli tuo kannu, jouduttuaan Englannissa johonkin bristolilaiseen laivaan, ehkä Petreliin itseensä, kulkeutunut tähän vieraaseen ja tuntemattomaan maahan teitä, joita myöten minäkin ehkä voin päästä meren rannikolle. Minusta tuntui kuin tohtori Poynter, vanha Abe ja koulutoverini olisivat lähettäneet näin sanan minulle, että pysyisin rohkeana. Katsoessani sitä jouduin niin oudon ja voimakkaan mielenliikutuksen valtaan, että, kun käteni eivät silloin sattuneet olemaan kiinni, kiersin ne tuon tuntemattoman savipalasen ympärille ja peitin sen suuteloilla. Kun omistajat huomasivat, miten tuon kannun näkeminen liikutti mieltäni, luulivat he sitä heti joksikin mahtavaksi taikakapineeksi, joka, jos vain onnistuisin saamaan sen omakseni, auttaisi minua aiheuttamaan heille joitakin ikävyyksiä tahi vapauttaisi minut. Batekelaisten päällikkö luuli sitä myöskin sellaiseksi ja sieppasi sen heti kädestäni, etten ennättäisi pakottaa kaikkia läsnäolevia tottelemaan käskyjäni. Käteni sidottiin jälleen lujasti selkäni taakse ja sitten kytkettiin minut läheisyydessä olevaan paaluun. Uudesta paikastani näin kumminkin kaiken, mitä tapahtui. Omistajani halusivat niin kiihkeästi tuota kannua omakseen, että he lupasivat antaa siitä paljon norsunluuta ja orjia. Kun päällikkö huomasi heidän kiihkeän toivonsa, hylkäsi hän kaikki heidän tarjouksensa, ja lopulta ymmärsin heidän viittauksistaan ja minuun päin suunnatuista katseistaan, että kysymyksessä oli minun vaihtamiseni tuohon kannuun. Tuo batekelainen päällikkö oli nähnyt satoja tuollaisia nyt kysymyksessä olevia kannuja, mutta hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt valkoista miestä, ja isäntäni, vaikka he olivatkin ylpeitä omistaessaan valkoisen orjan, halusivat vielä kiihkeämmästi saada tuon kannun omakseen, jota he sen aiheuttaman mielenliikutukseni takia luulivat hyvin voimakkaaksi taikakaluksi. Kuten sitten myöhemmin sain kuulla, olivat he perustelleet päätöstään siten, että koska luultavasti meidän molempien omistaminen olisi käynyt heille hyvin vaaralliseksi, sillä olisihan jonakin laiminlyönnin hetkenä tuo kannu voinut joutua minun haltuuni, jolloin olisin sen avulla voinut kostaa heille kaikki kärsimäni vääryydet ja loukkaukset, pitivät he parempana luopua minusta vaihtamalla minut tuohon kannuun, joka korkeintaan oli neljänkymmenen pennin arvoinen. Niin pian kuin kauppa oli tehty, irroitettiin minut paalusta ja luovutettiin uudelle isännälleni. Hän vei minut kanoottiinsa ja kuljetti minut noin neljä penikulmaa alempana olevaan kyläänsä, jossa hän antoi minut äitinsä, ryppyisen seitsenkymmenvuotiaan akan haltuun. Tämä näytti hallitsevan poikansa lukuisia vaimoja ja orjia rautaisin kourin. Huomasin pian, miten vähän tuo vanha syöjätär kunnioitti valkoista ihoani. Minun oli pakko työskennellä hänen pelloillaan ja koota risuja, kuten muidenkin orjien; ainoat erotukset minun ja heidän välillään supistuivat vain siihen, että olin tarkemmasti vartioitu ja kun minua luultavasti pidettiin arvokkaampana, minulle annettiin parempaa ruokaa ja siistimpi asunto. Vanhat isäntäni matkustivat takaisin omaan maahansa pian sen jälkeen kuin he olivat luopuneet minusta. Jonkun ajan kuluttua luulin huomaavani, että karkaaminen batekelaisten luota meren rannikolle voipi ehkä käydä päinsä, sillä vartiointini muuttui vähitellen huolettomammaksi. Tuo meidän kaitsijaksemme määrätty vanha velho sokeni ja vanheni niin, ettei hän kyennyt vahtimaan poikansa omaisuutta niin tarkasti kuin ennen. Voin senvuoksi useinkin keskustella muiden miesorjien kanssa ja solmia ystävyysliiton erään Duma-nimisen minua pari vuotta vanhemman orjan kanssa. Duma kertoi minulle kuuluvansa erääseen alempana joessa olevien vaarallisten putousten alapuolella asuvaan heimoon, ja ellei hän olisi pelännyt noita putouksia, olisi hän jo aikoja sitten varastanut kanootin ja palannut oman heimonsa luo ja omaan kotiinsa. Kysyttyäni häneltä, miksi hän ei ollut koettanut päästä noiden putousten ohi maitse, vastasi hän matkan olevan pitkän ja vaivalloisen. Villien petojen ja villien miesten taholta pelättäviä vaaroja oli niin paljon ja suuria, ettei hän sanonut yksinään uskaltaneensa antautua niille alttiiksi. Muiden miesorjien joukossa ei ollut ketään, johon hän olisi voinut luottaa niin paljon, että hän olisi voinut tahtoa häntä mukaansa. Hän ei ollut uskaltanut puhuakaan heille karkaamisesta pelosta, että he kavaltaisivat hänet. Mutta jos halusin yhtyä hänen kanssaan tuohon uhkapeliin, koettaisi hän varastaa kanootin paetaksemme sitten ensi uudenkuun aikana, jolloin yöt olivat pitkät ja pimeät. Meidän oli pakko odottaa ainakin pari viikkoa, ennenkuin tuo sopiva aika paollemme koittaisi. Kokosimme tuona aikana eväitä matkallemme, muutamia keihäitä, jousen ja nuolia, pienen verhon ja muutamia muita pieniä esineitä, kuten tulen sytytysvehkeitä, saviruukun ja pienen kirveen. Kaikki nämä esineet piilotimme erääseen virran äyräässä olevaan luolaan lähelle kylän kanoottien tavallista satamapaikkaa. Karttaaksemme epäluuloa, jonka alituinen oleskelemisemme kanoottien luona ehkä voi herättää, kalastimme ahkerasti ja veimme hyvin tarkasti kaiken saaliimme vanhalle vartijattarellemme, joka piti paljon kalasta ja saadessaan niitä oli aina hyvällä tuulella. Noin kolme päivää ennen määrättyä karkaamispäiväämme tuli Duma hyvin kiihdyksissään luokseni. Hän kertoi minulle, että eräs naisorja, joka kuului hänen kansaansa, oli saanut selville karkaamisaikeemme ja tahtoi itsepäisesti päästä mukaamme. Ellemme suostu, oli hän aikonut ilmoittaa pakoaikeemme päällikölle. En ollut ollenkaan pahoillani, että joku kolmaskin henkilö tahtoi yhtyä seuraamme, mutta mieluummin olisin suonut, että tuo kolmas olisi ollut mies. Hänen rohkeutensa oli kuitenkin ilmeinen, ja ettei hän vääjännyt mitään, sen hän todisti pian toisellakin tavalla. Läksin Duman ehdotuksesta katsomaan tuota hänen kansalaistaan, joka oli solakka noin kahdeksantoista vuotias vahva tyttö. Hän sanoi olevansa yhtä taitava melomaan kanoottia kuin miehetkin ja kehui jaksavansa kantaa raskaita taakkoja ja marssia kauas lepäämättä. Heti kun hän näki minut, kysyi hän, osaanko käyttää valkoisten miesten rautaputkia, jotka sylkevät tulta. Tietysti ymmärsin hänen tarkoittavan pyssyä ja sanoin senvuoksi osaavani varmasti käyttää sellaista. Silloin hän kertoi, että päälliköllä oli sellainen majassaan, ja hän lupasi koettaa varastaa sen minulle. Sanoin hänelle, etten voi tehdä pyssyllä mitään, ellen saa myöskin tuota mustaa pulveria, jota se syöpi, ja siihen kuuluvia sytytinkiviä, joten jos hän onnistuu saamaan pyssyn, on hänen hankittava siihen ampumatarpeetkin. Sen hän sanoi heti muuttavan asian vaikeammaksi, mutta jos lupaan antaa hänelle tuon Tetan erotessamme kaulaani ripustaman helminauhan simpukankuoripalasineen, lupasi hän taivuttaa erään päällikön vaimon, jonka haltuun pyssyyn kuuluvat ampumatarpeet oli jätetty, tuomaan ne meille kanoottiin. Hän sanoi myöskin, että meidän oli karattava heti seuraavana yönä ja lähdettävä nyt heti kalastamaan, ettei poissaolomme orjien asunnosta herättäisi huomiota. Nyt kun hän oli yhtynyt meihin, oli hän todellakin paljon rohkeampi kuin Duma ja minä yhteensä. Suostuttuamme hänen ehdotukseensa päätimme lähteä, ja vähän ennen auringon laskua työnsimme kanoottimme vesille lähteäksemme muka kalastamaan, mutta pimeän tultua palasimmekin takaisin ja sijoitettuamme matkavarusteemme niiden piilopaikasta kanoottiimme rupesimme odottamaan Pipaa, joksi liittolaistamme sanottiin. Kun me siinä levottomasti odotimme hänen tuloaan, näimme äkkiä suuren joukon kanootteja joella. Peläten hänen kavaltaneen meidät, aioimme juuri lähteä viemään matkatavaroitamme niiden kätköpaikkaan takaisin, kun me iloisesti hämmästyimme kuullessamme hänen huutavan meille, että hän oli onnistunut saamaan pyssyn ampumatarpeineen. Sitten hän oli irroittanut kaikki nuo kanootit, jotka äsken olivat niin hirveästi säikähdyttäneet meitä, ja pyysi nyt meitä tulemaan hänen avukseen, että hän saisi irroitetuksi loputkin, joita hän ei yksin kyennyt saamaan liikkeelle. Tunnustan, että Pipan rohkeus ja pyyntö sekä ilahduttivat että hämmästyttivät minua. Kiiruhdin Duman kanssa heti hänen avukseen. Saimme pian kaikki kylän kanootit veteen ajelehtimaan myötävirtaan, lukuunottamatta kolmea tahi neljää, joita emme yhteisin voiminkaan saaneet liikkeelle, koska ne olivat niin suuret. Etteivät batekelaiset voisi käyttää niitä takaa-ajoomme, sitten kuin he olivat huomanneet meidän pakomme, särjimme ne käyttökelvottomiksi. Niin pian kuin olimme saaneet tämän viisaan ja välttämättömän turvallisuustoimenpiteen suoritetuksi, sijoituimme omaan kanoottiimme. Duman ja Pipan ruvetessa melomaan sain minä tilaisuuden tarkastella Pipan tuomaa pyssyä, joka oli ainoa batekelaisten siihen aikaan omistama ampuma-ase. Se oli niin omituisen näköinen vehje, että se Englannissa olisi varmasti ostettu johonkin museoon tahi vanhain tavarain kauppaan, sillä sellaisella ei siellä kukaan olisi uskaltanut ampua. Piippu oli hirveän pitkä ja kiinnitetty tukkiin useilla kapeilla vaskirenkailla. Perä, johon oli naulattu pieni norsunnahkapalanen estämään sitä kulumasta, oli koristettu leikkauksilla ja seepran nahasta valmistetulla kärpäsläpällä, puhumattakaan siitä, että se oli hyvin suora ja kömpelö. Mutta vaikka se olikin tuollainen kömpelö ja raskas ase, huomasin sen lukon kumminkin olevan hyvässä kunnossa. Tuolla Tetan lahjalla vaihtamassani patruunakotelossa oli paitsi ruutia ja muutamia rautaisia kuulia myöskin piikiven kappaleita. Pantuani sellaisen paikoilleen latasin pyssyn ja harjoittelin vähän aikaa sillä tähtäämään. Sitten asetin sen huolellisesti kanootin pohjalle saadakseni sen heti käsiini tarpeen tullen. Tartuin sitten melaan yhtyäkseni Duman ja Pipan ponnistuksiin pidentää meidän ja entisten isäntiemme välistä matkaa, ennenkuin pakomme huomattaisiin. Virran suosiollisella avulla olimme päässeet noin seitsemän penikulman päähän, kun tulen loimu ilmaisi meille, että kylän asukkaat oli hälyytetty liikkeelle. Huomasimme pian, ettei vaara uhannut meitä ainoastaan takaa, vaan myöskin edestäpäin. Hälyytys levisi pian, ja tulet syttyivät palamaan sekä takanamme ja sivuillamme että edessäkin päin. Jouduimme nyt pulaan, uskaltaisimmeko mennä virran keskelle, jolloin mahdollisesti olisimme voineet eksyä suunnasta sen järvimäisellä laajennuksella, vai pysyttelisimmekö lähellä rantaa, jolloin varmasti osaisimme oikeaan. Pipan mielestä oli tuo viimeiseksi mainittu ehdotus parempi, mutta Duma puolusti ensimmäistä. Luotin niin paljon naistoverimme vaistoon ja urhoollisuuteen, että yhdyin häneen, ja me pysyttelimme kulkiessamme noin viidensadan metrin päässä rannasta. Vaikka meidän joskus olikin herettävä melomasta ja oltava aivan hiljaa, karttaaksemme sivuuttamistamme kylistä lähteneitten kanoottien miehistöjen huomiota, onnistuimme välttämään kaiken takaa-ajon ja pääsemään paikkaan, jossa virta jälleen kapeni entisensälaiseksi, noin viisisataa metriä leveäksi joeksi. Virta oli nyt niin voimakas, että me ennen päivänkoittoa toivoimme pääsevämme viimeisen batekelaiskylän ohi sellaisten ihmisten luo, jotka mielellään auttaisivat Dumaa ja Pipaa pakoon. Auringon noustua saavuimme erään kylän läheisyyteen, jossa Pipa sanoi kerran ennenkin käyneensä ollessaan veljensä kanssa kauppamatkoilla. Hänen mielestään oli meidän rohkeasti turvauduttava tuon kylän asukkaihin, ennenkuin takaa-ajajamme meidät saavuttaisivat. Suostuin Duman kanssa hänen ehdotukseensa, koska koko yön kestänyt aherrus oli väsyttänyt meidät kokonaan. Päästyämme maihin pyysi Pipa heti rohkeasti saada puhutella päällikköä,> jonka nimenkin hän sattui muistamaan. Mies tulikin heti katsomaan, mitä oli tapahtunut. Sitten kuin Pipa oli sanonut sanottavansa, vastasi päällikkö olevansa voimaton vastustamaan batekelaisten hyökkäystä. Mutta jos me suostuimme antamaan hänelle vanhan pyssymme, lupasi hän kätkeä sekä meidät että kanoottimme ja jos batekelaiset tulisivat, sanoa heille, että me olimme sivuuttaneet heidän kylänsä pysähtymättä lepäämään. Sitten hän lupasi opastaa meidät suorinta tietä maitse Pipan omaan kylään, jonne hän luuli meidän ehtivän noin viidessä päivässä, jos jaksamme kulkea nopeasti. Ilmeisesti oli tämä parhain keino päästä pakoon. Nousimme heti maihin, ja kanoottimme vedettiin erääseen läheisyydessä olevaan poukamaan ja upotettiin sinne. Sitten opasti päällikkö meidät paikkaan, jossa hän sanoi meidän voivan olla aivan turvassa takaa-ajajiltamme ja jossa me saisimme oleskella niin kauan, kunnes meidän etsimisestämme oli luovuttu. Voidakseni olla kiinnittämättä kenenkään huomiota vaaleihin kasvoihini olin maalannut koko ruumiini joen mudalla, ja oleskellen syrjässä Duman ja Pipan selvitellessä asioita onnistui minun pysyä tuntemattomana. Vaikka uudet ystävämme olivatkin suostuneet pettämään batekelaiset niin mitättömän asian kuin kolmen karanneen orjan vuoksi, olisivat he luultavasti sittenkin kavaltaneet meidät, jos he olisivat huomanneet minut valkoiseksi mieheksi. Päällikön meille neuvoma piilopaikka oli erään suuren puun onkalo, johon me pääsimme maasta noin viidentoista jalan korkeudella olevasta reiästä. Siellä oli tilaa yllinkyllin meille kolmelle nukkua, ja koska sen pohja oli lahonnut hauraaksi ja peittynyt lehdillä, oli se melko pehmoinenkin makuupaikka. Niin pian kuin olimme päässeet turvaan sinne, poistui päällikkö luvaten lähettää auringonlaskun jälkeen jonkun tuomaan meille ruokaa ja juomaa. Odotusaikana kielsi hän meitä jyrkästi poistumasta turvapaikastamme. Hänen mentyään nukuimme heti, koska koko yön kestänyt työ oli meidät kokonaan väsyttänyt. Olimme kai nukkuneet raskaasti muutamia tunteja, kun puun juurelta kuuluva äänekäs puhelu herätti meidät. Koska luulin puhujia noiksi henkilöiksi, jotka päällikkö oli luvannut lähettää tuomaan meille ruokaa ja juomaa, aioin heti kiivetä reiälle katsomaan, keitä ne olivat, mutta Pipa tarttui käsivarteeni ja ehkäisi aikeeni käskien meitä olemaan hiljaa ja kuuntelemaan. Huomasimme pian, että puhujat olivat meitä etsimään tulleita batekelaisia, sillä maihinnousumme oli huomattu päällikön turhamaisuuden vuoksi. Ylpeillessään tuolla meiltä saamallaan vaskihelaisella vanhalla pyssyllä ei hän ollut malttanut olla laukaisematta sitä. Tuo tavaton ääni oli heti ohjannut suuren batekelaisjoukon paikalle, sillä tiedettiin yleisesti, ettei niillä seuduin ollut muuta pyssyä kuin tuo meidän varastamamme. Pipa kuunteli hörölläkorvin saadakseen selville, oliko päällikkö kavaltanut meidät. Hän oli pyytänyt anteeksi ja sanonut luulleensa meitä karkurien takaa-ajajiksi, jotka olivat antaneet hänelle pyssyn ystävyytensä osoitukseksi ja merkiksi, että päällikkö oli heidät lähettänyt. Batekelaiset neuvottelivat juuri, mihin suuntaan heidän oli jatkettava takaa-ajoaan, ja niin paljon kuin ymmärsimme, ei meille jäänyt muuta pakotietä avoimeksi kuin joki. Hetken kuluttua läksivät batekelaiset tiehensä. Pian jälkeenpäin saapui luoksemme päällikön lähetti kertoen päällikön olevan hyvin pahoillaan, että hänen ajattelemattomuutensa oli ilmaissut meidän maihinnousupaikkamme. Mies sanoi saaneensa käskyn opastaa meidät erääseen paikkaan, jossa kanootti eväineen oli meitä odottamassa. Ohjasimme niin ollen heti eteläiselle rannalle päästäksemme erääseen pieneen lahteen, mutta virta olikin niin voimakas, että se vei meidät sivu. Saimme kumminkin kiinni muutamista oksista ja voimme ruveta kantamaan maihin pieniä tavaroitamme. Olin juuri viemässä rannalle meloja, jotka olimme aikoneet ottaa mukaamme aseiksemme ja senkinvuoksi, että ehkä putousten alapuolelta sattuisimme löytämään uuden kanootin, kun kuulin takaani molskahduksen ja huutoja. Riennettyäni katsomaan näin että toinen toverini oli pudonnut jokeen ja toinen oli hädissään irroittanut otteensa puusta, josta hän oli pitänyt kiinni. Nyt ajelehtivat molemmat sekä kanootti nopeasti koskea kohti. Olin voimaton auttamaan. Unhottaen oman turvallisuuteni kiiruhdin niin nopeasti kuin voin rantaa pitkin, saapuakseni kuitenkin vasta pitkän ajan kuluttua onnettomuudesta noiden putousten niskaan, joista heidän oli ollut pakko syöksyä alas. Vaikka sellainen ei voinutkaan olla mahdollista, kuvittelin kumminkin heidän ehkä voineen päästä putouksista hengissä ja läksin kiipeämään putouksen sivulla olevien kallioiden yli sen alle, ja päästyäni sinne huusin monta kertaa niin kovasti kuin vain voin: "Duma ja Pipa, hoi!" Huutoihin en kumminkaan saanut muuta vastausta kuin jonkun säikähdyttämäni yölinnun kirkaisun tahi hiiviskelevän hyenan ulvomisen Kun nouseva aurinko lopetti tämän pitkän tuskallisen yön, huomasin, että virta oli heittänyt molempien ystävieni runnellut ruumiit ja kanootin jäännökset melkein jalkojeni juureen. Luultavasti menetin silloin järkeni joksikin aikaa, sillä muistan vain hämärästi kiinnijoutumiseni, köyttämiseni ja viemiseni takaisin tuon vanhan syöjättären, isäntäni äidin luo, joka oli täydellinen taituri keksimään kaikenlaisia kidutuskeinoja. Kuumehoureissani luulin usein joutuneeni ystävieni luo. Ihmettelen vieläkin, miten voin kestää kuolematta kaikki tuon ajan minulle tuottamat kärsimykset, jotka eivät ole voineet olla unta, vaan todellisuutta, koska useat ja ilkeännäköiset arvet sen vieläkin näyttävät. XVI. YSTÄVÄLLISIÄ ARABIALAISIA. Batekelaisten luona oleskelin luullakseni sitten vielä noin vuoden. Sitten vietiin minut erään toisen päällikön luo, joka tahtoi myöskin ylpeillä valkoisella orjalla. Tällä tavoin kulkien kädestä käteen jouduin vähitellen yhä kauemmas Afrikan sisämaahan, ja toivoni päästä vielä joskus synnyinmaahani isäni ja veljeni luo väheni vähenemistään. Menetin pian kaiken elämänhaluni, Söin ja join vaistomaisesti mitä minulle annettiin, mutta en juuri välittänyt siitä, mitä ympärilläni tapahtui. Tästä elämäni ajanjaksosta on minun hyvin vaikea kertoa mitään tarkasti. Muistan hämärästi vain monet matkat, kuumeet, taistelut ja ajan, jolloin näimme nälkää, mutta kaikista huonoimmin ehkä sen, miten eräällä matkalla kääpiöt rupesivat ampumaan meitä puista ja pensaista myrkytetyillä ohuilla nuolilla, joiden aiheuttamat haavat tappoivat melkein heti. Tiedän tämän muistoni perustuvan tositapaukseen, koska minulla vieläkin on hallussani pien tapaisella aineella kitattu, puunoksista valmistettu viini täynnä noita nuolia. Kuu erään arabialaisen kauppiaan Hamees ibu Sayfin orja, Hatibu, löysi minut kahdensadan penikulman päässä Tanganjika-järvestä länteen päin olevista metsistä, oli se ollut ainoa minulla mukanani ollut kapine. Satuin tapaamaan hänet seuraavalla tavalla: Toverini olivat luullakseni kaikki kuolleet kääpiöiden nuolien aiheuttamista haavoista, tahi olivat he lähteneet suinpäin pakoon tarkastamatta, olinko tullut mukaan vai en. Olin kulkenut viidakossa yksinäni jo päiväkausia syöden marjoja ja puissa kasvavaa jäkälää. Minun oli pakko syödä ne raakana, koska en voinut mitenkään sytyttää tulta keittääkseni ne tahi lämmitelläkseni, Koska olin lopulta melkein kuolemaisillani ja hyvin väsyksissä, paneuduin nukkumaan, luultavasti kuollakseni, ja vaivuin jo horroksiin, mutta heräsin taasen äkkiä kuullessani kimeitä huutoja. Noustuani katsomaan näin miten muutamat miehet ahdistaessaan gorillalaumaa olivat olleet niin voimattomat, että eräs apina oli tarttunut hampain kiinni erään miehen käsivarteen. Arvatenkin olivat nuo miehet vain osa gorilloita ahdistavasta joukosta, sillä kuulin kauempaa pyssyjen pauketta. Näin pian erään kalottipäisen miehen lähestyvän minua. Lukuunottamatta vyötäistensä ympärille kiedottua kangaskappaletta, oli hän pukeutunut jonkinlaiseen hihattomaan takkiin ja piti kädessään savuavaa, äsken tyhjäksi ammuttua pyssyä. Nähdessäni tuon pyssyn hyökkäsivät muistot mieleeni ja synnyttivät toivon, että pyssyjä käyttävät ihmiset tiesivät varmasti jotakin valkoisistakin miehistä. Jäljelläolevat gorillat oli pian tapettu. Koettaessani kääntää metsästäjän huomiota puoleeni huomasin olevani niin heikko, etten kyennyt nousemaan seisoalleni enkä kyennyt saamaan kurkustanikaan ymmärrettäviä ääniä. Vihdoin huomasi kumminkin muudan mies minut ja toinen oli jo vähällä lävistää minut keihäällään, mutta tuo pyssymies esti sen ja tuli juosten luokseni. Olin luultavasti hyvin kummallisen näköinen, sillä ylläni ei ollut muuta kuin joitakin likaisia ruohokangaskappaleita ja kampaamaton, sotkuinen pitkä tukkani riippui hartioillani. Aurinko, tuulet ja ahava olivat päivetyttäneet minut niin, että ihoni oli muuttunut melkein mahongin väriseksi, lukuunottamatta otsaani ja niskaani, joita tukkani oli suojellut. Viime aikoina kasvamaan ruvennut partani peitti vielä kaiken lisäksi kasvoni melkein kokonaan. Hänellä oli mukanaan muutamia muitakin miehiä, jotka rupesivat tarkastelemaan minua hyvin uteliaasti, erittäinkin, kun he nostettuaan tukkaani ja vaatteitteni jäännöksiä huomasivat ihoni luonnollisen värin "Valkoihoinen, valkoihoinen!" kuulin heidän huudahtavan hämmästyksissään ja näin heidän kohottavan kummastuksesta käsivartensa. Kun pyssyn omistaja sanoi minulle: "Portugalilainen, ranskalainen, englantilainen", kuin kysyäkseen, mitä kansallisuutta olin, vastasin: "Englantilainen." Hän asetti heti molemmat etusormensa vierekkäin ja sanoi: "Arabialaiset ja englantilaiset ovat veljiä." Hänen käskystään katkaisivat hänen seuralaisensa oksia ja ruokoa ja valmistivat niistä ja keihäistään jonkinlaiset paarit, joilla minut kannettiin heidän noin tunnin matkan päässä olevaan leiriinsä. Siellä ruvettiin minua heti hyvästi hoitamaan, sain syödä ja peseytyä. Sitten kuin tukkani vielä lyhennettiin, alkoi elämäni tuntua jo melko mukavalta. Sain ylleni puhtaan valkoisen paidan, ja muutamasta tavarakäärystä etsittiin minulle sopiva takki ja palanen kalikookangasta päähineeksi. Kun olin saanut kokea kaiken tämän, luulin olevani paratiisissa. Erääseen majaan valmistettiin minulle mukava vuode ja heittäydyttyäni sille nukuin raskaasti ja ensimmäisen kerran moneen päivään, voinpa sanoa luullakseni kuukausiin, hyvin rauhallisesti. Seuraavana aamuna tuli pelastajani päällikkö luokseni ja istuuduttuaan sanoi hän viitaten itseensä: "Hatibu, hatibu", tahtoen luultavasti ilmaista minulle nimensä ja kuulla, miksi minua sanottiin. Vastasin "Frank", sillä olin niin tottunut tuohon villien isäntieni käyttämään nimeen, että olin melkein unhottanut sukunimeni. Hatibu nauroi niin, että hampaat näkyivät. Taputtaen päätäni ja viitaten, että menisin jälleen nukkumaan, sanoi hän: "Näyt tarvitsevan vielä lepoa." Sitten hän poistui sulkien mentyään majan oviaukon jonkunlaisella ruohoista valmistetulla matolla, jottei päivänvalo häiritsisi untani. En voinut nukkua, vaan makailin ainoastaan mukavalla vuoteellani arvaillen, missä olin ja oliko mahdollista, että lopultakin olin pääsemäisilläni pois Afrikasta. Keitä olivatkaan nuo miehet, jotka kohtelivat minua niin hellästi? Koska heillä oli eurooppalaiset vaatteet, pyssyjä ja ruutia, olivat he varmasti liikeyhteydessä rannikon kanssa, ja tuo tuntemani välinpitämätön toivottomuus muuttui kiihkeäksi toivoksi. Makasin niin kauan aikaa ja aloin jo luulla kaikkea tätä suloiseksi uneksi, josta minun pian olisi pakko herätä vanhaan kovaan orjuuteeni, kun oviverho vedettiin syrjään ja Hatibu tuli majaan tuoden minulle saviruukullisen paistettua lihaa ja riisiä ja käskien viittauksella minun nousta syömään. Siihen ei minua tarvittukaan kahdesti käskeä, ja hetken kuluttua tunsin jo olevani niin voimissani, että halusin nousta ja lähteä katsomaan ympäristöä. Heti kun Hatibu huomasi tarkoitukseni, aukaisi hän erään nurkassa olevan kääryn tuoden sieltä minulle pari paksua pitkulaista puupalikkaa, joiden toiselle puolelle oli kumpaankin pystytetty ohut puikko. Otettuani ne käsiini tarkastelin niitä, mutta en voinut ymmärtää, mihin niitä käytettiin. Hatibu hymyili ja otettuaan ne minulta asetti hän ne maahan eteensä. Sitten nousi hän niille seisomaan ja puristettuaan puikon ison ja etuvarpaan väliin käveli hän niillä majan lattian poikki monta kertaa. Lopetettuaan ilmaisi hän viittauksella antavansa ne minulle. Koetin seurata hänen esimerkkiään, mutta en onnistunut ja hyvän seuralaiseni suureksi suruksi oli minun pakko lähteä majasta paljain jaloin. Tultuani ulkopuolelle huomasin olevani noin neljäkymmentä majaa sisältävän ympyrän muotoon rakennetun pienen kylän keskellä. Läheisyydessäni oli avoin katos, jossa oli muutamia tavaramyttyjä ja viitisenkolmatta suurta norsun torahammasta. Toiset miehistä, joita oli paljon, keittivät, toiset tupakoivat ja juttelivat, mutta muutamat, jotka näyttivät aivan erilaisilta kuin uudet ystäväni, olivat kyyristyneet erääseen nurkkaan parin suuren torahampaan viereen. Menin katsomaan heitä siinä toivossa, että joku heistä kuuluisi johonkin niistä heimoista, joiden keskuudessa olin viettänyt niin monta vaikeata päivää. Mutta puhutellessani heitä eivät he ymmärtäneet sanaakaan. Hatibu tuli luokseni ja kuunteli hyvin tarkkaavaisesti tuloksettomia yrityksiäni päästä keskustelun alkuun noiden miesten kanssa ja rupesi sitten juttelemaan minulle kokonaan toisenlaisella murteella. Koska en voinut ymmärtää sanaakaan hänen puheestaan, lopetti hän pian ja rupesi hieromaan kauppaa miesten kanssa heidän omistamastaan norsunluusta. Hämmästyin nähdessäni heidän myyvän nuo molemmat torahampaat, joista kumpainenkin painoi vähintäin seitsemänkymmentä naulaa, neljästä kuparisesta rannerenkaasta ja kourallisesta lasihelmiä, näyttäen olevan hyvin tyytyväiset kauppaansa. Heti kun Hatibu oli lopettanut kaupan, viittasi hän hampaihin ja nosti toisen kätensä ylös koettaen saada minut ymmärtämään, että hän saatuaan vielä kymmenen tuollaista hammasta aikoi heti poistua tästä paikasta. Viitaten aurinkoon ja nostaen kätensä sai hän minut käsittämään, että kahdentoista vuorokauden kuluttua saavumme sitten erääseen Nyangwe-nimiseen paikkaan, jossa on paljon aasialaisia ja jossa eräs Hamees ibu Sayf ottaa minut hoitoonsa. Tulin hyvin iloiseksi kuultuani sen ja odotin kärsimättömästi, milloin tuo norsunluumäärä saataisiin kokoon. Mutta kun kului joskus montakin päivää varastomme lisääntymättä, rupesin kehoittamaan Hatibuta, jonka puhetta vähitellen aloin ymmärtää, lähtemään heti. Mutta hän kertoi saaneensa käskyn tuoda niin ja niin paljon norsunluuta eikä mitenkään palata ilman tuota määrää, jolleivät hänen vaihtotavaransa loppuisi, ja hän ei sanonut missään tapauksessa uskaltavansa olla tottelematon isännälleen. Vihdoin tuli muutamia alkuasukkaita leiriin tuoden mukanaan pari hammasta ja ilmoituksen, että eräässä parin päivänmatkan päässä olevassa kylässä oli sellaisia suuri varasto, jonka Hatibu, lähettämällä miehiä sitä noutamaan, luultavasti saisi helposti ostetuksi. Hatibu päätti lähteä sinne itse parinkymmenen miehen kanssa, jättäen loput vartioimaan leiriä ja sinne kokoamaansa norsunluuta. Koska kykenin jo kävelemään kuten ennenkin, läksin hänen ehdotuksestaan mukaan. Myötämme ottamamme tavarat eivät vieneet paljon tilaa, sillä lukuunottamatta miesten makuuverkkoja ja keittiöastioita oli meillä vain laatikollinen kuparirannerenkaita ja toinen helmiä. Hatibu otti sitäpaitsi palasen punaista villakangasta lahjoittaakseen sen matkamme päämääränä olevan kylän päällikölle. Matkamme kulki miellyttävän puuttoman maan kautta, jossa suurien ruohoaavikoitten keskellä oli vain siellä täällä pieniä puusaarekkeita ja lukemattomien pienten jokien rannoilla viidakkoa. Siellä täällä olevat maissi- ja maapähkinäistutukset ilmaisivat, että ihmiset asuivat jossakin läheisyydessä, ja silloin tällöin näimmekin heidän öljypalmulehtojen keskellä olevat kylänsä. Noin kolmen tunnin kuluttua saavuimme suuren joen rannalle, jonka poikki emme voineet kahlata ja jonka rannalta emme löytäneet yhtään kanoottia. Hatibu rupesi moittimaan oppainamme toimivia alkuasukkaita siitä, että he olivat saattaneet hänet sellaiseen pulaan. Mutta he vain hymyilivät viitaten polkuun, joka kääntyi rannalla seuraamaan jokea, ja sanoivat kahlaamon olevan vain lyhyen matkan päässä. Kuljettuamme noin penikulman saavuimme eräälle joen yli noin kolme- tahi neljäkymmentä jalkaa pitkistä paaluista rakennetulle kalapadolle. Nähtyämme siitä, ettei joki siltä kohdalta ollut hyvinkään syvä, vaan helposti kahlattava, pääsimme pian turvallisesti yli, toiset kahlaamalla ja toiset patoa pitkin. Päästyämme joen yli tulimme pian erääseen paikkaan, jossa joukko naisia parhaillaan muodosteli ahkerasti saviruukkuja. Niin pian kuin he huomasivat meidät, huudahtivat he kauhusta juosten pensaikkoon. Pian sen jälkeen kuulimme aivan läheisyydestä suuren rummun pärinää, johon eri paikoista samoin vastattiin. Pysähdyimme heti ja varustauduimme kaiken varalta. Pian näimmekin puiden välissä liikkuvan jousilla ja nuolia täynnä olevilla viineillä varustettuja miehiä. Pelkäsin kovin, että meidän oli ryhdyttävä taisteluun, sillä kun oppaamme koettivat lähestyä heitä neuvotellakseen heidän kanssaan, saivat he oikean nuolisateen vastaansa ja taistelua en luullut enää mitenkään voitavan karttaa. Oppaamme nostivat kätensä huutaen, ettei meillä ollut mitään sotaisia tarkoituksia. Jonkun ajan kuluttua tuli vastapuolueenkin miehiä esille ja oppaamme menivät heitä vastaan. Neuvoteltuaan sitten kauan aikaa opastettiin meidät erästä polkua pitkin suureen linnoitettuun kylään. Koska Hatibu oli matkueemme päällikkö, sai hän erikoisen majan asunnokseen, ja sinne hän otti minut toverikseen. Huhun levittyä, että vierasten joukossa oli valkoinenkin mies, kokoutuivat ihmiset katsomaan tuota kummallista olentoa. Koska naisten käytös, jotka tahtoivat oikein perusteellisesti tutkia käsiäni ja jalkojani ja kysellä kaikenlaista, alkoi tuntua hyvin kiusalliselta, käski Hatibu kylän päällikön määrätä, että minun oli annettava olla rauhassa ja että minuun sai vain katsoa, mutta ei koskea. Olin hyvin kiitollinen hänen sekautumisestaan asiaan, mutta koska päälliköllä oli paljon vaimoja, oli hän pahemmassa kuin pulassa niiden kanssa, ja ne pakottivat hänet kysymään Hatibulta, enkö haluaisi tulla kylän siihen osaan, jossa he asuvat, että he saisivat katsella minua tarvitsematta samalla joutua alhaisempiarvoisten kanssasisariensa joukkoon. Huomasimme, että päällikölle ja hänen haaremilleen oli kylästä erotettu erikoinen suuri osa, jonka keskellä hänen oma suuri majansa oli. Sen kummallakin puolella oli tusinan verran pienempiä, joissa kussakin asui aina kaksi vaimoa lapsineen ja palvelijoineen. Hänen äitinsä, jonka tehtäviin kuului luullakseni tuo hyvin vaikea työ pitää nuo monet vaimot kurissa, asui aivan päällikön oven edustalla olevassa majassa. Hatibulle ja minulle annettiin tuolit istuaksemme. Päällikkö istui leikkauksilla koristellulla jakkaralla, joka esitti kyykkysillään olevaa ja kyynärpäitään polviinsa nojaavaa miestä. Jakkaran istuin oli miehen pään varassa ja patsaan käsissä oli palmun oksia. Eräs hänen vaimonsa istuutui maahan hänen jalkojensa juureen ja nosti sitten hänen jalkansa syliinsä. Muudan asettui seisomaan hänen oikealle puolelleen kannattaen hänen ruovoista tehtyä ja pitkäkarvaisen mustan apinan nahasta leikatuilla suikaleilla koristettua kilpeään, kolmannen pysähtyessä hänen vasemmalle puolelleen näyttämään hänen kupariteräistä keihästään, jonka varsi oli huolellisesti koristeltu seepran- ja puhvelinnahkakaistaleilla. Päällikkö puhui kauan aikaa Hatibulle ja sillä aikaa tuijottivat hänen vaimonsa minuun. Noin neljännestunnin kestäneen yksityiskohtaisen tarkastelun jälkeen aloin väsyä ja Hatibu pyysi päällikköä, annettuaan naisille muutamia helmiä ja rannerenkaita, joista he näyttivät paljon pitävän, käskemään vaimonsa pois. Sitten vei päällikkö meidät omaan majaansa, joka oli hyvin puhdas ja sievä värillisine mattoineen ja ruohokangasverhoineen. Lattia oli tehty punaisesta savesta, joka oli poljettu kovaksi ja hangattu sitten hyvin kiiltäväksi. Seinille ripustetut keihäät, jouset ja kilvet oli järjestetty hyvin aistikkaasti. Kalusto sitä vastoin oli melko yksinkertainen sisältäen vain muutamia tuolia, kolmesta kahdeksantoista tuumaa leveästä ja korkeasta savitiilestä valmistetun tulisijan, matoilla peitetyn ruohovuoteen ja muutamia punaisesta savesta valmistettuja ja kiilloitettuja penkkejä, joille oli levitetty villien eläimien nahkoja. Tulen lähellä, jossa muutamia puunkappaleita savusi, oli pari kolme puunkuoresta valmistettua laatikkoa. Melkein tulisijan vieressä oli kaksi huolellisesti valmistettua epäjumalankuvaa, mies- ja naispuolinen, joiden kauloissa riippui raskaita helmi- ja simpukankuorinauhoja ja joiden käsivarret ja jalat oli koristeltu lukemattomilla kuparirannerenkailla. Majassa ei ollut muuta aukkoa kuin ovi, ja savu oli värjännyt katon sisäpuolen kiiltävän mustaksi. Kului hetkinen, ennenkuin voimme nähdä selvästi. Tuon ajan kuluessa askaroi päällikkö muutamine vaimoineen jotakin hyvin nopeasti vuoteen luona, asettaen sitten jotakin keskelle lattiaa. Kun silmämme olivat tottuneet hämärään, näimme edessämme kolme melko suurta norsun torahammasta, jotka päällikkö sanoi mielellään myyvänsä Hatibulle. Hetken tinkimisen jälkeen suostui hän luovuttamaan ne seitsemästä kuparirannerenkaasta ja sadastaviidestäkymmenestä nuppineulasta. Kun kauppa oli saatu päätetyksi, oli jo iltakin pimennyt, ja senvuoksi menimme majaamme nukkumaan. Seuraavana aamuna läksivät muutamat kylän asukkaat viemään hampaita meidän omaan leiriimme parin Hatibun miehen kanssa. Me loput läksimme tuohon kylään, johon meillä oli ollutkin aikomus matkustaa, ja saavuimme sinne mitään sen kummempaa tapahtumatta. Oppaamme olivat kotoisin sieltä. Nähtävästi meitä odottavat alkuasukkaat olivat tulleet meitä vastaan ja nähtyään meidät toivottivat he meidät tervetulleiksi hyvin ystävällisesti. Mutta saavuttuamme heidän kyläänsä emme nähneet jälkeäkään Mona Mkulla-nimisestä päälliköstä, jonka, niin oli meille kerrottu, piti olla siellä meitä odottamassa. Meidät vietiin ensin suuren katoksen alle, jossa kylän päällikkö, Russuna, lausui meidät tervetulleiksi. Hänen vieressään oli suuri tynnyrillinen alkuasukasten valmistamaa olutta, jota hän nyt ryhtyi tarjoilemaan meille juoden itse hieman joka mitallisesta merkiksi, ettei olut ollut myrkytettyä. Meidän oli pakko tyhjentää tuo tynnyri kokonaan, sillä ennen ei hän ruvennut mihinkään keskusteluihin kanssamme kauppa-asioista. Mutta kaikkien asioiden on pakko jollakin tavalla loppua ja vihdoin: loppui Russunan olutkin. Hän kertoi sitten, että Mona Mkulla oli niin suuri päällikkö, etteivät muukalaiset saaneet milloinkaan tulla hänen kyläänsä, mutta seuraavana aamuna auringon noustua puiden latvojen yläpuolelle tulee Mona Mkulla sinne, missä nyt olemme, jolloin Hatibu saa keskustella hänen kanssaan monista asioista. Huomasin, ettei tämä ollut Hatibulle ollenkaan mieleen, sillä hän oli otaksunut norsunluun kaupan olevan ainoan merkityksellisen asian. Nyt hän pelkäsi, että Mona Mkulla ryhtyy penkomaan muutamien arabialaisten kauppiaitten käyttäytymistä matkoilla ja heidän suhtautumistaan orjakauppaan. Muutamat norsunluuta ostamaan lähetetyt joukot olivat nimittäin ryöstäneet niitä niin paljon, että kauppiasten ja alkuasukasten välit olivat kovasti huonontuneet, ja Hamees ibu Sayf oli ankarasti kieltänyt sen kokonaan. Huolimatta tästä kiellosta olivat muutamat pienet kauppiaat, joilla oli omat varastonsa, saatuaan usein luvan matkustaa Hamees ibu Sayfin karavaanin mukana, kun asettivat pyssynsä hänen käytettäväkseen, edelleenkin syylliset tuollaiseen, sillä vaihdettuaan kaiken tavaransa norsunluuhun, jota he sitten eivät suostuneet luovuttamaan Hamees ibu Sayfille tämän tarjoamasta hinnasta, ei heillä enää ollutkaan, millä ostaa ruokaa miehilleen, vaan oli heidän pakko turvautua konnan koukkuihin elääkseen. Tämän kaiken sain kuulla vasta myöhemmin, mutta nytkin jo voin huomata, että Hatibu nähtävästi oli hyvin levoton siitä, miten hänen keskustelunsa Mona Mkullan kanssa päättyisi. Illan kuluessa puhui Hatibu kauan ja vakavasti miehilleen, jotka nostivat käsivartensa uskollisuuden merkiksi. Sitten he asestautuivat vanhoilla piilukkopyssyillä, jotka ladattiin ja joihin kiinnitettiin uudet piit. Sitäpaitsi eivät he hajautuneetkaan kylään yöksi, kuten heidän tapansa oli, vaan pysyivät yhdessä joukossa ja sytytettyään suuret nuotiot palamaan paneutuivat nukkumaan majan viereen, jossa Hatibu ja minä asuimme. XVII. ALKUASUKASNEUVOSTO. Seuraavana aamuna herätti rumpujen pärinä meidät hyvin varhain. Kun tulimme majastamme, huomasimme, että kylän kaikki miehet olivat kokoutuneet keihäineen ja kilpineen toiselle puolelle tuota katosta, jossa me tultuamme joimme olutta Russunan kanssa. Naiset ja lapset taasen olivat keräytyneet aivan kylän ulkoreunoille päästäkseen pakoon niin pian kuin suinkin heti ensimmäisen rauhattomuuden merkin nähtyään. Katselin Hatibuhun levottomasti, sillä tällainen näytti aivan siltä kuin alkuasukkaat olisivat aikoneet hyökätä kimppuumme. Koska pieninkin pelon ilmaus olisi kiiruhtanut yhteentörmäystä, järjesti hän vain miehemme niin, että pyssymiehet, jos nyt meitä ruvettiin ahdistamaan, voivat käyttää aseitaan esteettömästi. Ennenkuin hän läksi liikkeelle, odotti hän sanaa Russunalta. Pian saapuikin eräs vanhus pari kääpiötä mukanaan, joilla oli kummallakin äärettömän suuri kalistin sylissään. Oppaamme välityksellä ilmoitti hän Hatibulle, että tämän oli tultava tuonne suureen katokseen keskustelemaan Mona Mkullan kanssa. Russuna näytti olevan sinne juuri menossa keihään- ja kilvenkantajineen. Rumpuja pärisyttäviä ja marimba-nimistä soittovehjettä helskyttäviä miehiä oli suuri joukko myöskin matkalla sinne. Läksimme heti katokseen, jossa Russuna tervehti meitä hyvin juhlallisesti. Viitattuaan pariin tuoliin, jotka oli aiottu Hatibulle ja minulle, halusi hän, että muut miehemme menisivät hänen omien miestensä joukkoon. Koska Hatibu ei halunnut erota miehistään, ei hän suostunut ehdotukseen. Asia aiheutti pitkän keskustelun, joka oli vähällä jo muuttua hyvin kiivaaksi, mutta Hatibu ei antanut perään, ja lopulta päätettiin, että hänen miehensä saivat joko seisoa tahi istuutua maahan hänen taakseen. Heti sen jälkeen, kun tuo asia oli ehditty järjestää, alkoi kylän ulkopuolelta kuulua rumpujen ja marimbojen pärinää, johon Russunan soittokunta vastasi. Sitten ilmestyivät näkyviin erään naapurikylän päällikön keihään- ja kilvenkantajat ja hänen soittokuntansa ja lopuksi hän itse ilveilijöineen. Heillä oli kummallakin suuri kalistin sylissään. Kulkueen lopussa olivat hänen sotilaansa, noin neljäkymmentä miestä. Ne oli asestettu keihäillä ja kilvillä, ja usealla oli sitäpaitsi jousi monine kaislajänteineen ja suurine nuoliviinineen olallaan. Kun Hatibu näki heidät, tarttui hän käsivarteeni ja viitattuaan miehiin sanoi hän kaikkien varustautuneen aivan kuin taisteluun. Hän ei kumminkaan näyttänyt pelkäävän ollenkaan. Heti kun kulkue oli ehtinyt kylän keskelle, pysähtyi se. Tuo vanhus, joka oli kutsunut meidätkin katokseen, ollen nähtävästi juhlallisuuksien airut ja järjestäjä, meni heitä vastaan molempine kääpiöineen, kysyen matalin laulavin äänin jotakin, johon tulijan ilveilijä vastasi, ilmoittaen isäntänsä viran ja kaikki arvonimet. Sen jälkeen alkoivat soittokunnat soittaa ja sotilaat asettuivat Russunan sotilaitten viereen. Päällikkö itse lähestyi juhlallisesti katosta, ja tultuaan sen edustalle hän alkoi mitä hullunkurisimman tanssin, sillä aikaa kuin hänen ilveilijänsä heilutteli kalistintaan ja huuteli isäntänsä korkeat arvonimet julki. Kun tuo vihdoinkin loppui, tuli hän katokseen ja istuutui airueen näyttämälle paikalle. Ilveilijä kyyristyi hänen jalkojensa juureen ja soittokunta asettui hänen taakseen. Sitten kuin tämä päällikkö oli asettunut paikoilleen, tuli toinen läpäistäkseen samat juhlallisuudet, sitten kolmas ja neljäs, kunnes sinne oli kokoutunut, Russuna mukaan luettuna, kaksikymmentä päällikköä ja noin kahdeksansataa asestettua miestä, jotka seisoivat asennossa katoksen vieressä olevalla avonaisella paikalla kasvot meihin päin käännettyinä. Kaikki melu hiljeni vähäksi aikaa, sillä ei kukaan sanonut sanaakaan odottaessaan tuon suuren miehen, Mona Mkullan, tuloa. Hänelle ja hänen ministereilleen oli varattu viisi tuolia majan perälle, minun ja Hatibun istuimia hieman korkeammalle. Katselin levottomasti tovereihini nähdäkseni mitä he ajattelivat tästä sotaisesta järjestyksestä, ja vaikka he eivät näyttäneet pelon merkkiäkään, olivat he kumminkin nähtävästi kaikki hyvin huolestuneet. Kukin mies näytti aina silloin tällöin koettelevan salavihkaa pyssynsä piitä, oliko se kunnossa ja oikealla paikallaan. Hatibu istui aivan liikkumatta sallimatta pelon värähdyksenkään vapisuttaa ruumistaan, vaikka silloin tällöin tunsinkin hänen tarttuvan käsivarteeni ja puristavan sitä suonenvedontapaisesti. Minä puolestani tunsin olevani hirveästi kiihdyksissä. Hiljaisuus oli niin painostava, että halusin huudahtaa ja hyökätä jonkun kimppuun, mutta ymmärtäen tilanteen vakavuuden hillitsin mieleni pysyen ääneti ja liikkumatonna. Vihdoin kuulimme rumpujen ja muiden soittokoneiden pärinää, johon kaikki kylään kokoutuneet soittokunnat vastasivat. Sitten siirtyivät aukeaman toisella laidalla olevat sotilaat syrjään ja eräs mitä hienoimpaan villikomeuteen pukeutunut lähettiläs tuli ilmoittamaan Mona Mkullan virat ja arvonimet. Vastaukseksi luetteli airut kaikkien sinne Mkullan käskystä kokoutuneitten päälliköiden nimet. Kun tämä oli saatu tehdyksi, oli Mona Mkullan kulkueen etujoukko tullut jo näkyviin. Ensin tuli viisi miestä kantaen keihäitä, joista yksi oli hyvin suuri kuparista valmistettu ja hyvin huolellisesti koristettu. Sen kantaja kulki muiden neljän edellä. Sitten tuli pari näistä kantaen kilpeä, jonka keskus oli peitetty huolellisesti nahalla. Heidän takanaan käveli neljä muuta, joista kullakin oli samalla tavalla vaikkakin hieman yksinkertaisemmasti päällystetty kilpi käsivarressaan kiinni. Sitten seurasi noin neljästäkymmenestä henkilöstä kokoonpantu soittokunta rumpuineen, marimboineen ja reijillä varustettuine kurpitsankuorineen, jotka äänsivät kuin kimeä-ääniset torvet, kun niihin puhallettiin. Soittokunnan mentyä ohitse saapui tuo kuuluisa päällikkö itse, näyttäytyen olevan vielä nuori noin viidenkolmattavuotias mies, joka noiden tänne kokoutuneiden alkuasukasten joukossa oli ainoa, jolla oli eurooppalaisesta kankaasta tehty puku. Hänen ylämaalaismallinen hameensa oli räikeän punaista, keltaisilla ompeluksilla koristettua verkaa, ja samanlaisesta kankaasta valmistetun puseron etupuolet, selkä ja hihat olivat kaikki eriväriset. Koska kangas nähtävästi oli loppunut kesken, oli sitä jatkettu ruohokankaan kappaleilla, ja lopuksi oli koko puku reunustettu kauniilla ja harvinaisella kirjavalla apinannahalla sellaisin seurauksin, että kokonaisvaikutus oli hyvin naurettava. Hänen kaulassaan, käsivarsien ja reisien ympärillä oli suunnaton määrä helmiä, ja hame oli kiinnitetty kolmella opaalinvärisellä kyyhkysen munan kokoisella lasihelmellä. Mutta hänen päänsä näytti kumminkin olleen suurimman vaivan esineenä. Hänen ohut partansa oli letitetty ja luullakseni keinotekoisesti pitennetty. Siihen oli kiinnitetty kolme aivan yhtä suurta helmeä kuin hänen hameeseensakin ja sen päähän oli kiinnitetty komea solki. Kummastakin korvasta riippui kiiltävä simpukankuoren kappale, jollaiset ovat sisämaan alkuasukkaitten halutuimpia tavaroita. Hänen ohimoittensa ympärille oli kääritty noin pari tuumaa leveä soljilla ja helmiompeluksilla koristettu nauha, johon oli pistelty kuru-kurun punaisia höyheniä, joita eivät saa käyttää muut kuin kuuluisimmat päälliköt. Hänen tukkansa oli jaettu neljään osaan ja koottu puunkuoresta valmistetun punaisen tyynyn ympärille. Kokonaisvaikutus oli epäilemättä hyvin repäisevä, kun vielä ajatellaan, että hänellä erotukseksi naapureistaan oli punainen verkalakki, joka oli pistetty muun komeuden huippuun lisäämään miehen ennestäänkin jo naurettavaa ja sopimatonta pukua. Hänellä oli mukanaan neljä kääpiötä, joista toiset kaksi olivat muodottomat ja raajarikkoiset, ja taas toiset olivat aivan täynnä suuria paiseenmuotoisia joko luonnollisia tahi keinotekoisia näppylöitä. Heiluttaen suuria päristimiä huusivat he kimeästi herransa arvonimet kuuluville. Kääpiöiden jäljessä tuli muudan mies kantaen noin parin jalan korkuista epäjumalankuvaa ja hänen kintereillään kolme kurpitsan kuorien ja laatikoitten kantajaa. Sitten tuli neljä vaimoa ja viimeksi suuri joukko aseellisia miehiä. Mielestäni näytti tuo kaikki hyvin vakavalta, mutta hämmästyin nähdessäni, että Hatibu ja hänen miehensä olivat hyvin levolliset. Ymmärsin sittemmin, että he nähtyään Mona Mkullan kulkueessa naisia olivat käsittäneet päällikön rauhalliset tarkoitukset eivätkä enää pelänneet mitään hyökkäystä. Mona Mkulla kiersi kulkueineen kolmasti katoksen ympäri, ennenkuin hän meni paikoilleen. Sitten tanssi eräs hänen vaimonsa majan edustalla vakavasti ja hätiköimättä noin neljännestunnin, parin muun asettuessa seisomaan herransa istuimen viereen, toinen toiselle ja toinen toiselle puolelle. Epäjumalan kuva asetettiin hänen eteensä levitetylle leijonannahalle, johon myös koottiin epäjumalan kantajan toverien tuomista kurpitsankuorista ja laatikoista hirmuinen paljous koristuksia ja taikakaluja. Nuo neljä miestä istuutuivat nahan kulmille ja kääpiöt kyyristyivät herransa jalkoihin. Jokainen sinne tullut päällikkö vannoi nyt uskollisuuden valan Mona Mkullalle, asettaen samassa jonkun pienen lahjan, kuten solkia, simpukankuoria, kuru-kurun höyheniä tahi jotakin tuollaista, leijonannahalle alamaisuutensa merkiksi. Viimeksi meni Hatibu sinne asettaen lahjansa muiden joukkoon ja puhuen kauan Mona Mkullalle. Iloitsin nähdessäni puhujan vihaa silloin, kun muutamat päälliköt kysyivät, mikä olisi oikea menettelytapa kaikkia muukalaisia kohtaan, sillä huomasin pian, että norsunluun myyminen, jonka vuoksi olimme tulleet tänne, oli vain Mona Mkullan keksimä veruke, että hän saisi tilaisuuden näyttää meille valtansa laajuutta, ja suuruutta. Katselin Hatibuta hänen kuunnellessaan puhujain lausuntoja ja hänen kasvojensa ilmeistä voin nähdä, milloin väittely oli meille suosiollinen, milloin vihamielinen. Kuulin sitten myöhemmin, että useat päälliköt olivat halunneet tappaa meidät heti siinä paikassa, uhmatakseen arabialaisia päälliköitä, joita he olivat alkaneet pelätä, mutta koska toiset, niiden joukossa Mona Mkulla itse, halusivat olla kauppasuhteissa arabialaisten kanssa saadaksensa enemmän kankaita ja helmiä, olivat he taipuvaiset sovintoon. Vihdoin Hatibu vastasi, osaten hyvin mestarillisesti kumota heidän väitteensä ja vieläpä uhatakin heitä. Hän sanoi Mona Mkullalle, ettei tämä voinut saada haluamiaan tavaroita keiltään muilta kuin arabialaisilta, ja vaikka hän tappaisi viisikymmentä, tulisi pian sata tahi tuhatkin heidän sijaansa huolimatta vaaroista. Sen sijaan että he nyt tulivat ystävinä, tulisivat he silloin vihollisina, joita eivät alkuasukkaat kykenisi voittamaan. Huomasin hänen puhuessaan, miten kaikkein kiihkeimpienkin vastustajaimme kasvot muuttuivat, ja kun hän lopetettuaan puheensa istuutui, mumisivat kaikki päälliköt hyväksyvästi. Luulin nyt kaiken loppuneen, mutta erehdyinkin. Epäjumalan kuvan ympärillä olevat miehet eivät olleet vielä neuvotelleet jumalansa kanssa asiasta. Sen he tekivät hyvin kummallisin elein ja muuttelemalla ja siirtelemällä alituisesti kuvaa ympäröivien koristeiden paikkaa, valmistautuen kuten voin huomata kaikesta, meille hyvin vihamieliseen lausuntoon. Nuo miehet, jotka Hatibu todisteillaan oli saanut puolelleen, alkoivat jälleen murista ja näyttää vihaisilta ja katsahdettuani tuohon meitä ympäröivään asestettuun armeijaan, näin heidän odottavan vain käskyä hyökätäksensä kimppuumme ja keihästääksensä meidät kuoliaiksi, ennenkuin ennättäisimme nostaa kättäkään puolustukseksemme. Tällä merkityksellisellä hetkellä nousi Hatibu paikoiltaan ja lähestyessään miehiä otti hän eräästä sisätaskusta neljä samanlaista simpukkakoristetta kuin kuninkaalla oli korvissaan, antaen ne noille ennustajille ja asettaen loput epäjumalan kuvan jalkojen juureen. Luulin tuollaisen avonaisen lahjomisen pahentavan vain asiaa, mutta Hatibu tunsi miehensä paremmin kuin minä. Sillä sitten kuin koristeet ja taikakalut oli jälleen asetettu paikoilleen, sanoivat papit jumalan haluavan, että Mona Mkulla ja me olisimme ystävät. Tätä päätöstä eivät kaikki päälliköt kannattaneet, vaan lausuivat äänekkäästi paheksumisensa. Mutta huomattuaan muodostavansa vain vähemmistön, kokosivat he joukkonsa ja poistuivat kokouksesta hyvin vihoissaan. Heidän lähtönsä ei aiheuttanut mitään huomautusta, ja hetken kuluttua tuli parikymmentä norsunluulla kuormitettua orjaa kylän keskelle. Mona Mkulla lahjoitti ne Hatibulle ystävyytensä ja suosionsa merkiksi. XVIII. PUOLUSTUSTOIMENPITEITÄ. Hatibu ei ollut kumminkaan niin ihastunut lahjaansa kuin olin luullut, ja jonkun ajan kuluttua sainkin syyn selville. Hänellä oli nyt tarpeeksi norsunluuta ja muita tavaroita kantamuksiksi melkein kaikille miehilleen, mutta jos heidän kuljettaessaan oli vahdittava noita orjia ja mahdollisesti vielä puolustauduttava heidän ystäviään vastaan, ei hän voinut ymmärtää, miten me turvallisesti pääsisimme Hamees ibu Sayfin leiriin. Pian hänen levottomuutensa vielä lisäytyi saadessaan sanan Mona Mkullalta, että hänen olisi annettava yhtä arvokas vastalahja, tahi ellei hän voi, oli hänen jäätävä tänne niin kauaksi aikaa, kunnes hänen isäntänsä tulee lunastamaan hänet. Hatibu neuvotteli kauan toveriensa kanssa ja sitten he päättivät, luullen sen parhaimmaksi nykyoloissa, lähettää sananviejiä ilmoittamaan Hamees ibu Sayfille, miten meidän oli käynyt. Hän päätti myöskin kutsua kaikki entiseen leiripaikkaan jääneet miehet tänne, saadakseen koko joukkonsa jälleen kokoon, jott'eivät alkuasukkaat, jos nyt jonkunlainen kahnaus syntyy, voisi hyökätä yksityisten osastojen kimppuun ja tuhota niitä. Mona Mkulla tuli monta kertaa vierailemaan Hatibun luokse muutamien keihäsmiestensä ja kääpiöittensä kanssa, joita ilman hän ei näyttänyt lähtevän milloinkaan mihinkään. Hän pyysi hyvin kiihkeästi, että Hatibu luovuttaisi hänelle matkueen pyssyt, sanoen niiden olevan täydellisesti hänen lahjansa arvoiset. Tähän ehdotukseen, joka olisi aivan yksinkertaisesti jättänyt meidät lukuisten alkuasukasjoukkojen armoille, ei Hatibu tietystikään voinut suostua. Heti kun sananviejät olivat lähteneet, rupesi hän jäljellä olevien miestensä ja orjiensa avulla rakentamaan jonkinlaista linnoitusta lyhyen matkan päähän kylästä. Siellä sanoi hän meidän voivan paremmin puolustautua hyökkäyksiä vastaan kuin ollessamme kylässä alkuasukasten joukossa, ja siellä luuli hän meidän olevan paremmin turvassa yllätykseltäkin. Valitsemamme paikka oli ruohoa kasvava, metsän ympäröimä pieni kenttä, jonka keskellä pulppusi pieni lähde ja johon, sitten kuin linnoituksemme paikka ja muoto oli määrätty, jäi noin sataviisikymmentä metriä leveä aukeama ensimmäisten puitten ja linnoituksen väliin joka puolelle. Kun tuo kymmenkunta jalkaa korkea kuiva ruoho oli poltettu, rupesivat kaikki miehet ahkerasti rakentamaan linnoitusta. Olin usein Afrikassa oloaikanani ihmetellyt neekerien taitoa rakentaa itselleen suoja aurinkoa, myrskyä, vihollisia ja villejä petoja vastaan, mutta en ollut milloinkaan nähnyt saatavan aikaan niin ihmeellisiä asioita kuin nämä Zanzibarista kotoisin olevat miehet nyt saivat. He olivat kaikki kokeneita matkailijoita, joiden päivittäisiin töihin majojen ja suoja-aitauksen rakentaminen niiden ympärille kuului. Ensin he rakensivat oksista yhteisvoimin yksinkertaisen keskustaa kohden kallellaan olevan ympyrän, mutta lisättyään siihen sitten suurempia oksia ja pieniä puupaaluja muodostivat he siitä pian kunnollisen aitauksen. Kun se oli saatu valmiiksi, rakennettiin sen sisäpuolelle pieniä parvekkeita vartijoille. Ne vahvistettiin lujasti puupölkyillä, jotta siellä olijat voisivat olla aivan turvassa nuolilta ja keihäiltä, mutta samalla kumminkin ampua musketeillaan kaikkia linnoitusta vastaan hyökkääviä. Niin pian kuin nämä välttämättömät työt oli tehty, rupesimme keräämään maissia, perunoita, maapähkinöitä ja muita elintarpeita. Heti ne saatuamme piilotimme ne samaan paikkaan kuin norsunluumme ja muut tavaramme, joita emme halunneet säilyttää sellaisessa paikassa, jossa ne olisivat olleet aina ihmisten nähtävinä, sillä kylän asukkaat olivat mitä julkeimpia kerjäläisiä, jotka joskus, elleivät he saaneet haluamaansa kapinetta tahi tavaraa omakseen, käyttäytyivät hyvin uhkaavasti. Mona Mkulla tuli hyvin usein pyytämään musketteja ja ampumatarpeita ja kysyi tavallisesti samalla, oliko Hatibulla vielä noita simpukkakoristeita. Muutamia sellaisia vaihtoi Hatibu lintuihin, vuohiin tahi kypsymättömiin hedelmiin. Kului muutamia päiviä näin mitään sen kummempaa tapahtumatta ja me aloimme tulla jo hyvin levottomiksi sananviejiemme ja vanhaan leiriimme jääneiden toverien turvallisuudesta, koska ei heistä alkanut mitään kuulua. Joka päivä näimme asestettuja miehiä kulkevan asuntomme ohi, ja usein näytti aivan siltä kuin he olisivat halunneet hyökätä kimppuumme. Muutamat tulivat sinne pari kolmekin kertaa lisäten joka kerta lukumääräänsä. Joskus olivat nämä vastenmieliset vieraat hyvin ylimielisiä käytöksessään koettaen selvästi hangata riitaa kanssamme, mutta Hatibu piti miehensä niin kovassa kurissa, että hän onnistui karttamaan kaikki yhteentörmäykset heidän kanssaan, vaikka hän samalla selvästi näyttikin vieraille, että hän oli valmistautunut viimeiseen asti taistelemaan oikeuksiensa puolesta. Mutta koska emme vieläkään saaneet kuulla mitään tovereistamme, aloimme jo uskoa, että heidät oli yllätetty ja tapettu. Kun Hatibu huomasi, että me todellisuudessa olimme vankeja, kutsui hän miehensä neuvotteluun eräänä yönä, sitten kuin linnoituksemme portti oli suljettu, koska hän pelkäsi, että meidän kimppuumme voitaisiin hyökätä milloin hyvänsä. Siihen aikaan juuri aloin ymmärtää heidän puhettaan ja huomasin pian heidän jakautuneen kahteen puolueeseen. Toiset olivat sitä mieltä, että meidän oli pysyttävä siellä, missä nyt olimme, ja jos meidän kimppuumme hyökättäisiin, oli meidän puolustauduttava niin urhoollisesti kuin suinkin, sillä ennemmin tahi myöhemmin oli Hamees ibu Sayf kumminkin saava tietää tukalan asemamme ja kiiruhtava apuun Toiset taasen sanoivat, että oli parasta lähteä asunnostamme yöllä karkuun ja ottaa niin paljon kuin suinkin ruokavaroja mukaan. Jos me sitten päivisin piileskelisimme viidakoissa ja kulkiessamme karttaisimme niin paljon kuin suinkin kyliä, pääsisimme varmasti vihdoin Hamees ibu Sayfin leiriin. Tämä viimeinen ehdotus ei miellyttänyt ollenkaan Hatibuta. Jos teemme niin, sanoi hän, on meidän silloin luovuttava ostamastamme norsunluusta, ja tuonne toiseen leiriin jääneet toverimme tapetaan varmasti, kun huhu leviää, että olemme poistuneet Mona Mkullan luvatta. Rummut kuuluttavat uutisen kaikkiin ympäristössä oleviin kyliin paljon nopeammin kuin me voimme kulkea, ja kaikki polut miehitetään. Kaikki huomasivat keskusteltuaan hetken asiasta hänen syynsä päteviksi ja hylkäsivät tuuman, mutta huomauttivat kumminkin samalla, että toveriemme saavuttua luoksemme tuosta vanhasta leiristämme lisäytyy vain ruokittavain lukumäärä, semminkin kun nuo Mona Mkullan lahjoittamat orjatkaan eivät voineet auttaa meitä muussa kuin syömisessä. Kuullessaan tämän näytti Hatibu muuttuvan hyvin vakavaksi ja istui muutamia minuutteja ääneti. Sitten hän huudahti sanoen: "'Kaikki keinot ovat hyvät, jos ne vain onnistuvat'! Veljet, nuo sanat ovat kullan arvoiset! Huomenna saavat orjat ruokaa niin paljon, ettei heidän tarvitse olla sen puutteessa. Yön tultua, kun kaikki muut nukkuvat, paitsi pedot, lähetämme heidät viidakkoon ja erämaahan. Annamme heille sanat suuhun, että he saavuttuaan suuren hallitsijamme Hamees ibu Sayfin ja omien heimojensa luokse voivat totuudenmukaisesti kertoa tukalista oloistamme. Sitten yhtyvät heidän isänsä ja veljensä Hamees ibu Sayfiin ja tulevat tänne kukistamaan Mona Mkullan miehineen, saaden palkaksensa paljon norsunluuta. Sanokaa nyt, veljet, te saarista ja Zanzibarista kotoisin olevat miehet, eivätkö sanani ole viisaat ja totuudenmukaiset?" Kaikki myönsivät sen. Orjat, jotka makailivat aitauksen keskellä palavan suuren nuotion ympärillä, kutsuttiin heti majaan Hatibun puheille. Muutamat sanoivat, etteivät he tienneet suuntiakaan, missä Hamees ibu Sayfin leiri sijaitsi. Sellaisia oli viisi ja Hatibu sanoi pitävänsä ne luonaan viimeiseen silmänräpäykseen asti, "sillä voimmehan me", sanoi hän, "ajaa ne tiehensä milloin vain haluamme huomattuamme, että ruokavaramme alkavat loppua. Väliaikana voivat he olla meille hyödyksi kokoamalla elintarpeita ja risuja." Jäljelläolevat sanoivat tietävänsä, missä Ibu Sayfin leiri on, ja sanoivat, että Tipolo, kuten he häntä nimittivät, oli hyvä mies, joka kerran annettuaan sanansa pysyikin siinä. He lupasivat kehoittaa heimojaan yhtymään häneen kostaakseen Mona Mkullalle, joka oli tehnyt heille paljon kiusaa. Orjat, kuultuaan, että he nyt pääsevät vapaiksi, antoivat meille monta hyvää neuvoa. Tärkein mielestäni oli järjestely, että he poistuisivat leiristä parittain, jolloin ei heidän poissaoloaan niin helposti huomattaisi, sillä parin orjan karkaaminen silloin tällöin, sanoivat he, oli siksi tavallinen asia, ettei sellaista kukaan kummastellut. Pienet miesjoukot voivat sitäpaitsi matkustaa maiden kautta paljon turvallisemmasti joutumatta kiinni tahi tulematta huomatuiksi kuin suuremmat. Tässä heidän puheessaan oli kaikkien mielestä järkeä ja kolme heistä läksi heti saatuaan Hatibulta todistukset ja banaanin lehdelle, sillä paperia meillä ei ollut, kirjoitetun kirjeen Tipololle, että hän kiiruhtaisi viipymättä avuksemme saatuaan orjilta kuulla tarkemmin tilastamme. Kun tämä oli tehty, oli ihmeellistä katsella, miten kaikkien meidän vielä äsken niin alakuloinen mielemme yhtäkkiä virkistyi. Sen sijaan että ennen makaillessamme talon ympärillä oli vain keskusteltu siitä, milloin voisimme odottaa alkuasukasten hyökkäystä ja kuinka kauan voisimme puolustautua, puhuttiin nyt vain, kuinka paljon norsunluuta ja orjia tulisi kunkin osalle sodassamme Mona Mkullaa vastaan. Muutamat pääsivät kuvittelussaan jo niin pitkälle, että he ruvettuaan itsenäisiksi kauppiaiksi ja rikastuttuaan aikoivat rakentaa suuret kivitalot itselleen rakkaaseen Zanzibariinsa. Lähimpinä seuraavina päivinä ei tapahtunut mitään sen kummempaa. Vapauttamamme orjat saivat poistua vihollistemme kiinnittämättä heihin sen suurempaa huomiota, mutta huomasimme pian, että elintarpeitten hankkiminen tuli päivä päivältä vaikeammaksi ja alkuasukasten suhtautuminen meihin yhä vihamielisemmäksi. Vihdoin eräänä päivänä löi eräs alipäällikkö, joka oli ollut hyvin vihainen meille aina tuosta suuresta kokouksesta asti, erästä miestämme. Hän antoi takaisin, jolloin alkuasukkaat läksivät ajamaan takaa häntä ja neljää hänen seurassaan olevaa toveria. Miehet pääsivät pakoon näytettyään roistoille osaavansa tapella ja käytettyään pyssyjään. Tultuaan linnoitukseen ilmoittivat he tappaneensa muutamia alkuasukkaita, niiden joukossa tuon alipäällikön, ja sanoivat itsekin haavoittuneensa keihäistä ja nuolista. Onneksi eivät nuo haavat olleet vaarallisia ja miehet voivat niin ollen auttaa meitä puolustamaan linnoitusta hyökkäystä vastaan, joka nyt varmasti oli uhkaavan lähellä. Ja jo samana iltana kuulimme kaikkien läheisyydessä olevien kylien rumpujen pärisevän, ja juuri ennen auringonlaskua erotimme pyssyjen pauketta. Sitä eivät voineet aiheuttaa muut kuin jotkut ystävämme tahi nuo entisestä leiristämme luoksemme pyrkivät miehet, joten, vaikka ampumavaramme olivatkin vähissä, ammuimme pari kertaa ja, odotettuamme hetkisen, taas pari laukausta. Hatibu sanoi sitä merkiksi, jonka jokainen Tipolon mies ymmärtää kuultuaan sen. Harvalukuinen joukkomme miehitti nyt rakentamamme parvekkeet, ja kaikki katselivat levottomasti, näkyisikö jo avuksemme rientäviä ystäviä, sillä emme voineet sanoa, oliko tuo ampuminen niiden aiheuttamaa, jotka olivat jääneet tuonne vanhaan leiriimme, vai avuksemme rientävien Hamees ibu Sayfin miesten. Ampuminen jatkui ja lähestyi selvästi meitä, mutta se kuulosti niin harvalta ja säännöttömältä, ettei taistelijoita ilmeisesti ollut kuin muutamia. Sitäpaitsi alkoi jo tulla pimeäkin. Odotimme hetkisen siinä toivossa, että miehemme pimeän turvissa pääsisivät pakoon vihollisiltaan meidän luoksemme. Jonkun ajan kuluttua kuulimmekin heidän lähestyvän ja rupesimme jo odottamaan heidän ilmestymistään linnoitustamme ympäröivälle aukeamalle, kun kuulimmekin heidän sivuuttavan sen. Koska he selvästi olivat eksyksissä, käski Hatibu jälleen ampua neljä kertaa. Vähän ajan kuluttua kuulimmekin heidän lähestyvän ja ammuskelevan tullessaan. Pian voimme yhä selvemmin kuuluvista huudoista ja karjumisista päättää, että miehet olivat joutuneet käsikähmään, ja hetken kuluttua näimme jo laukausten välähdyksetkin. Hatibu käski nyt sytyttää juuri tähän tarkoitukseen kuivasta ruohosta valmistamamme soihdut. Heti kun ystävämme huomasivat ne, syöksyivät he niitä kohti aukeaman poikki vihollisten ajaessa heitä takaa. Soihtujen valossa voimme onneksi erottaa heidät vihollisista ja aukaistuamme aitauksessa olevan portin päästimme siitä luoksemme yksitoista miestä, joitten kintereillä ahdistajat jo olivat. Tulematta kumminkaan soihtujen piiriin alkuasukkaat kokoutuivat juuri sen rajalle pimeään ampuen sieltä meitä jousillaan. Niin pian kuin portti oli jälleen suljettu, sammutimme soihdut, jotka vain olisivat näyttäneet meidät alkuasukkaille. Toisten pysyessä paikoillaan kokoutuivat toiset tulijain ympärille kuuntelemaan uutisia. Tulijat sattuivat olemaan kaikki noita miehiä, jotka olivat jääneet vanhaan leiriimme. He kertoivat, että lähtömme jälkeen oli kaikki mennyt entistä latuaan jonkun aikaa, mutta sitten eräänä päivänä oli muudan mies tuonut heille Hatibulle kuuluvan puukon. Mies oli sanonut tuoneensa sen merkiksi, että hän oli Hatibun lähettämä. Kuultuaan häneltä, että Hatibu oli saanut niin paljon orjia ja norsunluuta, että hän aikoi matkustaa suoraan Zanzibariin poikkeamatta enää heidän luokseen, olivat he totellen hänen käskyään, koonneet heti tavaransa ja lähteneet orjineen ja norsunluineen suorinta tietä luoksemme. Matka oli sujunut aluksi onnellisesti. Mies, joka oli tuonut tuon veitsen, toimi oppaana koettaen kuljettaa heitä vain sellaisia teitä, etteivät he herättäisi huomiota. Eräänä iltana kumminkin heidän juuri kulkiessaan muutaman tiheän ja suoperäisen viidakon läpi kiipesivät oppaat äkkiä puihin, ja he huomasivat joutuneensa suuren miesjoukon hyökkäyksen esineeksi. Yllätyksen ensimmäisinä hetkinä eivät he olleet voineet puolustautua tehokkaasti, sillä heidän vihollisensa olivat olleet niin hyvin piilossa puitten takana, etteivät he olleet saaneet kuuliansa sattumaan. Koska norsunluun ja muiden tavarain suojeleminen ei noissa olosuhteissa ollut voinut tulla kysymykseenkään, olivat he koettaneet tunkeutua muutamaan paikkaan, jossa puut näyttivät olevan harvemmassa ja maa kovempaa. Päästyään sinne hajautuivat he ympyrään päättäen myydä henkensä niin kalliista kuin suinkin. Heitä oli silloin ollut vielä kolmekolmatta miestä, niiden joukossa onneksi kaikki nuo pyssyillä varustetut neljätoista, jollaisia ei matkueessa useampia ollut alkujaankaan. Muut olivat kaatuneet heti tuossa ensimmäisessä heitä vastaan suunnatussa keihäs- ja nuolisateessa. Onnistuttuaan torjumaan hyökkäyksen olivat he kuulleet pian senjälkeen nuo ensimmäiset ampumamme merkkilaukaukset ja ymmärrettyään ne joidenkin Hamees ibu Sayfin miesten ampumiksi olivat he ruvenneet tunkeutumaan meitä kohti. Avonaisilla paikoilla oli heidän matkansa edistynyt jotensakin nopeasti, mutta tiheissä viidakoissa olivat viholliset päässeet lähemmäksi ja keihästäneet tahi ampuneet heistä toisen toisensa jälkeen. Kun mies oli kerran kaatunut, oli heidän ollut pakko jättöä hänet siihen, sillä jos he olisivat pysähtyneet auttamaan haavoittuneita, olisi heidän osakseen tullut sama kohtalo. Pari kertaa oli heidän tielleen sattunut ruohoa kasvavia aukeamiakin, mutta niissä oli heille ollut käydä vielä huonommasti kuin tiheässä viidakossa, sillä tuo kymmentä jalkaa korkea ruoho oli ollut niin tiheää ja paksua, että se oli helposti kannattanut sitä vasten nojautuvan miehen. Heidän oli senvuoksi ollut pakko enimmäkseen seurata noita kapeita polkuja, joita alkuasukkaatkin käyttivät kulkiessaan kylästä kylään. Kun he olivat juosseet ensimmäistä sellaista pitkin ajatellen, että heidän vihollistensakin oli käytettävä samaa polkua, joutuivatkin he äkkiä ruohikkoon muodostettuihin aukkoihin piiloutuneitten vihollisten hyökkäykselle alttiiksi. Nuo aukot olivat olleet tiestä vain noin parin jalan päässä tien reunalle pystyyn jätetyn ruohon suojassa. Mutta toivottomuuden aivan hurjiksi raivostuttamina olivat he onnistuneet murtautumaan tuon hyökkääjien ketjun läpi menetettyään siinä hötäkässä kuusi miestä. Sen jälkeen oli viidakko harvennut huomattavasti ja voidessaan nyt käyttää pyssyjään olivat he voineet pitää vihollisensa loitompana. Saavuttuaan toiselle ruohokolle olivat he päättäneet kiertää sen välttääksensä uutta hyökkäystä, ja olivat huomanneet olleensakin oikeassa, sillä kun he olivat saapuneet sen toiselle puolelle, oli ruohokosta syössyt suuri joukko miehiä heidän jälkeensä. Tapellen ja ampuen olivat he sitten tunkeutuneet eteenpäin. Kun he pimeän tultua eivät olleet löytäneet linnoitustamme, olivat he olleet vähällä joutua toivottomiksi, mutta kuultuaan toiset merkkilaukauksemme oli se tuntunut heistä aivan kuin taivaalliselta sanomalta, ja huolimatta vihollistensa kiihtyvistä hyökkäyksistä olivat he syösseet ääntä kohti. Kuinka he olivat päässeet luoksemme, eivät he oikein voineet kertoa, mutta kaikki olivat he haavoittuneet. Niiden kohtalosta, jotka olivat joutuneet vihollistemme käsiin, ei voinut olla epäilystäkään, mutta ettei näiden pakoon päässeitten haavat olleet vaaralliset, sen huomasimme heti tarkastaessamme niitä. XIX. TULINEN TAISTELU. Asemamme oli nyt kriitillinen. Kun tarkastimme elintarvevarastomme ja inventoimme ne, näimme, ettei meillä ollut ruokaa kuin muutamiksi päiviksi, mutta sen sijaan kyllä riittävästi vettä, josta meidän oli kiittäminen Hatibun taitoa valita paikka. Meitä ei ollut kyllä, minä, Hatibu ja nuo vasta tulleetkin mukaanluettuina, enempää kuin kolmekymmentäneljä miestä, joista seitsemällätoista oli pyssyt, mutta siinäkin oli enemmän kuin tarpeeksi väkeä, sillä meillä ei ollut pyssyä kohti kuin neljä panosta. Useat meistä olivat haavoittuneet, tosin eivät niin pahasti, etteivät he voisi ottaa osaa luultavasti pian alkavaan käsikähmään, mutta kumminkin sen verran, etteivät he enää olleet terveitten miesten arvoiset. Pahinta oli kumminkin, että nuo tänään kaatuneet kuusi miestä olivat olleet pyssymiehiä, joilla oli ollut ampumatarpeet mukanaan. Sitäpaitsi olivat viholliset saaneet siepatuksi pienen tynnyrillisen ruutia tuon ensimmäisen yllätyksen sattuessa. Meillä ei siis enää ollut sitä etua, että yksin olisimme olleet pyssyillä varustettuja. Saimmekin pian kokea, että he osasivat niitä käyttää, sillä yön kuluessa ammuttiin meitä metsästä monta kertaa. He tähtäsivät kumminkin niin huonosti, etteivät kuulat sattuneet, vaan ainoastaan pitivät meidät valppaina. Työskentelimme koko yön ahkerasti lujittaaksemme varustuksiamme. Koska eivät parvekkeet voineet suojata meitä pyssyjen kuulilta yhtä hyvin kuin nuolilta ja keihäiltä, kaivoimme ehdotuksestani kuoppia eri paikkoihin aidan sisäpuolelle ja yhdistimme ne ojilla, jotta voisimme rientää uhattuihin paikkoihin kuulista välittämättä. Päivän koittaessa, vaikka näimmekin alkuasukasten kokoutuneen läheiseen metsään hyökätäksensä heti kimppuumme, jos vain uskaltaisimme hetkeksikään poistua turvapaikastamme, saimme hieman levähtää, jätettyämme muutamia miehiä vahtimaan heidän liikkeitään. He antoivat meidän olla rauhassa iltapäivään saakka, mutta sitten tuli viidakosta miehiä, joista ensimmäiset olivat varustautuneet noilla menettämillämme musketeilla muiden riemukkaasti kantaessa tuota meiltä ryöstämäänsä ruutitynnyriä. Ammuimme pari kolme laukausta saadaksemme heidät vastaamaan, mutta karkoitimmekin heidät vain pyssynkantomatkan ulkopuolelle, ja koskeivät ampumavaramme sallineet tuhlausta, saivat he kuljeskella miten halusivat, meidän ollenkaan sekautumatta heidän toimiinsa. Jonkun ajan kuluttua näimme heidän rupeavan rakentamaan jonkinlaista aitausta aukeaman ympärille paaluista ja oksista. Heidän tarkoituksensa oli nähtävästi saartaa meidät niin, ettemme voisi murtautua läpikään, ja vangita meidät kuin rotat loukkuun. Muutamat miehet tulivat nyt toivottomiksi sanoen luulevansa, että kaikki nuo vapauttamamme orjat oli siepattu kiinni. Tipolo ei niin ollen voinut tulla avuksemme, joten meidän oli parasta antautua, sillä pahempaa kohtaloa kuin orjaksi joutuminen ei meille kumminkaan valmistettaisi. "Ja mieluummin", sanoivat he, "rupeamme Mona Mkullan orjiksi kuin kuolemme." Kun Hatibu kuuli tämän raukkamaisen ehdotuksen, oli hänen vihansa ja suuttumuksensa niin rajaton, että jonkun maalarin olisi pitänyt olla mukanamme sitä ikuistuttamassa. Hän haukkui noita miehiä pelkureiksi ja koiriksi, sanoen, ettei Zanzibarista kotoisin olevien miesten rupeaminen orjiksi tuolle pakanalle voinut tulla ollenkaan kysymykseenkään. Mutta jos he olivat sellaisia raukkoja, että he halusivat mennä, oli heidän lähdettävä heti, jotta muille jäisi enemmän ruokaa ja ruutia. Tämä tulinen suuttumus lopetti heti kaikki puheet antautumisesta, ja kaikki mitä nyt voimme tehdä oli vain kärsivällisesti odottaa apua tai kuolemaa, joka kumminkin lopulta vapauttaisi meidät kärsimyksistämme. Pari kolme kertaa näyttivät alkuasukkaat aikovan ryhtyä hyökkäykseen, mutta tultuaan meidän pyssyjemme ulottuville, kääntyivät he joka kerta takaisin täyttämättä aikomustaan. Heidän hyökkäyksensä muuttuikin pian vain loukkausten ja ivasanojen huutamiseksi ja illan pimeydessä lähettivät he pyssyillämme asestamansa miehet pitämään meitä valveilla kytevän nuotiomme ääressä. Niin pian kuin olimme päässeet suojaan kuoppiimme, emme välittäneet heidän ampumisestaan rahtuakaan, vaan olimme päinvastoin iloiset tietäessämme heidän tuhlaavan ampumavarojansa tyhjään. Saartomme kolmantena päivänä oli meidän kestettävä uusi ja tuskallisempi tapaus kuin vielä siihen asti. Eräs mies, jota nuoli oli haavoittanut hyvin lievästi käsivarteen, tuli ilmoittamaan Hatibulle, että hänen käsivarttaan hieman kihelmöi. Koetimme auttaa häntä hautomalla tuota kipeää kohtaa kylmällä vedellä, mutta tuskat vain lisäytyivät, ja pian tärisyttivät häntä hirmuiset suonenvetokohtaukset. Hän pyysi vettä sanoen kuolevansa janoon, mutta ei voinutkaan niellä tippaakaan, sillä hänen kurkkunsa kuristui kokoon eivätkä leuatkaan enää hetken kuluttua auenneet. Hänen tuskansa olivat nyt niin hirveät, että hänen ruumiinsa muuttui niin jäykäksi kuin teräskisko, ja puupalaset, joita hän tempoi käsiinsä, murskautuivat hänen kourissaan säpäleiksi. Joskus vetivät suonet hänen lihaksiansa niin voimakkaasti, että hän taipui taaksepäin kuin luokka, höltyäkseen sitten vähitellen sellaisin töytäyksin, että luulimme hänen repeytyvän kappaleiksi. Hän sai kestää noita tuskia neljä tahi viisi tuntia, ja ennenkuin hän kuoli, oli kolme muutakin haavoitettuamme sairastunut samoin. Emme voineet huojentaa heidän tuskiansa mitenkään, vaan ainoastaan toimettomina katsella, miten nuo hirmuiset kohtaukset kiduttivat heitä. Noiden kaikkien neljän haavat olivat nuolien aiheuttamat, ja viisi muuta toveriamme, joilla myöskin oli samanlaisia haavoja, säikähti niin nähdessään toveriensa hirmuiset tuskat, että he saivat myöskin kouristuskohtauksia. En voi kuvailla kymmenettä osaakaan heidän kauheista tuskistaan, ja jos voisinkin, ei minua luultavasti uskottaisi. Mainitsen kumminkin väitteeni todisteeksi, että eräs heistä puri tuskissaan hampaansa niin syvälle kovaan keihäänvarteen, ettei sitä hänen kuolemansa jälkeen voitu vetää pois hänen suustaan. Omituista kyllä eivät ne eloon jääneet haavoittuneet, joilla keihäiden aiheuttamat haavat olivat paljon suuremmat ja selvästi vaarallisemmatkin kuin nuolien tekemät, saaneet ollenkaan kouristuskohtauksia, vaan heidän haavansa paranivat säännöllisesti. Sairaat itse luulivat tuskiensa aiheutuneen myrkytetyistä nuolista, mutta sain sitten myöhemmin selville heidän erehtyneen, sillä alkuasukkaat eivät käytä myrkytettyjä nuolia sodassa, vaan säästävät ne metsästysretkilleen. He varustavat sotanuolensa hyvin kovasta puusta valmistetuilla kärjillä, jotka on teroitettu niin teräviksi kuin neulat, ja olen siinä luulossa, että pistohaava aiheuttaa usein kouristuksia, mutta viilletty tahi lyöty ei. Kaikki nuo yhdeksän miesraukkaa kuolivat, vähentäen lukumäärämme siten neljäksikolmatta. Haudan kaivaminen kuolleille tovereillemme oli helpommin sanottu kuin tehty, mutta lopulta saimme kuin saimmekin raapituksi maahan noin neljä jalkaa syvän kuopan. Laskettuamme heidät sen pohjalle levitimme heidän päälleen ruohoa ja oksia, ettei multa suoraan putoilisi heidän ruumiilleen. Hatibu, joka oli kasvatettu Hamees ibu Sayfin kodissa Zanzibarissa, siunasi heidät muutamilla koraanin säkeillä. Eloonjääneet tekivät kaikkensa haudataksensa nuo toveriraukkansa uskontonsa sääntöjen mukaan. Tämä kauhea tapaus näytti vähentävän toveriemme rohkeutta hyvin paljon, ja kuiskaukset, että antautuisimme, alkoivat jälleen kiertää. Vihdoin keksin keinon rohkaistakseni tovereitani, ja kerrottuani sen Hatibulle hyväksyi hän sen heti. Piirittäjämme olivat nimittäin suojellaksensa itseään auringolta rakentaneet olkikattoisia suojuksia vallinsa viereen, ja koska aika heistäkin oli alkanut tuntua pitkältä, olivat he huvitelleet jakamalla ne moneen osaan ruohoista valmistetuilla seinillä, jotka aurinko oli jo ennättänyt kuivata rutikuiviksi. Ehdotin, että neljän aikaan aamulla, jolloin kaikki nukkuivat raskaasti, ryömisin sinne tulivehkeet mukanani ja sytyttäisin kaikki nuo ruohomajat tuleen, mutta Hatibu ei olisi mitenkään sallinut minun lähteä yksinäni. Selitin, että yhdellä miehellä oli paljon suuremmat mahdollisuudet onnistua kuin useammalla, ja tunnustettuani olevani velvollinen tottelemaan häntä pyysin, että saisin kumminkin suorittaa tuon työn yksinäni. Pitkän keskustelun jälkeen hän suostuikin. Kun hän nyt huomasi, että vihollisemme voisivat menetellä samoin meitä kohtaan, jolloin ei meillä olisi mitään pakopaikkaa, kuten heillä, käski hän miesten purkaa kattomme ja suojuksemme ja polttaa ne ollaksemme varmat, ettei meidän ainakaan tarvitsisi pelätä yleistä tulipaloa. Huomattuaan toimenpiteemme alkuasukkaat näyttivät luulevan meidän pian antautuvan, ja illalla kuulimme rumpujen ja marimbojen pärinää heidän ruvettuaan huvittelemaan. He lauloivat, tanssivat ja rummuttivat sitten melkein kahteen asti yöllä. Minua se huvitti myöskin, sillä tiesin heidän sitten nukkuvan sitä raskaammasti loppuyön. Kun vihdoin kaikki äänet olivat hiljenneet, pujahdin kentälle ja ryömin erästä heinäsuovan kokoista majaa kohden, jossa Mona Mkullan päämaja oli. Saavuttuani alkuasukasten rakentaman aidan juurelle heitin tulisoihdun sen yli majaan. Luulin olleeni ainoa linnoituksestamme poistunut, mutta huomasinkin tuon suuren majan sytyttyä palamaan, että Hatibu ja pari muuta miestä olivat pujahtaneet aitauksesta hetken kuluttua minun lähdöstäni ja sytyttäneet kolme muuta majaa. Alkuasukasten majat paloivat iloisesti, ja näimme, miten he työskentelivät ankarasti pelastaaksensa omaisuutensa. Noin viisi minuuttia sen jälkeen kuin Hatibu ja nuo toiset miehet olivat palanneet aitaukseen, putosi tuon suuren sytyttämäni majan katto sisään ja melkein heti kuului sieltä kumea räjähdys. Varmasti oli tuo heidän meiltä anastamansa ruutitynnyri ollut sijoitettu sinne ja nyt se oli räjähtänyt. Paukauksen jälkeen ei kuulunut vähään aikaan hiiskahdustakaan, mutta pian ruvettiin siellä huutamaan entistä kovemmin, ja kuulemistamme surun ilmauksista voimme päättää, että joku kuuluisa henkilö tahi ehkä useampikin oli kuollut räjähdyksessä. Päivän koittaessa huomasimme, etteivät ainoastaan majat olleet palaneet, vaan alkuasukasten aitaankin oli ilmestynyt suuria aukkoja. Miehet korjailivat ahkerasti niitä, ja rummuilla ilmoitettiin tapahtuma toisiin läheisyydessä sijaitseviin kyliin. Miehemme sanoivat niiden levittävän ilmoitusta Mona Mkullan kuolemasta ja kutsuvan kaikkia sotilaita kostamaan hänen puolestaan. Hatibu sanoi meidän linnoituksemme siinä tapauksessa joutuvan pian hyökkäyksen esineeksi, sillä nyt he varmasti huomaisivat, että heidän oli tapettava meidät uhreiksi heidän kuninkaansa hengelle. Hän antoi sitten miesten valita, kumpiko heistä tuntui miellyttävämmältä, tulla mestatuksi päällikön haudalla, vai kuollako ase kädessä. "Meille ei varmastikaan esitetä mitään antautumisehtoja", sanoi Hatibu, "ja senvuoksi on minusta ainakin kunniakkaampaa kuolla taistelussa." Nyt, kun ei enää ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon, ellei pelastus yhtäkkiä ilmestyisi meille Hamees ibu Sayfin haamussa, yhtyivät kaikki yksimielisesti Hatibuun ja päättivät myydä elämänsä niin kalliista kuin suinkin. Koska meidän nykyinen aitauksemme oli liian suuri puolustettavaksi, jos kimppuumme hyökättäisiin kaikilta suunnilta yht'aikaa, aloimme rakentaa sen sisäpuolelle pienempää, voidaksemme paeta sinne sitten kuin ahdistajamme olisivat päässeet ensimmäisen edustalle ja aiheuttaaksemme heille niin suurta haittaa kuin suinkin heidän tunkeutuessaan vanhan aitauksemme läpi. Meiltä menikin sitten koko päivä sen valmistamiseen. Yöksi jakauduimme kahteen joukkoon, että toisten vartioidessa toiset voisivat nukkua, sillä emmehän me tienneet, milloin hyökkäys tulisi tapahtumaan, vaikka aavistimmekin, että piirittäjämme saivat apujoukkoja melkein joka tunti. Mutta yö menikin kumminkin menojaan alkuasukasten meitä ollenkaan hätyyttämättä. Tuntia jälkeen auringonnousun saimme kumminkin kokea toista, sillä neljä satamiehistä joukkoa hyökkäsi yht'aikaa kimppuumme. Niin pian kuin he tulivat ampumamatkan päähän, laukaisimme pyssymme, jotka oli ladattu sekä kuulilla että kivillä. Yhteislaukauksemme vaikutus oli mitä tehokkain pysähdyttäen hetkeksi hyökkääjät, joista toiset kääntyivät pakoon, mutta heidän päästyään metsään keihästivät heidän omat toverinsa heidät armotta. Kun jäljelle jääneet huomasivat, että heidän ainoa keinonsa säilyttää henkensä oli meidän tappaminen, hyökkäsivät he uudestaan, mutta meillä oli ollut aikaa ladata pyssymme uudelleen ja ennätimme ampua heitä toisen kerran ennen heidän saapumistaan ulommaisen aitauksemme edustalle. Silloin oli meidän pakko peräytyä uuteen linnoitukseemme. Heidän tunkeutuessaan aitauksen läpi ammuimme heistä monta, mutta ampumavaramme alkoivat pian loppua. Olisimme kyllä vieläkin voineet vähentää heidän lukumääräänsä heittämällä keihäämme heitä vastaan, mutta silloin olisimme jääneet ilman aseitta, lukuunottamatta muutamia puukkoja ja kirveitä, käsikähmään, joka nyt varmasti oli alkava. Emme niin ollen voineet muuta kuin katsella, miten he hävittivät nuo meidän huolellisesti valmistamamme varustukset. Vihdoin saivat he työnsä tehdyksi ja hengähtivät hetkisen ennen lopullista hyökkäystään. Asemamme oli nyt seuraava: Pienen, puunrungoista ja oksista kyhätyn, noin parikymmentä metriä leveän ympyränmuotoisen aitauksen sisäpuolella puristivat miehemme, neljäkolmatta luvultaan, pyssyjään valmiina myymään henkensä niin kalliista kuin suinkin. Aitauksen ulkopuolelle taasen oli kokoutunut noin kaksisataaviisikymmentä myöskin toivottomuuden rohkaisemaa miestä, jotka kokosivat juuri voimiaan viimeiseen hyökkäykseen. Ampumisen aikana metsän suojassa piileskelleet villit lähestyivät meitä nyt myöskin ampumavarastojemme loputtua, ja epäilemättä kiihoittaisi heidän taistelunhalunsa muutamassa minuutissa heidät niin rohkeiksi, että he syöksyisivät kimppuumme. Nyt vallitsi hetken aikaa painostava hiljaisuus, minkä kumminkin pian alkuasukasten rummut rikkoivat. Sitten hyökkäsivät he huudahtaen raivosta kimppuumme heittäen ensin keihäänsä ja nostaen sitten kilpensä päänsä yläpuolelle suojellakseen itseään. Heidän ensimmäinen keihässateensa tappoi neljä miestämme, mutta nyt me voimme heittää ne takaisin, ja kun otetaan huomioon meidän ja vihollistemme välinen lyhyt välimatka, tappoi luullakseni jokainen meistä pari vihollista. Taistelu muuttui nyt vähitellen käsikähmäksi, sillä vastustamattomasti tunkeutuivat vihollisemme viimeiseenkin turvapaikkaamme. Vihdoin ahdistettiin meidät aitauksen keskelle, jossa me viisi, enempää ei ollut enää hengissäkään, tappelimme kuin pedot seisoen selkä selkää vasten. Syöstyäni keihään niin syvälle erään kimppuuni hyökkäävän miehen ruumiiseen, etten jaksanut kiskaista sitä irti, vetäisin kirveen vyöstäni käyttääkseni sitä viimeisenä puolustusaseenani. Tuon äsken tappamani miehen sijalle tuli heti toinen ahdistaen minua hurjasti. Onnistuin kääntämään hänen keihäänsä syrjään ja upottamaan kirveeni hänen aivoihinsa. Toverini taistelivat myöskin kuin miehet, ja pian alkoi ympärillemme muodostua oikea ruumisvalli. Olimme jo kaikki haavoittuneet, ja kaksi oli jo vaipunut polvilleen. Luulin jo viimeisen hetkeni koittaneen, kun eräs suuri mies, viskattuaan syrjään nuo meitä hetkisen suojanneet ruumiit, kohotti keihäänsä lävistääkseen minut. Heitin häntä kirveelläni, ja onneksi osuikin sen terä miehen kasvoihin. Hän kaatui selälleen, mutta hänen paikallaan oli heti toinen. Sain kiinni uuden viholliseni keihäästä, ja nyt rupesimme tappelemaan sen omistamisesta. Tiesin, ettei eloonjäämiseni enää ollut mitenkään mahdollinen, mutta minussa oli vielä jäljellä niin paljon isiltämme perittyä sotaista henkeä, etten voinut kuolla, ennenkuin olin tappanut tämänkin miehen. Silloin kuulimme pyssyjen pauketta ja hetken kuluttua miesten huutoja. Vieressäni seisova Hatibu alkoi huutaa: "Allah il Allah! Wanguana, Wanyamwesi, Tipolo! Tapelkaa, miehet, tapelkaa, olemme saaneet apua!" Ahdistajamme kääntyivät nyt ympäri ja pakenivat. Seuratessamme heidän pakoaan näimme noin viisisataa pyssyillä varustettua miestä ajavan heitä takaa kuin lampaita. XX. NYANGWEHEN. Niin, me olimme saaneet apua, mutta, voi, pyörähdettyämme katsomaan näimmekin, että pari meistä viidestä viimeisestä taistelijasta oli kuolettavasti haavoittunut. Ainoastaan Hatibu, minä ja eräs kolmas Bilal-niminen mies voimme toivoa paranevamme haavoistamme, vaikka luullakseni kirurgeista olisivat meidänkin saamamme naarmut olleet huomiota herättävät. Uteliaat kyselijät ympäröivät meidät pian ruveten hoitamaan haavojamme. Muutamien pelastajaimme ajaessa takaa pakenevia vihollisiamme puhdistivat toiset paikan taistelun merkeistä kantaen toveriemme ruumiit hieman syrjään haudattaviksi ja heittäen Washenzien, joiksi näitä alkuasukkaita sanottiin, raadot viidakkoon tervetulleeksi ruoaksi petolinnuille, shakaaleille ja hyenoille. Majat ja katokset kohosivat pian maasta kuin sienet sateen jälkeen. Jonkun ajan kuluttua palasivat takaa-ajajatkin ajaen edellään vangiksi ottamiaan alkuasukkaita. Sitten saapui leiriin aina tämän tästä melkoisia miesjoukkoja, joissa oli useita valkoisiin paitoihin ja turbaaneihin pukeutuneita vaaleaihoisia miehiä. Heidän päällikkönsä oli muita hieman pitempi mies, jonka mustassa parrassa ja viiksissä oli jo paljon harmaita karvoja. Hänen ihonsa oli aivan vaalea vaikkakin hieman kellahtava, nenä oli ylpeästi kyömyssä ja tummissa silmissä oli mitä ystävällisin ilme, vaikka olikin selvää, että suuttumus voi sen pian muuttaa ankaraksi ja välähteleväksi. Vasemmassa kädessään oli hänellä tupessaan oleva kaksiteräinen miekka, joka näytti melko vaarattomalta. Hänellä oli mukanaan eräs kaksitoistavuotias poika, jolla oli kaksipiippuinen nallinlyöpä luodikko olallaan. Tämä mies oli tuo kuuluisa Hamees ibu Sayf eli Tipolo, kaikkien norsunluuta ja orjia hakevien Tanganjikajärven toisella puolella käyneitten arabialaisten päällikkö ja suojelija. Hänellä oli sellainen vaikutusvalta miehiinsä, etteivät muut kyenneet hänen kanssaan ollenkaan kilpailemaankaan. Ollen useamman kuin parinsadan Zanzibarista kotoisen olevan pyssyillä varustetun vapaan miehen ja orjan ja kuudensadan alkuasukkaan päällikkö voi hän hyvin suoriutua kaksoistehtävästään pitää kurissa sekä kantajia että ryösteleviä säännöttömiä joukkoja, koska kaikki nuo miehet tottelivat häntä ehdottomasti ja olivat hänelle uskolliset. Paitsi joukon ainoata puhdasveristä arabialaista, Hamees ibu Sayfia, olivat siellä Zanzibarista kotoisin oleva Wasuahili, Wamerima rannikolta, Muinyi Dugumbi, Habib wadi Nassur, Juma wadi Hamed, Muinyi Heri ja Hamad ibu Ghasib, kaikki kauppiaita, mutta eivät kumminkaan sen mahtavampia kuin noin seitsemänkymmenen sotilaan komentajia kukin. Näiden kuuluisain kauppiasten joukkoon oli myöskin yhtynyt useita Zanzibarissa asuvien kauppiaitten vapaita tahi uskottuja orjia pienine kymmenmiehisine osastoineen. Muut näistä miehistä eivät ansaitse sen suurempaa huomiota, paitsi Tipolo, joka oli hyvin merkillinen mies. Jos hän olisi saanut elää, olisi hän nyt tuon Tipo-Tipon eli Hamed ibu Hamedin paikalla, joka nyt on kauppamaailman mahtavin edustaja Tanganjikasta Stanley-putouksiin asti Kongossa. Tipolo oli orjakauppias hänkin, ei sen kummempi, mutta hän ei ollut ikinä syypää sellaisiin julmuuksiin kuin hänen toverinsa, joiden mukana hän ei aina voinut kulkea heitä hillitsemässä. Hän itse oli hyvin rauhaarakastava, ja vaikka hän olikin rohkea kuin leijona eikä suinkaan haluton sotaan silloin, kun se oli välttämätön tahi hänelle edullinen, oli hän kumminkin aina valmis keskustelulla ratkaisemaan asiat alkuasukasten kanssa, eikä oltu milloinkaan kuultu, että hän olisi rikkonut sanansa. Monta kertaa, kun muut kauppiaat riitelivät sellaisten päälliköitten kanssa, joita hän oli luvannut auttaa, sai hän vaa'an kallistumaan alkuasukasten puolelle aseellisten miestensä avulla, elleivät kauppiaat muuten totelleet hänen sanojaan tahi määräyksiään, ja päinvastoin kuin muut Zanzibarista kotoisin olevat kauppiaat, antoi hän miehilleen helmiä ja muita tavaroita, joilla he voivat vaihtaa ruokaa, sallimatta miestensä ollenkaan elää ilmaiseksi alkuasukasten kustannuksella. Hän istuutui nyt Hatibun, Bilalin ja minun viereeni ja sanoi vakavasti ja kohteliaasti: "Hyvää huomenta!" Oli kulunut jo niin kauan aikaa siitä kuin viimeksi olin kuullut äidinkieltäni puhuttavan, että se liikutti kovasti mieltäni ja kyyneleet virtasivat vastustamattomasti silmistäni vastatessani, vaikka puhuessani kuulosti englannin kieli vieraalta omasta suustanikin. Mutta pettymykseni oli suuri huomattuani, ettei hän ymmärtänytkään sanojani, sillä koko hänen englanninkielen taitonsa supistui noihin pariin sanaan: "Hyvää huomenta!" Hän kysyi nyt Hatibulta viimeisistä tapahtumista. Muutamat vapauttamamme orjat olivat olleet niin uskolliset, että he olivat tuoneet hänelle sanan meidän hädänalaisesta tilastamme, jolloin hän oli vitkastelematta lähtenyt liikkeelle miehineen. Hän sanoi nyt haluavansa vahvistaa Mona Mkullan voittajan maineensa niin perinpohjaisesti, etteivät alkuasukkaat enää ikinä opittuaan tämän läksyn uskaltaisi hyökätä hänen asiamiestensä kimppuun. Jäimme muutamiksi päiviksi entiseen leiriimme ja pahoilla mielin on minun pakko tunnustaa, että Tipolon määräykset täytettiin kirjaimellisesti. Leiriin tuotiin joka päivä suuria alkuasukasjoukkoja kuormitettuina norsunluulla ja muilla tavaroilla, jotka heidän vangitsijainsa mielestä olivat ansainneet korjaamista. Keskustelumme muuttuivat vain kuvauksiksi, miten monta kylää oli poltettu, paljonko viljelyksiä oli hävitetty ja kuinka monta miestä oli tapettu heidän puolustaessaan kotiaan, omaisuuttaan ja perheitään ryöstäjiä vastaan. Koetin kaikin voimin taivuttaa Tipoloa määräämään, että tuollainen kosto ja hävittäminen lopetettaisiin, mutta hän sanoi luvanneensa noiden hänen mukaansa lähteneitten kauppiasten ryöstää mielinmäärin, ja saatuaan nyt tällaisen tilaisuuden, jollaista ei heillä ollut miesmuistiin ollut, niin, tuskinpa milloinkaan, eivät he helposti suostuisi lopettamaan. Sitäpaitsi, ellei hän olisi luvannut miehiensä ottaa orjia, olisi pian syntynyt levottomuuksia ja sellaisin seurauksin, että he olisivat menneet tiehensä, jolloin hänellä ei olisi ollut mitään keinoa saada kokoamansa norsunluu rannikolle. Vähitellen onnistuin voittamaan Muinyi Herin, Habib wadi Nassurin ja kaikki muut puolelleni, paitsi Muinyi Dugumbia, joka ei ottanut rukouksiani kuuleviin korviinsakaan. Vihdoin määräsi Tipolo, ettei yhden miehen rikastumishalun vuoksi sotaa enää voitu jatkaa, ja käski kaikkia lähtemään Nyangwehen. Hän sanoi Muinyi Dugumbille, että jollei tämä käske miehiensä lopettaa ryöstämistä, hyökkää hän joukkoineen hänen kimppuunsa, jolloin Dugumbin oli pakko alistua, vaikkakin vastahakoisesti. Hatibun, Bilalin ja minun haavani, jotka olimme saaneet tuossa toivottomassa taistelussa henkemme puolesta, eivät olleet vielä niin parantuneet, että olisimme voineet kävellä, ja senvuoksi valmistettiin meille jokaiselle paarit, joilla meitä kannettiin. En voi kuvaillakaan tuntemaani iloa ja kiitollisuutta aloittaessamme matkamme Nyangweta kohti, sillä nämä ensimmäiset askeleet rannikkoa ja omaa kansaani kohti tuntuivat niin äärettömän suloisilta. Minun on pakko väkisinkin tunnustaa, että mielipiteeni Afrikassa samoilemisesta olivat melkoisesti muuttuneet, sen jälkeen kuin veljeni Vilien kanssa olin Petrelin kannella haaveillut Livingstonen ihmeellisistä matkoista. Tipolon kotiorjain joukossa oli muutamia, jotka ymmärsivät hienompaa keittotaitoa paremmin kuin kukaan siihen asti mustain maanosassa tapaamani henkilö, ja saadessani hyvää ruokaa, huolellista hoitoa ja uudistetun toivon asuessa rinnassani paranivat haavani niin pian, että ennenkuin olimme kulkeneet puolta matkaakaan Nyangwehen, voin joka päivä kävellä paarieni vieressä pitkän matkan. Koetin oleskella aina Tipolon läheisyydessä ja huomasin hänen aina kohtelevan alkuasukkaita lempeästi. Kulkiessamme erään kylän läpi tuli kerrankin pari vaimoa valittamaan, että muutamat etujoukkomme miehet olivat ryöstäneet heidän majastaan paljon kasviksia. Tipolo kutsui heti miehet luokseen ja pakotti heidät luovuttamaan takaisin saaliinsa. Hän otti miehiltä muutamia helmiä antaen ne naisille ja rankaisi rikollisia muutamilla äänekkäillä keppinsä lyönneillä. Vihdoin saavuimme tuolle suurelle virralle, jonka rannalla Nyangwe on, ja hämmästyin nähdessäni niin paljon vettä kaukana merestä. Melkein koko sen puoleinen ranta, jolle saavuimme, oli matalaa, tulvan aikana veden alla olevaa alankoa, mutta toisella, oikealla puolella, oli se jyrkkä ja kallioinen ja noin parikymmentä jalkaa korkea. Virran vasemmalla rannalla aivan veden läheisyydessä oli kyliä, joissa ei sadeaikana asuta, mutta jotka nyt olivat Wagenya-nimisen heimon hallussa. Ne näyttivät kaikki valmistavan mitä erilaisimpia ruukkuja savesta, jota saatiin tulvaveden muodostamista nyt kuivuneista kuopista. Metsässä, jonka kautta olimme juuri äsken kulkeneet, oli kumminkin ollut miehiä kanoottien kovertamispuuhissa paksuista puista. Saavuttuamme virran rannalle hieman Nyangwen yläpuolella vuokrasi Tipolo alkuasukkailta muutamia kanootteja, joihin hän vakituisine seuralaisineen sekä Hatibu, Bilal ja minä astuimme, ja pitkin virtaa, jonka vauhti oli noin viisi solmunväliä tunnissa, saavuimme Nyangwehen noin kello yhdeksän aikaan aamulla, erottuamme maitse kulkijoista noin kuuden aikana. Joessa oli paljon saaria. Suuremmille rakennetuissa kylissä asuvat heimot olivat elämäntavoiltaan ja näöltään aivan erilaiset kuin vasemmalla rannalla asuvat wagenyalaiset. Lukemattomilla hiekkamatalikoilla oli hirmuinen määrä sorsia ja muita lintuja, ja vedessä uiskenteli paljon kaloja, virtahepoja ja krokotiilejä. Sivuutimme kulkiessamme monta saarien ja mantereen välillä kalastelevaa kanoottia. Sitä mukaa eneni sitten niitten lukumäärä, kuta lähemmäksi pääsimme Nyangweta, jonka sinne päin matkustavien ihmisten lukumäärästä päättäen täytyi olla suuri kaupunki. Koettaessani saada selville tovereiltani, miksi ihmiset sinne tänään niin suurin joukoin riensivät, vastasivat he vain: "Apinapäivä!" Nähtyäni nuo apinat, jotka olivat esittäneet pääosaa silloin kun Hatibu minut löysi, hämmästyin kovasti kuullessani heidän sanansa. Mitä he tarkoittivatkaan tuolla sanallaan: "Apinapäivä?" Aiottiinko noita suuria apinoita metsästää nyt oikein miehissä, ja siinäkö tarkoituksessa kaikki nämä ihmiset matkustivat sinne? Kanoottien lukumäärä eneni vain enenemistään ja kun eräs mäen rinne suurine olkikattoisine majoineen tuli näkyviin, sanottiin minulle, että se oli Nyangwe. Päästyämme lähemmäksi huomasin maihinnousupaikan ympärillä satoja tyhjiä kanootteja. Pujottauduimme niiden välitse. Näin, että noissa sinne samaan aikaan saapuneissa toisissa kanooteissa oli paljon myytäväksi tuotua tavaraa, jota naiset kantoivat suurissa koreissa selässään. Kantamisen helpottamiseksi oli korista vedetty leveähkö nauha heidän otsansa ympäri aivan samoin kuin olin nähnyt kalastajain vaimojen Englannissa kantavan kalakoppiaan. Saavuttuamme majojen luo huomasin niiden läheisyydessä suuren torin, joka oli täynnä myyjiä ja ostajia. Tipolon sanottua minulle viitattuaan ensin ihmisiin: "Ymmärrätkö nyt?" käsitin, että he äsken puhuessaan apinoista olivat tarkoittaneetkin markkinoita. Sinne oli kokoutunut vähintäin parituhatta eri heimoihin kuuluvaa ihmistä, jotka elivät näillä ja muilla markkinoilla sulassa sovussa, vaikka he muuten olivatkin sodassa keskenään. Wagenyalaiset olivat tuoneet kaupaksi saviteoksiaan vaihtaen niitä joko kuivattuun tahi tuoreeseen kalaan. Siat, munat, linnut, ryynit, maapähkinät, banaanit, palmuöljy ja vuohet vaihtoivat alituisesti omistajia, ja arabialaiset kauppiaat voivat muutamilla helmillä tahi soljilla ostaa tarpeeksi elintarpeita suurille miesjoukoilleen. Melu ja sekamelska oli sanoin kuvaamaton. Ostajat ja myyjät olivat tunkeutuneet niin lähelle toisiaan, että kulkeminen paikasta paikkaan oli melkein mahdotonta, vaikka siellä selvästi kyllä olisi ollut niin paljon tilaa, että he olisivat voineet hajautua laajemmalle alalle tekemään kauppojaan mukavammasti, sen sijaan että he nyt takertumalla toisiinsa rikkoivat paljon tavaroitaan. Kun olimme tunkeutuneet tuon ihmismeren läpi, saavuimme erään suuren majan suurelle kuistille, jonka lattia oli noin pari jalkaa korkeammalla maasta. Heittäydyttyämme sinne levitetyille matoille ja pieluksille kokoutui ympärillemme pian suuri joukko kauppiaita miehineen kuulemaan uutisia. Hatibun ja Bilalin vaimot tervehtivät miehiään äänekkäin riemunilmauksin. Tapettujen toveriemme vaimot ilmaisivat sen sijaan surunsa hyvin äänekkäästi, sirottaen tuhkaa hiuksiinsa ja kulkien talosta taloon itkien ja lyöden käsiään tahdikkaasti yhteen. Kuullessaan kerrottavan Tipolon onnistuneesta matkasta paukuttivat miehet käsiään, ja saatuaan tietää, miten urhoollisesti Hatibu, Bilal ja eurooppalainen olivat taistelleet, mykistyivät he kummastuksesta. Kun meitä oli verrattu leijoniin, norsuihin, krokodiileihin ja puhveleihin, ruvettiin ihmettelemään, miten minä, valkoinen mies, olin voinut kulkea näin kauas meren rannikolta, jonka olemassaolosta ja paikasta näillä tänne kokoutuneilla ihmisillä oli vain hämärät aavistukset. He hämmästyivät kuullessaan minun viettäneen vuosia washenzien luona, joiksi Zanzibarin kauppiaat nimittävät kaikkia Keski-Afrikan pakanakansoja, joutumatta tapetuksi ja syödyksi. Heidän kummastuksensa muuttui kumminkin rajattomaksi kuullessaan minun päässeen pakoon kääpiöiltä, joiden myrkytettyjen nuolien kotelon olin säilyttänyt, sillä, sanoivat he, nuo kääpiöt ovat todellakin pahoja miehiä ja äkäisiä kuin paholaiset. Niin pian kuin meidän uutisvarastomme oli loppunut, rupesi Tipolo kyselemään, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Heti tuli hänen luokseen pari sinne iltaa ennen meidän tuloamme saapunutta miestä ilmoittamaan, että hänen veljensä, Hamed ibu Sayf, saapuu Nyangwehen muutaman päivän kuluttua Ujijista, josta hän oli lähtenyt hakemaan Tipolon sinne jättämiä tavaroita. Miehet sanoivat myöskin, että Ujijin ja Unyanyemben välinen tie, jota watutalaiset olivat pitäneet suljettuna jonkun aikaa, oli jälleen avattu liikenteelle. Kun Tipolo oli kuullut nämä asiat, sanoi hän heti veljensä tultua varustavansa karavaanin viemään koottua norsunluuta rannikolle. Hän ilmoitti minulle, että saisin lähteä sen mukana, ja sanoi antavansa sen päällikkyyden Hatibulle. Tunnustukseksi Hatibun ja Bilalin osoittamasta urhoollisuudesta vapautti hän heidät nyt kokonaan lahjoittaen Hatibulle kaksitoista orjaa ja kuusi torahammasta ja Bilalille kahdeksan orjaa ja neljä hammasta. Järjestellessämme näitä asioita loppuivat markkinatkin. Hetken kuluttua ei voitu huomata mistään muusta kuin poljetusta maasta ja roskien paljoudesta, miten paljon ihmisiä siellä vielä äsken oli ollut. Menin jyrkälle rantatörmälle katselemaan, miten kanootit hajautuivat kaikkiin suuntiin. Tipolon talosta luovutettiin nyt minulle mukava huone asunnoksi. Sain uusia vaatteita, sokeroitua kahvia ja vehnäjauhoista leivottua leipää, kaikki ylellisyyksiä, joita ei ollut tullut osakseni pitkiin aikoihin. Vaikka tiesinkin, että minulla oli pitkä, tarmoa kysyvä ja ehkä hyvinkin vaarallinen matka kestettävänä vielä päästäkseni rannikolle, ei minulla ollut minkäänlaisia pahoja aavistuksia. Paneutuessani nukkumaan sinä iltana kiitin Jumalaa sydämeni pohjasta, että hän oli suojellut minua kaikissa vaaroissa, joihin olin joutunut samoillessani Afrikaan, tunnustaen Tipolon ja Hatibun ystävällisyyden ja tämän lopulliseen turvapaikkaankin pääsemisen hänen ansiokseen. XXI. LÄHTÖ RANNIKOLLE. Tipolo ja hänen läheisimmät ystävänsä kohtelivat minua hyvin ystävällisesti; mutta monet vähäpätöisemmät kauppiaat, jotka olisivatkin paremmin sopineet ryöväreiksi ja joita Tipolon määräämät rajoitukset heidän suhtautumisestaan alkuasukkaihin ärsyttivät, eivät olleet ollenkaan suosiollisia minulle. He sanoivat suoraan, että oli hulluutta sallia englantilaisen, joka oli saanut selville kaikki heidän toimensa Keski-Afrikassa, poistua maasta, koska hän varmasti on kertova päälliköilleen heidän orjakaupastaan, johon jo "beni harit", kuten he meriupseerejamme nimittivät, sekautuivat kauppiaitten kuljettaessa orjia Zanzibarista Muncullaan ja Muscatiin. Tipolo vastasi heille, että täällä pakanain keskuudessa oli kaikkien sivistyneitten henkilöitten autettava toisiaan, ja velvoittivathan heitä sitäpaitsi vieraanvaraisuuden lait, arabialaisen rodun perimätavat ja Muhametin, jota Jumala siunatkoon, opetukset auttamaan minua niin paljon kuin suinkin vaatimatta mitään korvausta ja pelkäämättä seurauksia. Vaikka Tipolo olikin niin ystävällinen minulle, ikävöin kumminkin päivää, jolloin saisin poistua Nyangwesta. Hänen läheisyydessään ei minua uskallettu loukata, mutta muutoin eivät muutamat ilkeät kauppiaat häikäilleet nimittämästä minua nazarealaiseksi, peikoksi ja saastaiseksi, ja olisivat epäilemättä kohdelleet minua oikein kovakouraisesti, elleivät he olisi pelänneet Tipoloa. Huomasin hyvin pian, että nuo henkilöt kohtelivat pahasti muitakin. Omia orjiaan kohtelivat he mitä julmimmin, aivan eri tavalla kuin Tipolo palvelijoitaan. Kumminkin on minun pakko huomauttaa, että vaikka nuo viimeisellä matkalla vangitut orjat saivatkin kylläkseen syödä, olivat heidän asuntonsa kurjat, ja niissäkin saivat he oleskella yhteensidottuina, kymmen- tai viisitoistamiehisissä kimpuissa, jotteivät karkaisi. Eräänä iltana juodessani kahvia Tipolon kuistilla hänen ja Hatibun kanssa, jolle hän juuri oli antanut ohjeita tulevaa matkaamme varten rannikolle, uskalsin ruveta puhumaan hänelle orjuudesta, joka kuljetti nuo surkuteltavat olennot kauas pois heidän kansansa ja omaistensa luota. Mutta suureksi ilokseni huomasinkin hänen suhtautuvan asiaan rauhallisesti. Hän näytti vain ajattelevan, että kaikilla englantilaisilla oli nurinkurinen käsitys orjuudesta, jota hän sanoi aina olleen ja tulevankin olemaan, lisäten, että Davidilla ja hänen pojallaan Salomolla ja profeetta Jobillakin oli ollut orjia, joiden kauppaa hän sanoi Koraaninkin suosivan. Vastasin siihen, ettei Koraani varmastikaan käskenyt ruveta sotimaan orjien hankkimiseksi. Myönsin, ettei hän puheista päättäen ollut ikinä lähettänytkään miehiä vasiten tuollaiselle matkalle, kuten Muinyi Dugumbi ja muut kauppiaat, mutta sanoin hänen sittenkin menettelevän väärin pitäessään noin suurta miesjoukkoa kahleissa. Hän sanoi, ettei Muinyi Dugumbin ja hänen laistensa miesten teot oikeastaan liikuttaneet häntä ollenkaan, vaikka hän usein käyttikin vaikutusvaltaansa estääksensä heitä hyökkäämästä alkuasukasten kimppuun syyttä ja pelottaaksensa heidät kohtelemaan vankejaan ystävällisesti. Hänen ja kaikkien muidenkin todellisten arabialaisten talouteen kuuluvia orjia kohdeltiin kuin muitakin perheen jäseniä, joten heillä ei ollut mitään valittamista. "Heidän olonsa ovat päinvastoin", sanoi hän, "paremmat kuin vapaitten miesten, ja he voivat aina, jos he vain sellaista toivovat, päästä vapaiksi. Noita ottamiani vankia en voi kohdella yhtä hyvin, mutta sille en oikeastaan mahda mitään. Minulla on täällä suuret määrät suurella vaivalla ja uhrauksilla koottua norsunluuta, jolla ei ole täällä mitään arvoa. Ansaitakseni sillä on minun kuljetettava se rannikolle myytäväksi, mutta miten, siinäpä se juuri kysymys onkin. Jos lähetän omat mieheni, nuo Zanzibarista tänne kuljettamani ja wanyamwesiläiseni viemään sitä, jään tänne aivan turvattomaksi; enkä voi palkata täältä kantajiakaan, sillä he eivät suostu lähtemään niin kauaksi. Orjain ruokkiminen maksaa kyllä enemmän kuin vapaitten miesten, joita käytämme kantajina Unyanyembestä Kilwaan ja Bogamoyoon antaen heille palkan lisäksi vielä ruoankin, mutta rannikolle mennessämme on meidän käytettävä orjia, vaikka emme haluaisikaan, sillä useinkin on se hyvin vastuksellista. Kun kymmenestä yhteenkahlehditusta orjasta yksikin pysähtyy, niin silloin pysähtyvät kaikki. Kymmenen orjaa ei voi kantaa niin paljon kuin viisi vapaasti kulkevaa miestä. Jos vain voisin kuljettaa norsunluuni orjitta, olisin iloinen, sillä silloin saisin sen nopeasti ja pienemmin kustannuksin rannikolle. Vapaa mies haluaa päästä matkansa päähän niin nopeasti kuin suinkin saadakseen palkkansa, mutta orjalle on toinen päivä samanlainen kuin toinenkin, eikä hän ollenkaan välitä matkan joutumisesta. Ei, jos vain voisin saada tarpeeksi kantajia kuljettamaan norsunluutani, en milloinkaan käyttäisi orjia! Ja sitäpaitsi, ellemme ostaisi noita pakanain sodassa vangitsemia ihmisiä orjiksemme, niin millaisen kohtalon uhriksi he joutuisivatkaan? Heidät tapettaisiin ja syötäisiin, joten orjuus siinäkin tapauksessa on heidän pelastuksensa." En osannut vastata mitään, mutta hän ei saanut minua muuttamaan vakaumustani, että kaikki orjuus on anteeksiantamatonta vääryyttä. Vihani sitä kohtaan kasvoi päivittäin suuremmaksi nähdessäni, miten noita viimeisissä taisteluissa saatuja vankeja kohdeltiin, vaikka niiden olot olivatkin kymmentä kertaa paremmat kuin noiden toisten kauppiasten käsiin joutuneitten. Minulla ei ollut kumminkaan paljon aikaa väitellä Tipolon kanssa tuosta asiasta, sillä hänen veljensä saavuttua työskenteli hän aamusta iltaan kauppamatkueitten järjestämisessä sisämaahan ja norsunluun lähettämisessä rannikolle. Olin iloinen tietäessäni, että Hatibu, tuo ensimmäinen arabialainen tuttavani, oli tuleva karavaanimme päälliköksi ja Bilal sen apulaisjohtajaksi, sillä heidän seurassaan tiesin saavani olla turvassa. Jos vain joku toinen mies, joka ei pitänyt suorasta puheestani orjuutta vastaan, olisi saanut johtajan toimen, ei hän olisi kohdellut minua niin ystävällisesti kuin Hatibu, jonka kanssa olin solminut hyvin lämpimän ystävyysliiton, semminkin noiden yhdessä kokemiemme vaarojen jälkeen. Tunsin, että paitsi Jumalalle olin hänellekin suuressa kiitollisuuden velassa elämästäni ja tästä suunnitelmasta päästä omien kansalaisteni luo ja lopulta omaan maahani. Valmistuksemme eivät olleet hyvinkään suuret. Paitsi Hatibuta, Bilalia ja heidän vaimojaan, määräsi Tipolo parikymmentä zanzibarilaista ja kolmekymmentä wanyamwesilaista mukaamme. Sata kantamusta norsunluuta sälytettiin yhtä monen orjan selkään ja viisikymmentä muuta orjaa otettiin mukaan siltä varalta, että jotkut noista muista kaatuisivat, myytäisiin tahi joutuisivat hukkaan matkan varrella. Siihen asti saivat he kantaa vartijainsa tavaroita ja pieniä helmi- ja solkilaatikoita, joiden sisällöllä oli määrä ostaa ruokaa. Muinyi Dugambi ja muut kauppiaat käyttivät tilaisuutta hyväkseen lähettääkseen rannikolle orjia ja norsunluuta, määräten omien tavaroittensa ja orjiensa vartijoiksi muutamia omia miehiään. Ennen poistumistamme Nyangwesta käski Tipolo minun kertoa Zanzibarissa olevalle Englannin konsulille, että hän oli tehnyt kaikki voitavansa puolestani. Hän sanoi, että hänen siellä oleva asiamiehensä antaa minulle varoja kotimatkaani varten. Hänen ystävällisyytensä liikutti minua niin, etten ymmärtänyt, miten oikein kiittäisin tuota ystävällistä ja hyväsydämistä miestä. Velvollisuuteni on esittää hänet sellaiseksi kuin hän todellisuudessa oli ja pahoitella, että sellainen mies melkein pakotettiin tuohon häpeälliseen orjakauppiaan ammattiin. Hän saatteli meitä pari tuntia lähdettyämme liikkeelle. Erotessamme sanoi hän antaneensa Hatibulle minun erikoisesti käytettäväkseni laatikollisen riisiä, curry-maustetta ja hieman kahvia, että voisin aterioida hieman paremmin kuin jos minun olisi pakko elää aivan matkamme varrelta saamallamme ruoalla. Ensimmäisinä päivinä kulki tiemme melko puuttomien maiden kautta, jossa oli vain vähän asukkaita kaukana toisistaan olevissa kylissä. Totellen Tipolon käskyä maksoi Hatibu kaiken noiden kylien asukkailta ottamansa ruoan, mutta toisten osastojen päälliköt lupasivat miestensä varastaa ja ryöstää, ja meidän oli helppo huomata, että jolleivät ryöstetyt kovasti olisi pelänneet pyssyjämme, olisivat he hyökänneet kimppuumme. Kun huhu tulostamme levisi, pakenivat naiset ja lapset heti lähestyessämme ja ainoastaan miehet jäivät kyliin. Koska he olivat asestautuneet raskailla keihäillä ja suurilla puukilvillä, näyttivät he hirveän sotaisilta. Joka ilta leiriydyttyämme määräsi Hatibu, ettei kukaan saanut poistua yksinään karavaanista, koska me juuri olimme tulossa Manyuemaan, jossa asukkaat olivat niin vihamieliset kaikille muukalaisille, että he tapettuaan aina söivät ne. Keskustellessani Hatibun ja Bilalin kanssa loikoillessamme leiritulemme ääressä huomasin, ettei tuo varoitus ollut aiheeton, sillä he kertoivat monta tapausta, jolloin joku joukosta eronnut oli kadonnut ikuisiksi ajoiksi, ja usein päivisin huomasimmekin me sitten suuria miesjoukkoja vahtimassa kulkuamme, selvästi valmiina hyökkäämään kimppuumme sopivassa tilaisuudessa. Päästyämme etemmäksi alkoivat seudut muuttua tiheämmästi asutuiksi, ja päivittäisin sivuutimme aina monta suurta kylää, joiden rakennustapa ja järjestely olivat aivan erilaiset kuin ennen näkemäni. Punaisesta savesta valmistetut olkikattoiset majat oli niissä kaikissa järjestetty pitkiin riveihin. Pienemmissä kylissä oli majarivejä vain kaksi, jotka oli rakennettu jonkun avonaisen paikan kummallekin puolelle. Sen keskelle oli tavallisesti istutettu rivi öljypalmuja, joiden välissä olivat kyläläisten vilja-aitat ja kovat savilattiat suurine, puoliväliin korkeuttaan sinne upotettuine puulaatikkoineen. Sitten oli niissä vielä suuria reikiä, joissa naiset voivat survoa maissia jauhoiksi. Suuremmissa kylissä sitävastoin oli kolme, jopa neljäkin tällaista kaksinkertaista riviä, joskus rinnan, mutta useammasti säteentapaisesti lähtien jostakin suuremmasta aukeamasta. Jokaisessa kylässä oli sitäpaitsi ainakin yksi ellei useampia suuria katoksia, joiden alla olevissa valimoissa rautaa sulatettiin. Saadakseen kuumuuden nousemaan tarpeeksi olivat he keksineet mitä omituisimmat palkeet. Sulatusuunin ympärillä oli usein toistakymmentä kyykkysillään olevaa miestä työskentelemässä kukin omilla palkeillaan. Rauta valettiin niin kolmen tahi neljän naulan suuruisiin kävynmuotoisiin, neljä tuumaa pitkiin kappaleihin. Valmistajat vaihtoivat näillä kaikenlaisia elintarpeita ja Keski-Afrikassa käytännössä olevia herkkuja. Hatibu ja muut seuralaisemme vaihtoivat niitä suuren määrän olettaen meidän helposti voivan vaihtaa niillä ruokatavaroita matkustettuamme kauemmaksi. Nuo raudanvalajat hankkivat mainetta raudalleen muullakin tavalla, sillä he olivat hyvin taitavia seppiä. Heidän takomansa puukot, keihään kärjet ja kirveet oli hyvin huolellisesti koristettu siselöidyillä kuvioilla ja olivat usein reiälliset. Kaikkein kalleimmat oli koristettu kupariupotuksilla, useinkin hyvin maukkaasti. Päälliköiden aseet olivat tavallisesti niin täynnä koristuksia, että ne olivat melkein kelvottomat taisteluvälineiksi. Noiden raudanvalajien kylät sivuutimme noin seitsemässä päivässä, ja pian sen jälkeen saavuimme eräälle Luama-nimiselle joelle, jonka poikki meidän oli kuljettava kanooteilla. Juuri ylikulkiessamme säikäytti meidät virtahepolauma, joka myötävirtaan uidessaan joutui hyvin lähelle kanootteja. Eräs tuli todellakin niin lähelle kanoottia, jossa Hatibu ja minä olimme, että olisin voinut hypätä sen selkään, ja olin kauheasti peloissani, että veneemme kaatuu, mikä ei kumminkaan tapahtunut. Koska oli jo liian myöhäistä jatkaa matkaa kaikkien päästyä poikki, pystytimme leirimme joen törmälle, ja illan kuluksi aloimme jutella virtahevosista. Muutamat alkuasukkaat sanoivat aikovansa odottaa noita petoja maalla pistääksensä ne kuoliaaksi silloin, kun ne nousevat vedestä. Niiden meille aiheuttaman vaaran ja kiusan vuoksi halusin minäkin tuhota ne ja ehdotin senvuoksi Hatibulle, että koettaisimme tuotakin urheilua, jos vain onnistuisimme löytämään paikan, missä ne tulevat maihin. Kun alkuasukkaat kuulivat sen, sanoivat he opastavansa meidät paikalle, johon virtahepoja pian ilmestyy paljonkin, mutta koska tuon aikeen toteuttaminen oli jo tänä iltana myöhäistä, ehdottivat he, että jäisimme sinne seuraavaksi päiväksi antaaksemme miesten levähtää ja hankkia ruokaa. Se sopikin meille hyvin, sillä sieltä voimme saada halvalla paljon maissia. Hatibu oli kyllä aikonut matkustaa vielä pari päivää ja sitten levähtää ja varustaa samalla karavaaninsa ruokavaroilla, mutta nyt saikin hän kuulla, että nuo kylät, joihin hän oli aikonut pysähtyä, oli poltettu, joten meidän elintarpeidemme hankkiminen sieltä ei olisi onnistunutkaan. XXII. VIRTAHEPOJEN KEIHÄSTÄMINEN. Hatibun ja minun lähdettyä leiristä seuraavana aamuna heti yhdeksältä jäi Bilal sen komentajaksi. Neljän pyssymiehen ja parin alkuasukkaan seurassa laskimme kanooteilla noin kolme penikulmaa myötävirtaan, jolloin nousimme maihin huomataksemme päässeemme katselemaan hyvin harvoin tarjolla olevaa näytelmää. Vesi oli nyt noin kymmenen jalkaa alempana kuin korkeimman tulvan aikana, ja sinne tänne oli sen aletessa jäänyt ruohoakasvavia lammikoita, jotka olivat päävirrasta noin viisisataa metriä leveän mutapenkereen takana. Noiden lammikoiden rannoilla oli hirveän paljon haikaroita ja muita lintuja, jotka oppaimme kertomuksesta päättäen tulivat sinne vain muutamia kertoja vuodessa muutamiksi päiviksi. Näimme suuria virtahepolaumoja kahlailevan vedessä, jota oli monin paikoin niin matalasti, ettei se voinut peittää niitä. Matalikoilla oli sitäpaitsi paljon tummia olentoja, jotka olivat aivan kuin suuria puunrunkoja. Kun tulimme lähemmäksi, alkoivat ne liikkua, jolloin näimme, että ne olivat krokodiilejä. Varmasti oli meidät nyt opastettu paikkaan, missä todellakin oli paljon virtahepoja, ja kysymys olikin nyt siitä, kuinka pääsisimme niitä lähestymään. Oli hyvin luultavaa ja vaarallistakin, että jos me uskaltaisimme mennä veteen, krokodiilit rupeaisivat meitä ahdistamaan. Ensimmäinen ehdotukseni, että vetäisimme kanoottimme mutapenkereen yli lammikkoon, näyttäytyi mahdottomaksi, sillä meitä ei ollut tarpeeksi monta siihen hommaan. Hatibu alkoi moittia oppaita sanoen heidän vieneen meidät tyhjää hakemaan, mutta he rukoilivat meitä olemaan suuttumatta sanoen meidän seuraamalla erästä polkua, jonka suun he meille näyttivät, pääsevän puolessa tunnissa erääseen kylään, jossa voimme levähtää auringonlaskuun asti. Tuon kylän vieressä oli kuulemma eräs sellainen paikka, johon virtahevot aina tulivat syömään juuri kypsymäisillään olevia tähkiä ja johon oli rakennettu sopiva väijymispaikka niiden keihästämiseksi. Ensin ei Hatibu halunnut lähteä tuonne kylään, koska hän pelkäsi oppaiden pettävän meidät. "Ja petoksettakin", sanoi hän, "voivat muassamme olevat miehet joutua riitaan alkuasukasten kanssa, jolloin emme enää voi palata toveriemme luokse emmekä puolustaa itseämme." Onnistuin haihduttamaan hänen epäluulonsa, ja seuratessamme tuota korkean ruohikon halki kulkevaa polkua näimme koko seudun olevan täynnä virtahevosten ja krokodiilien polkuja, ja silloin tällöin olimme näkevinämme tuoreita norsunkin jälkiä. Heti kun huomasimme sellaisia, innostutti Hatibutakin toivo saada enemmän norsunluuta niin, että hän unhotti kaiken varovaisuuden. Emme olleet vielä päässeet tuota polkua kauemmaksi kuin noin viidensadan metrin päähän, kun kuulimme huutoja ja saimme pian selville niiden aiheuttajien olevan zanzibarilaisia. Koska pelkäsimme niiden joutuneen johonkin ikävään tilanteeseen, kiiruhdimme eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin heitä kohti, ja päästyämme tunkeutumaan ruohikon läpi oli edessämme mitä kummallisin näky. Suuri ala ruohikosta oli poljettu aivan maan tasalle. Eräs joukko aikaisemmin tänä aamuna leiristä poistuneita miehiä heilutti aseitaan ja muutamat heidän keskessään olevat pistelivät jotakin, jota emme voineet oikein selvästi erottaa. Mutta tultuamme lähemmäksi näimmekin, että se oli hirveän suuri krokodiili, ja meille kerrottiin, että se oli siepannut erään miehen, joka varomattomuudessaan oli poikennut syrjään polulta. Kuultuaan tuon miesraukan huudot olivat hänen toverinsa kiiruhtaneet apuun ja onnistuneetkin ajamaan pedon tiehensä, mutta jonkun matkaa kuljettuaan oli krokodiili kääntynytkin, ja nyt he olivat kaikki kokoutuneet sen ympärille koettaen löytää sellaisen paikan siitä, johon he voisivat upottaa keihäänsä. Sitä tehdessään hyppivät miehet puolelta toiselle koettaessaan karttaa sen voimakkaan pyrstön laajalle ulottuvia lyöntejä. Juuri kun me tulimme, onnistui eräs muita rohkeampi mies heittämään keihäänsä sen silmään. Eläin pyörähti heti tuskissaan selälleen paljastaen vatsansa, jossa nahka on pehmeämpää. Se iskettiinkin heti aivan täyteen keihäitä. Vaikka se olikin haavoittunut kuolettavasti, oli se kumminkin niin sitkeähenkinen, että se löi pyrstöllään monta miestä kumoon ja tarttui hampain erään miesraukan käsivarteen niin, että liha ja jänteet irtautuivat luista. Silloin me pyssymiehet annoimme sitä suoraan päähän, niin että pää meni aivan murskaksi. Emme sitten viitsineet jäädä läheisyyteen, sillä alkuasukkaat sanoivat olevan hyvin luultavaa, että noita suuria matelijoita oli useampiakin ruohokossa, vaan otimme nuo haavoittuneet miehet mukaamme ja päästyämme polulle kiiruhdimme niin nopeasti kuin suinkin kylään. Saavuttuamme sinne huomasimme, että tuo ensimmäinen krokodiilin hampaisiin joutunut mies oli jo mennyttä kalua ja toisenkin haavat olivat sellaiset, etten ymmärtänyt miten voisimme häntä auttaa. Oppaamme sanoivat, että jos annamme miehen kylän tietäjän hoidettavaksi, pelastaa tietäjä kyllä hänen henkensä, mutta luultavasti on miehen alistuttava silloin siihen, että hänen haavoittunut käsivartensa katkaistaan. Hämmästyin suuresti kuullessani sen, sillä en voinut ymmärtää, miten nuo villit voisivat sahata poikki jäseniä. Tämänkin onnettoman miehen kyynärvarren luut olivat paljaat ranteesta kyynärpäähän saakka, ja lihakset riippuivat siekaleina niiden ympärillä. Onneksi ei veren vuoto ollut runsas, sillä siinä tapauksessa olisi hän kuollut hyvin pian. Hatibu sanoi heti, että jos tietäjä vain voi parantaa miehen, on hän korvaava lääkärin vaivat hyvin runsaasti, ja luultavasti kuultuaan sen tulikin kirurgi hyvin nopeasti paikalle. Mies käski sytyttää tulen, asettaa padan sille ja keittää paksua velliä. Heti kun se oli ruvennut kiehumaan tasaisesti, katkaisi hän hyvin terävällä veitsellä haavoittuneelta, jota neljä vahvaa miestä piteli lannistaakseen hänen vastarintansa, käsivarren kyynärnivelestä poikki ja heitettyään kämmenpuolen menemään työnsi hän tuon vertavuotavan tyngän kiehuvaan vellipataan. Sitten kuin velli oli jäähtynyt ja kuivanut suureksi möhkäleeksi tyngän ympärille, sai mies ottaa sen padasta ja kirurgi kääri sen ympärille palasen öljyttyä pellavakangasta. "Nyt on vain varottava", sanoi hän, "ettei kipeään kohtaan varomattomasti kosketa, ennenkuin puuro irtautuu omia aikojaan. Siihen kuluu noin kolme viikkoa, jolloin haava on parantunut ja mies on yhtä terve kuin ennenkin, tietysti lukuunottamatta hänen katkaistua käsivarttaan." Kirurgille ilmoitettiin, että hänen oli tultava kanssamme huomenaamulla leiriin saamaan runsas palkinto vaivoistaan. Sitten aloimme kysellä tarkemmin, miten voisimme parhaiten toteuttaa tuon suunnittelemamme virtahepojen keihästyksen, jolloin meille sanottiin, että tietäjä itse tulee opastamaan meidät niiden käyntipaikalle. Hän vaati vain, että ehdottomasti tottelisimme hänen määräyksiään, "Ja ellei silminnähtävä vaara uhkaa", sanoi hän, "emme saa ampua, sillä yöllä laukaistu pyssy voi hälyyttää koko maakunnan." Suostuimme vastaansanomatta hänen ehdotukseensa. Tuntia ennen auringonlaskua poistuimme kylästä ja kuljettuamme erästä maissipeltojen poikki vievää kapeata polkua saavuimme paikkaan, jossa lammikon ranta oli noin neljä jalkaa ylempänä veden pintaa ja johon virtahevot öisillä ruoanhakumatkoillaan olivat polkeneet noin kuusi jalkaa leveän uran. Piilouduimme sen toiselle puolelle odottamaan noiden petojen tuloa. Ennen auringonlaskua kiinnittivät huomiotamme ja hämmästyttivät meidät kokonaan nuo suunnattomat lintuparvet, jotka kohottuaan lammikoista lensivät ympäröivissä metsissä oleviin yöpaikkoihinsa, ja sorsien ja muiden vesilintujen narskutus niiden kutsuessa tovereitaan kaislikon kätköihin. Heti pimeän tultua hiljenivät kaikki muut äänet, paitsi lukemattomien sammakkojen kurnutus. Näytti aivan siltä kuin ne, saadessaan nyt olla turvassa haikaroilta ja muilta höyhenpukuisilta vihollisiltaan, olisivat päättäneet huvitella oikein perinpohjin muuttamalla yksitoikkoisilla sävelillään yön rauhallisuuden vastenmieliseksi meluksi. Kuunnellessani niitä voin melkein kuvitella joutuneeni jonkun suuren laivaveistämön läheisyyteen, jossa lukemattomat tilkitsijät ja sepät tekivät ahkerasti äänekästä työtään. Odotimme hetkisen ääneti ja liikkumatta paikoillamme. Aloin jo ajatella, että virtahevot olivat kai valinneet jonkun toisen paikan tämännöiseksi laitumekseen, kun Hatibu tarttui käsivarteeni sanoen: "Kuuntele nyt, Frank, tarkasti!" Kuuntelin melkein hengittämättä ja pian erotinkin pärskähdyksiä ja korskumista, joka vähitellen läheni. Sitten kuulin loiskahduksia ja noiden suurien eläimien ääniä niiden kahlatessa mudassa ja vedessä päästäkseen maihinnousupaikalle. Pian näimmekin erään suuren tumman möhkäleen kohoavan vedestä ja menevän aivan ohitsemme. Tartuin jo keihääseeni heittääkseni sen ohimenevän eläimen kylkeen, mutta tietäjä käski meitä kuiskaten odottamaan, "sillä jos tämä ensimmäinen vain haavoittuu, kääntyy se heti takaisin lammikkoon, jolloin kaikki toivonne yön kestävästä urheilusta saavat raueta", sanoi hän. Hitaasti ja varovaisesti sivuutti tuo suuri eläin meidät ja päästyään rannasta noin parinkymmenen metrin päähän se päästi kumean mylvinnän, johon lammikossa olevat vastasivat. Tuo oli varmasti joku merkki, että kaikki oli vaaratonta, sillä heti kiipesi vedestä noin parikymmentä kaiken suuruista virtahepoa, joista viimeiset olivat puolta pienemmät kuin ensimmäiset. Tietäjä antoi nyt merkin keihästämisen alkamiseen. Heitin omani, raskaan rautakärkisen aseeni, erään viimeiseksi tulleen kylkeen ja kuulin Hatibun ja muiden seuraavan esimerkkiäni. Samassa silmänräpäyksessä sytytti muudan alkuasukas tarkoitukseen kuivista ruohoista ja kaisloista valmistetun suuren tulisoihdun, joka sytyttyään palamaan valaisi täydellisesti koko paikan. Sytytettyämme heti toisetkin tulisoihtumme, tulivat virtahevot kuin ymmälle tietämättä oikein mihin kääntyä. Tuo ensimmäiseksi keihästettäväksi joutunut oli kuollut paikalla, ja nyt me kaikki sekä alkuasukkaat että meikäläiset hyökkäsimme laumaan ja pistelimme oikeaan ja vasempaan katsomatta ollenkaan, mihin eläimeen se milloinkin sattui. Tämä oli hyvin vaarallista, sillä vaikka yllätyksemme olikin säikäyttänyt eläimet, koettivat ne kumminkin puolustautua hyökäten ahdistajainsa kimppuun, ja ainoastaan suuri varovaisuutemme ja vikkelyytemme pelasti meidät joutumasta niiden poljettaviksi, joka olisi ollutkin varma kuolema. Näytelmä oli katselemisen arvoinen. Liekkien liehuva valo heijastui eläinten kiiltävistä kyljistä, ja metsästäjät, pistellessään haavoja joka taholle, olivat kuin raivostuneita villejä. Kun he onnistuivat mielestään hyvin, kuulostivat heidän huutonsa ja karjumisensa hirveiltä, semminkin, kun siihen sekoittui haavottuneitten eläinten mylvintä ja korskuminen niiden koettaessa murtautua pakoon, vaikkakin turhaan. Sillä niiden kimppuun hyökkäsi vain uusia miehiä keihäineen ja heiluttaen suuria tulisoihtujaan, niin että niiden oli pyörrettävä takaisin. Viimein alkoivat tulisoihdut sammua, ja noin kuusi keskellemme yhteen joukkoon joutunutta eläintä hyökkäsi päättäväisesti lammikkoa kohti, ja vaikka eräs kaatuikin vereksistä haavoista juuri ennen veteen pääsemistään, onnistuivat muut pakenemaan. Rupesimme nyt tarkastelemaan saavutettua tulosta ja huomasimme, että keihäämme olivat kaataneet viisitoista virtahepoa. Vaikka kaikilla miehillämme oli kerrottavana pitkiä juttuja, miten heidän pelastuksensa usein oli ollut aivan hiuskarvan varassa, ei heistä kukaan ollut kumminkaan haavoittunut. Tietäjä ja muut alkuasukkaat olivat hyvin iloissaan tämän yhden yön tuloksista, sillä kaatuneista eläimistä saivat sekä he että me paljon ruokaa. "Virtahevot eivät nyt tule", sanoivat he, "virran tälle rannalle moneen kuukauteen, joten meidän viljelyksemme säästyvät niiden hävityksiltä." Hatibu, joka oli jo ennakolta sopinut, että torahampaat joutuisivat hänen omaisuudekseen, oli iloinen saadessaan sellaisen lisän rannikolle kuljetettavaamme arvokkaaseen tavaraan. Nuo hampaat katkaistiin heti, ja koska silloin jo oli keskiyö, palasimme kylään lepäämään, jättäen eläinten nylkemisen ja paloittelemisen huomiseksi. Hatibu ja minä olimme päivän kestäneestä työstä ja tulisesta taistelusta niin uupuneita, että nukuimme heti vuoteille heittäydyttyämme raskaaseen uneen. Uneksin metsästyksestämme ja olin kuulevinani, miten nuo eläimet päryyttivät rumpujaan ja ampuivat meitä musketeilla. Lopulta heräsin säikähdettyäni huomiosta, että suurin eläimistä tähtäsi minuun vähintäin kaksineljättä naulaisella pyssyllä, mutta huomasinkin pian, että rummut todellakin pärisivät kaikilla suunnilla ja pyssynlaukauksia kuului silloin tällöin etäältä. XXIII. RIITOJA ALKUASUKASTEN KANSSA. Herätin heti Hatibun ja yhdessä me sitten hyökkäsimme kylän keskelle huutaen miehiämme kokoutumaan ympärillemme, sillä oli selvää, että joku kahakka oli syntymässä alkuasukasten ja joidenkin Nyangwesta mukaamme lähteneitten miesten kesken. He tulivat luoksemme heti ja ehdottivat, että sytyttäisimme kylän tuleen ja sitten koettaisimme päästä niin nopeasti kuin suinkin omaan leiriimme ottamatta ollenkaan selvää hälyytyksen syystä. He olivat kaikki niin peloissaan ja raivoissaan, ettei ollut ollenkaan sanottu, millaisiin julmuuksiin he olisivat voineet ryhtyä, mutta onneksi pysyi Hatibu tyynenä ja onnistui hillitsemään heidät saatuaan heidät ymmärtämään, ettei sen kylän asukkaat voineet mitenkään olla osalliset tuohon kahakkaan, koska leirimme oli joen toisella rannalla eikä näistä miehistä ollut ainoakaan poissa kotoaan. Tietäjä ja kaikki hänen kansalaisensa olivat myöskin tulleet esille majoistaan, ja ajattelematon sana tahi teko olisi varmasti aiheuttanut riidan, jonka seurauksia ja päätöstä ei kukaan olisi voinut ennakolta sanoa. Hatibu huusi heille sanoen, että me olimme Tipolon palvelijoita, ja kysyi, eikö Tipolo ollut aina maksanut kaiken ottamansa tavaran ja eikö hän ollut kaikkien heidän ystävä, elleivät he suututtaneet häntä. "Mutta", sanoi hän, "muistakaa, että Tipolo on voimakas, sillä hänellä on paljon pyssyjä, ja jos hänen palvelijoitaan loukataan, rankaisee hän kovasti heidän vihollisiaan." Tietäjä myönsi sen olevan totta, mutta hän sanoi rumpujen ilmoittavan, että muukalaiset olivat ryöstäneet kyliä ja vanginneet niiden asukkaita. Kun muutamat nytkin olivat koettaneet paeta, oli pari ammuttu, minkä pakoonpäässeet olivat kertoneet ystävilleen. Ilmeisesti olivat siis joen toisella rannalla asuvat alkuasukkaat joutuneet taisteluun muukalaisten kanssa. Olin usein kuullut, että rumpuja käytettiin levittämään uutisia, mutta en ollut uskonut sen voivan tapahtua niin yksityiskohtaisesti ja huolellisesti kuin nyt. Hatibu sanoi kumminkin uskovansa kaikki nuo puheet ja huhut ja halusi ryhtyä keskusteluihin tietäjän kanssa saadaksensa selville, mitä oli tehtävä. Herätessäni alkoi päivä juuri koittaa, ja nyt oli pimeys jo kokonaan haihtunut. Me voisimme siis palata leiriimme nopeasti, elleivät Luaman tällä rannalla asuvat alkuasukkaat rupeaisi meitä estämään, jos he nimittäin katsoisivat velvollisuudekseen yhtyä toisella rannalla asuviin kansalaisiinsa. Estääksensä sen tapahtumasta pani Hatibu liikkeelle väitteittensä ja vastaväitteittensä suuret varastot sellaisin seurauksin, että tietäjä vihdoin suostui seuraamaan meitä leiriimme ryhtyäkseen Hatibun kanssa välittämään rauhaa. Niin pian kuin hän oli suostunut, läksimme kylästä virralle, ja toisten kulkiessa sen yli matalikkoja pitkin, meloivat muut itsensä kanooteilla toiselle rannalle. Saavuimme sitten leiriimme noin yhdeksän aikaan Bilalin siellä meitä levottomasti odotellessa. Hän kertoi, että edellisenä päivänä juuri lähtömme jälkeen oli kaksi päällikköä seuralaisineen tullut leirimme siihen osaan, joka oli alkuasukasten hallussa, ja käyttäen tilaisuutta hyväkseen olivat he jyrkästi kieltäneet Tipolon miehiä ryöstämästä heidän istutuksiaan ja samalla vaatineet, että ne pari naista, jotka kalastamassa ollessaan olivat joutuneet ryöstäjien vangeiksi, vapautettaisiin. Bilalin mielestä olivat alkuasukasten päälliköiden vaatimukset olleet kohtuulliset, semminkin kun he noitten naisten lunnaiksi olivat luvanneet antaa norsun torahampaan ja ainoastaan pyytäneet, että karavaani maksaisi kaiken ottamansa maissin, kasvikset, ruohot ja muut tavarat. Mutta matkueeseemme liittyneet miehet, luottaen liiaksi pyssyihinsä, olivat hylänneet heidän vaatimuksensa ja ryöstettyään heiltä norsunluun olivat vanginneet nuo molemmat päälliköt ja muutamia muitakin heidän mukanaan olleita. Kun loput olivat huomanneet sen, olivat he lähteneet pakoon, jolloin pari miestä oli surmattu. Sitten olivat nuo pakoon päässeet hälyyttäneet maakunnan, ja juuri ennen auringon nousua olivat rummut alkaneet päristä kaikissa kylissä. Vangit, jotka oli melko huolettomasti köytetty, olivat silloin koettaneet päästä pakoon, ja kaikki muut olivat onnistuneetkin paitsi toinen päällikkö ja eräs muu mies, jotka olivat yrityksessä saaneet surmansa. Nuo aamulla kuulemamme laukaukset oli silloin ammuttu, ja suuret joukot aseellisia miehiä oli sen jälkeen kokoutunut leirimme ympärille keihäineen ja suurine puukilpineen. He koettivat nyt härnäämällä saada meidät leiristämme kentälle tappelemaan. Kummatkin puolueet pelkäsivät toisiaan -- alkuasukkaat eivät uskaltaneet lähestyä pyssyn kantomatkan ulottuville eivätkä meikäläiset uskaltaneet mennä metsään peläten menettävänsä siellä pyssyjen heille avonaisella kentällä suomat edut. Saavuttuamme leiriin lähetti Hatibu heti noutamaan noiden miesten johtajat luokseen, jotka olivat aiheuttaneet koko tämän ikävän tilanteen. Hän sanoi mielipiteensä heille aivan suoraan painostaen, etteivät he siten saattaneet vaaraan ainoastaan omaa elämäänsä ja tavaroitaan, joista hän todellisuudessa vähät välitti, vaan myöskin Tipolon norsunluun ja maineen. Hän lupasi ilmoittaa kaikille suurille kauppiaille heidän menettelynsä, "ja te saatte", sanoi hän, "olla varmat, ettei teidän enää milloinkaan tarvitse tulla Manyuemaan yhtyäksenne sellaisten miesten joukkoihin, jotka haluavat olla miehiä ja käyttäytyä kunniallisesti." Pitkän keskustelun jälkeen ja haukuttuaan miehet aivan pataluhiksi lupasi Hatibu koettaa siitä kylästä kotoisin olevien miesten välityksellä, jossa olimme viettäneet yömme, solmia rauhan. Elleivät hyökkääjät kumminkaan suostuisi sovintoon, sanoi hän Tipolon miesten kanssa kyllä jollakin tavalla sopivansa alkuasukasten kanssa, eikä hän todellakaan halunnut viipyä tahi kääntää maan asukkaiden vihaa joukkoaan kohtaan, sillä meidän oli vielä sivuutettava siksi monta paikkaa, että joukkomme voi pian vähentyä hyvin mitättömäksi. Vihdoin suostuivat miehet kaikkiin hänen ehdotuksiinsa. Ystävämme menivät leirimme edustalle rummuttamaan ja pyytämään, että alkuasukkaat tulisivat keskustelemaan. Jonkun ajan kuluttua tuli eräs ilmoittamaan Hatibulle, että alkuasukkaat halusivat kuulla mitä Tipolon miehellä oli sanottavaa. Menin heidän mukanaan ja huomasin, että vaikka he olivatkin hyvin vihaisia ja kauhean näköisiä, pelkäsivät he kumminkin niin kovasti meidän pyssyjämme, että he olivat melko taipuvaiset. He vaativat nyt ainoastaan, että nuo pari naista oli vapautettava ja noille tapetuille oli annettava mukaan hautaan joitakin helmiä ja vaatekappaleita, jottei heidän tarvitsisi esiintyä toisessa maailmassa aivan alasti ja koristuksitta. Siihen me heti suostuimme, ja koska ei noilla rettelöiden aiheuttajilla ollut mitään, luovutti Hatibu Tipolon varastoista tarvittavat esineet, ottaen heiltä sellaisen kirjallisen sopimuksen, että heidän oli maksettava velkansa tultuamme Tanganjika-järven rannalla olevaan Kaweleen, joka kuulemistani kertomuksista päättäen oli aivan sivistyneen maailman kaupunkien kaltainen. Rauhan vahvistamiseksi vietettiin suuri sovintojulila, jonka neuvotteluihin osaaottaneet papit järjestivät. Ensin tapettiin eräs lintu, jonka verellä sitten voideltiin muutamien miestemme pyssyt ja eräiden alkuasukasten keihäät ja kilvet. Tietäjät julistivat, että rauhan rikkoutuessa aseet tulisivat vahingoittamaan omia puoluelaisia eivätkä niitä, joita vastaan ne suunnattaisiin. Sitten tuotiin esille vedellä täytetty saviruukku, johon työnnettiin kaikenlaisia tikkuja ja likaa, ja jotta sen maku hiemankaan paranisi, kaadettiin sinne mitallinen ruutia ja paperiliuska, johon Hatibu piirsi muutamia salaperäisiä merkkejä. Sitten kuin jokainen oli ryypännyt siitä kulauksen, erottiin niin sovinnollisesti kuin jos olisimme olleet maailman parhaimmat ystävät. Seuraavana aamuna kuulimme kumminkin, ettei noita vaimoja ollutkaan vapautettu, ja Hatibun oli pakko mennä vaatimaan sovintoehtojen täyttämistä. Noiden miesten tottelemattomuus, jotka olivat olleet näiden ikävyyksien aiheuttajia, viivytti meitä vielä päivän, ja seuraavana aamuna, kun vihdoinkin pääsimme lähtemään, sanoi Hatibu, että hän koettaa Tipolon miesten kanssa rientää eteenpäin niin nopeasti kuin suinkin huolimatta siitä, pysyivätkö nuo toiset mukana vai eivät. Hän toivoi pääsevänsä lähtemään Kawelesta ennen sadekauden alkua, "sillä muuten", sanoi hän, "on meidän melkein mahdotonta kulkea noiden monien virtojen poikki, jotka ovat tiellämme ennen tuloamme Unyanyembeen, jossa on paljon arabialaisia ja jonka liikeyhteys rannikon kanssa on aina voimassa ja vastukseton." Noudattaen tätä päätöstämme teimme melko pitkiä päivämatkoja -- niin pitkiä todellakin kuin nuo norsunluuta kantavat orjat suinkin vain jaksoivat -- ja saavuimme noin viiden päivän kuluttua hyvin vuorisille seuduille. Hatibu kertoi noiden vuorien olevan arabialaisten Manyuemaksi nimittämän maan rajana, ja ennenkuin Tipolo oli onnistunut solmiamaan ystävyysliiton muutamien päälliköiden kanssa, olivat vuoret sulkeneet tien sekä pohjoiseen että länteen. Kiipeäminen noiden vuorien yli vei meiltä kokonaisen päivän. Niiden rinteillä olevissa syvennyksissä kasvavat puut olivat niin pitkät, etten muista sellaisia ennen missään nähneeni, sillä varmasti olivat lyhimmätkin niistä noin kolmesataa jalkaa korkeat. Kaikkein vaikeimmalta näytti kiipeäminen kumminkin tuntuvan meidän norsunluuta kantavista orjistamme, sillä lukuunottamatta työn aiheuttamia vaikeuksia näytti heidän sydämensä kokonaan murtuvan heidän kulkiessaan isänmaansa rajan yli. Tähän asti oli heidän rinnassaan kytenyt toivo päästä jollakin tavalla vapaaksi, mutta tästä päivästä alkaen alkoivat monet heikontua ja kuolivat minkään taudin heitä erikoisemmin vaivaamatta. Luultavasti huomatessaan, etteivät he enää milloinkaan tulisi pääsemään takaisin omaan maahansa, menettivät he niin elämän halunsa, että sortuivat. Huolimatta siitä kiiruhti Hatibu vain kulkuamme pannen zanzibarilaisensa ja wanyamwesilaisensa kantamaan norsunluuta silloin kun ei muu auttanut, ja siten saavuimmekin hyvin lyhyessä ajassa Tanganjikan rannoille. Muistan enää tuolta nopealta matkaltamme ainoastaan muutamien maitten nimet, kuten Uhiyan, Ubudjwan ja Uguhban. Muutamien kansojen tukkalaite oli hyvin kummallinen muistuttaen jonkinlaista korkeata päähinettä, jonka keskeltä riippui kielenmuotoinen puupalikka. Toiset taasen rumensivat kasvonsa lävistämällä ylähuulensa ja pistämällä tuohon reikään pyöreän puu- tahi kivikappaleen, joka muutti heidän suunsa sorsan nokan kaltaiseksi olematta heille miksikään hyödyksi, tuskinpa kenenkään mielestä koristeeksikaan. Naiset taasen, korvatakseen luultavasti vaatteiden puutteen, olivat tatuoittaneet ruumiinsa etupuolen mitä erilaisimmilla kuvioilla, jotka eivät olleet millään tavalla vastenmielisen näköisiä. Muistellessani noita päiviä, jolloin olin noussut näitä itäänpäin juoksevia jokia vastavirtaan, iloitsin nyt kulkiessani niitä myötävirtaan tietäessäni, että olimme nyt matkalla tuonne toivoni päämäärään, Afrikan itärannikolle. Muistan myöskin muutamia kuumia lähteitä, joissa kaikki matkasta väsyneet miehemme uivat virkistyksekseen. Mutta vaikka olinkin luullut olevani yhtä kestävä kuin toverinikin, olin kumminkin jokaisen päivänmatkan päätyttyä niin väsynyt, että olin iloinen syötyäni minulle valmistetun ruoan ja päästessäni lepäämään, kunnes taasen käskettiin jatkamaan vaivalloista matkaamme. Päivää ennen Tanganjikan rannalle saapumistamme näimme sen sinisen veden kimaltelevan auringossa kulkiessamme muutamien kukkuloiden yli. Nähdessäni tuon suuren sisäjärven kimaltelevan, kuten näytti, aivan jalkojemme juuressa, en voinut uskoa, että sinne oli vielä monen tunnin vaivalloinen matka, mutta niin kumminkin oli, sillä vuoret, joiden yli juuri olimme kulkeneet, olivat paljon korkeammat kuin olin otaksunut. Saavuttuamme järven rannalle menimme erääseen Ruanda-nimiseen kylään, jonka päällikön huostaan Tipolo oli uskonut muutamia suuria kanootteja. Ne oli vedetty maalle, ja niiden ympärille rakennetut katokset suojelivat niitä auringolta, tuulelta ja sateelta. Muudan noista kanooteista oli seitsemänkymmenenviiden jalan pituinen, yhdestä ainoasta suunnattomasta puunrungosta koverrettu vene. Se oli niin korkeakin, että seisoessani sen vieressä töin tuskin yletyin katsomaan sisään, eikä käsivarteni ylettynyt sen yli. Parin muunkin kanootin pohjat olivat yhdestä puusta, mutta niiden keulat oli tehty jykeviin kaariin naulatuista lankuista, samoin kuin pienet keula- ja peräkannetkin. Puut, joista nämä kanootit oli koverrettu, olivat kasvaneet Uyoman vuoristossa. Ne sijaitsivat järven länsipuolella, josta ne siintivätkin, pohjoiseen päin paikasta, jossa nyt olimme. Saatuamme ne suurella vaivalla veteen huomasimmekin, että nuo pari pienempää oli tilkittävä, ja meidän oli pakko vetää ne jälleen maalle. Hämmästyin nähdessäni Hatibun, Bilalin ja muiden zanzibarilaisten rupeavan tuohon työhön. He tekivät työnsä hyvin käyttäen raakaa pumpulia, joka kostuttuaan turpoaa niin kovasti, että saumat tulevat hyvin vedenpitäviksi. Kun kaikki oli saatu valmiiksi, sijoitimme kanootteihin kaiken norsunluumme ja suurimman osan orjistamme, jotka pelkäsivät hirveästi lähteä niin suurelle järvelle kuin Tanganjika oli, vaikka he eivät millään tavalla vetäytyneetkään käyttämästä noita pieniä kanootteja, joihin he olivat tottuneet omilla joillaan. Annoimme loput orjista päällikölle hänen kanoottien hoitamisessa näkemänsä vaivan ja häneltä avuksemme ottamiemme miesten maksuksi. Nuo pienet kauppiaat, jotka olivat jääneet meistä jälkeen, olivat ponnistelleet äärettömästi saavuttaaksensa meidät kuormitettuine miehineen ennen lähtöämme järvelle. Ja juuri kun olimme irroittamaisillamme veneemme, tulikin heidän lähettämänsä mies rukoilemaan, että odottaisimme ja sallisimme heidän matkustaa kanssamme Kaweleen. "Niin", sanoi Hatibu, "asianlaita on aina vain sama. Tipololla on veneitä, ja nuo miehet haluavat niitä käyttää; Tipololla on pyssyjä, ja nuo miehet turvautuvat niihin. Aina he ovat Tipolon avun tarpeessa, ja sittenkin he tekevät Tipolon kieltämiä tekoja. Heidän tappeluissaankin on Tipolon toimittava välittäjänä." Koska veneissä ei kumminkaan ollut tilaa muille kuin meidän joukollemme, ei Hatibu ruvennut odottamaan, vaan lupasi lähettää veneet takaisin, jotta he saisivat käyttää niitä päästäkseen Kaweleen. Tämäkin oli enemmän kuin he mielestäni ansaitsivat, sillä meillä ei ollut heistä ollut muuta kuin vastusta ja vaaraa koko tuon ajan, jonka matkamme Nyangwesta Ruandaan oli kestänyt. XXIV. TANGANJIKAN YLI. Ensimmäinen päivänmatkamme päättyi noin neljän penikulman päässä pohjoisessa sijaitseviin saariin, joihin nousimme lepäämään. Siellä me viivyimme iltaan asti, jottei meidän olisi pakko soutaa kuumassa auringonpaisteessa lähdettyämme lopullisesti pitkälle matkallemme. Toisella rannalla oleva paikka, johon meidän oli pyrittävä, oli eräs korkea niemi, jota Hatibu sanoi nimitettävän Kungweksi. Se oli eteläisin näistä saarista ja Kawelesta näkyvä, noin neljänkymmenen penikulman päässä oleva paikka. Heti auringonlaskun jälkeen miehitimme kanootit. Se, johon Hatibu ja minä sijoituimme, oli melkein kokonaan zanzibarilaisten miesten hallussa. He liikuttelivat taitavasti suuria, pyöreästä puusta tehtyjä ja lyhyen paalun päässä olevan piikin ympäri kääntyviä airojaan. Muut kaksi kanoottiamme, joita näitten veneitten huoltajapäälliköltä palkkaamamme miehet kuljettivat, oli varustettu melko kapealapaisilla meloilla. Kaikki meikäläiset, lukuunottamatta noita onnettomia orjia, olivat hyvin iloissaan tietäessään saavansa pian puhutella omia kansalaisiaan, joilta he saisivat kuulla uutisia omista rakastamistaan saarista ja Unyanyembestä. Sitten he tiesivät saavansa pöyhistellä ja kerskailla olleensa Manyuemassa sekä mahtailla niiden rinnalla, jotka eivät milloinkaan olleet käyneet järven länsirannikolla. Soutaessaan lauloivat he nuotittomia lauluja, kuvaillen niissä, miten verrattomat makeanleivän päivät heille pian koittaisivat, ja ylistellen itseään urhoollisiksi ja kunnollisiksi miehiksi, koska he olivat saaneet niin paljon aikaan. Kun mies, joka lauloi soolo-osat, keksi jotakin erikoista, yhtyivät kaikki muut heti kuoroon nautinnolla, soutaen samalla niin kovasti, että tuo kömpelö vene vallan liiteli laineilla. Järvi oli tänä kauniina yönä sanomattoman ihana. Toista neljännestään kuluttava kuu levitti pehmeää hopeanhohtoista valoaan aalloille, näyttäen meille samalla järveä ympäröivien vuorien ääriviivat. Istuin perääpitävän Hatibun vieressä peräkannella niin kauan kuin kuu oli näkyvissä. Huvittelin yksinkertaisesti, sillä raikas järvi-ilma ja tällainen vaivaton kulku tuntuivat minusta suloisilta. Kun kuu laskeutui lännestä näkyvien vuorten taakse ja miehet lopettivat laulunsa herkeämättä silti soutamasta, laskeuduin pitkäkseni ja kietouduttuani mattoihin rupesin katselemaan troopillisen taivaan loistavia tähtiä, jotka riippuivat tummansinisestä taivaasta kuin kultaiset lamput, kunnes nukuin nähdäkseni unta isästäni ja Petrelistä. Uneksin olevani Petrelin kannella myrskyisenä yönä, ja koska en ollut oikein varuillani, kaatoikin kannelle syöksähtänyt aalto minut kumoon ja minä vyöryin veden mukana suojanpuoleiselle pyykatille -- jolloin heräsin huomatakseni, että kanootti keikkui hirveästi puskiessaan vastatuulen korkealle kohottamia aaltoja vastaan ja että minä olin vyörynyt paikoiltani peräkannen toiselta puolelta toiselle. Tähtiä ei ollut enää näkyvissä yhtään, ja tuuli vihureineen oli synnyttänyt hirveän ristiaallokon. Noista kahdesta muusta kanootista ei näkynyt jälkeäkään, ja omaamme tuli alituisesti niin paljon vettä, että viiden miehen oli pakko ammentaa sitä yhtä mittaa pois, orjien maatessa kanootin pohjalla ja valittaessa ja kirotessa onnetonta kohtaloaan ja vaikeroidessa kovan meritaudin kynsissä. Tuuli oli alkanut puhaltaa samalla kertaa sekä kaakosta että lounaisesta ajaen meidät niin kauaksi pohjoiseen Kungwesta, johon olimme olleet matkalla, että meidän olikin koetettava päästä toisen Kabogo-nimisen niemen suojaan. Koska maamatkamme Kaweleen siten melkoisesti lyhenisi, en ollut ollenkaan pahoillani, ja noin parin tunnin kuluttua pääsimmekin pieneen lahdelmaan, jossa olimme suojassa sekä tuulelta että aalloilta. Siellä oli vanha leiripaikkakin, ja pian me saimme nuotiot palamaan kuivataksemme vaatteemme ja keittääksemme ruokamme. Orjaraukatkin näyttivät olevan iloissaan pelastuttuaan luulemastaan suuresta vaarasta. Heti kun kanootti oli tyhjennetty ja miehet olivat ruvenneet tilkitsemään sen aallokossa saamia vuotoja, ehdotti Hatibu minulle, että lähtisin hänen kanssaan niemen korkeimmalle kohdalle katsomaan näkyisikö toisia kanootteja. Tultuamme sinne näimme toisen veneen taistelevan vielä aaltoja vastaan ja ilmeisesti koettavan päästä meidän ja Kungwen välissä olevaan suureen lahteen mennäkseen sitten Kungwehen suojaista rantaa pitkin. Toisesta, kaikkein suurimmasta, yhdestä puusta koverretusta kanootista emme nähneet jälkeäkään, ja Hatibu sanoi suuresti pelkäävänsä, että se niin ankarassa aallokossa kuin meillä oli ollut kestettävänä oli kaatunut ja kaikki siinä olleet ihmiset olivat hukkuneet tavaroineen. Hän käski sytyttää suuren nuotion merkiksi tuolle äsken näkemällemme kanootille. Kun se oli leimahtanut palamaan, näimme kanootin muuttavan suuntaansa ja saapuvan pian samaan lahdelmaan, johon mekin olimme päässeet suojaan. Niin pian kuin se oli saapunut, kyselimme levottomina sen miehistöltä, oliko se nähnyt tuota hävinnyttä alusta, mutta he eivät sanoneet nähneensä sitä sitten saarista lähdettyä. Kuta pitemmälle yö kului kukkulalle asettamiemme vahtien mitään huomaamatta, sitä taipuvammat olimme me muut myöntämään oikeaksi Hatibun otaksumisen että kanootti miehistöineen oli painunut aaltoihin. Sanoin heille, että vaikka se olisikin kaatunut ja tyhjentänyt sisältönsä aaltoihin, ei se kumminkaan ollut voinut upota, ja ehdotin senvuoksi, että lähtisimme sitä etsimään pelastaaksemme mahdollisesti sen varassa pysyttelevät ihmiset. Ehdotukseni ei saanut kannatusta, sillä kanoottien soutajat sanoivat olevansa liian väsyneitä voidaksensa lähteä vesille jälleen. "Ja sitäpaitsi tulee jo yö", huomauttivat he, "ennenkuin pääsemme lähtemäänkään." Painostin kumminkin, että meidän oli etsittävä tovereitamme, ja vihdoin vaikuttivat puheeni sen verran, että Hatibu päätti seuraavana aamuna päivän koittaessa lähteä heitä hakemaan. Kanootin poissaolo suretti meitä ja pahoitti mielemme niin, ettei leiritultemme ääressä sinä yönä laulettu eikä laskettu leikkiä, kuten edellisenä yönä veneessä. Auringon laskiessa aikoi Hatibu kutsua tähystäjät pois ja käskeä sammuttaa merkkinuotiot, mutta minä sain hänet taivutetuksi niin, että hän antoi niiden palaa. "Sillä voihan olla mahdollista", sanoin minä, "että nuo poissa olevat kelluvat jossakin selällä turvallisesti, ja heti tulen nähtyään tulevat he tietysti tänne menemättä Kungwehen." Hän suostui siihen ja siinä hän menettelikin viisaasti, sillä aamuyöllä kuun laskeuduttua kuulimme melojien laulua ja hetken kuluttua liukui tuo kaivattu kanootti lahdelmaan. Sen miehistön kertomus oli hyvin lyhyt ja yksinkertainen. Oltuaan noin tunnin järvellä olivat he huomanneet parin heikäläisen jääneen maihin ja heidän oli ollut pakko palata niitä hakemaan. Mutta kun tuuli oli juuri silloin kiihtynyt, olivat he pysyneet maissa kunnes se oli jälleen tyyntynyt, mikä tapahtui vasta iltapäivällä. Silloin olivat he lähteneet vesille suunnaten kulkunsa Kungwetä kohti, mutta huomattuaan tulemme heti auringonlaskun jälkeen olivat he kääntäneet keulan Kabogota kohti. Kaikki muuttui nyt kuin taikaiskusta, ja huolimatta yöstä alkoivat miehet tanssia ja laulaa välittämättä ollenkaan seuraavan päivän kovasta työstä. Paljon ennen päivän koittoa oli kanootit kuormitettu, ja päästyämme järvelle suuntasimme matkamme rannikkoa pitkin Kawelea kohti. Sievä etelätuuli rupesi pian puhaltamaan. Käänsimme keulat maihin ja leikattuamme rannalta muutamia bamburuokoja mastoiksi levitimme kangaskappaleita ja mattoja jonkinlaisiksi purjeiksi, jotka auttoivat kulkuamme melkoisesti. Noin kello kahden aikaan päivällä sivuutimme vuolaan Malagarazin punaisesta mudasta muodostuneen pitkän suistomaan ja rupesimme lähestymään nientä, jonka takana Kawele kuulemma sijaitsi. Vaikka tuuli tyyntyikin auringon laskeutuessa, jatkoivat miehet kumminkin työtään, ja kun he vihdoin lakkasivat soutamasta, olimme vain puolen tunnin matkan päässä päämäärästämme. Ainoa syy, miksi emme menneet perille asti, oli, ettei pelätystä Manyuemasta norsunluuta ja orjia kuljettavan karavaanin sopinut mennä kaupunkiin niin mitättömillä kulkuneuvoilla kuin kalastajakanooteilla. Ei, vaan sen mennessä sinne oli ammuttava, rummutettava ja heilutettava lippuja. Kaikki norsunluun kantajat oli järjestettävä kulkemaan edellä, jotta ihmiset selvästi huomaisivat, millaisia rikkauksia Tipolo oli koonnut kauas ulottuvilla matkoillaan. Heti kun auringon ensimmäiset säteet alkoivat kullata idässä sijaitsevien vuorten huippuja, nousivat kaikki makuultaan ja hienouksia, joiden olemassaolosta minulla ei ollut aavistustakaan, jaettiin kaikille. Manyuemalaisia keihäitä ja kilpiä ja kaikenlaisia Nyangwen takana käydyissä taisteluissa saamiamme voitonmerkkejä asetettiin nähtäviksi, etu- ja peräkannella olevat rummut laitettiin käyttökuntoon ja kanoottimme perään pystytti Hatibu valko- ja punaraitaisen lipun, johon oli kirjoitettu muutamia koraaninlauseita. Miehemme saivat seepran harjasta tahi puhvelin taljoista valmistetut päähineet, ranteet ja nilkat koristettiin helmi- ja kuparirannerenkailla, ja kaikki, jotka olivat pyssyjen onnellisia omistajia, saivat paljon ruutia. Niin pian kuin nämä valmistelut oli suoritettu, lähdimme jälleen matkalle, ja kaikkien kolmen kanootin miehistöt alkoivat laulaa iloista laulua. Muita surullisia kasvoja en voinut huomata kuin noiden onnettomien orjien, joiden lukumäärää olivat kuolemantapaukset ja kaupat pahasti vähentäneet Nyangwesta lähtömme jälkeen. Rannalla olevat ihmiset kuulivat pian miestemme laulun, ja pieniä katselijajoukkoja alkoi kokoutua rannan mataloille punaisille kallioille katselemaan Tipolon veneiden paluuta kaukaisesta Manyuemasta. Muutamat heistä näyttivät rientävän viemään sanaa arabialaisille ja Zanzibarista kotoisin oleville vapaille miehille, että nuo, jotka olivat uskaltaneet lähteä järven poikki kaukaisiin ja outoihin maihin, olivat nyt palanneet. Pian kuulimme rumpujen pärinää ja torvien toitotustapa saavuttuamme lähemmäksi rantaa ja kierrettyämme muutaman niemekkeen olikin meillä jo edessämme Kawele arabialaisine taloineen ja täydessä käynnissä olevine markkinoineen. Markkinarahvaan joukossa oli paljon valkoisiin vaatteihin pukeutuneita arabialaisia tulossa maihinnousupaikalle ja heidän mukanaan miehiä, jotka pärisyttivät rumpuja, puhalsivat torviin, huusivat ja tanssivat. Siihen me vastasimme oikein kuninkaallisesti, sillä en mitenkään olisi voinut uskoa, että ihmiskurkuista lähtee sellainen möly, kuin meikäläiset lähestyessään laituria päästivät, ampuen vielä lisäksi pyssyillään, rummuttaen ja puhaltaen torviin. Tuo yleinen riemu tarttui niin minuunkin, että huusin kurkkuni käheäksi ja ammuskelin kuin hullu Hatibun minulle luovuttamalla pyssyllä. Kolme kertaa oli meidän soudettava edestakaisin pitkin rantaa ennen maihinnousuamme. Sitten asetimme veneemme vierekkäin keulat rantaan päin ja huoahdimme hetkisen. Kun me sitten syöksyimme maata kohti, muutimme ammuntamme oikein pikatuleksi ja huusimme kovemmin kuin milloinkaan ennen. Heti kun kanoottien keulat koskettivat maahan, tarttuivat niihin sadat palvelusintoiset kädet vetäisten veneet kauas rannalle. Silmänräpäyksessä oli Hatibu miehineen noiden odottavien ystäviensä sylissä, jotka heittivät norsunluun ja muut tavarat heti selkäänsä viedäkseen ne Tipolon taloon. Naiset ja lapsetkin, pienet neli- tahi viisivuotiset pojannulikat, olivat tulleet vastaan haluten kantaa jotakin, mitä tahansa, sillä ei ollut väliä, kunhan se vain oli noille Manyuemasta tulleille miehille kuuluvaa tavaraa. Hälinä oli sellainen, että sitä on mahdoton kuvata. Ensiksikin oli siellä tuo kaikkialta järven rannoilta sinne kokoutunut markkinarahvas, joka Kawelen markkinoilla sai tavaransa kaupaksi. Siellä oli myytävänä sekä tuoretta että kuivaa kalaa, lihaa, lintuja, munia, Ubwarin hamppua, Uviran rautaa ja saviteoksia, Uvinzan suolaa, norsunluuta ja orjia. Heimot voitiin erottaa toisistaan tatuoimistavoistaan, tukkalaitteistaan ja asestuksestaan. Sitten siellä oli arabialaisia zanzibarilaisine miehineen ja wanyamwesiläisine kantajineen, jotka kaikki olivat nyt lopettaneet ostamisensa ja myymisensä toivottaaksensa tervetulleiksi Manyuemasta palanneet ystävänsä. Kului monta tuntia, ennenkuin tulomme aiheuttamat kiihtymys ja ilo olivat tyyntyneet. Mieleni muuttui vastoin tahtoanikin surulliseksi, koska siellä ei ollut ketään erikoista ystävää toivottamassa minua tervetulleeksi, semminkin, kun mitättöminkin tovereistani helposti löysi ihastuneita kuuntelijoita kummallisille kertomuksilleen ihmeellisistä seikkailuista. Huomasin kumminkin, ettei Hatibu ollut unhottanut minua, sillä minulle annettiin erikoinen huone, ja ateria, joka tuotiin eteeni, oli sellainen, etten Nyangwessa olevassa Tipolon talossa ollessani ollut sellaisesta voinut uneksiakaan. Curryä, riisiä, kalaa, pihviä, vehnäpullia, makeisia, voita, kahvia ja maitoa oli pöydälläni enemmän kuin jaksoin syödä. Jos minulla olisi ollut pohjaton vatsa, kuten Jättiläistentappaja-Jaakolla, tahi niin hyvä ruokahalu kuin Osterinsyöjä-Dandolla, en olisi kumminkaan jaksanut syödä kaikkia eteeni kannettuja ruokia. Hatibu seisoi vieressäni kehoittaen minua syömään ja selitellen, että Ujijin Kawelessa oli tarpeeksi kaikkea. Sitten hän lisäsi, etteivät arabialaiset olisi tyytyväisiä, ellen söisi kaikkia heidän lähettämiään herkkuja. Hetken kuluttua huomasi kumminkin Hatibukin sen mahdottomaksi ja opasti minut erään suuren talon kuistikolle, johon etevimmät arabialaiset olivat kokoutuneet kuuntelemaan uutisia Tipolosta ja Manyuemasta ja kertomaan meille, mitä oli tapahtunut Tipolon veljen lähdettyä Kawelesta. Jokaisen Manyuemassa käyneen miehen nimi tahdottiin tietää. Kuullessaan, että se tahi se oli kuollut, sanoivat he: "Jumalan tahto, Jumalan tahto", mutta saadessaan tietää sen tahi sen olevan vielä hengissä, kysyivät he heti: "Kuinka monta orjaa ja paljonko norsunluuta hän on hankkinut?" Kertomusta tuosta taistelusta, johon ainoastaan Hatibu, Bilal ja minä koko joukostamme olimme ottaneet osaa, kuunneltiin hyvin tarkkaavaisesti, ja heidän hämmästyksensä oli ääretön, kun kuulivat, että minä, valkoinen mies, olin päässyt hengissä niin monista vaaroista ja vastuksista. Hatibu ja hänen toverinsa saivat vastata monien kysymyksiin, mihin nuo muut hänen mukanaan olleet miehet olivat joutuneet, ja selitettyään asian tyydyttävästi saivat he vasta ruveta kyselemään millaisessa kunnossa Kawalesta rannikolle johtava tie oli. Meille sanottiin, että tie oli hyvä ja sen varrella asuvat heimot ystävälliset. Muita rauhattomuuksia ei ilmoitettu viime aikoina olleen kuin eräs watutalaiskaravaanin hyökkäys, joka oli kumminkin torjuttu niin perinpohjaisesti, ettei sellaisen uudistumista kenenkään tarvinnut pelätä pitkiin aikoihin. Elämä alkoi niin ollen tuntua aivan ruusuntuoksulta, ja paneutuessani nukkumaan sinä iltana tuntui minusta tuo aika, jolloin jälleen saisin nähdä omia kansalaisiani ja kuulla omaa äidinkieltäni, olevan hyvin lähellä. XXV VASTUKSIA JA VAAROJA. Vaikka Hatibu olisikin yhtä mielellään jatkanut matkaamme kuin minäkin, oli hänellä kumminkin niin paljon asioita, että meidän oli viivyttävä Kawelessa monta viikkoa, sen sijaan että olisimme suoriutuneet lähtemään sieltä muutamissa päivissä, kuten ensin olin luullut. Minulla oli kyllä niin hyvä asunto, ruoka ja ystävällisten arabialaisten antamat hyvät vaatteet, ettei minulla ollut mitään valittamista mutta kumminkin odotin ikävöiden tuota hetkeä, jolloin meidän jälleen oli lähdettävä eteenpäin. Hatibu myi täällä kaikki orjansa ja palkkasi heidän sijaansa norsunluun kantajiksi wanyamwesiläisiä jotka halusivat palata kotimaahansa. Minun on pakko tunnustaa, että olin hyvin iloinen päästessäni näkemästä noiden orjaraukkain päivittäisiä kärsimyksiä. Niin kunnon tovereja kuin Hatibu ja Bilal minulle olivatkin olleet en kumminkaan voi olla mainitsematta välinpitämättömyydestä, jolla he suhtautuivat noiden ihmisraukkain kärsimyksiin. Heille oli aivan sama, elivätkö vai kuolivatko nuo orjat, joista he eivät välittäneet enempää kuin villeistä pedoista. Moniin väitteisiini vastasivat he vain: "Mitä sillä on väliä, nehän ovat vain pakanoita ja orjia!" ja vaikka he eivät sekautuneetkaan ponnistuksiini huojentaa orjain kohtaloa, suhtautuivat he kumminkin asiaan hyvin välinpitämättömästi, ja luulen todellakin, että olin heidän mielestään hullu, kun vaivauduin tekemään sellaista. Nyt olimme siis päässeet heistä. Puoleksi nälkiintyneiden, kahlehdittujen orjien asemesta kantoivat nyt norsunluutamme rotevat wanyamwesiläiset, jotka hamasta lapsuudestaan olivat niin tottuneet matkustamiseen ja raskaitten taakkojen kantamiseen etteivät arabialaiset voineet saada mistään muualta niin tottuneita ja kestäviä kantajia. Viisi- tahi kuusikymmentä naulaa painavaa tahi keveämpääkin torahammasta kantamaan tarvittiin aina pari orjaa, jota vastoin näistä nyt kantajiksemme palkatuista rotevista miehistä oli seitsemän- tahi kahdeksankymmentä naulaa painava taakka kohtuullinen yhden miehen kantamus. Eräs mies kantoi kumminkin yksinään suurimman varastossamme olevan, sadanviidenkolmatta naulan painoisen hampaan vaatimattakaan muuta palkintoa tuosta ylimääräisestä työstään kuin tuon raskaimman taakan kantamisen suoman ylpeyden. Matkustaessamme oli meidän kumminkin mukauduttava noiden miesten tahtoon. Heidän johtajansa määräsi aina, mitä tietä meidän oli kuljettava, missä pysähdyttävä syömään ja missä nukkumaan. Hän käveli aina karavaanimme etunenässä kantaen taakkaansa kuten muutkin ja ollen koristettu mitä kummallisimmalla tavalla helmillä ja höyhenillä. Lähestyessämme jotakin kylää pukeutui hän punaiseen boikangasviittaan, johon hänellä oli oikeuskin, koska se kuului hänen palkkaetuihinsa. Sitäpaitsi kuuluivat hänelle kaikki miesten tappamien eläimien päät, kuten lintujen, vuohien ja kaikkien ampumiemme villien eläinten. Ne hän sitten keitti jollakin erikoisella tavalla ja söi suuhunsa toveriensa kanssa. Lähdimme matkallemme varhain eräänä aamuna. Kuljettuamme ensin kanootilla ja veneillä erääseen neljän penikulman päässä Kawelesta olevaan paikkaan päästäksemme kulkemasta järveen laskevan joen poikki, saimme kävellä jonkun matkaa tasaista maata, ennenkuin kiipeämisemme sen takana sijaitseville matalille vuorille alkoi. Orjien ja wanyamwesiläisten kantajien eroa ei voitu missään niin selvästi huomata kuin nyt noustessamme näille kukkuloille. Sen sijaan että he olisivat menetelleet kuten orjat jotka tällaisessa tilaisuudessa olisivat levänneet kymmeniä kertoja ja viipyneet huipulle noustessaan monta tuntia, hyökkäsivät wanyamwesiläiset tuota jyrkkää vuorta ylös kuin jotakin linnoitusta vastaan, pysähtymättä hetkeksikään luultavasti näyttääkseen meille miehuuttaan ja voimiaan. Viidenkymmenen minuutin kuluttua pysähdyimme huipulle huoahtamaan ja sanomaan hyvästit Tanganjikalle. Näköala oli ihmeellinen ja ihana. Vuoren rinteillä kasvavan vankemman metsän tummuuteen sekautui heleänvärisiä kukkivia akasialehtoja. Jalkaimme juurella päilyi syvälle maahan pistävä sininen lahdelma, ja sen takana levisi Tanganjikan ääretön ulappa loistaen auringossa kuin kiilloitettu messinkilevy, jossa kalastajain kanootit ja nuo lukemattomien jokien tähän mahtavan Kongon äärettömään säiliöön tuomat uivat saaret näyttivät vain pieniltä pilkuilta kaukaa siintävien Ugoman vuorten pilventapaisia tummia varjoja vastaan. Katsoessani sisämaahan päin näin vain pelkkää metsää, josta siellä täällä kohosi pilvien peittämiä vuorten huippuja. Siellä täällä nousevat savupatsaat ilmaisivat kumminkin ihmistenkin eksyneen sinne asumaan, eivätkä ukarangalaisten kylät kuulemma olleetkaan kaukana. Pystytimme ensimmäisen leirimme erään heidän kylänsä läheisyyteen. Porttiin, josta ei meillä kellään ollut lupa kulkea, oli naulattu irvistelevä ihmisen pääkallo, joka ilmaisi, kuinka vähän Kawalen puolisivistys oli voinut vaikuttaa näihin ympäristössä asuviin villeihin heimoihin. Vaikka tuo kuoleman irvistelevä jäännös näyttikin kauhealta ja pahaaennustavalta, näyttivät ihmiset kumminkin olevan halukkaat tulemaan leiriimme vaihtaakseen linnuilla, munilla, banaaneilla ja muilla elintarpeilla kuivattua kalaa, jota olimme ottaneet mukaamme suuret määrät. Illalla juttelin Hatibun kanssa kaikesta meitä odottavasta. Hän sanoi minun saavan olla varman ainakin yhdestä asiasta, nimittäin että Unyanyembeen asti me ainakin kulkisimme nopeasti, sillä kantajat oli palkattu määräämättömäksi ajaksi ja olivat nyt matkalla kotiinsa päin. Seuraavana aamuna huomasinkin jo, ettei heidän tarkoituksensa ollut vitkastella, sillä paljon ennen auringonnousua herätti johtajan torvi nukkuvat, ja niin pian kuin päivän ensimmäinen sarastus auttoi meitä erottamaan, miten voimme kiertää tien vaikeudet, nostettiin taakat hartioille ja lähdettiin liikkeelle. Painoimme sitten eteenpäin pysähtymättä, lukuunottamatta yhtä päivää, jolloin ostimme suolaa, koska se kuulemma oli haluttua tavaraa matkan varrella. Vaihdoimme siihen kaiken Kawelesta mukaan ottamamme kuivatun kalan. Leirimme haju tämän kaupan kautta melkoisesti parani. Oli omituista katsella, miten alkuasukkaat valmistivat tuota suolaa. He vain yksinkertaisesti keittivät mutaa suurissa saviruukuissa, erottivat sitten siitä veden siivilöimällä sen lehdistä ja ruohoista valmistettujen karkeatekoisten seulojen läpi ja kiteyttivät sitten suolan tuosta liuoksesta haihduttamalla. Tavallisesti ei tuo ensimmäinen suola kelvannut vielä mihinkään, ja temppu oli uudistettava neljä tahi viisi kertaa, ennenkuin tuota likaisen hiekan näköistä suolaa voitiin käyttää. Hämmästyin suuresti huomatessani, että vaikka tuo koko maa oli kyllästytetty suolalla, ei virtojen ja purojen vesi maistunut suolaiselta, vaan oli hyvin raikasta ja makeaa. Kuuden päivän kuluttua Ujijista lähtömme jälkeen saavuimme Malagarazille, jonka punaisenruskean veden olimme nähneet sekoittuvan Tanganjikan siniseen veteen matkallamme Kaweleen. Siellä oli meidän sovittava lauttaus päällikön ja hänen lukuisten apuaistensa kanssa päästäksemme tuon nopeasti virtaavan joen poikki. Siinä ei ollut kahlaamoita ja koska ei sen matalikoilla kasvanut puitakaan, emme voineet rakentaa siltaa sen yli, ja sen vuoksi oli meidän turvauduttava kanootteihin. Neuvottelut saadaksemme mennä sen yli kysyivät sekä aikaa että kärsivällisyyttä. Kun vihdoinkin kaikki oli saatu järjestetyksi, ajattelin, että meitä ja tavaroitamme toiselle rannalle vievät veneet olisivat varmasti aivan mitättömät. Saapuessamme virran rannalle, joka oli kaislojen peitossa, noin tuntia jälkeen auringonnousun emme nähneet merkkiäkään miehistä emmekä kanooteista, jotka oli luvattu varustaa meille maksettuamme niistä kunnollisen korvauksen. Hatibu lähetti heti sanan päällikölle, että tämä kiiruhtaisi miehiään. Istuuduimme kärsivällisesti odottamaan niiden takaisin tuloa juuri kaislikon laidassa olevalle pienelle ylängölle. Pian näimmekin parin miehen pään sukeutuvan esiin kaislikosta ja Hatibu huusi "Pysähtykää, pysähtykää, me näemme teidät jo!" Kaikki miehet yhtyivät hänen huutoonsa ja tartuttuaan kantamuksiinsa tunkeutuivat he kaislikon läpi virran rannalle. Sieltä me löysimme pari esinettä, joita ehkä joskus maailmassa oli sanottu kanooteiksi, mutta nyt ne olivat sellaisessa kunnossa, ettei tuo nimitys sopinut niille ollenkaan. Ne olivat ohuista puunkuorista tehtyjä, parikymmentä jalkaa pitkiä kapineita, joiden keulat ja perä oli puristettu yhteen ja ommeltu niin, että ne oli saatu muodostumaan noin viisitoista tuumaa leveiksi ja kaksitoista tuumaa syviksi kaukaloiksi. Niiden toisessa päässä, joko keulassa tahi perässä, en voi sanoa kummassako, seisoi mies, joka kuljetti tuota hullunkurista alustaan pitkällä sauvoimella tyrkkien kareista ja soutaen silloin, kun sauvoin ei ylettynyt pohjaan. En kuuna kullan valkeana ollut nähnyt niin hauraita ja huojuvia veneitä, ja senvuoksi rupesin pelkäämäänkin, ettemme pääsisi niillä yli kunnollisesti, semminkin, koska minulle oli kerrottu, että joessa oli hirveän paljon krokodiilejä. Jos toinen vene sattuisi kaatumaan, olivat toisen mahdollisuudet kuin kaksi yhtä vastaan sen hyväksi, että nuo hirviöt kaataisivat senkin. Yksi ainoa mies kuormineen ja kuljettaja upottivat jo tuon hauraan kaukalon syvemmälle kuin oli oikein terveellistä. Seurasin levottomana ensimmäisen parinkymmenen miehen suuruisen joukon ja heidän kantamuksiensa ylikuljettamista. Koska en huomannut mitään onnettomuutta, rohkaisin mieleni ja astuin varovaisesti ja sievästi kanoottiin. Polvistuin sen pohjalle ja tartuttuani sen laitoihin, jos nyt niitä sellaisiksi voitiin sanoa, käskin tyrkkäämään veneen ulommaksi. Veden poristessa rystysiäni vasten ja silloin tällöin ryöpsähtäessä veneeseenkin luulin jo varmasti joutuvani perikatoon, mutta musta kuljettajani oli niin näppärä pitämään heilakkaa purttaan kohdallaan kuin nuorallatanssija ja niin pääsin toiselle rannalle, ollen kiitollinen, että olin jollakin keinoin onnistunut kulkemaan Malagarazin yli terveenä ja vahingoittumattomana. Niin pian kuin olin päässyt yli, käski Hatibu minun mennä Bilalin ja jo ylipäässeitten miesten kanssa erääseen läheisyydessä olevaan kylään, johon meidän oli määrä asettua yöksi. Hän lisäsi vielä, että nyt olivat meidän ja Unyanyemben välillä olevat vaikeudet ja vaarat loppuneet. Läksimme heti liikkeelle ja saavuimme pian erääseen suureen linnoitettuun kylään, jossa majoja oli varattu meille asunnoiksi. Katsellessani sen huolellisesti valmistettuja varustuksia tuntui niiden merkitys sanovan minulle, että seutu oli kaikkea muuta, mutta ei rauhallinen, ja ajattelin, että Hatibu oli puhunut toivorikkaammasti kuin hänellä oli ollut oikeus. Kylän päällikkö tuli juttelemaan kanssamme ja katselemaan valkoista miestä. Bilal kuuli häneltä, että watutalaiset, joista me jo olimme kuulleet Ujijissa, olivat vielä sotajalalla. "Ne ovat polttaneet monta kylää ja olisivat varmasti hyökänneet tämänkin kimppuun, ellei muisto eräästä entisestä taistelusta, jossa he kärsivät suuren tappion, olisi pitänyt heitä loitolla", sanoi päällikkö. Nämä olivat todellakin huonoja uutisia. Päällikön uutisten todenperäisyyden todistivat sinä iltana pakolaiset, jotka olivat rientäneet sinne noiden ryövärien hävittämistä kylistä. Kun yö pimeni, näimme liekkien punaavan taivaan niillä tahoilla, missä nuo ryövärien murhan- ja ryöstönhimon loputtua palamaan sytytetyt kylät olivat. Minulle kerrottiin, etteivät watutalaiset milloinkaan säästä miehiä, vaimoja eivätkä lapsia, ja ainoa turva heidän hyökkäyksiltään oli pako tahi onnistunut vastustaminen. Hatibu ja Bilal tulivat hyvin levottomiksi kuultuaan nämä uutiset, ja vaikka he eivät epäilleetkään, että päällikkö puhui totta sanoessaan voivansa puolustautua linnoitetussa kylässään vaikka kuinka hurjia watutalaisten hyökkäyksiä vastaan, eivät he halunneet sotkeutua sittenkään taisteluun heitä vastaan ja menettää aikaa, vaan alkoivat neuvotella, miten he voisivat karttaa heitä. Johtaja, joka myös oli läsnä neuvottelussa, sanoi: "Watutalaiset ovat hyvin hurjia. He ovat kuin hulluja ja vihaisia kuin paholaiset." "Sen me kyllä tiedämme", vastasi Hatibu. "Emme kysy nyt teiltä, mitä kaikki ihmiset tietävät. Haluamme kuulla ymmärtäväistä puhetta emmekä tyhmyyksiä." "Niin", vastasi mies, "tie Unyanyembeen ei ole pitkä. Se ei kumminkaan hyödytä teitä ollenkaan, sillä watutalaiset ovat siellä." Mielestäni ei kannattanut puhutella miestä, joka vastaili tuohon tapaan, ja sanoinkin sen Hatibulle. Hän sanoi tuon miehen tietävän toisen pitemmän tien. "Ja jos hän vain ehdottaa", lisäsi hän, "että matkustaisimme sitä, käy kaikki mainiosti, mutta jos minä vihjaisen sinne päinkään, kieltää hän jyrkästi." Oltuamme jonkun aikaa ääneti sanoi Hatibu, ettei kyläänkään jääminen kannattanut ja aikoi senvuoksi palata Ujijiin. Kuullessaan sen näytti johtaja vaivautuneelta ja sanoi: "Aiotteko palata takaisin? Ei! Norsunluu jääköön tänne ja te saatte mennä, mutta minä aion miehineni lähteä kotiimme veljiemme luokse. Me emme ainakaan käänny takaisin!" Nyt seurasi toinen pitkä vaitiolo, jonka johtaja vihdoin rikkoi sanoen: "Kuulkaahan minua, herrat! Tiedän erään toisenkin tien, jonne watutalaiset eivät tule, mutta se on hyvin pitkä. Meidän on oltava monta päivää metsissä ja erämaissa näkemättäkään kyliä. Mutta jos herrat käskevät, lähden minä miehineni tuollekin tielle, ja me saavumme varmasti Unyanyembeen turvallisesti." Tätä oli Hatibu juuri odottanutkin, mutta ei halunnut ilmaista mielihyväänsä suostumalla heti, vaan oli muka taipuvaisempi seuraamaan johtajaa tuota tavallista tietä. Vihdoin hän sanoi suostuvansa johtajan ehdotukseen, jolloin tämä hyppäsi heti seisoalleen sanoen: "Lähtekäämme siis heti! Nyt on jo yö ja watutalaiset nukkuvat. Aamulla olemme jo kaukana heistä ja huomenillalla saavumme Kawendin vuoristoon, johon ne eivät voi meitä seurata." Silmänräpäyksessä oli tulinen touhu käynnissä. Kun nukkuvat miehet oli herätetty, sidottiin taakat heidän hartioilleen, ja sitten kuin päällikkö oli taivutettu kauniilla lahjalla aukaisemaan kylänsä portit, poistuimme nopeasti. Koko yön kuljimme sitten erästä kapeata polkua ja huomasimme aamulla olevamme erään vuorisen maan rajalla. Pohjoisessa olevat laajat alankomaat olivat enimmäkseen metsäiset mutta lukemattomista aukeamain keskellä olevista kylistä kohoava synkkä savu ilmaisi, että watutalaiset olivat sielläkin tekemässä pahoja töitään. Etelästä taasen näkyi vain tasahuippuista vuoristoa, jonka äkkijyrkät sivut kohosivat suurista viidakoista. Edessämme oli Kawendin ylätasanko, jonka yli polkumme johti. Pysähdyimme hetkeksi levähtämään ja keittämään hieman ruokaa, mutta pian huusivat nuo rautalihaksiset wanyamwesiläiset, että oli jo aika lähteä, ja vaikka olin väsynyt ja uninen, oli minun pakko seurata mukana. Pian kiipeilimme me nopeasti vuorten rinteillä erästä suurta jokea kohti, joka näkyi alempaa. Kysyin Hatibulta, pääsisimmekö sen yli, koska se näyttää liian leveältä kahlattavakseni. "Ja eihän täällä ole kyliäkään", sanoin, "joista voisimme saada kanootteja lainaksi, kuten Malagarazin yli kulkiessamme." "Niin kyllä", sanoi Hatibu, "mutta johtaja sanoo meidän pääsevän sen yli ruohoa pitkin." "Ruohoako pitkin? Miten sellainen käy päinsä?" "Odota, Frank, niin saat sitten nähdä", vastasi Hatibu. Seuratessani miehiä ihmettelin vieläkin tuota asiaa. Mutta lähestyessäni joen rantaa hämmästyin huomatessani muutamien miesten jo olevan toisella rannalla ja muutamien kävelevän, kuten olin näkevinäni puiden ja ruohokon välitse, joen pinnalla. Tultuani veden rajaan näin, että vaikka sekä oikealla että vasemmalla puolellamme olikin avovettä, oli joen pinta juuri meidän kohdaltamme peitetty papyrys- ja muilla vesikasveilla kuin matolla, joka oli tarpeeksi paksu ja kestävä kannattamaan meidän painomme yli kulkiessamme. Kaikki miehemme näyttivätkin epäröimättä uskaltavan lähteä tuolle jo näöltäänkin petolliselle pinnalle. "Näetkö nyt, miten se käy päinsä, Frank?" kysyi Hatibu, "Seuraa minua ja astu aina samaan paikkaan kuin minäkin, koska siinä on joskus reikiäkin, jollaiseen putoaminen on sama kuin kuolema." Mitään käskyä ei olisi kumminkaan tarvittu varovaisuuteni terästämiseksi, sillä tuo mukautuva ja keinuva pinta synnytti omituinen epävarmuuden tunteen. Mutta me pääsimme kumminkin toiselle puolelle vaurioitta, ja ennen pimeää olimme jo saapuneet Kawendin ylätasangolle. Mutta vaikka meillä ei ollutkaan mitään pelättävää ihmisvihollisilta, huomasimme kumminkin pian, että meidän oli taisteltava muita vaaroja, vaikeuksia ja tukalia oloja vastaan. Ensiksikin olivat vuoriston harvalukuiset asukkaat eronneet pieniin kyläkuntiin melkein luoksepääsemättömille kallionhuipuille. Niissä ei ollut tavallisesti kuin pari tahi kolmekymmentä henkilöä kumpaakin sukupuolta ja kaikenikäisiä, ja jokainen tuollainen pieni yhdyskunta oli sodassa naapuriaan vastaan. Kun koetimme lähestyä heitä saadaksemme elintarpeita, sulkivat asukkaat kaikki tiet, vyöryttivätpä usein kiviäkin niiden niskaan, jotka halusivat puhutella heitä. Joskus päästessämme heidän luokseen, eivät he voineet luovuttaa meille kuin osan pienistä varastoistaan tarpeittemme tyydyttämiseksi. Ruoan puute ei ollut omansa helpottamaan vuorten rinteille kiipeämistä eikä avaamaan meille teitä rotkojen piikkisen kasviston läpi. Kun me viiden ankaran ja vaivalloisen päivän kuluttua pääsimme tämän ylätasangon rajalle ja näimme suuren kylän edessämme, huusimme ilosta, sillä nyt luulimme saavamme ostaa ruokaa niin paljon, että voisimme ottaa sitä evääksikin tuolle pitkälle, asumattomalle, viidakkojen halki kulkevalle Kawendin ylätasangon ja ensimmäisten Ugaran kylien väliselle taipaleelle Ugaran läntisimpiä osia sanottiin tavallisesti Unyamwesiksi eli Kuun maaksi. Mutta ilomme olikin ennenaikainen, sillä tullessamme lähemmäksi kuulimme rumpujen pärisevän ja näimme alkuasukkaiden olevan valmiita tappeluun. Ainoa vastaus, jonka sanansaattajamme, mentyään ilmoittamaan asukkaille aikeittemme rauhallisuudesta ja maksukyvystämme, saivat, oli oikea nuolisade. Sananviejämme ilmoittivat palattuaan heidän vastauksensa. Saimme lähteä siis niine hyvinemme nälkäisinä ja väsyneinä taas matkalle. En ollenkaan epäile, että Hatibu olisi mielellään hyökännyt noiden töykeiden neekerien kimppuun, jos hänellä vain olisi ollut pieninkin mahdollisuus voittaa. Hän sanoi, että heidän jyrkän vuorenseinämän juurella olevan kylänsä takana oli monta luolaa, joihin he voivat paeta ja joissa he säilyttivät elintarvevarastojaan. Hän oli hyvin vihainen muutamille kauppiaille, joiden hän sanoi tulevan näille seuduille ryöstämään alkuasukkaita orjiksi ja siten usuttamaan alkuasukkaita kaikkien vierasten kimppuun. Lähestyessämme metsiä joiden läpi meidän nyt oli kuljettava, oli tiemme varrella muutamia suuria peltoja, joissa kasvava maissi oli melkein kypsynyttä. Niistä me saimme evääksemme sen verran ruokaa, että se riitti muutamiksi päiviksi. Muuten olisimme tuskin voineet välttää kuolemista nälkään. Johtajamme, joka oli sanonut tuntevansa tämän tien aivan tarkasti, oli pian pakko tunnustaa valehdelleensa, ja meidän oli vain kuljettava arviolta siihen suuntaan, johon halusimme matkustaa. Senvuoksi saavuimmekin usein joille, vuorille ja soille, jotka hidastuttivat suuresti kulkuamme. Onneksi huomasimme pian, että seuduilla oli ruokavaroja runsaasti. Onnistuimme ampumaan muutamia antilooppeja ja yhden, joka luullakseni oli hirvi. Ammuimme muutamia puhveleitakin, joista saimme suuren määrän lihaa kreivin aikaan, siliä maissimme oli silloin jo loppunut. Silloin kun miehillämme ei ollut mitään pataan panemista söivät he hirmuisen suuria ja komeita sieniä, puissa kasvavaa jäkälää, ruohoja ja lehtiä täyttääksensä vatsansa vaatimukset. Ruoan hankkiminen ei ollut kumminkaan niin vaaratonta kuin voidaan ehkä luulla, minkä pari elävästi mielessäni säilynyttä tapausta osoittavat. Kun me eräänä päivänä kuljimme hitaasti eteenpäin kenenkään huutelematta tahi laulamatta, millä tavalla afrikalainen tavallisesti virkistää matkan rasittamaa mieltään, hämmästyin nähdessäni kantajien äkkiä pelästyvän. He heittivät nimittäin kantamuksensa nopeasti maahan ja juoksivat lähimpien puiden luo kiiveten niihin. Hatibu käski minun seurata häntä ja vikkelästi kuin apina kiipesi hän erään akaasian alemmille oksille huolimatta sen piikeistä. Seurasin häntä sinne tietämättä oikein mitä tein ja istuuduin hänen viereensä. Juuri kun olin päässyt sinne, kuulin tieltä kavioiden kopsetta ja katsoessani sinne näin erään puhvelihärän tulevan tietä pitkin niska kyyryssä ja harja pystyssä puskien mennessään irroitettuja taakkoja ja kantamuksia. Sitten se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Onneksi ei se ollut saanut mitään vahinkoa aikaan, ja kun me jälleen olimme koossa, nauroimme toistemme hullunkuriselle paolle. Pyssyjen omistajat olivat pahoillaan etteivät olleet ennättäneet niitä käyttää, jolloin ei puhveli olisi päässytkään rankaisematta jatkamaan matkaansa. Toisen seikkailun aiheutti myöskin eräs puhveli, joka oli sekin saanut tuollaisen, noita eläimiä melko usein kohtaavan raivonpuuskan. Tapauksesta ei kumminkaan päästy niin onnellisesti ja vaaratta kuin tuosta ensimmäisestä. Ollessani eräänä iltana hakemassa leirimme ympäriltä jotakin ruoaksi kelpaavaa tulin pienelle lammikolle, jonka ympärillä kasvoi noin kymmenen jalkaa pitkää kaislikkoa. Koska muutamat mukanani olevat miehet sanoivat minulle, että noiden kaislojen juuret ja erään vesililjan hedelmät kelpasivat ruoaksi, rupesimme kokoamaan niitä. Kahlasin vyötäreitäni myöten veteen ja mutaan poimiessani noita hedelmiä, mutta käännyinkin äkkiä kuullessani takaani huutoa ja rysähtelyä tahi oikeammin rysähtelyä ja huutoa ja erään miehen varoituksen: "Frank, Frank, puhveli tulee!" Tunkeuduttuani kaislikon läpi näin puhvelin puskeneen erään miesraukan kumoon ja miehen toverin, vaikka hänellä ei ollutkaan muuta asetta kuin kirves, valmistautuvan hyökkäämään tuon raivostuneen eläimen kimppuun. Minulla ei ollut mitään kädessäni. Ensin luulin, etten voisi tehdä mitään, mutta sitten juolahti nopeasti mieleeni tarttua puhvelia häntään, minkä teinkin. Petoa hämmästytti nähtävästi suuresti tällainen outo hyökkäys ja se pyörähteli sinne tänne koettaen saada minut irtautumaan. Vaikka lankesinkin polvilleni, onnistuin kumminkin pysyttelemään kiinni niin kauan, että tuo kirveellä varustettu mies ennätti antaa sille muutamia tuntuvia iskuja päähän ja niskaan, onnistuen lopulta katkaisemaan sen toisen sarven. Peto kaatui nyt tuskissaan kyljelleen vetäen minut mukaansa ja olin jo vähällä joutua sen ruumiin alle murskattavaksi. Mutta silloin oli jo apukin lähellä, sillä Hatibu ja Bilal tulivat juosten pyssyineen ja tuoden mukanaan keihäsmiehiäkin, ja vähemmässä ajassa kuin menee tämän kirjoittamiseen oli eläin saanut molempien pyssyjen sisällön ruumiiseensa ja kaikki keihäät kylkiinsä. Se kuoli melkein silmänräpäyksessä ja minä pelastuin vaarallisesta asemastani. Mutta tuo miesraukka, jonka kimppuun puhveli oli ensin hyökännyt, haavoittui kuolettavasti ja hengitti viimeisen kerran, ennenkuin ennätimme kantaa hänet leiriimme. Puhvelin liha oli tervetullut lisä jäkälillemme ja juurillemme. Mutta jo paria päivää myöhemmin pääsimme Ugaran ensimmäisiin kyliin, joista meidän oli helppo saada ruokaa. Kuljettuamme sitten Ugaran ja Ugandan läpi saavuimme Unyanyembessa olevaan Kazeh-nimiseen arabialaiseen kylään, jossa oli paljon arabialaisia kauppiaita. Ne olivat minulle hyvin ystävällisiä ja tekivät kaikkensa täyttääkseen toivomukseni. XXVI. ONNELLINEN LOPPU. Meidän oli pakko viipyä Kazehissa noin kaksi viikkoa, jona aikana Hatibu palkkasi miehiä kantamaan norsunluun rannikolle. Sitten, sanottuamme jäähyväiset kaikille kylän asukkaille, jotka olivat olleet hyvin mielissään kuullessaan miten paljon ja halpaa norsunluu Manyuemassa oli, läksimme Pagamoyoon. Ratsastin nyt aasilla, jonka eräs sille paikkakunnalle ensimmäiseksi muuttanut intialainen kauppias, Musa Mzuri, lahjoitti minulle. Loppumatkastani rannikolle on minulla hyvin vähän kerrottavaa. Saimme kokea noita tavallisia vastuksia, alkuasukasten hyökkäyksiä, janoa, nälkää ja väsymystä, mutta näitä maita, joiden kautta me nyt kuljimme, ovat matkailijat, sellaiset kuin Burton, Speke ja Stanley, niin usein ja hyvin kuvanneet, että kertomukseni matkastamme Bagamoyoon ei kiinnittäisi juuri kenenkään mieltä. Kun valtameren suolainen ulappa vihdoinkin levisi silmieni eteen, katselin sitä ilon ja kiitollisuuden tuntein. Mutta vieläkin kiitollisempi olin saavuttuani muutamia päiviä myöhemmin Zanzibariin ja kuullessani englannin kieltä, joka ei niin pitkiin aikoihin ollut kaikunut korvissani. Englannin konsuli, eversti Hamerton, onnitteli minua, että olin päässyt hengissä ja terveenä noista monista kummallisista seikkailuistani ja kokemuksistani. Sattui onneksi niin, että muutamia päiviä tuloni jälkeen saksalainen kauppahuone Witt & C:o lähetti erään pienen prikin viemään tavaroita Saksaan. Sen oli määrä matkallaan poiketa moniin Länsi-Afrikan rannikolla sijaitseviin paikkoihin vaihtamaan Zanzibarin lähellä olevilta rannoilta ja matalikoilta koottuja helmiä palmuöljyyn. He ottivat minut hyvin mielellään mukaansa luvaten minulle vapaan matkan joko Hampuriin, jonne sen oli määrä matkustaa, tahi siihen asti, jos nyt sellainen tuntuisi minusta edullisemmalta, kunnes tapaamme jonkun englantilaisen laivan, joka suostuu viemään minut mukanaan omaan maahansa. Matkamme Bightiin kului onnellisesti, ja sen kestäessä sain kokea, etten ollut vielä kokonaan unhottanut merimiesammattiani. Iloni ja onneni olivat kumminkin äärettömät, kun me juuri saapuessamme Vanha Kalabar-joelle tulimme vastakkain erään sieltä purjehtivan prikin kanssa, jonka isonmaston huipussa liehui tuo tuttu musta lippu punaisine tähtineen, isäni omistamien laivojen rakas merkki. Kapteeni Schmidt käänsi laivan heti vastatuuleen ja luovutti minulle veneen. Sitten ei kulunut enää pitkää aikaa minun ilmestymiseeni Petrelin peräkannelle. Sen päällikkönä oli nyt veljeni ja ensimmäisenä perämiehenä Jimmy Duds. Heidän hämmästyksensä ja ilonsa oli ääretön, kun he vihdoin ymmärsivät, että minä, jonka kuolemaa he niin kauan olivat surreet, olinkin hengissä ja jälleen vanhan laivani kannella. Veljeni läksi kanssani takaisin tuohon saksalaiseen prikiin kiittämään kapteeni Schmidtiä tämän osoittamasta ystävällisyydestä minua kohtaan ja samalla tarjoamaan hänelle maksua matkastani Zanzibarista. Mutta tuo kunnon mies torjui päättävästi kaikki korvausyritykset ja veljeni onnistui vihdoin hyvin suurin vaivoin taivuttamaan hänet ottamaan minulta muistoksi erään hopeapikarin, joka veljelläni sattui olemaan mukana laivassa. Palattuamme jälleen Petreliin kertoi veljeni, että sekä isäni että tätini olivat vielä hengissä ja terveinä. Isäni oli kuulemma jo lopettanut merimiesammattinsa ja asettunut asumaan Bristoliin sekä määrännyt veljeni, joka oli jo suorittanut kapteenin tutkintonsa, prikin päälliköksi. Kuulin, että Pentlea oli kaatunut erään orjalaivan valloituksessa ja hänen ystävänsä Camachon osaksi oli tullut sama kohtalo. Nähdessään minun katkovan nuo kuunarin mastoon naulatut oksat olivat he ymmärtäneet olla varuillaan ja niin oli Petrelin onnistunut torjua kuunarin ja Okopan miesten tekemä hyökkäys. Kuunari oli tuossa ottelussa joutunut karille ja luultavasti kokonaan tuhoutunut. Koska he eivät olleet tunteneet minua, eivät he olleet voineet aavistaakaan minun olevan läheisyydessä. He olivat todellakin olleet siinä luulossa, että minä veneemme kaaduttua Whydahin tyrskyissä olin joko hukkunut tahi joutunut haikalojen saaliiksi. Isäni oli ilmoittanut hallitukselle Petreliä vastaan tapahtuneesta hyökkäyksestä, mutta koska hän juuri silloin oli sairastunut ankaraan kuumeeseen, oli hän matkustanut kotiin poikkeamatta enää virralle. Muutamien kuukausien kuluttua oli hän kumminkin jälleen matkustanut Ogowaihin eräässä englantilaisessa sotalaivassa. Rangaistuaan Okopaa tämän ansion mukaan olivat he kuulleet Hararulta, että oleskelin Kareman luona. He olivat silloin heti lähettäneet miehiä noutamaan minua rannikolle mutta ne olivat palanneet ja sanoneet minun kuolleen. Ville sanoi olevansa vapaa purjehtimaan minne hyvänsä, ja jos minulla oli halua, niin lähtisi hän mielellään kanssani Ogowaihin, jonne me sitten matkustimmekin. Tultuamme joelle tuli eräs kanootti meitä vastaan. Siinä oli vanha ystäväni Tom, joka oli päässyt isänsä kuoltua päälliköksi ja hallitsi nyt sekä omaa että Okopalta valloittamiansa kyliä. Kun asukkaat kuulivat minun vielä olevan hengissä, tulivat he hyvin iloisiksi, eivätkä kaikille ystävilleni antamani lahjat tehneet heitä surullisemmiksi. Olisin hyvin mielelläni lähtenyt vierailemaan Kareman luo, mutta hän oli kuulemma jo kuollut. Kylää hallitsi nyt hänen poikansa, jolle lähetin lahjaksi pyssyjä, kankaita, helmiä ja ruutia, kiitokseksi hänen isänsä minulle osoittamasta ystävällisyydestä. Tomilla oli varastossa paljon norsunluuta, kumia ja muita tavaroita, ja ennen lähtöämme Ogawaista olivat ruumamme täydet ja me voimme purjehtia suoraan Englantiin, jonne saavuimmekin melko nopeasti. Isäni tervehti minua kuin kuolleista noussutta. Aina siitä alkaen olen ollut merillä ja olen nyt Petrelin kapteeni. Isäni varat riittivät nimittäin erään suuren parkin, Ocean Queenin, ostoon, ja sen päälliköksi määrättiin tietysti veljeni Ville. Aikani kuluksi olen nyt, ollessamme ankkurissa täällä Whydahissa, kirjoittanut nämä muistelmani Afrikasta. Ellen noilla matkoillani muuta oppinutkaan, niin opin ainakin säälimään orjain kovaa kohtaloa. Toivon, että tuo sisämaasta peräisin oleva orjakauppa pian kokonaan lakkaa ja että Livingstonen ja hänen työnsä jatkajain ponnistukset avaavat pian Afrikan äärettömät alueet kristinuskolle ja sivistykselle. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK IHMISSYÖJÄIN VANKINA: SEIKKAILUJA AFRIKAN AARNIOMETSISSÄ *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.