Title : Ad astra: Yömaalarin unelma seitsemässä kuvaelmassa
Author : Larin-Kyösti
Release date
: April 5, 2021 [eBook #64996]
Most recently updated: October 18, 2024
Language : Finnish
Credits : Tapio Riikonen
Yömaalarin unelma seitsemässä kuvaelmassa
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Osmo, 1906.
Taituri.
Harmaapukuinen nainen.
Kasvattisisar.
Muukalainen, "tumma tohtori".
Ensimmäinen sairas.
Toinen sairas, houraaja.
"Yölepakko", nainen.
Paljasjalkamunkki.
Teatterin ovenvartija kolmannesta kuvaelmasta.
Teatterin ovenvartija viidennestä kuvaelmasta.
Sairashuoneen ovenvartija.
Sairaanhoitajia, poliiseja, yövartioita, sairaspaarin Kantajia,
pieniä poikia, seikkailijoita, kuoripoikia y.m.
"Kirojen kammio". Holvintapainen kellertävä, kivinen huone, jossa on kahdeksan rautavuodetta, neljä vastatusten, vuoteiden yläpuolella seinässä kirjaimet A, B, C, D, E, F, G, H; jokaisen vuoteen jalkopäässä sinkkitaulu, jokaisen vuoteen vieressä yöpöytä. Keskellä käytävä ja pöytä, perällä iso rautaverkko-akkuna, seinällä kipsinen Kristus ristinpuussa, katon keski-kohdalta riippuu sähkönauha, sen päässä vihreä ja valkoinen päärynän muotoinen lasipallo. Huoneessa on vihreä valo.
TAITURI vuoteessa oikealla etu-alalla. Yllään pitkä, valkoinen sairaspuku, kavahtaa pystyyn.
Missä minä olen!
Sairaat sanovat tätä "kirojen kammioksi". Veri ja ajatukset ovat täällä kirottuja.
Veren vihoja?
Minä olen ajatuksenlukija, minä ajattelen vain muiden ajatuksia, nyt ajattelen minä sinun ajatuksiasi.
Mies raukka, sinulla on siis loissielu.
Tiedätkö, kuka sieluni vei? Tyttäreni.
Mitenkä hän sen vei?
Minä ajattelin liian paljon häntä.
Rakastit häntä yli kaiken?
Mutta nyt minun sieluni kulkee kadulla.
Lankesi tyttäresi?
Ruma kuva tarttui hänen sieluunsa.
Kuka sen tartutti?
Hilpeä heittiö. Minä huomasin kaikki, sitten aloin viljellä viiniä, join sitroonatarhani ja järkeni siksi kunnes itse olin kadulla. Lopulta minä jouduin tänne, minulla ei ole sielua. — Sinun sielusi puhui unessasi. Mikä sinä olet?
Maalasin ennen yömaisemia ja paholaisia.
Ja nyt omat ajatuksesi ajavat sinua takaa…?
En tiedä, mikä minua vaivaa. Muistoni edessä on kuin harmaa seinä. — Istuin katuravintolassa, manasin, maalasin, veri syöksähti päähäni ikäänkuin ilmassa olisi ollut sähköä. — Näin harmaapukuisen…
Naisen?
Mistä sinä…?
Puhuit unissasi koko yön hänestä. Tänä aamuna kävi hän täällä tumman tohtorin seurassa.
TOINEN SAIRAS vasemmalla.
Paha jumalan äiti! Koirankuonolainen, mene pois paha! Mene muukalainen!' Jumalani, nyt minun vuoroni on kuolla.
Hiljaa!
Lyö luudalla sairaan kasvoihin ja vyöttää kädet.
Nyt on hyvä olla, kurita, kurita, kiirastulessa on sitten helpompi olla!
Tämä on kamalaa. — Kadulla näin mustat kuomupaarit, soihdut ja miehet kasvoilla mustat verhot, ne seisahtuivat asuntoni eteen.
Pelästyit omia aivokuviasi. Sairasapuyhdistys, salainen seura, se on ollut olemassa aina kolera-ajoilta.
Ne etsivät ehkä minua? Salainen yhdistys?
ENSIMMÄINEN SAIRAS pelotellen.
Saatanaseura, mene tiedä. Hyvää ne ainakin ovat tekevinään. Älä peljästy. Harmaa nainen sinua suojaa.
Kävikö hän täällä? Silloin minun täytyy peljätä pahinta, hän ei anna minulle koskaan anteeksi. — Hoitaja, kynää ja mustetta, minun täytyy kirjoittaa kasvattisiskolleni, minä tahdon pois tästä kammiosta! Kuuletko?
Ei täällä saa huutaa. Vaiti, muuten sidon kätesi, maankiertäjä, varas, mikä lienet?
Antaa kupissa soppaa ja viheltää samalla lyhyeen.
Syö, ettäs kuolisit, moriturus!
Minä en syö, anna minulle kynä, minä maksan sen kullalla. Missä on rahani, poissa!
HOITAJA menee.
Et sinä tarvitse rahoja, kyllä niistä täällä huolehditaan.
ENSIMMÄINEN SAIRAS kuiskaa.
Kärsivällisyyttä. Vaikka sinä kirjeen kirjoittaisitkin, niin ei ole sanottu, että hoitaja sen postiin vie, juopi postirahat.
Kaikki sairaat huutavat.
Enkö minä siis koskaan pääse täältä, täytyykö minun nääntyä tähän kurjuuteen?
Harmaa nainen lupasi tulla tänne.
Minä en tahdo nähdä häntä. Hän tuo aina turmion tullessaan. — Mikä minun jalkapäässäni helisee ja miksi seinässä vuoteeni kohdalla on H kirjain!
Sinkkinen sairastaulu. Syntynyt… kuollut. Kuolinpäiväsi on vielä täyttämättä. Sairaita siirretään aina toiseen vuoteeseen, kun joku kuolee.
Miksi vierussairaan taulusta on paperi poissa?
Hän kuoli yöllä, tunnetko liiman hajun?
Saman hajun tunsin omassa suussani ravintolassa, minä olen kuin kirottu.
Siksi sinä oletkin täällä. Minun aikanani täällä on kuollut jo seitsemän sairasta ja neljä on viety hermohoitolaan.
PALJASJALKAMUNKKI ruskea kaapu, vyö, rukousnauha, päässä pieni musta patalakki, kuvassa pitkä suippoparta.
Salve in nomine Domini!
Dio nero! Mene pois paholainen!
Munkki asettaa kaksi palavaa vahakynttilää kuolleen eteen, lukee kirjasta, keltaisiin pitkiin pukuihin puetut hoitajat tulevat loilottaen ja nauraen, mättäävät kuolleen lakanoihin ja kantavat pois.
PALJASJALKAMUNKKI lukee sinkkitaulusta.
Tulokas! Sairas taituri! Oletko maalannut pyhän äidin kuvia?
En. Maksaako kirkko niistä hyvän hinnan? Minusta taide on ollut liian kauan kirkonpalvelijana.
PALJASJALKAMUNKKI naurahtaen.
Lasket leikkiä täälläkin, sinulla on suuret sielun voimat. Täällä on ehkä parempia aiheita. Kuoleman kuvia.
Tarjoo suudeltavaksi ristiinnaulitun kuvaa.
Tahdotko?
En.
Mihin sinä uskot?
En tiedä.
Et tiedä, etkä näe! Tulen toiste, kyllä vielä tapaamme toisemme.
Vaeltava veli, auta minut pois täältä!
Ei ole vallassani… yhdistys määrää… sinun täytyy itse auttaa itseäsi.
Osoittaa ristiinnaulittua.
Te pilkkaatte. Pilkan vuoksi on hän seinälle ripustettu ryövärien keskelle. Korkeimman nimessä harjoitetaan täällä pimeätä pahennusta. Mitenkä täällä äkkiä kuolee niin paljon ihmisiä? Vai ovatko ne vain valekuolleita ja mihin ne viedään? Heräävät ehkä piinapenkillä tai arkussaan ja pureksivat tuskissaan kyntensä rikki.
Taivas lähettää toisille kärsimykset jo nuorena, kiitä siitä taivaan isää.
Ovela oppi, joka kasvattaa orjia ja numeroita. Teillä taitaa olla senlainen jumalankanslia, josta voi ostaa pääsylipun taivaaseen. Katso, minä jaksan kärsiä ja minä kärsin.
Kuka on kylvänyt katkeruuden siemenen sinun nuoreen sydämmeesi?
Nainen, jota kerran rakastin ja jo ensimmäisellä hetkellä paljasti itsensä.
Sydänimijä, sieluhuvittelija, nainen.
Sen jälkeen aloin nähdä kaikessa rumia kuvia ja ajattelin naisen sielun ilohuoneeksi.
Kirkkomme ja pyhä äiti päästää sinut ajallansa kirouksesta.
Ikuista en ole tuntenut muualla kuin syvän metsän hiljaisuudessa ja salaisissa salamantapaisissa aavistuksissani. — Minun erikoisalani on ollut pirujen maalaaminen, joita olen hahmoitellut ympäristöni mukaan.
PALJASJALKAMUNKKl
Täällä kuulet usein sen nimen mainittavan. Täällähän siis voit paljon maalata — näkymättömällä kädellä näkymättömälle kankaalle.
En tarvitse siihen luostarin sarkaa.
PALJASJALKAMUNKKI menee.
Sinä et pelkää — muuta kuin itseäsi. Hyvästi, tulen sinua joskus katsomaan, kuinka sinä maalaat.
TUMMA TOHTORI nauraa kuivasti.
Tervetuloa! Toivon, että viihdytte täällä.
Käärmekuopassa! Oletteko te tumma tohtori, teillä on vihertävä välke silmässä kuin käärmeellä. Missä minä olen nähnyt teidät ennen? Kadulla, teatterin pukuhuoneessa, atelierissa, en muista.
Voi olla mahdollista. Repostelin ennen kuvanveistäjänä. Mutta minä vaihdoin taltan lääkäriveitseen. Lämmin ihmisruumis on minusta intressantimpi kuin kylmä marmoriluonnos.
TAITURI ivallisesti.
Tarkoitatte kai kylmää ruumista.
Kyllä niinkin. Teillä on ihmeteltävän sopusoinnukas ruumis.
TAITURI ivallisesti.
Ja sielu epäkunnossa? Tahtoisitteko leikellä sitäkin?
Hellä, puhdas naisen käsi voi parantaa sielunne haavat. Täällä odottaa teitä…
Harmaapukuinen… tunnetteko hänet?
Olen hänet joskus tavannut. Hurmaava laulajatar. Itseensä imevä, kuinka sen sanoisin, lämmin, lähestyvä, olen ivalla koittanut häntä jäätää; tulikukka, hehkuu sitä hurjemmin, hehhee.
Hän rakastaa rakastajansa ruoskaa. Minusta ei ollut pyöveliksi eikä rakastajaksi.
Kutsunko…
Ei, ei! Hänellä ei ole puhdasta kättä. Hän saa minut vain liekkeihin, hän puhaltaa tulen, jossa me molemmat tulemme palamaan, ymmärrättekö, hän kiihoittaa minun kauttani teitä, se on niin hänen tapaistansa. Harmaa villikissa, joka säkenöi pimeässä.
Olen leikellyt monen sellaisen kissan kynnet — pimeässä. Jääkylmällä minä kuumennan, kuumuudellaan he minut kylmentävät… Hetken hekuma, kylläisyys, uusi rakkaus, raukeus. Päinvastainen minut hurmaa, katsokaa minulla on peili, jossa näkee kaikki päinvastoin.
Minusta tuntuu kuin minä ennen aina olisin nähnyt päinvastoin.
Tällä peilillä te siis voitte nähdä oikein, Se sekoittaa muuten käsitteet.
Värivaistinkin? Minä vierastan teitä, te tenhootte katseellanne. Te veistitte enkelin kuvia, nyt minä sen tiedän.
Ja naiset olivat niihin ihastuneita. Mistä sen tiedätte?
Musta sielu, valevalkoisia kuvia. Päinvastainen! Minulla oli valkoinen sydän, mutta minä olen ikäänkuin uhalla kuvaillut rumaa.
Miksi?
Se todisti muka syvää elämän tuntemusta, ruman rinnalla tuntui kaunis kauniimmalta, sanoivat rikkiviisaat kaunosielut.
Siitä voi johtaa: täytyy langeta syvälle syntiin tunteakseen puhtauden huimaavan korkeuden.
Mefisto!
HARMAAPUKUINEN NAINEN kädessä ruusuja.
Saanko tulla, tohtori?
Mene pois, minä en tahdo nähdä sinua, en nyt tässä alennuksen tilassa!
Mutta minä nousen siitä itse, älä riemuitse ennen aikojasi.
Toin sinulle ruusuja.
Minä annoin sinulle kerran ruusun, ja sinä tallasit sen jalkojesi alle.
Olin sinuun silloin suuttunut. Olen sen jälkeen paljon kärsinyt, meidän täytyy antaa toisillemme paljon anteeksi.
Alkaaksemme uudestaan? Älä teeskentele, nuo laupeudensiskon eleet eivät sinulle sovi. Sinä matkit kasvattisiskoani.
Juuri häneltä tuon sinulle terveisiä, onhan siinä kotoista lemua.
Ei, älä tuo tänne, laske pöydälle! Minä vihaan ruusuja. Miksi ei hän kirjoita minulle?
Hän ei tiedä sinun osoitettasi.
Siis sinun kauttasi. Sinä teet itsesi välttämättömäksi. Kirous ja kuolema, minä olen taas sinun vallassasi. Mene, mene, minä pyydän!
Niin, vallassani. Sinä tarvitset minua ja minun velvollisuuteni vanhana ystävättärenäsi on auttaa ja hoitaa sinua.
Minä kiellän sen sinulta.
Minä olen jo sähköittänyt. Huomenna tulen sinua katsomaan. Saatatteko minua, tohtori?
Minne suvaitsette?
HARMAAPUKUINEN NAINEN menee.
Oopperaan.
TAITURI vaipuu vuoteelle.
Medusa!
Kuuluu torvisoittoa.
Mikä soitto se on?
Aina kun joku on kuollut, palkkaa yhdistys torvisoittokunnan soittamaan, ja sairaanhoitaja nostaa kolme hopeamarkkaa.
Mene, mene, muukalainen! (rukoillen.) Santo Luca, Santo Barnaba,
Spirito santo! (taiturille.) Minä kuolen sinun tähtesi!
Kaikki sairaat huutavat, hoitaja sitoo ne vuoteisiin.
Cane Dio!
Cane Dio? Mitä? Ah! Onko minun henkeni vain kolmen hopeamarkan arvoinen!
Puutarha. Tumma tähtiyö, vasemmalta häämöittää taitekatto, perällä vanha portti, joka on puoleksi auki.
ENSIMMÄINEN YÖVAHTI lyhty ja kuhmurasauva kädessä, seisoo portilla.
Täällä se yömaalari käy maalaamassa paholaisia: Vapaamuurari, rienan riivaama, mikä lie. Ja nuori nainen on usein mukana. Tuolta taas tulevat!
TAITURI ja kasvattisisar lyhty kädessä.
Kas niin, valaise sinä lyhdylläsi, minä asetan maalaustelineeni tähän!
Musta yö, taustana kastanjavarjossa ja kultaiset tulipisteet taivaalla.
Taivaan kultaisia tulikukkia.
Anna minulle mustaa väriä! Minä maalaan ja sinä ajattelet satujasi.
Mitä ne tekevät? Raatihan on kieltänyt liikkumasta yhdentoista jälkeen. Maalaaminen taitaa vain olla tekosyy… pitäisi pistää ne jalkapuuhun varoittavaksi esimerkiksi…
Ja tähdet kuuntelevat.
Ajatuksiamme. Ja minä kiinnitän ne kankaalle.
Mikä pyhä, hymisevä hiljaisuus!
Eikö ole ihanaa ajatellessa, että tuhannet maailmat syntyvät ja sykkivät tänä hetkenä, ja me vierimme mukana kaikkeuden kiertokulussa kohden ihania, uusia ratoja.
Ikuisuudessa.
Tyhjyydessä.
Miksi sinä huokasit?
Huokasinko? Ihminen on niin pieni. Elämä on niin lyhyt, mutta unettomat yön hetket, oi, kuinka ne ovat pitkiä! Ajatus seisahtuu ja kimmahtaa jotain mustaa vastaan, väliin se läikähtää minua vastaan niin, että minä kouristun. Silloin täytyy minun syöksyä elämän villiin pyörteeseen. Mutta sielläkin ihmiset ja heidän ajatuksensa kulkevat toistensa ohi vieraina ja kylminä.
Niinkuin tähdet, aijoit sanoa? Ne loistavat toisillensa. Ne ovat
Ikuisen ajatuksia.
Ja missä kaksi yhtyy, syntyy räjähdys.
Ei niin, ne kulkevat yhdessä vierekkäin, viihdytellen.
Tulinen ajan tuska vetää ne yhteen kohti ahdistusta, itsepalaamista, sammumista, pimeyttä. Niiden välillä on tummia juovia, ei pitäisi koskaan mennä tummien juovien yli.
En ymmärrä sinua. Etkö nähnyt tänä iltana punaisia juovia, riippuvia ruusutarhoja taivaan sinisillä silloilla?
Hetken heijastuksia. Nyt on kaikki kadonnut. Sinun sielusi on kuin ikuinen ruusutarha. Katsos nyt on yö, näetkö tummia juovia, mutta sinä et tiedä niistä mitään. Hyvä niin. Minä olen yön ystävä. Etkö sinä pelkää?
Mitä minä pelkäisin?
Ihmisten pahoja ajatuksia.
En ymmärrä pelätä.
Minuakaan?
Miksi minä sinua pelkäisin?
Minä en ajattele aina hyviä ajatuksia.
Sinä kuvittelet, että sinulla on pahoja ajatuksia.
Elämä on niin karsassilmäinen, se vaanii aina pahaa kaikessa. Maksa verosi, vie jyväsäkkisi myllylle ja ole tyytyväinen! Ei mitään sen enempää. Käy koreasti pääportista kirkkoon, vie sinne viikon viheliäisyydet ja päästä taas yöllä takaportista kaikki pienet pyyteet sisälle. Olisipa ne edes kielletyn puun hedelmävarkaita. Mutta ne eivät uskalla elää! Siksi minä maalaan heille heidän paholaisensa. Kavahtakoot!
Minä pelkään sinun tähtesi. Miksi sinä aina maalaat maahisia, houruttaria ja rumia peikonpäitä? Sinun "tanssivia paholaisiasi" sanotaan epäsiveellisiksi.
Mistä he puhuvat?
Kutsuvat pahoja henkiä. Minä piirrän ristin portinpieleen, hys, hys!
Nakkaa pienellä kivellä.
Mikä rasahti? Pensas? — Siksikö, että ne ovat alastomia? Ajatteletko sinäkin samoin?
Minä ajattelen sinusta vain hyvää, sanokoot ihmiset täällä mitä hyvänsä, sulkekoot vaan porttinsa sinulta.
Minä en koputa heidän pääporttiinsa enkä hiivi takaportistakaan. Minä kuljen omia teitäni.
Näitkö sinä tänään sen omituisen naisen kadulla?
Jolla oli harmaa puku? Kulki kadulla paljain päin ilman hattua, kaikki kaupungin naiset käänsivät päätään. Ajatteles, kulkea kadulla ilman hattua!
Se on sekin sitä yömaalarin seuraa. Toisinaan tulee tänne muita pirunpiirtäjiä, hummaavat, panevat toimeen soihtutansseja, soittavat ja laulavat niin, ettei kunnon porvarit saa nukkua.
Mutta täällä on niin rauhallista, rakennukset kuin vanhoja hiljaisia vaareja silkkihatuissaan, ja pihoilla ja käyrillä kujilla salaperäinen hämärä.
Niin todella, rakennukset elävät vanhoja muistojaan, mutta ihmiset ovat kuolleita, ne torkkuvat syrjäsilmällä tarkastellen naapurin vaimon hapuilevia askeleita aidan takana. — Ne eivät uskalla mennä yhteiseen saunaan. Katsos ne ovat sellaisia salamaalaajia.
Mitä tarkoitat?
Ne maalaavat minun tauluihini jotain lisää oman köyhän mielikuvituksensa värivaroilla, mutta vyöttävät samalla ruumiinsa paksuun siveellisyyden verhoon.
Ne tarkastelevat niin sunnuntai-arvokkaina.
Tarkastavat ja tirkistävät salaa liian läheltä. Minun täytyy katsella kaukaa jos mieli maalata. Oikein minua iljettää. Mutta miksi minä puhun näistä sinulle ja katkeroitan sinunkin mielesi? Ehkä minä uskallan liian paljon sinun tähtesi. Sinä olet niin hento ja herkkä.
Minä tahdon kuunnella sinun ääntäsi, kun sinä maalaat tähtiä!
Mutta jollen minä näin syökse sinua perikatoon.
Yö on niin ihana, täynnä tuhansia tähtisatuja.
Ihmiset kurkistavat meidän hiljaiseen tähtiparatiisiimme.
Siksi etteivät itse voi nähdä…
Puhtaasti.
Mikä puhdas tuoksu tarhassa, tällaisena yönä varmaan ruusut puhkeavat suven maassa.
Valkea sisko! Minä kutsun sinua nyt ja aina valkeaksi siskoksi.
KASVATTISISAR kuiskaa.
Valkea sisko.
Mutta minä en ole puhdas. Maailman pikarista olen juonut hienoa mesimyrkkyä, se kiertää suonissa, en tiedä, koska se kapinaan nousee veressäni.
KASVATTISISAR haaveillen.
Tämä yö on niin korkea ja kaunis.
Meidän täytyy jättää nämä yöhetket, nämä tähtirikkaat illat.
Minä tahtoisin, ettei aamu koskaan valkenisi.
Onneton toive! Kuules kuinka viiri vinkuu ikäänkuin pieni piru. Se juoruaa jo koko maailmalle, ja kavala maailma tahraa sinun maineesi.
En välitä ihmisten puheista, tämä hetki on ikuisuus.
Ne ajavat meidät pois paratiisista. Mutta sinä et sitä kestä.
Minä koitan kestää. Jos ne ajaisivat sinut pois, niin minä etsisin sinua lyhty kädessä läpi maailman.
Sinä olet muovailtu hienon hienoista, pehmeistä elämänsoluista, täytyy olla väkevätä suolaa selkärangassa, jos mieli pystyssä pysyä. — Ah, minä en voi nyt maalata.
Minä ikävystytän sinua.
So, so, silkkihiiri.
Minä en voi sinua innostaa, en nostaa sinua lentoon hengenheimolaisuuden korkeille kukkuloille.
Synkkien syvyyksien pohjaan et minua koskaan saa.
Minä liihottelen siltä väliltä. Kerran sinä kuitenkin sanoit: jollette tule kuin lapset, ette pääse taiteen valtakuntaan.
Niin silloin… Sinä olet onnellisempi sen ulkopuolella.
Mutta hän? Hän on sinun hengettäresi. — Kuule, minä näin hänet eilen.
Käveli kadulla avopäin ratsupiiska kädessä kummallinen harmaa puku yllään. Niinkö?
Minä ihan vapisin, sillä minä pelkäsin…
Niin, hän on niin häikäilemätön ja huimaava. Veriruskea soihtu, valaisee elämän helvetit ja taivaat. Ja sinä olet sellainen pieni kotilyhty.
KASVATTISISAR liikutettuna.
Et sinä enään tule tähtiä katsomaan. Hän tulee tänne.
TAITURI voittaen itsensä.
Silkkihiiri! Minä muuraan kiinni portin. Hahhaa, olenhan minä muka vapaamuurari. Ja asetan kaikki paholaiseni vahtiin.
Kun hän on mennyt, muuraudut sinä huoneeseesi. Sitte matkustat sinä pois ja täällä tuntuu niin yksinäiseltä.
Mikä melu portilla? Kuulin ihan kuin kivi olisi ohitseni suhahtanut.
Tähdet ylhäällä, alhaalla kivet lentävät.
ENSIMMÄINEN YÖVAHTI kolkuttaa porttiin.
Kuka kunnoton vielä yösellä liikkuu, kunnialliset ihmiset jo nukkuvat!
Kiinni pahan manaaja! Yönaikkonen!
Hyvä, ettei sattunut sinuun. Tuntui kuin kivi olisi itkenyt ilmassa.
Ne tulevat, ne tahtovat tehdä sinulle pahaa, pakene!
Rauhoitu! Kuinka sinun pieni sydämmesi sykkii kuin pienen kyyhkysen, nojaudu rintaani vasten, minä suojelen, kas noin, onko nyt hyvä olla.
Ah, kuinka tähdet nyt ovat kauniita, ne häilyvät kultakehässä ihan pääni päällä. Nyt lensi, lensi kauvas äärettömyyteen, lentää eikä koskaan pääse päämääräänsä.
Entää ja etsii.
Portille ilmestyy harmaapukuinen nainen.
KASVATTISISAR kirkaisee.
Hän, hän! Katso, hän seisoo tuolla!
Kuka?
Harmaapukuinen.
Sinä kirjoitit minulle: tule, näe ja voita! Tässä minä olen!
Kasvattisisar vaipuu maahan, yövahdit nauravat portilla.
Teatterin pukuhuone, perällä ovi, josta näkyy osa näyttämöä.
Neiti ei ole vielä täällä?
OVENVARTIJA leveä hopeoitu vyö rinnalla.
Näyttämöllä. Siellä on kenraaliharjoitus. Täällä kävi se shaaliin puettu nainen, mutta minä sanoin, että te viimeistelette näyttämötaustan seinämää.
Näyttämöltä kuuluu laulua ja kätten taputuksia.
Hyvä. Tuolla tuo taas kävelee näyttämön sivulla.
Muukalainen kuvanveistäjä, hän on nykyään usein neidin seurassa. Muuten täällä käy niin paljon herroja, vapaaherroja, kirjailijoita, arvostelijoita. Ensimmäisestä rakastajasta parturipoikaan saakka, kaikki ovat häneen hullaantuneita.
HARMAAPUKUINEN NAINEN seurassaan Muukalainen.
Siis huomenna näytännön jälkeen!
Ovenvartija poistuu kumartaen.
Oo, kuinka te olette kiehtova ja hurmaava! olette ihan erään laulajattaren näköinen.
Rakastajattarenne? Teillä on niitä varmaan ollut paljon, minä näen sen teidän pistävän lumoavasta katseestanne. Päättikö hän päivänsä?
Hän kadotti äänensä. Miksi hämmennytte? Hän ei heti voinut unohtaa taidettansa.
Ja sitä te ette voineet antaa hänelle anteeksi?
Kohotitte hiukan elämäni esirippua. Tahdotteko nähdä enemmän? Kaikkeani en minä kenellekään näytä, täytyy säästää jotain itselleenkin, kun ei muilta saa mitään.
Minä tunnen, että te voisitte kasvattaa, teissä on jotakin… Teillä on niin kylmän tutkiva katse ikäänkuin olisitte poroksi polttaneet kaikki sillat takananne.
Unelmien sillat. Voittaakseni kylmän todellisuuden. Teissä on jotain minusta. Jäätynyt viileys, kuinka sen selittäisin, kohmettunut tunteen laava.
Olen nähnyt vain kumartavia narreja. Minä luulen, että te voitte nostaa naisen kiihkojen korkeuteen… repiä ja rakentaa hänet uudestaan. Tietääkääs, minun tekisi mieli — lyödä teitä.
Kohottaa viuhkaansa.
Leikkiä, ymmärrättehän. Miten kävi laulajattarenne, unohtiko hän taiteensa?
Ja itsensä —?
Sinä…
Esittää.
Ystäväni, auttajani…
Hän kadotti lauluäänensä.
Taiturille.
Ihanteellinen, onnellinen mies…
Harmaapukuiselle naiselle.
Laakerienne kantaja.
TAITURI nauraa hermostuneesti.
Te tietysti kuristitte häntä kaulasta.
Mikä päähänpisto! Olette varmaankin lukenut yöllä kummitusjuttuja.
Sulkeudun suosioonne.
Menee.
Kuinka sinä sillä tavalla saatoit sanoa?
TAITURI nauraa.
Hassunkurinen ajatus. Pälkähti päähäni, en voinut olla sitä sanomatta, hahhaa.
Sinä loukkasit häntä. Näitkö, miten hän puristi huulensa yhteen ja kalpeni? Hän on vaarallinen mies Hän voi vielä pistää…
Ja sen sanot sinä, joka voit pistää — kuin käärme. Mutta ihana sinä olet. Ah, rakkaani, tässä minä tahdon olla, elävä lähde sinä olet, elämä itse, vedä minut luoksesi kuin väkevä virta!
Minä pelastin sinut elämälle, minä vein sinut pienien pyyteiden sopesta, joka ei voinut hedelmöittää sieluasi.
Minä olin kuin unissakävijä, minä heräsin sinun käsiesi sähköittävään sivelyyn. Ja minä lähdin kanssasi elämän iloiseen karkeloon, kohosin päätäni korkeammalle, uskoin taas itseeni ja sinuun!
Unohdit pienen lemmentarinasi, enkelipalveluksesi.
Niin, hän, hänen elämänsä minä tallasin kuin hennon taimen, hän antautui minulle kokonaan, sinä annat palan palalta.
Kullakin ihmisellä on jotain, jota ei voi antaa pois.
Sen sinä olet oppinut muukalaiselta, eikä hän ole ainoa, kerran kuitenkin minä olin ainoa.
Monen kautta yhdelle.
Viimeiselle. Sanoisit, yhden kautta monelle.
Sinä olet lemmenkade, minä tahdon olla vapaa, niinhän sovimme.
Niin, mutta älä kiihoita minua, sinä olet nainen…!
Siten tiedän minä rakkautesi kasvavan.
Kasvaa yli laitojen, puhkaisee patonsa. Ah, rakkaani, tahdotko, uskallatko antaa kaikkesi, ymmärrätkö, me yhdessä valloitamme tähän pieneen maailmaan uuden maailman.
Tulta ja terästä, sitä minä odotin sinulta. — Mutta jollei ole hyvä meille molemmille, että minä annan kaikkeni, sinä peljästyisit, pelkäsit jo lapsena pimeää.
Mutta sitte minä piirsin peikkoni paperille ja nauroin niille.
Niin, elämän sydänpäivän paisteessa. Mutta kun tulee elämän yö, kammo ja kadotuksen pelko, ja me tuijotamme harmaaseen tyhjyyteen. Ei, minä en tahdo rikkoa ajatustasi minusta.
Sinä et usko itseäsi minulle, sinä puhut tänään niin vieraalla äänellä, siinä on jotain tuon muukalaisen salaperäisestä äänensoinnusta. Sinä peität minulta jotakin.
Minä etsin aina uusia sointuja.
Jotka hedelmöittävät sieluasi? Hahhaa! Sinä olet aina ollut varovainen ruumiisi suhteen.
Maailman tähden? Minä en pelkää maailmaa.
Ei, vaan itsesi tähden. Minä luulen, että sinä kuulut niiden naisten joukkoon, jotka eivät tahdo tulla äidiksi. Se estäisi sinun niin kutsuttua vapauttasi.
Niin, siinä on jotain rumaa ja koomillista. Madonna, lapsi ja kumartavat, tuhmat paimenet!
Mutta hän antoi minulle kaikki, ja minä hylkäsin hänet siksi, etten löytänyt enään enempää. Lapsi ja äiti samalla kertaa. Hän uhrasi itsensä, ja minä uhrasin hänet sinun tähtesi. Sinun täytyy täyttää aukko.
Omantunnontuskia? Raukka! Minä en kadu koskaan mitään.
Niin, raukka, kumartava narri! Minä olen vain sinun riemuvaunujesi vetäjä, mutta minun taiteeni kulkee kerjäläisenä jälessä.
Kovin runollisia vertauksia!
Joku on sanonut, että naiset kiihoittavat meitä mestaritöihin, mutta estävät meitä niitä valmistamasta loppuun. — Huomenna on sinun iltasi, tuli-iltasi.
Niin, huomenilta on minun tähti-iltani. Minä näen hämärästä tuhannen tuikkivaa silmää, lohikäärmeyleisön. Minä laulan sen omaan valtaani, kuuletko, minä nousen sen niskalle ja lyön sitä piiskallani.
Ja sen jälkeen? Matelee se kintereilläsi. Ja muukalainen? Minä kuulin kaikki, sinä olet päättänyt kohdata hänet näytännön jälkeen.
Niin, minä olen päättänyt kukistaa hänen varmuutensa.
Sinä leikit vaarallista peliä. Sinä petät minut. Ah, jollen minä koskaan olisi nähnyt sinua! Sinulla on aavistamattomia mahdollisuuksia hyvään ja…
Pahaan? Minä tiesin sen sanan olevan huulillasi.
Niin, sinä menet hänen luoksensa. Sitäkö varten sinä pelastit minut elämälle? Onko tämä elämää! Ja sinä! Minä luulen, että sinä vihaat elämää. Miksi sinä heität minut toiveista epävarmuuteen, huumeesta epätoivoon, kiihoitat ja väsytät, viet yhä syvemmälle, ja minun täytyy seurata sinua, sinun oikkujasi, veristä vallattomuuttasi, nähdä, miten sinä keimailet, näyttelet, hymyilet ja taas hylkäät? Minä en jaksa enempää. Sinä olet naaras! Naaras, jonka ympärillä kiima kiertelee.
Sinussa on tempperamenttia. Jatka, jatka!
Jos sinä olisit elänyt vanhan Kreikan aikaan, niin sinä olisit ollut hieno huvitanssijatar, jonka mieliksi kaikki Alciibiadeet olisivat leikanneet koiriltaan hännät poikki ja kaataneet kaikki jumalien kuvat kumoon.
Puheistasi huomaa, ettet viime aikoina ole itseltäsi mitään kieltänyt.
Kasvattisiskosi odottaa sinua.
Hänessä on vieläkin neitseellinen tuoksu. Mutta sinulla on hetairan sielu, ero on siinä, että sinä tyydyt miesten sieluihin .
HARMAAPUKUINEN NAINEN tempaa ruusun ja polkee sen jalkojensa alle.
Sinä uskallat sen sanoa, sinä! Nyt sinä saat tyytyä ensimmäiseen, joka kadulla vastaasi tulee. Minä menen nyt.
Menee kiivaasti.
Hänen luoksensa? Ah, rakas, älä mene, minä rukoilen polvillani, tule takaisin!
Poimii ruusun maasta.
Minun ruusuni? Mitä minä tein!
Rientää ulos.
OVENVARTIJA sitten kasvattisisar.
Ketä te lyhdyllä etsitte?
Minä valaisen tietä lyhdylläni ja odotan häntä, joka maalasi tähtiä.
Tähdet odottavat.
Kyllä tähdillä on aikaa.
Mutta minä en löydä häntä. Kummallista, kun minä suljen silmäni, niin minä en tunne häntä, sillä hänen kasvonsa muuttuvat silloin niiksi kuviksi, joita hän maalasi maailmalle, nyt minä tahtoisin nähdä hänet, niin että minä voisin muistella häntä sellaisena kuin hän oli eräänä tähtiyönä.
Mutta teillä, vaimokulta, on kovin pieni kynttilä, se sammuu.
Minun täytyy rientää ja pyytää häneltä uutta, hänellä oli niin kirkas kynttilä, mutta hän piiloitti sen vakan alle.
Tarkoitatteko paholaisen piirtäjää, hän läksi juuri uuden "tähtemme" seurassa.
Putosiko se tähti taivaasta?
OVENVARTIJA nauraen.
Sitä en juuri usko, sillä on hiukan epäilyttävä loisto.
Sitten se oli vain aarnivalkea, joka eksyttää.
Eksyttää, se sana sattui kuin naulaan.
KASVATTISISAR menee.
Minun täytyy näyttää hänelle tietä, ettei hän eksyisi.
Kyllä tämä elämä on sukkela näytelmä. Kun näyttämöllä nauretaan, niin kulissien takana itketään ja päinvastoin. Ja isä Jumala hoitaa koneistoa. Minä menen laskemaan alas esiripun.
Ravintolan katuedusta, pieniä pöytiä ja tuoleja, keskellä käytävä, vasemmalla hotellin pääty, johon on kirjoitettu "Ikuinen lamppu". Oikealla isompi pöytä sillä iso malja ja kauha. Taituri istuu skitsikirja kädessä, hänen ympärillänsä istuu kaksi seikkailijaa. Äärimmäisen pöydän ääressä istuu nainen hiukset silmillä. Ravintolan ovella perällä seisoo viinuri punaisine esiliinoineen; joskus näkyy poliisi, joka kulkee hotellin ohi.
TAITURI turistipuvussa, polvihousuissa.
Kun minä ennen join tätä viiniä, tuntui kuin olisin juonut tämän maan ihanien maisemien värin ja mehun sieluuni. Nyt minä näen pikarin pinnalla kaksi naisen kuvaa, jotka läikkyvät toisiaan vastaan. Toinen nainen oli väkevä, väärennetty viini. — Ääretön äitelyys täyttää nyt mieleni. Ettekö tunne liiman ja homeen hajua?
Päinvastoin.
Päinvastoin? Kaikki sanovat päinvastoin. Minusta tuntuu ikäänkuin minun täytyisi, ikäänkuin minun aina olisi täytynyt tehdä päinvastoin kuin mitä ajattelen. Ennen hallitsin minä ainettani, nyt hallitsee se minua.
Mielikuvat tekevät kepposiaan. Rivoja kuperkeikkoja?!
Tunteenne ovat turmeltuneet, olette runollisen ränstynyt.
TOINEN SEIKKAILUA ivaten.
Jumalan armosta.
Tässä turmeluksen tuoksussa on jotain hurmaavaa ja huumaavaa.
Lähettäkää uusia mielikuvia niitä vastaan!
Taivaallinen sotajoukko.
Minä kuljen toreja ja katuja kuin kummitus. Leipäni, minkä ostan, on katkera, vesi on saastutettu, asuntoni varkaiden luola, jota en voi lukita. Ja yöllä? Minä valvon ja kuuntelen pimeässä honkkien honotusta ja särkyneen kitaran kiljuntaa likaisista huoneista, joissa mässätään. Ja minut tempaa hullu halu itse mässätä ja ryvettää.
Se puhdistaa. Käykää sellaiseen mutakylpyyn, niin inhonne katoaa!
Se kasvaa sydämmessäni kuin myrkkysieni. Minä olen sen niin selvästi huomannut, että ympärilläni liikkuu salaisia, vihaisia voimia. Toisinaan tunnen kuin raskaan käden hartioillani. Uskotteko pahaan?
Ei enään uskota hyvään eikä pahaan. Paholainen on joutunut rappiolle sen jälkeen kuin enkelit tekivät vararikon. Paholainen hyötyi enkelien rinnalla. Nyt kulkee hän kirjatonna maailman markkinoilla.
Te suitsutitte hänelle ennen, teidän taulunne…
Minä poltin monta taulua.
Mutta ne kummittelevat vielä aivoissanne.
Nainen minut kiihoitti, minä tahdoin uhmata jumalia, minua on rangaistu, minä kuljen nyt kuin henkipatto. Minä viihdyn vain heittiöiden ja kuvanväärentäjien seurassa. Nyt minä juon teidän kanssanne.
Armaanne malja!
Hän karkasi erään seikkailijan kanssa. Hänellä oli jo lapsena taipumuksia näpistelemiseen, vanhempana varasti hän voimani enkä minä enään löydä itseäni, ehkä löytäisin sen jostakin kotiseutuni komerosta, niin ainakin luulen. — Minä luulin nähneeni hänet eilen, hän katosi "Ikuisen lampun" ovesta. Ehkä se oli harhakuva, mutta kuin kehässä palaan minä aina tämän ravintolan edustalle. Minä tahdon näyttää hänelle, että minä olen unohtanut hänet, etten minä enään tunne häntä. Kas tuolta hän tulee.
Unohtanut? Miksi siis häntä vielä etsitte?
HARMAAPUKUINEN NAINEN ja muukalainen istautuvat vasemmalle.
Ei häneltä, ei häneltä, sinä vaadit minulta liikoja, tätä älä vaadi, hän oli kerran osa onnestani!
Sinun täytyy. Meidän täytyy saada hänet tekemään hullutuksia. Silloin hän on vallassamme.
Vaihtaa seikkailijoiden kanssa salaisia merkkejä.
Kuuluisa taideniekka, olen kuullut teistä puhuttavan, hauskaa uudistaa tuttavuutta mestarin kanssa.
Muistan. Tapasin teidät kadulla, opastitte minut pankkiin. Olkaa tervetullut, tuokaa seuranaisennekin! Cameriere, kaksi lasia! Mestari vain elämän viinitarhassa. Tuntematon kaunotar, istukaa tähän, siirtäkää kateellinen, harmaa harso silmiltänne! Uskokaa, minä olen nähnyt teistä kerran unta, räikeä todellisuus ei ole sitä himmentänyt. Kummallista, että todellisuudessa voi kohdata unikuvansa.
Muukalainen menee perälle ravintolaan.
Te näette kohteliaita unia. Elämä on täynnä yllätyksiä.
Missä on piiskanne?
Minä annoin sen saattajalleni.
Osat ovat vaihtuneet. Minä näin unta, että te seisoitte piiska kädessä ja käskitte minua: korkeammalle, korkeammalle. Minä olin näkevinäni korkean sinisen vuoren, sen laella valkoisen pylvästemppelin… tummat kypressit kuin jättiläiskeilit sen ympärillä.
HARMAAPUKUlNEN NAINEN
Ikuisen muiston temppelin?
Missä palaa ikuinen lamppu valaisten kuolemattomien kullattuja nimikirjaimia. Me olimme nousevinamme, mutta yhtä kaukana häämöitti temppeli.
Ehkä me kuljimmekin alaspäin — unessanne.
Niin me teimmekin. Ettekä te sitä huomanneet, te vain kiihoititte ja minä katselin vuorelle. Te johditte minua ja teillä oli side silmillänne. Vihdoin tunsin minä hirveän tuoksun sieramissani, paksut myrkkyhöyryt kiersivät päätäni, tunsin ikäänkuin maa olisi haljennut ja ilma vavissut. Usvasta kuulin minä teidän pilkkanaurunne kuin raivottaren naurun. Minä näin läpi huurun sudenilmeiset naisen silmät harmaassa usvassa. Te itse, teidän harmaa pukunne muuttui usvaksi, ja kun se oli haihtunut, seisoin minä yksin mustan kuilun partaalla. Samassa minä heräsin. Olenkohan minä vielä hereilläni? Unessa kehittyy aatos, jonka todellisuus on synnyttänyt.
Minä soisin, että se kehittyisi. Tahtoisitteko te nyt johtaa minua?
Minä? Minne? Päinvastoin kuin unessa.
Ehkä näitte väärin. Ehkä nainen tahtoi todella viedä teidät temppelin laelle mutta erehtyi, olivathan hänen silmänsä sidotut.
Hän katseli liian paljon sisäänpäin omaan itseensä. Minusta ei ole oppaaksi. Tarvitsen sitä itse, jaoin kerran sydämmeni kahtia. Toisen osan annoin enkelille, toisen kiusaajattarelle. Ja enkeliltä minä siivet leikkasin ja kiinnitin ne kiusaajattareen. Minulla ei ole enään sydäntä. Minne minä voisin teidät viedä?
Alas rauhallisen laakson majaan.
Ohi kuilujen? — Ja saattajanne?
Minä olen hänen orjansa. Kunhan voisimme paeta.
TAITURI teennäisesti nauraen.
Ihan kuin minun unessani. Minun rakkaani karkasi erään seikkailijan kanssa, sellaisen näyttämösankarin kanssa. Minun rakkaani näytteli paremmin elämässä, näyttämöllä hän epäonnistui. Sanoivat, että hänellä oli ääntä vaan ei sielua. Sitä hän ei voinut antaa anteeksi. Hän läksi ja luuli kostavansa yleisölle ja minulle. Minä tahtoisin tietää, onko hänellä nyt heikompi ääni ja enemmän sydäntä.
Tahtoisitte tietää…. Minä tunnen hänen… Te ikävöitte häntä vielä, te rakastatte häntä…
Minä säälin häntä.
Mutta jollei hän tarvitse teidän sääliänne, ehkä hän taas ottaa käteensä onnensa ohjat.
Piiskansa tarkoitatte. Ei, minuun se ei enään koske, minä tiedän hänen opetustapansa salaisuuden, minä nauran hänen taikatempuillensa ihan kuten minä nyt nauran teidän puolustuksellenne. Todellakin, minä maksan samalla mitalla, minä karkaan nyt teidän kanssanne.
Mutta jos tuo nainen yllättää meidät.
TAITURI ivaten.
Hän matkustaa aina, sellaista on elämä, joskus väliasemilla me tapaamme toisemme, vaihdamme kohteliaisuuksia ja lähdemme taas eri suuntiin. Mutta mitä sanoo saattajanne? Hän varmaankin nöyryyttää teitä joka hetki, pakoittaa alentaviin tekoihin, hurmaamaan miehiä, joiden taskut hän tarkastaa, anteeksi, olen hiukan katkeralla tuulella.
HARMAAPUKUINEN NAINEN hämmästyen.
Te liioittelette… olette sairas… minä olen häneen kyllästynyt.
TAITURI ivaten.
Minä tarjoan teille kaikki, mitä minulla tunteitteni romukopassa vielä on jälellä. Sain äsken rahoja eräästä taulustani "Sodoma ja Gomorra". Syntirahoja siis, niillä voimme huvitella. Nyt minä jo menen, minä suutelen teidän ihania silmiänne.
HARMAAPUKUINEN NAINEN kohottaa hiukan harsoa.
Tahdotteko nähdä minun kasvoni, ostatte minut näkemättä minua. Voisitte katua.
Minä en kadu enään mitään. Älkää paljastako itseänne koskaan!
HARMAAPUKUINEN NAINEN menee ravintolaan, josta muukalainen palaa.
Ah! Minä tahdon voittaa sinut takaisin itselleni.
TAITURI menee maljapöydän ääreen, kohottaa maljan ilmaan, muukalainen kaataa siihen nestettä pienestä pullosta.
Nyt minä tunnen kuinka elämän henget taas palaavat, otsallani uhma pullistuu ja sydämmeni kuohuu kuumana ja voittorikkaana. Tahdon kiinnittää ikuisen ajatuksen kuolleeseen kankaaseen, minä näen sen suuren näyn, hetkessä minä sen ikuistan, sillä tämä hetki on minun.
Ikuistakaa se, maalatkaa se! Mestarin malja!
Päinvastoin!
Niin ettei silmä näe, mitä käsi tekee.
Kohta hän ei tunne eikä tiedä mitään. Syleile häntä ja tunnustele!
ENSIMMÄINEN SEIKKAILUA nauraen.
Hänen taskujansa.
TAITURI juo ja tarttuu siveltimeensä.
Kummallista, minä unohdin sen, aatos himmentyi. Miksi te katselette minua niin kummallisesti, käteni vapisee, silmät, silmät, teillähän on ihan saatanan katse!
Se antaa teille uuden voiman.
Käytävän perälle ilmestyy hengetär, joka ojentaa varoittaen kättään.
Ihana näky! Hengettäreni. Minä tahdon ja minä voin. Ah, tuntuu kuin joku painaisi kättäni. Minä en voi!
Pudottaa siveltimen maahan, hengetär katoaa.
Teitte ehkä rikoksen taiteen hengetärtä vastaan, alensitte hänen arvoaan ja alensitte itsenne.
TAITURI juo.
Missä olet sinä ikuisen kauneuden kuva, jota minun sieluni aina salassa isosi? Minä kutsuin sinut kuin markkinailveilyyn, siksi sinä nyt kainoudessasi katosit. Poissa, kaikki on saasta ja pimeys, hurja palo ja sekaannus!
Tuossa on toinen hengettäresi.
Ravintolan ovelle ilmestyy harmaapukuinen nainen harmaassa harsopuvussa, hatuntöyhdöt näyttävät harmailta käärmeiltä ja olkapuhvit lepakon siiviltä.
Ikuisen rumuuden hengetär, vereni papitar! Mene pois minun sielustani!
Minä rakennan sinne temppelini.
Katoaa ravintolaan.
Mikä hervottaa käteni? En voi maalata, mutta minä puhun!
Häikäise ja herjaa! Siinä elämän ainoa autuus!
TAITURI kiihkeästi
Minä puhun!
Ikuinen lamppu! Toinen palaa taivaan hämärässä salissa, toinen helvetin hehkuvassa holvissa. Taivaan sinivalkea valo valaisee taivaan tyhjiä saleja ikuisten kylmien tähtien viileydessä, ikuinen ikävyys asuu siellä, yksitoikkoinen veretön, väritön enkelilaulu. Ei mitään toivottavaa enään, ei mitään menetettävää enään, raukea, tahdoton täydennys ja kultainen kylläisyys. Autuuden sarvesta tarjoillaan pienin annoksin, tylsään puoliuneen tuutivat ruusuisten siipien suhina ja unisten harppujen säestys. Ei yötä eikä päivää, ei kuolemaa eikä heräämistä, ikuinen ikävyys, suruton sopusointu, hedelmätöin hiljaisuus hiutuvassa hämärässä taivaan äärettömässä tarhassa rannattoman kuultavan kannen alla!
Veripunanen liekki helvetin holvissa! Sammumaton tulinen tuska, itsesoimaus ja ikuinen kuluttava kaipaus. Elämän kaksoiskuva! Iloisten intohimojen uudesta lietsominen vanhojen valeiden kiertokulussa edes ja takaisin ilman loppua, päämaalia, sovitusta. Vammoissa vavahtavat jäsenet, vaipuvat ja nousevat, ne halailisivat uudestaan pettyneitä toiveitaan, maan suloisia syntejä ja ruusuisia rikoksia. Kuule, kuule öistä mutinaa! Kaikki, kaikki tai ei mitään, ei unta, ei lepoa, hullujen houreiden ja sairaan onnen kirkas jano, uhka ja epätoivo, ikuinen kirous, kuolematon taistelu kadotuksien kuiluissa, pohjaton palo, ponnistus kohti armaita avaruuksia mustien varjojen liihoitellessa levottomassa, ijankaikkisessa kiertokulussa. — Kavahtakaat itseänne, te taivaan uniset vartijat, me varastamme teidän ikuisen lamppunne!
Puheen aikana ovat seikkailijat kadonneet ottaen taiturin taskusta hänen lompakkonsa ja passinsa, samaten muukalainen.
Ah, mikä ahdistus! Minne katosivat kaikki! Minä kuulen vielä oman ääneni kaijun. Tämä tyhjyys ympärillä, tämä tyhjyys sisässäni, tällaista en ole vielä koskaan ennen tuntenut.
Hoipertelee oikealle naisen luokse.
Nainen, puhu minulle, virkistä minua sielullasi!
Ihmiset kysyvät tavallisesti vaan ruumistani. Sinulla on omituisia oikkuja. Onko sinulla rahaa?
En tiedä, mitä olen juonut, huuleni ja jäseneni vapisevat, minussa herää hirveä himo repiä ja raastaa, sammuta minun paloni! Tule, mikä on nimesi!
Nimenikö? Sanovat "yölepakoksi".
Päivät piilossa, öisin kujia lentää, lentää vasten lumivalkeita vaatteita. Minulla ei ole lumivalkeita vaatteita.
Paremman puutteessa minä etsin harmaitakin.
Maanvärisiä! Harmaan ikäviä iloja.
Sinun hiuksesi käyvät jo hiukan harmaaseen. Tule, minä levitän hiukseni sinun ylitsesi, ettei kukaan näe sinun suruasi.
Sinun äänessäsi on hopeainen helinä niinkuin kasvattisisarellani.
Helisee kuin narrinkello, kun toiset narrit sillä soittelevat.
Kasvattisisaresi? Kasvatitko sinä sisartasi?
Koitin kasvattaa hänen kauneudenaistiaan.
Ja opetit hänelle päinvastaista. Sellaisia te kaikki olette. Katu on minut kasvattanut. Katu on vanha ja viisas, se hurmasi minut salaisilla neuvoillaan. Ensin oli minullakin rakastettu, joka koitti minua kasvattaa.
Rakastui sinun ääneesi, jossa luuli sinun sielusi soivan.
Rakasti niin puhtaasti. Mutta kerran toi hän kotiinsa kuvan, hän oli saanut sen joltakin valeystävältään. Me katselimme sitä kuvaa ja siitä hetkestä aloimme me katsella toisiammekin uusilla silmillä.
Mikä taikakuva se oli?
Tanssivia paholaisia. Keskellä naiseksi kuvattu synti, ympärillä rivoja hirviöitä.
Ja sitte… Ei, ei, älä jatka, minä tiedän…
Sitten me aloimme tanssia. — Lopulta tanssin minä yksin kadulle.
Minun sieluni sirpaleet kiertävät siis tuhansina monistuksina pitkin maailman kaikkia katuja tehden hävitystä.
Mikä sinuun nyt tuli? Taidat olla päästäsi hiukan vialla tai olet sinä liian viisas.
Minä olen noiduttu! Etkö näe merkkiä otsallani? Helvetin ruusu!
Sinä hourailet, sinulla on ilmastokuume!
Minä olen tehnyt "tanssivat paholaiset".
Sinä? Oletko sinä itse…
Väistyy häntä ja poistuu.
Hänkin pakeni, hän, joka ei kiellä kurjimmaltakaan… Minulla ei ole enään ulospääsyä.
Hotellin eteen ilmestyy vaunu, jolla on kuomupaari, ympärillä seisoo mustiin sadeviittoihin ja mustiin huopahattuihin puettuja miehiä palavat soihdut käsissä, kasvoilla musta verho.
Pimeät vallat! Minä en tahdo, minä en voi kuolla!
Vaipuu tuolille.
Mikä hätänä! Suvaitkaa, tässä laskunne.
Viety viimeiseni!
VIINURI viheltää poliisia.
Hourailee… ei rahoja, tekosairas, seikkailija!
Minun elämäni, minun elämäni, näinkö sen piti käymän.
Poliisi tarttuu hänen käsivarteensa.
Pieni tori. Oikealla etualalla holvipilarikäytävän alla poliisivartion koju, pöytä, jonka ympärillä kolme poliisia pelaa korttia talikynttilän valossa, ovella seisoo vartija, penkillä istuu taituri. Vasemmalla sairaalan muuri ja portti, jossa on luukku. Muurista riippuu vaskisen pienen tiikerin suusta ovikellon nauha, mikä päättyy rautaiseen ristiin, portin päällä palaa himmeä lyhty. Perällä pieni teatteri, pienine ristikkoakkunoineen, josta näkyy valoa, oven päällä molemmin puolin kaksi kipsinaamaria, jotka esittävät murhe- ja huvinäytelmää, pilarieteisen seinällä jättiläisohjelmia. Teatterin katolla pronssiryhmä: Phoebus, joka ajaa vaunuissa kolmea hevosta. Teatterin otsikossa kultainen kirjoitus: Per aspera ad astra.
ENSIMMÄINEN VARTIJA edellisestä kuvaelmasta.
Menetkö sinä tänään teatteriin, siellä laulaa tänään Venuksen osan joku vieras laulajatar?
Sama, joka käyttää harmaata pukua? — En tiedä, on tämä tässä vartioitavana. Kummallinen mies, ei ole syönyt eikä puhunut kolmeen päivään. Yltiö, piirtäjä, mikä lienee, ei papereita ei kirjoja. Mies hoi, mitä olet tehnyt?
Ei hänestä tolkkua saa. Tapasin hänet "Ikuisen lampun" ravintolan läheltä, raivoili niinkuin paha olisi häneen mennyt.
TAITURI itsekseen.
Mustat vallat! Valkea sisko!
Hän luulee, että häntä seurataan. Ehkä niin, mene tiedä.
Olet tainnut piirtää pilakuvia jostain korkeimmasta olennosta. Pyhien pilkkaaja!
Valkea sisko!
Onko sinulla sisko? Onko hän kauniskin?
Missä hän nyt on? Minä näin hänen.
Näköhäiriöitä! Kun minä talutin miestä tänne, seisahtui hän äkkiä pyhän kolminaisuuden kirkon eteen ja aikoi riistäytyä käsistäni, luuli näet nähneensä siskonsa kirkon rappupylvästössä.
TOINEN VARTIJA Erehtyi kai pyhän madonnan kuvan suhteen.
Koputtaa merkitsevästi päähänsä, kaikki nauravat.
Yksi ja toinen vieras kulkee lyhty kädessä teatteriin.
Kautta Bakkon! Ettehän te osaa pelata!
Hän etsii minua. —
Kirkosta? Hahhaa. Etsisi krouveista ja pelipaikoista.
Siellä ne pian pelaisivat pois koko neitsyyden.
Nauravat.
HARMAAPUKUINEN NAINEN (Muukalainen).
Minä sanon sen vielä, minä tahdon nousta uuteen lentoon, tahdon voittaa takaisin kaikki tappioni — ilman sinua.
MUUKALAINEN musta viitta hartioilla, iso musta huopahattu silmillä.
Olet polttanut siipesi — ilman minua. Et ole laulanut moneen vuoteen.
En senjälkeen kuin sinä tukahutit kipenäni, minun piti suitsuttaa vain sinulle, jumalalleni, mutta sinä olet kaikkea muuta paitsi jumala, et ole suuri pahassakaan, sinä olet…
Kiusaaja!
Kiusaajan matkija!
Minun pitää käydä johtokunnissa, vaikuttaa sanomalehtiin, peittää ja paikkailla sinun repaleista taidettasi. Etkö sinä nyt jo ala käsittää, että sinä olet mahdoton. Eikö peilisi ole sinulle mitään juorunnut? Sinä lauloit ennen kasvoillasi ja herkullisella vartalollasi, mutta sinun äänesi on käärmeen sähinää. Suloista silloin kuin sinut tempaa vasten ruumistaan. Mutta sinulla ei ole enään myrkkyhammasta, joka minua kiihoittaisi. — Menetkö sinä vielä nytkin teatteriin?
Menen. Minä tahdon voittaa itseni itselleni, sinä et enään lamauta minua käärmekesyttäjäkatseellasi. Sinä tahdot minun tappiotani. Koko yön sinä pidit akkunan auki vaikka minä kielsin, tahdoit turmella minun ääneni.
En olisi muuten unta saanut…
Vaivaavatko sinua sinun uhrisi? Makasit sohvalla ja vartioit.
Ja sinäkin valvoit ja vartioitsit minua. Ihana yhdyselämä!
Tiedätkö, mikä meitä yhdistää, pakottaa meitä aina olemaan yhdessä, riistää meiltä öitten unen?
MUUKALAINEN nauraen.
Synti ja syyllisyys?
Me pelkäämme yötä, joka ei mitään näe; me etsimme turvaa toisiltamme vaikka tiedämme, ettemme voi toisiamme turvata.
Me tunnemme liian hyvin toisemme. Se tahtoo sanoa, minä tunnen sinut.
Sinä tunnet, mitä minä ajattelen sinusta.
Sinä tahtoisit irtaantua mutta me olemme toisistamme riippuvaisia.
Sinä pelkäät minua.
En minä pelkää sinun voimaasi vaan sinun heikkouttasi.
Minä olin kerran heikko silloin kuin antauduin sinulle. Sinä yönä minä näin sinun sieluusi kuin syvään ryöväriluolaan.
Sinä olet tänään kovin romantillinen.
Jossa oli vaan kuolleiden luita.
Häpeäkö?
Alentumisen, ei antautumisen häpeä. Silloin minä inhosin sinun sieluasi mutta rakastin samalla omaa ruumistani. Minä tein rikoksen…
Kadutko sinä, sinä?
Rikoksen omaa itseäni vastaan. Siksi täytyy meidän erota. Me olemme kuin kaksi kahlerengasta.
Yhteenjuotettua rengasta, joista toisen täytyy taipua, niinkö?
Taittua.
Nyt minä ymmärrän, mistä sinä olet saanut hetkellisen voimasi. Sinä näit hänet, sinä kuulit hänen puhuvan. Hän kiersi aina hotellia ja etsi sinua. Siksi sinä nyt tahdot kiertää entisyyteen.
Tahdon palata olemukseeni, olen viime aikoina tuntenut ikäänkuin olisin ollut vieras itselleni.
Vanhassa on jotain — kuinka sanoisin — uutuuden viehätystä. Sen avulla koitat kiihoittaa itsesi uuteen voimankoetukseen. Se on sinun talismanisi. Siksi minä teen sen tehottomaksi.
Sinä aijot…
Jollet sinä taivu, niin muserran minä hänet.
Ja siksi annoit hänet seikkailijoiden valtaan?
Pieni peloitus! Hän on täällä lähellä hyvässä tallessa. Ei sieltä ole pitkä matka tuonne.
Näyttää sairaalaa.
Sinä olet raaka.
Olivatko hänen ensimmäiset sanansa minulle hienoja? Nyt hän saa itse tuta, miltä tuntuu, kun elämä kuristaa kaulasta. Minä teen hänestä houraajan, joka ei ymmärrä maailmaa eikä maailma häntä.
Hän oli silloin rakkautensa tähden raaka.
Ja minä?
Hm.
Ja nyt sinä tahdot taas kohota hänen silmissänsä? Meitä on kolme rengasta kahleessa.
HARMAAPUKUINEN NAINEN rappusilla.
Minä tahdon kohota omissa silmissäni? Soitetaan.
MUUKALAINEN osoittaa teatteria.
Luuletko sinä tuolla tekeväsi hyvän työn itsellesi? Ylpeytesi tulee kuin tuulenpuuska, silloin sinä aina tahdot erota. Murtuneena sinä taas tarvitset minua. Kuules, katsomolohikäärme odottaa, pian se sähisee ja viheltää.
Minä menen.
Ja kun hän nauraa sinulle, polkee pyhimmät tunteesi, kohtelee kuin huonoa ilveilijätärtä, mitä sinä silloin…?
Minä… silloin minä… en tiedä mitä?
Menee.
Minä odotan, odotan kuten aina.
HARMAAPUKUINEN NAINEN ilkkuen.
Kuinka sinä olet uskollinen!
Muukalainen vetäytyy pilarin taa.
Vanki näyttää rauhalliselta, minä menen kuuntelemaan Venusta.
Menee teatteriin.
Ja minä uhraan sillä aikaa Bakkolle.
Ottaa kaapista pullon.
Kuules sinä ihmeidennäkijä, he, ota tuosta, niin pääset harhaluulostasi. Et huoli! Rakkaus on kuin juovuttava viini. Viini kiihoittaa naisiin ja naiset kiihoittavat viiniin.
En nähnyt harhaan. Minä näin kasvinsiskoni. Ja viime yönä näin minä hänestä unta, hän kulki valkeissa vaatteissa, päästi siteeni ja sanoi kolmasti: minä tulen.
Se oli varmaankin enkeli.
Niin, hän on enkeli.
Vainaja, joka ei saa rauhaa sinun tähtesi.
Niin, minä surmasin hänen ilonsa. — Saanko minä katsella kirkontornia, jonka juurella minä hänet näin?
ENSIMMÄINEN VARTIJA leikillä.
Katsele ja kulje hiukan torilla, vaan älä yritäkkään karata enkelisi luo, muuten ottaa sinut itse sarvipää.
Sairaalan luukku avautuu ja siihen ilmestyy ovenvartijan kasvot.
Onko tämä luostari?
Pyhän äidin sairaala. Ennen muinoin se oli luostari.
Minusta se näyttää isolta ruumisarkulta. Eikö täällä kummittele?
Sanotaan pyhän sisarkunnan joskus kulkevan yöllä juhlamenoissa läpi holvien.
Kuka ne on nähnyt?
Kuka lie sairashoureissaan nähnyt. Tahtoisitko sinä päästä tänne, "kirojen kammiossa" on juuri yksi sija vapaa.
Ei kiitoksia.
Tekeydy kipeäksi. Onko poliisin huostassa parempi olla?
Parempi kuin tuolla maailmassa.
Pelkäätkö sinä maailmaa, siellä on paljon tekoterveitä, tummia ihmisiä?
Joiden rinnassa on nukkuva peto. Eikä kukaan heistä tiedä, koska se herää.
Täällä on hiljaisia, kalpeita… Ne nukkuvat…
Jolleivat ne herää? Minä pelkään unta, sillä aikaa saattaisi tulla…
Mestari Viikatemies. Perin lempeä ja jalo-otsainen mies. Miksi taidemaalarit aina maalavat hänet synkäksi sysisilmäksi?
TAITURI leikillä.
Olette kai tehneet hänen kanssansa kauppasopimuksen. Minä tahtoisin kerran maalata hänet.
Ei hän vaadi mitään maksua vaikka mallinakin seisoisi, ei hän ole mikään saituri eikä ryöväri.
Mutta ihmiset ovat joko ryöväreitä tai saitureita.
Hän käy usein täällä.
Ulos ja sisälle. Mikä on täällä tunnuslause?
"Päinvastoin". Mutta hän ei tarvitse tunnuslausetta.
Tulee avaimitta. Tulee kuin varas yöllä?
Hänellä on tiirikkansa. Jollet joskus unta saisi niin… Puhunko minä hänelle?
Älä vielä…
Paikka H on vapaa.
Eikö A ole vapaa?
A ja O, alku ja loppu. Ethän ole vasta-alkaja, sinullahan on jo hyviä oireita, olet jo päässyt aasta äffään.
Kummallinen sairaala. En ymmärrä…
Jollet unta saa, niin soita vaan kelloa, hehhee.
Ei minun aikani ole vielä tullut.
Niin ne kaikki sanovat.
Kasvattisisar kulkee lyhty kädessä epäröiden teatterin ohi ja katoaa kujaan.
TAITURI rientää perälle.
Ah! Valkea sisko! Ehkä se oli harhanäkö, hyvä enne. Muutu ihana uni todellisuudeksi, vaihdu uneksi ruma todellisuus!
Pysy piirissä!
PALJASJALKAMUNKKI. Suun pielessä ilme ikäänkuin hän aina nauraisi.
Soittaa sairaalan kelloa.
Päinvastoin.
Päinvastoin. Sinäkö sen sanoit, munkki? Miksi sinä naurat?
En ole moneen vuoteen nauranut. Mutta miksi sinä itket?
Minä en ole moneen vuoteen itkenyt. Hullunkurista! Sinun suusi ympärillä on ilme ikäänkuin sinä aina nauraisit. Jäätynyt nauru.
PALJASJALKAMUNKKl
Etkö koskaan ole itkenyt, jäätynyt sydän siis? Nyt minä vasta näen, että sinä hymyilet.
Hymyilen hyvälle enteelle. Mutta te vaeltavat veljet ette hymyile. Te ajattelette niin usein paholaista, että teidän kasvonne saavat hänen irvistävät hahmopiirteensä.
Mitä sinä ajattelet?
Minä ajattelen, miksi papit ja popat aina kulkevat takaportista.
Miksi sinä katselet taaksesi?
Ajattelen enkeliä, joka äsken kulki ohitseni.
Ehkä se oli väärä enkeli.
Väärä veli! Sinä… paholainen!
PALJASJALKAMUNKKI menee sairaalaan.
Kun palaan, niin otan, nyt ei ole aikaa.
TAITURI nauraa.
Hauska munkki. Hirtehisen hymy vakavalla hauturin naamalla!
Menee peremmälle, teatterista kuuluu laulun ääni.
Mikä ääni!
MUUKALAINEN pilarin takaa.
Siinä on jotain särkynyttä, eikö totta, hahhaa!
Tämä ääni muistuttaa minulle aikoja, joita en tahtoisi muistella, se sekoittaa tunteeni.
Oliko se ääni sinulle kerran rakas? Käärmeen sähinää, eikö totta.
Mutta minä muistan toisen hopeanheleän äänen, se soi kuin harppu pyhässä temppelissä.
Mutta sinä muutit sen temppelin huvihuoneeksesi.
Kuka sinä olet, joka tiedät minun salaisuuteni?
Minä tiedän kaikki.
Poliisi tulee taluttaen kahta seikkailijaa, jotka ovat käsistään kahlehdittuja.
Ravintolan seikkailijat!
ENSIMMÄINEN VARTIJA taiturille.
Tule tänne!
Pitääkö minun istua samalla penkillä kuin varkaiden! Minä en ole rikkonut koskaan ketään muita kuin itseäni vastaan.
Sen varsin valehtelit!
ENSIMMÄINEN VARTIJA näyttää passia ja lompakkoa.
Onko tämä sinun? Onko siinä kaikki tallella?
On. Ei siinä paljon ollutkaan.
Teatterista kuuluu huutoa ja vihellystä.
NAINEN edellisestä kuvaelmasta hiukset silmillä. Soittaa sairaalan kelloa.
Minä tahtoisin…. tai; en minä oikeastaan tiedä, tahtoisinko minä tavata isääni.
Mikä osasto, mikä kirjain?
En tiedä, olen unohtanut kirjaimen.
Siinä tapauksessa en voi päästää.
Eikä minulla ole, mitä antaa. En ole ansainnut tänään mitään.
Pitaalirahoja, niistä minä en huolisikaan!
Mutta minun isäni kituu minun tähteni, minä tahdon pyytää häneltä anteeksi. Oi, mihin minä pääni peittäisin, hiukset eivät häpeääni verhoa.
Ehkei sinun isäsi tahdokkaan sinua tavata.
Voi olla niinkin. Tuossa hän taas on! Nyt minä muistan. Häntähän minä tahdonkin tavata!
Juoksee taituria kohti.
Kunnoton, kirottu, anna minulle takaisin minun kunniani, kuuletko, anna takaisin minun kunniani! Sinä olet kaiken alkusyy minun ja monen muun, minun isäni ja monen muun isän lankeemukseen.
ENSIMMÄINEN VARTIJA vie hänet.
Yölepakko, joko sinä taas! Tule! Älä koitakkaan vierittää syytä muiden niskoille. Aina sinä häväiset itsesi.
Taiturille.
Huomenna olet ehkä vapaa!
Menevät.
Vapaa! Minä olen vapaa samalla hetkellä kuin hän, jonka minä… Millä hirveällä hinnalla! Minun vapauteni kulkee yli muiden kärsimysten! Tämä vapaus minua peloittaa. Minä tunnen, etten minä sittenkään ole vapaa.
Paetkaa, saittehan passinne!
Vaikka minä pakenisin maailman päähän, en minä sittenkään tuntisi itseäni vapaaksi.
Ehkä rahanne jo ovat pankissa.
TAITURI selin katsomoon.
Miksi minä tielläni aina kohtaan teidän varjonne?
Pelkäättekö varjoja, minä niitä rakastan. Ikuinen sydänpäivä kävisi ajan pitkään sietämättömäksi.
Ikävämpi uneton umpiyö ennen sarastusta, hetkessä elät koko elämäsi, joka on ollut erehdys, et usko enään unelmiisi, ja kun sarastus vihdoin levittää verisen vaippansa, luulet sen maailman paloksi. Tahtoisit huutaa mutta rinnasta ei lähde huokaustakaan… hiljaisuus huutaa — ymmärrättekö. — Minä kuulen taas sen äänen ikäänkuin se olisi katkennut.
Kuuletteko myös vihellyksien katkoamattoman kuoron, joka omin päin jatkaa säestystä ilman solistia.
Kuoliko se ääni?
Kuoli.
Siirtyvät pilarin taakse päin katsomoa.
KASVATTISISAR lyhty kädessä, teatterin ovenvartijalle.
Oletteko nähneet häntä, joka maalaa tähtiä? Hän kävi ennen usein huvihuoneissa, hän etsi aina jotain, mikä minulle oli tuntematonta. Nyt minun sieluni etsii häntä tuntemattomasta.
Mikä kaunis vertauskuva! Ei tähtiin ole luottamista, vilkuttavat niin vietävän viisaasti ja kylmästi ikäänkuin ne tietäisivät koko avaruuden arvoitukset, eivätkä ne taida itsekkään tietää, että ne ovat vaan kierivää tomua. — Käytän mielelläni vertauskuvia, minulla on suuri varasto teatterilauseparsia, runoniekat käyttävät niitä vain näyttämöllä ja kirjoissaan, minä käytän niitä elämän eri tiloissa. — Etsitte tähtienne selittäjää?
Hän selitti minulle elämän suuren salaisuuden ja tähtien tarkoituksen.
Per aspera ad astra!, seisoo teatterin otsikossa.
Hän vei minut Edenin yrttitarhoihin, missä paratiisilintu laulaa riutuvasta rakkaudesta.
Niinkuin satakieli Romeossa ja Juliassa. Ja sitte te heräsitte Edenin muurin ulkopuolella?
Hän läksi, sillä hänen verensä halasi maailmalle. Minä jäin yksin.
Ette ymmärtänyt, että löytyy monenlaisia paratiiseja.
Hän sanoi aina, että minä olen syntynyt väärälle taivaankappaleelle.
Errare est humanum!
Kun minä huomasin olevani yksin ja näin talot, torit, missä ihmiset hiessä häärivät, mustat tehtaan piiput, likaiset koirat porteilla, katukivet ja kituvan rikkaruohon ojassa, peljästyin minä, kaikki näytti niin kummalliselta ikäänkuin ensi kerran olisin tuon kaiken nähnyt. Miksi maailma on sellainen? Miksi minä olen tällainen? Missä minä olin?
Unohditte tähtenne.
Kuin unessa kuljin minä kaupungista, kuin unessa näin puiden varjot ikäänkuin pitkät, mustat karvaiset käsivarret, jotka tahtoivat minua syleillä. Minä pakenin kunnes tulin autioon metsään. Lopulta vaivuin, minä leyhkäävän lettosuon partaalle. Siinä minä itkin kauvan.
Minä kuulen, miten sammakot kurnuttavat pimeässä yössä ihan kuin
Aristophaneen komediassa.
Minä kumarruin lätäkön yli ja näin liejussa säteilevän tähden.
Taivas päilyy lokaankin.
Silloin minä sen tunsin…
Mitä tunsitte?
Että pienessäkin asuu Ikuinen. Tuntui kuin kaikki minussa olisi avartunut, jotain salaista tapahtui minussa, sydämmeni alla sykki siemen, ikuisen elämän siemen. Suloinen huumaus humisi korvissani, minä muistin äitini lempeän harmaat silmät, ne lämmittivät vielä sammuttuaankin, minä tunsin, mitenkä oma vereni kerran oli sykkinyt hellän ja polttavan poven alla, tunsin eläneeni ennen syntymistäni; niin aatokseni arasti tunkeutui taaksepäin ikuisuuden lähteille. — Minä nousin ja pimeässä olin minä näkevinäni valkoisen viitan, valkoisen heijastuksen. Olin nähnyt Ikuisen hahmon. Pois pakeni pelkoni, autuus ja onni täytti sydämmeni. Minä lankesin maahan, rukoilin, pyörryin… Kun minä heräsin, katselivat tähdet minua korkeudesta.
Kuuletteko hänen hellän ja heleän äänensä! Ei hän puhu ovenvartijalle, hän puhuu itsensä kanssa, hän puhuu minulle, hän puhuu tähdille satujansa.
En minä kuule mitään muuta kuin viheltävän viiman.
Onko tämä unta, en soisi koskaan herääväni. Jos tämä on totta, ei kaunein uni voi olla ihanampaa. Kuuletteko? Hän etsii minua.
Kuuletteko melua teatterista?
Oletteko nähneet häntä, joka irroitti tähdet taivaalta ja kahlehti ne kankaalle.
Valetähtiä!
Minun sieluni oli kuin paljas vaate ennenkuin hän tuli ja väritti sen elämän tulipunaisilla väreillä.
Värisokea! Väsymyksen kelmeän harmaita värejä!
Sellaista tähtiniekkaa ei ole ollutkaan. Te uneksitte avosilmin.
TAITURI astuu esille.
Minä tahdon tavata hänet. Näettekö, hänellä on lyhty kädessä, näettekö hänen valkoisen puhtautensa ikäänkuin valo tulisi hänestä eikä lyhdystä!
MUUKALAINEN matkien yksitoikkoisella äänellä.
Te uneksitte avosilmin.
Miksi te matkitte! Saattehan minut raivoon. Älkää estäkö minua!
KASVATTISISAR tuijottaen kuin unessa taituriin.
Ehkä hän on muuttunut niin, etten minä häntä enään tunne.
Teatterista kuuluu vihellyksiä ja melua. Harmaapukuinen nainen laskeutuu alas portaita, kulkee jäykkänä pää pystyssä ja kylmänä.
Ah!
Te uneksitte avosilmin.
Minä en tarvitse enään lyhtyä, minä näen muutenkin. — Minun täytyy etsiä häntä muualta.
Kääntyy pois ja katoaa hiljaa.
HARMAAPUKUINEN NAINEN taiturille.
Mitä sinä tuijotat, etkö sinä näe minua!
TAITURI riistäytyy irti.
Ihanaiseni, silkkihiireni, mikset sinä tule, missä sinä olet? Minun sydämmeni janoo ja huutaa sinua. Etkö sinä kuule, etkö sinä näe, kuinka minä ikävöin sinua… silkkihiiri…
Etkö sinä näe minua?
MUUKALAINEN koputtaa poliisikojun seinään, poliisit tulevat.
Suloinen ja ihmeellinen!
HARMAAPUKUINEN NAINEN muukalaiselle.
Etkö sinäkään näe minua!
TAITURI ottaen lyhdyn maasta.
Ei se ollutkaan haihtuva harhakuva!
Tarttuu muukalaiseen.
Nyt minä tunnen sinut! Sinä roisto, sinä sokaisit hänet, niin ettei hän nähnyt minua, sinä petit minut ja sinä myrkytit puhtaimmat ajatukseni, minä näin hänet ja sinä karkoitit hänet.
Miksi sinä huudat!
Hän on riivattu, hän näki taas hourekuvansa.
Konna! Tämä mies seuraa minua kaikkialle, pankkiin, postiin, ravintoloihin, sekoittaa juomani, myrkyttää mieleni ja väijyy henkeäni!
Hän on hengensairas. Viekää hänet sairaalaan!
ENSIMMÄINEN VARTIJA muukalaiselle.
Menkää!
Poliisi soittaa sairaalan kelloa ja vie taiturin portista.
MUUKALAINEN harmaapukuiselle naiselle.
Kuuletko lohikäärmeen viheltävän?
Kuulen.
Kuuletko minun ääneni?
Kuulen.
Nyt sinä olet minun!
Sama huone kuin ensimmäisessä kuvaelmassa. Taituri istuu vuoteensa laidalla päässä valkoinen kudottu patalakki, yllä valkoinen, pitkä, polvien yli ulottuva sairastakki, valkoiset housut, jaloissa raskaat, keltaiset kengät.
ENSIMMÄINEN SAIRAS vuoteessa.
Sinä katselet rikkinäistä vesikarahviinin suuta. Se asetetaan aina uuden tulokkaan yöpöydälle, annetaan tilaisuus… Pieni nykäys lasinsirpaleella…
Sinä ajattelet pahaa.
Sinä itse ajattelit ja nyt, nyt sinä luulet, että minä… Niin minäkin ensin…
Minä olen jo tottunut kohtalooni, olen tehnyt sen kanssa liiton.
Tottua elämään on paljon vaikeampaa.
Täällä? Tuolla?
Näyttää ulos.
Kaikkialla ristikko, kaikkialla minä käyn ristiin.
Ja lopulta ehkä ristin luo. — Et sinä ole vielä kylliksi kärsinyt, sinä olet vain leikkinyt kärsimysten kanssa, ja suloinen tyytyväisyys on niitä aina seurannut.
Kärsimykset kehittivät minun kättäni, osasin paremmin piirtää… mustia, rohkeita juovia… Jälkeenpäin minä nauroin varmassa voimassani.
Vahingon voimakasta naurua, kerskailit kärsimyksilläsi, ne kostavat, sillä sinä et antanut niiden kehittää sydäntäsi.
Itseinho?
Kaikki vain mustien juovien vuoksi. Sinä nautit siitäkin, sait oivia aiheita, saatana-aatoksia, neronvälähdyksiä. — Kun sinä täältä pääset, jos pääset, niin sinä kiellät kurjuutesi. Ei, sinä tulet täällä hyvin toimeen itsesi kanssa vaikket aina muiden kanssa.
Sinä pilkkaat minua, sinä et tunne tuskaani.
Kuta enemmän muut täällä kärsivät, sitä helpompi sinun olla.
Ne lisäävät tuskiani. Minä olen unelmieni uhri. Hirveätä unta! Heräänkö minä milloinkaan?
Et herää etkä täältä pääse ennenkuin joku uhrautuu sinun puolestasi.
Ikuinen, Ikuinen, miksi minä muiden tähden saisin kärsiä?
Ei sitä tiedä… Ehkä sinä jollakin salaisella tavalla olet kasannut meidän kaikkien päälle hehkuvia hiiliä.
Elämän kiirastultako tämä olisi! Ja jälkeen päin, kun muut ovat loppuun kärsineet…?
Saat sinä kärsiä saman verran kuin kaikki yhteensä.
Sinunkin tuskasi? Mitä olen minä sinulle tehnyt?
En tiedä, mutta vaistomaisesti minä tunnen, että sinä olet minullekin jotain tehnyt.
Sinä vihaat minua, sinulla on "paha katse".
Sinä luulet, että kaikki katselevat sinua pahalla silmällä, mutta sinä itse katselet muita mustasti. Lähdet aina itsestäsi, ajattelet päinvastaista.
Päinvastoin! Kirottu sana! Se solmii minut, se kaikuu kaikkialla vastassani. Päästäjäni, päästäjäni! Ikuinen, suuri tuntematon, auta minua, armahda minua, minä huudan sinua hädässäni, anna minun löytää oikea sana, suuri ja pyhä sana, joka päästää minut, nostaa minut sinun voimaasi! Pelasta minut umpisokkelosta, tästä vankeuteni pimeydestä aurinkoon, aurinkoon, valoon ja vapauteen ennenkuin…
Musta henki! Porca madonna, mene pois, herjahenki, mene pois muukalainen!
Hirveältä tuntuu ajatellessa, että minä ehkä alan matkia kanssasairaitani, minä nostan käteni korkeutta kohden… .
Ja ajattelet samalla, että kätesi muodostavat ikäänkuin goottilaisen kirkon akkunakuvion.
Minä en voi, minä en voi… Minä tunnen, kuinka käteni puristautuu kokoon nyrkiksi, jota en auki saa. Tämä on liikaa.
Uljas uhma-asento! Puuttuu vain korkea vuori, ylhäällä taivas. Sinä teeskentelet Ikuisen edessä niinkuin olet teeskennellyt paholaisen kanssa. Ei saa pilkata paholaistakaan.
Minä olen ollut oma paholaiseni. — Mikä tuossa on!
Ottaa permannolta nuoran.
Nuora, silmukka! Sinäkö sen olet asettanut juuri tuohon?
Sairasviittani vyö. Minä en tarvitse sitä, minä tunnen sen, niin, minä en ole sitä ennen sanonut.
PALJASJALKAMUNKKI tulee pirskoittaen pyhää vettä vuoteille.
Puhdistakoon pyhä vesi teidät synneistänne!
Täällä on todellakin likaista. Koskahan täällä on pesty permantoa?
Minä aavistan loppuni… katsos täällä…
Osoittaa sydäntään.
Nikkaroi ja nakertaa öin päivin… minä kaaduin kerran kadulle… näin tyttäreni…
Mikä siellä nakertaa?
Kuolemanlintu, taudin tikka.
Mutta sinun poskesi hehkuvat…
Syksyn sairasta punaa.
Paljasjalkamunkki! Hän katselee sinua!
Minä tiedän sen, hän aavistaa sen. Hän käy aina mestari Viikatemiehen edellä.
PALJASJALKAMUNKKI taiturille.
Nuora kädessä? Aijotko sillä pyydystää kuolemanlintua? Ei sitä niin helposti saa kiinni, livahtaa helpommin kuin ajatus — pitaalinen ajatus!
TAITURI heittää hätäisesti nuoran vuoteensa viereen.
Ei se ole minun nuorani.
PALJASJALKAMUNKKI näyttää rukousnauhaansa.
Vaihda tällaiseen kuin minulla on!
Minä olin koulussa huono laskemaan. Minä en ole koskaan elämässäni tehnyt laskuja.
Kullakin on oma laskunsa. Saat hiljaisen kammion.
Hiljaisuus on kuoleman kumppani.
Voit rukoilla siveltimelläsi, madonna antaa sinulle uuden elämän värit…
Naiset ovat epäluotettavia.
Joku on sinut pettänyt?
Niin.
Ja sinäkin olet pettänyt?
Niin.
Yömaalari! Onhan teidän maassanne valkeitakin öitä. Eikö sinulla ole yhtään valkoista ajatusta! Ajattele!
Valkea sisko, kasvinsiskoni!
Madonna on valkoinen kuin tunturin lumikukka.
Tämä on kuumaverinen maa, täällä yö on aina musta, voisin langeta uudestaan.
Heikkouden syntiin?
Nyt minä olen heikko, herkkä ja huono, voisitte voittaa minut kirkkoruusujenne ja pyhien sauhujenne tuoksuilla. Mutta ne ovat ruusunkauniita, viehkeitä valeita! Tulkaa silloin, kun minä olen taistovalmis ja terve.
PALJASJALKAMUNKKI ensimmäiselle sairaalle
Entä sinä veljeni! Sinun tyttäresi odottaa ulkona, minä päästin hänet portista, kuin katuva Magdaleena hän itkee.
Munkki menee.
Minun aikani on tullut, tulkoon hänkin!
NAINEN tumman tohtorin seuraamana.
Isä, isä, voitko sinä unohtaa, voitko sinä antaa minulle anteeksi, suru on ollut sinun suuruksesi, iloton on ollut iltasi. Sinulla ei ole ollut tytärtä.
Unohda itsesi!
NAINEN polvistuen vuoteen viereen.
Mutta elämä ei unohda, sen silmät huutavat halveksimista.
Älä anna sieluni kulkea kadulla. Hajota hiukset silmiltäsi, niin näet!
Minä en näe mitään.
Voitele hiuksesi öljyllä ja mene pesemään pitaalisia. Koko maailma on sairashuone. Nyt en ole terve enkä sairas, minä tunnen paratiisin ruusujen tuoksun. Hän joka hoitaa ruusutarhaa, hän kuuli sinun ylpeytesi pyynnön, hän kuulee myös nöyryytesi huokauksen.
Vaipuu horrostilaan.
Isä, isä taivaassa.
TUMMA TOHTORI (muukalainen).
Miten te viihdytte? Tahdotteko sikaarin?
Huumaako se? Ei, minä en huoli!
Teillä on pankissa rahoja mutta te ette voi niitä itse nostaa?
En ymmärrä, miksei pankki niitä maksa. Joku muotovirhe? Tahtoisitteko te ehkä olla avulias, en luota hoitajiin.
Mutta te epäilette. Missä on pankin lähettämä kirje?
Te neuvoitte huonon vaihtopankin, varkaiden pesän.
Minäkö? Ei, yhdistys arveli…
Ei, ei, minä en tahdo…
… että te ette enään saa olla täällä, huomenna teidän täytyy lähteä, rahanne ovat jo kuluneet sairashoitoon.
Mihinkä selkkauksiin minä olen joutunut! Ei, ei, minä en tahdo pois täältä, miten kasvinsiskoni minut löytää? Hän aavistaa, että minä olen sairas, hän etsii eikä pääse sisälle. Vaatteeni ovat vartijat repaleiksi repineet, minun tavarani jäivät ravintolaan, enkä voi niitä lunastaa.
Miksi karkasitte ja jätitte ravintolan?
Minä näin paarit asuntoni edessä. Näin harmaan naisen, näin valkean siskon, teatterit, poliisit, varkaat, ah, kaikki on saasta ja sekaannus. Sanokaa, onko kasvinsiskoni tuolla ulkona? Päästäkää hänet minun luokseni!
Jos hän nyt olisikin ulkona, jos minä päästäisin, mutta te näette näkyjä, veressä kulkee kuvia, se ei olisi terveellistä teille, luulisitte hänet unikuvaksi, minä pidän kyllä huolen hänestä, hän on varmassa tallessa.
TAITURI katkerasti.
Sen minä uskon. Minä näen yhtä selvästi kuin tekin, ehkä syvemmin ja selvemmin kuin koskaan. Te olette saaneet minut ansaan, minä näen koko saatanallisen juonen. Te saitte minut tänne, nyt voitte menetellä kanssani tahtonne mukaan.
TUMMA TOHTORI nauraa ja koputtaa päätään.
Teidän päänne on sekasin.
Se on järjetön vale, valonarka vale! Kiertäjä, kiusaaja, te sekaannutte minun asioihini, ehkä minä huomenna olen kuin kerjäläinen, jonka jokainen luotaan työntää. Te syöksette turmioon hänetkin, hänen valkean sielunsa te turmelette, ei, ei, sitä te ette voi tehdä, mutta te runtelette ehkä hänen ruumiinsa. Missä kivikammiossa hän nyt itkee? Te olette pyöveli ettekä mikään lääkäri.
Rakas ystävä, te tarvitsette lepoa.
Miksi te minua kiusaatte? Te olette kaksimielinen. Nyt te näytätte taas lempeämmältä, teillä on kaksi naamaa, toisinaan uskon teitä, toisinaan en. Käyköön miten tahansa! Menkää pankkiin, minä annan valtakirjani, tässä on pankin minulle osoittama kirje, mutta tulkaa takaisin, tuokaa hänet tänne, niin minä annan teille koko elämäni ystävyyden.
Minä menen, ehkä saatte olla täällä vielä jonkun ajan, puhun yhdistykselle… Niin, samalla kerron, teidän taulunne "tanssivat paholaiset" on herättänyt suurta huomiota näyttelyssä.
Ei se minua enään ilahuta. Tumma tohtori, antakaa se poltettavaksi!
Minä en kärsi sitä taulua.
Miksi?
Siksi, että minä olen väreihin sekoittanut omaa sydänvertani.
Kuvannollisesti puhuen? Pelkäätte, että maailma näkisi taulussa oman sielunne.
Maailma on niin valmis heittämään lokaa, mieluummin minä tahtoisin tulla kivitetyksi.
Marttiirakruunu miellyttää teitä ehkä enemmän kuin laakerit.
Menee.
Hän meni. Miksi hän nauroi?
Tanssivat paholaiset!
ENSIMMÄINEN SAIRAS tointuu.
Tanssivat paholaiset! Hänkö?
Hän.
ENSIMMÄINEN SAIRAS koittaa nousta.
Minä tahdon nähdä hänet, joka on alkusyy meidän perikatoomme, ei, minä en näe häntä, hän on niin alhaalla. Minä näen taivaan aukenevan, minä näen enkelien tanssin ikuisen valon ympärillä.
Vaipuu vuoteelle.
Domine miserere nostri!
Miserere nostri.
Hän ei saa kuolla, missä on lääkäri?
Kaunis on hänen lähtönsä. Elämä oli ennen minun lääkärini, nyt en minäkään enään tarvitse lääkäriä.
Ei tuo äskeinen ollut mikään lääkäri.
Kuka hän oli?
Muukalainen, musta mies ravintolasta, sama, joka seisoi teatterin torilla, sama, joka juoksi sen valkeahipiäisen neidin jälessä.
Valkean siskon?
Jolla oli hopeanhelinä äänessä niinkuin minullakin, narrinkello, muistatko?
Muistan kaikki, kaikki on niin hirveän selkeätä, tulkoon nyt pimeys ja peittäköön kaikki!
"Tulkoon pimeys ja pimeys tuli!"
Sairaat huutavat, pienet pojat kainalosauvoineen ja silmäsiteineen tulevat viereisestä salista ja kiusaavat sairaita, heiluttavat etusormea nenänsä edessä ja viheltävät matkien hoitajia.
TOINEN SAIRAS hourailee.
Mene, mene! Harmaa ja valkonen, harmaa ja valkonen! Viekää pois ruumis, viekää pois ruumis! Menkää pienet paholaiset!
Nyt sinun valkea siskosi saa tanssia kadulle. Se on elämän varjotanssia. Minä surkuttelen sinua, sinä et saa nähdä paratiisin utuisia tarhoja.
Sinä et kiroo minua, et hylkää hyvyydessäsi.
En. Sinä olet jo hyljännyt itsesi!
Ah!
Minä menen, Tarvitsen rahoja… Isäni tarvitsee sielumessun.
Menee, pojat seuraavat.
Oi, ankarat jumalat, jumalat, missä te piilette, maan te teette helvetiksi, elämän Eedenin te teette epäilyn erämaaksi! Minä en jaksa enään, valkea sisko, silkkihiiri, hieno, suloinen silkkihiireni, anna minulle anteeksi! Minä en tiedä enään, missä minä olen, minä en tiedä enään, mitä minä teen.
Näyttämö pimenee. Kuusi miestä neljännen kuvaelman lopusta ilman soihtuja kantaa kuomupaaria, he asettavat kuolleen ensimmäisen sairaan taiturin vuoteeseen, paareilta he nostavat teatterin ovenvartijan ja asettavat hänet ensimmäisen sairaan vuoteeseen. Ottavat verhon kasvoiltaan ja asettuvat pöydän ympärille.
TAITURI kulkee vuoteelleen, huomaa kuolleen ja horjahtaa polvilleen permannolle.
Ah! Kuollut makaa minun vuoteessani. Kuinka se on tapahtunut? Nyt on tullut tilinteon yö! Mustat miehet! Onko tämäkin unta!
ENSIMMÄINEN KANTAJA osoittaa sormellaan.
Hän tuolla!
Yömaalari. Hän on tehnyt mustan synnin.
Puolustaako häntä kukaan?
Sairaat huutavat.
Ehkä joku uhraa itsensä hänen tähtensä.
Hän on sekoittanut väreihin lokaa ja ihmisverta.
Sortanut, soaissut kasvinsiskonsa.
TAITURI keksii nuoran.
Houraajan perintö, vainajan muisto!
Täytyykö hänen kuolla?
Kuolla, kuolla! Me tahdomme elää!
Kuivettukoon hänen kätensä niin, ettei hän työhönsä tarttua voi!
Surkastukoon hänen siemenensä!
Minä tahdon kuolla.
Ehkä joku juuri nyt rukoilee hänen puolestansa. Odottakaa, tapahtuu ehkä jotain päinvastaista!
Eikö aamu koskaan valkene?
Yhdestoista hetki on lyönyt.
Kantajat pois.
Minä en eroita ihmisiä enkä varjoja. Onko elämä harhanäköä vai totta, varjotko minulle haastavat, sydämmessäni on keski-yö, ympärilläni on yö? Minä ymmärrän sinut, mykkä yö. Minä ymmärrän sinut, vainaja, sinä annoit minulle vihjauksen. Minä tulen!
Kaatuu pitkälleen maahan ja kiljasee, näyttämö valkenee, hoitajat vievät pois kuolleen ja nostavat taiturin vuoteeseensa ja sitovat hänen kätensä.
Hän langetti tuomionsa.
Yritti sen itse panna täytäntöön.
Sama huone kuin edellisessä kuvaelmassa. Taiturin kädet ovat sidotut, hoitajat laskevat rahojaan pöydän ääressä seisten.
TEATTERIN OVENVARTIJA vastapäisessä vuoteessa.
Yömaalari, sinäkö se olet? Sinua etsii lyhtynainen.
Valkea sisko! Miksi sinäkin minua kiusaat?
Bravo, bravo, nouse ja kumarra, niin näyttelijätkin tekevät, kun juuri ovat kuolleet.
Niin, minä olen kuin kuollut.
TEATTERIN OVENVARTIJA leikillä.
"Ollako vai ei, kas siit' on kysymys". Minä olisin näytellyt mainiosti Hamlet'ia. Ja Ofelia! Mikä ihana Ofelia hän olisi ollut, lyhtynainen. Mutta sinä pilasit hänet. Mitä sinä teit hänelle? Hän kulki kuin unissaan, hän olisi unohtanut osansa. Sinä uskottelit hänelle tähtitarhoja ja veit hänet likaisen lätäkön partaalle.
Hän on kuin ihana ilmestys, ei häneen loka voi tarttua. Kun minä häntä ajattelen ja tekoani, tunnen kuinka koko ruumiini punastuu ja vapisee. Kun minä ajattelen hirmumyrskyä, joka kävi sielussani ja tuskan tulta, joka puhdisti, tunnen minä ikäänkuin hänen henkensä lähestyisi minua, minä tunnen kummallisen tyyneyden, joka leviää sisässäni. Ennen oli minulla nautinnon levoton ilo, nyt tunnen minä kärsimyksen suuren ja syvän ilon. Sen piti niin tapahtuman.
Sinä pyrit vielä ylös elämän näyttämölle, missä ne näyttelevät aina. Minäkin matkin, mutta minä sekoitin kaikki osat niin, etten enään muistanut ovenvartija-osaani, vaan lähdin etsimään lyhtynaista, minä kuvittelin voivani irroittaa tähdet taivaalta.
Sinä näit hänet?
Ja unohdin vetää alas esiripun. Sinun syysi, että minä nyt kummittelen täällä. Ensin en osannut varjella teatterin ovea, sitten en osannut varjella sieluni ovea, päästin sinne huonoa seuraa.
Miksen minä kuollut!
Kiittämätön! Kiitä jumalaa tai kohtaloa, joka mustan esiripun takana vääntää suurta maailman teatterikonetta. Kiitä taivaan yliohjaajaa, ettäs vielä sait kumartaa, ettet todella kuollut, tapahtuu sellaista näyttämölläkin. Kerran eräs näyttelijä erehdyksestä puhkasi toisen sydämmen eikä toinen noussutkaan kumartamaan vaikka yleisö huusi ihastuksesta, hän oli näytellyt kaikkien taiteen sääntöjen mukaan. Nouse ja kumarra! Niin, mutta eihän täällä kukaan taputakkaan käsiään, taisit näytellä huonosti.
Etkö näe, etten voi liikuttaa jäsentäni.
Sinä et liiku, mutta henkesi liikkuu, siksi sinä nyt näet.
Minä näen uusia maailmoja ja minä käsitän nyt paremmin elämää.
Tuolla ulkona ne aina liikkuvat, siksi ne eivät ehdi nähdä.
Ikuisessa kiertokulussa, päin ja vastoin.
Tuolla elämä on epätodellista, ne matkivat ja kulkevat naamareilla, ne hymyilevät ja valehtelevat ja uskovat omia valeitaan.
Onko elämä täällä todellista?
Täällä kuopassa näkee ihmiset sellaisina kuin ne todella ovat.
Minä olen täällä puhdistanut sydämmeni paljosta romusta ja tomusta, jota sinne aikojen kuluessa on kasaantunut. Ennen valossa väikkyessäni en nähnyt auringolta, nyt pimeässä näen selvemmin.
Sinä astuit alas kurjuuden kuoppiin ja huvittelit itseäsi siveltimellä, minkä olit ostanut valkoisesta, päivänpaisteisesta puodista, jossa rikkaus rehenteli.
Ja sitte minä ympäröin kurjuuden kultaisilla puitteilla.
Ei ole mustaa kaikki, mikä mustalta näyttää, eikä ole kultaa kaikki, mikä kimmeltää.
En ymmärrä, katkeruuteni taakka kevenee. Täällä on nyt niin hiljaista, kummallista, sairaatkin ovat niin levollisia.
Ikävöit tuonne ylös valkeuteen?
Ja puhtauteen. Minä ikävöin puhtautta.
Per aspera ad astra! Uskallatko sinne päästyäsi maalata valkoisilla, puhtailla väreillä? Etkö pelkää mustaajien pilkkaa, ne tahtovat kaikki kaltaisikseen?
Sinä olet hauska ja samalla kummallinen mies, sinä olet niin rauhallinen. — En taida tästä koskaan nousta.
Näin sen lyhtynaisen. Siitä hetkestä asti tunsin ikäänkuin kultainen säde hiljaa hivellen olisi hiipinyt minun sydämmeeni.
Valkea sisko, valkovuokko, valkosielu!
Sinä olit syntyessäsi ihminen, pyri uudestaan ihmiseksi.
Minä odotan liikkumatta, hämärä läikkyy minun päälläni, tapahtuu kai jotain ihmeellistä. Ah elämä ja elämän valkeus, ehkä minä taas näen sinun kajastavat kasvosi.
TOINEN SAIRAS rukoilee.
Sancta madonna, ora pro nobis…
Ora pro nobis peccatoribus.
HARMAAPUKUINEN NAINEN tulee hiljaa ja istuu taiturin vuoteelle.
Päästäkää hänen siteensä!
En voi, hän nosti kätensä omaa lihaansa vastaan.
TAITURI, seuraava kahdenpuhelu hillitysti ja hiljaisesti.
Sinä? Sinä et ole päästäjäni.
Minä tulin päästämään sinut itsestäni! Sinä et ole minulle vihainen, sinä et pilkkaa minua?
En. Minä näen, että sinä olet murtunut. Suru on pyhä. Minä itse olen paljon rikkonut.
Ja rakastanut. Sinulle annetaan paljon anteeksi. Minä en ole rakastanut ketään.
Onko hän ulkona, muukalainen? Älä kummastu, mutta minä olen huomannut, että te usein yhdytte sairaalan portilla.
Me emme yhdy enään koskaan, kahleet katkeavat.
Minä ymmärrän sinut, vapaus oli sinun elämäsi tunnussana.
Siksi minä nyt riistin häneltä hänen vapautensa. Hän pilkkasi minua, tiedätkö, hän löi minua. Minä koitin nousta lauluni siiville ja hän painoi minut raa'asti alas. Minä lauloin joutsenlauluni. Minä olen kadottanut kokonaan lauluääneni, minä en laula enään koskaan. Alati soi minun korvissani vihellyksien vihuri, mutta inhoittavampi on hänen pilkkanaurunsa kuin hähätys helvetistä.
Ja hän?
Hän istuu tuolla vastapäätä väärentäjien ja varkaiden penkillä, minä ilmaisin hänen salaisuutensa.
Ja minä? Olenko minä houreitteni vanki? Minä toisinaan pelkään ajatuksieni pohjatonta paloa, mielikuvieni hurjaa ajoa. Mielikuvitus on vaarallisin kummilahja, minkä elämän haltijat voivat antaa.
Tämä sielusi myrsky oli sinulle tarpeellinen. Sinä nouset sen alta puhdistuneena, sinun voimasi nukkuu vain.
Nousenko kamppailuun tylyn elämän kanssa?
Koita olla ystävä elämän kanssa.
Ei minulla ole ollut kuin yksi ystävä ja sekin petti minut.
Kuka se ystävä oli?
Minä itse.
Onnettomuudessa ystävä tutaan. Sinä tunnet nyt heikkoutesi.
Hirveätä unta olen minä nähnyt. Olen luullut, että minä, maa, kaikki, joita rakastin ja vihasin, hyve ja pahe saastaisessa sekamelskassa vyöryimme kohti maailman tulipaloa, aurinko pimeni, pelkoni kasvoi kammottavaksi aaveeksi, ja ajatuksiini hiipi hämmennys. — Ymmärrätkö? Ymmärränkö minä? Minä olen lähennellyt elämän suurta salaperäisyyttä. Ah, täytyykö minun kuolla?
Minä en katsele sinun silmilläsi. Minä olen sittenkin ollut enemmän katsoja kuin näyttelijätär, mutta minä uskon — älä naura minulle — hyväänkin, mutta minä olen kyllästynyt kaikkeen, hyvät olennot ovat yksipuolisia ja henkisesti köyhempiä. Nyt en usko pahaankaan. Elämä on täynnä vain pieniä neulanpistoja, se on elämän pientä mustaa kostoa.
Pimeä kosto!?
Niin ehkä kaikki maailman pienet sammakkosielut — niin minä niitä nimitän — salaisesti tietämättään muodostavat sellaisen seuran, huutavat turhuuden turulla ja pönkittävät pieniä, lahoovia, mädäntyneitä epäjumaliaan.
Sinä kiersit kysymystäni, jääköön se hämäräksi salaisuudeksi. Mutta sano minulle, enhän minä mieletön näe valekuvia? Valkea sisko, käykö hän näillä kadotuksen kaduilla, minä luulin nähneeni hänet, minä kuulin hänen äänensä? Oliko se unta?
Minä näin kasvinsiskosi. — Minä riistin hänet hänen vallastaan.
Osoittaa ulos.
Älä kiitä minua, älä ajattele minusta hyvää, se tuntuisi naurettavalta, minä tein sen itserakkaudesta, katkeruudesta, kostonhalusta.
Harmaa villikissa.
Sinä näet kasvinsiskosi. Silmistäsi silloin suomut putoavat, sinä näet.
Minua sinä et enään näe, sinä et ole koskaan minua oikein nähnyt. —
Minä sanon sinulle nyt hyvästini, minä lähden.
Sinä uhraudut… Sinä matkustat?
Saan huomauttaa, aika on lopussa.
Niin, minä matkustan.
Kauvas?
Hyvin kauvas.
Etkö palaa?
En.
Et koskaan?
En koskaan.
Sinä…?
HARMAAPUKUINEN NAINEN mennen hiljaisesti.
Minä matkustan sinne, mistä en voi palata.
Älä mene! Ah, minä aavistan, minne hän meni. Musta seinä nousee ajatuksieni eteen, ei ovea, ei aukkoa, ei apua missään, missään.
Vaipuu itkien vuoteelle.
Suuri näyttelijätär — elämässä. Hän ei häväise itseänsä. Hän kaatuu siihen, missä hän seisoo. Lohikäärme, lohikäärme, et sinä nyt vihellä. Bravo, bravo! Paukuttakaa nyt käsiänne, sammakkosielut!
Sinä olet mieletön!
Koko maailma on mieletön.
Hiljaa! Kas niin, nyt on nukkumisen aika.
Vääntää sähkönappulaa niin, että kattosähkö sammuu, irroittaa sähkölangan seinästä ja johtaa valon pieneen sähkölamppuun, jonka hän asettaa yöpöydälle taiturin viereen, paneutuu lepäämään rautaiselle lepotuolille niin, että lampun särmi jättää näyttämön takaosan pimeäksi niin ettei näy muuta kuin taiturin vuode. Taiturin kasvot ovat valossa. Holvin takana kuuluu sairaalan kello lyövän useoita kertoja. Hetken hiljaisuus.
Ikuinen, suuri henki korkeudessa, lähesty minua suuri tuntematon, rakentaja ja tuomari, armahda meitä kaikkia kurjia irvikuviasi, isä meidän…
TEATTERIN OVENVARTIJA kuiskaa.
Nukutko? Nukahti kurja kyyneliinsä. Domine, miserere nostri!
Nukahtaa.
Seuraava kulkue tulee oikealta: kaksi yövartijaa kuhmurasauvoineen ja lyhdyt käsissä. Kolmannen kuvaelman teatterin-ovenvartija kantaen tauluja "Sodoma ja Gomorra" ja "tanssivat paholaiset". Mustiin puettuja naisia kantaen laakerin oksia. Kaksi viinuria punaisissa esiliinoissa kantaen isoa viinimaljaa, jälessä kaksi pientä poikaa viinilehvät otsalla. Muukalainen mustassa viitassa kädet kahleissa jälessä ensimmäinen poliisi, sitte kaksi seikkailijaa vartioiden seuraamina. Ensimmäisen sairaan kuolinkirstu kantajineen, jälessä "yölepakko" hiukset valloillaan, paljasjalkamunkki, kuoripoikia y.m. Kulkue katoaa vasemmalle. Ruumissaaton aikana kuuluu näyttämön takaa suruvirsi. — Näyttämön taustalla näkyy nyt valkoiset portaat, jotka johtavat valkoiselle pilaritemppelille, jota ympäröi tummat kypressit ja sininen tähtitaivas. — Vasemmalta tulee valkoisiin puettuja pieniä tyttöjä, jotka kantavat ruusuja. Valkoisiin pitkiin viittoihin puetut naiset, joiden käsissä on valkoiset pitkät liljat, asettuvat niin, että näyttävät täyttävän temppelille johtavat portaat. Hilpeä hymni kuuluu näyttämön takaa. Tulee kasvattisisar valkoisissa vaatteissa lilja kädessä.
Valkea sisko!
Sinä kutsuit minua.
Päästä minun siteeni!
Minä päästän sinun siteesi. Näetkö?
Päästää siteet.
Minä näen, minä näen! Siteeni putoo kuin kukkakiehkura. Anna minulle anteeksi, armas, valkea sisko silkkihiiri.
Anna itse itsellesi anteeksi.
Minä harhailin kuin ääni erämaassa.
Se etsi suurta soittajaansa.
Joka sovittaisi sen äänen suureen sävelluomaansa. Kuule!
Hymni kasvaa.
Rauha, rakkaus loppumaton! — Mutta missä sinun lyhtysi on?
Minulla on nyt ikuinen…
Ikuinen…?
Ikuinen lilja! Nouse, minä näytän sinulle tien!
Minne?
Ikuisia tähtiä kohden.
Ad astra!
Näyttämö pimenee. Kun taas on valoista, näkyy entinen sairashuone hiukan muutettuna, rautaverkkoakkunan sijalla on tavallinen akkuna, Kristuksen kuva on poissa, samaten pöytä. Huone on siistimpi ja valoisampi, peitteet peittävät kokonaan sairaita. Hoitaja on kadonnut. Nukkuvan taiturin vuoteen vieressä seisoo kasvattisisar valkoisessa, yksinkertaisessa puvussa, sairaanhoitajatar vieressä.
KASVATTISISAR sairaanhoitajattarelle diakonissan puvussa.
Hän nukkuu vielä.
TAITURI herää.
Missä minä olen?
Huomaa kasvattisisaren ja levittää kätensä.
Sinä tulit!