The Project Gutenberg eBook of Herodias

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title : Herodias

Author : Gustave Flaubert

Translator : Jalmari Hahl

Release date : April 26, 2021 [eBook #65163]

Language : Finnish

Credits : Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HERODIAS ***

E-text prepared by Tapio Riikonen

HERODIAS

Kirj.

GUSTAVE FLAUBERT

Ranskankielestä suomentanut

Jalmari Hahl

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1921.

1.

Makairoksen linnoitus kohosi Kuolleen meren itäisellä rannalla, keilanmuotoisen basalttikallion huipulla. Neljä syvää laaksoa ympäröi sitä, yksi molemmilla sivuilla, yksi vastapäätä, ja neljäs takana. Taloja oli kasaantuneina sen juurella muurin suojassa, joka nousi aaltoviivana epätasaisen alueen myötä, ja kalliolle johtavan poikkeilevan tien kautta oli kaupunki linnoituksen yhteydessä, jonka muurit olivat sadan kahdenkymmenen kyynärän korkuiset, monine kulmauksineen, yläreunaan puhkaistuine ampumareikineen ja siellä täällä esiin pistävine torneineen. Nämä olivat ikäänkuin kukkakoristeita tässä kuilun yli riippuvassa kivikruunussa.

Linnoituksen sisällä oli pylväskäytävillä koristettu palatsi; tämän katolla oli sykomoripuu-kaiteiden ympäröimä pengermä, jolle oli pystytetty mastoja kannattamaan kangaskatosta.

Eräänä aamuna ennen päivännousua tetrarkka Herodes Antipas tuli sinne ja laskeutui kyynäspäiden nojaan, katsellen ympärilleen.

Lähinnä alempana olevien vuorten harjat alkoivat jo näkyä, kun sitävastoin niiden rungot aina kuilujen pohjaa myöten vielä olivat varjojen peittämät. Sumu liiteli, sen harso repesi ja Kuolleen meren ääriviivat tulivat näkyviin. Makairoksen takaa nouseva kajastus leimusi punaisena. Se valaisi ennen pitkää rannikon hiedan, kukkulat, erämaan ja kauempana kaikki Judean vuoret, jotka kallistelivat rosoisia, harmaita rinteitään. Keskellä kuvastui Engeddin erämaa mustana juovana; Hebron kaartui taustalla kupuna; Eskol-laaksossa kasvoi granaattipuita, Sorekissa oli viinitarhoja, Karmelilla viheriöitsi seesameja, ja Antonian torni hallitsi jättiläiskeilallaan Jerusalemia. Tetrarkka käänsi siitä katseensa, silmäilläkseen sen oikealla puolella kohoavia Jerikon palmulehtoja; ja hän ajatteli toisia Galileansa kaupunkeja: Kapernaumia, Endoria, Natsaretia, Tiberiasta, jonne hän kenties ei enää palaisi. Jordan virtasi kuivalla tasangolla. Aivan valkoisena se häikäisi kuin lumikenttä. Järvi näytti nyt lasuurikiven karvaiselta; ja sen eteläpohjukassa, Jemenin suunnalla, Antipas eroitti mitä ei olisi tahtonut nähdä. Siellä oli joukko ruskeita telttoja; peitsimiehiä kulki hevosten välissä, ja sammuvat tulet vilkkuivat kuin kipinät maassa.

Ne olivat Arabian kuninkaan joukkoja, jonka tytärtä hän oli kieltäytynyt naimasta, ottaen vaimokseen Herodiaksen, erään veljensä vaimon, joka valtaa vailla eli Italiassa.

Antipas odotti roomalaisilta apua; ja Syyrian maaherran Vitelliuksen viipyminen täytti hänet kalvavalla levottomuudella.

Agrippa oli epäilemättä tärvellyt häneltä keisarin suosion? Filip, hänen kolmas veljensä, Batanean hallitsija, varustautui salaa aseilla. Juutalaiset eivät enää sietäneet hänen epäjumaluuteen kallistuvia tapojaan, eivätkä muut hänen hallitustaan; lopulta hän nyt olikin jo johtunut ajattelemaan kahta vaihtoehtoista suunnitelmaa: lepyttää arabialaiset tai solmia liitto parttilaisten kanssa. Ja syntymäpäivänsä viettämisen verukkeella hän oli kutsunut täksi päiväksi suureen juhlaan sotajoukkojensa päälliköt, maatilojensa hoitajat ja Galilean johtohenkilöt.

Tarkalla katseella hän tutki kaikkia teitä. Ne olivat tyhjät. Kotkia leijaili hänen päänsä yläpuolella; sotilaat nukkuivat nojaten suojamuuriin; ei mikään liikahtanut ilmassa.

Äkkiä kaukainen ääni, kuin lähteneenä syvältä maan alta, sai tetrarkan kalpenemaan. Hän kumartui kuuntelemaan; se oli taas huvennut. Mutta se kuului jälleen; ja lyöden yhteen kätensä hän huusi: "Manneas, Manneas!"

Esille ilmestyi mies vyötäisiin asti alastomana kuten kylpylaitosten hierojat. Hän oli hyvin pitkä, vanha, luiseva, ja hänellä oli uumillaan pronssihuotraan pistetty veitsi. Hiukset olivat suitut pystyyn ja saattoivat otsan näyttämään tavattoman korkealta. Silmät olivat unisuudesta himmeät, mutta hampaat kiilsivät, ja varpaat koskettelivat kevyesti kivilaattoja, — hänen koko ruumiinsa oli notkea kuin apinalla ja hänen kasvonsa liikkumattomat kuin muumiolla.

"Missä hän on?" kysyi tetrarkka.

Manneas vastasi, osoittaen peukalollaan johonkin heidän taaksensa:

"Yhä vaan tuolla."

"Luulin kuulevani hänen äänensä."

Ja syvään henkäisten Antipas tiedusteli edelleen Johanneksesta, samasta miehestä, jota latinalaiset sanovat Johannes Kastajaksi. Oliko jälkeenpäin nähty noita kahta miestä, jotka, leväperäisesti kyllä, viime kuulla oli päästetty hänen vankiluolaansa, ja oliko sittemmin saatu tietää, mikä heidän asianaan oli ollut?

Manneas vastasi:

"He vaihtoivat hänen kanssaan salaperäisiä sanoja, samoin kuin varkaat iltaisin teiden risteyksissä. Sitten he läksivät Ylä-Galilean suunnalle, mainiten tuovansa mukanaan suuren uutisen."

Antipas painoi alas päänsä ja virkkoi sitten kauhistuneen näköisenä:

"Vartioi häntä visusti! Äläkä päästä ketään hänen luokseen. Sulje tarkoin ovi! Peitä luolan suu. Ei kukaan saa edes aavistaa, että hän elää."

Jo ilman näitä määräyksiäkin Manneas olisi sen tehnyt; sillä Johannes oli juutalainen, ja hän inhosi juutalaisia kuten kaikki samarialaiset.

Näiden temppeliä Garizimilla, jonka Mooses oli määrännyt Israelin keskukseksi, ei enää ollut Hyrkanos-kuninkaan jälkeen; ja Jerusalemin temppeli sai heidät raivoihinsa, se kun heidän mielestään oli ainainen solvaus ja vääryys. Manneas oli tunkeutunut sinne häpäisemään alttaria kuolleiden luilla. Hänen tovereiltaan, jotka olivat vähemmän ketteriä, oli katkaistu kaula.

Hän näki tuon temppelin, kahden kukkulan välisessä aukossa. Auringon paisteessa sen valkeamarmoriset seinät ja katon kultaliistat välkkyivät. Se oli kuin loistava vuori, kuin jotakin yliluonnollista, joka musersi kaiken muun upeudellaan ja ylväydellään.

Silloin Manneas ojensi käsivarttaan Sioniin päin; ja vartalo suorana, pää taaksepäin taivutettuna, kädet nyrkissä hän kirosi sen, luullen että sanoilla oli tehoava voima.

Antipas kuunteli, osoittamatta paheksumista.

Samarialainen sanoi vielä:

"Väliin tuo mies on levoton, hän tahtoisi paeta, hän toivoo vapautusta. Toiste hän on levollinen kuin sairas eläin; tai näen hänen astuvan edestakaisin pimeässä, toistaen: 'Yhtä kaikki. Jotta hän voisi tulla suureksi, minun täytyy pienetä!'"

Antipas ja Manneas vaihtoivat katseen. Mutta tetrarkka oli väsynyt enempää ajatellakseen.

Kaikki nuo vuoret hänen ympärillään, kuin päälletysten ryhmittyneet kivettyneet aallot, rantakallioiden kyljissä ammottavat mustat onkalot, ääretön sinitaivas, päivän punasinervä valonhohde, kuilujen syvyys saattoivat hänet levottomaksi. Ja ahdistus valtasi hänen mielensä, kun hän katseli erämaata, joka näillä luonnonmullistusten muuttamilla seuduilla näyttää siltä kuin se olisi täynnä teatterin pengerkatsomoja ja linnoja. Kuuma tuulahdus toi rikinhajun mukana aivan kuin niiden kirottujen kaupunkien henkäyksen, jotka rantaa matalammalla alueella sijaitsevina oli sakea vesi peittänyt. Nämä kuolemattoman vihan merkit pelästyttivät hänen ajatustaan; ja hän jäi siihen nojaamaan molemmin kyynäspäin kaiteisiin, silmät tuijottavina ja ohimot käsien välissä.

Joku kosketti häntä. Hän kääntyi. Herodias seisoi hänen edessään.

Ohuesta purppurakankaasta tehty alusviitta verhosi hänet aina alas sandaaleihin asti. Hän oli syöksynyt äkkiä ulos huoneestaan, niin että hänellä ei ollut kaulahelyjä eikä korvarenkaita; tumma palmikko valui hänen käsivarrelleen ja sen pää katosi hänen rintojensa syvennykseen. Hänen liian korkeat sieramensa vavahtelivat; riemuvoiton ilo valaisi hänen kasvojaan; ja kovalla äänellä hän virkkoi, ravistaen tetrarkkaa:

"Caesar rakastaa meitä! Agrippa on vankeudessa!"

"Kuka sen sinulle sanoi?"

"Tiedän sen."

Hän lisäsi:

"Se johtui siitä, että hän toivoi hallitsija-asemaa Gaiukselle!"

Vaikka hän elikin heidän armolahjoistaan, oli hän tavoitellut kuninkaan nimeä, jota he mielivät samoin kuin hänkin. Mutta tästälähin ei enää tarvinnut pelätä! — "Tiberin vankilakopit aukenevat vaikeasti, ja joskus olo niissä ei ole varma!"

Antipas ymmärsi häntä. Ja vaikka Herodias oli Agrippan sisar, tuntui tämän naisen julma tarkoitus hänestä oikeutetulta. Nuo murhat olivat seurauksia asioiden tilasta, kuningassukujen onnettomia kohtaloita. Herodeksen suvussa niitä ei enää jaksanut laskea.

Sitten hän selosti yritystään; kuinka suojatit lahjottiin, kirjeitä anastettiin, vakoilijoita saatiin joka ovelle, ja kuinka hän oli ilmiantaja Eutykeksen saanut vietellyksi. — "Ei mikään ollut minusta liian kallista! Enkö muuten sinun tähtesi ole tehnyt enempääkin?… Olenhan hylännyt tyttäreni."

Avioeronsa jälkeen hän oli jättänyt Roomaan tämän lapsensa, toivoen saavansa toisia tetrarkasta. Hän ei koskaan puhunut siitä. Nyt tetrarkka ihmetteli, mistä johtui tuo hellyyden puuskaus.

Kangaskatos oli levitetty, ja heille tuotiin nopeasti leveitä patjoja. Herodias vaipui niille ja itki, kääntäen selkänsä. Sitten hän sipaisi kädellä silmiään ja sanoi, ettei hän enää tahtonut ajatella sitä, — että oli onnellinen; ja hän palautti tetrarkan mieleen heidän keskustelujaan siellä kaukana palatsin sisäpihalla, heidän kohtaamisiansa kylpylöissä, heidän pitkiä kävelyjään Pyhällä tiellä ja iltaisin suurissa huviloissa, suihkulähteiden loristessa, kukkasholvien alla, Rooman ympäristössä.

Hän katseli tetrarkkaa niinkuin ennen, painautuen hänen povelleen, mairittelevin elein. — Toinen työnsi hänet luotansa. Se rakkaus, jota tuo nainen koetti jälleen elvyttää, oli nyt niin loitolla! Ja kaikki hänen onnettomuutensa johtuivat siitä; sillä jo lähes kaksitoista vuotta oli sotaa kestänyt. Hän oli saattanut tetrarkan vanhenemaan. Hänen hartiansa köyristyivät tumman punasinervä-päärmeisen toogan alla, hänen valkeat hiuksensa sekaantuivat partaan, ja kangaskatoksen lomitse paistava aurinko valaisi kirkkaasti hänen huolestuneen otsansa. Herodiaankin otsassa oli ryppyjä; ja siinä vastatusten he loivat toisiinsa vauhkoja katseita.

Vuoritiet alkoivat vilkastua. Paimenet ajoivat pistinsauvoilla härkiä, lapset taluttivat aaseja, ajomiehet jouduttivat hevosiaan. Makairoksen takana olevien ylänköjen rinteitä alas laskeutuvat katosivat linnoituksen taakse. Toiset nousivat vastapäätä olevaa rotkotietä ja saavuttuaan kaupunkiin purkivat kuormansa pihoille. Nämä olivat tetrarkan muonavarain hankkijoita ja palvelijoita, jotka saapuivat ennen kutsuvieraita.

Mutta pengermän perältä vasemmalta tuli essealainen, valkoinen vaippa yllä, avojaloin, stoalaisen näköinen. Manneas syöksyi oikealta kohottaen väkipuukkoaan.

Herodias huusi hänelle: "Tapa hänet!"

"Seis!" sanoi tetrarkka.

Hän pysähtyi paikalleen, samoin toinenkin.

Sitten he vetäytyivät pois, kumpikin eri portaita, takaperin, päästämättä toistansa näkyvistä.

"Tunnen hänet!" sanoi Herodias; "hänen nimensä on Fanuel, ja hän koettaa päästä Johanneksen luo, kun sinä yhä sokeudessasi pidät miestä hengissä!"

Antipas muistutti siihen, että se mies vielä kerran saattoi olla hyödyllinen. Hänen Jerusalemia vastaan tekemänsä hyökkäykset saivat heidän puolelleen muut juutalaiset.

"Ei!" väitti Herodias; "he hyväksyvät joka hallitsijan eivätkä kykene luomaan itselleen isänmaata!" Mitä tuli siihen mieheen, joka pani kansan tunteet kiihdyksiin aina Nehemiaan ajoilta säilyneillä toiveilla, niin oli valtioviisainta raivata hänet pois tieltä.

Tetrarkan mukaan ei mikään kiirehdyttänyt. Johannesko vaarallinen!
Joutavia. Hän oli nauravinaan koko jutulle.

"Vaiti!" — Ja Herodias kertoi uudelleen, miten häntä oli nöyryytetty eräänä päivänä, kun hän meni Gala'adiin balsamin korjuuseen: "Joen rannalla oli ihmisiä pukemassa ylleen vaatteita. Läheisellä matalalla kummulla puhui mies. Hänellä oli kameelintalja vyötäisillään, ja hänen päänsä muistutti jalopeurasta. Niin pian kun hän huomasi minut, syyti hän minua vastaan kaikki profeettain kiroukset. Hänen silmänsä salamoivat; hänen äänensä pauhasi; hän levitti käsivartensa kuin temmatakseen alas ukonnuolen. Mahdotonta paeta! Pyörät olivat uponneet hietaan napoja myöten; ja minä poistuin hitaasti, peittäen itseni vaipallani, jähmettyneenä noista parjauksista, joita sateli kuin vesipisaroita rajuilmalla."

Johannes tärveli koko hänen elämänsä. Kun hänet vangittiin ja sidottiin köysiin, oli sotilasten käsketty tappaa hänet tikarilla, jos hän teki vastarintaa; mutta hän oli alistunut säveänä. Oli pantu käärmeitä hänen vankilaansa; ne olivat kuolleet.

Näiden salahankkeiden tehottomuus sai Herodiaan toivottomaksi. Mitä muuten merkitsi tuon miehen taistelu häntä vastaan? Mitä etua hänellä siitä oli? Ne puheet, jotka hän oli huutanut rahvaalle, olivat levinneet, ne kiertelivät; Herodias kuuli niitä kaikkialla, ne täyttivät ilman. Legionia vastustaessaan hän olisi ollut rohkea. Mutta tuo miekkoja turmiollisempi voima, johon ei päässyt käsiksi, tyrmistytti hänet; ja hän mitteli kiivain askelin pengermää, kalpeana vihasta, löytämättä sanoja ilmaistakseen tukahduttavia tunteitaan.

Lisäksi juolahti hänen mieleensä, että tetrarkka peläten yleistä mielipidettä kenties voisi hylätä hänet. Silloin kaikki olisi mennyttä. Lapsuudesta asti hän oli mielessään hautonut hallitsijan unelmaa. Saavuttaakseen sen hän oli jättänyt ensimäisen puolisonsa ja liittynyt tähän mieheen, joka hänen käsittääkseen oli hänet pettänyt.

"Sainpa kauniin tuen, tullessani sinun sukusi jäseneksi!"

"Tämä suku on sinun sukusi veroinen!"

Herodias tunsi suonissaan kiehuvan esi-isiensä — pappien ja kuninkaitten — veren.

"Mutta sinun isoisäsi lakaisi Askalonin temppelin lattiaa! Toiset olivat paimenia, pahantekijöitä, karavaanien ohjaajia, Juudan vallanalaisia aina kuningas Davidin ajoilta! Kaikki minun esi-isäni ovat voittaneet sinun esi-isäsi! Ensimäinen makkabealainen karkoitti teidät Hebronilta, Hyrkanos pakoitti teidät ympärileikkauttamaan itsenne!"

Ja näin päästäen ilmoille patrisilais-halveksumisensa plebeijiä kohtaan, Jaakobin vihan Edomia vastaan, Herodias soimasi häntä hänen välinpitämättömyydestään solvauksiin nähden, hänen leväperäisyyttään farisealaisia kohtaan, hänen raukkamaisuuttaan sen kansan edessä, joka vihasi tetrarkan puolisoa.

"Sinä olet samanlainen kuin hän, tunnustathan! Ja sinä kaihoat tuota arabialaista tyttöä, joka tanssii kivien ympärillä. Ota hänet! Mene asumaan hänen kanssaan hänen kangasmajaansa! Syö hänen tuhassa paistettua leipäänsä! Ahmi hänen lampaittensa hapanta maitoa! Suutele hänen tummia poskiaan ja unhoita minut!"

Tetrarkka ei enää kuunnellut. Hän katseli erään talon parveketta, jolla oli nuori nainen ja vanha vaimo; tällä oli kädessä ruusuvarsinen päivänvarjo, pitkä kuin onkivapa. Keskellä mattoa oli avattu matkavasu, sullottu täyteen vöitä, harsoja, metallisia korvarenkaita. Nuori nainen kumartui silloin tällöin katselemaan kaikkia näitä esineitä, ja ravisti niitä ilmassa.

Hän oli puettu roomalaisnaisten tavoin, yllään hienopoimuinen tunika ja smaragdinvihreillä tupsuilla koristettu vaippa; siniset nauhat kannattivat hänen hiuksiaan, jotka epäilemättä olivat liian raskaat, sillä aika-ajoin hän kohenteli niitä käsillään. Päivänvarjo, joka häälyi hänen yläpuolellaan, peitti hänet puolittain. Antipas näki pari kolme kertaa hänen siron kaulansa, silmän sopen, pienen suun pielen. Mutta hän saattoi nähdä lanteilta niskaan asti koko hänen vartalonsa, joka kumartui taas kohotakseen joustavan notkeasti. Hän tähysteli näiden liikkeiden toistumista, ja hänen hengityksensä kiihtyi; silmissä syttyi hehku. Herodias piti häntä silmällä.

Hän kysyi: "Kuka tuo tyttö on?"

Herodias vastasi, ettei tiennyt hänestä mitään, ja poistui äkkiä tyyntyneenä.

Tetrarkkaa odottivat pylväskäytävässä muutamat galilealaiset, tilikirjojen pitäjä, laitumien vartija, suolalouhimojen tarkastaja ja eräs Babylonista kotoisin oleva juutalainen, hänen ratsumiestensä päällikkö. Kaikki tervehtivät häntä kunnioittavalla huudahduksella. Sitten tetrarkka katosi sisähuoneisiin.

Fanuel ilmestyi hänen eteensä käytävän kulmauksessa.

"Kas! Taaskin sinä! Epäilemättä tahdot tavata Johanneksen?"

"Ja sinut! Minulla on kerrottavana tärkeä asia."

Ja seuraten Antipasta kintereillä hän astui pimeään huoneeseen.

Valo tunki sisään ristikko-aukosta, leviten pitkin kattoliistaa. Seinät olivat maalatut mustanpunaisiksi. Perällä oli mustapuusta tehty vuode härännahkaisine kannatinhihnoineen. Kultainen kilpi riippui sen yläpuolella seinällä ja loisti kuin aurinko.

Antipas asteli huoneen poikki ja heittäytyi vuoteelle.

Fanuel seisoi hänen edessään. Hän kohotti kätensä ja virkkoi haltioituneena:

"Kaikkivaltias lähettää joskus tänne maan päälle yhden pojistaan. Johannes on yksi niitä. Jos sorrat häntä, tulet saamaan rangaistuksesi."

"Hän päinvastoin vainoaa minua!" huudahti Antipas. "Hän vaati minulta mahdotonta tekoa. Siitä saakka hän minua raatelee. Enkä minä alussa ollut ankara. Onpa hän Makairoksesta lähettänyt miehiä, jotka kiihoittavat maakuntieni väestöä! Kun hän ahdistaa minua, niin minä puolustaudun!"

"Hänen vihansa on hirvittävä", huomautti Fanuel. "Yhtäkaikki! Hänet on vapautettava."

"Raivoavia villipetoja ei päästetä vapaiksi!" sanoi tetrarkka.

Essealainen vastasi:

"Älä enää ole huolissasi! Hän on lähtevä arabialaisten, gallialaisten, skyyttalaisten luo. Hänen toimintansa on ulottuva maailman ääriin."

Antipas näytti vaipuneen haaveisiin:

"Hänen voimansa on valtava!… Vastoin tahtoani rakastan häntä."

"Päästettäköön hänet siis vapaaksi."

Tetrarkka pudisti päätään. Hän pelkäsi Herodiasta, Manneasta ja tuntematonta.

Fanuel koetti taivuttaa häntä, esittäen tuumiensa takeeksi essealaisten alistumisen kuninkaan vallan alle. Kunnioitettiin noita köyhiä ihmisiä, joita eivät rangaistukset voineet masentaa, jotka kävivät puettuina liinavaatteisiin ja lukivat tulevia kohtaloita tähdistä.

Antipaan mieleen juolahti Fanuelin äsken lausumat sanat.

"Mikä on se seikka, jota mainitsit minulle tärkeäksi?"

Eräs neekeri syöksyi sisään. Hänen ruumiinsa oli valkean pölyn peittämä. Hänen henkensä rohisi, eikä hän saanut sanotuksi muuta kuin:

"Vitellius!"

"Kuinka? Tuleeko hän tänne?"

"Näin hänet. Ennen kolmatta hetkeä hän on täällä."

Käytävien oviuutimet liehuivat kuin tuulen puhaltaessa. Melu täytti linnan, hälinä, joka syntyi siitä, että palvelijoita juoksi edestakaisin, huonekaluja laahattiin, hopea-astioita romahti alas; ja tornien huipuista puhallettiin pasuunoihin, jotta hajaantuneet orjat tiesivät kokoontua.

II.

Muurit olivat täynnä väkeä, kun Vitellius saapui pihalle. Hän nojasi tulkkinsa käsivarteen, jälessään iso punainen kantotuoli, joka oli koristettu töyhdöillä ja peilillä, ja yllään konsulin tunika, jalassa puolisaappaat, ympärillään liktoreja.

He pystyttivät ovea vasten kaksitoista kimppuansa: yhteensidottuja raippoja, kirves keskellä. Silloin kaikki värisivät Rooman kansan majesteettisuuden edessä.

Kantotuoli, jota kahdeksan miestä liikutteli, pysähtyi. Siitä astui alas nuorukainen, isomahainen, näppyläkasvoinen, sormet täynnä helmillä koristettuja sormuksia. Hänelle tarjottiin tuoksuvalla viinillä täytetty malja. Hän tyhjensi sen ja pyysi toisen.

Tetrarkka oli langennut polvilleen prokonsulin eteen, pahoitellen, niin hän sanoi, ettei aikaisemmin ollut tiennyt hänen tulonsa tuottamasta kunniasta. Muutoin hän olisi määrännyt toimeenpantavaksi pitkin teitä kaiken, mikä kuului Vitellius-suvun jäsenelle. Tämä suku polveutui kuningatar Vitelliasta. Tie, joka johti Janiculum-kukkulalta merelle, kantoi vielä sen nimeä. Kvestorin- ja konsulinarvot olivat lukemattomat tässä suvussa. Ja mitä tuli Luciukseen, tetrarkan vieraaseen, täytyi häntä ylistää Klitein voittajana ja tuon nuoren Auluksen isänä, joka näytti palaavan alueelleen, koska Itämaat olivat jumalien kotimaa. Tämä liioitteleva kohteliaisuus lausuttiin latinaksi. Vitellius kuunteli sitä välinpitämättömänä.

Hän vastasi, että suuri Herodes riitti yhden kansan kunnialle. Atenalaiset olivat antaneet hänelle ylimmän valvonnan olympialaisissa kisoissa. Hän oli rakentanut temppeleitä Augustuksen kunniaksi, ollut kärsivällinen, nerollinen, peloittava, ja aina uskollinen Caesarille.

Metallilatvuksisten pylväiden välillä näki Herodiaan, joka lähestyi keisarinnan ryhtisenä, kulkien naisten ja eunukkien keskellä; punaisilla vadeilla kantoivat nämä sytytettyjä hajupölyjä.

Prokonsuli astui kolme askelta häntä kohti, ja tervehdittyään häntä päännyökkäyksellä Herodias huudahti:

"Mikä onni, että Agrippa, Tiberiuksen vihamies, vastedes on kykenemätön vahingoittamaan!"

Prokonsuli ei tiennyt tuosta tapauksesta; ja kun Antipas vannoi tekevänsä keisarin hyväksi kaikkensa, virkkoi Vitellius:

"Toisten vahingoksikin?"

Hän oli ottanut parttilaisten kuninkaalta panttivankeja, eikä keisari sitä enää ajatellut; sillä Antipas oli ollut läsnä neuvottelussa, lisätäkseen vaikutusvaltaansa, ja oli heti levittänyt siitä tiedon. Siitä johtui katkera viha, ja apulähetyksen viivyttely.

Tetrarkka soperteli.

Mutta Aulus sanoi nauraen:

"Rauhoitu, minä suojelen sinua!" Prokonsuli ei ollut kuulevinaan mitään. Isän varallisuus riippui pojan häpeästä; ja tämä Caprean loassa rypevä kukkanen tuotti hänelle niin melkoisia tuloja, että hän kohteli sitä kunnioittaen, kuitenkin epäluuloisena, se kun oli myrkyllinen.

Portin edustalla syntyi melua. Siitä tuli sisään jono valkeita muuleja, joilla ratsasti papilliseen vaatetukseen puettuja mieshenkilöitä. Ne olivat sadukealaisia ja farisealaisia; näistä edelliset tahtoivat saada uhripapin arvon, toiset taas säilyttää sen. Heidän kasvonsa olivat synkät, varsinkin farisealaisten, jotka olivat Rooman ja tetrarkan vihollisia. He takertuivat vaippansa liepeisiin tungoksessa; ja heidän päähineensä huojuivat päässä nahkahihnojen varassa, joihin oli piirretty kirjoituksia.

Melkein samaan aikaan saapuivat etujoukkojen soturit. He olivat panneet kilpensä pusseihin, suojellakseen niitä pölyltä; ja heidän jälessään tuli Marcellus, prokonsulin varapäällikkö publikaanien kanssa, joilla oli kainalokuopissaan laudanpalasia.

Antipas mainitsi muutaman lähimmistään, joita olivat Tolmai, Kanthera,
Sehon, Ammonius aleksandrialainen, joka osti häneltä asfalttia,
Na'aman, hänen kevytaseisten jalkamiestensä päällikkö, ja Jacim
babylonialainen.

Vitelliuksen huomio oli kiintynyt Manneakseen.

"Kuka tuo mies on?"

Tetrarkka osoitti kädenliikkeellä, että hän oli pyöveli.

Sitten hän esitteli sadukealaiset.

Jonatan, lyhyt mies, vapaa käytökseltään, puhui kreikkaa ja pyysi valtiasta kunnioittamaan heitä käynnillä Jerusalemissa. Hän itse arveli sinne lähtevänsä.

Eleazar, käyränenäinen ja pitkäpartainen mies, vaati farisealaisille ylipapin vaippaa, jota vallanpitäjät säilyttivät Antonian tornissa.

Sitten galilealaiset tekivät ilmiannon Pontius Pilatusta vastaan. Siinä tilaisuudessa, jolloin eräs mielipuoli etsi David kuninkaan kultaisia maljoja luolasta lähellä Samariaa, hän oli surmauttanut asukkaita; ja kaikki puhuivat yhtä haavaa, Manneas muita äänekkäämmin. Vitellius vakuutti, että syylliset saavat rangaistuksensa.

Syntyi rähinää pylväskäytävän edessä, johon soturit olivat ripustaneet
kilpensä. Kun niiltä oli poistettu peitteet, näki kilvenkupuroissa
Caesarin kuvan. Tämä oli juutalaisten mielestä epäjumalanpalvelusta.
Antipas puhui heidän kanssaan, koettaen tyynnyttää heitä, ja sillävälin
Vitellius istui korkealla tuolilla ihmetellen heidän raivoaan. Olipa
Tiberius tehnyt oikein, kun karkoitti heistä neljäsataa Sardiniaan.
Mutta ollessaan näin kotonaan he olivat voimakkaat: ja hän käski
poistaa kilvet.

Silloin he ympäröivät prokonsulin, anoen hyvitystä kärsimistään vääryyksistä, ja lisäksi etuoikeuksia ja almuja. He repivät rikki vaatteensa ja ruoskivat itseään; ja tehdäkseen tilaa orjat hosuivat sauvoilla oikealta vasemmalle. Lähinnä ovea olevat siirtyivät alas polulle, toiset nousivat sitä ylös; kaksi virtausta törmäsi vastatusten tässä häälyvässä väenpaljoudessa, joka oli sulloutunut muurien väliin.

Vitellius kysyi, miksi siellä oli niin paljon väkeä. Antipas selitti syyn: oli hänen syntymäpäivänsä juhla; ja hän osoitti useita palvelijoitaan, jotka hinasivat muurien harjalle suunnattoman suuria vasuja täynnä lihaa, hedelmiä, vihanneksia, antilopeja, haikaroita, taivaansinisiä leveitä kaloja, rypäleitä, vesimeloneja, pyramiidin muotoisiksi kasattuja granaattiomenia. Aulus ei enää voinut hillitä itseään. Hän syöksyi keittiöihin päin tuon ahmailuhimon pakoittamana, joka oli hämmästyttävä maailmaa.

Kulkiessaan erään kellarin ohi hän huomasi haarniskaan vivahtavia kattiloita. Vitelliuskin meni niitä katsomaan ja vaati, että hänelle avattaisiin linnan maanalaiset huoneet.

Ne olivat hakatut kallioon korkeina holveina, joita siellä täällä kannattivat pilarit. Ensimmäinen sisälsi vanhoja aseita; mutta toinen oli täyteen sullottu keihäitä, joiden suipot kärjet pistivät esiin höyhentöyhdöstä. Kolmannen seinät näyttivät ruokolaudoituksen peittämiltä, niin tiheään riippui niillä ohuita nuolia vieretysten. Käyrät miekanterät peittivät neljännen huoneen seiniä. Keskelle viidettä oli ladottu riveihin kypärejä, jotka töyhtöineen näyttivät punaiselta käärmejoukkueelta. Kuudennessa näki ainoastaan nuolikoteloja ja seitsemännessä säärihaarniskoita, kahdeksannessa rautahihnoja; seuraavissa haarukoita, harkkirautoja, tikapuita, köysiä, jopa tankoja linkokoneita varten ja dromedaarien rintahihnojen tiukuja. Ja kun vuori leveni juureltaan, ollen louhittu sisältä mehiläispesän kaltaiseksi, oli näiden huoneiden alla vielä useampia ja syvempiä.

Vitellius, hänen tulkkinsa Fineas ja publikaanien päällikkö Sisenna kulkivat näiden suojamien läpi soihtujen valossa, joita kolme eunukkia kantoi.

Pimeissä komeroissa näki barbaarien keksimiä inhoittavia kidutusvehkeitä: nystyröillä varustettuja nuijia, haavoja myrkyttäviä heittokeihäitä, krokotiilin leukojen muotoisia hohtimia. Sanalla sanoen, tetrarkalla oli Makairoksessa sotatarpeita neljääkymmentä tuhatta miestä varten.

Hän oli koonnut ne peläten vihollistensa liittoutumista. Mutta prokonsuli saattoi luulla tai sanoa, että se oli tapahtunut tarkoituksessa nousta sotaan roomalaisia vastaan, ja sentähden hän vaati selityksiä.

Nämä sotatarpeet eivät olleet Herodeksen yksityisiä varusteita; paljon käytettiin puolustautumiseen rosvoilta; niitä tarvittiin niinikään taisteluissa arabialaisia vastaan; ja muuten kaikki tämä oli kuulunut hänen isälleen. Nyt ei Herodes enää astunut prokonsulin jälessä, vaan meni edelle, rientäen nopein askelin, Sitten hän asettui seisomaan vasten kiviseinää, jota peitti toogallaan, levittäen käsivarsiaan; mutta silti hänen päänsä yläpuolella näkyi ovenkamana. Vitellius huomasi sen ja tahtoi tietää, mitä tuon oven takana oli.

"Babylonialainen yksin voi sen avata."

"Kutsu siis babylonialainen tänne."

Odotettiin, kunnes hän saapui.

Hänen isänsä oli tullut Eufratin rannalta viidensadan ratsumiehen
kanssa, tarjoutuen Herodekselle puolustamaan itäisiä rajoja.
Valtakunnan jaon jälkeen oli Jacim jäänyt Filipin luo ja palveli nyt
Herodesta.

Hän ilmestyi jousi olalla, ruoska kädessä. Erivärisiä nyörejä oli tiukasti punottu hänen väärien säärtensä ympäri. Hänen paksut käsivartensa pistivät esiin hihattomasta tunikasta, ja karvalakki varjosti hänen kasvojaan, joita ympäröi kiharoiksi käherretty parta.

Aluksi hän ei ollut ymmärtävinään tulkkia. Mutta Vitellius lennätti katseen tetrarkalle, joka heti toisti hänen käskynsä. Silloin Jacim painoi molemmin käsin ovea, joka siirtyi seinään.

Lämmin tuulahdus syöksyi vastaan pimeästä. Puukuja johti siitä kiemurrellen alas. He kulkivat sitä pitkin ja saapuivat edellisiä maanalaisia onkaloita avaramman luolan kynnykselle.

Perällä aukeni pylväskäytävä äkkijyrkänteelle päin, joka sillä puolella oli linnoituksen puolustuksena. Kuusama kasvoi takertuneena holvikattoon, ja sen kukat riippuivat alas täyteen päivänvaloon. Maassa lorisi puro.

Siellä oli valkoisia hevosia, satakunta kenties, ja ne söivät ohria pään korkeudelle kiinnitetyltä laudalta. Kaikkien harjat olivat värjätyt sinisiksi, kaviot olivat päällystetyt esparto-ruohosta tehdyillä sukilla ja korvien välissä olivat karvat pystyssä otsalla töyhtönä. Hyvin pitkät hännät pieksivät pehmeästi kintereitä. Prokonsuli mykistyi niitä ihailemaan.

Ne olivat ihmeellisiä eläimiä, notkeita kuin käärmeet, kepeitä kuin linnut. Ne kiitivät kilvan ratsumiehen nuolen kanssa, kaatoivat kumoon miehiä, purren heitä vatsaan, kapuilivat louhikoissa, hyppivät yli kuilujen ja nelistivät hurjasti yhtämittaa koko päivän tasangolla. Heti kun Jacim näyttäytyi, ne tulivat hänen luokseen aivan kuin lampaat paimenen ilmestyessä; ja ojentaen esiin kaulansa ne katselivat häntä levottomina lapsensilmillään. Tapansa mukaan hän päästi kumean kurkkuäänen, joka sai ne iloisiksi: ja ne nousivat takajaloilleen, ikävöiden avaraa tilaa, haluten päästä juoksemaan.

Peläten että Vitellius veisi ne mukaansa oli Antipas vanginnut ne tähän paikkaan, joka vasiten oli määrätty eläimille piirityksen varalta.

"Tämä talli on huono", sanoi prokonsuli, "ja saatat helposti menettää ne! Merkitse niiden luku luetteloon, Sisenna!"

Publikaani otti vyöstään taulun, laski hevoset ja kirjoitti muistiin niiden luvun.

Veronkantolaitoksen asiamiehet lahjoivat maaherroja, voidakseen ryöstää maakuntia. Tuo mies nuuski kaikkialla näädänkuonollaan, silmiään vilkuttaen. Lopuksi noustiin jälleen pihalle. Kivityksessä oli siellä täällä pyöreitä pronssikansia, jotka peittivät vesisäiliöitä. Vitellius huomasi yhden, joka oli muita kookkaampi eikä korkojen alla kaikunut samalla tavoin. Hän polki niitä kaikkia vuoroonsa, sitten hän karjaisi tömistäen jalkojaan:

"Nyt sen tiedän, nyt sen tiedän! Tässä piilee Herodeksen aarre!"

Hänen aarteittensa etsiminen oli yksi roomalaisten mielettömyyksiä.

Niitä ei ollut olemassa, vannoi tetrarkka.

Mutta mitä olikaan tuon kannen alla?

"Ei mitään! Mies, vanki."

"Näytä hänet minulle", sanoi Vitellius.

Tetrarkka ei totellut. Siten olisivat juutalaiset saaneet tietää hänen salaisuutensa. Hänen vastahakoisuutensa saattoi Vitelliuksen kärsimättömäksi.

"Murtakaa se!" hän huusi liktoreille.

Manneas oli arvannut, mitä oli tekeillä. Hän luuli nähdessään kirveen, että aiottiin mestata Johannes; ja hän pysäytti liktorin, kun tämä ainoastaan kerran oli iskenyt metallikantta, pisti sen ja pihakivityksen väliin eräänlaisen koukun, ponnisti sitä hiljaa ylös, ja kansi kohosi; kaikki ihailivat tuon vanhuksen voimaa. Puulevyllä kaksinkertaiseksi tehdyn kannen alla oli samankokoinen luukku; nyrkiniskusta se avautui kahtena puoliskona; silloin tuli näkyviin ammottava kuoppa, johon vajosi kaiteettomat kiertoportaat. Ja ne, jotka kumartuivat sen laidan yli, näkivät pohjalla jotakin epämääräistä ja hirvittävää.

Ihmisolento lepäsi maassa pitkien hiuksien peittämänä, jotka yhtyivät selkää verhoavan eläimenvuodan karvoihin. Tuo mies kohosi pystyyn. Hänen otsansa ylettyi vaakasuorassa olevaan ristikkoikkunaan; ja tuontuostakin hän katosi luolansa pohjaan.

Aurinko välkytti kypärien kupuja ja miekanponsia, paahtoi polttaviksi kivilaattoja; räystäiltä lentoon pyrähtävät kyyhkyset kiersivät ympäri pihaa. Tämä oli se hetki, jona Manneas tavallisesti ripoitti niille jyviä. Hän oli kyyristyneenä tetrarkan vieressä, joka seisoi Vitelliuksen edessä. Galilealaiset, papit, soturit muodostivat piirin heidän takanaan. Kaikki olivat vaiti, ahdistuneina odottaen mitä tuleman piti.

Aluksi kuului onkalosta lähteneen äänen syvä huokaus.

Herodias kuuli sen palatsin toisesta päästä. Lumouksen valtaamana hän tunkeutui joukon läpi; ja hän kuunteli, nojaten toisella kädellä Manneaksen olkaan, kumartuneena.

Ääni kuului alhaalta:

"Tuho periköön teidät, farisealaiset ja sadukealaiset, te kyykäärmeiden sikiöt, pöhöttyneet nahkaleilit, kumisevat kymbaalit!"

Läsnäolijat tunsivat Johanneksen äänen. Hänen nimensä mainittiin joukossa. Toisia riensi saapuville.

"Tuho periköön sinut, oi kansa, ja Juudan pettäjät, Efraimin suvun juopot, ne jotka asuvat lihavassa laaksossa ja joiden askeleet horjuvat viinihöyryistä.

"— Hajotkoot he niinkuin vesi, joka virtaa, niinkuin etana, joka sulaa madellessaan, kuin naisen ennenaikainen sikiö, jonka silmät eivät ollenkaan aukene päivänvalolle.

"— Sinun tulee, Moab, paeta kuin varpuset kypressilehtoon, kuin rotat loukkoihinsa. Linnoitusten portit murretaan nopeammin kuin pähkinänkuoret, muurit raukeavat, kaupungit palavat poroksi; eikä Kaikkivaltiaan ruoska ole pysähtyvä. Hän on kääntelevä jäseniänne veressä niinkuin villavaatetta värjärin ammeessa. Hän on raateleva teidät rikki kuin uusi äes; hän on levittävä vuorille kappaleiksi pilkotun lihanne."

Mistä valloittajasta hän puhuikaan? Vitelliuksestako? Ainoastaan roomalaiset saattoivat toimeenpanna näin tuhoisan hävityksen. Kuului valitushuutoja: "Riittää, riittää! Lopettakoon jo!"

Mutta hän jatkoi kovemmalla äänellä:

"Pienet lapset tulevat ryömimään tuhkaläjillä äitiensä ruumiiden ääressä. Yöllä mennään noutamaan leipää raunioista, alttiina miekoille. Shakaalit tappelevat luista julkisilla turuilla, missä edellisenä iltana vanhukset juttelivat. Sinun neitsyesi, juoden kyyneliään, soittavat kitaraa muukalaisen pidoissa, ja kaikkein urhoollisimmat poikasi köyristävät selkänsä, josta liian raskaat taakat hankaavat pois nahan!"

Kansa näki jälleen hengessä maanpakonsa päivät, kaikki historiansa onnettomuudet. Nämä olivat vanhojen profeettain sanoja. Johannes lausui ne raskaitten iskujen tavoin, yksitellen.

Nyt hänen äänensä muuttui lempeäksi, sointuisaksi, laulavaksi. Hän ennusti vapautusta, loistoa taivaassa, vastasyntynyttä, jonka toinen käsivarsi oli lohikäärmeen kidassa, kultaa saven sijalla, erämaan kukkimista ruusun tavoin: "Se mikä nyt maksaa kuusikymmentä kikkaria, ei ole maksava oboliakaan. Maitovirrat tulevat pulppuilemaan kallioista; tullaan nukkumaan vatsa ravittuna viininpuristushuoneissa! Koska olet tuleva sinä, jota halajan? Jo edeltäpäin kansat lankeavat polvilleen, ja sinun valtakuntasi on oleva iankaikkinen, Davidin poika!"

Tetrarkka kavahti taaksepäin, Davidin pojan olemassaolo loukkasi häntä kuin uhkaus.

Johannes puhui katkeria sanoja myös mainitessaan hänen kuninkuuttaan. "Ei ole muuta kuningasta kuin Kaikkivaltias." — Hän herjasi samoin hänen puutarhojaan, kuvapatsaitaan, norsunluisia huonekalujaan, niinkuin jumalatonta Ahabia.

Antipas katkaisi rinnallaan riippuvan sinetin vitjat ja heitti sen luolaan, käskien hänen vaieta.

Mutta ääni vastasi:

"Huudan kuin karhu, kuin villi aasi, kuin vaimo synnytystuskissaan. — Sukurutsauksessasi piilee jo rangaistuksesi. Jumala koettelee sinua muulin hedelmättömyydellä!"

Tästä syntyi naurua, äänekästä kuin aaltojen loiske.

Vitellius viipyi täällä itsepäisesti. Tulkki toisti välinpitämättömänä roomalaisten kielellä kaikki ne herjaukset, jotka Johannes lausui omalla kielellään. Tetrarkan ja Herodiaksen oli pakko kuulla ne kahdesti. Herodes läähätti, Herodias taasen tuijotti onkalon pohjaan.

Hirvittävä mies heitti päänsä taaksepäin, ja tarttuen käsin rautaristikkoon hän painoi sitä vasten kasvojaan; ne näyttivät risukolta, jonka keskellä kiilui kaksi hehkuvaa hiiltä:

"Vai sinäkö se olet, Jesebel!

"— Sinä valtasit hänen sydämensä kenkääsi polkemalla. Sinä hirnuit kuin tamma. Sinä pystytit vuoteesi vuorille, toimittaaksesi uhrisi!

"— Herra on riistävä sinulta korvarenkaasi, purppurahameesi, liinahuntusi, rannerenkaasi, säärivaateesi ja pienet kultaiset helyt, jotka väräjävät otsallasi, hopeapeilisi, kameelikurjen höyhenistä tehdyt viuhkasi, helmiäispohjat, jotka tekevät vartalosi pitemmäksi, jalokivet, joista ylpeilet, hiuksiesi hajuvoiteet, kynsiesi väriaineet, kaikki hekkumasi apukeinot: ja kiviä ei sitten ole kylliksi avionrikkojan kivittämiseen!"

Herodias haki katseellaan puolustajaa ympäriltään. Farisealaiset loivat ulkokullattuina silmänsä alas. Sadukealaiset: käänsivät pois päänsä, peläten loukkaavansa prokonsulia. Antipas näytti olevan menehtymäisillään.

Johanneksen ääni kaikui yhä kovempana, jylisi korvia järkyttäen kuin ukkonen; kaiku toisti sen vuorilla, saaden Makairoksen pauhaamaan moninkertaisesta äänestä.

"Matele tomussa, sinä Babylonin tytär! Jauha jyviä. Riisu vyösi, irroita jalkineesi, nosta ylös hameesi ja kahlaa jokien poikki! Häpeäsi on oleva ilmeinen, viheliäisyytesi on paljastuva. Nyyhkytyksesi ovat murtavat hampaasi. Kaikkivaltias kammoksuu rikostesi löyhkää! Kirottu, kirottu! Kuole kurjana kuin koira."

Luukku suljettiin, kansi paiskattiin kiinni. Manneas tahtoi kuristaa
Johanneksen.

Herodias katosi. Farisealaiset olivat täynnä paheksumista. Antipas hoki puolustuksia heidän keskessään.

"Epäilemättä", huomautti Eleazar, "saattaa naida veljensä vaimon, mutta Herodias ei ollut leski, ja lisäksi hänellä oli lapsi. Siinä piili riettaus."

"Erehdys! Minulle tehdään vääryyttä", sanoi Antipas, "sillä makasihan Absalom isänsä vaimojen kanssa, Juda miniänsä kanssa, Ammon sisarensa ja Lot tyttäriensä kera."

Aulus, joka oli tällävälin nukkunut, ilmestyi nyt paikalle. Saatuaan kuulla, mistä oli kysymys, hän puolusti tetrarkkaa. Ei ollut tarpeellista välittää moisista pikkuseikoista; ja hän nauroi suunnattomasti pappien soimauksille ja Johanneksen raivolle. Keskellä portaita Herodias kääntyi häneen päin.

"Olet väärässä, valtias! Hän yllyttää kansaa kieltäytymään verojen maksamisesta."

"Onko se totta?" kysyi heti publikaani.

Vastaukset olivat yleensä myöntäviä. Tetrarkka vahvisti niitä.

Vitelliuksen mieleen johtui, että vanki voisi paeta; ja kun Antipaksen esiintyminen herätti hänessä epäluuloa, asetti hän vartijoita oville, pitkin muureja ja pihalle.

Sitten hän poistui huoneisiinsa. Pappien lähetystöt seurasivat häntä.

Koskettelematta uhripapin virkaa, kukin toi esiin valituksensa.

Kaikki kiusasivat häntä. Hän käski heidät pois luotansa.

Jonatan jätti hänet huomatessaan Antipaksen muurin ampumareiän ääressä keskustelevan pitkätukkaisen vaaleapukuisen miehen kanssa, joka oli essealainen; ja hän katui, että oli häntä kannattanut.

Yksi ajatus oli lohduttanut tetrarkkaa. Johannes ei enää ollut riippuvainen hänestä; roomalaiset ottivat hänet huostaansa. Mikä helpoitus!

Fanuel käveli silloin vartiopolulla. Herodes viittasi häntä luokseen ja virkkoi, osoittaen sotilaita:

"He ovat väkevämmät! En voi vapauttaa häntä! Se ei ole minun vikani."

Piha oli tyhjä. Orjat olivat levolla. Punaa vasten, joka leimusi taivaanrannalla, kaikki kohtisuorat esineet näyttivät mustilta. Antipas eroitti Kuolleen meren vastapäisellä rannalla olevat suolalouhimot, eikä enää nähnyt arabialaisten telttejä. Kaiketi he olivat poistuneet? Kuu nousi taivaalle; levollisuus valtasi hänen sydämensä.

Fanuel seisoi lamautuneena, leuka vaipuneena rinnalle. Viimein hän ilmaisi, mitä hänellä oli sanottavaa. Kuun alkupäivistä saakka hän oli tutkinut taivasta, Perseuksen sikermä kun oli kohonnut keskitaivaalle. Agalah-tähteä tuskin vielä näki, Algol tuikki himmeämpänä, Mira-Coeti oli kadonnut. Tästä hän päätti, että vielä sinä yönä oli huomattava henkilö kuoleva Makairoksessa.

— Kuka? Vitelliusta suojeltiin liian huolellisesti. Johannesta ei mestattaisi. — Se olen siis minä! ajatteli tetrarkka.

Ehkä arabialaiset palaisivat? Prokonsuli paljastaisi hänen suhteensa parttilaisiin! Jerusalemista tulleita palkattuja salamurhaajia oli pappien seurassa; heillä oli piiloitettuina pukuihinsa tikareja; eikä tetrarkka epäillyt Fanuelin tietojen varmuutta.

Hän päätti turvautua Herodiakseen. Ja kuitenkin tetrarkka häntä vihasi. Mutta tämä nainen oli rohkaiseva häntä, eivätkä entisen lumouksen kaikki kahleet vielä olleet murretut.

Kun hän astui Herodiaksen huoneeseen, paloi suitsutusta porfyyrialtaassa; ja hajupölyjä, voiteita, kankaita, yhtä ohuita kuin pilvet, höyheniä kevyempiä koruompelu-kudoksia oli hajalla huoneessa.

Herodes ei maininnut Fanuelin ennustusta eikä tunnustanut pelkäävänsä juutalaisia ja arabialaisia; Herodias oli syyttänyt häntä raukkamaisuudesta. Hän puhui yksinomaan roomalaisista; Vitellius ei ollut hänelle uskonut mitään sotatuumistaan. Herodes oletti, että hän oli Gaiuksen ystävä, ja tämä mies seurusteli Agrippan kanssa; ja hänet, Herodes, kaiketi ajettaisiin maanpakoon tai kuristettaisiin kuoliaaksi.

Halveksivan sääliväisenä koetti Herodias häntä rauhoittaa. Viimein hän otti esiin pienestä lippaasta omituisen muistorahan, jota koristi Tiberiuksen muotokuva. Ei tarvinnut muuta kuin näyttää sitä, niin liktorit kalpenivat ja syytökset raukesivat.

Liikutettuna kiitollisuudesta kysyi Antipas, miten hän sen oli saanut.

"Se on minulle annettu", vastasi Herodias.

Vastapäätä olevan oviaukon verhojen välistä näyttäytyi alaston käsivarsi, nuori, viehättävä, kuin Polykleitos olisi veistänyt sen norsunluusta. Hieman kömpelönä ja kuitenkin sirona se liikehti ilmassa ottaakseen ylös seinämällä olevalle jakkaralle unhoitetun hameen.

Eräs vanha palvelijatar ojensi sen hänelle, luoden syrjään oviverhon.

Tetrarkan mieleen palasi epämääräinen muisto.

"Onko tuo orjatar sinun?"

"Mitä se sinuun kuuluu?" vastasi Herodias.

III.

Vieraat täyttivät juhlasalin.

Tässä rakennuksessa oli kolme laivaa, joita eroitti toisistaan algumimipuiset pilarit veistokuvien peittämine pronssilatvuksineen. Kaksi aukkoseinäistä pylväsparveketta oli niiden yläpuolella, perällä oli kultalanka-koristeilla somistettu kolmas parveke, ja vastapäätä suunnattoman suuri holvikaari, joka aukeni toisesta päästä.

Koko laivan pituisilla pöydillä paloi haarakynttilöitä, jotka näyttivät loimuavilta pensastöyhdöiltä maalattujen saviastioiden ja kuparilautasten, hyytelökuutioiden, rypälekasojen välissä; mutta nämä punaiset valot hälvenivät vähitellen ylhäällä lähempänä korkeata kattoa, ja valopilkut loistivat tähtien tavoin yössä puunoksien lomissa. Isosta parvekeaukosta näki soihtuja talojen kuisteilla; sillä Antipas juhli ystäviänsä, kansaansa ja kaikkia, jotka olivat vieraina saapuneet hänen taloonsa.

Orjia, vilkkaita kuin koirat, ja varpaat huopasandaaleissa, vilisi edestakaisin, kantaen tarjottimia.

Prokonsulin pöytä sijaitsi kultaisen parven alla olevalla sykomorilaudoista tehdyllä lavalla. Babylonialaiset verhot ympäröivät sitä teltin tavoin.

Kolmella norsunluisella vuoteella, joista yksi oli keskellä, kaksi sivuilla, lepäsivät Vitellius, hänen poikansa ja Antipas. Prokonsuli oli lähellä vasemmanpuolista ovea, Aulus oikealla, tetrarkka keskellä.

Hänellä oli yllään musta vaippa, jonka kude aivan peittyi värillisten koristekuvioiden alle; hänellä oli ihoväriä poskilla, parta viuhkanmuotoinen ja sinistä jauhetta hiuksissa, joita piti koossa hohtokivinen otsakoriste. Vitelliuksella oli purppurainen olkavyö, joka valui alas liinaiselle togalle.

Aulus oli antanut solmia selkään punasinertävästä silkistä tehdyn silkkiraitaisen pukunsa hihat. Hänen hiuskiharansa olivat kerroksittain päällekkäin, ja safirinen kaulakoriste säihkyi hänen povellaan, joka oli lihava ja valkoinen kuin naisella. Lähellä häntä istui kaislamatolla jalat ristissä hyvin kaunis poika, joka hymyili lakkaamatta. Aulus oli nähnyt hänet keittiön puolella, ei enää viihtynyt ilman hänen seuraansa, ja puhutteli häntä muitta mutkitta "aasialaiseksi", kun ei jaksanut muistaa hänen kaldealaista nimeänsä. Silloin tällöin Aulus ojentautui pitkäkseen norsunluu-vuoteelle. Silloin hänen paljaat jalkansa näkyivät yli koossa olevan seuran.

Sillä puolella salia olivat papit ja Antipaksen upseerit; lisäksi siellä oli Jerusalemin asukkaita ja edustajia kreikkalaisista kaupungeista. Prokonsulin taholla nähtiin Marcellus ja publikaanit, tetrarkan ystäviä, henkilöitä Kaanasta, Ptolemaisista, Jerikosta; sitten sekaisin vuoristolaisia Libanonilta ja Herodeksen vanhat soturit: kaksitoista traakialaista, yksi gallialainen, kaksi germaania, gasellien metsästäjiä, Idumean paimenia, Palmyran sulttaani, merimiehiä Eziongaberista. Jokaisella oli edessään pehmeästä taikinasta tehty kakku käsien pyyhkimistä varten. Ja käsivarret ojentautuivat kuin korppikotkien kaulat, kun he ottivat oliiveja, pistasioita, manteleita. Kaikki kasvot olivat iloisia ja seppeleiden koristamia.

Farisealaiset olivat kuitenkin kieltäytyneet seppeleistä, pitäen niitä roomalaisen säädyttömyyden merkkeinä. He värisivät, kun heidän päällensä pirskoitettiin galbanumia ja suitsutuspihkaa, mikä sekoitus oli varattu yksinomaan temppelin tarpeisiin.

Aulus hieroi sillä kainalokuoppaansa; ja Antipas lupasi antaa hänelle kokonaisen lastin, nimittäin kolme vasullista tätä oikeata balsamia, joka oli saanut Kleopatran himoitsemaan Palestinaa.

Muuan Tiberiaksen varusväen päällikkö ilmestyi äkkiä, asettui tetrarkan taakse ja kertoi hänelle erinomaisista tapauksista. Mutta tetrarkan huomio kiintyi osaksi prokonsuliin ja siihen, mitä puhuttiin lähellä olevien pöytien ääressä.

Siellä keskusteltiin Johanneksesta ja hänen kaltaisistaan henkilöistä; erään Simeonin sanottiin pesevän pois syntejä tulella. Eräs mies, nimeltä Jeesus…

"Pahin kaikista", huudahti Eleazar. "Mikä inhoittava ilveilijä!"

Tetrarkan takaa nousi mies, kalpeana kuin viittansa reuna. Hän astui alas lavalta ja puhutteli farisealaisia:

"Se on valhe! Jeesus tekee ihmeitä!"

Antipas tahtoi tietää, millaisia.

"Sinun olisi pitänyt tuoda hänet mukanasi. Kerro, kerro."

Silloin hän kertoi, että hänellä, Jakobilla, oli ollut sairas tytär; hän oli lähtenyt Kapernaumiin rukoilemaan Mestaria, että tämä hänet parantaisi. Mestari oli vastannut: "Palaa kotiasi, tyttäresi on parantunut!" — Ja Jakob oli tavannut kynnyksellä tyttärensä, joka oli noussut vuoteeltaan palatsin tiimapatsaan osoittaessa kolmatta hetkeä, samaa, jona hän oli puhutellut Jeesusta.

Epäilemättä — näin huomauttivat farisealaiset — oli olemassa salaisia parannuskeinoja, — voimakkaita yrttejä! Itse tässä Makairos-linnoituksessa kasvoi baaras-yrtti, joka tekee haavoittumattomaksi; mutta parantaminen näkemättä ja käsin kajoamatta oli mahdotonta, ellei Jeesus turvautunut pahoihin henkiin. Ja Antipaksen ystävät, Galilean etevimmät, toistivat päätänsä pudistaen:

"Pahoihin henkiin, ilmeisesti."

Seisoen heidän ja pappien pöydän välillä vaikeni Jakob ylpeäryhtisenä ja lempeänä. He kehoittivat häntä puhumaan:

"Todista hänen valtaansa."

Jakob kumartui ja lausui hitaasti, matalalla äänellä ja ikäänkuin pelästyen omaa puhettaan:

"Ette siis tiedä, että hän on Messias?"

Kaikki papit katsoivat toisiinsa; ja Vitellius kysyi, mitä se sana merkitsi. Hänen tulkkinsa oli hetken vastaamatta.

He antoivat tämän nimen vapauttajalle, joka oli tuottava heille kaiken maallisen hyvän nauttimuksen ja vallan kaikkien kansojen yli. Jotkut lisäksi väittivät, oli odotettavissa kaksikin. Ensimäisen tulisivat voittamaan Gog ja Magog, pohjoisesta tulevat pahat henget; mutta toinen oli perinpohjin hävittävä Pahan ruhtinaan; ja jo vuosisatoja olivat he häntä odottaneet joka hetki.

Kun papit olivat keskenään neuvotelleet, puhkesi Eleazar puhumaan:

Ensinnäkin Messiaan piti olla Davidin poika, eikä kirvesmiehen, hän oli vahvistava lain. Tuo natsarealainen vastusti lakia; ja vielä vahvempi todistus oli se, että Elias oli tuleva ennen häntä.

Jakob huomautti:

"Mutta onhan Elias tullut."

"Elias! Elias!" kaikui joukosta salin toiseen päähän asti.

Kaikki näkivät mielikuvituksessaan vanhuksen lentävän korppiparven alla, salaman sytyttämän alttarin, epäjumalia palvelevia pappeja syöstävän tulvavirtaan. Ja lavoilla istuvat naiset ajattelivat Sareptan leskeä.

Jakob vakuutti vakuuttamistaan tuntevansa hänet! Hän oli nähnyt hänet!
Ja kansa samoin.

"Hänen nimensä?"

Silloin hän tarmonsa takaa huusi:

"Johannes!"

Antipas kavahti taaksepäin ikäänkuin olisi saanut iskun rintaansa. Sadukealaiset olivat hyökänneet Jakobin kimppuun. Eleazar saarnasi kovaa, saadakseen äänensä kuulumaan.

Kun hiljaisuus viimein palasi, hän kohenteli vaippaansa ja asetti tuomarin tavoin kysymyksiä.

"Koska profeetta on kuollut…"

Murina keskeytti hänet. Luultiin Eliaksen ainoastaan kadonneen.

Hän kiivastui koollaolijain käytöksestä, jatkaen kyselyään:

"Luuletko hänen nousseen kuolleista?"

"Miksi ei?" sanoi Jakob.

Sadukealaiset kohauttivat olkapäitään. Jonatan avasi pienet silmänsä selälleen ja koetti nauraa ilveilijän tavoin. Eihän muka ollut mitään mielettömämpää kuin väite, että ruumis elää iankaikkisesti; ja hän lausui prokonsulille erään samanaikuisen runoilijan säkeen:

Nec crescit, nec post mortem durare videtur.

Mutta Aulus oli kumartunut pöydän laitaa vasten, otsa hiessä, kasvot vihreän kalpeina, nyrkeillään painaen vatsaansa.

Sadukealaiset teeskentelivät suurta mielenliikutusta, — seuraavana päivänä heille annettiin uhripapin virka; Antipas näytteli epätoivoa; Vitellius näytti välinpitämättömältä. Hänen levottomuutensa oli kuitenkin raju; jos poikansa kuoli, hän menetti omaisuutensa.

Tuskin oli Auluksen ylenantaminen ohi, kun hän taas tahtoi ruveta syömään.

"Annettakoon minulle marmorin kaappeita, Naksoksen vuolukiveä, merivettä, tai mitä tahansa! Entä jos kylpisin?"

Hän alkoi ahmia jäätelöä, sitten hän epäröityään kumpaa valitsisi — Kommagenen lientä vai vaaleanpunaisia rastaita — kävi käsiksi hunajansekaiseen kurpitsiin. "Aasialainen" katseli häntä, tämä kyky ahmia ruokia merkitsi tavatonta, ylhäisrotuista olentoa.

Tarjottiin härän munuaista, pähkinähiiren paistia, satakieliä, kalahakkelusta viiniköynnöksen lehdillä; ja papit pohtivat ylösnousemusta. Ammonius, Filo platonilaisen oppilas, piti heitä typerinä ja lausui tämän mielipiteensä muutamille kreikkalaisille, jotka tekivät pilaa oraakeleista. Marcellus ja Jakob olivat tavanneet toisensa. Edellinen kertoi jälkimäiselle, mitä onnentunnetta hän oli kokenut Mitran kastettavana ollessaan, ja Jakob kehoitti häntä seuraamaan Jeesusta.

Palmu- ja tamarindi-, safet- ja byblos-viinejä virtasi kannuista sekotusmaljoihin, näistä pikareihin ja pikareista kurkkuihin; kielet vilkastuivat, sydämet aukenivat. Jacim, joskin oli juutalainen, ei enää salannut tähtienpalvontaansa. Afakasta kotoisin oleva kauppias hämmästytti paimentolaisia, kuvaamalla yksityiskohtaisesti Hieropoliin temppelin ihmeet; ja kyseltiin, paljonko toivioretki sinne maksaisi. Toiset taas pitivät kiinni synnyinmaansa uskonnosta. Muuan melkein sokea germaani lauloi ylistyshymniä Skandinavian vuoriniemestä, jolla jumalat ilmestyvät kasvot sädehtivinä; ja sikemiläiset eivät syöneet kyyhkyspaistia, kunnioituksesta Azima-kyyhkyä kohtaan.

Useat puhelivat seisoen keskellä salia; ja hengityksen synnyttämä höyry sekaantuen haarakynttilöiden valaistussavuun täytti ilman usvaharsolla. Fanuel kulki seinämää pitkin; hän oli jälleen tutkinut tähtitaivasta. Mutta hän ei edennyt tetrarkan lepovuoteeseen asti, peläten öljytahroja, jotka essealaisten mielestä olivat paha saastutus.

Linnan portilta kuului kolkutusta.

Nyt tiedettiin, että Johannesta pidettiin siellä vangittuna. Soihtuja kantavia miehiä kiipesi ylös polkua; musta joukko kihisi rotkosyvennyksessä; ja he karjuivat tuontuostakin: "Johannes! Johannes!"

"Hän häiritsee kaikkea!" sanoi Jonatan.

"Meillä ei enää tule olemaan rauhaa, jos hän jatkaa samalla tavoin!" lisäsivät farisealaiset.

Ja huutoja kuului:

"Suojele meitä!"

"Tulkoon tästä loppu!"

"Sinä hylkäät uskonnon!"

"Jumalaton kuin Herodekset ainakin."

"Vähemmän kuin te!" vastasi Antipas. "Minun isäni rakensi teidän temppelinne."

Silloin farisealaiset, maanpakoon ajettujen pojat, Matatiaksen puoluelaiset, syyttivät tetrarkkaa hänen sukunsa rikoksista.

Heillä oli suipot kallot, pörröinen parta, pienet ja ilkeyttä kuvastavat kädet, lättänenäiset kasvot, isot pyöreät silmät, verikoiran sävy. Kymmenkunta kirjuria ja pappien palkollista, jotka elivät uhrieläinten jätteistä, hyökkäsi tetrarkan lavan juurelle; ja väkipuukkoineen he uhkailivat Antipasta, joka puhui heille rauhoittavasti, sadukealaisten hieman puolustaessa häntä. Hän huomasi Manneaksen ja viittasi tätä poistumaan, kun Vitellius eleillään ilmaisi, etteivät tällaiset seikat häntä liikuttaneet.

Farisealaiset, jotka olivat jääneet pöytänsä ääreen, joutuivat vihan vimmaan. He särkivät edessään olevat astiat. Heille oli tarjottu Mecenaksen mieliruokaa, villin aasin lihasta tehtyä muhennosta, joka heidän mielestään oli saastaista.

Aulus ilkkui heille aasinpäästä, jota heidän sanottiin kunnioittavan, ja lasketteli ivasanoja siitä, että he inhosivat sianlihaa. Siihen oli muka kaiketikin syynä, että se lihava eläin oli tappanut heidän Bakkuksensa; ja he rakastivat ylenmäärin viiniä, heidän temppelissään kun oli nähty kultainen viiniköynnös.

Papit eivät ymmärtäneet näitä sanoja. Fineas, syntyisin Galileasta, kieltäytyi niitä kääntämästä. Silloin Aulus vimmastui suunnattomasti, varsinkin huomatessaan että aasialainen oli pelon valtaamana paennut; ja ateria inhoitti häntä, ruokalajit kun tuntuivat hänestä liian jokapäiväisiltä: niitä ei oltu tehty kyllin tuntemattomiksi alkuperältään. Hän rauhoittui nähdessään syyrialaisten karitsojen häntiä, jotka tiukkuivat rasvaa.

Juutalaisten luonne tuntui Vitelliuksesta iljettävältä. Heidän jumalansa saattoi hyvin olla Molok, jonka alttareita hän oli nähnyt matkansa varrella; ja hänen mieleensä muistuivat lapsiuhrit ja lisäksi tarina eräästä miehestä, jota he salaperäisesti lihottivat. Hänen latinalaisessa sydämessään herätti inhoa heidän ahdasmielisyytensä, heidän kuvanraastaja-raivonsa, heidän eläimellisyytensä. Prokonsuli tahtoi poistua. Aulus vastusti lähtöä.

Mekko riisuttuna vyötäisille asti hän loikoi ruokakasan takana, liian kylläisenä jaksaakseen enempää syödä, mutta itsepintaisesti kieltäytyen siitä luopumasta.

Kansan kiihko kasvoi. He alkoivat pohtia riippumattomuuden aikeita. Muisteltiin Israelin kunniaa. Kaikki valloittajat olivat saaneet rangaistuksensa: Antigone, Crassus, Varus…

"Te kurjat", sanoi prokonsuli, sillä hän osasi Syyriaa; hänen tulkkinsa toimitti hänelle vain mietintäaikaa vastauksiin.

Antipas otti kädenkäänteessä esille keisarin muistorahan, ja katseltuaan sitä vavisten hän näytti sen kuvapuolta.

Kullatun lavan sivuverhot aukenivat äkkiä; ja vahakynttilöiden häikäisevässä valossa, orjiensa ja vuokkokiehkuroiden ympäröimänä ilmestyi Herodias — päässä assyrialainen hiippa, jota leukanauha pysytteli ohimoilla. Hänen kierukoiksi käherretyt hiuksensa valuivat helakanpunaiselle vaipalle, joka oli ratkottu auki hihojen pituudelta. Ovenpielissä kohosi kaksi kookasta kivileijonaa, muistuttaen Atridein aarteistossa olevia, ja näiden jalopeurojen keskellä hän näytti Kybeleltä. Ja lavan parvekkeelta, joka vallitsi Antipaksen koroketta, hän kohottaen uhrimaljaa huusi:

"Kauan eläköön Caesar!"

Tämän tervehdyshuudon toistivat Vitellius, Antipas ja papit.

Mutta salin perältä kuului yllätyksen ja ihailun mumina. Nuori nainen oli vastikään astunut saliin.

Sinervän harson alta, joka peitti hänen povensa ja päänsä, eroitti kaarevat kulmakarvat, korvarenkaiden agaattikivet ja valkean hipiän. Kyyhkysenkaulan värinen silkkivaippa verhosi hartiat ja oli kiinnitetty lanteille kultavyöllä. Hänen mustat hamelahkeensa olivat koristetut mandragora-kukilla, ja ylimielisen huolettomasti hän kapsahdutteli pieniä kolibrinuntuvilla päällystettyjä tohveleitansa.

Saavuttuaan ylös lavalle hän otti pois huntunsa. Hän oli kuin Herodias muinoin, nuoruutensa päivinä. Sitten hän alkoi tanssia.

Hänen jalkansa liikkuivat vuoroin toistensa editse, huilun ja parin kalkkalon tahdin mukaan. Hänen ojennetut käsivartensa näyttivät kutsuvan jotakuta, joka alati pakeni. Hän seurasi tuota olentoa kevyempänä kuin perho, kuin utelias Psykhe, kuin harhaileva sielu, ja näytti olevan lentoon lehahtamaisillaan.

Gingran suruiset äänet kaikuivat nyt kalkkalojen asemesta. Masennus oli seurannut toivoa. Hänen asentonsa kuvasivat huokauksia ja koko hänen olentonsa sellaista kaihomielisyyttä, ettei tietänyt suriko hän jumalolentoa vai menehtyikö hän sellaisen hyväilyihin. Luomet puoleksi suljettuina hän kiersi vartaloaan, väänteli vatsaansa hyökyaaltoliikkein, vavahdutteli rintojansa, kasvojen pysyessä liikkumattomina ja jalkojen lakkaamatta eläessä.

Vitellius vertaili häntä pantomimi-näyttelijä Mnesteriin. Aulus oli taas saanut ylenannatuksensa. Tetrarkka vaipui haaveiluun eikä enää ajatellut Herodiasta. Hän luuli näkevänsä hänet sadukealaisten lähellä. Näky etääntyi.

Mutta se ei ollut mikään näky. Herodias oli antanut kaukana Makairoksesta opettaa Salomea, tytärtään, tanssimaan, jotta tetrarkka häneen rakastuisi; ja se ajatus oli hyvä. Nyt hän oli varma sen onnistumisesta.

Sitten kuvasi tanssi rakkauden kiihtymistä, joka halajaa tyydytystä. Hän tanssi niinkuin Intian papittaret, kuin vesiputousten nubiattaret, kuin lydialaiset Bakkuksen papittaret. Hän kallistui joka taholle, kuin kukka, jota myrsky huojuttelee. Hänen korvarenkaittensa hohtokivet heilahtelivat, selkäpuolen silkkikangas vivahteli eri kimalluksin; hänen käsivarsistaan, jaloistaan, vaatteistaan virtasi näkymättömiä kipinöitä, jotka sytyttivät miehiä.

Harpun kielet helisivät; joukko vastasi siihen hyvähuudoilla. Notkistamatta polviaan hän hajasäärin kumarsi niin syvään, että leuka hipaisi permantoa; ja pidättyväisyyteen tottuneet paimentolaiset, hurjastelevat Rooman soturit, saidat publikaanit, kiistelyissä katkeroituneet vanhat papit, kaikki läähättivät sieramet levällään.

Sitten Salome kiersi Antipaksen pöydän ympäri hurjasti kuin noitavaimot; ja hekkuman nyyhkytysten tukahduttamalla äänellä hän sanoi: "Tule, tule!" Hän kiersi yhä pöydän ympäri; harppulaudat pauhasivat haljetakseen, ja väki ulvoi. Mutta tetrarkka huusi muita kovemmin: "Tule, tule! Sinä saat Kapernaumin, Tiberiaksen tasangon, linnoitukseni, puolet valtakuntaani!"

Salome heittäytyi käsiensä varaan, kantapäät ilmassa, ja kulki siten lavan ympäri kuin iso kovakuoriainen; äkkiä hän pysähtyi.

Hänen niskansa ja selkärankansa muodostivat suoran kulman. Kirjavat sukat, noustessaan taivaankaaren kaltaisina yli olkapäiden, reunustivat hänen kasvojaan kyynärän päässä maasta. Hänen huulensa olivat maalatut, kulmakarvat hyvin mustat, silmät melkein hirvittävät, ja hikipisarat hänen otsallaan näyttivät kastehelmiltä valkoisella marmorilla.

Salome ei puhunut. He tähystelivät toisiaan.

Lavalta kuului sormien näpsäyttelyä. Salome nousi pystyyn ja lähestyi; ja hiukan sopertaen hän lausui lapsellisen näköisenä nämä sanat:

"Tahdon, että annat minulle maljassa…" Hän oli unhoittanut nimen, mutta jatkoi hymyillen: "Johanneksen pään!"

Tetrarkka luhistui alas musertuneena.

Häntä sitoi sanansa, ja kansa odotti. Mutta ehkä se kuolema, jota oli ennustettu, vapauttaisi hänet, kohdistuessaan toiseen? Jos Johannes todella oli Elias, niin hän voisi välttää tuon kuoleman; jos hän ei ollut Elias, menetti murha merkityksensä.

Manneas seisoi hänen vieressään ja oivalsi hänen tarkoituksensa.

Vitellius kutsui hänet luokseen uskoakseen hänelle tunnussanan, koska vankila nyt oli jätetty vartiosoturien haltuun.

Tämä oli helpoitus. Hetken kuluttua kaikki oli oleva ohi!

Mutta Manneas ei ollut ketterä toimimaan. Hän palasi järkkyneenä.

Jo neljäkymmentä vuotta hän oli toimittanut pyövelin virkaa. Hän oli hukuttanut Aristobuloksen, kuristanut Aleksanterin, polttanut elävältä Matatiaksen, mestannut Zosimuksen, Pappuksen, Josefin ja Antipaterin; mutta hän ei rohjennut tappaa Johannesta! Hänen hampaansa kalisivat, koko hänen ruumiinsa vapisi.

Hän oli nähnyt vankilakuopan edessä samarialaisten suuren enkelin, täynnä silmiä ja heiluttaen suunnattoman suurta miekkaa, punaista, hammaslaitaista ja hehkuvaa kuin liekki. Kaksi todistajiksi noudettua soturia muka saattoivat vakuuttaa näyn todeksi.

Mutta nämä eivät olleet nähneet muuta kuin erään juutalaisen sotapäällikön, joka oli karannut heidän kimppuunsa, ja joka ei enää ollut elävien parissa.

Herodiaksen raivo puhkesi törkeiden ja loukkaavien parjausten tulvaan. Hän mursi kyntensä lavan ristikoita vasten, ja molemmat kivileijonat näyttivät raatelevan olkapäitä ja kiljuvan kuin hän.

Antipas matki puolisoaan, samoin soturit, farisealaiset, kaikki vaativat kostoa, ja muut paheksuivat sitä, että heidän odottamaansa huvitusta viivyteltiin.

Manneas poistui, peittäen kasvonsa.

Vieraista tuntui aika vielä pitemmältä kuin ensi kerralla. He haukottelivat ikävissään.

Äkkiä kuului käytävissä askeleita. Tuskallinen odotus kävi sietämättömäksi.

Katkaistu pää tuotiin sisään; ja Manneas kantoi sitä hiuksista sormien päissä, ylpeänä kätten paukutuksista.

Laskettuaan sen maljaan hän ojensi sen Salomelle, joka notkeana nousi lavalle; useita hetkiä myöhemmin toi pään takaisin se vanha nainen, jonka tetrarkka aamulla oli nähnyt viereisen talon parvekkeella ja äsken Herodiaksen huoneessa.

Hän väistyi taaksepäin, välttääkseen sitä näkemästä. Vitellius loi siihen välinpitämättömän katseen.

Manneas astui alas lavalta ja näytti sitä roomalaisille päälliköille ja sitten kaikille senpuolisille pöytävieraille.

He tarkastivat sitä.

Murha-aseen terä oli viiltäessään ylhäältä alas leikannut palan leuvasta. Suupielet olivat vääntyneet. Ja hyytynyt veri tahrasi partaa. Suljetut luomet olivat kelmeät kuin simpukankuoret; ja ympärillä olevat haarakynttilät levittivät säteitään.

Pää saapui pappien pöytään. Eräs farisealainen käänteli sitä uteliaana. Käännettyään sen pystyyn asetti Manneas sen Auluksen eteen, joka siitä heräsi. Ripsien lomitse näyttivät kuolleet silmät ja sammuneet silmät sanovan toisilleen jotakin.

Sitten Manneas ojensi pään Antipakselle. Kyyneleet valuivat tetrarkan poskille.

Soihdut sammuivat. Vieraat poistuivat; eikä salissa enää ollut muita kuin Antipas, kädet ohimoilla ja yhä tuijottaen katkaistuun päähän, sillä välin kun Fanuel seisoen keskellä isoa salia mutisi rukouksia, kädet ojennettuina.

Auringon noustessa saapuivat Johanneksen taannoin lähettämät kaksi miestä, tuoden niin kauan odotetun vastauksen.

He uskoivat sen Fanuelille, joka siitä haltioitui.

Sitten hän osoitti heille juhlajätteiden keskellä maljassa lepäävää kolkkoa esinettä. Toinen miehistä sanoi:

"Rohkaise mielesi! Hän on astunut alas kuolleiden luo ilmoittamaan
Kristuksen tuloa!"

Essealainen tajusi nyt sanat: "Jotta hän kasvaisi, minun täytyy vähetä."

Ja kaikki kolme ottivat Johanneksen pään ja poistuivat Galileaan päin.

Se oli hyvin raskas, he kantoivat sitä vuorotellen.